Asiakastyö ja sosiaalityön tekeminen

Nuorten sosiaalityöntekijöiden sitouttaminen lastensuojelutyöhön vaatii asiakasmäärien rajaamista

Posted on Updated on

 

Helsingin yliopiston sosiaalityön opiskelijat ovat keskimäärin kolmen vuoden yliopisto-opintojen ja kahdensadan työtunnin harjoittelun jälkeen päteviä toimimaan sosiaalityöntekijän sijaisen tehtävissä. Koko opintojen ajan on saanut kuulla ja lukea siitä, kuinka haastava työtilanne erityisesti lastensuojelun kentällä on ja kuinka isoa vastuuta lastensuojelun työntekijät kantavat.

 

Sosiaalityön opiskelijoille tarjottavat työharjoittelupaikat ja sähköpostilistalle ilmestyvät työpaikkailmoitukset sijaitsevat suurelta osin kunnallisessa lastensuojelussa. Tavallaan tilanne on otollinen nuorille sosiaalityöntekijöille, koska työntekijöille on tarvetta. Toisaalta työskentely lastensuojelussa pelottaa: kuinka voin vähäisen työkokemuksen perusteella työskennellä näin vastuullisessa työssä, jos kenelläkään ei ole oman työnsä ohella aikaa auttaa minua? Miksi edes haluaisin työskennellä kuormittavissa työolosuhteissa, jos voisin myös valita toisin?

Sosiaalityöntekijöiden ja sosiaalityön opiskelijoiden muodostamassa Sosiaalityön uraverkosto -nimisessä Facebook-ryhmässä nousi esiin syksyllä 2017 huoli lastensuojelun toimintaedellytyksistä. Lastensuojelutyön kiire ja kuormittavuus sekä krooninen aliresursointi olivat johtaneet siihen, että voitiin jo kyseenalaistaa, toteutuuko Suomessa lasten oikeus suojeluun. Uraverkostossa haluttiin vaikuttaa tilanteeseen, ja näin syntyi lasten oikeuksien päivänä julkaistu adressi lastensuojelun toimintaedellytysten puolesta.

Adressin allekirjoitti ryhmässä yli 1000 sosiaalityöntekijää ja sosiaalityön opiskelijaa. Kannanotossa tuotiin selkeästi ilmi, että yksi suurimmista muutosta vaativista asioista on lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden asiakasmäärien rajaaminen, jotta lastensuojelun työolosuhteet muuttuisivat inhimillisemmiksi ja tarjoaisivat työntekijälle aikaa perehtyä asiakkaiden tilanteisiin, jotta he kykenevät tarvittaessa tekemään eettisesti kestäviä ratkaisuja myös kiireellisissä tilanteissa.

Adressissa mainittiin myös työntekijöiden suuren vaihtuvuuden ja kiireen vaikutus siihen, että monet työntekijät kokevat jäävänsä yksin työn vaativuuden ja vastuun kanssa. Sosiaalityöntekijöillä oli myös pelko siitä, että lastensuojelun vaativa ja vastuullinen työ ei enää tunnu opiskelijoiden mielestä houkuttavalta vaihtoehdolta.

Sosiaali- ja terveysministeriö asetti 1000 nimeä adressin ja siitä syntyneen julkisen keskustelun pohjalta sekä osana lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelmaa joulukuussa 2017 ylisosiaalineuvos Aulikki Kananojalle tehtäväksi selvittää, millaisia ratkaisuja lastensuojelutyön kuormittavuuteen voitaisiin löytää.

Selvitysraportin väliarvioinnissa 28.2.2018 Kananojan tuli arvioida lastensuojelun henkilöstön riittävyyttä ja ehdottaa nopeasti vaikuttavia ratkaisuja työn kuormittavuudesta ja työntekijöiden vaihtuvuudesta johtuviin ongelmiin laadukkaan lastensuojelutyön turvaamiseksi. Selvitysraportin väliarvioinnin perusteella välittöminä ratkaisuehdotuksina lastensuojelutyön kuormittavuuteen ehdotetaan täsmätukea kuormitukseen sekä kunta- että työntekijätasolla, sijaispoolin luomista, tiimipohjaisen työskentelyn vahvistamista, perhetyön lisäämistä sekä näiden ratkaisuehdotusten maakuntatasoisten toimeenpanosuunnitelmien laatimista.

Selvitystyön perusteella Kananoja ei näe lastensuojelun asiakasmäärien lakisääteistä mitoittamista tarkoituksenmukaisena nykyisessä muutostilanteessa. Hänen mielestään kuormitusta tulisi vähentää ensisijaisesti raportissa sekä lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelmassa esitetyin muin keinoin.

Sekä selvitystyön taustaryhmän piirissä että sosiaalialan korkeakoulutettujen ammattijärjestö Talentiassa on asiakasmäärien lakisääteisestä mitoittamisesta eriävä näkemys. Talentian näkemyksen (7.3.2018) mukaan lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän lakisääteinen asiakasmitoitus on ainoa keino, jolla voidaan välittömästi ja konkreettisesti puuttua sosiaalityöntekijöiden kuormitukseen.

Useammat Kananojan ratkaisuehdotukset lastensuojelun kuormituksen vähentäjinä eivät myöskään meidän mielestämme vastaa väliarvioinnille asetettuja tavoitteita: ratkaisuehdotukset eivät ole laadultaan nopeasti vaikuttavia, eikä niiden vaikutuksia itse ongelmiin lastensuojelutyön kuormittavuuden ja työntekijöiden vaihtuvuuden suhteen pystytä suoraan välittömästi osoittamaan. Yhtä mieltä Kananojan ratkaisuehdotuksista olemme työntekijätasoisen täsmätuen, eli mentoroinnin, osalta. Työn kuormittavuutta sekä työntekijöiden vaihtuvuutta voitaisiin välittömästi hillitä, jos uusien ja kokemattomien työntekijöiden mentorointiin luotaisiin rakenteet ja järjestettäisiin aikaa.

