Seniori- ja vanhustyö

Kaltoinkohtelu uhkana ikääntyneiden hoidossa

Posted on Updated on

Vanhustenhuollon työntekijöistä 93 % kertoo havainneensa, että heidän yksikkönsä asukasta on kaltoinkohdeltu.

Valvira teetti ikäihmisten kaltoinkohteluun liittyvän kyselyn keväällä 2016. Kyselyyn vastasi 7406 vanhustenhuollon työntekijää. Kyselyllä haluttiin selvittää vanhusten kaltoinkohtelun ilmenemistä, laajuutta sekä käsittelyä yksiköissä. Kyselyssä selvitettiin, onko yksiköissä otettu kaltoinkohtelun riski huomioon ja puututaanko havaittuihin tapauksiin.

Kyselyn vastauksien mukaan valitettavan usein kaltoinkohteluun ei puututa.

Ikääntyneiden kaltoinkohtelulla tarkoitetaan ikääntyneeseen kohdistuvaa fyysistä tai henkistä väkivaltaa, taloudellista tai seksuaalista hyväksikäyttöä sekä hoidon laiminlyöntiä. Kaltoinkohtelua voi siis olla esimerkiksi kovakourainen käsittely, nimittely, uhkailu, lapsenomainen puhe, iäkkään varojen väärinkäytökset, seksuaalinen häirintä, yli- ja alilääkitseminen, luvaton liikkumisen estäminen tai tarpeeton eristys. Kaltoinkohtelija voi olla hoitaja, omainen, toinen asukas, asukas itse tai täysin ulkopuolinen henkilö.

Syitä kaltoinkohtelun ilmenemiseen on monia. Heikentynyt toimintakyky, muistisairaudet ja heikentynyt terveydentila voi altistaa ikäihmistä kaltoinkohtelulle. Kaltoinkohtelijalla voi puolestaan olla taustalla psyykkisiä sairauksia, päihdeongelma, masentuneisuutta tai taloudellinen ahdinko, minkä vuoksi esimerkiksi aikuinen lapsi voi yrittää hyötyä iäkkäästä vanhemmastaan. Myös omaishoitaja tai yksikön työntekijä voi olla itse väsynyt, minkä vuoksi hän ei pysty huolehtimaan ikääntyneestä riittävän hyvin. Useimmiten hoitolaitoksissa tapahtuvan kaltoinkohtelun syy on kuitenkin rakenteellisissa tekijöissä, kuten henkilökunnan vähyydessä, huonossa johtamisessa ja äärimmilleen venytetyissä resursseissa.

Resurssipulan helpottaminen on vaiettu pyyntö

Valviran kyselyyn vastanneet työntekijät kertovat, että asukkaita ei haluta tahallaan hoitaa huonosti. He kertovat liian vähäisistä resursseista, jonka vuoksi he eivät ehdi hoitaa kaikkia työtehtäviään. Hoitajat joutuvat priorisoimaan työtehtäviään ja esimerkiksi ulkoilusta joudutaan karsimaan. On keskityttävä siihen, että kaikkien vaipat saadaan vaihdettua ja huolehtia jokapäiväisistä elämän edellytyksistä, kuten hygieniasta ja ravinnosta. Aina vaippojakaan ei ehditä vaihtaa tarpeeksi usein.

Pahimmissa tapauksissa kunta määrittelee montako vaippaa saa käyttää asukasta kohden vuorokaudessa, minkä vuoksi vaippoja ei aina voida vaihtaa tarpeeksi usein, kuten yksi kyselyyn vastannut työntekijä kertoo.

Kutsun tätä Briitta Koskiahon tapaan rakenteelliseksi kaltoinkohteluksi. Yksiköissä tiedostetaan, että resursseja ei ole tarpeeksi tai niitä ei kohdenneta oikein. Myös moni työntekijä syyttää kaltoinkohtelusta ylempiä tahoja. Kiireessä työtehtäviä ei ehditä hoitaa tarpeeksi hyvin ja hoidon laatu kärsii. Moni hoitaja kokee tämän epäkohtana, mutta yksiköissä ei aina puututa tähän.

