Julkisuus ja media

Kasvot sosiaalisten ilmiöiden edessä – yhden tähden postaus

Posted on Updated on

Kuva: Henna Niiranen

Sosiaalityön kentällä työskennellään elämän näköalapaikalla. Ihmisyyden äärellä tapahtuu jatkuvasti ainutlaatuisia asioita. Pitkän työkokemuksen myötä mieleeni on jäänyt useita kohtaamisia.

Monia saattaisi kiinnostaa kotoaan eksyneen ikäihmisen tarina, tai se miksi nuori löytyi sammuneena lumihangesta. Samoin yksinäisen lapsen totinen kuvaus siitä, miten pelon hetkellä kukaan ei silittänyt hänen hiuksiaan. Muistan yhä myös hänet – syrjäytyneen aikuisen, jolla ei useinkaan ollut rahaa ruokaan. Ehkä hän häpesi, eikä siksi hakenut itselleen ajoissa apua.

Sosiaalityöstä olisi tärkeää puhua enemmän julkisesti. Se jos mikä, on helpommin sanottu kuin tehty. Sosiaalinen media antaa mahdollisuuden tehdä työtä näkyväksi monin eri tavoin. Oikein käytettynä tämä on valtavan hieno mahdollisuus. Toiminta näyttäytyy kuitenkin hetkittäin ryntäävältä ja siltä, että eettisyyden käyttöohjeet puuttuvat.

Somen tähden

Nähdäkseen elämäänsä ympäröivät ilmiöt, on tärkeää kulkea avoimin mielin ja pälyillen. Katujen katseista peilautuvat rujouden ja riemujen näkymät pysäyttävät. On oleellista miettiä, näkeekö ympärillään olevia hetkiä enää, ellei tee niistä julkisia. Lisäksi sitä, ovatko julkaistut asiat aidon kokemuksellisia, vai näyttäytyvätkö ne vain somemaailmallisina kertomuksina.

Suuren haasteen äärelle siirrytään, kun tämä ilmiö liitetään työhön ja sen julkiseksi tekemiseen. Aivan erityisesti silloin, kun puhutaan sosiaalityöstä, hoitotyöstä tai mistä tahansa ihmissuhdetyöstä. On otettava huomioon asiakkaan yksityisyydensuoja, vaitiolovelvollisuus ja arvio siitä, missä kulkee julkisen työn ja yksityisen elämän rajapinta.

Ammatillisesti merkittävää on pohtia tarkoin, miksi päivitys tehdään ja mikä sen informatiivinen sisältö tosiasiallisesti on. Tällöin julkaisemisen kynnys nousee positiivisella tavalla riittävän korkeaksi.

Työn tähden

Inspiroivan ja itseä puhuttelevan työn herättämiä ajatuksia jakaisi mielellään muidenkin kanssa. On tärkeää, että työhön liittyvistä elementeistä voi rakentavasti ja kehittävästi keskustella. Sosiaalinen media on hedelmällinen, mutta samalla myös vaarallinen vuorovaikutuksen väylä. Eettisyyden ja asiakaslähtöisyyden on aina ohjattava ammatillista vuorovaikutusprosessia.

Some-tilin luominen kestää vain muutaman minuutin, joten vauhtia kannattaa hiljentää arvomaailmasta ammennetuiden tärkeiden hidasteiden kautta. Asiakastyön sisältö ei saa olla sosiaalisen median rakennusaines. Työskentelystä ja siihen liittyvistä ilmiöistä voi sen sijaan julkaista kimalteita, mitkä heijastavat ymmärtävää ihmisyyttä yhteiskuntarakenteiden äärellä.

Eettisyyden tähden

Postausnälkä saattaa sumentaa eettistä harkintakykyä. Malttia tarvitaan, sillä usein on kerättävä kiulullinen kiviä, ennen kuin löytää haluamansa helmen. Yhtä eettisesti kestävää ammatillista päivitystä saattaa myös edeltää monta ”huonoa”. Mikä on huonon ja hyvän määritelmä, ja kuka sen määrittää?

Työstä tehty kertomus näyttää aina varsin erilaiselta, kun sitä katsoo tekijän, asiakkaan tai ulkopuolisen henkilön silmin. Vaarana on ajautuminen tilanteeseen, missä oma kokemus päivityksestä on merkityksellisin. Tällöin eettisyys ei ole ehyttä, ja somekäyttäytymisen motiiveja on pysähdyttävä tarkastelemaan.

