Silmät auki syrjinnälle

Posted on

Viime vuosina Suomen maahanmuuttoluvut ovat kasvaneet ja Suomeen on virrannut uusia asukkaita eri puolilta maailmaa. Maahanmuuttajat ovat luoneet Suomesta vähitellen monikulttuurista yhteiskuntaa,  jossa on erilaisia etnisiä vähemmistöjä ja vähemmistöjen edustajat ovat yhä yleisempi näky suomalaisessa yhteiskunnassa.

 

Sopeutuminen monikulttuuristuvaan Suomeen ei ole tapahtunut kuitenkaan mutkitta, vaan ennakkoluuloja ja syrjintää vähemmistöjen edustajia kohtaan on olemassa. Sosiaalityöllä on tärkeä rooli syrjinnän ja ennakkoluulojen diskurssien murtajana kohdatessaan paljon vähemmistöjen edustajia päivittäisessä työssään. Professori Deena Mandellin pitämän luennon myötä paneudun tekstissäni etnisten vähemmistöjen syrjintään Suomessa. Käytän vertailukohteena Kanadassa tapahtuvaa vähemmistöjen syrjintää.

Kanadalla on pitkä ja synkkä historia vähemmistöjen syrjinnässä. Syrjintää on saanut osakseen etenkin maan alkuperäisasukkaat. Alkuasukkaiden sorto alkoi 1500-luvulla, jolloin eurooppalaiset löysivät Kanadan. Suomessa samassa asemassa kuin Kanadan alkuperäiskansat ovat olleet Suomen saamelaiset, jotka ovat vuosisatojen aikana joutuneet mukauttamaan elämänsä uudisasukkaiden tahdon mukaiseksi. Oli kyse Kanadasta tai Suomesta, alkuperäisasukkaita on syrjitty lähes koko yhteisen historian ajan ja se jatkuu edelleen. Nykypäivänä syrjintä ei ole enää ehkä niin raakaa ja suoraa kuin ennen, mutta se ei poista syrjinnän olemassa oloa. Syrjintä on ennemminkin huono-osaisuuden kasautumista erilaisten yhteiskunnallisten tukien puutteiden seurauksena.

Kanadassa on vaikea määritellä, kuka on ”oikea” kanadalainen, koska maa on niin monikulttuurinen. Maa on suuri, ja se koostuu hyvin erilaisista maantieteellisistä alueista ja ihmisryhmistä erilaisine alkuperine ja historioineen. Siksi yhtenäistä kanadalaista kulttuuria ei voi määrittää kovinkaan selkeästi. Suomessa taas etniset vähemmistöt kuten saamelaiset, romanit ja suomenruotsalaiset ovat helposti erotettavissa Suomen ”pääväestöstä”. Meillä vähemmistöiltä odotetaan, että he mukautuvat pitkälti elämään valtaväestön tahdon ja normien mukaan, ”maassa maan tavalla” -tyylillä. Kanadassa jaottelu ei ole yhtä selvää, mutta molempia maita, Suomea ja Kanadaa yhdistää ajatus siitä, että maidensa edustajat ovat rodultansa länsimaalaisia, vaaleaihoisia ihmisiä.

Syrjintä tapahtuu pääasiassa ulkonäöllisin perustein. Esimerkiksi Kanadassa noin 19 prosenttia väestöstä on niin sanottuja näkyviin vähemmistöihin kuuluvia. Vaikka he ovat eläneet koko elämänsä Kanadassa ja ovat kanadalaisia, he ovat tunnistettavasti jostain muualta rotunsa perusteella. Esimerkiksi tummaihoiset luokitellaan näihin näkyviksi vähemmistöihin kuuluviksi. Heiltä saatetaan kysyä, mistä he ovat alun perin kotoisin, vaikka he olisivat asuneet koko ikänsä Kanadassa. Heitä ei siis pidetä alkuperäisinä kanadalaisina, vaan maahanmuuttajina.  Suomessa näkyviksi vähemmistöiksi luokitellaan muun muassa romanit, jotka pukeutuvat ja ovat etniseltä taustaltaan erilaisia valtaväestöön verrattuna. Syrjintä ja ennakkoluulot ovat yleisempiä niille, jotka näyttävät poikkeavalta valtaväestöön verrattuna.

Sosiaalityöntekijät ovat Suomen tärkeimpiä syrjimättömyyden toteuttajia viranomaisina ja ruohonjuuritason työssä, sillä he kohtaavat ja ovat tekemisissä vähemmistöjen edustajia kanssa päivittäin. Valtion politiikan ja diskurssien on kuitenkin oltava suotuisia, jotta sosiaalityöntekijä voi toteuttaa syrjimättömyysperiaatettaan. Suomessa syrjintä alkuperän mukaan ei juuri ole virallisella tasolla yleistä, mutta kansalaisten toisen tiedon mukaan sitä on muun muassa arkisissa asioissa: työmarkkinoilla, asunnon hankinnassa ja päivittäisissä ihmisten välisissä vuorovaikutustilanteissa. Ihmisten sisäisiin diskursseihin on vaikeaa tehdä muutosta, mutta yleisesti hyväksyttyihin arvoihin voidaan vaikuttaa ajan myötä näyttämällä mallia.

