Asiakkuus ja kokemukset

Vannoin, etten koskaan lyö lastani

Posted on

Ahdistaa. Sydän hakkaa rinnassa. Kurkkua kuristaa. Kyyneleet polttavat poskilla. Puristan lasta tiukasti itseäni vasten. Silitän tukkaa kädellä. Samalla kädellä, joka vasta äsken löi. Sitä kaikista rakkainta, kenelle vain parasta toivoisin. Miksi taas kävi näin? Muistan tarkasti kun se tapahtui ensimmäisen kerran. Pienin lapsistamme oli juuri täyttänyt puoli vuotta. ”Kyllä sinä kymmenen vuoden päästä saat nukkua.” Muistan lapseni pelästyneen katseen. Pyysin anteeksi ja vannoin, että äiti ei enää koskaan tee niin. Seuraava kerta tulikin nopeasti. Ja sitä seuraava ja sitä seuraava…

Ensi- ja turvakotien liiton Vaiettu naiseus -projektin raportista ilmenee, että 40 % lähisuhteissa tapahtuneista törkeistä pahoinpitelyistä on naisten tekemiä, lasten pahoinpitelyistä puolet. Nainen väkivallan tekijänä herättää ristiriitaisia tunteita. Naisten tekemään väkivaltaan on vaikea suhtautua, koska naisen rooli on perinteisesti ollut hoitaa niitä, jotka apua tarvitsevat. Toisin kuin miesten, naisten tekemää väkivaltaa halutaankin usein selitellä. Nainen lyö, koska hän on väsynyt tai koska hormonit heittelevät. Mies lyö, koska hän vain yksinkertaisesti on väkivaltainen.

Nyt se lapsi-kulta nukahti. Mitä minulle tapahtuu? Mitä minulle tapahtui? En ole koskaan halunnut olla kuin isäni. Vannoin lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista. Vannoin, etten koskaan lyö lastani. Ja tässä sitä ollaan. Taas. Olin ja olen vieläkin ajoittain niin väsynyt. Paljon huonosti nukuttuja öitä, kun lapsi valvottaa. Siksikö minä löin? Mutta eihän se ole mikään syy. Miksi ne eivät ole neuvolassa huomanneet mitään tai kyselleet mitään? Mutta, olisinko sittenkään ollut rehellinen? Kyllä, olen lyönyt lastani. Tuskin olisin saanut noita sanoja suustani.

Naisen voi olla monesta eri syystä vaikea ottaa itse väkivaltaa puheeksi. Häpeän, syyllisyyden tai alemmuuden tunteet vaikeuttavat asiasta puhumista. Äitiyteen liittyvät sekä omat että yhteiskunnan odotukset voivat olla niin suuria, että väkivallan tekoja on mahdoton tunnustaa. Lisäksi voi olla pelkoa lasten menettämisestä. Naiselta voidaan kysyä, onko hän kokenut väkivaltaa, mutta yhtä tärkeää olisi kysyä, onko hän itse toiminut väkivaltaisesti tai onko hänellä ollut väkivaltaisia ajatuksia. Jos esimerkiksi lapsissa ilmenee väkivallan merkkejä, otammeko huomioon, että myös äiti voi olla väkivallan tekijä?

Minun täytyy kertoa jollekin. Mutta kenelle? Miehelle? Parhaalle ystävälle? Äidille? Ei kukaan muu ole yhtä kauhea ihminen. En uskalla kertoa kenellekään totuutta. Jos kerron, viedäänkö minulta lapset? Tuleeko avioero? Lapset ainakin varmasti vihaavat minua! Jos eivät vielä, niin ainakin isompana. Apua! Auttakaa! Mieskin tulee kohta kotiin. Minun on kerrottava jollekin! Minun täytyy lopettaa valehtelu, tämän on loputtava. Rakastan lapsiani. En halua heille mitään pahaa. Haluan, että olemme ihan tavallinen perhe. Ilman salaisuuksia. Ilman tätä kauheaa salaisuutta.

