sosiaalityö

Ikääntyvät tarvitsisivat perhetyön ja gerontologisen sosiaalityön palveluita

Posted on

Hänen kasvoilla on epävarma hymy kun liikumme ahtaassa ja hämärässä eteisessä. Asunnossa on paljon kuvia eri-ikäisistä lapsista ja aikuisista. Hän kertoo asuneensa asunnossa nyt vuoden avioeron jälkeen. Totean kuinka ulkona oli tänään kylmempää kuin alkuviikosta ja hän vastailee innostuneesti aiheeseen, joka tuntuu helpolta.

Asia, josta kuitenkin pitäisi puhua on se, että poliisi teki vanhuspalvelulain mukaisen ilmoituksen sosiaalityöhön, että vanhus on löytynyt päihtyneenä ja kaatuneena kodistaan. Hänen luonaan asuva lapsenlapsi vietiin samana yönä poliisin säilöön.

Erityissosiaalityöntekijä Mia Niemi, gerontologinen sosiaalityö

Helsingin kaupungin gerontologisen sosiaalityön 2016 toteutetussa sosiaalisessa raportissa todettiin, että perheen ongelmat voivat koskettaa kolmea sukupolvea. Ikääntyessä myös perheen historia kumuloituu ja eri-ikäisten ihmisten elämäntilanteet vaikuttavat toisiinsa.

Perheenjäsenten ongelmat kuten asunnottomuus, päihteiden käyttö ja väkivaltaisuus kietoutuvat yhteen läheissuhteissa ilmeneviin monimutkaisiin riippuvuus- ja vuorovaikutussuhteisiin. Huono-osaisuus ja perheen historiassa koetut traumat voivat siirtyä sukupolvelta toiselle. Tilanteet aiheuttavat toisaalta häpeää liittyen omaan tai perheen ongelmaan sekä toisaalta tarvetta suojella läheistä tai piilottaa perheessä vuosikymmeniä ollutta salaisuutta.

Olemme jäsentäneet koko perheen tilannetta erilaisissa verkostotapaamisissa. Selviää, että lapsenlapsi oli paljon hänen luonaan, koska kotona oli vaikeaa. Hänen äänensä murtui kun hän totesi kokevansa syyllisyyttä, ettei pystynyt suojelemaan omia lapsiaan heidän ollessa pieniä. Hän ei osannut hakea apua silloin.

Keskustelimme paljon myös kahden kesken hänen omista toiveistaan. Kävimme yhdessä tutustumassa ikääntyneiden kaltoinkohtelua kokeneiden vertaistukiryhmään sekä tapasimme päihdetyöntekijää.

Vuoden 2017 valtakunnallisen Vanhustenviikon teema ”Ikäpolvet yhdessä tuo esille sukupolvien välisen yhteyden ja vuorovaikutuksen tärkeyttä. Tätä yhteenkuuluvuutta edistetään gerontologisessa sosiaalityössä tukemalla vuorovaikutusta perheessä, ongelmien varhaisella tunnistamisella ja monialaisella koko perhettä tukevalla verkostotyöllä.

Toisinaan tarvitaan myös erityistä tukea tarvitsevan iäkkään suojaamista viranomaiskeinoin. Työ edellyttää gerontologisen sosiaalityön menetelmällistä osaamista, perhesuhteiden eri muotojen sosiaalista analyysia sekä ymmärrystä ikääntyneen turvaamisen ja hänelle merkityksellisten suhteiden säilyttämisen tarpeesta. Eettinen harkinta ja sensitiivisyys ovat keskeistä tunnistettaessa milloin asiakas on valmis muutokseen.

Tänään hän totesi, että häntä hermostuttaa. Hän on miettinyt talvea. Jos lapsenlapsella ei ole mitään paikkaa minne mennä kun ulkona on kylmä.

Sitten hän hymähti ja totesi, että kyllä hän muistaa mitä tässä on harjoiteltu. Vaikeissa tilanteissa hän aina hetken ajattelee mitä itse haluaa ja mikä olisi itselle hyväksi, vaikka ei aina pystyisi niin toimimaan. Häntä on aina hieman huvittanut keksimämme harjoitus. ”Mut ainakin voi ajatella tekevänsä jotain. Ja tää puhuminenkin auttaa. Tää antaa asioille uudenlaisen merkityksen.”

