sosiaalialan julkisuus

Kuuluuko sananvapaus vain toimittajille?

Posted on Updated on

Jos vertaan julkishallinnon työntekijöiden sananvapaustilannetta jokamiehen oikeuteen, on siinä tilanne jossa mustikkaan saavat mennä vain ne, jotka poimivat mukisematta myös pilalla olevat mustikat ja kehuvat niitä vielä poimiessaan.

Lauantaina 3.5 vietetään kansainvälistä sananvapauden päivää.

Suomi on useita kertoja valittu yhdeksi maailman lehdistönvapauden mallimaaksi. Ulkoministeriön lähetystöneuvos Vesa Jaakola kirjoittaa kolumnissaan  ”Sananvapaus on meillä kuin jokamiehen oikeus, kuin itsestään selvyys. Sellaisia asioita osataan arvostaa vasta sitten, jos niitä ei enää olisi.”

Sanan- ja mielipiteenvapaus kuitenkin näyttäytyy erilaiselta, riippuen siitä oletko toimittaja vai et.

Silloin meillä tuli tiedote kaikille sähköpostiin, että kukaan ei puhu yhtään mitään. Johto tiedottaa.
– – – johto sanoi, että kaikki asiat on kunnossa, että meidän resurssiasiat on kunnossa.
Että mitä helvettiä?! Kaikki tietää ettei ne oo.

Yllä oleva sitaatti on sosiaalityöntekijän kuvaus tapahtumista, kun toimittaja lähetti työyhteisöön pyynnön tulla television ajankohtaisohjelmaan kertomaan sosiaalityön käytännöistä, sen toimintaperiaatteista ja resursseista. Toimittaja esitti pyynnön aikana, jolloin ala oli paljon esillä mediassa, julkisuudessa käsitellyn asiakastapauksen vuoksi.

Sosiaalityöntekijän kertomus ei ole harvinainen yksittäistapaus. Vaientaminen on julkishallinnon organisaatioissa laajalti tunnettu ilmiö, jota on toistaiseksi tutkittu Suomessa vain vähän.

Esimiehet kieltävät alaisilta oikeuden mielipiteiden ilmaisuun työhön liittyvistä asioista. Mielipiteiden ilmaiseminen on johtajalähtöistä ja he tuovat asioista esille vain tietyt näkökulmat. Vaientaminen perustellaan esimerkiksi määrittelemällä kansalaisten oikeusturvaan ja palveluiden laatuun liittyvät keskustelut organisaatioiden sisäisiksi keskusteluiksi. Työyhteisön ”likapyykkiä” kun ei ole tapana pestä työyhteisön ulkopuolella. 

Sosiaali- ja terveydenhuollon sekä kasvatusalan ammattilaisilla olisi paljon sanottavaa alaansa liittyvistä ajankohtaisista asioista, mutta heihin kohdistetaan vaientamista ja jopa sananvapausrikkomuksia. Vaientaminen tapahtuu pelottelemalla, uhkailemalla viestinnän seurauksista ja kostamalla viestinnän jälkeen. Kaikki tämä tehdään epävirallisesti ja suusanallisesti, jottei rikkomuksen kohteelle jää juuri mahdollisuuksia vaatia itselleen oikeutta.

Työntekijöiltä vaaditaan sitoutunutta lojaalisuutta organisaatiota kohtaan, joka väärinymmärretään  samanmielisyydeksi. Näin heiltä evätään oikeus osallistua julkiseen keskusteluun aiheista, joilla olisi suurtakin julkista intressiä. On selvää, että työntekijöiden sananvapaus vaihtelee työympäristöittäin, eikä vaientaminen kosketa kaikkia. Se koskettaa kuitenkin juuri niitä, jotka haluaisivat keskustella julkisesti palveluista, niiden kehittämisestä, organisoinnista ja laadusta, sekä kansalaisten oikeusturvasta. Sananvapaus on myös suomalainen ihmisoikeuskysymys.

 Laura Tiitinen, tutkija, Lapin yliopisto
Verkko kuva 2


Kannanotto pohjautuu tutkimukseen, joka julkaistaan tulevassa Oikeus-lehdessä:

Tiitinen Laura & Kauppi Arto
Viisi vaientamisen tapaa – Sosiaalialan työntekijöiden julkiseen viestintään kohdistuvat sananvapauden rajoittamisen ja vaientamisen käytännöt 


Muita aiheeseen liittyviä kannanottoja:

Julkisen sanan neuvoston kannanotto sananvapauden rajoittamisesta

Opetusalan ammattijärjestön selvitys opettajien vaientamisesta

Radio-ohjelma vaientamisesta: Eve Mantun kuriton kokous

Kalevan toimittajan kolumni: Kunnissa vallitsee vaikenemisen kulttuuri

Valtuutettu Veronika Honkasalon näkökulma vaientamiseen: Miksi työntekijöiden sananvapautta kavennetaan Helsingissä?

