Asiakkuus ja kokemukset

Huono-osaisuuden ei tarvitse periytyä sukupolvelta toiselle

Posted on Updated on

Ylisukupolvinen huono-osaisuus on ilmiö, jonka sosiaali- ja terveysalan ammattilainen kohtaa työssään usein ja joka saa pohtimaan oman työnsä vaikuttavuutta.

Kattavasta sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmästämme huolimatta yhteiskunnassamme on ylisukupolvista huono-osaisuutta, jossa erilaiset elämän haasteet saattavat siirtyä sukupolvelta toiselle. Ylisukupolvista huono-osaisuutta pidetään ilkeänä ongelmana, jonka ratkaisemiseksi on tutkijoiden mukaan vaikea löytää yksiselitteistä vastausta.

Miten palvelujärjestelmämme pystyy vastaamaan ongelmaan, jonka syyt ovat niin monimuotoiset ja mikä on yksittäisen työntekijän mahdollisuus vaikuttaa? Vanhemmaksi tulo voisi olla ainutlaatuinen hetki tarttua ongelmien katkaisemiseen, jota hyödynnetään palvelujärjestelmässämme liian vähän.

All-youth-tutkimushanke selvitti vuonna 2020 itsenäistyvien nuorten ajatuksia muun muassa avun saamisesta haastavissa elämäntilanteissa (Honkatukia ym. 2020). Suomalainen palvelujärjestelmä on varsin monipuolinen, sillä palveluita tuottavat niin julkinen, yksityinen kuin kolmas sektorikin. Lasten, nuorten ja perheiden näkökulmasta palvelujärjestelmän kokonaisuus on kuitenkin pirstaleinen ja vaikka verkostomaiselle toiminnalle on luotu rakenteita, niin palvelut eivät yleensä ylitä sektori- tai kuntarajoja.

Palveluiden pirstaleisuus tekee oikean avun löytämisestä hankalaa

Jos asiakas ohjataan jatkuvasti uuden palvelun tai asiantuntijan luokse, saattaa asiakas luovuttaa jo ennen avun saamista.

”Kun se on aina se uus työntekijä, aina puhut samat asiat menneisyydestä ja tästä hetkestä ja tulevaisuudesta ja hoitokontakteista, se rupee vaan oleen niin vitun väsyttävää,” kertoo eräs tutkimukseen osallistuvista nuorista.

Tutkimushankkeen haastatteluista selviää, että osa nuorista on kuitenkin saanut apua ja tukea esimerkiksi palveluiden nivelvaiheissa, mutta avun saaminen edellyttää usein suuriakin voimavaroja. Yleensä apua saaneilla nuorilla tai heidän läheisillään on ollut jaksamista ja kykyjä etsiä apua erilaisten palveluiden joukosta ja vaatia nuoren asian ottamista vakavasti.

Eri asia on, kuinka omaan hätään saa apua niissä tilanteissa, kun omat tai läheisten voimavarat on jo kulutettu loppuun. (Honkatukia ym. 2020.)

Avunsaanti on erityisen haastavaa heille, joilla perheen tilanne on jo pitkään ollut vaikea ja ongelmat ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle. Juho Saaren, Niko Eskelisen ja Liisa Björklundin (2020) kirjassa Raskas perintö kerrotaan ylisukupolvisen huono-osaisuuden olevan takamatkaa, mikä aiheutuu siitä, kun edeltävät sukupolvet eivät ole päässeet mukaan yhteiskunnan myönteiseen kehitykseen.

Tutkijat näkevät, että ongelman ratkaisemiseksi tarvitaan monitasoisten ja moniulotteisten sosiaalisten ongelmien ja tilanteiden hallintaa, monisektoraalista palvelujärjestelmän koordinointia sekä asiakkaan kiinnittymistä palveluihin ja tulonsiirtoihin niin, että ne samalla vahvistavat toimintakykyä sekä tukevat pysyviä myönteisiä siirtymiä.

Saaren, Eskelisen ja Björklundin (2020) mukaan ei ole tarkoituksenmukaista, että ylisukupolvisesta huono-osaisuudesta kärsivä asiakas jaetaan palvelujärjestelmän mukaisiin siivuihin, vaan kestäviä tuloksia tuottaisi sen sijaan toistuviin kohtaamisiin perustuva ja luottamusta rakentava kohtaaminen.

Peruspalveluissa kohtaaminen on usein resursseista johtuen niukkaa, eikä onnistu vastaamaan niiden tarpeisiin, joilla on laaja-alaisia ja moniulotteisia haasteita elämässään. Työntekijä voi tuntea turhaumaa, kun tarjottu tuki ei tuota toivottua tulosta tai merkkejä muutoksesta. Pahimmillaan työntekijän turhauma voi muodostua asiakasta leimaavaksi ajatukseksi toivottomuudesta. Silloinkin, kun työntekijä tunnistaa edeltävien sukupolvien painolastin oman asiakkaan tilanteessa, voi keinottomuuden tunne sävyttää työntekijän asettumista työskentelyyn.

Kuitenkin jo ylisukupolvisen huono-osaisuuden ymmärtäminen ilmiötasolla voi auttaa työntekijää näkemään lisätuen tarpeen ja suhtautumaan asiakkaan tilanteeseen empaattisemmin ja kärsivällisemmin.

