Päihteet ja riippuvuudet

Läheisen näkökulma: Elämään sopimaton ihminen vai ihmiselle sopimaton järjestelmä

Posted on

Kun kaltoinkohdeltu nuori oireilee ja haastaa yhteiskunnan normeja, hän saa osakseen ymmärrystä ja sympatiaa. Hän on joutunut kohtaamaan elämässään asioita, joihin hän ei itse ole voinut vaikuttaa ja siksi hänen elämästään on puuttunut turva kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi. Kun sama nuori aikuistuu ja oireilee edelleen, ymmärrys vaihtuu paheksunnaksi.

 

Läheisen näkökulmasta oikeanlaisen avun saaminen haasteellisesti käyttäytyvälle aikuiselle on vaikeaa. Palvelujärjestelmä näyttäytyy pirstaleisena, tehottomana ja ihmisen todelliset tarpeet jäävät tunnistamatta. Esimerkiksi kaksoisdiagnoosi-ihmisten avuntarpeet eivät tule palvelujärjestelmässä kohdatuksi. Aikuinenkin voi tarvita runsaasti tukea arjesta selviytymiseen, jos päihteet ja psyykkinen oireilu vaikuttavat henkilön elämänhallintaan.

Jos kyse on ihmisestä, joka ei sairaudentunnottoma ymmärrä omaa avuntarvettaan, on vaikea käsittää, miksi sosiaali- ja terveyspalveluissa ei edes pyritä yhteistyöhön läheisten kanssa. Ei edes silloin, kun lupa yhteistyöhön olisi saatu. Me kuitenkin jaamme elämämme oireilevan läheisemme kanssa. Lyhyillä hoitokäynneillä kontakti voi jäädä ohueksi ja ongelmien syvyys tunnistamatta. Seuraukset epäonnistuneesta hoidosta kantaa sairastunut ihminen, ei järjestelmä ja sen ammattilaiset.

Kun pahin sitten tapahtuu, ihminen vahingoittaa toista, mittava yhteiskunnan koneisto käynnistyy välittömästi. Ihminen, jonka tilanteesta kukaan ei ollut kiinnostunut ja jonka avuntarpeeseen kukaan ei reagoinut, on silloin kaiken keskipisteessä. Se resurssi, joka nyt kohdentuu ihmiseen, olisi voinut tuottaa elämään paljon hyvää, jos se olisi ollut käytettävissä avopalveluina – jos se olisi käytetty ihmiseen silloin, kun hän tarvitsi hoitoa ja tukea. Järjestelmä kohtaa vaikeasti oireilevat ihmiset jälkipainotteisesti, vasta sitten, kun on pakko.

Vankeusaika ei ole helpotus kenellekään, paitsi ehkä palvelujärjestelmälle. Meillä huoli läheisen voinnista ei katoa mihinkään, mutta yhteydenpito vaikeutuu. Vankeus rankaisee myös läheisiä. Monet porttien ulkopuolella kesken jääneet asiat jäävät läheisten hoidettavaksi. Sen sijaan, että järjestelmä opettaisi vastuunottamista omien asioiden hoitamisesta, joka jo lähtökohtaisesti on puutteellista, se opettaa vastuun siirtämistä muille.

Vankeusajan kuntouttaviin toimenpiteisiin liittyy sama ongelma kuin laitospainotteisiin päihdekuntoutuspalveluihin: palvelut ovat laitoksessa, elämä ja muutostarve sen ulkopuolella. Asiat eivät siirry laitoksesta arkeen. Eivät etenkään silloin, jos ihminen jätetään siirtymävaiheessa yksin muutosta rakentamaan.

Jokainen elää elämäänsä omissa sosiaalisissa ympyröissään läheistensä kanssa. Läheisen ei pitäisi olla ammattilaiselle uhka, eikä läheisen kokemukseen perustuva tieto merkityksetöntä. Tarvittaisiin rohkeutta tunnustaa, että palvelukulttuurissa on tapahduttava iso muutos, mikäli halutaan oikeasti vaikuttaa haasteellisessa elämäntilanteessa olevien ihmisten elämänkulkuun.

Järjestelmä, joka pyrkii hoitamaan ihmiset suljettujen ovien takana, ihmisen arjesta irrallaan, ei voi onnistua.

