Asiakastyö ja sosiaalityön tekeminen

Maahanmuuttotyön yksinkertainen lähtökohta: muistimmeko kysyä ennen kuin oletimme?

Posted on Updated on

 

Sosiaalityöntekijöiden maailmassa kuohahti, kun sanomalehti Karjalainen julkaisi nimettömän ”Sosiaalityöntekijä X:n” kirjoituksen turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten herättämistä tunteista sosiaalitoimessa ja kuntatyöntekijöiden keskuudessa laajemminkin.

 

Sosiaalialan ammattiliitto Talentian ammattieettinen lautakunta tuomitsi kirjoituksen ammattietiikan vastaiseksi ja sosiaalityön ammattilaiset keskenään epäilivät, ettei kirjoitus olisi sosiaalityöntekijän kynästä laisinkaan siinä esiintyneiden ilmeisten asiavirheiden vuoksi.

Sosiaalialan ammattilainen tuskin myöntäisikään olevansa rasistinen tai toistavansa työssään toiseutta tuottavia, toisin sanoen syrjiviä toimintatapoja. Asiantunteva ammattilainen kun auttaa kaikkia ikään, ihonväriin tai sukupuoleen katsomatta. Muualta Suomeen muuttaneiden kanssa työtä tehdessä näyttäytyy kuitenkin se, miltä yhteiskuntamme näyttää sen reunimmaiselta laidalta katsottuna. Hyvää tarkoittava ammattilainenkin sortuu huomaamattaan kulttuuristaviin ja ulossulkeviin ennakkoluuloihin ja työtapoihin.

Mitä me oletamme?

Merja Anis (2008) on tutkinut muualta Suomeen muuttaneita sosiaalityön asiakkaina. Hän esittää, että kyetäkseen sosiaalityön kulttuuristavien merkitysten purkamiseen, työntekijällä tulee olla vahva teoreettinen asiantuntijuus sorron ja epäoikeudenmukaisuuden kysymyksistä. Työntekijän tulee olla tietoinen millä tavoin etnisyyteen tai kulttuuriin liitettäviä stereotypioita ja sitä kautta kuvaa normaalista tuotetaan, ylläpidetään sekä puretaan.

Mikäli emme tunnista kulttuurista tietovarantoa, jonka pohjalta tuotamme ”normaaliutta”, saatamme käyttää mielikuvia ja niiden määritelmiä kyseenalaistamatta (Kivipelto 2004). Kun työntekijä kategorisoi asiakkaan ”maahanmuuttajaksi”, hän voi tehdä tiedostamattaan joukon muitakin olettamuksia tai stereotyyppisiä yleistyksiä, jotka avaavat ihmisen käytökselle erilaisia selitystapoja.

 

Vastaanottokeskustyössä yksi keskeisistä tällaisista olettamuksista on myytti ”väkivaltaisesta maahanmuuttajamiehestä”. Esimerkiksi perheitä majoittavassa vastaanottokeskuksessa perheväkivallan oletetaan lähtökohtaisesti olevan jollakin keskeisellä tavalla läsnä. Vastaanottokeskuksen sosiaalityöntekijä törmää usein toteamuksiin, että ”teillä on varmaan ainakin sitä perheväkivaltaa paljon selvitettävänä”.

Olisi naiivia esittää, että jos sata kantasuomalaisena pidettyä perhettä laitettaisiin asumaan keskenään saman katon ja ympäri vuorokauden valvovien silmien alle, etteikö joukosta paljastuisi useampikin perheväkivaltatapaus. Lähisuhdeväkivaltaa on joka puolella maailmaa, eikä vähiten syntysuomalaisten keskuudessa. Näin on myös turvapaikanhakijoiden kanssa, mutta ilmiö ei liity ensisijaisesti sen paremmin turvapaikanhakijoiden kuin syntysuomalaistenkaan etnisyyteen. Lisäksi on syytä huomata, että vastaanottokeskuksissa odottavien elämäntilanne on itsessään äärimmäisen kuormittava, minkä johdosta turvapaikanhakijoilla on usein yksilöllisiä kriisireaktioita.

Nämä reaktiot voivat vaihdella patologisesta masennuksesta ulospäin näkyviin reaktioihin. Toisinaan tällaisia normaaleja kriisireaktioita saatetaan myös virheellisesti tulkita henkilön kulttuuriksi. Silti olettamus on, että nimenomaan muualta Suomeen tulleiden keskuudessa perheväkivalta olisi kantaväestöä yleisempää tai että vastaanottokeskustyössä kohdattaisiin perheväkivaltaa muuta sosiaalialaa useammin juuri asiakkaiden kulttuuritaustasta johtuen.

Stuart Hall (2013) esittää, että etnisyys on tehnyt paluun maailmannäyttämölle globalisoitumisen seurauksena. Etnisyydellä Hall tarkoittaa tiukkarajaista käsitystä kulttuurista ja kulttuurisesta identiteetistä. Etnisyydessä tiettyyn paikkaan sijoittuvan merkitysjärjestelmän koetaan perustuvan yhteisiin siteisiin, jotka ilmenevät tietyissä fyysisissä piirteissä. Etnisyysparadigma olettaa siis erilaisuuden olevan erilaisen valmis ominaisuus, osa luontoa. Oikeammin etnisyys kuitenkin tuotetaan silloin, kun erilainen kohdataan, eli kyse onkin siitä, kenen katsotaan kuuluvan joukkoon ja kenet taas suljetaan siitä ulos (Lehtonen & Löytty 2012).

