Järjestelmän vapaamatkustajat

Turvapaikanhakijan kadehdittava elämä

Posted on

Takanani on mielenkiintoinen, monipuolinen ja ajatuksia kirvoittanut työpäivä.

Kävimme virka-asioissa treffaamassa Kaarlenkadun vastaanottokeskuksen kollegoita; tutustumassa keskuksen tiloihin sekä siellä tehtävään työhön ja pohtimassa yhteistyökäytäntöjä. Pakostikin tämän kokemuksen avartamana kummastelen kateuteen pohjautuvaa käsitystä turvapaikanhakijoista vapaamatkustajina, jotka vaan tulevat tänne huvikseen nostelemaan sosiaaliturvaamme.

En haluaisi asua suomalaisessa vastaanottokeskuksessa, vaikka siitä maksettaisiin! Eivät ne ole mitään hulppeita viiden tähden hotelleja. Tarjolla on heti alkuun ankeutta, ahtautta, pitkiä vankilamaisia kaikuvia käytäviä, yksinäisyyttä, outo ja kylmä maa. Kieli, josta et tajua hevonkukkua.

Parhaassa tai pahimmassa tapauksessa olet yksin lapsilauman kanssa, joudut lähtemään sairaalaan synnyttämään, eikä kukaan puhu kanssasi samaa kieltä. Etkä oikein hiffaa, mihin ne oudot naiset, jotka selittivät olevansa sosiaalityöntekijöitä, kuskasivat pari vanhempaa lastasi. Miten voisit käsittää, mitä ne tarkoittivat ”lastensuojelulain mukaisella sijoituksella avohuollon tukitoimena” kun et edes tunne ammattia sosiaalityöntekijä. Kotimaastasi tuttu on vain ammattikunta ”nurse”, mutta ne tekevät eri asioita kuin nämä mystiset “sosiaalityöntekijät”.

Kärsit univaikeuksista. Pelkäät, mitä pelättävissä on. Olet traumatisoitunut kokemastasi.

Rahaa saat hiukan. Moni ”persusti” ajatteleva uskoo, että yhteiskunta syytää sinulle hirmuisesti rahaa. Oikeasti saat käteesi naurettavan pienen, kosmeettisen summan, jolla kustannat kaiken tarvitsemasi, paitsi ruuan. Et omista juuri mitään, sillä kaikki jäi sinne jonnekin, jos mitään omaisuutta on koskaan ollutkaan. Ruuan saat vastaanottokeskuksesta, eikä sinulla ole juuri sanomista siitä, mitä itse haluaisit syödä tai milloin.

Siellä keskuksessa odottelet, että jonain päivänä tulee päätös, menetkö jatkopaikkaan odottamaan lupa-asiasi varsinaista käsittelyä vai saatko virkavallalta saattohoitoa pois maasta. Ihan hirveän kärryillä et ole koko aikana siitä, mitä sinulle on tapahtumassa. Olet pääosin aivan yksin. Omaisesi ovat siellä jossain, jos ovat hengissä. Aina et voi olla siitä ihan varma.

Että käykö kateeksi? Ei ainakaan minua kadehdituttanut tänään. Enemmän harmitti, niiden lasten puolesta, jotka joutuvat näissä keskuksissa aloittamaan elämänsä.

– Keski-ikäinen telaketjufeministi

 

nalle-kuva

JUMALISTE, SANOVAT SOSIAALITYÖNTEKIJÄT

Posted on Updated on

Julkisuudessa on viime aikoina esitetty puheenvuoroja, jotka syyllistävät yhteiskuntamme huono-osaisia ja vajaakuntoisia. On vaadittu sosiaaliturvan vastikkeellistamista tai jopa sen kokonaan lakkauttamista.

Puheenvuoroissa huono työ- ja toimintakyky on omaa heikkoutta, laiskuutta ja työllistyminen on kiinni omista ponnisteluista. Köyhyys on omien valintojen tulos, jos oikeaa köyhyyttä Suomessa edes onkaan. Köyhät ovat vain tyhjän valittajia ja itse uhriutuvia. Vertaukseksi on esitetty sodanjälkeinen pula- ja uudelleenrakennusaika: töitä tehtiin mukisematta ja toimeentulo hankittiin työllä sieltä mistä saatiin. Yhteiskuntamme on muuttunut sodanjälkeisistä ajoista valtavasti, sitä yhteiskuntaa ei enää ole.

