Turvapaikanhakijat

Perheenyhdistämisen mahdottomuus on ihmisoikeusongelma Suomessa

Lainaus Posted on Updated on

”Ulospäin hymyilen, mutta sisältä olen kuollut.”

Näin toteaa perheenyhdistämistä turhaan yrittänyt, Suomesta oleskeluluvan saanut pakolainen. Samoin sanoin voisi kuvata Suomea kansainvälisiin ihmisoikeussäädöksiin sitoutuneena maana, joka estää niiden toteutumisen käytännössä.

Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen mukaan jokaisella täysi-ikäisellä on oikeus solmia avioliitto ja perustaa perhe, ilman minkäänlaisia rodusta, kansalaisuudesta tai uskonnosta johtuvia rajoituksia, ja perheellä on oikeus yhteiskunnan ja valtion suojaan. Julistuksessa sanotaan myös, ettei kenenkään yksityiselämään tai perheeseen saa puuttua mielivaltaisesti.  (19/1990, artikla 8.)

Perheenyhdistämisen ehdot on kirjattu ulkomaalaislakiin (301/2004). Sen mukaan perheenyhdistäminen tarkoittaa prosessia, jossa Suomessa asuva henkilö hakee oleskelulupaa perheenjäsenilleen. Lain mukaan perheenyhdistämistä voivat hakea henkilöt, joiden omainen eli perheenkokoaja on saanut oleskeluluvan Suomeen tai on Suomen kansalainen. Perheenjäseniksi lasketaan tavallisemmin avio-, avo- ja rekisteröityneet puolisot, alaikäiset lapset ja alaikäisen huoltajat. Muu omainen voi saada luvan vain poikkeustapauksissa.

Lapsen oikeuksien yleissopimukseen (60/1991) on kirjattu, ettei lasta tule erottaa vanhemmistaan heidän tahtonsa vastaisesti ja perheiden jälleen yhdistämiseen liittyvät hakemukset on käsiteltävä myönteisesti, humaanisti ja kiireellisesti. Eurooppa-neuvoston direktiivi puolestaan vahvistaa jäsenvaltioissa laillisesti oleskelevien kolmansien maiden kansalaisten oikeuden perheenyhdistämiseen. (2003/86/EY.)

Perheenyhdistämistä koskevan lainsäädännön kiristyminen
Turvapaikkaa hakevien suuri määrä vuosina 2015-2016 synnytti valtavan julkisen paineen. Huolta herätti tulevien perheenyhdistämishakemusten suuri määrä. Eduskunnassa vietiin nopealla tahdilla läpi perheenyhdistämistä koskevat tiukennukset huolimatta kansainvälisten ihmisoikeussopimusten sitovuudesta sekä asiantuntijoiden ja kansalaisjärjestöjen vastustuksesta.

Tehtyjen säädösten, niiden poliittiselle ohjaukselle alttiin tulkinnan sekä hallinnollisten käytäntöjen myötä oman perheen saamisesta maahamme on tullut oleskeluluvan saaneille entisille turvapaikanhakijoille käytännössä mahdotonta.

Viimeisimmät perheenyhdistämistä koskevat tiukennukset liittyivät taloudellisiin perusteisiin. Perhesiteen perusteella myönnettävän oleskeluluvan yleiseksi ehdoksi tuli, että perheenjäsenen toimeentulon on oltava turvattu. Käytännössä tämä tarkoittaa, että perheenkokoajan tulisi ansaita kuukaudessa 2600 euroa nettona, jos hän haluaa tuoda Suomeen puolisonsa ja kaksi lasta. Tämä pääsääntö koskee myös kansainvälisen suojeluaseman saaneen henkilön eli pakolaisstatuksen tai toissijaista suojelua saavan henkilön perheenjäseniä.