Pakkasin yhden elämän varastoon kahdeksi vuodeksi kahdeksaksi kuukaudeksi. Odottamaan parempia aikoja, joita ei välttämättä tule. Elämän, jota moni ei omakseen haluaisi ja jonka useat tuomitsevat. Tekevät sen juuri tätä elämää tuntematta. Kysymättä, miksi elämästä tuli sellainen kuin tuli.Elämä kulki ensihetkestä lähtien päihteiden ja epävarmuuden varjossa. Sille ei rakentunut lujaa perustaa eikä tukiverkkoja, ei löytynyt tarkoitusta eikä päämäärää.

Päihteet veivät elämää, kuljettivat kujille, joilla arvo mitataan kamassa, ihmisyyttä ja koskemattomuutta ei ollut. Mieli särkyi, todella ja harhalla ei ollut eroa. Moni ammattilainen on kohdannut tämän elämän. Kaikkien lävitse se on luisunut, eikä missään ote ole ollut niin luja, että se olisi pysähtynyt.

Itse olen elämää seurannut useita vuosia. Tullut osaksi sitä. Täyttänyt tilaa, joka jo elämän alkumetreillä jäi tyhjäksi. Mutta minäkään en riitä. En saa kulkua kääntymään, arvet ei katoa koskettamalla. Olen pyytänyt apua ammattilaisilta, jokainen tietää, että elämä hajoaa, mutta katsoo pois. Kunnes ei enää voi. Samalla toinen elämä on vähällä päättyä.

Yhteiskunta sulkee elämän pois. Muurin sisään katoaa hajonnut elämä, särkynyt mieli. Enää ei tarvitse katsoa. Elämä on siirretty paikkaan, jossa se voidaan hetkeksi unohtaa. Minä en voi.

Sisko

 

 

Mainokset

Sosiaalihuollon ja terveydenhuollon yhteistyöllä järjestelmä vieläkin paremmaksi

Posted on

Erityissosiaalityöntekijä Mia Niemi, gerontologinen sosiaalityö

Suomalaisen terveydenhuollon taso on jo pitkään tiedetty korkeaksi. Terveydenhuoltojärjestelmämme kipukohta on kuitenkin ennaltaehkäisy.

HUS uutisoi kesälomien kynnyksellä (27.6.) suomalaisen terveydenhuollon laadun ja tulosten olevan maailman paras. Kustannuksetkin ovat kansainvälisissä vertailuissa osoittautuneet vertailumaita pienimmäksi. HUSin toimitusjohtaja Aki Lindén toteaa, että Suomen terveydenhuollolla on parhaat näytöt niin laadun, saatavuuden kuin kuolleisuustilastojenkin perusteella ja sitä on mittareidemme perusteella kehitetty viime vuosina tehokkaimmin.

Tässä ei ole sinänsä mitään uutta, koska suomalainen terveydenhuollon taso on jo pitkään tiedetty korkeaksi. Sen sijaan kiinnostavaa on tutkimuksissa esille noussut terveydenhuoltojärjestelmämme kipukohta, ennaltaehkäisy.

– Tärkeimmät Suomen terveydenhuollossa kehitettävät asiat liittyvät tutkijaverkoston mukaan sairauksien ennaltaehkäisyyn: Suomessa on aivo- ja sydänverisuonisairauksia sekä alkoholi- ja mielenterveyssairauksia edelleen muita länsimaita enemmän, kertoo HUSin Neurokeskuksen toimialajohtaja Atte Meretoja.

Huomio nostaa esille kysymyksen siitä, mitä olisivat toimivat työkalut etenkin päihde- ja mielenterveyssairauksien osalta ja miten ne on ajateltu huomioitavaksi sote-uudistuksessa?

Palveluiden toimittava saumattomasti yhteen

Päihde- ja mielenterveysasioissa sosiaali- ja terveyspalvelujen on toimittava rinnakkain saumattomassa yhteistyössä. Sosiaalityöllä on tärkeä merkitys päihde- ja mielenterveysasiakkaiden auttamisessa sekä erityisesti palveluiden yhteensovittamisessa. Mielenterveys- ja päihdehäiriöitä sairastavat henkilöt ovat tutkimusten ja tilastojen valossa usein niitä henkilöitä, joilla on suurentunut riski jäädä työttömäksi ja työkyvyttömyyseläkkeelle. Suuri huoli sosiaalityössä on myös nuorten ja nuorten aikuisten päihde- ja mielenterveyshäiriöiden lisääntymisestä ja sitä myöten syrjäytymisessä.

