Gerontologinen sosiaalityö

Ikääntyvät tarvitsisivat perhetyön ja gerontologisen sosiaalityön palveluita

Posted on

Hänen kasvoilla on epävarma hymy kun liikumme ahtaassa ja hämärässä eteisessä. Asunnossa on paljon kuvia eri-ikäisistä lapsista ja aikuisista. Hän kertoo asuneensa asunnossa nyt vuoden avioeron jälkeen. Totean kuinka ulkona oli tänään kylmempää kuin alkuviikosta ja hän vastailee innostuneesti aiheeseen, joka tuntuu helpolta.

Asia, josta kuitenkin pitäisi puhua on se, että poliisi teki vanhuspalvelulain mukaisen ilmoituksen sosiaalityöhön, että vanhus on löytynyt päihtyneenä ja kaatuneena kodistaan. Hänen luonaan asuva lapsenlapsi vietiin samana yönä poliisin säilöön.

Erityissosiaalityöntekijä Mia Niemi, gerontologinen sosiaalityö

Helsingin kaupungin gerontologisen sosiaalityön 2016 toteutetussa sosiaalisessa raportissa todettiin, että perheen ongelmat voivat koskettaa kolmea sukupolvea. Ikääntyessä myös perheen historia kumuloituu ja eri-ikäisten ihmisten elämäntilanteet vaikuttavat toisiinsa.

Perheenjäsenten ongelmat kuten asunnottomuus, päihteiden käyttö ja väkivaltaisuus kietoutuvat yhteen läheissuhteissa ilmeneviin monimutkaisiin riippuvuus- ja vuorovaikutussuhteisiin. Huono-osaisuus ja perheen historiassa koetut traumat voivat siirtyä sukupolvelta toiselle. Tilanteet aiheuttavat toisaalta häpeää liittyen omaan tai perheen ongelmaan sekä toisaalta tarvetta suojella läheistä tai piilottaa perheessä vuosikymmeniä ollutta salaisuutta.

Olemme jäsentäneet koko perheen tilannetta erilaisissa verkostotapaamisissa. Selviää, että lapsenlapsi oli paljon hänen luonaan, koska kotona oli vaikeaa. Hänen äänensä murtui kun hän totesi kokevansa syyllisyyttä, ettei pystynyt suojelemaan omia lapsiaan heidän ollessa pieniä. Hän ei osannut hakea apua silloin.

Keskustelimme paljon myös kahden kesken hänen omista toiveistaan. Kävimme yhdessä tutustumassa ikääntyneiden kaltoinkohtelua kokeneiden vertaistukiryhmään sekä tapasimme päihdetyöntekijää.

Vuoden 2017 valtakunnallisen Vanhustenviikon teema ”Ikäpolvet yhdessä tuo esille sukupolvien välisen yhteyden ja vuorovaikutuksen tärkeyttä. Tätä yhteenkuuluvuutta edistetään gerontologisessa sosiaalityössä tukemalla vuorovaikutusta perheessä, ongelmien varhaisella tunnistamisella ja monialaisella koko perhettä tukevalla verkostotyöllä.

Toisinaan tarvitaan myös erityistä tukea tarvitsevan iäkkään suojaamista viranomaiskeinoin. Työ edellyttää gerontologisen sosiaalityön menetelmällistä osaamista, perhesuhteiden eri muotojen sosiaalista analyysia sekä ymmärrystä ikääntyneen turvaamisen ja hänelle merkityksellisten suhteiden säilyttämisen tarpeesta. Eettinen harkinta ja sensitiivisyys ovat keskeistä tunnistettaessa milloin asiakas on valmis muutokseen.

Tänään hän totesi, että häntä hermostuttaa. Hän on miettinyt talvea. Jos lapsenlapsella ei ole mitään paikkaa minne mennä kun ulkona on kylmä.

Sitten hän hymähti ja totesi, että kyllä hän muistaa mitä tässä on harjoiteltu. Vaikeissa tilanteissa hän aina hetken ajattelee mitä itse haluaa ja mikä olisi itselle hyväksi, vaikka ei aina pystyisi niin toimimaan. Häntä on aina hieman huvittanut keksimämme harjoitus. ”Mut ainakin voi ajatella tekevänsä jotain. Ja tää puhuminenkin auttaa. Tää antaa asioille uudenlaisen merkityksen.”

