Onnistunut erovanhemmuus on mahdollista

Posted on Updated on

Työskennellessäni lastensuojelun ja huoltoriitaselvitysten parissa erojen vaikutukset näyttäytyivät lähinnä kielteisessä valossa. Vanhemmat kertoivat toimivansa lapsen edun mukaan, mutta käytännössä he käyttäytyivät erokriisissään impulsiivisesti lapsen parhaan unohtaen.

Työni vastapainoksi kiinnostuin tutkimaan lisensiaatintutkimuksessani Eronjälkeinen selviytyminen ja onnistunut yhteistyö eroperheiden tarinoissa niitä vanhempia, jotka ovat kyenneet rakentavaan yhteistyöhön lapsen asioissa.

Tunteiden käsittelystä tietoiseen päätökseen: Toimivaa erovanhemmuutta ohjaa ajatus lapsen parhaasta, jota toteutetaan myös käytännössä. Jotta vanhemmat pystyisivät sitoutumaan hyvään erovanhemmuuteen, heidän on työskenneltävä omien tunteidensa kanssa. Tämä tarkoittaa eron suremista, vihan tunteiden käsittelyä, ymmärryksen etsimistä eron syihin ja vaikutuksiin. Eron yksin työstämisen lisäksi on hyvä tukeutua ystäviin, vertaistukeen ja tarvittaessa ammattiauttajiin.

Tutkimukseni mukaan hyvä erovanhemmuus on mahdollista, kun

  • vanhemmat päättävät yhdessä toimia yhteistyössään lapsikeskeisesti ja sitoutuvat päätökseen. Lapsikeskeinen erovanhemmuus tarkoittaa vanhempien omien tarpeiden ja tunteiden asettamista toissijaiseksi.
  • vanhemmat erottavat mielessään päättyneeseen parisuhteeseen liittyvät kielteiset tunteet vanhemmuuden hoidosta. Toista vanhempaa arvostetaan ja kunnioitetaan vanhempana, vaikka tämä ex-puolisona olisi aiheuttanut pettymyksiä. Tapahtuneen avio- tai avoeron lopullisuuden hyväksyminen auttaa yhteistyössä.
  • vanhemmat joustavat lasta koskevissa päätöksissään tilannetta ensijaisesti lapsen kannalta arvioiden. Vanhemmat eivät ole kilpa- vaan yhteistyökumppaneita. Joustavuus on myös sitä, että vanhemmat ovat tarvittaessa luontevasti tekemisissä lapselle tärkeiden ihmisten, myös ex-puolison sukulaisten, kanssa.

Haastattelemani vanhemmat olivat löytäneet erilaisia tapoja toimivaan yhteistyöhön: Yksi tapa on tehdä asiallista yhteistyötä: vanhemmat ovat asiallisen kohteliaissa yhteistyöväleissä. He eivät koe olevansa ystäviä keskenään. Yhteistyö on lapsen asioista tiedotusta ja kasvatusasioissa yhdessä toimimista. Eroon johtanut tilanne on voinut olla hyvin rankka kuten puolison rinnakkaissuhteen paljastuminen ja tämän siirtyminen suoraan uuteen parisuhteeseen. Jätetty osapuoli ei ole kuitenkaan jäänyt katkeruuden vangiksi.

Tiiviin yhteistyön mallissa vanhemmat pyörittävät yhdessä arjen vanhemmuutta. He soittelevat ja tapaavat usein toisiaan lapsen asioissa. Tässäkään mallissa vanhemmat eivät koe olevansa ystäviä keskenään niin, että keskustelisivat henkilökohtaisista asioista tai haluaisivat toisen puuttuvan niihin. Eroa on mietitty vuosia. Alkuhankaluuksien jälkeen yhteistyö on kehittynyt koko ajan.

