Opiskelijan ääni

Tällä sivulla julkaistaan sosiaalialan opiskelijoiden tekstejä, kuten pro gradun kypsyysnäytteitä.

1. Kirjoita otsikko, ingressi, leipäteksti, jossa on väliotsikot. Tekstin pituus alle 10 000 merkkiä.

2. Loppuun nimesi ja oppilaitoksesi, opinnäytetyösi nimi ja valmistumisvuosi sekä lähteet.

3. Lähetä aineisto esilukuun: sosiaalinentekija@gmail.com


Sosiaalityöntekijät lastenpsykiatrialla

Kun lapsi sairastuu psyykkisesti, on lapsen perheen tilanne haavoittuva. Vanhemmat kokevat syyllisyyttä, epäonnistumista, jopa häpeää. Tällöin lapsi ja perhe tarvitsevat ammattilaisilta hyvää hoitoa ja hyvää kohtaamista.

Lastenpsykiatrialla työskennellään moniammatillisessa tiimissä. Tiimiin kuuluvat lastenpsykiatrian erikoislääkäri, psykologi, psyko-, puhe- ja toimintaterapeutti, fysioterapeutti, sosiaalityöntekijä, sairaanhoitajat ja sairaalakoulun erityisopettaja. Tavoitteena on auttaa lasta ja perhettä selviytymään arkielämässä sekä tukea lapsen kasvua ja kehitystä. (1.) Lastenpsykiatrian sosiaalityöntekijän tavoitteena on selvittää perheen rakennetta ja toimintaa sekä käsityksiä lapsen ongelmista (2). Perheen tilanteesta kartoitetaan perheen elinolosuhteet, elämäntilanteet sekä perheen terveys ja vuorovaikutussuhteet (3).

Pro gradu-tutkielmassani tarkastelin sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuutta lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä. Sosiaalityöntekijä työskentelee toimintaympäristössä, jossa vallitsee vahva lääketieteellinen lähestymistapa. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kokivat tiimityöskentelyn mielekkäänä työmuotona, koska asiantuntijat täydentävät osaamisellaan toisiaan. Tällöin lapsi ja perhe saavat monipuolista hoitoa. Tiimityössä myös työryhmän tuki koetiin tärkeänä, koska asioita ei tarvitse selvittää yksin.

Erityisosaajina
Sosiaalityöntekijät kokivat tuovansa tiimiin kokonaisvaltaista yhteiskuntatietteellistä näkemystä perheen tilanteeseen. He tarkastelevat asioita lapsen ja perheen tulokulmasta muiden ammattilaisten tarkastellessa syvemmin lapsen psyykettä. Sosiaalityöntekijät hallitsevat monimutkaisen palvelujärjestelmän; tiedon lasta ja perhettä hyödyntävistä tukimuodoista, sosiaalilainsäädännöstä sekä lastensuojelullisista kysymyksistä.

Sosiaalityöntekijöiden täytyy olla tietoisia yhteiskunnan tilanteesta ja yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista. Työskentelyssään he huomioivat yhteiskunnan rakenteelliset tekijät ja niiden vaikutukset perheiden hyvinvointiin. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kertoivat, että esimerkiksi perheitä kohdannut työttömyys, taloudellinen niukkuus tai perheen jäsenen sairastuminen vaikuttavat osaltaan perheiden hyvinvointiin. Tutkimuksessani sosiaalityöntekijät myös kohtasivat monenlaisia perhemalleja: samaa sukupuolta olevia pareja lapsineen sekä uusioperheitä.

Sosiaalityöntekijät kokivat, että vaikeissa tilanteissa olevien perheiden kohtaamisissa erityisesti kuulemisen taito, empaattisuus ja positiivisen palautteen antaminen ovat merkityksellisiä asioita. Tiimityössä tarvitaan avointa ja toisia ammattilaisia kunnioittavaa keskustelua. Tärkeintä yhteistyössä on, että eri asiantuntijat uskaltavat rohkeasti tuoda esiin omia näkökulmiaan. Asiantuntijoiden välinen hyvä ja avoin kommunikaatio mahdollistaa lapselle ja perheelle hyvän hoidon.

Koulutuksesta kokemukseen
Sosiaalityön koulutus antaa perustan asiantuntijana toimimiseen. Sosiaalityöntekijät kokivat, että koulutus antaa kyvyn katsoa perheen tilannetta kokonaisuutena. Lisäksi vankka palvelujärjestelmäosaaminen antaa tietoa sosiaaliturvasta, palvelujärjestelmistä ja tarvittavista laeista. Nämä osaltaan tekevät sosiaalityön asiantuntijuuden erityiseksi lastenpsykiatrialla. Sosiaalityöntekijät tarvitsevat lastenpsykiatrialla työskentelyyn myös lisäkoulutusta lapsen fyysisestä ja psyykkisestä kehityksestä sekä lastenpsykiatrisesta diagnostiikasta.

Työ- ja elämänkokemus antoivat sosiaalityöntekijöille rohkeutta työskentelyyn sekä välineitä käsitellä vaikeita tunteita ja tilanteita. Tilannetaju, empaattisuus ja kuuntelemisen taito koetiin vahvuuksina.

Tavoitteena on, yhdessä moniammatillisen tiimin kanssa, antaa lapselle ja hänen perheelleen parasta mahdollista hoitoa. Laaja-alainen perheen tilannekartoitus, tietous palvelujärjestelmistä sekä hyvä vuorovaikutus tiimin jäsenten ja asiakasperheen kanssa kuuluvat tärkeänä osana sosiaalityöntekijän työhön.

Lastenpsykiatrialla sosiaalityöntekijöiden ammatillinen osaaminen on tärkeä osa tiimityötä. Oman pro gradu- tutkielmani avulla haluan laajemmin tuoda esille heidän tekemäänsä arvokasta työtä.

Linnea Karhumaa, Lapin Yliopisto

Perustuu pro gradu -tutkielmaan: Sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuus lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä 2017

Lähteet

  1. Sosiaalityö lastenpsykiatrian alueella, monistetietopaketti. Painamaton.
  2. Sinkkonen, Jari 1999: Lastenpsykiatrinen diagnostiikka. Teoksessa Sinkkonen, Jari & Pihlaja, Päivi (Toim.): Ulos umpikujasta. WSOY – kirjapainoyksikkö. Porvoo, 167–186.
  3. Väänänen, Riitta 2013: Perheen rakenteen, dynamiikan ja arvojen merkitys lapsen psyykkiselle hyvinvoinnille. Väitöskirja. Kopijyvä. Kuopio.

 


Suomen kielen opetuksen merkitys turvapaikanhakijalle

Tilanne Suomessa oli syksyllä 2015 aikana monella tavalla ainutlaatuinen. Suomeen saapui huima määrä uusia maahanmuuttajia turvapaikanhakijoina (1).

Syksyllä 2015 perustettiin lyhyessä ajassa useita uusia vastaanottokeskuksia eri puolille maata samaan aikaan kun luonto oli valmistautumassa talvea varten, ilmat kylmenivät ja monet odottelivat jo ensilunta. Huolimatta siitä seesteisestä tunnelmasta minkä maan jäätyminen syksyisin yleensä meitä ympäröivässä luonnossa aiheuttaa, oli monessa vastaanottokeskuksessa käynnissä oma tiivis ja vinhasti pyörivä kuplansa, jonka sisällä hektinen arki hädin tuskin toimi kaikenlaisten puutteiden keskellä. Ihmisiä oli paljon ja tilat olivat ahtaita. Tuossa tilanteessa suomen kielen opetuksen alkamisella oli suuri merkitys, sillä se toi päiviin rakennetta ja antoi turvapaikanhakijoille toivoa niistä mahdollisuuksista, joita olivat tulleet uuteen maahan tavoittelemaan.

Pro gradu -tutkielmassani halusin päästä tarkemmin lähelle niitä merkityksiä ja kokemuksia, joita turvapaikanhakijat liittävät suomen kieleen, omaan äidinkieleensä ja kielitaitoon yleensä turvapaikkaprosessin ensivaiheissa. Olin kiinnostunut siitä, että mitkä ovat ne tarpeet, keinot ja mahdollisuudet, joita he yhdistävät kieleen ja uuden kielen oppimiseen?

Turvapaikanhakijat oleskelevat vastaanottokeskuksissa tai yksityismajoituksessa koko turvapaikkaprosessin ajan.  Laki kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta (17.6.2011/746) sisältää pykälän (29§) työ- ja opintotoiminnasta. Asetuksen mukaan vastaanottokeskuksessa on järjestettävä työ- ja opintotoimintaa kansainvälistä suojelua hakevan ja tilapäistä suojelua saavan omatoimisuuden edistämiseksi. Työ- ja opintotoiminta tarkoittaa turvapaikanhakijan ja vastaanottokeskuksen laatimaa yhteistä toimintaohjelmaa, jonka mukaisesti turvapaikanhakija osallistuu esimerkiksi vastaanottokeskuksen siivoamiseen ja kunnostamiseen tai suomen, tai ruotsin kielen opiskeluun. Kieliopinnot ovat osa laissa säädettyä työ- ja opintotoimintaa ja niiden järjestäminen kuuluu vastaanottokeskukselle. Tarkoituksena on tukea turvapaikanhakijan itsenäisen elämän aloittamista sen jälkeen, jos hän saa luvan jäädä Suomeen (2).

Keräsin aineistoni pro gradu -tutkielmaani varten haastattelemalla vastaanottokeskuksessa asuvia afganistanilaisia turvapaikanhakijoita, jotka olivat aloittaneet suomen kielen opiskelun vastaanottokeskuksessa oleskelun aikana ja osallistuneet vastaanottokeskuksen työ- ja opintotoimintaan. Pisimpään Suomessa oleskelleista haastateltavistani olivat olleet Suomessa noin 9 kuukautta. Muut olivat tulleet noin 4-5 kuukautta sitten.

Kielitaito yhdistyi tässä tutkimuksessa valtaistumiseen.  Valtakielen oppiminen mahdollistaa autonomisuuden. Autonomisuus ja sen saavuttaminen, voidaan nähdä valtaistumisen ydinajatuksena (3). Autonomisuus ja itsenäisyys liittyvät subjektiuden vahvistumiseen sekä hallinnan ja pystyvyyden tunteen kasvamiseen. Riippuvuuden ja riippumattomuuden, hallinnantunteen ja holhouksen ristiriidat punoutuvat jokaisen turvapaikanhakijan elämänkulkuun. Mahdollisuudet sosiaalisen muutokseen aikaansaamiseksi ovat rajoittuneet sekä sosiaalisesti että lainsäädännön kontrolloimana. Tällaisessa tilanteessa kielitaito voidaan ymmärtää subjektiuden vahvistumisen ja valtaistumisen liikkeelle panevana voimana.

Muutos kohti parempaa on valtaistumisen käsitteeseen yleisesti liitetty näkökulma. Turvapaikanhakijoiden kokemukset suomen kielen opiskelusta olivat pääosin positiivisia. Suomen kielen opiskelu nähtiin välineenä, jonka avulla kiinnittyä yhteiskuntaan ja oppia uuden maan kulttuuria, tapoja ja sääntöjä. Motivaatio suomen kielen opiskeluun kumpusi toiveesta saada aikaan muutos parempaan suuntaan omassa tilanteessa. Tärkeimpiä kielitaidon kautta tavoiteltavia asioita turvapaikanhakijoiden mielestä olivat status, tieto, turvallisuus ja sosiaaliset kontaktit. Kielitaito tuotti myös arvostusta ja aseman parantumista turvapaikanhakijan omassa sosiaalisessa elinpiirissä. Kaikilla haastateltavilla oli lisäksi suuri halu päästä osaksi suomalaista yhteiskuntaa suomen kielen oppimisen kautta. Suomalaista koulutusta kunnioitettiin ja halu opiskella oli korkea sekä miehillä että naisilla.

Puhuttaessa valtaistumisesta joudutaan väistämättä keskustelemaan myös vallan käsitteestä. Valta on monimuotoisesti jäsentyvien prosessien ja sosiaalisen kanssakäymisen seurauksena syntyvä tuote. Periaatteessa kukaan ei omista valtaa, mutta se on läsnä joka paikassa. Se on sosiaalisesti jaettu aktiivinen ilmiö, joka tulee näkyväksi ihmisten luomissa struktuureissa ja sovituissa normeissa. Sitä annetaan, se luovutetaan ja ansaitaan. Valta sisältää aina mahdollisuuden kontrolloida, rajoittaa ja asettaa erilaiset ihmiset ja ryhmät toisiaan vastaan (4).

Valta voidaan jaotella yhteiskunnan eri areenoilla ylivaltaan (power over), toimintavaltaan (power to) ja jaettuun valtaan (power with). Ylivalta on autoritääristä ja hierarkiaan liittyvää valtaa. Ylivalta on kaksinapainen, sillä sitä joko omistaa tai ei omista. Toimintavalta on hienovaraisempaa ja siihen liittyy mahdollisuus saada aikaan toivottu tulos joko suoraan tai välillisesti. Jaettu valta taas nähdään ylivallan haastajana, jossa valta saavutetaan yhteistoiminnan kautta (5). Yhteiskunnallisen vallan lisäksi on olemassa myös henkilökohtaista valtaa (personal power), joka tarkoittaa yksilön henkilökohtaista kykyä vaikuttaa omaan ympäristöönsä (6).