Ilmoitusvelvollisuus koskee kaikkia

Sosiaalihuoltolain 48 §:n mukaisesti työntekijät ovat velvollisia ilmoittamaan havaituista epäkohdista esimiehelleen. Mikäli esimies tai yksikön muu johto ei puutu epäkohtaan asianmukaisella tavalla, on työntekijä velvollinen ilmoittamaan asiasta valvovalle viranomaiselle. Tutkimuksen mukaan näin ei usein tapahdu. Syitä tähän on monia. Osa ei tiedä, mistä ilmoitusvelvollisuudesta on edes kysymys eikä siitä ole työpaikalla puhuttu. Osa hoitajista kertoo aiemmin raportoineensa epäkohdista, mutta asioille ei tehdä mitään. Puuttuminen voi myös olla näennäistä, eli työntekijälle pidetään esimerkiksi puhuttelu, jonka jälkeen asiaan ei kiinnitetä enää huomiota, vaikka raportoitu työntekijä jatkaisi kaltoinkohtelua. Tulosten mukaan esimiehellä ei useinkaan ole riittäviä kykyjä puuttua kaltoinkohteluun ja sen vuoksi monet tapaukset jätetään selvittämättä.

Joissain tapauksissa kaltoinkohteluun syyllistyvä on esimiehen suosiossa, jonka vuoksi epäkohdasta ei haluta raportoida. Epäkohdasta ilmoittaminen voi myös kääntyä työntekijää vastaan ja hän voi kokea joutuvansa vaikeuksiin, vaikka sosiaalihuoltolain 48 § nimenomaisesti kieltää vastatoimien kohdistamisen työntekijää kohtaan. Hoitajien kertomuksia voidaan myös vähätellä ja ”hyssytellä”. Hoitajia on esimerkiksi käsketty vaikenemaan sellaisissa tapauksissa, joissa työyhteisön jäsen on syyllistynyt lääkevarkauksiin.

Ikäihmisten hoitopolitiikassa on tapahduttava muutos

Henkilökunta kohtaa paljon eettisiä haasteita työssään. Esimerkiksi aliravitsemus ja nestehukka lasketaan seurauksiksi hoitotyön laiminlyönnistä. Voi olla, että kiireen vuoksi näitä asioita ei ehditä tarpeeksi seuraamaan. Hoitajat kokevat eettistä kuormitusta tilanteissa, joissa muistisairas vanhus itse kieltäytyy hoitotoimenpiteistä. Asukkaat saattavat kieltäytyä peseytymisestä tai vastustavat hoitotoimenpiteitä. Tällöin hoitaja ei kaltoinkohtele asukasta, vaan asukas kaltoinkohtelee itse itseään.

Tällaiset tilanteet luovat jo tarpeeksi eettistä kuormaa hoitajille, tämän lisäksi he potevat huonoa omatuntoa siitä, etteivät ehdi tehdä työtään kunnolla kiireen ja riittämättömien resurssien vuoksi.

Ikäihmisten hoitopolitiikassa on korkea aika herätä siihen todellisuuteen, että kaltoinkohtelua tapahtuu, siihen pitää puuttua ja sitä pitää ennaltaehkäistä. Resurssit tulee kohdentaa oikein, jotta kaikki saavat hyvää hoitoa ja mahdollisuuden ikääntyä arvokkaasti. Tietoisuutta ikääntyneiden kaltoinkohtelusta tulee lisätä, jotta kaltoinkohtelua huomaavat uskaltavat kertoa havaintonsa esimiehilleen ja tarvittaessa viemään tapaukset valvovalle viranomaiselle. Esimiesten tulee olla koulutettuja tunnistamaan kaltoinkohtelua, sekä puuttumaan ja ennaltaehkäisemään sitä. Kaikki tämä on tärkeää siksi, että välttäisimme jatkossa yhtä räikeitä laiminlyöntejä, kuin mitä tapahtui Turun kaupunginsairaalan G1-osastolla.

Monet meistä tulevat olemaan elämän loppuvaiheessa riippuvaisia hoidosta. Miten paljon resursseja voidaan vielä leikata? Missä vaiheessa liika on liikaa myös päättäjien mielestä?

Miia Niskakoski
Perustuu pro graduun: Ikääntyneiden kaltoinkohtelu ja siihen puuttumisen haasteet vanhustenhuollon yksiköissä, Lapin yliopisto 2017
https://lauda.ulapland.fi/

Minun voimieni raja on nyt ylitetty

Posted on

Olen ollut hoitajana vanhustyössä jo vuodesta 1980 lähtien. Tällä hetkellä teen sijaisuuksia eri puolilla Etelä-Karjalaa. Vuosien myötä on työnkuvani muuttunut koko ajan kiireisemmäksi, ja arvot ovat koventuneet. Vanhustyö on tänään tuotantotyötä ei ihmistyötä.