Mentorin kautta toteutuisi kokemattomien työntekijöiden tarve sekä laadukkaaseen perehdytykseen että työparityöskentelyyn.
Sijaispoolin luominen ei myöskään ratkaise lastensuojelun kuormituksen tai vaihtuvuuden ongelmaa välittömästi, vaikka kuormituksen taustalla yhtenä syynä onkin työntekijävaje. Kuka kuitenkaan haluaa sijaistaa alalla, jonka on tunnettu kuormittavuudestaan ja vaihtuvuudestaan? Virkojen täyttäminen sijaisilla pitää itsessäänkin jo yllä vaihtuvuuden kulttuuria. Lastensuojelutyö vaatii myös perheisiin tutustumista sekä alueen palveluverkoston tuntemista, joten sijaiset eivät välttämättä kykenisi toimimaan täysin samoissa työtehtävissä kuin vakituiset lastensuojelun sosiaalityöntekijät.

Ongelman ydin sijaitsee rekrytointivaikeuksien taustalla olevissa syissä, eli työn tekemisen reunaehdoissa ja resursseissa, jotka eivät houkuttele alalle. Lastensuojelun työolojen parantaminen palkkaukseen, resursointiin ja asiakasmääriin vaikuttamalla parantaisi lastensuojelun imagoa. Myös sosiaalityöntekijät itse levittäisivät lastensuojelusta positiivisempaa kuvaa, jos he kokisivat voivansa tehdä työnsä hyvin ja saavansa siitä yliopistollista koulutusta vastaavan palkkion.

Lastensuojelun haastavan tilanteen pitkäkestoisina ratkaisuehdotuksina näemme perhetyön ja työpari- ja tiimityöskentelyn lisäämisen, mentoroinnin sekä lastensuojelutyön houkuttelevuuden ja imagon parantamisen erinäisin ratkaisuin.
Koemme myös muut Kananojan selvityksessä sekä lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelmassa nimetyt lastensuojelun kuormittavuuden vähentämisen keinot, kuten peruspalveluiden vahvistamisen ja perheiden varhaisen tukemisen perustason terveydenhuollon ja sosiaalipalveluiden keinoin hyvinä ja tarvittavina muutoksina. Mitkään näistä ratkaisuehdotuksista eivät kuitenkaan ole nopeasti vaikuttavia, sillä ne vaativat toimeenpanoaikataulujen suunnittelemista ja myös rakenteellisia muutoksia.

Välittömänä ratkaisuna lastensuojelun kriisin helpottamiseksi näemme asiakasmäärien lakisääteisen rajaamisen, sillä se mahdollistaisi myös edellä esitetyn nuorten työntekijöiden mentoroinnin ja lastensuojelun sosiaalityön imagon parantumisen vapauttaessaan työntekijöille aikaa ja mahdollisuuksia myös muuhun kuin kiireellisten työtehtävien tekemiseen.

Lastensuojelun asiakaslasten tilanteet ovat usein vakavasti vaarantuneita ja erittäin turvattomia, joten koemme ehdottoman tärkeäksi, että heidän suojelunsa eteen työtä tekeville ammattilaisille tarjottaisiin kohtuulliset työn resurssit ja olosuhteet. Muussa tapauksessa nuoret sosiaalityöntekijät hakeutuvat töihin muualle, eikä lastensuojelun pitkäaikainen kriisi ratkea.
Eettisesti tilanne on kaikista kestämättömin lastensuojelun asiakkaiden, eli erityistä suojelua tarvitsevien lasten kannalta.

Sanni Kupiainen
Henna Leppänen

Kirjoittajina on kaksi hiljattain sijaispätevyyden saanutta helsinkiläistä sosiaalityön opiskelijaa, jotka ovat aloittaneet työn lastensuojelun avohuollossa.

Lähteet
Kananoja, Aulikki (2018) Selvityshenkilön arvio lastensuojelun henkilöstön riittävyydestä ja ratkaisuehdotukset kuormituksen vähentämiseksi. Sosiaali- ja terveysministeriö. (luettu: 20.3.2018)

Lasten oikeus suojeluun! Poliittisten tahojen on otettava vastuu lastensuojelun toimintaedellytyksistä. Adressi 20.11.2018. (luettu: 20.3.2018)

Talentia (2018) Kohtuullinen asiakasmäärä välitön ratkaisu lastensuojelun kriisiin. (luettu: 20.3.2018)

Mainokset

Sosiaalihuollon ja terveydenhuollon yhteistyöllä järjestelmä vieläkin paremmaksi

Posted on

Erityissosiaalityöntekijä Mia Niemi, gerontologinen sosiaalityö

Suomalaisen terveydenhuollon taso on jo pitkään tiedetty korkeaksi. Terveydenhuoltojärjestelmämme kipukohta on kuitenkin ennaltaehkäisy.

HUS uutisoi kesälomien kynnyksellä (27.6.) suomalaisen terveydenhuollon laadun ja tulosten olevan maailman paras. Kustannuksetkin ovat kansainvälisissä vertailuissa osoittautuneet vertailumaita pienimmäksi. HUSin toimitusjohtaja Aki Lindén toteaa, että Suomen terveydenhuollolla on parhaat näytöt niin laadun, saatavuuden kuin kuolleisuustilastojenkin perusteella ja sitä on mittareidemme perusteella kehitetty viime vuosina tehokkaimmin.

