Rakenteellinen sosiaalityö

Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä, paitsi päihderiippuvaiset

Posted on

 

Suomessa yhdenvertaisuus on kirjattu perustuslakiin. Perustuslaki sanoo, ettei ketään saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan esimerkiksi terveydentilan perusteella. Vai saako? Päihderiippuvuuteen liittyy syrjiviä käytänteitä myös julkisen vallan taholta.

 

Päihderiippuvuus on diagnosoitu sairaus. Päihderiippuvuuden syntyminen ei ole yksiselitteistä ja siihen vaikuttavat perimän lisäksi sosiaalisen oppimisen kokemukset ja ympäristötekijät. Riippuvuuden muodostumiseen liittyy aivoissa erilaisia hermostollisia muutoksia. Näiden muutosten ohella riippuvuutta ylläpitävät myös uskomukset aineen ylivertaisuudesta. (Päihdelinkki)

Päihderiippuvuus diagnoosina kuvaa sairautta seuraavasti: Voimakas halu tai pakonomainen tarve käyttää päihteitä, heikentynyt kyky kontrolloida aloittamista ja lopettamista sekä käyttöannoksia, vieroitusoireyhtymä aineen käytön vähentyessä, sietokyvyn kasvu, keskittyminen päihteiden käyttöön niin, että muut mielihyvän lähteet ja kiinnostuksen kohteet jäävät sivuun ja päihteen jatkuva käyttö haitoista huolimatta (THL). Vaikka päihderiippuvuus diagnosoituna hyväksyttäisiin sairaudeksi, päihteen käyttäminen – sairauden ilmenemismuoto – katsotaan yhä luonteen heikkoudeksi, omaksi valinnaksi ja itseaiheutetuksi. Se on oma valinta myös siinä vaiheessa, kun tosi asiassa mitään valittavaa ei enää ole.

Sairaus on vakava. Hoitamattomana se johtaa ennenaikaiseen kuolemaan, eikä kaikille sopivaa hoitokeinoa ole olemassa.

Julkisen vallan on turvattava jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut. Vai onko? Päihderiippuvaisen on vaikea saada apua terveyden ongelmiin perusterveydenhuollossa. Ihmisiä käännytetään päihdeklinikoille hakemaan apua somaattisiin ongelmiin. Myös sosiaalipalveluissa työskentelee alan ammattilaisia, joille päihderiippuvuus on vieras ja ihminen riippuvuuden takana jää kohtaamatta. Ihminen määrittyy palvelujärjestelmässä päihdeongelmansa kautta ja sen negatiivinen leima on voimakas, joskus jopa pysyvä.

Jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon. Vai onko? Vaikka akuutti päihderiippuvuus vie työkyvyn, oikeutta sairauspäivärahaan ei synny, päihderiippuvainen on työttömänä työnhakijana ja aktivointitoimien kohteena. Kela rajaa sairaspäivärahasta pois päihteiden käytön, päihtymyksen, vieroitusoireet ja laitoshoidon. Mitä diagnoosista jää jäljelle?

Kuntoutustuki, joka on tarkoitettu toimeentuloksi, jos sairaus estää toimeentulon turvaavan työnteon, ei koske päihderiippuvaisia. Vaikka on hyvin selvää, ettei vaikeasti päihderiippuvainen henkilö selviä työelämässä ja on sairautensa vuoksi työkyvytön. Päihderiippuvaiselle saatetaan ehdottaa jopa työmarkkinoiden ulkopuolelle jäämistä, joka tarkoittaa samalla tulottomuutta.

Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Vai ovatko? Päihteiden pitkäaikainen ja runsas käyttö voi aiheuttaa käyttäjälleen psyykkisiä ongelmia. Oikeuspsykiatriassa mielenterveyden ongelmat voivat jättää rikoksentekijän tuomiotta ja osoittaa hänet pakkohoitoon. Päihderiippuvaisen kohdalla tilanne on toinen.

