Katastrofien uhrien auttaminen on sosiaalityötä

Posted on Updated on

Mikä on sosiaalityön rooli katastrofitilanteissa? Kysymys tuntuu ehkä oudolta suhteessa suomalaiseen sosiaalityöhön. Kansainvälisessä keskustelussa sosiaalityöllä nähdään kuitenkin olevan olennainen yhteys katastrofiapuun.

Sosiaalityön professori Lena Dominelli on todennut, että sosiaalityöllä on tärkeä rooli katastrofiin vastaamisen toisessa vaiheessa: Pelastustyöntekijöiden tehtävä on pelastaa ihmiset hengenvaarasta, mutta hädänalaisista ihmisistä huolehtiminen ja mahdollisimman inhimillisten olosuhteiden turvaaminen kuuluvat sosiaalityön erityisosaamiseen. Sosiaalityö ei kuitenkaan vielä ole näkyvä toimija humanitaarisissa kriiseissä eikä tuo tarpeeksi esiin omaa näkökulmaansa. Dominellin mukaan sosiaalityöllä voisi olla nykyistä enemmän annettavaa katastrofialueilla tehtävän työn suunnittelulle ja tässä voitaisiin ottaa aktiivisempi rooli sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Sosiaalityö on jo nyt merkittävä toimija, muttei niin näkyvä kuin se voisi olla.

Erilaiset luonnon ja ihmisen aiheuttamat katastrofit eivät ole vieraita suomalaiselle yhteiskunnallekaan ja ne tulevat kaikella todennäköisyydellä lisääntymään tulevaisuudessa. Suomalaisenkin sosiaalityön tulisi pohtia nykyistä enemmän globaaleja sosiaalityön haasteita ja suhdettaan katastrofityöhön.

Hayan-taifuunin jälkeen Filippiineillä on viisi miljoonaa lasta avun tarpeessa. Unicefin mukaan kaikkein tärkeintä tilanteessa ovat puhdas vesi ja lastensuojelu. Monet lapset ovat menettäneet kotinsa ja joutuneet eroon perheistään. Sosiaalialan ammattilaisilla on paljon annettavaa haavoittuvassa asemassa olevien lasten ja aikuisten auttamiseen.

Sosiaalisen tekijän keräyslipas on auki: saa lahjoittaa. 

Lähde: Dominelli, Lena (2012) Puheenvuoro työpajassa Disaster Management and Family. Kansainvälinen sosiaalityön ja sosiaalisen kehityksen maailmankonferenssi Joint World Conference on Social Work and Social Development: Action and Impact Tukholmassa 9.7.2012.

Kirjallisuutta: Dominelli, Lena (2012) Green Social Work: From Environmental Crises to Environmental Justice. Cambridge: Polity Press

Petra Malin

Blogin ylläpitäjät

Mainokset

Sosiaalipalvelutehtävien koulutuspoliittinen sekametelisoppa

Posted on Updated on

Suomalaisessa järjestelmässä viimesijaisia sosiaalipalveluita toteuttavat kunnissa pääasiassa sosiaalityöntekijät (yhteiskunta- tai valtiotieteen maisteri) ja sosionomit (AMK). Nämä kaksi sosiaalialan ammattikuntaa ovat yhdessä toimiessaan tehokas kaksikko.

Hallitus linjasi rakennepoliittisessa ohjelmassaan muutoksia sosiaalipalvelutehtävissä toimivien koulutuspätevyysvaatimuksiin. Linjaus tehtiin niin epäselvästi, ettei kukaan tiedä, ollaanko nyt alentamassa sosiaalityöntekijöiden tai sosionomien (AMK) pätevyysvaatimuksia, ja uhkaako hallitus purkaa tämän kaksikon hyvän yhteistyön?