Tuotannollisuus tarkoittaa sitä, että työ mitoitetaan minuutin tarkkuudella. Kotihoito on muuttunut sellaiseksi, ettei inhimillisyyttä työssä enää ole ja vanheneva ihminen tarpeineen on unohdettu.

Tämän päivän vanhuspalveluissa vanhus tai hänen omaisensa ei voi vaikuttaa siihen, milloin kotona asuminen ja hoito eivät ole enää mahdollista ja milloin olisi aika siirtyä palvelutaloon tai ryhmäkotiin. Tuotannollisessa vanhustyössä vanhuksen pärjäämisen perään ei kysellä.

Aloittaessani aamulla työni saan puhelimen käteeni. Kun avaan sen, alkaa kello käydä ja työaikani kulua. Puhelimessa on asiakaslista. Siinä näkyy asiakkaan nimi, osoite ja tehtävät. Jokaisen asiakkaan kohdalla näkyy lisäksi, mikä aika saa mennä kunkin asiakkaan luona. Kun aika on tullut täyteen, listassa näkyy seuraava asiakas, matkan pituus ja siihen kuluva aika. Puhelimessa on myös navigaattorin näyttämä reitti asiakkaan luo ja oven aukaisutapa. Tällä systeemillä päiväni etenee kuin autotehtaan liukuhihnatyössä. Hienoa vai mitä?

Mielestäni tämä systeemi on liian tekninen ihmisläheisessä työssä. Vielä joku aika sitten työpäivämme alkoi niin, että aamuisin istahdimme pienenä ryhmänä pöydän ääreen ja kävimme asiakkaat läpi. Vakituisilla työntekijöillä oli omat asiakkaat, jotka he tunsivat. Myös vanhukset ja omaiset tunsivat työntekijät.

koneMinä sijaisena sain työntekijöiltä aamulla melko kattavat tiedot asiakkaistani, jotka sinä päivänä hoidin. Tämä kävi nopeasti. Aikaa kului noin viisitoista minuuttia.

Nyt puhelimesta katsoessani asiakaslistaa en todellakaan tiedä, mitä kunkin asiakkaan oven takaa tulen kohtaamaan. Kukaan ei enää tunne ketään asiakkaista, kun suuri ryhmä hoitaa kaikki kaikkia. Eräs asiakas oli pyytänyt vuoden aikana nimikirjoituksen aina kun uusi hoitaja kävi häntä hoitamassa. Vuoden päästä nimiä oli kolmesataa.

Olen sijaisuuksia tehdessäni kohdannut liian paljon itkeviä hoitajia, kun he eivät jaksa työssään. Olen myös kohdannut liian paljon vihaisia omaisia ja asiakkaita, kun heistä tuntuu, ettei kukaan tiedä heidän asioistaan mitään eikä kukaan enää ota vastuuta mistään.

Mielestäni tämänmallinen vanhustyö on erittäin epäinhimillistä sekä työntekijöitä että vanhuksia ja omaisia kohtaan. Aamuvuorossa asiakaskäyntiä noin kaksitoista, ylikin. Iltavuorossa noin kaksikymmentäviisi. Näin tämä ei yksinkertaisesti voi enää jatkua.

Minua raivostuttaa myös se, ettei vanhusta hoideta enää kokonaisvaltaisesti, vaan koko työ on pilkottu. Minulle on painotettu, että enää ei hoideta kuin todella niin sanotut hoidolliset asiakkaat. Jos vanhus tarvitsee vain nopeita käyntiä, esimerkiksi tarkistuskäyntiä tai pesupalvelua, sitä ei enää tehdä. Asiakas tulee ohjata yksityiselle sektorille. Tällä hetkellä kaikki muu kuin hoitotyö tehdään yksityissektorilla.

Miettikää, miten paljon tämä maksaa asiakkaalle: Ensin maksat hoitotyön ja asumisen, sitten kaupassa käynnin tai ruokapalvelun, siivouspalvelun, jalkojen hoidon, pyykkipalvelun, lääkkeet jne. Kaikki eri tahoille.

Minusta meidän on nyt pysäytettävä tämä oravanpyörä ja saatava vanhustyössä ihmisarvo markkina-arvon yläpuolelle. Pistettävä hanttiin. Meidän ei saa enää vain juosta kovempaa, vaan pysähdyttävä ja katseltava ympärille, katsottava ihmistä. Kysyttävä, miten voit ja hymyiltävä.

Olisi mielenkiintoista nähdä kuinka käy, jos kaikki päättäisimme näin. Tehdään rauhallisemmin kaikki ja sanotaan päättäjille, ettei nykyinen systeemi enää käy. Käyttäisimme voimamme läheistemme auttamiseen. Olisiko tässä mieltä?

