Tällä sivulla julkaistaan sosiaalialan opiskelijoiden tekstejä, kuten pro gradun kypsyysnäytteitä.
1. Kirjoita otsikko, ingressi, leipäteksti, jossa on väliotsikot. Tekstin pituus alle 10 000 merkkiä. Tiedostomuoto word.
2. Loppuun nimesi ja oppilaitoksesi, opinnäytetyösi nimi ja valmistumisvuosi sekä lähteet.
3. Lähetä aineisto esilukuun: sosiaalinentekija@gmail.com
4. Tekstejä (68) on julkaistu tällä sivulla vuoteen 2022 asti. Uudemmat julkaisut ovat täällä.
(68)
(Julkaistu 15.12.2022)
Lähisuhdeväkivaltaa käyttäneiden naisten avun hakeminen ja saaminen
Naisten tekemä lähisuhdeväkivalta tunnistetaan edelleen heikosti. Aiheen tabuluontoisuuden vuoksi väkivaltaa käyttäneiden naisten on vaikea hakea ja saada apua.
Väkivallasta puhuttaessa tekijäksi mielletään useimmiten mies. Kuitenkin myös moni nainen käyttää väkivaltaa lähisuhteissaan. Naisten tekemä lähisuhdeväkivalta kohdistuu tyypillisimmin lapsiin tai puolisoon (Keiski 2018, 23; Lattu 2016, 81). Väkivaltaa käyttäneet naiset kokevat hankalaksi hakea ja saada apua.
Naisten tekemä lähisuhdeväkivalta on tabu
Miestenkään tekemää väkivaltaa ei yleisesti pidetä hyväksyttynä, mutta se on kuitenkin sosiaalisesti normatiivisempaa kuin naisten tekemä väkivalta (Putkonen 2011, 1213; Ronkainen 2017, 30). Väkivaltaa käyttävä nainen rikkoo stereotyyppiset odotukset naisesta lempeänä ja hoivaavana. Naisen väkivalta on tabu, ja juuri sen vuoksi väkivallan käyttö herättää naisissa voimakkaita häpeän ja epäonnistumisen kokemuksia (Mm. Bowen 2009, 13; Ellonen ym. 2015, 72; Keiski ym. 2018, 144; Lattu 2016, 188). Moni uskookin olevansa lähes ainoa väkivaltaa käyttänyt nainen.
Väkivaltaa käyttäneille naisille merkittävin avun hakemista estävä tekijä on häpeä. Aggressio ja väkivalta hävettävät naisia niin paljon, ettei aiheesta kerrota kenellekään. Avun hakeminen herättää myös pelkoa väkivallan julkitulemisesta ja muiden ihmisten tuomitsemisesta. Erityisesti lapsiin väkivaltaa kohdistaneet naiset pelkäävät lisäksi lastensuojelun väliintuloa. Toisinaan naiset eivät myöskään tunnista omaa toimintaansa väkivallaksi, ja eivät siksi hae apua.
Apua hakiessa monet väkivaltaa käyttäneet naiset kohtaavat vähättelyä ja ohittamista. Sosiaali- ja terveyspalveluissa työntekijät eivät usein tunnista naisten tekemää väkivaltaa, vaikka nainen itse yrittäisi kertoa huolestaan oman väkivallan suhteen. Ammattilaiset helposti sivuuttavat tilanteen tai pyrkivät selittämään väkivaltaa esimerkiksi unen puutteesta johtuvaksi normaaliksi hermostumiseksi. Väkivallan vähätteleminen tai ohittaminen tyypillisesti lisää naisten kokemaa häpeää ja estää uusia avun hakemisen yrityksiä.
Naisten avun hakemista on helpotettava
Avun saaminen näkyy naisten elämässä väkivallan vähenemisenä tai päättymisenä. Avun saamisen myötä naisten itsetuntemus ja armollisuus itseä kohtaan lisääntyvät. Apua saaneet naiset kokevat itsearvostuksensa ja hyvinvointinsa parantuneen työskentelyn myötä. Väkivaltaa käyttäneiden naisten auttaminen helpottaa usein myös naisen puolison ja lasten tilannetta. Naisten mukaan merkityksellistä avun saamisessa on arvostava kohtaaminen, kuulluksi tuleminen ja väkivallan vakavasti ottaminen.
Väkivaltaa käyttäneiden naisten kohtaamista ja avun saantia voidaan sosiaali- ja terveyspalveluissa parantaa lisäämällä kaikkien ammattilaisten ymmärrystä naisten väkivallasta. Oikean avun löytämisessä tärkeä rooli on onnistuneella palveluohjauksella ja selkeällä palveluverkostolla. Naiset toivovat usein konkreettista apua ja tukea arkeen, ja näitä palveluita tarjoamalla voitaisiinkin tukea arjessa jaksamista ja sitä kautta vähentää väkivallan käyttöä.
Tutkimuksia naisten väkivallasta on tehty, mutta tuloksia ja kerättyä tietoa ei ole saatu siirrettyä käytännön työskentelyyn (Keiski 2018, 77). Omalla tutkimuksellani olen pyrkinyt osallistumaan aiheesta käytävään keskusteluun ja vaikuttamaan naisten avun hakemisen ja saamisen helpottumiseen. On tärkeää, että kaikki väkivallan tekijät ja uhrit voivat hakea ja saada apua.
Laura Purhonen
Lapin Yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu vuonna 2022 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani ”Lähisuhdeväkivaltaa käyttäneiden naisten avun hakeminen ja saaminen”.
Lähteet:
Bowen, Ellen L. 2009: Domestic violence treatment for abusive women. A Treatment manual. Taylor & Francis Group. New York.
Ellonen, Noora & Pösö, Tarja & Peltonen, Kirsi 2015: Äidit ja lapsiin kohdistuva väkivalta. Kyselytutkimuksen tulosten pohdintaa. Yhteiskuntapolitiikka 80 (2015): 1. 72–80.
Keiski, Pia 2018: Perheväkivaltaa käyttäneen naisen minuus. Realistinen synteesi perheväkivaltakäyttäytymisen vähenemiseen tähtäävän intervention vaikutuksista. Tampere University Press. Tampere.
Lattu, Emmi 2016: Naisten tekemä väkivalta. Tampere University Press. Tampere.
Putkonen, Hanna 2011: Suomalaisten naisten väkivalta. Duodecim 127. 1212–1218.
Ronkainen, Suvi 2017: Mitä väkivalta on? Teoksessa Niemi, Johanna & Kainulainen, Heini & Honkatukia, Päivi & Hautanen, Teija (toim.): Sukupuolistunut väkivalta: oikeudellinen ja sosiaalinen ongelma. Tallinna Raamatutrükikoja OÜ. Tallinna. 19–35.
(67)
(Julkaistu 20.11.2022)
Työttömyys – unohdettu tasa-arvon ongelma
Viimeaikainen julkinen keskustelu tasa-arvosta keskittyy sukupuolten ja vähemmistöjen tasa-arvoon. Tällainen kapea näkökulma normalisoi epätasa-arvoa.
Vähättelemättä sukupuolten ja vähemmistöjen tasa-arvon tärkeyttä, julkinen keskustelu sulkee ulkopuolelleen yhteiskuntaluokkien tasa-arvon. Elämme räikeiden tuloerojen maailmassa. Rikkain prosentti maailman ihmisistä omistaa 48 prosenttia kaikesta varallisuudesta ja rikkain kymmenys 87 prosenttia [1]. Samalla valtava määrä ihmisiä elää köyhyydessä.
Suomessa hyvinvointivaltio tarjoaa kaikille vähimmäistoimeentulon. Siitä huolimatta perustuslakiinkin kirjattu oikeus työhön ei kaikkien kohdalla toteudu. Emme ole tasa-arvoisessa asemassa työelämän suhteen.
Täydellistä tasa-arvoa on käytännössä mahdotonta saavuttaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei sitä kohti voitaisi pyrkiä. Yhteiskuntaluokkien taloudellista tasa-arvoa ei ole perusteltua jättää tasa-arvokeskustelun ulkopuolelle. Yhteiskuntaluokkien tasa-arvo ei ole valmis.
Hyväksyttyä epätasa-arvoa
Työttömyys on tasa-arvon ongelma. Työpaikkoja ei riitä kaikille halukkaille [2]. Poliittinen valtadiskurssi selittää työttömyyttä liian korkeilla palkoilla [3]: jos palkat olisivat pienemmät, yrityksillä olisi varaa palkata enemmän työttömiä töihin. Pienemmät palkat eivät kuitenkaan ratkaise tasa-arvon ongelmaa. Jos palkat eivät riitä elämiseen [4], epätasa-arvo ei häviä.
Poliittista valtadiskurssia kritisoiva marxilainen työttömyysteoria syyttää kapitalismia epätasa-arvosta. Esimerkiksi teknologia syrjäyttää ihmisiä työttömyyteen [5]. Työttömät kilpailevat työpaikoista työläisten kanssa: kuka suostuu halvimmalla töihin? Kilpailu työpaikoista pitää palkkatason matalana. Jos kaikki menisivät töihin, palkkojen kasvu söisi talouskasvun [6]. Tällöin talous romahtaisi.
Talous ei siis kasva ilman työttömyyttä. Vallitsevassa työttömyyspolitiikassa työttömyyttä ei haluta poistaa [7]. Työttömyys on politiikassa hyväksyttyä epätasa-arvoa.
Työnjako – jos kaikki olisikin toisin
Kapitalistinen työnjako on epätasa-arvoinen. Osa ihmisistä tekee pitkää työpäivää ja osa pakotetaan joutilaaksi [8]. Työ luo ihmisille osallisuutta ja mielekästä sisältöä elämään. Siksi jokaisella tulisi olla siihen oikeus. Toisaalta kenelläkään työtä ei pitäisi olla niin paljon, että se uuvuttaa ja vie työkyvyn.
Tasa-arvoa edistäisi, jos työ jaettaisiin tasan. Kaikilla olisi oikeus tehdä työtä, mutta kenenkään ei tarvitsisi tehdä sitä liikaa.
Tasa-arvoinen työnjako ei toteudu, jos tavoittelemme loputonta talouskasvua. Siksi koko talousjärjestelmä tulisi luoda uudelleen. Eläisimmekö mieluummin maailmassa, jossa tekisimme työtä itsemme ja läheistemme hyvinvoinnin eteen – emme globaalin pääoman tai ympäristön riiston hyväksi?
Tuotammeko sosiaalityössä epätasa-arvoa?
Sosiaalityön tehtävä on edistää tasa-arvoa ja puolustaa huono-osaisia [9]. Työttömät ja vähävaraiset ovat sosiaalityön keskeinen asiakasryhmä [10]. Sosiaalityö on myös poliittista toimintaa – se tuottaa poliittista käsitystä todellisuudesta [11]. Siksi on tärkeää, että sosiaalityössä huomioidaan työttömyys ja yhteiskuntaluokat tasa-arvon kysymyksinä.
Rakenteellista sosiaalityötä on viime vuosina korostettu. Liian usein rakenteellinen sosiaalityö keskittyy ”helppoihin” aiheisiin – esimerkiksi kehittelemään palveluista parempia. Sen lisäksi sosiaalityön tulisi katsoa rakenteita pintaa syvemmältä. Syvärakenteista voimme löytää uusia luovia näkökulmia sosiaalisiin epäkohtiin.
Kunnianhimottomuus yhteiskuntaluokkien tasa-arvon suhteen tuottaa kuvaa, että taloudellinen epätasa-arvo olisi yhteiskunnassamme hyväksyttävää. Haluammeko tuottaa epätasa-arvon hyväksyvää yhteiskuntaa vai ajatella tasa-arvon laajemmin?
Talous ei ole luonnonlaki – sen voi ja se tulee kyseenalaistaa. Alussa oli vain ihminen osana luontoa. Sitten ihminen loi rahan, talouden, yhteiskuntaluokat ja epätasa-arvon. Teimmekö jossain kohtaa historiaa virheen?
Mikko Raappana
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelija.
Kirjoitus perustuu pro graduuni Työvoimareservi tarpeellisena ongelmana. Politiikassa rakentuva representaatio työttömyydestä ja sosiaalityön työvoimapoliittisesta asemasta (2022) .
Viitteet
[1] Stierli ym. 2014, 11.
[2] Suomen virallinen tilasto 2020A; 2020B.
[3] Honkanen 2007, 51–75, 114–124; Koistinen 2014, 187–209.
[4] Marx 1957, 179–206; 1976, 50–58.
[5] Marx 1957, 404–408; 1976, 224–225; Honkanen 2007, 84.
[6] Marx 1957, 415, 583–591; 1976, 94–95.
[7] Ks. myös Honkanen 2007, 78–86, 207–208.
[8] Marx 1957, 592–595; Honkanen 2007, 85–86, 135–139, 171.
[9] Juhila 2002, 11–13; Raunio 2009, 87–89; Pohjola 2014, 16–18.
[10] Mm. Mäntysaari 2019, 185.
[11] Payne 2014, 20, 99, 103–107, 320–326.
Lähteet:
Honkanen, Pertti 2007: Työttömyys ja arvoteoria. Tutkielma työttömyydestä, talousteorioista ja sosiaalipolitiikasta. Turun yliopiston julkaisuja C 252. Turku.
Juhila, Kirsi 2002: Sosiaalityö marginaalissa. Teoksessa Juhila, Kirsi & Forsberg, Hannele & Roivainen, Irene (toim.): Marginaalit ja sosiaalityö. SoPhi 65. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä, 11–19.
Koistinen, Pertti 2014: Työ, työvoima & politiikka. Vastapaino. Tampere.
Marx, Karl 1957: Pääoma – Kansantaloustieteen arvostelua. Ensimmäinen osa – Pääoman tuotantoprosessi. Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike. Petroskoi. (Alkuperäinen julkaisu 1867).
Marx, Karl 1976: Pääoma – Kansantaloustieteen arvostelua. Kolmas osa – Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Kustannusliike Edistys. Moskova. (Alkuperäinen julkaisu 1894).
Mäntysaari, Mikko 2019: Sosiaalityö ja työttömyys. Janus 27 (2), 181–187.
Payne, Malcolm 2014: Modern social work theory. 4. painos. 1. painos 1990. Palgrave Macmillan. Hampshire & New York.
Pohjola, Anneli 2014: Rakenteellisen sosiaalityön paikannuksia. Teoksessa: Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. Unipress. Kuopio, 16–36.
Raunio, Kyösti 2009: Olennainen sosiaalityössä. 2. painos. 1. painos 2004. Gaudeamus. Helsinki.
Stierli, Markus & Shorrocks, Anthony & Davies, James B. & Lluberas, Rodrigo & Koutsoukis, Antonios 2014: Global Wealth Report 2014. Credit Suisse Research Institute. Zurich.
Suomen virallinen tilasto 2020A: Avoimet työpaikat. 4. vuosineljännes 2019. Tilastokeskus. Helsinki. http://www.stat.fi/til/atp/2019/04/atp_2019_04_2020-02-18_tie_001_fi.html. Viitattu 15.9.2022.
Suomen virallinen tilasto 2020B: Työvoimatutkimus. Työllisyys ja työttömyys 2019. Tilastokeskus. Helsinki. http://www.stat.fi/til/tyti/2019/13/tyti_2019_13_2020-05-07_kat_002_fi.html. Viitattu 15.9.2022.
(66)
(Julkaistu 31.10.2022)
Sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnista aikuissosiaalityössä
”Onko työssäsi asioita, jotka auttavat sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnissa? Jos on, niin mitä?” ”Onko työssäsi asioita, jotka vaikeuttavat sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia? Jos on, niin mitä?
Muun muassa näihin kysymyksiin keräsin sosiaalityöntekijöiltä vastauksia Pro gradu -tutkielmaa tehdessäni. Halusin tutkielmassani antaa äänen aikuissosiaalityöstä työkokemusta omaaville sosiaalityöntekijöille, jotta he voisivat kertoa näkemyksiään sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnista aikuissosiaalityössä. Tutkielman aineisto kerättiin keväällä 2020 Webropol -verkkokyselylomakkeen avulla, Sosiaalityön Uraverkosto Facebook -ryhmästä. Kyselyyn vastasi yhteensä 17 sosiaalityöntekijää.
Sosiaalityöntekijöiden mainitsemia sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnissa auttavia tekijöitä aikuissosiaalityössä olivat asiakassuunnitelmat, palveluntarpeen arviointi, asiakastietojärjestelmä tai sen kautta tilastoinnin tekeminen, asiakaskirjaukset, mittarit, asiakaspalautteet, kyselyt, esihenkilö sekä kokonaisvaltainen asiakkaan tilanteen kartoittaminen ja huomioiminen työskentelyssä sekä verkostoyhteistyö. Osa vastaajista kuitenkin kertoi, ettei heillä ole työssään sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnissa auttavia tekijöitä.
Sosiaalityöntekijöiden mukaan sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia vaikeuttaviin tekijöihin puolestaan kuuluivat työn ja asiakkaiden määrä, puutteet mittareissa tai työkaluissa, asiakkaaseen, työnantajaan tai johtoon liittyvät tekijät, peruuntuneet tapaamiset, työskentelyn repaleisuus, sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia tukemattomat rakenteet, työntekijöiden vaihtuvuus, pirstaloituneet palvelut sekä tavoitteisiin liittyvä osaaminen.
Myös Kemppainen, Kostamo-Pääkkö, Niskala, Ojaniemi ja Vesterinen (2010, 35) sanovat, että asiakasvirtojen ja kiireen keskellä työn vaikuttavuuden tarkasteleminen usein unohtuu ja työ rutinoituu suoritteiksi. Sosiaalityötä tehdäänkin monimutkaistuvien ja vaikeutuvien asiakastilanteiden keskellä, valtavissa työpaineissa (Heinonen 2007, 10). Mikäli sosiaalityöntekijät eivät pysty tekemään työtään eettisesti kestävästi, on uhattuna sekä sosiaalityöntekijöiden hyvinvointi että jo ennestään haavoittuvassa asemassa olevien asiakkaiden hyvinvointi ja avunsaantimahdollisuudet. Ratkaisuksi ei riitä pelkästään sosiaalityöntekijöiden voimavarojen tukeminen, vaan sosiaalityöntekijöitä liiallisesti kuormittavat työn vaatimukset on tehtävä näkyväksi ja niihin puututtava. (Mänttäri-van Der Kuip 2015, 76.)
Sosiaalityöntekijöiden tulee Sosiaalihuoltolain (30.12.2014/1301) kolmannen luvun 15 §:n perusteella seurata työssään sosiaalityön vaikuttavuutta. On tärkeää, että sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnista kuullaan ja vahvistetaan sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia edistäviä tekijöitä sekä minimoidaan sitä vaikeuttavia tekijöitä. Tutkielmani tulosten mukaan sosiaalityöntekijät myös määrittelivät ja arvioivat sosiaalityön vaikuttavuutta aikuissosiaalityössä eri tavoin ja olisi aiheellista myös tarkastella, olisiko arviointitapojen yhtenäistämiselle tarvetta. Olennaista on, että sosiaalityöntekijöillä on tarpeeksi aiheeseen liittyvää osaamista sekä tosiasiallinen mahdollisuus toteuttaa aikuissosiaalityössä sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia.
Päivyt Jortikka
Kirjoitus perustuu Lapin yliopstoon tekemääni pro gradu -tutkielmaan: ”Sosiaalityön vaikuttavuuden arviointi aikuisten parissa tehtävässä sosiaalityössä – sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä”.
Lähteet:
Heinonen, Hanna (2007). Kohti syvempää ymmärrystä sosiaalityössä: tutkiva ja arvioiva työote sosiaalityöntekijöiden jäsentämänä. Pääkaupunkiseudun sosiaa-lialan osaamiskeskus SOCCA. http://www.socca.fi/files/72/Tutkiva_arvioiva_tyo-ote_sosiaalityontekijoiden_jasentamana.pdf. Viitattu 28.10.2022.
Kemppainen, Tarja & Kostamo-Pääkkö, Kaisa & Niskala, Asta & Ojaniemi, Pekka & Vesterinen, Kerttu (2010). Sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnin ensiaskeleet Lapissa: Tutkimus sosiaalitoimistojen työn vaikuttavuudesta. Rovaniemi. Oy Sevenprint Ltd.
Mänttäri-van Der Kuip, Maija (2015). Work-Related Well-Being among Finnish Frontline Social Workers in an Age of Austerity. Jyväskylän yliopisto. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/45924/978-951-39-6191-6_vaitos29052015.pdf?sequence=1&isAllowed=y. Viitattu 28.10.2022.
SHL Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2014/20141301. Viitattu 28.10.2022.
(65)
(Julkaistu 25.10.2022)
Sosiaalityöntekijän oikeudellinen osaaminen
Oikeudellinen osaaminen on yhä tärkeämpi osa sosiaalityön asiantuntijuutta ja se tulee ottaa vahvemmin huomioon sekä perus- ja täydennyskoulutuksessa.
Sosiaalityö on oikeudellistunut siinä missä koko yhteiskuntamme. Oikeudellistuminen on sitä, että lainsäädännön määrä, laajuus ja tarkkuus kasvaa koko ajan. Lainsäädännön piiriin tuodaan uusia ilmiöitä ja asioita, jotta heikommassa asemassa olevaa osapuolta voidaan suojella paremmin.
Sosiaalityössä tulee osata entistä laajemmin lainsäädäntöä ja tehdä työtä lainsäädännön edellyttämällä tavalla.
