Globaalit yhteiskunnalliset ilmiöt

Perheenyhdistämisen mahdottomuus on ihmisoikeusongelma Suomessa

Lainaus Posted on Updated on

”Ulospäin hymyilen, mutta sisältä olen kuollut.”

Näin toteaa perheenyhdistämistä turhaan yrittänyt, Suomesta oleskeluluvan saanut pakolainen. Samoin sanoin voisi kuvata Suomea kansainvälisiin ihmisoikeussäädöksiin sitoutuneena maana, joka estää niiden toteutumisen käytännössä.

Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen mukaan jokaisella täysi-ikäisellä on oikeus solmia avioliitto ja perustaa perhe, ilman minkäänlaisia rodusta, kansalaisuudesta tai uskonnosta johtuvia rajoituksia, ja perheellä on oikeus yhteiskunnan ja valtion suojaan. Julistuksessa sanotaan myös, ettei kenenkään yksityiselämään tai perheeseen saa puuttua mielivaltaisesti.  (19/1990, artikla 8.)

Perheenyhdistämisen ehdot on kirjattu ulkomaalaislakiin (301/2004). Sen mukaan perheenyhdistäminen tarkoittaa prosessia, jossa Suomessa asuva henkilö hakee oleskelulupaa perheenjäsenilleen. Lain mukaan perheenyhdistämistä voivat hakea henkilöt, joiden omainen eli perheenkokoaja on saanut oleskeluluvan Suomeen tai on Suomen kansalainen. Perheenjäseniksi lasketaan tavallisemmin avio-, avo- ja rekisteröityneet puolisot, alaikäiset lapset ja alaikäisen huoltajat. Muu omainen voi saada luvan vain poikkeustapauksissa.

Lapsen oikeuksien yleissopimukseen (60/1991) on kirjattu, ettei lasta tule erottaa vanhemmistaan heidän tahtonsa vastaisesti ja perheiden jälleen yhdistämiseen liittyvät hakemukset on käsiteltävä myönteisesti, humaanisti ja kiireellisesti. Eurooppa-neuvoston direktiivi puolestaan vahvistaa jäsenvaltioissa laillisesti oleskelevien kolmansien maiden kansalaisten oikeuden perheenyhdistämiseen. (2003/86/EY.)

Perheenyhdistämistä koskevan lainsäädännön kiristyminen
Turvapaikkaa hakevien suuri määrä vuosina 2015-2016 synnytti valtavan julkisen paineen. Huolta herätti tulevien perheenyhdistämishakemusten suuri määrä. Eduskunnassa vietiin nopealla tahdilla läpi perheenyhdistämistä koskevat tiukennukset huolimatta kansainvälisten ihmisoikeussopimusten sitovuudesta sekä asiantuntijoiden ja kansalaisjärjestöjen vastustuksesta.

Tehtyjen säädösten, niiden poliittiselle ohjaukselle alttiin tulkinnan sekä hallinnollisten käytäntöjen myötä oman perheen saamisesta maahamme on tullut oleskeluluvan saaneille entisille turvapaikanhakijoille käytännössä mahdotonta.

Viimeisimmät perheenyhdistämistä koskevat tiukennukset liittyivät taloudellisiin perusteisiin. Perhesiteen perusteella myönnettävän oleskeluluvan yleiseksi ehdoksi tuli, että perheenjäsenen toimeentulon on oltava turvattu. Käytännössä tämä tarkoittaa, että perheenkokoajan tulisi ansaita kuukaudessa 2600 euroa nettona, jos hän haluaa tuoda Suomeen puolisonsa ja kaksi lasta. Tämä pääsääntö koskee myös kansainvälisen suojeluaseman saaneen henkilön eli pakolaisstatuksen tai toissijaista suojelua saavan henkilön perheenjäseniä.

Toimeentuloedellytystä ei kuitenkaan sovelleta pakolaisaseman saaneen henkilön perheenjäseniin, jos nämä hakevat oleskelulupaa perhesiteen perusteella kolmen kuukauden kuluessa siitä, kun perheenkokoaja on saanut tiedoksi päätöksen turvapaikasta tai pakolaiskiintiöön ottamisesta. Toimeentuloedellytyksestä voidaan yksittäisissä tapauksissa poiketa myös, jos siihen on poikkeuksellisen painava syy, tai lapsen etu sitä vaatii.  (Miettinen, Paavola ym. 2016, 8.) Käytännössä poikkeuksia tehdään kuitenkin vain äärimmäisen harvoin. Hallinnollisten käytäntöjen vuoksi myös kolmen kuukauden aikaraja on perheenyhdistämisprosessin läpiviemiseksi tosiasiassa epärealistinen.

