Aggressiivinen äiti: Apua!

Posted on

Otin lastensuojeluun yhteyttä sukulaiseni rohkaisemana. Sitä edelsi kuitenkin usean lapsen vauva- ja pikkulapsiaika, paljon valvottuja öitä ja liikaa töitä.

Ensimmäisen kerran järkytyin käytöstäni kun nostin kaksivuotiasta esikoista hiuksista. Sen jälkeen hain aktiivisesti apua kasvatusongelmiin ja omaan aggressiivisuuteeni. Luin kasvatukseen liittyviä lehtiä ja kirjoja, kävin mielenterveystoimistossa keskustelemassa. Puhuin ongelmastani avoimesti kaikkialla muualla paitsi neuvolassa. Pelkäsin, että minulta viedään lapset pois, jos kerron neuvolassa ja sosiaalihuolto saa tietää.

Sain aggressiivisuuden puuskia, jolloin saatoin huutaa kuin raivopäinen leijona, läpsin ja nostin lapsia hiuksista. Raivonpuuskat tulivat kun olin yksin. Mies teki pitkää työpäivää. Pari kertaa annoin lapselle remmiä, kun hän johdatti muut ja itsensä vaaratilanteisiin. Isommat lapset tekivät mitä sattuu minun imettäessä pienimmäistä, koska tiesivät, etten voi tulla perässä.

En ole koskaan käyttänyt alkoholia tai huumeita. Olin valtavan väsynyt, yksin ja vailla tukea.

Menin lopulta sosiaalitoimistoon, koska halusin tietoisesti katkaista sukupolvia jatkuneen väkivaltaisen kasvattamisen kierteen. Kerroin koko tarinan ja tuskani sosiaalityöntekijälle. Hän oli ystävällinen ja ilahtunut. Hän sanoi, “olipa kiva että otit itse yhteyttä, koska teistä on tehty lastensuojeluilmoitus”. Veri pakeni kasvoiltani. Lastensuojeluilmoitus oli tehty nimettömästi. Se oli tehty syistä, joita minä en kokenut ensisijaisiksi ongelmiksi, kuten kodin ajoittainen sotkuisuus, vanhempien väsymys ja lasten likaiset vaatteet.

Loukkaannuin silmittömästi meistä tehdystä lastensuojeluilmoituksesta. Soitin lähipiirini lävitse ja kyselin, kuka petti luottamukseni. Koko lähipiirini oli pettänyt luottamukseni minun silmissäni.

Meitä ei pidetty sosiaalitoimistossa kiireellisinä tapauksina. Odottelin hermostuneena monta kuukautta. Pelkäsin että vieläkin joku voi viedä lapseni pois. Epäilin, kelpaanko enää vanhemmaksi. Perhetyöntekijä tuli käymään kolmen kuukauden kuluttua. Helpotuksekseni hän oli lämmin ja mukava ihminen. Häneen oli helppo luottaa ja pystyin puhumaan kaikesta. Hän ihmetteli ensimmäiseksi kuinka siisti kotimme oli. Siivosin hermostuneena lähes joka kerta ennen perhetyöntekijän tuloa. Neljän kuukauden käyntien jälkeen hän totesi, ettei jatkotyöskentelylle ole hänen mielestään tarvetta. 

Olin samaa mieltä. Hän helpotti sisäistä pelkoani, vaikka olin pettynyt, koska en saanut konkreettisia neuvoja aggressiivisuuden hallintaan. Ja juuri sen takia olin hakenut apua.

Tuon jälkeen olin jälleen raskaana. Lapsellamme olikin synnynnäinen sairaus. Neuvolasta kysyttiin, saavatko he kertoa lapsen sairaudesta ja perheen tilanteesta perhetyöntekijälle. Vastasin kyllä, sillä halusin tavata perhetyöntekijän uudelleen. Halusin jutella, koska oli tarve purkaa lapsen sairauteen liittyvää järkytystäni. Perhetyöntekijän antama paras apu oli nimenomaan keskusteluapu. Muut eivät voineet hoitaa sairasta vauvaa, lapsi reagoi vieraisiin hoitajiin saamalla kohtauksia.

Perhetyöntekijä kävi meillä vuoden ajan. Kiinnyimme häneen kovasti ja hän oli todella tärkeä. Muu lähipiiri hylkäsi meidät lapsen sairauden vuoksi. Meillä ei käynyt ketään muita kuin perhetyöntekijä. Hänen antaman tuen avulla selvisimme. Ajan myötä lapset kasvoivat ja järkiintyivät, elämä ei ollut enää niin väsyttävää, joten aggressiivisuus väheni.

Kun katson menneisyyttä, tärkeintä oli että meidät kohdattiin sosiaalipuolen ihmisten taholta suurella ymmärryksellä ja lempeydellä. Koin kuitenkin puutteena sen, ettei heillä ollut tarjota konkreettisia apukeinoja omien aggressiivisten tunteitteni käsittelyyn ja reagointini muuttamiseen. Heiltä puuttuivat työkalut konkreettiseen vanhempien neuvontaan. Käyttäytymisen ja tunteiden hallintaan olen saanut erittäin käytännöllisiä neuvoja erään psykologin luennoilta. Paras neuvo oli näin yksinkertainen: kun pinna palaa, ota askeleita taaksepäin. Näin minulle jää aikaa havainnoimiseen, enkä lyö refleksinä.

Vaikka elämämme voi tällä hetkellä ulkopuolisten silmin vaikuttaa kaaokselta, olen pääsääntöisesti tyytyväinen antamaani kasvatukseen. Saan raivareita enää todella harvoin, eivätkä ne ole niin aggressiivisia. Uskon edelleen, että sukupolvien väkivaltaisen kasvatuksen ketjun voi katkaista, mutta se vaatii työtä ja neuvoja.

Sitä ihmettelen, miksi lähiyhteisö hylkäsi perheemme lapsen sairauden vuoksi. Eikä auttanut silloin kun apua pyysin. Tätäkö on suomalainen yhteisöllisyys?

Nimimerkki: ”Toivoa on”

Kuva: Iiro Väisälä
Kuva: Iiro Väisälä
Advertisements

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s