Turvapaikanhakijan kadehdittava elämä

Posted on

Takanani on mielenkiintoinen, monipuolinen ja ajatuksia kirvoittanut työpäivä.

Kävimme virka-asioissa treffaamassa Kaarlenkadun vastaanottokeskuksen kollegoita; tutustumassa keskuksen tiloihin sekä siellä tehtävään työhön ja pohtimassa yhteistyökäytäntöjä. Pakostikin tämän kokemuksen avartamana kummastelen kateuteen pohjautuvaa käsitystä turvapaikanhakijoista vapaamatkustajina, jotka vaan tulevat tänne huvikseen nostelemaan sosiaaliturvaamme.

En haluaisi asua suomalaisessa vastaanottokeskuksessa, vaikka siitä maksettaisiin! Eivät ne ole mitään hulppeita viiden tähden hotelleja. Tarjolla on heti alkuun ankeutta, ahtautta, pitkiä vankilamaisia kaikuvia käytäviä, yksinäisyyttä, outo ja kylmä maa. Kieli, josta et tajua hevonkukkua.

Parhaassa tai pahimmassa tapauksessa olet yksin lapsilauman kanssa, joudut lähtemään sairaalaan synnyttämään, eikä kukaan puhu kanssasi samaa kieltä. Etkä oikein hiffaa, mihin ne oudot naiset, jotka selittivät olevansa sosiaalityöntekijöitä, kuskasivat pari vanhempaa lastasi. Miten voisit käsittää, mitä ne tarkoittivat ”lastensuojelulain mukaisella sijoituksella avohuollon tukitoimena” kun et edes tunne ammattia sosiaalityöntekijä. Kotimaastasi tuttu on vain ammattikunta ”nurse”, mutta ne tekevät eri asioita kuin nämä mystiset “sosiaalityöntekijät”.

Kärsit univaikeuksista. Pelkäät, mitä pelättävissä on. Olet traumatisoitunut kokemastasi.

Rahaa saat hiukan. Moni ”persusti” ajatteleva uskoo, että yhteiskunta syytää sinulle hirmuisesti rahaa. Oikeasti saat käteesi naurettavan pienen, kosmeettisen summan, jolla kustannat kaiken tarvitsemasi, paitsi ruuan. Et omista juuri mitään, sillä kaikki jäi sinne jonnekin, jos mitään omaisuutta on koskaan ollutkaan. Ruuan saat vastaanottokeskuksesta, eikä sinulla ole juuri sanomista siitä, mitä itse haluaisit syödä tai milloin.

Siellä keskuksessa odottelet, että jonain päivänä tulee päätös, menetkö jatkopaikkaan odottamaan lupa-asiasi varsinaista käsittelyä vai saatko virkavallalta saattohoitoa pois maasta. Ihan hirveän kärryillä et ole koko aikana siitä, mitä sinulle on tapahtumassa. Olet pääosin aivan yksin. Omaisesi ovat siellä jossain, jos ovat hengissä. Aina et voi olla siitä ihan varma.

Että käykö kateeksi? Ei ainakaan minua kadehdituttanut tänään. Enemmän harmitti, niiden lasten puolesta, jotka joutuvat näissä keskuksissa aloittamaan elämänsä.

– Keski-ikäinen telaketjufeministi

 

nalle-kuva

Mainokset

One thought on “Turvapaikanhakijan kadehdittava elämä

    Hanna Pietilä said:
    24.9.2014 13.46

    Miltä tuntuisi jättää kauas taakse kaikki sosiaalinen verkosto ja yhteisö (jota vastoinkäymiset ovat rankoissa olosuhteissa yhdistäneet), kenties merkittävä työura ja menestys, tilalle huoli, ahdistus, unettomuus, suru. Epävarmuus tulevaisuudesta. Jatkuva hankaluus hoitaa asioita tulkin välityksellä. Huonolla tuurilla tulkki puhuu huonoa suomea ja asiasi ei etene. Väärinymmärretyksitulemisen tunne. Uuden kielen opettelu, jos siihen rahkeita riittää. Juurettomuus. Perheensä ja sukunsa taakse jättäneet ja yksin maasta lähteneet turvapaikanhakijat eivät tiedä näkevätkö esimerkiksi lapsiaan, puolisoaan tai vanhempiaan enää koskaan uudestaan. Jatkuva huoli sukulaisten ja ystävien hengestä ja terveydestä ja kyvyttömyys auttaa heitä. Koti-ikävä. YKSINÄISYYS. Kielimuuri. Paskamainen ja pimeä talvi. Vaisut ja vetäytyvät suomalaiset, jotka välttävät katsekontaktia eivätkä tervehdi. Kallis hinta turvallisuudesta.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s