Tässä ei ole sinänsä mitään uutta, koska suomalainen terveydenhuollon taso on jo pitkään tiedetty korkeaksi. Sen sijaan kiinnostavaa on tutkimuksissa esille noussut terveydenhuoltojärjestelmämme kipukohta, ennaltaehkäisy.

– Tärkeimmät Suomen terveydenhuollossa kehitettävät asiat liittyvät tutkijaverkoston mukaan sairauksien ennaltaehkäisyyn: Suomessa on aivo- ja sydänverisuonisairauksia sekä alkoholi- ja mielenterveyssairauksia edelleen muita länsimaita enemmän, kertoo HUSin Neurokeskuksen toimialajohtaja Atte Meretoja.

Huomio nostaa esille kysymyksen siitä, mitä olisivat toimivat työkalut etenkin päihde- ja mielenterveyssairauksien osalta ja miten ne on ajateltu huomioitavaksi sote-uudistuksessa?

Palveluiden toimittava saumattomasti yhteen

Päihde- ja mielenterveysasioissa sosiaali- ja terveyspalvelujen on toimittava rinnakkain saumattomassa yhteistyössä. Sosiaalityöllä on tärkeä merkitys päihde- ja mielenterveysasiakkaiden auttamisessa sekä erityisesti palveluiden yhteensovittamisessa. Mielenterveys- ja päihdehäiriöitä sairastavat henkilöt ovat tutkimusten ja tilastojen valossa usein niitä henkilöitä, joilla on suurentunut riski jäädä työttömäksi ja työkyvyttömyyseläkkeelle. Suuri huoli sosiaalityössä on myös nuorten ja nuorten aikuisten päihde- ja mielenterveyshäiriöiden lisääntymisestä ja sitä myöten syrjäytymisessä.

Hoidollisten toimenpiteiden lisäksi palvelukokonaisuuteen on saatava varhaisessa vaiheessa sosiaalityön asiantuntijuutta ja osaamista asiakkaiden sosiaalisten ongelmien arvioimiseksi, sosiaalisen kuntoutuksen edistämiseksi sekä sosiaaliturvaan liittyvien kysymysten selvittämiseksi.

Uusiutuva lainsäädäntö ja palvelurakenne voivat parhaimmillaan luoda nykyistä parempia edellytyksiä varhaiseen puuttumiseen ja moniammatilliseen työhön. Tämä onnistuu kuitenkin vain, mikäli asiakasta autetaan moniammatillisesti ja kokonaisvaltaisesti jo palvelupolun alkupäässä. Mikäli palvelut pirstaloidaan eri organisaatioihin, varhainen tuki ei välttämättä toteudu. Sosiaalityön merkitys ja vaikuttavuus eivät näy ainoastaan yksilötasolla asiakkaalle, vaan sitä voidaan pitää myös sijoituksena ja merkittävänä säästönä koko yhteiskunnalle.

Integraatio voi vahvistaa ehkäisevää työtä

Palvelujärjestelmän kehittäminen yhdessä sekä sosiaali- että terveydenhuollon kanssa auttaa tunnistamaan paljon palveluita käyttävät asiakkaat, mutta myös he, jotka alikäyttävät palveluita. Päihde- ja mielenterveysongelmista kärsivät asiakkaat eivät ylipäätään pääse helposti palveluiden piiriin moninaisten päällekkäisten ongelmien vuoksi. Pallottelu sen kanssa, onko hoidettava ensin päihde- vai mielenterveysongelma, on ikuinen ja usein käykin niin, että kumpikin jää hoitamatta.

Sosiaalityön tehtävänä tulisi olla vahvempi rooli asiakkaiden palvelujen yhteensovittaminen elämäntilanteen mukaiseksi kokonaisuudeksi sosiaalihuoltolain mahdollistamalla tavalla. Mikäli asiakkaan palvelujen yhteensovittamista ei tehdä, voi tilanne johtaa ongelmien ja palvelurakenteiden kasautumiseen ja vaikeutumiseen. Asioiden pitkittyessä ne myös monimutkaistuvat ja silloin hoito ja palvelu siirtyvät usein kalliiseen erikoissairaanhoitoon.

Meillä on nyt tuhannen taalan paikka vahvistaa sote-integraatiolla ehkäisevää työtä. Sosiaali- ja terveyspalvelujen integraation vahvistaminen maakuntauudistuksen avulla on mahdollista, mutta se edellyttää näille kahdelle perinteiselle alalle uuden yhteisen eetoksen löytymistä, jossa molemmat toimijat tavoittelevat yhteistä asiakkaan elämäntilanteen mukaisesti määräytyvää päämäärää.

Sotessa piilee mahdollisuus

Sote-tuumaus jatkuu kesän yli. Eduskunnan käsiteltävänä olevat lakiesitykset ovat vahvistaneet käsitystä siitä, että sote-uudistuksen alkuperäiset tavoitteet hyvinvointierojen kaventamisesta ja palvelujen integraatiosta ovat hautautuneet maakuntia ja  valinnanvapautta koskevien pyrkimysten alle.

