Rangaistus riippuvuudesta

Posted on Updated on

”Katson vastapäätä istuvaa nuorta miestä. Hän on alipainoinen, likainen, kasvoissa on arpia ja epätoivo huokuu hänestä. Hän on loppu niin psyykkisesti kuin fyysisesti. Hän sanoo, ettei elä enää kauaa. Pelkään samaa. Jos hänestä ei muutamaan päivään kuulu mitään, alan jo miettiä, keneen otan yhteyttä, mistä alan kysellä. Hän itkee. Epätoivo on todellista, eikä hän sillä hetkellä näe muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa päihteiden käyttöä. Siihen saakka, kunnes hän kuolee.

Nuori mies soittaa katkaisuhoitoasemalta. Hänet on pahoinpidelty muutamaa päivää ennen, hän olisi halukas lähtemään päihdekuntoutukseen. Hänellä on taustalla lukuisia keskeytyneitä hoito- ja kuntoutusjaksoa. Päihteiden käyttö on alkanut jo lapsena ja jatkunut yhä rajumpana huostaanoton päätyttyä. Hän kantaa itsessään jälkiä lapsuudestaan, vanhempien alkoholismista, väkivallasta, turvattomuudesta, hylkäämisistä, kuolemista.

Nuori mies sanoo, että hänellä on kaksi vaihtoehtoa: kuntoutua tai kuolla. Hän alkaa saada otetta elämästään. Hän hoitaa keskenjääneitä asioita, etsii asunnon, käy käräjillä ja on yhteydessä velkojiin. Tuhkimotarinasta ei voi puhua, eikä ruusuilla tanssita, siihen tämä nuori mies on liian kovia kokenut ja liian rikki. Mutta hän yrittää ja toivoo. Ja onnistuu. Ensimmäistä kertaa eläessään hän on kuntoutusjakson suunnitelmallisesti loppuun asti.

Muutos ei tapahdu hetkessä ja sen täytyy tapahtua hänen tavallaan, hänen lähtökohdistaan. Omaa paikkaa on vaikea löytää, eikä yhteiskunta toivota avoimesti tervetulleeksi. Taustalla kummittelee myös tuleva vankeustuomio. Asiat ovat kaikesta huolimatta paremmin. Hänellä on koti, tavaroita, jotka hän on itse ostanut ja ystäviä. Väkivalta ja rikokset eivät kuulu tähän elämään. Hän ei puhu enää kuolemasta, hän näkee tulevaisuuden.

Mutta menneisyys on kohdattava ja vankeusrangaistuksen suorittamisen aika lähenee. Hän pelkää vankilaan menoa, huumevelkojensa vuoksi kiristetyksi tulemista, väkivaltaa, nykyisen elämän menettämistä ja hylätyksi tulemista. Hän pelkää, ettei hänen päänsä kestä. Pelkoaan hän torjuu päihteillä. Hän puhuu taas kuolemasta, vaihtoehtona vankilaan menemiselle. Tulevaisuutta ei enää ole, on vain vankila.”

Pitkään päihteitä käyttänyt henkilö joutuu todennäköisesti tekemään rikoksia pystyäkseen hankkimaan päihteitä, joita hän riippuvuutensa vuoksi tarvitsee. Päihdemaailma on väkivaltainen ja jo laittoman päihteen käyttäminen on rikos. Noin 90 prosentilla vangeista on päihderiippuvuus ja lähes joka toisella vangilla todetaan päihderiippuvuuden lisäksi persoonallisuushäiriö, ahdistuneisuutta, masennusta tai muu psyykkinen ongelma [1].

Nykyinen järjestelmä tuottaa itselleen enemmän asiakkaita kuin niitä, jotka pääsevät järjestelmästä pois. Vangeista 2/3 on rikoksenuusijoita [2].  Noin 40 prosenttia suljetussa vankilassa olevista ihmisistä on niin kutsuttuja toimintaan sijoittumattomia [2]. He siis vain ovat, selleihin lukittuina. Tätä lukua perustellaan mm. henkilöstöresurssin riittämättömyydellä, laitosturvallisuudella ja vankien moniongelmaisuudella. Liian moni vaikeasti päihderiippuvainen vanki jää kuntouttavien toimien ulkopuolelle.

