Ymmärrys

Työpaikan sisäilmasta sairastuneella ei juuri ole oikeuksia

Posted on Updated on

Meillä sosiaalialan ammattilaisilla on monenlaisia vastuita ja velvollisuuksia. Yksi niistä on nostaa esille havaitsemiamme epäoikeudenmukaisuuksia, jotka heikentävät ihmisten oikeuksia ja mahdollisuuksia itsenäiseen selviytymiseen.

 

Olen itse työpaikan sisäilmasta sairastanut sosiaalialan ammattilainen, sosiaalityöntekijän viransijainen. Olen tehnyt töitä niin lastensuojelussa kuin sosiaalihuollon puolella, mielenterveystyössä, päivähoidossa ja kehitysvammapuolella. Oman sairastumisen myötä moni epäkohta on avautunut aivan uudenlaisella tavalla.

Olen saanut karusti todeta, että työpaikan sisäilmasta sairastuneella ei juuri ole oikeuksia. Kela ei myönnä sairauspäivärahaa kuin sairauden alkuvaiheessa, Keva ei myönnä ammatillista kuntoutusta, ammattitautia on vaikea saada todennettua, kun asianmukaisiin tutkimuksiin ja poissulkututkimuksiin ei ohjata. Kun ihminen katsotaan työpaikkakyvyttömäksi, oikeutta etuuksiin ei ole. Työnantajan vastuulla on järjestää terveet ja turvalliset työtilat. Mitä sitten, kun tämä ei toteudu, vaikka lait ja asetukset sitä edellyttävät? Mitään sanktioita ei työnantajille seuraa, ja muun muassa työterveyshuollon ja työsuojelun puolella on tunnuttu olevan kuuroja, sokeita ja mykkiä.

Kuntoutumisen tueksi altistumisen välttäminen on ollut ehdoton edellytys, virallisilta tahoilta ei ole juuri apua, ymmärrystä tai tukea herunut. Sairastunut jää aivan yksin, usein kipeänä, väsyneenä ja huonovointisena taistelemaan saadakseen edes jotain oikeuksia ja turvaa. Niitä vain ei ole. Lähinnä huonolta vitsiltä tai kiusanteolta tuntuu kehotus siihen, että ajatuksia muokkaamalla tai siedättymällä voisi tervehtyä.

Suomessa on lukuisia kansalaisia, jotka ovat sairastuneet joko työpaikan tai kodin epäterveen sisäilman ja usein pitkään jatkuneen altistumisen seurauksena. Heidän saamansa kohtelu on vaihtelevaa, mutta useimpia yhdistää se, että apua on vaikea saada. Vakuutusyhtiöt eivät korvaa kotien home- ja kosteusvaurioita, perhe, jonka koti on menetetty tulipalossa, saa usein apua, tukea ja korvauksia, mutta homekatastrofin keskellä olevat perheet jäävät yksin, omaisten ja ystävien varaan. Mikään järjestö ei ole tukena, koska tätä ei tulkita katastrofiksi, ja jos joku taho ryhtyisi auttamaan, apu loppuisi pian, koska tarvitsijoita on liikaa. Hätämajoitusta terveissä tiloissa on vaikea löytää. Kuka järjestäisi sitä?

Seurauksena ovat taloudelliset vaikeudet. Perhe joutuu lyhentämään asuntolainaa kodista, jossa ei voi asua, ja asumiskustannuksia väistötilasta, vuokra-asunnosta. Kela taas ei huomioi kahden kodin kustannuksia, ja tukia on mahdottoman vaikea saada. Pulassa olevat kansalaiset tarvitsisivat ohjausta ja neuvontaa, perheiden asuminen, ja etenkin lasten oikeuksien toteutuminen tulisi turvata. Suomessakin on perheitä, jotka elävät vailla asuntoa, tai jatkuvassa muuttokierteessä, koska herkistyneiden ihmisten on vaikea löytää asuntoa, jossa ei tulisi oireita. Kuten todettu, vain riittävän pitkä aika altistumisen välttämistä auttaa elimistöä toipumaan ja palautumaan. Jos tällainen perhe hakeutuu sosiaalitoimeen apua saadakseen, olisi todella tärkeää, että työntekijällä olisi riittävästi tietoa ja ymmärrystä asiasta. Esimerkiksi Homepakolaiset ry:n sivuilla on kattavia tietopaketteja aiheesta.