Nuoret vanhemmat kaipaavat rinnallakulkijaa

Vanhemmaksi tulo olisi hedelmällistä aikaa tukea nuoria aikuisia tekemään pysyviä, myönteisiä siirtymiä elämässään. Oman lapsen hyvinvoinnista huolehtiminen motivoi useimpia ottamaan apua vastaan ja pohtimaan sukupolvien ketjua. Tämä arvokas hetki ymmärretään jo hyvin tuettaessa tulevia äitejä päihteettömyyteen.

Vanhemmaksi tulon herättämää elämänkriisiä voisi hyödyntää huomattavasti laajemmin niin äitien kuin isienkin kohdalla. Sanomattakin on selvää, että takamatkalta tuleva nuori tarvitsee vahvempaa ammattilaisen tukea esimerkiksi vanhemmuudessaan, kuin vahvojen läheisverkostojen keskellä kasvanut turvallisen kiintymyssuhteen kokenut vanhempi.

Tampereella syksyllä 2021 alkanut Vahvistuva nuori vanhemmuus -hanke (TAMK n.d.) pyrkii tukemaan syrjäytymisvaarassa olevien nuorten äitien ja heidän puolisoidensa toimintavalmiuksien vahvistumista. Hanke kehittää nuorten vanhempien mahdollisuuksia vaikuttaa oman ammattiosaamisen hankkimiseen ja työllistymiseen. Tavoitteena on nuorten vanhempien kasvattajaroolin vahvistumisen myötä estää ylisukupolvisen huono-osaisuuden periytymistä omille lapsille. (TAMK n.d.)

Hankkeessa on lähdetty liikkeelle kasaamalla monialaista asiantuntijaryhmää, jonka avulla pyritään saamaan aikaiseksi mahdollisimman monipuolinen ymmärrys ilmiöstä ja keinoista sen tukemiseksi. Keskustelussa Vanuva-hankkeen projektipäällikkö Irja Niemisen (2021) kanssa nousi esiin rinnallakulkijuuden merkitys nuoren vanhemman tukemisena. Tämä auttaisi nuoria löytämään oikeiden palveluiden piiriin ja motivoisi jatkamaan haasteita kohdatessaan.

Kehitettyjen interventioiden ja nuorten tukemisen mallien on tarkoitus jäädä vapaasti käytettäviksi hankkeen jälkeen, ja ne voivat siten tukea myös muiden kuin hankkeeseen osallistuvien hyvinvointia. (Nieminen, 2021.)

Yksittäisen työntekijän rooli on merkittävä

Ilkeän ongelman edessä työntekijä joutuu vääjäämättä kasvokkain oman pienuutensa kanssa. Olemassa olevat palvelut voisivat ideaalitilanteessa olla itsessään riittäviä, mikäli apu tulisi nopeammin ja olisi selkeämmin asiakkaan saatavilla. Kuitenkin sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset ovat yleensä hyvin tietoisia resurssiensa rajallisuudesta eivätkä koe voivansa käyttää riittävästi ammatillista harkintaa palvelunsa mitoittamisessa.

On tärkeää, että Vanuva-hanke kehittää jo olemassa olevien rakenteiden valmiuksia toimia ylisukupolvisen huono-osaisuuden katkaisemiseksi sen sijaan, että pyrkisi itsenäisesti vastaamaan kohderyhmän tarpeisiin. Tehokkaampi verkostoyhteistyö auttaa näkemään palveluiden mahdolliset päällekkäisyydet ja siten hyödyntämään yhteiskunnan varoja tehokkaammin.

Palvelujärjestelmän paremman tuntemuksen myötä työntekijä voi saattaa asiakkaan oikean tuen piiriin, mieluiten jopa nimettävissä olevan työntekijän hoteisiin. Siihen asti työntekijän tulisi omaksua tehtävänsä asiakkaan rinnalla kulkijana.

Ylisukupolvisen huono-osaisuuden periytymisen estäminen ei voi jäädä Suomessa hankkeiden varaan, vaan koko hyvinvointivaltion palvelujärjestelmämme tulisi olla pysyvästi siinä määrin resursoitu ja nivelkohdissa joustava, ettei takamatkaa pääsisi palveluiden piiriin pääsemisen jälkeen enää syntymään.

Hankkeilla on aina ennalta määrätty toteutusaika, mutta ylisukupolvisen huono-osaisuuden katkaisu ja ennaltaehkäisy vaativat aktiivista toimintaa ja resursseja ilman päättymispäivää.

Sari Holmi, Minna Kerminen, Mia Niemelä, Suvi Paakkari ja Katja Savolainen sosiaalialan erityisasiantuntija / sosionomi YAMK -opiskelijat, TAMK

Artikkeli on kirjoitettu Tampereen ammattikorkeakoulun sosionomi YAMK -opiskelijoiden opintojaksolla Sosiaalityön ajankohtainen tutkimus huono-osaisuudesta.

Lähteet:

Honkatukia, P., Kallio, J., Lähde, M. & Mölkänen, J. 2020. Omana itsenä osa yhteiskuntaa – Itsenäistyvät nuoret aikuiset kansalaisina. All youth -tutkimushanke & Punaisen Ristin Nuorten Turvatalo.