Rakennepoliittisessa ohjelmassa[i] osana alempien korkeakoulututkintojen työmarkkinakelpoisuuden vahvistamista esitetään ammattikorkeakoulututkinnon kelpoisuuden laajentamista. Opetus- ja kulttuuriministeriön hallitukselle valmistelemassa tekstissä mainitaan “kelpoisuus sosiaalityöntekijän tehtäviin”. Kuitenkin tekstissä, jolla sosiaalityön tehtäviin viitataan, kuvataan “sosiaalialan kelpoisuusvaatimuksista annettua lakia ehdotetaan muutettavaksi siten, että myös sosionomi (AMK)-tutkinto tuottaa kelpoisuuden sosiaalipalvelutehtäviin. Vaativiin sosiaalipalvelutehtäviin edellytetään jatkossakin ylempi korkeakoulututkinto.”[ii]

Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Ensinnäkin, sosiaalipalvelutehtävät on määrittelemätön ja epämääräinen käsite, jollaista ei sosiaalialan kentällä tai koulutuksissa tunnisteta. Se ei tarkoita samaa kuin sosiaalityöntekijän tehtävät. Toisekseen “vaativat sosiaalipalvelutehtävät” viittaavat tässä ilmeisesti sosiaalityöntekijän pätevyyteen ja tehtävänkuvaan. Kolmanneksi, “jatkossakin” näyttäisi viittaavan siihen, että sosiaalityöntekijän kelpoisuuksiin ja pätevyyteen ei kajota – tai näin kohdan voi myös tulkita. Tarkoitus on ilmeisesti ensisijaisesti määritellä “sosiaalipalvelutehtävät” eli käytännössä sosionomin (AMK) ja sosionomin (ylempi AMK) sekä sosiaalialan perustutkinnon (lähihoitaja) tehtäviä. Kyseessä lienee siis tehtävärakenteen uudelleenmääritys kuntasektorilla.

Tarkoituksena tahallinen harhautus?
Muutossuunnitelmien sekavuus saa väkisinkin pohtimaan, miksi asiat esitetään näin vaikeaselkoisesti. Tulee mieleen kaksi vaihtoehtoa; joko päättävät tahot eivät itsekään tiedä mitä ovat tekemässä tai päätöksenteon sekavuudella aiotaan harhauttaa sosiaalialan työntekijät siten, etteivät he voi vaikuttaa päätökseen ennen kuin on liian myöhäistä. Molemmat ovat mahdollisia.

Kansainvälisesti verrattuna sosiaalialan koulutus on Suomessa korkeatasoista, ja Suomi on yksi sosiaalityön koulutuksen mallimaista.[iii] Mikäli sosiaalipalveluiden pätevyysvaatimuksia ja koulutusta lähdetään uudistamaan, kysymme ketkä osallistuvat tämän uudistuksen suunnitteluun. Onko päättäjillä tarpeeksi ymmärrystä päätösten vaikutuksista? Otetaanko tässä tilanteessa huomioon esimerkiksi sosiaalityön koulutuksen kansainvälinen trendi ja suomalaisen sosiaalityön koulutuksen ja tutkimuksen tunnustettu hyvä taso?

Sosiaalityö on haasteellista ja vaativaa työtä, mutta aliarvostettua. Jo nyt kuntasektorin huonon palkkauksen, raskaan työn, ison vastuun ja arvostuksen puutteen vuoksi pätevät sosiaalityöntekijät hakeutuvat muihin tehtäviin. Osin arvostuksen puutteesta kertoo myös tämä rakenneuudistus. Siitä huolimatta, että sosiaalityön yliopistollinen koulutus tunnistetaan ja sitä on vahvistettu entisestään lisärahoituksella, hallitus antaa ristiriitaisia viestejä siitä, että samaa vaativaa työtä pystyisi tekemään hyvin erilaisen koulutuksen saanut henkilö.

“Säästöillä” voidaan aiheuttaa lisäkuluja
Rakenteiden ongelmiin ei voi vastata lyhytnäköisellä lähinnä kuntasektorin säästöihin pyrkivällä pätevyyskikkailulla. Sosiaalityön pätevyyksien alentamisella olisi pitkäaikaisia ja kunnallista sosiaalihuoltoa laajemmalle ulottuvia seurauksia, koska sosiaalityöntekijöitä työskentelee kuntasektorin ohella myös esimerkiksi sairaaloissa ja järjestöissä.