Äidin lapsiin kohdistama väkivalta tapahtuu useimmiten salassa ilman, että perheen läheiset ovat tietoisia asiasta. Vaikka läheiset tietäisivätkin, kynnys puuttua asiaan voi olla liian korkea tai tapahtunutta voidaan vähätellä. Mies on nähty perinteisesti perheen suojelijana ja parisuhteen vahvempana osapuolena. Mies voi myös suojella väkivaltaista naista ja kokea itsekin häpeää tilanteesta. Vaikka nainen on väkivallan tekijä lähes yhtä usein kuin mies, Ensi- ja turvakotien liiton turvakotien asiakkaista miehiä on vuosittain vain 60 ja naisia 1200. Meidän tulisikin tehdä työtä sen eteen, että perheet, joissa äiti on väkivaltainen, saisivat apua ja myös miehet rohkaistuisivat puhumaan perheessä tapahtuvasta väkivallasta.

Löytyisikö netistä apua? Numero, johon voisin soittaa. Voisin kertoa asiasta ensin tuntemattomalle. Hän ei tuomitsisi. Kertoisin olevani tavallinen suomalainen nainen. Välillä vaan pinnani palaa. Voisiko hän auttaa minua? Kuunnella minua? Ymmärtää minua? Minä soitan, lasteni takia minä soitan.

Jokainen väkivallan tekijä on aina itse vastuussa teoistaan huolimatta siitä, mitä seikkoja väkivaltaisen käyttäytymisen taustalla on. Kaikki väsyneet tai lapsuudessaan väkivaltaa kokeneet äidit eivät lyö. On tärkeää havaita mahdollisen väkivallan riskit ja merkit ja uskaltaa ottaa ne puheeksi. Asioista tulee puhua niiden oikeilla nimillä, tunnistaa ja tunnustaa ongelma. Yhtä tärkeää, kuin väkivaltaa tehneen auttaminen, on avun tarjoaminen myös muille perheenjäsenille. Ja tämä kaikki meidän tulisi tehdä tuomitsematta tai sormella ketään osoittamatta.

Kaikilla tarinoilla ei valitettavasti ole yhtä onnellista loppua, kuin kuvitteellisessa esimerkissämme, jossa äiti päättää itse hakea apua. Omalla suhtautumisellamme voimme kuitenkin madaltaa väkivaltaisen naisen avunhakemisen kynnystä sekä luoda hänelle mahdollisuuden tulla kuulluksi. Tekoa ei tarvitse hyväksyä, mutta voimme nähdä ihmisen sen takana. Ihmisen, joka tarvitsee kipeästi apuamme.

Sosionomiopiskelijat
Kirsi Jämsä
Maija Kainulainen
Piia Karhu
Kaisa Kolkka
Diakonia-ammattikorkeakoulu,
Pieksämäki

war-953246_1920

 

 

 

 

 

 

Lähteinä käytetty:

Ensi- ja turvakotien liitto. http://www.ensijaturvakotienliitto.fi/

Törrönen, Hannele (toim.) 2009. Vaiettu naiseus. Ajatuksia naisen väkivallan tunnistamisesta, nimeämisestä ja hoitamisesta. Ensi- ja turvakotien liiton raportti 10.

Lue myös:
Aggressiivinen äiti: Apua!

PARISUHDEVÄKIVALLAN VAIETTU SALAISUUS

Auttaisiko palveluohjaaja viranomaisviidakkoon eksynyttä Jania?

Posted on Updated on

Yle Kioskin nettisivuilla julkaistiin nuorena aikuisena syöpään sairastuneen Janin tarina. Tarinassa ei ole kyse vain sairastumisesta vaan myös sen jälkeisestä eksymisestä byrokratian labyrinttiin. Tarina hengästyttää ja lukiessa on välillä palattava takaisin muistaakseen mitä käänteitä Janin elämässä aiemmin olikaan jo ollut.

Jo yksinomaan vakavasti sairastuminen ja siihen liittyvät hoidot laittavat elämän uusille urille. Kyse ei kuitenkaan ole vain fyysisestä sairaudesta parantumisesta, vaan sairaus ravistelee myös joka päiväistä selviämistä. Sairauden ja sen mukanaan tuomien tunteiden lisäksi arkea on epävarmuus taloudesta. Janin kertomuksessa Kelan taloudellisen tuen muodot vaihtelevat eikä Jani ikinä voi tietää mitä ahkerasta hakemusten täyttämisestä seuraa. Päätös voi olla myönteinen tai kielteinen, jolloin on ryhdyttävä uudelleen toimeen ja haettava jotakin muuta etuutta.

