Perheenyhdistämisen mahdottomuus on ihmisoikeusongelma Suomessa

Lainaus Posted on Updated on

”Ulospäin hymyilen, mutta sisältä olen kuollut.”

Näin toteaa perheenyhdistämistä turhaan yrittänyt, Suomesta oleskeluluvan saanut pakolainen. Samoin sanoin voisi kuvata Suomea kansainvälisiin ihmisoikeussäädöksiin sitoutuneena maana, joka estää niiden toteutumisen käytännössä.

Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen mukaan jokaisella täysi-ikäisellä on oikeus solmia avioliitto ja perustaa perhe, ilman minkäänlaisia rodusta, kansalaisuudesta tai uskonnosta johtuvia rajoituksia, ja perheellä on oikeus yhteiskunnan ja valtion suojaan. Julistuksessa sanotaan myös, ettei kenenkään yksityiselämään tai perheeseen saa puuttua mielivaltaisesti.  (19/1990, artikla 8.)

Perheenyhdistämisen ehdot on kirjattu ulkomaalaislakiin (301/2004). Sen mukaan perheenyhdistäminen tarkoittaa prosessia, jossa Suomessa asuva henkilö hakee oleskelulupaa perheenjäsenilleen. Lain mukaan perheenyhdistämistä voivat hakea henkilöt, joiden omainen eli perheenkokoaja on saanut oleskeluluvan Suomeen tai on Suomen kansalainen. Perheenjäseniksi lasketaan tavallisemmin avio-, avo- ja rekisteröityneet puolisot, alaikäiset lapset ja alaikäisen huoltajat. Muu omainen voi saada luvan vain poikkeustapauksissa.

Lapsen oikeuksien yleissopimukseen (60/1991) on kirjattu, ettei lasta tule erottaa vanhemmistaan heidän tahtonsa vastaisesti ja perheiden jälleen yhdistämiseen liittyvät hakemukset on käsiteltävä myönteisesti, humaanisti ja kiireellisesti. Eurooppa-neuvoston direktiivi puolestaan vahvistaa jäsenvaltioissa laillisesti oleskelevien kolmansien maiden kansalaisten oikeuden perheenyhdistämiseen. (2003/86/EY.)

Perheenyhdistämistä koskevan lainsäädännön kiristyminen
Turvapaikkaa hakevien suuri määrä vuosina 2015-2016 synnytti valtavan julkisen paineen. Huolta herätti tulevien perheenyhdistämishakemusten suuri määrä. Eduskunnassa vietiin nopealla tahdilla läpi perheenyhdistämistä koskevat tiukennukset huolimatta kansainvälisten ihmisoikeussopimusten sitovuudesta sekä asiantuntijoiden ja kansalaisjärjestöjen vastustuksesta.

Tehtyjen säädösten, niiden poliittiselle ohjaukselle alttiin tulkinnan sekä hallinnollisten käytäntöjen myötä oman perheen saamisesta maahamme on tullut oleskeluluvan saaneille entisille turvapaikanhakijoille käytännössä mahdotonta.

Viimeisimmät perheenyhdistämistä koskevat tiukennukset liittyivät taloudellisiin perusteisiin. Perhesiteen perusteella myönnettävän oleskeluluvan yleiseksi ehdoksi tuli, että perheenjäsenen toimeentulon on oltava turvattu. Käytännössä tämä tarkoittaa, että perheenkokoajan tulisi ansaita kuukaudessa 2600 euroa nettona, jos hän haluaa tuoda Suomeen puolisonsa ja kaksi lasta. Tämä pääsääntö koskee myös kansainvälisen suojeluaseman saaneen henkilön eli pakolaisstatuksen tai toissijaista suojelua saavan henkilön perheenjäseniä.

Toimeentuloedellytystä ei kuitenkaan sovelleta pakolaisaseman saaneen henkilön perheenjäseniin, jos nämä hakevat oleskelulupaa perhesiteen perusteella kolmen kuukauden kuluessa siitä, kun perheenkokoaja on saanut tiedoksi päätöksen turvapaikasta tai pakolaiskiintiöön ottamisesta. Toimeentuloedellytyksestä voidaan yksittäisissä tapauksissa poiketa myös, jos siihen on poikkeuksellisen painava syy, tai lapsen etu sitä vaatii.  (Miettinen, Paavola ym. 2016, 8.) Käytännössä poikkeuksia tehdään kuitenkin vain äärimmäisen harvoin. Hallinnollisten käytäntöjen vuoksi myös kolmen kuukauden aikaraja on perheenyhdistämisprosessin läpiviemiseksi tosiasiassa epärealistinen.

