Lapsen oikeus suojeluun

Tunnistatko lapsen pelon?

Posted on

Eron jälkeisellä vainolla tarkoitetaan tilannetta, jossa toinen vanhemmista ei pysty päästämään irti läheisestä suhteesta, vaan esimerkiksi seuraa, uhkailee ja lähestyy ennalta-arvaamatta entistä puolisoaan vasten hänen tahtoaan. Perheitä kohtaavilla ammattilaisilla neuvoloissa, päiväkodeissa, kouluissa ja muissa lapsia ja perheitä koskevissa palveluissa on tärkeä rooli eron jälkeisen vainon tunnistamisessa ja perheen auttamisessa.

Perheissä, joissa vanhempien eron jälkeistä vainoa tapahtuu, myös lapset ovat vainon uhreja. Aiheesta tehdyn tutkimuksen mukaan lapsia voidaan käyttää tiedon välittäjinä, heitä voidaan uhkailla ja painostaa. Lapset kokevat oman vanhemman pelon ja ahdistuksen hyvin pelottavana. Ennakoimattomat tilanteet horjuttavat lapsen perusturvallisuutta ja vainon vaikutukset lapseen ovat hyvin moninaiset.

Vainon alla lapsuutta varjostaa jatkuva pelon ja turvattomuuden tunne. Vainoajan ilmestyminen lapsen harrastuksiin, puhelut ja seuraaminen kuormittavat lasta emotionaalisesti. Lapsi voi tuntea itsensä laiminlyödyksi ja huijatuksi, jos tapaamiseen tuleva vanhempi on kiinnostuneempi toisen vanhemman kuin lapsen asioista. Vainoaja saattaa myös kuulustella lasta toi sen vanhemman uusista suhteista lapsen ikätasolle sopimattomalla tavalla.

Läheisen vanhemman muuttuminen vainoajaksi herättää lapsessa ristiriitaisia tunteita, ja hän pyrkii selviytymään tilanteessa eri tavoin. Lapsi voi mukautua tilanteeseen tai vetäytyä siitä, hän voi ottaa neuvottelijan roolin vanhempien välillä tai olla heitä kohtaan kriittinen. Etenkin vanhemmat lapset saattavat suostua epämiellyttäviinkin tapaamisiin suojellakseen vainottua vanhempaansa. Ristiriita saattaa muuttaa lapsen vainotun vanhemman kontrolloijaksi ja vainoajan liittolaiseksi, mikä vain lisää lapsen ahdistusta.

Itseen kohdistuvasta väkivallasta on vaikea puhua, koska siihen liittyy usein häpeää ja syyllisyyden tunteita. Siksi vaino voi usein piiloutua lastaan suojelevan vanhemman epäloogisen toiminnan taakse. Hän voi helposti tulla tulkituksi vieraannuttajana tai yhteistyöhön kykenemättömänä, ja ammattilainenkin saattaa harhautua edesauttamaan vainoa.

Eroa harkitseville ja jo eronneille perheille on olemassa matalan kynnyksen palveluita, kuten vertaisryhmiä ja info- ja tukitilaisuuksia. Kun väkivalta on tunnistettu, auttaa moniammatillinen MARAK-riskiarviointi, jossa laaditaan useiden ammattilaisten yhteistyössä turvasuunnitelma perheelle. Ensimmäinen askel on kuitenkin väkivallan ja vainon tunnistaminen ja perheen saaminen avun piiriin. Ammattilaisen vastuulla on kysyä pelosta ja väkivallasta, ja antaa vanhemmalle ja lapselle mahdollisuus kertoa kokemuksistaan.

Helka Eteläaho
Tarja Hämäläinen
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelijat

Näkymättömät nuoret – täysi-ikäisiksi määriteltyjen alaikäisten turvapaikanhakijoiden tilanne on vaikea

Posted on Updated on

Olemme työskennelleet tutkimusprojekteissa, joiden kautta olemme tutustuneet ryhmäkodeissa asuviin alaikäisiin turvapaikanhakijoihin [1]. Emme kumpikaan tutki suoranaisesti tai yksinomaan alaikäisiä turvapaikanhakijoita, mutta olemme heidän tilanteestaan siinä määrin huolestuneita, että haluamme kertoa havaitsemiamme epäkohtia näiden nuorten kohtelussa. Erityisesti haluamme kertoa iänmäärityksen seurauksista.