Toimeentuloedellytystä ei kuitenkaan sovelleta pakolaisaseman saaneen henkilön perheenjäseniin, jos nämä hakevat oleskelulupaa perhesiteen perusteella kolmen kuukauden kuluessa siitä, kun perheenkokoaja on saanut tiedoksi päätöksen turvapaikasta tai pakolaiskiintiöön ottamisesta. Toimeentuloedellytyksestä voidaan yksittäisissä tapauksissa poiketa myös, jos siihen on poikkeuksellisen painava syy, tai lapsen etu sitä vaatii.  (Miettinen, Paavola ym. 2016, 8.) Käytännössä poikkeuksia tehdään kuitenkin vain äärimmäisen harvoin. Hallinnollisten käytäntöjen vuoksi myös kolmen kuukauden aikaraja on perheenyhdistämisprosessin läpiviemiseksi tosiasiassa epärealistinen.

Jo ennen näitä ihmisoikeuksien toteutumista vaikeuttavia tiukennuksia perheenyhdistämisen hakeminen oli vaikeaa. Kriteerejä oli tiukennettu jo 2010-luvun alussa, jolloin lakiin kirjattiin esimerkiksi, että oleskeluluvan saanut perheenkokoaja ei voi enää itse jättää hakemusta vaan oleskelulupaa hakevan perheenjäsenen tulee jättää hakemus. Hakemus on jätettävä lähimpään Suomen edustustoon. Ehto koskee myös alaikäisiä lapsia, joiden tulee olla paikan päällä hakemusta jätettäessä. Kriteerinä on myös, että hakijoiden tulee oleskella hakemuksen jättömaassa laillisesti.

Ongelmana on, että Suomen edustustoja on etenkin Afrikassa ja Aasiassa hyvin vähän. Matka lähimpään edustustoon voi olla tuhansia kilometrejä pitkä ja vaarallinen, eikä monilla ole siihen mahdollisuutta taloudellisesti tai puuttuvien asiakirjojen vuoksi. Esimerkiksi Turkki on myöntänyt nihkeästi viisumeja syyrialaisille, minkä takia perheenyhdistämisen hakemisesta on tullut heille mahdotonta. Kriteerinä on lisäksi, että perheenyhdistämistä hakeneiden lasten on oltava ratkaisun valmistuessa alle 18-vuotiaita. Pitkien käsittelyaikojen vuoksi etenkin yksin tulleiden alaikäisten perheenyhdistäminen onnistuu vain harvoin.

Jokaisella on oikeus perheeseensä
Hankaloittamalla prosessia ja tekemällä perheenyhdistäminen käytännössä mahdottomaksi, rikotaan räikeästi lasten oikeuksia perheeseen. Hallituksen tekemät tiukennukset perheenyhdistämisiin ovat lyhytnäköistä toimintaa myös kotoutumisen näkökulmasta. Australiassa, Uudessa Seelannissa ja Kanadassa tehtyjen tutkimusten mukaan perheestä erossa ololla on selvä yhteys pakolaisten kotoutumiseen ja mielenterveyteen. Perheestään erossa olevat kärsivät enemmän psyykkisestä oireilusta; he raportoivat useammin vakavasta masennuksesta ja traumaperäisistä stressioireista kuin perheensä kanssa asuvat. (Rask, Paavonen ym. 2016.) Myös Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestö UNHCR:n raportissa todetaan, että huoli perheestä ja mahdollinen kielteinen päätös perheenyhdistämisestä vaikeuttaa pakolaisen integroitumista.

Perheenyhdistämisprosessia olisi mahdollista helpottaa hallinnollisin ja ihmisoikeuksia myös laintulkinnan tasolla, käytännössä, kunnioittavin keinoin. Näin vaikutettaisiin turvapaikkajärjestelmän paineisiin, vähennettäisiin turvapaikanhakijoina Suomeen pyrkivien määrää, sekä lisättäisiin laillisia maahantulon keinoja. Perheenyhdistämisen kriteerien sekä hallinto- ja tulkintakäytäntöjen tiukentaminen puolestaan heikentää merkittävästi Suomessa jo asuvien maahanmuuttajien hyvinvointia ja kotoutumista. Oikeusvaltioperiaatteen näkökulmasta sisäistä kuolemaa tekevän maamme olisi aika vaihtaa seireenihymynsä rehelliseen, kansainvälisiä ihmisoikeuksia kunnioittavaan toimintaan turvaa hakevien ihmisten asioiden hoitajana.

