vanhustyö

Minun voimieni raja on nyt ylitetty

Posted on

Olen ollut hoitajana vanhustyössä jo vuodesta 1980 lähtien. Tällä hetkellä teen sijaisuuksia eri puolilla Etelä-Karjalaa. Vuosien myötä on työnkuvani muuttunut koko ajan kiireisemmäksi, ja arvot ovat koventuneet. Vanhustyö on tänään tuotantotyötä ei ihmistyötä.

Tuotannollisuus tarkoittaa sitä, että työ mitoitetaan minuutin tarkkuudella. Kotihoito on muuttunut sellaiseksi, ettei inhimillisyyttä työssä enää ole ja vanheneva ihminen tarpeineen on unohdettu.

Tämän päivän vanhuspalveluissa vanhus tai hänen omaisensa ei voi vaikuttaa siihen, milloin kotona asuminen ja hoito eivät ole enää mahdollista ja milloin olisi aika siirtyä palvelutaloon tai ryhmäkotiin. Tuotannollisessa vanhustyössä vanhuksen pärjäämisen perään ei kysellä.

Aloittaessani aamulla työni saan puhelimen käteeni. Kun avaan sen, alkaa kello käydä ja työaikani kulua. Puhelimessa on asiakaslista. Siinä näkyy asiakkaan nimi, osoite ja tehtävät. Jokaisen asiakkaan kohdalla näkyy lisäksi, mikä aika saa mennä kunkin asiakkaan luona. Kun aika on tullut täyteen, listassa näkyy seuraava asiakas, matkan pituus ja siihen kuluva aika. Puhelimessa on myös navigaattorin näyttämä reitti asiakkaan luo ja oven aukaisutapa. Tällä systeemillä päiväni etenee kuin autotehtaan liukuhihnatyössä. Hienoa vai mitä?

Mielestäni tämä systeemi on liian tekninen ihmisläheisessä työssä. Vielä joku aika sitten työpäivämme alkoi niin, että aamuisin istahdimme pienenä ryhmänä pöydän ääreen ja kävimme asiakkaat läpi. Vakituisilla työntekijöillä oli omat asiakkaat, jotka he tunsivat. Myös vanhukset ja omaiset tunsivat työntekijät.

koneMinä sijaisena sain työntekijöiltä aamulla melko kattavat tiedot asiakkaistani, jotka sinä päivänä hoidin. Tämä kävi nopeasti. Aikaa kului noin viisitoista minuuttia.

Nyt puhelimesta katsoessani asiakaslistaa en todellakaan tiedä, mitä kunkin asiakkaan oven takaa tulen kohtaamaan. Kukaan ei enää tunne ketään asiakkaista, kun suuri ryhmä hoitaa kaikki kaikkia. Eräs asiakas oli pyytänyt vuoden aikana nimikirjoituksen aina kun uusi hoitaja kävi häntä hoitamassa. Vuoden päästä nimiä oli kolmesataa.

Olen sijaisuuksia tehdessäni kohdannut liian paljon itkeviä hoitajia, kun he eivät jaksa työssään. Olen myös kohdannut liian paljon vihaisia omaisia ja asiakkaita, kun heistä tuntuu, ettei kukaan tiedä heidän asioistaan mitään eikä kukaan enää ota vastuuta mistään.

Mielestäni tämänmallinen vanhustyö on erittäin epäinhimillistä sekä työntekijöitä että vanhuksia ja omaisia kohtaan. Aamuvuorossa asiakaskäyntiä noin kaksitoista, ylikin. Iltavuorossa noin kaksikymmentäviisi. Näin tämä ei yksinkertaisesti voi enää jatkua.

Minua raivostuttaa myös se, ettei vanhusta hoideta enää kokonaisvaltaisesti, vaan koko työ on pilkottu. Minulle on painotettu, että enää ei hoideta kuin todella niin sanotut hoidolliset asiakkaat. Jos vanhus tarvitsee vain nopeita käyntiä, esimerkiksi tarkistuskäyntiä tai pesupalvelua, sitä ei enää tehdä. Asiakas tulee ohjata yksityiselle sektorille. Tällä hetkellä kaikki muu kuin hoitotyö tehdään yksityissektorilla.