Saumattoman yhteistyön mallissa vanhemmat ovat myös usein yhteydessä toisiinsa. He ovat apuna toisilleen käytännön asioissa tarvittaessa jopa taloudellisesti. Tässä mallissa vanhemmat ovat ystäviä keskenään. Yhteistyö on sujunut hyvin alusta alkaen, koska eroa on työstetty pitkään ja riidat on riidelty jo avioliiton aikana. Päätös erosta on ollut yhteinen. Vanhemmat eivät ole tunteneet epäoikeudenmukaisuutta eroon liittyvissä ratkaisuissa. Tämä on varmasti vaikuttanut yhteistyön luontevuuteen ja keskinäisen ystävyyden mahdollistumiseen. He ovat uskaltautuneet tekemään luovia ratkaisuja lapsen asumisen ja tapaamisten suhteen.

Elämä voittaa: Erojen maailmaan mahtuu monenlaisia tarinoita. Tapoja tehdä hyvää yhteistyötä on useita eikä niitä voi asettaa paremmuusjärjestykseen. Jokaisen on löydettävä oma lapsen edunmukainen tapansa olla suhteessa ex-puolisoon.

Hetkellisen katastrofitunnelman jälkeen erolla on usein myös myönteisiä vaikutuksia perheiden elämään. Vanhempien lapsilleen antama malli hyvästä ja toimivasta yhteistyöstä on yksi niistä. Tutkimukseni eroperheet olivat tyytyväisiä nykyiseen elämäntilanteeseensa. Lapset olivat tyytyväisiä siihen, että vanhemmat ovat onnellisia. Myönteisiä vaikutuksia olivat myös vanhemman voimien palautuminen, kodin rauhallinen ilmapiiri, vanhemman oma itsenäistyminen, lapsen saama erityinen huomio ja uuden onnellisen parisuhteen mahdollisuus.

Nina Kauppinen, sosiaalityöntekijä, perheterapeutti

Puheenvuoro perustuu Kauppisen sosiaalityön ammatillisessa lisensiaatinkoulutuksessa valmistuneeseen lisensiaatintutkielmaan: Eron jälkeinen selviytyminen ja onnistunut yhteistyö eroperheiden tarinoissa, Lapsi- ja nuorisososiaalityön erikoisala, Turun yliopisto 2013. Tutkimus on kokonaisuudessaan luettavissa täällä.

Kuva: Iiro Väisälä
Kuva: Iiro Väisälä
 
 
 
 
Mainokset

Aggressiivinen äiti: Apua!

Posted on

Otin lastensuojeluun yhteyttä sukulaiseni rohkaisemana. Sitä edelsi kuitenkin usean lapsen vauva- ja pikkulapsiaika, paljon valvottuja öitä ja liikaa töitä.

Ensimmäisen kerran järkytyin käytöstäni kun nostin kaksivuotiasta esikoista hiuksista. Sen jälkeen hain aktiivisesti apua kasvatusongelmiin ja omaan aggressiivisuuteeni. Luin kasvatukseen liittyviä lehtiä ja kirjoja, kävin mielenterveystoimistossa keskustelemassa. Puhuin ongelmastani avoimesti kaikkialla muualla paitsi neuvolassa. Pelkäsin, että minulta viedään lapset pois, jos kerron neuvolassa ja sosiaalihuolto saa tietää.

Sain aggressiivisuuden puuskia, jolloin saatoin huutaa kuin raivopäinen leijona, läpsin ja nostin lapsia hiuksista. Raivonpuuskat tulivat kun olin yksin. Mies teki pitkää työpäivää. Pari kertaa annoin lapselle remmiä, kun hän johdatti muut ja itsensä vaaratilanteisiin. Isommat lapset tekivät mitä sattuu minun imettäessä pienimmäistä, koska tiesivät, etten voi tulla perässä.

En ole koskaan käyttänyt alkoholia tai huumeita. Olin valtavan väsynyt, yksin ja vailla tukea.

Menin lopulta sosiaalitoimistoon, koska halusin tietoisesti katkaista sukupolvia jatkuneen väkivaltaisen kasvattamisen kierteen. Kerroin koko tarinan ja tuskani sosiaalityöntekijälle. Hän oli ystävällinen ja ilahtunut. Hän sanoi, “olipa kiva että otit itse yhteyttä, koska teistä on tehty lastensuojeluilmoitus”. Veri pakeni kasvoiltani. Lastensuojeluilmoitus oli tehty nimettömästi. Se oli tehty syistä, joita minä en kokenut ensisijaisiksi ongelmiksi, kuten kodin ajoittainen sotkuisuus, vanhempien väsymys ja lasten likaiset vaatteet.