Vaikka lukuisten eri hallitusten yli 10 vuoden ajan valmistelema sote-hanke kaatuisikin kesälomien jälkeen perustuslakivaliokunnan lausuntoon tai eduskunnan täysistunnossa, piilee siinä kuitenkin uusi mahdollisuus. Vaalien ja uuden hallituksen käynnistämän valmistelun tuloksena saattaisi syntyä aito SOTE, jossa sosiaalihuolto ja terveydenhuolto voisivat toimia aidosti rinnakkain yhteistyössä.

 

Sanna Lähteinen, YTM, laillistettu sosiaalityöntekijä, suunnittelija, Lapin yliopisto, Valtakunnallinen sosiaalityön yliopistoverkosto

Antti Mäkelä, YTL, laillistettu sosiaalityöntekijä, Johtava sosiaalityöntekijä/ Kehittämispäällikkö ESSOTE, Etelä-Savon sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymä

Katri Ylönen, YTL, laillistettu sosiaalityöntekijä, kehittäjä, Keski-Suomen sairaanhoitopiiri, sosiaali- ja terveydenhuollon asiakas- ja potilastietojärjestelmä -projekti

 

Sosiaalityöntekijyys, valta ja vastuu

Posted on

”On paratiisi meillä täällä näin, vaan ei aina kaikki koe sitä näin” (Chisu, 2009).

 

Elämme yhteiskunnassa joka on toisille paratiisi, toisille jotain ihan muuta. Luokkaerot kasvavat ja asuinalueet polarisoituvat, samaan aikaan palveluiden yksityistäminen leviää ja työttömyyden ja syrjäytymisen kasvua on vaikea hillitä.

Sosiaalityö toimii tässä yhteiskunnassa, ja sen tehtävä on nostaa esiin ne yksinäisten keijujen äänet, joille maa ei ole paratiisi, jotka suru on saanut kiinni ja elämä runnonut. Mutta mitä sosiaalityö on ja mikä on sen paikka?

Olen aina pitänyt sanasta “huolenkantajat” (Satka ym. 2007); sitä sosiaalityö mielestäni isossa kuvassa on. Sosiaalityössä otetaan vastaan ja kannetaan eteenpäin yhteiskunnan ja siinä elävien huolia. Toisaalta huolenkantajat kuvaa myös sosiaalityöntekijöiden osaa kuulla ja pärjätä ihmisten ongelmien, ilojen ja surujen, traumojen ja kohtaloiden kanssa. Sosiaalityötä tehdään niin lähiöissä kuin kalleimmillakin asuinalueilla ja sosiaalityö ulottuu kaikkiin yhteiskuntaluokkiin.

Sosiaalityössä kohdataan kurjuuden ja pahan olon koko kirjo ilman mahdollisuutta delegoida asiaa eteenpäin. Kerätään ainestoja ja arvioidaan, tuetaan ja kuunnellaan. Puututaan käyttäen viranomaisvaltaa ja astutaan ihmisten kaikkein yksityisimmälle alueelle ottaen puheeksi kaikki. Ja puheeksioton jälkeen jatketaan työskentelyä näiden ihmisten ja heidän asioidensa kanssa, ohjaten, tukien ja kannatellen. Sosiaalityössä, erityisesti lastensuojelussa ei ole useinkaan mahdollisuutta jättää kysymättä tai odottaa, että asiakas itse kertoo.

Sosiaalityössä painitaan isojen asiakasmäärien kanssa, yhden työntekijän asiakkaat lasketaan kymmenissä ja byrokratian keskellä asiakkaille jäävä aika on usein vain murto-osa työajasta. Asiakasmäärien merkitys korostuu kun sitä peilataan siihen vastuuseen ja valtaan joka sosiaalityöntekijällä suhteessa asiakkaaseen on, sosiaalityössä kyse ei ole useinkaan asiakkaiden ohjaamisesta vaan asiakkaiden elämään vaikuttavien isojen päätösten tekemisestä joko yhdessä asiakkaan kanssa tai pahimmillaan asiakkaan tahdon vastaisesti. Käsiteltävät asiakirjamäärät ovat usein mittavia ja ratkaisuja tehdään vuosia jatkuneiden prosessien yhtä lailla kuin hetkessä syntyvien kriisitilanteiden parissa.

Jokainen sosiaalityöntekijä hakee asiakkailleen yksilöllisiä, asiakkaiden tilanteet ja tarpeet, toiveet ja ennen kaikkea lasten edun mukaiset palvelut ja tukitoimet. Löydettyään ne sosiaalityöntekijä markkinoi, koordinoi ja kantaa vastuun prosessista – ja samalla valitettavan usein jatkuvasti perustelee olemassaolonsa tarpeellisuutta muille toimijoille ja viranomaisille. Sosiaalityön paikka palvelurakenteessa on usein häilyvä ja sosiaalityöllä on viimesijaisen toimijan rooli joka määrittyy usein lähinnä siitä mitä mikään muu taho ei hoida.

Sosiaalityötä ohjaa suuri joukko lakeja ja asetuksia, eettisiä ohjeita ja organisaatioiden sisäisiä ohjeistuksia. Sosiaalityö ei  ole koskaan täysin irrallaan tekijänsä arvoista ja taustasta eikä sitä voi tehdä laadukkaasti ilman laajempaa ymmärrystä yhteiskunnan rakenteista, yksilön kehityksestä, terveydestä, oikeuksista ja velvollisuuksista, unohtamatta erilaisten etuuksien, viranomaisjärjestelmien, kulttuurien tai yhteisöjen ymmärrystä ja tuntemista tai kohtaamisen taitoa. Paitsi asiakastyötä sosiaalityö on vahvasti myös rakenteellista työtä, sosiaalityön tulisi pyrkiä vaikuttamaan asiakkaiden ja kansalaisten hyvinvointiin ja oikeuksien toteutumiseen.