Perhetyön tai parisuhdetyön palveluja ei ole ikääntyneille juurikaan saatavilla. Myös vanhusten parissa tehtävä kunnallinen sosiaalityö voidaan nähdä kapeasti palvelujen järjestämisenä. Gerontologinen sosiaalityö paikkaa usein sellaisten yhteiskunnan palvelujen puutteita, joissa tunnistettaisiin ikääntyneiden erilaiset ja yksilölliset tarpeet, roolit ja elämäntilanteet. Tämä vaatii gerontologiselta sosiaalityöltä myös asiakkaan edun asianajoa sekä vanhuuden kokemusten, sosiaalisten ilmiöiden ja vaikutusten sanoittamista.

Mia Niemi
Erityissosiaalityöntekijä, YTM

Kirjoittaja työskentelee Helsingin kaupungilla gerontologisessa sosiaalityössä. Kirjoituksessa käytetty tarina ei ole yksittäisen asiakkaan, vaan pohjautuu kokoelmaan kokemuksista ikääntyneiden ja heidän perheidensä kanssa tehdystä työstä.

Mainokset

Kaltoinkohtelu uhkana ikääntyneiden hoidossa

Posted on Updated on

Vanhustenhuollon työntekijöistä 93 % kertoo havainneensa, että heidän yksikkönsä asukasta on kaltoinkohdeltu.

Valvira teetti ikäihmisten kaltoinkohteluun liittyvän kyselyn keväällä 2016. Kyselyyn vastasi 7406 vanhustenhuollon työntekijää. Kyselyllä haluttiin selvittää vanhusten kaltoinkohtelun ilmenemistä, laajuutta sekä käsittelyä yksiköissä. Kyselyssä selvitettiin, onko yksiköissä otettu kaltoinkohtelun riski huomioon ja puututaanko havaittuihin tapauksiin.

Kyselyn vastauksien mukaan valitettavan usein kaltoinkohteluun ei puututa.

Ikääntyneiden kaltoinkohtelulla tarkoitetaan ikääntyneeseen kohdistuvaa fyysistä tai henkistä väkivaltaa, taloudellista tai seksuaalista hyväksikäyttöä sekä hoidon laiminlyöntiä. Kaltoinkohtelua voi siis olla esimerkiksi kovakourainen käsittely, nimittely, uhkailu, lapsenomainen puhe, iäkkään varojen väärinkäytökset, seksuaalinen häirintä, yli- ja alilääkitseminen, luvaton liikkumisen estäminen tai tarpeeton eristys. Kaltoinkohtelija voi olla hoitaja, omainen, toinen asukas, asukas itse tai täysin ulkopuolinen henkilö.

Syitä kaltoinkohtelun ilmenemiseen on monia. Heikentynyt toimintakyky, muistisairaudet ja heikentynyt terveydentila voi altistaa ikäihmistä kaltoinkohtelulle. Kaltoinkohtelijalla voi puolestaan olla taustalla psyykkisiä sairauksia, päihdeongelma, masentuneisuutta tai taloudellinen ahdinko, minkä vuoksi esimerkiksi aikuinen lapsi voi yrittää hyötyä iäkkäästä vanhemmastaan. Myös omaishoitaja tai yksikön työntekijä voi olla itse väsynyt, minkä vuoksi hän ei pysty huolehtimaan ikääntyneestä riittävän hyvin. Useimmiten hoitolaitoksissa tapahtuvan kaltoinkohtelun syy on kuitenkin rakenteellisissa tekijöissä, kuten henkilökunnan vähyydessä, huonossa johtamisessa ja äärimmilleen venytetyissä resursseissa.

Resurssipulan helpottaminen on vaiettu pyyntö

Valviran kyselyyn vastanneet työntekijät kertovat, että asukkaita ei haluta tahallaan hoitaa huonosti. He kertovat liian vähäisistä resursseista, jonka vuoksi he eivät ehdi hoitaa kaikkia työtehtäviään. Hoitajat joutuvat priorisoimaan työtehtäviään ja esimerkiksi ulkoilusta joudutaan karsimaan. On keskityttävä siihen, että kaikkien vaipat saadaan vaihdettua ja huolehtia jokapäiväisistä elämän edellytyksistä, kuten hygieniasta ja ravinnosta. Aina vaippojakaan ei ehditä vaihtaa tarpeeksi usein.