Koska oikeusprosessit ovat pitkiä, ihmisen tilanne voi rikoksentekohetkestä olla muuttunut merkittävästi ennen kuin tuomio pannaan täytäntöön. Mikäli kuntoutumisessa hyvän alun saanut ihminen jää vankilassa ilman tukea ja kuntoutusta, romuttaa vankeusrangaistus jo saavutetun muutoksen.

Suljetussa vankilassa vuorokausi maksaa noin 205 euroa [3]. Päihdelaitoskuntoutuksen vuorokausihinta on noin 170–200 euroa. Merkittävin ero on siinä, että kuntoutuslaitoksissa henkilöstö on pääosin hoitohenkilöstöä ja vankiloissa valvontahenkilöstöstä [4]. Vankiloissa päihderiippuvaisia ihmisiä pidetään selleihin lukittuina, heitä ympäröivät vartijat, muurit ja kalterit. Vaikka päihteiden käyttö voidaan pysäyttää pakolla, se ei tarkoita, että ihminen olisi kuntoutunut riippuvuudestaan. Tuomion jälkeen riippuvuuskierre rikoksineen jatkuu.

Kunnissa ongelmana ovat puutteelliset palvelut ja riittämättömät resurssit. Palveluihin hakeutuminen on omaehtoista ja palvelun saaminen edellyttää toimintakykyä, jota vaikeasti päihderiippuvaisella ihmisellä ei ole. Päihderiippuvaisia ihmisiä syyllistetään usein motivaation puutteesta ja siitä, etteivät he sitoudu palveluihin. Pitkään päihdemaailmassa elänyt ihminen on irrallaan yhteiskunnasta, eikä välttämättä enää edes itse tiedä, millaista se elämä on, johon hänen pitäisi kuntoutua.

Rikosseuraamuslaitoksen asiakkuutta ei voi valita. Vankeus pysäyttää. Mutta vankeus voisi tarjota myös mahdollisuuden motivaation heräämiseen ja uuden elämänpolun löytämiseen. Motivaatio ei ole pysyvä tila ja siihen voi vaikuttaa tarjoamalla vaihtoehtoja. Päihdekuntoutus rangaistuksen suorittamisen muotona tulisi olla mahdollinen.

Kuntasektori ja rikosseuraamuslaitos toimivat rinnakkain, toisista irrallaan, hoitaen kumpikin omaa tehtäväänsä. Ihmiset kulkevat järjestelmästä toiseen. Tavoite lienee molemmilla sama, mutta keinot sen todeksi tekemiseen eivät nivoudu yhteen. Yhteistyötä tulisi tiivistää ja palvelut tulisi resursoida olemassa olevan tarpeen mukaisesti. Tämä edellyttää avoimuutta, ongelmakohtien tunnistamista, toisten työn tuntemusta ja uudenlaisen toimintakulttuurin omaksumista. Katsetta tulisi yhä enemmän siirtää muurien sisäpuolelta yhteiskuntaan, jossa ihmisten elämä tosiasiassa on ja pyrkiä luomaan yksilöllisiä kuntoutuspolkuja, jotta ihminen pääsisi päihde- ja rikoskierteestä irti.

Onko yhteiskunnalla varaa ylläpitää järjestelmää, joka säilöö vaikeasti päihderiippuvaiset psyykkisistä ongelmista kärsivät ihmiset eristykseen, ilman tosiasiallisia mahdollisuuksia saada riittävää kuntoutusta ja tukea muutokseen? Rangaistuksena vankeus on vapauden menettämistä, ei perusoikeuksien, joihin oikeus hoitoon ja huolenpitoon kiistatta kuuluvat. Rikoksista rangaistaan vangitsemalla, rangaistaanko riippuvuudesta epäämällä mahdollisuus kuntoutukseen?

Nimimerkki: Pala siitä
Kirjoittaja tekee päihdepalveluissa sosiaalityötä

Rangaistus riippuvuudesta

1 Kärkkäinen Jukka, 2011. Vankien terveystilanne. Saatavilla www-muodossa: http://www.porttivapauteen.fi/tietoa/tietopankki/2467/vankien_terveystilanne (Luettu 26.10.2013).

2 Rikosseuraamuslaitoksen tilastoja, 2012. Saatavilla www-muodossa: http://www.rikosseuraamus.fi/material/attachments/rise/julkaisut-tilastollinenvuosikirja/6ICcdsBTr/Rikosseuraamuslaitoksen_tilastollinen_vuosikirja_2012.pdf. (Luettu 19.10.2013).

