Lapsen oikeudet

Tunnistatko lapsen pelon?

Posted on

Eron jälkeisellä vainolla tarkoitetaan tilannetta, jossa toinen vanhemmista ei pysty päästämään irti läheisestä suhteesta, vaan esimerkiksi seuraa, uhkailee ja lähestyy ennalta-arvaamatta entistä puolisoaan vasten hänen tahtoaan. Perheitä kohtaavilla ammattilaisilla neuvoloissa, päiväkodeissa, kouluissa ja muissa lapsia ja perheitä koskevissa palveluissa on tärkeä rooli eron jälkeisen vainon tunnistamisessa ja perheen auttamisessa.

Perheissä, joissa vanhempien eron jälkeistä vainoa tapahtuu, myös lapset ovat vainon uhreja. Aiheesta tehdyn tutkimuksen mukaan lapsia voidaan käyttää tiedon välittäjinä, heitä voidaan uhkailla ja painostaa. Lapset kokevat oman vanhemman pelon ja ahdistuksen hyvin pelottavana. Ennakoimattomat tilanteet horjuttavat lapsen perusturvallisuutta ja vainon vaikutukset lapseen ovat hyvin moninaiset.

Vainon alla lapsuutta varjostaa jatkuva pelon ja turvattomuuden tunne. Vainoajan ilmestyminen lapsen harrastuksiin, puhelut ja seuraaminen kuormittavat lasta emotionaalisesti. Lapsi voi tuntea itsensä laiminlyödyksi ja huijatuksi, jos tapaamiseen tuleva vanhempi on kiinnostuneempi toisen vanhemman kuin lapsen asioista. Vainoaja saattaa myös kuulustella lasta toi sen vanhemman uusista suhteista lapsen ikätasolle sopimattomalla tavalla.

Läheisen vanhemman muuttuminen vainoajaksi herättää lapsessa ristiriitaisia tunteita, ja hän pyrkii selviytymään tilanteessa eri tavoin. Lapsi voi mukautua tilanteeseen tai vetäytyä siitä, hän voi ottaa neuvottelijan roolin vanhempien välillä tai olla heitä kohtaan kriittinen. Etenkin vanhemmat lapset saattavat suostua epämiellyttäviinkin tapaamisiin suojellakseen vainottua vanhempaansa. Ristiriita saattaa muuttaa lapsen vainotun vanhemman kontrolloijaksi ja vainoajan liittolaiseksi, mikä vain lisää lapsen ahdistusta.

Itseen kohdistuvasta väkivallasta on vaikea puhua, koska siihen liittyy usein häpeää ja syyllisyyden tunteita. Siksi vaino voi usein piiloutua lastaan suojelevan vanhemman epäloogisen toiminnan taakse. Hän voi helposti tulla tulkituksi vieraannuttajana tai yhteistyöhön kykenemättömänä, ja ammattilainenkin saattaa harhautua edesauttamaan vainoa.

Eroa harkitseville ja jo eronneille perheille on olemassa matalan kynnyksen palveluita, kuten vertaisryhmiä ja info- ja tukitilaisuuksia. Kun väkivalta on tunnistettu, auttaa moniammatillinen MARAK-riskiarviointi, jossa laaditaan useiden ammattilaisten yhteistyössä turvasuunnitelma perheelle. Ensimmäinen askel on kuitenkin väkivallan ja vainon tunnistaminen ja perheen saaminen avun piiriin. Ammattilaisen vastuulla on kysyä pelosta ja väkivallasta, ja antaa vanhemmalle ja lapselle mahdollisuus kertoa kokemuksistaan.

Helka Eteläaho
Tarja Hämäläinen
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelijat

Et omista lapsesi yksityisyyttä

Posted on Updated on

Ennen lasten kuvia katseltiin olohuoneen sohvalla lähisukulaisten parissa. Nyt oma lapsen kylpykuvat keräävät satoja tykkäyksiä sosiaalisessa mediassa.