 

 

 

 

 

 

Mediaiskuja lastensuojelun luottamukseen

Posted on Updated on

Erityisesti lastensuojelun sosiaalityöntekijät ovat pitkään toivoneet, että työtä tuotaisiin konkreettisesti julkisuuteen, jotta ihmiset ymmärtäisivät, mitä se sosiaalityö oikeasti on. Kuin tilauksesta Youtubessa pyörii nyt nimenomaan sitä, kohua herättävässä lasten ”huostaanottovideossa”.

Vaikka videon kaltainen tilanne ei ole lastensuojelussa arkipäivää, on se varmasti tutun oloinen kaikille lastensuojelussa työskenteleville. Kolmen minuutin videoklippi antaa kiinnostuneille pilkahduksen yhdestä viranomaisten haastavimmasta työtehtävistä. Lastensuojelun työntekijät ja poliisit osoittavat videossa hyvää ammattitaitoa erittäin vaikean työtehtävän edessä. Omia tunteita puretaan myöhemmin ja tehtävä suoritetaan nopeasti ja rauhallisesti. Se on tällaisessa ristiriitatilanteessa ainoa lasten edun mukainen vaihtoehto.

Ammattilaiset voisivat jopa käyttää tilaisuutta hyväkseen ja hyödyntää videota esimerkiksi opetusmielessä, koska analysoitavaa siinä riittää. En kuitenkaan halua kiittää videon tuottajaa, koska mielestäni siinä loukataan lasten ihmisoikeuksia. Tunteita herättävien kohtausten nauhoittamisen vuoksi päähenkilöiden lohduttaminen ja traumaattisen tilanteen helpottaminen unohtui. Vanhempien ja lasten epätoivo sekä hätä ovat aitoa. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole väheksyä heidän kokemuksiaan.

On tärkeää pohtia videoklipin herättämiä tunteita ja julkista keskustelua: video tuntuu herättävän ihmisissä pelkoa, että tämä voisi tapahtua ”myös minulle”, siis kenelle tahansa. Sosiaalityöntekijöihin ja heidän ammattitaitoon ei luoteta, ja pelko oman lapsen menettämisestä mielivaltaiselle viranomaiselle ottaa ihmisissä vallan.

Tiedämme pelkojen johtuvan osittain siitä, että stereotyyppiset ja vääristyneet mielikuvat sosiaalityöstä sekä koko ammattikunnasta ovat saaneet yliotteen. Kansalaisilla ei ole käsitystä siitä, millaiset tilanteet ja olosuhteet voivat johtaa huostaanottoon. Ymmärrystä ja tietoa sosiaalityöstä ei ole, koska työntekijät joutuvat vaikenemaan yksittäistapauksista sekä sosiaalityö näkyy heikosti mediassa ja politiikassa. Sosiaalityön osaaminen ja asiantuntijuus eivät ole nousseet näkyviin.

Huostaanottotilannetta voi pitää koko yhteiskunnan ja yhteisön epäonnistumisena, vaikka se toisinaan onkin itse perheelle jopa helpotus. Tahdonvastaisia huostaanottoja on selvä vähemmistö [1]. Niiden syntipukiksi kuitenkin joutuvat ne viranomaiset, jotka eivät onnistu estämään huostaanottoa ja panevat hallinto-oikeuden tekemää päätöstä täytäntöön.

Ilman riittäviä resursseja ei ole laadukasta sosiaalityötä. Jotta voimme tehdä työtä hyvin tarvitsemme riittävästi tekijöitä ja riittävästi oikea-aikaisia palveluita perheille. Tällä hetkellä niitä ei ole. Tarvitsemme myös tutkittua tietoa huostaanottoihin johtaneista syistä: millaiset tilanteet johtavat sijoitukseen kodin ulkopuolelle ja millaisia palveluita perheet ovat tätä ennen saaneet.

Erityisesti sosiaalisen median ansiosta on nyt alkanut tapahtua liikehdintää myös sosiaalityön puolella. Ihmisten pelkojen ja ennakkoluulojen karistamiseksi sosiaalityöntekijät ovat astuneet esille ja osallistuvat nyt julkiseen keskusteluun enemmän kuin koskaan. Eikä pelkästään puolustamassa sosiaalityötä ammattina, vaan asiakaskeskusteluissa puolustamassa yhteiskunnassa niitä, joiden oma ääni ei kanna. Ehkä tämän myötä luottamus kasvaa myös lastensuojelun harkintaan, ammattitaitoon. Lisäksi jokainen sosiaalityöntekijä voi kasvattaa luottamusta työhön tekemällä työtä ymmärrettäväksi kaikelle kansalle. Tämä tarkoittaa asioiden selittämistä monella tavalla, kansankielisesti.