 
Sosiaalityön opiskelijat,
Virpi Annanolli, Hanna Immonen, Miia Hellqvist ja Jani Raespuro
Lapin yliopisto

Lähteet

Anneli Miettinen, Juho-Matti Paavola, Anna Rotkirch, Minna Säävälä, Arttu Vainio (2016): Perheenyhdistämisen edellytysten tiukentaminen ja sen vaikutukset Suomessa sekä kokemuksia viidestä Euroopan maasta. Valtioneuvoston selvitys ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 55/2016 Valtioneuvoston kanslia. Saatavissa osoitteessa http://tietokayttoon.fi/documents/10616/2009122/55_Perheenyhdist%C3%A4misen+edellytysten+tiukentaminen+ja+sen+vaikutukset+Suomessa+sek%C3%A4+kokemuksia+viidest%C3%A4+Euroopan+maasta/354fb0cf-4ccf-49d0-b5fa-31ef342cafb8?version=1.0

Euroopan ihmisoikeussopimukseen 19/1990, Artikla 8

Eurooppa neuvoston direktiivi 86/2003

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus 1948, Artikla 12 & 16

Lapsen oikeuksien yleissopimus 60/1991, Artiklat 9-10

Turvapaikan saaneilla syyrialaisilla ei ole mahdollisuutta perheenyhdistämiseen. HS/Mielipide 4.12.2016

Ulkomaalaislaki 301/2004 37§

Shadia Rask, Anna-Marie Paavonen, Eero Lilja, Päivikki Koponen, Jaana Suvisaari, Tapio Halla, Seppo Koskinen & Anu Castaneda (2016): Primääriperheestä erossaolo on yhteydessä somalialais- ja kurditaustaisten maahanmuuttaja-aikuisten hyvinvointiin ja kotoutumiseen Suomessa. Saatavissa osoitteessa http://julkari.fi/bitstream/handle/10024/130701/YP1603_Raskym.pdf?sequence=

war-953246_1920

Näkymättömät nuoret – täysi-ikäisiksi määriteltyjen alaikäisten turvapaikanhakijoiden tilanne on vaikea

Posted on Updated on

Olemme työskennelleet tutkimusprojekteissa, joiden kautta olemme tutustuneet ryhmäkodeissa asuviin alaikäisiin turvapaikanhakijoihin [1]. Emme kumpikaan tutki suoranaisesti tai yksinomaan alaikäisiä turvapaikanhakijoita, mutta olemme heidän tilanteestaan siinä määrin huolestuneita, että haluamme kertoa havaitsemiamme epäkohtia näiden nuorten kohtelussa. Erityisesti haluamme kertoa iänmäärityksen seurauksista.

 

Suurelle osalle alaikäisistä turvapaikanhakijoista tehdään iänmääritys, joka tapahtuu hampaiden ja luuston röntgenkuvauksella. Iänmääritys ei ole tarkka, vaan suuntaa-antava arvio siitä, pitääkö ilmoitettu ikä paikkansa [2].

Nuorille itselleen voi olla kuitenkin valtava merkitys sillä, katsotaanko hänet 17- vai 18-vuotiaaksi. Kun nuori katsotaan 18-vuotiaaksi, häntä ei enää kohdella lapsena. Täysi-ikäiseksi määrittely muun muassa sulkee nuorelta pois mahdollisuuden, että hän saa omat vanhempansa Suomeen perheenyhdistämisen perusteella. Usein heidät siirretään lähes välittömästi ryhmäkodista aikuisten vastaanottokeskukseen. Opiskeluoikeus perusopetukseen valmistavassa koulutuksessa kyseenalaistuu. Oleskeluluvan saamisen jälkeenkin nuoria kohdellaan palvelujärjestelmässä aikuisina, jolloin heidän on vaikea saada ikänsä ja kehitystasonsa edellyttämää tukea.