Loukkaannuin silmittömästi meistä tehdystä lastensuojeluilmoituksesta. Soitin lähipiirini lävitse ja kyselin, kuka petti luottamukseni. Koko lähipiirini oli pettänyt luottamukseni minun silmissäni.

Meitä ei pidetty sosiaalitoimistossa kiireellisinä tapauksina. Odottelin hermostuneena monta kuukautta. Pelkäsin että vieläkin joku voi viedä lapseni pois. Epäilin, kelpaanko enää vanhemmaksi. Perhetyöntekijä tuli käymään kolmen kuukauden kuluttua. Helpotuksekseni hän oli lämmin ja mukava ihminen. Häneen oli helppo luottaa ja pystyin puhumaan kaikesta. Hän ihmetteli ensimmäiseksi kuinka siisti kotimme oli. Siivosin hermostuneena lähes joka kerta ennen perhetyöntekijän tuloa. Neljän kuukauden käyntien jälkeen hän totesi, ettei jatkotyöskentelylle ole hänen mielestään tarvetta. 

Olin samaa mieltä. Hän helpotti sisäistä pelkoani, vaikka olin pettynyt, koska en saanut konkreettisia neuvoja aggressiivisuuden hallintaan. Ja juuri sen takia olin hakenut apua.

Tuon jälkeen olin jälleen raskaana. Lapsellamme olikin synnynnäinen sairaus. Neuvolasta kysyttiin, saavatko he kertoa lapsen sairaudesta ja perheen tilanteesta perhetyöntekijälle. Vastasin kyllä, sillä halusin tavata perhetyöntekijän uudelleen. Halusin jutella, koska oli tarve purkaa lapsen sairauteen liittyvää järkytystäni. Perhetyöntekijän antama paras apu oli nimenomaan keskusteluapu. Muut eivät voineet hoitaa sairasta vauvaa, lapsi reagoi vieraisiin hoitajiin saamalla kohtauksia.

Perhetyöntekijä kävi meillä vuoden ajan. Kiinnyimme häneen kovasti ja hän oli todella tärkeä. Muu lähipiiri hylkäsi meidät lapsen sairauden vuoksi. Meillä ei käynyt ketään muita kuin perhetyöntekijä. Hänen antaman tuen avulla selvisimme. Ajan myötä lapset kasvoivat ja järkiintyivät, elämä ei ollut enää niin väsyttävää, joten aggressiivisuus väheni.

Kun katson menneisyyttä, tärkeintä oli että meidät kohdattiin sosiaalipuolen ihmisten taholta suurella ymmärryksellä ja lempeydellä. Koin kuitenkin puutteena sen, ettei heillä ollut tarjota konkreettisia apukeinoja omien aggressiivisten tunteitteni käsittelyyn ja reagointini muuttamiseen. Heiltä puuttuivat työkalut konkreettiseen vanhempien neuvontaan. Käyttäytymisen ja tunteiden hallintaan olen saanut erittäin käytännöllisiä neuvoja erään psykologin luennoilta. Paras neuvo oli näin yksinkertainen: kun pinna palaa, ota askeleita taaksepäin. Näin minulle jää aikaa havainnoimiseen, enkä lyö refleksinä.

Vaikka elämämme voi tällä hetkellä ulkopuolisten silmin vaikuttaa kaaokselta, olen pääsääntöisesti tyytyväinen antamaani kasvatukseen. Saan raivareita enää todella harvoin, eivätkä ne ole niin aggressiivisia. Uskon edelleen, että sukupolvien väkivaltaisen kasvatuksen ketjun voi katkaista, mutta se vaatii työtä ja neuvoja.

Sitä ihmettelen, miksi lähiyhteisö hylkäsi perheemme lapsen sairauden vuoksi. Eikä auttanut silloin kun apua pyysin. Tätäkö on suomalainen yhteisöllisyys?