3 Vankilapäivä maksaa 205 euroa, yhdyskuntapalvelu huomattavasti halvempaa. http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194728945348/artikkeli/vankilapaiva+maksaa+205+euroa+yhdyskuntapalvelu+huomattavasti+halvempaa.html  (Luettu 19.10.2013).

4 Rikosseuraamuslaitoksen tilinpäätös ja toimintakertomus vuodelta 2012 http://www.rikosseuraamus.fi/material/attachments/rise/julkaisut-monisteetjaraportit/6FcvDvctb/1_2013_TP_ja_toimintakertomus_2012_korj220313VALMIS.pdf (Luettu 19.10.2013).

Lapsen oikeudeksi kaventui puuro ja pesu

Posted on Updated on

Lapsen kasvattaminen on kuin marsun hoitoa; annetaan ruokaa ja pestään tarvittaessa.

Lapsen oikeuksien päivän aattona Valtiontalouden tarkastusviraston pääjohtaja Tuomas Pöysti esitti Helsingin Sanomien uutisessa[1] julkisen talouden säästökeinoiksi seuraavaa:

 ”Nykyjärjestelmässä on esimerkiksi hyvin koulutetut erityissosiaalityöntekijät ja lastenpsykiatrit. Mutta syrjäytyneessä perheessä päästäisiin pitkälle, jos joku kävisi riittävän aikaisessa vaiheessa tarkistamassa, että kaikki ovat saaneet puuroa ja käyneet pesulla.”

Kuinka emme ole aikaisemmin keksineet, kuinka helppoa “syrjäytyneiden” lapsiperheiden ongelmien ehkäiseminen on? Puurolla ja pesullako ratkaistaan lasten pahoinvointi perheissä, joissa kärsitään päihde-, mielenterveys tai vuorovaikutusongelmista, köyhyydestä, väkivallasta ja rikollisuudesta?

Valtakunnassa kaikki hyvin? Tänään vietetään YK:n Lapsen oikeuksien päivää. Kansainvälisesti katsottuna lapset voivat Suomessa hyvin: on maailman toiseksi pienin lapsiköyhyys, lasten kurittaminen, kuritusväkivalta[2], kiellettiin ensimmäisten maiden joukossa ja koulujärjestelmämme on maailman huippua.

Mutta sitten on lapsia, joilla menee huonommin. Toisinaan vanhemmat eivät jaksa tai pysty olemaan vanhempia. Kokosimme sosiaalialan näkökulmasta tärkeiksi kokemiamme asioita lasten oikeuksista.

Jokaisella lapsella tulee olla oikeus olla lapsi.
Tämä tarkoittaa oikeutta leikkiin[3] ja hoivaan. Oikeutta elää ja kasvaa omaan tahtiin.

Lapsella on oikeus suojeluun.
Lasta suojelevat hänen kasvattajansa ja muut läheiset aikuiset. Viimesijaisesta lasten suojelusta vastaa yhteiskunta. Lasten oikeudelta suojeluun ei saa vetää mattoa alta kiristämällä lastensuojelun resursseja.

Lapsen ei tarvitse pärjätä yksin.
Suomessa on vallalla yksinpärjäämisen kulttuuri. Vanhemmat ylpeilevät alakouluikäisten selviämisellä ilman aikuisen tukea: lapset käyvät kaupassa, tekevät itselleen ruoan ja pärjäävät kotona yksin pitkälle iltaan. Lapsella tulisi kuitenkin oikeus sellaiseen huolenpitoon, jossa vanhemmat aidosti vastaavat lapsen arjesta.

Lapsella oikeus rajoihin.
Lasten kanssa työskentelevät ammattilaiset kohtaavat perheitä, joissa vanhempien on vaikea asettaa lapsille rajoja. Perheissä toimitaan lasten ehdoilla, neuvotellaan loputtomasti, ja lapsi määrää perheen arkea. Rajattomuus kostautuu viimeistään murrosiän kuohunnassa. Miten hakea rajoja ja turvallisuutta, kun niitä rajoja ei ehkä koskaan ole ollutkaan? Rajojen asettaminen on merkki aikuisen kiinnostuksesta ja rakkaudesta[4]. Samalla lapsi oppii kohtaamaan pettymyksiä turvallisessa ympäristössä. Yhtä tärkeää lapsen kehityksen kannalta ovat aikuisen läsnäolo ja lapsen helliminen[5].