Perheet ja yksittäiset kansalaiset voivat joutua sisäilmasta sairastumisen ja terveyden pettämisen myötä kohtuuttomiin tilanteisiin, niin taloudellisesti kuin inhimillisesti. Perheet ja pariskunnat tarvitsevat tukea, ohjausta ja neuvontaa, taloudellista tukea, velkaneuvontaa, kriisiapua, psyykkistä tukea. Mutta erityisesti sitä, että heitä kuullaan, heidän kertomaansa ei väheksytä eikä mitätöidä, ja että heitä ei syytetä tai syyllistetä.

Oman kokemuksen ja laajan vertaisverkoston kautta lausun syvällä rintaäänellä, että kukaan ei tahallaan sairastu sisäilmasta, kukaan ei tahallaan halua päätyä asunnottomaksi, taloudellisesti tiukoille ja muuttokierteeseen, kukaan ei halua sairastua sairauksiin, joita ei asianmukaisella tavalla tutkita, diagnosoida ja jotka eivät oikeuta sosiaaliturvaan.

Vähättelyn ja mitätöinnin tulee loppua, ja ihmisten tulee saada ihmisarvoista, kunnioittavaa kohtelua ja asiallista kohtaamista, palveluohjausta ja neuvontaa. Ketään ei tule käännyttää jollekin toiselle luukulle toteamalla, että asia ei kuulu meille. Asian on alettava kuulua jollekin taholle, meidän sosiaalialan ammattilaisten tehtävä on nostaa tätä epäkohtaa esille, ja etsiä aktiivisesti ratkaisuja.

Kansalaisia ei voi jättää heitteille. Lainsäädännössä on tältä osin epäkohtia ja puutteita, niitä tulee korjata. Toivon myös, että yhtään oireilevaa ja sairastunutta työntekijää ei jätetä työyhteisöissä yksin selviytymään, suljeta ulkopuolelle, kiusata tai painosteta irtisanoutumaan, vaan suhtaudutaan asiallisesti ja otetaan sairastuneen rajoitteet huomioon aivan niin kuin otettaisiin muidenkin sairauksien tai rajoitusten kohdalla.

Moni sisäilmasta sairastunut pystyy jatkamaan työntekoa terveissä tiloissa, mutta moni myös joutuu elämään hyvin rajoittunutta elämää. Sisäilmasairauksia on eri asteisia. Tarvitaan lisää ymmärrystä, tietoa ja tahtoa selättää tämä kansanterveydellinen- ja taloudellinen ongelma.

Meillä on vastuu – olemmeko valmiita kantamaan sitä?

Nimerkki: Sisäilmasta sairastuneillakin on ihmisoikeudet

Miksi lastensuojelusta on vaikea keskustella?

Posted on Updated on

Viime torstaina (23.11.2017) A-studio: Talk -ohjelmaa Lapsi vainoajan varjossa seuratessamme huomasimme yhden perustavaa laatuaan olevan syyn, miksi keskustelu lastensuojelusta on niin hankalaa.

 

Lastensuojeluun liittyvien käsitteiden sekamelska ja siitä seuraava epämääräisyys lastensuojelusta puhuttaessa ei ole lapsi- ja perhepalveluissa työskenteleville mitenkään uusi. Julkisessa keskustelussa lasten suojelu (mm. erilaiset vanhemmuuden tuen muodot) ja lastensuojelu (lapsen edun turvaaminen ja korjaavat toimet) sekoitetaan usein toisiinsa. Tästä seuraa, että dialogia ei synny ja keskustellaan ohi. Pieni ero kirjoittaessa, mutta kun siirrytään elävään elämään kyse onkin laajoista, monien eri lakien perusteella tarjotuista palveluista, joiden väliltä löytyy toki yhteys.

Mitä tarkoitetaan lastensuojelulla ja mistä on kyse lasten suojelussa?