Sosiaalityötekijän oikeudellinen osaaminen
Sosiaalityöntekijän osaaminen koostuu useasta eri osa-alueesta. Tutkin pro gradu -tutkielmani myötä tarkemmin sosiaalityöntekijän oikeudellista osaamista. Tarkastelin oikeudellista osaamista erityisesti valvontatyön näkökulmasta, jota voidaan toteuttaa mm. omatyöntekijän tai vastuutyöntekijän roolista. Tutkielmani aineisto muodostui kahdesta osasta. Ensimmäisenä osa koostui Lapin maakunnan alueen kuntien sosiaalitoimen omavalvontasuunnitelmista, ja toinen osa muodostui §OHOVA –hankkeeseen osallistuneiden sosiaalityöntekijöiden näkemyksistä oikeudelliseen osaamiseen liittyen.
Tutkielmani tulosten perusteella oikeudellista osaamista tarvitaan sosiaalityöntekijän työssä päivittäin. Oikeudellinen osaaminen on merkittävä osa sosiaalityöntekijän ammattitaitoa, ja se koostuu useasta eri osa-alueesta, joita kuvaa moniulotteisuus. Oikeudellinen osaaminen on lainsäädännön ja oikeudellisen toimintaympäristön tuntemusta. Ihmis- ja perusoikeuksien ymmärtämistä osaksi sosiaalihuollon kokonaisuutta yhdistettynä julkisen vallan toimeenpanijan tehtävään.
Lisäksi tulee ymmärtää hyvän hallintotavan mukainen tapa tehdä työtä. Menettelylliset tavat työssä on vähintään yhtä tärkeät kuin asiakkaan hyvän kohtelun ja kohtaamisen taidot sekä vuorovaikutustaidot. Menettelylliset seikat on meille kaikille avattu hallintolaissa.
Sosiaalityö perustuu heikommassa asemassa olevan ihmisen asioiden puolustamiseen, joten ihmis- ja perusoikeuksien tuntemus ja ymmärtäminen on osa sosiaalityötä. Sosiaalityöhön kuuluu julkisen vallan käyttäminen, kun puututaan ihmisen perusoikeuksiin. Julkisen vallan käyttäjänä tulee toimia lainsäädännön mukaisesti. Sosiaalityössä tavallaan kierretään kehää lainsäädännön ympärillä huomioiden sosiaalityön ilmiöt.
Valvontatyö on osa sosiaalityöntekijän työtä
Sosiaalityöntekijän työhön voi kuulua valvontatyötä asiakkaille järjestettyjen palveluiden osalta. Valvontatyössä korostuu ohjaus- ja neuvontatyö. Sitä tehdään kaksisuuntaisesti, niin asiakkaalle kuin sille taholla, joka tuottaa asiakkaalle järjestetyn palvelun. Paljon puhutaan palveluntuottajista.
Valvonnan päämääränä on varmistaa asiakkaan hyvä kohtelu ja palvelun laatu. Valvonnassa käytetään ohjausta ja neuvontaa. Se on itse asiassa työmenetelmä. Valvontatyössä kuten sosiaalityössä yleensä tarvitaan hyviä vuorovaikutustaitoja, joiden avulla tuodaan näkyväksi sosiaalityöntekijän oikeudellista osaamista. Esimerkiksi asiakkaan oikeuksien sanoittaminen ja näkyväksi tekeminen ovat osa valvontatyön ohjausta ja neuvontaa palveluntuottajan suuntaan.
Sosiaalityössä toimitaan usein virkavastuulla. Virkavastuu velvoittaa tekemään valvontatyötä esimerkiksi lastensuojelussa, kun lapsi joudutaan sijoittamaan omasta kodista turvallisempaan ympäristöön. Sosiaalityön vastuulla on varmistaa, että lapsen elämä jatkuu inhimillisissä ja lapsen oikeuksia kunnioittavassa ympäristössä. Sosiaalityöntekijän tulee lain mukaan olla säännöllisesti yhteydessä lapseen ja paikkaan, jonne hänet on sijoitettu. Toteuttaa siis valvontatyötä.
Oikeudellinen osaaminen tarvitsee rinnalleen sosiaalityön osaamisen
Oikeudellinen osaaminen on yksi sosiaalityöntekijän monista ammattiosaamisen osa-alueista. Oikeudellista osaamista ei voi irrottaa erilleen sosiaalityöntekijän osaamiskokonaisuudesta, vaan oikeudellinen osaaminen ja sosiaalihuollon substanssin osaaminen kulkevat yhdessä, rinnakkain. Sosiaalityöntekijä käyttää lainsäädäntöä omassa työssään välineenä, jonka avulla asiakkaan tilanteeseen saadaan apua ja tukea.
Jos oikeudellinen osaaminen olisi irrotettavissa sosiaalityöstä, silloin sosiaalityötä tekisi työparina sosiaalityöntekijä ja juristi. Nyt sosiaalityötä tekevät sosiaalihuollon ammattilaiset, sosiaalityöntekijät, joiden työtehtävänä on tulkita ja soveltaa sosiaalihuollon lainsäädäntöä asiakastilanteissa. Sosiaalityöntekijöiden oikeudellisen osaamisen taso on vaihtelevaa aikaisemmin tehdyn selvityksen mukaan. Seitsemän sosiaalityöntekijää kymmenestä osaa tulkita lainsäädäntöä hyvin ja soveltaa sitä asiakkaan tilanteeseen. Kolme työntekijää kymmenestä kokee osaavansa jonkin verran tarvitsemaansa lainsäädäntöä.
Tarvitsemme täydennyskoulutusta
Lainsäädäntö on muuttunut vuosien aikana, ja uudistuu edelleen. Sosiaalityöntekijät tarvitsevat täydennyskoulutusta, jotta heidän ammattitaito pysyy yllä ja asiakkaan oikeudet toteutuvat vahvemmin. Täydennyskoulutuksen tulee kohdentua oikeudellisen osaamisen vahvistamiseen niin sosiaalihuoltolain kuin sosiaalihuollon erityislakien soveltamisen osalta. Tarvetta täydennyskoulutukselle lisää myös lainsäädännön monitulkintaisuus. Oikeudellisen osaamisen moniulotteisuus on hyvä huomioida tulevaisuudessa yliopistokoulutuksen aikana, ja vahvistaa tulevien sosiaalityöntekijöiden oikeudellisen osaamisen perusteita.
Ulla Sotaniemi
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelija
Kirjoitukseni perustuu syksyllä 2022 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani ”Sosiaalityöntekijän oikeudellinen osaaminen valvontatyössä”. Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityö.
Lähteet:
Kuusisto, Katja & Kalliomaa-Puha, Laura 2019: Päihdeongelmaisen asiakkaan asema ja oikeudet – mitä sosiaalihuoltolain uudet välineet tarkoittavat päihdehuollossa? Teoksessa: Pehkonen, Aini & Kekoni, Taru & Kuusisto, Katja (toim.): Oikeus päihdehuoltoon. Vastapaino. Tampere.
Martin, Maria & Kemppainen, Tarja & Niskala, Asta & Pohjola, Anneli 2018: Sosiaalityöntekijöiden ja sosionomien osaaminen Lapissa. Osaamiskartoituksen tuloksia. PohjoisSuomen sosiaalialan osaamiskeskus.
Poikonen, Heidi ja Kekoni, Taru 2019: Asiakkaan oikeudet ja niihin vaikuttavat tekijät päihdepalveluissa. Teoksessa: Pehkonen, Aini & Kekoni, Taru & Kuusisto, Katja (toim.): Oikeus päihdehuoltoon. Vastapaino. Tampere.
(64)
(Julkaistu 11.7.2022)
Intersukupuoliset henkilöt kaipaavat tukea
Intersukupuolisuus tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä, ettei henkilöä ole mahdollista määritellä yksiselitteisesti naiseksi tai mieheksi kehon sukupuolipiirteiden perusteella. Toisin sanoen intersukupuoliset henkilöt kantavat kehoissaan sekä nais- että miessukupuolille tyypillisinä pidettyjä ominaisuuksia.
Intersukupuolisuus ei ole sairaus, vaan siinä on kyse kehon sukupuolipiirteiden luonnollisesta vaihtelusta. Toisinaan se tulee sekoitetuksi transsukupuolisuuteen, mikä on eri asia, sillä transsukupuolisuudessa on kyse koetun sukupuolen ja kehon välisestä ristiriidasta. Monet intersukupuoliset henkilöt kokevat sen sijaan olevansa naisia tai miehiä. Osa intersukupuolisista henkilöistä kokee kuuluvansa sukupuolivähemmistöön, osa ei. Seksuaalisuuden kanssa intersukupuolisuudella itsessään ei ole mitään tekemistä.
Intersukupuolisia henkilöitä syrjitään
Omassa pro gradu -tutkielmassani tarkastelin, millaisia sosiaalisia kokemuksia intersukupuolisilla henkilöillä on. Tutkimuksen mukaan intersukupuoliset henkilöt kokevat syrjintää, mikä johtuu esimerkiksi siitä, että Suomessa virallisia sukupuolia on vain kaksi. Sen seurauksena intersukupuoliset lapset on pakko määritellä tytöiksi tai pojiksi. Erilaiset asiakirjat, tilat ja toiminnot, jotka on tarkoitettu vain naisille tai miehille, voivat myös aiheuttaa hankaluuksia intersukupuolisille henkilöille.
Tutkimuksen mukaan intersukupuoliset henkilöt voivat kokea vähemmistöstressiä, mikä tarkoittaa vähemmistöön kuuluvan henkilön kokemaa pitkäaikaista ja/tai toistuvaa stressiä. Sitä aiheuttavat esimerkiksi ennakkoluulot, epäasiallinen kohtelu ja syrjintä, joiden seurauksena intersukupuoliset henkilöt voivat pelätä muiden ihmisten reaktioita ja joutuvat pohtimaan, miten he voivat esimerkiksi pukeutua ja käyttäytyä. Tutkimuksen mukaan osa intersukupuolisista henkilöistä on kohdannut esimerkiksi sukupuoltaan koskevia epäasiallisia kysymyksiä ja kommentteja. Vähemmistöstressi voi aiheuttaa erilaisia kielteisiä terveysvaikutuksia, kuten mielenterveysongelmia.
Intersukupuolisuudesta voi olla vaikea puhua
Tutkimuksen mukaan intersukupuolisten henkilöiden ja heidän vanhempiensa on usein vaikea kertoa intersukupuolisuudesta muille, koska he voivat esimerkiksi pelätä, ettei intersukupuolisuutta ymmärretä. Osa intersukupuolisista henkilöistä häpeää omaa intersukupuolisuuttaan ja salaa sen jopa omilta läheisiltään. Monet kaipaavat tukea toisilta intersukupuolisilta henkilöiltä. Myös vanhempien, ystävien ja kumppaneiden antama hyväksyntä, tuki ja myönteinen suhtautuminen ovat hyvin tärkeitä.
Tutkimuksen mukaan intersukupuolisuudesta voi olla helpompi kertoa silloin, kun intersukupuoliset henkilöt huomaavat, että muut ihmiset tietävät intersukupuolisuudesta ja/tai sukupuolen moninaisuudesta ja hyväksyvät sen. Intersukupuolisuuteen tulisi suhtautua tavallisena asiana, mutta ei vähättelevästi. Intersukupuoliset henkilöt toivovat, että intersukupuolisuudesta tiedettäisiin, mutta kenenkään ei tarvitse tietää siitä kaikkea. Intersukupuolisilta henkilöiltä on hyvä kysyä, mitä intersukupuolisuus heille itselleen merkitsee. Käytännössä apua voi olla esimerkiksi neutraalista tavasta puhua, eli henkilöistä puhumisesta naisten ja miesten sijasta.
Sointu Helttunen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitelma perustuu pro gradu -tutkielmaani ”Intersukupuolisuuden sosiaalinen ulottuvuus intersukupuolisten henkilöiden kokemana”. Lapin yliopisto, 2022.
Lähteet:
European Union Agency for Fundamental Rights 2015: The fundamental rights situation of intersex people. 4/2015.
Jaskari Onni & Keski-Rahkonen Anna 2021: Vähemmistöstressi uhkana seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen terveydelle. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim. 2021; 137(17):1781-8.
Meyer Ilan H. 2003: Prejudice, Social Stress, and Mental Health in Lesbian, Gay, and Bisexual Populations: Conceptual Issues and Research Evidence. Psychological Bulletin Journal. 2003; 129(5): 674−697.
Oikarinen Tikli 2019: Ei tietoa eikä vaihtoehtoja – Selvitys intersukupuolisten ihmisten oikeuksista ja kokemuksista. Oikeusministeriön julkaisuja. Selvityksiä ja ohjeita 2019:3.
van Lisdonk Jantine 2014: Living with intersex/DSD – An exploratory study of the social situation of persons with intersex/DSD. The Netherlands Institute for Social Research.
(63)
(Julkaistu 8.6.2022)
Lasten ja nuorten hyvinvointi koronapandemian aikana
Korona-aika on vaikuttanut merkittävästi lasten ja nuorten hyvinvointiin.
Julkisessa keskustelussa ja mediassa lasten ja nuorten ääntä on tuotu esiin melko vähän, vaikka pandemia on vaikuttanut hyvin paljon myös lasten ja nuorten elämään. Sekä suomalaiset että kansainväliset tutkimukset puhuvat samaa kieltä; lasten ja nuorten hyvinvointi on huonontunut koronapandemian aikana.
Koronakriisi on lisännyt perheiden välistä eriarvoisuutta (Paju 2020, 6). Koronatoimien myötä lasten epävarmuus, turvattomuus ja ahdistus on lisääntynyt. Lasten yksinäisyys on lisääntynyt ja hyvinvointia ylläpitävät sosiaaliset suhteet ovat vähentyneet. (Lapsistrategian koronatyöryhmä 2020.) Keväällä 2020 huhtikuussa maailman lapsista 86 % oli poissa koulusta. Näistä lapsista 60 prosentilla ei ollut mahdollisuutta käyttää internetiä, jolloin he olivat todellisuudessa täysin ilman opetusta. Koulujen sulkeutumisen seurauksena myös kouluruokailu keskeytyi, jolloin kaikista köyhimmät lapset olivat vaarassa kärsiä aliravitsemuksesta. (The Lancet Child & Adolescent Health 2020, 479.)
Lasten ja nuorten hyvinvointi Erik Allardtin (1976) hyvinvoinnin ulottuvuuksien mukaan
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani lasten ja nuorten hyvinvointia Erik Allardtin (1976) hyvinvoinnin ulottuvuuksien – having, loving, being ja doing jäsennyksen mukaan. Tutkimus on tehty sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta. Tutkimusaineistona käytin valmista aineistoa, joka on kerätty PANDA-hankkeelle vuosina 2020 ja 2021.
Having -ulottuvuus tarkoittaa hengissä pysymistä, toimintaresursseja sekä tarvetta perustoimeentulolle (Helne & Hirvilammi 2021, 50). Having -ulottuvuuden osalta perheiden taloudelliset ongelmat lisääntyivät ja tukitoimet sekä tukipalvelut vähenivät tai loppuivat kokonaan. Näin ollen perheiden toimintaresurssit ovat huonontuneet koronapandemian aikana, mikä on vaikuttanut lasten ja nuorten hyvinvointiin heikentävästi. Perheiden haasteet kasvoivat koronapandemian aikana myös siksi, että yhteiskunta supisti perheille tarjottuja palveluja. Esimerkiksi mielenterveyspalveluihin pääseminen oli haasteellista, koska palveluja supistettiin ja ajettiin alas pandemian seurauksena.
Loving -ulottuvuus kuvaa sosiaalista vuorovaikutusta sekä merkityksellisiä ihmissuhteita. Ihmisen tulee kokea olevansa osa ryhmää tai yhteisöä. Yhteisöillä on merkitystä terveydelle ja lisäksi yhteisöt toimivat turvaverkkona haastavissa elämäntilanteissa. (Kivipelto & Saikkonen 2018, 60.) Hyvinvoinnin loving -ulottuvuus heikentyi oleellisesti koronapandemian aikana, koska kasvokkainen vuorovaikutus väheni. Palveluja siirrettiin etänä toteutettaviksi, mutta huomattiin, että etätapaamiset eivät sovi kaikille. Perheväkivalta, perheriidat ja lasten kaltoinkohtelu lisääntyivät. Myös yksinäisyys lisääntyi ja perheet kärsivät sosiaalisten suhteiden niukkuudesta.
Erik Allardtin mukaan (1976) being -ulottuvuus on ”ihmisenä olemista”. Lasten ja nuorten kohdalla being -ulottuvuus tarkoittaa sitä, että heillä on mahdollisuus kasvaa ja kehittyä kohti täyttä ihmisyyttä. Osallisuus ja elämänhallinta liittyvät being -ulottuvuuteen. Lisäksi terveys sisältyy tutkielmassani being -ulottuvuuteen. Being -ulottuvuuteen koronapandemia on vaikuttanut terveyden näkökulmasta. Korona sairautena on aiheuttanut paljon pelkoa, ahdistusta ja huolta. Mielenterveysongelmat ja ahdistus lisääntyivät ja vaikeutuivat niin lapsilla, nuorilla kuin vanhemmillakin. Vanhempien väsymys ja uupumus lisääntyivät ja jaksaminen vaikeutui. Vuonna 2020 myös päihdeongelmat, seksuaalinen hyväksikäyttö ja itsemurhat lisääntyivät.
Doing tarkoittaa merkityksellistä tekemistä, joka sallii ihmisen noudattaa omia arvojaan. Doing ei tarkoita vain palkkatyötä, vaan harrastukset, luova tekeminen ja vapaaehtoistyö kuuluvat doing -ulottuvuuden piiriin. (Helne & Hirvilammi 2021, 51-52.) Lasten ja nuorten tilanteissa doing merkitsee esimerkiksi varhaiskasvatusta, koulunkäyntiä, kerhotoimintaa ja harrastuksia. Koululla ja varhaiskasvatuksella on suuri merkitys lasten ja nuorten hyvinvoinnille, sillä koulu ja varhaiskasvatus tarjoavat lapsille ja nuorille rutiineja, ystävyyssuhteita ja ikätasoista tekemistä.
Doing -ulottuvuudessa hyvinvoinnin huonontuminen ilmenee etäkoulun ja etätöiden tekemisen haasteina. Osa lapsista jäi pois varhaiskasvatuksesta ja myös harrastustoiminta lopetettiin tai siirrettiin toteutettavaksi etänä. Vuonna 2020 myös työttömyys lisääntyi. Ongelmia esiintyi perheiden arjessa. Lapset eivät saaneet riittävästi tukea etäkouluun, jolloin oppiminen vaikeutui. Koulupudokkaat lisääntyivät ja osa lapsista ja nuorista jäi kokonaan koulunkäynnin ulkopuolelle. Varhaiskasvatuksen keskeytyminen toi mukanaan ongelmia. Vanhemmat joutuivat huolehtimaan töiden ohella myös lapsista, heidän koulunkäynnistään ja ruokahuollosta. Nämä tekijät haastoivat vanhempien jaksamista.
Tutkimustulosten analyysissä esiin tuli hyvinvoinnin ulottuvuuksien lisäksi myös viides luokka, jolle annoin nimen Sosiaalityöntekijöiden huoli. Sijoitin luokkaan sellaiset sosiaalityöntekijöiden vastauksissa toistuneet asiat, jotka liittyivät kyllä lasten ja nuorten hyvinvointiin, mutta jotka eivät suoraan sopineet Allardtin (1976) hyvinvoinnin ulottuvuuksiin. Nämä asiat keskittyivät sosiaalityöntekijöiden huolenaiheisiin koskien lapsia, perheitä ja pandemiaympäristössä työskentelyä. Sosiaalityöntekijät kantoivat huolta siitä, että perheiden ongelmat jäävät piiloon, sillä koronarajoitusten takia asiakkaita ei tavattu. Myös olemassa olevien ongelmien todettiin pahentuneen pandemian aikana. Koulujen ja päiväkotien ollessa kiinni perheiden palvelutarpeita ei huomattu ajoissa.
Miten koronapandemiasta päästään eteenpäin?
Lasten ja nuorten hyvinvointi ei ole oleellisesti muuttunut pandemian aikana vuosien 2020 ja 2021 välillä, mutta muutos on ollut suuri verrattuna aikaan ennen pandemiaa. Tämä muutos on ollut nimenomaan huonompaan suuntaan menemistä. Yhteiskunnan sulut ja sosiaalinen eristäytyminen muuttivat tapoja elää, tehdä työtä ja viettää vapaa-aikaa. Sellainen elämä, mikä oli ennen ollut normaalia, vietiin yhtäkkiä pois. Jotkut sopeutuivat rajoitettuun ja kotiin sijoittuvaan elämään sekä vapaa-aikaan paremmin, mutta monille perheille, lapsille ja nuorille, joilla oli muutenkin elämässään ja arjessaan haasteita, korona-aika näyttäytyi erityisen ahdistavana.
Lasten ja nuorten hyvinvoinnissa riittää korjattavaa pitkäksi aikaa. Mielenterveyspalvelujen vahvistaminen ja saatavuuden varmistaminen ovat eräs keskeinen toimenpide, jotta koronapandemian negatiivisia vaikutuksia lasten ja nuorten hyvinvoinnissa saadaan lievitettyä. Tähän tarvitaan lisää taloudellisia- ja henkilöstöresursseja tukemaan lapsia ja nuoria. Ei pidä kuitenkaan ajatella, että kaikki hyvinvoinnin haasteet, kuten tuen puute, mielenterveysongelmat ja arjen ongelmat, olisivat ilmestyneet pelkästään koronan myötä. Mielenterveyspalvelut, lastensuojelu ja monet muut julkiset palvelut ovat kärsineet resurssipulasta jo ennen koronaa. Pandemian myötä julkisten palvelujen puutteet nousivat vain entistä selkeämmin esille.
Rajoitustoimien ei tulisi kohdistua lapsiin ja nuoriin taudissa, jonka tiedetään olevan pitkälti vaaraton heille. Koronan jälkipuinnissa tulee pohtia, joutuivatko lapset ja nuoret maksamaan liian kovaa hintaa taudin ehkäisyssä, joka on pääosin vaarallinen vain iäkkäille ja erilaisista pitkäaikaissairauksista kärsiville. Tärkeintä on nyt keskittyä tarjoamaan apua niille, joilta korona-aika vei eniten jokapäiväistä tukea.