Kuulumista ja poissulkemista tapahtuu sosiaalityön käytännöissä esimerkiksi silloin, kun nimetään jokin tiettyyn etnisyyteen kuuluvaksi, tai määritellään millä tavoin ”toiset” eroavat ”meistä”. Näin tuotetaan etnisyyksiin perustuvia kategorisointeja, joilla määritellään tiettyjä ryhmiä ja niiden usein ongelmakeskeisiä ominaisuuksia. Nämä kategorisoinnit toimivat eriarvoistavan kohtelun perusteluina, joissa erotellaan toisistaan suomalaiseksi ja maahanmuuttajiksi nimettyjä henkilöitä. (Keskinen & Vuori 2012.)

Juuri ”vaarallisen maahanmuuttajamiehen” kuva on tästä hyvä esimerkki. Siihen sisältyy oletus lähtömaan kulttuurin ja sukupuolen rooleista väkivallan aiheuttajina. ”Maahanmuuttajamieheen” liitetään helposti aineksia sukupuolen ja rodun tuottamista oletetuista ominaisuuksista (Anis 2012). Sara Ahmed (2013) taas puhuu kansainvälisen terroristin hahmosta.  Se perustuu luokitteluun sen perusteella, ketkä herättävät meissä assosiaatioita asioihin, jotka puolestaan assosioituvat terrorismin kanssa. Tällaisia ovat esimerkiksi islamin, arabien, turvapaikanhakijoiden ja Lähi-idän kaltaiset asiat.

Näistä merkeistä tulee ”voisi-olla” kategorian tekijöitä, jolloin yksilöt, jotka liitetään näihin ominaisuuksiin, liitetään myös terrorismiin sillä perusteella, että he voisivat olla terroristeja, sillä terroristit ovat jotakin, mitä hekin ovat. Muslimimiehet määrittyvät siis ”voisi-olla” kategorian kautta väkivaltaisiksi henkilöiksi ja islaminusko taas väkivaltaiseksi uskonnoksi.

Muutettaisiinko tapaa ajatella?

Jokainen hyvinvointivaltion ammattilainen kohtaa nykyään työssään myös muualta Suomeen muuttaneita. Suomalaisuuden ja laajemmin suomalaisen yhteiskunnan raja-aidat ovat kuitenkin kipeän tarkkapiirtoiset paitsi muualta tänne tulleelle, myös meille jotka teemme joka päivä erilaisuuden kanssa töitä. Rajoihin törmätään paitsi bussissa, pankissa ja kadulla, myös hyvinvointiyhteiskunnan instituutioissa. Kun viranomaiset käyttävät stereotyyppisiä käsityksiä ja ennakkoluuloja ongelmanmäärittelyn resursseina, he vahvistavat entisestään kahtia jakavaa käsitystä kulttuureiden vastakkaisuudesta ja yhteensovittamattomuudesta. Virastoissakin asioivat ”me” ja ”muut”.

Yksi keskeinen väärinkäsitys maahanmuuttotyöhön liittyen on, että maahanmuuttotyön asiantuntijoilla olisi jotakin sellaista tietoa maailman eri kulttuureista, joka auttaa meitä työssämme eteenpäin ja jonka perusteella osaamme kohdata erilaisia ihmisiä. Maahanmuuttotyön asiantuntijatkaan eivät voi tuntea erilaisia kulttuureita perusteellisesti, ”oman” kulttuurinkin merkitysten ymmärtämisessä riittää haasteita.

Ammattilaisilla ei siis ole sellaista työssä hankittua tietoa erilaisuudesta, jonka kautta meidän olisi helpompi ymmärtää muualta Suomeen muuttaneita. Sen sijaan maahanmuuttotyössä tärkein ammattilaisen työkalu on kyky tunnistaa omat stereotyyppiset olettamukset ja asettua asiakkaanamme olevan yksilön kanssa keskusteluun. Ennakkoluulojen pohjalta tehdyt toimenpiteet paitsi tuottavat toiseutta, myös estävät asiakkaiden tarpeiden tunnistamisen ja ainutlaatuisten tilanteiden käsittelyn asiakkaat aidosti kohtaavalla tavalla, mistä syystä erityisesti sosiaalityössä tulisi tietoisesti pyrkiä tunnistamaan omia stereotyyppisiä käsittelytapoja.