Nimimerkki: ”Toivoa on”

Kuva: Iiro Väisälä
Kuva: Iiro Väisälä

Mediaiskuja lastensuojelun luottamukseen

Posted on Updated on

Erityisesti lastensuojelun sosiaalityöntekijät ovat pitkään toivoneet, että työtä tuotaisiin konkreettisesti julkisuuteen, jotta ihmiset ymmärtäisivät, mitä se sosiaalityö oikeasti on. Kuin tilauksesta Youtubessa pyörii nyt nimenomaan sitä, kohua herättävässä lasten ”huostaanottovideossa”.

Vaikka videon kaltainen tilanne ei ole lastensuojelussa arkipäivää, on se varmasti tutun oloinen kaikille lastensuojelussa työskenteleville. Kolmen minuutin videoklippi antaa kiinnostuneille pilkahduksen yhdestä viranomaisten haastavimmasta työtehtävistä. Lastensuojelun työntekijät ja poliisit osoittavat videossa hyvää ammattitaitoa erittäin vaikean työtehtävän edessä. Omia tunteita puretaan myöhemmin ja tehtävä suoritetaan nopeasti ja rauhallisesti. Se on tällaisessa ristiriitatilanteessa ainoa lasten edun mukainen vaihtoehto.

Ammattilaiset voisivat jopa käyttää tilaisuutta hyväkseen ja hyödyntää videota esimerkiksi opetusmielessä, koska analysoitavaa siinä riittää. En kuitenkaan halua kiittää videon tuottajaa, koska mielestäni siinä loukataan lasten ihmisoikeuksia. Tunteita herättävien kohtausten nauhoittamisen vuoksi päähenkilöiden lohduttaminen ja traumaattisen tilanteen helpottaminen unohtui. Vanhempien ja lasten epätoivo sekä hätä ovat aitoa. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole väheksyä heidän kokemuksiaan.

On tärkeää pohtia videoklipin herättämiä tunteita ja julkista keskustelua: video tuntuu herättävän ihmisissä pelkoa, että tämä voisi tapahtua ”myös minulle”, siis kenelle tahansa. Sosiaalityöntekijöihin ja heidän ammattitaitoon ei luoteta, ja pelko oman lapsen menettämisestä mielivaltaiselle viranomaiselle ottaa ihmisissä vallan.

Tiedämme pelkojen johtuvan osittain siitä, että stereotyyppiset ja vääristyneet mielikuvat sosiaalityöstä sekä koko ammattikunnasta ovat saaneet yliotteen. Kansalaisilla ei ole käsitystä siitä, millaiset tilanteet ja olosuhteet voivat johtaa huostaanottoon. Ymmärrystä ja tietoa sosiaalityöstä ei ole, koska työntekijät joutuvat vaikenemaan yksittäistapauksista sekä sosiaalityö näkyy heikosti mediassa ja politiikassa. Sosiaalityön osaaminen ja asiantuntijuus eivät ole nousseet näkyviin.

Huostaanottotilannetta voi pitää koko yhteiskunnan ja yhteisön epäonnistumisena, vaikka se toisinaan onkin itse perheelle jopa helpotus. Tahdonvastaisia huostaanottoja on selvä vähemmistö [1]. Niiden syntipukiksi kuitenkin joutuvat ne viranomaiset, jotka eivät onnistu estämään huostaanottoa ja panevat hallinto-oikeuden tekemää päätöstä täytäntöön.

Ilman riittäviä resursseja ei ole laadukasta sosiaalityötä. Jotta voimme tehdä työtä hyvin tarvitsemme riittävästi tekijöitä ja riittävästi oikea-aikaisia palveluita perheille. Tällä hetkellä niitä ei ole. Tarvitsemme myös tutkittua tietoa huostaanottoihin johtaneista syistä: millaiset tilanteet johtavat sijoitukseen kodin ulkopuolelle ja millaisia palveluita perheet ovat tätä ennen saaneet.