Kielitaito yhdistyi turvapaikanhakijoiden kertomuksissa vallan eri tasoihin. Kielitaito näkyi ylivallan (power over) välineenä käyttää totaalista valtaa ja tilanteissa, joissa turvapaikanhakijat toivoivat pääsevänsä osallisiksi jaetusta vallasta (power with). Turvapaikanhakijat kertoivat esimerkiksi siitä, miten kielitaitoa voidaan käyttää ylivallan työkaluna jonkin ryhmän alistamiseksi oman toimintavallan alaisuuteen. Toisaalta kielitaidon avulla voidaan myös luoda kontakteja. Kontaktit muihin ihmisiin mahdollistivat turvapaikanhakijoiden mielestä pääsyn jaetun vallan piiriin. Jaettu valta on ikään kuin ylivallan vastakohta ja tarkoittaa tasa-arvoista sosiaalista valtaa, eli valtaa toimia yhdessä muiden kanssa tasa-arvoisina kumppaneina (7).

Vallan tasoihin liitetään yleensä lisäksi suostutteluvalta (power to), mutta se ei tullut kovinkaan selvästi aineistossa esille. Ehkä tämä johtui siitä, että suostutteluvalta eli toimintatavalta liittyy niin tiukasti kielitaidon hallitsemiseen, eikä sitä voida käyttää sellaisen yksilön kohdalla, jolla tätä taitoa ei ole. Tai jos käytetäänkin, niin silloin joudutaan turvautumaan tulkin apuun. Voi olla myös, että suostutteluvalta liittyy enemmän viranomaisen toimintaan ja hänen pyrkimyksiinsä saada aikaan asiakkaan tilanteessa muutosta. Silloin se ei tule esille asiakkaan puheessa, vaan pikemminkin viranomaispuheessa. Suostutteluvallalla tarkoitettiin siis toimintavaltaa, jossa toivottua tulosta tavoitellaan suoraan tai välillisesti. Henkilökohtainen valta (personal power) taas nousi turvapaikanhakijoiden keskuudessa kielitaidon oppimisen kautta tavoiteltavaksi ja saavutettavaksi voimaantumisen muodoksi. Tulosten mukaan kielitaidolla oli myös ideologinen tehtävä. Kielitaito nähtiin nimittäin mahdollisuutena parantaa ei vain omaa elämää, mutta myös ympäristön tilaa ja muiden ihmisten elämää.

Sosiaalityön ympäristöissä kohdataan enenevissä määrin asiakkaita, joiden suomen kielen taito on puutteellinen tai, jotka eivät jaa viranomaisten kanssa lainkaan yhteistä kieltä. Kielitaitoon ja kielitaidottomuuteen on näissä tilanteissa hyvä muistaa kiinnittää huomiota. Sosiaalityöntekijän on tärkeä ymmärtää kielitaitoon liittyviä eri merkityksiä ja, että maahanmuuttoon, turvapaikkaprosesseihin, uuteen maahan ja kulttuuriin sopeutumiseen liittyy paljon eritasoisia tilanteita, joiden kaikkien alkujuuri näyttäisi palautuvan kielitaitoon. Kieli on hienovarainen vallankäytön väline ja avain niin moneen lukkoon, että sitä ei voida sivuuttaa kevyin perustein. Jos yhteistä kieltä ei asiakkaan kanssa löydy, olisi tärkeää tukeutua tulkkipalveluihin hyvin matalalla kynnyksellä.

Susanna Omori, Lapin yliopisto

Perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Melkein kaikki ongelmat ratkaistuu suomen kielellä” – Kielitaito turvapaikanhakijan valtaistumisen väylänä.

Lähteet

  1. Turvapaikanhakijoita saapui viimevuonna ennätysmäärä 2016: Sisäministeriö (2016). http://www.intermin.fi/fi/maahanmuutto/turvapaikanhakijat.
  2. Rontu, Kaisa & Ruunaniemi, Katja 2014: Vastaanottokeskusten opintotoiminnan suunnitelma. https://rednet.punainenristi.fi/node/27017
  3. Borodkina, Olga & Törrönen, Maritta & Samoylova, Valentina 2013: Empowerment as a current trend of social work in Russia. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering Social Work: Research and Practice. Palmenia Centre for Continuing Education. University of Helsinki, 22-35.
  4. Jan Fook 2002: Social Work, Critical Theory and Practice. London: SAGE Publications Ltd.
  5. Hokkanen 2009: Empowerment valtaistumisen ja voimaantumisen dialogina. Teoksessa Mäntysaari, Mikko & Pohjola, Anneli & Pösö, Tarja (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS- kustannus, 315-337.
  6. Neath, Jeanne & Schriner, Kay 2998: Power to people with disabilities: Empowerment issues in employment programming. Disability & Society 13 (2) 217-228.
  7. Neath & Schriner 1998, 218; Hokkanen 2009, 326.

 


Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit

Kannabiksen viihdekäyttö on sellainen asia, josta jokaisella on varmasti oma mielipiteensä. Nämä mielipiteet ovat jakautuneet lähinnä kahteen: puolesta tai vastaan. Koska halusin päästä niin sanotusti ilmiön taakse, pro gradu -tutkielmani käsittelee kannabiksen viihdekäytölle luotuja merkityksiä, ja näiden kautta kannabiksen viihdekäyttäjille rakentuvia identiteettejä. Kannabis on tällä hetkellä käytetyin laiton huume Suomessa (1), mikä tekee tutkielmasta ajankohtaisen. Aineistona toimii City-lehden Suuri huumeraportti ja sen kommenttiosio.

Huumeiden viihdekäyttö on vapaa-ajalla tapahtuvaa, hallinnassa olevaa huumeiden käyttämistä, jonka seuraukset koetaan lähinnä myönteisiksi (2). Tutkimuksessani näen viihdekäytön juuri tällä tavalla. Viihdekäytön yleistymiseen taas ovat vaikuttaneet esimerkiksi kansainvälinen klubikulttuuri, yksilönvapauden korostaminen, suorituskeskeisyyden lisääntyminen, huumeiden saatavuuden paraneminen sekä nuorten ja aikuisten ajatusmaailmojen välille kasvanut kuilu (3).

Kannabiksen viihdekäytön puolustajien rakentamat identiteetit antavat kannabiksen viihdekäyttäjistä positiivisen kuvan. Kelvollinen pössyttelijä on kuin kuka tahansa muukin niin sanotusti hyvä kansalainen siinä mielessä, että he ovat hyvin toimeentulevia ja tekevät osansa yhteiskunnan toimimisen eteen. Kannabiksen viihdekäyttäjä voi samalla kuitenkin tuntea erilaisuuden tunnetta sellaisiin ihmisiin verrattuna, jotka eivät ole viihdekäyttäjiä. Tällöin viihdekäyttäjälle rakentuu yhteiskuntakriittisen pössyttelijän identiteetti, sillä kannabiksen käyttö on maassamme laitonta, ja tämä voi aiheuttaa viihdekäyttäjissä kritiikkiä yhteiskuntaa, lakia ja lainsäätäjiä kohtaan. 

1960-luvun hippiyteen yhdistin etenkin rauhaa ja rakkautta jakavan pössyttelijän, sillä molemmista löytyy samanlaisia piirteitä. Rakkaudella tarkoitetaan sitä, että jokaista elävää olentoa tulee rakastaa, ja rauha viittaa ihmisen sisäiseen mielentilaan, suvaitsevaisuuteen ja sopusointuun (4). Luonnon huomioiminen, rakkaus ja sisäisen maailman muutokset ovat myös joillekin nykyajan viihdekäyttäjistä tärkeitä kannabiksen käytön merkityksiä. Luonnon rakastaminen oli myös 1980-luvun Vihreälle liitolle tärkeää, josta myöhemmin muodostui nykyisinkin tuntemamme Vihreä puolue. Vihreän liiton juuret voidaan muiden 1970-80 lukujen uusien yhteiskunnallisten liikkeiden tavoin jäljittää yleiseen nuorisokulttuurin nousuun sekä hippiliikkeeseen (5). Tarkoitus ei ole yleistää, vaan kiinnittää huomio eri vuosikymmeninä tapahtuneiden asioiden ja ilmiöiden yhteyksiin ja herättää ihmisissä ajatuksia. Oikeuksiaan puolustava pössyttelijä vetoaa yksilön vapauteen tehdä omat valintansa elämässä, kunhan ne eivät aiheuta vahinkoa toisille ihmisille. Yksilön korostaminen ei liene koskaan ollut enemmän voimissaan kuin nyt, ja tähän viittaavaa retoriikkaa on nähtävissä selkeästi esimerkiksi poliittisten puolueidemme periaateohjelmissa – etenkin taas Vihreiden ja Vasemmiston.

Kannabiksen viihdekäytön vastustajien puheenvuoroista löydettävät identiteetit eivät taas anna kannabiksen viihdekäyttäjistä laisinkaan positiivista kuvaa. Heille rakentuvat nistin ja lainrikkojan identiteetit. Kannabiksen viihdekäyttäjä ei ole millään tavalla erilainen muista laittomien huumeiden käyttäjistä, ei edes riippuvaisista ongelmakäyttäjistä. Vastustajat pistävät kaikki huumeet samaan kategoriaan, joten myös huumeita käyttävät ihmiset niputetaan yhteen. Lainrikkojan identiteetti rakentuu sellaisten annettujen merkitysten kautta, jotka tekevät kannabiksen käytöstä rikollista toimintaa. Jossakin vaiheessa kannabiksen viihdekäyttäjästä saattaa tulla yhteiskunnallinen ongelma siinäkin mielessä, että vastustajat joutuvat verorahoistaan maksamaan heidän päihdehoitonsa.

Kannabiksen viihdekäyttäjissä tuntuu olevan tutkimuksen mukaan toisaalta elementtejä hippiliikkeestä, mutta samalla nykyajan yhteiskunnan etenkin yksilönvapauteen liittyvät arvot yhdistyvät tähän. Vaikka tarkoitus ei ole yleistää, on kuitenkin sosiaalityöntekijällekin hyödyllistä tietää mitä kannabiksen viihdekäytön taustalla saattaa mahdollisesti olla, sillä ilmiö tulee todennäköisesti vain kasvamaan. 

Jenni Tuominen, Lapin yliopisto

Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan ”Hyvä, paha pössyttelijä” – Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit

Lähteet

1. Partanen, Juha 2002: Huumeet maailmalla ja Suomessa. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka. Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 13-37.

2. Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Salasuo, Mikko 2004: Huumeet ajankuvana – huumeiden viihdekäytön kulttuurinen ilmeneminen Suomessa. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi.

3. Allaste, Airi-Alina 2006: Drug Cultures in Estonia – Contexts, Meanings and Patterns of Illicit Drug Use. Tallinn University Press. Tallinna, Viro; Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Parker, Howard & Aldrigde, Judith & Measham, Fiona 1998: Illegal leisure – the Normalization of Adolescent Recreational Drug Use. Routledge. Great Britain.

4. Tarvainen, Veikko 1993: 60-luvun kapina. Like. Helsinki.

5. Mickelson, Rauli 2015: Suomen puolueet. Vapauden ajasta maailmantuskaan. Vastapaino. Tampere. 


Isyys eron jälkeen

Eroa ei tule nähdä pelkästään huonona asian lapsen elämässä. Vaikka vanhemmat eroavat toisistaan ja parisuhteesta, ero ei päätä vanhemmuutta. Ero muovaa kuitenkin arkea, rooleja ja suhteita. Suhde lapseen ja lapsen etu voivat nousta eron seurauksena vanhempien huomion keskiöön.

Tutkimuksessani isien kokemus isyydestä eron jälkeen oli alkuun hämmentävää ja hieman pelottavaa. Ero toi uudenlaista vastuunottamista. Isyys koettiin tärkeäksi ja isät halusivat olla lastensa elämässä aktiivisesti mukana. Isät kokivat, että jos yhteistyö lapsen äidin kanssa toimii, tapaamiset lapsen kanssa järjestyvät hyvin. Isät kokivat keskinäisen yhteistyön ja hyvän vuorovaikutuksen vahvistavan lapsen etua ja asemaa. Isät kokivat, että eron jälkeen keskinäistä puhetta ja keskustelua oli tullut enemmän lapsen ja hänen äidin kanssaan.

Kuka huolehtii, ettei vanhempiensa eron kokenut lapsi, joudu itse huolehtimaan oikeudestaan tavata isäänsä?

Vanhempien eron jälkeen lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa ja vanhemmilla velvollisuus huolehtia yhdessä lapsesta. Tutkimuksessani isät toivoivat lapsen tapaamisia enemmän. Toivettaan he eivät useinkaan rohjenneet esittää lapsen äidille tai viranomaiselle. Isät eivät he halunneet nostaa asiaa esille äidin kanssa, jotta sovitut tapaamiset eivät peruuntuisi. He eivät halunneet painostaa lastensa äitiä ja korostivat, että äidin ja lapsen hyvinvointi nivoutuvat kiinteästi toisiinsa.

Lastenvalvoja on tavallisesti ensimmäinen viranomainen keneen vanhemmat ottavat yhteyttä erotilanteessa. Ensimmäisellä tapaamisella vanhemmilla voi olla jo jonkinlainen suunnitelma, miten he aikovat huolehtia lapsesta. Lastenvalvojan rooli on tärkeä eroauttamistyössä, tästä syystä vanhempien ja lastenvalvojan ensitapaamiseen tulisikin varata riittävästi aikaa. Lastenvalvojan tehtävänä eroauttamisessa on nostaa lapsen asema keskiöön, sekä tarvittaessa neuvoa ja ohjata heitä muihin eroauttamispalveluihin.

