Tehostettu itsepalveluasuminen 2037

Posted on

On vuosi 2037, ja tänään on yhdeksäskymmenes syntymäpäiväni. Syntymävuoteni on demografisesti historiallinen 1947, jolloin meitä suomalaisia syntyi ennätysmäärä yhden vuoden aikana. Olin yksi noin 110 000:sta, nyt meitä on jäljellä enää noin 31 000.

Taival on ollut pitkä, ja maailma on muuttunut melkoisesti elämäni aikana. Olen juuri käynyt läpi uuvuttavan taistelun päästäkseni pitkäaikaishoitoon, sillä minua pitkään hoitanut vaimoni kuoli vuosi, kaksi kuukautta ja kolme päivää sitten. Tiedän kuluneen ajan tarkasti, sillä tämän ajan olen ollut käytännössä yksin kotona ja ajatellut asioita, muistellutkin kaikenlaista. Tänään muistelin millaista vanhustenhoito on ollut minun elinaikanani.

Kun synnyin vuonna 1947, isän puolen isovanhemmat asuivat kanssamme samassa pihapiirissä. Siihen aikaan vanhin poika peri yleensä vanhempiensa maatilan. Näin isäni jatkoi maatilan hoitamista, ja hänen vanhemmilleen rakennettiin pieni mökki pihan toiselle puolelle. Ensimmäiset vuoteni vartuin tuossa pienessä mökissä ja pihamaallamme isoäitini tarkan silmä alla.

Tuohon aikaan vanhukset saivat kansaneläkettä, jos olivat itse sitä säästelleet omalle henkilökohtaiselle tililleen Kansaneläkelaitokseen. Isovanhempani eivät jääneet eläkkeelle, vaan isoisäni autteli isääni ja äitiäni maatilan töissä ja isoäiti hoiti meitä lapsia päivisin. Kuri oli kova, sillä isoisäni oli tarkka kunniallisuudestaan. Hän oli lapsena ollut syntymäpitäjässään huutolaisena ja kohonnut ahkeruutensa ja neuvokkuutensa ansiosta pientilalliseksi pian sisällissodan jälkeen.

Isoisäni kuoli lopulta työn ääreen laittaessaan aitaa lehmien metsälaitumen ympärille. Isoäitini kuoli pihamökkiinsä äitini hoitaessa häntä vuoteeseen kaiken muun työnsä ohessa. Sellaista oli saattohoito 1950luvun lopulla; toisen saatteli työ, toisen miniä.

Muistan hyvin, kun vuonna 1970 laista poistettiin lasten velvollisuus huolehtia vanhemmistaan ja isovanhemmistaan. 1970-luvun alun energiakriisi säikäytti meidät. Hetken aikaa näytti siltä, että maailmaan tuleekin pysyvä taloudellinen taantuma. Se olisi ollut uhka hienolle eläke- ja sairausvakuutusjärjestelmällemme, joka perustui korkealle työllisyysasteelle ja kansantalouden tasaiselle kasvulle. Energiakriisi meni kuitenkin menojaan, ja ikäpolveni saattoi keskittyä itsensä ja yhteiskunnan vaurastuttamiseen.

Vanhempani jäivät eläkkeelle 1970-luvulla. Isäni sai kohtalaisen työeläkkeen, sillä maatilamme pistettiin pakettiin ajan hengen mukaisesti pian isovanhempieni kuoltua ja isäni kerkesi työskennellä hyväpalkkaisessa tehdastyössä viitisentoista vuotta ennen eläkkeelle jäämistään. Äitini sai myös työeläkettä työskenneltyään samassa tehtaassa siivoojana. 1980-luvulla heillä oli varaa käydä ulkomaillakin, ja saimme vaimoni kanssa kortteja eläkeläisten suosikkilomakohtaista Espanjasta, Kreikasta ja Bulgariasta.

Isä sai sydänkohtauksen ja kuoli kotonaan 75-vuotiaana. Äitini eli 84-vuotiaaksi, ja saattelin hänet hautaan syksyllä 1991. Äiti sairasti dementiaa ja vietti viimeiset vuotensa kunnan vanhainkodissa. Meillä ei vaimon kanssa ollut mahdollista ottaa häntä kotiimme asumaan. Vaimoni työskenteli vuorotyössä sairaanhoitajana ja minä olin paljon tien päällä, koska tein teknisen myyjän työtä. Muitakaan sisaruksia ei ole.

Jotenkin minusta tuntuu, että äitini pääsi pois juuri ennen kuin maailma alkoi muuttua huonompaan suuntaan. Ensin tapeltiin 1990-luvun laman ja sen vuosien päähän yltävien vaikutusten kanssa. Sosiaalietuuksia leikattiin kautta linjan, ja syntyi se kuuluisa juustohöyläpolitiikka. Lama jätti jälkeensä massoittain köyhiä, velkaisia ihmisiä ja Suomessa alettiin puhua periytyvästä huono-osaisuudesta.

