Rakenteellinen sosiaalityö

Miksi osallisuutta ja yhdenvertaisuutta on edistettävä poliittisesti?

Posted on Updated on

Vaalikevät on tarjonnut sosiaalityön näkökulmasta mielenkiintoisia, ja välillä aika kammottavia, mahdollisuuksia seurata yhteiskunnallista keskustelua. Parhaillaan menossa olevia hallitusneuvotteluja on povattu tasaväkisen vaalituloksen vuoksi haastaviksi ja pitkittyviksi. Vaalien aikaan huomasin miettiväni toistuvasti sukupolvien välisen solidaarisuuden ja tulevaisuuden uskon tärkeyttä. Kumpaakaan tuntuu mahdottomalta saavuttaa ilman kokemusta yhteiskunnallisesta osallisuudesta. Tässä kirjoituksessa rajaan näkökulmaani ensisijaisesti nuoriin, vaikka samat teemat koskevat myös laajempia ikäluokkia.

 

Edellistä hallitusta leimasi toiminnan perustelu yksipuolisesti talouden nimissä. Juha Sipilän hallituskautta leimasivat suuret, varsinkin palkansaajien kannalta sanelluksi koetut päätökset. Esimerkiksi kilpailukykysopimus ja työttömien aktiivimalli herättivät laajaa yhteiskunnallista vastustusta. Päätösten vaikutuksista on kiistelty. Hallitus on suitsuttanut aktiivimallin parantaneen työllisyyttä, mutta samaan aikaan sen ja muiden leikkausten on epäilty myös johtaneen Kelan toimeentulotukimenojen kasvuun (1).

Nuoriin ovat osuneet rajusti koulutusleikkaukset, eikä niihin taida yksikään hallitusvastuussa viime hallituksissa ollut puolue olla osaton. Erityisesti toisen asteen koulutuksen rahoitukseen on tehty mittavia leikkauksia, jotka ovat olleet ristiriidassa koulutuspolitiikan tavoitteiden kanssa. Peruskoulua ja ammatillista koulutusta pyritään uudistamaan sekä työelämään siirtymistä kehittämään, mutta samaan aikaan julkistalouden tasapainottamiseen perustuen on kohdistettu samoille tahoille suuria säästöpaineita. Suurimmat säästöpaineet ovat viimeksi kohdistuneet ammatilliseen peruskoulutukseen ja korkea-asteen koulutukseen. (2) Lisääntynyt itsenäinen opiskelu, lähiopetuksen vähentäminen ja tuen vähyys ovat korostaneet oppilaiden välisiä eroja opinnoista selviämisessä.

Mitä merkitystä tällä kaikella sitten on?

Tutkimuksissa (3) on saatu selville terveyserojen vaihtuvuuden olevan kehittyneissä maissa kytköksissä maiden sisäiseen tulojen epätasaisuuteen. Tämä yhteys on selvästi voimakkaampi, kuin yhteys maiden välisiä keskituloja vertailtaessa. Lisäksi taloudellisesti eriarvoisemmissa maissa on synkemmät tilastot sosiaalisista ongelmista, lasten hyvinvoinnista ja imeväiskuolleisuudesta, luottamuksesta, mielenterveysongelmista, huumausaineiden käytöstä, eliniästä, ylipainosta, kouluttautumisesta, teiniraskauksista, murhista, vankilatuomioista, sosiaalisesta liikkuvuudesta sekä kierrätyksestä.

Mihin poliitikkojen pitäisi kiinnittää huomiota?

Myös Suomessa on havaittavissa selkeät sosioekonomiseen asemaan perustuvat terveyserot. Eroja on nähtävissä alueellisesti esimerkiksi Itä-Suomen muuta maata synkempinä sairaustilastoina. Päättäjien on syytä olla tietoisia näistä eroista, ja niihin puuttumisen mahdollistamista inhimillisistä ja taloudellisista säästöistä pitkällä aikavälillä. Eri sukupolvien välisen yhteiskunnallisen osallisuuden kysymykseen kiinnittää kattavasti huomiota esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen työpaperi Kaikenikäisille hyvä Suomi vuodelta 2013 (4).