Vuonna 2016 lastensuojelun asiakkaina oli noin 17 000 kodin ulkopuolelle sijoitettua lasta ja avohuollon asiakkaina noin 58 000 lasta (Lastensuojelu 2016).

Lastensuojelu on lastensuojelulain (417/2007) mukaista työtä, jossa keskiössä on lapsen etu ja lapsiasiakas. Lain mukaan lastensuojelussa tulee arvioida, tehdä asiakassuunnitelma sekä järjestää esimerkiksi avohuollon tukitoimia tai sijaishuoltoa. Lastensuojelulain mukaan jokaisella asiakaslapsella on oltava hänen asioistaan vastaava sosiaalityöntekijä. Sosiaalityöntekijä koordinoi asiakasprosessia ja hän valmistelee ja tekee viranhaltijapäätöksiä. Tämä on yksiselitteistä ja sosiaalityöntekijän lakisääteinen tehtävä. Lisäksi lapsen kanssa työskentelee muita sosiaalialan ammattilaisia sekä mahdollisesti muita ammattiryhmiä lapsen ja perheen tilanteen ja tarpeen mukaan.

Lasten ja perheiden muut palvelut, joko ehkäisevinä tai varhaisina palveluina aina neuvolasta alkaen, ovat osa monialaista kenttää. Ehkäiseviin palveluihin ja varhaiseen tukeen liittyy olennaisesti tavoite siitä, että lasta ja perhettä saadaan tuettua ja autettua niin, ettei lastensuojelun asiakkuus tule ajankohtaiseksi.

Lastensuojelun asiakasmääriin vaikuttaa se, jos peruspalvelut ontuvat. Siksi tarvitaan laadukasta varhaiskasvatusta, koululaitosta ja terveydenhuoltoa − ja lasten suojelun sekä perhetyön osaamista sisälle näihin palveluihin. Yhteiskunnalliset päätökset, kuten se miten lapsiköyhyyteen puututaan tai miten lapsiystävällinen työelämä on, vaikuttavat joko myönteisesti tai kielteisesti siihen, miten turvallista lasten on kasvaa omien vanhempiensa kanssa ja mitkä ovat viimesijaisen lastensuojelun asiakasmäärät.

Olisiko lastensuojelu voinut estää Porvoon lapsisurman?

Lähisuhdeväkivaltaan ja entisen puolison harjoittamaan vainoamiseen liittyy monia raskaita ja surullisia tarinoita. Jälkikäteen kysymme, kuka palvelujärjestelmässä olisi voinut auttaa? Kenelle vastuu puuttumisesta asiassa kuuluu − poliisille, oikeusistuimelle, terveydenhuollolle, lastensuojelulle?

A-studio: Talkin Lapsi vainoajan varjossa -ohjelmassa oli ongelmallista, että katsojalle saattoi syntyä käsitys, että lastensuojeluviranomaiset olisivat toimivaltaisia lapsen huoltoa- ja tapaamista koskevissa kiistoissa tai muutoin kykeneviä, riittävällä resursoinnilla, kaikissa tilanteissa estämään ihmisen julmat ja pahat teot.

Ma. hovioikeudenneuvos ja käräjätuomari Petra Spring totesi Helsingin Sanomissa julkaistussa mielipidekirjoituksessaan (17.11.2017), että jälkikäteen ajateltuna ympärivuorokautinen vartiointi ja lapsen piilottaminen isältään olisivat voineet olla riittäviä keinoja estää surmatyö. Oikeuslaitoksella ei kuitenkaan ole käytössään sellaisia keinoja. Sellaisia keinoja ei liioin ole lastensuojelulla.

Perheet tarvitsevat monenlaisia palveluita: ajoissa auttamista sekä turvaavaa ja korjaavaa lastensuojelua.  On hyvä, että matalan kynnyksen ja ehkäisevän työn palveluita kehitetään perheille helpoiksi käyttää, mutta ei ole realistista ajatella, etteikö myös lastensuojelulain mukaista turvaamista tarvitse kehittää − lastensuojelua tullaan tarvitsemaan jatkossakin.