Kaikessa erilaisten ihmisten kanssa tehtävässä työssä tulee ottaa lähtökohdaksi sellainen kulttuurisensitiivinen lähestymistapaa, jossa työntekijä asettuu avoimesti ihmettelemään ja tutustumaan ihmisten lähtökohtiin ja ymmärtää, että yksilö on aina lopultakin yksilö. Vasta kun ottaa silmiltään kategorisointien ja ennakkoluulojen värittämät linssit on mahdollista nähdä kaikki se, mikä meissä on yhteistä. Kulttuurisensitiivisyys ei voi tarkoittaa kulttuurin tuntemista läpikotaisin tai lähtökohtaa, jossa voimme ainoastaan auttaa ja ymmärtää niitä, joita pidämme kanssamme samanlaisina. Me emme tarvitse työhömme kulttuuritulkkeja, jos uskallamme asettua erilaisuuden kanssa dialogiin. Kannustammekin kaikkien alojen ammattilaisia pohtimaan erilaisuutta kohdatessaan, millaisia olettamuksia itse tekee ja mistä lähtökohdista. Jokainen voi ottaa mallia esimerkiksi opettaja Elina Tuomesta, joka oppi nämä 18 asiaa opettamalla Kontulassa. Siinä voi käydä niin, että alkaakin nähdä puita metsän sijaan.

Eeva Elfving
Sosiaalityöntekijä, YTM
Tohtorikoulutettava, Jyväskylän yliopisto, Kokkolan yliopistokeskus Chydenius
Kirjoittaja työskentelee päätyönään vastaanottokeskuksen sosiaalityöntekijänä

Kati Turtiainen
Sosiaalityöntekijä, YTT
Yliopistonlehtori, Jyväskylän yliopisto, Kokkolan yliopistokeskus Chydenius
Kirjoittaja työskenteli yli 20 vuotta pakolaisia vastaanottavassa työssä

 

Lähteet

Ahmed, Sara (2013) Pelon politiikka. Teoksessa Mikko Lehtonen & Olli Löytty (toim.) Erilaisuus. Tampere 2013: Vastapaino.

Anis, Merja (2008) Sosiaalityö ja maahanmuuttajat. Lastensuojelun ammattilaisten ja asiakkaiden vuorovaikutus ja tulkinnat. Väestötutkimuslaitoksen julkaisusarja D 47/2009. Helsinki: Väestöliitto.

Hall, Stuart (2013) Kulttuuri, paikka, identiteetti. Teoksessa Mikko Lehtonen & Olli Löytty (toim.) Erilaisuus. Tampere 2013: Vastapaino.

Keskinen, Suvi ja Vuori, Jaana (2012) Erot, kuuluminen ja osallisuus hyvinvointiyhteiskunnassa. Teoksessa Suvi Keskinen, Jaana Vuori & Anu Hirsiaho (toim.) Monikulttuurisuuden sukupuoli. Kansalaisuus ja erot hyvinvointiyhteiskunnassa. Tampere 2012: Tampere university press.

Kivipelto, Minna (2004) Sosiaalityön kriittinen arviointi sukupuolistavien merkitysten ja käytäntöjen purkajana. Teoksessa Marjo Kuronen, Riitta Granfelt, Leo Nyqvist & Päivi Petrelius (toim.) Sukupuoli ja sosiaalityö. Juva 2004: PS-Kustannus.

Lehtonen, Mikko ja Löytty, Olli (2013) Miksi erilaisuus? Teoksessa Mikko Lehtonen & Olli Löytty (toim.) Erilaisuus. Tampere 2013: Vastapaino.

 

 

 

Mainokset

Sosiaalityön opiskelija valmistuu kaaoksen keskelle – Paras siis pitää ääntä

Posted on Updated on

unnamed

 

Sekava sote, ammattihenkilölain tulkinnat, yhteiskunnan eriarvoistuminen, valtavat asiakasmäärät sekä aikataulupaineet. Sosiaalityö on niin monenlaisen murroksen keskellä, että opiskelijasta tuleva työ vaikuttaa olevan kaaoksen kourissa.

 

Jos sote-uudistus etenee suunnitelmien mukaan, aloittavat nyt sosiaalityötä opiskelevat työuriaan uusissa rakenteissa. Kunnallinen sosiaalityö siirtyy maakunnan liikelaitoksiin, mutta mikä sosiaalityön paikka kokonaisuudessa on? Ainakin julkisessa keskustelussa sosiaalityön rooli on jäänyt terveydenhuollon jalkoihin.

Sijaisuuskäytännöt ihmetyttävät

Roolin pitäisi kirkastua, kun tarkastellaan ammattihenkilölakia, joka linjaa, että sosiaalityötä saa tehdä vain sosiaalityöstä pääaineopinnot tehnyt maisteri. Sijaisuuksiin sen sijaan voi palkata sosiaalityön pääaineopiskelijan, jolla on aineopinnot ja niihin kuuluva harjoittelu tehtynä. Valviran viime marraskuussa julkaisema linjaus hämmensi kuitenkin käsitystä lain tulkinnasta. Linjauksen mukaan sijaiseksi voisikin palkata myös sosiaalityön perus- ja aineopinnot tehneen sosionomin tai sosiaalialalle soveltuvan pääaineen maisterin.

Mitä tämä kaikki käytännössä tarkoittaa? Kentältä kuultujen tarinoiden perusteella ainakin sitä, että sijaisuuksiin on palkattu väkeä hyvin kirjavin perustein täysin kunnasta ja paikallisista käytännöistä riippuen.