Viranomais- ja valtiotasolla on edelleen myös haasteita taata kaikille Suomen kansalaisille yhtäläiset mahdollisuudet laadultaan hyvään elämään ja muun muassa taata kaikille yhtäläiset palvelut laadultaan ja kattavuudeltaan kaikkialla Suomessa, kuten esimerkiksi Lapin saamelaisille. Alueellinen syrjintä ei suoranaisesti kohdistu etniseen vähemmistöön, mutta vaikutuksenalaisena ovat kuitenkin pääasiassa Lapin saamelaisväestö.

Käytännön sosiaalityössä vähemmistöjen syrjimättömyys ilmenee ennakkoluulottomana, asiakaslähtöisenä kohtaamisena ja auttamisena sosiaalityöntekijöiden päivittäisessä työssä. Sosiaalityöntekijän tulisi pyrkiä välttämään yleistyksiä ja kohdata asiakas yksilönä omine ongelmineen ja asenteineen ihmisryhmästä riippumatta. Toki eri ihmisryhmille tietyt ajatukset ja ongelmat ovat samankaltaisia ja yleisiä ja ne tulee ottaa huomioon, mutta sen ei tulisi olla lähtökohta sosiaalityöntekijän työlle ja vähemmistön edustajan avunsaannille.

Sosiaalityöntekijän tulisi pystyä tarjoamaan kaikille asiakkailleen yhtäläistä, laadultaan samanlaista palvelua ihmisen taustasta riippumatta. Kaikki ihmiset ovat ihmisoikeuksiin perustuen samanarvoisia ja näin ollen yhtä oikeutettuja saamaan sosiaalitukea. Onkin tärkeää, että sosiaalityöntekijä arvioi jatkuvasti omaa ajatteluaan ja kyseenalaistaa omaa toimintaansa välttääkseen ennakkoluuloista ja syrjivää työntekoa.

Tiia-Riina Sipilä
sosiaalityön opiskelija
Lapin yliopisto

 

 

 

 

Mainokset

Sukupuolen moninaisuuden kohtaaminen sosiaalityössä

Posted on

Helposti oletamme, että henkilön sukupuoli on se, joksi me sen itse tulkitsemme. Asiakkaan edun näkökulmasta on tärkeää tunnistaa, että asiakkaan kokemus on hänen sukupuolensa ensisijainen määrittäjä.

Läheskään kaikki ihmiset asetu kahteen sukupuolten ääripäähän. Sosiaalityön asiakas voi olla myös muunsukupuolinen tai sukupuoleton/agender.  Kuten mies tai nainen, toteuttaa myös muunsukupuolinen sukupuoltaan omalla tavallaan. Sukupuolettomalla henkilöllä ei ole sukupuoli-identiteettiä. Sukupuolta tulisi ajatella janana, jonka varrelle ihminen asettuu tai ei asetu. Jokaisella ihmisellä on olemuksessaan sekä feminiinisiksi että maskuliinisiksi miellettäviä piirteitä.

Ilmiö on usein huomaamaton. Esimerkiksi transsukupuolisen henkilön syntymässä määritelty sukupuoli voi nousta esiin vasta asiakkaan historiaan perehtymällä tai hänen sosiaaliturvatunnuksestaan, muttei se käy ilmi hänen olemuksestaan ja voi tulla työntekijälle yllätyksenä. Asiakas kuitenkin määrittää myös sen, mitä hänen asiassaan otetaan huomioon ja mihin hän tarvitsee tukea. Vaikka asiakkaan sukupuoli hämmentäisi työntekijää, se ei välttämättä ole asiakkaasta tarpeellinen puheenaihe.

Sukupuolentutkimuksessa sukupuolen nähdään jakautuvan biologiseen sekä sosiaaliseen ja kulttuurilliseen sukupuoleen. Biologinen sukupuoli ei kuitenkaan riitä yksinään kuvaamaan ihmisen kokemusta sukupuolestaan kokonaisuudessaan, koska kaikki ihmiset eivät samaistu heidän biologiseen sukupuoleensa. Ihmistä, joka samastuu syntymässä määriteltyyn sukupuoleensa, eli ei ole transsukupuolinen, kutsutaan cis-sukupuoliseksi. Sosiaalinen ja kulttuurinen sukupuoli voi olla jokin muu kuin ihmisen biologinen sukupuoli. Esimerkiksi ihminen voidaan määritellä syntymässä tytöksi, mutta hän voi kokea olevansa sukupuoleltaan tyttö, poika, sukupuoleton tai muunsukupuolinen. Ihmisen sukupuolesta ei voi myöskään tehdä olettamuksia hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan. Seksuaalisuus viittaa ihmisen romanttis-eroottisen kiinnostuksen kohdistumiseen ja on eri asia kuin sukupuoli.