Nieminen, I., projektipäällikkö, 2021. Vanuva – vahvistuva nuori vanhemmuus -hanke, Tampereen ammattikorkeakoulu. Teams-haastattelu 8.11.2021.

Saari, J., Eskelinen, N. & Björklund, L. 2020. Raskas perintö: ylisukupolvinen huono-osaisuus Suomessa. Helsinki: Gaudeamus.

TAMK. n.d. Vanuva – vahvistuva nuori vanhemmuus. Verkkosivu. https://projects.tuni.fi/vanuva/

, ,
, ,

Maailman tärkein työ – omaishoitaja on töissä 24/7

Posted on Updated on

heart-700141_1920

Omaishoitajien työ on hyvin näkymätöntä suomalaisessa yhteiskunnassa. Tällä hetkellä Suomessa arvioidaan olevan noin 350 000 omaishoitotilannetta, joista 60 000 on sitovia ja vaativia.

Omaishoitaja huolehtii yleensä perheenjäsenestään tai muusta läheisestään, joka ei selviydy arjestaan itsenäisesti. Omaishoidettavan arjen haasteena voi olla esimerkiksi sairaus, vamma tai muu erityinen tuen tarve. Omaishoitosopimus tehdään yhdessä kunnan kanssa, jolloin laki omaishoidon tuesta määrittelee henkilön omaishoitajaksi. Vuonna 2018, omaishoitosopimuksia Suomessa oli noin 47 500. Yleisimmissä omaishoitotilanteissa omaishoitajana toimii yli 65-vuotias nainen, joka hoitaa muistisairasta puolisoaan. (Lähde: Omaishoitajaliitto.) Haastattelimme kahta omaishoitajaa, jotka esiintyvät kirjoituksessa peitenimillä.

Ystävät hävisivät

Kaisu on parkinsonintautia sairastavan miehensä omaishoitaja. Mies tarvitsee apua lähes kaikissa arjen toimissa, joten tavallisesti Kaisun arjen täyttävät erilaiset avustavat tehtävät. Tavallinen arkipäivä alkaa auttamalla mies pois sängystä ja vaihtamalla vaipan ja vaatteet. Päivä jatkuu pyykkäämisellä, siivoamisella, ruoan laittamisella sekä kauppareissulla. Mies tarvitsee apua myös siirtymisessä, joten Kaisun päiviin sisältyy paljon nostelua sekä pyörätuolin työntämistä. Omaishoitajuuden myötä Kaisun ystävät ovat hävinneet ja elämä tuntuu pyörivän sairaan miehen ympärillä. Omaa aikaa ei ole ja väsymys tuntuu sekä kehossa että mielessä. Haastavinta omaishoitajuudessa Kaisun mielestä on yksinäisyys sekä tunne siitä, ettei tiedä tarpeeksi hoidosta, avun saamisesta ja omista oikeuksistaan. Työmäärään nähden omaishoitajan tuki ei ole riittävä, eikä Kaisu koe saavansa riittävästi muutakaan tukea arjessa jaksamiseen. Iloa arkeen ovat onneksi tuomassa lapsenlapset.

Haastavinta arjessa on byrokratia

Anne on kolmen lapsensa yksinhuoltaja, joista kaksi on erityislapsia. Arki pyörii pitkälti lasten asioiden ympärillä: lasten avustaminen, ruuan valmistus, pyykkääminen, palaverit ja terapia käynnit sekä harrastuksiin kuskaaminen. Annen sosiaalinen elämä on kutistunut olemattomiin. Kelan tuet omaishoitajille on hyvin pienet, minkä vuoksi perhe kärsii köyhyydestä. Kolmannen sektorin toimijat ovat mahdollistaneet osallistumisen retkille ja virkistyspäiville sekä tarjonneet Annelle mahdollisuuden vertaistukeen. Haastavinta on jaksaa arjessa ilman apua sekä työskentely viranomaisten kanssa. Omaishoitajuuden myötä Annen arvomaailma on muuttunut ja ymmärrys erityisperheiden arjesta on lisääntynyt. Lapset ja koiran kanssa ulkoilu auttaa jaksamaan ja tuo iloa arkeen.

Molemmissa haastatteluissa nousi esille paljon samankaltaisia haasteita, kuten pieni omaishoidontuki, byrokratian vaikeus ja omien oikeuksien puolesta kamppailu. Omaishoitajan on vaikeaa vaikuttaa tällaisiin haasteisiin. Byrokratian vaikeus asettaa omaishoitajat eriarvoiseen asemaan avun ja tuen saamisen suhteen. Ne omaishoitajat, joilla on tietoa ja voimavaroja vaatia tukea ja apua saavat sitä todennäköisemmin. Yksi sosiaalityön lähtökohdista on epäoikeudenmukaisuuden ja eriarvoisuuden vähentäminen. Mielestämme sosiaalityöllä olisi tässä paikka täytettävänä. Sosiaalityöntekijöillä olisi tarvittavaa osaamista kertoa saatavilla olevista palveluista ja tuista, jotta ne tavoittaisivat avun tarvitsijat.