Erityisesti sosiaalisen median ansiosta on nyt alkanut tapahtua liikehdintää myös sosiaalityön puolella. Ihmisten pelkojen ja ennakkoluulojen karistamiseksi sosiaalityöntekijät ovat astuneet esille ja osallistuvat nyt julkiseen keskusteluun enemmän kuin koskaan. Eikä pelkästään puolustamassa sosiaalityötä ammattina, vaan asiakaskeskusteluissa puolustamassa yhteiskunnassa niitä, joiden oma ääni ei kanna. Ehkä tämän myötä luottamus kasvaa myös lastensuojelun harkintaan, ammattitaitoon. Lisäksi jokainen sosiaalityöntekijä voi kasvattaa luottamusta työhön tekemällä työtä ymmärrettäväksi kaikelle kansalle. Tämä tarkoittaa asioiden selittämistä monella tavalla, kansankielisesti.

Sosiaalityön salamyhkäisyyden vuoksi huostaanottovideon kaltaiset mediaiskut horjuttavat luottamusta työhön. Lisäämällä avoimuutta kasvatetaan luottamus siihen, että silloin kun sosiaalityöntekijät ja poliisit seisovat oven takana, on siihen olemassa sekä juridisesti että eettisesti pitävät perustelut ja velvoitteet.

Hanna Holmberg-Soto, YTM

11.1.2014

[1]Terveyden ja Hyvinvoinnin laitoksen lastensuojelutilasto 2012.

Sosiaalityöntekijä tekee aina väärin

Posted on Updated on

Sosiaalialan ihmiset ovat jo lähtökohtaisesti mätiä ja kieroja: haluavat mokomat tehdä bisnestä toisten hädällä ja tuentarpeella. Alan opiskelijatkin lojuvat yhteiskunnan kustannuksella yliopiston juhlasaleissa ja lueskelevat jonninjoutavia jorinoita tyhjänpäiväisistä asioista. Sitten kuvittelevat tietävänsä, mitä oikean ihmisen elämä on.

Ja mitä ne työelämään siirryttyään oikein tekevät? Repostelevat keskenään toisten ihmisten asioita. Jos ei sossun jonossa porukkaa riitä, niin kylvävät eripuraa perheenjäsenten välille ja sabotoivat kansalaisten läheisverkostoja, etteivät ihmiset vain alkaisi pitää huolta toisistaan. Yrittävät saada kansalaiset sossun luukulle, vaikka pitäisi toipuneelle alkoholistille salaa kossua kolan sekaan lorauttaa: väkivaltaa, terveysongelmia ja turvakodit täyteen!

Jos meinaa sossuilta ongelmat loppua, niin tutkijat keksivät niitä lisää. Ihan käsittämätöntä, että ne moisesta kiusanteosta ja hölynpölystä vielä palkkaakin nostavat. Kaiken huippu on se, että nämä sossut ja niiden tutkijat kuvittelevat olevansa jonkinlaisia asiantuntijoita ja muuttelevat lakeja tuosta noin vaan miten lystäävät.

Onpa yksi sossu nähty tupakalla ja toinen Alkon jonossa. Niitten kakarat nakkelivat kiviä kerrostalon pihalla. Sellaiset kukkahattutädit voivat kyllä ihan pitää suunsa kiinni kaikissa päihde- ja lastenkasvatusasioissa. Sen näköisiä vanhojapiikoja ovat, että tokkopa ovat edes seksiä eläissänsä saaneet.

Sossut riistävät lapsia täydellisistä perheistä ja jakavat rahaa sosiaalipummeille viinan ostoon. Oikeasti pulassa olevat ihmiset jätetään heitteille!

”Lapsia ryöstelevät kalkkarokäärmeen äpärät”

Sosiaalityöntekijälle edellä kuvatut syytökset ja stereotypiat ovat arkipäivää. Koko järjestelmän epäonnistuminen saatetaan laittaa sosiaalityöntekijän harteille. Raskaiden ja vaikeiden ratkaisujen tekeminen kuten perheiden autonomiaan puututtaessa tai etuuksien myöntäminen ja niiden kieltäminen perustuvat lainsäädäntöön.