Transsukupuolisuudesta

Termillä transsukupuolinen tarkoitetaan henkilöä, joka kokee ristiriitaa oman kokemansa sukupuolen ja biologisen syntymässä määräytyneen sukupuolen välillä. Suomessa transskukupuolisia on arviolta noin 6000–11000 ihmistä. Transsukupuoliset saattavat kokea ahdistusta kehonsa niistä ominaisuuksista, jotka eivät vastaa koettua sukupuolta. Tämä sukupuoliristiriidasta kumpuava ahdistus saattaa hoitamattomana johtaa itsetuhoiseen käyttäytymiseen. Osa sukupuoliristiriitaa kokevista haluaa korjata sukupuolensa vastaamaan koettua sukupuolta, sukupuolenkorjausprosessissa, johon kuuluu sekä juridisia, että lääketieteellisiä toimenpiteitä. Vuosittain Suomessa prosessiin hakeutuu keskimäärin 50 ihmistä.

Suomessa sukupuolen vahvistamista säätelevät translaki (563/2002) sekä Sosiaali- ja terveysministeriön asetus (1053/2002), joka säätelee lääketieteellistä selvitystä sekä tutkimusten ja hoidon järjestämistä. Suomessa korjatun sukupuolen juridiseen vahvistamiseen vaaditaan tällä hetkellä seuraavat ehdot: 18 vuoden ikä, Suomen kansalaisuus tai pysyvä asuinpaikka Suomessa, lausunto kahden tutkimusryhmän psykiatrilta, lausunto lisääntymiskyvyttömyydestä sekä naimattomuus. Suomessa nimenmuutoksia säätelee nimilaki (1985/694), joka vaatii nimien sukupuolenmukaisuutta.

Trasek ry on valtakunnallinen yhdistys, joka edistää sukupuolivähemmistöjen perus- ja ihmisoikeuksia, vastustaa syrjintää sekä osallistuu hoitojärjestelmän kehittämiseen. Nykyinen translaki ei Trasek ry:n mukaan pohjaudu itsemääräämisoikeuteen. Trasek ry onkin käynnistänyt yhteistyössä Seta ry:n kanssa Itsemääräämisoikeus sukupuoleen kuuluu kaikille- kampanjan, joka ajaa translain kokonaisuudistusta. Ihmisoikeuksien näkökulmasta pulmallisin vaatimus translaissa on lisääntymiskyvyttömyyden vaatimus. Sukupuolineutraalin avioliittolain tultua voimaan myös naimattomuuden vaatimus tulisi päivittää. Kattavasti lisätietoa sukupuolen moninaisuuteen liittyen löytää Trasek ry:n verkkosivuilta www.trasek.fi.

Sosiaalityön opiskelijat,
Eve Viinamäki, Sodabeh Aryanfard, Päivyt Jortikka ja Valtteri Väliheikki
Lapin yliopisto

Kaltoinkohtelu uhkana ikääntyneiden hoidossa

Posted on Updated on

Vanhustenhuollon työntekijöistä 93 % kertoo havainneensa, että heidän yksikkönsä asukasta on kaltoinkohdeltu.

Valvira teetti ikäihmisten kaltoinkohteluun liittyvän kyselyn keväällä 2016. Kyselyyn vastasi 7406 vanhustenhuollon työntekijää. Kyselyllä haluttiin selvittää vanhusten kaltoinkohtelun ilmenemistä, laajuutta sekä käsittelyä yksiköissä. Kyselyssä selvitettiin, onko yksiköissä otettu kaltoinkohtelun riski huomioon ja puututaanko havaittuihin tapauksiin.

Kyselyn vastauksien mukaan valitettavan usein kaltoinkohteluun ei puututa.

Ikääntyneiden kaltoinkohtelulla tarkoitetaan ikääntyneeseen kohdistuvaa fyysistä tai henkistä väkivaltaa, taloudellista tai seksuaalista hyväksikäyttöä sekä hoidon laiminlyöntiä. Kaltoinkohtelua voi siis olla esimerkiksi kovakourainen käsittely, nimittely, uhkailu, lapsenomainen puhe, iäkkään varojen väärinkäytökset, seksuaalinen häirintä, yli- ja alilääkitseminen, luvaton liikkumisen estäminen tai tarpeeton eristys. Kaltoinkohtelija voi olla hoitaja, omainen, toinen asukas, asukas itse tai täysin ulkopuolinen henkilö.

Syitä kaltoinkohtelun ilmenemiseen on monia. Heikentynyt toimintakyky, muistisairaudet ja heikentynyt terveydentila voi altistaa ikäihmistä kaltoinkohtelulle. Kaltoinkohtelijalla voi puolestaan olla taustalla psyykkisiä sairauksia, päihdeongelma, masentuneisuutta tai taloudellinen ahdinko, minkä vuoksi esimerkiksi aikuinen lapsi voi yrittää hyötyä iäkkäästä vanhemmastaan. Myös omaishoitaja tai yksikön työntekijä voi olla itse väsynyt, minkä vuoksi hän ei pysty huolehtimaan ikääntyneestä riittävän hyvin. Useimmiten hoitolaitoksissa tapahtuvan kaltoinkohtelun syy on kuitenkin rakenteellisissa tekijöissä, kuten henkilökunnan vähyydessä, huonossa johtamisessa ja äärimmilleen venytetyissä resursseissa.

