Valittamisen valtakunta

Posted on Updated on

Sosiaalityö, erityisesti lastensuojelun sosiaalityö, on julkisen keskustelun kestoaiheita.

Työntekijöiden kokemukset esimerkiksi kohtuuttomasta työmäärästä ja -paineesta, riittämättömistä resursseista ja vaientamisesta tulee ottaa vakavasti ja niihin tulee etsiä ratkaisuja mitätöinnin sijaan. Julkisuuden ja internetin ihmemaan kautta piirtynyt kuva lastensuojelusta on kuitenkin korostetun synkkä. Sen voisi listata yhdeksi työksi “paskaduunien” joukkoon, joita kukaan ei halua tehdä muuta kuin pakon edessä ja silloinkin huonoa tuuriaan sadatellen.

Ei se ihan niin mene. Epäkohdista huolimatta moni lastensuojelun sosiaalityöntekijä pitää työstään eikä vietä aikaansa vain ammatinvalintaansa katuen. Joukkoon mahtuu toki niitäkin päiviä, jolloin mielessä vilahtaa, että palkkarahansa voisi ansaita helpommallakin tavalla. Vaikka virkavastuun taakka onkin joskus painava ja työmäärän alle uhkaa hukkua, voi moni asia työssä olla hyvin. Kurjien puolten lisäksi myös näistä asioista on syytä puhua.

Lastensuojelussa työyhteisön merkitys työssä jaksamiselle korostuu. Vaativaa työtä on hyvä tehdä silloin, kun työkavereina on työhönsä sitoutuneita ja koulutettuja ammattilaisia. Hyvälle lastensuojelun työyhteisölle on ominaista myös se, että sen jäsenet ovat ylpeitä tekemästään työstä, asiakas on työn keskiössä ja hankalien asioiden tullessa vastaan niistä keskustellaan eri näkökulmat huomioiden.Uutisoinnin perusteella lastensuojelussa ei tällaisia työyhteisöjä ole. Sen sijaan niissä kuvataan pyöröoviefektiä, jossa sosiaalityöntekijät vaihtuvat kuukausittain, mikäli heitä nyt ylipäänsä mistään saadaan paikalle houkuteltua. Sosiaalityön koulutusta ei heillä uutisten mukaan ole kuin sattumanvaraisesti jollakulla.

Kokemustemme mukaan lastensuojelussa on monin paikoin työntekijöiden vaihtuvuutta, mutta on olemassa myös työyhteisöjä, joissa sosiaalityöntekijät pysyvät. Perhevapaille jääneet eivät jää sille tielleen, vaan palaavat takaisin. Näissä työyhteisöissä ehditään keskittyä myös toimivien käytäntöjen tutkimiselle ja kehittämiselle. Työyhteisössä käydyt keskustelut tukevat ja työkavereilta saadut kommentit tuottavat hyötyä myös asiakkaalle; tavoitteena on että asiakas saisi mahdollisimman hyvää palvelua.

Toinen julkisuudessa isoilla kirjaimilla esiin tuotu lastensuojelun kompastuskivi ovat palvelut, joita ei joko ole tai niitä ei anneta käyttää. Uutisten perusteella lastensuojelun asiakkaana oleville lapsille ja heidän perheilleen ei ole tarjolla juuri mitään missään Suomenmaan kolkassa. Palveluissa on toki puutteita ja uudenlaisten palvelumuotojen kehittämiselle on muuttuvassa maailmassa jatkuva tarve. Sosiaalityöntekijöinä meillä on kuitenkin myös kokemuksia siitä, että olemme saaneet hankittua asiakkaalle juuri niitä palveluja, joita olemme yhdessä asiakkaan kanssa katsoneet tarpeellisiksi. Palveluja on saatavilla, niitä käytetään ja räätälöidään joustavasti asiakkaan asiaa parhaalla tavalla edistäväksi.