Jo ennen näitä ihmisoikeuksien toteutumista vaikeuttavia tiukennuksia perheenyhdistämisen hakeminen oli vaikeaa. Kriteerejä oli tiukennettu jo 2010-luvun alussa, jolloin lakiin kirjattiin esimerkiksi, että oleskeluluvan saanut perheenkokoaja ei voi enää itse jättää hakemusta vaan oleskelulupaa hakevan perheenjäsenen tulee jättää hakemus. Hakemus on jätettävä lähimpään Suomen edustustoon. Ehto koskee myös alaikäisiä lapsia, joiden tulee olla paikan päällä hakemusta jätettäessä. Kriteerinä on myös, että hakijoiden tulee oleskella hakemuksen jättömaassa laillisesti.

Ongelmana on, että Suomen edustustoja on etenkin Afrikassa ja Aasiassa hyvin vähän. Matka lähimpään edustustoon voi olla tuhansia kilometrejä pitkä ja vaarallinen, eikä monilla ole siihen mahdollisuutta taloudellisesti tai puuttuvien asiakirjojen vuoksi. Esimerkiksi Turkki on myöntänyt nihkeästi viisumeja syyrialaisille, minkä takia perheenyhdistämisen hakemisesta on tullut heille mahdotonta. Kriteerinä on lisäksi, että perheenyhdistämistä hakeneiden lasten on oltava ratkaisun valmistuessa alle 18-vuotiaita. Pitkien käsittelyaikojen vuoksi etenkin yksin tulleiden alaikäisten perheenyhdistäminen onnistuu vain harvoin.

Jokaisella on oikeus perheeseensä
Hankaloittamalla prosessia ja tekemällä perheenyhdistäminen käytännössä mahdottomaksi, rikotaan räikeästi lasten oikeuksia perheeseen. Hallituksen tekemät tiukennukset perheenyhdistämisiin ovat lyhytnäköistä toimintaa myös kotoutumisen näkökulmasta. Australiassa, Uudessa Seelannissa ja Kanadassa tehtyjen tutkimusten mukaan perheestä erossa ololla on selvä yhteys pakolaisten kotoutumiseen ja mielenterveyteen. Perheestään erossa olevat kärsivät enemmän psyykkisestä oireilusta; he raportoivat useammin vakavasta masennuksesta ja traumaperäisistä stressioireista kuin perheensä kanssa asuvat. (Rask, Paavonen ym. 2016.) Myös Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestö UNHCR:n raportissa todetaan, että huoli perheestä ja mahdollinen kielteinen päätös perheenyhdistämisestä vaikeuttaa pakolaisen integroitumista.

Perheenyhdistämisprosessia olisi mahdollista helpottaa hallinnollisin ja ihmisoikeuksia myös laintulkinnan tasolla, käytännössä, kunnioittavin keinoin. Näin vaikutettaisiin turvapaikkajärjestelmän paineisiin, vähennettäisiin turvapaikanhakijoina Suomeen pyrkivien määrää, sekä lisättäisiin laillisia maahantulon keinoja. Perheenyhdistämisen kriteerien sekä hallinto- ja tulkintakäytäntöjen tiukentaminen puolestaan heikentää merkittävästi Suomessa jo asuvien maahanmuuttajien hyvinvointia ja kotoutumista. Oikeusvaltioperiaatteen näkökulmasta sisäistä kuolemaa tekevän maamme olisi aika vaihtaa seireenihymynsä rehelliseen, kansainvälisiä ihmisoikeuksia kunnioittavaan toimintaan turvaa hakevien ihmisten asioiden hoitajana.