Lapsen yksityisyys sosiaalisessa mediassa on  tärkeä puheenaihe, joka jakaa mielipiteitä. Lapsen kuvien jakaminen sosiaalisessa mediassa voi tuoda iloa esimerkiksi kaukana asuvalle isovanhemmalle. Toisaalta ilahduttavallakin kuvalla voi olla tahattoman ikäviä seurauksia lapselle. Niinpä vanhemman tuleekin harkita tarkasti, mitä kuvia lapsestaan sosiaalisessa mediassa julkaisee.

Lastenoikeuksien mukaan lapsella on oikeus yksityisyyteen, eikä hänen mainettaan saa halventaa. Lapsesta julkaistujen kuvien tulisi olla lasta arvostavia, eikä lasten kustannuksilla saisi tehdä viihdettä. Yleissopimuksessa lapsen oikeuksista (1989) kerrotaan, että lapsen oikeuksiin kuuluu oikeus kansalaisuuteen, opetukseen, terveydenhoitoon ja oikeus vaikuttaa kehitystasonsa mukaisesti omiin asioihinsa. Tämä sopimus velvoittaa suojaamaan lasta seksuaaliselta ja muulta hyväksikäytöltä sekä turvaamaan hänen asemansa oikeudenkäynnissä.

Lapsen tulisi itse saada vaikuttaa omaan sosiaalisen median identiteettiinsä. Hänen tulisi voida vaikuttaa vanhempien hänestä lisäämiin kuviin. Vanhemmalla on myös velvollisuus asettaa lapsen etu ensisijalle ja olla julkaisematta arkaluontoisia kuvia, vaikka lapsi lisäämisen sallisikin.

Arkaluontoiset kuvat voivat aiheuttaa lapselle hankaluuksia kaverisuhteissa ja pahimmillaan johtaa kiusaamiseen. Äärimmäisissä tilanteissa lapsen arkaluontoiset kuvat voivat altistaa hänet hyväksikäytölle. Vanhempien pitäisi siis tietää, että arkaluontoisen kuvan tunnistaminen on heidän vastuulla. Tällaisia arkaluontoisia kuvia voivat olla kuvat, jotka paljastavat esimerkiksi tietoa lapsen terveydestä tai ovat muuten intiimejä.

Lasten oikeuksien komitea on julkaissut suositukset lapsen yksityisyyden suojaamiseksi sosiaalisessa mediassa. Komitea muistuttaa suojelemaan lapsia sosiaalisen median haitoilta. Henkilötietolain mukaan jokaisella lapsella on oikeus yksityisyyteen, joten tunnistavaa kuvaa ei tule lisätä, ilman lapsen antamaa lupaa.

Jos lapsi on niin nuori, ettei voi itse arvioida haluaako kuvansa julkaistavan, kuvaa ei tulisi julkaista. Tulisi muistaa, ettei jo lisättyjä kuvia saa poistettua verkosta lopullisesti. Vuosien kuluttua sosiaalisessa mediassa esiin nousevat vanhat kuvat voivat häiritä lasta.  Vanhemmilla on aina ensisijainen vastuu lapsesta ja lapsen edun valvomisesta. Sekin on hyvä huomata, että aikuisesta hauska kuva voi olla lapselle nolo. Aikuinen ei voi siis omistaa lapsensa yksityisyyttä.

Muistathan myös, että yksityisyys koskee jo vastasyntynyttä, ei pelkästään niitä, jotka osaavat jo mielipiteensä ilmaista. Toisaalta lainsäädännöllä ei voida määritellä, mikä on lapsen yksityisyyttä loukkaava kuva, sillä perusteet ovat enemmänkin eettisiä.

Edellinen sukupolvi ei jakanut jälkikasvustaan kuvia sosiaaliseen mediaan. Voiko nykyajan vanhemmat samaistua lapsiinsa ymmärtäen heidän yksityisyyden rajan sosiaalisen median julkaisuissa? Haluisitko itse tulla kuvatuksi kylvyssä tai pöntöllä?