Eräs tällaisista nuorista voisi olla Karim. Hänen tarinansa on keksimämme esimerkki. Se ei kuvaa ketään yksittäistä alaikäistä turvapaikanhakijaa, vaan tyypillistä turvapaikanhakijanuoren tilannetta. Tarina on varmasti tuttu jokaiselle alaikäisten turvapaikanhakijoiden kanssa työskentelevälle ammattilaiselle. word-cloud

Karim on tullut Suomeen viime joulukuussa. Hän on ilmoittanut iäkseen 16-vuotta ja on päässyt asumaan nuorten ryhmäkotiin, jossa arki on rytmitettyä ja hänelle on asetettu turvalliset rajat. Yhdessä ryhmäkodin muiden poikien kanssa hän osallistuu valmistavaan opetukseen paikallisessa koulussa, jossa hän opiskelee aktiivisesti suomen kieltä ja saa myös muuta osaamis- ja kehitystasoaan vastaavaa opetusta. Karim on tullut Suomeen Iranista, jossa hänen Afganistanin hazaroihin kuuluvat vanhempansa ovat asuneet jo vuosia ilman virallista oleskelulupaa [3].

Karim on oppinut suomen kielen hätkähdyttävän nopeasti. Vain puolen vuoden asumisen jälkeen hän kykenee jo käymään yksinkertaisia keskusteluja suomeksi. Ryhmäkodista on löytynyt hyviä ystäviä, ja elämä Suomessa on turvallista. Monien muiden alaikäisten turvapaikanhakijoiden tavoin Karim kuitenkin kutsutaan iänmääritystestiin. Testi määrittelee hänet täysi-ikäiseksi. Karim siirretään aikuisten miesten vastaanottokeskukseen. Ryhmäkoti haluaa tehdä siirron mahdollisimman nopeasti, jotta muut nuoret eivät järkyty. Yhtäkkiä Karim on bussissa matkalla toiseen kaupunkiin ymmärtämättä, miksi hänet lähetettiin pois ja samanikäinen kaveri sai jäädä.

Iso vastaanottokeskus on pelottava. Keskuksessa on vain muutama ohjaaja. Karim asuu pienessä huoneessa kolmen muun miehen kanssa, joiden puhumaa kieltä hän ei ymmärrä. Miehet juhlivat paljon ja tappelevat aika ajoin. Karim ei uskalla nukkua. Karimin odotetaan itse valmistavan ruokansa ja hoitavan virastoasiansa. Koskaan aiemmin hän ei ole Suomessa käynyt ruokakaupassa tai soittanut puhelimella muille kuin äidilleen ja ystävilleen. Muuton jälkeen Karim ei ole kuullut ryhmäkodin henkilökunnasta, eikä hän ole tavannut ryhmäkodin poikia. Äitiä on kova ikävä.

Miten Karim selviytyy vastaanottokeskuksessa? Saako hän tukea traumojensa käsittelyyn, ohjausta arjessa pärjäämiseen ja lohdutusta ikävään? Entä sitten, jos hän saa oleskeluluvan? Täysi-ikäisenä Karim ei ole oikeutettu samanlaiseen nuorille kuuluvaan tukeen kuin hänen nuoremmat toverinsa. Myös mahdollisuudet perusopetukseen ja suomen kielen taidon opiskeluun hankaloituvat huomattavasti. Tai entä jos Karim täysi-ikäiseksi määrittelyn vuoksi palautetaan Afganistaniin, jossa hän ei ole koskaan elämässään käynyt? Millaista on elämä vainottuna hazarana hänelle täysin vieraassa maassa?

Kaukaiselta ei tunnu vaihtoehtoehto, jossa Karim jää laittomana maahanmuuttajana – paperittomana – asumaan Tornion kaduille tai Helsingin metroon. Euroopassa arviolta 10 000 lasta on kadonnut maahantulon jälkeen, eikä meillä ole juurikaan tietoa siitä, mitä näille lapsille on tapahtunut [4].

Ryhmäkodeissa ja vastaanottokeskuksissa asuu tällä hetkellä satoja Karimeita. Iänmäärityksiä tehdään pikaista tahtia, ja pian heitä voi olla taas satoja enemmän. Olemme tutkijoina törmänneet tilanteisiin, joita ikäväksemme joudumme pitämään välinpitämättömyytenä näiden nuorten elämästä. Tiukat ammatillisuuden rajat ja jyrkät laintulkinnat ovat saattaneet salamana katkaista nuoren suhteet ryhmäkodin aikuisiin ja ikätovereihin, eikä vastaanottokeskuksissa ole aina ymmärretty nuoren tilanteen erityisyyttä muihin asukkaisiin verrattuna.