Omaishoitajan työ voi olla todella raskasta sekä henkisesti että fyysisesti. Haastatteluissa nousi selkeästi esille haasteet sosiaalisissa suhteissa sekä arjessa jaksaminen. Kaisun ja Annen kertomuksissa toistui se, kuinka elämä alkaa pyöriä autettavan ympärillä ja omista sosiaalisista suhteista huolehtimiselle ei enää jää aikaa. He kuvailivat miten esimerkiksi viikon aikana saattaa olla tekemisissä vain ammattihenkilöiden kanssa ja olo tuntuu yksinäiseltä. Tällaisiin haasteisiin lähes jokainen voi vaikuttaa. Haluaisimme kannustaa jokaista, joka tuntee omaishoitajan, miettimään voisiko hän olla tuen tarpeessa ja voisinko minä auttaa. Avun ei tarvitse olla suurta. Usein vaikkapa vain juttuseurasta tai hetkestä omaa aikaa voi olla jo suuri ilo.

Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelijat,
Julia Holmi, Annika Peltola, Salla Leppälä ja Eedit Impiö

 

 

Covid-19 avasi oven mielenterveyspotilaiden maailmaan meille jokaiselle

Posted on Updated on

Yksinäisyys, ahdistus, pelkotilat, eristäytyminen, voimattomuus, kuolemanpelko, ulkopuolisuus – näillä sanoilla mielenterveyspotilas – tai kuntoutuja kuvailee usein tuntemuksiaan sairautensa akuuttivaiheessa. Moni auttaja, oli kyseessä ammattiauttaja, ystävä tai tukihenkilö saattaa nyökytellä ymmärtäväisenä, mutta silti mielenterveyspotilaat sanovat, ettei kukaan oikeasti kuule tai ymmärrä heitä.

Monella mielenterveyskuntoutujalla on kokemus, että puhujan ja kuulijan välillä on kaksi eri todellisuutta tai välillä vähintäänkin ylitsepääsemätön muuri, jonka tuloksena aito vuorovaikutuksellinen kohtaaminen ja molemminpuolinen syväymmärrys ei toteudu. Lopputuloksena mielenterveyskuntoutujalla voi olla entistä suurempi etääntyminen muista ja pohjaton yksinäisyyden tunne.

Kun mielenterveyspotilaalla sairaus valtaa mielen, syntyy hänen ja auttajan välillä valtava kuilu – tai kaksi todellisuutta. Yhteiset muistot muuttuvat ikään kuin hennoiksi puun oksiksi. Joskus ne kestävät ja kannattelevat, ja toisinaan ne katkeavat armottomasti heti alkutekijöissään.

Covid-19 pandemia on avannut silmiäni enemmän kuin opintojeni kurssit tai oppikirjat, enemmän kuin mitkään teoriat mielenterveydestä.

Covid-19 pandemia on aiheuttanut ihmisissä samoja tuntemuksia ja subjektiivisia kokemuksia yksinäisyydestä, eristäytymisestä ja sairauden pelosta kuin mitä tuntee ihminen, jolla mielenterveyden sairaus. Täysin terveet ja työkykyiset ihmiset kokevat pelkoja ja ahdistusta omasta ja läheistensä terveydestä. Tämä heiluttaa perustavanlaatuisesti meidän jokaisen perusturvantunnetta, kun kukaan ei ole virukselta turvassa.

Miten perusturvantunteen voi saada takaisin, kun mikään ei ole enää niin kuin ennen ja kaikki on arvaamatonta?

Pako, eristäytyminen, yksinolo, eristäminen. Covid-19 pandemia toi meille eristämisen keinona suojata ihmistä välittömältä henkeen tai terveyteen kohdistuvalta uhalta.

Mielenterveyslain mukaan eristäminen on kuitenkin viimesijaisin keino estää henkilön henkeen kohdistuva välitön uhka. Mielenterveyspotilaan eristäminen muista on siis äärimmäinen keino turvata hänen itsensä tai toiseen henkilön henki ja elämä. Eristämistä käytetään silti mielenterveyspotilaiden hoidossa matalammallakin kynnyksellä, ja kokemus on aina traumatisoiva potilaalle.

Mielenterveyspotilaan eristäminen eristyshuoneeseen on kaukana yhteiskuntamme tämän hetken eristystoimille, mutta saamme kuitenkin pinnallisen kosketuksen tuohon kokemukseen. Covid-19 pandemiaan liittyvien eristystoimien aikana ihmiset saavat olla kotonaan ja valita, mitä he siellä tekevät. Samassa taloudessa asuvia henkilöitä saa nähdä niin paljon kun haluaa. Yksinasuvatkin voivat tavata ystäviään ja läheisiään. Näin vaikka Suomessa eristystoimet ovat luonnollisesti myös aiheuttaneet suurta uhkaa ihmisten hyvinvoinnille, erityisesti lapsille, nuorille ja yksinasuville ihmisille!

Olen usein pohtinut, avaako tämä kollektiivinen kokemus eristämisestä, eristäytymisestä, sairauden pelosta, ahdistuksesta ja perusturvantunteen menettämisestä ihmisten silmiä mielenterveystyön tärkeydelle ja sen kehittämiselle?