Toki esimerkiksi kilpailutusta koskeva lainsäädäntö tekee tästä välillä kovin byrokraattista ja hankintaesitysten kirjoittaminen voi olla työlästä ja turhauttavaa. Toisaalta on tärkeää, että sosiaalityöntekijöinä ja virkamiehinä joudumme ja osaamme perustella asiakkaan palvelutarpeen. Palvelutarpeen arvioimiseksi ei riitä vain se, että sosiaalityöntekijä toteaa palvelutarpeen olemassaolon; hänen tulee myös osata kuvata ymmärrettävästi mikä asiakaslapsen tai -perheen elämässä kohentuu juuri tämän palvelun myötä.

Joskus on hyvä, että asiakkaiden keskinäisen oikeudenmukaisuuden ja kunnallistaloudellisten realiteettien vuoksi, kaikki palvelut eivät ole yksittäisen sosiaalityöntekijän harkinnan varassa. On myös täysin mahdotonta, että sosiaalityöntekijällä olisi aina viimeisin tieto kaikista vaihtoehtoisista palveluista, joita asiakkaan tilanteessa voisi harkita. Tästä syystä palvelutarpeen arvioiminen laajemmin on perusteltua ja asiakkaan edunmukaista.  

Yksi kirpeitä kommentteja herättäneistä asioista on se, että monissa isommissa kaupungeissa lasten sijaishuoltopaikan etsiminen on keskitetty erilliseen yksikköön. Tyytymättömyyttä on aiheuttanut se, ettei sosiaalityöntekijä pääse valitsemaan lapsen sijaishuoltopaikkaa. Kokemustemme mukaan  sijaishuoltopaikkojen etsimisen keskittäminen omaan yksikköönsä on tuonut mukanaan hyviä asioita.Sosiaalityöntekijöinä meitä helpottaa tieto siitä, että on olemassa taho, jolla on päivitettyä tietoa sijaishuoltopaikan tilanteesta ja kyvystä vastata lapsen tarpeisiin.

Mikäli sijaishuoltopaikan etsiminen olisi täysin sosiaalityöntekijän vastuulla, paikka saattaisi valikoitua monen vuoden takaisten muistikuvien perusteella. Tiivistä yhteistyötä vastuusosiaalityöntekijän kanssa sijaishuoltopaikkaa etsiessä ei kuitenkaan saa unohtaa.

Viime aikoina uutisointi on keskittynyt siihen kuinka julkisella sektorilla vaiennetaan työntekijöitä ja tukitaan heidän suunsa. Emme ole henkilökohtaisesti kokeneet, että työnantaja estäisi meitä kertomasta omalla nimellämme näkemyksiä, edes niitä kriittisiä,  julkisuudessa. Työnantajaltamme on tullut viestejä siitä, että median esittämään haastattelupyyntöön etsitään kommentoijaa; kuka lähtisi mukaan?

Usein lopputulos on ollut se, ettei kommentoijaa löydy. Syynä ei niinkään ole ollut pelko työnantajan reagoinnista, vaan pikaisessa aikataulussa tai tottumattomuudessa toimia median kanssa. Pidämme tärkeänä sen erottamista otammeko kantaa organisaation edustajana vai yksityisenä henkilönä ammattilaisen roolissa.

Joskus toimittajien haastattelupyynnöt ovat olleet niin erikoisia ja kysymysten asettelut kovin kummallisia, että emme ole niihin halunneet kommentoida mitään. Aikaisemmat kokemukset median kanssa toimimisesta vaikuttavat myös suhtautumistapaan. Huonot kokemukset, esimerkiksi sensaatiohakuinen uutisointi, ovat suorassa yhteydessä siihen, kuinka innokkaasti työntekijä on valmis kommentoimaan omaan alaan liittyviä asioita.

Vaikka lastensuojelutyössä koetaan riittämättömyyden tunteita ja huonoa omaatuntoa siitä, ettei työtä aina ole mahdollista tehdä juuri niin hyvin kuin itse haluaisi, liittyy työpäiviin kuitenkin paljon myönteisiä asioita. Lastensuojelun sosiaalityössä koetaan päivittäin pieniä ja isoja onnistumisia, jotka motivoivat jatkamaan haastavassa työssä. Tyytyväisyys työhön, sen tekemisen mahdollisuuksiin ja jopa työnantajana toimivaan organisaatioon ei kuitenkaan ole asia, jonka lastensuojelun ammattilainen voi aina sanoa ääneen. Pelkona ei tällä kertaa ole työnantajataholta tuleva moite vaan pelko ja kokemus siitä, ettei tällaisilla näkemyksillä ole jalansijaa ammattilaisten joukossa. Siksi kirjoitammekin nimimerkillä.