 
Sosiaalityön opiskelijat,
Virpi Annanolli, Hanna Immonen, Miia Hellqvist ja Jani Raespuro
Lapin yliopisto

Lähteet

Anneli Miettinen, Juho-Matti Paavola, Anna Rotkirch, Minna Säävälä, Arttu Vainio (2016): Perheenyhdistämisen edellytysten tiukentaminen ja sen vaikutukset Suomessa sekä kokemuksia viidestä Euroopan maasta. Valtioneuvoston selvitys ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 55/2016 Valtioneuvoston kanslia. Saatavissa osoitteessa http://tietokayttoon.fi/documents/10616/2009122/55_Perheenyhdist%C3%A4misen+edellytysten+tiukentaminen+ja+sen+vaikutukset+Suomessa+sek%C3%A4+kokemuksia+viidest%C3%A4+Euroopan+maasta/354fb0cf-4ccf-49d0-b5fa-31ef342cafb8?version=1.0

Euroopan ihmisoikeussopimukseen 19/1990, Artikla 8

Eurooppa neuvoston direktiivi 86/2003

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus 1948, Artikla 12 & 16

Lapsen oikeuksien yleissopimus 60/1991, Artiklat 9-10

Turvapaikan saaneilla syyrialaisilla ei ole mahdollisuutta perheenyhdistämiseen. HS/Mielipide 4.12.2016

Ulkomaalaislaki 301/2004 37§

Shadia Rask, Anna-Marie Paavonen, Eero Lilja, Päivikki Koponen, Jaana Suvisaari, Tapio Halla, Seppo Koskinen & Anu Castaneda (2016): Primääriperheestä erossaolo on yhteydessä somalialais- ja kurditaustaisten maahanmuuttaja-aikuisten hyvinvointiin ja kotoutumiseen Suomessa. Saatavissa osoitteessa http://julkari.fi/bitstream/handle/10024/130701/YP1603_Raskym.pdf?sequence=

war-953246_1920

Päihdeasiakkaan arviointi – check! Motivointi – check! Mutta miten on palveluiden laita?

Posted on Updated on

Sosiaalihuoltolain (1301/2014)  uudistuksen myötä asiakkaiden palvelutarpeiden arviointiin panostetaan entistä enemmän. Sosiaali- ja terveysalan ammattilaisina meillä on monia työkaluja päihteiden käytön puheeksi ottamiseen. Maassamme käytetään merkittäviä resursseja päihderiippuvaisen motivoimiseen ja hoitoon ohjaukseen. Mitä tapahtuu sitten, kun asiakas on valmis vastaanottamaan apua?

Kun asiakas ryhtyy toivomaan muutosta, apua ei aina ole saatavilla. ”Otamme yhteyttä kun paikka vapautuu”, ”Sinun pitää olla kaksi viikkoa kuivilla ja osoittaa todella haluavasi tätä”, ”Et voi enää tulla kun kerran viimeksi lähdit omin luvin pois”. Näihin kommentteihin tiedämme monen päihdeongelmaan apua hakeneen törmänneen.

Yksi päihdepalveluiden ongelma on niiden saatavuuden alueellinen vaihtelu. Sote-uudistus voi tuoda parannusta lisäämällä alueellista tasa-arvoa ja yhtenäistämällä palveluiden sisältöjä. Toisaalta vaikk palveluiden integroimista on tehty jo ennen sote-uudistusta, anti ruohonjuuritasolle on kuitenkin jäänyt laihaksi.

Päihdepalveluiden toinen ongelma liittyy palveluiden sisältöihin, vaikuttavuuteen ja resurssointiin. Palveluita ovat järjestämässä monet eri tahot, ja käytännöt vaihtelevat. Palveluiden toteuttamisen ja kehittämisen resurssit tuntuvat olevan riittämättömiä. Yleisenä linjana on laitospalveluiden vähentäminen, mutta yhtä vaikuttavaa tukea ei ole saatavilla avopalveluista, erityisesti päihdekuntoutuksen kentällä.

Palvelujärjestelmämme on liian jäykkä voidakseen oikeasti vastata päihdeongelmaisten asiakkaiden tarpeisiin.

Kolmas asia, johon tulee päihdepalveluissa kiinnittää huomiota, on niiden piiriin pääsemiseksi asetetut kriteerit. Tiedämme palveluihin pääsemisen kriteereissä olevan vaihtelua. Päihderiippuvainen on usein erityistä tukea tarvitseva, huomioidaanko hänen edellytyksensä päästä palveluiden piiriin?

Kokonaisuudessaan palvelujärjestelmämme on liian jäykkä voidakseen oikeasti vastata päihdeongelmaisten asiakkaiden tarpeisiin. Resurssit eivät ole riittäviä asiakkaita palvelevien palveluiden tarjoamiseksi. Kentällä työskentelee osaavaa ja ammattitaitoista henkilöstöä, joilla ei ole mahdollisuutta tehdä työtään vaikuttavasti.