Lapsen oikeus on hyvät aikuisten palvelut.
Lasten hyvinvointiin vaikutetaan myös tukemalla vanhempien kuntoutumista tai perheen toimeentuloa. Näiden karsimisesta kärsivät lapsetkin.

Lapsella on oikeus hyviin palveluihin.
Lastensuojelun asiakasmäärät ovat kasvaneet tasaista tahtia viimeisten vuosien ajan[6]. Kuormitus on kasvanut, sillä ehkäisevä työ on ollut puutteellista ja esimerkiksi terveydenhuollon palveluista on säästetty. Lasten suojelua voidaan kehittää vain, mikäli terveyskeskukset, neuvolat, päivähoito ja koulu toimivat hyvin, ja ehkäisevä työ organisoidaan kunnolla. Peruspalveluiden karsiminen näkyy korjaavissa palveluissa, kuten lastensuojelussa, asiakasmäärien nousuna ja pahoinvoinnin lisääntymisenä.

Olemme sosiaalialalla jo vuosia anelleet lisäresursseja ehkäisevään työhön! Ensin on mitoitettava ehkäisevän työn tekijöitä tarpeeksi ja sen jälkeen voidaan katsoa onko ”liian kalliita korkeakoulutettuja” karsittavaksi saakka.

Blogin ylläpitäjät

IMG_0833

Vaikeaselkoisuus on taitolaji

Posted on Updated on

Sosiaalipalvelut ovat kuntien tuottamia julkisia palveluita, joista tulee lain¹ mukaan tiedottaa ymmärrettävästi ja selkeästi. Poimin kuntien nettisivuilta esimerkkipaloja siitä, kuinka kansalaiset saadaan välttämään palveluita ja tuntemaan itsensä typeriksi, koska eivät ymmärrä lukemaansa palvelukuvausta.

Copy-paste lakitekstit
Sosiaalipalveluviestinnän perinteisiin kuuluu viestintävelvollisuuden kuittaaminen liittämällä kunnan nettisivulle palanen kaunista lakitekstiä.

Sosiaalityöllä tarkoitetaan sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön suorittamaa ohjausta, neuvontaa ja sosiaalisten ongelmien selvittämistä sekä muita tukitoimia, jotka ylläpitävät ja edistävät yksilöiden ja perheen turvallisuutta ja suoriutumista sekä yhteisöjen toimivuutta.

Muuta selvennystä kunnan sosiaalityön kuvaus tuskin tarvitseekaan. Eikä kukaan ymmärtänyt, mitä sosiaalityöntekijä käytännössä tekee. 

Epäolennaisuuksiin keskittyminen
Seuraavassa esimerkissä lastensuojelun kuvauksen alku ei lisää ymmärrystä, vaan hämmennystä.

Lastensuojelu
Lastensuojelun sosiaalityöntekijät toimivat työpareina kolmella alueella, läntisellä, itäisellä ja keskustassa.
Alueiden rajana on Kyrönsalmen silta.

Palveluviestintä keskittyy epäolennaisuuksiin ja liian usein jätetään kertomatta juuri ne asiat, jotka palveluiden käyttäjien olisi tarpeen tietää, kuten kenelle se on tarkoitettu ja mitä palvelussa tehdään. Toinen suosittu keino väistellä viestintävastuuta on palveluiden luetteloiminen, jolloin palveluiden sisältö jätetään täysin kuvailematta.

Vaikeaselkoiset sanat
Seuraavassa esimerkissä kansalaisia ilmeisesti kannustetaan hakemaan apua perheen vaikeisiin ongelmiin.

Lastensuojelu
Lastensuojelua on lapsi- ja perhekohtainen lastensuojelu sekä ehkäisevä lastensuojelu. Lapsi- ja perhekohtaista lastensuojelua ovat lastensuojelutarpeen selvitys, avohuollon tukitoimet, lapsen kiireellinen sijoitus ja huostaanotto sekä niihin liittyvä sijaishuolto ja jälkihuolto.

Hakisitko itse palvelua, jonka kuvauksesta ymmärrät vain sen huostaanoton? Ei ole ihme että ihmiset kuvittelevat lastensuojelun tarkoittavan pelkkiä huostaanottoja.