”Turboahdettu tapaamisaikaa”

Tutkimuksessani isät kokivat, että heidän ja lasten väliset tapaamisajat olivat liian lyhyitä. He kokivat, että yhdellä tapaamiskerralla oli niin paljon tehtävää ja puhuttavaa, että aika ikään kuin loppui kesken. Isät eivät kuitenkaan halunneet, että tapaamistilanteet olisivat suoritustilanteita, vaan he pyrkivät luomaan niistä rentoja yhdessäolon hetkiä. Isät eivät halunneet kilpailua, siitä kumman luona lapsi viihtyy paremmin vaan isät halusivat elää tavallista lapsiperheen arkea lastensa kanssa.

Tutkimuksessani nousi esille, kuinka isät olisivat kaivanneet eron jälkeisiin ensitapaamisiin jonkinlaista valmennusta, ohjeistusta tai vertaistukea. ”Kukaan ei kertonut eikä valmistanut minua ensi tapaamiseen. Ilmassa oli paljon kysymysmerkkejä sekä molemmin puoleista jännitystä”.

Anita Tervo. Lapin yliopisto

Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkielmaan: ”Tyhjäksi puserrua aikaa”, Isä – lapsi suhde eron jälkeen


Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena

Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena Lastensuojelun edunvalvonnasta säädetään lastensuojelulain 22§:ssä. Pykälä on lapsen asioista vastaavaa sosiaalityöntekijää velvoittava, mutta vielä toistaiseksi huonosti tunnettu tai ainakin harvoin käytetty lapsen osallisuutta korostava lainkohta. Lapsilla ja nuorilla on kuitenkin hyvin positiivisia kokemuksia edunvalvontaprosesseista, joissa edunvalvoja on kulkenut lapsen rinnalla jopa useiden vuosien ajan.

Tieto edunvalvontamääräyksestä tulee lapselle ja nuorelle usein yllätyksenä, eikä heillä ole tietoa edes siitä, mitä edunvalvonta on, kuka sitä on hakenut ja miksi, kuka heidän edunvalvojansa on, mitä edunvalvoja tekee ja mitä edunvalvonta lapselle ja nuorelle merkitsee. Hyvin epäselvästä ja aikuisjohtoisesta lähtötilanteesta huolimatta edunvalvontaprosessi kokonaisuudessaan merkitsee lapselle ja nuorelle pysyvän, luottamuksellisen ja tärkeän ihmissuhteen syntymistä aivan vieraan aikuisen ihmisen kanssa.

”Ei ois tullu kuulluksi ilman edunvalvojaa”
Lastensuojeluprosessi ja etenkin siihen liittyvät erilaiset päätöksentekotilanteet näyttäytyvät lapselle ja nuorelle epäselviltä, osittain jopa kaoottisilta. Edes edunvalvojan mukana oleminen ei poista epämääräisyyden ja hallitsemattomuuden tunnetta lapsilta ja nuorilta. Lapsen ja nuoren osallistumisen mahdollisuudetkaan omassa asiassaan eivät ole itsestään selviä. Edunvalvoja pystyy kuitenkin omalla toiminnallaan tukemaan lasta oman mielipiteen muodostamisessa sekä huolehtimaan siitä, että lapsi ja nuori tulee kuulluksi joko suoraan tai edunvalvojansa kautta.

Edunvalvojan tehtävä on kaksijakoinen: hänen tulee tuoda esille lapsen ja nuoren mielipide häntä koskevassa päätöksenteossa, mutta muodostaa myös oma mielipiteensä siitä, mikä ratkaisu olisi lapsen edun mukainen. Tämä kaksoisrooli ei kuitenkaan heikennä lapsen ja nuoren sekä edunvalvojan välistä luottamusta. Tärkeintä on yhteinen keskustelu eri näkemyksistä molemminpuolisen ymmärryksen lisäämiseksi.

”No se niinku selvensi mulle niitä asioita”
Lapset ja nuoret kuvailevat edunvalvojaa sanoilla sanansaattaja, asioiden hoitaja ja kartalla olija. Sanansaattajan roolissa edunvalvojan tehtävänä on pitää esillä ja viedä eteenpäin lasten ja nuorten asioita ja mielipiteitä. Asioita hoitaessaan edunvalvojat esimerkiksi osallistuvat epävirallisiin kohtaamisiin ja arkisten asioiden hoitamiseen. Toiminta määräytyy pitkälti lasten ja nuorten tarpeiden ja toiveiden mukaan. Edunvalvoja on myös ”kartalla olija”, joka tuntee lapsen ja nuoren vuosien ajalta, luo häneen pysyvän, tärkeän ja luottamuksellisen ihmissuhteen, tietää ja tunnistaa lapsen ja nuoren tarpeet ja toiveet, puhuu lapsen puolesta ja vie hänen sanaansa eteenpäin viranomaisille ja muille lapsen asioissa työskenteleville ammattilaisille. Kartalla olija pystyy hoitamaan tehtäväänsä tapaamalla lasta ja nuorta säännöllisesti.

”Lähheinen ja luottamuksellinen suhde”
Edunvalvojan sekä lapsen ja nuoren välinen suhde rakentuu hitaasti kohtaamisten, keskusteluiden ja vapaan yhdessäolon kautta. Edunvalvontasuhteet ovat usein vuosien mittaisia, jolloin edunvalvojan pysyvyys sekä säännölliset tapaamiset ovat merkittäviä tekijöitä suhteen rakentumiselle. Huostaanotetuilla lapsilla on usein takanaan katkenneita ihmissuhteita, epävarmuutta ja menetyksiä. Edunvalvonta mahdollistaa lapselle ja nuorelle pysyvän ihmissuhteen edunvalvontamääräyksen ajaksi. Pysyvyyden lisäksi edunvalvojalla on todellisia, lakiin perustuvia mahdollisuuksia vaikuttaa lapsen ja nuoren lastensuojeluprosessiin ja sitä kautta heidän arkielämäänsä.

Jokaisella lapsella on lain suoma oikeus edunvalvojaan, mikäli edunvalvontamääräyksen kriteerit täyttyvät. Todellisuudessa edunvalvojan tarpeen arvioiminen ja hakeminen jää usein yksittäisen sosiaalityöntekijän vastuulle. Kiireellisimpien asioiden vuoksi edunvalvonnan hakemiseen liittyvä arviointi ja keskustelu lapsen kanssa voi helposti unohtua. Lapselle ja nuorelle tulisi kertoa edunvalvonnasta, jotta hän osaisi tarvittaessa myös itse vaatia edunvalvojan hakemista.

Edunvalvonnasta huolimatta lastensuojeluprosessia kokonaisuudessaan tulisi selkiyttää. Lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän tehtävänä on varmistua siitä, että asiakkaana oleva lapsi tai nuori on tietoinen omasta tilanteestaan ja siihen liittyvistä toimenpiteistä. Hänelle tulee myös perustellusti kertoa, keitä henkilöitä hänen asiassaan on mukana ja mitkä ovat heidän roolinsa. Lastensuojeluprosessin selkiyttämisen lähtökohtana on varmistaa, että lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä kohtaa asiakkaana olevia lapsia ja nuoria riittävän usein oppiakseen tuntemaan heidät ja heidän tarpeensa.

Myös edunvalvontatyöskentelyä voidaan kehittää entistä lapsilähtöisemmäksi. Vaikka lapset ja nuoret kokevat edunvalvonnan toimivana ja tärkeänä toimintana, edunvalvojat eivät ole voineet työskentelyllään poistaa lapsilta lastensuojeluprosessiin liittyvää epäselvyyttä. Edunvalvojan tulisi vielä selkeämmin kertoa lapselle ja nuorelle lastensuojeluprosessin vaiheista ja niihin vaikuttavista tekijöistä. Edunvalvojan tulee myös huolehtia siitä, että aikuisjohtoisissa tilanteissa asiat käsitellään lapsen kielellä selkeästi ja ymmärrettävästi.

Pilvikki Harju, Lapin yliopisto

Kirjoits perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Meillä tuli semmonen hyvä suhde”  Lasten ja nuorten kokemuksia lastensuojelun edunvalvonnasta


Päihdeäiti haluaa rakastaa lapsensa ehjäksi

 ”Sillai käyny läpi oman lapsuuden surua siitä, ett ei oo ite voinu olla lapsi…Lähinnä ne päihteet on ollu mulle semmonen selviytymiskeino jotenki..”

Erilaiset käyttäytymis- ja käsitysmallit siirtyvät sukupolvelta toiselle ja päihdeongelmat aiheuttavat tutkimusten mukaan tähän erityisen riskin (1). Tutkimukseni tarkoitus oli kuvata haastateltujen äitien näkemyksiä siitä, kuinka heidän oma päihteiden käyttönsä oli vaikuttanut heidän lastensa elämään. Tarinaan hiipi kuitenkin kuin huomaamatta sivujuonne. Äitien tarinoissa tuli kuuluviin, kuinka heidän vanhempiensa päihteiden käyttö äitien omassa lapsuudessa oli vaikuttanut siihen, millaiseksi heidän elämänsä oli muodostunut. Tämän juonipolun osuus korostui osaltaan myös metodologisten valintojeni vuoksi; narratiivisuus tutkimusotteena nosti äitien omat tarinat lapsista tuotettujen tarinoiden rinnalle. Myös näistä äideistä tuli näkyviin lapsi, jonka elämään vanhemman päihteiden käyttö oli jättänyt jälkensä.

Jokaisen päihdeongelmaisen äidin tilanne on omanlainen, joten stereotypioiden luominen päihdeäideistä voi olla kyseenalaista. Tärkeä on kuitenkin ymmärtää mistä lähtökohdista päihdeäidit usein vanhemmuuttaan rakentavat. He ovat poikkeuksellisen usein kokeneet omassa lapsuuden-perheessään vaikeuksia ja turvattomuutta. (2). Tämä korostui myös kuulemissani äitien tarinoissa. Osalla tutkimukseni äideistä oli lapsuudenkokemuksena myös seksuaalista hyväksikäyttöä tai väkivaltaa. Lapsena kaltoinkohdeltu ei ehkä aikuisena kykene luomaan turvallista kiintymyssuhdetta omiin lapsiinsa. Tämä lisää taas riskiä oman lapsen kaltoinkohtelulle ja ongelmien siirtymiselle seuraavaan sukupolveen. (3).

Päihteilevällä äidillä ei itsellään ole useinkaan ollut minkäänlaista äidin mallia.  Siksi hän voi olla kuin imuri, imeä kaikesta vähän yrittäen olla kaikin tavoin kuvittelemansa ihanneäidin mukainen. Hän haluaisi olla pullantuoksuinen äiti, mutta hänellä ei ole keinoja toteuttaa sitä. Elämä on ennemminkin selviytymistaistelu. Päihdeäidit joutuvatkin usein turvautumaan oman lapsuuden taustansa ja omien hoivakokemustensa vuoksi puutteellisiin vanhemmuuden keinoihin (2). 

Kiistatonta on, että vanhemman päihteiden käytön haitat lapselle ovat usein pitkäaikaisia. Lapsen varhaiset kokemukset voivat vaikuttaa hänen biologiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen kehitykseensä kriittisellä tavalla. (1). Tarinoissaan äidit näkivät äitiydessään kuitenkin myös hyvää. He rakastivat lapsiaan äärettömästi ja antoivat lapsille rakkautta ja läheisyyttä, syliä, halauksia ja pusuja.

Vaikea menneisyys jättää vanhemmuuteen särönsä, mutta äidin hakiessa apua ja asettuessa menneisyyden ja vuorovaikutuksen työstämiseen, hän voi löytää itsestään uusia äitiyden puolia ja sitä myötä uudenlaisen tavan olla lapsen kanssa (4). Äidin raitistuminen toi tarinoissa lasten elämään pysyvyyttä ja äidit olivat eri tavoin lapsilleen läsnä kuin aiemmin. Päihteettömyyden myötä äideillä oli mahdollisuus alkaa pohtimaan ja käsittelemään kipeitä asioita, eheyttämään myös itseään.

”Vaikka päihdeongelmaisen äidin rakkaus ei ole vastuullista, mutta se on rakkautta. Ei oo vastuullista vanhemmuutta, mutta rakkaus on olemassa ja se on sille lapselle tärkeätä. Ett vaikka äiti ei asu mun kanssa, niin se rakastaa minua, se pitää ehjänä sen lapsen.”

Katja Salminen-Lahtinen, Lapin yliopisto

Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Rakkaus pitää ehjänä?” Äitiys ja päihteet –äitien narratiiveja lastensa elämästä

Lähteet

Holmila, Marja & Bardy Marjatta & Kouvonen Petra 2008: Lapsuus päihdeperheessä ja kielteisen sosiaalisen perimän voittaminen. Yhteiskuntapolitiikka 73 (4) , 421-432. (1)

Savonlahti, Elina & Pajulo, Marjukka & Piha, Jorma 2003: Päihdeäidit, vauvat ja varhainen vuorovaikutus. Teoksessa Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko  & Tamminen, Tuula (toim.):  Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki. 327–337. (2)

Mennen, Ferol E. & O’Keefe, Maura 2005: Informed decisions in child welfare: The use    of attacment theory. Children and Youth Services Review (27), 577-593. http://ac.els-cdn.com/S0190740904002440/1-s2.0-S0190740904002440-main.pdf?_tid=117b9aea-c753-11e5-982c-00000aab0f27&acdnat=1454159709_ca291e7cedba8c7d3286e696515903d5. (3)

Siltala, Pirkko 2003: Traumatisoitunut vanhemmuus ja varhainen vuorovaikutus.Teoksessa

Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko  & Tamminen, Tuula (toim.):  Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki.268-282. (4)


Terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus

”…niin tuossahan tuo istuu ja jutellaan ongelmista, niin kuin sellaisista mitä on tapahtunut ja sun muuta, se lisää ymmärrystä” Asiakkaan käsitys terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuudesta.