Keskustelua lasten ja perheiden hyvinvoinnista on hyvä jatkaa edelleen,  koska laajasti ottaen lapsi- ja perhepalvelut vaativat perkaamista. Meillä on palveluissa myös kuntakohtaisia eroja, eivätkä lapset ja perheet ole tasa-arvoisessa asemassa. Tähän osaltaan vastaa Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma (Lape).

 

Niina Pietilä, Suvi Korhonen, Mari Suonio, Helena Jaakkola
Sosiaalinen tekijä -blogi

Kirjoitus perustuu pohdintoihin ohjelmasta Yle TV1  A-studio: Talk  Lapsi vainoajan varjossa. Vieraina keskustelussa olivat sisäministeri Paula Risikko, sosiaalityöntekijä Piia Vaara, lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila ja Helsingin lastensuojelun johtaja Saila Nummikoski. Juontajana Jan Andersson.

 

 

 

”Tarvittaessa suojelemme lastanne”

Posted on Updated on

Lasten suojeleminen on arvokkainta ja tärkeintä, mitä kukaan aikuinen voi tehdä. Laki velvoittaa viranomaisia puuttumaan lasten kaltoinkohteluun. Muilla ihmisillä, kuten lapsen läheisillä, on siihen oikeus.

Laki ei anna kuitenkaan rohkeutta toimia eikä liioin kykyä nähdä ihmisen sisälle. Sellaista pahuutta, mihin ihminen kykenee, on vaikeaa tietää etukäteen. Työntekijä ei pysty näkemään ihmisen sisään. Usein tilanteen selvittelyä vaikeuttaa vakavasti persoonallisuushäiriöisen henkilön verbaalinen lahjakkuus ja manipuloivuus.

Lähtökohtaisesti vanhemmat haluavat lapsilleen hyvää. Kuitenkin lapsia saavat myös vakavasti persoonallisuushäiriöiset ihmiset, jotka haluavat hallita ja vahingoittaa muita tai jotka sairastuessaan vakavasti saattavat menettää todellisuudentajunsa täysin. Näiden vakavien psykiatristen sairauksien ja häiriöiden tunnistaminen on äärimmäisen tärkeää ja osaamista pitäisi sisällyttää lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden, sosionomin (AMK) ja terveydenhuollon eri tason koulutuksiin. Samoin kuin kaltoinkohtelun tunnistamisen osaamista.

Miksi aikuisen on niin tärkeää olla lapsen tavoitettavissa? Lapsi ei välttämättä uskalla kertoa kaltoinkohtelusta. Hän saattaa pitää sitä myös normaalina tai luulla, että hän on niin paha tai huono, että on ansainnut kohtelun. Lapsi saattaa hävetä tilannetta tai suojella vanhempaansa. Kaikkein pienimmät lapset eivät edes pysty siitä kertomaan. Usein lapsi kuitenkin antaa vihjeitä kasvuympäristössään oleville aikuisille kaltoinkohtelusta. Lapsi voi oireilla käytöksellään, olla ylivilkas, tottelematon, levoton, iloton, sulkeutunut, masentuneen oloinen. Lapsella voi olla mustelmia sellaisissa kohdissa, joita niihin ei tavanomaisesti tule, vatsassa, kasvoissa tai selässä. Tai hänellä voi olla roikottamisesta ja retuuttamisesta tulevia sormenjälkiä jaloissa tai käsissä. Lapsi voi olla hoitamattoman tai nälkiintyneen oloinen. Lapsella voi olla palovammoja tai selittämättömiä murtumia. Aikuiselta vaaditaan herkkyyttä, kykyä kuulla ja nähdä lapsi ja tarpeen vaatiessa tämän hätä. Jokaisella täytyy olla myös rohkeutta puuttua lapsen tilanteeseen. Lapsen täytyy voida luottaa siihen, että aikuinen auttaa häntä. Läheisten, tuttavien ja kaikkien viranomaisten asemastaan huolimatta pitäisi sisäistää motto: ”Tarvittaessa suojelemme lastanne!”