 

Suurelle osalle alaikäisistä turvapaikanhakijoista tehdään iänmääritys, joka tapahtuu hampaiden ja luuston röntgenkuvauksella. Iänmääritys ei ole tarkka, vaan suuntaa-antava arvio siitä, pitääkö ilmoitettu ikä paikkansa [2].

Nuorille itselleen voi olla kuitenkin valtava merkitys sillä, katsotaanko hänet 17- vai 18-vuotiaaksi. Kun nuori katsotaan 18-vuotiaaksi, häntä ei enää kohdella lapsena. Täysi-ikäiseksi määrittely muun muassa sulkee nuorelta pois mahdollisuuden, että hän saa omat vanhempansa Suomeen perheenyhdistämisen perusteella. Usein heidät siirretään lähes välittömästi ryhmäkodista aikuisten vastaanottokeskukseen. Opiskeluoikeus perusopetukseen valmistavassa koulutuksessa kyseenalaistuu. Oleskeluluvan saamisen jälkeenkin nuoria kohdellaan palvelujärjestelmässä aikuisina, jolloin heidän on vaikea saada ikänsä ja kehitystasonsa edellyttämää tukea.

Eräs tällaisista nuorista voisi olla Karim. Hänen tarinansa on keksimämme esimerkki. Se ei kuvaa ketään yksittäistä alaikäistä turvapaikanhakijaa, vaan tyypillistä turvapaikanhakijanuoren tilannetta. Tarina on varmasti tuttu jokaiselle alaikäisten turvapaikanhakijoiden kanssa työskentelevälle ammattilaiselle. word-cloud

Karim on tullut Suomeen viime joulukuussa. Hän on ilmoittanut iäkseen 16-vuotta ja on päässyt asumaan nuorten ryhmäkotiin, jossa arki on rytmitettyä ja hänelle on asetettu turvalliset rajat. Yhdessä ryhmäkodin muiden poikien kanssa hän osallistuu valmistavaan opetukseen paikallisessa koulussa, jossa hän opiskelee aktiivisesti suomen kieltä ja saa myös muuta osaamis- ja kehitystasoaan vastaavaa opetusta. Karim on tullut Suomeen Iranista, jossa hänen Afganistanin hazaroihin kuuluvat vanhempansa ovat asuneet jo vuosia ilman virallista oleskelulupaa [3].

Karim on oppinut suomen kielen hätkähdyttävän nopeasti. Vain puolen vuoden asumisen jälkeen hän kykenee jo käymään yksinkertaisia keskusteluja suomeksi. Ryhmäkodista on löytynyt hyviä ystäviä, ja elämä Suomessa on turvallista. Monien muiden alaikäisten turvapaikanhakijoiden tavoin Karim kuitenkin kutsutaan iänmääritystestiin. Testi määrittelee hänet täysi-ikäiseksi. Karim siirretään aikuisten miesten vastaanottokeskukseen. Ryhmäkoti haluaa tehdä siirron mahdollisimman nopeasti, jotta muut nuoret eivät järkyty. Yhtäkkiä Karim on bussissa matkalla toiseen kaupunkiin ymmärtämättä, miksi hänet lähetettiin pois ja samanikäinen kaveri sai jäädä.

Iso vastaanottokeskus on pelottava. Keskuksessa on vain muutama ohjaaja. Karim asuu pienessä huoneessa kolmen muun miehen kanssa, joiden puhumaa kieltä hän ei ymmärrä. Miehet juhlivat paljon ja tappelevat aika ajoin. Karim ei uskalla nukkua. Karimin odotetaan itse valmistavan ruokansa ja hoitavan virastoasiansa. Koskaan aiemmin hän ei ole Suomessa käynyt ruokakaupassa tai soittanut puhelimella muille kuin äidilleen ja ystävilleen. Muuton jälkeen Karim ei ole kuullut ryhmäkodin henkilökunnasta, eikä hän ole tavannut ryhmäkodin poikia. Äitiä on kova ikävä.

Miten Karim selviytyy vastaanottokeskuksessa? Saako hän tukea traumojensa käsittelyyn, ohjausta arjessa pärjäämiseen ja lohdutusta ikävään? Entä sitten, jos hän saa oleskeluluvan? Täysi-ikäisenä Karim ei ole oikeutettu samanlaiseen nuorille kuuluvaan tukeen kuin hänen nuoremmat toverinsa. Myös mahdollisuudet perusopetukseen ja suomen kielen taidon opiskeluun hankaloituvat huomattavasti. Tai entä jos Karim täysi-ikäiseksi määrittelyn vuoksi palautetaan Afganistaniin, jossa hän ei ole koskaan elämässään käynyt? Millaista on elämä vainottuna hazarana hänelle täysin vieraassa maassa?