Hoidollisten toimenpiteiden lisäksi palvelukokonaisuuteen on saatava varhaisessa vaiheessa sosiaalityön asiantuntijuutta ja osaamista asiakkaiden sosiaalisten ongelmien arvioimiseksi, sosiaalisen kuntoutuksen edistämiseksi sekä sosiaaliturvaan liittyvien kysymysten selvittämiseksi.

Uusiutuva lainsäädäntö ja palvelurakenne voivat parhaimmillaan luoda nykyistä parempia edellytyksiä varhaiseen puuttumiseen ja moniammatilliseen työhön. Tämä onnistuu kuitenkin vain, mikäli asiakasta autetaan moniammatillisesti ja kokonaisvaltaisesti jo palvelupolun alkupäässä. Mikäli palvelut pirstaloidaan eri organisaatioihin, varhainen tuki ei välttämättä toteudu. Sosiaalityön merkitys ja vaikuttavuus eivät näy ainoastaan yksilötasolla asiakkaalle, vaan sitä voidaan pitää myös sijoituksena ja merkittävänä säästönä koko yhteiskunnalle.

Integraatio voi vahvistaa ehkäisevää työtä

Palvelujärjestelmän kehittäminen yhdessä sekä sosiaali- että terveydenhuollon kanssa auttaa tunnistamaan paljon palveluita käyttävät asiakkaat, mutta myös he, jotka alikäyttävät palveluita. Päihde- ja mielenterveysongelmista kärsivät asiakkaat eivät ylipäätään pääse helposti palveluiden piiriin moninaisten päällekkäisten ongelmien vuoksi. Pallottelu sen kanssa, onko hoidettava ensin päihde- vai mielenterveysongelma, on ikuinen ja usein käykin niin, että kumpikin jää hoitamatta.

Sosiaalityön tehtävänä tulisi olla vahvempi rooli asiakkaiden palvelujen yhteensovittaminen elämäntilanteen mukaiseksi kokonaisuudeksi sosiaalihuoltolain mahdollistamalla tavalla. Mikäli asiakkaan palvelujen yhteensovittamista ei tehdä, voi tilanne johtaa ongelmien ja palvelurakenteiden kasautumiseen ja vaikeutumiseen. Asioiden pitkittyessä ne myös monimutkaistuvat ja silloin hoito ja palvelu siirtyvät usein kalliiseen erikoissairaanhoitoon.

Meillä on nyt tuhannen taalan paikka vahvistaa sote-integraatiolla ehkäisevää työtä. Sosiaali- ja terveyspalvelujen integraation vahvistaminen maakuntauudistuksen avulla on mahdollista, mutta se edellyttää näille kahdelle perinteiselle alalle uuden yhteisen eetoksen löytymistä, jossa molemmat toimijat tavoittelevat yhteistä asiakkaan elämäntilanteen mukaisesti määräytyvää päämäärää.

Sotessa piilee mahdollisuus

Sote-tuumaus jatkuu kesän yli. Eduskunnan käsiteltävänä olevat lakiesitykset ovat vahvistaneet käsitystä siitä, että sote-uudistuksen alkuperäiset tavoitteet hyvinvointierojen kaventamisesta ja palvelujen integraatiosta ovat hautautuneet maakuntia ja  valinnanvapautta koskevien pyrkimysten alle.

Vaikka lukuisten eri hallitusten yli 10 vuoden ajan valmistelema sote-hanke kaatuisikin kesälomien jälkeen perustuslakivaliokunnan lausuntoon tai eduskunnan täysistunnossa, piilee siinä kuitenkin uusi mahdollisuus. Vaalien ja uuden hallituksen käynnistämän valmistelun tuloksena saattaisi syntyä aito SOTE, jossa sosiaalihuolto ja terveydenhuolto voisivat toimia aidosti rinnakkain yhteistyössä.

 

Sanna Lähteinen, YTM, laillistettu sosiaalityöntekijä, suunnittelija, Lapin yliopisto, Valtakunnallinen sosiaalityön yliopistoverkosto

Antti Mäkelä, YTL, laillistettu sosiaalityöntekijä, Johtava sosiaalityöntekijä/ Kehittämispäällikkö ESSOTE, Etelä-Savon sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymä

Katri Ylönen, YTL, laillistettu sosiaalityöntekijä, kehittäjä, Keski-Suomen sairaanhoitopiiri, sosiaali- ja terveydenhuollon asiakas- ja potilastietojärjestelmä -projekti

 

Kuka vastaa päihdepalveluista?