On tärkeää varmistaa, että sosiaalihuollossakin työntekijät voivat tehdä työtä ja tehtäviä, joihin heillä on riittävä koulutus ja osaaminen. Keinotekoinen pätevyyksillä kikkailu ei tuo siihen ratkaisua, vaan voi päinvastoin aikaansaada nopeasti isot kustannukset, kun työntekijän tosiasiallinen osaaminen ei olekaan tehtävien tasolla. Sosiaalihuolto on merkittävä osa kuntien budjettia. Vaikka sosiaalihuollon työntekijöiden palkat ovat pieniä, he tekevät merkittäviä päätöksiä, joilla on parhaimmillaan tai pahimmillaan pitkäaikaisia vaikutuksia kunnan budjettiin – puhumattakaan niiden aiheuttamista inhimillisistä seuraamuksista.

Sosiaalialan ammattilaiset ja kouluttajat odottavat hallituksen rakennepakettia täsmentäviä tietoja hämmentyneinä ja peloissaan toivoen, että myös he asianosaisina pääsevät neuvottelupöytiin. Työskentelyssä tulee määritellä käytännön ja tutkimuksen kautta hallituksen rakennepaketissa ehdotettujen  “sosiaalipalvelutehtävien” suhde sosiaalityöhön, jonka tehtävä osana sosiaalihuoltoa on selkeä ja vakiintunut. Tärkeä on siis miettiä, mitä tämä sosiaalialan yhteisten töiden uusi yleisnimitys pitää sisällään ja minkälaista osaamista kuntasektorin eri tehtävissä tarvitaan. Eikä tämä mielestämme ole sama asia kuin kelpoisuusvaatimusten muuttaminen sosiaalityön osalta.

Sosiaalityön yliopisto-opettaja, YTM Mari Suonio, Itä-Suomen yliopisto
Sosiaalityön tutkija, YTM Laura Tiitinen, Lapin yliopisto
Sosiaalityöntekijä, sosionomi (AMK), YTM Satu Marja Tanttu
Suunnittelija, YTM Sanna Lähteinen, Valtakunnallinen sosiaalityön yliopistoverkosto Sosnet, Lapin yliopisto

Tekstin pohjana on käytetty Savon Sanomissa 6.2.2013 julkaistua mielipidekirjoitusta (kirjoittajat: Mari Suonio, Laura Tiitinen, Merja Laitinen, Satu Marja Tanttu) http://www.savonsanomat.fi/mielipide/mielipidekirjoitukset/sosiaalityossa-tehokaksikko/1727383

Aiheeseen liittyvä mielipidekirjoitus on julkaistu myös Keskisuomalainen-lehdessä 9.12.2013.

 

 

Välittämistä rankaisemisen sijaan

Posted on Updated on

Suomen eduskunta on pian säätämässä lakia koulujen kovempien kurinpitokäytäntöjen mahdollistamiseksi. Taustalla olevasta ajattelusta on vaikea päästä kiinni. Onko pyrkimys helpottaa opettajien työtä ja turvallisuutta lasten ja nuorten hyvinvoinnin ja oikeuksien kustannuksella?

Olemme Helsingissä paneutuneet lastensuojelupalveluiden kehittämiseen lastensuojelunuorten ja ammattilaisten yhteistyönä. Monessa kohdin olemme tulleet siihen tulokseen, että vaikeissa elämäntilanteissa nuoret toivoisivat saavansa apua koulusta ja muista peruspalveluista matalalla kynnyksellä, ilman leimaavuutta. Nuoret toivovat, että opettajat olisivat kiinnostuneempia heidän hyvinvoinnistaan ja avun hakeminen tai saaminen koulussa esimerkiksi kuraattorilta ei olisi leimaavaa ja syrjivää. Mielestämme näiden asioiden kehittämiseen tulisi kiinnittää enemmän huomiota sen sijaan, että lähdettäisiin ratkaisemaan asiaa pahoinvoivien lasten rangaistusten vahvistamisella. Tässä muutama kysymys esimerkiksi nuorten näkökulmasta: Miksi korjaisimme vain seurauksen, jos voisimme korjata myös syyn? Miksi halutaan lisätä pelkoa, kun voisimme lisätä kannustusta? Miksi teoillaan apua huutava lapsi halutaan eristää ja sulkea pois hänelle tärkeästä kouluyhteisöstä?