Yhteiskuntamme tulevaisuus on meidän sekä lasten ja nuorten käsissä. On tärkeää, että nyt teemme sellaisia ratkaisuja lasten ja nuorten hyvinvoinnin suhteen, että ne kantavat hedelmää pitkälle tulevaisuuteen. Olisi tärkeää panostaa hyvinvointiin ja hyvinvoinnin parantamiseen mahdollisimman nopeasti. Yhteiskunnaltamme tulee löytyä resursseja työhön lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseksi sekä mielenterveysongelmien ehkäisemiseksi. Poliittiset päätökset tulisi tehdä ajatellen pitkän aikavälin hyötyjä varsinkin, kun ne koskettavat lapsia, nuoria sekä lapsiperheitä.
Anna Jokela
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaani ”Sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä lasten ja nuorten hyvinvoinnista koronapandemian aikana”. Lapin yliopisto 2022.
Lähteet:
Allardt, Erik 1976: Hyvinvoinnin ulottuvuuksia. Werner Söderström osakeyhtiö. Porvoo
Helne, Tuula & Hirvilammi, Tuuli 2021: Puristuksissa? Nuoret ja kestävän hyvinvoinnin
ehdot. Kela. Helsinki
Kivipelto Minna & Saikkonen Paula 2018: Hyvinvointia niukkuudesta? Kokemuksia
viimesijaisesta turvasta. Janus 2018; 26 (1), 57–72
Lapsistrategian koronatyöryhmä 2020: Lasten ja nuorten hyvinvointi koronakriisin
jälkihoidossa. Lapsistrategian koronatyöryhmän raportti lapsen oikeuksien
toteutumisesta. Valtioneuvoston julkaisuja 2020:21.
https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/162318/VN_2020_21.pdf?
sequence=7&isAllowed=y Viitattu 27.5.2022.
Paju, Petri 2020: Paikoiltaan siirretty arki. Koronakriisin vaikutukset lapsiperheiden
elämään. Lastensuojelun keskusliitto. Lastensuojelun Keskusliiton verkkojulkaisu
2/2020. https://www.lskl.fi/wp-content/uploads/Paikoiltaan-siirretty-arkiverkkojulkaisu.pdf Viitattu 27.5.2022.
The Lancet Child & Adolescent Health 2020: Prioritising children’s rights in the
COVID-19 response. Editorial. The Lancet Child & Adolescent Health. Volume
4, Issue 7, 7/2020. https://www.thelancet.com/journals/lanchi/article/PIIS2352-4642(20)30172-
3/fulltext Viitattu 27.5.2022.
(62)
(Julkaistu 8.6.2022)
Vaino sukupuolistuneena väkivaltana käräjäoikeuksien tuomioasiakirjoissa
Vaino luo uhrien eri elämänalueille tunkeutuvan häiritsevän tilan, joka yhdistyy kokonaisvaltaiseen turvattomuuteen rajoittaen vainon uhrien toimijuutta ja elinpiiriä.
Vaino on intensiivistä, tavoiteorientoitunutta ja uhria pakottavaa käyttäytymistä, joka muodostuu erilaisista toistuvista väkivaltaisista ja ei-väkivaltaisista teoista, jotka uhrit kokevat epämieluisina, uhkaavina, ahdistavina ja tunkeilevina.
Vainoajan toiminta aiheuttaa uhrissa pelkoa, turvattomuutta ja ahdistusta sekä tuottaa uhreille fyysistä ja sosiaalista harmia. (Nikupeteri 2016, 46.) Eron jälkeinen vaino on sosiaalinen ongelma ja väkivallan muoto, joka kietoutuu entiseen lähisuhteeseen (Nikupeteri 2016, 26).
Eron jälkeinen vaino rikoksena
Suomessa vaino kriminalisoitiin vuonna 2014. Lain esitöiden mukaan vainon kriminalisointi oli tarpeellista Suomen rikoslainsäädännön saattamiseksi vastaamaan kansainvälisiä velvoitteita ja vainon kriminalisoinnille oli myös kansallista tarvetta. (HE 19/2013; Häkkänen-Nyholm & Salo 2019, 296.)
Vainossa rikoksena keskeistä on, ettei kyse ole yksittäisestä rikollisesta teosta, vaan osateot muodostavat uhrin elämänlaatua vakavasti häiritsevän tilan, joka herättää uhrissa pelkoa ja ahdistusta ja voi muodostua uhrin elämää hallitsevaksi (HE 19/2013). Vainon kriminalisointi toimii yhteiskunnallisena viestinä siitä, ettei vainoaminen ole hyväksyttyä toimintaa (Mehtola & Särkelä 2017, 10).
Eron jälkeinen vaino sukupuolistuneena väkivaltana
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani vainoa sukupuolistuneena väkivaltana käräjäoikeuksien tuomioissa. Toteutin pro gradu -tutkielmani hankeyhteistyössä CAPS-hankkeen kanssa ja aineistonani oli 20 käräjäoikeuksien vainotuomioasiakirjaa. Kaikissa aineistoni oikeustapauksissa vainoaja oli mies ja vainon uhri nainen. Tutkimuskysymyksinäni olivat 1) Millaisena vaino sukupuolistuneena väkivaltana näyttäytyy käräjäoikeuksien tuomioissa? 2) Millaisia seurauksia vainolla on sen kohteena oleville naisille?
Väkivallan sukupuolistuneisuus kuvaa sukupuolta osana väkivallan rakennetta, siihen liitettyjä asenteita, merkityksiä ja väkivallan selittämistapoja, kuitenkaan pelkistämättä väkivallan rakennetta ja dynamiikkaa sukupuolten väliseksi vastakkainasetteluksi (Ronkainen & Näre 2008, 21). Sukupuolistuneisuuden käsite viittaa väkivallan ja sukupuolen yhteen kietoutumiseen kulttuurisella, rakenteellisella ja yksilötasolla (Ronkainen 2017, 29). Eron jälkeisessä vainossa ilmenevät sukupuolistuneelle väkivallalle olennaiset piirteet eli sukupuolistuneet käytännöt, tasa-arvokysymykset, vallankäyttö ja ihmisoikeuksien loukkaaminen (Nikupeteri 2016, 47).
Eron jälkeisen vainon ilmeneminen ja vainon aiheuttamat seuraukset uhreille
Tutkielmani tuloksina oli, että eron jälkeinen vaino ilmenee uhriin kohdistuvina toistuvina yhteydenottoina, uhkaamisena, seuraamisena ja tarkkailemisena, syyllistämisenä ja halventamisena sekä uhrin pakottamisena ja kontrolloimisena. Lisäksi tutkimustulokseni ilmensivät lasten välineellistä roolia vainossa tapauksissa, joissa vainon kohteena olevalla naisella oli lapsia. Tutkielmani tulokset ilmentävät, että vainon kohteena oleminen aiheuttaa uhreille kielteisiä seurauksia. Vainon kohteena oleminen ja vainoajan toiminta aiheuttivat uhreille pelkoa, ahdistusta ja turvattomuutta. Vainosta aiheutui sen kohteena oleville naisille kipua, kärsimystä ja fyysisiä vammoja sekä häiriötä, haittaa ja taloudellista vahinkoa. Lisäksi uhrit joutuvat soveltamaan erilaisia selviytymisstrategioita pyrkiessään tekemään vainon kohteena olemisesta vähemmän vaarallista ja häiritsevää.
Tutkielmani tulokset havainnollistavat, että vainon kohteena olevien naisten tunnemaailmaa hallitsee voimakas pelko ja ahdistus. Kyse ei ole yksittäisten rikollisten tekojen aiheuttamasta pelosta ja ahdistuksesta, vaan vainon luomasta kokonaisvaltaisesta, uhrin eri elämänalueille ulottuvasta turvattomuudesta, joka rajoittaa uhrien elintilaa ja toimijuutta. Tutkielmani tulokset ilmentävät myös selkeästi vainon aiheuttamaa kokonaisvaltaista häiriötä uhrien elämälle. Vainoajat häiritsevät uhrinsa työssäkäyntiä, kotirauhaa ja liikkumista. Vaino luo uhrien eri elämänalueille tunkeutuvan häiritsevän tilan, joka yhdistyy kokonaisvaltaiseen turvattomuuteen rajaten vainon uhrin toimijuutta ja elinpiiriä entisestään. Vaino heikentää uhrien elämänlaatua, riistää uhreilta rauhan ja häiritsee arkielämän rutiineja.
Ymmärrys sukupuolesta vaikuttaa siihen, miten vaino ymmärretään ja miten sitä palvelujärjestelmässä tulkitaan
Vaino ilmiönä on sekä sukupuolistunut että sukupuolittunut (Nikupeteri 2016, 47; Spitzberg & Cupach 2007; Tjaden & Thoennes 1998, 3–5). Sukupuolistuneen väkivallan viitekehys ilmentää, etteivät naisten vainokokemukset ole kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta kontekstistaan irrallisia, vaan rakentuvat kontekstisidonnaisesti (Edwards 2011, 335–337; Lidman 2015). Siihen miten vaino ymmärretään ja millaisena sitä auttamisjärjestelmässä tulkitaan, vaikuttaa ymmärrys sukupuolesta (Nikupeteri 2016, 65). Vainoteot mahdollistuvat ja naisten vainokokemukset muotoutuvat sosiaalisesti ja kulttuurisesti määrittyneiden naiseuden, äitiyden ja entisen kumppanin roolien pohjalta (Nikupeteri 2016, 48). Sukupuolen ja väkivallan yhteen kietoutuneisuuden tarkasteleminen eron jälkeisen vainon kontekstissa on tärkeää, sillä sukupuoleen liittyvät lukkiuttavat tulkinnat voivat estää vainon tunnistamista, ellei niitä tiedosteta ja osata kyseenalaistaa (Nikupeteri 2016, 65).
Vainon sukupuolistuneisuutta ilmentävät myös vainon uhrille aiheuttamat seuraukset. Naisten ja miesten tunnereaktiot ja -kokemukset läheisen toteuttamaan vainoon ja väkivaltaan ovat usein erilaisia (Nikupeteri 2016, 23). Naiset kokevat vainon ja väkivallan yleensä intensiivisempänä, pelottavampana ja kokonaisvaltaisempana miehiin verrattuna, jolloin naisten kokemus vainottuna olemisesta muodostuu omanlaisekseen (Emerson ym. 1998, 304; Sheridan & Lyndon 2012; Romito & Grassi 2007). Toisaalta myös reaktiot vainon kohteena olevien naisten kokemaan pelkoon voivat olla sukupuolistuneita. Naisten kokema pelko voi tulla vähätellyksi ja uhrit nähdyiksi ylitunteellisina (Nikupeteri 2017b, 12) tai ylivarovaisina naisina, minkä seurauksena ammattilaiset voivat tulkita virheellisesti naisten kokeman pelon ja turvattomuuden liioitelluksi tai kuvitelluksi (Nikupeteri 2017a, 802).
Eron jälkeisen vainon kohteena olevat naiset eivät kuitenkaan ylireagoi tai kärsi suhteettomista peloista. Pelko on legitiimi reaktio vainoon, joka lievimmilläänkin aiheuttaa uhrissa voimakasta ahdistusta on ja joka pahimmillaan on kohteelle erittäin vaarallista tai jopa tappavaa. (DeKeseredy ym. 2017, 69; ks. myös Nikupeteri ym. 2017.)
Vaino ilmiönä haastaa sosiaalityön asiantuntijuutta ja edellyttää ammattilaisilta riittävää vainotietoa
Jotta vainon uhreja voidaan auttaa, tulee ammattilaisten kyetä tunnistamaan vaino ilmiönä (Nikupeteri 2016, 6). Pelkkä vainon tunnistaminen ei kuitenkaan riitä, vaan jotta uhrien avuntarpeisiin voidaan vastata, tulee ammattilaisten kyetä ymmärtämään vainon luonne väkivaltana (Nikupeteri 2016, 157). Jotta vainon uhrit voidaan tunnistaa, tarvitaan riittävää vainotietoa sekä kykyä vallitsevien naiseuteen ja äitiyteen liittyvien sukupuolistuneiden käsitysten ja asenteiden tiedostamiseen (Nikupeteri 2016). Vainotieto ei voi olla pelkästään väkivaltaan erikoistuneilla ammattilaisilla olevaa asiantuntijuutta, vaan vainon kohteena olevat naiset tulee tunnistaa koko palvelujärjestelmässä.
Mikäli vainon uhrit eivät tulle tunnistetuiksi tai ammattilaiset positioivat heidät virheellisesti esimerkiksi vieraannuttaviksi vanhemmiksi, haavoittaa se vainon uhreja entisestään ja toisaalta mahdollistaa vainon jatkumisen siihen puuttumisen sijaan. (Nikupeteri 2016, Häkkänen-Nyholm 2017, 99.) Vaino haastaa sosiaalityön asiantuntijuutta ja edellyttää ammattilaisilta riskin tunnistamista ja arviointia sekä moniammatillista työskentelyä (Nikupeteri & Laitinen 2017, 19; Nikupeteri 2016).
Janika Paananen
Lapin yliopisto
Kirjoitukseni perustuu 2022 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani ”Vaino sukupuolistuneena väkivaltana käräjäoikeuksien tuomioissa”.
Lähteet:
DeKeseredy, Walter & Dragiewicz, Molly & Schwartz, Martin 2017: Abusive endings. Separation and divorce violence against women. University of California Press. Oakland, California.
Edwards, Alice 2011: Violence against women under international human rights law. Cambridge University Press. Cambridge, New York.
Emerson, Robert & Ferris, Kerry & Gardner, Carol Brooks 1998: On Being Stalked. Social Problems 45(3), 289–314.
Hallituksen esitys eduskunnalle laeiksi rikoslain, pakkokeinolain 10 luvun 7§:n ja poliisilain 5 luvun 9§:n muuttamisesta (HE 19/2013).
Häkkänen-Nyholm, Helinä 2017: Vainon uhri vai vainon uhriksi tekeytyvä lapsen vanhemmasta vieraannuttaja? Teoksessa Laitinen, Merja & Kinnunen, Jaana & Hannus, Riitta (toim.): Varjosta valoon. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen, katkaisu ja uhrien selviytymisen tukeminen. Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 41. Ensi- ja turvakotien liitto ry. 83–101.
Häkkänen-Nyholm, Helinä & Salo, Verna 2019: Miten vainoamisesta tuomitaan: Oikeuskäytäntö Suomessa 2015–2016. Defensor Legis 3, 296–308.
Lidman, Satu 2015: Väkivaltakulttuurin perintö. Sukupuoli, asenteet ja historia. Gaudeamus. Helsinki.
Mehtola, Sirkku & Särkelä Riitta 2017: Esipuhe. Teoksessa Laitinen, Merja & Kinnunen, Jaana & Hannus, Riitta (toim.): Varjosta valoon. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen, katkaisu ja uhrien selviytymisen tukeminen. Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 41. Ensi- ja turvakotien liitto ry. 9–11.
Nikupeteri, Anna 2016: Vainottuna. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen ja uhrien kohtaaminen. Acta Universitatis Lapponiensis 336. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
Nikupeteri, Anna 2017a: Professionals’ critical positionings of women as help-seekers: Finnish women’s narratives of help-seeking during post-separation stalking. Qualitative Social Work 16(6), 793–809.
Nikupeteri, Anna 2017b: Stalked Lives: Finnish Women’s Emotional Experiences of Post-Separation Stalking. Nordic Social Work Research 7(1), 6–17.
(61)
(Julkaistu 8.6.2022)
Kiusaamista koulussa, väkivaltaa kadulla?
Kouluissa tapahtuu koulukiusaamista ja väkivaltaa monissa eri muodoissa. Suhtaudutaanko kouluissa tapahtuneisiin tekoihin kuitenkin lievemmin kuin vastaavaan tapahtumaan kadulla? Vaikuttaako koulukiusaamisen käsite heikentävästi kiusaamiseen puuttumiseen ja sen ehkäisyyn?
Mediassa uutisoidaan toistuvasti koulukiusaamisesta ja kouluissa tapahtuvista väkivallanteoista. (Hirvonen, 2020; Koskinen 2020; Tanninen 2021) Koulukiusaamista on pyritty torjumaan jo vuosikymmeniä, mutta silti sitä esiintyy edelleen. Tämä sai minut pohtimaan, vastaako koulukiusaamista kuvaava käsite kiusaamisen sisältöä vai olisiko tarpeellista uudistaa koulukiusaamisen käsitettä.
Mediassa koulukiusaamisesta on usein käytetty kouluväkivallan käsitettä. Voisiko kiusaamisen sisältöä osuvammin kuvaava käsite edistää koulussa tapahtuvaan kiusaamiseen ja muuhun väkivaltaiseen käyttäytymiseen puuttumista ja ehkäisyä?
Kiusaaminen ja väkivalta kouluissa
Nuorten elämän keskiössä ovat kaksi merkittävää yhteisöä; koti ja koulu (Ojala 2017, 5). Koulu on oppimisen lisäksi nuorisokulttuurin keskus, jossa nuori rakentaa tärkeitä ihmissuhteita (Kiilakoski 2012, 15).
Koulu ei ole jokaiselle nuorelle ainoastaan kiva paikka, sillä koulussa saatetaan kohdata kiusaamista ja muuta vahingoittavaa käytöstä. Koulukiusaaminen ilmenee muun muassa ryhmän ulkopuolelle jättämisenä, juorujen levittämisenä, lyömisenä ja potkimisena. Koulukiusaaminen linkittyy vahvasti väkivaltaan, mutta myös rikollisuuteen; koulukiusaaminen on sisällöltään fyysistä tai henkistä väkivaltaa ja väkivaltainen teko voi puolestaan täyttää rikoksen tunnusmerkit, jolloin kiusaamisesta voi tulla tuomittava rikos.
Nuorelle kaverisuhteet ovat merkittäviä ja nuoren hyvinvoinnille voikin olla hyvin haitallista jäädä kaveriporukoiden ulkopuolelle (Korkiamäki 2014, 38). Koulussa koettu kiusaaminen heikentää nuorten mielenterveyttä ja usein kiusaamisen kohteeksi valikoituvatkin jo entuudestaan masentuneet tai ahdistuneet koulutoverit. (Nurmi ym. 2014, 150, 175–176; Aalto-Setälä ym. 2020, 13).
Tutkielmassani hyödynsin Nuorisorikollisuus -aineistoa (Kivivuori & Näsi 2016), jonka analysointi oli erittäin mielenkiintoista. Tulokset osoittavat, että koulukiusaamisen lisäksi kouluissa tapahtuu muuta toisia vahingoittavaa käyttäytymistä, kuten pahoinpitelyitä, tappeluun osallistumista, varastamista, seksuaalista häirintää ja väkivallalla uhkailua. Nuoret olivat kohdanneet lähes kaikkia tekoja enemmän koulussa, kuin muissa ympäristöissä.
Koulukiusaamisen ja väkivallan käsitteiden tarkastelussa yksi eroavaisuus nousee vahvasti esille. Koulukiusaamisen määrittelyissä puhutaan pitkäkestoisuudesta ja toistuvuudesta. Puolestaan väkivallan määrittelyssä keskiössä on väkivallan seuraukset kohteelle. Väkivalta aiheuttaa ja sillä pyritään aiheuttamaan haittaa kohteelle. On ristiriitaista ajatella, että yksittäinen väkivallanteko katsotaan väkivallaksi, mutta pitkäkestoisesta ja systemaattisesta väkivallasta käytettäisiin koulukiusaamisen käsitettä. Koulukiusaaminen oli aineistossa määritelty tönimiseksi, nimittelyksi ja syrjinnäksi, mitkä vaikuttavat melko lieviltä teoilta. Mielestäni lieviksi määritellyt teot ovat kuitenkin väkivaltaa, sillä ne voivat aiheuttaa kohteelleen negatiivisia seurauksia.
Lopuksi
Koulu ei ole turvassa väkivallalta, vaan siellä tapahtuu samoja tekoja kuin muissakin nuorten suosimissa ympäristöissä. Tärkeintä olisi kyetä ehkäisemään toisia vahingoittavaa käyttäytymistä, jotta jokainen lapsi ja nuori saisi käydä koulua turvallisessa ympäristössä. Koulukiusaaminen on väkivaltaa ja siihen tulee suhtautua sen vaatimalla vakavuudella. Nuorten kahinoita ei tule kuitata toteamalla esimerkiksi, että ”pojat on poikia”.
Tutkielmani antaa perusteita koulukiusaamisen käsitteen uudistamiseen. Jos puhumme koulukiusaamisesta väkivallan tai kouluväkivallan käsitteellä, tekojen vähättelyn riski mahdollisesti pienenee, jolloin tekoihin myös puututaan voimakkaammin. Koulut eivät kykene yksin kantamaan vastuuta väkivaltaan puuttumisessa ja sen ehkäisyssä, vaan tueksi tarvitaan eri viranomaistahoja. Tämä kirjoitus toivottavasti lisäsi ymmärrystä siitä, miten vakavia tekoja kouluissa tapahtuu, joita ei voida määrittää vain kiusaamiseksi.
Milla Pötsönen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Kiusaamista koulussa, väkivaltaa kadulla. Koulukiusaaminen ja väkivalta epätoivottuna käyttäytymisenä yläkoululaisten keskuudessa”. Lapin yliopisto, 2022.
Lähteet:
Aalto-Setälä, Terhi & Huikko, Eeva & Appelqvist-Schmidlechner, Kaija & Haravuori, Henna & Marttunen, Mauri 2020: Kouluikäisten mielenterveysongelmien tuki ja hoito perustason palveluissa. Opas tutkimiseen, hoitoon ja vaikuttavien menetelmien käyttöön. PunaMusta Oy. Vantaa.