Posted on

Aikuissosiaalityössä kohdataan usein päihderiippuvaisia asiakkaita. Siitä huolimatta sosiaalityön paikka päihdehuollon kentässä ei ole yksiselitteinen. Nykytilanne kunnissa on kirjava, eikä kaikkialla myönnetä päihdepalveluja lainkaan sosiaalihuoltona. 

 

Päihdeongelmat ovat laaja-alaisia ongelmakokonaisuuksia, joihin kiinnittyvät mielenterveysongelmat, erilaiset hoidon tarpeet ja syvä syrjäytymiskehitys. Ne koskettavat ihmisen fyysistä, psyykkistä, henkistä ja sosiaalista ulottuvuutta. Syrjäytyminen ja taloudellinen ja sosiaalinen huono-osaisuus ovat osana vaikeuttamaan päihdeongelmista kärsivien ihmisten elämää.1 Päihdeasiakkaat tarvitsevat tukea runsaasti ja pitkäkestoisesti. Haasteelliseksi asiakasryhmän auttamisen tekevät palvelujärjestelmän puutteet ja asiakkaiden riippuvuuskäyttäytymiseen tyypillinen kyvyttömyys suunnitelmalliseen työskentelyyn.2

Sosiaali- ja terveysministeriön Kuntainfossa 10/18 todetaan, että ”STM:n suositus on, että päihdehuollon palveluja järjestetään joko terveydenhuollon tai sosiaalihuollon palveluna, ei päihdehuoltolain nojalla. Palvelu tulee antaa asiakkaalle terveydenhuollon palveluna, mikäli asiakkaalla on lääketieteellisiä perusteita hoidon saamiseen. Muusta kuin lääketieteellisestä perusteesta annettava palvelu on sosiaalihuollon palvelua ja tällöin palvelusta pitää tehdä hallintopäätös.” Nykytilanne kunnissa on kirjava, eikä kaikkialla myönnetä päihdepalveluja lainkaan sosiaalihuoltona. Sosiaalisin perustein saatu päihdepalvelu on kuitenkin asiakkaan oikeus ja samalla se tarjoaa sosiaalipalveluille mahdollisuuden laajentaa palveluja vastaamaan päihdeasiakkaiden tarpeisiin.

Erityistä tukea tarvitsevien henkilöiden palvelutarpeenarviointi on laissa määritelty sosiaalityöntekijän tehtäväksi. Terveydenhuoltolaki edellyttää terveydenhuollon ja sosiaalitoimen tekevän yhteistyötä sellaisten asiakkaiden kohdalla, joiden asianmukainen hoito sitä vaatii. Käypä hoitosuosituksen mukaan psykososiaalista kuntoutusta tulisi tarjota kaikille huumeriippuvuudesta kärsiville. Siihen kuuluu asumisen, toimeentulon, työn ja vapaa-ajan tukeminen yhteistyössä sosiaalitoimen kanssa. Tällöin sosiaalityöntekijällä on merkittävä rooli päihdeasiakkaan palveluntarpeen selvittäjänä ja yhteistyökumppanina palvelutarpeeseen vastattaessa.

Päihdetyön kentällä sosiaali- ja terveyspalvelujen on toimittava rinnakkain. Kumpikaan ei voi onnistua ilman toista, eikä asiakkaan ongelmien lokerointi auta asiakasta saamaan kokonaisvaltaista muutosta tilanteeseensa. Sosiaalityöllä on erityinen paikka olla järjestämässä turvaa asiakkailleen. Sillä on lain määrittämä asema ja ammattieettinen velvollisuus tukea ihmisiä vaikeissa elämäntilanteissa. Sosiaalityön asemaa päihdeasiakkaiden kanssa työskenneltäessä tulisi vahvistaa ja sosiaalityöllä on myös lainsäädännön suomat mahdollisuudet siihen. Kysymys on enää siitä, lunastaako sosiaalityö eettisen ja juridisen velvollisuutensa toimia huono-osaisten kansalaisten elämäntilanteen parantamiseksi.

Satu Marja Tanttu, YTL

1 Vuori-Kemilä, A. 2007. Mielenterveys- ja päihdetyön näkökulmat. Teoksessa: Vuori-Kemilä, A., Stengård, E., Saarelainen, R. & Annala, T. (toim.) Mielenterveys- ja päihdetyö.