Resurssipulan helpottaminen on vaiettu pyyntö

Valviran kyselyyn vastanneet työntekijät kertovat, että asukkaita ei haluta tahallaan hoitaa huonosti. He kertovat liian vähäisistä resursseista, jonka vuoksi he eivät ehdi hoitaa kaikkia työtehtäviään. Hoitajat joutuvat priorisoimaan työtehtäviään ja esimerkiksi ulkoilusta joudutaan karsimaan. On keskityttävä siihen, että kaikkien vaipat saadaan vaihdettua ja huolehtia jokapäiväisistä elämän edellytyksistä, kuten hygieniasta ja ravinnosta. Aina vaippojakaan ei ehditä vaihtaa tarpeeksi usein.

Pahimmissa tapauksissa kunta määrittelee montako vaippaa saa käyttää asukasta kohden vuorokaudessa, minkä vuoksi vaippoja ei aina voida vaihtaa tarpeeksi usein, kuten yksi kyselyyn vastannut työntekijä kertoo.

Kutsun tätä Briitta Koskiahon tapaan rakenteelliseksi kaltoinkohteluksi. Yksiköissä tiedostetaan, että resursseja ei ole tarpeeksi tai niitä ei kohdenneta oikein. Myös moni työntekijä syyttää kaltoinkohtelusta ylempiä tahoja. Kiireessä työtehtäviä ei ehditä hoitaa tarpeeksi hyvin ja hoidon laatu kärsii. Moni hoitaja kokee tämän epäkohtana, mutta yksiköissä ei aina puututa tähän.

Ilmoitusvelvollisuus koskee kaikkia

Sosiaalihuoltolain 48 §:n mukaisesti työntekijät ovat velvollisia ilmoittamaan havaituista epäkohdista esimiehelleen. Mikäli esimies tai yksikön muu johto ei puutu epäkohtaan asianmukaisella tavalla, on työntekijä velvollinen ilmoittamaan asiasta valvovalle viranomaiselle. Tutkimuksen mukaan näin ei usein tapahdu. Syitä tähän on monia. Osa ei tiedä, mistä ilmoitusvelvollisuudesta on edes kysymys eikä siitä ole työpaikalla puhuttu. Osa hoitajista kertoo aiemmin raportoineensa epäkohdista, mutta asioille ei tehdä mitään. Puuttuminen voi myös olla näennäistä, eli työntekijälle pidetään esimerkiksi puhuttelu, jonka jälkeen asiaan ei kiinnitetä enää huomiota, vaikka raportoitu työntekijä jatkaisi kaltoinkohtelua. Tulosten mukaan esimiehellä ei useinkaan ole riittäviä kykyjä puuttua kaltoinkohteluun ja sen vuoksi monet tapaukset jätetään selvittämättä.

Joissain tapauksissa kaltoinkohteluun syyllistyvä on esimiehen suosiossa, jonka vuoksi epäkohdasta ei haluta raportoida. Epäkohdasta ilmoittaminen voi myös kääntyä työntekijää vastaan ja hän voi kokea joutuvansa vaikeuksiin, vaikka sosiaalihuoltolain 48 § nimenomaisesti kieltää vastatoimien kohdistamisen työntekijää kohtaan. Hoitajien kertomuksia voidaan myös vähätellä ja ”hyssytellä”. Hoitajia on esimerkiksi käsketty vaikenemaan sellaisissa tapauksissa, joissa työyhteisön jäsen on syyllistynyt lääkevarkauksiin.

Ikäihmisten hoitopolitiikassa on tapahduttava muutos

Henkilökunta kohtaa paljon eettisiä haasteita työssään. Esimerkiksi aliravitsemus ja nestehukka lasketaan seurauksiksi hoitotyön laiminlyönnistä. Voi olla, että kiireen vuoksi näitä asioita ei ehditä tarpeeksi seuraamaan. Hoitajat kokevat eettistä kuormitusta tilanteissa, joissa muistisairas vanhus itse kieltäytyy hoitotoimenpiteistä. Asukkaat saattavat kieltäytyä peseytymisestä tai vastustavat hoitotoimenpiteitä. Tällöin hoitaja ei kaltoinkohtele asukasta, vaan asukas kaltoinkohtelee itse itseään.

Tällaiset tilanteet luovat jo tarpeeksi eettistä kuormaa hoitajille, tämän lisäksi he potevat huonoa omatuntoa siitä, etteivät ehdi tehdä työtään kunnolla kiireen ja riittämättömien resurssien vuoksi.

Ikäihmisten hoitopolitiikassa on korkea aika herätä siihen todellisuuteen, että kaltoinkohtelua tapahtuu, siihen pitää puuttua ja sitä pitää ennaltaehkäistä. Resurssit tulee kohdentaa oikein, jotta kaikki saavat hyvää hoitoa ja mahdollisuuden ikääntyä arvokkaasti. Tietoisuutta ikääntyneiden kaltoinkohtelusta tulee lisätä, jotta kaltoinkohtelua huomaavat uskaltavat kertoa havaintonsa esimiehilleen ja tarvittaessa viemään tapaukset valvovalle viranomaiselle. Esimiesten tulee olla koulutettuja tunnistamaan kaltoinkohtelua, sekä puuttumaan ja ennaltaehkäisemään sitä. Kaikki tämä on tärkeää siksi, että välttäisimme jatkossa yhtä räikeitä laiminlyöntejä, kuin mitä tapahtui Turun kaupunginsairaalan G1-osastolla.