Lastensuojelu on jatkuvaa harkintaa siitä, mikä on lapsen parhaaksi ja eduksi. Olen työskennellyt vuosia lastensuojelussa. Se on ollut tärkein ja merkityksellisin työ, mitä olen tehnyt. Olen lastensuojelun työssäni kohdannut pahoinpideltyjä vauvoja, lapsia, nuoria ja aikuisia. Olen ollut tilanteissa, joissa:

  • vanhemmat ovat myöntäneet pikaistuksissaan tukistaneensa tai lyöneensä lastaan
  • vanhemmat ovat ymmärtäneet tehneensä väärin ja haluavat korjata ylilyöntinsä
  • vanhemmat ovat kieltäneet käyttäneensä väkivaltaa, mutta lapsen vammat kertovat muusta
  • lapsen vammat ja vanhempien kertomukset eivät vastaa toisiaan.

Olen ollut tilanteissa, joissa ”kukkahattu” tätejä on syytetty puuttumisesta tilanteeseen, jossa lapsi on kertonut kokeneensa väkivaltaa, mutta vanhempien tai muiden viranomaisten mielestä väkivaltaa ei ole ollut. Olen myös ollut tilanteissa, joissa

  • poliisi on ollut turhautunut lastensuojelun tekemästä tutkintailmoituksesta liian matalalla kynnyksellä
  • poliisin esitutkinta on kestänyt huomattavan kauan, jopa 1,5 vuotta
  • lastensuojelullinen huoli on kova, mutta rikosoikeudellinen syytekynnys ei toteudu tai tuomitsemiseen ei ole riittävää näyttöä
  • oikeus on tuominnut pahoinpitelijän rangaistusasteikon matalimmalla asteikolla löytäen tilanteeseen lukemattomia rangaistusta lieventäviä seikkoja
  • oikeus ei ole pitänyt lapsen kertomusta tilanteestaan uskottavana, vaan on mitätöinyt sen.

Olen ollut tilanteissa, joissa olen vaatinut ja velvoittanut viranomaista tekemään lastensuojeluilmoituksen, ja tilanteissa joissa olen uhannut viranomaista virkatehtävän laiminlyönnistä, koska tämä ei ole täyttänyt velvoitettaan lastensuojeluilmoituksen tekemisestä. Ja olen ollut tilanteissa, joissa olen saanut viranomaiselta kaunistellun kertomuksen lapsen tilanteessa tämän pelätessä lapsen vanhempia, ja joissa vanhemmat ovat syyttäneet minua tunteettomaksi, haukkuneet tai uhkailleet minua. Olen ollut tilanteissa, joissa

  • lapsi on turvautunut minuun saadakseen apua
  • olen joutunut pelkäämään suojellessani virkatyössäni lapsia
  • olen joutunut selvittämään ratkaisuani puuttumisesta viimesijaisella keinolla, kiireellisellä sijoituksella, eduskunnan oikeusasiamiehelle
  • on ollut läheltä piti tilanteita, joissa joku olisi voinut kuolla. Kukaan ei kuitenkaan ole onnekseni kuollut väkivallan seurauksena minun aikanani ja työtehtävissäni.

Työ lastensuojelussa aiheuttaa tunteiden vuoristorataa. Olen ollut työssäni toisinaan erittäin turhautunut puolustaessani lapsen etua, ja toisinaan taas kokenut valtavaa jaettua iloa perheen onnistumisista ja siitä hyvästä, jota vanhemmat toiminnallaan ovat saaneet aikaan perheessään.

En osaa edes kuvitella Eerikan työntekijöiden tuskaa tai ajatuksia siitä, mitä jos olisin tehnyt toisin? Mitä jos saisin toisen mahdollisuuden? Jokainen joutuu tekemään työssään ratkaisunsa siinä hetkessä ja vastaamaan siitä, miten tilanteessa toimi tai jätti toimimatta. Lasten kanssa työskentelystä seuraa äärimmäinen vastuu. Vastuu on ikuinen. Sitä ei edes ymmärrä työtä tehdessään. Ehkä hyvä niin, sillä olisiko työhön tekijöitä? Riittäisikö lastensuojeluun tekijöitä?