Perhetyön tai parisuhdetyön palveluja ei ole ikääntyneille juurikaan saatavilla. Myös vanhusten parissa tehtävä kunnallinen sosiaalityö voidaan nähdä kapeasti palvelujen järjestämisenä. Gerontologinen sosiaalityö paikkaa usein sellaisten yhteiskunnan palvelujen puutteita, joissa tunnistettaisiin ikääntyneiden erilaiset ja yksilölliset tarpeet, roolit ja elämäntilanteet. Tämä vaatii gerontologiselta sosiaalityöltä myös asiakkaan edun asianajoa sekä vanhuuden kokemusten, sosiaalisten ilmiöiden ja vaikutusten sanoittamista.

Mia Niemi
Erityissosiaalityöntekijä, YTM

Kirjoittaja työskentelee Helsingin kaupungilla gerontologisessa sosiaalityössä. Kirjoituksessa käytetty tarina ei ole yksittäisen asiakkaan, vaan pohjautuu kokoelmaan kokemuksista ikääntyneiden ja heidän perheidensä kanssa tehdystä työstä.

Mainokset

Silmät auki syrjinnälle

Posted on

Viime vuosina Suomen maahanmuuttoluvut ovat kasvaneet ja Suomeen on virrannut uusia asukkaita eri puolilta maailmaa. Maahanmuuttajat ovat luoneet Suomesta vähitellen monikulttuurista yhteiskuntaa,  jossa on erilaisia etnisiä vähemmistöjä ja vähemmistöjen edustajat ovat yhä yleisempi näky suomalaisessa yhteiskunnassa.

 

Sopeutuminen monikulttuuristuvaan Suomeen ei ole tapahtunut kuitenkaan mutkitta, vaan ennakkoluuloja ja syrjintää vähemmistöjen edustajia kohtaan on olemassa. Sosiaalityöllä on tärkeä rooli syrjinnän ja ennakkoluulojen diskurssien murtajana kohdatessaan paljon vähemmistöjen edustajia päivittäisessä työssään. Professori Deena Mandellin pitämän luennon myötä paneudun tekstissäni etnisten vähemmistöjen syrjintään Suomessa. Käytän vertailukohteena Kanadassa tapahtuvaa vähemmistöjen syrjintää.

Kanadalla on pitkä ja synkkä historia vähemmistöjen syrjinnässä. Syrjintää on saanut osakseen etenkin maan alkuperäisasukkaat. Alkuasukkaiden sorto alkoi 1500-luvulla, jolloin eurooppalaiset löysivät Kanadan. Suomessa samassa asemassa kuin Kanadan alkuperäiskansat ovat olleet Suomen saamelaiset, jotka ovat vuosisatojen aikana joutuneet mukauttamaan elämänsä uudisasukkaiden tahdon mukaiseksi. Oli kyse Kanadasta tai Suomesta, alkuperäisasukkaita on syrjitty lähes koko yhteisen historian ajan ja se jatkuu edelleen. Nykypäivänä syrjintä ei ole enää ehkä niin raakaa ja suoraa kuin ennen, mutta se ei poista syrjinnän olemassa oloa. Syrjintä on ennemminkin huono-osaisuuden kasautumista erilaisten yhteiskunnallisten tukien puutteiden seurauksena.

Kanadassa on vaikea määritellä, kuka on ”oikea” kanadalainen, koska maa on niin monikulttuurinen. Maa on suuri, ja se koostuu hyvin erilaisista maantieteellisistä alueista ja ihmisryhmistä erilaisine alkuperine ja historioineen. Siksi yhtenäistä kanadalaista kulttuuria ei voi määrittää kovinkaan selkeästi. Suomessa taas etniset vähemmistöt kuten saamelaiset, romanit ja suomenruotsalaiset ovat helposti erotettavissa Suomen ”pääväestöstä”. Meillä vähemmistöiltä odotetaan, että he mukautuvat pitkälti elämään valtaväestön tahdon ja normien mukaan, ”maassa maan tavalla” -tyylillä. Kanadassa jaottelu ei ole yhtä selvää, mutta molempia maita, Suomea ja Kanadaa yhdistää ajatus siitä, että maidensa edustajat ovat rodultansa länsimaalaisia, vaaleaihoisia ihmisiä.