Pahimmissa tapauksissa kunta määrittelee montako vaippaa saa käyttää asukasta kohden vuorokaudessa, minkä vuoksi vaippoja ei aina voida vaihtaa tarpeeksi usein, kuten yksi kyselyyn vastannut työntekijä kertoo.

Kutsun tätä Briitta Koskiahon tapaan rakenteelliseksi kaltoinkohteluksi. Yksiköissä tiedostetaan, että resursseja ei ole tarpeeksi tai niitä ei kohdenneta oikein. Myös moni työntekijä syyttää kaltoinkohtelusta ylempiä tahoja. Kiireessä työtehtäviä ei ehditä hoitaa tarpeeksi hyvin ja hoidon laatu kärsii. Moni hoitaja kokee tämän epäkohtana, mutta yksiköissä ei aina puututa tähän.

Ilmoitusvelvollisuus koskee kaikkia

Sosiaalihuoltolain 48 §:n mukaisesti työntekijät ovat velvollisia ilmoittamaan havaituista epäkohdista esimiehelleen. Mikäli esimies tai yksikön muu johto ei puutu epäkohtaan asianmukaisella tavalla, on työntekijä velvollinen ilmoittamaan asiasta valvovalle viranomaiselle. Tutkimuksen mukaan näin ei usein tapahdu. Syitä tähän on monia. Osa ei tiedä, mistä ilmoitusvelvollisuudesta on edes kysymys eikä siitä ole työpaikalla puhuttu. Osa hoitajista kertoo aiemmin raportoineensa epäkohdista, mutta asioille ei tehdä mitään. Puuttuminen voi myös olla näennäistä, eli työntekijälle pidetään esimerkiksi puhuttelu, jonka jälkeen asiaan ei kiinnitetä enää huomiota, vaikka raportoitu työntekijä jatkaisi kaltoinkohtelua. Tulosten mukaan esimiehellä ei useinkaan ole riittäviä kykyjä puuttua kaltoinkohteluun ja sen vuoksi monet tapaukset jätetään selvittämättä.

Joissain tapauksissa kaltoinkohteluun syyllistyvä on esimiehen suosiossa, jonka vuoksi epäkohdasta ei haluta raportoida. Epäkohdasta ilmoittaminen voi myös kääntyä työntekijää vastaan ja hän voi kokea joutuvansa vaikeuksiin, vaikka sosiaalihuoltolain 48 § nimenomaisesti kieltää vastatoimien kohdistamisen työntekijää kohtaan. Hoitajien kertomuksia voidaan myös vähätellä ja ”hyssytellä”. Hoitajia on esimerkiksi käsketty vaikenemaan sellaisissa tapauksissa, joissa työyhteisön jäsen on syyllistynyt lääkevarkauksiin.

Ikäihmisten hoitopolitiikassa on tapahduttava muutos

Henkilökunta kohtaa paljon eettisiä haasteita työssään. Esimerkiksi aliravitsemus ja nestehukka lasketaan seurauksiksi hoitotyön laiminlyönnistä. Voi olla, että kiireen vuoksi näitä asioita ei ehditä tarpeeksi seuraamaan. Hoitajat kokevat eettistä kuormitusta tilanteissa, joissa muistisairas vanhus itse kieltäytyy hoitotoimenpiteistä. Asukkaat saattavat kieltäytyä peseytymisestä tai vastustavat hoitotoimenpiteitä. Tällöin hoitaja ei kaltoinkohtele asukasta, vaan asukas kaltoinkohtelee itse itseään.

Tällaiset tilanteet luovat jo tarpeeksi eettistä kuormaa hoitajille, tämän lisäksi he potevat huonoa omatuntoa siitä, etteivät ehdi tehdä työtään kunnolla kiireen ja riittämättömien resurssien vuoksi.