Monet meistä tulevat olemaan elämän loppuvaiheessa riippuvaisia hoidosta. Miten paljon resursseja voidaan vielä leikata? Missä vaiheessa liika on liikaa myös päättäjien mielestä?

Miia Niskakoski
Perustuu pro graduun: Ikääntyneiden kaltoinkohtelu ja siihen puuttumisen haasteet vanhustenhuollon yksiköissä, Lapin yliopisto 2017
https://lauda.ulapland.fi/

Osallistumistulo ei saa syrjäyttää ammattitaitoista ohjausta

Posted on

Kevään mittaan on puhuttanut professori Heikki Hiilamon työryhmän esitys osallistumistulosta. Ehdotetussa mallissa työttömyysturva muuttuisi vastikkeelliseksi: se velvoittaisi pitkäaikaistyöttömän osallistumaan erikseen sovittaviin toimiin, kuten järjestötyöhön tai opiskeluun kansalaisopistossa.

 

Heikki Hiilamon ja kumppaneiden mallissa aktivoinnista kieltäytyminen johtaisi työttömyysturvan leikkautumiseen toimeentulotuen tasolle. Osallistumistulo myös korvaisi kuntouttavan työtoiminnan ja sosiaalisen kuntoutuksen. Niiden sijaan asiakkaalle tarjottaisiin enemmän tekemisen vaihtoehtoja ja vapaus valita oma tapansa osallistua. Ajatuksena on, että toiminta olisi itsessään kuntouttavaa ja syrjäytymistä ehkäisevää.

Kuntouttava työtoiminta on tarkoitettu pitkään työttömänä olleille työnhakijoille elämänhallinnan ja työllistymismahdollisuuksien parantamiseksi. Kuntouttava työtoiminta kohdistuu lähinnä 1 000 päivää työttömänä olleisiin, koska paikat täyttyvät nopeasti, eivätkä kuntien resurssit riitä varhaisempaan reagointiin.

Työryhmä perustelee osallistumistulomallia muun muassa sillä, että se olisi vähemmän leimaavaa kuin kuntouttava työtoiminta tai sosiaalinen kuntoutus. Iiris Sandelinin (2014) THL:lle tekemä laaja katsaus kuitenkin kertoo, että asiakkaat ovat keskimäärin tyytyväisiä kuntouttavaan työtoimintaan: elämänrytmi paranee, löytyy sosiaalinen ympäristö, saadaan mielekästä työtä ja tekemistä. Osa kokee taloudellisen tilanteensa parantuneen toimintarahan ansiosta. Heidän itsetuntonsa paranee, he aktivoituvat, ja lisäksi työ- ja toimintakyky kasvaa.

Ammattilaisilta ohjausta ja tukea elämään

Kysyimme erään pohjoispohjanmaalaisen kunnan työllistämispalveluiden asiakkailta ajatuksia kuntouttavasta työtoiminnasta ja osallistumistulosta.

”Olen kokenut tärkeänä, kun olen saanut ammattilaisilta ohjausta ja tukea elämään. Minulla on ollut tukihenkilö, jonka apu on ollut tärkein ja ratkaisevin siinä, että olen päässyt eteenpäin. Olen aloittanut kuntouttavan työtoiminnan matalankynnyksen ryhmätoiminnasta. Olen saanut ryhmässä paljon tukea. Ryhmän kautta lähdin myös kentälle kuntouttavaan työtoimintaan.” (Nainen, 9 v työttömänä työnhakijana)

Kuten haastattelemamme työnhakija kertoi, osallisuuden kokemuksessa tiedolla ja ohjauksella on suuri merkitys. Kuntouttavassa työtoiminnassa asiakkaalle laaditaan aktivointisuunnitelma tai monialainen työllistymissuunnitelma, jossa määritellään tavoitteet ja toimenpiteet asiakkaan, TE-toimiston ja kunnan yhteistyönä. Moniammatillisessa aktivointimallissa asiakkaan työllistymisen esteitä sekä palvelujen ja tuen tarvetta selvitetään hyvinkin laaja-alaisesti. Tieto omista oikeuksista – esimerkiksi mahdollisuuksista kuntoutustoimenpiteisiin ja eläkeselvittelyihin – voi motivoida sanktioita paremmin.

Mitä osallistumistulon myötä tapahtuisi kuntoutumista ja aktivoitumista tukevalle ohjaukselle, jota ei tarvittaisi vähemmän, vaan enemmän?

Ammattitaitoinen ohjaus työllistämisen kentällä vaatii vahvoja verkostoja sekä monialaista osaamista liittyen muun muassa työ- ja toimintakyvyn arviointiin sekä päihde- ja mielenterveyskysymyksiin.

Lähiohjaajalla onkin suuri vaikutus sille, jatkaako asiakas kuntouttavassa työtoiminnassa, vai ei. Ohjaajalta asiakas saa myös jotain meille kaikille ihmisille osallisuuden näkökulmasta olennaista, nimittäin palautetta omasta toiminnastaan. Palautteen saaminen on tärkeää asiakkaan motivaation kannalta, mikä taas tukee nimenomaan aktivoitumista.