Eerikan kuolemaan liittyvän tilanteen käsittely oikeudessa vaikuttaa tällä hetkellä monen ihmisen työn tekemiseen. Moni pohtii, mitä tästä seuraa? Miten asiaa olisi pitänyt hoitaa? Miten lapsi saattoi kuolla? Samoin moni miettii, että yhtä hyvin tämä olisi voinut tapahtua omalle kohdalleni. Joka päivä teen valintoja, joissa joku lapsi jää ilman turvaa. Uskallanko tehdä enää työtäni?

Lastensuojelu tuomitaan helposti ylilyönneistä, jolloin koetaan, että puuttumiskynnys on liian herkkä tai matala, mutta myös siitä, että lastensuojelun puuttumiskynnys on aivan liian korkea. Eerika ei unohdu ikinä. Hänen kohtalonsa on kaikkien tiedossa. Eerikan kuolemasta tuli selkeä viesti. Lapsen pahoinpitelyn tai sen epäilyn tilanteessa puuttumisen pitää olla kynnyksetön. Puuttua pitää aina. Meidän jokaisen. Vähintä, mitä voimme tehdä on, kysyä lapselta: Onko sinulla kaikki hyvin?  Kuulla se, mitä lapsi tosiasiallisesti yrittää meille sanoa ja alkaa rohkeasti toimia lapsen parhaaksi.

Marjo Oinonen, sosiaalityöntekijä, sairaanhoitaja, psykoterapeutti

Sote kuva Katherine Evans

Kuva: FreeImages.com

 

Riittämättömyyden taakka lastensuojelussa

Posted on

Riittämättömyyden taakkaa lisää se tunne, että vaikka kuinka haluaisi auttaa, ottaa yhteyttä, kuulla, kuunnella ja keskustella, vaihtaa ajatuksia ja ratkoa yhdessä mutkikkaitakin ongelmia, ei pysty siihen.

Koska ei ole riittävästi aikaa kohdata, tavata riittävän pitkään, riittävän usein, riittävän mukavassa ja rauhoittavassa ympäristössä. Mukava, rauhoittava ympäristö ei ole sama asia kuin kolkko tapaamistila, jossa on pöytä ja sen äärellä ihmiset vastakkain, työntekijällä muistiinpanovälineet ja lyhyt heti aikaa.

Voi jospa voisi keittää kahvit ja istua mukavilla tuoleilla. Olla sellaisessa tilassa, jossa ei ole häiriöitä, kun puhutaan ihmisten elämän vaikeista ja kipeistä asioista, kuten lastensuojelussa yleensä puhutaan. Puhutaan myös hyvin toimivista asioista ja ilon hetkistä sekä mietitään mahdollisia tukitoimia, mutta usein kuitenkin puheena ovat huolet, niiden määrä ja suuruus, sekä se, miten niitä saataisiin vähennettyä.

Työntekijän riittämättömyyden taakkaa lisää sekin, että ei ehdi tarpeeksi perehtyä ennen tapaamista asiakkaan asioihin. Että niitä tietoja ei välttämättä asiakastietojärjestelmästä löydy, koska edellisetkään työntekijät eivät ole ehtineet niitä sinne kirjata. Voi olla, että asiakasta on tavattu, kipeistä ja vaikeista asioista on puhuttu, asiakas on jakanut salassa pitämänsä osan elämästään työntekijälle, ja seuraavalla kerralla paikalla onkin ihan vieras, uusi työntekijä. Ja muutaman kuukauden päästä, seuraavalla tapaamisella taas eri ihminen.

Riittämättömyyden tunnetta lisää se, että väki vaihtuu koko ajan, työmäärää ei ehdi selättää eikä asiakasvirtaa taltuttaa. Työssä ei voi olla suunnitelmallisuutta eikä pitkäjänteisyyttä, jos se on määräaikaista ja lyhytaikaista. Vaikka lastensuojelussa tarvittaisiin kaikkein kipeimmin juuri tätä: pysyvyyttä, luotettavuutta, tuttuutta. Sitä että se vastassa oleva työntekijä muistaa asiakkaan entuudestaan, osaa kysyä oikeita kysymyksiä, hahmottaa, mistä on kyse ilman että asiakkaan täytyy avata kaikkia asioita alusta alkaen.