Syrjintä tapahtuu pääasiassa ulkonäöllisin perustein. Esimerkiksi Kanadassa noin 19 prosenttia väestöstä on niin sanottuja näkyviin vähemmistöihin kuuluvia. Vaikka he ovat eläneet koko elämänsä Kanadassa ja ovat kanadalaisia, he ovat tunnistettavasti jostain muualta rotunsa perusteella. Esimerkiksi tummaihoiset luokitellaan näihin näkyviksi vähemmistöihin kuuluviksi. Heiltä saatetaan kysyä, mistä he ovat alun perin kotoisin, vaikka he olisivat asuneet koko ikänsä Kanadassa. Heitä ei siis pidetä alkuperäisinä kanadalaisina, vaan maahanmuuttajina.  Suomessa näkyviksi vähemmistöiksi luokitellaan muun muassa romanit, jotka pukeutuvat ja ovat etniseltä taustaltaan erilaisia valtaväestöön verrattuna. Syrjintä ja ennakkoluulot ovat yleisempiä niille, jotka näyttävät poikkeavalta valtaväestöön verrattuna.

Sosiaalityöntekijät ovat Suomen tärkeimpiä syrjimättömyyden toteuttajia viranomaisina ja ruohonjuuritason työssä, sillä he kohtaavat ja ovat tekemisissä vähemmistöjen edustajia kanssa päivittäin. Valtion politiikan ja diskurssien on kuitenkin oltava suotuisia, jotta sosiaalityöntekijä voi toteuttaa syrjimättömyysperiaatettaan. Suomessa syrjintä alkuperän mukaan ei juuri ole virallisella tasolla yleistä, mutta kansalaisten toisen tiedon mukaan sitä on muun muassa arkisissa asioissa: työmarkkinoilla, asunnon hankinnassa ja päivittäisissä ihmisten välisissä vuorovaikutustilanteissa. Ihmisten sisäisiin diskursseihin on vaikeaa tehdä muutosta, mutta yleisesti hyväksyttyihin arvoihin voidaan vaikuttaa ajan myötä näyttämällä mallia.

Viranomais- ja valtiotasolla on edelleen myös haasteita taata kaikille Suomen kansalaisille yhtäläiset mahdollisuudet laadultaan hyvään elämään ja muun muassa taata kaikille yhtäläiset palvelut laadultaan ja kattavuudeltaan kaikkialla Suomessa, kuten esimerkiksi Lapin saamelaisille. Alueellinen syrjintä ei suoranaisesti kohdistu etniseen vähemmistöön, mutta vaikutuksenalaisena ovat kuitenkin pääasiassa Lapin saamelaisväestö.

Käytännön sosiaalityössä vähemmistöjen syrjimättömyys ilmenee ennakkoluulottomana, asiakaslähtöisenä kohtaamisena ja auttamisena sosiaalityöntekijöiden päivittäisessä työssä. Sosiaalityöntekijän tulisi pyrkiä välttämään yleistyksiä ja kohdata asiakas yksilönä omine ongelmineen ja asenteineen ihmisryhmästä riippumatta. Toki eri ihmisryhmille tietyt ajatukset ja ongelmat ovat samankaltaisia ja yleisiä ja ne tulee ottaa huomioon, mutta sen ei tulisi olla lähtökohta sosiaalityöntekijän työlle ja vähemmistön edustajan avunsaannille.

Sosiaalityöntekijän tulisi pystyä tarjoamaan kaikille asiakkailleen yhtäläistä, laadultaan samanlaista palvelua ihmisen taustasta riippumatta. Kaikki ihmiset ovat ihmisoikeuksiin perustuen samanarvoisia ja näin ollen yhtä oikeutettuja saamaan sosiaalitukea. Onkin tärkeää, että sosiaalityöntekijä arvioi jatkuvasti omaa ajatteluaan ja kyseenalaistaa omaa toimintaansa välttääkseen ennakkoluuloista ja syrjivää työntekoa.

Tiia-Riina Sipilä
sosiaalityön opiskelija
Lapin yliopisto

 

 

 

 

Osallistumistulo ei saa syrjäyttää ammattitaitoista ohjausta

Posted on

Kevään mittaan on puhuttanut professori Heikki Hiilamon työryhmän esitys osallistumistulosta. Ehdotetussa mallissa työttömyysturva muuttuisi vastikkeelliseksi: se velvoittaisi pitkäaikaistyöttömän osallistumaan erikseen sovittaviin toimiin, kuten järjestötyöhön tai opiskeluun kansalaisopistossa.

 

Heikki Hiilamon ja kumppaneiden mallissa aktivoinnista kieltäytyminen johtaisi työttömyysturvan leikkautumiseen toimeentulotuen tasolle. Osallistumistulo myös korvaisi kuntouttavan työtoiminnan ja sosiaalisen kuntoutuksen. Niiden sijaan asiakkaalle tarjottaisiin enemmän tekemisen vaihtoehtoja ja vapaus valita oma tapansa osallistua. Ajatuksena on, että toiminta olisi itsessään kuntouttavaa ja syrjäytymistä ehkäisevää.