Ikäihmisten hoitopolitiikassa on korkea aika herätä siihen todellisuuteen, että kaltoinkohtelua tapahtuu, siihen pitää puuttua ja sitä pitää ennaltaehkäistä. Resurssit tulee kohdentaa oikein, jotta kaikki saavat hyvää hoitoa ja mahdollisuuden ikääntyä arvokkaasti. Tietoisuutta ikääntyneiden kaltoinkohtelusta tulee lisätä, jotta kaltoinkohtelua huomaavat uskaltavat kertoa havaintonsa esimiehilleen ja tarvittaessa viemään tapaukset valvovalle viranomaiselle. Esimiesten tulee olla koulutettuja tunnistamaan kaltoinkohtelua, sekä puuttumaan ja ennaltaehkäisemään sitä. Kaikki tämä on tärkeää siksi, että välttäisimme jatkossa yhtä räikeitä laiminlyöntejä, kuin mitä tapahtui Turun kaupunginsairaalan G1-osastolla.

Monet meistä tulevat olemaan elämän loppuvaiheessa riippuvaisia hoidosta. Miten paljon resursseja voidaan vielä leikata? Missä vaiheessa liika on liikaa myös päättäjien mielestä?

Miia Niskakoski
Perustuu pro graduun: Ikääntyneiden kaltoinkohtelu ja siihen puuttumisen haasteet vanhustenhuollon yksiköissä, Lapin yliopisto 2017
https://lauda.ulapland.fi/

Kuunteleeko kukaan muistisairaita?

Posted on Updated on

Palveluasumisyksikössä suunniteltiin toiminnan kehittämistä, jossa tarkoituksena oli luoda asukkaiden osallisuutta edistäviä työkäytäntöjä. Kehittämistä aiottiin viedä eteenpäin vain henkilökunnan kesken, eikä vanhuksia haluttu siihen mukaan.

Kun internetistä etsii tietoa muistisairaiden kokemuksista, löytää lähinnä omaisten tai hoitohenkilökunnan näkemyksiä muistisairaan hoitamisesta. Omaisten kokemuksia muistisairaan puolison hoitamisesta on tutkittu runsaasti ja ne ovat jatkuvasti julkisen keskustelunkin aiheina. Ihmisiä, joiden kognitio tai kielelliset ilmaisukyvyt ovat alentuneet, osallistetaan tutkimuksissa paljon vähemmän kuin muita (1,2), mistä syystä esimerkiksi muistisairaat jätetään usein tiedonkeruun ulkopuolelle. (3).

Vasta 1990-luvulla muistisairaiden näkemyksiä ja subjektiivisia kokemuksia alettiin ottaa huomioon tutkimuksissa, hoidon tuottamisessa ja politiikassa (4). Käsitys siitä, etteivät muistisairaat olisi kykeneviä tuottamaan luotettavaa kokemustietoa, on juurtunut syvälle ajatteluumme. Aikaisemmin muistisairaiden kokemuksilta on jopa kielletty oikeudellinen painoarvo (4).

Olen usein törmännyt kysymyksiin siitä, onko muistisairaan haastatteleminen edes mahdollista. Olen kuullut toteamuksia, kuten ”olisipa mielenkiintoista tietää, miten muistisairaan kokemuksia voitaisiin tutkia”. Tällainen asennoituminen ei siis ole ollenkaan tavatonta.

Haasteita muistisairaiden kokemusten kuulemiselle tuovat muistisairauksien vaikutukset, kuten kielellisten kykyjen heikentyminen. Eettisyys tuo omat haasteensa – onko eettistä osallistaa tutkimukseen henkilöä, joka ei välttämättä ymmärrä toimintansa seurauksia (5)? Suurimpana ongelmana taitanee olla yhteiskunnassa yleisesti vallitsevat asenteet muistisairaiden osallistamisen kannattamattomuudesta.

Vaikka muistisairaan osallistaminen tiedontuottamisessa osaltaan onkin vaativaa, se ei ole kannattamatonta. Suurimman muistisairaiden osallistamisen kynnyksen muodostaa siihen kielteisesti suhtautuvat ihmiset. On helpompaa selittää, miten vaikeaa esimerkiksi muistisairaan haastattelu on kuin kyseenalaistaa, että tutkimusmenetelmissä tai tutkimuskäytännöissä olisi puutteita. Yksilöllisiä ongelmia korostavan näkökulman tai tutkimatta jättämisen sijaan tulisi ajatella, että itselle tuntematonta ei ole mahdotonta ymmärtää. Se saattaa vain vaatia aikaa ja tarkastelua uusista näkökulmista. (1.)