Ensiarvoisen tärkeää olisi ennen jokaista päivitystä pohtia, kuka tai mikä on ajatuksen keskiössä. Onko se nimenomaan tärkeäksi kokemansa työhön liittyvä ilmiö vai työntekijä itse. Oman nimen muuttuessa ammattinimikkeellisen some-etuliitteen myötä, voivat myös työ- ja siviilipersoonaroolit sekoittua keskenään.

Ammatilliselta iältään nuorten henkilöiden kohdalla olisi erityisen tärkeää, että heillä olisi vahva organisaation tuki ammatillisen sosiaalisen median käytölle. Tämä pienentäisi riskiä eettisen todellisuuden someutumiselle.

Huomion tähden

Aktiivisesti päivytyksiä tekevä henkilö voi vähitellen tulla riippuvaiseksi saamastaan somehuomiosta ja ajautua näin reflektoimaan työtään enimmäkseen ”postaustykkäysten” kautta. Pahimmillaan tämä syrjäyttää asiasisällön, ja jättää sen lopulta vain ohueksi sivulauseeksi kasvojen taakse.  

Tällöin on jo kriittisin hetki pohtia oman toiminnan tarkoituksenmukaisuutta ja motiivia. Ammatillisena pysymistä voi ylläpitää muun muassa miettimällä, kuinka usein kuvitukseen tarvitaan omia kasvoja silloin, kun kerrotaan työstä.

Inspiraation ja luovuuden ylläpitäminen on väsyttävää aivotyöskentelyä. Vaikka palaute olisi myönteistä ja kannustavaa, on some-ajattelulla myös henkistä kapasiteettia nakertava elementtinsä.

Sosiaalinen media on maailmanlaajuinen kupla

Sosiaalisessa mediassa yYhteys toisiin ihmisiin on palkitsevaa vain silloin, kun ei jää vuorovaikutuksen vangiksi. Ammatillinen sormenjälki ei poistu vuorokauden mittaisen stoorin mukana.

Nopeatempoisten päivitysten mukana on tärkeää ylläpitää maltillista kokonaiskuvaa. Sellaista, mikä kestää vaativimmankin peilin heijasteen.

Hannaleena Immonen

Sosiaaliohjaaja / kriisityöntekijä

Keski-Uudenmaan sosiaali- ja kriisipäivystys

Sosiaalityön rikkinäinen viestintä

Posted on Updated on

Kun lastensuojelun kriisitieto ei välity työntekijöiltä päättäjille, leikitään organisaatiossa rikkinäistä puhelinta tai tukitaan hätähuudot tarkoituksella.

Lastensuojelun kriisi (1) ei ole yllätys sosiaalityöntekijöille. Ongelmat ovat useissa kunnissa muhineet pitkään ja hitaasti. Viime vuosien aikana ne ovat valuneet mediaan ja sitä kautta kansan rivien tietoisuuteen enenevissä määrin. Ongelmat ovat yleensä olleet myös palveluesimiesten ja johtajien tiedossa. Tämän vuoksi ihmetyttää suuresti, mikäli ongelmat tulevat päättäjille yllätyksenä, kuten Vantaan sosiaali- ja terveysasioista päättävän lautakunnan puheenjohtajalle (2).

– – – palveluiden päällikkö kertoi, että kaikki asiat viedään lähiesimiehen kautta, joka vie asian omalle esimiehelleen- – – joka taas vie asian omalle esimiehelleen, kunnes sitten lopulta viesti viedään sosiaali- ja terveysviraston johtajalle. Lautakuntalaisia sai lähestyä ohjeen mukaan vain koko viraston johtaja. Samalla kerrottiin, että esimerkiksi oman yksikön avoimiin oviin tms. sai kutsun lautakuntalaisille tai valtuutetuille laittaa vain viraston johtajan määräyksestä. Päällikkö vielä sanoi, että esimiehet voivat karsia viestiä matkan varrella- – – (sosiaalityöntekijä) (5)

Missä piilee sosiaalityön viestinnän pullonkaula? Hiljaisuuden kierre menee kutakuinkin näin: työntekijät ovat liian kiireisiä ja väsyneitä toistelemaan työn ongelmakohtia. He ovat myös turhautuneita, sillä ovat liian monesti kokeneet, ettei heidän tuottamansa tieto päädy oikeaan paikkaan tai sillä ei ole mitään vaikutusta. Työntekijät myös odottavat esimiestensä toimivan tiedon välittäjinä organisaatiohierarkiassa ylemmille portaille. Paikoitellen työntekijöitä kielletään puhumasta työn ongelmista organisaation sisä- ja ulkopuolella (3).