Ei pelkkää toimintaa, vaan jatkumoa

Olen kokenut kuntouttavan työtoiminnan omalla kohdallani toimivaksi. Saan tukea ja ohjausta ja tietoa siitä, kuinka oma työllistämispolkuni voisi edetä. Saan koko ajan selvyyttä jatkoni kannalta ja pääsen askeleittain lähemmäs työelämää. Olen tällä hetkellä kuntouttavan työtoiminnan ryhmässä, ja seuraava tavoitteeni on mennä kuntouttavaan työtoimintaan kentälle työpaikkaan, ja sitä kautta palkkatukitöihin.” (Mies, työttömänä työnhakijana 1,5 v.)

Osallistumistulossa ei ole nähtävissä sellaista tavoitteellisuutta, josta tässä kuntouttavan työtoiminnan asiakas kertoo ja pääsee osalliseksi. Työryhmä lukee osallistumistulon eduksi sen jatkuvuuden, koska sen asettamat velvoitteet ovat pysyviä työttömyyden kestettyä määrätyn ajan.

On totta, että kuntouttavalle työtoiminnalle kaivattaisiin jatkumoa: sitä tulisi kehittää tukemaan siirtymiä esimerkiksi palkkatuki- ja matalapalkkatöihin, unohtamatta matalan kynnyksen työpaikkoja esimerkiksi työpajaympäristössä. Näissä asiakkaiden tuentarpeiden on mahdollisuus tulla näkyviksi ja ihmisten tulla kohdatuiksi. Myös osallistumistulon tulisi toteutuessaan tarjota polkuja pois työttömyystilastoista niille, joiden ei ole järkevää tähdätä avoimille työmarkkinoille.

Reilu mahdollisuus aktivointiin?

Osallistumistulo merkitsisi sosiaalityön automaattista mukaantuloa, kun työttömyys on kestänyt määrätyn ajan. Ennaltaehkäisevästä työstä ei kuitenkaan voida puhua, koska osallistumistulokin reagoi pitkään työttämänä olleisiin.

Sosiaalityön kautta on mahdollista monipuolisesti kartoittaa asiakkaan tuen tarpeita ja tarvittaessa ohjata palvelujen piiriin. Uhkakuvaksi muodostuu se, millä tavalla osallistumistulomallissa kohdataan toimintakyvyn ja elämänhallinnan puutteet, sekä miten asiakkaalle voidaan tarjota tavoitteellinen reitti kohti omia päämääriä ja osallisuutta. Hiilamon työryhmä kaavailee osallistumistulosta uutta aktivoinnin instrumenttia sosiaalityölle, mutta käytännössä leikkaa vaikeasti työllistyviltä kuntouttavan työtoiminnan reitin, ja samalla keskeisen työkalun syrjäytymistä ehkäisevästä sosiaalipalveluvalikoimasta.

Osallitumistulon suurimmat puutteet liittyvätkin ohjaukseen. Sosiaalityöntekijän työkaluiksi muodostuvat siten alkukeskustelu, jonka tarkoituksena on motivoida ja voimaannuttaa asiakasta löytämään itselleen mielekästä tekemistä – ja osallistumisen seuranta, sekä sanktiointi.

Osallistumistulo on hyvä keskustelunavaus osallisuuteen nykytilanteessa, jossa kaikkien hyvinvointia ei ole mahdollista turvata työn kautta. Vastikkeellisuuden tulisi tarkoittaa ennenkaikkea asiakkaan mukaanottamista aktiivisena kansalaisena pohtimaan tilannettaan. Myös sosiaalityölle tulee tällöin tarjota reilu mahdollisuus yksilölliseen ohjaukseen. Aktivoinnissa tarvitaan sekä tukea että vaatimuksia, mutta ne tulisi suunnitella ja päättää yhteisellä sopimuksella työllistämispalveluiden ja sosiaalityön kesken – asiakkaan ääni, voimavarat ja tarpeet huomioiden.

Vastikkeellisuutta kaivataan myös yhteiskunnalta. Vaikeasti työllistyville tulee tarjota aitoja tilaisuuksia oman tulevaisuutensa suunnitteluun, ja väyliä edetä tavoitteitaan kohti.

Anna Aho, Niina Moilanen, Pirjo Parkkila-Puranen ja Sari Ranua

Kirjoittajat opiskelevat sosiaalityötä Lapin avoimessa yliopistossa

 

Lähteet

Hiilamo, Heikki; Komp, Kathrin; Moisio, Pasi; Sama, Thomas Babila; Lauronen, Juha-Pekka; Karimo, Aasa; Mäntyneva, Päivi; Parpo, Antti; Aaltonen, Henri (2017): Neljä osallistavan sosiaaliturvan mallia. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 18/2017.  http://www.julkari.fi/handle/10024/131903

Sandelin, Iris (2014): Kuntouttava työtoiminta asiakkaiden kokemana. Kirjallisuuskatsaus asiakkaiden toiminnalle antamista merkityksistä. THL:n työpaperi 8/2014.  https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/114912/URN_ISBN_978-952-302-154-9.pdf?sequence=1

 

 

 

Perheenyhdistämisen mahdottomuus on ihmisoikeusongelma Suomessa

Lainaus Posted on Updated on

”Ulospäin hymyilen, mutta sisältä olen kuollut.”