2 Tanttu, S M. 2016. Auttamisen rajat ja mahdollisuudet kunnallisessa aikuissosiaalityössä sosiaalityöntekijöiden määrittelemänä.

Päihdeasiakkaan arviointi – check! Motivointi – check! Mutta miten on palveluiden laita?

Posted on Updated on

Sosiaalihuoltolain (1301/2014)  uudistuksen myötä asiakkaiden palvelutarpeiden arviointiin panostetaan entistä enemmän. Sosiaali- ja terveysalan ammattilaisina meillä on monia työkaluja päihteiden käytön puheeksi ottamiseen. Maassamme käytetään merkittäviä resursseja päihderiippuvaisen motivoimiseen ja hoitoon ohjaukseen. Mitä tapahtuu sitten, kun asiakas on valmis vastaanottamaan apua?

Kun asiakas ryhtyy toivomaan muutosta, apua ei aina ole saatavilla. ”Otamme yhteyttä kun paikka vapautuu”, ”Sinun pitää olla kaksi viikkoa kuivilla ja osoittaa todella haluavasi tätä”, ”Et voi enää tulla kun kerran viimeksi lähdit omin luvin pois”. Näihin kommentteihin tiedämme monen päihdeongelmaan apua hakeneen törmänneen.

Yksi päihdepalveluiden ongelma on niiden saatavuuden alueellinen vaihtelu. Sote-uudistus voi tuoda parannusta lisäämällä alueellista tasa-arvoa ja yhtenäistämällä palveluiden sisältöjä. Toisaalta vaikk palveluiden integroimista on tehty jo ennen sote-uudistusta, anti ruohonjuuritasolle on kuitenkin jäänyt laihaksi.

Päihdepalveluiden toinen ongelma liittyy palveluiden sisältöihin, vaikuttavuuteen ja resurssointiin. Palveluita ovat järjestämässä monet eri tahot, ja käytännöt vaihtelevat. Palveluiden toteuttamisen ja kehittämisen resurssit tuntuvat olevan riittämättömiä. Yleisenä linjana on laitospalveluiden vähentäminen, mutta yhtä vaikuttavaa tukea ei ole saatavilla avopalveluista, erityisesti päihdekuntoutuksen kentällä.

Palvelujärjestelmämme on liian jäykkä voidakseen oikeasti vastata päihdeongelmaisten asiakkaiden tarpeisiin.

Kolmas asia, johon tulee päihdepalveluissa kiinnittää huomiota, on niiden piiriin pääsemiseksi asetetut kriteerit. Tiedämme palveluihin pääsemisen kriteereissä olevan vaihtelua. Päihderiippuvainen on usein erityistä tukea tarvitseva, huomioidaanko hänen edellytyksensä päästä palveluiden piiriin?

Kokonaisuudessaan palvelujärjestelmämme on liian jäykkä voidakseen oikeasti vastata päihdeongelmaisten asiakkaiden tarpeisiin. Resurssit eivät ole riittäviä asiakkaita palvelevien palveluiden tarjoamiseksi. Kentällä työskentelee osaavaa ja ammattitaitoista henkilöstöä, joilla ei ole mahdollisuutta tehdä työtään vaikuttavasti.

Sosiaali- ja terveysalalla on omaksuttu jatkuvaan arviointiin ja palveluohjaukseen perustuva työskentelytapa. Mihin tämä jatkuva päihdeasiakkaiden arviointi ja motivointi johtaa, jos meillä ei ole palveluita joilla pystytään vastaamaan asiakkaan palvelutarpeisiin?

Kovasti kyllä arvioidaan ja motivoidaan, mutta mikä on lopputulos? Lisäämmeköhän omalla toiminnallamme näiden ihmisten pahoinvointia?

 

Jenni Laurila, YTM, sosiaalityöntekijä

Minka Leino-Holm,YTK, sosiaalityön maisterivaiheen opiskelija

 

Kuka rakastaisi vankia?

Posted on

Suomen vankiloissa oli vuonna 2014 keskimäärin hiukan yli 3 000 vankia. Suurin osa suorittaa rangaistustaan suljetussa vankilassa. Toisin kuin yleensä luullaan, lyhytaikaisia, alle 6 kuukauden tuomiolla olevia on paljon. Vankilasta vapautui vuoden aikana arviolta yli 6 000 vankia.