Janin kertomuksessa syöksyvät silmille neljä byrokratian vitsausta:

1)      Sosiaaliturvajärjestelmä on niin monimutkainen ja hajanainen, että sitä on vaikeaa ymmärtää tai hallita edes ammattilaisena organisaation sisältä käsin. Tässä pelissä asiakkaan asian tulee joko sopia järjestelmään tai hänellä pitää olla satumainen tuuri.

2)      Ihmiselämä ei edes sairauksien osalta kulje samaa polkua, vaan mutkittelee eikä osu yksiin järjestelmän määritysten kanssa. Tällöin valmiiksi muotoonsa terävöitetty palvelu ei anna periksi, vaan se vaatii asiakkaan ja hänen tilanteensa muuttumaan palvelulle sopivaan muotoon. Asiakas käännytetään pois palveluun tai etuuteen sopimattomana sen sijaan, että palvelua tai tukea räätälöitäisiin asiakkaan yksilöllisiin tarpeisiin sopivammaksi kokonaisuudeksi.

3)      Janin kohdalla kaksi saman ammattikunnan edustajaa arvioi hänen tilanteensa täysin erilaisiksi. Toisen mielestä Jani kykenisi sairaudesta huolimatta opiskelemaan, toisen mielestä taas ei. Asiakkaalle tilanne ei kirjallista päätöstä lukemalla avaudu, vaan se tuntuu käsittämättömältä mielivallalta, joka tappaa jo heränneen toivonvireen myönteisestä elämänkäänteestä ja mahdollisuuksista kiinnittyä tulevaisuuteen.

4)      Jani kohtasi kahden sairausvuotensa aikana 36 virkailijaa ja viisi eri lääkäriä. Kertomuksen perusteella tosin lukijalle jää tunne siitä, ettei Jani juurikaan kokenut tulleensa kohdatuksi, vaikka erinäisiä työkseen terveydestä ja sosiaalisesta huolta pitäviä henkilöitä tapasikin. Onnistuiko kukaan työntekijöistä pysähtymään Janin kanssa niin, että olisi päässyt kärryille mitä hänen elämässään oli meneillään ja mitä hän tarvitsisi? Jani risteili sairaaloiden ja sosiaaliturvan välimaastossa ilman, että kukaan työntekijöistä olisi säilynyt seuraamassa Jania ja hänen kulkuaan tuon kahden vuoden ajan. Jani toteaa napakasti: ”Jonkin pitäisi heti koppi susta.” Halua ja yritystä työntekijän löytymisen suhteen ainakin Janilla oli.

Viime keväänä Sitran toimeksiannosta tehtyä tutkimusta koskevassa Helsingin Sanomien uutisoinnissa kerrottiin hajallaan olevien palveluiden aiheuttavan suuria kustannuksia. Eniten palveluja tarvitsevat ovat niitä, joiden myös on selkeästi vaikeinta löytää oikeiden palveluiden äärelle. Tällöin sosiaali- ja terveysministerinä toiminut Laura Räty ehdotti, että useamman palvelun tarvitsijat ”…tarvitsevat jonkun, joka ottaa heidän tilanteensa kokonaisvaltaisesti hoidettavaksi.” Tiedon tai tutkimuksen puutteesta ei siis ole kyse. Mutta siitä huolimatta Jani ei onnistunut löytämään järjestelmästä henkilöä, joka olisi kyennyt perehtymään hänen tarpeisiinsa, selvittelemään kokonaisuutta ja yhdistelemään palveluja. Tai kuten jutussa todetaan: ottamaan koppia.

Palveluohjauksen eri muodoille olisi niin yksilöllistä kuin yhteiskunnallistakin tilausta, jotta byrokratia ei uuvuttaisi ja tekisi jo valmiiksi vaikeista tilanteista kohtuuttomia ja kestämättömiä. Samalla onnistuttaisiin myös säästämään euroja. Hyväksi havaitulta palveluohjaukselta puuttuukin enää vain toteutus.

Niina Pietilä,  YTM

FullSizeRender

Kuva: morguefile.com

 

Nuorisotakuun heikot kohdat

Posted on Updated on

Nuoren syrjäytymisriski – tai yhteiskunnan määrittelemä osattomuus – on usein monen tekijän summa. Nuoria pidetään laiskoina ja saamattomina, jos koulupaikkaa ei löydy tai kesäduunin metsästys epäonnistuu.