Kaukaiselta ei tunnu vaihtoehtoehto, jossa Karim jää laittomana maahanmuuttajana – paperittomana – asumaan Tornion kaduille tai Helsingin metroon. Euroopassa arviolta 10 000 lasta on kadonnut maahantulon jälkeen, eikä meillä ole juurikaan tietoa siitä, mitä näille lapsille on tapahtunut [4].

Ryhmäkodeissa ja vastaanottokeskuksissa asuu tällä hetkellä satoja Karimeita. Iänmäärityksiä tehdään pikaista tahtia, ja pian heitä voi olla taas satoja enemmän. Olemme tutkijoina törmänneet tilanteisiin, joita ikäväksemme joudumme pitämään välinpitämättömyytenä näiden nuorten elämästä. Tiukat ammatillisuuden rajat ja jyrkät laintulkinnat ovat saattaneet salamana katkaista nuoren suhteet ryhmäkodin aikuisiin ja ikätovereihin, eikä vastaanottokeskuksissa ole aina ymmärretty nuoren tilanteen erityisyyttä muihin asukkaisiin verrattuna.

Tuki itsenäisen elämän aloittamiseen on monesti ollut sattumanvaraista – vapaaehtoisten, opettajien, yksittäisten ihmisten varassa. Vielä oleskeluluvan saamisen jälkeenkin nuoria on kohdeltu ammattilaisten taholta tylysti valehtelijoina. Kaikki sosiaalityöntekijät eivät välttämättä tunne iänmäärityksen menetelmiä tai ymmärrä, millainen tragedia nuorelle on esimerkiksi perheenyhdistämismahdollisuuden menettäminen.

Vastuu näiden nuorten kohtaloista ei ole pelkästään iänmääritystestejä ehdottomina totuuksina lukevalla maahanmuuttovirastolla. Vastuu on myös viranomaisilla ja ammattilaisilla, jotka nyt antavat nuoren pudota kaikkien verkkojen ulkopuolelle yksin. Ilman tilanteen poikkeuksellisen haasteellisuuden tiedostamista ja nuorelle tarjottua erityistä tukea Karimin kaltaisten nuorten mahdollisuudet itsenäiseen ja ihmisarvoiseen elämään ovat olemattomat.

Maahanmuuttaja-lapsetMaahanmuuttopolitiikkaa tehdään tässä ja nyt, valtionhallinnossa, kunnissa ja yksittäisten ammattilaisten ja asiakkaiden kohtaamisissa. Sen perustana ovat ihmisoikeudet, joista tinkimiselle ei ole olemassa päteviä perusteita. Ihmisoikeuksien perustana puolestaan on näkemys ihmiselämän arvostamisesta ja kaikkien ihmisten samanarvoisuudesta – sanalla sanoen: inhimillisyydestä. Joudumme kuitenkin kysymään, missä on inhimillisyys täysi-ikäiseksi määriteltyjen alaikäisinä yksin maahantulleiden turvapaikanhakijoiden kohtelussa. Yleisinhimillisinä periaatteina suojelun ja ohjauksen tarjoamisen ei pitäisi olla ikäkysymys.

Ikätutkimuksia voidaankin pitää ennen kaikkea ihmisoikeuskysymyksenä, sillä niiden perusteella tulee määritellyksi nuoren oikeus kasvaa hänelle sopivassa ihmis- ja ikäryhmässä [5]. Yksin maahantulleisiin alaikäisiin turvapaikanhakijoihin Suomessa kohdistuneiden tutkimusten mukaan koulunkäynti, ryhmäkodin rauhallinen ja turvallisesti rytmittyvä arki sekä tutut, ymmärtävät aikuiset ja vertaiset ovat asioita, jotka tekevät epävarmasta ja haavoittavasta elämäntilanteesta siedettävää. Vastaanottokeskuksissa asumista puolestaan on kuvattu haastavana, eikä työntekijöillä ole aina riittävästi resursseja työskennellä lasten ja nuorten erityiskysymysten parissa. [6]

Suomeen saapuneista Karimeista yksi voi olla 16-vuotias, ja toinen jo 18 täyttänyt. Ajanlaskutapojen erojen ja syntymätodistuksen puuttumisen myötä Karim ei aina itsekään tiedä tarkkaa syntymäaikaansa. Molemmat pojat ovat kuitenkin yhtä lailla tuen ja ymmärryksen tarpeessa. Heillä on yleisinhimillinen oikeus aikuisiin, jotka tunnistavat heidän tarpeensa liittyen sekä turvapaikanhakutilanteen erityispiirteisiin että heihin yksilöinä. Koska omia vanhempia ei ole mukana, vastuu tällaisesta aikuisuudesta on yhteiskunnalla.