­­­Sosiaalityön ammatissa ehkä tärkeintä on osata konsultoida ja kysyä neuvoa, tietää kenen puoleen kääntyä ja tuntea oman ammattitaitonsa rajat. Rajoja joutuu kuitenkin jatkuvasti venyttämään, sosiaalityötä viedään entistä enemmän yhdennettyyn suuntaan ja erikoistuminen sosiaalityössä on yhä pienemmän joukon etuoikeus. Sosiaalityötä tekevät laillistetut, lailla tarkkaan säädellyn koulutuksen omaavat työntekijät. Sosiaalityötä tehdään ylemmän korkeakoulututkinnon turvin ja sosiaalityöntekijät työskentelevät viroissa joissa heitä sitoo virkavastuu.

Sosiaalityön ammatissa on samalla mahdollisuus kohdata ihmiset kaikkein aidoimmillaan, kuunnella ja auttaa. Työssä onnistuminen on aina tekemisissä ihmiselämän ja elämänlaadun kanssa, yksilöiden mahdollisuuksien ja inhimillisen hyvinvoinnin kanssa niin yksilö- kuin rakenteellisellakin tasolla.

Sosiaalityöntekijän keijupölyä ovat ne hymyn hiukkaset ja pienet kiitoksen sanat, toisaalta myös ne hetket, kun onnistuu pääsemään yhteistyöhön tai saamaan kontaktin asiakkaaseen. Ilman ammattitaitoa ei ole liioin onnistumisia, ilman sosiaalityöntekijöiden omaa arvostusta tekemäänsä työtä kohtaan ei ole mahdollisuutta vaatia sitä myöskään muilta.

Saadakseen keijupölyä lentämistä varten sosiaalityöntekijän pitää itse uskoa ja tunnustaa oma osaamisensa ja työn vaativuus ja seisoa selkä suorassa niiden takana. Sosiaalityön on mahdollista löytää paikkansa yhteiskunnassa ja saada asiantuntijuutensa arvoista arvostusta tunnistamalla itse ammattiin liittyvä vastuu ja mahdollisuudet ja toimimalla niiden mukaan. Valitettavan usein sosiaalityön laatu kärsii kiireen ja paineen alla tehdyn työn epäonnistumisista. Koulutus ja osaaminen eivät liioin yksin riitä, jollei sosiaalityöntekijällä ole ymmärrystä työnsä merkityksestä ja roolista yhteiskunnallisessa mittakaavassa.

Sosiaalityö on professio, joka ei ole korvattavissa. Vastuu siitä, miten sosiaalityö nähdään ja sen mahdollisuudet ymmärretään, on meidän sosiaalityöntekijöiden tavassa tehdä työtä ja käyttää niitä mahdollisuuksia vaikuttaa niin yksilö- kuin yhteiskunnallisellakin tasolla, joita ammatti meille antaa.

 

Annastiina Lilja
YTM sosiaalityö, lastensuojelun sosiaalityö
sosionomi (AMK), yrittäjä UOMA sosiaalipalvelut oy

Taustalla:

Yksinäisen keijun tarina. 2009. Chisu (Martina Sundberg).
Satka, Auvinen, Aho & Jaakkola (toim.) 2007. Huolenkantajat. Kokemuksia ja sattumuksia sosiaalialan vuosikymmeniltä. PS- kustannus. Juva.

Maahanmuuttotyön yksinkertainen lähtökohta: muistimmeko kysyä ennen kuin oletimme?

Posted on Updated on

 

Sosiaalityöntekijöiden maailmassa kuohahti, kun sanomalehti Karjalainen julkaisi nimettömän ”Sosiaalityöntekijä X:n” kirjoituksen turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten herättämistä tunteista sosiaalitoimessa ja kuntatyöntekijöiden keskuudessa laajemminkin.

 

Sosiaalialan ammattiliitto Talentian ammattieettinen lautakunta tuomitsi kirjoituksen ammattietiikan vastaiseksi ja sosiaalityön ammattilaiset keskenään epäilivät, ettei kirjoitus olisi sosiaalityöntekijän kynästä laisinkaan siinä esiintyneiden ilmeisten asiavirheiden vuoksi.

Sosiaalialan ammattilainen tuskin myöntäisikään olevansa rasistinen tai toistavansa työssään toiseutta tuottavia, toisin sanoen syrjiviä toimintatapoja. Asiantunteva ammattilainen kun auttaa kaikkia ikään, ihonväriin tai sukupuoleen katsomatta. Muualta Suomeen muuttaneiden kanssa työtä tehdessä näyttäytyy kuitenkin se, miltä yhteiskuntamme näyttää sen reunimmaiselta laidalta katsottuna. Hyvää tarkoittava ammattilainenkin sortuu huomaamattaan kulttuuristaviin ja ulossulkeviin ennakkoluuloihin ja työtapoihin.

Mitä me oletamme?

Merja Anis (2008) on tutkinut muualta Suomeen muuttaneita sosiaalityön asiakkaina. Hän esittää, että kyetäkseen sosiaalityön kulttuuristavien merkitysten purkamiseen, työntekijällä tulee olla vahva teoreettinen asiantuntijuus sorron ja epäoikeudenmukaisuuden kysymyksistä. Työntekijän tulee olla tietoinen millä tavoin etnisyyteen tai kulttuuriin liitettäviä stereotypioita ja sitä kautta kuvaa normaalista tuotetaan, ylläpidetään sekä puretaan.