Hirvonen, Saara 2020: Harvinainen väkivallanteko Vantaan Kytöpuiston koulussa – yksi alakoululainen loukkaantui välitunnilla. Yle Uutiset 21.9.2020. https://yle.fi/uutiset/3-11555048. Viitattu 4.1.2022.
Kiilakoski, Tomi 2012: Koulu nuorten näkemänä ja kokemana. Tilannekatsaus-marraskuu 2012. Opetushallituksen muistio 2012:6. https://www.nuorisotutkimusseura.fi/images/julkaisuja/144743_koulu_nuorten_nakemana_ja_kokemana_2.pdf. Viitattu 25.3.2022.
Kivivuori, Janne & Näsi, Matti: Nuorisorikollisuus 2016 [sähköinen tietoaineisto]. Versio 2.0 (2018-10-31). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD3209. Viitattu 15.2.2022.
Korkiamäki, Riikka 2014: ”Jos mä nyt voisin saada ystäviä”. Ulkopuolisuus vertaissuhteissa nuorten kokemana. Teoksessa Gissler, Mika & Kekkonen, Marjatta & Känkänen, Päivi & Muranen, Päivi & Wrede-Jäntti, Matilda (toim.): Nuoruus toisin sanoen: Nuorten elinolot- vuosikirja 2014. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL, 38–50.
Koskinen, Anu Leena 2020: Vanhemmat huolissaan Suomen kouluväkivallasta: ”Kenelläkään koulun aikuisella ei ole lupa katsoa pois”. Yle Uutiset 23.9.2020. https://yle.fi/uutiset/3-11558790. Viitattu 4.1.2022.
Ojala Terhi 2017: Kun perusopetuksen oppilaat oireilevat psyykkisesti. Opettajien kokemuksia. Oppimisen ja oppimisvaikeuksien erityislehti, 27 (4), 4–11.
Nurmi, Jari-Erik & Ahonen, Timo & Lyytinen, Heikki & Ruoppila, Isto & Pulkkinen. Lea & Lyytinen, Paula 2018: Ihmisen psykologinen kehitys. PS-kustannus. Jyväskylä.
Tanninen, Jouni 2021: Kouluväkivaltaa esiintyy laajasti Tampereella, vanhempien yhdistys esittää ensiavuksi yhtenäisiä toimintaohjeita. Yle Uutiset 19.11.2021. https://yle.fi/uutiset/3-12194822. Viitattu 8.2.2022.
(60)
Autetuksi tulemisen mahdollisuudet parisuhdeväkivallassa
Naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta on suomalaisessa yhteiskunnassa edelleen tunnistamaton ja piilossa oleva ilmiö.
Joka kolmas suomalainen nainen on kohdannut väkivaltaa, joka tarkoittaa siis lähes miljoonaa naista. (Muukkonen 2017, 10.) Naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta voidaan määrittää sukupuolistuneeksi ilmiöksi, koska siihen vaikuttavat edelleen vahvasti erilaiset rakenteelliset ja asenteelliset käsitykset naisten ja miesten rooleista. Väkivalta on ihmisoikeusloukkaus ja vakava yhteiskunnallinen ongelma.
Nainen parisuhdeväkivallan uhrina
Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ilmenee jokaisessa yhteiskuntaluokassa ja se käsittää erilaisia muotoja fyysisestä, psyykkisestä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Henkisen väkivallan kokeminen voi olla kokemukseltaan pahempaa kuin fyysinen väkivalta. (Marttala 2012, 42–43.) Henkinen väkivalta muuttaa pikkuhiljaa uhrin persoonallisuutta ja saa hänet mukailemaan tekijän haluja ja tarpeita. Pitkään jatkuva henkinen väkivalta murtaa uhrin identiteetin, jolloin uhri usein syyllistää itseään tilanteesta.
Naiseuteen liittyy monia odotuksia esimerkiksi hyvästä äitiydestä tai vaimoudesta, jolloin väkivalta on usein hyväksyttyä ja sen kokemista vähätellään. Parisuhdetta määrittävät ja ohjaavat sukupuolittuneet roolit ja odotukset. Nämä muovaavat riippuvuuksia ja valtasuhteita parin välillä. (Ronkainen 2017, 32.)
Suomi on yhä edelleen korkealla väkivaltatilastoissa ja väkivallan kokemukset ovatkin melko arkipäiväisiä Suomessa (Ronkainen 2008, 389). 1990-luvulta alkaen parisuhdeväkivallan tekijän rangaistavuuteen on tullut useita lakimuutoksia. Raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin vuonna 1994 ja lisäksi vainoaminen tuli rangaistavuuden piiriin vuonna 2014. Lakimuutoksista huolimatta naisiin kohdistuva väkivalta ei ole vähentynyt Suomessa (Lidman 2015, 51).
Naisten avun hakemista estävät tekijät
Pro gradu -tutkielmassamme tarkastelimme parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten autetuksi tulemisen esteitä. Tutkimusaineistona käytimme valmista aineistoa, joka on kerätty Lapin yliopiston ja Viola ry:n yhteistyönä toteutetussa hankkeessa. Tutkimuksen tuloksena olemme jäsentäneet naisten avun hakemisen esteet sisäisiin ja ulkoisiin esteisiin.
Sisäiset esteet
Naisten tunteet vaihtelivat rakkaudesta häpeään ja syyllisyyteen. Tunteille oli yhteistä se, että naiset näkivät parisuhdeväkivallan syyt muualla kuin tekijässä. He syyllistivät parisuhdeväkivallasta itseään ja kokivat huonommuuden tunteita parisuhteessa. Naiset ovat usein alisteisessa asemassa suhteessa kumppaniinsa.
Naiset näkivät kumppanissaan ja elämäntilanteessaan väkivallasta huolimatta niin paljon hyviä asioita, että he jaksavat uskoa ja toivoa, että väkivalta loppuisi ja tekijän muuttuisi. Naiset kannattelivat ja pitivät yllä kulisseja. Keskeisin syy kulissien ylläpitämiseen oli halu säilyttää ehjä koti ja perhe, ainakin ulospäin. Väkivaltaa salataan ja piilotellaan viimeiseen asti. Naiset sietivät kohtuuttoman paljon huonoa kohtelua ja joutuivat tinkimään omasta hyvinvoinnistaan.
Väkivalta itsessään kuormittaa uhria ja vie voimavaroja. Kun tähän yhdistyvät erilaiset haastavat elämänvaiheet, kuten esimerkiksi ruuhkavuodet, nousee avun hakemisen kynnys yhä korkeammaksi. Parisuhdeväkivallalle on tyypillistä, ettei sitä haluta tunnistaa, eikä myöntää. Osalle naisista väkivalta voi olla niin tuttua ja normaalia, että vasta avunpiiriin hakeutuminen saa ymmärtämään oman tilanteen vakavuuden. Naiset myös kieltävät väkivallan olemassaolon tietoisesti, sillä he eivät halua, eivätkä kykene myöntämään sitä. Väkivallan unohtaminen ja kieltäminen toimi monen naisen selviytymismekanismina arjessa.
Ulkoiset esteet
Naisten avun hakemisen esteinä oli useampia tekijöitä, jotka tulivat uhrin ulkopuolelta. Estävinä tekijöinä avun hakemiselle olivat ihmissuhteisiin liittyvät asiat, kuten esimerkiksi läheisten tuen puute. Myös väkivallan tekijän uhkailu, pelottelu ja syyllistäminen toimivat merkittävinä esteinä naisten avun hakemiselle. Naiset pelkäsivät jopa henkensä puolesta, että tekijä avun hakemisen seurauksena satuttaisi heitä tai muuta perhettä.
Tiedon puute, taloudellinen tilanne ja käytettävissä olevat resurssit vaikuttivat naisten avun hakemiseen. Uhrit eivät ole tietoisia avun hakemisen väylistä tai he eivät osanneet hakea apua. Usein naiset pelkäsivät, että miten he pärjäisivät taloudellisesti mahdollisen eron jälkeen. Myös asuinpaikka voi estää avun hakemisen ja saamisen, sillä palveluiden piiriin pääseminen voi olla mahdotonta etäisyyksien ja siihen liittyvien tekijöiden vuoksi.
Myös palvelujärjestelmä voi toimia ulkoisena esteenä avun saamiselle. Väkivallan uhrit kokivat liian usein parisuhdeväkivallan vähättelyä ja sivuuttamista työntekijän taholta palvelujärjestelmässä. Tyypillistä oli, että sosiaali- -ja terveydenhuollon ammattilaisilla ei ollut riittävästi tietoa ja kykyä tunnistaa ja auttaa parisuhdeväkivallan uhreja. Kun uhrit kokivat liian paljon sivuuttamista ja vähättelyä, avun hakeminen koetaan lopulta turhaksi. Yhteiskunnallisiin tekijöihin liittyvät myös erilaiset rakenteelliset ongelmat, kuten epäkohdat lainsäädännössä, kuten lähestymiskieltoa koskevissa asioissa. Tietämättömyys ja asenteet parisuhdeväkivaltaa kohtaan läpäisevät usein jokaisen yhteiskunnan osa-alueen, niin palveluissa, lainsäädännössä ja päätöksenteossa. Ilmiö on leimallinen ja häpeällinen uhrille, ja on kestämätöntä, että vastuu avun hakemisesta ja väkivallan esille tuomisesta on lähes aina vain uhrilla.
Parisuhdeväkivalta näkyväksi yhteiskunnassa
Lähi- ja peruspalvelut toimivat merkittävässä roolissa väkivallan uhrin tunnistamisessa. Väkivaltaa kokeneilla on useita kontakteja eri aloilla työskenteleviin ammattilaisiin, jolloin heillä on mahdollisuudet tunnistaa ja kohdata väkivalta perheessä. (Skaffari ym., 2021.) Kun autetuksi tulemisen esteitä tehdään näkyviksi, väkivallan uhrien palveluja voidaan kehittää.
Suomi on saanut kritiikkiä naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisystä, ja väkivaltatyöhön ei suunnata tarpeeksi resursseja. Tämä kertoo myös siitä, ettei ilmiötä oteta tarpeeksi vakavasti. Vaikka uhrin auttaminen ja tietoisuus parisuhdeväkivallasta on lisääntynyt, on heidän asemansa edelleen huono. Parisuhdeväkivallan ilmiö tunnustetaan, mutta palvelujärjestelmässä ei ole systemaattista käytäntöä tai yhdenmukaisia toimintatapoja parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisen auttamiseksi. Uhrit toivoivat, että perustason palveluissa jokaiselta kysyttäisiin parisuhdeväkivallasta yleisenä ja kartoittavana kysymyksenä. Vaikka naisiin kohdistuu Suomessa paljon väkivaltaa, palveluverkosto edelleen riittämätön ja palvelut ovat usein vaikeasti löydettävissä.
Parisuhdeväkivallan uhrin auttaminen vaatii edelleen asenteiden muuttumista ja tietoisuuden lisäämistä yhteiskunnassa. Poliittisten päätöstentekijöiden tietämättömyys heijastuu suoraan väkivaltatyöhön ohjattaviin resursseihin ja lainsäädäntöön. Päättäjien ulostulot parisuhdeväkivallan todellisuudesta voisivat saada uhrit hakemaan apua rohkeammin. Ilmiön näkyväksi tekeminen olisi tärkeää uhrien autetuksi tulemisen kannalta, sillä se auttaisi väkivallan tunnistamisessa ja avoimuuden luomisessa.
Salla Puhakka
Johanna Ålander
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaamme ”Parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten autetuksi tulemisen esteet ”. Lapin yliopisto, 2022.
Lähteet:
Hurtig, Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2014: Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. UniPress. Eurooppa, 250–280.
Lidman, Satu 2015: Väkivaltakulttuurin perintö. Sukupuoli, asenteet ja historia. Gaudeamus. Tallinna.
Marttala, Pia 2011: Parisuhdeväkivallan monet muodot. Teoksessa Hannus, Riitta & Mehtola, Sirkku & Natunen, Luru & Ojuri, Auli (toim.) Veitsen terällä. Naiseus ja parisuhdeväkivalta. Ensi -ja turvakotien liitto. Hämeenlinna, 37–50.
Muukkonen, Tiina 2017: Tehdään jalkautuvaa väkivaltatyötä! Teoksessa Havu, Elina & Kovanen, Tuulia & Lehtonen, Maiju & Uusitalo, Sanna (toim.): Askeleita jalkautuvaan väkivaltatyöhön. Hyvinvoinnilla väkivaltaa vastaan. Ensi- ja turvakotien liitto. 10–11. https://issuu.com/ensi-jaturvakotienliitto/docs/askeleita_jalkautuvaan_v__kivaltaty. Viitattu 20.10.2021.
Ronkainen, Suvi 2008: Kenen ongelma väkivalta on? Suomalainen hyvinvointivaltio ja väkivallan toimijuus. Yhteiskuntapolitiikka 73 (2008):4.
Ronkainen, Suvi 2017: Mitä väkivalta on? Teoksessa Niemi, Johanna & Kainulainen, Heini & Honkatukia, Päivi (toim.): Sukupuolistunut väkivalta. Oikeudellinen ja sosiaalinen ongelma. Vastapaino. Tampere, 19–35.
Skaffari, Pia & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2021: Auttamisjärjestelmän kriittiset kohdat parisuhdeväkivallan kokijoiden näkökulmasta. Tutkimusraportti. Lapin yliopisto. https://ensijaturvakotienliitto.fi/violary/wp-content/uploads/sites/31/2021/09/Raportti-070921_yhteensovitetut-toimintamallit_valmis.pdf?x14354 Viitattu 24.2.2022.
(59)
Tiibetiläisen sosiaalityön lähtökohdat ja eetos
Onko meillä opittavaa tiibetiläisestä sosiaalityöstä?
Ymmärtääkseni paremmin tiibetiläistä sosiaalityötä, lähdin tutkimusmatkalle Tiibetin alkuperäiskansan buddhalaiseen ajatteluun.
Tiibetiläiset sosiaalityöntekijät työskentelevät ja johtavat sosiaalityön projekteja Nepalissa ja muualla Himalajan alueella. Tutkimusaineistoni tuottivat kaksi tiibetiläistä sosiaalityöntekijää. Tutkimuksen tulokset olivat jaoteltavissa kolmeen kategoriaan:
- pysymättömyyden ymmärtäminen
- suhteet ihmisiin
- buddhalaiset mielenharjoitukset.
Nämä lähtökohdat ilmentävät tiibetiläisen sosiaalityön eetosta.
Pandemia iski pahiten alkuperäiskansoihin ja köyhiin
![Päivä alkaa[32852]](https://sosiaalinentekija.files.wordpress.com/2021/06/paiva-alkaa32852.jpg)
Samaan aikaan kun itse istuin mukavasti työpöytäni ääressä, polttohautasivat tiibetiläiset kollegamme avustajineen Covid-19-pandemian uhreja sekä organisoivat ruokaa, vettä, lääkkeitä ja happea karanteenissa oleville köyhille perheille.
Muutoin he auttavat asunnottomia lapsia ja aikuisia, sekä hankkivat rahoitusta lasten ja päihdekuntoutujien koulutukseen. Siinä sivussa he tukevat maanjäristysten, ilmansaasteiden ja monien globaalien sosiaalisten ja ekososiaalisten ongelmien uhreiksi joutuneita yksilöitä ja yhteisöjä – eli kanssakulkijoitaan, siskojaan ja veljiään – kuten he asiakkaitaan kutsuvat.
Blogia kirjoittaessani saan tietää tiibetiläiseltä sosiaalityöntekijältä heillä ilmenneestä uudenlaisesta haasteesta: Kathmandussa on nälkiintyneitä koiria, koska ravintolat ovat pandemian ja lock downin vuoksi suljettu ja ruuasta on muutenkin puutetta. Sosiaalityöntekijä kertoo, että on sydäntä särkevää nähdä niin paljon kärsiviä koiria. Tiibetiläisen sosiaalityön perustana on Buddhan ensimmäinen opetus: Neljä Jaloa Totuutta: totuus kärsimyksestä, totuus kärsimyksen syistä, totuus kärsimyksen lakkaamisesta ja totuus kärsimyksen lakkaamiseen johtavasta polusta. Mielenharjoitukset liittyvät viimeisimpään eli menetelmiin.
Pysymättömyyden filosofia
Tiibetiläiset sosiaalityöntekijät opastavat myös asiakkaitaan mielenharjoituksiin, joita ovat muun muassa pysymättömyyden ymmärtäminen, puolueettomuuden ja myötätunnon harjoittaminen, kärsimyksen ymmärtäminen sekä keskinäisen riippuvuuden havaitseminen.
Tutkimukseen osallistunut tiibetiläinen sosiaalityöntekijä kertoi pysymättömyyden filosofiasta kuvaamalla kaikkein vaikeinta aikaa elämässään. Silloin hän oli lapsi ja pakeni perheensä kanssa kotimaastaan Tiibetistä. Hän kerjäsi ruokaa vaikeasti sairastuneille läheisilleen. Hän kirjoitti koskettavaa konkretiaa: vaatteita ei vaihdettu kuukausiin, he nukkuivat paljaalla maalla, tyynynä oli tiilen pala, jonka päälle hän asetti puhki kuluneet kenkänsä pehmikkeeksi ja hän oli erittäin väsynyt. Silloin oivallus pysymättömyydestä (impermanence) auttoi häntä ymmärtämään, että myös ongelmat ovat pysymättömiä. Tämä auttoi ylläpitämään toivoa.
”melkein menetin toivoni, mutta pieni ymmärrykseni buddhalaisuudesta, mikä sanoo, että kaikki on pysymätöntä ‒ ‒ ennemmin tai myöhemmin vapaudun näistä ongelmista”.
Konkreettista apua ja käytännöllistä myötätuntoa elämänsä vaikeimpana aikana hän sai toisilta köyhiltä lapsilta Nepalissa.
Sosiaalityön tutkija ja antropologi Alexandra Crampton (2015) ehdottaa sosiaalityön ”parhaiden käytäntöjen” dekolonisointia pysymättömyyden filosofian kautta. Cramptonin mukaan valtavirtainen länsimaiseen tiedekäsityksen pohjautuva sosiaalityö perustuu pysymättömyyden sijaan sen vastakohtaan: pysyvyyteen. Jos sosiaalityön lähestymistavat ovat standardinomaisia sitoumuksia, ne saattavat jättää huomiotta paikalliset ympäristöt, jolloin positiivinen ja kestävä muutos sosiaalisissa ja luonnonympäristöissä jää syntymättä. Hänen mukaansa on syytä erottaa ne sosiaalityön teoriat, jotka parhaiten soveltuvat pintatason muutokseen niistä sosiaalityön syvällisistä teorioista, joista menetelmät ja teoriat tulisi johtaa. (Mt. 2‒3.)
Ystävällisyyden maksaminen takaisin -mielenharjoitus
Tiibetiläinen sosiaalityöntekijä kertoi lähtökohtansa sosiaalityöhön ja nepalilaisten lasten auttamisen liittyvän kolmeen seikkaan: ystävällisyyden maksaminen takaisin niille, jotka auttoivat häntä vaikeina aikoina, Hänen Pyhyytensä Dalai Laman syvälliset ohjeet ja buddhalaiset myötätunnon inspiroimat anteliaisuuden harjoitukset.
Tiibetiläinen sosiaalityöntekijä haluaa korvata vaikeassa elämäntilanteessa oleville henkilöille tai yhteisöille heidän hyvyytensä takaisin. Tämä kuulostaa radikaalilta ja raikkaalta ajattelulta länsimaalaisen sosiaalityön kontekstiin sijoitettuna. Ajattelun taustalla on keskinäinen riippuvuus ja käsitys, että pohjimmiltaan olemme kaikki yhtä.
Tiibetiläisten sosiaalityöntekijöiden mukaan autamme jatkuvasti toisiamme, joko tiedostaen tai tiedostamatta. Heidän ajattelunsa mukaan olemme yhtä kaikkien olentojen kanssa, mikä kattaa niin näkymättömät kuin näkyvät olennot, eläimet ja luonnon. Ajattelussa on yhteneväisyyttä alkuperäiskansojen tiedon kanssa. Paikallinen ja alkuperäiskansojen (Indigenous) tieto korostuu sosiaalityön kansainvälisessä määritelmässä: ”Tieteellisesti sosiaalityö paikantuu sosiaalityön, yhteiskunta- ja humanististen tieteiden teorioihin sekä alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen tietoon.” (International Federation of Social Workers.)
Myötätunto ja pyhyys
Tiibetiläisellä sosiaalityöllä on myös yhtymäkohtia sosiaalityön ja setlementti -liikkeen uranuurtajan Jane Addamsin ajatteluun, jonka mukaan sosiaalisia ja kulttuurisia raja-aitoja voidaan yhteisöissä ylittää. Lapset ja vähäosaiset siirtolaiset olivat niitä, joiden keskuudessa syntyi rakentavia tunteita ja käytännön sosiaalisuutta. Addams näki keskinäistä huolenpitoa, avunantoa ja solidaarisuutta, mitä olisi kaivattu laajemminkin yhteiskunnassa. Hän teki havaintoja erityisesti lapsiryhmissä ilmenevästä keskinäisestä myötätunnosta ja kyvystä yhteistoimintaan.
Jane Addams toi esille, miten leikki toimi lapsilla herätteenä sosiaalisiin suhteisiin. Leikki myös yhdisti lapsia toveruuden hengessä. Useiden kulttuurien muodostamissa siirtolaisyhteisöissä lapset edustivat Addamsille ”todellisen demokraattisen suhteen ilmentymää”. Hän totesi lasten olevan aikuisia valmiimpia ylittämään kielen, kulttuurin tai uskonnon kautta syntyneet erot ihmisten välillä. (Puurunen 2019, 181.)
Alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen tieto sisältää usein henkisen perspektiivin, mutta toisaalta alkuperäiskansojen tietoa ei voi erotella henkiseen, ekologiseen tai muuhun komponenttiin. Kyse on kokonaisvaltaisesta tiedosta. Monet alkuperäiskansat uskovat, että kaikilla asioilla on olemassa yhteys. (Stonechild 2016, 3.)
Tiibetiläisten sosiaalityöntekijöiden työssä tulee vahvasti esille myötätunnon eetos. Buddhalaisten tekstien mukaan valtaosan ihmisistä tulee kehittää itsessään myötätuntoa. Kehittyminen asteittain yhä myötätuntoisemmaksi on mielen ja sekulaarin etiikan harjoittamista.
Pyhyys ja pyhät paikat ovat tiibetiläisen sosiaalityön käytännössä yksi kattava menetelmällinen lähtökohta. Ihmiskunnassa on olemassa perustavanlaatuisia eroja olemisen tavoissa (ontologia) ja tavoissa tietää (epistemologia). Jälkimmäisen kohdalla puhutaan myös maailmankatsomuksista tai metateoreettisista oletuksista. Ihmisten maailmankuva kertoo ja siitä saa tietää heidän filosofisesta ja metafyysisestä asenteestaan, jotka voivat vaihdella suuresti etenkin kolonisoivan ja kolonisoidun välillä. (Muller 2014, 69.)
Tiibetiläinen sosiaalityö voi valaista meille nykyisiä globaaleja ja paikallisia eksistentiaalisia ongelmia.
Eva Heiman
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaani ”Tiibetiläisen sosiaalityön lähtökohdat ja eetos”. Lapin yliopisto 2021.
Lähteet:
Crampton, Alexandra 2015: Decolonizing Social Work “Best Practicies” through a Philosophy of Impermanence. Journal of INDIGENOUS SOCIAL DEVELOPMENT, 4 (1), 1–11,
International Federation of Social Workers https://www.ifsw.org/what-is-social-work/global-definition-of-social-work/. Viitattu 29.5.2021.
Muller, Lorraine 2014: A Theory for Indigenous Australian Health and Human Service Work: Connecting Indigenous Knowledge and Practice. Taylor & Francis Group.
Puurunen, Piia 2019: Jane Addamsin sosiaalityön käsityksen rakentuminen. University of Eastern Finland. Kuopio.
Stonechild, Blair 2016: The Knowledge Seeker: Embracing Indigenous Spirituality, University of Regina. ProQuest Ebook Central.
(58)
Digitalisaation vaikutus työhyvinvointiin ei ole aina suoraan nähtävissä
Sosiaalityön on yleisesti kuvailtu suhtautuvan epäilevästi digitalisaatioon, vaikka digitalisaatio itsessään ei ole hyvää tai pahaa (Kivistö 2017, 24). Kuitenkin digitalisaation hyödyntäminen sekä sähköisten palveluiden käyttö sosiaalipalveluissa on yleistynyt yhä enenemässä määrin ja työajanseurannan perusteella sosiaalityöntekijät käyttävät ison osan työajasta sellaisiin työtehtäviin, joissa hyödynnetään erilaisia teknisiä ja digitaalisia työvälineitä. (Salmela & Mämmi-Laukka 2017, 162.)
Digitalisaatio ja työhyvinvointi
Pro gradu -tutkielmani tarkastelee Seinäjoen keskussairaalan sosiaalityöntekijöiden kokemuksia digitalisaation vaikutuksista työhön työhyvinvoinnin näkökulmasta. Tutkielmani aineisto koostui 2 ryhmähaastattelusta, joihin osallistui yhteensä 6 sosiaalityöntekijää. Tutkimukseni teoreettinen viitekehys rakentuu kahden käsitteen varaan, jotka ovat työhyvinvointi ja sosiaalityön digitalisaatio.
Digitalisaation käsitteen laajuus haastaa sosiaalityön ja digitalisaation suhteen hahmottamista. Digitalisaatio tarkoittaa esimerkiksi dokumentaatiota, erilaisia tietojärjestelmiä ja sähköistä asiointia sekä sosiaalisen median sovelluksia. (Kivistö 2017, 22.)
Työhyvinvoinnilla tarkoitetaan työn mielekkyyttä ja sujuvuutta turvallisessa ja terveyttä edistävässä työympäristössä (Puttonen ym. 2016, 6). Työhyvinvointiin vaikuttaa osaltaan yksilön taustatekijät sekä elämäntilanne ja organisaatioon liittyvät tekijät, mutta myös yksilön oma persoonallisuus (Feldt ym. 2005, 75).
Digitalisaation vaikutukset työhyvinvointiin terveyssosiaalityössä
Haastatteluaineiston perusteella terveyssosiaalityöntekijät kokevat digitaalisen työympäristön enemmän myönteiseksi kuin kielteiseksi, mutta vastauksissa tunnistetaan myös negatiivisia ennakkoasenteita. Sosiaalityön työprosessit ovat monin tavoin sujuvoituneet digitalisaation myötä, mutta toisaalta digitalisaatio pitää sisällään myös tiettyjä haasteellisia ulottuvuuksia.
Internet ja asiakastietojärjestelmä ovat osaltaan helpottaneet ja nopeuttaneet työskentelyä, mutta samalla asiakastietojen kirjaaminen vie aikaa muulta työltä. Digitalisaatio työtä kehittävänä elementtinä tuo työntekijöille jatkuvasti uutta opeteltavaa uusien teknologisten työvälineiden muodossa, jolloin myös osaamisen vaatimukset kasvavat. Digitalisaatio osaltaan haastaa myös eettisen sosiaalityön toteuttamisen, jolloin tulee kiinnittää erityistä huomiota tietoturvakysymyksiin.
Työhyvinvointia edistävänä ja tukevana tekijänä nähdään sairaanhoitopiirin tarjoama riittävä perehdytys ja tuki digitaalisten ohjelmien käyttöön sekä esimiehen myönteinen suhtautuminen digitaalisten työvälineiden käyttöön ja uusiin ideoihin tarttuminen. Terveyssosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia tukee myös se, etteivät he ole työpuhelimen tai työsähköpostin tavoitettavissa vapaa-ajalla. Terveyssosiaalityöntekijät kaipaisivat kuitenkin enemmän tietoturvallisia sekä tarpeeksi sujuvia viestintäyhteyksiä asiakkaiden kanssa työskentelyn tueksi.
Digitalisaation vaikutus työhyvinvointiin ei siis aina ole täysin suoraan nähtävissä, vaan kyseessä on pikemminkin moniulotteinen ilmiö.
Wilma Kallio
Lapin yliopisto
2021
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ’’Digitalisaation vaikutukset terveyssosiaalityöntekijöiden työhön työhyvinvoinnin näkökulmasta’’ Lapin yliopisto, 2021.
Lähteet:
Feldt, Taru & Mäkikangas, Anne & Kokko, Katja 2005: Työhyvinvoinnin yksilöllisyys. Teoksessa: Kinnunen, Ulla & Feldt, Taru & Mauno Saija (toim.) Työ leipälajina. Työhyvinvoinnin psykologiset perusteet. PS-Kustannus Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu.
Kivistö, Mari 2017: Sosiaalityö digitalisaatiossa ja eettisyyden vaade. Teoksessa: Kivistö, Mari & Päykkönen, Kirsi (toim.). Sosiaalityö digitalisaatiossa: Lapin yliopistopaino, Rovaniemi.
Salmela, Mirva & Mämmi-Laukka, Leena 2017 : Kuinka voin auttaa? – Kokemuksia sosiaalityössä hyödynnettävistä digipalveluista. Teoksessa: Kivistö, Mari & Päykkönen, Kirsi (toim.). Sosiaalityö digitalisaatiossa: Lapin yliopistopaino, Rovaniemi. 161–168.
Puttonen, Sampsa & Hasu, Mervi & Pahkin Krista 2016: Työhyvinvointi paremmaksi. Keinoja työhyvinvoinnin ja työterveyden kehittämiseksi suomalaisilla työpaikoilla. Työterveyslaitos. Helsinki. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/130787/Ty%C3%B6hyvinvointi%20paremmaksi.pdf?sequence Viitattu 1.4.2021.
(57)
Läheisten huomioimisen tärkeys rahapeliongelmassa
Rahapeliongelma ei kosketa vain pelaajaa itseänsä, vaan on merkityksellinen myös pelaajan läheisille. Usein pelaajan lisäksi myös läheiset tarvitsevat apua ja tukea rahapeliongelmasta aiheutuneisiin pelihaittoihin, joten läheisten huomioiminen on tärkeää.
Rahapelaaminen on monelle suomalaiselle tuttua toimintaa. Se perustuu vahvasti tavoitteeseen rahan voittamisesta ja sitä kautta unelmien toteuttamisesta. Kukapa ei olisi edes joskus unelmoinut miljonäärin elämästä. Tällaisen unelman tavoittelu rahapelaamisen kautta kuitenkin aiheuttaa pelaajalle ennemmin haittoja, jotka samalla heijastuvat myös pelaajan läheisiin.
Läheisten kokemus rahapeliongelmasta jää kuitenkin usein vähemmälle huomiolle, vaikka läheisen roolissa voi olla pelaajan puoliso, lapsi, vanhempi tai joku muu pelaajalle läheinen ihminen. Läheisten huomioiminen olisi tärkeää, koska rahapeliongelma on läheisille monella tavalla merkityksellinen.
Taloudelliset vaikeudet
Rahapelaamisen luonteen vuoksi taloudelliset vaikeudet ovat läheisille tyypillinen haitta. Rahapeliongelma vähentää käytettävissä olevan rahan määrää, ja aiheuttaa velkaantumista muun muassa pelaamista varten otettujen lainojen vuoksi.
Taloudellisen tilanteen muuttuminen pakottaa läheiset luopumaan erilaisista asioista ja muuttamaan kulutustottumuksiaan tilanteeseen sopivammaksi. Läheiset voivat myös pelätä rahapeliongelman aiheuttavan luottotietojen menettämisen, ja pahimmillaan johtavan kodin menettämiseen.
Tunteiden sekamelska
Yleensä läheiset kokevat rahapeliongelman seurauksena koko tunteiden kirjon. Nämä tunnekokemukset ovat usein hyvin vahvoja. Läheisten kokemat tunteet voivat kohdistua eri asioihin, kuten hankalaan elämäntilanteeseen, pelaajaan tai läheiseen itseensä.
Läheisten kokema emotionaalinen ahdistus rahapeliongelman aiheuttamasta tilanteesta on vahvaa. Erityisesti vihan, pelon ja huolen tunteet ovat tyypillisiä tunnekokemuksia. Läheiset voivat kokea myös itsesyytöksen ja itsesäälin kaltaisia tunteita.
Muuttuvat ihmissuhdemerkitykset
Rahapeliongelma vaikuttaa läheisen ja pelaajan väliseen suhteeseen aiheuttamalla riitoja rahasta ja pelaamisesta. Läheinen tyypillisesti menettää luottamuksensa pelaajaa kohtaan muun muassa pelaajan valehtelemisen vuoksi. Pelaajan puoliso voikin mahdollisesti haluta erota pelaajasta.
Myös läheisen suhde muihin ihmisiin voi muuttua, ja läheinen voi kokea jääneensä yksin vaikean elämäntilanteensa kanssa. Läheisillä ei välttämättä ole ketään jolle avautua vaikeasta tilanteestaan.
Merkitykset terveydelle
Läheiset voivat kokea rahapeliongelman vaikuttavan sekä heidän psyykkiseen että fyysiseen terveyteen. Vakavimmillaan rahapeliongelman aiheuttama vaikea tilanne voi olla psyykkisesti rankka kokemus, joka saa läheisen ajattelemaan omaa kuolemaansa.
Yleensä läheiset kokevat rahapeliongelman vaikuttavan erityisesti heidän uneensa ja sitä kautta lisäävän väsymyksen kokemusta. Lisäksi läheisille voi mahdollisesti ilmetä erilaisia fyysisiä oireita esimerkiksi stressin seurauksena.
Nämä rahapeliongelman laajat merkitykset läheisille korostavat sitä, kuinka tärkeää olisi pelaajan lisäksi huomioida läheisten näkökulma. Läheiset ovat kuitenkin niitä henkilöitä jotka tukevat rahapeliongelmasta toipuvaa pelaajaa, mutta heidän voimavaransa eivät ole ehtymättömiä. Läheiset tarvitsevatkin apua ja tukea rahapeliongelman aiheuttamaan vaikeaan elämäntilanteeseen, mutta avun saaminen ei ole aina helppoa.
Tärkeää olisikin tarjota apuaan ja tukeaan läheiselle omasta asemastaan huolimatta. Vähintä mitä jokainen voi läheisen eteen tehdä on pysähtyä kuuntelemaan häntä. Jo yksinkertaisen kysymyksen kuten ”Miten sinä voit?” esittäminen läheiselle voi olla erityisen merkityksellinen.
Katariina Sirvio
Kirjoitus perustuu kirjoittajan Lapin yliopistossa tekemään sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan.
Lähteitä ja hyödyllisiä linkkejä:
Salonen, Anne & Hagfors, Heli & Lind, Kalle & Kontto, Jukka 2020: Rahapelaaminen ja peliongelmat – Suomalaisten rahapelaaminen 2019: Rahapelien pelaaminen riskitasolla on vähentynyt. THL – Tilastoraportti 08/2020. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020041618876
Salonen, Anne & Hagfors, Heli 2020: Rahapelaamiseen liittyvät asenteet ja mielipiteet – Suomalaisten rahapelaaminen 2019: Enemmistö kannattaa rahapeliautomaattien sijoittamista erillisiin pelisaleihin. THL – Tilastoraportti 24/2020. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020061644459
Subramaniam, Mythily & Chong, Siow Ann & Satghare, Pratika & Browning, Colette J & Shane, Thomas 2017: Gambling and family: A two-way relationship. Journal of Behavioral Addictions, Vol.6 (4), https://doi.org/10.1556/2006.6.2017.082
Järvinen-Tassopoulos, Johanna 2020: The impact of problem gambling: are there enough services availablefor families with children? Public Health Vol.184, https://doi.org/10.1016/j.puhe.2020.03.020
Tutustu myös:
https://thl.fi/fi/web/alkoholi-tupakka-ja-riippuvuudet/rahapelit
THL:n sivu, jolla on tietoa rahapeliongelmasta ja aiheesta yleisesti.
(56)
Rajalla – Nuorten aikuisten valikoituminen sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen
Nuorten aikuisten sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuden alkamisen taustalla vaikuttaa monenlaisia tekijöitä. Pro gradu -tutkielmassani syvennyin aiheeseen tarkastelemalla tekijöitä, jotka vaikuttavat asiakkuuden alkamiseen joko sitä edistävästi tai siitä poissulkevasti.
Sosiaalinen kuntoutus on yksi kuntoutuksen osa-alueista ammatillisen, lääkinnällisen ja kasvatuksellisen kuntoutuksen rinnalla (Järvikoski & Härkäpää 2011, 21–22). Sosiaalinen kuntoutus voidaan nähdä myös kaikessa kuntoutuksessa mukana olevana sosiaalisena elementtinä (Vilkkumaa 2004, 28; Haimi & Kahilainen 2012).
Kuntoutusjärjestelmän, sosiaalialan ja sosiaalityön ollessa murroksessa ja sisällöllisten sekä rakenteellisten muutosten kohteena ovat sosiaaliseen kuntoutukseen liittyvät kysymykset ajankohtaisia (Lindh ym. 2018, 8). Sosiaalista kuntoutusta on toteutettu jo aiemmin sen kohdistuessa alkujaan invalideihin ja vammaisiin. Sittemmin kohderyhmänä olivat työrajoitteiset ja sosiaalisissa suhteissa rajoitteiset. 2010-luvulla sosiaalista kuntoutusta on kohdistettu aiempaa laajemmin syrjäytymisvaarassa oleviin, syrjäytyneisiin ja erityisen marginaalissa eläviin. (Väisänen 2018, 32.)
Viime vuosina sosiaalinen kuntoutus on vakiinnuttanut paikkaansa vahvemmin. Tästä osoituksena on se, että sosiaalinen kuntoutus on kirjattu ensimmäistä kertaa lakiin sosiaalihuoltolakia uudistettaessa. Sosiaalista kuntoutusta voidaan tarkastella myös muilla tavoin eikä sen käsitteellinen ja sisällöllinen ymmärrys ole ainakaan vielä vakiintunut (Lindh ym. 2018, 10).
Sosiaalinen kuntoutus lainsäädännössä
Sosiaalihuoltolain (Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301) 17 §:n mukaan sosiaalinen kuntoutus on tehostettua tukea, jolla pyritään vahvistamaan sosiaalista toimintakykyä, torjumaan syrjäytymistä ja edistämään osallisuutta. Sosiaalista kuntoutusta annetaan sosiaalityön ja sosiaaliohjauksen kautta.
Sosiaalihuoltolaki määrittää sosiaaliseen kuntoutukseen kuuluviksi sosiaalisen toimintakyvyn ja kuntoutustarpeen selvittämisen, kuntoutusneuvonnan ja -ohjauksen sekä tarvittaessa kuntoutuspalvelujen yhteensovittamisen, valmennuksen arkipäivän toiminnoista suoriutumiseen ja elämänhallintaan, ryhmätoiminnan ja tuen sosiaalisiin vuorovaikutussuhteisiin ja muut tarvittavat sosiaalista kuntoutumista edistävät toimenpiteet.
Sosiaalihuoltolain 17 §:ään (SHL 1301/2014) on kirjattu erikseen, että nuorten sosiaalisen kuntoutuksen tarkoituksena on tukea nuorten sijoittumista työ-, työkokeilu-, opiskelu-, työpaja- tai kuntoutuspaikkaan sekä ehkäistä näiden keskeyttämistä.
Millaisia palveluita sosiaalinen kuntoutus sisältää?
Usein sosiaalisessa kuntoutuksessa on kyse tavallisista sosiaalipalveluista tai muista kuntouttavista palveluista. Näitä tavanomaisia palveluita ei usein ajatella kuntoutuksena, vaikka niiden merkitys kuntoutumiseen olisi huomattava. (Kananoja 2012, 36.) Sosiaalinen kuntoutus voi palveluina myös sisältää erityisiä, jollekin kohderyhmälle nimenomaisesti suunnattuja palveluita. Tällaisissa tilanteissa kyse voi olla kehittämistyöstä sopivien palveluiden luomiseksi.
Sosiaalinen kuntoutus voi olla myös hyvin matalan kynnyksen toimintaa. Tutkielmani aineistona käytin Kelan rahoittamaan tutkimushankkeeseen ”Nuorten osallisuus ja sosiaalinen kuntoutus Lapissa” kerättyjä työntekijöiden ryhmähaastatteluja. Rajasin aineistosta yhden osa-aineiston käyttööni. Aineistossa sosiaalisen kuntoutuksen toimijoiksi oli mielletty kunnallisen sosiaalityön ja sosiaaliohjauksen lisäksi kunnallisissa mielenterveys- ja päihdepalveluissa, kuntoutusorganisaatioissa, työpajoissa ja kuntoutus- ja työllistämissäätiössä, järjestöissä sekä työvoiman palvelukeskuksessa toimiminen.
Kenelle sosiaalinen kuntoutus on tarkoitettu ja mitä sillä tavoitellaan?
Sosiaalinen kuntoutus on tarkoitettu henkilöille, jotka ovat syrjäytymisvaarassa tai joilla on haasteita toimintakyvyssä ja osallisuudessa. Sosiaalihuoltolaki nostaa ainoana ikäryhmänä erikseen esille nuoret. (SHL 1301/2014.) Nuoret eivät kuitenkaan ole ainoa sosiaalisen kuntoutuksen kohderyhmä. Sosiaalisella kuntoutuksella tavoitellaan toimintakyvyn lisäämistä, syrjäytymisen ehkäisemistä ja osallisuuden edistämistä (SHL 1301/2014).
Sosiaalisen kuntoutuksen kirjaamista lakiin voidaan pitää tärkeänä virstanpylväänä, sillä sen myötä työ- ja toimintakykyyn vaikuttavat sosiaaliset tekijät nähdään riittävinä kuntoutukseen pääsemisen kriteereinä. Sosiaalisen kuntoutuksen palvelutarve ei näin ollen perustu diagnoosiin. (Palola 2012; Lindh ym. 2018b, 8.) Tutkielmani tuloksissa diagnoosin merkitystä kuitenkin korostui ja joihinkin palveluihin pääsemiseksi diagnoosia edellytettiin.
Kuka sinne pääsee?
Tutkielmassani keskityin erityisesti tarkastelemaan nuorten aikuisten valikoitumisesta sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen. Tutkielmani käsitteellinen viitekehys nojautui Tarja Pösön (2010) käyttämään institutionaalisen rajan käsitteeseen.
Pösö (mt.) on käyttänyt institutionaalisen rajan käsitettä lastensuojelututkimuksessa kuvaamaan niitä kohtia, joissa julkisen lastensuojelujärjestelmän keinoin puututaan tai annetaan apua vanhempien ja lasten välisiin suhteisiin. Raja on se kohta, jossa tapahtuu valikointia asiakkuuteen ja asiakkuuden aikana. Valikointiin liittyy olennaisesti kannanotto siitä, mikä on lastensuojelun tehtävä yhteiskunnassa. Valikointi myös tuo esiin lastensuojelun tavoitteita ja oikeutuksia. Sovelsin institutionaalista rajaa tutkielmassani osin Pösöstä (mt.) poiketen. Tarkasteluni keskittyi erityisesti tekijöihin, jotka edistivät tai poissulkivat nuorten aikuisten sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuden alkamista eli institutionaalisen rajan ylittymistä. En tarkastellut sitä, millaista valikoitumista asiakkuuden aikana tapahtuu.