Näin toteaa perheenyhdistämistä turhaan yrittänyt, Suomesta oleskeluluvan saanut pakolainen. Samoin sanoin voisi kuvata Suomea kansainvälisiin ihmisoikeussäädöksiin sitoutuneena maana, joka estää niiden toteutumisen käytännössä.

Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen mukaan jokaisella täysi-ikäisellä on oikeus solmia avioliitto ja perustaa perhe, ilman minkäänlaisia rodusta, kansalaisuudesta tai uskonnosta johtuvia rajoituksia, ja perheellä on oikeus yhteiskunnan ja valtion suojaan. Julistuksessa sanotaan myös, ettei kenenkään yksityiselämään tai perheeseen saa puuttua mielivaltaisesti.  (19/1990, artikla 8.)

Perheenyhdistämisen ehdot on kirjattu ulkomaalaislakiin (301/2004). Sen mukaan perheenyhdistäminen tarkoittaa prosessia, jossa Suomessa asuva henkilö hakee oleskelulupaa perheenjäsenilleen. Lain mukaan perheenyhdistämistä voivat hakea henkilöt, joiden omainen eli perheenkokoaja on saanut oleskeluluvan Suomeen tai on Suomen kansalainen. Perheenjäseniksi lasketaan tavallisemmin avio-, avo- ja rekisteröityneet puolisot, alaikäiset lapset ja alaikäisen huoltajat. Muu omainen voi saada luvan vain poikkeustapauksissa.

Lapsen oikeuksien yleissopimukseen (60/1991) on kirjattu, ettei lasta tule erottaa vanhemmistaan heidän tahtonsa vastaisesti ja perheiden jälleen yhdistämiseen liittyvät hakemukset on käsiteltävä myönteisesti, humaanisti ja kiireellisesti. Eurooppa-neuvoston direktiivi puolestaan vahvistaa jäsenvaltioissa laillisesti oleskelevien kolmansien maiden kansalaisten oikeuden perheenyhdistämiseen. (2003/86/EY.)

Perheenyhdistämistä koskevan lainsäädännön kiristyminen
Turvapaikkaa hakevien suuri määrä vuosina 2015-2016 synnytti valtavan julkisen paineen. Huolta herätti tulevien perheenyhdistämishakemusten suuri määrä. Eduskunnassa vietiin nopealla tahdilla läpi perheenyhdistämistä koskevat tiukennukset huolimatta kansainvälisten ihmisoikeussopimusten sitovuudesta sekä asiantuntijoiden ja kansalaisjärjestöjen vastustuksesta.

Tehtyjen säädösten, niiden poliittiselle ohjaukselle alttiin tulkinnan sekä hallinnollisten käytäntöjen myötä oman perheen saamisesta maahamme on tullut oleskeluluvan saaneille entisille turvapaikanhakijoille käytännössä mahdotonta.

Viimeisimmät perheenyhdistämistä koskevat tiukennukset liittyivät taloudellisiin perusteisiin. Perhesiteen perusteella myönnettävän oleskeluluvan yleiseksi ehdoksi tuli, että perheenjäsenen toimeentulon on oltava turvattu. Käytännössä tämä tarkoittaa, että perheenkokoajan tulisi ansaita kuukaudessa 2600 euroa nettona, jos hän haluaa tuoda Suomeen puolisonsa ja kaksi lasta. Tämä pääsääntö koskee myös kansainvälisen suojeluaseman saaneen henkilön eli pakolaisstatuksen tai toissijaista suojelua saavan henkilön perheenjäseniä.

Toimeentuloedellytystä ei kuitenkaan sovelleta pakolaisaseman saaneen henkilön perheenjäseniin, jos nämä hakevat oleskelulupaa perhesiteen perusteella kolmen kuukauden kuluessa siitä, kun perheenkokoaja on saanut tiedoksi päätöksen turvapaikasta tai pakolaiskiintiöön ottamisesta. Toimeentuloedellytyksestä voidaan yksittäisissä tapauksissa poiketa myös, jos siihen on poikkeuksellisen painava syy, tai lapsen etu sitä vaatii.  (Miettinen, Paavola ym. 2016, 8.) Käytännössä poikkeuksia tehdään kuitenkin vain äärimmäisen harvoin. Hallinnollisten käytäntöjen vuoksi myös kolmen kuukauden aikaraja on perheenyhdistämisprosessin läpiviemiseksi tosiasiassa epärealistinen.