Työpaperissa suositellaan ns. palveluviidakon selkiyttämistä erityisesti heikommassa asemassa olevien byrokratiasta, mikä vapauttaisi voimavaroja tukien hakemiselta ja epävarmuudelta. Heikossa asemassa olevia tulee tarvittaessa tukea myös erityistoimin. Byrokratian keventämisen ja esimerkiksi asumistukijärjestelmän kehittämisen sijaan viimeisin hallitus loi sanelevaa lainsäädäntöä, joka esimerkiksi aktiivimallin muodossa ei ole huomioinut tarpeeksi kattavasti erilaisia työttömän aktiivisuuden tapoja ja työnhakijoiden taustoja. (5)

Lapsia ja perheitä ei auteta ajoissa
Julkisen vallan vastuut ja niihin liittyvät palvelulupaukset on määriteltävä selkeästi ja konkreettisesti lainsäädäntöön perustuen. Palvelulupausten määritelmien on tuettava konkreettisin tavoin lasten ja nuorten mahdollisuuksia hyvän elämän lähtökohtiin. Erityistä huomiota tulee kiinnittää mielenterveysongelmaisiin lapsiin ja nuoriin, joiden palvelut ovat valtakunnallisesti – myös kotikaupungissani Kuopiossa – riittämättömät. Erikoissairaanhoidon ja peruspalveluiden ruuhkautuminen näkyy nyt sosiaalihuoltolain mukaisissa perhepalveluissa ja lastensuojelussa, eivätkä perheet täten saa kohdennetusti heitä auttavaa tukea. Yksityinen palvelutuotanto lienee tullut jäädäkseen, joten on varmistettava niin julkisten kuin yksityisten palvelutuottajien laadun valvonta ja alueellinen yhdenmukaisuus esimerkiksi kansallisen laatusertifioinnin tuella.

Syyllistävän syntyvyyspuheen sijaan THL suosittelee erilaisia perheen ja työn yhteensovittamisen parannuksia, jos tavoitteena on pidentää työuria ja työhön osallistumista. Tämä ei koske vain nuoria, vaan siitä hyötyvät myös omista vanhemmistaan tai lähisukulaisista huolehtivat aikuiset. Joustavien työjärjestelyjen lisäksi on suuri tarve joustavamman perhevapaajärjestelmän luomiselle, ja vanhempien osa-aikatyön järjestelyjen kehittäminen.

Nuorten ja maahanmuuttajien asunnottomuus on ollut kasvava ongelma, joten Asunto-ensin politiikka tulee laajentaa ja tuoda osaksi nuorisotakuuta. Halpoja vuokra-asuntoja tarvitsevat erityisesti nuoret ja perheet. Nyky-yhteiskuntaan osallistuminen vaatii enenevissä määrin tietoteknisiä valmiuksia, mikä korostaa tarvetta kohtuuhintaisille laajakaistapalveluille sekä maksuttomille ja esteettömästi toteutetuille julkisen asioinnin palveluille. Valtion on myös turvattava kansallisen sähköisen tunnistautumisen mahdollisuus, sillä henkilökortin tai passin noin 50 euron kertakustannus voi olla monille pienituloiselle liikaa.

Kansalaisyhteiskunta vaatii aktiivisia kansalaisia, mutta heitä ei synny tyhjiössä. Tarvitaan aktiivisuutta ja osallisuutta tukevaa politiikkaa, joka lisää ihmisten sosiaalista pääomaa, eli yksinkertaistaen yhteistoimintaa sekä vuorovaikutusta muiden yhteiskunnan toimijoiden kanssa. Tämä vaatii vaikutusmahdollisuuksien parantamista lähidemokratiaa kehittämällä, järjestöjen toimintamahdollisuuksien parantamista mm. järjestöbyrokratiaa kehittämällä ja eri ikäryhmien aktiivisuuden huomioimista. Kouluilla on suuri potentiaali tukea lapsia ja nuoria yhteiskunnallisen osallisuuden kehittymisessä.

Sosiaalityöntekijänä toivon tulevan hallituksen ja nykyisten päättäjien edistävän Suomessa asuvien yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa ja osallisuutta laajalla perspektiivillä, ei vain työmarkkina-asemaan keskittyen. Ikäluokkien tai väestöryhmien putoamisella yhteiskunnan laidoille tai ulkopuolelle on aivan liian suuri hinta. Yhtenäisyyttä ei voi rakentaa vastakkainasettelulle ja viholliskuville, sillä se tie ei pääty koskaan edes kannattajiensa hyväksi.