Jo ennen näitä ihmisoikeuksien toteutumista vaikeuttavia tiukennuksia perheenyhdistämisen hakeminen oli vaikeaa. Kriteerejä oli tiukennettu jo 2010-luvun alussa, jolloin lakiin kirjattiin esimerkiksi, että oleskeluluvan saanut perheenkokoaja ei voi enää itse jättää hakemusta vaan oleskelulupaa hakevan perheenjäsenen tulee jättää hakemus. Hakemus on jätettävä lähimpään Suomen edustustoon. Ehto koskee myös alaikäisiä lapsia, joiden tulee olla paikan päällä hakemusta jätettäessä. Kriteerinä on myös, että hakijoiden tulee oleskella hakemuksen jättömaassa laillisesti.

Ongelmana on, että Suomen edustustoja on etenkin Afrikassa ja Aasiassa hyvin vähän. Matka lähimpään edustustoon voi olla tuhansia kilometrejä pitkä ja vaarallinen, eikä monilla ole siihen mahdollisuutta taloudellisesti tai puuttuvien asiakirjojen vuoksi. Esimerkiksi Turkki on myöntänyt nihkeästi viisumeja syyrialaisille, minkä takia perheenyhdistämisen hakemisesta on tullut heille mahdotonta. Kriteerinä on lisäksi, että perheenyhdistämistä hakeneiden lasten on oltava ratkaisun valmistuessa alle 18-vuotiaita. Pitkien käsittelyaikojen vuoksi etenkin yksin tulleiden alaikäisten perheenyhdistäminen onnistuu vain harvoin.

Jokaisella on oikeus perheeseensä
Hankaloittamalla prosessia ja tekemällä perheenyhdistäminen käytännössä mahdottomaksi, rikotaan räikeästi lasten oikeuksia perheeseen. Hallituksen tekemät tiukennukset perheenyhdistämisiin ovat lyhytnäköistä toimintaa myös kotoutumisen näkökulmasta. Australiassa, Uudessa Seelannissa ja Kanadassa tehtyjen tutkimusten mukaan perheestä erossa ololla on selvä yhteys pakolaisten kotoutumiseen ja mielenterveyteen. Perheestään erossa olevat kärsivät enemmän psyykkisestä oireilusta; he raportoivat useammin vakavasta masennuksesta ja traumaperäisistä stressioireista kuin perheensä kanssa asuvat. (Rask, Paavonen ym. 2016.) Myös Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestö UNHCR:n raportissa todetaan, että huoli perheestä ja mahdollinen kielteinen päätös perheenyhdistämisestä vaikeuttaa pakolaisen integroitumista.

Perheenyhdistämisprosessia olisi mahdollista helpottaa hallinnollisin ja ihmisoikeuksia myös laintulkinnan tasolla, käytännössä, kunnioittavin keinoin. Näin vaikutettaisiin turvapaikkajärjestelmän paineisiin, vähennettäisiin turvapaikanhakijoina Suomeen pyrkivien määrää, sekä lisättäisiin laillisia maahantulon keinoja. Perheenyhdistämisen kriteerien sekä hallinto- ja tulkintakäytäntöjen tiukentaminen puolestaan heikentää merkittävästi Suomessa jo asuvien maahanmuuttajien hyvinvointia ja kotoutumista. Oikeusvaltioperiaatteen näkökulmasta sisäistä kuolemaa tekevän maamme olisi aika vaihtaa seireenihymynsä rehelliseen, kansainvälisiä ihmisoikeuksia kunnioittavaan toimintaan turvaa hakevien ihmisten asioiden hoitajana.