Vaatiihan hyvinvointivaltiollinen ideaali toimiakseen jokaisen ahkeraa panosta työnteon ja verojen maksun muodossa. Vastalääkkeeksi lisääntyvään nuorisotyöttömyyteen ja opiskelujen ulkopuolelle jäämiseen yhteiskunta tarjoaa Nuorisotakuuta.

Nuorisotakuu takaa nimensä mukaisesti nuorelle opiskelu-, kuntoutus-, työkokeilu- tai työpaikan kolmen kuukauden sisällä työttömäksi ilmoittautumisesta.
Ajatus on hyvä ja vilpitön, valitettavasti toteutus ei yllä lähellekään samalle tasolle. Tilastojen siloittelun sijaan aktivointitoimenpiteitä suunniteltaessa on syytä muistaa, että nuoret ovat yksilöitä eivätkä homogeenista massaa. Yksilöllinen kohtaaminen ja luottamuksellisen kontaktin luominen on kaiken A ja O. Nuorelle tulisikin ennen kaikkea taata tunne siitä, että hänestä välitetään. Ja hänen omat henkilökohtaiset toiveensa pyritään ottamaan huomioon tulevaisuuden polkua rakennettaessa.

Nuorisotakuun toteuttamisen jalo ajatus on ainakin osittain kompastunut omaan nokkeluuteensa. Miten yt-neuvottelujen ja irtisanomisten maassa voitaisiin “taikoa” lisää työpaikkoja nuorille? Miten alimitoitetuilla TE-toimistojen henkilöstöresursseilla voitaisiin pitää kiinni tavoiteajoista ja yksilöllisestä kohtaamisesta? Miten nuori voi pyytää palvelua, johon hän ei edes tiedä olevansa oikeutettu? Suurimmassa syrjäytymisriskissä olevia nuoria yhdistää elämänhallintaan liittyvien ongelmien kasaantuminen. Lukihäiriö, mielenterveys- tai päihdeongelma, paha ADHD tai vaikkapa henkilökohtaisen elämän kriisi heikentää nuoren omaa toimintakykyä asioiden hoitamisen suhteen.

Jyväskylän nuorten aikuisten palvelukeskuksen työntekijät kommentoivat, ”mikäli nuorisotakuun tavoitteiden halutaan toteutuvan, olisi  tärkeää, että lapsille ja nuorille olisi tarjota riittäviä ja ennaltaehkäiseviä peruspalveluja sekä tarpeen mukaan tiivistä tukea opiskeluun jo peruskoulussa.”

Suurin osa nuorista on oman elämänsä sankareita. Pärjäten omatoimisesti byrokratian ja palveluiden viidakossa. Eläen tavallista nuoren ihmisen elämää iloineen ja suruineen. Heille nuorisotakuu tarjoaa takuulla lisää vaihtoehtoja, mutta miten käy niille syrjäytyville nuorille, joita varten koko palvelu alun perin luotiin? Ilman elämää hankaloittavien ongelmien ratkomista ja riittävää arjen hallintaa on mahdotonta opiskella tai työllistyä. Tällöin takuu opiskelusta ja työpaikasta voi muuttua vain takuuksi epäonnistumisesta, joka nakertaa entuudestaan nuoren heikkoa itsetuntoa.
Nuorisotakuussa on vielä paljon kehitettävää… Ihan takuulla!

Katso opiskelijoiden videokooste nuorisotakuusta.

Social work action kurssin opiskelijat:

Camilla Nyroth, Helsingin yliopisto
Katri Ylönen,Lapin yliopisto
Marja Sundqvist, Lapin yliopisto
Raija Leppälahti, Itä-Suomen yliopisto
Riikka Sarapelto, Tampereen yliopisto

 

 

Uskalla luottaa lastensuojeluun

Posted on Updated on

Kolmen vuoden sisään meillä oli miehemme kanssa  yhteensä kuusi muuttoa, viisi työpaikan vaihtoa, häät ja vauvan syntymä. Meillä molemmilla oli perhettä ennestäänkin. Hiljalleen malja alkoi valua yli.