Iiro Väisälä
sosiaalityöntekijä YTM
Kuopio

Lähteet

  1. Kelan talous kuralla toimeentulohakemusten räjähdettyä alkuvuonna: Olivatko Sipilän työllisyyspuheet vain silmänlumetta – ”Aktiivimalli saattaa näkyä”. 1.5.2019. https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/b3d15deb-6ec6-45b6-8434-1638e795f32b
  2. Hanna Virtanen: Koulutuspoliittiset tavoitteet ja niiden saavuttaminen. s 16-21. Teoksessa ETLA Muistioita hallitukselle. Talouspolitiikan linjaus keväällä 2017. https://www.etla.fi/wp-content/uploads/ETLA-Hallitukselle-2017.pdf
  3. Kirjassa Richard Wilkinson ja Kate Pickett (2010) The Spirit Level: Why Equality is Better for Everyone. Kirjan sisältämät oleelliset tilastot on myös julkaistu The Equality Trustin kotisivuilla The Equality Trust. https://www.equalitytrust.org.uk/resources/the-spirit-level
  4. 3: THL: Kaikenikäisille hyvä Suomi. 2013. http://www.julkari.fi/handle/10024/110167
  5. Työttömyysturvan aktiivimalli ei huomioi työttömän omaa aktiivisuutta. 12.2017. https://www.akavalainen.fi/akavalainen/ajassa/artikkelit/tyottomyysturvan_aktiivimalli_ei_huomioi_tyottoman_omaa_aktiivisuutta

 

Mainokset

Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä, paitsi päihderiippuvaiset

Posted on

 

Suomessa yhdenvertaisuus on kirjattu perustuslakiin. Perustuslaki sanoo, ettei ketään saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan esimerkiksi terveydentilan perusteella. Vai saako? Päihderiippuvuuteen liittyy syrjiviä käytänteitä myös julkisen vallan taholta.

 

Päihderiippuvuus on diagnosoitu sairaus. Päihderiippuvuuden syntyminen ei ole yksiselitteistä ja siihen vaikuttavat perimän lisäksi sosiaalisen oppimisen kokemukset ja ympäristötekijät. Riippuvuuden muodostumiseen liittyy aivoissa erilaisia hermostollisia muutoksia. Näiden muutosten ohella riippuvuutta ylläpitävät myös uskomukset aineen ylivertaisuudesta. (Päihdelinkki)

Päihderiippuvuus diagnoosina kuvaa sairautta seuraavasti: Voimakas halu tai pakonomainen tarve käyttää päihteitä, heikentynyt kyky kontrolloida aloittamista ja lopettamista sekä käyttöannoksia, vieroitusoireyhtymä aineen käytön vähentyessä, sietokyvyn kasvu, keskittyminen päihteiden käyttöön niin, että muut mielihyvän lähteet ja kiinnostuksen kohteet jäävät sivuun ja päihteen jatkuva käyttö haitoista huolimatta (THL). Vaikka päihderiippuvuus diagnosoituna hyväksyttäisiin sairaudeksi, päihteen käyttäminen – sairauden ilmenemismuoto – katsotaan yhä luonteen heikkoudeksi, omaksi valinnaksi ja itseaiheutetuksi. Se on oma valinta myös siinä vaiheessa, kun tosi asiassa mitään valittavaa ei enää ole.

Sairaus on vakava. Hoitamattomana se johtaa ennenaikaiseen kuolemaan, eikä kaikille sopivaa hoitokeinoa ole olemassa.

Julkisen vallan on turvattava jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut. Vai onko? Päihderiippuvaisen on vaikea saada apua terveyden ongelmiin perusterveydenhuollossa. Ihmisiä käännytetään päihdeklinikoille hakemaan apua somaattisiin ongelmiin. Myös sosiaalipalveluissa työskentelee alan ammattilaisia, joille päihderiippuvuus on vieras ja ihminen riippuvuuden takana jää kohtaamatta. Ihminen määrittyy palvelujärjestelmässä päihdeongelmansa kautta ja sen negatiivinen leima on voimakas, joskus jopa pysyvä.

Jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon. Vai onko? Vaikka akuutti päihderiippuvuus vie työkyvyn, oikeutta sairauspäivärahaan ei synny, päihderiippuvainen on työttömänä työnhakijana ja aktivointitoimien kohteena. Kela rajaa sairaspäivärahasta pois päihteiden käytön, päihtymyksen, vieroitusoireet ja laitoshoidon. Mitä diagnoosista jää jäljelle?

Kuntoutustuki, joka on tarkoitettu toimeentuloksi, jos sairaus estää toimeentulon turvaavan työnteon, ei koske päihderiippuvaisia. Vaikka on hyvin selvää, ettei vaikeasti päihderiippuvainen henkilö selviä työelämässä ja on sairautensa vuoksi työkyvytön. Päihderiippuvaiselle saatetaan ehdottaa jopa työmarkkinoiden ulkopuolelle jäämistä, joka tarkoittaa samalla tulottomuutta.

Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Vai ovatko? Päihteiden pitkäaikainen ja runsas käyttö voi aiheuttaa käyttäjälleen psyykkisiä ongelmia. Oikeuspsykiatriassa mielenterveyden ongelmat voivat jättää rikoksentekijän tuomiotta ja osoittaa hänet pakkohoitoon. Päihderiippuvaisen kohdalla tilanne on toinen.

Esimerkkinä psykoosi. Se voi olla mielenterveydenhäiriö tai päihteidenkäytöstä johtuva. Päihderiippuvaisen psykoosi ei ole oikeuspsykiatrian mukaan oikea psykoosi, siihen sairastuminen on oma valinta. Se on itse aiheutettu, eikä sillä ole mitään merkitystä tuomiota määrättäessä. Tämä siitä huolimatta, että sairastunut henkilö voi aivan yhtä lailla olla täysin sairaudentunnoton, elää harhaista todellisuuttaan ja tarvita hoitoa parantuakseen. Riippuvuuteen liittyy pakonomainen tarve käyttää päihteitä, riippuvuus ohjaa ihmisen valintoja. Jos päihderiippuvainen pystyisi kontrolloimaan omaa päihteidenkäyttöä, hänellä ei olisi riippuvuusdiagnoosia. Onko päihdepsykoosi siten kuitenkin sairaudesta johtuva? Pitäisikö hoidon tarvetta miettiä myös rikokseen syyllistyneen vaikeasti päihderiippuvaisen ihmisen kohdalla?

Jotta päihderiippuvaisen asema yhteiskunnassa voisi parantua, piilossa olevat syrjivät käytänteet tulisi purkaa ja päihderiippuvuus tulisi ymmärtää sairautena sairauksien joukossa. Tällöin myös hoitoon hakeutuminen ja päihderiippuvuudesta kuntoutuminen olisi helpompaa.

Satu Marja Tanttu
YTL, sosiaalityö

 

 

 

 

 

Nuorten sosiaalityöstä nippu hyviä keinoja puuttua nuorten asunnottomuuteen

Posted on

 

ARA:n Asunnottomat 2017 -selvityksen mukaan asunnottomuus on laskenut kaikissa muissa ikäryhmissä, paitsi alle 25-vuotiaiden kohdalla se on noussut. Me Helsingin Etelän nuorten sosiaalityön (16-29 v.) työntekijät olemme erittäin huolissamme nuorten asunnottomuuden lisääntymisestä ja koemme tilanteen kestämättömäksi.

Iso osa kaikista sosiaalityöhön tulevista yhteydenotoista koskee asumista, asunnottomuutta, asunnottomuuden uhkaa tai asumisen kustannuksista aiheutuvia ongelmia.

Aikuissosiaalityö on asunnottomalle luonteva paikka hakea apua. Todellisuudessa keinomme auttaa asunnottomia ovat kuitenkin rajalliset.

Eteläinen Helsinki on erityinen näköalapaikka asunnottomuuteen: asunnottomille suunnatut palvelut painottuvat sinne ja keskustan alue ihmisineen tarjoaa turvaa kodittomalle. Helsingissä voi valita kolmen Poste Restante -postinumeron väliltä ja kaikki ne sijoittuvat etelän alueelle.

Kantakaupunkiin virtaa ihmisiä myös muualta Suomesta ja maailmasta. Monesti asunnottomuus on seurausta keinottomuudesta ja tietämättömyydestä. Silloin vahva asunnonhaun tuki ja asioiden selvittämisen tuki voi tuottaa tulosta. Helsingin asunnottomia palvellut Asunnottomien sosiaalipalvelut ajettiin alas vuonna 2010, jolloin paljon osaamista jäi siirtymättä alueellisiin sosiaalitoimistoihin. Aikuissosiaalityön asumisneuvojat keskittyvät häätöjen ehkäisyyn eivätkä palvele asunnottomia.

Luottohäiriömerkintöjen vaikutus asunnonsaantiin on kohtuuton, erityisesti vanhojen vuokravelkojen osalta. Tähän olisi pikaisesti kehitettävä uusia toimintamalleja. Perustoimeentulotuen siirto Kelaan ja sähköisen asioinnin lisääntyminen saattavat viivästyttää asunnottomien ja vuokranmaksuvaikeuksissa olevien ohjautumista sosiaalityöhön.