Olemme samaa mieltä opetushenkilökunnan ja alan järjestöjen kanssa siitä, että koulurauhaan tulee löytää uusia keinoja, mutta ratkaisuista olemme erimieltä. Olemme myös samaa mieltä että koulujen ja vanhempien välistä yhteistyötä tulisi lisätä, jotta lasten ja nuorten oireilu ei heijastuisi kouluissa huonona käytöksenä. Lisäksi yhteistyöhön tulisi saada vahvemmin mukaan muita auttavia tahoja tilanteesta ja tarpeesta riippuen, kuten lastensuojelu tai perheneuvola siten, että lasta tai nuorta ei siirretä minnekään. Nykyisellään palvelut toimivat omilla tonteillaan, eikä todellinen yhteistyö lapsen ja perheen tukemiseksi ole useinkaan mahdollista tiukkojen  sektorirajojen vuoksi. Jotta tähän yhteistyöhön voitaisiin päästä, tarvitaan isoa asennemuutosta ja riittävää resurssointia niin kouluissa kuin lasten, nuorten ja perheiden palveluissakin. Jotta yhteistyö esimerkiksi perheen, koulun ja lastensuojelun yhteistyönä olisi mahdollista, eilastensuojeluilmoituksen tekemistä saa käyttää ”rangaistuskeinona” kouluissa, eikä pelkkä ilmoituksen tekeminen ole vielä yhdessä perheen auttamista.

Surullista koko keskustelussa on ajatus siitä, että lasten ja nuorten tiukemmalla hallinnalla pyritään vastaamaan esimerkiksi suurien luokkakokojen, oppilashuoltohenkilöstön riittämättömyyden ja hyvinvointipalvelujen joustamattomuuden aiheuttamiin ongelmiin. Koulujen suorituskeskeisyys siirtää katseen lasten ja nuorten henkisestä hyvinvoinnista usein liian kauas, mikä näkyy siinä, että apua ei osata hakea riittävän ajoissa. Uskallamme väittää, että todellisuudessa kysymys ei ole siitä, että nykyisin lapset olisivat aiempaa häiriintyneempiä tai vanhemmat välinpitämättömämpiä. Vaan siitä, että asenteet ovat tiukentuneet ja perheiden saama tuki on liian vähäistä ja vaikeasti saatavilla.

Nuoret kehittäjät –ryhmä
Helsinki

Helsingin kaupungin ja Soccan Heikki Waris –instituutin lastensuojelua kehittävä kokemusasiantuntijaryhmä, jossa on mukana lastensuojelunuoria ja lastensuojelun ammattilaisia

latousvassa
Kuva: Pekka Ojaniemi

Nyt löytyi Suomeen uusi Nokia!

Posted on Updated on

Revitään valtiontalous nousuun heikentämällä sosiaalialan työntekijöiden koulutusvaatimuksia!

Helsingin Sanomat uutisoi¹ 28.11.2013 hallituksen rakennepaketin yhdeksi kiistakapulaksi sosiaalialan pätevyysvaatimukset. Sosiaalialan pätevyysvaatimusten alentaminen nostetaan toistuvasti asialistalle ja siihen painostetaan mediassa². Huhu sosiaalityöntekijöiden kelpoisuuksien alentamisesta sai verenpaineemme nousemaan.

Kumisaappailla tallomista

Vaikka sosiaalityöntekijät ovat korkeasti koulutettuja, he eivät ole korkeasti palkattuja. Miksi valtiontalouden pelastaminen pudotetaan sosiaalihuollon ammattilaisten harteille – sosiaalityöntekijöitä on koko maassa noin 5 000 ja heidän keskipalkkansa noin 3 000 euroa kuussa – näistä roposista ei kunnan kirstu paljoa köyhdy.