Tuki itsenäisen elämän aloittamiseen on monesti ollut sattumanvaraista – vapaaehtoisten, opettajien, yksittäisten ihmisten varassa. Vielä oleskeluluvan saamisen jälkeenkin nuoria on kohdeltu ammattilaisten taholta tylysti valehtelijoina. Kaikki sosiaalityöntekijät eivät välttämättä tunne iänmäärityksen menetelmiä tai ymmärrä, millainen tragedia nuorelle on esimerkiksi perheenyhdistämismahdollisuuden menettäminen.

Vastuu näiden nuorten kohtaloista ei ole pelkästään iänmääritystestejä ehdottomina totuuksina lukevalla maahanmuuttovirastolla. Vastuu on myös viranomaisilla ja ammattilaisilla, jotka nyt antavat nuoren pudota kaikkien verkkojen ulkopuolelle yksin. Ilman tilanteen poikkeuksellisen haasteellisuuden tiedostamista ja nuorelle tarjottua erityistä tukea Karimin kaltaisten nuorten mahdollisuudet itsenäiseen ja ihmisarvoiseen elämään ovat olemattomat.

Maahanmuuttaja-lapsetMaahanmuuttopolitiikkaa tehdään tässä ja nyt, valtionhallinnossa, kunnissa ja yksittäisten ammattilaisten ja asiakkaiden kohtaamisissa. Sen perustana ovat ihmisoikeudet, joista tinkimiselle ei ole olemassa päteviä perusteita. Ihmisoikeuksien perustana puolestaan on näkemys ihmiselämän arvostamisesta ja kaikkien ihmisten samanarvoisuudesta – sanalla sanoen: inhimillisyydestä. Joudumme kuitenkin kysymään, missä on inhimillisyys täysi-ikäiseksi määriteltyjen alaikäisinä yksin maahantulleiden turvapaikanhakijoiden kohtelussa. Yleisinhimillisinä periaatteina suojelun ja ohjauksen tarjoamisen ei pitäisi olla ikäkysymys.

Ikätutkimuksia voidaankin pitää ennen kaikkea ihmisoikeuskysymyksenä, sillä niiden perusteella tulee määritellyksi nuoren oikeus kasvaa hänelle sopivassa ihmis- ja ikäryhmässä [5]. Yksin maahantulleisiin alaikäisiin turvapaikanhakijoihin Suomessa kohdistuneiden tutkimusten mukaan koulunkäynti, ryhmäkodin rauhallinen ja turvallisesti rytmittyvä arki sekä tutut, ymmärtävät aikuiset ja vertaiset ovat asioita, jotka tekevät epävarmasta ja haavoittavasta elämäntilanteesta siedettävää. Vastaanottokeskuksissa asumista puolestaan on kuvattu haastavana, eikä työntekijöillä ole aina riittävästi resursseja työskennellä lasten ja nuorten erityiskysymysten parissa. [6]

Suomeen saapuneista Karimeista yksi voi olla 16-vuotias, ja toinen jo 18 täyttänyt. Ajanlaskutapojen erojen ja syntymätodistuksen puuttumisen myötä Karim ei aina itsekään tiedä tarkkaa syntymäaikaansa. Molemmat pojat ovat kuitenkin yhtä lailla tuen ja ymmärryksen tarpeessa. Heillä on yleisinhimillinen oikeus aikuisiin, jotka tunnistavat heidän tarpeensa liittyen sekä turvapaikanhakutilanteen erityispiirteisiin että heihin yksilöinä. Koska omia vanhempia ei ole mukana, vastuu tällaisesta aikuisuudesta on yhteiskunnalla.

Olemme kuitenkin toiveikkaita, sillä tutkimustemme kautta olemme päässeet todistamaan myös vastuunottoa ja aitoa välittämistä. Olemme esimerkiksi seuranneet, kuinka oma opettaja, rehtori tai yksittäinen omahoitaja on ollut kiinnostunut pärjäämisestä, soitellut kuulumisia, toiminut linkkinä viranomaisten välillä ja opastanut yksinelämisen alkeita. Toivoisimme kuitenkin mahdollisimman pian näkevämme, kuinka kaikki tämä tapahtuu selkeästi vastuutettuna, osana ohjattua prosessia ja systemaattista maahanmuuttopolitiikkaa.