Esimerkkinä psykoosi. Se voi olla mielenterveydenhäiriö tai päihteidenkäytöstä johtuva. Päihderiippuvaisen psykoosi ei ole oikeuspsykiatrian mukaan oikea psykoosi, siihen sairastuminen on oma valinta. Se on itse aiheutettu, eikä sillä ole mitään merkitystä tuomiota määrättäessä. Tämä siitä huolimatta, että sairastunut henkilö voi aivan yhtä lailla olla täysin sairaudentunnoton, elää harhaista todellisuuttaan ja tarvita hoitoa parantuakseen. Riippuvuuteen liittyy pakonomainen tarve käyttää päihteitä, riippuvuus ohjaa ihmisen valintoja. Jos päihderiippuvainen pystyisi kontrolloimaan omaa päihteidenkäyttöä, hänellä ei olisi riippuvuusdiagnoosia. Onko päihdepsykoosi siten kuitenkin sairaudesta johtuva? Pitäisikö hoidon tarvetta miettiä myös rikokseen syyllistyneen vaikeasti päihderiippuvaisen ihmisen kohdalla?

Jotta päihderiippuvaisen asema yhteiskunnassa voisi parantua, piilossa olevat syrjivät käytänteet tulisi purkaa ja päihderiippuvuus tulisi ymmärtää sairautena sairauksien joukossa. Tällöin myös hoitoon hakeutuminen ja päihderiippuvuudesta kuntoutuminen olisi helpompaa.

Satu Marja Tanttu
YTL, sosiaalityö

 

 

 

 

 

Mainokset

Nuorten sosiaalityöstä nippu hyviä keinoja puuttua nuorten asunnottomuuteen

Posted on

 

ARA:n Asunnottomat 2017 -selvityksen mukaan asunnottomuus on laskenut kaikissa muissa ikäryhmissä, paitsi alle 25-vuotiaiden kohdalla se on noussut. Me Helsingin Etelän nuorten sosiaalityön (16-29 v.) työntekijät olemme erittäin huolissamme nuorten asunnottomuuden lisääntymisestä ja koemme tilanteen kestämättömäksi.

Iso osa kaikista sosiaalityöhön tulevista yhteydenotoista koskee asumista, asunnottomuutta, asunnottomuuden uhkaa tai asumisen kustannuksista aiheutuvia ongelmia.

Aikuissosiaalityö on asunnottomalle luonteva paikka hakea apua. Todellisuudessa keinomme auttaa asunnottomia ovat kuitenkin rajalliset.

Eteläinen Helsinki on erityinen näköalapaikka asunnottomuuteen: asunnottomille suunnatut palvelut painottuvat sinne ja keskustan alue ihmisineen tarjoaa turvaa kodittomalle. Helsingissä voi valita kolmen Poste Restante -postinumeron väliltä ja kaikki ne sijoittuvat etelän alueelle.

Kantakaupunkiin virtaa ihmisiä myös muualta Suomesta ja maailmasta. Monesti asunnottomuus on seurausta keinottomuudesta ja tietämättömyydestä. Silloin vahva asunnonhaun tuki ja asioiden selvittämisen tuki voi tuottaa tulosta. Helsingin asunnottomia palvellut Asunnottomien sosiaalipalvelut ajettiin alas vuonna 2010, jolloin paljon osaamista jäi siirtymättä alueellisiin sosiaalitoimistoihin. Aikuissosiaalityön asumisneuvojat keskittyvät häätöjen ehkäisyyn eivätkä palvele asunnottomia.

Luottohäiriömerkintöjen vaikutus asunnonsaantiin on kohtuuton, erityisesti vanhojen vuokravelkojen osalta. Tähän olisi pikaisesti kehitettävä uusia toimintamalleja. Perustoimeentulotuen siirto Kelaan ja sähköisen asioinnin lisääntyminen saattavat viivästyttää asunnottomien ja vuokranmaksuvaikeuksissa olevien ohjautumista sosiaalityöhön.

Kelan linjaukset suhteessa heikompiosaisiin nuoriin aikuisiin näyttäytyvät epäoikeudenmukaisina ja eriarvoistavina: vähävaraisesta lapsuudenkodista itsenäistyville nuorille ei pääsääntöisesti myönnetä vuokravakuutta, jolloin he joutuvat epätasa-arvoiseen asemaan verrattuna parempiosaisiin ikätovereihinsa. Lapsuudenkodista on kuitenkin monesti lähdettävä ja toisinaan nuoret hyppäävät tyhjän päälle, asunnottomuuteen.

Asuminen on myös todella kallista Helsingissä ja pienistä asunnoista on pula. Nuorille tyypillisestä kimppa-asumisesta ”rangaistaan” toimeentulotuessa soveltamalla kimppa-asunnossa asuville huomattavasti pienempää kohtuuvuokraa kuin yksin asuville, vaikka jokaisella olisi oma asianmukainen vuokrasopimus.