Esimiehet taas ovat omanlaisensa puun ja kuoren välissä. Alaiset odottavat heiltä toimia sellaisten ongelmien poistamiseksi, joihin heillä ei ole ratkaisun avaimia. Työnantajaosapuoli taas odottaa heidän olevan jopa alaisiaan lojaalimpia työnantajalle ja sen virallisille totuuksille. Tämä näkyy siten, etteivät esimiehet ja johtajat kritisoi työnantajansa toimintaa. Työn ongelmista puhuminen ja niiden ratkominen kuitenkin edellyttää kriittistä tarkastelua. Heillä on myös näyttöpaineita, sillä alaisten epäonnistumiset ja ongelmat ovat osittain heidän vastuullaan. Kritisoidessaan johtamaansa toimintaa, he asettuvat itsekin kritiikin kohteeksi.

Kun työntekijöiden turhautuminen paisuu riittävän suureksi, he ratkaisevat ongelman vuotamalla ongelmat medialle. He tekevät sen, koska muita vaihtoehtoja on vähän tai ei lainkaan. Mediavuoto ei ilmeisesti kertaakaan ole johtanut siihen, että organisaatiojohto olisi myöntänyt ongelmien olemassaolon tai tehneensä virheitä. Toisinaan julkinen paine on johtanut muutoksiin, toisinaan taas ei. Työntekijät eivät kuitenkaan voi käyttää mediakorttia pienillä paikkakunnilla, koska siellä nimettömät mediavuodot eivät onnistu. Muutaman sosiaalityöntekijän kunnassa kritiikki työnantajaa kohtaan henkilöityy sekä kritiikin esittäjään, että sen kohteena oleviin päättäjiin. Työntekijät pelkäävät tosissaan työpaikkojensa puolesta.

Sosiaalityöntekijät ovat kyselleet, missä on tiedeväen tuki epäkohtien julkituomiselle. Tutkijat ja opettajat kyllä tunnistavat sosiaalityön ongelmat, mutta heidät on valjastettu yliopiston lypsylehmiksi kirjoittamaan kansainvälisiä artikkeleita ja rahoitushakemuksia!

Paikoitellen viestinnän ongelmiin on havahduttu ja ryhdytty kehittämispuuhiin. Rakenteellisen sosiaalityön velvoite on kirjattu tulevaan sosiaalihuoltolainsäädäntöön. Sen tavoitteena on se, että henkilöstön ja asiakkaiden viestit ulottuisivat johdon ja päättäjien tietoon. Se ei silti estä rankaisemasta niitä työntekijöitä, jotka nostavat epäkohtia esille. 

Viestinnän ongelmat ovat paikkakunta- ja yksikkökohtaisia. Julkinen keskustelu yhden paikkakunnan ongelmista ei johda minkäänlaisiin toimiin toisella paikkakunnalla. Jokainen ongelma on yksilöitävä tiettyyn paikkaan. Asiakkaiden kuuleminen päätöksenteossa on kaukainen ajatus siellä, missä työntekijöidenkin ääni jätetään huomiotta. Suomalaisen demokratian tulisi kestää eri näkökulmien välinen keskustelu. Julkisessa palvelussa oleva kriisi ei ole vain organisaation ongelma, vaan kuuluu kaikille kansalaisille (4).

Haluan lähettää terveisiä Vantaan lastensuojelun johtajille ja päättäjille (1):
turha hautoa kostoa mediaan puhuneille työntekijöille. He tekivät juuri sen mihin sosiaalialan ammattietiikka meidät velvoittaa ja johon meillä on sananvapauden mukaan oikeus!

Laura Tiitinen, tutkija, Lapin yliopisto

  1. http://www.hs.fi/kaupunki/a1414997221316
  2. http://www.hs.fi/kaupunki/a1414125252213
  3. Tiitinen, Laura & Kauppi, Arto (2014) VIISI VAIENTAMISEN TAPAA – sosiaalialan työntekijöiden julkiseen viestintään kohdistuvat sananvapauden rajoittamisen ja vaientamisen käytännöt. Oikeus 43,2. Oikeuspoliittinen yhdistys Demla ry ja Oikeus- ja yhteiskuntatieteellinen yhdistys ry.
  4. http://www.hs.fi/kaupunki/a1415070587109
  5. Aineisto-ote Laura Tiitisen työn alla olevasta väitöskirjasta.