Ei kai nyt vain aiota vesittää vuosia väännettyä ammattihenkilölakia, jonka tarkoitus on ennen kaikkea huolehtia asiakkaiden oikeudesta laadukkaisiin ja ammattimaisiin sosiaalihuollon palveluihin? Näitä käänteitä erityisesti opiskelijoiden olisi syytä seurata tarkalla silmällä, sillä kyse on mitä suurimmissa määrin juuri meidän tulevista työolosuhteistamme.

Ylikuormitus näkyy opiskelijallekin

Työelämässä vastassa ovat väistämättä resurssipula sekä asiakkaiden yhä monimuotoisemmat avuntarpeet. Alan ylikuormitus konkretisoituu opiskelijalle harjoittelupaikkaa etsiessä, kun osaan paikoista ei jakseta ottaa opiskelijaa ihmettelemään ja toisissa paikoissa työtä työnnetään mielellään untuvikon harteille. Omasta jaksamisesta murehtii jo ennen kuin on töitä edes aloittanut.

Kaiken tämän päälle yhteiskunta muuttuu huolestuttavaan suuntaan. Eriarvoisuus kasvaa, perusturva heikkenee ja pahoinvointi lisääntyy. Tätä kaikkea sosiaalityöntekijät yrittävät selvittää sekavissa olosuhteissa.

Uusi aktivismi ilahduttaa

Mitä kaiken myllerryksen keskellä sitten voi tehdä?

Opiskelijalla on käytännössä kaksi vaihtoehtoa. Voi olla hiljaa tai pitää ääntä.

Sosiaalityön vanhana painolastina ollut vaikenemisen kulttuuri on nimittäin lopulta murtumassa ja alalla nousee uudenlainen aktivismi, joka näkyy erityisen voimakkaasti sosiaalisessa mediassa.

Kaikista hienointa on, että aktivismi ei jää verkkokeskusteluihin.

Sosiaalityöntekijöiden #1000nimeä-kampanja lastensuojelun työolojen ja resurssien kohentamiseksi oli vakuuttava voimannäyte, joka sai sosiaali- ja terveysministeriön käynnistämään selvityksen lastensuojelun tilasta.

Murroksissa muhii mahdollisuuksia

Seuraava suuri haaste on varmistaa, että poliittiset toimet eivät jää selvittelyn tasolle, vaan lastensuojelun pitkään jatkuneisiin ongelmiin löydetään kestäviä ratkaisuja. Samalla esiin pitää nostaa sosiaalityön kaikkia eri aloja ja tehdä selväksi, että resurssivajeeseen, arvostuksen puutteeseen ja huonoihin työoloihin ei tarvitse alistua.

Kaikkien uhkakuvien keskellä on hyvä muistaa, että suurissa murroksissa on myös paljon mahdollisuuksia. Sosiaalityön asiantuntijuus voi nyt nousta esiin ja profiloitua uudella tavalla.

Vinoutunutta ja kohtuuttoman kielteistä julkisuuskuvaa on mitä mainioin mahdollisuus muuttaa. Työn perusperiaatteita uhkaavaan kehitykseenkään ei tarvitse turtua.

Kyse ei ole ihan pienistä muutoksista, eivätkä ne taatusti tapahdu helposti. Siksi muutostyöhön tarvitaan mukaan kaikkia, myös opiskelijoita.

Tulevista työoloista on turha olla huolissaan, jos niiden korjaamiseksi ei aio tehdä mitään.

Tarja Kovanen
Sosiaalityön opiskelija, Itä-Suomen yliopisto

 

 

 

 

Toivoa on – lastensuojelussa(kin)!

Posted on Updated on

received_10155450502331888

Kalevauva lurittelee Vantaa-kappaleessaan ihmisten olevan hetken hiljaa, kun kerrot asuvasi Vantaalla. Vielä kummallisemmin käy, kun illanvietossa tapaamasi ihminen kysyy ammattiasi ja vastaat työskenteleväsi lastensuojelussa. Tämän jälkeen voit kuulla nuppineulan osuvan lattiaan. Kysyjä hiljenee ja näyttää siltä, että hän etsii pakopaikkaa. Lopulta hän henkäisee “En ikinä pystyisi tekemään tuollaista työtä.”

Lastensuojelutyö vaikuttaa olevan osalle sosiaalialan yliopisto- ja ammattikorkeakouluopiskelijoille ehdoton EI mahdollisena tulevana työtehtävänä. Lastensuojelu määrittyy mahdottomaksi tehtäväksi, jossa vastuu ja asiakkaiden määrä ovat loputtomia suhteessa käytettävissä oleviin resursseihin.

Pitkän linjan lastensuojelijat – heitäkin on

Vaikka otsikot huutavat lastensuojelun olevan kriisissä ja syntyy vaikutelma siitä, ettei lastensuojelussa kukaan työskentele pidempiaikaisesti, on olemassa iso joukko työntekijöitä, jotka pysyvät lastensuojelutyössä. Heidän lastensuojelun työuransa eivät ole kestäneet muutamaa kuukautta tai vuotta – puhutaan parhaimmillaan kymmenistä vuosista. Heistä moni sanoo  “jämähtäneensä” lastensuojeluun. Silti nuoremmat kollegat näkevät monessa heistä työhönsä edelleen motivoituneen ammattilaisen, joka on todellinen kultakimpale työyhteisölle erityisesti silloin, kun työntekijöiden vaihtuvuus on suurta. He ovat työntekijöitä, joihin kohdistuu näissä tilanteissa myös suurin paine.