Kuntouttava työtoiminta on tarkoitettu pitkään työttömänä olleille työnhakijoille elämänhallinnan ja työllistymismahdollisuuksien parantamiseksi. Kuntouttava työtoiminta kohdistuu lähinnä 1 000 päivää työttömänä olleisiin, koska paikat täyttyvät nopeasti, eivätkä kuntien resurssit riitä varhaisempaan reagointiin.

Työryhmä perustelee osallistumistulomallia muun muassa sillä, että se olisi vähemmän leimaavaa kuin kuntouttava työtoiminta tai sosiaalinen kuntoutus. Iiris Sandelinin (2014) THL:lle tekemä laaja katsaus kuitenkin kertoo, että asiakkaat ovat keskimäärin tyytyväisiä kuntouttavaan työtoimintaan: elämänrytmi paranee, löytyy sosiaalinen ympäristö, saadaan mielekästä työtä ja tekemistä. Osa kokee taloudellisen tilanteensa parantuneen toimintarahan ansiosta. Heidän itsetuntonsa paranee, he aktivoituvat, ja lisäksi työ- ja toimintakyky kasvaa.

Ammattilaisilta ohjausta ja tukea elämään

Kysyimme erään pohjoispohjanmaalaisen kunnan työllistämispalveluiden asiakkailta ajatuksia kuntouttavasta työtoiminnasta ja osallistumistulosta.

”Olen kokenut tärkeänä, kun olen saanut ammattilaisilta ohjausta ja tukea elämään. Minulla on ollut tukihenkilö, jonka apu on ollut tärkein ja ratkaisevin siinä, että olen päässyt eteenpäin. Olen aloittanut kuntouttavan työtoiminnan matalankynnyksen ryhmätoiminnasta. Olen saanut ryhmässä paljon tukea. Ryhmän kautta lähdin myös kentälle kuntouttavaan työtoimintaan.” (Nainen, 9 v työttömänä työnhakijana)

Kuten haastattelemamme työnhakija kertoi, osallisuuden kokemuksessa tiedolla ja ohjauksella on suuri merkitys. Kuntouttavassa työtoiminnassa asiakkaalle laaditaan aktivointisuunnitelma tai monialainen työllistymissuunnitelma, jossa määritellään tavoitteet ja toimenpiteet asiakkaan, TE-toimiston ja kunnan yhteistyönä. Moniammatillisessa aktivointimallissa asiakkaan työllistymisen esteitä sekä palvelujen ja tuen tarvetta selvitetään hyvinkin laaja-alaisesti. Tieto omista oikeuksista – esimerkiksi mahdollisuuksista kuntoutustoimenpiteisiin ja eläkeselvittelyihin – voi motivoida sanktioita paremmin.

Mitä osallistumistulon myötä tapahtuisi kuntoutumista ja aktivoitumista tukevalle ohjaukselle, jota ei tarvittaisi vähemmän, vaan enemmän?

Ammattitaitoinen ohjaus työllistämisen kentällä vaatii vahvoja verkostoja sekä monialaista osaamista liittyen muun muassa työ- ja toimintakyvyn arviointiin sekä päihde- ja mielenterveyskysymyksiin.

Lähiohjaajalla onkin suuri vaikutus sille, jatkaako asiakas kuntouttavassa työtoiminnassa, vai ei. Ohjaajalta asiakas saa myös jotain meille kaikille ihmisille osallisuuden näkökulmasta olennaista, nimittäin palautetta omasta toiminnastaan. Palautteen saaminen on tärkeää asiakkaan motivaation kannalta, mikä taas tukee nimenomaan aktivoitumista.

Ei pelkkää toimintaa, vaan jatkumoa

Olen kokenut kuntouttavan työtoiminnan omalla kohdallani toimivaksi. Saan tukea ja ohjausta ja tietoa siitä, kuinka oma työllistämispolkuni voisi edetä. Saan koko ajan selvyyttä jatkoni kannalta ja pääsen askeleittain lähemmäs työelämää. Olen tällä hetkellä kuntouttavan työtoiminnan ryhmässä, ja seuraava tavoitteeni on mennä kuntouttavaan työtoimintaan kentälle työpaikkaan, ja sitä kautta palkkatukitöihin.” (Mies, työttömänä työnhakijana 1,5 v.)