Voisiko Covid-19 toimia sytykkeenä avoimemmalle yhteiskunnalle mielenterveyspotilaita ja kuntoutujia kohtaan? Puskisiko se kehittämään mielenterveyspalveluita- ja sairaalahoitoa laadukkaammaksi ja ihmisarvoa kunnioittavammaksi? Voisiko vihdoinkin mielenterveyden sairauksiin liittyvä pelko ja puhumattomuus muuttua sulkeutuneesta avoimeksi suhtautumiseksi ja aktiiviseksi puhumiseksi näistä osana ihmisen normaalia elämän jatkumoa? Auttaisiko tämä kollektiivinen kokemus eristämisestä muuttamaan vanhanaikaisia toimintatapoja mielisairaiden hoidossa sairaaloissa suljetuissa yksiköissä? Syntyykö vihdoinkin poliittinen tahtotila muuttaa mielisairaiden hoitoa ja resurssoida aidosti avohoidollisiin palveluihin?

Toivon, että Covid-19 avaisi oven meille kaikille vihdoin mielenterveyspotilainen maailmaan ja että uskallamme aidosti ja ilman pelkoa katsoa tuota maailmaa avoimin silmin. Toivon, että tämän pandemian sivuvaikutukset ihmisten hyvinvointiin avaavat politiikoiden silmät mielenterveystyön tärkeydelle – niin ehkäisevälle kuin hoidolliselle työlle.

Covid-19 pandemia tarjoaa meille yhteisen oven, ja sieltä avautuvan näyttämön katsoa ja kokea tuota subjektiivista maailmaa, joka monelle mielenterveyspotilaalle on kokemuksellisesti yhteinen.

Voisiko tulevaisuudessa meillä olla yhteiskunta, jossa ensisijaisesti ketään ei eristetä tai jätetä yhteiskunnan ulkopuolelle ainakaan hoidollisiin tai terapeuttisiin syihin vedoten? Voisiko eristäminen ja yksin jääminen olla aidosti vain poikkeus pikemminkin kuin sääntö mielenterveyspotilaiden kohdalla?

Covid-19 pandemia osoitti meille sen, että koskaan kukaan meistä ei voi tietää, milloin tuo ennalta arvaamattomuuden ovi aukeaa ja heiluttaa perusturvantunteemme äkillisesti. Olemme vahvoja ainoastaan silloin, kun tiedämme, ettemme tuonakaan hetkenä jää yksin. Silloin tuon arvaamattoman ovenkaan avautuminen ei pelota meitä enää.

Mirka Isopahkala

sosiaalialan tutkinto-ohjelma

sosionomi (AMK) -opiskelija

(valmistuu kesä 2021)

Metropolia

Sosiaalihuollon ja terveydenhuollon yhteistyöllä järjestelmä vieläkin paremmaksi

Posted on

Erityissosiaalityöntekijä Mia Niemi, gerontologinen sosiaalityö

Suomalaisen terveydenhuollon taso on jo pitkään tiedetty korkeaksi. Terveydenhuoltojärjestelmämme kipukohta on kuitenkin ennaltaehkäisy.

HUS uutisoi kesälomien kynnyksellä (27.6.) suomalaisen terveydenhuollon laadun ja tulosten olevan maailman paras. Kustannuksetkin ovat kansainvälisissä vertailuissa osoittautuneet vertailumaita pienimmäksi. HUSin toimitusjohtaja Aki Lindén toteaa, että Suomen terveydenhuollolla on parhaat näytöt niin laadun, saatavuuden kuin kuolleisuustilastojenkin perusteella ja sitä on mittareidemme perusteella kehitetty viime vuosina tehokkaimmin.

Tässä ei ole sinänsä mitään uutta, koska suomalainen terveydenhuollon taso on jo pitkään tiedetty korkeaksi. Sen sijaan kiinnostavaa on tutkimuksissa esille noussut terveydenhuoltojärjestelmämme kipukohta, ennaltaehkäisy.

– Tärkeimmät Suomen terveydenhuollossa kehitettävät asiat liittyvät tutkijaverkoston mukaan sairauksien ennaltaehkäisyyn: Suomessa on aivo- ja sydänverisuonisairauksia sekä alkoholi- ja mielenterveyssairauksia edelleen muita länsimaita enemmän, kertoo HUSin Neurokeskuksen toimialajohtaja Atte Meretoja.

Huomio nostaa esille kysymyksen siitä, mitä olisivat toimivat työkalut etenkin päihde- ja mielenterveyssairauksien osalta ja miten ne on ajateltu huomioitavaksi sote-uudistuksessa?

Palveluiden toimittava saumattomasti yhteen

Päihde- ja mielenterveysasioissa sosiaali- ja terveyspalvelujen on toimittava rinnakkain saumattomassa yhteistyössä. Sosiaalityöllä on tärkeä merkitys päihde- ja mielenterveysasiakkaiden auttamisessa sekä erityisesti palveluiden yhteensovittamisessa. Mielenterveys- ja päihdehäiriöitä sairastavat henkilöt ovat tutkimusten ja tilastojen valossa usein niitä henkilöitä, joilla on suurentunut riski jäädä työttömäksi ja työkyvyttömyyseläkkeelle. Suuri huoli sosiaalityössä on myös nuorten ja nuorten aikuisten päihde- ja mielenterveyshäiriöiden lisääntymisestä ja sitä myöten syrjäytymisessä.