Taakkaa lisää se, jos asiakas on joskus aikaisemmin kokenut saaneensa huonoa kohtelua tai huonoa palvelua työntekijältä, kokenut että on tullut jyrätyksi tai mitätöidyksi. Sellainen kokemus heijastuu kaikkeen työskentelyyn ja vaikeuttaa vielä entisestään luottamuksen ja suhteen rakentamista. Tuntuu epäreilulta, että uutena työntekijänä joutuu kohtaamaan näitä asioita: kaikilla asiakkailla on oikeus tulla kuulluiksi, huomioiduiksi ja arvostetuiksi. Vaikka asiakkaiden kanssa olisikin hyvin eri mieltä siitä, miten heidän toimintansa ja tekonsa vaikuttavat heidän lapsiinsa, heitä voi silti arvostaa ja kohdella arvostavasti, ihmisinä.

Riittämättömyyden taakkaa helpottaa onneksi se, että ei tarvitse olla kaikkitietävä, kaiken osaava ja heti välittömästi kaikkiin ongelmiin ratkaisut löytävä besserwisser. Ei sellaista voi ollakaan, koska ihmisten elämään ja sen moninaisiin pulmiin ja ongelmiin ei ole olemassa mitään sarjatyönä valmistettuja ratkaisuvaihtoehtoja, korjauspaketteja. Työ on yksilöllistä räätälöintiä, yksilöllisyyden huomioimista ja jokaiselle sopivien keinojen ja menetelmien miettimistä.

Vielä kun sille yksilölliselle räätälöinnille jäisi riittävästi aikaa, tilaa ja mahdollisuuksia. Työntekijöiden pitäisi vielä enemmän ehtiä pohtia yhdessä asioita, peilata omia ajatuksiaan ja ehdotuksiaan, ja saada tukea toinen toisiltaan.  Työnohjaukset ja tiimit ovat tärkeitä, mutta niitä arkisia hetkiä voi tulla asiakastilanteissa eteen joka ikinen päivä, kun tarvittaisiin tukea ja mahdollisuus kysyä, kommentoida, jakaa tai vain huokaista.

Miten pääsisimme siihen, että lastensuojelun sosiaalityöntekijä ehtisi työssään tehdä ihan oikeasti sitä mitä varten hänet on palkattu: sosiaalityötä asiakkaiden parissa?

Viime viikolla – erään pitkän työpäivän jälkeen, Elina Seitz

Sote kuva - ei kuvaajatietoja olemassa

 

 

”Mut tehtiin mieheksi, mut kuorien kanssa tuli pieni fiba.”

Posted on Updated on

Sukupuoli käsitteenä on varmasti meille kaikille selkeä. Jokainen kuuluu jompaankumpaan sukupuoleen, ainakin sosiaaliturvatunnuksen ja henkilökortin M/F -tunnuksen perusteella. Entä jos sukupuolta kuvaava tunnus osoittaakin väärää sukupuolta, mitä koet itsesi olevan, tai et koe kuuluvasi kumpaankaan?

Transsukupuolinen ihminen kokee syntymässään määritellyn sukupuolensa vääräksi ja tuntee tarvetta korjata fyysisen sukupuolensa vastaamaan omaksi kokemaansa sukupuolta. Tätä päätöstä saattaa edeltää vuosien kipuilu vääräksi koetussa kehossa ja kulttuurin asettamassa roolissa.

Transsukupuolisuutta on tutkittu hyvin vähän. Länsimainen kulttuurimme ja yhteiskunta, jossa elämme, näkee sukupuolen kahtiajakoisesti, eikä sukupuolen moninaisuutta tunnusteta. Ilmiö on ollut näkymättömissä, ja on sitä edelleen. Ongelmalliseksi näkymättömyys muodostuu etenkin silloin, kun sukupuolensa moninaisesti tunteva hakeutuu sosiaali- ja terveydenhuollon palveluihin. Tietoa aiheesta ei ole tarpeeksi ja se johtaa usein asiakkaiden huonoon kohteluun. (ii)

”Sivistynyt sossutäti”

Tutkimusta tehdessä olemme seuranneet sosiaalista mediaa ja transsukupuolisten ylläpitämiä blogeja. Usein kohtaamiset palveluissa eri työntekijöiden kanssa saavat osakseen paljon kritiikkiä. Eräässä blogissa, otsikolla Sivistynyt sossutäti (i), kuvataan asioimista sosiaalitoimessa seuraavasti. 