Teimme kyselykierroksen sattumanvaraisille lastensuojelutyötä pidempään tehneille sosiaalityöntekijöille, ja kysyimme mikä motivoi heitä lastensuojelun sosiaalityössä. Tiivistimme vastaukset kuusikoksi, joka pohjustaa kaikille sosiaalialan työntekijöille osoitettua haastetta.

 

1 Maailman tärkein työ

Lapsen edun ja hyvinvoinnin turvaaminen – mikä voisi olla tärkeämpää työtä? Lastensuojelun ammattilaiset kokevat tekevänsä yhteiskunnallisesti merkittävää ja välttämätöntä työtä, jossa keskeisessä roolissa on lapsen oikeuksien edistäminen. Monelle työntekijälle juuri lasten ja nuorten tapaamiset antavat energiaa ja motivaatiota jatkaa työssä. Lasten kohtaamiset ja heidän kuuleminen antavat työlle merkityksen; voin osaltani olla auttamassa lasta elämässä eteenpäin. Ja usein sosiaalityöntekijä näkeekin myönteisiä muutoksia lapsen ja perheen elämässä. Onnistumiset ja iloiset hetket tuntuvat päätyvän vain harvoin otsikoiksi.

2 Näköalapaikka yhteiskuntaan

Lastensuojelu tarjoaa näköalapaikan yhteiskuntaan. Sosiaalityöntekijät näkevät monia yhteiskunnallisia ilmiötä oikeastaan jo ennen kuin ne muodostuvat julkisessa keskustelussa ilmiöiksi ja poliittisissa puheenvuoroissa huolenaiheiksi, joihin perätään muutosta. Lastensuojelutyössä kohdataan myös elämän koko kirjo, materiassa mitaten hyväosaiset ja huono-osaiset perheet ja heidän elämäntarinansa. Lompakon paksuus tai pankkitilin saldo eivät määritä sitä, millaisia haasteita perheet kohtaavat.

3 “Life is like a box of chocolate – you never know what you’re gonna get”

Lastensuojelutyössä voi maanantaina olettaa viikon näyttävän joltakin, mutta jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana on huomannut sen olevan jotakin aivan muuta. Osalle työntekijöistä epävarmuus ja tilanteiden nopeat muutokset voivat olla rasite, mutta toisille pitkään lastensuojelutyötä tehneistä se on työn suola ja yksi työn hienoimmista puolista. Yle uutisoi ison osan suomalaisista kokevan työnsä tylsäksi ja ikävystyvänsä. Lastensuojelun sosiaalityötä voi kuvailla monella adjektiivilla – tylsä kuitenkin harvemmin kuuluu tähän valikkoon työpäivien vilahtaessa nopeasti ohi.

Lastensuojelussa työtehtävät ovat moninaiset: suuri osa on lasten, vanhempien ja muiden lasten läheisten sekä eri viranomaisten kanssa työskentelyä. Sen lisäksi työhön sisältyy paljon muutakin: kirjoittamista, selvittämistä, puheluita, konsultointia ja tilanteiden punnintaa sekä päätösten tekoa. Lähes päivittäin sosiaalityöntekijä on uuden tilanteen tai asian edessä. Työn rikkautena on myös se, että vain osa siitä tapahtuu toimistossa. Työ vie asiakkaiden koteihin, eri palveluiden toimipisteisiin ja ajoittain toisella puolelle maata.

4 Ikuista opiskelua ja jatkuvaa itsensä haastamista

Lastensuojelutyössä kuvitelmaa siitä, että kaikki työhön liittyvät yksityiskohdat ovat hallussa, ei tule. Autopilotilla ei lastensuojelussa pärjää, vaan lähes joka päivä on uudenlaisen tilanteen edessä. Vakiovastauksia ei ole, vaan asioita on opiskeltava ja kysyttävä. Tämä pitää nöyränä sen suhteen, ettei ikinä voi todeta hallitsevansa kaikkia työn vivahteita. Ajatus siitä, ettei voi sanoa hallitsevansa työtään täysin, voi tuntua lamaanuttavalta. Toisaalta työkokemus auttaa paitsi tilanteiden arvioimisessa myös epävarmuuden sietämisessä.

Lasten ja heidän perheidensä kanssa työskennellessä joutuu jatkuvasti haastamaan itseään, arvojaan, sanomisiaan ja toimintatapojaan. Tosin moni sosiaalityöntekijä toteaa tämän olevan mahdollisuus joutumisen sijaan. Ammatillinen kehittyminen on mahdollista jatkuvasti.