Huonolla viestinnällä rajoitetaan asiakasmääriä
Viestintä on yksi merkittävimmistä sosiaalipalveluiden käyttämisen kynnyksistä ja sen taso vaihtelee kunnittain. Tutkimukseni² mukaan vaikeasti ymmärrettävää ja olematonta palveluviestintää käytetään asiakasmäärien rajoittamisen ja asiakaspriorisoinnin välineenä. Huonon viestinnän ansiosta mahdollisimman harva palveluihin oikeutettu hakeutuu niiden piiriin, vaikka tarvettakin olisi. Virheelliset kuvitelmat ja ennakkoluulot pitkittävät avun hakemista, vaikka avun tarve ja hätä olisi kova.

Onneksi kansalaiset ovat sinnikkäitä tiedon etsijöitä, joten he löytävät netistä myös ymmärrettäviä ja kansan kielellä kirjoitettuja sosiaalipalveluiden kuvauksia. Niitä ovat netin keskustelupalstat pullollaan. Näillä palstoilla haukutaan jokainen neuvon kysyjä sosiaalipummiksi ja käsketään olemaan hakematta apua sosiaalitoimistosta, sillä siellä sinulta ryöstetään lapset.

Sosiaalipalveluihin saakka omaehtoisesti pääsevät asiakkaat ovat aika päteviä löytäessään oikeaan paikkaan, sillä työntekijätkään eivät jatkuvien organisaatiomuutosten vuoksi aina tiedä minkä nimisessä organisaatiossa ovat töissä. 

Laura Tiitinen
YTM, Sosiaalialan julkisen viestinnän tutkija
Lapin yliopisto

IMG_0771

1. Laki viranomaisen toiminnan julkisuudesta, 20 §; Hallintolaki, 9 §.

2. Tutkimustulokset ovat väitöskirjatutkimuksestani, jonka ensimmäiset tieteelliset artikkelit raportoidaan keväällä 2014

Terveisiä syyllistäjille!

Posted on Updated on

Olen 27-vuotias nuorimies, joka tavoittelee aikalailla samoja asioita kuin muutkin: yhteisöllisyyttä, yhteenkuuluvuutta, oman elämän päämäärien toteutumista. Tällä hetkellä olen työtön, yritän opiskella ja olen masentunut. Nähdäkseni olen varsin tyhjän päällä, ja sellaista elämäni on ollut kovasta yrityksestäni huolimatta. Omat lähtökohtani ovat aina vaikeuttaneet tätä kaikkea. Alkoholistisesta, sota-aikojen vammauttamasta perheestä tulevana, koulukiusattuna ihmisenä asetelmani eivät ole läheskään samat kuin monilla, vaikka usein kai haluttaisiin ajatella yhtäläisiä mahdollisuuksia.

Koen usein, että minun täytyisi elämässäni saavuttaa jokin tietty rima tullakseni hyväksytyksi. En ole siinä onnistunut. Tämä ajaa minut ajoittain epätoivon partaalle, kun katson miten lähipiirissäni olevat rakkaat ihmiset kärsivät aivan samasta kuulumattomuuden tunteesta. Tätä kipeää lisää tuntemattomien ihmisten ymmärtämättömyys ja piittaamattomuus asioideni tilasta. Yleinen näkemys kaltaisestani ihmisestä on, että olen juopotteleva, tyhjäätoimittava syöpäläinen. En ole ikinä ollut kovassa humalassa, ja ajoittain lamaannuttavasta masennuksestani huolimatta jaksan kuntoilla ja pitää kehostani huolta sekä harrastaa. Rahaa minulla ei paljon ole. Suuri osa menee ruokaan ja laskuihin.

Kaiken raskautta lisää, että joka puolelta minua kohtaan syötetään ajatusta siitä, miten en ole nykytilassani minkään arvoinen eikä minulle liioin sanota, milloin tuo arvo löytyy. Minun on vain yksinkertaisesti yritettävä lähes yksin ja vähillä voimillani saada jonkinlaista merkitystä elämääni, samalla kun kohtaan lähes kaikkialla välinpitämättömyyttä. Olen huomannut jopa töissä ollessani, etten oikeasti kuulu mihinkään. Suurelle osalle ihmisistä olen ilmaa, omassa asunnossani värjöttelevä tuntematon haamu, ennemmin resursseja syövä ”sosiaali-tatu” kuin oikea ihminen, jolla on haaveita, toiveita ja haluja elää onnellisesti.