 
Sosiaalityön opiskelijat,
Virpi Annanolli, Hanna Immonen, Miia Hellqvist ja Jani Raespuro
Lapin yliopisto

Lähteet

Anneli Miettinen, Juho-Matti Paavola, Anna Rotkirch, Minna Säävälä, Arttu Vainio (2016): Perheenyhdistämisen edellytysten tiukentaminen ja sen vaikutukset Suomessa sekä kokemuksia viidestä Euroopan maasta. Valtioneuvoston selvitys ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 55/2016 Valtioneuvoston kanslia. Saatavissa osoitteessa http://tietokayttoon.fi/documents/10616/2009122/55_Perheenyhdist%C3%A4misen+edellytysten+tiukentaminen+ja+sen+vaikutukset+Suomessa+sek%C3%A4+kokemuksia+viidest%C3%A4+Euroopan+maasta/354fb0cf-4ccf-49d0-b5fa-31ef342cafb8?version=1.0

Euroopan ihmisoikeussopimukseen 19/1990, Artikla 8

Eurooppa neuvoston direktiivi 86/2003

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus 1948, Artikla 12 & 16

Lapsen oikeuksien yleissopimus 60/1991, Artiklat 9-10

Turvapaikan saaneilla syyrialaisilla ei ole mahdollisuutta perheenyhdistämiseen. HS/Mielipide 4.12.2016

Ulkomaalaislaki 301/2004 37§

Shadia Rask, Anna-Marie Paavonen, Eero Lilja, Päivikki Koponen, Jaana Suvisaari, Tapio Halla, Seppo Koskinen & Anu Castaneda (2016): Primääriperheestä erossaolo on yhteydessä somalialais- ja kurditaustaisten maahanmuuttaja-aikuisten hyvinvointiin ja kotoutumiseen Suomessa. Saatavissa osoitteessa http://julkari.fi/bitstream/handle/10024/130701/YP1603_Raskym.pdf?sequence=

war-953246_1920

Radikalisaatio-käsitteen monet kasvot

Posted on Updated on

Länsimaissa yhteiskunnallinen keskustelu radikalisoitumisesta paikantuu toistuvasti islaminuskon ja terrorismin yhteyteen. Siitä on muodostunut länsimaiden omima trendikäsite jota käytetään harhaanjohtavasti tämänhetkisen turvallisuuskeskustelun näkökulmasta. Onko käsitteelle annettu syyttä turhan vahva negatiivinen arvolatautuneisuus?

Väkivaltaiseen radikalisoitumiseen vahvasti yhdistetyt muslimiryhmät ovat olleet runsaasti esillä julkisessa keskustelussa, minkä seurauksena erityisesti nuoret islaminuskoa harjoittavat miehet kuvaillaan stereotyyppisesti terroristeiksi ja väkivaltaa harjoittaviksi henkilöiksi, joihin tulee suhtautua yhteiskunnan turvallisuutta uhkaavina tekijöinä. Kuitenkin tutkimusten perusteella väkivaltaiset radikalisaatioksi luokiteltavat toimet esimerkiksi Suomessa liittyvät lähinnä skinheadeihin tai poliittisiin ääriryhmiin, jotka kohdentavat laittomat toimet kantaväestöön sekä etnisiin vähemmistöryhmiin (1).

Aiheen problematisointi poliittisella areenalla on vakiinnuttanut terrorismin sekä radikalisaation syiden etsimisen islamista, kun taas ei-muslimien tekemän väkivallan syitä selitetään eri tavoin. Näin ollen radikalisaation problemaattisuus paikantuu vahvasti eri tapoihin selittää ilmiö. Keskustelun paikantuminen terrorismin uhkakuvaa vasten sekä ilmiön yhdistäminen muslimiyhteisöihin lisää osaltaan moraalipaniikkia, islamofobiaa sekä muukalaispelkoa. Tämän vuoksi on erityisen huolestuttavaa nähdä islaminvastaisen retoriikan vakiintuvan yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Käsite luo mielikuvia

Radikalisaatio-käsitteen esiintyvyys julkisessa keskustelussa eskaloitui huippuunsa 2000-luvun puolella erityisesti vuoden 2001 Yhdysvalloissa tapahtuneiden terroristi-iskujen vaikutuksesta. Käsite esiintyy yhteiskunnallisessa keskustelussa toistuvasti, mikä osaltaan lisää radikalisaation ympärillä liittyvää epäselvyyttä ja käsitteen käyttöä eri asiayhteyksissä harhaanjohtavasti. Puheen esiintyminen yhteiskunnallisessa keskustelussa ennen tätä oli vähäistä, jolloin sitä käytettiin kuvaamaan lähinnä poliittisia kampanjoita tai protesteja sosiaalisen, poliittisen tai taloudellisen muutoksen puolesta väkivalta-aspektin liittymättä sen enempää ilmiöön (2). Käsitteen merkityksen voidaan hahmottaa muuttuneen suuressa määrin viime vuosikymmenen aikana, minkä myötä radikalisaatio on saanut lisääntyneessä määrin negatiivista huomiota.