Huonosti aseteltu totuus

Posted on Updated on

Alkusyksyn poliittisen keskustelun nopeasti karrelle kiehahtanut  peruna on ollut, kuinka moni suomalainen tienaa alle 2 100 euroa tai 2 600 euroa.

Sosiaali- ja terveysministeri Laura Räty ansaitsee kiitokset. Ilman hänen taitavaa provosointiaan, jota hän kutsuu “huonosti asetelluiksi sanoiksi”, ei olisi syntynyt näinkään laajaa yhteiskunnallista keskustelua, jossa kyseenalaistetaan politiikan arvomaailma ja valinnat. Ministeri Räty puki sanoiksi sen harhaisen näkökulman, josta käsin maatamme johdetaan. Tähän näkökulmaan liittyy olennaisesti tietämättömyys suomalaisten keskimääräisestä palkkatasosta, selviytymisestä ja arjesta.

Kun päättäjillä on näinkin pieleen mennyt käsitys siitä, minkä verran kotitalouksilla on rahaa käytettävissä, käy järkeen miksi johtavassa poliittisessa puheenparressa jankutetaan toistuvasti viestiä sosiaaliturvan väärinkäytöstä kuin se olisi maamme suurimpia ongelmia.  Näillä mantroilla perustellaan uusia  – ja siis aivan liian kalliiksi tulevan – sosiaaliturvan leikkauksia ilman, että samaan aikaan mietitään leikkausten vaikutuksia tai niistä käytäisiin laaja-alaista julkista keskustelua. Köyhyydestä vieraantunut  tai tietämätön keski- ja yläluokkainen väestönosa uskoo kaiken, koska  esille ei tule toisenlaista totuutta.

Julkisuudessa luodaan toistuvasti kuvaa sosiaaliturvan väärinkäytön yleisyydestä, vaikka tutkimuksissa se on todettu lähes olemattomaksi, minkä lisäksi Suomessa käytetään sosiaalihuoltoon saman verran kuin Keski-Euroopassa keskimäärin.

On harhakuvitelmaa, että tulonjakoon ja oikeudenmukaisuuteen liittyvät ongelmat on Suomessa ratkaistu. Vaikka televisiokuvat näyttävät kauniilta, eikä köyhyyttä ole poliittisen puheen valtavirrassa, se on olemassa. Kasvava joukko suomalaisia miettii päivittäin, miten saada rahat riittämään välttämättömään. Suomen kuudessa suurimmassa kunnassa (Helsinki, Espoo, Vantaa, Turku, Tampere ja Oulu) vuonna 2012 yhteensä 92 212 kotitaloutta sai toimeentulotukea. Näissä kotitalouksissa asui yhteensä 139 463 henkilöä.  Vuoteen 2006 verrattuna toimeentulotukea saaneiden kotitalouksien määrä Kuusikko-kunnissa on kasvanut 13 prosentilla. Vaikka yksinasuvat muodostavat kotitalouksista suurimman toimeentulotukea saaneiden ryhmän (74,3 prosenttia), toimeentulon vaikeudet koskettavat myös lapsia. Kuusikko-kunnissa vuonna 2012 lapsiväestöstä 12,3 prosenttia eli toimeentulotukea saaneessa kotitaloudessa.

Lapsiperheiden toimeentulo-ongelmat ja köyhyys ovat asia, johon ministeri Rätykin halusi tuoda edustamansa ministeriön rooliin sopivasti helpotusta – ainakin jos on uskominen  hänen  puheisiinsa kohu-uutista  seuranneessa selvittelyvaiheessa.

Hyvinvointivaltio ei ole täydellinen, mutta se on kansainvälisesti vertailtuna toimiva. Maksamalla sosiaaliturvasta verovaroin, ylläpidämme yhteiskuntaa, jossa rikollisuus pysyy  aisoissa,  alkoholin kokonaiskulutus on keskinkertaista ja  huumeidenkäyttö vähäistä. Se on maa, jossa on kaikesta huolimatta maailman toiseksi pienin lapsiköyhyys  ja äideille paras paikka asua. Edelleen ihan hyvät PISA-tuloksetkaan eivät selity pelkällä opetuksen laadulla, vaan siihen vaikuttaa myös koululaisten muu hyvinvointi. Tutkimusten mukaan suomalaiset ovat myös hyvinkin  halukkaita maksamaan hyvinvointivaltion ylläpidosta.