Pro gradu –tutkielmani käsittelee terveyssosiaalityön asiantuntijuutta, jota tehdään terveydenhuollon organisaatiossa. Erään työntekijän kuvaus: ”Monesti tarvitaan tietoa toimeentulosta ja sosiaalityöntekijä tietää niistä parhaiten, joo ne sillai niin kuin ohjaa ja neuvoo. Ne tietää myös asumiseen liittyvistä tuista. Monet asiakkaat ovat veloissa ja tarvitsevat apua myös velkojen hoitoon. Sosiaalityöntekijä voi auttaa tällaisissakin asioissa.”

Mitä terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus on asiakastyöskentelyssä?

Terveyssosiaalityöntekijän työ käsittää terveyden ja sosiaalisuuden edistämistä ja ylläpitämistä. Kokonaisvaltainen näkemys sairaudesta ja sen vaikutuksista sosiaalisuuteen ovat terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuuden keskiössä. (1). Terveyssosiaalityön asiantuntijuus edellyttää: hyviä vuorovaikutustaitoja, voimaannuttavaa työotetta, neuvontaa ja ohjausta psykososiaalisen työotteen lisäksi.

Vuorovaikutus on kohtaamista, jossa osallistujat tuottavat ja jakavat sekä tulkitsevat merkityksiä yhdessä. Hyvään vuorovaikutukseen päästään kuuntelemisen taidolla, tunnetaidoilla ja kyvyllä ymmärtää eri-ikäisten asiakkaiden todellisuutta. Hyvä vuorovaikutus sisältää kyvyn antaa tukea, ylläpitää keskustelua ja reflektoida kuulemaansa. Psykososiaalisella lähestymistavalla haetaan syvällisempää ymmärrystä asiakkaan ajattelusta, tunteista ja hänen toiminnastaan. Tällä pyritään muutoksen aikaansaamiseen asiakkaan elämässä. Neuvonnalla ja ohjauksella pyritään saattamaan asiakas oikeiden palveluiden ja tukien piiriin.

Mitä on terveyssosiaalityöntekijän moniasiantuntijuus?

Moniasiantuntijuus terveyssosiaalityössä käsittää työryhmä- ja verkostotyöskentelyn sosiaaliturva- ja lainsäädäntöasiantuntijuuden, työ kehittämisen ja haasteet. Terveyssosiaalityöntekijä tarvitsee laajan tietopohjan lainsäädännöstä, sosiaalipalveluista ja sosiaaliturvasta. Terveyssosiaalityöntekijä työskentelee usein moniammatillisissa työryhmissä asiakkaiden verkoston kanssa, johon kuuluvat perhe, lähipiiri ja viranomaiset. Työn kehittämisessä ja haasteiden voittamisessa painotetaan terveyssosiaalityön asiantuntijuuden esille tuomista muille ammattiryhmille ja hallinnolle.

Katri Herala, Lapin yliopisto

Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan ”Ne etsivät ratkaisuja yhdessä asiakkaan kanssa.” Terveyssosiaalityön asiantuntijuutta määrittämässä.

Lähteet

  1. Lindén, Mirja 1999: Terveydenhuollon sosiaalityö moniammatillisessa toimintaympäristössä. Sosiaali- ja terveysalan kehittämiskeskus. Raportteja 234. Helsinki: Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus.

 


Vuorovaikutus vaikuttaa – Rikoksia tehneiden tukeminen rikoksista irrottautumisen prosessissa

”Mä olin vapautunut muovipussin kanssa” –toteamus on käytännössä monelle totta. Vankeudesta vapautumisen vaiheessa yksilö on uuden edessä halutessaan suunnistaa rikoksettomaan elämään.

Rikoksista irrottautuminen on monisyinen prosessi, johon vaikuttavat useat eri tekijät. Siinä yksilön saamalla vuorovaikutuksellisella tuella on keskeinen merkitys. Erityisen riskialttiissa tilanteessa ovat tuomion suorittamisen jälkeen vapautumisen vaiheessa he, joilla ei ole rikoksista irrottautumista tukevaa omaa sosiaalista verkostoa.

Rikoksia tehneiden elämänhistoriassa on usein monenlaisia kasautuneita huono-osaisuuteen liittyviä tekijöitä ja rikolliseen käyttäytymiseen johtaneet kehityskulut ovat alkaneet jo varhain.  (Timonen 2009, 3-4, 55-89. Blomster & Muiluvuori 2011, 148-150. Elonheimo 2010, 51-52, 56-57). Yksilön toimintaan vaikuttavat sekä yksilölliset tekijät että sosiaaliset tekijät laajemmin aina yhteiskunnan rakenteisiin saakka. Syrjäytymisen kehästä ulospääseminen ei ole helppoa rikoksista saadun tuomion suorittamisen jälkeen (Kyngäs 2000, 15, 38, 41-45. 230-231, 234, 240).

Leimasta eroon ja eteenpäin

Rikollisen leimaa on vaikea karistaa. Rikoksista irrottautumiseen liittyy vaihe, jossa rikoksentekijä luo uudestaan identiteettiään. Tälle vaiheelle on ominaista, että rikostaustan omaava alkaa mieltämään itsensä ei-rikoksentekijänä. (Viikki-Ripatti 2011, 198-200.) Ei-rikolliseen elämäntapaan liittyvän identiteetin uudelleen prosessoinnin vaiheessa on tukea antava, arvostava ja välittävä vuorovaikutus keskeistä. Ilman sitä rikoksista irrottautuminen voi vaikeutua.  

”Sit kun oon saanut oikeen avun, oon saanut elämästä kiinni”

Näin totesi eräs opinnäytetyöhöni haastattelema rikostaustan omaava henkilö. Mitä tämä apu sitten on? Tutkimuksessani, jossa haastattelin ryhmähaastattelumenetelmin 13 rikostaustan omaavaa, tuli esille, että keskeistä rikoksista irrottautumisen tukemisessa on paitsi kuntoutumiseen tähtäävien tukitoimien mahdollistaminen, niin myös ennen kaikkea se, että yksilö kohdataan arvostavasti, välittävästi ja yksilöllisesti. Hyvä vuorovaikutus sosiaalityöntekijän kanssa edistää rikoksista irrottautumista. Sosiaalityön vaikuttavuutta edistää  kasvokkain tapahtuva hyväksi koettu vuorovaikutus. Yhteiskunta- ja sosiaalieettisesti tarkasteltuna onkin tärkeää, etteivät taloudelliset leikkaukset kohdistu sosiaalityön käytäntöön siten, että rikostaustan omaavat joutuvat pääasiassa asioimaan kirjallisesti sosiaalitoimessa.  Monilla rikoksia tehneillä on ollut jo lapsuudesta saakka elämänhallinnan vaikeuksia ja terveydellisiä haasteita. Tällöin kuntouttavan sosiaalityön merkitys korostuu aikuisuudessa. Parhaimmillaan sitä toteutetaan suunnitelmallisesti ja pitkäjänteisesti.

Rikoksiin ajautuminen on prosessi, johon vaikuttavat monet eri tekijät

Usein tähän liittyvät prosessit ovat alkaneet jo lapsuudessa, jolloin on tärkeää kiinnittää huomiota myös ennaltaehkäisevään työhön ja varhaiseen tukeen.

”Pitäis olla niin, että jauhetaan yhteistä taikinaa, eikä niin, että jokainen jauhaa omaa taikinaansa.”

Rikoksista irrottautumisen tukemisessa yhteistyö eri viranomaisten kesken on tärkeää, kuten edellä oleva opinnäytetyötutkimukseni lainauksessa todetaan. Osallisuuden edistämisessä ja syrjäytymisen kehästä ulospääsemisessä on jokainen kohtaaminen merkityksellistä. Tämä haastaa paitsi sosiaalityöntekijät, niin myös jokaisen kanssakulkijan ottamaan mukaan jo tuomionsa kärsineet.

Rikoksista irrottautumisen prosessissa yksilö koittaa etsiä uutta paikkaa yhteiskunnan systeemissä. Monesti kiinnittyminen siihen voi olla haasteellista. Siihen vaikuttaa rikostaustan omaavan yksilöllisyys sekä sosiaaliset ja yhteiskunnalliset tekijät. Koska rikostaustan omaavalla on usein rankka psykososiaalinen historia ja elämänhallinnan vaikeuksia, korostuu vuorovaikutuksen merkitys.

Camilla Sundell, Lapin yliopisto


Verkosta tukea pienten lasten äideille

Internetin avulla ihmisten on helppo kohdata toisiaan ja olla vuorovaikutuksessa keskenään. Erityisesti pienten lasten äidit ovat ottaneet erilaiset verkkoyhteisöt omaksi kanavakseen, jossa he jakavat kokemuksiaan ja saavat tukea vertaisiltaan. Verkkoon onkin syntynyt lukuisia äitien omia nettiyhteisöjä, kuten keskustelufoorumit sekä viime vuosina suureen suosioon nousseet äitiysblogit.

Joillekin äideille internet on ainoa paikka, jossa heillä on mahdollisuus tavata muita äitejä. Verkkoyhteisöt ovatkin muodostuneet kaikille avoimiksi vertaisryhmiksi. Julkisilla palveluilla olisi mahdollisuus tarjota samantyyppisiä yhteisöllisiä ryhmiä myös suljetummassa muodossa. Verkkovälitteisyyttä ei ole juurikaan hyödynnetty perheille suunnattujen hyvinvointipalveluiden toteuttamisessa.

Tällaisille palveluille selkeästi olisi tilausta. Äideillä on tarve tuoda esille omaa äitiyttään ja samalla saada muiden hyväksyntää. Neuvola ei kuitenkaan enää automaattisesti järjestä äitiryhmiä, joten verkostoituminen ja tuen saaminen muilta äideiltä ei ole itsestään selvää.

Pikkulapsiarki on äideille hyvin raskasta, mutta siitä selviämistä tuntuu helpottavan mahdollisuus keskustella ja jakaa omia kokemuksiaan samassa elämäntilanteessa olevien kanssa. Toisten äitien kokemusten kautta he ymmärtävät, että muutkin käyvät läpi samanlaisia tilanteita, eivätkä he suinkaan ole yksin omien kokemustensa tai ajatustensa kanssa.

Neuvolan toiminta ei äitien mielestä ole myöskään riittävän yhteisöllistä eikä se tarjoa nopeaa apua päivittäisiin tai yllättäviin tilanteisiin. Äitien verkkoyhteisöissä sen sijaan vallitsee vahva yhteisöllisyys ja me-henki. Äidit kannustavat toisiaan ja kantavat huolta toistensa elämäntilanteista ja jaksamisesta. He jakavat mielellään omia kokemuksiaan auttaakseen muita. Lisäksi verkkoyhteisöissä tukea ja neuvoja on saatavilla hyvin nopeasti. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta yhteisöstä on Facebookiin perustetut paikkakuntakohtaiset Hätäkahvit – nimellä toimivat ryhmät, joissa äidit voivat pyytää toisiltaan nopeaa käytännön apua.

Miten verkkoa voitaisiin hyödyntää hyvinvointipalveluissa? Esimerkiksi neuvolan tai lastensuojelun palvelujen oheen voidaan luoda toimintaa, joka tarjoaa äideille mahdollisuuden osallistua vertaisryhmään verkon välityksellä.  Tällaisessa ryhmässä äidit voivat tutustua samassa elämäntilanteissa oleviin vertaisiin ja jakaa omia kokemuksiaan luottamuksellisessa ympäristössä ja näin saada sosiaalista tukea. Verkkovälitteisissä ryhmissä äidit voisivat saada apua ja tukea vuorokaudenajasta riippumatta, toisin kuin julkisen sektorin palveluissa yleensä. Verkkovälitteisten palvelujen avulla myös palvelujen saatavuus erityisesti harvaan asutuilla alueilla paranisi.

Internetin potentiaali tulisi nykyistä paremmin huomioida perheille suunnattujen palveluiden kehittämisessä. Palvelujärjestelmän tehtävänä on kehittää sellaisia verkkopalveluja, jotka vastaavat asiakkaiden tarpeisiin ja joiden käyttö on helppoa hektisessä pikkulapsiperheen arjessa.  

Pauliina Posio, Lapin yliopisto

Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan Sosiaalista tukea? Verkkoympäristöt pienten lasten äitien arjen tukena


Parisuhdeväkivallan vaietut kokijat

Mies ei voi kokea parisuhdeväkivaltaa? Henkinen väkivalta ei ole väkivaltaa? Tutkimuksemme kumosi vahvasti kyseiset väitteet.

Miehen kokema väkivalta on yhteiskunnassamme valtava tabu. Keskustelu menee helposti siihen, että puhuessamme miesten kokemasta väkivallasta, vähättelisimme jotenkin naisten kokemaa parisuhdeväkivaltaa. Asia ei tietenkään ole näin. Miesten kokemaa parisuhdeväkivaltaa pitää tuoda ihmisten tietoisuuteen, sillä se on yhteiskunnassamme vaiettu aihe.