radi_blogiinTutkijayhteisöt ovat päässeet yhteisymmärrykseen siitä, ettei ole vain yhtä, vaan monia eri mekanismeja radikalisoitua. Kuitenkin radikalisaation monimutkaisuudesta huolimatta siitä näyttäytyy vain jäävuoren huippu. On tärkeää huomata, että radikalisaatio ei aina johda tekoihin tai toimintamalleihin ja että radikalisaatioprosessi voi näyttäytyä myös laillisten toimintamallien kautta. Esimerkiksi naisten tai eläinten asemaa eteenpäin ajavat ryhmät voidaan joissakin kulttuureissa nähdä radikaaleina ryhminä.

Laillisena ilmiönä radikalisaatio näyttäytyy myönteisenä yhteiskunnan muutosprosessina, josta ei välttämättä synny uhkaa yhteiskunnalle (3). Radikalisaatio-käsitteen monimutkaisesta luonteesta johtuen sen laillisen tai laittoman toiminnan aspektit on syytä huomioida, kun käsitteestä esitetään yhteiskunnallisessa keskustelussa yksipuolisesti laiton puoli ja sitä kautta käsite assosioidaan lähelle terrorismin käsitettä.

Radikalisaatio uskonnon ominaispiirteeksi

Väkivaltainen radikalisoituminen, mukaan lukien terroristiteot, ovat oikeutetusti tuomittavia ja näin ollen terrorismin torjunta muodostuu tärkeäksi osaksi ennaltaehkäisevää turvallisuuspolitiikkaa. Radikalisaation yhdistäminen terrorismiin ja väkivaltaiseen ekstremismiin on kuitenkin johtanut siihen ristiriitaiseen tilanteeseen, että radikalisaatioriskin leiman saaneisiin ryhmiin kohdennetaan oikeutetusti poliisitoimia Euroopassa (4). Ennaltaehkäisevällä turvallisuuspolitiikalla sekä terrorisminvastaisen sodan ohjelmilla on

  • riski kääntyä itseään vastaan, erityisesti, jos suuri osa resursseista kohdistetaan muslimiyhteisöön,
  • riski tuottaa syrjiviä lakeja, jolla institutionaalisoidaan rasismi tunnistamalla muslimit uhkaksi yhteiskunnan koheesiolle ja
  • riski luoda ryhmien tarpeetonta profilointia, joka pikemminkin ruokkii radikalisoitumista kuin ehkäisee sitä.

Keskustelu kaipaa radikalisaation eri muotojen tarkastelua sekä sen monimutkaisten syntymekanismien paikantamista korostamatta ilmiötä vain tiettyihin ryhmiin kiinnittyvänä ongelmana. Ilman ilmiön kokonaisvaltaista hahmottamista, mukaan lukien radikalisaation laillista puolta, on vaikeaa ymmärtää ilmiön taustalla vaikuttavia mekanismeja sekä kehittää radikalisaatioprosessiin sopivat interventiomenetelmät.

Siru Jokimies, Itä-Suomen yliopisto

Teksti perustuu kirjoittajan kandidaatin tutkielmaan

[1] Sisäasiainministeriö. 2012. ”Tavoitteena eheä yhteiskunta. Kansallinen toimenpideohjelma väkivaltaisen extremismin ennaltaehkäisemiseksi.” Sisäasiainministeriön julkaisusarja, 28/2012, 1‒31.

[2] Githens-Mazer, Jonathan. 2012, ”The rhetoric and reality: radicalization and political discourse” International Political Science Review 33:5, 556‒567.

[3] Borum, Randy. 2011. “Radicalization into Violent Extremism I: A Review of Social Science Theories” Journal of Strategic Security 4:4, 7‒36.

[4] Abbas, Tahir & Imran Awan. 2015. “Limits of UK Counterterrorism Policy and its Implications for Islamophobia and Far Right Extremism”. International Journal for Crime, Justice and Social Democracy 4:3, 16‒29.