Emilia Hotti, Noora Haarahiltunen ja Hilja Evelina Jokela
Sosiaalityön opiskelijat, Lapin yliopisto

Lapsuuteni helvetissä

Posted on

” Vapisen sängylläni, vartaloni on kylmässä hiessä. Isosiskoni käskee minun rauhoittua, mutta en pysty hillitsemään itseäni. Isäni uhkasi juuri tappaa äitini viiltämällä kurkun auki.”

Elettiin 1990-lukua. Jo 10-vuotiaana tyttönä tiesin, mitä lama tarkoittaa. Se tarkoitti sitä, että perheelläni oli vähän rahaa. Siitä seurasi vanhempieni ahdistus ja stressi, joita he lääkitsivät alkoholilla. Alkoholin haju aiheutti minussa oksennusrefleksin. Haju tarkoitti sitä, että lasten piti olla mahdollisimman kiltisti, jotta emme aiheuttaisi ristiriitoja vanhempiemme välille.

”Missä äiti on? Heräsin yöllä pikkusiskoni kysymykseen. Nousin sängystä ja menin kysymään asiaa isältä. Äiti on naapurissa, vastasi isäni. Isäni käski minun soittaa naapuriin ja käskeä äidin tulemaan kotiin. Niin teinkin, ja puhelimen päässä vastasi itkuinen äiti, joka sanoi ettei voi tulla kotiin, koska isä tappaa hänet.”

Joskus lähdimme kouluun kuunneltuamme yön äidin hakkaamista. Perheestämme tehtiin useita lastensuojeluilmoituksia. Me lapset yritimme hakea apua ja turvallista aikuista jolle puhua, mutta kukaan ei halunnut tai kyennyt kuuntelemaan. Kerroimme koulupsykologille isän pahoinpitelevän lapsia ja äitiä, mutta mitään ei tapahtunut.

Kävi meillä sosiaalityöntekijäkin. Vanhemmilleni ilmoitettiin asiasta etukäteen, jonka vuoksi jokainen meistä lapsista oli pyntätty mallikelpoisiksi ja koti siivottu siistiksi. Lähipiirin tekemiin lastensuojeluilmoituksiin luotettiin vähemmän kuin siihen kulissiin, jota vanhemmat pitivät yllä. Jokaisen sosiaalityöntekijän tapaamisen jälkeen edessä oli kauhujen yö.

Kaiken kauhun keskellä yritimme elää normaalia lapsen elämää. Mummo piti meistä huolta ja teki useita lastensuojeluilmoituksia. Opin lapsena elämään sykleissä. Pahimpien riitojen jälkeen, vanhemmilla meni useita viikkoja hyvin. Tietyssä vaiheessa tätä rauhaisaa eloa, aloin odottamaan ”räjähdystä”, jonka jälkeen elämä taas rauhoittui seuraavaan räjähdykseen asti.

”Kurkkaan lastenhuoneen oven raosta. Molemmat vanhempani ovat alasti, äitini yrittää paeta ovelle, mutta ei ehdi, isä saa hänet kiinni. Nostan painavan jakkaran ilmaan ja astun päättäväisenä olohuoneeseen. Huudan isälleni niin kovaa kuin  lapsen keuhkoista ääntä lähtee – MINÄ TAPAN SINUT  TÄLLÄ JAKKARALLA, JOS VIELÄ KERRAN KOSKET ÄITIIN!”

En uskaltanut kertoa koko totuutta kotielämästämme. Minua oli peloteltu, että jos puhun, en koskaan tule näkemään enää sisaruksiani, vanhempiani tai rakasta mummoani.

Kaikesta huolimatta se helvetti, missä elin oli kotini. Parempi tuttu helvetti kuin tuntematon taivas. Vähitellen sosiaalityöntekijöiden kontaktit perheeseemme vähenivät ja lopulta loppuivat kokonaan.Kivisydän

”Olen psykiatrisessa sairaalassa. Vuodet ovat kuluneet, mutta pelko pahasta ei ole hävinnyt. En voinut enää olla kotona jatkuvan pelon ympäröimänä. Halusin tappaa itseni, jotta minun ei tarvitsisi kokea sitä kaikkea pelkoa. Olen jo aikuinen, mihin vuodet ovat hävinneet?”