Olemme molemmat korkeasti koulutettuja ja luoneet kunnianhimoista uraa ja hektisinä aikoina työpäivät venyivät ja paukkuivat. Taloutemme oli rakennettu töidemme tukipilareille, ja koska rahaa aina tuli, emme kontrolloineet menojamme. Suurista tuloista huolimatta säästöön ei jäänyt senttiäkään. Eikä kuukausitienestimme tahtonut riittää edes ylläpitämään elintapojamme, vaikka käytössä olivat vielä Visa, Mastercard ja Amex. Sisimmässäni tiesin tilanteen vakavuuden, mutta en löytänyt aikaa tai rohkeutta sen ratkomiseen. En tiennyt, mistä aloittaa.

Häät ja vauva tulivat sukulaisten silmissä nopeasti, ja siitä syystä yritimme vauvan tulon jälkeen jatkaa elämäämme kuin ennenkin. Mieheni meni suoraan laitokselta töihin ja minä olin käytännössä yksin vastuussa kolmesta lapsesta. Sen lisäksi tilaa oli tehtävä miehen vanhemmille lapsille. En jäänyt kuitenkaan sen kummemmin pohtimaan omaa vointiani. Masensi, ahdisti ja pisti vihaksi. En tuntenut olevani oikeutettu näihin tunteisiin ja pidin mölyt mahassani. Olinhan itse rakentanut elämäni tällaiseksi. Alkava masennukseni jäi diagnostisoimatta.

Arkipäivä värittyi riitelystä. Pinnan kireyden pistin imetyshormonien piikkiin. Välillä kuitenkin kuohui yli ja jouduin hankaluuksiin lähisukulaisten kanssa. Koin, ettei minua ymmärretty. Mieheni syyllisti minua ongelmistani.

Taloushuolet ahdistavatLuulin, että töihinpaluuni helpottaisi kärjistynyttä tilanteemme, mutta uusi työ, esimiesrooli uudella alalla veivät viimeisetkin voimani. Ahdistus alkoi viedä yöunet ja työpaikalla keskittymiskyvyn. Kärsin myös muistihäiriöistä. Mielialani ailahteli laidasta laitaan. Päällimmäinen tunteeni oli kuitenkin huono omatunto. Olin huono äiti ja vaimo, riittämätön äitipuoli ja kiittämätön tytär, miniä, käly sekä poissaoleva ystävä.

Kävin yksityisellä psykiatrilla, joka määräsi minulle rauhoittavia ja beetasalpaavia. Minulla on itsetuhoinen tausta, joka on levännyt latenttina sitten nuoruuteni. En uskonut tuntevani samoja synkkiä tunteita enää äidiksi tuloni jälkeen. Eräällä perhematkalla tilanteeni paheni ja jouduin turvautumaan rauhoittaviin. Lopulta kadotin itsekontrollini ja ilmaisin miehelleni voimakkaasti aikomuksestani päättää elämäni. Miehelleni jäi ainoaksi keinoksi hälyttää poliisit. Mieleni oli jo tasoittunut, kun poliisit löysivät minut.  He tekivät asiasta kuitenkin rutiininomaisen lastensuojeluilmoituksen.

Mitä? Meidän perhe lastensuojelussa? Mihin olimme oikein tulleet?  Lastensuojelun vastaanotto oli muuta kuin osasin odottaa. Siellä suhtauduttiin tilanteeseemme ymmärryksellä. ”Selvisimme” yhdellä käynnillä, eikä jatkotutkimukseen nähty tarvetta. Sosiaalityöntekijät kehottivat meitä olemaan yhteydessä, jos taas tulisi tiukka paikka. Onneksi niin.  Sillä tiukka paikka tuli, ja maa petti alta. Kirjaimellisesti. Enkä enää jaksanut nousta siitä ylös.

Sairaalan psykiatrisella poliklinikalla oli töissä valmistuva lääkäri, joka yritti kaikin keinoin diagnostisoida oireeni: ”Ei, en minä kerännyt unilääkkeitä tai teräviä esineitä. En minä suunnitellut itsemurhaa, minä vain voin erittäin huonosti.”  Sen jälkeen alkoi pompottelu. Sairaalasta minulle suositeltiin suoraan yksityiseen hoitoon hakua. Kahdesti. Kun kieltäydyin, kesti 4 kuukautta ennen kuin pääsin omassa kunnassani hoidon piiriin.