Kelan linjaukset suhteessa heikompiosaisiin nuoriin aikuisiin näyttäytyvät epäoikeudenmukaisina ja eriarvoistavina: vähävaraisesta lapsuudenkodista itsenäistyville nuorille ei pääsääntöisesti myönnetä vuokravakuutta, jolloin he joutuvat epätasa-arvoiseen asemaan verrattuna parempiosaisiin ikätovereihinsa. Lapsuudenkodista on kuitenkin monesti lähdettävä ja toisinaan nuoret hyppäävät tyhjän päälle, asunnottomuuteen.

Asuminen on myös todella kallista Helsingissä ja pienistä asunnoista on pula. Nuorille tyypillisestä kimppa-asumisesta ”rangaistaan” toimeentulotuessa soveltamalla kimppa-asunnossa asuville huomattavasti pienempää kohtuuvuokraa kuin yksin asuville, vaikka jokaisella olisi oma asianmukainen vuokrasopimus.

Lisäksi kimppa-asujalle maksetaan pienempää perusosaa, vaikka perusosaan sisältyvät jaetut kulut ovat todellisuudessa vähentyneet yhteiskunnassa tapahtuneen muutoksen myötä. Kimppa-asuminen on myös ekologisempaa, joten siihen tulisi kannustaa sen sijaan, että siitä tehdään byrokratialoukun myötä epäedullista. Nämä ovat todelliselle elämälle vieraita päätöksiä; ne kasauttavat huono-osaisuutta heti itsenäisen elämän alkuvaiheessa heille, joilla on heikommat lähtökohdat.

Helsinki on sitoutunut Asunnottomuuden ennaltaehkäisyn toimenpideohjelmaan (AUNE 2016-2019). Ohjelmassa sitoudutaan asumisneuvonnan vahvistamiseen. Vaikka Helsingin kaupungin asumisneuvonnan resursseja on lisätty, ne eivät riitä ja eteläisestä kantakaupungista puuttuu aikuissosiaalityön asumisneuvoja kokonaan. Toisena vaikuttavana toimena AUNE:ssa on mainittu Ohjaamon kaltaisen matalan kynnyksen asumisneuvonnan vakiinnuttaminen, jotta nuoret saisivat helposti asumiseen liittyvää apua.

Ohjaamon asumisneuvonta on palvellut myös asunnottomia ja on ollut tärkeä työkalu meille nuorten sosiaalityössä. Ohjaamo-toiminnan rahoitus siirtyi TEM:lle vuoden alussa ja asumisneuvonta päättyi Ohjaamossa. Vastaavaa matalan kynnyksen asumisneuvontaa ei tällä hetkellä ole nuorille.

Lisäksi nuorille aikuisille tarvitaan pikaisesti sekä päihteetöntä että päihteidenkäytön sallivaa tilapäismajoitusta. Erityisesti nuoret naiset ovat haavoittuvaisessa asemassa asunnottomina. Hietaniemenkadun palvelukeskus on jatkuvasti täynnä eikä sovellu väliaikaiseen yöpymiseen, mikäli nuorella ei ole raskasta päihteiden käyttöä. SPR:n Nuorten turvatalon toiminta ei riitä Helsingin kokoiselle kaupungille tässä asunnottomuustilanteessa eikä palvele yli 21-vuotiaita.

Riittävän hätämajoituksen ja asumisneuvonnan puute näkyvät myös siinä, että asiakkaat ovat toimintakyvyltään entistä huonommassa kunnossa palveluihin hakeutuessaan. Siten asiakkaat saattavat tarvita Asumisen tuki -yksiköstä haettavaa tuetumpaa asumista, jonka voisi monen kohdalla välttää, jos he löytäisivät palvelut varhaisemmassa vaiheessa. Tästä syystä tuetun asumisen jonot myös kasvavat hyvin pitkiksi.

Sosiaalityön ruohonjuuritasolla näkyy, että asumiseen liittyvän tuen puute ja asunnottomuus ovat merkittäviä syrjäyttäviä tekijöitä. Ilman asuntoa on mahdotonta suunnitella elämää päivää tai paria pidemmälle. Sen lisäksi asunnottomuuden aiheuttamat vahingot ovat monesti niin merkittäviä, että vahinkojen korjaamiseen kuluu poikkeuksellisen paljon aikaa ja resursseja, mikä tulee inhimillisesti ja taloudellisesti kalliiksi yksilöille ja yhteiskunnalle.