Olemme kuitenkin toiveikkaita, sillä tutkimustemme kautta olemme päässeet todistamaan myös vastuunottoa ja aitoa välittämistä. Olemme esimerkiksi seuranneet, kuinka oma opettaja, rehtori tai yksittäinen omahoitaja on ollut kiinnostunut pärjäämisestä, soitellut kuulumisia, toiminut linkkinä viranomaisten välillä ja opastanut yksinelämisen alkeita. Toivoisimme kuitenkin mahdollisimman pian näkevämme, kuinka kaikki tämä tapahtuu selkeästi vastuutettuna, osana ohjattua prosessia ja systemaattista maahanmuuttopolitiikkaa.

Haluamme kuulla ryhmäkotien nuorten poissiirtymiseen valmistavista käytännöistä, joissa huomioidaan sekä psyykkinen valmistautuminen iänmäärityksen mahdollisiin seurauksiin että itsenäisen arkielämän käytännön taitojen harjoittelu. Haluamme nähdä vastaanottokeskusten koulutetun henkilökunnan tunnistavan ryhmäkodeista siirtyvien nuorten erityistarpeet. Haluamme tietää, miten varmistetaan Suomessa rakentuneiden tärkeiden ihmissuhteiden pysyvyys, hyvin käynnistynyt perusopetus sekä psyykkistä ja fyysistä terveyttä edistävien interventioiden jatkuvuus. Haluamme nähdä kuntien sosiaalitoimen ottavan niille kuuluvan jälkihuoltovastuun ja kuulla mallinnetuista tukiprosesseista, joilla kunnat säännönmukaisesti varmistavat iänmääritysten kautta täysi-ikäisiksi määriteltyjen turvapaikanhakijoiden hyvinvoinnin. Kaipaamme muutosta, joustoa ja harkinnanvaraisuutta nuorten tilanteita ohjaavan kansalliseen politiikkaan. Inhimillisyyttä toimijoilta ja ihmisarvoa nuorille, sitä me toivomme.

 

Johanna Hiitola, YTT, yliopistonlehtori, Jyväskylän yliopisto / Kokkolan yliopistokeskus Chydenius
Riikka Korkiamäki, YTT, tutkijatohtori, Tampereen yliopisto / Tampereen yliopiston Porin yksikkö

 

Viitteet

[1] Suurin osa alaikäisistä turvapaikanhakijoista Suomessa on 15-17 -vuotiaita nuoria poikia, jotka asuvat ryhmäkodeissa. Tänä vuonna tulijoita on ollut eniten Afganistanista (101), Irakista (63), Syyriasta (51) ja Somaliasta (37). Vuosi 2015 oli turvapaikkaa hakeneiden määrän suhteen poikkeuksellinen. Silloin turvapaikkaa haki yli 3000 alaikäistä, kun tänä vuonna on hakijoita syyskuun loppuun mennessä ollut 323. (Maahanmuuttoviraston tilastot 2015 ja 2016.)

[2] Ks. esim. European Migration Network 2009

Ikätutkimuksesta säädökset ulkomaalaislakiin 2009

[3] Afganistanissa hazarat ovat olleet vainottuja jo pitkään, ja Taliban ja Isis uhkaavat heidän henkeään ja vaikeuttavat heidän liikkumistaan edelleen. Iranissa hazaroille ei myönnetä oleskelulupia ja perheet elävät usein äärimmäisessä köyhyydessä. Nuoria poikia (myös lapsia) värvätään Syyriaan sotimaan, jonka vastineeksi tarjotaan oleskelulupaa Iraniin.

[4] Piitulainen 2016

[5] Ikätutkimuksesta säädökset ulkomaalaislakiin 2009 

[6] Honkasalo 2016

Kuusisto-Arponen 2016; Piitulainen 2016

Kuusisto-Arponen, Anna-Kaisa (2016) Perheettömiksi suojellut: yksin tulleiden alaikäisten oikeus perheeseen. Teoksessa: Outi Fingerroos, Anna-Maria Tapaninen ja Marja Tiilikainen (2016) Perheenyhdistäminen. Kuka saa perheen Suomeen, kuka ei ja miksi? Tampere: Vastapaino, 89 – 111.