Sosiaalityöntekijät pääkaupunkiseudulta

Advertisements

2 thoughts on “Valittamisen valtakunta

    Sointu Jokiniemi said:
    5.2.2015 12.55

    Mielenkiitoinen blogi. Itseäni toistuvasti vaan kummastuttaa sosiaalityöhön päälle liimattu uusi oivallus”varhaisen puuttumisen malli”. Kuulostaa jalolta, mutta miten se voi istua luontevasti sosiaalityön, joka luonteeltaan on luomisestaan lähtien ollut viimesijainen kunnallisjärjestelmän tukimuoto vähäosaisille. Sitä vähäosaisten auttamista se pääasiassa on edelleenkin tuskin se yhtäkkisellä imagomuutoksella voi rakenteita muuttaa. Onkohan se ajan ja uudistajien ajan hukkaa yrittää herätellä noin positiivista kuvaa sosiaalityöstä. Sosiaalityöllä on köyhäinhoidon maine ja se on tunnettu ja se on ok ja tiedostettu, että ei haeta sossun apua kuin viime hädässä ja koetetaan pärjätä omilla innovaatioilla.: ei heittäydytä liian aikaisin holhottavaksi. varhainen puuttuminen kuuluu mielestäni työmarkkinajärjestöjen sektorille, sieltä se rakenteellinen ongelmaketju lähtee. työttömyysturvajärjestelmä on kuin betonivalu, työtön ON TYÖTÖN ja välimuotoista aktiivisuutta työmarkkinoille ei tueta ja siksi syrjäytyviä alkaa syrjäytyä jääätyään työttämäksi.

    Lola said:
    19.1.2015 19.06

    Kirjoittanut PÄÄKAUPUNKISEUDUN sosiaalityöntekijät… Jonkun pienen paikkakunnan sossut (tai vain yksi sossu!!) voisivat olla hieman eri mieltä. Mitä isompi organisaatio ja enemmän työntekijöitä sitä helpompi puida julkisesti työyhteisönsä asioita (osoittaa epäkohtia), koska kenenkään yksittäisen työntekijän ei tarvitse seistä yksilönä kritisoimassa organisaationsa ongelmakohtia. Isommassa työyhteisössä seisoo rinnakkain useampi työntekijä ja yhden ihmisen joutuminen silmätikuksi on epätodennäköisempää. Ja muutenkin isompi työyhteisö tuo enemmän turvaa ja tukea juurikin näissä työasioissa, joka vaikuttaa työn mielekkyyteen. Lisäksi omia työkavereita ei voi valita. Enkä ymmärrä, miksi tämä artkkeli oli kirjoitettu anonyymisti, sillä se ei sisältänyt mitään työnantajaa tai muutakaan koskevaa kritiikkiä, vaan päin vastoin pyrki tuomaan esiin positiivisia asioita lastensuojelusta. Jos asiat ovat niin hyvin, miksi silloin ei voi esiintyä omalla nimellä? ”Pelkona ei tällä kertaa ole työnantajataholta tuleva moite vaan pelko ja kokemus siitä, ettei tällaisilla näkemyksillä ole jalansijaa ammattilaisten joukossa.” Millä näkemyksillä, positiivisilla vai kritisoivilla? Minulle jäi kyllä tästä artikkelista vain sellainen tunne, että sosiaalityöstä saa olla mustavalkoisesti vain yhtä mieltä – joko se on ihanaa ja palkitsevaa tai rankkaa ja kaikkissa organisaatioissa on jotain vikaa. Toisin sanoen, en ymmärrä mitä kirjoittajat tällä halusivat viestiä. Pelkäävätkö kirjoittajat, että saavat muiden organisaatioiden sossuilta vihat niskaansa kun kehuivat omaa lastensuojelua? Tuskinpa, kyllähän kaikki positiivinen palaute on tervetullutta. Ei hyvien asioiden kehuminen poista epäkohdista kritisoinnin merkitystä.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s