Haluamme kuulla ryhmäkotien nuorten poissiirtymiseen valmistavista käytännöistä, joissa huomioidaan sekä psyykkinen valmistautuminen iänmäärityksen mahdollisiin seurauksiin että itsenäisen arkielämän käytännön taitojen harjoittelu. Haluamme nähdä vastaanottokeskusten koulutetun henkilökunnan tunnistavan ryhmäkodeista siirtyvien nuorten erityistarpeet. Haluamme tietää, miten varmistetaan Suomessa rakentuneiden tärkeiden ihmissuhteiden pysyvyys, hyvin käynnistynyt perusopetus sekä psyykkistä ja fyysistä terveyttä edistävien interventioiden jatkuvuus. Haluamme nähdä kuntien sosiaalitoimen ottavan niille kuuluvan jälkihuoltovastuun ja kuulla mallinnetuista tukiprosesseista, joilla kunnat säännönmukaisesti varmistavat iänmääritysten kautta täysi-ikäisiksi määriteltyjen turvapaikanhakijoiden hyvinvoinnin. Kaipaamme muutosta, joustoa ja harkinnanvaraisuutta nuorten tilanteita ohjaavan kansalliseen politiikkaan. Inhimillisyyttä toimijoilta ja ihmisarvoa nuorille, sitä me toivomme.

 

Johanna Hiitola, YTT, yliopistonlehtori, Jyväskylän yliopisto / Kokkolan yliopistokeskus Chydenius
Riikka Korkiamäki, YTT, tutkijatohtori, Tampereen yliopisto / Tampereen yliopiston Porin yksikkö

 

Viitteet

[1] Suurin osa alaikäisistä turvapaikanhakijoista Suomessa on 15-17 -vuotiaita nuoria poikia, jotka asuvat ryhmäkodeissa. Tänä vuonna tulijoita on ollut eniten Afganistanista (101), Irakista (63), Syyriasta (51) ja Somaliasta (37). Vuosi 2015 oli turvapaikkaa hakeneiden määrän suhteen poikkeuksellinen. Silloin turvapaikkaa haki yli 3000 alaikäistä, kun tänä vuonna on hakijoita syyskuun loppuun mennessä ollut 323. (Maahanmuuttoviraston tilastot 2015 ja 2016.)

[2] Ks. esim. European Migration Network 2009

Ikätutkimuksesta säädökset ulkomaalaislakiin 2009

[3] Afganistanissa hazarat ovat olleet vainottuja jo pitkään, ja Taliban ja Isis uhkaavat heidän henkeään ja vaikeuttavat heidän liikkumistaan edelleen. Iranissa hazaroille ei myönnetä oleskelulupia ja perheet elävät usein äärimmäisessä köyhyydessä. Nuoria poikia (myös lapsia) värvätään Syyriaan sotimaan, jonka vastineeksi tarjotaan oleskelulupaa Iraniin.

[4] Piitulainen 2016

[5] Ikätutkimuksesta säädökset ulkomaalaislakiin 2009 

[6] Honkasalo 2016

Kuusisto-Arponen 2016; Piitulainen 2016

Kuusisto-Arponen, Anna-Kaisa (2016) Perheettömiksi suojellut: yksin tulleiden alaikäisten oikeus perheeseen. Teoksessa: Outi Fingerroos, Anna-Maria Tapaninen ja Marja Tiilikainen (2016) Perheenyhdistäminen. Kuka saa perheen Suomeen, kuka ei ja miksi? Tampere: Vastapaino, 89 – 111.

 

 

 

Yksityistämiseen perustuva kotoutumisketju

Posted on Updated on

Mekin kehitimme kotouttamisen polun. Kaikki palvelut kätevästi saman katon alta. Ihan itse valvotaan!

yksityistämiseen perustuva...

Kuntien ja ministeriöiden yhteydenottoja odotellessa,

Lasse & Eemeli

Maahanmuuttajat äkkiä töihin!