Kuten kirjoituksestani varmasti näkyy, että olen todella väsynyt ja kypsynyt tähän systeemiin, enkä varmasti ole ainoa. Tilanne vanhustyössä tulee aivan varmasti lähitulevaisuudessa räjähtämään käsiin loppuunpalaneiden hoitajien vuoksi.

Lähihoitaja ja sosionomi (AMK)

Lue myös:

Tehostettu itsepalveluasuminen 2037

Ikääntyneiden oikeus moniammatilliseen seiniori- ja vanhustyöhön

 

 

 

 

Kuunteleeko kukaan muistisairaita?

Posted on Updated on

Palveluasumisyksikössä suunniteltiin toiminnan kehittämistä, jossa tarkoituksena oli luoda asukkaiden osallisuutta edistäviä työkäytäntöjä. Kehittämistä aiottiin viedä eteenpäin vain henkilökunnan kesken, eikä vanhuksia haluttu siihen mukaan.

Kun internetistä etsii tietoa muistisairaiden kokemuksista, löytää lähinnä omaisten tai hoitohenkilökunnan näkemyksiä muistisairaan hoitamisesta. Omaisten kokemuksia muistisairaan puolison hoitamisesta on tutkittu runsaasti ja ne ovat jatkuvasti julkisen keskustelunkin aiheina. Ihmisiä, joiden kognitio tai kielelliset ilmaisukyvyt ovat alentuneet, osallistetaan tutkimuksissa paljon vähemmän kuin muita (1,2), mistä syystä esimerkiksi muistisairaat jätetään usein tiedonkeruun ulkopuolelle. (3).

Vasta 1990-luvulla muistisairaiden näkemyksiä ja subjektiivisia kokemuksia alettiin ottaa huomioon tutkimuksissa, hoidon tuottamisessa ja politiikassa (4). Käsitys siitä, etteivät muistisairaat olisi kykeneviä tuottamaan luotettavaa kokemustietoa, on juurtunut syvälle ajatteluumme. Aikaisemmin muistisairaiden kokemuksilta on jopa kielletty oikeudellinen painoarvo (4).

Olen usein törmännyt kysymyksiin siitä, onko muistisairaan haastatteleminen edes mahdollista. Olen kuullut toteamuksia, kuten ”olisipa mielenkiintoista tietää, miten muistisairaan kokemuksia voitaisiin tutkia”. Tällainen asennoituminen ei siis ole ollenkaan tavatonta.

Haasteita muistisairaiden kokemusten kuulemiselle tuovat muistisairauksien vaikutukset, kuten kielellisten kykyjen heikentyminen. Eettisyys tuo omat haasteensa – onko eettistä osallistaa tutkimukseen henkilöä, joka ei välttämättä ymmärrä toimintansa seurauksia (5)? Suurimpana ongelmana taitanee olla yhteiskunnassa yleisesti vallitsevat asenteet muistisairaiden osallistamisen kannattamattomuudesta.

Vaikka muistisairaan osallistaminen tiedontuottamisessa osaltaan onkin vaativaa, se ei ole kannattamatonta. Suurimman muistisairaiden osallistamisen kynnyksen muodostaa siihen kielteisesti suhtautuvat ihmiset. On helpompaa selittää, miten vaikeaa esimerkiksi muistisairaan haastattelu on kuin kyseenalaistaa, että tutkimusmenetelmissä tai tutkimuskäytännöissä olisi puutteita. Yksilöllisiä ongelmia korostavan näkökulman tai tutkimatta jättämisen sijaan tulisi ajatella, että itselle tuntematonta ei ole mahdotonta ymmärtää. Se saattaa vain vaatia aikaa ja tarkastelua uusista näkökulmista. (1.)

Tietoa tulisi hankkia haastattelemalla muistisairaita itseään, omaisia ja hoitohenkilökuntaa sekä toteuttamalla kyselyitä. Lisäksi tulisi havainnoida muistisairaiden sanatonta viestintää heidän sosiaalisessa ja fyysisessä ympäristössään. Menetelmät eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan toisiaan täydentäviä ja niitä rinnakkain käyttäen voidaan päätyä hyvin rikkaaseen tiedontuotantoon. (6.)