Miksi minusta ei pidetty huolta? Miksi kukaan ei nähnyt pahan oloni läpi? Miksi minun täytyi käydä läpi useita itsemurhayrityksiä? Papereissani luki vuoron perään skitsofrenia, bipolaarihäiriö, epävakaa persoonallisuus, skitsoaffektiivinen oireyhtymä. Kun ikätoverini rakensivat itselleen tulevaisuutta ja parempaa elämää, minä vietin nuoruusvuoteni sairaalahoidossa. Hoitajat vitsailivat pyöröovi-ilmiöstä, jollaiseksi he minua kutsuivat: kun minut kotiutettiin vanhempieni luokse, tulin muutaman päivän päästä takaisin sairaalaan. Joskus tunnen vihaa siitä, että minut leimattiin syrjäytyneeksi, koska järjestelmä ei kyennyt auttamaan lapsena.

En ole luovuttaja. Vuosien sairaalakierteen jälkeen sain apua kuntoutuskodista, jonne pääsin muuttamaan lapsuuden kodistani. Sain pikkuhiljaa elämääni järjestykseen ja oman kodin. Opin ymmärtämään, ettei vika ole minussa vaan lähtökohdissani. Minulla oli voimavaroja pyrkiä eteenpäin elämässä, mutta kaikilla ei ole. Ihmisistä puhutaan sosiaalipummeina, syrjäytyneinä, laiskoina, muttei nähdä, kaikkea mitä yhteiskunta ja ympäristö jätti tekemättä tai teki.

”Kuka kuulee minua?”

 

 

 

 

 

Mediaiskuja lastensuojelun luottamukseen

Posted on Updated on

Erityisesti lastensuojelun sosiaalityöntekijät ovat pitkään toivoneet, että työtä tuotaisiin konkreettisesti julkisuuteen, jotta ihmiset ymmärtäisivät, mitä se sosiaalityö oikeasti on. Kuin tilauksesta Youtubessa pyörii nyt nimenomaan sitä, kohua herättävässä lasten ”huostaanottovideossa”.

Vaikka videon kaltainen tilanne ei ole lastensuojelussa arkipäivää, on se varmasti tutun oloinen kaikille lastensuojelussa työskenteleville. Kolmen minuutin videoklippi antaa kiinnostuneille pilkahduksen yhdestä viranomaisten haastavimmasta työtehtävistä. Lastensuojelun työntekijät ja poliisit osoittavat videossa hyvää ammattitaitoa erittäin vaikean työtehtävän edessä. Omia tunteita puretaan myöhemmin ja tehtävä suoritetaan nopeasti ja rauhallisesti. Se on tällaisessa ristiriitatilanteessa ainoa lasten edun mukainen vaihtoehto.

Ammattilaiset voisivat jopa käyttää tilaisuutta hyväkseen ja hyödyntää videota esimerkiksi opetusmielessä, koska analysoitavaa siinä riittää. En kuitenkaan halua kiittää videon tuottajaa, koska mielestäni siinä loukataan lasten ihmisoikeuksia. Tunteita herättävien kohtausten nauhoittamisen vuoksi päähenkilöiden lohduttaminen ja traumaattisen tilanteen helpottaminen unohtui. Vanhempien ja lasten epätoivo sekä hätä ovat aitoa. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole väheksyä heidän kokemuksiaan.

On tärkeää pohtia videoklipin herättämiä tunteita ja julkista keskustelua: video tuntuu herättävän ihmisissä pelkoa, että tämä voisi tapahtua ”myös minulle”, siis kenelle tahansa. Sosiaalityöntekijöihin ja heidän ammattitaitoon ei luoteta, ja pelko oman lapsen menettämisestä mielivaltaiselle viranomaiselle ottaa ihmisissä vallan.