Osallistumistulossa ei ole nähtävissä sellaista tavoitteellisuutta, josta tässä kuntouttavan työtoiminnan asiakas kertoo ja pääsee osalliseksi. Työryhmä lukee osallistumistulon eduksi sen jatkuvuuden, koska sen asettamat velvoitteet ovat pysyviä työttömyyden kestettyä määrätyn ajan.

On totta, että kuntouttavalle työtoiminnalle kaivattaisiin jatkumoa: sitä tulisi kehittää tukemaan siirtymiä esimerkiksi palkkatuki- ja matalapalkkatöihin, unohtamatta matalan kynnyksen työpaikkoja esimerkiksi työpajaympäristössä. Näissä asiakkaiden tuentarpeiden on mahdollisuus tulla näkyviksi ja ihmisten tulla kohdatuiksi. Myös osallistumistulon tulisi toteutuessaan tarjota polkuja pois työttömyystilastoista niille, joiden ei ole järkevää tähdätä avoimille työmarkkinoille.

Reilu mahdollisuus aktivointiin?

Osallistumistulo merkitsisi sosiaalityön automaattista mukaantuloa, kun työttömyys on kestänyt määrätyn ajan. Ennaltaehkäisevästä työstä ei kuitenkaan voida puhua, koska osallistumistulokin reagoi pitkään työttämänä olleisiin.

Sosiaalityön kautta on mahdollista monipuolisesti kartoittaa asiakkaan tuen tarpeita ja tarvittaessa ohjata palvelujen piiriin. Uhkakuvaksi muodostuu se, millä tavalla osallistumistulomallissa kohdataan toimintakyvyn ja elämänhallinnan puutteet, sekä miten asiakkaalle voidaan tarjota tavoitteellinen reitti kohti omia päämääriä ja osallisuutta. Hiilamon työryhmä kaavailee osallistumistulosta uutta aktivoinnin instrumenttia sosiaalityölle, mutta käytännössä leikkaa vaikeasti työllistyviltä kuntouttavan työtoiminnan reitin, ja samalla keskeisen työkalun syrjäytymistä ehkäisevästä sosiaalipalveluvalikoimasta.

Osallitumistulon suurimmat puutteet liittyvätkin ohjaukseen. Sosiaalityöntekijän työkaluiksi muodostuvat siten alkukeskustelu, jonka tarkoituksena on motivoida ja voimaannuttaa asiakasta löytämään itselleen mielekästä tekemistä – ja osallistumisen seuranta, sekä sanktiointi.

Osallistumistulo on hyvä keskustelunavaus osallisuuteen nykytilanteessa, jossa kaikkien hyvinvointia ei ole mahdollista turvata työn kautta. Vastikkeellisuuden tulisi tarkoittaa ennenkaikkea asiakkaan mukaanottamista aktiivisena kansalaisena pohtimaan tilannettaan. Myös sosiaalityölle tulee tällöin tarjota reilu mahdollisuus yksilölliseen ohjaukseen. Aktivoinnissa tarvitaan sekä tukea että vaatimuksia, mutta ne tulisi suunnitella ja päättää yhteisellä sopimuksella työllistämispalveluiden ja sosiaalityön kesken – asiakkaan ääni, voimavarat ja tarpeet huomioiden.

Vastikkeellisuutta kaivataan myös yhteiskunnalta. Vaikeasti työllistyville tulee tarjota aitoja tilaisuuksia oman tulevaisuutensa suunnitteluun, ja väyliä edetä tavoitteitaan kohti.

Anna Aho, Niina Moilanen, Pirjo Parkkila-Puranen ja Sari Ranua

Kirjoittajat opiskelevat sosiaalityötä Lapin avoimessa yliopistossa

 

Lähteet

Hiilamo, Heikki; Komp, Kathrin; Moisio, Pasi; Sama, Thomas Babila; Lauronen, Juha-Pekka; Karimo, Aasa; Mäntyneva, Päivi; Parpo, Antti; Aaltonen, Henri (2017): Neljä osallistavan sosiaaliturvan mallia. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 18/2017.  http://www.julkari.fi/handle/10024/131903

Sandelin, Iris (2014): Kuntouttava työtoiminta asiakkaiden kokemana. Kirjallisuuskatsaus asiakkaiden toiminnalle antamista merkityksistä. THL:n työpaperi 8/2014.  https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/114912/URN_ISBN_978-952-302-154-9.pdf?sequence=1

 

 

 

Sosiaalityöntekijät eivät voivottele, vaan auttavat konkreettisesti

Posted on

Mika Niikko kirjoittaa mielipidepalstalla (HS 19.10.) pitävänsä ruoka-avun suoraa tukemista käytännönläheisempänä avustuksena kuin sosiaalityöntekijöiden palkkaaminen, koska ”puhe ei lievitä nälkää”.  Aiemmassa kirjoituksessaan hän kuvasi sosiaalityöntekijöiden ”voivottelevan tyhjää jääkaappia.