Suurin osa sosiaalityön yliopistokoulutuksen aloittavista opiskelijoista kertovat motiivikseen alalle hakeutumiselle halun auttaa. Akateeminen opiskelu kestää lähtökohtaisesti viisi vuotta, jonka aikana suoritetaan yhteiskunta- tai valtiotieteiden maisterin tutkinto ja saadaan sosiaalityöntekijän pätevyys. Tutkinto sisältää teoria-, tutkimusmenetelmä-, käytäntö- ja lakiopintoja sekä laajan sosiaalityötä koskevan tutkielman laatimisen.

Laajasta koulutuksesta ja auttamisen halusta huolimatta olemme tavallisia ihmisiä, joita nimittely ja syyttely loukkaavat. Vaikeaan elämäntilanteeseensa väsyneen asiakkaan suusta tullut nimittely on ymmärrettävää. Sen sijaan stereotyyppinen leimaaminen ja mitätöinti poliitikkojen sekä yhteiskunnallisesti hyväosaisten taholta tuntuu käsittämättömältä.   

”Kalkkarokäärmeen äpärä” – on lainaus erään sosiaalityöntekijän osakseen saamasta nimittelystä. Haluaisitko sinä saada tekemästäsi työstä ja itsestäsi ihmisenä tämänkaltaisen arvion?

 

Kuva: Iiro Väisälä
Kuva: Iiro Väisälä

Kirjoituksessa ilmenevät stereotypiat perustuvat pienimuotoiseen kyselyyn, joka toteutettiin sosiaalialan työntekijöiden Facebook-ryhmässä.

Elina Virokannas, dosentti, yliopiston lehtori, Jyväskylän yliopisto
Laura Tiitinen, YTM, tutkija, Lapin yliopisto

Uhri – parisuhdeväkivallan syyllinen?

Posted on Updated on

Vakava naisiin kohdistuva fyysinen parisuhdeväkivalta on Suomessa yleistä [i]. Naisia kuolee vuosittain useita kymmeniä parisuhteissa tapahtuvan väkivallan seurauksena. Miehiä puolestaan kuolee samasta syystä vuosittain yhdestä neljään.

 Sukupuolten välistä väkivaltaa kuitenkin selitetään usein siten, että naisten nähdään olevan yhtä väkivaltaisia kuin miesten. Myös ammattilaiset voivat ohittaa sukupuolistuneen väkivallan käytännöissään ja toiminnassaan. Väkivalta tulkitaan sektoreittain esimerkiksi mielenterveysongelmaksi, parisuhdeongelmaksi tai lastensuojeluongelmaksi. Parisuhdeväkivallan vakavuuden, toistuvuuden ja seurausten tarkastelu kuitenkin osoittaa, että fyysinen väkivalta tapahtuu pääsääntöisesti miehen tekemänä ja kohdistuu naiseen.

Mitä merkityksiä ihmiset liittävät miesten naisiin kohdistamaan fyysiseen väkivaltaan? Se, mitä merkityksiä ilmiöön liitetään vaikuttaa yksilöllisten kokemusten muotoutumiseen sekä siihen, kuinka auttamisammattilaiset kohtaavat väkivallan uhrin. Miesten naisiin kohdistamaa väkivaltaa ei kulttuurisessa merkityksenannossa useinkaan mielletä ongelmaksi. Uhria vastuutetaan ja syyllistetään kokemuksistaan, samalla kun tekijän ei nähdä olevan vastuussa teoistaan.[ii]