Miehet itsekin mielellään vähättelevät kokemaansa parisuhdeväkivaltaa ja eivät hae siihen apua. Avun hakeminen on heille haastavaa ja itse väkivaltaongelmaa ei välttämättä edes tiedosteta ja jos tiedostetaan, niin miehet ajattelevat omassa mielessään, että miehen on kestettävä kipua. Kipua miehet mieluummin kestävätkin kuin aiheesta puhumisen häpeän. Tutkimuksemme perusteella sukupuoliroolit vaikuttavat miehillä erittäin voimakkaasti väkivaltaan suhtautumiseen sekä siihen, että apua ei haeta. Tutkimuksemme miehet kantoivat pitkään syyllisyyttä suhteen ongelmista ja sen päättymisestä.

Väkivallan muodot ja seuraukset

Miehet kokevat erityyppisiä väkivallan muotoja. Henkinen väkivalta haavoittaa uhriaan voimakkaasti. Tyypillistä on, että eri väkivallan muodot ovat yhteydessä toisiinsa. Miehet kokevat kontrollointia, mitätöintiä, manipulointia, uhkailua ja kiristämistä, taloudellista väkivaltaa sekä rajua fyysistä väkivaltaa.

Parisuhdeväkivallalla on pitkäaikaisia vaikutuksia miehiin. Miehet kokevat ahdistusta ja epätoivoa sekä häpeää koetusta väkivallasta. Erityisesti sillä on vaikutusta miesten itsetuntoon. Miehillä esiintyy univaikeuksia ja masennusoireita sekä poissaoloja töistä ja koulusta. Koettu väkivalta vaikuttaa miehiin siis hyvin kokonaisvaltaisesti.  

Palveluiden kehittäminen

Miesten on hyvin vaikeaa hakea apua, sillä he jo etukäteen kokevat, ettei heidän parisuhdeväkivallan kokemuksiaan osata kohdata palvelujärjestelmässä. Tutkimuksemme perusteella miehet tarvitsevat ymmärtävää ja kärsivällistä kuuntelijaa. Ammattilaista, joka ikään kuin vahvistaa miesten kokemukset todeksi ja että heillä on oikeus tuntea kuten he tuntevat ja saada apua parisuhdeväkivaltaan. Toisaalta tarvitaan jämäkkyyttä, patistusta tilanteen etenemiseksi sekä konkreettisia neuvoja.

Palvelujärjestelmää tulee kehittää niin, että miehillä on helpompi hakeutua niiden piiriin. Jotta työskentely onnistuu parisuhdeväkivaltaa kokeneen miehen kanssa, ensimmäinen tapaaminen väkivaltapalveluiden työntekijän kanssa on merkittävä, sillä se ratkaisee palveluissa pysymisen ja on ensimmäinen askel miehen toipumiseen väkivaltaisesta suhteesta.

Miesten kokemasta parisuhdeväkivallasta pitää ehdottomasti keskustella julkisuudessa enemmän! Tutkimuksemme miehet toivoivat erityisesti tätä, sillä miehet tarvitsevat muiden samassa tilanteessa olevien miesten kokemustietoa aiheesta. Sitä, että he eivät ole jotain outoja poikkeustapauksia, vaan on muitakin parisuhdeväkivaltaa kokeneita miehiä. Näin miehet voivat päästä eroon syyllisyyden ja epäonnistumisen kokemuksistaan ja hakeutua väkivaltapalveluihin ilman henkistä painolastia. Väkivaltapalveluiden ”markkinointiin” tulee jatkossa panostaa niin, että niissä otetaan selkeästi huomioon MYÖS miehet väkivallan kokijoina, eikä vain tekijöinä!

Reeta Laitinen & Suvi Orislahti, Lapin yliopisto

Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Kuopassa – Miesten kokemuksia parisuhdeväkivallasta


Parisuhdeväkivallan vaiettu salaisuus

Väkivallan tekijä pystyy käyttämään vallan elementtinä väkivallan salattavuutta. Naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa esiintyy vieläkin yhteiskunnassamme, vaikka olemme hyvinvointivaltio, jossa korostetaan miesten ja naisten tasa- arvoa sekä molemmilla olevia yhtäläisiä ihmisoikeuksia. Miten yhteiskuntamme ja siellä olevat ihmiset suhtautuvat parisuhdeväkivaltaan? Käytän lähdeaineistona mediassa esillä olevia kirjoituksia parisuhdeväkivallasta.

Väkivalta vaikuttaa sen kokijaan, sekä koko perheeseen. Se voi raaimmillaan johtaa puolison ja/ tai myös lasten kuolemaan! Perhesurmat olivat puheenaiheena mediassa muutama vuosi sitten ja osassa niissä syynä oli, että puoliso surmasi perheensä, koska nainen halusi erota miehestään. Puoliso menettää eron myötä valta- asemansa suhteessa naiseen. Sisäasianministeri Päivi Räsänen kertoi Terveyden ja hyvinvointilaitoksen tekemästä selvityksestä, jonka mukaan viranomaisten välisen yhteistyön lisäämisellä voitaisiin paremmin tunnistaa ja puuttua perheessä vallitsevaan väkivaltaan. Asenteita muuttamalla voitaisiin tarjota perheelle enemmän apua eikä vain välttämättömiä toimenpiteitä. Ilman tätä väkivallan kierrettä on vaikea katkaista.

Nainen voidaan leimata parisuhdeväkivallan aiheuttajaksi. Asenteet ovat syvällä yhteiskunnassamme, jotka muodostuvat jo lapsuudessa. Voidaan ajatellaan, että nainen voi omalla käyttäytymisellään vaikuttaa väkivallan syntymiseen. Parisuhdeväkivallassa myös mies syyllistää naista käyttämästään väkivallasta. Nainen uskoo lopulta omaan syyllisyyteensä ja alkaa tämän syyllisyyden, häpeän ja väkivallan pelon johdosta peitellä tai kaunistella kokemaansa väkivaltaa itselle ja muille sekä puolustella sen tekijää. Nainen haluaa onnistua omassa roolissaan puolisona, äitinä ja kodista huolehtijana sekä saavuttaa hyvän parisuhteen. Se tarkoittaa kulissien ylläpitämistä onnellisesta parisuhteesta, jonka väkivallasta puhuminen rikkoo.

Parisuhdeväkivalta voi jatkua perheen kodissa vuosikausiakin ilman, että kukaan huomaa naisen hätää. Tällöin nainen jää yksin asian kanssa ja se mahdollistaa väkivallan jatkumisen ja pahenemisen. Mies voi eristää naisen muista ihmisistä ja estää naisen avun hakemisen. Nainen voi myös tottua miehen käyttämään väkivaltaan ajan kuluessa, jolloin se normalisoituu osaksi parisuhdetta. Parisuhdeväkivalta voi myös jatkua jos nainen ei osaa tunnistaa kohtaamansa väkivaltaa väkivallaksi, kuten henkistä väkivaltaa. Parisuhdeväkivaltaa koskevan tiedon lisäämisellä voitaisiin helpottaa väkivallan tunnistettavuutta.

Viranomaisten asenteet voivat vaikuttaa parisuhdeväkivallasta puhumiseen ja avun hakemiseen. Nainen voi kokea, että hän ei saa tarvittavaa apua viranomaisten taholta tai hänen kertomuksensa joutuu arviointiin ja jopa hänen syyllistämiseensä. Tämän johdosta naiset eivät mielellään kerro kokemastaan väkivallasta. Väkivaltaisesta parisuhteesta lähteminen on vaikea prosessi, joka ei tapahdu hetkessä. Viranomaisia tulisi kouluttaa enemmän aiheen sensitiivisyydestä ja siitä miten he ottavat puheeksi parisuhdeväkivallan, jos he epäilevät naisen kärsivän siitä. Naista tulee myös osata ohjata eri auttamisjärjestelmien piiriin, jotta nainen ei jää yksin ja hänen väkivaltaisesta parisuhteesta irrottautuminen voisi tapahtua mahdollisimmin pian.

Parisuhdeväkivallan salattavuutta voidaan rikkoa siitä puhumalla, sekä sen syiden ja seurausten esiintuomisella. Mielestäni ihmisten tulisi rohkaistua puhumaan väkivallasta suoraan aina sitä epäiltäessä. Asenteiden pitää muuttua ja parisuhdeväkivalta tulee tuomita ja syyllistää sen tekijä! Naisen ei tule tuntea syyllisyyttä ja häpeää sen julkituomisesta vaan häntä tulee kannustaa kertomaan kokemuksistaan, jotta parisuhdeväkivalta tulee ilmi ja siihen voidaan puuttua viranomaisten tai lähipiirin toimesta.

Maarit Karvo, Lapin yliopisto

Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Yhteensidotut – Parisuhdeväkivallan kiinnipitävä voima.


Nuorisotyön ytimessä – Neiossa nuori kohdataan

Nuorisotakuun ja –politiikan ja nuorten todellisuuden kohtaamattomuus on aika ajoin nostettu esille, ja hyvästä syystä. (1) Nuorisotyöltä vaaditaan tulostavoitteellisuutta kuin pörssiyhtiöltä ikään, ja onnistumisen mittareiksi huolitaan nuoret, jotka on saatu pois työttömyys- ja kouluttautumattomuustilastoja rumentamasta.

Yhteisöllisyyden ja osallisuuden käsitteet vilisevät koulutuspoliittisissa teksteissä ja poliitikkojen puheissa taikasanojen tavoin syrjäytymistä poistavina tekijöinä, mutta talouden pyörissä ne ovat hioutuneet sanahelinäksi. Nuori nähdään kapeiden linssien läpi tulevaisuuden työntekijänä, osallisuus työelämään kiinnittymisenä ja yhteisöllisyys työ- ja opiskelupaikoilla automaattisesti syntyvänä liittymisen jälkituotteena. (2)

Todellisuus on muuta. Nuoren tie koulusta alan opintoihin ja töihin ei läheskään aina etene suoraviivaisesti, sillä nuori tarvitsee tilaa kokeilla erilaisia polkuja ja yhteisöjä sekä tulla kuulluksi ja hyväksytyksi. Resurssien kiristyksen myötä nuorisotyöstä uhkaa karsiutua pois sen ydin: sosiaalinen kasvatustyö, joka perustuu nuoren ja luotettavan aikuisen kohtaamiseen. (3)

Kunnat pyrkivät eroon seinistä nuorisotyön ympärillä, toisin sanoen tehostamaan tilojen käyttöä ja jalkauttamaan nuorisotyöntekijöitä sinne, missä nuoret liikkuvat. Olen kuitenkin vakuuttunut, että nuoria luokseen kutsuvalla tilatyöllä on merkittävä rooli aidon yhteisöllisyyden ja osallisuuden rakentumisessa. Sain etnografisen tutkielmani kautta tutustua Raha-automaattiyhdistyksen sekä Rovaniemen kaupungin tukemaan  nuorisotyöhön Neiot – Tyttöjen Talolla, jossa yhteisöllisyys ja osallisuus saavat rakennuspalikoita talon kulttuurista sekä tyttöjen ja aikuisten välisestä vuorovaikutuksesta.

Fyysisesti koulu- ja muista instituutioista erillään seisovassa Tyttöjen Talossa ei vallitse valmiita nuorten välisiä hierarkioita. (4) Sen kodinomainen tunnelma, tasa-arvoinen  tilatoteutus sekä tyttöjen tarpeiden mukaan muuttuvat tilat mahdollistavat yhteisöllisyyden ilman koulusta tai muista insituutioista saatuja sosiaalisia leimoja, kuten epäsuosittu tai syrjäytynyt. Kiusaamista ja ulossulkemista ei esiinny. Jos esiintyisikin, siihen olisi helppo puuttua yhteisöllisesti, sillä yhden palkatun ohjaajan lisäksi talolla toimii vapaaehtoisia, kaikenikäisiä isosiskoja.

Aikuisten ja nuorten välisissä kohtaamisissa tytöille annetaan huomiota ja huolenpitoa, neuvontaa ja tukea, ja heitä kannustetaan osallistumaan talon yhteisöön sekä muihin paikallisyhteisöihin. Vuorovaikutusta siivittää tyttöjen toivomat, heille maksuttomat aktiviteetit, kuten ruuanlaitto ja keilaaminen, ja niiden keskeltä kumpuava nauru.

Yhteisöllisyyteen kuuluu mahdollisuus osallistua yhteisön toimintaan omien toiveidensa ja voimavarojensa mukaisesti. Kun tyttö näkee omien toiveidensa konkretisoituvan ja oman vaikutusvaltansa talon toiminnassa, se rakentaa yhteisöllisyyden tunnetta.

Osallisuuteen kuuluu mahdollisuus määritellä, missä ja miten haluaa olla osallisena. Kun aikuisella on aikaa tutustua nuoreen ja päinvastoin, kun toiminnalla ei ole nuoren ulkopuolelta tulevaa päämäärää, se rakentaa osallisuutta hänelle tärkeissä asioissa ja pyrkimyksissä.

Yhteisöllisyyttä ja osallisuutta ei voi luoda työntämällä nuorta koulu- ja työelämään, jossa hänen elämäntilanteensa haasteisiin ei todellisuudessa pystytä vastaamaan. (2) Ilman nuorisotyöntekijän ja nuoren välistä aitoa kohtaamista nuori jää vaille kaipaamaansa tukea. Nuorisotyön ytimen muodostumiseen tarvitaan aikaa, joita resursseja oikein kohdistamalla voidaan nuorelle tarjota.