Lisäksi kimppa-asujalle maksetaan pienempää perusosaa, vaikka perusosaan sisältyvät jaetut kulut ovat todellisuudessa vähentyneet yhteiskunnassa tapahtuneen muutoksen myötä. Kimppa-asuminen on myös ekologisempaa, joten siihen tulisi kannustaa sen sijaan, että siitä tehdään byrokratialoukun myötä epäedullista. Nämä ovat todelliselle elämälle vieraita päätöksiä; ne kasauttavat huono-osaisuutta heti itsenäisen elämän alkuvaiheessa heille, joilla on heikommat lähtökohdat.

Helsinki on sitoutunut Asunnottomuuden ennaltaehkäisyn toimenpideohjelmaan (AUNE 2016-2019). Ohjelmassa sitoudutaan asumisneuvonnan vahvistamiseen. Vaikka Helsingin kaupungin asumisneuvonnan resursseja on lisätty, ne eivät riitä ja eteläisestä kantakaupungista puuttuu aikuissosiaalityön asumisneuvoja kokonaan. Toisena vaikuttavana toimena AUNE:ssa on mainittu Ohjaamon kaltaisen matalan kynnyksen asumisneuvonnan vakiinnuttaminen, jotta nuoret saisivat helposti asumiseen liittyvää apua.

Ohjaamon asumisneuvonta on palvellut myös asunnottomia ja on ollut tärkeä työkalu meille nuorten sosiaalityössä. Ohjaamo-toiminnan rahoitus siirtyi TEM:lle vuoden alussa ja asumisneuvonta päättyi Ohjaamossa. Vastaavaa matalan kynnyksen asumisneuvontaa ei tällä hetkellä ole nuorille.

Lisäksi nuorille aikuisille tarvitaan pikaisesti sekä päihteetöntä että päihteidenkäytön sallivaa tilapäismajoitusta. Erityisesti nuoret naiset ovat haavoittuvaisessa asemassa asunnottomina. Hietaniemenkadun palvelukeskus on jatkuvasti täynnä eikä sovellu väliaikaiseen yöpymiseen, mikäli nuorella ei ole raskasta päihteiden käyttöä. SPR:n Nuorten turvatalon toiminta ei riitä Helsingin kokoiselle kaupungille tässä asunnottomuustilanteessa eikä palvele yli 21-vuotiaita.

Riittävän hätämajoituksen ja asumisneuvonnan puute näkyvät myös siinä, että asiakkaat ovat toimintakyvyltään entistä huonommassa kunnossa palveluihin hakeutuessaan. Siten asiakkaat saattavat tarvita Asumisen tuki -yksiköstä haettavaa tuetumpaa asumista, jonka voisi monen kohdalla välttää, jos he löytäisivät palvelut varhaisemmassa vaiheessa. Tästä syystä tuetun asumisen jonot myös kasvavat hyvin pitkiksi.

Sosiaalityön ruohonjuuritasolla näkyy, että asumiseen liittyvän tuen puute ja asunnottomuus ovat merkittäviä syrjäyttäviä tekijöitä. Ilman asuntoa on mahdotonta suunnitella elämää päivää tai paria pidemmälle. Sen lisäksi asunnottomuuden aiheuttamat vahingot ovat monesti niin merkittäviä, että vahinkojen korjaamiseen kuluu poikkeuksellisen paljon aikaa ja resursseja, mikä tulee inhimillisesti ja taloudellisesti kalliiksi yksilöille ja yhteiskunnalle.

Harmiksemme toteamme, että sosiaalityössä ei ole käytössä riittävästi keinoja asunnottomien nuorten auttamiseksi. Asunnottomuuden torjuntaan tarvitaan lisää resursseja ja toimintamalleja unohtamatta asumisen kalleuteen liittyviä rakenteellisia ja asuntopoliittisia toimenpiteitä.