Minulla on edelleen kaikesta huolimatta suuri tarve päästä ”pinnalle” ja olla jonkinlainen toimiva osa tätä ihmisyhteisöä. Haluaisin vain, ettei minun tarvitsisi kamppailla jokaisesta päivästä niin paljon, ja että voisin antaa toisille ihmisille hyvää siitä hyvästä, mitä itse saan. Enkä halua liittyä syyttäjien kuoroon – tiedostan, että ne ihmiset, jotka kykenevät puhumaan niin ikävästi toisen ihmisen köyhyydestä ja kurjuudesta eivät vain kykene tai ymmärrä sen elämän taustoja, jota elämä siellä pohjalla on.

Hyvin pitkään olemme yhteiskuntana eläneet niin, että me olemme kiristäneet vyötä, kestäneet ja sulloneet pahaa olomme kauas sisimpäämme. Sukupolvi sukupolvelta tuo asenne on tuottanut tulosta: me voimme kaikki pahoin, niin köyhä kuin rikaskin. Haluamme etsiä syyllisiä pahalle olollemme ja haluamme, että ne syylliset olisivat helppoja, yksinkertaisia ja keveästi ratkaistavia. Tästä ajattelutavasta syntyvät stereotypiat mitään tekemättömistä pummeista. Tämä syrjäytyneiden leimaaminen on verrattavissa mihin tahansa ihmisen arvon sortamiseen, emme näe enää kärsivien tuskaa ja elämisen haasteita, vaan inhottavia sossupummeja. En todellakaan usko, että on olemassa ihmistyyppi, joka toimisi vain, koska haluaa haaskata yhteiskunnan varantoja. Useimmiten kaikki kumpuaa siitä, että on niin paha olla, ettei tiedä mitä elämällään tekisi ja haluaa löytää jonkinlaista levollisuutta ympäristössä, jossa on vain tuomitsemista ja syyllistämistä.

Haluaisin pyytää ihmisiltä, etteivät he tuomitsisi toisiaan suoralta kädeltä. Kaltaisteni vähävaraisten ja eksyneiden olisi koettava elämässään hetkittäin, että heillä jokin paikka olla olemassa. Miten se toteutetaan, on lopulta meidän jokaisen omassa vallassa. Keveästi siirrämme vastuun omasta solidaarisuudestamme ja ystävällisyydestämme instituutioille ja huolehtijalle, joiden olemassaolo on toki tärkeää. Minusta kaiken lähtökohtana pitäisi kuitenkin olla se, että voimme yrittää yksilöinä itse suhtautua lämmöllä ja avarakatseisuudella niihin heikompiosaisiin, joita elämässä kohtaamme. Siksi kirjoitin tämän: tavoittaakseni ihmisiä ajattelemaan paremmin toisistaan ja toimimaan paremmin toisiaan kohtaan.

Terveisin,
Matti

Kuva: Pekka Ojaniemi
Kuva: Pekka Ojaniemi


Ylläpitäjien terveiset
: Yllä oleva kirjoitus on lukijan kommentti edelliseen blogipäivitykseen. Halusimme hänen luvallaan tuoda kuuluvaksi lukijan äänen, joka kertoo, miltä jatkuva syyllistäminen tuntuu.

Seuraavassa blogipostauksessa siirrymme uusiin aiheisiin ja hyppysissämme saavat kyytiä byrokraattien viestintätaidot.

JUMALISTE, SANOVAT SOSIAALITYÖNTEKIJÄT

Posted on Updated on

Julkisuudessa on viime aikoina esitetty puheenvuoroja, jotka syyllistävät yhteiskuntamme huono-osaisia ja vajaakuntoisia. On vaadittu sosiaaliturvan vastikkeellistamista tai jopa sen kokonaan lakkauttamista.

Puheenvuoroissa huono työ- ja toimintakyky on omaa heikkoutta, laiskuutta ja työllistyminen on kiinni omista ponnisteluista. Köyhyys on omien valintojen tulos, jos oikeaa köyhyyttä Suomessa edes onkaan. Köyhät ovat vain tyhjän valittajia ja itse uhriutuvia. Vertaukseksi on esitetty sodanjälkeinen pula- ja uudelleenrakennusaika: töitä tehtiin mukisematta ja toimeentulo hankittiin työllä sieltä mistä saatiin. Yhteiskuntamme on muuttunut sodanjälkeisistä ajoista valtavasti, sitä yhteiskuntaa ei enää ole.