Sosiaali- ja terveysalalla on omaksuttu jatkuvaan arviointiin ja palveluohjaukseen perustuva työskentelytapa. Mihin tämä jatkuva päihdeasiakkaiden arviointi ja motivointi johtaa, jos meillä ei ole palveluita joilla pystytään vastaamaan asiakkaan palvelutarpeisiin?

Kovasti kyllä arvioidaan ja motivoidaan, mutta mikä on lopputulos? Lisäämmeköhän omalla toiminnallamme näiden ihmisten pahoinvointia?

 

Jenni Laurila, YTM, sosiaalityöntekijä

Minka Leino-Holm,YTK, sosiaalityön maisterivaiheen opiskelija

 

Huhuu, missä sosiaaliala?

Posted on

Opetus- ja kulttuuriministeriö tiedotti sote-alan koulutusten uudistamisen käynnistymisestä. Uutinen oli tervetullut, sillä koulutuksen järjestäminen ei ole ollut sote-uudistuksessa juurikaan esillä. Tekeillä oleva uudistus tulee edellyttämään keskeisesti niin tulevien ammattilaisten kuin jo alalle valmistuneiden osaamisen uudistamista.

Ministeriön tiedotteen perusteella koulutuksen uudistamista vaivaa sama tauti kuin ylipäänsä koko sote-uudistusta: terveydenhuolto edellä mennään ja sosiaalihuolto on unohdettu lähes kokonaan. Tiedotteessa todetaan “Tulevien maakuntien ja sote-toimijoiden johdossa ja keskijohdossa taas tarvitaan terveystaloudellista osaamista.” Onko kyse siitä, että sosiaalinen ja terveys niputetaan terveyden alle vai siitä, että terveystaloudellinen tietämys on se talousosaamisen ylätaso, jota johtoportaassa on tarpeen olla?

Alan koulutusten kehittämisen painopisteiksi ministeri Sanni Grahn-Laasonen nostaa ohjauksen, neuvonnan ja kustannustietoisuuden. Ohjaus ja neuvonta ovat olennaisen tärkeitä varmistamaan asiakkaiden ohjautuminen mahdollisimman varhaisessa tarvettaan vastaavien palveluiden piiriin ja palvelujen integraation.

Kaikkeen ei kuitenkaan ohjaus ja neuvonta riitä, eikä sosiaalihuollon työ voi kutistua vain ohjaukseksi ja neuvonnaksi. Asiantunteva ja laadukas palvelutarpeen arviointi on sote-alan työn kulmakivi, joka vaatii huippuun hiottua osaamista. Palvelutarpeen arviointi on tärkeää sen varmistamisessa, että asiakas ohjautuu oikeanlaisen ja tarvitsemansa tuen ja palveluiden äärelle. Palvelutarpeen arvioinnissa ei huomioida vain ihmisen yksittäistä elämän osa-aluetta, vaan siinä pyritään kokonaisvaltaisuuteen ja huomioidaan asiakkaan omat näkemykset elämästään ja tarpeistaan. Sote-uudistuksessa näyttää olevan epäselvää se, mitä sosiaalialan ammattilaiset ylipäänsä tekevät tai mikä heidän osuutensa asiakkaan hyvinvoinnin lisäämisessä oikeastaan onkaan. Kuitenkin tutkimuksissa todetaan sosiaalisten tekijöiden vaikuttavan niin yksilön hyvinvointiin kuin terveyteenkin. Esimerkiksi elämänhallintaan liittyvät tekijät tai yksinäisyys vaikuttavat terveyteen ja niiden vaikutukset näkyvät terveydenhuollon tilastoissa.

Sote-palveluiden vaikuttavuuden ja kustannustehokkuuden vaade on ollut pinnalla jo hyvän aikaa. Silti ministeriön uudistushankkeessa puhutaan lähinnä terveystalouteen liittyvästä osaamisesta, vaikka sosiaalihuollon kustannukset vievät tällä hetkellä huomattavan osan kunnan budjetista. Sosiaalitalouden ja siihen liittyvän osaamisen kehittämiselle olisi selkeä tilaus. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus, köyhyys ja syrjäytyminen tuottavat vuositasolla mittavia kansantaloudellisia ja inhimillisiä kustannuksia. Niiden syntymekanismien tunnistaminen ja niihin vaikuttaminen on välttämätöntä. Tämä edellyttäisi tuekseen lisää tutkimustietoa sekä resursseja niin tutkimukseen kuin käytännön kehittämiseenkin.