Meillä sosiaalityöntekijöillä on nyt sanottavaa ja nojaudumme siinä käytännön kokemuksiimme.

On tietämätöntä, naiiviakin, kuvitella, että meillä kaikilla olisi samat lähtökohdat elämässä pärjäämiseen ja menestymiseen. Synnymme ja kasvamme erilaisissa olosuhteissa, kannamme yksilöllistä geeniperimäämme, omaamme erilaisia ominaisuuksiamme niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Nämä kaikki yhdistettynä elämänkokemuksiimme vaikuttavat siihen, millaisia meistä tulee, millainen kantokyky kullakin elämässä on. Kun kokonaisuuteen lisätään vielä vallalla olevat käsitykset hyvästä ja vastuullisesta elämästä, alati vaihtuvat taloussuhdanteet ja epävarmat työmarkkinat, voi olla varma, ettei kenenkään polku ole samanlainen. Vaikka tasa-arvo ja suvaitsevaisuus ovat lisääntyneet, esimerkiksi sukupuoli, ikä ja etninen tausta vaikuttavat yhä työelämässä etenemiseen – myönnettiin sitä ääneen tai ei.

Me sosiaalityöntekijät näemme työssämme ihmisiä, jotka ovat sairastuneet yrittäessään ponnistella lunastaakseen yhteiskunnan luomat vaatimukset hyvästä elämästä. Näemme ihmisiä, jotka potevat syyllisyyttä siitä, etteivät pärjää omillaan, eivätkä kestä arjen kuluttavuutta yhtä hyvin kuin toiset. Näemme ihmisiä, joilla itsellä tai perheenjäsenillä on sairaus tai vamma, joka vaikuttaa koko perheen elämään ja toimeentuloon. Näemme ihmisiä, jotka ovat uudelleenrakentamissukupolven jälkeläisiä ja kantavat traumoja vanhempiensa mielenterveys- ja päihdeongelmista. Näemme ihmisiä, jotka pyrkiessään elämässään eteenpäin, törmäävät syrjiviin asenteisiin ja ympäristön rakenteellisiin ja sosiaalisiin esteisiin. Näemme ihmisiä, jotka asioiden kriisiytyessä menettävät otteen elämästä ja joutuvat turvautumaan yhteiskuntamme tukeen.

KYLLÄ, joukkoon mahtuu myös niitä, joilla ei ole kiinnostusta yrittää, vapaamatkustajia löytyy aina. Emme kuitenkaan voi kaataa koko järjestelmää vapaamatkustajien takia!

Hyvinvointiyhteiskunnassamme liian moni voi pahoin. Kansalaisistamme moneen 90-luvun lama jätti jälkensä. Moni menetti työpaikkansa, yrityksiä meni konkurssiin. Syytämmekö heitä siitä, että he ovat yrittäneet ponnistella parhaansa mukaan? Meillä kenelläkään ei ole siihen oikeutta. Emme ole yhtään sen parempia kuin tämän päivän vähäosaiset, jotka ovat kantaneet yhteiskunnan laman seurauksia harteillaan jo vuosia. Vähäosaisuus on siirtynyt sukupolvelta toiselle vain sen vuoksi, että yhteiskunnan turvaverkko on ollut liian isosilmäinen, ja sen reunat ovat pettäneet.

On aika pyrkiä kaikkien yhteiskuntamme jäsenten hyväksymiseen ja luopua syyllistämisestä, joka vain syventää pahoinvoinnin kierrettä. Syyllistämisen sijaan tulisi toimenpiteitä kohdistaa vähäosaisten tilanteen parantamiseen ja inhimillisen elämän turvaamiseen kaikille.

Leena Korhonen, YTM, sosiaalityöntekijä
Ylva Krokfors, VTL, sosiaalityön tutkija
Taija Laakso, YTK, sosiaalityön opiskelija
Armi Lehto, YTK, sosiaalityön opiskelija
Petra Malin, VTK, sosionomi (AMK)
Lea Sippola, YTM, sosiaalityöntekijä
Satu Söderholm,VTM, sosiaalityöntekijä
Satu Marja Tanttu, YTM, sosiaalityöntekijä

nyrkki

Kirjoituksesta on julkaistu lyhennetty versio 12.11.2013 Lapin Kansa, Pohjalainen ja Pohjolan Sanomat lehdissä.