Helsingin kaupunki, Sosiaali- ja terveystoimiala
Perhe- ja sosiaalipalvelut, Nuorten palvelut ja aikuissosiaalityö
Etelän nuorten sosiaalityö
Sanna Kokko Kiira Talvela, Tiina Laaksoranta Laura Willman,Anna-Riikka Ojala Petra Nurmola, Anita Kuronen Mia Nyström, Karoliina Ojanen Liisa Lemmetty, Kaisa Puhakka Päivi Kekkonen, Anniina Puisto Anniina Piiroinen, Noora Pyykkö Marketta Siponen, Oona Häkkinen Päivi Nurmi, Julija Semenuka Eliisa Tuisku, Laura Lager Tuulia Järvenpää ja Merja Harju

Sosiaalityön opiskelija valmistuu kaaoksen keskelle – Paras siis pitää ääntä

Posted on Updated on

unnamed

 

Sekava sote, ammattihenkilölain tulkinnat, yhteiskunnan eriarvoistuminen, valtavat asiakasmäärät sekä aikataulupaineet. Sosiaalityö on niin monenlaisen murroksen keskellä, että opiskelijasta tuleva työ vaikuttaa olevan kaaoksen kourissa.

 

Jos sote-uudistus etenee suunnitelmien mukaan, aloittavat nyt sosiaalityötä opiskelevat työuriaan uusissa rakenteissa. Kunnallinen sosiaalityö siirtyy maakunnan liikelaitoksiin, mutta mikä sosiaalityön paikka kokonaisuudessa on? Ainakin julkisessa keskustelussa sosiaalityön rooli on jäänyt terveydenhuollon jalkoihin.

Sijaisuuskäytännöt ihmetyttävät

Roolin pitäisi kirkastua, kun tarkastellaan ammattihenkilölakia, joka linjaa, että sosiaalityötä saa tehdä vain sosiaalityöstä pääaineopinnot tehnyt maisteri. Sijaisuuksiin sen sijaan voi palkata sosiaalityön pääaineopiskelijan, jolla on aineopinnot ja niihin kuuluva harjoittelu tehtynä. Valviran viime marraskuussa julkaisema linjaus hämmensi kuitenkin käsitystä lain tulkinnasta. Linjauksen mukaan sijaiseksi voisikin palkata myös sosiaalityön perus- ja aineopinnot tehneen sosionomin tai sosiaalialalle soveltuvan pääaineen maisterin.

Mitä tämä kaikki käytännössä tarkoittaa? Kentältä kuultujen tarinoiden perusteella ainakin sitä, että sijaisuuksiin on palkattu väkeä hyvin kirjavin perustein täysin kunnasta ja paikallisista käytännöistä riippuen.

Ei kai nyt vain aiota vesittää vuosia väännettyä ammattihenkilölakia, jonka tarkoitus on ennen kaikkea huolehtia asiakkaiden oikeudesta laadukkaisiin ja ammattimaisiin sosiaalihuollon palveluihin? Näitä käänteitä erityisesti opiskelijoiden olisi syytä seurata tarkalla silmällä, sillä kyse on mitä suurimmissa määrin juuri meidän tulevista työolosuhteistamme.

Ylikuormitus näkyy opiskelijallekin

Työelämässä vastassa ovat väistämättä resurssipula sekä asiakkaiden yhä monimuotoisemmat avuntarpeet. Alan ylikuormitus konkretisoituu opiskelijalle harjoittelupaikkaa etsiessä, kun osaan paikoista ei jakseta ottaa opiskelijaa ihmettelemään ja toisissa paikoissa työtä työnnetään mielellään untuvikon harteille. Omasta jaksamisesta murehtii jo ennen kuin on töitä edes aloittanut.

Kaiken tämän päälle yhteiskunta muuttuu huolestuttavaan suuntaan. Eriarvoisuus kasvaa, perusturva heikkenee ja pahoinvointi lisääntyy. Tätä kaikkea sosiaalityöntekijät yrittävät selvittää sekavissa olosuhteissa.

Uusi aktivismi ilahduttaa

Mitä kaiken myllerryksen keskellä sitten voi tehdä?

Opiskelijalla on käytännössä kaksi vaihtoehtoa. Voi olla hiljaa tai pitää ääntä.

Sosiaalityön vanhana painolastina ollut vaikenemisen kulttuuri on nimittäin lopulta murtumassa ja alalla nousee uudenlainen aktivismi, joka näkyy erityisen voimakkaasti sosiaalisessa mediassa.

Kaikista hienointa on, että aktivismi ei jää verkkokeskusteluihin.

Sosiaalityöntekijöiden #1000nimeä-kampanja lastensuojelun työolojen ja resurssien kohentamiseksi oli vakuuttava voimannäyte, joka sai sosiaali- ja terveysministeriön käynnistämään selvityksen lastensuojelun tilasta.