Harmiksemme toteamme, että sosiaalityössä ei ole käytössä riittävästi keinoja asunnottomien nuorten auttamiseksi. Asunnottomuuden torjuntaan tarvitaan lisää resursseja ja toimintamalleja unohtamatta asumisen kalleuteen liittyviä rakenteellisia ja asuntopoliittisia toimenpiteitä.

Helsingin kaupunki, Sosiaali- ja terveystoimiala
Perhe- ja sosiaalipalvelut, Nuorten palvelut ja aikuissosiaalityö
Etelän nuorten sosiaalityö
Sanna Kokko Kiira Talvela, Tiina Laaksoranta Laura Willman,Anna-Riikka Ojala Petra Nurmola, Anita Kuronen Mia Nyström, Karoliina Ojanen Liisa Lemmetty, Kaisa Puhakka Päivi Kekkonen, Anniina Puisto Anniina Piiroinen, Noora Pyykkö Marketta Siponen, Oona Häkkinen Päivi Nurmi, Julija Semenuka Eliisa Tuisku, Laura Lager Tuulia Järvenpää ja Merja Harju

Sosiaalityön opiskelija valmistuu kaaoksen keskelle – Paras siis pitää ääntä

Posted on Updated on

unnamed

 

Sekava sote, ammattihenkilölain tulkinnat, yhteiskunnan eriarvoistuminen, valtavat asiakasmäärät sekä aikataulupaineet. Sosiaalityö on niin monenlaisen murroksen keskellä, että opiskelijasta tuleva työ vaikuttaa olevan kaaoksen kourissa.

 

Jos sote-uudistus etenee suunnitelmien mukaan, aloittavat nyt sosiaalityötä opiskelevat työuriaan uusissa rakenteissa. Kunnallinen sosiaalityö siirtyy maakunnan liikelaitoksiin, mutta mikä sosiaalityön paikka kokonaisuudessa on? Ainakin julkisessa keskustelussa sosiaalityön rooli on jäänyt terveydenhuollon jalkoihin.

Sijaisuuskäytännöt ihmetyttävät

Roolin pitäisi kirkastua, kun tarkastellaan ammattihenkilölakia, joka linjaa, että sosiaalityötä saa tehdä vain sosiaalityöstä pääaineopinnot tehnyt maisteri. Sijaisuuksiin sen sijaan voi palkata sosiaalityön pääaineopiskelijan, jolla on aineopinnot ja niihin kuuluva harjoittelu tehtynä. Valviran viime marraskuussa julkaisema linjaus hämmensi kuitenkin käsitystä lain tulkinnasta. Linjauksen mukaan sijaiseksi voisikin palkata myös sosiaalityön perus- ja aineopinnot tehneen sosionomin tai sosiaalialalle soveltuvan pääaineen maisterin.

Mitä tämä kaikki käytännössä tarkoittaa? Kentältä kuultujen tarinoiden perusteella ainakin sitä, että sijaisuuksiin on palkattu väkeä hyvin kirjavin perustein täysin kunnasta ja paikallisista käytännöistä riippuen.

Ei kai nyt vain aiota vesittää vuosia väännettyä ammattihenkilölakia, jonka tarkoitus on ennen kaikkea huolehtia asiakkaiden oikeudesta laadukkaisiin ja ammattimaisiin sosiaalihuollon palveluihin? Näitä käänteitä erityisesti opiskelijoiden olisi syytä seurata tarkalla silmällä, sillä kyse on mitä suurimmissa määrin juuri meidän tulevista työolosuhteistamme.

Ylikuormitus näkyy opiskelijallekin

Työelämässä vastassa ovat väistämättä resurssipula sekä asiakkaiden yhä monimuotoisemmat avuntarpeet. Alan ylikuormitus konkretisoituu opiskelijalle harjoittelupaikkaa etsiessä, kun osaan paikoista ei jakseta ottaa opiskelijaa ihmettelemään ja toisissa paikoissa työtä työnnetään mielellään untuvikon harteille. Omasta jaksamisesta murehtii jo ennen kuin on töitä edes aloittanut.

Kaiken tämän päälle yhteiskunta muuttuu huolestuttavaan suuntaan. Eriarvoisuus kasvaa, perusturva heikkenee ja pahoinvointi lisääntyy. Tätä kaikkea sosiaalityöntekijät yrittävät selvittää sekavissa olosuhteissa.

Uusi aktivismi ilahduttaa

Mitä kaiken myllerryksen keskellä sitten voi tehdä?

Opiskelijalla on käytännössä kaksi vaihtoehtoa. Voi olla hiljaa tai pitää ääntä.