Miksi ei lääkäreiden, sairaanhoitajien, opettajien tai ekonomien kelpoisuuksia ehdoteta madallettavaksi? Heidän tilalleen voisi saman mallin mukaan palkata matalamman koulutuksen saaneita hoitajia, koulunkäynninohjaajia tai merkonomeja. Kun vauhtiin päästään, miksipä ei lopeteta kouluttamista kokonaan!

Social work – connecting people

Sosiaalialan kelpoisuusehdot ovat ensimmäisenä leikkuulaudalla, koska alalla palvellaan marginaalista osuutta väestöstä. Asiakkaina ovat samat ihmiset, jotka jäävät yhteiskunnallisissa “uudistuksissa” aina muiden jalkoihin. Valtio sortaa alan työntekijöiden välityksellä heikompiosaisia.

Sosiaalialan työ on vastuullista. Olisi epäeettistä siirtää heikompiosaisten palvelut sellaisten ammattiryhmien harteille, joiden koulutus ja osaaminen eivät riitä mm. asiakkaan oikeusturvan varmistamiseen. Erityisesti sosiaalityöntekijän tekemillä toimenpiteillä ja päätöksillä voi olla merkittäviä vaikutuksia ihmisten elämään. Työ liittyy usein vaikeisiin lastensuojelu-, mielenterveys- ja päihdeongelmiin sekä eriarvoistumisen ehkäisyyn.

Sosiaalityö tarjoaa yhteiskunnan viimesijaista turvaa ihmisille, jotka eivät saa itselleen tukea ja apua muualta. Se on erityisosaamista vaativaa, eettisesti haasteellista työtä, joka edellyttää paitsi hyviä vuorovaikutustaitoja, myös kykyä kriittiseen ajatteluun ja taitoa soveltaa tieteellistä tietoa. Työssä joudutaan välillä puuttumaan itsemäärämisoikeuteen tahdonvastaisin toimenpitein. Sosiaalialalla riittää vaativia tehtäviä myös ammattikorkeakouluissa koulutetuille sosiaalialan ammattilaisille, joiden osaaminen korostuu asiakkaiden kanssa tehtävässä tiiviissä lähityössä.

Poliitikkojen kvartaalitaloutta?

Sosiaalialan kelpoisuusehtojen madaltamista ehdottavat tahot eivät selvästikään ymmärrä, mitä sosiaalialalla ja sen eri sektoreilla sekä ammateissa tehdään. Karsimalla marginaaliryhmien kanssa työskentelevien kelpoisuusehdoista halutaan mielistellä hyvinvoivaa enemmistöä. Ehdotuksen tavoitteena on hakea helppoja säästöjä, kestävien ratkaisujen etsimisen sijaan. Syntyy väkisinkin vaikutelma, että sosiaalialalla työskentelevien asiantuntemus ja osaaminen pyritään ohittamaan.

Eduskunta lisäsi valtion vuoden 2013 lisäbudjettiin 1,4 miljoonaa euroa sosiaalityön koulutuksen laajentamiseen. Nyt rakennepaketissa oleva ehdotus pätevyysvaatimusten alentamisesta vaikuttaa vähintäänkin poukkoilevalta politiikalta. Yliopistot ovat lisänneet koulutuspaikkoja, joten eikö olisi järkevämpää ensin katsoa, mitä tehdyt päätökset tuottavat?

Sosiaalisen tekijän ratkaisuehdotukset ovat:

  • Korjataan pula pätevistä sosiaalityöntekijöistä hallitusti, mutta pian. Varmistetaan kuntiin työrauha ja kunnolliset työolot vaativalle työlle. Sosiaalitoimessa on ammattitaitoa ja uskallusta kehittää työtä siten, että se paitsi lisää kuntalaisten hyvinvointia myös tuottaa merkittäviä taloudellisia säästöjä. Esimerkkinä mainittakoon Imatran kunnan satsaukset hyvinvointineuvolaan ja perhetyöntekijöihin³.
  • Lopetetaan pikaratkaisut. Vuosikymmeniä jatkunutta työvoimapulaa ei ole todellisuudessa haluttu korjata, vaan ratkaisuksi on esitetty toistuvasti kelpoisuusehtojen madaltamisen kaltaisia temppuja. Sosiaaliala tarvitsee terveydenhuollon tapaan ammatinharjoittamislain. Kansalaisten ja asiakkaiden oikeusturvan vuoksi, heidän asioitaan hoitavat ja niistä päättävät koulutetut ammattilaiset.
  • Kehitetään ammattiryhmien välistä työnjakoa. Kelpoisuusehtojen madaltamista olennaisempaa on eri ammattiryhmien välisen työnjaon kehittäminen ja selkiyttäminen. Tämä edellyttää systemaattista kehittämistä ja tutkimusta sosiaalihuollon ympäristöissä.
  • Tunnustetaan sosiaalityö tieteenalana. Sosiaalityö on paitsi ammattikäytäntö myös akateeminen tutkimusala, joka tuottaa tietoa sosiaalisista ongelmista ja niihin puuttumisen keinoista. Tutkimuksissa tarkastellaan mm. sosiaaliturvajärjestelmän toimivuutta ja tehdään kehitysehdotuksia sen parantamiseksi. Sosiaalialan ammattien kehittyminen edellyttää tutkimusrahoitusta.
  • Huomioidaan sosiaali- ja terveydenhuollon kokonaisuudistuksessa sosiaalihuolto tasavertaisesti terveydenhuollon rinnalla. Tähän saakka uudistusta on tehty terveydenhuollon ehdoilla. Tähän on tultava muutos, koska terveydenhuollon lääkkeillä ei voi ratkaista sosiaalisia kysymyksiä.


Terveisin,
Blogin ylläpitäjät

kuva 2

[1] Neuvottelut rakenne­paketista jatkuvat illalla – lue kiistakysymykset HS 28.11.2013
http://www.hs.fi/politiikka/Neuvottelut+rakennepaketista+jatkuvat+illalla++lue+kiistakysymykset/a1385608856493

[2] Säästöjä pätevyysvaatimuksista HS 19.11.2013
http://www.hs.fi/kotimaa/a1384760732805?jako=37449fa9c1d145344d766b81cbf358be
sekä vastauksemme: Lapsen oikeudeksi kaventui puuro ja pesu. Sosiaalinen tekijä -blogi 20.11.2013.
https://sosiaalinentekija.wordpress.com/2013/11/20/lapsen-oikeudeksi-kaventui-puuro-ja-pesu/

[3] Imatran hyvinvointineuvola palkittiin Kunnallinen lastensuojeluteko -palkinnolla 15.4.2013
http://www.kunnat.net/fi/Kuntaliitto/media/tiedotteet/2013/03/Sivut/lastensuojelun-palkittu.aspx

Rangaistus riippuvuudesta

Posted on Updated on

”Katson vastapäätä istuvaa nuorta miestä. Hän on alipainoinen, likainen, kasvoissa on arpia ja epätoivo huokuu hänestä. Hän on loppu niin psyykkisesti kuin fyysisesti. Hän sanoo, ettei elä enää kauaa. Pelkään samaa. Jos hänestä ei muutamaan päivään kuulu mitään, alan jo miettiä, keneen otan yhteyttä, mistä alan kysellä. Hän itkee. Epätoivo on todellista, eikä hän sillä hetkellä näe muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa päihteiden käyttöä. Siihen saakka, kunnes hän kuolee.

Nuori mies soittaa katkaisuhoitoasemalta. Hänet on pahoinpidelty muutamaa päivää ennen, hän olisi halukas lähtemään päihdekuntoutukseen. Hänellä on taustalla lukuisia keskeytyneitä hoito- ja kuntoutusjaksoa. Päihteiden käyttö on alkanut jo lapsena ja jatkunut yhä rajumpana huostaanoton päätyttyä. Hän kantaa itsessään jälkiä lapsuudestaan, vanhempien alkoholismista, väkivallasta, turvattomuudesta, hylkäämisistä, kuolemista.