Tampereen yliopiston Tervaskanto-tutkimuksessa (1997) tutkimuksen kohteena olivat yli 90-vuotiaat tamperelaiset, ja mukana oletettiin olevan muistisairaita. Tutkimuksen kyselylomakkeiden palautusprosentti oli tavallista korkeampi ja pitkiä elämänkertahaastatteluja toteutettiin onnistuneesti. (7,8.) Tämä osoittaa sen, että asenteilla on suurempi merkitys muistisairaiden poissulkemisella tiedontuottamisesta. Kiinnittämällä huomiota esimerkiksi haastatteluympäristöön, haastattelussa käytetyn kielen selkeyteen ja vastausten tulkintaan voidaan edistää haastattelujen onnistumista.

Sen sijaan, että muistisairaan kanssa tekemisissä olevat henkilöt turvautuisivat sanalliseen viestintään, tulisi kehittää keinoja tulkita sanatonta viestintää, sekä kannustaa muistisairaita sen käyttämiseen kommunikoimisessa.  Kannustaminen sanattomaan viestintään sitouttaa muistisairaita kommunikatiiviseen maailmaan sekä parantaa heidän itsetuntemustaan. (9.)

Vastaus tiedontuotannon esteiden ylittämiseen löytyykin tahdosta omaksua erilaisia menetelmiä ja asenteiden muuttamisesta (2). Muistisairaiden kokemuksen kuuleminen edellyttää innovatiivisten menetelmien luomista. Se edellyttää myös sitoutumista saattamaan näillä menetelmillä saatu tieto osaksi kehittämistä ja käytäntöjä. (10.) Osallistaminen on myös resurssikysymys, mutta vetoaminen resursseihin tarkoittaa sitä, että muistisairaiden kokemuksia ei pidetä arvokkaina.

On vielä pitkä matka siihen, että muistisairaiden osallistaminen tiedontuottamisessa saavuttaa oletusarvoisen aseman. Asenteiden tarkastelemisella ja muutoksella sekä tiedonkeruumenetelmien kehittämisellä voimme kuitenkin parantaa heidän osallisuuttaan. Jos haluamme tulevaisuudessa kehittää palveluita vastaamaan mahdollisimman hyvin muistisairaiden palvelunkäyttäjien tarpeita, tulee meidän asettaa muistisairaat keskiöön myös palvelujen kehittämisessä (11).

Nelli Haapala, sosiaalityön opiskelija, Lapin yliopisto

Avain
Kuva: morguefile.com

Kirjoitus pohjautuu graduun: Muistisairaan osallisuus laadullisessa tutkimuksessa. Teoreettinen tutkimus laadullisten tiedonkeruumenetelmien soveltuvuudesta muistisairaalle.

Lähteet:

1. Aaltonen, Tarja 2005: Haastattelun rajoilla: Afaattisen puhujan haastatteleminen. Teoksessa Ruusuvuori, Johanna & Tiittula Liisa (toim.): Haastattelu: Tutkimus, tilanteet ja vuorovaikutus. Tampere, 163–188.

2. Lloyd, Vicki & Gatherer, Amanda & Kalsy, Sunny 2006: Conducting Qualitative Interview Research with People with Expressive Language Difficulties. Qualitative Health Research 16 (10), 1386–1404.

3. Sormunen, Saila & Topo, Päivi & Eloniemi-Sulkava Ulla 2004: Dementoituneiden asiakkaiden hoidon laadun havainnointi: pilottitutkimus Dementia Care Mapping -menetelmällä. Gerontologia 18 (3), 207–218.

4. Hubbard, Gill & Downs, Murna & Tester, Susan 2003: Including older people with dementia in research: challenges and strategies. Aging and Mental Health 7 (5), 351–362.

5. Bartlett, Helen & Martin, Wendy 2001: Ethical issues in dementia care research. Teoksessa Wilkinson, Heather (toim.): Perspectives of People with Dementia: Research Methods and Motivations. Jessica Kingsley Publishers. London, 47–61.

6. Brooker, Dawn 2006: Quality: The perspective of the person with dementia. Teoksessa Downs, Murna & Bowers, Barbara (toim.): Excellence in dementia care: Principles and practice. McGraw-Hill Education. Maidenhead, 476–491.

7. Lumme-Sandt, Kirsi 2005: Vanhan ihmisen kohtaaminen haastattelutilanteessa. Teoksessa Ruusuvuori, Johanna & Tiittula Liisa (toim.): Haastattelu: Tutkimus, tilanteet ja vuorovaikutus. Tampere, 125–144.

8. Jylhä, Marja & Pirttiniemi, Eija & Hervonen, Antti 1997: Vanhoista vanhimmat – tutkimuksen uusi haaste: Tervaskanto 90+ -tutkimuksen peruskartoitus. Gerontologia 11(1), 43–52.

