Samaa osaamista kahdesta tuutista vai erojen kunnioitusta ja yhteisen työn rakennusta?

Posted on

Sosiaalialan koulutus ja kelpoisuudet

Kuluvan vuoden maaliskuun alussa tuli voimaan uusi sosiaalihuollon ammattihenkilölaki. Lain tehtävänä on muun muassa määritellä keskeisten sosiaalihuollon ammattiryhmien koulutusvaatimukset ja valvonnan edellytykset.

Jo ennen lain voimaantuloa esiintyi voimakkaita pyrkimyksiä lain muuttamiseksi niin julkisessa keskustelussa  kuin lainsäädäntövalmistelussa.

Keskusteluissa on kiinnittynyt erityinen huomio siihen, minkälaisen koulutuksen pohjalta voisi toimia tilapäisesti sosiaalityöntekijän tehtävissä silloin, kun tehtävään ei ole ollut saatavilla kelpoisuusehdot täyttävää sosiaalityöntekijää. On kysytty:

  • Tarvitaanko tilapäisesti sosiaalityöntekijänä toimimiseen lainkaan yliopistossa suoritettuja sosiaalityön opintoja?
  • Tai riittäisikö ammattikorkeakoulun sosionomiopinnot ja ehkä työkokemuksella hankittu käytännön kokemus sosiaalityöntekijän työhön?

Käyty keskustelu vähättelee koulutuksen ja osaamisen välistä yhteyttä. Samalla se sisältää ajatuksen siitä, että samantasoiset korkeakoulututkinnot tuottaisivat myös samanlaista osaamista. Näin ollen ammattikorkeakoulussa suoritettu sosionomi (AMK) -tutkinto tuottaisi samaa osaamista ja vastaisi samoihin työelämän tarpeisiin kuin yliopistossa suoritettu sosiaalityön koulutus.

Ajatus on lähtökohtaisesti korkeakoulujen duaalimallin vastainen ja korkeakoulujen rahoituksen näkökulmasta myös järjenvastainen.

Taloudellisesti niukkoina aikoina ei liene järkevää tuottaa samanlaista osaamista kahdella korkeakoulusektorilla. Leena Viinamäki ja Anneli Pohjola ovat tutkimuksessaan löytäneet eroja sekä toisaalta myös yhteneväisyyksiä sosionomin (AMK), sosionomin (YAMK) ja sosiaalityöntekijöiden osaamisessa. He toteavat, ettei pelkkä opintojen samantasoisuus tuota sisällöltään samaa osaamista ja kelpoisuutta. Mikäli näin olisi, tämähän tarkoittaisi, että minkä tahansa alan ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon tai yliopistollisen maisterin tutkinnon suorittanut voisi toimia toisella alalla.

Samalla viimeaikainen keskustelu peittää alleen sen, että sosiaalialalla tarvitaan monenlaista osaamista ja että ammateilla on erilaista annettavaa tilanteisiin, joissa asiakkaat tarvitsevat apua.

Tämä erojen olemassaolo on luettavissa myös sosiaalihuoltolaista, jossa määritellään erilaiset sisällöt sosiaalityön ja sosiaaliohjauksen tehtäviin. Näiden tehtäväkuvausten tai tehtävärakenteiden kautta olisi mahdollista rakentaa sosiaalialalle vahvaa ja paremmin asiakkaita palvelevaa yhteistä työtä, työparityötä.

Elina Rahko on työparityötä tutkiessaan havainnollistanut sosiaalityöntekijöiden ja sosiaaliohjaajien erilaiset työtehtävät ja niihin liittyvät osaamiset, mutta myös sosiaalialan ammattien yhteisen pohjan.

Rahko toteaa, että “joustavana yhteistoiminnan muotona sosiaalityöntekijöiden ja sosiaaliohjaajien työparityö on yksi tapa työskennellä postmodernissa toimintaympäristössä. Se mahdollistaa asiakkaiden tilanteisiin liittyvän moniulotteisen tarkastelun sekä työskentelyn. Se sisältää reflektiivisyyden vaatimuksen ja sen tuottamat mahdollisuudet asiakastyössä sekä työntekijöiden ammatillisessa kehittymisessä. Sosiaalialan korkeakoulutettujen välinen työparityö on uudenlaisen asiantuntemuksen käyttöönottoa ja hyödyntämistä. Tämänkaltaisella asiantuntemuksella selviydytään epävarmassa ja monimutkaistuvassa, mutta myös erilaisia riippuvuuksia sisältävässä sosiaalialan toimintaympäristössä”.

Nyt kun sosiaali- ja terveydenhuoltoa järjestetään uudelleen, sosiaalialan tulisi yhdistää voimansa ja puolustaa erilaisen osaamisen ja asiantuntemuksen tarvetta erilaisissa sosiaalihuollon tehtävissä sen sijasta, että vähättelemme eri koulutusten tuottamaa osaamista ja paikkaa yhteiskunnassa.

Sen sijaan, että pyydämme sosiaalialan johtoa alentamaan alan ammatillisia kelpoisuuksia sosiaalityöntekijäpulan ratkaisemiseksi , meidän tulisi vaatia mahdollisuutta parempiin työoloihin, vaikuttaviin palveluihin ja eri ammattilaisten yhteiseen tekemiseen. Ehkä tätä kautta voisimme yhdessä vaikuttaa myös sosiaalialan tehtävien palkkauksen kohentamiseen.

Voisiko näillä tekijöillä olla vaikutusta myös siihen, että viime vuosikymmenien aikana valmistuneet, koulutetut sosiaalityöntekijät haluaisivat palata takaisin sosiaalityön pariin pysyvästi? Kuten Kari Matelan tutkimus kertoo, on näillä tekijöillä merkitystä työssä pysymiselle tai sieltä lähtemiselle. Ratkeaisiko sosiaalityöntekijäpula näillä keinoin?  

Eeva Rossi, YTL, yliopisto-opettaja, Lapin yliopisto

Sanna Lähteinen, YTM, suunnittelija, Lapin yliopisto  

 

  • Viinamäki, Leena ja Pohjola, Anneli 2011: Sosonomi (ylempi AMK) -tutkinnon suorittaneiden näkemykset osaamisestaan ja paikastaan työmarkkinoilla. Teoksessa: Leena Viinamäki (toim.) Sosionomilta eivät hommat lopu. Ammattikäytäntöjen kehittäminen haasteena sosionomi (AMK) -tutkinnoissa. Kemi-Tornion ammattikorkeakoulun julkaisuja, Sarja A: Raportteja ja tutkimuksia 1/2009. 22-41.
  • Rahko, Elina 2011: Samassa veneessä sosiaalialalla. Tutkimus sosiaalityöntekijöiden ja sosiaaliohjaajien kokemuksista työparityöstä. SOSNET julkaisuja 3. Valtakunnallinen sosiaalityön yliopistoverkosto, Rovaniemi.
  • Sirkka Rousun blogiteksti 20.2.2016 Vetoomus sosiaalialan johtajille ja kunta-alan työnantajajärjestöille: sosiaalialan kelpoisuudet vastaamaan tosiasiallista osaamista ja koulutusta
  • Matela, Kari 2011: Viihtyvät ja vaihtuvat. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työssä pysymiseen ja työstä lähtemiseen vaikuttavat tekijät. Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksen julkaisusarja 33. Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus. Oulu.
Advertisements

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s