Lapsuuteni helvetissä

Posted on

” Vapisen sängylläni, vartaloni on kylmässä hiessä. Isosiskoni käskee minun rauhoittua, mutta en pysty hillitsemään itseäni. Isäni uhkasi juuri tappaa äitini viiltämällä kurkun auki.”

Elettiin 1990-lukua. Jo 10-vuotiaana tyttönä tiesin, mitä lama tarkoittaa. Se tarkoitti sitä, että perheelläni oli vähän rahaa. Siitä seurasi vanhempieni ahdistus ja stressi, joita he lääkitsivät alkoholilla. Alkoholin haju aiheutti minussa oksennusrefleksin. Haju tarkoitti sitä, että lasten piti olla mahdollisimman kiltisti, jotta emme aiheuttaisi ristiriitoja vanhempiemme välille.

”Missä äiti on? Heräsin yöllä pikkusiskoni kysymykseen. Nousin sängystä ja menin kysymään asiaa isältä. Äiti on naapurissa, vastasi isäni. Isäni käski minun soittaa naapuriin ja käskeä äidin tulemaan kotiin. Niin teinkin, ja puhelimen päässä vastasi itkuinen äiti, joka sanoi ettei voi tulla kotiin, koska isä tappaa hänet.”

Joskus lähdimme kouluun kuunneltuamme yön äidin hakkaamista. Perheestämme tehtiin useita lastensuojeluilmoituksia. Me lapset yritimme hakea apua ja turvallista aikuista jolle puhua, mutta kukaan ei halunnut tai kyennyt kuuntelemaan. Kerroimme koulupsykologille isän pahoinpitelevän lapsia ja äitiä, mutta mitään ei tapahtunut.

Kävi meillä sosiaalityöntekijäkin. Vanhemmilleni ilmoitettiin asiasta etukäteen, jonka vuoksi jokainen meistä lapsista oli pyntätty mallikelpoisiksi ja koti siivottu siistiksi. Lähipiirin tekemiin lastensuojeluilmoituksiin luotettiin vähemmän kuin siihen kulissiin, jota vanhemmat pitivät yllä. Jokaisen sosiaalityöntekijän tapaamisen jälkeen edessä oli kauhujen yö.

Kaiken kauhun keskellä yritimme elää normaalia lapsen elämää. Mummo piti meistä huolta ja teki useita lastensuojeluilmoituksia. Opin lapsena elämään sykleissä. Pahimpien riitojen jälkeen, vanhemmilla meni useita viikkoja hyvin. Tietyssä vaiheessa tätä rauhaisaa eloa, aloin odottamaan ”räjähdystä”, jonka jälkeen elämä taas rauhoittui seuraavaan räjähdykseen asti.

”Kurkkaan lastenhuoneen oven raosta. Molemmat vanhempani ovat alasti, äitini yrittää paeta ovelle, mutta ei ehdi, isä saa hänet kiinni. Nostan painavan jakkaran ilmaan ja astun päättäväisenä olohuoneeseen. Huudan isälleni niin kovaa kuin  lapsen keuhkoista ääntä lähtee – MINÄ TAPAN SINUT  TÄLLÄ JAKKARALLA, JOS VIELÄ KERRAN KOSKET ÄITIIN!”

En uskaltanut kertoa koko totuutta kotielämästämme. Minua oli peloteltu, että jos puhun, en koskaan tule näkemään enää sisaruksiani, vanhempiani tai rakasta mummoani.

Kaikesta huolimatta se helvetti, missä elin oli kotini. Parempi tuttu helvetti kuin tuntematon taivas. Vähitellen sosiaalityöntekijöiden kontaktit perheeseemme vähenivät ja lopulta loppuivat kokonaan.Kivisydän

”Olen psykiatrisessa sairaalassa. Vuodet ovat kuluneet, mutta pelko pahasta ei ole hävinnyt. En voinut enää olla kotona jatkuvan pelon ympäröimänä. Halusin tappaa itseni, jotta minun ei tarvitsisi kokea sitä kaikkea pelkoa. Olen jo aikuinen, mihin vuodet ovat hävinneet?”

Miksi minusta ei pidetty huolta? Miksi kukaan ei nähnyt pahan oloni läpi? Miksi minun täytyi käydä läpi useita itsemurhayrityksiä? Papereissani luki vuoron perään skitsofrenia, bipolaarihäiriö, epävakaa persoonallisuus, skitsoaffektiivinen oireyhtymä. Kun ikätoverini rakensivat itselleen tulevaisuutta ja parempaa elämää, minä vietin nuoruusvuoteni sairaalahoidossa. Hoitajat vitsailivat pyöröovi-ilmiöstä, jollaiseksi he minua kutsuivat: kun minut kotiutettiin vanhempieni luokse, tulin muutaman päivän päästä takaisin sairaalaan. Joskus tunnen vihaa siitä, että minut leimattiin syrjäytyneeksi, koska järjestelmä ei kyennyt auttamaan lapsena.

En ole luovuttaja. Vuosien sairaalakierteen jälkeen sain apua kuntoutuskodista, jonne pääsin muuttamaan lapsuuden kodistani. Sain pikkuhiljaa elämääni järjestykseen ja oman kodin. Opin ymmärtämään, ettei vika ole minussa vaan lähtökohdissani. Minulla oli voimavaroja pyrkiä eteenpäin elämässä, mutta kaikilla ei ole. Ihmisistä puhutaan sosiaalipummeina, syrjäytyneinä, laiskoina, muttei nähdä, kaikkea mitä yhteiskunta ja ympäristö jätti tekemättä tai teki.

”Kuka kuulee minua?”