 

 

 

Lapsuuteni helvetissä

Posted on

” Vapisen sängylläni, vartaloni on kylmässä hiessä. Isosiskoni käskee minun rauhoittua, mutta en pysty hillitsemään itseäni. Isäni uhkasi juuri tappaa äitini viiltämällä kurkun auki.”

Elettiin 1990-lukua. Jo 10-vuotiaana tyttönä tiesin, mitä lama tarkoittaa. Se tarkoitti sitä, että perheelläni oli vähän rahaa. Siitä seurasi vanhempieni ahdistus ja stressi, joita he lääkitsivät alkoholilla. Alkoholin haju aiheutti minussa oksennusrefleksin. Haju tarkoitti sitä, että lasten piti olla mahdollisimman kiltisti, jotta emme aiheuttaisi ristiriitoja vanhempiemme välille.

”Missä äiti on? Heräsin yöllä pikkusiskoni kysymykseen. Nousin sängystä ja menin kysymään asiaa isältä. Äiti on naapurissa, vastasi isäni. Isäni käski minun soittaa naapuriin ja käskeä äidin tulemaan kotiin. Niin teinkin, ja puhelimen päässä vastasi itkuinen äiti, joka sanoi ettei voi tulla kotiin, koska isä tappaa hänet.”

Joskus lähdimme kouluun kuunneltuamme yön äidin hakkaamista. Perheestämme tehtiin useita lastensuojeluilmoituksia. Me lapset yritimme hakea apua ja turvallista aikuista jolle puhua, mutta kukaan ei halunnut tai kyennyt kuuntelemaan. Kerroimme koulupsykologille isän pahoinpitelevän lapsia ja äitiä, mutta mitään ei tapahtunut.

Kävi meillä sosiaalityöntekijäkin. Vanhemmilleni ilmoitettiin asiasta etukäteen, jonka vuoksi jokainen meistä lapsista oli pyntätty mallikelpoisiksi ja koti siivottu siistiksi. Lähipiirin tekemiin lastensuojeluilmoituksiin luotettiin vähemmän kuin siihen kulissiin, jota vanhemmat pitivät yllä. Jokaisen sosiaalityöntekijän tapaamisen jälkeen edessä oli kauhujen yö.

Kaiken kauhun keskellä yritimme elää normaalia lapsen elämää. Mummo piti meistä huolta ja teki useita lastensuojeluilmoituksia. Opin lapsena elämään sykleissä. Pahimpien riitojen jälkeen, vanhemmilla meni useita viikkoja hyvin. Tietyssä vaiheessa tätä rauhaisaa eloa, aloin odottamaan ”räjähdystä”, jonka jälkeen elämä taas rauhoittui seuraavaan räjähdykseen asti.

”Kurkkaan lastenhuoneen oven raosta. Molemmat vanhempani ovat alasti, äitini yrittää paeta ovelle, mutta ei ehdi, isä saa hänet kiinni. Nostan painavan jakkaran ilmaan ja astun päättäväisenä olohuoneeseen. Huudan isälleni niin kovaa kuin  lapsen keuhkoista ääntä lähtee – MINÄ TAPAN SINUT  TÄLLÄ JAKKARALLA, JOS VIELÄ KERRAN KOSKET ÄITIIN!”

En uskaltanut kertoa koko totuutta kotielämästämme. Minua oli peloteltu, että jos puhun, en koskaan tule näkemään enää sisaruksiani, vanhempiani tai rakasta mummoani.

Kaikesta huolimatta se helvetti, missä elin oli kotini. Parempi tuttu helvetti kuin tuntematon taivas. Vähitellen sosiaalityöntekijöiden kontaktit perheeseemme vähenivät ja lopulta loppuivat kokonaan.Kivisydän

”Olen psykiatrisessa sairaalassa. Vuodet ovat kuluneet, mutta pelko pahasta ei ole hävinnyt. En voinut enää olla kotona jatkuvan pelon ympäröimänä. Halusin tappaa itseni, jotta minun ei tarvitsisi kokea sitä kaikkea pelkoa. Olen jo aikuinen, mihin vuodet ovat hävinneet?”