Tällä hetkellä avoseuraamuksissa eli yhdyskuntapalvelussa ja valvontarangaistuksessa olevien määrä lisääntyy. Melko suuri osa pitkäaikaisvangeista suorittaa rangaistuksen loppuosan valvotussa koevapaudessa. Nämä vankilan ulkopuolella suoritettavat rangaistukset sisältävät aina jonkin toiminta- tai osallistavan suunnitelman, ja niitä suoritetaan usein järjestöjen tai kuntien toimipaikoissa.

Vankilapäivän hinta on keskimäärin yli 200 euroa, ja laitoksen ulkopuolella suoritettu rangaistuspäivä on yleensä hinnaltaan huokeampi, jopa alle 60 euroa/päivä. Avoseuraamuksia määrättäessä henkilön kelpoisuus suorittaa rangaistus ”siviilissä” tutkitaan tarkasti. Siihen vaikuttavat erityisesti päihdeongelman syvyys ja turvallisuusnäkökohdat. Ennakkoon tehdyn suunnittelun vuoksi avoseuraamukset ovat yleensä onnistuneita ja tuovat myös merkittäviä säästöjä rikosseuraamuslaitokselle.

Vapautuessaan suuri osa vangeista on  työttöminä, usein vahvasti karenssitaustaisia ja silloin melkein poikkeuksetta myös toimeentulotuen saajia. Vapautuessaan vanki siirtyykin taloudellisesti pääosin kotikuntansa vastuulle. Kotikaupungissani Kuopiossa vapautuvia vankeja on vuosittain noin 100, ja heistä 30-40 prosenttia vapautuu asunnottomana. Kunta on velvollinen järjestämään asumisen, normin mukaisen toimeentulon ja useimmiten myös päihdehoidon. Lähes 90 prosenttia vangeista on päihdeongelmaisia.

Moninkertalaisten vankien riski palata vankilaan on melko suuri, arviolta esimerkiksi yli 6 tuomiota istunut henkilö palaa vankilaan yli 70 prosentin todennäköisyydellä. Tuomiot ovat usein melko lyhyitä, mutta kuitenkin niin pitkiä, ettei kunnalla ole velvollisuutta varmistaa henkilön asumista rangaistuksen aikana. Tästä seuraa tilanne, että asunnottomana vapautuvien määrä pysyy melko suurena. Vastuussa olevalle kunnalle tämä kierre on siis ikävästi katkeamaton ja kallis. Asunnon löytäminen ”normaalin” asumisen piiristä melko vaikeaa ja tästä syystä vapautuvia sijoitetaan usein asumispalveluyksiköihin, joissa hinta nousee jopa yli 2 000 euroon kuukaudessa.

Kun raha vähenee, syntyy kierre

Valtiontalouden säästöt ovat nyt puraisemassa merkittävästi rangaistusaikana tapahtuvaan kuntoutukseen. Rahan vähetessä RISE ja laitokset keskittyvät laitosten ylläpidon ja riittävän vankilaturvallisuuden varmistamiseen. Tiukoissa säästötarpeissa siis henkilökunta ja riittävät turvallisuusresurssit varmistetaan ja kaikesta muusta karsitaan. Tämä johtaa siihen, että vankilassa aloitetut kuntoutustoimet vähenevät ja samalla ulkopuolelta ostetut kuntoutusjatkumot siviilin puolella vaarantuvat.
”Laitoskierteessä olevat vangit ovat Suomen köyhin, sairain ja syrjäytynein kansanosa” (Kimmo Hypen 2004)

Rikosseuraamuslaitos, paikalliset vankilat ja vankien kotikunnat yrittävät rakentaa tähän ongelmaan vastauksia, mutta kaikkien osapuolien kiristyvä taloustilanne on aiheuttanut tilanteen, jossa kukaan oikein pysty ottamaan vastuuta kokonaisuudesta, joka hyödyttäisi yhteiskuntaa ja erityisesti niitä henkilöitä, jotka suorittavat rangaistusta. Rikosseuraamuslaitos vastaa vangista rangaistuksen aikana ja kunta sen jälkeen. Yhteisen mallin kokeilut ovat jääneet lyhytaikaisiksi ja toisaalta ”asiakkaat” eivät ole kovinkaan kiinnostuneita viranomaisen tarjoamista toimintamalleista. Vahva, kulttuurista ja aiemmista pettymyksistä kumpuava viranomaisvastaisuus pitää siitä huolen.

kuva: ViaDia Pohjois-savo ry
kuva: ViaDia Pohjois-Savo ry

Tilanteen korjaamiseksi avainasemassa ovat järjestöt

Vankeinhoitolain muuttuessa vuosituhannen alussa kriminaalihuollolla oli asuntoloita ja työpajoja. Monet muuten asunnottomaksi vapautuvat saivat noista paikoista kodin ja työterapiapaikan. Tämä piti heidät kunnossa, päihteettä ja jotkut saivat sitä kautta opiskelu- tai työpaikan.