Posted on Updated on

Kun korkeasti koulutettu maahanmuuttaja, jolla on kymmeniä vuosia työkokemusta, tulee Suomeen, voi hänen koulutuksensa ja kokemuksensa mitätöityä rajalla.

Työn tekeminen on yksi merkittävimmistä asioista, joiden avulla maahanmuuttaja kokee tulevansa hyväksytyksi suomalaisessa yhteiskunnassa. Lähtökohtaisesti maahanmuuttajat toivovat, että he pääsevät Suomessa töihin. Heidän työllistymiseen liittyy kuitenkin esteitä, vaikka tulija olisi koulutettu sellaiselle alalle, jolla Suomessa vallitsee työvoimapula.

Moein Pourahmari Kermani on ammatiltaan hammaslääkäri. Hänen erikoistumisalansa on suu- ja leukakirurgia. Moein valmistui intialaisesta Mangaloren yliopistosta vuonna 1997. Hän on myös opettanut hammaslääketiedettä Sana´an yliopistossa kahdeksan vuotta. Lisäksi hänellä oli Jemenissä oma hammaslääkärin yksityisklinikka 14 vuoden ajan.

Moein saapui perheineen Rovaniemelle heinäkuussa 2013. Hän ei ole vielä päässyt työskentelemään hammaslääkärinä Suomessa, vaikka  Suomen Hammaslääkäriliiton selvityksen mukaan hammaslääkäreistä on jatkuva pula, eikä avoimiin virkoihin saada aina edes sijaisia tai vuokratyövoimaa.

Moeinin pääsy suomalaisille työmarkkinoille ei ole aivan mahdotonta, mutta haasteita tielle on asetettu. Luonnollisesti Moeinin tulee todentaa kielitaito ja se, että hänen hammaslääketieteellinen osaamisensa yltää Suomessa vaadittuihin standardeihin. Moein ymmärtää ja osaa puhua suomea jo aika hyvin. Suomenkielen asiakaspalvelukokeen lisäksi on suoritettava kymmenkunta hammaslääkärin tutkinnon näyttökoetta.

Ongelmana on se, että näyttökokeet on suoritettava suomeksi, vaikka koekirjallisuus on englanniksi. Nyt Moeinin aika kuluu kääntäessä hammaslääketieteen ammattikirjallisuutta suomeksi, jotta hän voi suoriutua kokeista. Suomenkieliset kokeet kummastuttavat häntä, koska lääketieteellinen terminologia on ammatillisen työskentelyn, eikä asiakastyön väline.

Käytännön ongelma on sekin, että kymmenet näyttökokeet voi suorittaa vain Etelä-Suomessa. Moein tarvitsee rahaa matkustamiseen ja yöpyminen. Tämä voi pienituloiselle Pohjois-Suomessa asuvalle ihmiselle muodostua ammattipätevyyden todentamisen ja työllistymisen esteeksi.  

Moein joutui jättämään kotinsa ja työuransa arabimaailman levottomuuksien rantautuessa Jemeniin. Jemen ei ollut enää turvallinen paikka Moeinin perheelle, sillä heitä uhkailtiin väkivallalla ja sorrettiin perheen uskonnon vuoksi. Suomeen saapumisestaan lähtien hän on halunnut päästä mahdollisimman nopeasti töihin. Hän on mielestään kiitollisuudenvelassa.

– Ymmärrän, että sosiaaliturva on jonkun toisen maksamilla veroilla kustannettua hyötyä minulle. Toivoisin, että meitä kohdeltaisiin yksilöinä ja jokaisen maahanmuuttajan kyvyt saataisiin mahdollisimman nopeasti ja hyvin käyttöön. Miksi ei tehdä maahanmuuttajien työllistymistä joustavammaksi? Tällöin hekin pääsisivät maksamaan veroja.

Moein mielestä passivoiva tukijärjestelmä on merkittävä ongelma suomalaisessa kotouttamispolitiikassa.

– Täällä sosiaaliturvajärjestelmä ei kannusta nopeaan työllistymiseen, ja riskinä on passivoituminen. Suomessa voitaisiin ottaa mallia Ruotsista. Siellä maahanmuuttajat pyritään kotouttamaan mahdollisimman nopeasti siten, että he pääsevät työelämään kehittämään kielitaitoaan.