Sosiaalinen tekijä sosiaalityö

Todellisuudessa sosiaalityöntekijöiden tehtävä on tukea yhteiskunnan vähäosaisia monin eri tavoin. Lastensuojelun sosiaalityössä yksi suurimmista haasteista on nimenomaan lapsiperheiden köyhyys. Vähävaraisia perheitä auttaakseen sosiaalityöntekijä tukee tarvittaessa taloudellisesti, ohjaa vanhempia velkaneuvontaan ja turvaa perheen asumisen, jos muiden tukien maksu on jostain syystä viivästynyt tai rahat ovat kertakaikkisesti loppu.

Sosiaalityöntekijät tulevat paikalle hädän ollessa suuri, vievät turvakotiin, jos kotona on vaarallista olla. Hankkivat paikat ensikodista tai päihdehuollosta, taluttavat katkolle tai vaativat palveluita, kun asiakkailla itsellään eivät voimat siihen enää riitä.

Sosiaalityöntekijät kuuntelevat ihmisten hätää, kulkevat rinnalla, tarjoavat apua. Sosiaalityöntekijät pyrkivät kaikissa toimissaan siihen, että jatkossa avuntarve olisi yksilöllä tai perheellä pienempi ja nämä pärjäisivät omillaan. Apu on äärimmäisen konkreettista ja kohdistuu nimenomaan arjen helpottamiseen.

Konkreettisen tuen lisäksi olennainen osa sosiaalityöntekijän työtä on tuoda päättäjille tietoon yhteiskunnan epäoikeudenmukaisia ja eriarvoistavia käytäntöjä, jotta jatkossa eriarvoisuutta  sekä köyhyyttä voitaisiin ehkäistä ja vähentää. Tarpeen tullen sosiaalityö kannattelee, vaikka läpi elämän, kulkee rinnalla ja on tukena, kun muu yhteiskunta kääntää selkänsä. Kaikilla voimat eivät riitä edes leipäjonoon lähtemiseen. Silloin sosiaalityöntekijä voi auttaa. Sosiaalityö on ennen kaikkea käytännönläheistä ja lähellä ihmisten arkea.

Sosiaalinen tekijä -bllogi ja sosiaalityöNiikon näkemykset siitä, että sosiaalityöntekijät voivottelevat työkseen, kertovat ainoastaan miten vähän hän tuntee ja arvostaa konkreettisen auttamistyön arkea. Sosiaalityöntekijän tärkein tehtävä on tehdä ”itsensä tarpeettomaksi”. Siihen ei pelkkä ruoka-apu pysty.

 

Sonja Perttula, sosiaalityöntekijä YTM
Sauli Hyvärinen, sosiaalityöntekijä VTM
Sosiaalityön uraverkosto

Lue myös

JUMALISTE, SANOVAT SOSIAALITYÖNTEKIJÄT

Tarvittaessa suojelemme lastanne

 

 

Työkyvyttömän marssivammat

Posted on Updated on

 

Työkyvyttömien kuntouttaminen aiheuttaa kärsimystä ja turhia kustannuksiaAktivoiva työllisyyspolitiikka ei ole sairaan ihmisten kohdalla oikea tapa toimia.

Lääkäri Ilkka Taipale toi esille MTV3:n uutisissa 24.2.2015, että meillä on työttöminä työnhakijoina 70 000 sellaista ihmistä, jotka eivät koskaan tule työllistymään, vaikka töitä olisi tarjolla. He ovat käytännössä työkyvyttömiä.

Törmään työssäni toistuvasti siihen, että työhön kuntoutuksen toimenpiteissä pyöritetään jatkuvasti myös sairaita, työkyvyttömiä ihmisiä. Tämä on inhimillisesti väärin ja kansantaloudellisesti järjetöntä toimintaa.