Meni vuosia, että tässä toiminnassa oli melkoinen tyhjiö. Vähitellen useat järjestöt ovat kehittäneet korvaavaa toimintaa tähän tarpeeseen. Samalla uudet hankerahoitusmallit ovat antaneet tilaisuuden työn kehittämisen. Kunnat ovat kilpailuttaneet asumispalvelunsa ja kuntouttavan työtoiminnan järjestämisen. Osa  on pystynyt lähtemään mukaan tähän kilpailutusrumbaan, mutta valitettavasti monet hyvät ja tuloksekkaat toimijat ovat pudonneet pois.

Johdan itse järjestöä, joka järjestää rangaistusta suorittaville, vapautuville ja rikostaustan vuoksi vaikeassa tilanteessa oleville tuettua asumista, työtoimintaa, vertaistukea ja ruoka-apua. Erilaisten hankkeiden kautta olemme kehittäneet toimintaa, jota nyt tuotetaan sosiaalipalveluna kunnille ja vankiloille. Asutamme pääosin Kuopioon asunnottomana vapautuvat vangit. Meillä oli vuonna 2014 kuntouttavassa- ja työtoiminnoissa 159 henkilöä, joista rikostaustaisia Kuopiossa 66 prosenttia. Olen itse, samoin kuin osa ohjaajistamme kokemusasiantuntijoita. Lisäksi meillä on muun muassa sosiaalityöntekijä , sairaanhoitaja ja paljon muuta ammatillisesti pätevää henkilökuntaa. Useat kokemusasiantuntijat ovat kouluttautuneet sosiaali- ja terveysalan ammattiin ja ovat nyt ohjaajina.

Mitä vanki kaipaa?

Lähes poikkeuksetta vapautuva vanki kaipaa tavallista arkea, työtä, perhettä ja normaaleja ihmissuhteita. Halua ja voimavarojakin alussa tuntuu riittävän.

Motivaatio tehdä elämänmuutos kariutuu useimmiten pirstaleiseen palvelujärjestelmään, viranomaisten kyynisyyteen ja omaan saamattomuuteen. Vanki kaipaa myös sitä, että joku taho auttaa hänet alkuun silloin kun motivaatio irrottautua rikos- ja päihdekulttuurista on hyvä. Parasta olisi, että sillä joka auttaa, olisi mahdollisuus auttaa ns. yhden luukun periaatteella. Vanki kaipaa tulla kuulluksi ja samalla tukea, joka antaa realistisen kuvan elämästä niin, että pettymykset jäisivät vähäisiksi.

Näiden elementtien ansiosta onnistumisprosentti moninkertalaisten kohdalla on hyvä: enemmän onnistumisia kuin epäonnistumisia.

Hyväksyminen

Rikollinen elämäntapa ja samanhenkiseen porukkaan kuuluminen ovat vieneet monta ihmistä vankilakierteeseen. Sen jälkeen samaistuminen ja omakuvan vääristyminen ovat pitäneet hänet mukana eikä valoa ole juurikaan tunnelin päässä näkynyt.

Kuuluminen johonkin on ihmisen perustarve. Hyväksytyksi tuleminen ja itsensä tarpeelliseksi kokeminen kohottavat itsetuntoa, muiden vertaisten selviytymistarinat antavat uskoa tulevaisuuteen. Meillä tämä yhteisöllisyys tapahtuu ilman päihteitä ja rikoksia. Kristillinen lähimmäisenrakkaus on ihmeellinen juttu. Paras tulos saavutetaan, jos auttaja toteaa rakastavansa autettavaa lähimmäistä ja toisaalta rikoskulttuurissa elänyt ihminen vaistoaa sekä aistii onko auttamisen halu aitoa.

Pekka Matilainen
toiminnanjohtaja
ViaDia Pohjois-Savo ry