Hoidollisten toimenpiteiden lisäksi palvelukokonaisuuteen on saatava varhaisessa vaiheessa sosiaalityön asiantuntijuutta ja osaamista asiakkaiden sosiaalisten ongelmien arvioimiseksi, sosiaalisen kuntoutuksen edistämiseksi sekä sosiaaliturvaan liittyvien kysymysten selvittämiseksi.

Uusiutuva lainsäädäntö ja palvelurakenne voivat parhaimmillaan luoda nykyistä parempia edellytyksiä varhaiseen puuttumiseen ja moniammatilliseen työhön. Tämä onnistuu kuitenkin vain, mikäli asiakasta autetaan moniammatillisesti ja kokonaisvaltaisesti jo palvelupolun alkupäässä. Mikäli palvelut pirstaloidaan eri organisaatioihin, varhainen tuki ei välttämättä toteudu. Sosiaalityön merkitys ja vaikuttavuus eivät näy ainoastaan yksilötasolla asiakkaalle, vaan sitä voidaan pitää myös sijoituksena ja merkittävänä säästönä koko yhteiskunnalle.

Integraatio voi vahvistaa ehkäisevää työtä

Palvelujärjestelmän kehittäminen yhdessä sekä sosiaali- että terveydenhuollon kanssa auttaa tunnistamaan paljon palveluita käyttävät asiakkaat, mutta myös he, jotka alikäyttävät palveluita. Päihde- ja mielenterveysongelmista kärsivät asiakkaat eivät ylipäätään pääse helposti palveluiden piiriin moninaisten päällekkäisten ongelmien vuoksi. Pallottelu sen kanssa, onko hoidettava ensin päihde- vai mielenterveysongelma, on ikuinen ja usein käykin niin, että kumpikin jää hoitamatta.

Sosiaalityön tehtävänä tulisi olla vahvempi rooli asiakkaiden palvelujen yhteensovittaminen elämäntilanteen mukaiseksi kokonaisuudeksi sosiaalihuoltolain mahdollistamalla tavalla. Mikäli asiakkaan palvelujen yhteensovittamista ei tehdä, voi tilanne johtaa ongelmien ja palvelurakenteiden kasautumiseen ja vaikeutumiseen. Asioiden pitkittyessä ne myös monimutkaistuvat ja silloin hoito ja palvelu siirtyvät usein kalliiseen erikoissairaanhoitoon.

Meillä on nyt tuhannen taalan paikka vahvistaa sote-integraatiolla ehkäisevää työtä. Sosiaali- ja terveyspalvelujen integraation vahvistaminen maakuntauudistuksen avulla on mahdollista, mutta se edellyttää näille kahdelle perinteiselle alalle uuden yhteisen eetoksen löytymistä, jossa molemmat toimijat tavoittelevat yhteistä asiakkaan elämäntilanteen mukaisesti määräytyvää päämäärää.

Sotessa piilee mahdollisuus

Sote-tuumaus jatkuu kesän yli. Eduskunnan käsiteltävänä olevat lakiesitykset ovat vahvistaneet käsitystä siitä, että sote-uudistuksen alkuperäiset tavoitteet hyvinvointierojen kaventamisesta ja palvelujen integraatiosta ovat hautautuneet maakuntia ja  valinnanvapautta koskevien pyrkimysten alle.

Vaikka lukuisten eri hallitusten yli 10 vuoden ajan valmistelema sote-hanke kaatuisikin kesälomien jälkeen perustuslakivaliokunnan lausuntoon tai eduskunnan täysistunnossa, piilee siinä kuitenkin uusi mahdollisuus. Vaalien ja uuden hallituksen käynnistämän valmistelun tuloksena saattaisi syntyä aito SOTE, jossa sosiaalihuolto ja terveydenhuolto voisivat toimia aidosti rinnakkain yhteistyössä.

 

Sanna Lähteinen, YTM, laillistettu sosiaalityöntekijä, suunnittelija, Lapin yliopisto, Valtakunnallinen sosiaalityön yliopistoverkosto

Antti Mäkelä, YTL, laillistettu sosiaalityöntekijä, Johtava sosiaalityöntekijä/ Kehittämispäällikkö ESSOTE, Etelä-Savon sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymä

Katri Ylönen, YTL, laillistettu sosiaalityöntekijä, kehittäjä, Keski-Suomen sairaanhoitopiiri, sosiaali- ja terveydenhuollon asiakas- ja potilastietojärjestelmä -projekti

 

Äänet leipäjonossa

Posted on Updated on

Sosiaalinen tekijä -blogi - ääniä leipäjonosta

Säännöllisin väliajoin mediassa kauhistellaan Helsingin Myllypuron leipäjonon pituutta. Hallitus puolestaan sai vastikään osakseen ankaraa arvostelua päätöksestään leikata ruoka-apua jakaville toimijoille myönnettyä tukea. Päättäjät vaikuttavat neuvottomilta köyhyysongelman edessä, mutta millaisena ruoka-avun tarve näyttäytyy asiakkaiden itsensä silmissä, ja millaisista tuen ja avun muodoista he kokevat itse hyötyvänsä parhaiten?