Mirja 58 v. ”Olen väsynyt tähän pyöritykseen. Käyttäisivät nämä minun kuntoutukseen poltetut rahat vaikkapa nuorten työllistämiseen”

Mirja (nimi vaihdettu) on yksi uupumukseen asti palvelujärjestelmässä pyörineistä asiakkaistani. Hänen tarinassaan tulee esille se, kuinka aktivoiva työllisyyspolitiikka voi kohdistua väärin ja tuottaa sekä inhimillistä kärsimystä että huomattavia taloudellisia kustannuksia.

Mirja toimi pakkaamon työntekijänä 26 vuotta ja huolehti viimeiset työvuodet myös ikääntyneistä vanhemmistaan. 43-vuotiaana hän alkoi kärsiä kovista fyysisistä kivuista, joita yritettiin hoitaa. Vuonna 2000 Kelan kuntoutustutkimuksessa todettiin, että hän kärsii kroonisesta kipuoireyhtymästä. Lisäksi hänellä oli alkanut ilmetä mielialavaihteluja ja masennusta. Hänelle oli kehittynyt myös persoonallisuushäiriö. Psykiatrian erikoislääkäri totesi hänet pysyvästi työkyvyttömäksi. Mirja joutui jättämään työnsä ja haki työkyvyttömyyseläkettä, jota hänelle ei myönnetty.

Kuntoutusrumba

Alkoi yli kaksitoista vuotta kestänyt kuntoutusrumba. Mirja on ollut ammatinvalinnanpsykologilla, selkäkuntoutuksessa, kahdessa kuntoutustutkimuksessa ja kahdessa muussa työkykyarviossa, Elma-selvittelyissä, sairaalan kipuryhmässä, viidessä eri työkokeilussa, kolmessa muussa eri erikoislääkäreiden työkyvyn arviossa, psykiatrisissa tutkimuksissa eri paikkakunnalla, mielenterveystoimiston asiakkaana, atk-kurssilla, kuntouttavassa työtoiminnassa, terveyskeskuksen tule-ryhmässä. Työkokeiluissa hän on aina yrittänyt parhaansa, mutta saanut voimakkaita kipukohtauksia, väsähtänyt psyykkisesti ja joutunut sairauslomille. Mirja on hakenut apua terveyskeskuksesta lukuisia kertoja, kun on alkanut kärsiä ”työllistämistoimenpiteistä” fyysisesti ja psyykkisesti.

Hänet on todettu vuosien 2000–2013 aikana toistuvasti työkyvyttömäksi ja hän on hakenut työkyvyttömyyseläkettä yhteensä seitsemän kertaa. Joka kerta hakemus on hylätty.

Mirjasta hänen työhön kuntouttamisensa on ollut turhaa. Työkyky ei ole vuosia kestäneessä kuntoutuksessa palautunut, vaan hänen tilanteensa kehittyi päinvastaiseen suuntaan. Mirja itse käyttäisi rahat nuorison työllistämiseen ja keskittyisi itsensä osalta arjen toimintakyvyn ylläpitämiseen.

Mirjan tapaus tuo esille senkin, kuinka kalliiden työllistymistä tukevien toimenpiteiden lisäksi myös terveydenhuollon kustannukset kasvavat ihmisten voidessa huonosti, heille osoitetuissa toimenpiteissä. Myös lukuisat hallinnolliset etuuskäsittelyt lisäävät turhia taloudellisia kustannuksia.

Mirja pääsee eläkkeelle

Työskentelin kuntoutussosiaalityöntekijänä Mirjan kanssa noin kaksi vuotta, kunnes hän lopulta pääsi eläkkeelle vuonna 2014. Kahdessa eri hankkeessa* hänelle järjestyivät työkyvyn lääketieteelliset tutkimukset sekä toiminnallinen työkyvyn arviointi (työkokeilu) ja siihen liitetty kuntoutuslääkärin arvio. Ennen tutkimuksia selvitin hänen tilanteensa perusteellisesti, paitsi haastattelemalla, myös kaikkiin hänen asiakirjatietoihinsa syventymällä.

Mirjan elämäntilanteen hyvin tuntevana osasin ajaa palvelujärjestelmässä hänen asiaansa ja ennen kaikkea olla oikealla tavalla hänelle tukena pitkän prosessin aikana. Mirjan asioissa tein yhteistyötä työvoimanpalvelukeskuksen, sosiaalitoimen, te-palveluiden, lääkäreiden ja Kelan kanssa, kunnes eläkeasiassa saatiin myönteinen päätös.