Murroksissa muhii mahdollisuuksia

Seuraava suuri haaste on varmistaa, että poliittiset toimet eivät jää selvittelyn tasolle, vaan lastensuojelun pitkään jatkuneisiin ongelmiin löydetään kestäviä ratkaisuja. Samalla esiin pitää nostaa sosiaalityön kaikkia eri aloja ja tehdä selväksi, että resurssivajeeseen, arvostuksen puutteeseen ja huonoihin työoloihin ei tarvitse alistua.

Kaikkien uhkakuvien keskellä on hyvä muistaa, että suurissa murroksissa on myös paljon mahdollisuuksia. Sosiaalityön asiantuntijuus voi nyt nousta esiin ja profiloitua uudella tavalla.

Vinoutunutta ja kohtuuttoman kielteistä julkisuuskuvaa on mitä mainioin mahdollisuus muuttaa. Työn perusperiaatteita uhkaavaan kehitykseenkään ei tarvitse turtua.

Kyse ei ole ihan pienistä muutoksista, eivätkä ne taatusti tapahdu helposti. Siksi muutostyöhön tarvitaan mukaan kaikkia, myös opiskelijoita.

Tulevista työoloista on turha olla huolissaan, jos niiden korjaamiseksi ei aio tehdä mitään.

Tarja Kovanen
Sosiaalityön opiskelija, Itä-Suomen yliopisto

 

 

 

 

Radikalisaatio-käsitteen monet kasvot

Posted on Updated on

Länsimaissa yhteiskunnallinen keskustelu radikalisoitumisesta paikantuu toistuvasti islaminuskon ja terrorismin yhteyteen. Siitä on muodostunut länsimaiden omima trendikäsite jota käytetään harhaanjohtavasti tämänhetkisen turvallisuuskeskustelun näkökulmasta. Onko käsitteelle annettu syyttä turhan vahva negatiivinen arvolatautuneisuus?

Väkivaltaiseen radikalisoitumiseen vahvasti yhdistetyt muslimiryhmät ovat olleet runsaasti esillä julkisessa keskustelussa, minkä seurauksena erityisesti nuoret islaminuskoa harjoittavat miehet kuvaillaan stereotyyppisesti terroristeiksi ja väkivaltaa harjoittaviksi henkilöiksi, joihin tulee suhtautua yhteiskunnan turvallisuutta uhkaavina tekijöinä. Kuitenkin tutkimusten perusteella väkivaltaiset radikalisaatioksi luokiteltavat toimet esimerkiksi Suomessa liittyvät lähinnä skinheadeihin tai poliittisiin ääriryhmiin, jotka kohdentavat laittomat toimet kantaväestöön sekä etnisiin vähemmistöryhmiin (1).

Aiheen problematisointi poliittisella areenalla on vakiinnuttanut terrorismin sekä radikalisaation syiden etsimisen islamista, kun taas ei-muslimien tekemän väkivallan syitä selitetään eri tavoin. Näin ollen radikalisaation problemaattisuus paikantuu vahvasti eri tapoihin selittää ilmiö. Keskustelun paikantuminen terrorismin uhkakuvaa vasten sekä ilmiön yhdistäminen muslimiyhteisöihin lisää osaltaan moraalipaniikkia, islamofobiaa sekä muukalaispelkoa. Tämän vuoksi on erityisen huolestuttavaa nähdä islaminvastaisen retoriikan vakiintuvan yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Käsite luo mielikuvia

Radikalisaatio-käsitteen esiintyvyys julkisessa keskustelussa eskaloitui huippuunsa 2000-luvun puolella erityisesti vuoden 2001 Yhdysvalloissa tapahtuneiden terroristi-iskujen vaikutuksesta. Käsite esiintyy yhteiskunnallisessa keskustelussa toistuvasti, mikä osaltaan lisää radikalisaation ympärillä liittyvää epäselvyyttä ja käsitteen käyttöä eri asiayhteyksissä harhaanjohtavasti. Puheen esiintyminen yhteiskunnallisessa keskustelussa ennen tätä oli vähäistä, jolloin sitä käytettiin kuvaamaan lähinnä poliittisia kampanjoita tai protesteja sosiaalisen, poliittisen tai taloudellisen muutoksen puolesta väkivalta-aspektin liittymättä sen enempää ilmiöön (2). Käsitteen merkityksen voidaan hahmottaa muuttuneen suuressa määrin viime vuosikymmenen aikana, minkä myötä radikalisaatio on saanut lisääntyneessä määrin negatiivista huomiota.