Tutkielman tulosten mukaan sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuden alkamiseen vaikuttavat tekijät voitiin jakaa kolmeen pääluokkaan: yhteiskuntaan ja palvelujärjestelmään; sosiaalisen kuntoutuksen toimijoihin, instituutioihin ja työntekijöihin; sekä nuoreen itseensä liittyviin tekijöihin. Nämä tekijät jakautuivat vielä alaluokkiin. Yhteiskuntaan ja palvelujärjestelmään liittyvät tekijät jakautuivat tarkemmin yhteiskunnan muuttumiseen, lainsäädännöllisiin ja koulutuksellisiin muutoksiin sekä diagnooseihin liittyviin kysymyksiin. Sosiaalisen kuntoutuksen toimijoihin liittyvät edistävät tekijät voitiin jakaa palveluvalikoimaan, työntekijöihin ja yhteistyöhön liittyviin tekijöihin. Nuoren vointi ja valinnat sekä nuoren lähiverkosto olivat taasen tekijöitä, jotka oli tunnistettavissa nuoreen liittyvinä edistävinä tekijöinä.
Sosiaalisen kuntoutuksen institutionaalinen raja näyttäytyi aineiston perusteella tilannekohtaisesti määrittyvänä. Sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuus paikallistui vahvimmin tilanteisiin, joissa arki ei toimi ja nuoren aikuisen elämänkulku ei etene yhteiskunnassa vallitsevien normatiivisten odotusten mukaisesti. Rajan ylittyminen edellytti myös, että sosiaalista kuntoutusta tarvitseva nuori tunnistettiin ja saavutettiin. Tässä toimijoiden välinen yhteistyö oli merkittävässä roolissa.
Aineiston perusteella on vaikea nostaa esiin jotakin yksittäistä pääluokkaa (yhteiskuntaan ja palvelujärjestelmään liittyvät tekijät, sosiaalisen kuntoutuksen toimijoihin, instituutioihin ja työntekijöihin liittyvät tekijät sekä nuoreen liittyvät tekijät), joka merkittävimmin vaikuttaisi nuorten aikuisten sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen valikoitumiseen ja näin institutionaalisen rajan sijainnin määrittymiseen. Yksittäiset tekijät, jotka herättivät paljon keskustelua, olivat työntekijän rooliin, diagnoosin merkitykseen ja päihteidenkäyttöön liittyvät tekijät. Pääluokista yhteiskunnallisiin tekijöihin liittyi runsaasti keskustelua sekä sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuden alkamista edistävien että poissulkevien tekijöiden puolella. Nuoreen liittyvät tekijät poikivat keskustelua erityisesti poissulkevien tekijöiden puolella.
Aineiston perusteella mikään pääluokista tai yksittäisistä tekijöistä ei noussut selkeästi vahvimmaksi vaikuttavaksi tekijäksi suhteessa nuoren aikuisen sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen. Tämä kuvastaa mielestäni sitä, kuinka myös sosiaalisen kuntoutuksen puolella institutionaalisen rajan sijainti on häilyväinen ja sen sijoittuminen määrittyy yhtäaikaisesti ja tilannekohtaisesti monen eri tekijän vaikutuksesta.
Minna Karhunen:
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Nuorten aikuisten valikoituminen sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen”. Lapin yliopisto, 2021.
Lähteet:
Haimi, Tea & Kahilainen, Jaana 2012: Sosiaalisen kuntoutuksen käsitteen historiaa Suomessa. Kuntoutus 35 (4), 41–46.
Järvikoski, Aila & Härkäpää, Kristiina 2011: Kuntoutuksen perusteet. WSOYpro Oy. Helsinki. 5. uudistettu painos. 1. painos 2004.
Kananoja, Aulikki 2012: Sosiaalinen kuntoutus ja sosiaalihuollon uudistuksen suunta. Kuntoutus 35 (4), 35–40.
Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa 2018: Johdatus sosiaaliseen kuntoutuksessa. Teoksessa Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa (toim.): Sosiaalinen kuntoutuksessa. Lapland University Press. Rovaniemi, 7–15.
Palola, Elina 2012: Sosiaalinen kuntoutus uudessa sosiaalihuoltolaissa. Kuntoutus 35 (4), 30–34.
Pösö, Tarja 2010: Havaintoja suomalaisen lastensuojelun institutionaalisesta rajasta. Janus 18 (4), 324-336.
Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301.
Vilkkumaa, Ilpo 2012: Kolme tapaa nähdä sosiaalinen kuntoutuksessa. Teoksessa Karjalainen, Vappu & Vilkkumaa, Ilpo (toim.): Kuntoutus kanssamme. Ihmisen toimijuuden tukeminen. 7. painos. 1. painos 2004 Sosiaali- ja terveysalan tutkimus ja kehittämiskeskuksen julkaisemana. Juvenes Print – Suomen Yliopistopaino Oy. Tampere, 27–40.
Väisänen, Raija 2018: Sosiaalisen kuntoutuksen käsite ja kehitysvaiheet. Teoksessa Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa (toim.): Sosiaalinen kuntoutuksessa. Lapland University Press. Rovaniemi, 19–38.
(55)
Nuoret hatkaavat eivätkä työntekijät voi tehdä mitään – miksi sallimme tämän?
Olemme kriittisenä seuranneet lastensuojelulain muutosta vuoden 2021 alusta. Muutokset lisäsivät sijaishuollossa olevien lasten ja nuorten oikeuksia ja vapauksia. Lastensuojelulain ja Unicefin lastenoikeuksien julistuksen mukaan lapsella, joka ei voi elää perheensä kanssa, on oikeus saada valtiolta erityistä suojelua ja tukea.
Lastensuojelulain muutosten myötä hatkat voi ottaa entistä helpommin, koska lasten liikkumisen rajoittaminen ei ole helppoa. Rajoittamista voidaan tehdä vain tiettyjen laissa säädettyjen edellytysten täyttyessä ja rajoittamisista täytyy tehdä viralliset päätökset.
Lastensuojelulain tulkinnassa lapsen oikeudet ovat alkaneet korostua etenkin viime vuosikymmenten aikana. Haastattelimme lastensuojeluyksikössä ohjaajana työskentelevää ammattilaista. Onko lasten oikeuksien korostamisessa menty liian pitkälle?
– Kyllä osittain. Keinot ovat riittämättömät, varsinkin vaikeasti oireilevien nuorien kohdalla. Tämänhetkisen lastensuojelulain puitteissa ei voida aina ennaltaehkäistä tapauksia, jotka voisivat olla ennakoitavissa.
Lastensuojelulain tulkinta herättää huolta muuallakin. Viime aikoina julkisuudessa on keskusteltu hatkaan lähteneistä nuorista. Kyseessä ovat sijoitetut nuoret, jotka ovat joko lähteneet luvatta sijoituspaikastaan tai jättäneet palaamatta sinne. Osa nuorista katoaa useammin kuin kerran ja tilastojen perusteella on kyse sadoista alle 18-vuotiaista ympäri Suomea.
Lastensuojelun ammattilaiset nostavat kädet pystyyn. Tällä hetkellä he joutuvat pohtimaan lain tulkintaa ja tilannekohtaisesti päättämään, mikä on lapsen etu. Sijaishuollossa olevan lapsen liikkumista ei saa rajoittaa, vaikka lapsen edun näkökulmasta se kuuluu perheen tai lapsen huolenpidosta vastaavan perustehtäviin.
– Ennakoitavissa tapauksissa ohjaajien näkemykset eivät ole tarpeeksi vahvoja perusteita, että voitaisiin tehdä rajoitustoimenpide. Tavallaan joissain tapauksissa joutuu ensin pahempi asia tapahtumaan ennen kuin voidaan tehdä rajoitustoimenpiteitä. Tämä on minun mielestäni isoin ongelma tällä hetkellä lastensuojelulaissa, ohjaaja toteaa.
Valvova viranomainen ei nuku. Hatkassa olevat nuoret näkyvät eduskunnan oikeusasiamiehen lausunnoissa ja ministeritason pohdinnoissa rajoitustoimenpiteistä. Median luoma kuva karkuteillä olevista nuorista ja sosiaalityöstä on koruton. Etenkin Yle on uutisoinut eduskunnan oikeusasiamiehen tekemien tarkastuskäyntien esiin nostamista ongelmista mm. Mikkelissä ja Limingassa.
Hatkanuorten kohdalla ei ole kyse yökyläilystä tutuilla koulukavereilla tai kotiintuloajan ylittämisestä. Usein on kyse vaikeasti oireilevista nuorista ja riskikäyttäytymisestä. Karanneiden nuorten terveys ja hyvinvointi ovat suuressa vaarassa. Riskit esim. seksuaaliseen hyväksikäyttöön, päihteiden holtittomaan käyttöön ja rikollisuuteen ovat todellisia. Kuka asettaa turvalliset rajat, jos lain keinoin ei pystytä estämään hatkoille lähtemistä?
– Lastensuojelulaissa voisi olla oma pykälänsä erittäin vaikeasti oireilevien lasten kohdalla, jolloin heille voisi tehdä tiukempia rajoitustoimenpiteitä, joka auttaisi ennaltaehkäisemään rikosten uusiutumista. Sillä voitaisiin tukea heidän päihteettömyyttään ja tehdä intensiivisemmin töitä heidän kanssaan, joka helpottaisi heitä kiinnittymään yhteiskuntaan, lastensuojelun ohjaaja pohtii.
Tämä on yhden ammattilaisen näkökulma, jota kannattaisi miettiä. Hatkaaminen rakenteellisena ilmiönä tulee tunnistaa paremmin ja lisätä julkista keskustelua hatka-ilmiöön puuttumisen tarpeellisuudesta ja keinoista. Nuorten pakomatkat työllistävät myös sosiaalipäivystystä ja poliisia. Hatkassa olevien nuorten etsimiseen ja tavoittamiseen tarvitaan hyvää yhteistyötä eri viranomaisten kanssa. Riittävät resurssit lastensuojelulaitoksissa nuorten emotionaaliseen tulee varmistaa. Myös syitä hatkaamiseen pitäisi pohtia, jotta nuorten oma ääni tulisi kuulluksi. Pesäpuu on tehnyt tärkeää työtä mm. Kysymällä keinoja nuorilta itseltään.
Voisimme rakenteellisen sosiaalityön avulla laittaa liikkeelle muutoksen. Muutoksen, joka aidosti suojaisi nuorta ja ottaisi huomioon nuorten monenlaiset tilanteet ja niiden vaatimat ratkaisut. Olennaista on kriittinen suhde yhteiskunnallisiin mekanismeihin, pyrkimys muutokseen eri tasoilla sekä oikeudenmukaisuuden ja ihmisten osallisuuden edistäminen (Pohjola 2014, 23–27). Erilaisuudet huomioon ottava laki on viime kädessä nuoren etu.
Hanna-Mari Parkkila, Suvi Kakko, Pauliina Ylitapio, Laura Tolkkinen
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelijat
Lähteet:
Lastensuojelulaki – Finlex (542/2019)
https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2007/20070417?search%5Btype%5D=pika&search%5Bpika%5D=lastensuojelulaki. Viitattu 26.3.2021.
Liukkonen, Antti & Siiriainen, Lauri (2019) Rajoitustoimenpiteet lasten sijaishuollossa – vallankäyttöä vai vaikuttavaa hoitoa? Diakonia-ammattikorkeakoulu. Sosiaalialan koulutusohjelma, sosionomi: https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/228093/Liukkonen_Antti%2C%20Siiriainen_Lauri.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Viitattu 26.3.2021.
MTV Uutiset (2021). Kadonneiden joulu – poliisin tiedossa jopa 252 tietymättömissä olevaa nuorta – huoli heidän turvallisuudestaan on suuri. https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/kadonneiden-joulu-poliisin-tiedossa-jopa-252-tietymattomissa-olevaa-nuorta-huoli-heidan-turvallisuudestaan-on-suuri/8021126#gs.uv6ct4. Viitattu 26.3.2021.
Oikeusasiamies (2019): https://www.oikeusasiamies.fi/r/fi/ratkaisut/-/eoar/6448/2019. Viitattu 26.3.2021.
Pesäpuu (2021): Sijaishuollon haastekisan kunniamaininnan saajat ja voittajat on selvillä!
https://pesapuu.fi/2021/02/sijaishuollon-haastekisa-2/ Viitattu 9.4.2021.
Pohjola, Anneli (2014) Rakenteellisen sosiaalityön paikannuksia. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana toim. (2014) Rakenteellinen sosiaalityö. 16–33.
Sosiaali- ja terveysministeriö (2021). Lastensuojelulain muutokset.
https://stm.fi/lastensuojelulain-muutokset. Viitattu 26.3.2021.
Talentia-lehti (2021). Lastensuojelu pelasti vankilalta ja viikatemieheltä. https://www.talentia-lehti.fi/lastensuojelu-pelasti-vankilalta-ja-viikatemiehelta/. Viitattu 26.3.2021.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2019) Lastensuojelun käsikirja. Rajoitukset sijaishuollossa. https://thl.fi/fi/web/lastensuojelun-kasikirja/tyoprosessi/sijaishuolto/rajoitukset-sijaishuollossa. Viitattu 26.3.2021.
Unicef: lapsen oikeuksien sopimus (2021). Lapsen oikeudet – mikä on lapsen oikeuksien sopimus?
https://www.unicef.fi/lapsen-oikeudet/mika-on-lapsen-oikeuksien-sopimus/. Viitattu 26.3.2021.
YLE Uutiset 14.7.2020 ja 2.7.2020: Limingan ja Mikkelin lastensuojeluyksiköt https://yle.fi/uutiset/3-11447162 ja https://yle.fi/uutiset/3-11429593. Viitattu 26.3.2021
(54)
”Ulos vankilasta” – Lievä autismikirjon häiriö, vuorovaikutus ja identiteetti
Autismia määrittelee vuorovaikutuksen vaikeus ja sen vaikutus identiteetin rakentumiseen. Diagnoosin ja kuntoutuksen myötä minäkuvaa voi kuitenkin eheyttää ja saada tukea arjen haasteisiin.
”Olin hiljainen, kiltti tyttö, joka seisoi koulussa seinän vierustalla ja tarkkaili muita. Toisinaan rohkaistuin ja yritin päästä muiden leikkeihin, mutta minua ei hyväksytty mukaan.” Nimimerkin ”Ulos vankilasta” aloitukseen kiteytyy autistisen vuorovaikutuksen hankaluudet lapsesta alkaen: tarkkailijaksi syrjään jääminen ja epäonnistuneet yritykset osallistua muiden mukaan. Pro gradu -tutkielmassani ”Aikuisen autismidiagnoosi ja identiteettinarratiivit” olen tarkastellut näitä lievän autismikirjon aikuisten kertomuksia vuorovaikutuksen ongelmista ja identiteetistä narratiivisen menetelmän avulla.
Autismikirjon häiriö on useimmiten läpi elämän jatkuva neurobiologinen ja kehityksellinen neuropsykiatrinen häiriö, jota esiintyy prosentilla väestöstä. Uusimman diagnostiikan myötä puhutaan lievästä, keskivaikeasta tai vaikeasta autismista. Lievästi oirehtiva autismi voi jäädä lapsena huomaamatta, mutta se voi paljastua aikuisiällä itsenäistymisen vaikeutena monimutkaistuvassa toimintaympäristössä.
Autistisuus ilmenee monilla elämänalueilla eriasteisesti ja yksilöllisinä oireyhdistelminä. Se ilmenee erityisesti sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelmina ja kaavamaisena käyttäytymisenä. Neurokognitiiviset vaikeudet, toiminnanohjauksen haasteet, vuorovaikutustaitojen puutteellisuus, tiedon käsittelytapa, paineensietokyky aisti- ja sosiaalisen kuormituksen tilanteissa, erityiskiinnostuksen kohteet, kontekstisokeus, pakko-oireisuus, aistiyliherkkyydet ja rutiinien korostuminen elämässä voivat pahimmillaan aiheuttaa häiriökäyttäytymistä.
Autismikirjon häiriön diagnosointikriteerit muuttuvat vuonna 2022.
Minäkuvan muodostuminen vuorovaikutuksessa
Identiteetti tarkoittaa sitä, miten ihminen kokee itsensä ja ilmaisee itseään sosiaalisessa ympäristössään. Minäkäsitys kuvaa ihmisen ajatuksia omista piirteistään, motiiveistaan ja käyttäytymisestään. Minäkäsitys voi olla laaja, ja siihen voivat vaikuttaa kaikki kokemukset. Siihen vaikuttavat nuoresta iästä alkaen muiden arvio siitä, keitä ja millaisia olemme. Ihminen ei kuitenkaan suoraan omaksu muiden käsityksiä itsestään, vaan luo tulkiten haluamaansa toimivaa, tuntevaa minäkuvaa.
Minäkäsitys vaikuttaa myös siihen, millaiseksi vuorovaikutus muodostuu. Opimme tuntemaan itsemme aktiivisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Minäkäsitys syntyy vuorovaikutuksen lisäksi samastumisesta ryhmiin. Tämä sosiaalinen identiteetti on tunneperäinen ja muodostuu useista, toisiaan leikkaavista ryhmistä. Vertailu muihin ryhmiin vaikuttaa epäsuorasti myös itsetuntoomme.
Vertailussa muihin alkaa omasta identiteetístä kertyä kokemuksia lapsesta alkaen. Autistinen yksilö joutuu ulkopuolisena pohtimaan omaa epätäydellisyyttään ja erilaisuuttaan eri ulottuvuuksilla suhteessa muihin. Identiteetin rakentuminen vuorovaikutuksessa on haastavaa, jos vuorovaikutustaidot ovat puutteelliset. ”Ulos vankilasta” -kirjoittaja jatkaa diagnoosia edeltävien vuorovaikutusongelmiensa kuvaamista: ”En oppinut puhumaan muiden kanssa. En oppinut kertomaan asioistani. En oppinut antamaan enkä olemaan vastavuoroinen. En ymmärtänyt, mitä ihmisten välillä tapahtuu. En oppinut, mitä ihmissuhteet tarkoittavat.”
Diagnoosi identiteettikäänteenä
Autistin identiteetti rakentuu vertailemalla sisäistä ja ulkoista maailmaa ja minäkuvaa vastakohtien kautta diagnoosia ennen ja sen jälkeen. Diagnoosikäänne avaa mahdollisuuden rakentaa, korjata, kuntouttaa ja eheyttää autistista minäkuvaa diagnoosikäänteeseen liittyvän tietoisuuden ja tiedon lisääntymisen kautta.
Sosiaalistrukturalistisen ajattelun mukaan identiteetti rakentuu koko elämän ajan. Aikuisena diagnostisoidut pystyvät retrospektiivisesti vertailemaan ja reflektoimaan diagnoosin merkitystä elämänkokemuksissaan. ”Ulos vankilasta” -kertomuksen kirjoittaja ponnisteli tuskaisesti vuosikymmenet väärän diagnoosin ja monenlaisten vuorovaikutusongelmien kanssa, kunnes löysi autismidiagnoosin ja palat alkoivat loksahdella paikoilleen: ”Oli valtavaa tajuta, että muilla on oma sisäinen maailmansa, omat ajatuksensa ja tunteensa, vaikka he eivät niitä minulle näyttäisi. Kun ymmärsin, että muut ovat kuorensa alla samanlaisia kuin minä (tuntevat ja ajattelevat), saatoin ensimmäisen kerran elämässäni ennustaa, miten johonkin lauseeseeni tai tekooni suhtauduttaisiin. [– –] Sain käyttöohjeet maailmaan!”
Minä-kuvan eheytyminen kuntoutuksessa
Sosiaalisen kuntoutuksen avulla on tarkoitus oppia selviytymään arkitoimista, vuorovaikutussuhteista ja eri rooleista omia voimavaroja hyödyntäen ammattilaisten ohjaamana. Toimijuus muokkaa identiteettiä ja subjektiksi kasvamista, kun taas rajoitettu toimijuus heikentää sitä. Kuntoutuksessa stigmatisoituneesta ihmisestä on tarkoitus voimaannuttaa eheytyvä, aktiivinen ja autonominen toimija. Toipumiseen kuuluu minäkuvan luominen, jossa autismi on vain yksi osa minuutta.
Autisti joutuu käsittelemään poikkeavan identiteettiä ja leimaa sekä hyväksymään diagnoosin osaksi minäkuvaa. Autistien kertomuksissa on kuntoutumista määritteleviä teemoja: toivon herääminen, ongelman hyväksyminen, luopuminen syrjään vetäytymisestä ja aktiivinen osallistuminen sekä vastuun ottaminen omasta elämästä ja aktiivinen selviytymiskeinojen etsintä. Omaelämäkerta on vaikuttava osa kuntoutumista: terapeuttinen, itsetutkiskeleva, lohduttava vertaisille ja ymmärrystä avartava yleisölle. Tarinankerronta ovat elimellisen inhimillinen keino kommunikoida, järjestää, selittää ja ymmärtää inhimillistä elämää, ihmisten välisiä suhteita ja identiteettejä.
Kärsittyään vuosikymmeniä yksinäisenä, epäonnistuttuaan elämässä ja tunnettuaan itsensä kiinnittymättömiksi elämään ja maailmaan kirjoittajakin vihdoin löysi ymmärryksen suhteissa olemisesta: ”Jälkeenpäin tiedän, että minua olisi pitänyt kannustaa pohtimaan toisia, heidän ajatuksiaan, motiivejaan, halujaan, jotta heidän maailmansa olisi avautunut autistiselle mielelleni.” Kirjoittajan minäkuva kehkeytyi pitkälle aikuisuuteen tällaisessa vuorovaikutusympäristössä heijastuen kaikkiin elämänrooleihin. Hän tunsi olonsa eristyneeksi itsestään ja muista sekä olevansa tarkkailijana tai marginaalissa, kun elämä kulkee ohi.