Jos emme olisi sillä aikaa olleet lastensuojelun asiakkaina, perheemme olisi suurella todennäköisyydellä hajonnut ja minä olisin varmasti menettänyt lopullisesti järkeni. Lastensuojelu oli ainoa taho, joka hahmotti tilanteemme kokonaisvaltaisesti. He näkivät tarpeemme ja tukivat meitä avunhankinnassa. He pitivät perheemme otteessaan ja meillä oli taho, jonne soittaa akuutin kriisin iskiessä. Ja niitähän sattui. Lastensuojelu ei kertaakaan suhtautunut meihin syyttävästi, vaan päinvastoin, kaikella kunnioituksella.

Neuvottelussa

Lastensuojelun työntekijät tarttuivat ongelmakohtiin ja yrittivät systemaattisesti löytää niihin ratkaisua kanssamme. Meille tarjottiin tukiperhemahdollisuutta, kotonamme kävi sosiaaliohjaaja, lapsi- ja perhetyöntekijä ja lastensuojelun suosituksesta saimme uudelleenjärjestettyä päivähoitoajat. Kun luettelin huolenaiheeni, niistä muodostui pitkä lista: uupumus ja täysin kontrollistani irronneet arjenrutiinit ja talous. Voinnillani oli myös suora vaikutus lapsiini ja avioliittooni. Lastensuojelussa tartuimme jokaiseen ongelmakohtaan erikseen ja työstimme niitä.

Esimerkkinä voin antaa perheemme talouden. Se oli minulle mörkö. Minä, joka olen ammatiltani ekonomi, olin päästänyt otteen omasta ekonomiastani. Häpesin. Teimme perheemme taloudesta nykytila-analyysin ja määritimme sille tahtotilan. Laadimme budjetin ja säästötavoitteet. Eräs käytännön neuvo sosiaaliohjaajalta oli pitää käteiskassaa. Se tuntui hölmölle, mutta lähdimme siihen mukaan. Sen ansioista kuukausittainen ruokakustannuksemme tippui kolmannekseen.

Lastensuojelusta saimme neuvoja arjenhallintaan. Marssimme sosiaaliohjaajan kanssa läheiseen markettiin ja teimme yhdessä viikon ruokaostokset. Sosiaaliohjaaja opetti minulle hintatietoisen ostamismallin ja haastoi minut venyttämään pennejäni. Pelkonani oli, että kun ruokabudjetti vedetään minimiin, ruoan laatu kärsii. Niin ei käynyt. Emme ole koskaan aiemmin mieheni kanssa syöneet näin terveellisesti, ja molemmat olemme laihtuneet 10 kiloa – ihannemittoihin. Suurin helpotus on  kuitenkin ollut jatkuvan huolen poistuminen. Olemme tehneet elämämme huomattavasti helpoksi.

Eräs työntekijä kehotti minua tarkastelemaan kalenteriani. Näkyikö kalenterista selvästi, mitä asioita arvostin elämässä? Oliko niille varattu suurin osa ajasta vai tuhlasinko sitä arvottomiin asioihin?  Silloin esimerkiksi havaitsin, ettei minulla ollut ollut harrastuksia yli kymmeneen vuoteen.  Jossain välissä naurahdin lastensuojelussa; ”Olette auttaneet meitä kaikilla elämänalueillamme, paitsi yhdellä. Elämästäni puuttuu liikunta, tosin siihen en voi apua pyytää teiltä.” Yllätyin, kun sosiaaliohjaaja ehdotti, että seuraavat tapaamiset järjestettäisiin luonnossa kävellen, eikä pölyisellä konttorilla. Näin liikunta tuli elämääni takaisin.Lenkillä sosiaaliohjaajan kanssa

Lastensuojeluun ”joutuminen” on perheelle häpeä ja pelottavaa. Turhilta häpeän ja pelon tunteilta voitaisiin välttyä, jos asioihin tartuttaisiin ajoissa ja perheille leviäisi tieto, että lastensuojelu on apu eikä tuomari. Apua tarvitseva voi nykyisin tehdä suojeluilmoituksen myös itse. Lastensuojelun apu oli perheellemme korvaamaton. Kohdallemme sattui kaksi pätevää ja järkevää työntekijää, jotka osasivat hahmottaa lastemme hyvinvointiin vaikuttavat tekijät, ja pureutua niihin. Työ oli suurissa määrin ehkäisevää ja erittäin tarpeen.