” …se (sosiaalityöntekijä) sitten kysy että mikä tutkimusryhmä mua Tampereella hoitaa ja miksi, niin jouduin kertomaan että sukupuolenkorjaushoitoja vartenhan mää siellä käyn. Se täti hiljeni hetkeksi, nosti lasejaan ja katto mua tosi tarkasti päästä varpaisiin ja kysy että ”Anteeksi, mää oon nyt vähän pihalla että kumpaan suuntaan sää nyt siis oot korjaamassa..?”. Meinasin jäätyä siihen paikkaan, mutta vastasin sitte kuitenki että naisesta mieheksi. Sitte tää täti nauraa ja on sillee ”Joo no täytyy myöntää että kun astelit sisään niin piti mun vähä aikaa miettiä että ootko sinä tyttö vai poika, mutta nyt ku tarkemmin kattoo niin onhan sinussa huomattavissa vähän miehistymistä. Mutta nykyäänhän saa onneksi olla vähän androgyyni, vai mitä, hehheh!”.

Sorrumme herkästi stereotyyppisiin olettamiin, vaikka meidän tulisi astua laatikon ulkopuolelle ja nähdä ihmiset moninaisemmin kuin pelkästään arvioiden ulkonäköä maskuliinisten tai feminiinisten piirteiden mukaan. Miehillä saa olla pitkät hiukset ja koruja, ja naiset saavat olla vaikkapa lihaksikkaita ja kaljuja.

”Eikä siinä vielä kaikki. Jatkettiin jostain muusta aiheesta, mutta se aina välillä palas kyselemään tästä ”niin jännästä ja suuresta elämänmuutoksesta”, halus tietää mitä leikkauksia on tulossa ja mitä on jo ollu, oonko työpaikalla kertonu taustoistani ja kaiken huipuksi kysy vielä että pystynkö olemaan seksisuhteessa(?!)….. Tuijotin kieltämättä sitä vähän järkyttyneenä jonku aikaa ennen ku sain sanottua ettei mun elämässä oo koskaan ollu mitään sellasta. Se tokas vaan että ”No niin, ompahan jotaki jännää vielä tulossa, hehhehhh”. Miks musta tuntuu ettei ihan joka asiakkaalta sossunluukulla kysellä niiden seksielämästä ja intiimialueista.”

Työssä asiakkaan näkeminen kokonaisvaltaisesti vaatii usein sitä, että meidän tulee tietää ihmisen elämään vaikuttavista merkittävistä asioista. Jokaisen sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisen tulisi ymmärtää se, että sukupuoliristiriidan kanssa on voitu kipuilla läpi elämän, eikä ihminen välttämättä halua tästä asiasta muistutettavan sielläkin, missä sitä ei tarvitsisi selittää tai käydä läpi.  Asiakas on asiantuntija omassa asiassaan, mutta asiakkaan tehtävä ei ole opettaa häntä palvelevaa ammattilaista.

Sosiaalityön tehtävä on tehdä näkyväksi se, mikä on näkymätöntä ja tuoda valoa sinne, missä on pimeää. Tämän vuoksi peräänkuulutamme, että koulutusta sukupuolen moninaisuudesta tulisi vaatia niin sosiaali- ja terveydenaloilla kuin kasvatustyössä. Ihmisoikeudet ovat ylpeytemme, joten koulutus on yksi keinoista, jolla takaamme niiden toteutumisen!

Johanna Hyvönen
Kasper Väänänen

___________________________

(i)                 http://self-made–man.blogspot.fi/2014/04/sivistynyt-sossutati.html

(ii)               Tulokset ovat pro gradu tutkimuksestamme (Lapin Yliopisto): ”Mut tehtiin mieheksi, mut kuorien kanssa pieni fiba.” – kokemuksia sukupuolenprosessista. Sosiaalityön pro gradu tutkielmassa tarkasteltiin transsukupuolisten kokemuksia sukupuolenkorjausprosessista. Aineistonkeruu menetelmänä käytimme kirjoituspyyntöä.