Heli Honkasilta, Lapin yliopisto

Lähteet

1 Mm. Tiitinen, Laura: Nuoren elämä ei ole putki. Tässä blogissa. Postattu 8.12.2015, viitattu 23.2.2016.

2 Souto, Anne-Mari 2014: Ohitettu nuoruus? Aikuismainen työelämäkykyisyys ja ammatillinen koulutus. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 158–161.

3 Cederlöf, Petri 2014: Tavallinen nuorisotyö ja nuorisotakuu. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 193–198.

Kylmäkoski, Merja 2007: Eteinen, vessa, keittokomero ja huone – Niistä on nuorisotila tehty. Teoksessa Hoikkala, Tommi & Sell, Anna (toim.): Nuorisotyötä on tehtävä. Menetelmien perustat, rajat ja mahdollisuudet. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura. Julkaisuja 76. Helsinki, 393–409.

4 Hämäläinen-Luukkainen, Jaana 2006: Nuorten tilattomuus koulussa.  Teoksessa Kylmäkoski, Merja & Lind, Kimmo & Hintikka, Timo & Aittola, Tapio (toim.): Nuorten tilat. Sarja C. Oppimateriaaleja 9. HUMAK. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 70. Gummerus. Helsinki, 43–62.


Lukutaito on etuoikeus

Maailmassa on noin 780 miljoonaa aikuista, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa (1). Suurin osa luku- ja kirjoitustaidottomista aikuisista on naisia (2).

Nykysuomalaisille on itsestään selvää, että aikuinen osaa lukea. Suomessakin koko kansan kouluttaminen on silti suhteellisen tuore asia. Sata vuotta sitten meillä oli jo kansakouluja, muttei vielä yleistä oppivelvollisuutta – se saatiin vuonna 1921 (3). Siitä vielä sata vuotta  taaksepäin opiskelu oli vain pienen eliitin etuoikeus. Sukujuuriaan miettimällä voi arvailla, olisiko itse lukutaitoinen, jos olot Suomessa eivät olisi muuttuneet.

Monissa maissa, joista Suomeen tullaan pakolaisina, lukutaito on edelleen harvojen etuoikeus. Esimerkiksi Afganistanissa vain noin 24 % aikuisista naisista osaa lukea. Sisällissodan repimässä Somaliassa koululaitoksella ei ole juuri edellytyksiä toimia. Monelta pakolaiselta koulu jää kesken myös pakomatkan takia.

Tietoyhteiskunta vaatii lukutaitoa

Suomeen tulijan lähtömaan kulttuurissa lukutaidon puute ei välttämättä ole ollut leimaavaa. Lukutaito ei myöskään aina ole ollut välttämätöntä arjessa selviytymiselle. Suomalainen tietoyhteiskunta kuitenkin perustuu lukutaidolle ja numeerisille taidoille enemmän kuin ehkä osaamme ajatellakaan.

Jopa niin arkinen asia kuin kaupassa käyminen vaatii lukutaidottomana maahan tulleelta aikuiselta paljon opiskelua. Kaikki eivät uskaltaudu yksin kauppaan vielä vuosien maassaolon jälkeenkään. Kaupassa on ensinnäkin osattava lukea tai ainakin tunnistaa tuotteiden nimet tietääkseen, mitä ostaa. On myös ymmärrettävä hinnat ja osattava käsitellä rahaa tai pankkikorttia.

Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulevilla aikuisilla on oikeus pitempään kotoutumisajan tukeen kuin muilla maahanmuuttajilla. Ennen varsinaisia kotoutumiskoulutuksen kursseja he voivat opiskella luku- ja kirjoitustaidon kursseilla.

Aikuisen on kuitenkin lasta vaikeampi oppia lukemaan. Myös uuden kielen oppiminen on vaikeampaa, kun aikaisempi koulutausta puuttuu. Pakolaisilla on usein myös traumoja, jotka  vaikeuttavat kaikkea uuden oppimista. Vain harva lukutaitoa vailla maahan tullut aikuinen oppii lukemista ja suomen kieltä niin hyvin, että voisi – ainakaan nykyisellä vaatimustasolla – jatkaa ammatilliseen koulutukseen ja työllistyä.

Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulleet aikuiset ovatkin ryhmä, joka jää helposti syrjään kaikesta. Erityisesti naiset saattavat jäädä kodin seinien sisäpuolelle, näkymättömiin. Miehet liikkuvat usein kodin ulkopuolella naisia enemmän ja saattavat oppia suomen kielen suullisen taidon naisia paremmin, vaikka lukutaito puuttuisikin. Naisilta suhteet muihin suomalaisiin kuin viranomaistahoihin saattavat puuttua kokonaan.

Apua vapaaehtoisista?

Suhteet suomalaisiin olisivat tärkeitä niin kielen oppimisen kuin muun kotoutumisen kannalta. Vapaaehtoistoiminta on onneksi lisääntynyt myös kotouttamisessa. Esimerkiksi Rovaniemellä maahanmuuttajien sosiaalitoimisto koordinoi kotokaveritoimintaa (4). Mannerheimin Lastensuojeluliitolla on Ystäväksi maahanmuuttajaäidille –hanke (5) ja Helsingin Diakonissalaitos etsii maahanmuuttajaopiskelijoille kielikavereita (6).

Siltojen rakentaminen suomalaisten ja maahanmuuttajien kohtaamisille voisi kuulua yleisemminkin kotouttamistyöhön ja sosiaalityöhön maahanmuuttajien kanssa. Pelkkien viranomaiskontaktien avulla kotoutuminen jää ohueksi.

Miksi he sitten tulevat?

On selvää, että kouluja käymättömien ihmisten vastaanottaminen on Suomelle kalliimpaa kuin valmiiksi koulutetun työvoiman vastaanottaminen. Suurin osa luku- ja kirjoitustaitoa vailla olevista aikuisista tulijoista on pakolaisia. Suomi on allekirjoittanut pakolaisten vastaanottamisesta kansainvälisiä sopimuksia, muun muassa Geneven sopimuksen (7). Geneven sopimuksessa on syrjintäkielto, joka kieltää pakolaisten valikoimisen heidän ominaisuuksiensa perusteella.

Kun puhutaan pakolaisista, puhutaan ihmisistä, jotka ovat avun tarpeessa. Avun tarpeen mukaisesti heitä on myös autettava – ei siis esimerkiksi koulutuksen tai muiden hyötynäkökohtien perusteella.

Eila Mustaparta, Lapin yliopisto

Lähteet

  1. EU-Speak. Uutiskirje #1. Lokakuu 2015. https://research.ncl.ac.uk/media/sites/researchwebsites/eu-speak2/EU-SPEAK3%20julkistaa%20tiedon%20uudesta%20Erasmus+-rahoituksesta.pdf
  2. http://www.uis.unesco.org/literacy/Documents/fs32-2015-literacy.pdf
  3. http://www.minedu.fi/etusivu/arkisto/2009/0511/koulun_penkille.html
  4. http://www.rovaniemi.fi/fi/Palvelut/Perhe–ja-sosiaalipalvelut/Maahanmuuttajasosiaalityo/Kaveriksi-kotopolulle
  5. http://uudenmaanpiiri.mll.fi/toiminta/ystavaksi-maahanmuuttajaaidille/
  6. http://www.kansalaisareena.fi/valikko/wp-content/uploads/2015/06/Laura-Hakoköngas.pdf
  7. http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1968/19680077/19680077_2

 


Perhesurmiin puuttumisen mahdollisuudet

Perhesurmat ovat harvinainen ilmiö ja media uutisoi niistä yllättävinä tekoina. Perhesurmien taustalla on kuitenkin useita riskitekijöitä, joita läheiset ja viranomaiset eivät aina ole huomanneet tai eivät ole osanneet suhtautua niihin riittävän vakavasti.

Perheissä on ollut väkivaltaa ennen surmatekoja, mutta perheiden välillä on eroja väkivallan muodoissa ja siinä, kuinka paljon väkivaltaa on ollut. Väkivalta on ollut fyysistä, henkistä tai puolison kontrollointia. Väkivallan alku ja kulku eivät käy tarkasti vaiheittain ilmi, mutta perheissä on havaittavissa väkivallan kierre. Aluksi väkivallaton kumppani alkaa vastata toisen osapuolen käyttämään väkivaltaan väkivallalla ja näin väkivalta tuottaa lisää väkivaltaa (1).

Joissakin perheissä poliisit on soitettu kotiin paikalle väkivaltatilanteen vuoksi. Eräässä perheessä poliisit olivat rauhoittaneet tilanteen paikan päällä eikä ketään viety putkaan. Poliisien pitäisi aina perheväkivaltatilanteissa ohjata asiakkaat sosiaali- ja terveyspalveluihin käsittelemään väkivallan taustalla olevia ongelmia, sillä ne eivät poistu, vaikka tilanne sillä hetkellä rauhoittuukin.

Väkivallan lisäksi perhesurmien pitkäaikaisia riskitekijöitä ovat parisuhteen ongelmat, ero tai eroaikeet, taloudelliset ongelmat, riippuvuudet, persoonallisuushäiriöt ja vaikeudet yhteishuoltajuudessa. Lisäksi surmaajilla oli ollut unettomuutta ennen surmia. Surman taustalla on usein monia eri riskitekijöitä ja tilannetta voidaan kuvata konfliktien kasautumisena (2).

Palvelujärjestelmässämme on palveluita, jotka kohdentuvat perhesurmien pitkäaikaisiin riskitekijöihin. Esimerkiksi vanhempien välien ollessa riitaisat voidaan yhteishuollossa lapsen siirtyminen vanhemmalta toiselle toteuttaa valvottuna vaihtona, jolloin työntekijä on vaihtotilanteessa läsnä. Surmaperheissä palveluita ei kuitenkaan ole käytetty tai niitä on käytetty vähän.

Miksi perheet eivät ole hakeneet apua ongelmiinsa? Yhtenä merkittävänä tekijänä on ollut haluttomuus puhua ongelmista. Erityisesti surmaajalla on voinut olla tarve menestyä ja pitää yllä kulissia. Mielentilatutkimuksissa persoonallisuushäiriöt on nähty yhtenä esteenä avun hakemiselle. Joissakin perheissä tapahtumat ovat edenneet niin nopeasti, ettei apua ole ehditty hakea. Osa perheistä oli joskus hakenut apua ongelmiinsa, mutta ei surmia edeltäneenä aikana. He olivat kokeneet, etteivät olleet apua saaneet. Huonot kokemukset avun saamisesta voivat olla esteenä avun hakemiselle myöhemmin uudelleen.

Haasteet palvelujärjestelmälle

Ammattilaisten näkökulmasta perhesurmien ennakointi on vaikeaa, sillä riskitekijät ovat dynaamisia ja riskin suuruus vaihtelee. Lisäksi surmaajan mielentila voi muuttua äkillisesti esimerkiksi itsetuhoiseksi. Tilanteen ymmärtämiseksi ammattilainen tarvitsee paljon tietoa surmaajasta ja perheestä pitkältä ajalta. (3.)  Perusteellinen perehtyminen asiakkaiden elämäntilanteeseen on kuitenkin mahdotonta, jos asiakkailla ei ole halua puhua ongelmistaan. Lisäksi tietojen keräämistä voivat haitata lyhyet tapaamis- ja vastaanottoajat, epäselvyydet tietojen vaihtamisesta ammattilaisten välillä sekä työntekijöiden vaihtuvuus.

Esteenä oikeanlaiselle avun saamiselle voi olla perheiden tavallisuus, joka saattaa harhauttaa ammattilaista. Perheet ovat usein ydinperheitä, vanhemmat ovat hyvin koulutettuja ja työssäkäyviä eikä surmaajiin voi liittää tyypillisiä henkirikoksen tekijän piirteitä. Auttamisen mahdollisuudet edellyttävät ammattilaiselta valmiutta katsoa asioita toisin (4).

Perhesurmien pitkäaikaiset riskitekijät, niiden muuttuminen sekä avun hakemisen ja saamisen kysymykset herättävät pohtimaan kohdattavien asiakkuuksien vaativuutta ja antaako koulutus ammattilaisille riittävät valmiudet kohtaamisiin.

Sari Veikanmaa, Lapin yliopisto

Lähteet

  1. Säävälä, Hannu & Nyqvist, Leo & Salonen, Santtu 2006: Väkivallan tekijän taustaa. Teoksessa Säävälä, Hannu & Pohjoisvirta, Riitta & Keinänen, Eero & Salonen, Santtu (toim.): Mies varikolle. Apua lähisuhdeväkivaltaan. Oulun ensi- ja turvakoti ry. Oulu, 31–55.
  1. Harper, Dee Wood & Voigt, Lydia 2007: Homicide Followed by Suicide. An Integrated Theoretical Perspective. Homicide Studies 11(4), 295–318.
  1. Sachmann, Mark & Harris Johnson, Carolyn Mary 2014: The Relevance of Long-Term Antecedents in Assessing the Risk of Familicide-Suicide Following Separation. Child Abuse Review 23(2), 130–141.
  1. Hurtig, Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2014: Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. UNIpress. Kuopio, 250–280.

 


Lapsen kengissä aikuissosiaalityössä

Uutisoinnin perusteella lasten pahoinvointi vaikuttaa lisääntyvän hyvinvointiyhteiskunnassa. Lastensuojelun resurssit ovat ahtaalla. Aikuisten sosiaalihuollon palveluita ei ole hyödynnetty riittävästi lastensuojelun työmuotona. Lasten huomioinnin ajatellaan kuuluvan lastensuojeluun.