9. Hubbard, Gill & Cook, Ailsa & Tester, Susan & Downs, Murna 2002: Beyond words: Older people with dementia using and interpreting nonverbal behaviour. Journal of Aging Studies 16 (2), 155–167.

10. Litherland, Rachael 2008: Involving people with dementia in service development and evaluation. Teoksessa Downs, Murna & Bowers, Barbara (toim.): Excellence in dementia care: Principles and practice. McGraw-Hill Education. Maidenhead, 397–413.

11. Cheston, Rik & Bender, Mike & Byatt, Sue 2000: Involving people who have dementia in the evaluation of services: A review. Journal of Mental Health 9 (5), 471–479.

 

 

 

Tehostettu itsepalveluasuminen 2037

Posted on

On vuosi 2037, ja tänään on yhdeksäskymmenes syntymäpäiväni. Syntymävuoteni on demografisesti historiallinen 1947, jolloin meitä suomalaisia syntyi ennätysmäärä yhden vuoden aikana. Olin yksi noin 110 000:sta, nyt meitä on jäljellä enää noin 31 000.

Taival on ollut pitkä, ja maailma on muuttunut melkoisesti elämäni aikana. Olen juuri käynyt läpi uuvuttavan taistelun päästäkseni pitkäaikaishoitoon, sillä minua pitkään hoitanut vaimoni kuoli vuosi, kaksi kuukautta ja kolme päivää sitten. Tiedän kuluneen ajan tarkasti, sillä tämän ajan olen ollut käytännössä yksin kotona ja ajatellut asioita, muistellutkin kaikenlaista. Tänään muistelin millaista vanhustenhoito on ollut minun elinaikanani.

Kun synnyin vuonna 1947, isän puolen isovanhemmat asuivat kanssamme samassa pihapiirissä. Siihen aikaan vanhin poika peri yleensä vanhempiensa maatilan. Näin isäni jatkoi maatilan hoitamista, ja hänen vanhemmilleen rakennettiin pieni mökki pihan toiselle puolelle. Ensimmäiset vuoteni vartuin tuossa pienessä mökissä ja pihamaallamme isoäitini tarkan silmä alla.

Tuohon aikaan vanhukset saivat kansaneläkettä, jos olivat itse sitä säästelleet omalle henkilökohtaiselle tililleen Kansaneläkelaitokseen. Isovanhempani eivät jääneet eläkkeelle, vaan isoisäni autteli isääni ja äitiäni maatilan töissä ja isoäiti hoiti meitä lapsia päivisin. Kuri oli kova, sillä isoisäni oli tarkka kunniallisuudestaan. Hän oli lapsena ollut syntymäpitäjässään huutolaisena ja kohonnut ahkeruutensa ja neuvokkuutensa ansiosta pientilalliseksi pian sisällissodan jälkeen.

Isoisäni kuoli lopulta työn ääreen laittaessaan aitaa lehmien metsälaitumen ympärille. Isoäitini kuoli pihamökkiinsä äitini hoitaessa häntä vuoteeseen kaiken muun työnsä ohessa. Sellaista oli saattohoito 1950luvun lopulla; toisen saatteli työ, toisen miniä.

Muistan hyvin, kun vuonna 1970 laista poistettiin lasten velvollisuus huolehtia vanhemmistaan ja isovanhemmistaan. 1970-luvun alun energiakriisi säikäytti meidät. Hetken aikaa näytti siltä, että maailmaan tuleekin pysyvä taloudellinen taantuma. Se olisi ollut uhka hienolle eläke- ja sairausvakuutusjärjestelmällemme, joka perustui korkealle työllisyysasteelle ja kansantalouden tasaiselle kasvulle. Energiakriisi meni kuitenkin menojaan, ja ikäpolveni saattoi keskittyä itsensä ja yhteiskunnan vaurastuttamiseen.

Vanhempani jäivät eläkkeelle 1970-luvulla. Isäni sai kohtalaisen työeläkkeen, sillä maatilamme pistettiin pakettiin ajan hengen mukaisesti pian isovanhempieni kuoltua ja isäni kerkesi työskennellä hyväpalkkaisessa tehdastyössä viitisentoista vuotta ennen eläkkeelle jäämistään. Äitini sai myös työeläkettä työskenneltyään samassa tehtaassa siivoojana. 1980-luvulla heillä oli varaa käydä ulkomaillakin, ja saimme vaimoni kanssa kortteja eläkeläisten suosikkilomakohtaista Espanjasta, Kreikasta ja Bulgariasta.