Miettikää, miten paljon tämä maksaa asiakkaalle: Ensin maksat hoitotyön ja asumisen, sitten kaupassa käynnin tai ruokapalvelun, siivouspalvelun, jalkojen hoidon, pyykkipalvelun, lääkkeet jne. Kaikki eri tahoille.

Minusta meidän on nyt pysäytettävä tämä oravanpyörä ja saatava vanhustyössä ihmisarvo markkina-arvon yläpuolelle. Pistettävä hanttiin. Meidän ei saa enää vain juosta kovempaa, vaan pysähdyttävä ja katseltava ympärille, katsottava ihmistä. Kysyttävä, miten voit ja hymyiltävä.

Olisi mielenkiintoista nähdä kuinka käy, jos kaikki päättäisimme näin. Tehdään rauhallisemmin kaikki ja sanotaan päättäjille, ettei nykyinen systeemi enää käy. Käyttäisimme voimamme läheistemme auttamiseen. Olisiko tässä mieltä?

Kuten kirjoituksestani varmasti näkyy, että olen todella väsynyt ja kypsynyt tähän systeemiin, enkä varmasti ole ainoa. Tilanne vanhustyössä tulee aivan varmasti lähitulevaisuudessa räjähtämään käsiin loppuunpalaneiden hoitajien vuoksi.

Lähihoitaja ja sosionomi (AMK)

Lue myös:

Tehostettu itsepalveluasuminen 2037

Ikääntyneiden oikeus moniammatilliseen seiniori- ja vanhustyöhön

 

 

 

 

Yksinäisyyden voi haistaa

Posted on Updated on

Kun ovikello soi, ei kukaan tule avaamaan. Asukas ei pysty, ei jaksa nousta tai pelkää tulla avaamaan ovea.

Sisällä asunnossa tuoksuu voimakkaasti virtsalle, pölylle ja yksinäisyydelle.

Kyllä, yksinäisyyden voi haistaa. Se tuoksuu menneelle elämälle, menetetyille rakkaille ja pelolle. Joskus se tuoksuu kauniille muistoille, ajatuksille joita on vihdoin aikaa käydä läpi. Pelko on näissä asunnoissa usein yksinäisyyden kaverina. Ei se välttämättä ole kuoleman pelkoa, vaan tuskallisen elämän pelkoa. Pelkoa siitä että kun kotipalvelun työntekijä lähtee, on edessä monta yksinäistä tuntia jolloin voi kaatua, eikä pääse itse ylös, voi tulla vessahätä eikä ehdi ajoissa vessaan, voi tulla joku kutsumaton ja tehdä pahaa, eikä pysty puolustautumaan.

Kun kukaan ei tule käymään, kun ei jaksa, pysty tai uskalla lähteä pois asunnosta ja yksinäisyys asettuu taloksi, mitä silloin tehdään?

Raahustetaan rappuun, soitetaan naapureiden ovikelloja, soitetaan aikuisille lapsille, soitetaan kotihoitoon, soitetaan turvapalveluun, soitetaan hätäkeskukseen, vedetään verhot ikkunoiden eteen, laitetaan ovi lukkoon, työnnetään lipasto oven eteen, otetaan monta lasia viiniä, otetaan pieniä valkoisia ja sinisiä pillereitä rauhoittamaan mieltä, rukoillaan Jumalaa, sammutetaan valot, mennään sänkyyn, peiton alle, piiloon.

”Olen jo nähnyt tämän, haluan pois”, ”olen valmis, haluan kuolla”, ”haluan paikkaan jossa olen turvassa”, ”haluan paikkaan jossa saa hyvää hoitoa”, ”haluan paikkaan jossa on muita ihmisiä”, ”haluan paikkaan jossa en ole yksin”.

Kuuntelen, kyselen, katson, joskus taputan tai silitän olkapäätä. Kurkkua kuristaa, rintaa puristaa. En aina tiedä mitä sanoa. En tiedä miten yksinäisyyden saa katoamaan.

 

Ylva Krokfors, vanhussosiaalityöntekijä, gerontologisen sosiaalityön väitöskirjan tekijä

Freedigitalphoto.net, by winnond
Freedigitalphoto.net, by winnond