Neuvoksi  muille lastensuojelun asiakkaille haluaisin keroa, että suhtautukaa sosiaalityöntekijöihin avoimuudella ja ota apu vastaan. Olkaa rehellisiä ja kertokaa tilanteestanne. Silloin työntekijällä on huomattavasti paremmat mahdollisuudet auttaa teitä juuri oikeissa asioissa.

Marjukka ja Axel

________

 

Sosiaaliohjaaja Tiina Simpson kertoo sosiaaliohjauksesta

Lastensuojelun sosiaaliohjauksella vaikutetaan perheen arjen konkreettisiin tilanteisiin ja etsitään yhdessä ratkaisuja, jotka helpottavat elämää. Työskentelyn lähtökohta on perheen kanssa asetetut tavoitteet ja yhdessä laadittu suunnitelma siitä, kuinka tavoitteita kohti pyritään.

Lastensuojelun sosiaaliohjaus tavoittelee muutosta perheen tilanteeseen. Muutos toteutuu yhdessä tekemisen kautta. Perheissä saatetaan tarvita ohjausta esimerkiksi ajankäytön hallintaan, arjen ja vapaan rytmittämiseen, lasten ja aikuisten roolien selkeyttämiseen tai taloudellisen tilanteen hallintaan ottamiseen. Työskentely voi olla myös luovaa ja rajoja rikkovaa: toisinaan mallinnetaan arjen haastekohtia perheen kotona, toisinaan mennään vaikkapa kuntosalille yhdessä asiakkaan kanssa.

Perheen arkeen on mahdollista saadaan aikaan pysyviä muutoksia hyvinkin pienillä muutoksilla. Onnistuminen kuitenkin edellyttää, että perhe haluaa muutosta ja ottaa vastaan ohjausta.

Usein oman tilanteen tarkastelu ulkopuolisen ihmisen kanssa avaa uusia näköaloja oman elämän hallintaan!

*

Sosiaalityöntekijä Susann Holst kertoo, että lastensuojelu on perheen puolella

Valitettavan moni ihminen kokee lastensuojelun pelottavana. Kielteiseen mielikuvaan vaikuttaa se, etteivät ihmiset tiedä paljoakaan lastensuojelutyöstä ja siitä, että lastensuojelun perustehtävä on tarjota apua perheiden arkeen. 

Moni vanhempi pelkää yhä, että yhteydenotto lastensuojelusta tarkoittaa lasten vientiä pois perheestä. Parhaimpaan lopputulokseen päästään silloin, kun lastensuojelun ja perheen välinen yhteistyö on avointa ja rehellistä. Perheen kertoessa avoimesti  ongelmistaan lastensuojelulle, on työntekijöillä mahdollisuus tarttua perheen ongelmakohtiin ja vaikuttaa myönteiseen muutokseen perheessä.

Lastensuojelussa ajattelemme, että olemme kanssaihmisiä – itsekin usein vanhempia  – ja liitymme asiakasperheen elämään lyhyen ajan tarjoamalla uusia ratkaisumalleja ja tukea. Ajattelemme, että välillä vanhempi voi sokeutua tilanteelleen eikä löydä itse ratkaisuja ongelmiinsa. Silloin lastensuojelu voi tarjota erilaisia ratkaisuja, koska me pystymme ulkopuolisina ehkä näkemään perheen tilanteen selkeämmin kuin vaikeuksien keskellä kamppaileva.

Kaikissa perheissä elämä on jossain vaiheessa haasteellista ja mitä nopeammin pääsemme vaikuttamaan perheen arkeen ja ongelmatilanteisiin, sitä nopeammin saamme perheen taas jaloilleen.  

 

Nuoren asunnottomuus on oma vika?

Posted on Updated on

En päässyt lukion jälkeen yhteenkään hakemaani opiskelupaikkaan. Jäin siis tyhjän päälle ja päätin lähteä miettimään elämäni suuntaa toisenlaisille vesille. Kerättyäni kesätöillä reissukassan, matkasin Israeliin vapaaehtoistöihin. Kibbutsi oli pieni suljettu kyläyhteisö, jossa työskentelin ruoka-, asunto ja viinapalkalla. Tein töitä pesulassa ja tiskaamossa sekä valtavassa broilerikanalassa, jossa tehtäviini kuului kerätä ja polttaa kuolleita kanoja.  