 

Pro gradu -tutkielmassani tutkin haastattelujen avulla ruoka-avun naisasiakkaiden käsityksiä arjestaan ja tulevaisuudestaan. Tässä kirjoituksessa keskityn haastateltavien käsityksiin ruoka-avun syistä ja siitä, mikä helpottaisi heidän tilannettaan.

Asiakkaiden käsityksen ymmärtäminen avaa uuden näkökulman siihen, millaisesta avusta he hyötyisivät, ja millaista apua he todennäköisimmin olisivat valmiita ottamaan vastaan.

Leipäjonossa ollaan syystä

Haastateltaville itselleen ei ollut epäselvää, mistä heidän ruoka-avun tarpeensa johtuu.  Kukin haastateltava nimesi yhden ensisijaisen syyn köyhyydelleen ja lisäksi toissijaisia syitä, joiden koki hankaloittavan tilannettaan entisestään. Ensisijaisiksi syiksi ruoka-avun tarpeelle nähtiin palkkatyön puute ja terveyteen liittyvät ongelmat. Myös aiempien tutkimusten mukaan pitkäaikaistyöttömyys on hyvin yleistä ruoka-avun asiakkaiden keskuudessa.

Haastateltavat kertoivat Kelan työttömyysetuuden ja asumistuen yhdistelmän riittämättömäksi kattamaan elämisen perusmenot. Joillekin omat terveysongelmat olivat osasyy palkkatyön puutteeseen. Myös perheenjäsenen sairauden koettiin  lisäävän talouden menoja ja rajoittavan työskentelymahdollisuuksia, mikä vaikutti talouden käytössä oleviin varoihin huomattavasti.

Kun käytössä olevat tulot ja varat eivät riitä kattamaan kaikkia menoja, ruoka-apu antaa tarvittavaa joustoa selvitä välttämättömistä menoista. Tämänkaltainen ruoka-avun tarjoaman talouden jouston hyödyntäminen on tyypillistä ruoka-avun asiakkaille. Ruoka-avun tarjoama mahdollisuus säästää ruokalaskussa vapauttaa varoja muuhun välttämättömään menoon, kuten terveydenhoitokulut tai velan lyhentäminen.

Ruoka-avun tarpeen toissijaisina syinä haastateltavat pitivät etuuksiin liittyviä ongelmia, velkoja ja perhemuodon merkitystä. Etuuksiin liittyvillä ongelmilla viitataan etuuksien riittämättömyyteen ja usein myös siihen, että etuus on jäänyt hakematta, koska henkilö ei ole täysin ymmärtänyt, milloin ja kenellä siihen on oikeus, tai miten etuutta haetaan. Myös aiemmissa tutkimuksissa on todettu ruoka-avun asiakkailla olevan jossain määrin puutteita etuuksissa, etenkin toimeentulotuen osalta.

Velan lyhentäminen pienistä tuloista, etenkin kun sitä ei oteta toimeentulotukilaskelmassa menona huomioon, tekee talouteen helposti useamman ruokakassin mentävän loven. Aiemmissa tutkimuksissa on havaittu yksinasujien yliedustus ruoka-avun asiakkaiden joukossa. Useampi haastateltava pohtikin, olisiko taloudellinen tilanne helpompi, mikäli laskuja ja vastuuta taloudesta olisi jakamassa toinenkin aikuinen. Taloudellinen niukkuus on yleistä yksinelävien ja yhden vanhemman perheiden keskuudessa, sillä he ovat haavoittuvampia erilaisten sosiaalisten ongelmien edessä, kuten työttömyys ja sairastuminen.

Tietoa mahdollisuuksista, ohjausta eteenpäin

On jo pitkään tiedetty, että leipäjonot ovat seurausta perusturvan riittämättömyydestä. Siksi haastateltavien toiveet perusturvan parantamisesta ja kritiikki perusturvaan kohdistuneista heikennyksistä eivät yllättäneet. Myös viivästykset eri etuuksien käsittelyssä herättivät huolta ja ärtymystä haastateltavien joukossa. Toimeentulotukea saavalla ei pääse kertymään säästöjä, jolloin stressiä ja huolta aiheuttaa saatavan tuen määrä ja toisinaan maksupäivien arvaamattomuus.

Mitä vähemmän ihmisellä on tuloja, sitä tärkeämpää on, että ne tulevat ennustettavasti ja ajallaan. Riittävän tiedon puute tuli haastatteluissa esiin toistuvasti. Haastateltavat kertoivat tarinoissaan tilanteista, jolloin eivät olleet saaneet riittävästi tietoa heitä kiinnostavista palveluista, työllistymistä edistävistä toimenpiteistä, heille kuuluvista velvollisuuksista, etuuksista tai niiden hakemisesta, ja toivoivat jatkossa parempaa ohjauksen ja neuvonnan saatavuutta.

Vaikka ohjauksen saaminen ei lisäisi käytettävissä olevia varoja, se vähentäisi henkistä kuormitusta ja stressiä, kun asioita ei tarvitsisi arvailla, ja hakemusten täyttämiseen saisi tarvittaessa apua. Kaikilla tulee olla oikeus selkeään ohjaukseen ja neuvontaan tarpeensa mukaan.