Mikäli emme tunnista kulttuurista tietovarantoa, jonka pohjalta tuotamme ”normaaliutta”, saatamme käyttää mielikuvia ja niiden määritelmiä kyseenalaistamatta (Kivipelto 2004). Kun työntekijä kategorisoi asiakkaan ”maahanmuuttajaksi”, hän voi tehdä tiedostamattaan joukon muitakin olettamuksia tai stereotyyppisiä yleistyksiä, jotka avaavat ihmisen käytökselle erilaisia selitystapoja.

 

Vastaanottokeskustyössä yksi keskeisistä tällaisista olettamuksista on myytti ”väkivaltaisesta maahanmuuttajamiehestä”. Esimerkiksi perheitä majoittavassa vastaanottokeskuksessa perheväkivallan oletetaan lähtökohtaisesti olevan jollakin keskeisellä tavalla läsnä. Vastaanottokeskuksen sosiaalityöntekijä törmää usein toteamuksiin, että ”teillä on varmaan ainakin sitä perheväkivaltaa paljon selvitettävänä”.

Olisi naiivia esittää, että jos sata kantasuomalaisena pidettyä perhettä laitettaisiin asumaan keskenään saman katon ja ympäri vuorokauden valvovien silmien alle, etteikö joukosta paljastuisi useampikin perheväkivaltatapaus. Lähisuhdeväkivaltaa on joka puolella maailmaa, eikä vähiten syntysuomalaisten keskuudessa. Näin on myös turvapaikanhakijoiden kanssa, mutta ilmiö ei liity ensisijaisesti sen paremmin turvapaikanhakijoiden kuin syntysuomalaistenkaan etnisyyteen. Lisäksi on syytä huomata, että vastaanottokeskuksissa odottavien elämäntilanne on itsessään äärimmäisen kuormittava, minkä johdosta turvapaikanhakijoilla on usein yksilöllisiä kriisireaktioita.

Nämä reaktiot voivat vaihdella patologisesta masennuksesta ulospäin näkyviin reaktioihin. Toisinaan tällaisia normaaleja kriisireaktioita saatetaan myös virheellisesti tulkita henkilön kulttuuriksi. Silti olettamus on, että nimenomaan muualta Suomeen tulleiden keskuudessa perheväkivalta olisi kantaväestöä yleisempää tai että vastaanottokeskustyössä kohdattaisiin perheväkivaltaa muuta sosiaalialaa useammin juuri asiakkaiden kulttuuritaustasta johtuen.

Stuart Hall (2013) esittää, että etnisyys on tehnyt paluun maailmannäyttämölle globalisoitumisen seurauksena. Etnisyydellä Hall tarkoittaa tiukkarajaista käsitystä kulttuurista ja kulttuurisesta identiteetistä. Etnisyydessä tiettyyn paikkaan sijoittuvan merkitysjärjestelmän koetaan perustuvan yhteisiin siteisiin, jotka ilmenevät tietyissä fyysisissä piirteissä. Etnisyysparadigma olettaa siis erilaisuuden olevan erilaisen valmis ominaisuus, osa luontoa. Oikeammin etnisyys kuitenkin tuotetaan silloin, kun erilainen kohdataan, eli kyse onkin siitä, kenen katsotaan kuuluvan joukkoon ja kenet taas suljetaan siitä ulos (Lehtonen & Löytty 2012).

Kuulumista ja poissulkemista tapahtuu sosiaalityön käytännöissä esimerkiksi silloin, kun nimetään jokin tiettyyn etnisyyteen kuuluvaksi, tai määritellään millä tavoin ”toiset” eroavat ”meistä”. Näin tuotetaan etnisyyksiin perustuvia kategorisointeja, joilla määritellään tiettyjä ryhmiä ja niiden usein ongelmakeskeisiä ominaisuuksia. Nämä kategorisoinnit toimivat eriarvoistavan kohtelun perusteluina, joissa erotellaan toisistaan suomalaiseksi ja maahanmuuttajiksi nimettyjä henkilöitä. (Keskinen & Vuori 2012.)

Juuri ”vaarallisen maahanmuuttajamiehen” kuva on tästä hyvä esimerkki. Siihen sisältyy oletus lähtömaan kulttuurin ja sukupuolen rooleista väkivallan aiheuttajina. ”Maahanmuuttajamieheen” liitetään helposti aineksia sukupuolen ja rodun tuottamista oletetuista ominaisuuksista (Anis 2012). Sara Ahmed (2013) taas puhuu kansainvälisen terroristin hahmosta.  Se perustuu luokitteluun sen perusteella, ketkä herättävät meissä assosiaatioita asioihin, jotka puolestaan assosioituvat terrorismin kanssa. Tällaisia ovat esimerkiksi islamin, arabien, turvapaikanhakijoiden ja Lähi-idän kaltaiset asiat.

Näistä merkeistä tulee ”voisi-olla” kategorian tekijöitä, jolloin yksilöt, jotka liitetään näihin ominaisuuksiin, liitetään myös terrorismiin sillä perusteella, että he voisivat olla terroristeja, sillä terroristit ovat jotakin, mitä hekin ovat. Muslimimiehet määrittyvät siis ”voisi-olla” kategorian kautta väkivaltaisiksi henkilöiksi ja islaminusko taas väkivaltaiseksi uskonnoksi.

Muutettaisiinko tapaa ajatella?