radi_blogiinTutkijayhteisöt ovat päässeet yhteisymmärrykseen siitä, ettei ole vain yhtä, vaan monia eri mekanismeja radikalisoitua. Kuitenkin radikalisaation monimutkaisuudesta huolimatta siitä näyttäytyy vain jäävuoren huippu. On tärkeää huomata, että radikalisaatio ei aina johda tekoihin tai toimintamalleihin ja että radikalisaatioprosessi voi näyttäytyä myös laillisten toimintamallien kautta. Esimerkiksi naisten tai eläinten asemaa eteenpäin ajavat ryhmät voidaan joissakin kulttuureissa nähdä radikaaleina ryhminä.

Laillisena ilmiönä radikalisaatio näyttäytyy myönteisenä yhteiskunnan muutosprosessina, josta ei välttämättä synny uhkaa yhteiskunnalle (3). Radikalisaatio-käsitteen monimutkaisesta luonteesta johtuen sen laillisen tai laittoman toiminnan aspektit on syytä huomioida, kun käsitteestä esitetään yhteiskunnallisessa keskustelussa yksipuolisesti laiton puoli ja sitä kautta käsite assosioidaan lähelle terrorismin käsitettä.

Radikalisaatio uskonnon ominaispiirteeksi

Väkivaltainen radikalisoituminen, mukaan lukien terroristiteot, ovat oikeutetusti tuomittavia ja näin ollen terrorismin torjunta muodostuu tärkeäksi osaksi ennaltaehkäisevää turvallisuuspolitiikkaa. Radikalisaation yhdistäminen terrorismiin ja väkivaltaiseen ekstremismiin on kuitenkin johtanut siihen ristiriitaiseen tilanteeseen, että radikalisaatioriskin leiman saaneisiin ryhmiin kohdennetaan oikeutetusti poliisitoimia Euroopassa (4). Ennaltaehkäisevällä turvallisuuspolitiikalla sekä terrorisminvastaisen sodan ohjelmilla on

  • riski kääntyä itseään vastaan, erityisesti, jos suuri osa resursseista kohdistetaan muslimiyhteisöön,
  • riski tuottaa syrjiviä lakeja, jolla institutionaalisoidaan rasismi tunnistamalla muslimit uhkaksi yhteiskunnan koheesiolle ja
  • riski luoda ryhmien tarpeetonta profilointia, joka pikemminkin ruokkii radikalisoitumista kuin ehkäisee sitä.

Keskustelu kaipaa radikalisaation eri muotojen tarkastelua sekä sen monimutkaisten syntymekanismien paikantamista korostamatta ilmiötä vain tiettyihin ryhmiin kiinnittyvänä ongelmana. Ilman ilmiön kokonaisvaltaista hahmottamista, mukaan lukien radikalisaation laillista puolta, on vaikeaa ymmärtää ilmiön taustalla vaikuttavia mekanismeja sekä kehittää radikalisaatioprosessiin sopivat interventiomenetelmät.

Siru Jokimies, Itä-Suomen yliopisto

Teksti perustuu kirjoittajan kandidaatin tutkielmaan

[1] Sisäasiainministeriö. 2012. ”Tavoitteena eheä yhteiskunta. Kansallinen toimenpideohjelma väkivaltaisen extremismin ennaltaehkäisemiseksi.” Sisäasiainministeriön julkaisusarja, 28/2012, 1‒31.

[2] Githens-Mazer, Jonathan. 2012, ”The rhetoric and reality: radicalization and political discourse” International Political Science Review 33:5, 556‒567.

[3] Borum, Randy. 2011. “Radicalization into Violent Extremism I: A Review of Social Science Theories” Journal of Strategic Security 4:4, 7‒36.

[4] Abbas, Tahir & Imran Awan. 2015. “Limits of UK Counterterrorism Policy and its Implications for Islamophobia and Far Right Extremism”. International Journal for Crime, Justice and Social Democracy 4:3, 16‒29.