 

 

 

 

 

Advertisements

9 thoughts on “Lapsuuteni helvetissä

    Susanna said:
    9.2.2016 11.12

    Selviytymistarina isolla S:llä. Voimia ja parempaa huomista sinulle ❤

    Väkivaltaisen lapsuuden uhri said:
    23.9.2014 11.07

    Kuinka tuttua tekstiä. Älä anna periksi, vaan ota elämästä kiinni. Nykyisin on niin paljon erilaisia paikkoja, joista saada apua.

    Olen jo 70-v ja minun lapsuudessani oli lastensuojelun tila paljon heikompi kuin nyt. Meitä oli viisi lasta ja kaikki me saimme omat sielun vammamme. Äitini menetti turvallisuudentunteensa lopuksi ikäänsä, vaikka isäni kuolikin niin, että äidilläni oli vielä monta vuosikymmentä elinaikaa. Pelko hallitsi hänen elämäänsä loppuun asti.

    Jaksamista sinulle.

    abuelita said:
    23.9.2014 9.41

    Rankkaa luettavaa ja niin tuttua. Nousi taas omat muistot lapsuudesta mieleeni. Huh-huh…Uskalsit kuitenkin mennä väliin, jota minä en ikinä uskaltanut. Olet rohkea ihminen ja toivon, että kirjoituksesi auttaa avaamaan päättäjien ja ammattikseen näitä asioita hoitavien silmät. Kotonani ei ollut alkoholia vaan äärimmäistä mustasukkaisuutta ja kaiketi narsismia. Olen jo yli 50-vuotias ja koko elämäni pelko, epävarmuus ja heikko itsetunto ovat seuranneet mukanani. Molemmat vanhempani elävät edelleen ja ovat katkeria vanhuksia. Itse olen yrittänyt ihan aktiivisesti unohtaa ankean ja turvattoman lapsuuteni, mutta joskus ne nousevat pintaan ja suren vieläkin sitä pelokasta ja arkaa pikkutyttöä joka joskus olin ja yhä sisimmissäni olen. Sannan sanoin: ”Olet selvityjä”.

    Tuuliviiri said:
    10.9.2014 20.06

    Minut jätettiin eron jälkeen 7-vuotiaana yksin, heitteille, täysin. Itsestäni huolehtien, illat baareista isää etsien ja kysellen. Vain, että ollessani 12v minua reilusti vanhempi sadisti löysi minut ja sai kaverikseen toisen jo aikuisen sadistin. Jokapäiväinen pahoinpitely omassa kodissani monta vuotta jossa ei koskaan ollut ketään paikalla. Kun asia kävi ilmi ei sille kukaan tehnyt mitään, ei edes poliisi vaikka sinne paljain jaloin metsien läpi juoksin. Veivät takaisin kotiini jossa nuo edelleen odottivat minua. Olin tikkataulu, ilmakiväärin taulu ja nyrkkeilysäkki. Iskut rintaan, käsivarsiin ja reisiin ettei sininen ihoni näy. Ei kipua, kuulin huudettavan. Kaikki tiesivät yksinäisyyteni, moni kuuli huutoni, tietäen myös sadisteista. Kukaan ei tehnyt mitään. Tuuliajolla koko aikuisuus, yli 20 vuotta jo.

    Riina said:
    10.9.2014 19.44

    Hui!Luulin lukevani omasta lapsuudestani,hurjaa ja pysäyttävää. Oli siis muitakin perheitä samojen ongelmien,häpeäntunteiden,pelon siivittämien öiden kanssa painivia. Oli siis muitakin lapsia jotka pysyttelivat hereillä,ihan vain siksi ettei pahin pääse tapahtumaan. Muitakin joiden mahaa kouraisi pelko ja epätoivo. Onnittelut rohkeudestasi

    Misskaisu said:
    9.9.2014 14.54

    Hienoa. Usko itseesi jatkossakin. Kerro tarinaasi ja ole oma itsesi. Löydä universumin rakkaus ja voima!

    anonymous said:
    8.9.2014 21.22

    Kiitos tsemppaavista sanoista. Halusin tällä kirjoituksella saada alan ammattilaiset näkemään lasten hädän ja toisaalta muistavan aikuissosiaalityön puolellla, että lähtökohdat vaikuttaa siihen, mitä ihmisestä tulee tai voi olla tulematta. Kukaan ei ole toivoton tapaus, jotkut tarvitsevat enemmän tukea kuin toiset. Ilman kuntoutuskodin ymmärtäviä hoitajia en varmaan olisi saanut ikinä selvinnyt elämässä. Kykenyt luomaan parisuhdetta, saamaan koulutusta tai edes työpaikkaa. Surullista, että kotipaikkakunnallakin tämä kuntoutuskoti on lakkautettu säästösyistä. Minä viiden vuoden ”pyöröovi” kokemuksella sain sieltä avun.. Kuinka moni muu olisi sen avun saanut..

    Salkin said:
    8.9.2014 16.26

    Olet vahva ja urhea. Rohkea kun kerrot tämän kaikille. Miksi emme näe kulissin läpi? Miksi emme usko lapsia? Miksi emme kuuntele? Näitä kysymyksiä olet varmasti miettinyt lapsena. Nyt on aika meidän kaikkien oppia kuuntelemaan, näkemään kulissin läpi, olemaan luovuttamatta. Miksi? Jotta voimme sanoa, ei enää ikinä! Lasten ei pidä ikinä elää pelossa kotona. Meidän aiukuisten tehtävä on pitää siitä huolta. Niin omassa kodissa, kuin myös naapurissa. Ei enää ikinä.

    Sanna said:
    8.9.2014 13.39

    ♡ sä olet selviytyjä ♡

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s