Sosiaalityön salamyhkäisyyden vuoksi huostaanottovideon kaltaiset mediaiskut horjuttavat luottamusta työhön. Lisäämällä avoimuutta kasvatetaan luottamus siihen, että silloin kun sosiaalityöntekijät ja poliisit seisovat oven takana, on siihen olemassa sekä juridisesti että eettisesti pitävät perustelut ja velvoitteet.

Hanna Holmberg-Soto, YTM

11.1.2014

[1]Terveyden ja Hyvinvoinnin laitoksen lastensuojelutilasto 2012.

Sosiaalityöntekijä tekee aina väärin

Posted on Updated on

Sosiaalialan ihmiset ovat jo lähtökohtaisesti mätiä ja kieroja: haluavat mokomat tehdä bisnestä toisten hädällä ja tuentarpeella. Alan opiskelijatkin lojuvat yhteiskunnan kustannuksella yliopiston juhlasaleissa ja lueskelevat jonninjoutavia jorinoita tyhjänpäiväisistä asioista. Sitten kuvittelevat tietävänsä, mitä oikean ihmisen elämä on.

Ja mitä ne työelämään siirryttyään oikein tekevät? Repostelevat keskenään toisten ihmisten asioita. Jos ei sossun jonossa porukkaa riitä, niin kylvävät eripuraa perheenjäsenten välille ja sabotoivat kansalaisten läheisverkostoja, etteivät ihmiset vain alkaisi pitää huolta toisistaan. Yrittävät saada kansalaiset sossun luukulle, vaikka pitäisi toipuneelle alkoholistille salaa kossua kolan sekaan lorauttaa: väkivaltaa, terveysongelmia ja turvakodit täyteen!

Jos meinaa sossuilta ongelmat loppua, niin tutkijat keksivät niitä lisää. Ihan käsittämätöntä, että ne moisesta kiusanteosta ja hölynpölystä vielä palkkaakin nostavat. Kaiken huippu on se, että nämä sossut ja niiden tutkijat kuvittelevat olevansa jonkinlaisia asiantuntijoita ja muuttelevat lakeja tuosta noin vaan miten lystäävät.

Onpa yksi sossu nähty tupakalla ja toinen Alkon jonossa. Niitten kakarat nakkelivat kiviä kerrostalon pihalla. Sellaiset kukkahattutädit voivat kyllä ihan pitää suunsa kiinni kaikissa päihde- ja lastenkasvatusasioissa. Sen näköisiä vanhojapiikoja ovat, että tokkopa ovat edes seksiä eläissänsä saaneet.

Sossut riistävät lapsia täydellisistä perheistä ja jakavat rahaa sosiaalipummeille viinan ostoon. Oikeasti pulassa olevat ihmiset jätetään heitteille!

”Lapsia ryöstelevät kalkkarokäärmeen äpärät”

Sosiaalityöntekijälle edellä kuvatut syytökset ja stereotypiat ovat arkipäivää. Koko järjestelmän epäonnistuminen saatetaan laittaa sosiaalityöntekijän harteille. Raskaiden ja vaikeiden ratkaisujen tekeminen kuten perheiden autonomiaan puututtaessa tai etuuksien myöntäminen ja niiden kieltäminen perustuvat lainsäädäntöön.

Suurin osa sosiaalityön yliopistokoulutuksen aloittavista opiskelijoista kertovat motiivikseen alalle hakeutumiselle halun auttaa. Akateeminen opiskelu kestää lähtökohtaisesti viisi vuotta, jonka aikana suoritetaan yhteiskunta- tai valtiotieteiden maisterin tutkinto ja saadaan sosiaalityöntekijän pätevyys. Tutkinto sisältää teoria-, tutkimusmenetelmä-, käytäntö- ja lakiopintoja sekä laajan sosiaalityötä koskevan tutkielman laatimisen.

Laajasta koulutuksesta ja auttamisen halusta huolimatta olemme tavallisia ihmisiä, joita nimittely ja syyttely loukkaavat. Vaikeaan elämäntilanteeseensa väsyneen asiakkaan suusta tullut nimittely on ymmärrettävää. Sen sijaan stereotyyppinen leimaaminen ja mitätöinti poliitikkojen sekä yhteiskunnallisesti hyväosaisten taholta tuntuu käsittämättömältä.   

”Kalkkarokäärmeen äpärä” – on lainaus erään sosiaalityöntekijän osakseen saamasta nimittelystä. Haluaisitko sinä saada tekemästäsi työstä ja itsestäsi ihmisenä tämänkaltaisen arvion?

 

Kuva: Iiro Väisälä
Kuva: Iiro Väisälä

Kirjoituksessa ilmenevät stereotypiat perustuvat pienimuotoiseen kyselyyn, joka toteutettiin sosiaalialan työntekijöiden Facebook-ryhmässä.

Elina Virokannas, dosentti, yliopiston lehtori, Jyväskylän yliopisto
Laura Tiitinen, YTM, tutkija, Lapin yliopisto