Isä sai sydänkohtauksen ja kuoli kotonaan 75-vuotiaana. Äitini eli 84-vuotiaaksi, ja saattelin hänet hautaan syksyllä 1991. Äiti sairasti dementiaa ja vietti viimeiset vuotensa kunnan vanhainkodissa. Meillä ei vaimon kanssa ollut mahdollista ottaa häntä kotiimme asumaan. Vaimoni työskenteli vuorotyössä sairaanhoitajana ja minä olin paljon tien päällä, koska tein teknisen myyjän työtä. Muitakaan sisaruksia ei ole.

Jotenkin minusta tuntuu, että äitini pääsi pois juuri ennen kuin maailma alkoi muuttua huonompaan suuntaan. Ensin tapeltiin 1990-luvun laman ja sen vuosien päähän yltävien vaikutusten kanssa. Sosiaalietuuksia leikattiin kautta linjan, ja syntyi se kuuluisa juustohöyläpolitiikka. Lama jätti jälkeensä massoittain köyhiä, velkaisia ihmisiä ja Suomessa alettiin puhua periytyvästä huono-osaisuudesta.

Toivo heräsi vuosituhannen vaihteessa, ja alkuvuosituhat oli täyttä teknologiahuumaa. Romahdus tuli pian. Vuonna 2008 amerikkalaiset pankkiirit syöksivät maailmantalouden ennen näkemättömään laskuun. Valtioita meni konkurssiin eikä mikään oikeastaan enää koskaan palannut hyväksi. Valtiontalous velkaantui, ja hyvinvointivaltiota lähdettiin ajamaan alas. Vanhustenhoidolle tapahtui jotakin, jota on vaikea ymmärtää edes näin jälkikäteen.

Vuonna 2013 säädettiin vanhuspalvelulaki. Sen ohjasi vanhusten hoitoa kotihoidon suuntaan, sillä kuntien talous ei yksinkertaisesti kestänyt entisenlaista määrää laitoshoitoa. Vanhukset haluttiin pitää kodeissaan tai sitten tehostetussa palveluasumisessa, jossa suuri osa kustannuksista siirrettiin eri keinoilla ihmisten itsensä ja valtion maksettaviksi.

Hyvin pian valtion päättäjät kuitenkin huomasivat, että velkainen valtiontalous ei kestä tätäkään, joten lakia muutettiin jo tammikuussa 2015. Sen jälkeen laki velvoitti kunnat yhä suoremmin pitämään vanhat asukkaansa kodeissaan, ja ympärivuorokautisen hoidon osuutta karsittiin rajusti.

Tuo onneton lakimuutos aiheutti valtavasti turvattomuutta, yksinäisyyttä ja suoranaista heitteillejättöä. Huonokuntoiset ihmiset yrittivät selvitä kodeissaan, moni sortui. Saatoin hautaan monia ystäviäni vuosien 2015 ja 2020 välillä. Me eloonjääneet kutsuimme noita vuosia vanhustensortovuosiksi. Emme vain tienneet, että pahempaa on tulossa.

Vuonna 2020 jokaisen oli pakko myöntää, että ihmisten kotiin pakottaminen oli ollut suuri virhe. Valtiontalous oli edelleen kuralla jatkuvan laman ja Venäjän Itä-Euroopan miehitystoimien vuoksi. Maailma horjui suursodan partaalla, ja talous kitui.

Rahapulasta huolimatta Suomessa oli pakko tehdä jotakin vanhusten hoidon tilanteelle. Me suuret ikäluokat aloimme tulla yli seitsemänkymppisiksi ja tarvitsimme apua kasvavassa määrin. Sodan uhka Euroopassa piti muualta tänne muuttavat ihmiset poissa, ja siksi kohtalaisesti toiminut vanhusten kotihoito alkoi näivettyä. Työlle ei ollut tekijöitä.

Vanhuksia ryhdyttiin keräämään suuriin keskittymiin, joissa heidän hoitamisensa oli logistisesti helpompaa ja pärjättiin pienemmällä määrällä hoitajia. Vuonna 2020 säädettiin uusi laki, joka palautti lasten velvollisuuden huolehtia vanhemmistaan ja isovanhemmistaan. Eläkkeet muutettiin tasaeläkkeiksi, ja pitkäaikaishoitoon päätyviltä ihmisiltä poistettiin eläke kokonaan.