Tiedämme pelkojen johtuvan osittain siitä, että stereotyyppiset ja vääristyneet mielikuvat sosiaalityöstä sekä koko ammattikunnasta ovat saaneet yliotteen. Kansalaisilla ei ole käsitystä siitä, millaiset tilanteet ja olosuhteet voivat johtaa huostaanottoon. Ymmärrystä ja tietoa sosiaalityöstä ei ole, koska työntekijät joutuvat vaikenemaan yksittäistapauksista sekä sosiaalityö näkyy heikosti mediassa ja politiikassa. Sosiaalityön osaaminen ja asiantuntijuus eivät ole nousseet näkyviin.

Huostaanottotilannetta voi pitää koko yhteiskunnan ja yhteisön epäonnistumisena, vaikka se toisinaan onkin itse perheelle jopa helpotus. Tahdonvastaisia huostaanottoja on selvä vähemmistö [1]. Niiden syntipukiksi kuitenkin joutuvat ne viranomaiset, jotka eivät onnistu estämään huostaanottoa ja panevat hallinto-oikeuden tekemää päätöstä täytäntöön.

Ilman riittäviä resursseja ei ole laadukasta sosiaalityötä. Jotta voimme tehdä työtä hyvin tarvitsemme riittävästi tekijöitä ja riittävästi oikea-aikaisia palveluita perheille. Tällä hetkellä niitä ei ole. Tarvitsemme myös tutkittua tietoa huostaanottoihin johtaneista syistä: millaiset tilanteet johtavat sijoitukseen kodin ulkopuolelle ja millaisia palveluita perheet ovat tätä ennen saaneet.

Erityisesti sosiaalisen median ansiosta on nyt alkanut tapahtua liikehdintää myös sosiaalityön puolella. Ihmisten pelkojen ja ennakkoluulojen karistamiseksi sosiaalityöntekijät ovat astuneet esille ja osallistuvat nyt julkiseen keskusteluun enemmän kuin koskaan. Eikä pelkästään puolustamassa sosiaalityötä ammattina, vaan asiakaskeskusteluissa puolustamassa yhteiskunnassa niitä, joiden oma ääni ei kanna. Ehkä tämän myötä luottamus kasvaa myös lastensuojelun harkintaan, ammattitaitoon. Lisäksi jokainen sosiaalityöntekijä voi kasvattaa luottamusta työhön tekemällä työtä ymmärrettäväksi kaikelle kansalle. Tämä tarkoittaa asioiden selittämistä monella tavalla, kansankielisesti.

Sosiaalityön salamyhkäisyyden vuoksi huostaanottovideon kaltaiset mediaiskut horjuttavat luottamusta työhön. Lisäämällä avoimuutta kasvatetaan luottamus siihen, että silloin kun sosiaalityöntekijät ja poliisit seisovat oven takana, on siihen olemassa sekä juridisesti että eettisesti pitävät perustelut ja velvoitteet.

Hanna Holmberg-Soto, YTM

11.1.2014

[1]Terveyden ja Hyvinvoinnin laitoksen lastensuojelutilasto 2012.

Lapsen oikeudeksi kaventui puuro ja pesu

Posted on Updated on

Lapsen kasvattaminen on kuin marsun hoitoa; annetaan ruokaa ja pestään tarvittaessa.

Lapsen oikeuksien päivän aattona Valtiontalouden tarkastusviraston pääjohtaja Tuomas Pöysti esitti Helsingin Sanomien uutisessa[1] julkisen talouden säästökeinoiksi seuraavaa:

 ”Nykyjärjestelmässä on esimerkiksi hyvin koulutetut erityissosiaalityöntekijät ja lastenpsykiatrit. Mutta syrjäytyneessä perheessä päästäisiin pitkälle, jos joku kävisi riittävän aikaisessa vaiheessa tarkistamassa, että kaikki ovat saaneet puuroa ja käyneet pesulla.”

Kuinka emme ole aikaisemmin keksineet, kuinka helppoa “syrjäytyneiden” lapsiperheiden ongelmien ehkäiseminen on? Puurolla ja pesullako ratkaistaan lasten pahoinvointi perheissä, joissa kärsitään päihde-, mielenterveys tai vuorovaikutusongelmista, köyhyydestä, väkivallasta ja rikollisuudesta?