Vastauksia siihen, miksi tutkimukseen osallistuneet ruoka-avun asiakkaat kokevat jäävänsä liian vähäisen neuvonnan ja ohjauksen varaan, ei tässä tutkimuksessa haettu. On mahdollista, että ohjausta ja neuvontaa on saatavilla riittämättömästi, väärässä paikassa tai väärässä muodossa tai apua ei osata etsiä tai pyytää. Todennäköisesti kyse on usean eri tekijän summasta. Erityisen heikossa asemassa olevia leipäjonojen asiakkaita voitaisiin tukea ja auttaa tuomalla palveluita ruoka-avun tapahtumiin.

Tutkielmassani esiin tulleiden käsitysten ja kokemusten perusteella ruoka-avun asiakkaat hyötyisivät ennen kaikkea perusturvan parannuksista, etuusasioiden käsittelystä viivytyksettä, ohjauksen ja neuvonnan lisäämisestä ja tuomisesta ruoka-avun tapahtumiin sekä tiedon tarjoamisesta helposti ymmärrettävässä selkokielisessä muodossa. Yhteisöllisyyttä, sosiaalista vuorovaikutusta ja toimijuutta tukevat tekijät, kuten ilmaiset harrastukset, kohtaamispaikat ja asukastuvat voivat omalta osaltaan olla lisäämässä asiakkaiden hyvinvointia ja jaksamista.

”Asioin leipäjonossa tulevaisuudessakin”

Haastateltavat kuitenkin toivoivat ruoka-avun tarpeen poistuvan ajan kuluessa, mutta näkivät realistisena, että ruoka-apuun tulee turvauduttua jossain määrin jatkossakin, ainakin kausittain elämänvaiheesta ja olosuhteista riippuen. Heidän toiveensa ja odotuksensa tulevaisuudelle eivät kohdistuneet ruoka-avun asiakkuuden päättymiseen, vaan se nähdään toteutuessaan muiden asioiden positiivisena sivuvaikutuksena.

Köyhyys lisää riskiä ajautua marginaaliin monella eri elämänalueella. Ruoka-avun asiakkaiden avuntarvetta ei voi kiistää, ja avuntarpeeseen on vastattava. Ruoka-avun asiakas ei ole aina ja ainoastaan köyhä vaan useimpien elämässä on erilaisia vaiheita, joiden aikana myös tarpeet erilaisille avun muodoille vaihtelevat.

Asiakkaat hyötyvät erilaisista avun ja tuen muodoista, mikä voi tarkoittaa niin neuvontaa ja ohjausta, keskusteluapua, byrokratialoukkujen purkamista kuin läheisten apua ja yhteisön tukea. Hyvinvointivaltion turvaverkko tulisi kuitenkin tilkitä siten, että sieltä ei enää pudottaisi kolmannen sektorin toimijoiden vaihtelevien resurssien ja läheisten hyväntahtoisuuden varaan.

Ulla Mehtätalo
Lapin yliopisto

 

Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan Köyhyys arjessa ja tulevaisuudenkuvissa ruoka-avun naisasiakkaiden kokemana (2018).

Lähteet

Hänninen Sakari & Karjalainen, Jouko & Lehtelä, Kirsi-Marja & Silvasti, Tiina 2008: Johdanto: Leipäjonoista ruokapankkeihin. Teoksessa Hänninen Sakari & Karjalainen, Jouko & Lehtelä, Kirsi-Marja & Silvasti, Tiina (toim.):  Toisten pankki. Ruoka-apu hyvinvointivaltiossa. Stakes. Jyväskylä. S. 5-20.

Kauppinen, Timo M.  & Martelin, Tuija & Hannikainen-Ingman, Katri & Virtala, Esa 2014. Yksin asuvien hyvinvointi. Mitä tällä hetkellä tiedetään? Työpaperi 27/2014. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/116768/URN_ISBN_978-952-302-266-9.pdf?sequence=1.

Ohisalo, Maria & Saari, Juho 2014: Johtopäätökset. Teoksessa Ohisalo, Maria & Saari, Juho 2014. Kuka seisoo leipäjonossa? Ruoka-apu 2010-luvun Suomessa. Kunnallisalan kehittämissäätiön Tutkimusjulkaisu- sarjan julkaisu nro 83. Pole-kuntatieto Oy. S. 109-114.

Riches, Graham 2008: Ruokapankit ja oikeus ruokaan. Teoksessa Hänninen Sakari &

Karjalainen, Jouko & Lehtelä, Kirsi-Marja & Silvasti, Tiina (toim.):  Toisten pankki. Ruoka-apu hyvinvointivaltiossa. Stakes. Jyväskylä. S. 23-43.

Siiki, Anna-Mari 2008: Myllypuron ruokajono – esimerkki hyvinvointiköyhyydestä.

Teoksessa Hänninen Sakari & Karjalainen, Jouko & Lehtelä, Kirsi-Marja & Silvasti, Tiina (toim.):  Toisten pankki. Ruoka-apu hyvinvointivaltiossa. Stakes. Jyväskylä. S. 127-161.