Lasten velvollisuus huolehtia vanhemmistaan johti siihen, että  tehostetusta palveluasumista tuli käytännössä itsepalveluasumista. Palvelutaloissa oli enää nimellisesti hoitajia ja he pitivät huolta lähinnä lääkehoidosta ja hallinnollisista töistä. Palvelutalojen asukkaiden hoitaminen jäi omaisten ja heidän puuttuessa vapaaehtoistyöntekijöiden varaan.

Minäkin hoidin kahta ystävääni. Kävin syöttämässä heidät kolmesti päivässä, ja kerran viikossa saimme  vaimon kanssa pestyä heidät. Työtä olisi vielä monen ystävän kohdalla ollut, mutta oma ja vaimoni kunto heikkeni niin, että lopulta yhdessä pystyimme juuri ja juuri hoitamaan itsemme kotona.

Nyt vaimoni on siis kuollut, ja sain lopulta paikan palvelutalossa. Kantona kaskessa oli lapsettomuuteni. Nykyisin palvelutalopaikan saa vain, jos joku ulkopuolella asuva ihminen, useimmiten lapsi tai lapsenlapsi allekirjoittaa paperin, jolla sitoutuu huolehtimaan palvelutalossa asuvan hoidosta. Pitkällisen etsinnän jälkeen minua lykästi. Jäätelöauton kuljettaja, jonka vakiasiakkaana olen ollut jo vuosia, liikuttui kuullessaan tilanteestani niin, että sitoutui hoitamaan minua palvelutalossa kuolemaani asti.

Isoisäni aloitti elämänsä huutolaispoikana, minä päätän omani 150 vuotta myöhemmin jäätelöauton kuljettajan armon varassa. C’est la vie!

YtM Jari Pirhonen

Ideointiapuna TtT Jutta Pulkki, TtM Linda Enroth ja TtM Mari Aaltonen

Kirjoittajat työskentelevät tutkijoina Terveystieteiden yksikössä ja Gerontologian tutkimuskeskuksessa Tampereen yliopistossa

Kuva: Pekka Ojaniemi
Kuva: Pekka Ojaniemi

Yksinäisyyden voi haistaa

Posted on Updated on

Kun ovikello soi, ei kukaan tule avaamaan. Asukas ei pysty, ei jaksa nousta tai pelkää tulla avaamaan ovea.

Sisällä asunnossa tuoksuu voimakkaasti virtsalle, pölylle ja yksinäisyydelle.

Kyllä, yksinäisyyden voi haistaa. Se tuoksuu menneelle elämälle, menetetyille rakkaille ja pelolle. Joskus se tuoksuu kauniille muistoille, ajatuksille joita on vihdoin aikaa käydä läpi. Pelko on näissä asunnoissa usein yksinäisyyden kaverina. Ei se välttämättä ole kuoleman pelkoa, vaan tuskallisen elämän pelkoa. Pelkoa siitä että kun kotipalvelun työntekijä lähtee, on edessä monta yksinäistä tuntia jolloin voi kaatua, eikä pääse itse ylös, voi tulla vessahätä eikä ehdi ajoissa vessaan, voi tulla joku kutsumaton ja tehdä pahaa, eikä pysty puolustautumaan.

Kun kukaan ei tule käymään, kun ei jaksa, pysty tai uskalla lähteä pois asunnosta ja yksinäisyys asettuu taloksi, mitä silloin tehdään?

Raahustetaan rappuun, soitetaan naapureiden ovikelloja, soitetaan aikuisille lapsille, soitetaan kotihoitoon, soitetaan turvapalveluun, soitetaan hätäkeskukseen, vedetään verhot ikkunoiden eteen, laitetaan ovi lukkoon, työnnetään lipasto oven eteen, otetaan monta lasia viiniä, otetaan pieniä valkoisia ja sinisiä pillereitä rauhoittamaan mieltä, rukoillaan Jumalaa, sammutetaan valot, mennään sänkyyn, peiton alle, piiloon.

”Olen jo nähnyt tämän, haluan pois”, ”olen valmis, haluan kuolla”, ”haluan paikkaan jossa olen turvassa”, ”haluan paikkaan jossa saa hyvää hoitoa”, ”haluan paikkaan jossa on muita ihmisiä”, ”haluan paikkaan jossa en ole yksin”.

Kuuntelen, kyselen, katson, joskus taputan tai silitän olkapäätä. Kurkkua kuristaa, rintaa puristaa. En aina tiedä mitä sanoa. En tiedä miten yksinäisyyden saa katoamaan.

 

Ylva Krokfors, vanhussosiaalityöntekijä, gerontologisen sosiaalityön väitöskirjan tekijä

Freedigitalphoto.net, by winnond
Freedigitalphoto.net, by winnond