Jo ennen näitä ihmisoikeuksien toteutumista vaikeuttavia tiukennuksia perheenyhdistämisen hakeminen oli vaikeaa. Kriteerejä oli tiukennettu jo 2010-luvun alussa, jolloin lakiin kirjattiin esimerkiksi, että oleskeluluvan saanut perheenkokoaja ei voi enää itse jättää hakemusta vaan oleskelulupaa hakevan perheenjäsenen tulee jättää hakemus. Hakemus on jätettävä lähimpään Suomen edustustoon. Ehto koskee myös alaikäisiä lapsia, joiden tulee olla paikan päällä hakemusta jätettäessä. Kriteerinä on myös, että hakijoiden tulee oleskella hakemuksen jättömaassa laillisesti.

Ongelmana on, että Suomen edustustoja on etenkin Afrikassa ja Aasiassa hyvin vähän. Matka lähimpään edustustoon voi olla tuhansia kilometrejä pitkä ja vaarallinen, eikä monilla ole siihen mahdollisuutta taloudellisesti tai puuttuvien asiakirjojen vuoksi. Esimerkiksi Turkki on myöntänyt nihkeästi viisumeja syyrialaisille, minkä takia perheenyhdistämisen hakemisesta on tullut heille mahdotonta. Kriteerinä on lisäksi, että perheenyhdistämistä hakeneiden lasten on oltava ratkaisun valmistuessa alle 18-vuotiaita. Pitkien käsittelyaikojen vuoksi etenkin yksin tulleiden alaikäisten perheenyhdistäminen onnistuu vain harvoin.

Jokaisella on oikeus perheeseensä
Hankaloittamalla prosessia ja tekemällä perheenyhdistäminen käytännössä mahdottomaksi, rikotaan räikeästi lasten oikeuksia perheeseen. Hallituksen tekemät tiukennukset perheenyhdistämisiin ovat lyhytnäköistä toimintaa myös kotoutumisen näkökulmasta. Australiassa, Uudessa Seelannissa ja Kanadassa tehtyjen tutkimusten mukaan perheestä erossa ololla on selvä yhteys pakolaisten kotoutumiseen ja mielenterveyteen. Perheestään erossa olevat kärsivät enemmän psyykkisestä oireilusta; he raportoivat useammin vakavasta masennuksesta ja traumaperäisistä stressioireista kuin perheensä kanssa asuvat. (Rask, Paavonen ym. 2016.) Myös Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestö UNHCR:n raportissa todetaan, että huoli perheestä ja mahdollinen kielteinen päätös perheenyhdistämisestä vaikeuttaa pakolaisen integroitumista.

Perheenyhdistämisprosessia olisi mahdollista helpottaa hallinnollisin ja ihmisoikeuksia myös laintulkinnan tasolla, käytännössä, kunnioittavin keinoin. Näin vaikutettaisiin turvapaikkajärjestelmän paineisiin, vähennettäisiin turvapaikanhakijoina Suomeen pyrkivien määrää, sekä lisättäisiin laillisia maahantulon keinoja. Perheenyhdistämisen kriteerien sekä hallinto- ja tulkintakäytäntöjen tiukentaminen puolestaan heikentää merkittävästi Suomessa jo asuvien maahanmuuttajien hyvinvointia ja kotoutumista. Oikeusvaltioperiaatteen näkökulmasta sisäistä kuolemaa tekevän maamme olisi aika vaihtaa seireenihymynsä rehelliseen, kansainvälisiä ihmisoikeuksia kunnioittavaan toimintaan turvaa hakevien ihmisten asioiden hoitajana.

 
Sosiaalityön opiskelijat,
Virpi Annanolli, Hanna Immonen, Miia Hellqvist ja Jani Raespuro
Lapin yliopisto

Lähteet

Anneli Miettinen, Juho-Matti Paavola, Anna Rotkirch, Minna Säävälä, Arttu Vainio (2016): Perheenyhdistämisen edellytysten tiukentaminen ja sen vaikutukset Suomessa sekä kokemuksia viidestä Euroopan maasta. Valtioneuvoston selvitys ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 55/2016 Valtioneuvoston kanslia. Saatavissa osoitteessa http://tietokayttoon.fi/documents/10616/2009122/55_Perheenyhdist%C3%A4misen+edellytysten+tiukentaminen+ja+sen+vaikutukset+Suomessa+sek%C3%A4+kokemuksia+viidest%C3%A4+Euroopan+maasta/354fb0cf-4ccf-49d0-b5fa-31ef342cafb8?version=1.0

Euroopan ihmisoikeussopimukseen 19/1990, Artikla 8

Eurooppa neuvoston direktiivi 86/2003

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus 1948, Artikla 12 & 16

Lapsen oikeuksien yleissopimus 60/1991, Artiklat 9-10

Turvapaikan saaneilla syyrialaisilla ei ole mahdollisuutta perheenyhdistämiseen. HS/Mielipide 4.12.2016

Ulkomaalaislaki 301/2004 37§

Shadia Rask, Anna-Marie Paavonen, Eero Lilja, Päivikki Koponen, Jaana Suvisaari, Tapio Halla, Seppo Koskinen & Anu Castaneda (2016): Primääriperheestä erossaolo on yhteydessä somalialais- ja kurditaustaisten maahanmuuttaja-aikuisten hyvinvointiin ja kotoutumiseen Suomessa. Saatavissa osoitteessa http://julkari.fi/bitstream/handle/10024/130701/YP1603_Raskym.pdf?sequence=

war-953246_1920