Mitä yhteiskunnassa pitäisi tehdä työhakijoina olevien työkyvyttömien ihmisten auttamiseksi?

Työkyvyttömät pitkäaikaistyöttömät tulisi ammattitaitoisesti osata erottaa työkykyisistä ja osatyökykyisistä työnhakijoista sekä ohjata työkyvyttömät oikeiden etuuksien ja palveluiden piiriin. Se olisi sekä inhimillisesti että taloudellisesti kannattavaa. Tämä edellyttäisi työttömille tarjottavien, laadukkaiden työkyvyn arviointi- ja ohjauspalveluiden olemassaolon vahvistamista.

Työkyvyn arvioinnissa ei ole kyse pelkistä lääketieteellisistä tutkimuksista. Arviointi edellyttää myös ihmisen historian ja nykytilanteen tarkkaa selvittämistä, tutkimusten ja toiminnallisten arviointien järjestämistä sekä niiden koordinointia, hoitoonohjausta, hakemuksia, tukea ja rinnalla kulkemista.

Mirjan tavoin monien terveydellisten ja sosiaalisten ongelmien kanssa kamppailevat pitkäaikaistyöttömät tarvitsevat konkreettista apua asioidensa selvittelyyn ja kuntoutustulkin avukseen monimutkaisessa palvelujärjestelmässä. Kyseessä on joukko ihmisiä, joilla ei itsellään ole useinkaan kykyä tai jaksamista selvitellä tilannettaan. Kysymys on osaamattomuudesta, osittain ymmärtämisen vaikeuksista ja aina myös elämäntilanteisiin kasautuneista voittamattomilta tuntuvista vaikeuksista.

Nämä ihmiset tarvitsevat erityistä tukea, jotta pitkäjänteisyyttä ja monia eri menetelmiä vaativat työkyvyn arvioinnin prosessit voivat edetä loppuun asti ja tuottaa halutun tuloksen: työkyvyttömät ohjautuvat oikean sosiaaliturvan piiriin ja työhön kuntoutukseen suunnatut rajalliset resurssit kohdentuvat työkykyisiin henkilöihin.

Yhteistyötä tarvitaan, sillä mikään taho voi vastata työkyvyttömien työnhakijoiden palveluntarpeeseen yksin

Kunnissa ja valtakunnallisesti tulisi havaita näiden pitkäjänteisesti toteutettujen, hallinto- ja työmuotorajat ylittävien ja monimenetelmällisten työkyvyn arviointipalveluiden tarve ja vaikuttavuus.  Toisistaan irrallaan olevat toimenpiteet ja arvioinnit eivät palvele erityistä tukea tarvitsevia ihmistä, jotka putoavat toistuvasti eri toimenpiteiden väliin.

Pitkäaikaistyöttömien työkyvyn arviointipalveluissa tarvitaan kokemukseni mukaan ainakin nämä tahot: sosiaalipalvelut, työvoiman palvelukeskus, te-palvelut, Kela, perusterveydenhuolto ja erikoissairaanhoito sekä eri kuntoutuspalvelujen tuottajat, kuten esimerkiksi Eduro-säätiö, jossa itse työskentelen. Näiden tahojen yhteistyön mahdollisuuksiin paitsi konkreettisessa asiakastyössä, myös sen toteutuksen suunnittelussa tulisi jatkossa kiinnittää huomiota, jotta Mirjan kaltaiset erityistä tukea tarvitsevat ihmiset saavat tarvitsemansa avun.

Yhteistyötä koordinoidaan ja malleja kehitetään hankkeissa sekä eri tahojen omana yksittäisenä toimintana. Toiminnan jatkuvuus ei ole kuitenkaan itsestään selvyys, sillä kyseessä on ihmisryhmä, joka on samaan aikaan kaikkien eikä kenenkään vastuulla.

Siksi nyt olisi yhteiskunnallisesti tärkeän keskustelun ja poliittisen päätöksenteon paikka: keiden tulisi ottaa vastuu pitkäaikaistyöttömien työkyvyn arvioinnista ja monimenetelmällisyyttä edellyttävien prosessien yhteistyön koordinoinnista?

Kuntoutussosiaalityöntekijä Maarit Kestilä

*Eläke-edellytysten selvittelyjen pilotti -hanke, ostaja Rovaniemen kaupunki, palveluntuottaja Eduro-säätiö

*Rovaseudun Monet -kuntakokeiluhanke, palveluntuottaja Eduro-säätiö

Mirjan eteneminen palvelujärjestelmässä