Aiemmin vuorovaikutuksessa sisäistettyä identiteettiä voi diagnoosin myötä ja sosiaalisella kuntoutuksella käsitellä uudesta näkökulmasta ja rakentaa sitä uudelleen. Sosiaalityössä voi puhua identiteetin muutostyöstä, kun autistiselle tai muulle asiakkaalle rakennetaan valmentavasti ja kuntouttavasti myönteisempää identiteettiä. Sosiaalityössä voi toivon ja tulevaisuuspuheen kautta vahvistaa ja kehittää asiakkaan myönteisen, eheytyvän identiteetin muodostumista uhriuden ja stigman tilalle. Autistin osallisuus tarkoittaa myös esteettömyyttä osallistua tasavertaisesti. Elämän perusasioiden oppiminen sekä yhteiskunnan normaaliin toimintaan osallistuminen ovat kuntoutuksen ytimessä. Tavoitteena on itsenäinen elämä, joka on autistillekin tärkeä tarve.
Sari Kärkkäinen
Sosiaalityö
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Aikuisen autismidiagnoosi ja identiteettinarratiivit”. Lapin yliopisto, 2021.
Lähteet:
Hall, Stuart 1999: Identity. Tammer-Paino Oy. Tampere.
Helkama, Klaus & Myllyniemi, Rauni & Liebkind, Karmela & Ruusuvuori, Johanna & Lönnqvist, Jan-Erik & Hankonen, Nelli & Mähönen, Tuuli Anna & Jasinskaja-Lahti, Inga & Lipponen, Jukka 2015: Johdatus sosiaalipsykologiaan. 10. uud. p. Edita. Helsinki.
Hyväri, Susanna & Salo, Markku (toim.) 2009: Elämäntarinoista kokemustutkimukseen. Mielenterveyden keskusliitto. Helsinki.
Jehkonen, Mervi & Saunamäki, Tiia & Hokkanen, Laura & Akila, Ritva (toim.) 2019: Kliininen neuropsykologia. 3. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim. Helsinki.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (toim.) 2008: Sosiaalityö aikuisten parissa. Vastapaino. Tampere.
Koskentausta, Terhi & Koski, Anniina & Tani, Pekka 2018: Aikuisen autismikirjon häiriö. Duodecim. https://helda.helsinki.fi//bitstream/handle/10138/304198/duo14424.pdf?sequence=1. Viitattu 27.12.2020.
Layder, Derek 2004: Social and Personal Identity. Understanding YourSelf. SAGE Publications Ltd. London.
Liimakka, Satu 2014: Kokemus, tieto ja kokemustieto – esimerkkinä autismi. Teoksessa Myyry, Liisa & Ahola, Salla & Ahokas, Marja & Sakki, Inari (toim.): Arkiajattelu, tieto ja oikeudenmukaisuus. Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2014:18. Helsingin yliopisto, sosiaalipsykologia. Hansaprint. Vantaa, 162–178. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/144169/AMPB_Juhlakirja.pdf?sequence=1. Viitattu 27.12.2020.
Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa (toim.) 2018: Sosiaalinen kuntoutuksessa. Lapland University Press. Rovaniemi.
Metteri, Anne & Valokivi, Heli & Ylinen, Satu (toim.) 2014: Terveys ja sosiaalityö. PS-Kustannus. Jyväskylä.
Moilanen, Irma & Mattila, Marja-Leena & Loukusa, Soile & Kielinen, Marko 2012: Autismikirjon häiriöt lapsilla ja nuorilla – katsaus. 14/2012, Duodecim. Helsinki, 1453–1462. https://www.duodecimlehti.fi/xmedia/duo/duo10395.pdf. Viitattu 27.12.2020.
Mönkkönen, Kaarina & Kekoni, Taru & Pehkonen, Aini (toim.) 2019: Moniammatillinen yhteistyö: vaikuttava vuorovaikutus sosiaali- ja terveysalalla. Gaudeamus. Helsinki.
Orhala, Satu & Utriainen, Jarkko (toim.) 2015: Minun tarinani. Kertomuksia autismin kirjolta. Autismiliitto ry. Helsinki. https://www.printbox.fi/flipbooks/malli/77822_minun_tarinani/.
Puusa, Anu & Hänninen, Vilma & Mönkkönen, Kaarina 2020: Narratiivinen lähestymistapa organisaatiotutkimuksessa. Teoksessa Puusa, Anu & Juuti, Pauli (toim.): Laadullisen tutkimuksen näkökulmat ja menetelmät. Gaudeamus Oy. Helsinki, 216–227.
Puustjärvi, Anita 2019: Autismikirjon häiriö – uutta tutkimustietoa ja kliinikon kokemuksia. Luento. Autismin talvipäivät 8.12.2019. https://www.youtube.com/watch?v=s8MEpNOHftc. Viitattu 27.12.2020.
(53)
Eriarvoisuutta tuottavat mekanismit
Suomessa on muodostunut erilaisia ryhmiä, joiden elintaso ja elämänlaatu eroavat kansalaisten enemmistön elämän edellytyksistä.
Eriarvoisuus vaikuttaa erityisesti yhteiskunnan haavoittuvimmassa asemassa oleviin, kuten esimerkiksi asunnottomiin, työttömiin, maahanmuuttajiin ja ikääntyneisiin. Vuonna 2018 Suomessa oli 856 000 henkilöä köyhyys- ja syrjäytymisriskissä ja samana vuonna vakavasta aineellisesta puutteesta kärsi 133 000 henkilöä (Tilastokeskus 2020). Vuonna 2019 perustoimeentulotukea myönnettiin 271 107 henkilölle (Tanhua & Kiuru 2020, 3). Perustoimeentulotukea saavat henkilöt ovat usealla tavalla köyhyysriskissä, koska heidän tulonsa jäävät elämiseen riittävän tason alle varsinaisen ensisijaisen turvan jälkeenkin (Isola & Suominen 2016, 40–41). Viimesijaista turvaa täydentävä ruoka-apu tavoittaa arviolta 20 000–25 000 henkilöä viikoittain ja suurin osa heistä on perusturvaetuuksien varassa tai heikossa työmarkkina-asemassa (STM 2020; Isola & Suominen 2016, 42).
Tarkastelin Pro gradu -tutkielmassani, miten eriarvoisuus näkyy, köyhyydestä kerrotuissa tarinoissa sosiologi Göran Therbornin (2014) eriarvoisuuden mekanismeja koskevan teorian avulla. Tutkimukseni aineisto koostui ”Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä” (2007) kirjoituskilpailun tuottamista tarinoista. Eriarvoisuuden mekanismeja ovat etääntyminen, riisto, ulossulkeminen ja hierarkisointi. Etääntyminen on prosessi, jossa hyvä- ja huono-osaisten erot kasvavat suureksi ja huono-osaisten elintaso jää hyväosaisten elintasosta jälkeen. Riisto liittyy hierarkioiden ylemmillä tasoilla olevien epäsymmetrisestä hyötymisestä hierarkioiden alemmilla tasoilla olevista ihmisitä. Ulossulkeminen tarkoittaa ihmisten etenemisen ja oikeuksien eteen asetettuja esteitä ja hidasteita sekä eri syrjinnän muotoja. Hierarkisointi liittyy arvojärjestelmiin, joka jakaa yhteiskunnassa ihmisiä eri luokkiin.
Etääntyminen
Huono-osaisuus periytyy Suomessa sukupolvelta toiselle. Etääntymistä voidaan Suomen kontekstissa tarkastella koulutuksen näkökulmasta, koska sitä pidetään usein sosiaalisen nousun välineenä. Kaikille avoimet koulutusmahdollisuudet korkeakoulutasolle asti kuuluvat hyvinvointivaltioon ja ilmaisen koulutuksen tavoitteena on, että lasten kouluttautuminen ei olisi kiinni vanhempien tulotasosta.
Kaikille avoimista koulutusmahdollisuuksista huolimatta Suomessa vanhempien koulutustaso periytyy lapsille yhä enemmän. Korkean koulutustason tutkinnon suorittaneiden vanhempien lapset päätyvät useammin korkeakoulutusaloille, kun taas matalan koulutusasteen suorittaneiden vanhempien lapset päätyvät matalan koulutuksen aloille.
Riisto
Perinteisesti työn on oletettu suojaavan köyhyydeltä ja köyhyysriskin nähdään koskevan erityisesti työvoiman ulkopuolella olevia ryhmiä, kuten pitkäaikaistyöttömiä, eläkeläisiä ja opiskelijoita. Työmarkkinoilla tapahtuvista muutoksista aiheutuva epävakaisuus on luonut työssäkäyvien köyhien ryhmän, joiden käytettävissä olevat tulot jäävät työssä käymisestä huolimatta suhteellisen köyhyysrajan alapuolelle.
Suhteellinen köyhyysrajan avulla kotitalous voidaan määritellä pienituloiseksi, jos sen käytettävissä olevat tulot ovat alle 60 prosenttia väestön mediaanituloista. Esimerkiksi yhden elättäjän perheissä tai yksinhuoltajaperheissä tulot eivät välttämättä riitä perheen elättämiseen.
Ulossulkeminen
Häpeän tunteminen liittyy tilanteisiin, joissa ihmisen käyttäytyminen poikkeaa sosiaalisesti hyväksyttävästä tavasta toimia.
Ihminen tuntee häpeän sisäisesti, mutta siihen liittyy myös muiden ihmisten asenne ja käyttäytyminen köyhyydessä eläviä kohtaan. Häpeän tunteminen johtuu siitä, että ei ole onnistunut elämään elämäänsä yhteiskunnan odotusten mukaisesti.
Esimerkiksi epäonnistumisen koulutukseen tai työelämään kiinnittymisessä ajatellaan johtuvan yksilön omasta syystä. Epäonnistumisen ajatellaan taas kertovan siitä, että hänessä olisi jotain vikaa.
Hierarkisointi
Eriarvoisuus on läsnä ihmisten päivittäisissä kohtaamisissa. Ihmiset pystyvät arvioimaan pienenkin käyttäytymiseen perustuvan tiedon avulla, mihin yhteiskuntaluokkaan toiset kuuluvat. Sosiaalisen luokan signaalit kertovat ihmisten yhteiskuntaluokasta ja ne liittyvät kehoon, ääneen ja kulttuuriin.
Sodabeh Aryanfard
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Eriarvoisuuden ilmentymiä köyhyydestä kerrotuissa tarinoissa”. Lapin yliopisto. 2020.
(52)
Asiantuntijuus sijaishuollossa vaatii sosiaalityöntekijältä paljon
Sijaishuollon sosiaalityöntekijöiltä vaaditaan laaja-alaista osaamista myös omien ammattirajojen yli.
Sosiaalityöntekijöiden kokemusten mukaan asiantuntijuus rakentuu useasta eri osa-alueesta ja se vaatii sosiaalityön kentän tuntemisen lisäksi osaamista esimerkiksi lapsen kehityspsykologiaan liittyen. Työhön kuitenkin koetaan pääsevän myös pienellä käytännön osaamisella eikä teoreettista osaamistakaan välttämättä ole. Lisäksi työn vaativuutta ei ymmärretä päättäjien tasolla ja työn tekemisen raamit ovat huonosti resursoituja. Työntekijöiden vaihtuvuus ja asiakasmäärät ovat suuria ja tämä epäkohta tulisi korjata esimerkiksi säätämällä lailla lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden maksimiasiakasmäärä, sillä suosituksia kunnat eivät noudata.
Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani sitä, kuinka asiantuntijuus rakentuu sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden kokemana ja kuinka tätä asiantuntijuutta voitaisiin sosiaalityöntekijöiden mukaan vahvistaa ja mitkä tekijät heikentävät asiantuntijuutta. Tutkielmani aineisto koostui viiden kunnallisessa sijaishuollossa työskentelevän tai aikaisemmin työskennelleiden sosiaalityöntekijöiden kirjoituksista. Kirjoitukset kerättiin sosiaalityön uraverkosto ja sosiaalityön pohjoinen uraverkosto- facebookryhmissä julkaistun kirjoituspyynnön avulla.
Minkälaista teoria- ja käytännönosaamista työssä katsottiin vaadittavan?
Tutkielmassani jaoin osaamisalueet viiteen eri osa-alueeseen. Aineiston perusteella keskeisiä asiantuntijuuden alueita olivat lapsen kokonaistilanteen hahmottaminen, asiakkaan kohtaaminen ja asiakassuhde, yhteistyötaidot ja verkostotyö, juridinen osaamisen sekä kyky ja rohkeus linjata ja tehdä päätöksiä.
Mitkä tekijät asiantuntijuutta heikentävät?
Merkittäväksi asiantuntijuutta heikentäväksi tekijäksi sosiaalityöntekijät kokivat vähäiset resurssit ja suuret asiakasmäärät. Sijaishuollossa lapsen lisäksi työskennellään usein hänen ympärillään olevan laajan ihmisjoukon kanssa, mikä lisää työn määrää. Vähäisillä resursseilla työn koettiin aineiston perusteella olevan tulipalojen sammuttelua. Lisäksi työntekijät vaihtuivat tiuhaan, mikä myös heikensi asiantuntijuutta. Lisäksi asiantuntijuutta katsottiin heikentävän esimerkiksi yhteistyökumppaneiden puutteelliset käsitykset sosiaalityöstä sekä sisäisen ohjeistuksen puuttuminen yksiköissä.
Mikä asiantuntijuutta vahvistaa?
Asiantuntijuutta vahvistavana pidettiin hyviä konsultaatiomahdollisuuksia, riittävää perehdytystä sekä toimivaa työtiimiä työn tukena. Lisäksi esimiehen tuki ja ohjaus koettiin tärkeänä. Ammatillisten toimijoiden, alan lehtien ja kirjallisuuden seuraaminen nostettiin myös merkittäväksi tekijäksi asiantuntijuutta vahvistettaessa. Kuitenkin moni asia asiantuntijuuden vahvistumisessa liitettiin siihen, että se vaatii työntekijän omaa aktiivisuutta ja esimerkiksi työparia täytyy vaatia, sillä lisäkoulutukset tai konsultaatiomahdollisuudet eivät välttämättä olleet olemassa työn rakenteissa.
Tutkielman aineistossa nostettiin esiin sijaishuollon asiantuntijuuden vaativuus. Työn voidaan luonnehtia olevan laaja-alaista lapsen asioista vastaamista, johon liittyy laaja vastuu. Työssä puututaan perheen yksityisyyteen ja käytetään laajaa harkintavaltaa haavoittuvassa asemassa oleviin lapsiin, mutta silti työn resurssit ovat huonot ja asiakasmäärät absurdin suuret.
Susanna Inget
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu-tutkielmaani ”Täytyy olla älykkyyttä ja pelisilmää pärjätä kaoottisissa ihmissuhteiden viidakoissa” – Sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden kokemuksia asiantuntijuudestaan.
Aiheeseen liittyviä lähteitä:
Eronen, Tuija & Laakso, Riitta 2017: Vaativat tilanteet sijaishuoltotyössä. Teoksessa Enroos, Rosi & Mäntysaari, Mikko & Ranta-Tyrkkö, Satu (toim.) 2017: Mielekäs tutkimus: näkökulmia sosiaalityön tutkimuksen missioihin. Suomen yliopistopaino Oy. Tampere.
Helavirta, Susanna 2016: Lapsen asioista vastaaminen huostaanoton jälkeen sosiaali-työntekijöiden kuvaamana. Teoksessa Enroos, Rosi, Heino, Tarja & Pösö, Tarja 2016: Huostaanotto. Lastensuojelun vaativin tehtävä. Vastapaino. Tampere.
Lastensuojelulaki 417/2017
Sipilä, Anita 2011: Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet -Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Itä-Suomen yliopisto. Väitöskirja.
(51)
Koneeseen kadonneet? – Vanhempien näkökulmia yläkouluikäisten poikien digitaaliseen pelaamiseen
Digitaalisella pelaamisella on tärkeä merkitys monien nykynuorten elämässä, arjessa ja sosiaalisissa suhteissa. Vanhempien rooli pelikasvattajina on keskeinen, ja mielenkiintoista onkin pohtia, millaiseksi muodostuu vanhempien toimijuus suhteessa heidän nuortensa digitaaliseen pelaamiseen.
Tutkimusten mukaan 10–19-vuotiaista suomalaisista lapsista ja nuorista 99 prosenttia pelaa digitaalisia pelejä ainakin satunnaisesti ja noin 70 prosenttia pelaa viikoittain (Meriläinen & Moisala 2019, 56-57). Alan tutkimuskirjallisuudessa ja oppaissa korostetaan vanhempien roolia ja tehtävää lasten ja nuorten pelikasvattajina ja ”mediamentoreina”. Yläkouluikäisten nuorten pelikasvatuksen keskiössä ovat muun muassa keskustelut mediakriittisyydestä, käyttäytymisestä internetympäristössä sekä laajemmin elämänhallintaan liittyvistä teemoista (Repo & Nätti 2015, 107). Pelikasvattajina vanhemmat ovat kuitenkin edelläkävijöitä, eikä heillä ole turvanaan ja esikuvinaan aiempien sukupolvien kasvatusmalleja ja toimintatapoja, mikä voi osaltaan haastaa heidän rooliaan nuorten pelikasvattajina. Myös nuorten usein vanhempiaan paremmat digitaalisten laitteiden käyttötaidot ja osaaminen sekä ajankäytölliset haasteet voivat tuottaa haasteita digiajan kasvattajuudelle. (Lahikainen 2015, 37.)
Nuorten digitaalista pelaamista vanhempien näkökulmasta on kuitenkin tutkittu vasta vähän, ja pro gradu – tutkielmassani olenkin selvittänyt digitaalisia pelejä pelaavien yläkouluikäisten (13-16-vuotiaiden) poikien vanhempien kokemuksia ja näkemyksiä poikiensa pelaamisesta. Analysoin, mikä vanhempia poikiensa pelaamisessa huolestuttaa ja millaiset ovat vanhempien toimijuuden rajat, mahdollisuudet ja ulottuvuudet suhteessa heidän poikiensa digitaaliseen pelaamiseen. Tutkielmani aineisto koostuu kuuden vanhemman teemahaastattelusta. Haastateltavien joukossa on neljä äitiä ja kaksi isää.
Digitaalinen pelaaminen ilmiönä
Nuorten digitaalinen pelaaminen on hyvin ajankohtainen ilmiö, josta käydään vilkasta yhteiskunnallista keskustelua. Digitaaliseen pelaamiseen liittyvä julkinen keskustelu on hyvin haitta- ja huolikeskeistä, jopa dramaattistakin. Keskusteluissa varoitellaan digitaalisen pelaamisen sekä fyysistä että psyykkisistä vaaroista ja haitoista ja keskitytään lähinnä pelaamisen rajoittamistapojen käsittelemiseen. Esiin nousevat esimerkiksi pelien väkivaltaiset sisällöt ja pelaamisen negatiiviset vaikutukset nuorten käyttäytymiseen, sosiaalisiin suhteisiin sekä liiallisen pelaamisen vaikutukset nuoren terveyteen, uneen ja koulunkäyntiin. Toisaalta alan tutkimuskirjallisuudessa korostetaan myös digitaalisen pelaamisen hyötyjä. On todettu, että pelaaminen voi parantaa pelaajan kognitiivisia, emotionaalisia ja sosiaalisia taitoja. (Meriläinen 2017; Männikkö 2017, 17-18; Lobel & muut 2017; Quandt & Kowert 2016, 177.)
Tutkimuskirjallisuudessa digitaalista pelaamista on tarkasteltu myös sosiaalisista ja kulttuurisista näkökulmista. Monille nuorille digitaaliset pelit ovat tärkeä heidän arkista elämäänsä ja sosiaalisia suhteitaan, ja laajemmin pelaaminen voidaan nähdä osana nuorisokulttuuria ja sen muutosta (Meriläinen & Moisala 2019, 63). Toisaalta digitaalista pelaamista ilmiönä voidaan tarkastella myös perhe-elämän kontekstissa ja vuorovaikutussuhteissa ja pohtia, miten digitaalinen pelaaminen vaikuttaa ja muuttaa perhe-elämän käytäntöjä, ja millaisia haasteita ja mahdollisuuksia se perhe-elämälle ja perheenjäsenten väliselle vuorovaikutukselle mahdollisesti tuottaa (esim. Lahikainen & muut 2015).
Huolen värittämä toimijuus
Tutkielmani tulosten perusteella vanhempien suhtautuminen heidän poikiensa digitaaliseen pelaamiseen on huolen värittämää, eivätkä vanhemmat pystyneet näkemään nuorensa pelaamisessa juuri positiivisia puolia. Poikien digitaalisessa pelaamisessa vanhempia huolestuttavat erityisesti pelaamiseen käytetyn ajan vaikutukset nuoren psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin sekä nuoren käytökseen. Vanhempia huolestuttivat myös pelaamisen imu ja addiktoivuus. Vanhempien mukaan pelaaminen tuntuu syrjäyttävän nuoren elämässä kaiken muun. Nuorten runsaana näyttäytyvään pelaamiseen vanhemmat löysivät syitä sekä nuoren yksilöllisistä ominaisuuksista että pelimaailman imusta. Tutkimukseeni osallistuneilla vanhemmilla ei ollut paljonkaan tietoa pelimaailmasta tai peleistä, joita heidän poikansa pelaavat, ja pelimaailma oli heille vieras.
Tulkintani mukaan huolinäkökulma sekä pelimaailman vieraus vanhemmille voi vaikuttaa keinoihin ja lähestymistapoihin, joilla vanhemmat pyrkivät puuttumaan ja toimimaan suhteessa poikiensa digitaaliseen pelaamiseen. Käytännössä vanhemmat pyrkivät eri tavoin hallitsemaan, kontrolloimaan ja rajoittamaan poikiensa pelaamista. Vanhemmat kokivat poikiensa digitaalisen pelaamisen hallinnan ja kontrolloinnin kuormittavaksi, ja pelaamisen hallintayritykset myös aiheuttivat konflikteja perheissä. Pelaamiseen puuttumista ja pelaamisen rajoittamista vanhemmat perustelivat lapsen edun mukaisena toimintana.