 

Epäkohtien ilmoitusvelvollisuus

Posted on Updated on

Hoitajat paljastivat puutteita muistisairaiden hoidossa, ja sosiaalityön esimies toi julkisuuteen virantäyttöjen epäkohtia. Muistisairaiden hoitajat irtisanottiin , ja sosiaalityön johtajaa uhattiin varoituksella. Näissä tilanteissa on kyse epäkohtien raportoinnista ja niistä rankaisemisesta.

Sosiaalihuollon henkilöstöllä on lakisääteinen velvoite raportoida työssään havaitsemistaan epäkohdista. Henkilöstön on viipymättä ilmoitettava toiminnasta vastaavalle henkilölle, jos hän saa tietoonsa epäkohdan tai epäkohdan uhan asiakkaan sosiaalihuollon toteuttamisessa. (Sosiaalihuoltolaki 48 §)

Epäselvä epäkohta

Vuoden 2016 alussa voimaan tullut lakiuudistus on tarpeellinen ja se selkiyttää kolmea asiaa erityisen hyvin:

1) henkilöstön on ilmoitettava epäkohdista

2) organisaation on tehtävä toimia niiden poistamiseksi

3) ilmoittajaan ei saa kohdistaa negatiivisia seurauksia.

Laki ei kuitenkaan anna riittäviä vastauksia siihen, mikä on epäkohta.

Sosiaalihuoltolain soveltamisoppaassa kuvaillaan epäkohdan olevan esimerkiksi asiakasturvallisuudessa ilmeneviä puutteita, asiakkaan kaltoin kohtelua ja toimintakulttuuriin sisältyviä asiakkaalle vahingollisia toimia tai niiden uhkaa. Kaltoin kohtelulla tarkoitetaan fyysistä, psyykkistä tai kemiallista eli lääkkeillä aiheutettua kaltoin kohtelua. Lainsäätäjä tarkoittaa tässä epäkohdilla pääasiassa sellaisia tapahtumia, jotka toteutuvat asiakkaan ja häntä hoitavan henkilöstön välillä.

Lisäksi soveltamisoppaassa tunnistetaan toimintayksiköissä tapahtuvat epäkohdat: Toimintakulttuuriin sisältyvistä ongelmista sen sijaan voi olla kyse esimerkiksi yksilön perusoikeuksien tosiasiallisesta rajoittamisesta vakiintuneita hoitokäytäntöjä suoritettaessa. Epäkohtien liittyessä toimintayksikön kulttuuriin, eikä ollessa suoranaisesti asiakkaalle vahingollisia, niihin pitäisi vaikuttaa ensisijassa omavalvonnan kautta

Lainsäädäntö ja sen soveltamisopas ohjaavat tulkitsemaan sosiaalihuollon epäkohtia henkilöiden ja toimintayksikön näkökulmasta. Sosiaalihuollossa asiakkaisiin kohdistuva epäkohta voi kuitenkin toteutua vaikkapa organisaatioyhteistyön, kunnan tai jopa valtakunnan tasolla.

Epäkohtaa on tarvetta pohtia ääneen

Lainsäädäntö tai toimintayksiköt eivät pysty etukäteen määrittelemään, millaiset tilanteet voivat muodostua asiakkaille vahingollisiksi. Tämän vuoksi on tärkeää luoda kulttuuri, jossa henkilöstö voi ääneen pohtia erilaisten päätösten ja toimien eettisyyttä sekä lainmukaisuutta. Sosiaalihuollossa kohdataan toisinaan tilanteita, jotka ovat epäsuorasti vahingollisia asiakkaille. Esimerkiksi kunnassa saatetaan tehdä palveluita ja niiden organisointia liittyviä toimintaohjeita, jotka ovat lainsäädännön ja asiakkaiden etujen vastaisia. Henkilöstöllä on velvollisuus tarkastella organisaation toimia kriittisesti ja raportoida epäkohdista omavalvontasuunnitelman mukaisesti.

Epäkohdat voivat olla monimutkaisia tilanteita, jotka edellyttävät eettinen pohdiskelua yhdessä kollegoiden ja esimiesten kanssa. Ilmoitusvelvollisuus tarvitsee toteutuakseen vapaata kriittistä ja ratkaisukeskeistä keskustelua. Aina ei synny yhteistä ymmärrystä siitä, onko jokin toiminta epäkohta vai ei. Näissä tilanteissa henkilöstön on sallittava raportoida epäkohdista, koska henkilöstölle voi ammattihenkilölain nojalla aiheutua rangaistuksia, mikäli he eivät tarpeen tullen raportoi epäkohdista.