Toivo heräsi vuosituhannen vaihteessa, ja alkuvuosituhat oli täyttä teknologiahuumaa. Romahdus tuli pian. Vuonna 2008 amerikkalaiset pankkiirit syöksivät maailmantalouden ennen näkemättömään laskuun. Valtioita meni konkurssiin eikä mikään oikeastaan enää koskaan palannut hyväksi. Valtiontalous velkaantui, ja hyvinvointivaltiota lähdettiin ajamaan alas. Vanhustenhoidolle tapahtui jotakin, jota on vaikea ymmärtää edes näin jälkikäteen.

Vuonna 2013 säädettiin vanhuspalvelulaki. Sen ohjasi vanhusten hoitoa kotihoidon suuntaan, sillä kuntien talous ei yksinkertaisesti kestänyt entisenlaista määrää laitoshoitoa. Vanhukset haluttiin pitää kodeissaan tai sitten tehostetussa palveluasumisessa, jossa suuri osa kustannuksista siirrettiin eri keinoilla ihmisten itsensä ja valtion maksettaviksi.

Hyvin pian valtion päättäjät kuitenkin huomasivat, että velkainen valtiontalous ei kestä tätäkään, joten lakia muutettiin jo tammikuussa 2015. Sen jälkeen laki velvoitti kunnat yhä suoremmin pitämään vanhat asukkaansa kodeissaan, ja ympärivuorokautisen hoidon osuutta karsittiin rajusti.

Tuo onneton lakimuutos aiheutti valtavasti turvattomuutta, yksinäisyyttä ja suoranaista heitteillejättöä. Huonokuntoiset ihmiset yrittivät selvitä kodeissaan, moni sortui. Saatoin hautaan monia ystäviäni vuosien 2015 ja 2020 välillä. Me eloonjääneet kutsuimme noita vuosia vanhustensortovuosiksi. Emme vain tienneet, että pahempaa on tulossa.

Vuonna 2020 jokaisen oli pakko myöntää, että ihmisten kotiin pakottaminen oli ollut suuri virhe. Valtiontalous oli edelleen kuralla jatkuvan laman ja Venäjän Itä-Euroopan miehitystoimien vuoksi. Maailma horjui suursodan partaalla, ja talous kitui.

Rahapulasta huolimatta Suomessa oli pakko tehdä jotakin vanhusten hoidon tilanteelle. Me suuret ikäluokat aloimme tulla yli seitsemänkymppisiksi ja tarvitsimme apua kasvavassa määrin. Sodan uhka Euroopassa piti muualta tänne muuttavat ihmiset poissa, ja siksi kohtalaisesti toiminut vanhusten kotihoito alkoi näivettyä. Työlle ei ollut tekijöitä.

Vanhuksia ryhdyttiin keräämään suuriin keskittymiin, joissa heidän hoitamisensa oli logistisesti helpompaa ja pärjättiin pienemmällä määrällä hoitajia. Vuonna 2020 säädettiin uusi laki, joka palautti lasten velvollisuuden huolehtia vanhemmistaan ja isovanhemmistaan. Eläkkeet muutettiin tasaeläkkeiksi, ja pitkäaikaishoitoon päätyviltä ihmisiltä poistettiin eläke kokonaan.

Lasten velvollisuus huolehtia vanhemmistaan johti siihen, että  tehostetusta palveluasumista tuli käytännössä itsepalveluasumista. Palvelutaloissa oli enää nimellisesti hoitajia ja he pitivät huolta lähinnä lääkehoidosta ja hallinnollisista töistä. Palvelutalojen asukkaiden hoitaminen jäi omaisten ja heidän puuttuessa vapaaehtoistyöntekijöiden varaan.

Minäkin hoidin kahta ystävääni. Kävin syöttämässä heidät kolmesti päivässä, ja kerran viikossa saimme  vaimon kanssa pestyä heidät. Työtä olisi vielä monen ystävän kohdalla ollut, mutta oma ja vaimoni kunto heikkeni niin, että lopulta yhdessä pystyimme juuri ja juuri hoitamaan itsemme kotona.

Nyt vaimoni on siis kuollut, ja sain lopulta paikan palvelutalossa. Kantona kaskessa oli lapsettomuuteni. Nykyisin palvelutalopaikan saa vain, jos joku ulkopuolella asuva ihminen, useimmiten lapsi tai lapsenlapsi allekirjoittaa paperin, jolla sitoutuu huolehtimaan palvelutalossa asuvan hoidosta. Pitkällisen etsinnän jälkeen minua lykästi. Jäätelöauton kuljettaja, jonka vakiasiakkaana olen ollut jo vuosia, liikuttui kuullessaan tilanteestani niin, että sitoutui hoitamaan minua palvelutalossa kuolemaani asti.

Isoisäni aloitti elämänsä huutolaispoikana, minä päätän omani 150 vuotta myöhemmin jäätelöauton kuljettajan armon varassa. C’est la vie!

YtM Jari Pirhonen

Ideointiapuna TtT Jutta Pulkki, TtM Linda Enroth ja TtM Mari Aaltonen

Kirjoittajat työskentelevät tutkijoina Terveystieteiden yksikössä ja Gerontologian tutkimuskeskuksessa Tampereen yliopistossa

Kuva: Pekka Ojaniemi
Kuva: Pekka Ojaniemi
Advertisements

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s