Jokainen hyvinvointivaltion ammattilainen kohtaa nykyään työssään myös muualta Suomeen muuttaneita. Suomalaisuuden ja laajemmin suomalaisen yhteiskunnan raja-aidat ovat kuitenkin kipeän tarkkapiirtoiset paitsi muualta tänne tulleelle, myös meille jotka teemme joka päivä erilaisuuden kanssa töitä. Rajoihin törmätään paitsi bussissa, pankissa ja kadulla, myös hyvinvointiyhteiskunnan instituutioissa. Kun viranomaiset käyttävät stereotyyppisiä käsityksiä ja ennakkoluuloja ongelmanmäärittelyn resursseina, he vahvistavat entisestään kahtia jakavaa käsitystä kulttuureiden vastakkaisuudesta ja yhteensovittamattomuudesta. Virastoissakin asioivat ”me” ja ”muut”.

Yksi keskeinen väärinkäsitys maahanmuuttotyöhön liittyen on, että maahanmuuttotyön asiantuntijoilla olisi jotakin sellaista tietoa maailman eri kulttuureista, joka auttaa meitä työssämme eteenpäin ja jonka perusteella osaamme kohdata erilaisia ihmisiä. Maahanmuuttotyön asiantuntijatkaan eivät voi tuntea erilaisia kulttuureita perusteellisesti, ”oman” kulttuurinkin merkitysten ymmärtämisessä riittää haasteita.

Ammattilaisilla ei siis ole sellaista työssä hankittua tietoa erilaisuudesta, jonka kautta meidän olisi helpompi ymmärtää muualta Suomeen muuttaneita. Sen sijaan maahanmuuttotyössä tärkein ammattilaisen työkalu on kyky tunnistaa omat stereotyyppiset olettamukset ja asettua asiakkaanamme olevan yksilön kanssa keskusteluun. Ennakkoluulojen pohjalta tehdyt toimenpiteet paitsi tuottavat toiseutta, myös estävät asiakkaiden tarpeiden tunnistamisen ja ainutlaatuisten tilanteiden käsittelyn asiakkaat aidosti kohtaavalla tavalla, mistä syystä erityisesti sosiaalityössä tulisi tietoisesti pyrkiä tunnistamaan omia stereotyyppisiä käsittelytapoja.

Kaikessa erilaisten ihmisten kanssa tehtävässä työssä tulee ottaa lähtökohdaksi sellainen kulttuurisensitiivinen lähestymistapaa, jossa työntekijä asettuu avoimesti ihmettelemään ja tutustumaan ihmisten lähtökohtiin ja ymmärtää, että yksilö on aina lopultakin yksilö. Vasta kun ottaa silmiltään kategorisointien ja ennakkoluulojen värittämät linssit on mahdollista nähdä kaikki se, mikä meissä on yhteistä. Kulttuurisensitiivisyys ei voi tarkoittaa kulttuurin tuntemista läpikotaisin tai lähtökohtaa, jossa voimme ainoastaan auttaa ja ymmärtää niitä, joita pidämme kanssamme samanlaisina. Me emme tarvitse työhömme kulttuuritulkkeja, jos uskallamme asettua erilaisuuden kanssa dialogiin. Kannustammekin kaikkien alojen ammattilaisia pohtimaan erilaisuutta kohdatessaan, millaisia olettamuksia itse tekee ja mistä lähtökohdista. Jokainen voi ottaa mallia esimerkiksi opettaja Elina Tuomesta, joka oppi nämä 18 asiaa opettamalla Kontulassa. Siinä voi käydä niin, että alkaakin nähdä puita metsän sijaan.

Eeva Elfving
Sosiaalityöntekijä, YTM
Tohtorikoulutettava, Jyväskylän yliopisto, Kokkolan yliopistokeskus Chydenius
Kirjoittaja työskentelee päätyönään vastaanottokeskuksen sosiaalityöntekijänä

Kati Turtiainen
Sosiaalityöntekijä, YTT
Yliopistonlehtori, Jyväskylän yliopisto, Kokkolan yliopistokeskus Chydenius
Kirjoittaja työskenteli yli 20 vuotta pakolaisia vastaanottavassa työssä

 

Lähteet

Ahmed, Sara (2013) Pelon politiikka. Teoksessa Mikko Lehtonen & Olli Löytty (toim.) Erilaisuus. Tampere 2013: Vastapaino.

Anis, Merja (2008) Sosiaalityö ja maahanmuuttajat. Lastensuojelun ammattilaisten ja asiakkaiden vuorovaikutus ja tulkinnat. Väestötutkimuslaitoksen julkaisusarja D 47/2009. Helsinki: Väestöliitto.

Hall, Stuart (2013) Kulttuuri, paikka, identiteetti. Teoksessa Mikko Lehtonen & Olli Löytty (toim.) Erilaisuus. Tampere 2013: Vastapaino.

Keskinen, Suvi ja Vuori, Jaana (2012) Erot, kuuluminen ja osallisuus hyvinvointiyhteiskunnassa. Teoksessa Suvi Keskinen, Jaana Vuori & Anu Hirsiaho (toim.) Monikulttuurisuuden sukupuoli. Kansalaisuus ja erot hyvinvointiyhteiskunnassa. Tampere 2012: Tampere university press.

Kivipelto, Minna (2004) Sosiaalityön kriittinen arviointi sukupuolistavien merkitysten ja käytäntöjen purkajana. Teoksessa Marjo Kuronen, Riitta Granfelt, Leo Nyqvist & Päivi Petrelius (toim.) Sukupuoli ja sosiaalityö. Juva 2004: PS-Kustannus.

Lehtonen, Mikko ja Löytty, Olli (2013) Miksi erilaisuus? Teoksessa Mikko Lehtonen & Olli Löytty (toim.) Erilaisuus. Tampere 2013: Vastapaino.