Sosiaalityön vanhana painolastina ollut vaikenemisen kulttuuri on nimittäin lopulta murtumassa ja alalla nousee uudenlainen aktivismi, joka näkyy erityisen voimakkaasti sosiaalisessa mediassa.

Kaikista hienointa on, että aktivismi ei jää verkkokeskusteluihin.

Sosiaalityöntekijöiden #1000nimeä-kampanja lastensuojelun työolojen ja resurssien kohentamiseksi oli vakuuttava voimannäyte, joka sai sosiaali- ja terveysministeriön käynnistämään selvityksen lastensuojelun tilasta.

Murroksissa muhii mahdollisuuksia

Seuraava suuri haaste on varmistaa, että poliittiset toimet eivät jää selvittelyn tasolle, vaan lastensuojelun pitkään jatkuneisiin ongelmiin löydetään kestäviä ratkaisuja. Samalla esiin pitää nostaa sosiaalityön kaikkia eri aloja ja tehdä selväksi, että resurssivajeeseen, arvostuksen puutteeseen ja huonoihin työoloihin ei tarvitse alistua.

Kaikkien uhkakuvien keskellä on hyvä muistaa, että suurissa murroksissa on myös paljon mahdollisuuksia. Sosiaalityön asiantuntijuus voi nyt nousta esiin ja profiloitua uudella tavalla.

Vinoutunutta ja kohtuuttoman kielteistä julkisuuskuvaa on mitä mainioin mahdollisuus muuttaa. Työn perusperiaatteita uhkaavaan kehitykseenkään ei tarvitse turtua.

Kyse ei ole ihan pienistä muutoksista, eivätkä ne taatusti tapahdu helposti. Siksi muutostyöhön tarvitaan mukaan kaikkia, myös opiskelijoita.

Tulevista työoloista on turha olla huolissaan, jos niiden korjaamiseksi ei aio tehdä mitään.

Tarja Kovanen
Sosiaalityön opiskelija, Itä-Suomen yliopisto

 

 

 

 

Radikalisaatio-käsitteen monet kasvot

Posted on Updated on

Länsimaissa yhteiskunnallinen keskustelu radikalisoitumisesta paikantuu toistuvasti islaminuskon ja terrorismin yhteyteen. Siitä on muodostunut länsimaiden omima trendikäsite jota käytetään harhaanjohtavasti tämänhetkisen turvallisuuskeskustelun näkökulmasta. Onko käsitteelle annettu syyttä turhan vahva negatiivinen arvolatautuneisuus?

Väkivaltaiseen radikalisoitumiseen vahvasti yhdistetyt muslimiryhmät ovat olleet runsaasti esillä julkisessa keskustelussa, minkä seurauksena erityisesti nuoret islaminuskoa harjoittavat miehet kuvaillaan stereotyyppisesti terroristeiksi ja väkivaltaa harjoittaviksi henkilöiksi, joihin tulee suhtautua yhteiskunnan turvallisuutta uhkaavina tekijöinä. Kuitenkin tutkimusten perusteella väkivaltaiset radikalisaatioksi luokiteltavat toimet esimerkiksi Suomessa liittyvät lähinnä skinheadeihin tai poliittisiin ääriryhmiin, jotka kohdentavat laittomat toimet kantaväestöön sekä etnisiin vähemmistöryhmiin (1).

Aiheen problematisointi poliittisella areenalla on vakiinnuttanut terrorismin sekä radikalisaation syiden etsimisen islamista, kun taas ei-muslimien tekemän väkivallan syitä selitetään eri tavoin. Näin ollen radikalisaation problemaattisuus paikantuu vahvasti eri tapoihin selittää ilmiö. Keskustelun paikantuminen terrorismin uhkakuvaa vasten sekä ilmiön yhdistäminen muslimiyhteisöihin lisää osaltaan moraalipaniikkia, islamofobiaa sekä muukalaispelkoa. Tämän vuoksi on erityisen huolestuttavaa nähdä islaminvastaisen retoriikan vakiintuvan yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Käsite luo mielikuvia