5 Mahdollisuus vaikuttaa yhteiskuntaan

Se, että sosiaalityöntekijät näkevät lastensuojelussa monen ilmiön ensimmäisten joukossa, ei tarkoita vain havaintojen tekemistä. Lastensuojelussa pyritään vaikuttamaan yksittäisten lasten ja heidän perheidensä elämäntilanteisiin. Lastensuojelutyössä tämä ei kuitenkaan yksinomaan riitä, vaan sosiaalityöntekijöillä on jo pitkään ollut tarve vaikuttaa laajemmin yhteiskunnassa havaitsemiinsa epäkohtiin. Rakenteellisen sosiaalityön tekeminen on yksi asia, joka lastensuojelutyössä innostaa. Tavoitteena on tehdä ainakin jostakin yhteiskunnan kulmasta hieman parempi osoittamalla palvelujärjestelmän toimimattomuutta ja kenties jopa ratkaisuvaihtoehtoja.

6 Lastensuojelutyö koukuttaa – ei jokaista, mutta osan

Pidempään lastensuojelussa toimineen sosiaalityöntekijän toteamus lastensuojelun avohuoltoon siirtyneelle kollegalleen oli: “Varo vain, tämä työ koukuttaa”. Työssä pysymiseen voi olla monta syytä, mutta yksi niistä on varmasti työn koukuttavuus. Parhaiten sen tavoittaa ehkä vain toinen lastensuojelussa työskennellyt sosiaalityöntekijä. Hän pystyy jakamaan ne epätoivon hetket, kun muutaman edistysaskeleen jälkeen otetaan useampi loikka taakse päin ja käytetyt työtunnit tuntuvat valuvan hiekan lailla sormien välistä. Hän myös huomaa ulkopuolisesta ehkä minimaalisilta vaikuttavat liikahdukset eteenpäin. Lisäksi vain ehkä hän pystyy ymmärtämään sen, miksi usein juuri ne pienet edistysaskeleet ovat niin arvokkaita, että tuskastunut kollega jättää allekirjoittamatta mahdollisesti jo mielessään muotoilemansa irtisanoutumisilmoituksen.

 

Haastamme kaikki sosiaalialan ammattilaiset tarkastelemaan omaa työtään; mikä sinua omassa työssäsi motivoi, mikä tarjoaa toivoa?

 

Niina Pietilä
VTL, lehtori (Metropolia ammattikorkeakoulu)

Suvi Korhonen
VTM, sosiaalityöntekijä

Miksi lastensuojelusta on vaikea keskustella?

Posted on Updated on

Viime torstaina (23.11.2017) A-studio: Talk -ohjelmaa Lapsi vainoajan varjossa seuratessamme huomasimme yhden perustavaa laatuaan olevan syyn, miksi keskustelu lastensuojelusta on niin hankalaa.

 

Lastensuojeluun liittyvien käsitteiden sekamelska ja siitä seuraava epämääräisyys lastensuojelusta puhuttaessa ei ole lapsi- ja perhepalveluissa työskenteleville mitenkään uusi. Julkisessa keskustelussa lasten suojelu (mm. erilaiset vanhemmuuden tuen muodot) ja lastensuojelu (lapsen edun turvaaminen ja korjaavat toimet) sekoitetaan usein toisiinsa. Tästä seuraa, että dialogia ei synny ja keskustellaan ohi. Pieni ero kirjoittaessa, mutta kun siirrytään elävään elämään kyse onkin laajoista, monien eri lakien perusteella tarjotuista palveluista, joiden väliltä löytyy toki yhteys.

Mitä tarkoitetaan lastensuojelulla ja mistä on kyse lasten suojelussa?

Vuonna 2016 lastensuojelun asiakkaina oli noin 17 000 kodin ulkopuolelle sijoitettua lasta ja avohuollon asiakkaina noin 58 000 lasta (Lastensuojelu 2016).

Lastensuojelu on lastensuojelulain (417/2007) mukaista työtä, jossa keskiössä on lapsen etu ja lapsiasiakas. Lain mukaan lastensuojelussa tulee arvioida, tehdä asiakassuunnitelma sekä järjestää esimerkiksi avohuollon tukitoimia tai sijaishuoltoa. Lastensuojelulain mukaan jokaisella asiakaslapsella on oltava hänen asioistaan vastaava sosiaalityöntekijä. Sosiaalityöntekijä koordinoi asiakasprosessia ja hän valmistelee ja tekee viranhaltijapäätöksiä. Tämä on yksiselitteistä ja sosiaalityöntekijän lakisääteinen tehtävä. Lisäksi lapsen kanssa työskentelee muita sosiaalialan ammattilaisia sekä mahdollisesti muita ammattiryhmiä lapsen ja perheen tilanteen ja tarpeen mukaan.

Lasten ja perheiden muut palvelut, joko ehkäisevinä tai varhaisina palveluina aina neuvolasta alkaen, ovat osa monialaista kenttää. Ehkäiseviin palveluihin ja varhaiseen tukeen liittyy olennaisesti tavoite siitä, että lasta ja perhettä saadaan tuettua ja autettua niin, ettei lastensuojelun asiakkuus tule ajankohtaiseksi.