Tietoa tulisi hankkia haastattelemalla muistisairaita itseään, omaisia ja hoitohenkilökuntaa sekä toteuttamalla kyselyitä. Lisäksi tulisi havainnoida muistisairaiden sanatonta viestintää heidän sosiaalisessa ja fyysisessä ympäristössään. Menetelmät eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan toisiaan täydentäviä ja niitä rinnakkain käyttäen voidaan päätyä hyvin rikkaaseen tiedontuotantoon. (6.)

Tampereen yliopiston Tervaskanto-tutkimuksessa (1997) tutkimuksen kohteena olivat yli 90-vuotiaat tamperelaiset, ja mukana oletettiin olevan muistisairaita. Tutkimuksen kyselylomakkeiden palautusprosentti oli tavallista korkeampi ja pitkiä elämänkertahaastatteluja toteutettiin onnistuneesti. (7,8.) Tämä osoittaa sen, että asenteilla on suurempi merkitys muistisairaiden poissulkemisella tiedontuottamisesta. Kiinnittämällä huomiota esimerkiksi haastatteluympäristöön, haastattelussa käytetyn kielen selkeyteen ja vastausten tulkintaan voidaan edistää haastattelujen onnistumista.

Sen sijaan, että muistisairaan kanssa tekemisissä olevat henkilöt turvautuisivat sanalliseen viestintään, tulisi kehittää keinoja tulkita sanatonta viestintää, sekä kannustaa muistisairaita sen käyttämiseen kommunikoimisessa.  Kannustaminen sanattomaan viestintään sitouttaa muistisairaita kommunikatiiviseen maailmaan sekä parantaa heidän itsetuntemustaan. (9.)

Vastaus tiedontuotannon esteiden ylittämiseen löytyykin tahdosta omaksua erilaisia menetelmiä ja asenteiden muuttamisesta (2). Muistisairaiden kokemuksen kuuleminen edellyttää innovatiivisten menetelmien luomista. Se edellyttää myös sitoutumista saattamaan näillä menetelmillä saatu tieto osaksi kehittämistä ja käytäntöjä. (10.) Osallistaminen on myös resurssikysymys, mutta vetoaminen resursseihin tarkoittaa sitä, että muistisairaiden kokemuksia ei pidetä arvokkaina.

On vielä pitkä matka siihen, että muistisairaiden osallistaminen tiedontuottamisessa saavuttaa oletusarvoisen aseman. Asenteiden tarkastelemisella ja muutoksella sekä tiedonkeruumenetelmien kehittämisellä voimme kuitenkin parantaa heidän osallisuuttaan. Jos haluamme tulevaisuudessa kehittää palveluita vastaamaan mahdollisimman hyvin muistisairaiden palvelunkäyttäjien tarpeita, tulee meidän asettaa muistisairaat keskiöön myös palvelujen kehittämisessä (11).

Nelli Haapala, sosiaalityön opiskelija, Lapin yliopisto

Avain
Kuva: morguefile.com

Kirjoitus pohjautuu graduun: Muistisairaan osallisuus laadullisessa tutkimuksessa. Teoreettinen tutkimus laadullisten tiedonkeruumenetelmien soveltuvuudesta muistisairaalle.

Lähteet:

1. Aaltonen, Tarja 2005: Haastattelun rajoilla: Afaattisen puhujan haastatteleminen. Teoksessa Ruusuvuori, Johanna & Tiittula Liisa (toim.): Haastattelu: Tutkimus, tilanteet ja vuorovaikutus. Tampere, 163–188.

2. Lloyd, Vicki & Gatherer, Amanda & Kalsy, Sunny 2006: Conducting Qualitative Interview Research with People with Expressive Language Difficulties. Qualitative Health Research 16 (10), 1386–1404.

3. Sormunen, Saila & Topo, Päivi & Eloniemi-Sulkava Ulla 2004: Dementoituneiden asiakkaiden hoidon laadun havainnointi: pilottitutkimus Dementia Care Mapping -menetelmällä. Gerontologia 18 (3), 207–218.

4. Hubbard, Gill & Downs, Murna & Tester, Susan 2003: Including older people with dementia in research: challenges and strategies. Aging and Mental Health 7 (5), 351–362.

5. Bartlett, Helen & Martin, Wendy 2001: Ethical issues in dementia care research. Teoksessa Wilkinson, Heather (toim.): Perspectives of People with Dementia: Research Methods and Motivations. Jessica Kingsley Publishers. London, 47–61.