Ministeriön tiedotteesta ei käy selville, miten sote-alan koulutuksia aiotaan uudistaa. Mikäli tavoitteena on integroitujen palvelujen tuottaminen, on välttämätöntä järjestää jo peruskoulutuksen vaiheessa sote-alan opiskelijoille yhteistä koulutusta. Esimerkiksi tulevat sosiaalityöntekijät, lääkärit, sosionomit ja terveydenhoitajat olisi hyvä saada samoille opintojaksoille jo varhaisessa vaiheessa opintojaan.

Peruskoulutuksessa tehtävän yhteistyön ohella tarvitaan myös peruskoulutuksen jälkeisen lisä-, täydennys- ja erikoistumiskoulutuksen vahvistamista, jonka osalta sosiaaliala laahaa auttamattomasti terveysalan perässä. Sote-uudistusta on sanottu Suomen itsenäisyyden ajan suurimmaksi reformiksi, joten alan koulutusten kehittäminen vaatiikin resursseiltaan vähintään vastaavanlaista kehittämisohjelmaa kuin opettajankoulutuksen on saatu uuden peruskoulun myötä.

Sosiaalialan ammattilaiset ovat jo pitkään ihmetelleet, miksi sote-uudistusta viedään eteenpäin niin yksipuolisesti terveydenhuolto edellä. Mikäli sote-uudistuksella pyritään todelliseen järjestelmän muutokseen, palvelujen parempaan yhteensovittamiseen ja laajaan hyvinvoinnin lisäämiseen, ei muutosta voida tehdä sosiaalista ja sosiaalihuoltoa unohtamalla. Sote-uudistuksen onnistuminen ja aiottujen kustannussäästöjen aikaansaaminen tulee edellyttämään, että sosiaalihuollon ammattilaisten osaaminen integroidaan vahvasti perustason palveluihin terveydenhuollon ammattilaisten rinnalle.

Mikäli sosiaalialan unohtamisessa on kyse siitä, että alan osaaminen tai hyöty asiakkaalle on epäselvää, on siihen syytä perehtyä uudistuksen tässä vaiheessa vielä paremmin. Olisiko syytä vaikka pyytää sosiaalialan ammattilaisia kertomaan millaista työtä he tekevät, miksi työtä tehdään ja millaisia vaikutuksia työllä on asiakkaalle ja myös yhteiskunnalle laajemmin. Halukkaita kertojia ja työn kuvaajia kyllä löytyy, myös alan korkeakouluista!

YTM Sanna Lähteinen & YTM Niina Pietilä

Lähteet:

Opetus- ja kulttuuriministeriön tiedote 6.4.2017. Sote-koulutuksen uudistaminen käynnistyy.

http://minedu.fi/artikkeli/-/asset_publisher/sote-koulutuksen-uudistaminen-kaynnistyy

Marginalisoiko digitalisaatio näkövammaisia entisestään?

Posted on

Sähköisten palveluiden tarjoaminen ja käyttäminen ovat arkipäivää ja parhaimmillaan palvelut ovat saatavilla esteettömästi mahdollistaen yksilön kannalta mielekkään toiminnan. Kiihtyvän digitalisoitumisen maailmassa haluamme kuitenkin kysyä, ovatko sähköiset palvelut saatavilla tasavertaisesti eri väestöryhmien keskuudessa? Pohdimme sähköisten palveluiden esteettömyyttä tarkemmin palveluiden käytettävyyden näkökulmasta näkövammaisilla.

Esteetön ympäristö huomioi laaja-alaisesti ihmisten monenlaisuuden eikä se erottele ihmisiä toimintakyvyn perusteella [1]. Esteettömyys pohjaa yhdenvertaisuuteen ja syrjimättömyyteen, jotka ovat keskeisiä Suomen perustuslaissa [11], Yhdenvertaisuuslaissa [12] ja vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevassa YK:n yleissopimuksessa [13]. Erityisesti sähköisten palveluiden esteettömyyteen viitataan Euroopan parlamentin hyväksymässä direktiivissä, jossa todetaan, että julkisen hallinnon, sairaaloiden ja julkisen sektorin toimijoiden Internet-sivujen ja applikaatioiden tulee olla esteettömiä [2].

