osattomuus

Turvapaikanhakijan kadehdittava elämä

Posted on

Takanani on mielenkiintoinen, monipuolinen ja ajatuksia kirvoittanut työpäivä.

Kävimme virka-asioissa treffaamassa Kaarlenkadun vastaanottokeskuksen kollegoita; tutustumassa keskuksen tiloihin sekä siellä tehtävään työhön ja pohtimassa yhteistyökäytäntöjä. Pakostikin tämän kokemuksen avartamana kummastelen kateuteen pohjautuvaa käsitystä turvapaikanhakijoista vapaamatkustajina, jotka vaan tulevat tänne huvikseen nostelemaan sosiaaliturvaamme.

En haluaisi asua suomalaisessa vastaanottokeskuksessa, vaikka siitä maksettaisiin! Eivät ne ole mitään hulppeita viiden tähden hotelleja. Tarjolla on heti alkuun ankeutta, ahtautta, pitkiä vankilamaisia kaikuvia käytäviä, yksinäisyyttä, outo ja kylmä maa. Kieli, josta et tajua hevonkukkua.

Parhaassa tai pahimmassa tapauksessa olet yksin lapsilauman kanssa, joudut lähtemään sairaalaan synnyttämään, eikä kukaan puhu kanssasi samaa kieltä. Etkä oikein hiffaa, mihin ne oudot naiset, jotka selittivät olevansa sosiaalityöntekijöitä, kuskasivat pari vanhempaa lastasi. Miten voisit käsittää, mitä ne tarkoittivat ”lastensuojelulain mukaisella sijoituksella avohuollon tukitoimena” kun et edes tunne ammattia sosiaalityöntekijä. Kotimaastasi tuttu on vain ammattikunta ”nurse”, mutta ne tekevät eri asioita kuin nämä mystiset “sosiaalityöntekijät”.

Kärsit univaikeuksista. Pelkäät, mitä pelättävissä on. Olet traumatisoitunut kokemastasi.

Rahaa saat hiukan. Moni ”persusti” ajatteleva uskoo, että yhteiskunta syytää sinulle hirmuisesti rahaa. Oikeasti saat käteesi naurettavan pienen, kosmeettisen summan, jolla kustannat kaiken tarvitsemasi, paitsi ruuan. Et omista juuri mitään, sillä kaikki jäi sinne jonnekin, jos mitään omaisuutta on koskaan ollutkaan. Ruuan saat vastaanottokeskuksesta, eikä sinulla ole juuri sanomista siitä, mitä itse haluaisit syödä tai milloin.

Siellä keskuksessa odottelet, että jonain päivänä tulee päätös, menetkö jatkopaikkaan odottamaan lupa-asiasi varsinaista käsittelyä vai saatko virkavallalta saattohoitoa pois maasta. Ihan hirveän kärryillä et ole koko aikana siitä, mitä sinulle on tapahtumassa. Olet pääosin aivan yksin. Omaisesi ovat siellä jossain, jos ovat hengissä. Aina et voi olla siitä ihan varma.

Että käykö kateeksi? Ei ainakaan minua kadehdituttanut tänään. Enemmän harmitti, niiden lasten puolesta, jotka joutuvat näissä keskuksissa aloittamaan elämänsä.

– Keski-ikäinen telaketjufeministi

 

nalle-kuva