Miksi minusta ei pidetty huolta? Miksi kukaan ei nähnyt pahan oloni läpi? Miksi minun täytyi käydä läpi useita itsemurhayrityksiä? Papereissani luki vuoron perään skitsofrenia, bipolaarihäiriö, epävakaa persoonallisuus, skitsoaffektiivinen oireyhtymä. Kun ikätoverini rakensivat itselleen tulevaisuutta ja parempaa elämää, minä vietin nuoruusvuoteni sairaalahoidossa. Hoitajat vitsailivat pyöröovi-ilmiöstä, jollaiseksi he minua kutsuivat: kun minut kotiutettiin vanhempieni luokse, tulin muutaman päivän päästä takaisin sairaalaan. Joskus tunnen vihaa siitä, että minut leimattiin syrjäytyneeksi, koska järjestelmä ei kyennyt auttamaan lapsena.

En ole luovuttaja. Vuosien sairaalakierteen jälkeen sain apua kuntoutuskodista, jonne pääsin muuttamaan lapsuuden kodistani. Sain pikkuhiljaa elämääni järjestykseen ja oman kodin. Opin ymmärtämään, ettei vika ole minussa vaan lähtökohdissani. Minulla oli voimavaroja pyrkiä eteenpäin elämässä, mutta kaikilla ei ole. Ihmisistä puhutaan sosiaalipummeina, syrjäytyneinä, laiskoina, muttei nähdä, kaikkea mitä yhteiskunta ja ympäristö jätti tekemättä tai teki.

”Kuka kuulee minua?”

 

 

 

 

 

Matemaattinen mahdottomuus?

Posted on Updated on

Lastensuojelu on viime aikoina ollut läsnä mediassa lähes päivittäin. Aiheina ovat olleet esimerkiksi ennakolliset lastensuojeluilmoitukset ja huostaanotot. Sen sijaan vuoden 2014 alusta voimaan tulleesta, lastensuojelussa asiakkaana olevan lapsen tapaamisiin liittyvästä uudistuksesta ei ole mediassa juurikaan pukahdettu.Uudistuksessa velvoitetaan sosiaalityöntekijää kirjaamaan asiakassuunnitelmaan kuinka usein lasta lastensuojelussa tavataan.

Tapaajana voi olla lapsen vastuusosiaalityöntekijä tai vaihtoehtoisesti joku muu lapsen olosuhteita hyvin tunteva lastensuojelun työntekijä. Vaikka lakitekstin velvoite koskeekin tapaamistiheyden kirjaamista, on muutoksen taustalla olleissa perusteluissa esitetty myös selkeitä tuntimääriä, jotka tulisi varata kunkin lastensuojeluasiakkaana olevan lapsen tapaamiselle. Tavoitteeksi on asetettu, että lastensuojelun sosiaalityöntekijän työajasta vähintään puolet käytetään lasten ja heidän perheidensä kohtaamiseen. Lain perusteluissa esitetään myös, että lasta tulisi tavata vähintään kaksi tuntia kuukaudessa silloin, kun tämä on aktiivisessa työskentelyvaiheessa. Aktiiviseksi asiakkuuden vaiheeksi on määritelty esimerkiksi lastensuojelutarpeen selvitys, asiakkaana jo olevan lapsen tilanteen arviointi tai sijoituksen valmistelu.

Lasten tapaamisten lisääminen herättää useimmissa lastensuojelutyötä tekevissä sosiaalityöntekijöissä riemua. Monelle sosiaalityöntekijälle juuri lasten tapaamiset ovat työn tähtihetkiä ja asia, joka ylläpitää työn mielekkyyttä. Myös esimerkiksi kodin ulkopuolelle sijoitetut nuoret ovat korostaneet sen tärkeyttä, että vastuusosiaalityöntekijällä on riittävästi aikaa tavata henkilökohtaisesti nuorta, kuulla hänen näkemyksiään sekä tarjota sijoitetulla lapselle tietoa niin päätöksenteon perusteista kuin lapsen oikeuksistakin. [ii]

Uudistus herättää toivoa siitä, että lapsen kohtaamiselle ja luottamuksellisen suhteen luomiselle syntyisi aiempaa paremmat mahdollisuudet. Luottamus ei synny hetkessä, vaan vaatii lapsen ja sosiaalityöntekijän yhteistä kiireetöntä aikaa.