Nuori mies sanoo, että hänellä on kaksi vaihtoehtoa: kuntoutua tai kuolla. Hän alkaa saada otetta elämästään. Hän hoitaa keskenjääneitä asioita, etsii asunnon, käy käräjillä ja on yhteydessä velkojiin. Tuhkimotarinasta ei voi puhua, eikä ruusuilla tanssita, siihen tämä nuori mies on liian kovia kokenut ja liian rikki. Mutta hän yrittää ja toivoo. Ja onnistuu. Ensimmäistä kertaa eläessään hän on kuntoutusjakson suunnitelmallisesti loppuun asti.

Muutos ei tapahdu hetkessä ja sen täytyy tapahtua hänen tavallaan, hänen lähtökohdistaan. Omaa paikkaa on vaikea löytää, eikä yhteiskunta toivota avoimesti tervetulleeksi. Taustalla kummittelee myös tuleva vankeustuomio. Asiat ovat kaikesta huolimatta paremmin. Hänellä on koti, tavaroita, jotka hän on itse ostanut ja ystäviä. Väkivalta ja rikokset eivät kuulu tähän elämään. Hän ei puhu enää kuolemasta, hän näkee tulevaisuuden.

Mutta menneisyys on kohdattava ja vankeusrangaistuksen suorittamisen aika lähenee. Hän pelkää vankilaan menoa, huumevelkojensa vuoksi kiristetyksi tulemista, väkivaltaa, nykyisen elämän menettämistä ja hylätyksi tulemista. Hän pelkää, ettei hänen päänsä kestä. Pelkoaan hän torjuu päihteillä. Hän puhuu taas kuolemasta, vaihtoehtona vankilaan menemiselle. Tulevaisuutta ei enää ole, on vain vankila.”

Pitkään päihteitä käyttänyt henkilö joutuu todennäköisesti tekemään rikoksia pystyäkseen hankkimaan päihteitä, joita hän riippuvuutensa vuoksi tarvitsee. Päihdemaailma on väkivaltainen ja jo laittoman päihteen käyttäminen on rikos. Noin 90 prosentilla vangeista on päihderiippuvuus ja lähes joka toisella vangilla todetaan päihderiippuvuuden lisäksi persoonallisuushäiriö, ahdistuneisuutta, masennusta tai muu psyykkinen ongelma [1].

Nykyinen järjestelmä tuottaa itselleen enemmän asiakkaita kuin niitä, jotka pääsevät järjestelmästä pois. Vangeista 2/3 on rikoksenuusijoita [2].  Noin 40 prosenttia suljetussa vankilassa olevista ihmisistä on niin kutsuttuja toimintaan sijoittumattomia [2]. He siis vain ovat, selleihin lukittuina. Tätä lukua perustellaan mm. henkilöstöresurssin riittämättömyydellä, laitosturvallisuudella ja vankien moniongelmaisuudella. Liian moni vaikeasti päihderiippuvainen vanki jää kuntouttavien toimien ulkopuolelle.

Koska oikeusprosessit ovat pitkiä, ihmisen tilanne voi rikoksentekohetkestä olla muuttunut merkittävästi ennen kuin tuomio pannaan täytäntöön. Mikäli kuntoutumisessa hyvän alun saanut ihminen jää vankilassa ilman tukea ja kuntoutusta, romuttaa vankeusrangaistus jo saavutetun muutoksen.

Suljetussa vankilassa vuorokausi maksaa noin 205 euroa [3]. Päihdelaitoskuntoutuksen vuorokausihinta on noin 170–200 euroa. Merkittävin ero on siinä, että kuntoutuslaitoksissa henkilöstö on pääosin hoitohenkilöstöä ja vankiloissa valvontahenkilöstöstä [4]. Vankiloissa päihderiippuvaisia ihmisiä pidetään selleihin lukittuina, heitä ympäröivät vartijat, muurit ja kalterit. Vaikka päihteiden käyttö voidaan pysäyttää pakolla, se ei tarkoita, että ihminen olisi kuntoutunut riippuvuudestaan. Tuomion jälkeen riippuvuuskierre rikoksineen jatkuu.