Kibbutsille tuli nuoria joka puolelta maailmaa. Meitä yhdisti kokemusten jano sekä halu oppia uusia kulttuureita ja elämää. Tuon talven aikana opinkin valtavasti, myös itsestäni ja kotimaastani. Ymmärsin, ettei Suomi olisi voinut mitenkään tarjota minulle sellaista oppikoulua. Lopulta palasin Suomen pakkaseen rahattomana ja asunnottomana. Majoittauduin Meri-Rastilaan siskoni soluasunnon keittiön pöydän alle, koska hänen pieneen huoneeseensa ei mahtunut. Reippaana maatilan tyttönä sain heti töitä osa-aikaisena siivoojana – pesin oksennuksia ruotsinlaivalla. Ensimmäinen palkka kuitenkin maksettaisiin vasta kuukauden päästä.

Omasta mielestä tein oikein, ja silti meni väärin

Rahapulassa ja nälkäisenä suuntasin sosiaalitoimistoon, jossa sain palautetta toimistani. Yhteiskunnan viranomaisen edustajan mukaan olin vetelihtinyt maailmalla tuhlaamassa aikaani ja rahojani. Olin hyvin hämmentynyt, koska olinhan juuri palannut elämäni opettavaisimmalta reissulta, joka ei maksanut suomalaiselle yhteiskunnalle yhtään mitään. Samaisella Kibbutsilla oli saksalaisia nuoria, joille yhteiskunta maksoi matkat vapaaehtoistöihin. Saksalaiset kun ymmärsivät, että maailman näkeminen ja kokemukset ovat nuoren tulevaisuuteen panostamista. Haukkujen lisäksi sain karenssin ja toimeentulotuki maksettiin alennettuna, koska en ulkomailla ollut tajunnut hakea opiskelupaikkaa. 

Jätin hakemuksia jokaiseen asuntojonoon. Luotin siihen, että sieltä jonoista se koti tupsahtaa. No eipä tupsahtanut. Pöydänalunen alkoi käydä ahtaaksi ja siskoni solukämppiksen katseet murhaaviksi. Kotikylälle työttömäksi palaamista en voinut edes kuvitella. Lukiokoulutuksella työnsaanti oli mahdollista vain pääkaupunkiseudulla. Pääsin tutustumaan ruuan dyykkaamisen saloihin, koska sillä tavalla yritin säästää rahaa mahdollisen asunnon takuuvuokriin.

Nuorten asunnottomuuden syyt

Asunnottomuuteen on monia syitä. Nuorena ei välttämättä osaa suunnitella asioitaan kovin hyvin. Palvelujärjestelmän hahmottaminen oli todella vaikeaa, eikä sitä kukaan selittänyt. Sukulaiseni tuppukyliltä eivät osanneet auttaa. Yhdelläkään viranomaisella ei tuntunut kiinnostavan asunnottomuuteni. Ne kysyivät vaan, oletko hakenut asuntoa. Heillä ei todellakaan ollut tarjota minulle minkäänlaista asuntoa silloin, eikä ole nykyäänkään.

Seurasin Ylen Kioski ohjelmasta asunnottoman nuoren miehen tarinaa, toimittajien pyrkimyksiä saada hänelle asunto sekä sosiaalityöntekijä Petra Malinin kuvausta asunnottomien auttamisesta. Totesin ettei asunnottomuuden ratkaiseminen ole juuri edistynyt viimeiseen viiteentoista vuoteen. Montako työryhmää on sinä aikana tullut siihen samaan tulokseen, että asunnottomuuteen auttaa parhaiten edullisten asuntojen lisääminen?

Oma kokemukseni on pientä verrattuna niiden kokemuksiin, jotka asuvat oikeasti kadulla. Syy miksi kerron tästä on se, ettei asunnon puutetta tarvitse hävetä. Meillä on edelleen vahvat stereotypiat siitä, millaiset ihmiset joutuvat asunnottomiksi ja mistä syistä. Siinä elämäntilanteessa on tarpeeksi kestämistä ilman häpeääkin.
Vääristyneet stereotypiat asunnottomista hidastavat ongelman poliittista ratkaisua. On niin helppo ulkoistaa ja unohtaa koko ongelma, jos ajattelee sen koskettavan vain ihmisiä, jotka ovat itse aiheuttaneet asunnottomuutensa.


Laura Tiitinen
Sosiaalityöntekijä, tutkija

 

Photo by winnond from Freedigitalphotos.net
Photo by winnond from Freedigitalphotos.net