Ilo lapsen nostamisesta työn keskiöön katoaa kuitenkin muutaman nopean laskutoimituksen jälkeen. Lastensuojelun sosiaalityöntekijän työaika on viikossa 37 tuntia eli keskimäärin 148 tuntia kuukaudessa. Jos vähintään puolet työajasta käytetään suoraan asiakastyöhön lasten ja heidän perheidensä kanssa esimerkiksi kotikäyntien, verkosto- ja toimistotapaamisten merkeissä, tekisi se 74 tuntia kuukaudessa. Mikäli sosiaalityöntekijä käyttäisi asiakastyön ajasta 65 prosenttia lasten omiin tapaamisiin, voisi hän käyttää kuukaudessa lasten tapaamisiin hieman alle 50 tuntia. Jos kullekin asiakkaana olevalle lapselle on varattu kuukaudessa vähintään kaksi tuntia aikaa tavata vastuusosiaalityöntekijää, voisi sosiaalityöntekijällä olla asiakkaana kerrallaan alle 25 lasta. Tällöin kunkin lapsen vanhemmille ja verkostoissa työskentelyyn jäisi aikaa kuukaudessa yksi tunti.

 

Viikko

Kuukausi

Työaika

37 h

148 h

Puolet työajasta asiakastapaamisia

18,5 h

 74 h

65 % asiakastapaamisista lasten tapaamisia

12 h

 48 h

Vanhempien ja lapsen verkostojen kanssa työskentelyyn käytetty aika

6,5 h

 26 h

Hankaluudeksi muodostuu se, ettei Suomessa liene ainuttakaan paikkakuntaa, jossa lastensuojelun sosiaalityöntekijän asiakasmäärä olisi alle 25 asiakasta. Esimerkiksi vuonna 2012 Suomen kuuden suurimmassa kunnassa asiakasmäärät ovat vaihdelleet 57 – 93 lapsen välillä. Jos sosiaalityöntekijällä on asiakkaana 93 lasta, kertyisi hänelle jo pelkästään lasten tapaamisista 38 ylityötuntia kuukaudessa.

Lasten tapaamisia järjestettäessä on mietittävä heille varatun tuntimäärän lisäksi myös mikä on lapselle turvallisin tapaamispaikka. Useimmiten se ei ole sosiaalityöntekijän työhuone, vaan esimerkiksi koti, jolloin sosiaalityöntekijän työpäivästä on varattava aikaa myös matkustamiseen. Sosiaalityöntekijän on myös mietittävä mikä ajankohta on sopivin lapsen tapaamiselle. Esimerkiksi kouluikäisten lasten kohdalla tapaamiset pyritään painottamaan iltapäivään, jotta koulupäivä ei keskeytyisi.

Lastensuojelutyötä ohjaavan lain taustalla olevat perustelut ja käytettävissä olevien sosiaalityön resurssien todellisuus ovatkin kaukana toisistaan. Voidaan toki todeta, etteivät kaikki lastensuojelun asiakkaana olevat lapset ole aktiivisen asiakkuuden vaiheessa. Lastensuojeluasiakkuudessa onkin erilaisia vaiheita eikä sosiaalityöntekijä ole aina yhtä aktiivisesti läsnä lapsen ja perheen elämässä. Toisaalta voidaan kysyä kuinka monta asiakaslasta voi olla työskentelyn passiivisessa vaiheessa ja miksi lapsi on lastensuojeluasiakkaana, ellei hänen asioissaan työskennellä aktiivisesti. Katoaako lastensuojeluasiakkuuden tarve siksi, ettei vastuusosiaalityöntekijällä ole aikaa ja mahdollisuutta tavata lasta, arvioida hänen tilannettaan tai suunnitella ja järjestää tukitoimia?

Lapsen tapaamisten painottaminen on toivottu ja tervetullut muutos, mutta nykyresursseilla yhtälö ei toimi toivotulla tavalla.

Niina Pietilä

YTM

 

kalenterikuva

[ii]                     Vario, Pipsa, Barkman, Johanna, Kiili, Johanna, Nikkanen, Marko, Oranen, Mikko & Tervo, Jaana (2012) ”Suojele unelmia, vaali toivoa” Nuorten suositukset lastensuojelun ja sijaishuollon laadun kehittämiseksi.

Mediaiskuja lastensuojelun luottamukseen

Posted on Updated on

Erityisesti lastensuojelun sosiaalityöntekijät ovat pitkään toivoneet, että työtä tuotaisiin konkreettisesti julkisuuteen, jotta ihmiset ymmärtäisivät, mitä se sosiaalityö oikeasti on. Kuin tilauksesta Youtubessa pyörii nyt nimenomaan sitä, kohua herättävässä lasten ”huostaanottovideossa”.