Jos rakennetaan politiikkaa, joka pohjautuu olemassaolevien ongelmien kieltämiseen, romutetaan  kaikki se, minkä olemme yhdessä vuosikymmenien aikana saavuttaneet. Epätäydellisen hyvinvointivaltion.

P.S. Poliitikoille tiedoksi, että lapsiperheiden köyhyyden syitä on kiteytetty seuraavasti: työttömyys, työssäkäyvien riittämättömät tulot, sosiaaliturvan kuten lapsilisän, sosiaaliturvan ostovoiman jälkeenjääneisyys (lapsilisä, vanhempainpäivärahan, kodinhoidontuki), sekä perheen koko ja rakenne.

Terveisin,
Sosiaalinen tekijä -blogin ylläpitäjät

 

Kuva: Freedigitalphotos.net, Robert Cochrane
Kuva: Freedigitalphotos.net, Robert Cochrane

Vainoaminen on rikos

Posted on

”Meillä ei oo koskaan hälyt päällä silloin, kun me ei olla itse kotona.”

Lainaus on kertomuksesta, jossa mies vainosi entistä puolisoaan useita vuosia. Se kuvaa naisen ja lasten arkielämää eron jälkeen, jolloin perhe eli miehen aiheuttaman pelon ja vakavan väkivallan uhan alla. Nainen koki, etteivät viranomaiset tai lainsäädäntö kyenneet riittävästi turvaamaan heidän arkeaan.

”Kun toinen lähestymiskielto loppui, niin se oli pääsiäinen ja sitte herättiin,
että hän pitkäperjantain vastaisena yönä oli kirveen kanssa
tulossa meille sisälle silloin yöllä.
Tekemään omien sanojensa mukaan minusta selvää.”

Nyt Suomi on seurannut monia muita maita tekemällä vainoamisen rangaistavaksi rikokseksi.

Vainoaminen on väkivaltaa, joka koostuu useista erilaisista väkivaltaista ja ei-väkivaltaisista toistuvista teoista. Vainoon liittyvät teot voivat olla ulkopuolisista pienimuotoisilta vaikuttavia yhteydenottoja, kontrollointia ja seuraamista, jotka toistuvina ja uhrin tahdon vastaisina muuttuvat uhrin kokemuksissa väkivallaksi ja aiheuttavat ahdistusta, pelkoa ja turvattomuuden tunnetta. Vaino voi sisältää myös fyysistä väkivaltaa ja tekoja, jotka voivat äärimmillään päättyä henkirikoksiin.

Vaino liittyy usein parisuhteen päättymisiin. Tutkimukset osoittavat, että noin puolet väkivaltaisista miehistä jatkaa kumppaniin kohdistuvaa väkivaltaa vielä eron jälkeen. Heterosuhteissa naiset ovat miehiä useammin eron jälkeisen vainon kohteina.[i] Vainoa voi kuitenkin esiintyä niin lähisuhteissa kuin toisilleen tuntemattomien henkilöiden välillä siten, että kohteena on mies ja tekijänä nainen tai että molemmat osapuolet ovat samaa sukupuolta. Vaino kohdistuu usein myös uhrin läheisiin, jolloin heihin voi kohdistua uhkailua ja väkivaltaa tai heidän avulla voidaan hankkia tietoa uhrista.

Vainoamista voi tapahtua kodin lisäksi työ- ja opiskelupaikassa, harrastuksissa, lasten koulussa tai päiväkodissa. Teot ovat monimuotoisia ja intensiteetiltään ennustamattomia. Käytännössä vainoaja voi seurata uhria kaupassa, työmatkoilla, kävelylenkeillä tai hän voi muuttaa asumaan uhrin kodin läheisyyteen. Tekijä voi murtautua uhrin kotiin väkivaltaisesti ja toimia niin, että murtautumisesta jää ainoastaan uhrille tunnistettavia hienovaraisia merkkejä. Uhri ei ole suojassa kodissa, eikä välttämättä julkisilla paikoillakaan.