Aikuissosiaalityön toimintakentällä ensisijaisina asiakkaina ovat aikuiset, mutta sosiaalihuollon toteutuminen vaikuttaa myös perheen lapsen tilanteeseen. Aikuissosiaalityössä työskentelevillä sosiaalityöntekijöillä on ymmärrys vanhemman tilanteen vaikutuksesta lapseen, mutta konkreettisista työtavoista ja -käytänteistä on puute.

”Lapset näkkyy perhetiedoissa ja paperilla. Otetaan ne (lapset) tulona huomioon”

Lapsen elämään vaikuttavia päätöksiä tehdään esimerkiksi toimeentulotuki-, päihde- ja mielenterveystyössä, jotka ovat aikuissosiaalityön keskeistä toiminta-aluetta. Lasten huomioiminen ja näkyväksi tekeminen tulee tapahtua näissä kohtaamisissa. Lapsi on aina asiakas, kun sosiaalihuoltoa hakevassa, käyttävässä tai sen kohteena olevassa perheessä on lapsi. Konkreettisimmin lapsen asiakkuus näkyy toimeentulotukityössä. Lapsilisät otetaan perheelle tulona huomioon. Lapset toimivat myös perusteena myöntää perheelle harkinnanvaraista toimeentulotukea esimerkiksi vuokrarästeihin.

Lapsi vanhemman varjossa

Lasten kodin ulkopuolelle sijoittamisen syyt liittyvät usein vanhempien elämän haasteisiin kuten heidän päihde- ja mielenterveysongelmiin, jaksamattomuuteen, perheristiriitoihin, avuttomuuteen, osaamattomuuteen ja taloudellisiin ongelmiin (1,2,3). Siitä huolimatta aikuissosiaalityöntekijät eivät olleet huolestuneita vanhemmuuteen liittyvistä kysymyksistä. Lasten huomioiminen aikuissosiaalityön toimintakentällä on työntekijälähtöistä ja tilannesidonnaista eikä siihen myöskään ole yhteneväisiä toimintatapoja. Uudistunut sosiaalihuoltolaki (1302/2014) velvoittaa kuntaa tarjoamaan avohuollon palveluita perheelle ilman lastensuojeluasiakkuutta.

”Asiakkaana yleensä aina perheen aikuinen – Hakemuksen jättäjä”

Sosiaalipalvelut on usein kunnissa organisoitu elämänkaariajattelumallin mukaisesti. Se ohjaa sosiaalityöntekijöitä kohdentamaan työnsä oman asiakaskuntansa mukaan. Se näkyy sosiaalityöntekijöiden tavassa puhua asiakkaista yksilöinä. Työ on myös tekijänsä näköistä ja sitä voi tehdä monella tapaa sosiaalityöntekijän oman kiinnostuksen mukaan.

Lasten omaa ääntä, osallisuutta ja toimintaa ei voi sivuuttaa. Lapsissa on tulevaisuus. Heidän hyvinvointinsa tulee ottaa huomioon kaikissa palveluissa, joissa työskennellään aikuisten asiakkaiden kanssa, joilla on alaikäisiä lapsia. Jotta lapsi tulee huomioiduksi aikuissosiaalityössä, hänet täytyy ensin tehdä näkyväksi aikuisille suunnatuissa palveluissa.

Marja Sundqvist,  Lapin yliopisto

Kirjoitus pohjautuu graduun sosiaalityöntekijöiden kokemuksia lasten huomioimisesta ja osallisuudesta aikuissosiaalityössä

Lähteet

  1. Heino, Tarja 2007: Keitä ovat uudet lastensuojelun asiakkaat? Tutkimus lapsista ja perheistä tilastolukujen takana. THL-raportti. Helsinki. Valopaino Oy.
  2. Myllärniemi, Anniina 2006: Huostaanottojen kriteerit pääkaupunkiseudulla. Selvitys pääkaupunkiseudun lastensuojelun sijoituksista. Helsinki: SOCCA.
  3. Kestilä, Laura & Paananen, Reija & Väisänen, Antti & Muuri, Anu & Merikukka, Marko & Heino, Tarja & Gissler, Mika 2012a: Kodin ulkopuolelle sijoittamisen riskitekijät. Rekisteripohjainen seurantatutkimus Suomessa vuonna 1987 syntyneistä. Yhteiskuntapolitiikka 77:1. 34−52.

 


Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia arjesta ja ikääntymisestä

Ikääntyneiden kehitysvammaisten odotettavissa oleva elinikä nousee muun väestön lailla, mutta heidän kokemuksensa ovat jääneet taka-alalle. Myös kehitysvammaisten ikääntymiseen tulee kiinnittää huomiota, ja pyrkiä kehittämään heille tarjottavia palveluita sekä huomioida yksilöiden erilaiset toivomukset arkea koskien.

Kehitysvammaisiin suhtautuminen on ollut negatiivista kautta historian, aina viime vuosikymmenille saakka. Kehitysvammaisten kohtelu ja suhtautuminen on vaihdellut laitoksiin eristämisestä säälimiseen. 1970-luvun taitteessa myös Suomessa alkoi liike, jolla pyrittiin purkamaan kehitysvammaisten laitosasumista, ja tuomaan kehitysvammaiset lähemmäksi muuta yhteiskuntaa. (1) Tämän liikkeen, kehitysvammaisten asioita ajavien järjestöjen sekä hyvinvointipalvelujen paranemisen myötä kehitysvammaisten ikääntyminen mahdollistuu muun väestön lailla.

Usein kehitysvammaisia koskevissa tutkimuksissa kuullaan kehitysvammaisten omaisten tai heidän kanssaan työskentelevien henkilöiden ääntä. Ikääntyneet kehitysvammaiset ovat harvoin tutkimuksen tiedontuottajina, vaikka heidän kuulemisensa olisi tärkeää. Tutkimuksessani keskitynkin heidän kokemuksiensa kuuntelemiseen arjesta sekä heidän ajatuksistaan ikääntymisestä.

Arjesta mielekästä

Myös ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää arjen sujuminen mielekkäästi. Päivä- ja toimintakeskukset ovat monelle merkityksellisiä paikkoja sekä niiden tarjoamien aktiviteettien että sosiaalisten suhteidensa vuoksi. Käsillä tekeminen koetaan tärkeänä osana arkea, oli kyseessä sitten työt tai harrastusmielessä käsitöiden tekeminen.

Oma tupa, oma lupa

Ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää oma koti ja sen sopivuus omiin tarpeisiin. Koti on tärkeä riippumatta asumis- ja tukimuodoista. Oman huoneen sisustaminen omalle silmälle miellyttäväksi, tärkeiden tavaroiden tuominen entisestä kodista sekä kodin yksityisyys auttavat ikääntynyttä kehitysvammaista tuntemaan huoneensa kodiksi. Itsenäisesti asuvilla yksityisyys ja itsenäisyys toteutuvat automaattisemmin, sillä heidän kodissaan ei ole ympärivuorokautista henkilökuntaa.

Ikääntyneille kehitysvammaisille, niin kuin muillekin, on sosiaalinen tuki välineellistä tukea arvokkaampaa.

Sosiaaliset suhteet ovat merkityksellisiä myös ikääntyneille kehitysvammaisille. Naapurit, päivä- ja toimintakeskusten henkilökunta sekä muut asiakkaat ja omaiset ovat tärkeimpiä sosiaalisia suhteita. Sosiaaliset suhteet mahdollistavat keskustelun kulloinkin mieltä painavista asioista. Sosiaalinen tuki voi vaikuttaa positiivisesti terveyteen tai vähentää stressin aiheuttajien negatiivisia vaikeuksia (2). Asumismuoto voi vaikuttaa sosiaalisten suhteiden määrään. Yksin asuvien kehitysvammaisten sosiaaliset suhteet ovat riippuvaisia heidän omasta aktiivisuudesta, kun taas ryhmäkodeissa on enemmän ihmisiä lähellä arjessa.

Terveys on merkityksellinen ikääntyneiden kehitysvammaisten elämässä, sillä hyvä terveydentila mahdollistaa asumisen haluamallaan tavalla. Esimerkiksi tuetussa ryhmäkodissa asutaan ilman ympärivuorokautista apua. Luonnollisesti terveys vaikuttaa myös liikkumiseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Moni haastateltava koki terveytensä tärkeäksi, mutta ei itsestäänselvyydeksi. Heillä oli halua pitää hyvää huolta itsestään ja terveydestään.

Aktiivisuutta on monenlaista!

Ikääntyneiden kehitysvammaisten osallistuminen yhteiskuntaan omien kykyjen ja mahdollisuuksien mukaisesti on tärkeää henkilön itsensä lisäksi myös ympäristölle. Tuottava aktiivisuus voi olla tärkeä osa tyytyväistä vanhenemista (3). Tuottava aktiivisuus voi olla palkka- tai vapaaehtoistyötä. Tutkimukseni kehitysvammaiset tuottavat ympäristölleen muun muassa käsitöitä, musiikkia ja paljon sosiaalista hyvää. Yksi haastateltavista huolehti lähellä asuvasta liikuntarajoitteisesta henkilöstä.

Ikääntyneiden kokemukset ja elämäntarinat tuottavat arvokasta tietoa. Huomiota tulisi kiinnittää enemmän myös niiden yksilöiden kokemuksiin, joiden kommunikointikeinot ovat rajalliset. Heilläkin on omat tarinansa, jotka ansaitsevat tulla kuulluksi.

Tiia Pelkonen, Lapin yliopisto

Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkimukseen Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia ikääntymisestä ja arjesta. Teemahaastattelu onnistuneen vanhenemisen pohjalta.

Lähteet

(1) Repo, Marjo 2012: Historiasta nykypäivään. Teoksessa Malm, Marita & Matero, Marja & Talvela, Eeva-Liisa (toim.): Esteistä mahdollisuuksiin. Vammaistyön perusteet. 3.painos. 13–32

(2) Rowe, John & Kahn, Robert 1987: Human Ageing: Usual and successful. Teoksessa Science. 237. 142–149.

(3) Rowe, John & Kahn, Robert 1997: Successful Aging. Teoksessa The Gerontologist. Volume 37. Number 4. 433–440.

 


Ikääntyneet internetin ihmemaassa

Tilastokeskuksen mukaan 68 prosenttia 65-74−vuotiaista on käyttänyt internetiä viimeisen kolmen kuukauden aikana (3). Tämän päivän kolmasikäläiset ovat aktiivisia osallistujia ja vaikuttajia, joista suuri osa ylläpitää sosiaalisia suhteita monin tavoin.

Suurten ikäluokkien tulolla eläkeikään on vaikutuksia mm. mediamaailmaan, yhdistystoimintaan ja yhdyskuntaelämään Eläkeläisten sosiaalinen ja fyysinen liikkuvuus on lisääntymässä, samoin terveyteen ja kunnonkohotukseen liittyvät tuotteet ja palvelut kiinnostavat kolmasikäläisiä. (1) Heillä on kiinnostusta, aikaa ja varaa osallistumiseen sekä harrastamiseen. Tämä näkyy lisääntyvänä ikääntyneiden määränä yhteiskunnan eri toiminnoissa, kuten politiikassa, yhdistys- ja vapaaehtoistoiminnoissa.

Mä olen paljon kaikissa yhteiskunnallisissa asioissa mukana.

Kolmas ikä alkaa useimmiten eläkkeelle jäännin myötä. Sitä kuvataan henkilökohtaisten aikaansaannosten täydellistymisenä ja silloin yksilö on vapaa toteuttamaan henkilökohtaisia tavoitteitaan. Väestörakenteen jatkuvasti vanhetessa vanhempien ikäryhmien vaikutusvalta ja asema yhteiskunnan valtajärjestelmässä saattaa vain kasvaa. (2)

Nyt eläkkeellä on aikaa ja uteliaisuus on lisääntyny.

Tekniset ratkaisut tehty nuorten ehdoilla

Kolmasikäläiset ovat ahkeria internetin käyttäjiä. He tekevät siellä tilauksia ja seuraavat yhteisöpalveluita, aivan kuten muutkin. Jopa 34 prosenttia kolmasikäläisistä käyttää internetiä useita kertoja päivässä. (3)

Haasteet syntyvät siitä, että useimmat tekniset ratkaisut on tehty nuorten ja terveiden ihmisten ehdoilla, jotka ovat kasvaneet tekniikan parissa. Nykyään suuri osa julkisten ja yksityisten palvelujen asiointia tapahtuvat tietotekniikan avulla. Samoin kuin pankki-, tapahtuma, terveys- ja neuvontapalvelut hoituvat tietotekniikan avulla. Ikäihmiselle esimerkiksi erilaisten tuotteiden, kuten elektroniikan, etujen ja haittojen hahmottaminen voi olla vaikeaa vähäisten teknisten tietojen ja taitojen vuoksi. Sen vuoksi ikääntynyt on usein myyjien, palveluntuottajien tai asentajien armoilla. (4)

Huonoja puolia voi tulla, että siellä joutuu huijatuksi tai sitä käytetään väärin.

Ikääntyminen ei ole tehty yhdestä muotista

Vaikka ikääntyminen on monimuotoistunut viime vuosina, tuottaa mainonta ja media kuvaa aktiivisesta ikääntyvästä joka osaa, tuottaa ja osallistuu monin eri tavoin yhteiskunnassa. Kuitenkaan kaikki eivät tähän muottiin istu.