Lastensuojelun asiakasmääriin vaikuttaa se, jos peruspalvelut ontuvat. Siksi tarvitaan laadukasta varhaiskasvatusta, koululaitosta ja terveydenhuoltoa − ja lasten suojelun sekä perhetyön osaamista sisälle näihin palveluihin. Yhteiskunnalliset päätökset, kuten se miten lapsiköyhyyteen puututaan tai miten lapsiystävällinen työelämä on, vaikuttavat joko myönteisesti tai kielteisesti siihen, miten turvallista lasten on kasvaa omien vanhempiensa kanssa ja mitkä ovat viimesijaisen lastensuojelun asiakasmäärät.

Olisiko lastensuojelu voinut estää Porvoon lapsisurman?

Lähisuhdeväkivaltaan ja entisen puolison harjoittamaan vainoamiseen liittyy monia raskaita ja surullisia tarinoita. Jälkikäteen kysymme, kuka palvelujärjestelmässä olisi voinut auttaa? Kenelle vastuu puuttumisesta asiassa kuuluu − poliisille, oikeusistuimelle, terveydenhuollolle, lastensuojelulle?

A-studio: Talkin Lapsi vainoajan varjossa -ohjelmassa oli ongelmallista, että katsojalle saattoi syntyä käsitys, että lastensuojeluviranomaiset olisivat toimivaltaisia lapsen huoltoa- ja tapaamista koskevissa kiistoissa tai muutoin kykeneviä, riittävällä resursoinnilla, kaikissa tilanteissa estämään ihmisen julmat ja pahat teot.

Ma. hovioikeudenneuvos ja käräjätuomari Petra Spring totesi Helsingin Sanomissa julkaistussa mielipidekirjoituksessaan (17.11.2017), että jälkikäteen ajateltuna ympärivuorokautinen vartiointi ja lapsen piilottaminen isältään olisivat voineet olla riittäviä keinoja estää surmatyö. Oikeuslaitoksella ei kuitenkaan ole käytössään sellaisia keinoja. Sellaisia keinoja ei liioin ole lastensuojelulla.

Perheet tarvitsevat monenlaisia palveluita: ajoissa auttamista sekä turvaavaa ja korjaavaa lastensuojelua.  On hyvä, että matalan kynnyksen ja ehkäisevän työn palveluita kehitetään perheille helpoiksi käyttää, mutta ei ole realistista ajatella, etteikö myös lastensuojelulain mukaista turvaamista tarvitse kehittää − lastensuojelua tullaan tarvitsemaan jatkossakin.

Keskustelua lasten ja perheiden hyvinvoinnista on hyvä jatkaa edelleen,  koska laajasti ottaen lapsi- ja perhepalvelut vaativat perkaamista. Meillä on palveluissa myös kuntakohtaisia eroja, eivätkä lapset ja perheet ole tasa-arvoisessa asemassa. Tähän osaltaan vastaa Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma (Lape).

 

Niina Pietilä, Suvi Korhonen, Mari Suonio, Helena Jaakkola
Sosiaalinen tekijä -blogi

Kirjoitus perustuu pohdintoihin ohjelmasta Yle TV1  A-studio: Talk  Lapsi vainoajan varjossa. Vieraina keskustelussa olivat sisäministeri Paula Risikko, sosiaalityöntekijä Piia Vaara, lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila ja Helsingin lastensuojelun johtaja Saila Nummikoski. Juontajana Jan Andersson.

 

 

 

Silmät auki syrjinnälle

Posted on

Viime vuosina Suomen maahanmuuttoluvut ovat kasvaneet ja Suomeen on virrannut uusia asukkaita eri puolilta maailmaa. Maahanmuuttajat ovat luoneet Suomesta vähitellen monikulttuurista yhteiskuntaa,  jossa on erilaisia etnisiä vähemmistöjä ja vähemmistöjen edustajat ovat yhä yleisempi näky suomalaisessa yhteiskunnassa.

 

Sopeutuminen monikulttuuristuvaan Suomeen ei ole tapahtunut kuitenkaan mutkitta, vaan ennakkoluuloja ja syrjintää vähemmistöjen edustajia kohtaan on olemassa. Sosiaalityöllä on tärkeä rooli syrjinnän ja ennakkoluulojen diskurssien murtajana kohdatessaan paljon vähemmistöjen edustajia päivittäisessä työssään. Professori Deena Mandellin pitämän luennon myötä paneudun tekstissäni etnisten vähemmistöjen syrjintään Suomessa. Käytän vertailukohteena Kanadassa tapahtuvaa vähemmistöjen syrjintää.

Kanadalla on pitkä ja synkkä historia vähemmistöjen syrjinnässä. Syrjintää on saanut osakseen etenkin maan alkuperäisasukkaat. Alkuasukkaiden sorto alkoi 1500-luvulla, jolloin eurooppalaiset löysivät Kanadan. Suomessa samassa asemassa kuin Kanadan alkuperäiskansat ovat olleet Suomen saamelaiset, jotka ovat vuosisatojen aikana joutuneet mukauttamaan elämänsä uudisasukkaiden tahdon mukaiseksi. Oli kyse Kanadasta tai Suomesta, alkuperäisasukkaita on syrjitty lähes koko yhteisen historian ajan ja se jatkuu edelleen. Nykypäivänä syrjintä ei ole enää ehkä niin raakaa ja suoraa kuin ennen, mutta se ei poista syrjinnän olemassa oloa. Syrjintä on ennemminkin huono-osaisuuden kasautumista erilaisten yhteiskunnallisten tukien puutteiden seurauksena.