Eron jälkeen lapset voivat olla vainon kohteena tai heitä voidaan käyttää vainon välineinä. Viranomaisten on tärkeää huomioida se, että vaino voi naamioitua huoltoriidaksi tai eron jälkeiseksi muuksi kriisiksi. Vaino vaarantaa vakavasti lasten turvallisuutta ja hyvinvointia. Surullisinta on, että turvattomuuden aiheuttaa usein oma vanhempi.

Vainoaminen on Suomessa kriminalisoitua toimintaa 1.1.2014 lähtien[ii]. Rikoslain 7 a § mukaan vainoamiseen syyllistyy se, joka toistuvasti uhkaa, seuraa, tarkkailee, ottaa yhteyttä tai muuten näihin rinnastettavalla tavalla oikeudettomasti vainoaa toista siten, että se on omiaan aiheuttamaan vainotussa pelkoa tai ahdistusta. Seurauksena voidaan tuomita sakkoa tai enimmillään kaksi vuotta vankeutta.

Vainoon liittyvä laki on merkittävä edistysaskel uhrien auttamiseksi. Se ei toki aukottomasti kykene suojaamaan uhrin turvallisuutta, mutta kriminalisoinnissa on tärkeää, että sen avulla voidaan teoista antaa tuomio laajempana kokonaisuutena ja uhri voi hakea vainosta aiheutuvia korvauksia. Aiemmin on voitu tuomita ja hakea korvausta lähinnä yksittäisistä teoista, kuten laittamasta uhkauksesta, salakatselusta, kotirauhan rikkomisesta tai pahoinpitelystä. Laki luo puitteet ja tulevat oikeuskäytänteet ratkaisevat rangaistusasteikon käytön.

Vaino rikkoo ihmisen perusoikeutta vapauteen, koskemattomuuteen ja hyvinvointiin. Yhteiskunnan tulee siten suojata vainon kohteeksi joutuneita ihmisiä. Vainoamisen kriminalisointi on tekijälle viesti siitä, että hänen tekonsa ovat väärin. Kriminalisointi on yksi askel sille, että vainon uhri voi saada kokemastaan rikoksesta oikeutta.

”Toki elämä on jättänyt jokaiseen lapseen omat jälkensä, mutta uskon,
että niistäkin selvitään ajan k
anssa.”

Jaana Kinnunen, YTM, hankevastaava VARJO-hanke, VIOLA – väkivallasta vapaaksi ry.
Anna Nikupeteri, YTM, yliopisto-opettaja, Lapin yliopisto

Kirjoitus pohjautuu kirjoittajien omiin tutkimuksiin liittyen naisiin ja lapsiin kohdistuvaan eron jälkeiseen vainoon sekä yhteistyöhön vainoon liittyvän VARJO-hankkeen kanssa.


[i] Piispa, M. (2006). Parisuhdeväkivalta. Teoksessa Piispa, Minna & Heiskanen, Markku & Kääriäinen, Juha & Sirén, Reino. Naisiin kohdistunut väkivalta 2005. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 225. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos, Helsinki, 41–81.

Tjaden, P., & Thoennes, N. (1998). Stalking in America: Findings from the National Violence against Women Survey. https://www.ncjrs.gov/pdffiles/169592.pdf

[ii] Rikoslaki 25: 7 a §. Vainoaminen.
http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1889/18890039001#L25

Kuva: Sanni Rajapolvi / VARJO-hanke
Kuva: Sanni Rajapolvi / VARJO-hanke

Mediaiskuja lastensuojelun luottamukseen

Posted on Updated on

Erityisesti lastensuojelun sosiaalityöntekijät ovat pitkään toivoneet, että työtä tuotaisiin konkreettisesti julkisuuteen, jotta ihmiset ymmärtäisivät, mitä se sosiaalityö oikeasti on. Kuin tilauksesta Youtubessa pyörii nyt nimenomaan sitä, kohua herättävässä lasten ”huostaanottovideossa”.

Vaikka videon kaltainen tilanne ei ole lastensuojelussa arkipäivää, on se varmasti tutun oloinen kaikille lastensuojelussa työskenteleville. Kolmen minuutin videoklippi antaa kiinnostuneille pilkahduksen yhdestä viranomaisten haastavimmasta työtehtävistä. Lastensuojelun työntekijät ja poliisit osoittavat videossa hyvää ammattitaitoa erittäin vaikean työtehtävän edessä. Omia tunteita puretaan myöhemmin ja tehtävä suoritetaan nopeasti ja rauhallisesti. Se on tällaisessa ristiriitatilanteessa ainoa lasten edun mukainen vaihtoehto.