Ikääntyneiden syrjäytyminen tietoyhteiskunnasta on iso ongelma, mihin täytyy kiinnittää huomiota. Kun tieto ja asiointi ovat yhä enemmän sähköisessä muodossa, teknologian käytön vaikeudet voivat aiheuttaa ikääntyneille jopa isoja taloudellisia menetyksiä. (5)

Internet tarjoaisi keinoja yhteydenpitoon ja osallistumiseen varsinkin niille ikääntyville, joiden liikkuminen ulkomaailmassa on terveydellisistä tai muista syistä rajoittunut. Hyvävoimaiset ikääntyvät hakeutuvat usein itse oppimaan uutta tai hakemaan tietoa. Taas ne, joilla ei ole aikaisempaa kokemusta tekniikasta, jäävät entistä enemmän syrjään tietoyhteiskunnasta. Haasteena on se, miten ikääntyville suunnitellut teknologiahankkeet löytävät juuri syrjäytymisvaarassa olevat.

Paula Isokangas, Lapin yliopisto

Kirjoitus perustuu pro gradu tutkielmaan nimeltään ”Niin on helppo surffailla eteenpäin” Kolmasikäläisten kokemuksia yhteisöllisestä mediasta ja sen vaikutuksista sosiaaliseen pääomaan.

Lähteet

Karisto, Antti 2004: Kolmas ikä: Uusi näkökulma väestön vanhenemiseen. Ikääntyminen voimavarana. Tulevaisuusselonteon liiteraportti 2004. Luettavissa osoitteessa http://hdl.handle.net/102244/4042 (93.)

Jyrkämä, Jyrki 2001: Teoksessa Lapsuudesta vanhuuteen Iän sosiologiaa. Toimittaneet Anne Sankari ja Jyrki Jyrkämä Vastapaino Gummerrus Kirjapaino Oy Jyväskylä 2001. s.309

Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttö [verkkojulkaisu].ISSN=2341-8699. 2014. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 28.7.2015].Saantitapa: http://www.stat.fi/til/sutivi/2014/sutivi_2014_2014-11-06_tie_001_fi.html

Leikas, Jaana 2008: Ikääntyvät, teknologia ja etiikka. Luettavissa osoitteessa: http://www.vtt.fi/inf/pdf/workingpapers/2008/W110.pdf (s.57-58.)

Koskinen, Simo & Riihiaho, Sinikka 2007: Kolmas ikä elämänvaiheena. Teoksessa Kolmasikäläisten elämää pohjoisissa kaupungeissa. KaupunkiElvi-hankkeen tutkimustuloksia. Koskinen, Simo & Hakapää, Liisa & Maranen, Pirk-ko & Piekkari, Jouni (toim.) Lapin Yliopistopaino Rovaniemi 2007.(33-34.)

 


Moniammatillinen yhteistyö, haastavaa mutta palkitsevaa!

”Mehän tehhään tää yhessä, että meilon verkosto ja sitten niin ja näin ja …hirvee pettymys, että ei se hankekaan tee mittään, ei ne saa mittään aikaan …että sitähän taottiin vaikka kuinka pitkään päähän ihmisille, että ei tää oo mikkään mappi Ö, johon tungetaan niinko kaikki …pittää yhesä näitä edelleen tehä.” Haastateltavan kommentti moniammatillisen työryhmän työskentelystä.

Pro gradu tutkielmani käsittelee moniammatillista yhteistyötä Kemin kuntakokeiluhankkeessa työntekijöiden kokemana. Yhteistyö moniammatillisessa ryhmässä voi osoittautua haasteelliseksi. Yksi työntekijä kuvaili kokemustaan seuraavasti: ”Ittele oli niinko, ei järkytys, mutta jollakilaila, että onko tosi, että mikkään ei ole kahessakymmenessä vuessa muuttunu. Perusasioista pittää lähteä vieläki. Ja mitä haastavampi on se ongelma, mitä vaikeampi se haaste tai isompi se juttu, joka pittää ratkassa, niin sen hankalampaa on se yhteistyö.”

Sosiaalialalla ratkotaan monimutkaisia ongelmia ihmisten elämässä. Moniammatillisessa yhteistyössä eri alojen asiantuntijat jakavat valtaa, tietoa ja osaamistaan. Se on myös ryhmätoimintaa ja asiantuntijoiden vuorovaikutusta. Moniammatillisuus tuo yhteistyöhön useita eri tiedon ja osaamisen näkökulmia, joita hyvä lopputulos vaatii. Yhteistyö on usein työtä yli sektorirajojen. (1, 2).

Mitä taitoja yhteistyössä tarvitaan? Moniammatillisessa yhteistyössä on tärkeää tuntea yhdessä työskentelevien ammattiryhmien ajattelua ja toimintatapoja sekä hahmottaa oma osuus ja sen merkitys tavoitteen saavuttamisessa (1). Moniammatillinen yhteistyö edellyttää: vastuunottoa, selkeää käsitystä omasta tehtävästä, toisten asiantuntijuuden kunnioittamista, kuuntelu- ja vuorovaikutustaitoja sekä kokonaisuuksien ymmärtämistä. Työntekijän ammatillinen osaaminen ja työorientaation tiedostaminen luovat pohjan ammatilliseen toimintakulttuuriin osallistumiselle ja yhteistoiminnalle. (3, 4).

Hyvä vuorovaikutus edistää yhteistyön sujumista työryhmässä. Asiantuntijuuden jakaminen tulee joustavammaksi, jos ihmiset voivat olla toistensa kanssa vuorovaikutuksessa toistuvasti ilman virallisiakin yhteyksiä. Ongelmat tulee ratkaista heti niiden synnyttyä, sillä pitkittyessään niillä on tapana myös monimutkaistua.

Puhuminen kannattaa, kuten eräs haastateltava toteaa: ”Onhan se tietysti haasteellista, sanotaanko että niinko päästä samale ajatukselle, että ku kuitenki monelta kantilta katotaan …tokihan näitä yhteentörmäyksiä välillä on ja eri näkökantoja asioihin, mutta tuota puhumallahan niistä selviää.”

Roolit jäsentävät yhteistyötä. Ryhmätoiminnassa osallistujilla on aina jonkin rooli, joko annettuna tai omaksuttuna. Virallinen rooli muodostuu asiantuntijuuden ja mahdollisen ryhmän antaman roolin kautta. Esimerkiksi puheenjohtajan rooli, jolla on suuri merkitys yhteistyön toimivuuteen ryhmässä. Epävirallinen rooli puolestaan muodostuu persoonallisuuden piirteistä, tavoista ja käyttäytymisestä ryhmässä. Tämäkin rooli vaikuttaa huomattavasti henkilön asemaan ryhmässä. Jokainen tulee ryhmään omana persoonanaan. (5).

Työntekijöiden on hyvä tunnistaa oma roolinsa työryhmässä ja toimia sen mukaisesti yhteinen tavoite huomioon ottaen. Haastateltava kommentoi: ”Minusta meilon ammatin takia jo tietty rooli ja tuota ei sitä oo syytä purkaa. Se roolihan täsmentyy sitten, että mitä aletaan tekemään, mitä prosessia viiään yksin etteenpäin ja mitä viiään yhessä etteenpäin. Se on sitten sitä hienosäätöä, että kuka ottaa minkäki asian.”

Toimivassa yhteistyössä korostuvat hyvät keskinäiset ihmissuhteet, toinen toistensa auttaminen ja ryhmän jäsenten keskinäinen avoimuus. Näin syntyy joustava, yhteisöllinen, tehokas ja ennen kaikkea palkitseva yhdessä työskentely. (3,6).

Eija Kvist, Lapin yliopisto

Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Tätähän pittää niinkö yhessä tehä”. Moniammatillinen yhteistyö työntekijöiden kokemana.

Lähteet

  1. Karila, Kirsti & Nummenmaa, Anna Raija 2001: Matkalla moniammatillisuuteen. Kuvauskohteena päiväkoti. WS Bookwell Oy. Juva.
  2. Myllärinen, Anna Riitta & Tast, Eeva 2001: Sosiaalialan uuden asiantuntijuuden rakentuminen koulutuksen ja työelämän yhteistyönä. Hämeen ammattikorkeakoulu. Saarijärvi.
  3. Isoherranen, Kaarina 2008: Yhteistyön uusi haaste – moniammatillinen yhteistyö. Teoksessa Isoherranen, Kaarina & Rekola, Leena & Nurminen, Raija: Enemmän yhdessä. WSOY Oppimateriaalit Oy. Helsinki.
  4. Kontio, Mari 2010: Moniammatillinen yhteistyö. Tukeva – hanke. Siberia Oy. Oulu.
  5. Isoherranen, Kaarina 2005: Moniammatillinen yhteistyö. WSOY. Dark Oy. Vantaa.
  6. Launis, Kirsti 1994: Asiantuntijoiden yhteistyö perusterveydenhuollossa. Käsityksiä ja arkikäytäntöjä. Stakes Tutkimuksia 50. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä. 

 


Voimaantuneen vanhemmuuden rakentaminen eron jälkeen

Lasten asiat ovat tulleet hoidetuksi lastenvalvojan ansiosta, sillä meillä vanhemmilla ei ole muutoin ollut puheyhteyttä toisiimme.

Vanhempien erilleen muuton ja eron kokee Suomessa vähintään 30 000 lasta vuodessa. Ero lapsiperheessä on koko perhettä mullistava muutos ja yksi henkilökohtaisen elämän suurimmista kriiseistä, vaikka se nähtäisiinkin positiiviseksi muutokseksi ja uudeksi aluksi. Ero tuo mukanaan lukuisia uusia tilanteita, joihin vain harva voi ja osaa varautua etukäteen.

Useimmiten eron jälkeen vanhemmat pyrkivät päättämään lastensa asioista yhdessä, ja suurimmassa osassa tapauksista yhteishuoltajuus onnistuu. Aikuisten keskinäinen suhde ei pääty eron jälkeen – tai ainakaan sen ei tulisi päättyä, mikäli heillä on yhteisiä lapsia. Suh¬de muuttuu eron jälkeen parisuhteesta vanhemmuussuhteeksi, jota pidetään yllä lasten asioiden yhdessä hoitamiseksi.

Onnistunut yhteistyö vanhempien välillä vähentää esimerkiksi käytöshäiriöitä ja oppimisvaikeuksia eroperheiden lapsilla (1).Vanhempien toimiva suhde erosta huolimatta myös vahvistaa lapsen itsetuntoa, tasapainottaa tunne-elämää ja auttaa ongelmanratkaisutaitojen kehittymisessä ja itsenäistymisessä. Eron jälkeiset vanhemmuuden onnistumisen kokemukset luovat pohjaa myös oman elämän uudelleenrakentamiselle.

Mihin eroperhe tarvitsee lastenvalvojaa?

Eikä tommosia sopimuksia yksin osais tehdä, et jos ei ois apua saatavilla, niin ois varmaan ihan kuutamolla, et miten toimitaan.

Erotilanteessa vanhempia auttaa sosiaalityöntekijä, joka työskentelee lastenvalvojan nimikkeellä. Lastenvalvoja on lapsiperheen erotilanteen juridiikan ja sosiaalisten suhteiden asiantuntija. Lasten-valvojan tärkein työtehtävä on varmistaa lapsen edun toteutuminen vanhempien päättäessä hänen asumisestaan ja ela¬tuksestaan.

Vanhemman voimaantuminen tarkoittaa onnistunutta vanhemmuuden uudelleenrakentamista parisuhteen päättymisen jälkeen. Lastenvalvojan toiminnalla on vaikutusta siihen, kuinka se onnistuu.

Erovanhemmat tarvitsevat tukea, neuvoja ja hyväksyntää

Vanhemmat kritisoivat eniten lastenvalvojan kuuntelemattomuutta, tuen ja auktoriteetin puuttumista sekä vanhemman näkemyksen vähättelyä lasten asioista sovittaessa. Näiden asioiden voidaan katsoa vaikuttaneen myös vanhemman voimaantumisen kokemukseen – tai sen puuttumiseen.

Voimaantumista voi kuitenkin tapahtua lastenvalvojan työn seurauksena. Haastattelemani vanhemmat olivat kokeneet voimaantumista seuraavien asioiden myötä:

  •  luottamuksen syntymisestä työntekijän ja vanhemman välille
  •  hyväksynnän kokemuksesta
  • tuen ja konkreettisen avun saamisesta
  • taloudellisen vastuunjakamisen onnistumisesta vanhempien välillä

Nämä kokemukset ovat auttaneet vanhempia elämässä ja vanhemmuudessa eron jälkeen. Vanhemman selviytyminen erosta vaikuttaa väistämättä myös lapsen sopeutumiseen ja selviytymiseen. Lastenvalvojan työn keskeisenä tavoitteena voidaan pitää voimaantuneen, erosta selvinneen vanhemmuuden saavuttamista – tällöin työn tuloksena olisi todennäköisesti myös voimaantunut ja vahva, vanhempien erosta selvinnyt lapsi.

Riikka Ylisaukko-oja, Lapin yliopisto

Kannanotto perustuu Pro gradu tutkielmaan: Voimaantunut vanhemmuus, laadullinen tutkimus vanhempien kokemuksista perheasioiden sovittelutyössä

Lähteet

1. Ks. esim. Margulies, Sam 2007: Working with Divorcing Spouses: How to Help Clients Navigate