Ilmoitusvelvollisuus ei ole ainoa peruste epäkohtien raportointiin. Myös sosiaalialan ammattieettiset ohjeet ja rakenteellisen sosiaalityön velvoite (SHL 7 §) edellyttävät yksiselitteisesti raportoimaan sellaisista rakenteellisista epäkohdista, jotka uhkaavat laajemmin kuntalaisten sosiaalisten oikeuksien ja sosiaalihuollon toteutumista.

Vaientaminen ja kosto kielletty

Epäkohdan raportoijaan ei saa kohdistaa kielteisiä vastatoimia ilmoituksen seurauksena (SHL 48 §). Millaisia ovat sellaiset kielteiset vastatoimet, joita kohdistetaan epäkohtien raportoijiin? Kielteisillä vastatoimilla pyritään vaientamaan ne henkilöt, jotka yrittävät keskustella epäkohdista tai sen raportoinnista. Heihin kohdistuu muun muassa seuraavia vastatoimia:

  • esimiesten suorittamia puhutteluja
  • mitätöintiä
  • epäkohtien raportoinnin motiivien kyseenalaistamista julkisesti
  • työsuhteen päättämisellä tai maineen tahraamisella uhkailemista
  • sanallista häirintää ja kiusaamista
  • varoituksella tai muilla virallisilla vastatoimilla uhkailemista.

Vaientaminen voi olla sen kohteelle musertava kokemus, koska siinä henkilöä rangaistaan siitä, että hän toteuttaa ammatillisia ja lainsäädännöllisiä velvoitteitaan. Vaientaminen voi olla myös sananvapauden rikkomista, mikäli siinä puututaan perusteettomasti henkilön julkiseen keskusteluun hänen työhönsä liittyvistä asioista. Yhdenkin henkilön vaientamisella on kauaskantoisia vaikutuksia työyhteisötasolla, sillä se vaikuttaa muiden halukkuuteen raportoida havaitsemistaan epäkohdista.

Vaientamisen yleisyydestä ei ole tutkimustietoa, mutta oletettavasti enemmistö epäkohdista käsitellään asiallisesti organisaatioiden sisällä. Epäkohtailmoituksen vastaanottajan tulee kertoa asiasta kunnan sosiaalihuollon johtavalle viranhaltijalle. Jos työyhteisössä ei aloiteta välittömästi toimia epäkohdan poistamiseksi, lainsäädäntö velvoittaa raportoimaan asiasta aluehallintoviranomaiselle. Joskus sekään ei auta. Silloin jatkotoimiin kannattaa kysyä neuvoa esimerkiksi omalta ammattiliitolta.

Työn epäkohdista raportoidaan, jotta ne voitaisiin poistaa. Epäkohtien raportoinnin ja käsittelyn tavoitteena on oppia tapahtumista ja kehittää työyhteisön toimintaa paremmaksi. 

Osallistu valtakunnalliseen sosiaalihuollon epäkohtia ja sen raportointia kartoittavaan tutkimukseen. 

Klikkaa ja saat lisätietoja tutkimuksesta.

Laura Tiitinen
Yliopisto-opettaja
Sociopolis, Lapin yliopisto

stop-1207069_1280

Aiheeseen liittyviä linkkejä:

Työyhteisön viestintäkulttuuri vaikuttaa epäkohtien raportointii: http://www.valvira.fi/-/tyoyhteison-viestintakulttuuri-vaikuttaa-epakohtien-raportointiin

Ilmoitusvelvollisuudella turvataan asiakkaan hyvä hoito, huolenpito ja hyvinvointi – uskallanko ilmoittaa epäkohdista?: http://www.valvira.fi/-/ilmoitusvelvollisuudella-turvataan-asiakkaan-hyva-hoito-huolenpito-ja-hyvinvointi-uskallanko-ilmoittaa-epakohdista-

Kuuluuko sananvapaus vain toimittajille? https://sosiaalinentekija.wordpress.com/2014/05/02/kuuluuko-sananvapaus-vain-toimittajille/

Pilliin puhaltaja paljastaa rikkeitä ja väärinkäytöksiä: http://www.uva.fi/fi/news/pilliin_puhaltaja_paljastaa_rikkeita_ja_vaarinkaytoksia/