Ilmiötä selitetään naisen sukupuoliseen olemukseen liitetyillä ominaisuuksilla. Väkivallan kohteena olevaan naiseen liitetään negatiivisesti määrittyneitä ominaisuuksia, kuten ahneus ja epärationaalisuus. Väkivallan kohteena olemista selitetään myös ristiriitaisesti naisiin liitetyillä positiivisilla ominaisuuksilla. Näitä ovat hoiva, kiintymys ja huolenpito, joita naisilta usein edellytetään. Miehiä kuvataan keskusteluissa väkivallan tekijöinä väkivallan naiskohteisiin nähden vastakkaisilla tavoilla. Väkivalta saatetaan sanoittaa suojeluksi ja etsiä tekijästä positiivisia ominaisuuksia. Väkivallan kohteelta edellytetään vahvaa toimintaa. Kohteena olemisen ei nähdä vähentävän uhrin toiminnan mahdollisuuksia. Väkivalta hahmottuu ongelmana, jolta pitäisi pystyä suojautumaan. Nämä ovat esimerkkejä keinoista, joilla väkivaltaa voidaan arkisissa keskusteluissa oikeuttaa.

Väkivalta tulkitaan arkisissa keskusteluissa myös vastavuoroiseksi ja luonnolliseksi ilmiöksi. Sen sanoitetaan kertovan eri sukupuolten, väkivallan tekijöiden ja väkivallan kohteiden ”tasa-arvosta” ja molemminpuolisesta toiminnasta suhteessa väkivaltaan. Miesten naisiin kohdistaman väkivallan ymmärretään johtuvan biologiasta ja historiasta. Näin se hahmotetaan asiaksi, jolle ei voi eikä tarvitse tehdä mitään.

Haasteet auttamisjärjestelmälle

Auttamisjärjestelmän näkökulmasta on haasteellista, että ilmiötä sanoitetaan keskusteluissa uhria syyllistäen ja vastuuttaen. Väkivaltaa kokevan todellisten elämän ehtojen tunnistaminen on tällaisten merkitysten värittämässä yhteiskunnassa vaikeaa. Parisuhdeväkivaltaan liitetyt merkitykset vaikuttavat ja näkyvät väistämättä myös ammattilaisten tavoissa ymmärtää ilmiötä ja väkivaltaa kohtaavia ihmisiä.

Auttamisjärjestelmän edustajien tulisi kuitenkin kyetä näkemään arkisissa keskusteluissa heijastuvien yhteiskunnallisten rakenteiden taakse, jotta erilaisia sorron muotoja kokevat ihmiset tulisivat tilanteissaan kokonaisvaltaisesti nähdyiksi ja ymmärretyiksi.  Auttaminen ja tukeminen edellyttävät sukupuolten välisen eriarvoisuuden tunnistamista ja täten myös selkeää asettumista väkivallan uhrina olevan naisen puolelle. Tämä voi vaatia ammatillisuudelle tärkeäksi koetusta neutraaliudesta luopumista.

YTM Susanna Takala


[i] Husso, Marita 2003: Parisuhdeväkivalta. Lyötyjen aika ja tila. Vastapaino. Tampere; Niemi-Kiesiläinen, Johanna 2004: Rikosprosessi ja parisuhdeväkivalta. WSOY. Helsinki; Ronkainen, Suvi 2008: Kenen ongelma väkivalta on? Suomalainen hyvinvointivaltio ja väkivallan toimijuus. Julkaisussa: Yhteiskuntapolitiikka 73 (4) 388–401.; Piispa, Minna 2012: Parisuhdeväkivallan todellisuus. Teoksessa Hannus, Riitta & Natunen, Luru & Ojuri, Auli (toim.): Veitsen terällä. Ensi- ja turvakotien liiton raportti 13. Ensi- ja turvakotien liitto. Helsinki, 15–36.

[ii] Tulokset ovat pro gradu –tutkielmastani (Lapin yliopisto): Olemuksellista pahuutta vai suunnatonta epäoikeudenmukaisuutta? Sukupuolistunutta väkivaltaa koskevat merkitykset internetkeskusteluissa . Sosiaalityön pro gradu -tutkielmassa tarkasteltiin internetkeskustelujen pohjalta miesten naisiin kohdistamaan fyysiseen väkivaltaan liitettäviä merkityksiä. Teoreettisena viitekehyksenä käytettiin toimijuuden, identiteetin ja sukupuolen käsitteistöä. Analyysimenetelmänä käytettiin kriittistä diskurssianalyysiä ja retoriikan analyysiä.

vaeisaelae

Kuva: Iiro Väisälä