Moein tuo esiin mielenkiintoisen näkökulman koskien työn tekemisen kulttuuria.

– Maahanmuuttajat tulevat usein yhteiskunnista, joissa työtä tehdään vailla työaikalainsäädännön rajoituksia ja he ovat tottuneet tekemään kovasti töitä. Se, että maahanmuuttajien eivät saa käydä työssä voi ruokkia harmaata taloutta. Osalle työttömyys on vaikeaa ja siksi kynnys harmaaseen talouteen voi madaltua.

Kv-suvpäivä

Tiina Outila, sosiaalityön opiskelija, Lapin yliopisto

Laura Tiitinen, yliopisto-opettaja, Sociopolis-hanke

Moein Pourahmari Kermani, erikoishammaslääkäri

 

 

 

 

 

 

 

Turvapaikanhakijan kadehdittava elämä

Posted on

Takanani on mielenkiintoinen, monipuolinen ja ajatuksia kirvoittanut työpäivä.

Kävimme virka-asioissa treffaamassa Kaarlenkadun vastaanottokeskuksen kollegoita; tutustumassa keskuksen tiloihin sekä siellä tehtävään työhön ja pohtimassa yhteistyökäytäntöjä. Pakostikin tämän kokemuksen avartamana kummastelen kateuteen pohjautuvaa käsitystä turvapaikanhakijoista vapaamatkustajina, jotka vaan tulevat tänne huvikseen nostelemaan sosiaaliturvaamme.

En haluaisi asua suomalaisessa vastaanottokeskuksessa, vaikka siitä maksettaisiin! Eivät ne ole mitään hulppeita viiden tähden hotelleja. Tarjolla on heti alkuun ankeutta, ahtautta, pitkiä vankilamaisia kaikuvia käytäviä, yksinäisyyttä, outo ja kylmä maa. Kieli, josta et tajua hevonkukkua.

Parhaassa tai pahimmassa tapauksessa olet yksin lapsilauman kanssa, joudut lähtemään sairaalaan synnyttämään, eikä kukaan puhu kanssasi samaa kieltä. Etkä oikein hiffaa, mihin ne oudot naiset, jotka selittivät olevansa sosiaalityöntekijöitä, kuskasivat pari vanhempaa lastasi. Miten voisit käsittää, mitä ne tarkoittivat ”lastensuojelulain mukaisella sijoituksella avohuollon tukitoimena” kun et edes tunne ammattia sosiaalityöntekijä. Kotimaastasi tuttu on vain ammattikunta ”nurse”, mutta ne tekevät eri asioita kuin nämä mystiset “sosiaalityöntekijät”.

Kärsit univaikeuksista. Pelkäät, mitä pelättävissä on. Olet traumatisoitunut kokemastasi.

Rahaa saat hiukan. Moni ”persusti” ajatteleva uskoo, että yhteiskunta syytää sinulle hirmuisesti rahaa. Oikeasti saat käteesi naurettavan pienen, kosmeettisen summan, jolla kustannat kaiken tarvitsemasi, paitsi ruuan. Et omista juuri mitään, sillä kaikki jäi sinne jonnekin, jos mitään omaisuutta on koskaan ollutkaan. Ruuan saat vastaanottokeskuksesta, eikä sinulla ole juuri sanomista siitä, mitä itse haluaisit syödä tai milloin.

Siellä keskuksessa odottelet, että jonain päivänä tulee päätös, menetkö jatkopaikkaan odottamaan lupa-asiasi varsinaista käsittelyä vai saatko virkavallalta saattohoitoa pois maasta. Ihan hirveän kärryillä et ole koko aikana siitä, mitä sinulle on tapahtumassa. Olet pääosin aivan yksin. Omaisesi ovat siellä jossain, jos ovat hengissä. Aina et voi olla siitä ihan varma.

Että käykö kateeksi? Ei ainakaan minua kadehdituttanut tänään. Enemmän harmitti, niiden lasten puolesta, jotka joutuvat näissä keskuksissa aloittamaan elämänsä.

– Keski-ikäinen telaketjufeministi

 

nalle-kuva