Kanadassa on vaikea määritellä, kuka on ”oikea” kanadalainen, koska maa on niin monikulttuurinen. Maa on suuri, ja se koostuu hyvin erilaisista maantieteellisistä alueista ja ihmisryhmistä erilaisine alkuperine ja historioineen. Siksi yhtenäistä kanadalaista kulttuuria ei voi määrittää kovinkaan selkeästi. Suomessa taas etniset vähemmistöt kuten saamelaiset, romanit ja suomenruotsalaiset ovat helposti erotettavissa Suomen ”pääväestöstä”. Meillä vähemmistöiltä odotetaan, että he mukautuvat pitkälti elämään valtaväestön tahdon ja normien mukaan, ”maassa maan tavalla” -tyylillä. Kanadassa jaottelu ei ole yhtä selvää, mutta molempia maita, Suomea ja Kanadaa yhdistää ajatus siitä, että maidensa edustajat ovat rodultansa länsimaalaisia, vaaleaihoisia ihmisiä.

Syrjintä tapahtuu pääasiassa ulkonäöllisin perustein. Esimerkiksi Kanadassa noin 19 prosenttia väestöstä on niin sanottuja näkyviin vähemmistöihin kuuluvia. Vaikka he ovat eläneet koko elämänsä Kanadassa ja ovat kanadalaisia, he ovat tunnistettavasti jostain muualta rotunsa perusteella. Esimerkiksi tummaihoiset luokitellaan näihin näkyviksi vähemmistöihin kuuluviksi. Heiltä saatetaan kysyä, mistä he ovat alun perin kotoisin, vaikka he olisivat asuneet koko ikänsä Kanadassa. Heitä ei siis pidetä alkuperäisinä kanadalaisina, vaan maahanmuuttajina.  Suomessa näkyviksi vähemmistöiksi luokitellaan muun muassa romanit, jotka pukeutuvat ja ovat etniseltä taustaltaan erilaisia valtaväestöön verrattuna. Syrjintä ja ennakkoluulot ovat yleisempiä niille, jotka näyttävät poikkeavalta valtaväestöön verrattuna.

Sosiaalityöntekijät ovat Suomen tärkeimpiä syrjimättömyyden toteuttajia viranomaisina ja ruohonjuuritason työssä, sillä he kohtaavat ja ovat tekemisissä vähemmistöjen edustajia kanssa päivittäin. Valtion politiikan ja diskurssien on kuitenkin oltava suotuisia, jotta sosiaalityöntekijä voi toteuttaa syrjimättömyysperiaatettaan. Suomessa syrjintä alkuperän mukaan ei juuri ole virallisella tasolla yleistä, mutta kansalaisten toisen tiedon mukaan sitä on muun muassa arkisissa asioissa: työmarkkinoilla, asunnon hankinnassa ja päivittäisissä ihmisten välisissä vuorovaikutustilanteissa. Ihmisten sisäisiin diskursseihin on vaikeaa tehdä muutosta, mutta yleisesti hyväksyttyihin arvoihin voidaan vaikuttaa ajan myötä näyttämällä mallia.

Viranomais- ja valtiotasolla on edelleen myös haasteita taata kaikille Suomen kansalaisille yhtäläiset mahdollisuudet laadultaan hyvään elämään ja muun muassa taata kaikille yhtäläiset palvelut laadultaan ja kattavuudeltaan kaikkialla Suomessa, kuten esimerkiksi Lapin saamelaisille. Alueellinen syrjintä ei suoranaisesti kohdistu etniseen vähemmistöön, mutta vaikutuksenalaisena ovat kuitenkin pääasiassa Lapin saamelaisväestö.

Käytännön sosiaalityössä vähemmistöjen syrjimättömyys ilmenee ennakkoluulottomana, asiakaslähtöisenä kohtaamisena ja auttamisena sosiaalityöntekijöiden päivittäisessä työssä. Sosiaalityöntekijän tulisi pyrkiä välttämään yleistyksiä ja kohdata asiakas yksilönä omine ongelmineen ja asenteineen ihmisryhmästä riippumatta. Toki eri ihmisryhmille tietyt ajatukset ja ongelmat ovat samankaltaisia ja yleisiä ja ne tulee ottaa huomioon, mutta sen ei tulisi olla lähtökohta sosiaalityöntekijän työlle ja vähemmistön edustajan avunsaannille.

Sosiaalityöntekijän tulisi pystyä tarjoamaan kaikille asiakkailleen yhtäläistä, laadultaan samanlaista palvelua ihmisen taustasta riippumatta. Kaikki ihmiset ovat ihmisoikeuksiin perustuen samanarvoisia ja näin ollen yhtä oikeutettuja saamaan sosiaalitukea. Onkin tärkeää, että sosiaalityöntekijä arvioi jatkuvasti omaa ajatteluaan ja kyseenalaistaa omaa toimintaansa välttääkseen ennakkoluuloista ja syrjivää työntekoa.

Tiia-Riina Sipilä
sosiaalityön opiskelija
Lapin yliopisto