Ammattilaiset voisivat jopa käyttää tilaisuutta hyväkseen ja hyödyntää videota esimerkiksi opetusmielessä, koska analysoitavaa siinä riittää. En kuitenkaan halua kiittää videon tuottajaa, koska mielestäni siinä loukataan lasten ihmisoikeuksia. Tunteita herättävien kohtausten nauhoittamisen vuoksi päähenkilöiden lohduttaminen ja traumaattisen tilanteen helpottaminen unohtui. Vanhempien ja lasten epätoivo sekä hätä ovat aitoa. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole väheksyä heidän kokemuksiaan.

On tärkeää pohtia videoklipin herättämiä tunteita ja julkista keskustelua: video tuntuu herättävän ihmisissä pelkoa, että tämä voisi tapahtua ”myös minulle”, siis kenelle tahansa. Sosiaalityöntekijöihin ja heidän ammattitaitoon ei luoteta, ja pelko oman lapsen menettämisestä mielivaltaiselle viranomaiselle ottaa ihmisissä vallan.

Tiedämme pelkojen johtuvan osittain siitä, että stereotyyppiset ja vääristyneet mielikuvat sosiaalityöstä sekä koko ammattikunnasta ovat saaneet yliotteen. Kansalaisilla ei ole käsitystä siitä, millaiset tilanteet ja olosuhteet voivat johtaa huostaanottoon. Ymmärrystä ja tietoa sosiaalityöstä ei ole, koska työntekijät joutuvat vaikenemaan yksittäistapauksista sekä sosiaalityö näkyy heikosti mediassa ja politiikassa. Sosiaalityön osaaminen ja asiantuntijuus eivät ole nousseet näkyviin.

Huostaanottotilannetta voi pitää koko yhteiskunnan ja yhteisön epäonnistumisena, vaikka se toisinaan onkin itse perheelle jopa helpotus. Tahdonvastaisia huostaanottoja on selvä vähemmistö [1]. Niiden syntipukiksi kuitenkin joutuvat ne viranomaiset, jotka eivät onnistu estämään huostaanottoa ja panevat hallinto-oikeuden tekemää päätöstä täytäntöön.

Ilman riittäviä resursseja ei ole laadukasta sosiaalityötä. Jotta voimme tehdä työtä hyvin tarvitsemme riittävästi tekijöitä ja riittävästi oikea-aikaisia palveluita perheille. Tällä hetkellä niitä ei ole. Tarvitsemme myös tutkittua tietoa huostaanottoihin johtaneista syistä: millaiset tilanteet johtavat sijoitukseen kodin ulkopuolelle ja millaisia palveluita perheet ovat tätä ennen saaneet.

Erityisesti sosiaalisen median ansiosta on nyt alkanut tapahtua liikehdintää myös sosiaalityön puolella. Ihmisten pelkojen ja ennakkoluulojen karistamiseksi sosiaalityöntekijät ovat astuneet esille ja osallistuvat nyt julkiseen keskusteluun enemmän kuin koskaan. Eikä pelkästään puolustamassa sosiaalityötä ammattina, vaan asiakaskeskusteluissa puolustamassa yhteiskunnassa niitä, joiden oma ääni ei kanna. Ehkä tämän myötä luottamus kasvaa myös lastensuojelun harkintaan, ammattitaitoon. Lisäksi jokainen sosiaalityöntekijä voi kasvattaa luottamusta työhön tekemällä työtä ymmärrettäväksi kaikelle kansalle. Tämä tarkoittaa asioiden selittämistä monella tavalla, kansankielisesti.

Sosiaalityön salamyhkäisyyden vuoksi huostaanottovideon kaltaiset mediaiskut horjuttavat luottamusta työhön. Lisäämällä avoimuutta kasvatetaan luottamus siihen, että silloin kun sosiaalityöntekijät ja poliisit seisovat oven takana, on siihen olemassa sekä juridisesti että eettisesti pitävät perustelut ja velvoitteet.

Hanna Holmberg-Soto, YTM

11.1.2014

[1]Terveyden ja Hyvinvoinnin laitoksen lastensuojelutilasto 2012.