Meillä sosiaalityöntekijöillä on nyt sanottavaa ja nojaudumme siinä käytännön kokemuksiimme.

On tietämätöntä, naiiviakin, kuvitella, että meillä kaikilla olisi samat lähtökohdat elämässä pärjäämiseen ja menestymiseen. Synnymme ja kasvamme erilaisissa olosuhteissa, kannamme yksilöllistä geeniperimäämme, omaamme erilaisia ominaisuuksiamme niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Nämä kaikki yhdistettynä elämänkokemuksiimme vaikuttavat siihen, millaisia meistä tulee, millainen kantokyky kullakin elämässä on. Kun kokonaisuuteen lisätään vielä vallalla olevat käsitykset hyvästä ja vastuullisesta elämästä, alati vaihtuvat taloussuhdanteet ja epävarmat työmarkkinat, voi olla varma, ettei kenenkään polku ole samanlainen. Vaikka tasa-arvo ja suvaitsevaisuus ovat lisääntyneet, esimerkiksi sukupuoli, ikä ja etninen tausta vaikuttavat yhä työelämässä etenemiseen – myönnettiin sitä ääneen tai ei.

Me sosiaalityöntekijät näemme työssämme ihmisiä, jotka ovat sairastuneet yrittäessään ponnistella lunastaakseen yhteiskunnan luomat vaatimukset hyvästä elämästä. Näemme ihmisiä, jotka potevat syyllisyyttä siitä, etteivät pärjää omillaan, eivätkä kestä arjen kuluttavuutta yhtä hyvin kuin toiset. Näemme ihmisiä, joilla itsellä tai perheenjäsenillä on sairaus tai vamma, joka vaikuttaa koko perheen elämään ja toimeentuloon. Näemme ihmisiä, jotka ovat uudelleenrakentamissukupolven jälkeläisiä ja kantavat traumoja vanhempiensa mielenterveys- ja päihdeongelmista. Näemme ihmisiä, jotka pyrkiessään elämässään eteenpäin, törmäävät syrjiviin asenteisiin ja ympäristön rakenteellisiin ja sosiaalisiin esteisiin. Näemme ihmisiä, jotka asioiden kriisiytyessä menettävät otteen elämästä ja joutuvat turvautumaan yhteiskuntamme tukeen.

KYLLÄ, joukkoon mahtuu myös niitä, joilla ei ole kiinnostusta yrittää, vapaamatkustajia löytyy aina. Emme kuitenkaan voi kaataa koko järjestelmää vapaamatkustajien takia!

Hyvinvointiyhteiskunnassamme liian moni voi pahoin. Kansalaisistamme moneen 90-luvun lama jätti jälkensä. Moni menetti työpaikkansa, yrityksiä meni konkurssiin. Syytämmekö heitä siitä, että he ovat yrittäneet ponnistella parhaansa mukaan? Meillä kenelläkään ei ole siihen oikeutta. Emme ole yhtään sen parempia kuin tämän päivän vähäosaiset, jotka ovat kantaneet yhteiskunnan laman seurauksia harteillaan jo vuosia. Vähäosaisuus on siirtynyt sukupolvelta toiselle vain sen vuoksi, että yhteiskunnan turvaverkko on ollut liian isosilmäinen, ja sen reunat ovat pettäneet.

On aika pyrkiä kaikkien yhteiskuntamme jäsenten hyväksymiseen ja luopua syyllistämisestä, joka vain syventää pahoinvoinnin kierrettä. Syyllistämisen sijaan tulisi toimenpiteitä kohdistaa vähäosaisten tilanteen parantamiseen ja inhimillisen elämän turvaamiseen kaikille.

Leena Korhonen, YTM, sosiaalityöntekijä
Ylva Krokfors, VTL, sosiaalityön tutkija
Taija Laakso, YTK, sosiaalityön opiskelija
Armi Lehto, YTK, sosiaalityön opiskelija
Petra Malin, VTK, sosionomi (AMK)
Lea Sippola, YTM, sosiaalityöntekijä
Satu Söderholm,VTM, sosiaalityöntekijä
Satu Marja Tanttu, YTM, sosiaalityöntekijä

nyrkki

Kirjoituksesta on julkaistu lyhennetty versio 12.11.2013 Lapin Kansa, Pohjalainen ja Pohjolan Sanomat lehdissä.