 

 

 

Sosiaalityön opiskelija valmistuu kaaoksen keskelle – Paras siis pitää ääntä

Posted on Updated on

unnamed

 

Sekava sote, ammattihenkilölain tulkinnat, yhteiskunnan eriarvoistuminen, valtavat asiakasmäärät sekä aikataulupaineet. Sosiaalityö on niin monenlaisen murroksen keskellä, että opiskelijasta tuleva työ vaikuttaa olevan kaaoksen kourissa.

 

Jos sote-uudistus etenee suunnitelmien mukaan, aloittavat nyt sosiaalityötä opiskelevat työuriaan uusissa rakenteissa. Kunnallinen sosiaalityö siirtyy maakunnan liikelaitoksiin, mutta mikä sosiaalityön paikka kokonaisuudessa on? Ainakin julkisessa keskustelussa sosiaalityön rooli on jäänyt terveydenhuollon jalkoihin.

Sijaisuuskäytännöt ihmetyttävät

Roolin pitäisi kirkastua, kun tarkastellaan ammattihenkilölakia, joka linjaa, että sosiaalityötä saa tehdä vain sosiaalityöstä pääaineopinnot tehnyt maisteri. Sijaisuuksiin sen sijaan voi palkata sosiaalityön pääaineopiskelijan, jolla on aineopinnot ja niihin kuuluva harjoittelu tehtynä. Valviran viime marraskuussa julkaisema linjaus hämmensi kuitenkin käsitystä lain tulkinnasta. Linjauksen mukaan sijaiseksi voisikin palkata myös sosiaalityön perus- ja aineopinnot tehneen sosionomin tai sosiaalialalle soveltuvan pääaineen maisterin.

Mitä tämä kaikki käytännössä tarkoittaa? Kentältä kuultujen tarinoiden perusteella ainakin sitä, että sijaisuuksiin on palkattu väkeä hyvin kirjavin perustein täysin kunnasta ja paikallisista käytännöistä riippuen.

Ei kai nyt vain aiota vesittää vuosia väännettyä ammattihenkilölakia, jonka tarkoitus on ennen kaikkea huolehtia asiakkaiden oikeudesta laadukkaisiin ja ammattimaisiin sosiaalihuollon palveluihin? Näitä käänteitä erityisesti opiskelijoiden olisi syytä seurata tarkalla silmällä, sillä kyse on mitä suurimmissa määrin juuri meidän tulevista työolosuhteistamme.

Ylikuormitus näkyy opiskelijallekin

Työelämässä vastassa ovat väistämättä resurssipula sekä asiakkaiden yhä monimuotoisemmat avuntarpeet. Alan ylikuormitus konkretisoituu opiskelijalle harjoittelupaikkaa etsiessä, kun osaan paikoista ei jakseta ottaa opiskelijaa ihmettelemään ja toisissa paikoissa työtä työnnetään mielellään untuvikon harteille. Omasta jaksamisesta murehtii jo ennen kuin on töitä edes aloittanut.

Kaiken tämän päälle yhteiskunta muuttuu huolestuttavaan suuntaan. Eriarvoisuus kasvaa, perusturva heikkenee ja pahoinvointi lisääntyy. Tätä kaikkea sosiaalityöntekijät yrittävät selvittää sekavissa olosuhteissa.

Uusi aktivismi ilahduttaa

Mitä kaiken myllerryksen keskellä sitten voi tehdä?

Opiskelijalla on käytännössä kaksi vaihtoehtoa. Voi olla hiljaa tai pitää ääntä.

Sosiaalityön vanhana painolastina ollut vaikenemisen kulttuuri on nimittäin lopulta murtumassa ja alalla nousee uudenlainen aktivismi, joka näkyy erityisen voimakkaasti sosiaalisessa mediassa.

Kaikista hienointa on, että aktivismi ei jää verkkokeskusteluihin.

Sosiaalityöntekijöiden #1000nimeä-kampanja lastensuojelun työolojen ja resurssien kohentamiseksi oli vakuuttava voimannäyte, joka sai sosiaali- ja terveysministeriön käynnistämään selvityksen lastensuojelun tilasta.

Murroksissa muhii mahdollisuuksia

Seuraava suuri haaste on varmistaa, että poliittiset toimet eivät jää selvittelyn tasolle, vaan lastensuojelun pitkään jatkuneisiin ongelmiin löydetään kestäviä ratkaisuja. Samalla esiin pitää nostaa sosiaalityön kaikkia eri aloja ja tehdä selväksi, että resurssivajeeseen, arvostuksen puutteeseen ja huonoihin työoloihin ei tarvitse alistua.

Kaikkien uhkakuvien keskellä on hyvä muistaa, että suurissa murroksissa on myös paljon mahdollisuuksia. Sosiaalityön asiantuntijuus voi nyt nousta esiin ja profiloitua uudella tavalla.

Vinoutunutta ja kohtuuttoman kielteistä julkisuuskuvaa on mitä mainioin mahdollisuus muuttaa. Työn perusperiaatteita uhkaavaan kehitykseenkään ei tarvitse turtua.

Kyse ei ole ihan pienistä muutoksista, eivätkä ne taatusti tapahdu helposti. Siksi muutostyöhön tarvitaan mukaan kaikkia, myös opiskelijoita.

Tulevista työoloista on turha olla huolissaan, jos niiden korjaamiseksi ei aio tehdä mitään.

Tarja Kovanen
Sosiaalityön opiskelija, Itä-Suomen yliopisto