Vaikka videon kaltainen tilanne ei ole lastensuojelussa arkipäivää, on se varmasti tutun oloinen kaikille lastensuojelussa työskenteleville. Kolmen minuutin videoklippi antaa kiinnostuneille pilkahduksen yhdestä viranomaisten haastavimmasta työtehtävistä. Lastensuojelun työntekijät ja poliisit osoittavat videossa hyvää ammattitaitoa erittäin vaikean työtehtävän edessä. Omia tunteita puretaan myöhemmin ja tehtävä suoritetaan nopeasti ja rauhallisesti. Se on tällaisessa ristiriitatilanteessa ainoa lasten edun mukainen vaihtoehto.

Ammattilaiset voisivat jopa käyttää tilaisuutta hyväkseen ja hyödyntää videota esimerkiksi opetusmielessä, koska analysoitavaa siinä riittää. En kuitenkaan halua kiittää videon tuottajaa, koska mielestäni siinä loukataan lasten ihmisoikeuksia. Tunteita herättävien kohtausten nauhoittamisen vuoksi päähenkilöiden lohduttaminen ja traumaattisen tilanteen helpottaminen unohtui. Vanhempien ja lasten epätoivo sekä hätä ovat aitoa. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole väheksyä heidän kokemuksiaan.

On tärkeää pohtia videoklipin herättämiä tunteita ja julkista keskustelua: video tuntuu herättävän ihmisissä pelkoa, että tämä voisi tapahtua ”myös minulle”, siis kenelle tahansa. Sosiaalityöntekijöihin ja heidän ammattitaitoon ei luoteta, ja pelko oman lapsen menettämisestä mielivaltaiselle viranomaiselle ottaa ihmisissä vallan.

Tiedämme pelkojen johtuvan osittain siitä, että stereotyyppiset ja vääristyneet mielikuvat sosiaalityöstä sekä koko ammattikunnasta ovat saaneet yliotteen. Kansalaisilla ei ole käsitystä siitä, millaiset tilanteet ja olosuhteet voivat johtaa huostaanottoon. Ymmärrystä ja tietoa sosiaalityöstä ei ole, koska työntekijät joutuvat vaikenemaan yksittäistapauksista sekä sosiaalityö näkyy heikosti mediassa ja politiikassa. Sosiaalityön osaaminen ja asiantuntijuus eivät ole nousseet näkyviin.

Huostaanottotilannetta voi pitää koko yhteiskunnan ja yhteisön epäonnistumisena, vaikka se toisinaan onkin itse perheelle jopa helpotus. Tahdonvastaisia huostaanottoja on selvä vähemmistö [1]. Niiden syntipukiksi kuitenkin joutuvat ne viranomaiset, jotka eivät onnistu estämään huostaanottoa ja panevat hallinto-oikeuden tekemää päätöstä täytäntöön.

Ilman riittäviä resursseja ei ole laadukasta sosiaalityötä. Jotta voimme tehdä työtä hyvin tarvitsemme riittävästi tekijöitä ja riittävästi oikea-aikaisia palveluita perheille. Tällä hetkellä niitä ei ole. Tarvitsemme myös tutkittua tietoa huostaanottoihin johtaneista syistä: millaiset tilanteet johtavat sijoitukseen kodin ulkopuolelle ja millaisia palveluita perheet ovat tätä ennen saaneet.

Erityisesti sosiaalisen median ansiosta on nyt alkanut tapahtua liikehdintää myös sosiaalityön puolella. Ihmisten pelkojen ja ennakkoluulojen karistamiseksi sosiaalityöntekijät ovat astuneet esille ja osallistuvat nyt julkiseen keskusteluun enemmän kuin koskaan. Eikä pelkästään puolustamassa sosiaalityötä ammattina, vaan asiakaskeskusteluissa puolustamassa yhteiskunnassa niitä, joiden oma ääni ei kanna. Ehkä tämän myötä luottamus kasvaa myös lastensuojelun harkintaan, ammattitaitoon. Lisäksi jokainen sosiaalityöntekijä voi kasvattaa luottamusta työhön tekemällä työtä ymmärrettäväksi kaikelle kansalle. Tämä tarkoittaa asioiden selittämistä monella tavalla, kansankielisesti.

Sosiaalityön salamyhkäisyyden vuoksi huostaanottovideon kaltaiset mediaiskut horjuttavat luottamusta työhön. Lisäämällä avoimuutta kasvatetaan luottamus siihen, että silloin kun sosiaalityöntekijät ja poliisit seisovat oven takana, on siihen olemassa sekä juridisesti että eettisesti pitävät perustelut ja velvoitteet.

Hanna Holmberg-Soto, YTM

11.1.2014

[1]Terveyden ja Hyvinvoinnin laitoksen lastensuojelutilasto 2012.