Valtakunnassa kaikki hyvin? Tänään vietetään YK:n Lapsen oikeuksien päivää. Kansainvälisesti katsottuna lapset voivat Suomessa hyvin: on maailman toiseksi pienin lapsiköyhyys, lasten kurittaminen, kuritusväkivalta[2], kiellettiin ensimmäisten maiden joukossa ja koulujärjestelmämme on maailman huippua.

Mutta sitten on lapsia, joilla menee huonommin. Toisinaan vanhemmat eivät jaksa tai pysty olemaan vanhempia. Kokosimme sosiaalialan näkökulmasta tärkeiksi kokemiamme asioita lasten oikeuksista.

Jokaisella lapsella tulee olla oikeus olla lapsi.
Tämä tarkoittaa oikeutta leikkiin[3] ja hoivaan. Oikeutta elää ja kasvaa omaan tahtiin.

Lapsella on oikeus suojeluun.
Lasta suojelevat hänen kasvattajansa ja muut läheiset aikuiset. Viimesijaisesta lasten suojelusta vastaa yhteiskunta. Lasten oikeudelta suojeluun ei saa vetää mattoa alta kiristämällä lastensuojelun resursseja.

Lapsen ei tarvitse pärjätä yksin.
Suomessa on vallalla yksinpärjäämisen kulttuuri. Vanhemmat ylpeilevät alakouluikäisten selviämisellä ilman aikuisen tukea: lapset käyvät kaupassa, tekevät itselleen ruoan ja pärjäävät kotona yksin pitkälle iltaan. Lapsella tulisi kuitenkin oikeus sellaiseen huolenpitoon, jossa vanhemmat aidosti vastaavat lapsen arjesta.

Lapsella oikeus rajoihin.
Lasten kanssa työskentelevät ammattilaiset kohtaavat perheitä, joissa vanhempien on vaikea asettaa lapsille rajoja. Perheissä toimitaan lasten ehdoilla, neuvotellaan loputtomasti, ja lapsi määrää perheen arkea. Rajattomuus kostautuu viimeistään murrosiän kuohunnassa. Miten hakea rajoja ja turvallisuutta, kun niitä rajoja ei ehkä koskaan ole ollutkaan? Rajojen asettaminen on merkki aikuisen kiinnostuksesta ja rakkaudesta[4]. Samalla lapsi oppii kohtaamaan pettymyksiä turvallisessa ympäristössä. Yhtä tärkeää lapsen kehityksen kannalta ovat aikuisen läsnäolo ja lapsen helliminen[5].

Lapsen oikeus on hyvät aikuisten palvelut.
Lasten hyvinvointiin vaikutetaan myös tukemalla vanhempien kuntoutumista tai perheen toimeentuloa. Näiden karsimisesta kärsivät lapsetkin.

Lapsella on oikeus hyviin palveluihin.
Lastensuojelun asiakasmäärät ovat kasvaneet tasaista tahtia viimeisten vuosien ajan[6]. Kuormitus on kasvanut, sillä ehkäisevä työ on ollut puutteellista ja esimerkiksi terveydenhuollon palveluista on säästetty. Lasten suojelua voidaan kehittää vain, mikäli terveyskeskukset, neuvolat, päivähoito ja koulu toimivat hyvin, ja ehkäisevä työ organisoidaan kunnolla. Peruspalveluiden karsiminen näkyy korjaavissa palveluissa, kuten lastensuojelussa, asiakasmäärien nousuna ja pahoinvoinnin lisääntymisenä.

Olemme sosiaalialalla jo vuosia anelleet lisäresursseja ehkäisevään työhön! Ensin on mitoitettava ehkäisevän työn tekijöitä tarpeeksi ja sen jälkeen voidaan katsoa onko ”liian kalliita korkeakoulutettuja” karsittavaksi saakka.

Blogin ylläpitäjät

IMG_0833