Näkövammaisten tiedonsaanti

Esteettömyydellä on merkitystä yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden toteutumisessa, mutta myös näkövammaisen toimijuuden ja osallistumisen mahdollistamisessa. Näkövammaisuus kuuluu kommunikaatiovammaisuuteen, joka vaikeuttaa tai saattaa estää kokonaan kommunikaation ja tiedonsaannin. [7.] Näkövammaisten liitto (ry) toteaakin, että näkövammaisilla tulee olla yhtäläinen mahdollisuus hyödyntää tieto- ja viestintäteknologiaa nyt ja tulevaisuudessa [9].

Lisääntyvät sähköisen asioinnin palvelukanavat mahdollistavat parhaimmillaan näkövammaisten itsenäisen toimimisen ja osallisuuden tunteen. Virastoissa asioinnin tai paperilomakkeiden täyttämisen sijaan voi asioida rauhassa omalta kotitietokoneelta käsin ja omien tarpeellisten apuvälineohjelmien tukemana. Tätä blogitekstiä varten otimme yhteyttä muutamaan näköongelmaiseen ihmiseen ja pyysimme heiltä käyttäjäkokemuksia sähköisistä palveluista.

“Jos sähköiset palvelut ovat aidosti käytettäviä, ei tarvitse käyttää rajattuja avustajan tunteja virastoissa asioimiseen – sähköinen palvelu oikeasti lisää asioinnin helppoutta.”

Näkövammaisuudessa on erilaisia pohjadiagnooseista seuraavia muotoja, jotka aiheuttavat sähköiseen asiointiin erilaisia haasteita. Täysin sokeat toimivat esimerkiksi puhesyntetisaattori-ohjelmien varassa. Näköongelmaisista osa näkee silmän keskiosalla sumeasti, mutta heillä voi olla näkökentän laidoilla tarkempaa näkökykyä. Toiset näkevät silmän keskiosalla tarkasti rajatun määrän kerrallaan, joskus vain suikaleen keskeltä näyttöä. Molemmissa tapauksissa pään kääntely tai apuvälineet ovat tietokoneen käytössä tarpeellisia, mutta näköön perustuvan käytettävyyden kannalta näyttöobjektien sijoittelu on olennaisessa roolissa.

“Hankalimpia ovat sivustot, joilla on liikkuvaa kuvaa ja asiat ripoteltu sinne tänne ilman selkeää hakemistopalkkia ja teksteissä huono kontrasti. Lomakkeissa täytettävien kenttien sijaintia voi olla vaikea hahmottaa, koska reunat eivät erotu. Sitä sitten vaan sohii hiirellä ja yrittää osua oikeaan kohtaan.“

Näkövamma voi vaikeuttaa tiedonsaantia, jolloin avainasemassa on nähtävän aineiston koko ja kontrasti [6]. Ongelmana tietokoneella työskentelyssä voi olla tiedon kirjaaminen ja hakeminen. Erilaiset apuvälineet helpottavat usein tietokoneella työskentelyä [9; 8.] Näkövammaisen kannalta ongelmia voivat tuottaa esimerkiksi sivut, joilla on liikkuvaa kuvaa ja selkeää hakemistopalkkia ei ole löydettävissä tai värien keskinäistä kontrastia ei ole ajateltu (esim. valkoinen teksti vaaleankeltaisella pohjalla). Monet näkövammaiset käyttävät apunaan ruudunlukijoita, jotka eivät tunnista sellaista tekstiä, joka on toteutettu kuvina.

“Internet-sivut, joissa tieto on tekstinä, ei linkkien takana, ovat melko haasteellisia. Näillä sivuilla en kykene puheohjelman avulla ”silmäilemään” tekstiä, vaan minun on käytävä koko teksti läpi, löytääkseni sieltä tiedon, jota tarvitsen.”

Hyviäkin kokemuksia viiteryhmämme edustajilta kuitenkin löytyy, esimerkiksi verottajan sähköiset lomakkeet ovat näkövammaisen kannalta helppokäyttöisiä. Samoin Kelan sivuista on laajasta tietomäärästä huolimatta onnistuttu rakentamaan näkövammaisen kannalta selkeät ja suhteellisen esteettömät. Tähän vaikuttaa se, että eri elämäntilanteita koskevat tiedot on jaoteltu sivuille omien linkkien taakse. Esteettömyys sähköisissä palveluissa mahdollistuu, kun tietoa on sivustoilla vähän ja se on mahdollisimman selkeästi esillä. Tiedonsaanti tällaisilta sivuilta on helppoa näkövammaisten apuvälineillä. 