6. Brooker, Dawn 2006: Quality: The perspective of the person with dementia. Teoksessa Downs, Murna & Bowers, Barbara (toim.): Excellence in dementia care: Principles and practice. McGraw-Hill Education. Maidenhead, 476–491.

7. Lumme-Sandt, Kirsi 2005: Vanhan ihmisen kohtaaminen haastattelutilanteessa. Teoksessa Ruusuvuori, Johanna & Tiittula Liisa (toim.): Haastattelu: Tutkimus, tilanteet ja vuorovaikutus. Tampere, 125–144.

8. Jylhä, Marja & Pirttiniemi, Eija & Hervonen, Antti 1997: Vanhoista vanhimmat – tutkimuksen uusi haaste: Tervaskanto 90+ -tutkimuksen peruskartoitus. Gerontologia 11(1), 43–52.

9. Hubbard, Gill & Cook, Ailsa & Tester, Susan & Downs, Murna 2002: Beyond words: Older people with dementia using and interpreting nonverbal behaviour. Journal of Aging Studies 16 (2), 155–167.

10. Litherland, Rachael 2008: Involving people with dementia in service development and evaluation. Teoksessa Downs, Murna & Bowers, Barbara (toim.): Excellence in dementia care: Principles and practice. McGraw-Hill Education. Maidenhead, 397–413.

11. Cheston, Rik & Bender, Mike & Byatt, Sue 2000: Involving people who have dementia in the evaluation of services: A review. Journal of Mental Health 9 (5), 471–479.

 

 

 

Yksinäisyyden voi haistaa

Posted on Updated on

Kun ovikello soi, ei kukaan tule avaamaan. Asukas ei pysty, ei jaksa nousta tai pelkää tulla avaamaan ovea.

Sisällä asunnossa tuoksuu voimakkaasti virtsalle, pölylle ja yksinäisyydelle.

Kyllä, yksinäisyyden voi haistaa. Se tuoksuu menneelle elämälle, menetetyille rakkaille ja pelolle. Joskus se tuoksuu kauniille muistoille, ajatuksille joita on vihdoin aikaa käydä läpi. Pelko on näissä asunnoissa usein yksinäisyyden kaverina. Ei se välttämättä ole kuoleman pelkoa, vaan tuskallisen elämän pelkoa. Pelkoa siitä että kun kotipalvelun työntekijä lähtee, on edessä monta yksinäistä tuntia jolloin voi kaatua, eikä pääse itse ylös, voi tulla vessahätä eikä ehdi ajoissa vessaan, voi tulla joku kutsumaton ja tehdä pahaa, eikä pysty puolustautumaan.

Kun kukaan ei tule käymään, kun ei jaksa, pysty tai uskalla lähteä pois asunnosta ja yksinäisyys asettuu taloksi, mitä silloin tehdään?

Raahustetaan rappuun, soitetaan naapureiden ovikelloja, soitetaan aikuisille lapsille, soitetaan kotihoitoon, soitetaan turvapalveluun, soitetaan hätäkeskukseen, vedetään verhot ikkunoiden eteen, laitetaan ovi lukkoon, työnnetään lipasto oven eteen, otetaan monta lasia viiniä, otetaan pieniä valkoisia ja sinisiä pillereitä rauhoittamaan mieltä, rukoillaan Jumalaa, sammutetaan valot, mennään sänkyyn, peiton alle, piiloon.

”Olen jo nähnyt tämän, haluan pois”, ”olen valmis, haluan kuolla”, ”haluan paikkaan jossa olen turvassa”, ”haluan paikkaan jossa saa hyvää hoitoa”, ”haluan paikkaan jossa on muita ihmisiä”, ”haluan paikkaan jossa en ole yksin”.

Kuuntelen, kyselen, katson, joskus taputan tai silitän olkapäätä. Kurkkua kuristaa, rintaa puristaa. En aina tiedä mitä sanoa. En tiedä miten yksinäisyyden saa katoamaan.

 

Ylva Krokfors, vanhussosiaalityöntekijä, gerontologisen sosiaalityön väitöskirjan tekijä

Freedigitalphoto.net, by winnond
Freedigitalphoto.net, by winnond