Kunnissa ongelmana ovat puutteelliset palvelut ja riittämättömät resurssit. Palveluihin hakeutuminen on omaehtoista ja palvelun saaminen edellyttää toimintakykyä, jota vaikeasti päihderiippuvaisella ihmisellä ei ole. Päihderiippuvaisia ihmisiä syyllistetään usein motivaation puutteesta ja siitä, etteivät he sitoudu palveluihin. Pitkään päihdemaailmassa elänyt ihminen on irrallaan yhteiskunnasta, eikä välttämättä enää edes itse tiedä, millaista se elämä on, johon hänen pitäisi kuntoutua.

Rikosseuraamuslaitoksen asiakkuutta ei voi valita. Vankeus pysäyttää. Mutta vankeus voisi tarjota myös mahdollisuuden motivaation heräämiseen ja uuden elämänpolun löytämiseen. Motivaatio ei ole pysyvä tila ja siihen voi vaikuttaa tarjoamalla vaihtoehtoja. Päihdekuntoutus rangaistuksen suorittamisen muotona tulisi olla mahdollinen.

Kuntasektori ja rikosseuraamuslaitos toimivat rinnakkain, toisista irrallaan, hoitaen kumpikin omaa tehtäväänsä. Ihmiset kulkevat järjestelmästä toiseen. Tavoite lienee molemmilla sama, mutta keinot sen todeksi tekemiseen eivät nivoudu yhteen. Yhteistyötä tulisi tiivistää ja palvelut tulisi resursoida olemassa olevan tarpeen mukaisesti. Tämä edellyttää avoimuutta, ongelmakohtien tunnistamista, toisten työn tuntemusta ja uudenlaisen toimintakulttuurin omaksumista. Katsetta tulisi yhä enemmän siirtää muurien sisäpuolelta yhteiskuntaan, jossa ihmisten elämä tosiasiassa on ja pyrkiä luomaan yksilöllisiä kuntoutuspolkuja, jotta ihminen pääsisi päihde- ja rikoskierteestä irti.

Onko yhteiskunnalla varaa ylläpitää järjestelmää, joka säilöö vaikeasti päihderiippuvaiset psyykkisistä ongelmista kärsivät ihmiset eristykseen, ilman tosiasiallisia mahdollisuuksia saada riittävää kuntoutusta ja tukea muutokseen? Rangaistuksena vankeus on vapauden menettämistä, ei perusoikeuksien, joihin oikeus hoitoon ja huolenpitoon kiistatta kuuluvat. Rikoksista rangaistaan vangitsemalla, rangaistaanko riippuvuudesta epäämällä mahdollisuus kuntoutukseen?

Nimimerkki: Pala siitä
Kirjoittaja tekee päihdepalveluissa sosiaalityötä

Rangaistus riippuvuudesta

1 Kärkkäinen Jukka, 2011. Vankien terveystilanne. Saatavilla www-muodossa: http://www.porttivapauteen.fi/tietoa/tietopankki/2467/vankien_terveystilanne (Luettu 26.10.2013).

2 Rikosseuraamuslaitoksen tilastoja, 2012. Saatavilla www-muodossa: http://www.rikosseuraamus.fi/material/attachments/rise/julkaisut-tilastollinenvuosikirja/6ICcdsBTr/Rikosseuraamuslaitoksen_tilastollinen_vuosikirja_2012.pdf. (Luettu 19.10.2013).

3 Vankilapäivä maksaa 205 euroa, yhdyskuntapalvelu huomattavasti halvempaa. http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194728945348/artikkeli/vankilapaiva+maksaa+205+euroa+yhdyskuntapalvelu+huomattavasti+halvempaa.html  (Luettu 19.10.2013).

4 Rikosseuraamuslaitoksen tilinpäätös ja toimintakertomus vuodelta 2012 http://www.rikosseuraamus.fi/material/attachments/rise/julkaisut-monisteetjaraportit/6FcvDvctb/1_2013_TP_ja_toimintakertomus_2012_korj220313VALMIS.pdf (Luettu 19.10.2013).