Tarkoituksenamme oli tuoda esille näkövammaisten näkökulmaa sähköiseen asiointiin voimakkaasti digitalisoituvassa julkisten palvelujen palvelukanavaviidakossa. Haarni [3] korostaa, että teknologian ja palveluiden saavutettavuus ja käytettävyys on hyvin moniulotteinen ja vivahteikas kysymys. Vaikka näkövammaisten osuus väestöstä on marginaalinen, ei kyse ole pienestä käyttäjäryhmästä. Tarve autonomiseen asiointiin on itsestäänselvyys ja palautuu viime kädessä kansalaisten väliseen yhdenvertaisuuteen.

Asiakkaan osallisuus ja itsemääräämisoikeus 

Käynnissä olevan Sote-uudistuksen tavoitteena on toiminnan muutos, jonka avulla parannetaan palvelujen saatavuutta ja yhdenvertaisuutta. Muutoksen tärkeä väline on digitalisaatio [10]. Sote- ja maakuntauudistus tulee muuttamaan voimakkaasti myös saatavilla olevien sähköisten palveluiden kenttää. Jatkossa maakunta on yksi julkisen hallinnon tärkeimmistä digitaalisten palvelujen tarjoajista [4]. Hallituksen strategiaistunto 12.9.2016 on asettanut perustavaa laatua olevaksi lähtökohdaksi Sote-uudistuksen yhteydessä uusittaville digitalisaatioratkaisuille, että niillä tuetaan asiakkaan osallisuutta ja itsemääräämisoikeutta [5].

Nähtäväksi jää miten näissä yhdenvertaisuutta korostavissa tavoitetiloissa tullaan konkreettisten palvelujen tasolla onnistumaan ja mitä vaikutuksia Sote-uudistus tulee näkövammaisten asiointikokemuksille aiheuttamaan. Toivottavaa olisikin, että jokin taho ottaisi asiakseen toteuttaa tutkimuksen aiheesta siinä vaiheessa kun Sote-uudistuksen tuottamat tuoreet palvelut on avattu kansalaisten käyttöön.

Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelijat: Grönqvist Jenni, Honkela Tuovi ja Pajula Annika

 

Lähteet:

[1] Esteettömyys.  http://www.esteeton.fi/portal/fi/esteettomyys/ Viitattu 15.2.2017.

[2] Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2016/2102. Annettu 26 päivänä lokakuuta 2016, julkisen sektorin elinten verkkosivustojen ja mobiilisovellusten saavutettavuudesta http://eur-lex.europa.eu/legal-content/FI/TXT/PDF/?uri=CELEX:32016L2102&from=EN Viitattu 21.2.2017

[3] Haarni, Ilka. 2006. Keskeneräistä yhdenvertaisuutta. Vammaisten henkilöiden hyvinvointi ja elinolot Suomessa tutkimustiedon valossa. Stakesin raportteja 6/2006. Helsinki: Valopaino Oy. http://www.stakes.fi/verkkojulkaisut/raportit/R6-2006-VERKKO.pdf. Viitattu 16.2.2016.

[4] Hallituksen linjaus Sosiaali- ja terveysministeriön sivuilla.

http://stm.fi/artikkeli/-/asset_publisher/hallitus-linjasi-sote-ja-maakuntauudistuksen-digitalisaatiota

Viitattu 15.2.2017.

[5] Hallituksen strategiaistunto 12.09.2016.

http://stm.fi/documents/1271139/1979378/Digitalisoinnin+ja+ICT-toiminnan+linjaukset+maakunta-+ja+sote-uudistuksissa+12.9.2016.pdf/b3ca2aa3-4d7e-48ae-a1bd-27ccbb1e1b46

Viitattu 15.2.2017.

[6] Kemppainen, Erkki. 2008. Kohti esteetöntä yhteiskuntaa. Yhteiskuntapolitiikan normatiiviset keinot esteettömyyden edistämisessä. Stakesin raportteja 33/2008. Helsinki: Valopaino Oy. http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/74978/R33-2008-VERKKO.pdf?sequence=1. Viitattu

[7] Konttinen, Juha-Pekka; Korpi, Jari; Könkkölä, Kalle & Saraste, Heini. 16.2.2007. Suo, kuokka ja Jari: Vammaisten oikeuksia raivaamassa. Helsinki: Vammaisten Ihmisoikeuskeskus.