Radikalisaatio-käsitteen esiintyvyys julkisessa keskustelussa eskaloitui huippuunsa 2000-luvun puolella erityisesti vuoden 2001 Yhdysvalloissa tapahtuneiden terroristi-iskujen vaikutuksesta. Käsite esiintyy yhteiskunnallisessa keskustelussa toistuvasti, mikä osaltaan lisää radikalisaation ympärillä liittyvää epäselvyyttä ja käsitteen käyttöä eri asiayhteyksissä harhaanjohtavasti. Puheen esiintyminen yhteiskunnallisessa keskustelussa ennen tätä oli vähäistä, jolloin sitä käytettiin kuvaamaan lähinnä poliittisia kampanjoita tai protesteja sosiaalisen, poliittisen tai taloudellisen muutoksen puolesta väkivalta-aspektin liittymättä sen enempää ilmiöön (2). Käsitteen merkityksen voidaan hahmottaa muuttuneen suuressa määrin viime vuosikymmenen aikana, minkä myötä radikalisaatio on saanut lisääntyneessä määrin negatiivista huomiota.

radi_blogiinTutkijayhteisöt ovat päässeet yhteisymmärrykseen siitä, ettei ole vain yhtä, vaan monia eri mekanismeja radikalisoitua. Kuitenkin radikalisaation monimutkaisuudesta huolimatta siitä näyttäytyy vain jäävuoren huippu. On tärkeää huomata, että radikalisaatio ei aina johda tekoihin tai toimintamalleihin ja että radikalisaatioprosessi voi näyttäytyä myös laillisten toimintamallien kautta. Esimerkiksi naisten tai eläinten asemaa eteenpäin ajavat ryhmät voidaan joissakin kulttuureissa nähdä radikaaleina ryhminä.

Laillisena ilmiönä radikalisaatio näyttäytyy myönteisenä yhteiskunnan muutosprosessina, josta ei välttämättä synny uhkaa yhteiskunnalle (3). Radikalisaatio-käsitteen monimutkaisesta luonteesta johtuen sen laillisen tai laittoman toiminnan aspektit on syytä huomioida, kun käsitteestä esitetään yhteiskunnallisessa keskustelussa yksipuolisesti laiton puoli ja sitä kautta käsite assosioidaan lähelle terrorismin käsitettä.

Radikalisaatio uskonnon ominaispiirteeksi

Väkivaltainen radikalisoituminen, mukaan lukien terroristiteot, ovat oikeutetusti tuomittavia ja näin ollen terrorismin torjunta muodostuu tärkeäksi osaksi ennaltaehkäisevää turvallisuuspolitiikkaa. Radikalisaation yhdistäminen terrorismiin ja väkivaltaiseen ekstremismiin on kuitenkin johtanut siihen ristiriitaiseen tilanteeseen, että radikalisaatioriskin leiman saaneisiin ryhmiin kohdennetaan oikeutetusti poliisitoimia Euroopassa (4). Ennaltaehkäisevällä turvallisuuspolitiikalla sekä terrorisminvastaisen sodan ohjelmilla on

  • riski kääntyä itseään vastaan, erityisesti, jos suuri osa resursseista kohdistetaan muslimiyhteisöön,
  • riski tuottaa syrjiviä lakeja, jolla institutionaalisoidaan rasismi tunnistamalla muslimit uhkaksi yhteiskunnan koheesiolle ja
  • riski luoda ryhmien tarpeetonta profilointia, joka pikemminkin ruokkii radikalisoitumista kuin ehkäisee sitä.

Keskustelu kaipaa radikalisaation eri muotojen tarkastelua sekä sen monimutkaisten syntymekanismien paikantamista korostamatta ilmiötä vain tiettyihin ryhmiin kiinnittyvänä ongelmana. Ilman ilmiön kokonaisvaltaista hahmottamista, mukaan lukien radikalisaation laillista puolta, on vaikeaa ymmärtää ilmiön taustalla vaikuttavia mekanismeja sekä kehittää radikalisaatioprosessiin sopivat interventiomenetelmät.

Siru Jokimies, Itä-Suomen yliopisto

Teksti perustuu kirjoittajan kandidaatin tutkielmaan

[1] Sisäasiainministeriö. 2012. ”Tavoitteena eheä yhteiskunta. Kansallinen toimenpideohjelma väkivaltaisen extremismin ennaltaehkäisemiseksi.” Sisäasiainministeriön julkaisusarja, 28/2012, 1‒31.

[2] Githens-Mazer, Jonathan. 2012, ”The rhetoric and reality: radicalization and political discourse” International Political Science Review 33:5, 556‒567.

[3] Borum, Randy. 2011. “Radicalization into Violent Extremism I: A Review of Social Science Theories” Journal of Strategic Security 4:4, 7‒36.

[4] Abbas, Tahir & Imran Awan. 2015. “Limits of UK Counterterrorism Policy and its Implications for Islamophobia and Far Right Extremism”. International Journal for Crime, Justice and Social Democracy 4:3, 16‒29.