[8] Malm, Marita. 2012. Näkövammaisuus. Teoksessa: Malm, Marita; Matero, Marja; Repo, Marjo & Talvela, Eeva-Liisa. (toim.). Esteistä mahdollisuuksiin: Vammaistyön perusteet. Helsinki: SanomaPro.

[9] Näkövammaisten liitto ry: Palvelut näkövammaisille, tietotekniikka.  http://www.nkl.fi/fi/etusivu/palvelut_nakovammaisille/tietotekniikka/apuvalineet-ja-ohjelmat.   Viitattu 10.2.17.

[10] Sote-uudistus ja digitalisaatio. http://alueuudistus.fi/soteuudistus/digitalisaatio Viitattu 15.2.2017.

[11] Suomen perustuslaki 11.6.1999/731. http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990731 Viitattu 15.2.2017.

[12] Yhdenvertaisuuslaki 30.12.2014/1325. http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2014/20141325 Viitattu 15.2.2017.

[13] YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista ja sopimuksen valinnainen pöytäkirja. http://www.ykliitto.fi/sites/ykliitto.fi/files/vammaisten_oikeudet_2016_net.pdf Viitattu 15.2.2017

 

 

Tarinoita sosiaalityöstä – asiakkaiden äänellä

Posted on Updated on

 

Vasemmassa silmässäni on kahden erikoislääkärin lausuntojen mukaan näkökykyä jäljellä 3/1000. Silmä vaurioitui lapsuudessani kranaatin sirpaleesta. Kun talvisota päättyi, olin 8-vuotias ja lähdimme evakkomatkalle. Äiti pyysi minua huolehtimaan pienemmistä veljistäni, koska hänellä oli kantamuksia ja vauva toisessa käsipuolessaan. Pyrkimys olla vastuullinen on kuvannut minua hyvin pienestä pitäen. Eräänä päivänä tammikuussa 2000 luin vielä illalla kirjaa ja aamulla en enää nähnyt mitään oikeallakaan silmälläni. Sosiaalityön kanssa en ole ollut tekemisissä ennen kuin minulle tehtiin vammaispalvelun palvelusuunnitelma muutama vuosi sitten. Koska otin apua vastaan, olen koittanut sitten itsekin olla avuksi omalta osaltani. Olen auttanut monia ihmisiä saamaan heille kuuluvia palveluja. Naapuriani autoin saamaan kaiteen portaisiin, minkä ansiosta hän pääsi ulkoilemaan elämänsä viimeisen puolen vuoden aikana.

Kymmenen vuotta sitten olin työtön kahden alle 5-vuotiaan lapsen yksinhuoltaja. Arki oli raskasta ja tilanteeni tuntui toivottomalta, pakotin itseni huolehtimaan lasten perustarpeista. Yritin pärjätä yksin, mutta olin yhä uupuneempi ja masentuneempi. Toisella lapsella alkoi kuntoutussuunnitelman teko ja tukijakso liikuntavammaisten koululla. Tukijaksoon kuului sosiaalityöntekijän tapaaminen. Sosiaalityöntekijä huolestui voinnistani ja otti asiakseen auttaa meidän perhettä. Hänen avullaan minulle saatiin järjestettyä aluksi kiireistä keskusteluapua, sitten rahoitus pitkäkestoiseen terapiaan. Auttamalla minua apua sai koko perhe. Oikean hoidon avulla kuntouduin pikkuhiljaa, pystyin jälleen olemaan hyvä äiti, sekä suunnittelemaan omaa tulevaisuuttani. Tänä päivänä olen töissä, lapset ovat teini-ikäisiä ja elämä rullaa mukavasti – kiitos sosiaalityöntekijän, joka pysähtyi kuuntelemaan ja halusi auttaa.

 

Tarinat toimittivat sosiaalityön opiskelijat,
Milla Kärkkäinen, Kati Hjerp ja Riikka Lähdesmäki
Lapin yliopisto

Kansainvälisen sosiaalityön päivän kunniaksi Sosiaalinen tekijä -blogi julkaisee asiakkaiden kokemuksia sosiaalityöstä viikon aikana.