Toimijuuden rajat ja mahdollisuudet
Aineiston analyysin perusteella vanhempien toimijuutta suhteessa heidän poikiensa pelaamiseen haastavat vanhempien jaksaminen, ristiriidat perheessä sekä ulkopuolisen tuen vähäisyys tai puuttuminen. Pelaaminen voi aiheuttaa ristiriitoja paitsi nuoren ja vanhemman myös perheen vanhempien välille, jos vanhemmat ovat esimerkiksi erimieltä pelaamisen rajoittamistapojen suhteen. Vanhempien toimijuutta puolestaan tukee etenkin perheen vanhempien keskinäinen tuki toisilleen. Toimijuutensa tueksi suhteessa nuortensa digitaalisen pelaamisen hallintaan vanhemmat toivoivat vertaistukea sekä liittolaisuutta muilta vanhemmilta, joilloin esimerkiksi yhteisistä pelisäännöistä voitaisiin sopia ja pelaamiseen liittyvää huolta jakaa. Palvelujärjestelmän mahdollisuuksiin tukea toimijuuttaan vanhemmat sen sijaan suhtautuivat epäillen, eivätkä he uskoneet, että ammattiauttajillakaan olisi ratkaisuja peliongelman ratkaisemiseksi.
Tutkielmani tulosten perusteella vanhemmat tarvitsevat tukea ja neuvontaa pelikasvattajina toimimiseen sekä digitaalisen pelaamisen aiheuttamien ristiriitojen ratkaisemiseen. Tärkeää on, että ammattiauttajilla on tarpeeksi monipuolista osaamista ja tietoa digitaalisen pelaamisen erilaisista ulottuvuuksista, jotta he voivat tukea perheitä pelaamiseen ja laajemmin digitalisaatioon liittyvissä kysymyksissä mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Tärkeää on, että sekä nuoret että vanhemmat saavat äänensä kuuluville digitaalisesta pelaamisesta käytävissä keskusteluissa ja että nuoren ja vanhemman välistä keskustelu- ja neuvotteluyhteyttä digitaaliseen pelaamiseen liittyen tuettaisiin. Näin voitaisiin löytää vaihtoehtoisia tapoja ratkaista pelaamiseen liittyviä konflikteja ja myös kyseenalaistaa pelaamiseen liittyviä ennakkoluuloja ja stereotypioita. Toisaalta tulee myös kehittää menetelmiä haitallisen pelaamiseen tunnistamiseen ja hoitamiseen.
Sanna Ovaskainen
Sosiaalityö
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ” Koneeseen kadonneet? Vanhempien toimijuus ja yläkouluikäisten poikien digitaalinen pelaaminen.” Lapin yliopisto, 2019.
Lähteet:
Lahikainen, Anja Riitta 2015: Media lapsiperheen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta; Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (toim.) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere, 80–107.
Lahikainen, Anja Riitta & Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (2015) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere.
Lobel, Adam & Engels, Rutger & Stone, Lisanne & Burk, William & Granic, Isabela 2017: Video Gaming and Children’s Psychosocial Wellbeing: A Longitudinal Study. Journal of Youth and Adolescence, Vol. 46(4), 884–897.
Meriläinen, Mikko 2017: Pelaamisen hyödyt. Vanhempainnetti, Mannerheimin lastensuojeluliitto. https://www.mll.fi/vanhemmille/tietoa-lapsiperheen-elamasta/lapset-ja-media/digitaalinen-pelaaminen/pelaamisen-hyodyt/
Meriläinen, Mikko & Moisala, Mona 2019: Älylaitteet ja pelaaminen: Peliharrastus osana monipuolista arkea. Teoksessa Kosola, Silja & Moisala, Mona & Ruokoniemi, Päivi (toim.) Lapset, nuoret ja Älylaitteet – Taiten tasapainoon. Duodecim. Helsinki, 56–64.
Männikkö, Niko 2017: Problematic Gaming Behavior among Adolescents and Young Adults. Relationship Between Gaming Behaviour and Health. Acta Universitatis Ouluensis. D, Medica, 1429. Juvenes Print. Tampere. http://jultika.oulu.fi/Record/isbn978-952-62-1658-4
Quandt, Thorsten & Kowert, Rachel 2016: No Black and White in Video Game Land! Why We Need to Move Beyond Simple Explanations in the Video Game Debate. Teoksessa Kowert, Rachel & Quandt, Thorsten (toim.) The Video Game Debate: Unravelling the Physical, Social, and Psychological Effects of Digital Games. Routledge. New York, 176–177.
Repo, Katja & Nätti, Jouko 2015: Lasten ja nuorten median käytön aikatrendit. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta & Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (toim.) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere, 80–107.
(50)
Äitiyden merkitys afganistanilaisnaisten kertomuksissa itsestään
Äitiysidentiteetti on yksi keskeisimmistä naisten identiteeteistä. Afganistanilaisnaiset kertoivat haastatteluissa muun muassa siitä, millaisia äitejä he ovat lapsilleen ja millaisia äitien heidän mielestään tulisi olla. Näiden naisten identiteettejä tutkiessani jouduin pohtimaan myös omaa identiteettiäni äitinä.
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani sitä, millaisia identiteettejä kuusi Suomeen pakolaisena tullutta afganistanilaisnaista tuottivat haastatteluissa. Tutkielmassani tarkastelin naisten tuottamia identiteettejä intersektionaalisuuden viitekehyksessä. Intersektionaalisuuden perusajatus on, että ihmisen identiteetit rakentuvat monien lähtökohtien ja sosiaalisten luokitteluiden pohjalle, jotka risteävät keskenään. Näitä luokitteluja ovat esimerkiksi sukupuoli ikä, etnisyys, kotipaikka, seksuaalisuus, äidinkieli ja uskonto. 1970-luvulla Yhdysvalloissa syntynyt intersektionaalisuus on feministisen teorian lähestymistapa, jonka avulla analysoitiin alun perin naisiin kohdistuvan sorron monisyisiä alkutekijöitä. Nykytutkimuksessa intersektionaalisuuden ajatellaan laajimmillaan koskevan kaikkia ihmisiä, sillä jokainen ihminen on monien erojen leikkaama. Intersektionaalisuuden avulla voidaan pureutua sekä sortoon että etuoikeuteen ja siihen, miten nämä vaikuttavat toinen toisiinsa ihmisen elämässä. (Bastia 2014; Mahlamäki 2018; Rossi 2010.)
Identiteetit ymmärsin tutkimuksessani muun muassa Stuart Hallin (1999) tapaan moninaisiksi ja jatkuvassa muutoksessa oleviksi. Ihmisellä ei ole yhtä minuutta tai identiteettiä syntymästä kuolemaan, vaan identiteettejä tuotetaan ja rakennetaan vuorovaikutuksessa ja ne ovat kontekstisidonnaisia. Haastatteluja analysoidessa olikin tärkeää muistaa, että niissä aktivoituvat identiteetit olivat niitä, joita haastattelutilanne kutsui naiset tuottamaan ja joita he halusivat tuottaa haastattelun kontekstissa. Eri haastattelija, erilaiset kysymykset tai vaikkapa eri haastattelupaikka olisivat tuottaneet erilaisen lopputuloksen. Naisten haastatteluissa tuottamat identiteetit eivät siis paljasta naisten ”todellista” minää tai sitä, keitä he pohjimmiltaan ovat.
Tutkielmani aineisto on ainutlaatuinen ja sensitiivinen. Aineisto on kerätty Niloufar Kalvakhin ja Nabeela Hasanin vuonna 2014 valmistunutta pro gradu -tutkielmaa Settlement Process of Afghan Immigrant Women Based on Cultural Perspective in Finland. Tutkielman tekijöistä toinen, itsekin nainen ja muslimi, haastatteli Suomessa joitakin vuosia asuneita pakolaistaustaisia afgaaninaisia heidän äidinkielellään. Naiset kertovat haastatteluissa elämästään Afganistanissa, sieltä pakenemisesta ja niistä vaiheista, joiden kautta ovat lopulta päätyneet asumaan Suomeen. Lisäksi naiset puhuivat Suomeen sopeutumisen haasteista, niistä selviytymisestä sekä tyytyväisyydestään suomalaisiin sosiaalipalveluihin. Naisten identiteetit ja kokemus siitä, keitä he ovat, ei ollut haastattelujen aiheena, mutta haastatteluissa oli paljon identiteettiin ja minän rakentumiseen liittyvää puhetta. Identiteettejä tuotetaan kaikissa sellaisissa tilanteissa, joissa ihminen kertoo itsestään.
Äiti, muslimi ja maahanmuuttaja
Tutkielmassani tarkastelin kolmea diskurssianalyysin avulla löytämääni ja nimeämääni haastatteluissa aktivoituvaa identiteettikategoriaa suhteessa toisiinsa. Nämä kategoriat olivat äiti, muslimi ja maahanmuuttaja. Äitiyden ja lasten merkitys näyttäytyi suurena jokaisessa haastattelussa. Naiset kertoivat paenneensa Afganistanista voidakseen tarjota paremman elämän lapsilleen. Viisi naisista oli asunut kotimaasta lähdön jälkeen Iranissa vuosien ajan. Iranista lähdön syyksi he kertoivat sen, että afganistanilaisten oli vaikeaa kouluttautua ja työllistyä Iranissa. Myös lasten mahdollisuudet käydä koulua olivat huonot. Eurooppaan ja Suomeen naiset kertoivat tulleensa lastensa vuoksi, jotta lapsilla olisi mahdollisuus kouluttautumiseen, työllistymiseen ja sitä kautta parempaan elämään.
Naisten näkemys oli, että lapsista kasvaa sellaisia aikuisia, kuin vanhemmat, erityisesti äidit, heistä kasvattavat. Monet kertoivat olevansa sekä äitejä että isiä lapsilleen, koska puoliso oli kuollut, ottanut avioeron tai ei muuten osallistunut lasten kasvatukseen syystä tai toisesta. Yhtenä äidin keskeisimmistä tehtävistä nähtiin se, että lapsista kasvaa vanhempiensa uskonnollisia ja kulttuurisia perinteitä ylläpitäviä ja kunnioittavia aikuisia. Suomen afganistanilaista ja iranilaista vapaampi kasvatusilmapiiri koettiin haastavimpana asiana vanhemmuudessa.
Naisten uskonnolliset, kulttuuriset ja etniset identiteetit leikkasivat monessa kohtaa äitiysidentiteetin kanssa. Uskonnolliset rituaalit, paikat ja juhlat olivat naisille tärkeitä. Uskonto oli myös merkittävä identiteettien rakennusaine: naisten mukaan ihminen, jolla ei ole uskontoa, ei tunne itseään ja on ”ei kukaan”. Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, miksi naiset pitivät uskonnollisen tradition siirtämistä seuraaville polville hyvin tärkeänä. Uudessa kotimaassa, maahanmuuttajina, uskonnon merkitys korostui kenties entisestään, koska etenkin lapsille nähtiin olevan tarjolla toisenlaisia, naisten näkökulmasta vahingollisia identiteettejä.
Tutkijapositio: äiti, kristitty ja suomalainen
Tutkielman yhtenä keskeisenä tutkimuseettisenä kysymyksenä oli se, miten minä suomalaisena kristittynä äitinä ja teologina luen näiden naisten kertomuksia itsestään ja elämästään. Näkemys haastattelussa tuotettujen identiteettien tilannesidonnaisuudesta tuntui jo itsessään haastavan identiteettipuheen analysointia ja asetelma mutkistui entisestään, kun soppaa sekoittivat ne identiteetit, joiden kautta minä tutkijana tarkastelen näiden naisten kertomaan: äiti, kristitty teologi sekä suomalainen etuoikeutettu ja koulutettu nainen. Olen pohtinut sitä, korostuiko äitiys minulle naisten kertomuksissa osittain siksi, että olen itsekin äiti ja naisten kertomukset paosta kotimaasta lasten kanssa koskettivat minua kovasti. Tutkijan tulee pyrkiä objektiivisuuteen, mutta omia identiteettejään ei pääse pakoon toisten identiteettejä tutkiessaan.
Tutkimusten (esim. Kulmala 2006) mukaan vanhemmuus ja lapset ovat keskeisiä naisten identiteettien rakentumisessa. Tutkielmani tukee tätä näkemystä. Naisten kertomukset voivat auttaa myös pohtimaan sitä, millaisia erityisiä tuen tarpeita pakolaisnaisilla ja -äideillä voi olla sosiaalityön asiakkaina.
Maija Kujala
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Ennen kaikkea äiti. Afganistanilaisnaisten haastatteluissa tuottamat identiteetit intersektionaalisuuden viitekehyksessä.” Lapin yliopisto 2019.
Lähteet:
Bastia, Tanja 2014: Intersectionality, migration and development. Progress in Development Studies 14(3), s. 237–248.
Hall, Stuart 1999: Identiteetti. Vastapaino. Tampere.
Kulmala, Anna 2006: Kerrottuja kokemuksia leimatusta identiteetistä ja toiseudesta. Tampereen yliopisto. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos.
Mahlamäki, Tiina 2018: Sukupuoli ja uskonto. Teoksessa Ketola, Kimmo & Martikainen, Tuomas & Taira, Teemu: Uskontososiologia. Eetos. Turku, s. 165–176.
Rossi, Leena-Maija 2010: Sukupuoli ja seksuaalisuus, eroista eroihin. Teoksessa Saresma, Tuija & Rossi Leena-Maija & Juvonen, Tuula: Käsikirja sukupuoleen. Vastapaino. Tampere, s. 21–38.
(49)
Sosiaalisen pääoman merkitys lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille
Lastensuojelu on ollut toistuvien huolten aiheena. Huolta lastensuojelussa on herättänyt niin asiakasperheiden kuin lasten moniongelmaisuus, lastensuojelun asiakasmäärien kasvu, työvoiman riittämättömyys ja sosiaalityöntekijöiden ammatillisen osaamisen taso. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kuormittavaan tilanteeseen olisi tärkeää löytää sitä helpottavia keinoja – niin asiakkaiden kuin työntekijöiden hyvinvoinnin vuoksi.
Pro gradu -tutkielmassani selvitettiin systemaattisella kirjallisuuskatsauksella sosiaalisen pääoman merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöille. Tutkielmani aineisto pohjautuu yhdeksään tutkimusartikkeliin, joissa tutkittiin lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia eri näkökulmista. Kiinnostuin aiheesta työskennellessäni lastensuojelutyössä – huomasin, kuinka paljon työkavereiden tuki vaikutti omaan jaksamiseeni ja se innosti minua tutkimaan aihetta syvemmin. Voisiko sosiaalisen pääoman teorian avulla kehittää sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia lastensuojelutyössä?
Carrie Leanan ja Harry Van Burenin mukaan (1999) organisaation sosiaalisen pääoman voidaan nähdä kuvastavan organisaation sosiaalisia suhteita. Sosiaalinen pääoma näkyy työyhteisön yhtenäisinä tavoitteina ja luottamuksena, joka luo mahdollisuuden yhteisölliseen toimintaan. Sosiaalinen pääoma hyödyttää niin organisaatiota kuin myös siihen kuuluvaa yksilöä.
Lastensuojelussa tarvitaan tukea työyhteisöltä
Tutkielmassani jaottelin sosiaalisen pääoman kolmeen teemaan yhdistäen Leana ja Van Burenin (1999) sekä Janine Nahapietin ja Sumantra Ghosalin (1998) sosiaalisen pääoman mallit yhteen. Sosiaalisen pääoman voidaan katsoa koostuvan työyhteisön luottamuksesta, yhteisöllisyydestä ja sitoutuneisuudesta. Sosiaalisen pääoman kolme teemaa, luottamus, yhteisöllisyys ja sitoutuneisuus kietoutuvat yhteen vaikuttaen toisiinsa. Luottamus on keskeistä yhteisöllisyyden muodostumiselle: ilman luottamusta ei voi olla yhteisöllisyyttä, mutta luottamusta tarvitaan myös siihen, että yhteisöllisyyttä voi syntyä. Yhteisöllisyyden ja luottamuksen voidaan nähdä lisäävän myös sitoutuneisuutta ja näin ollen ne osaltaan tuottavat työyhteisöön sosiaalista pääomaa.
Luottamusta työyhteisössä käytännön tasolla kuvastaa muun muassa avoimuus ja työyhteisön moraali. Lastensuojelun ollessa kuormittava ala, on selvää, että työkavereiden kanssa täytyy voida keskustella ja heiltä täytyy myös saada konsultointiapua asiakastilanteisiin. Työyhteisöön tarvitaan avoimuutta. Työyhteisölle täytyy halutessaan voida myös jakaa henkilökohtaiseen elämään liittyviä asioita, koska tällöin myös työyhteisössä voidaan tarvittaessa huomioida mahdollisia erityistarpeita. Avoimuus mahdollistaa joustavuutta ja siten edistää myös työhyvinvointia.
Työyhteisöön täytyy myös pystyä luottamaan niin, että jokainen huolehtii omat työtehtävänsä. Työyhteisössä ja erityisesti lastensuojelutyössä on tärkeää, että työyhteisön moraaliset käsitykset kohtaavat. Lastensuojelutyötehtävät pohjautuvat lainsäädäntöön ja niissä on tarkat aikarajat. Toisinaan lastensuojelutyössä voi olla tilanteita, että asiakasprosessin eteneminen hidastuu toisesta työntekijästä johtuen. Mikäli moraaliset käsitykset esimerkiksi aikarajojen noudattamisesta eivät kohtaa, voi tämä johtaa ikäviin seurauksiin, kuten vastuussa olevan työntekijän stressaantumiseen. Vastuu lastensuojelutyössä on kuitenkin aina lapsen asioista vastaavalla sosiaalityöntekijällä, vaikka prosessin hidas eteneminen ei johtuisikaan suoranaisesti vastuullisesta työntekijästä.
Työyhteisön luottamus on pohjana yhteisöllisyyden muodostumiselle. Yhteisöllisyyttä kuvastaa esimerkiksi ”me-henki” sekä työyhteisön yhteiset tavoitteet ja arvot. Tutkielmani aineistossa lastensuojelutyön yhdeksi tärkeimmäksi tavoitteeksi muodostui halu työskennellä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi. Lastensuojelutyö antaa mahdollisuuden vaikuttaa ja olla mukana tekemässä muutosta. Työtä motivoi tekemään se, että näkee perheiden tilanteiden muuttuvan. Halu työskennellä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi kuvastaa yhtä lailla myös sosiaalityöntekijöiden eettisiä arvoja.
Kun työyhteisössä on luottamusta ja yhteisöllisyyttä, vaikuttaisi tämä lisäävän myös sitoutuneisuutta omaan työhön. Erityisesti vasta aloittaneiden työntekijöiden kohdalla työkavereiden tuki nousi yhdeksi tekijäksi, joka saa jatkamaan lastensuojelutyössä. Pidempään työssä olleille työkavereiden tuki ei noussut esille sitoutuneisuutta edistävänä tekijänä, mutta toisaalta heidän haluunsa jatkaa työssä vaikutti esimiesten tuki. Johtajuus näytti olevan merkityksellistä niin luottamuksen kuin yhteisöllisyyden ja sitoutuneisuuden kannalta.
Tutkimusartikkeleissa nousi esiin, että esimiesten nähdään voivan vaikuttaa negatiivisiin työssä stressiä aiheuttaviin tekijöihin kuten työmäärään. Lisäksi oli havaittavissa esimiehen tärkeys niin tuen antajana vaikeissa asiakastilanteissa kuin myös siinä, että esimiehen pätevyyteen on voitava luottaa. Kehittämisehdotuksena esimiesten olisi hyvä antaa uusille työntekijöille mahdollisuus keskittyä asiakassuhteiden luomiseen, koska hyvä asiakassuhteet edistävät työntekijöiden työssä jaksamista ja lisäävät työhön sitoutuneisuutta. On myös hyvä huomioida, että uudet työntekijät tarvitsevat työsuhteen alussa enemmän tukea stressiä aiheuttaviin tekijöihin, kuten lait ja organisatoriset normit.
Työtilanteeseen tarvitaan muutosta
Lastensuojelun kohtuuttomasta tilanteesta uutisoidaan jatkuvasti, eikä lastensuojelun työtilanteeseen pystytä vaikuttamaan pelkästään työyhteisön sosiaalisen pääoman parantamisella, vaan täytyy löytää muita keinoja työhyvinvoinnin edistämiseksi. Lastensuojelutyössä on asioita, joihin ei voida vaikuttaa. Lastensuojelutyössä tullaan aina kohtaamaan asiakkaita vaikeissa tilanteissa ja sosiaalityöntekijöiden toimintaa ohjaa aina lainsäädäntö. Tämän vuoksi on tärkeää alkaa vaikuttamaan niihin tekijöihin, joihin pystytään vaikuttamaan.
Tulevaisuudessa lastensuojelutyössä vasta-aloittavien työntekijöiden osalta tulisi kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten työntekijät saataisiin pysymään työssään ja miten uudet työntekijät sitoututetaan osaksi työyhteisöä. Näen, että nykyisen lastensuojelun tilanteen huomioiden tulisi kiinnittää huomiota siihen, millaista tukea työntekijät saavat. Vaikuttaisi vahvasti siltä, että työyhteisöllä, erityisesti esimiehellä on vaikutusta työhyvinvointiin. Työyhteisön sosiaalisen pääoman tukeminen ei vaadi suuria toimenpiteitä, tarvitaan johtajien perehtymistä asiaan ja sosiaalisen pääoman tukemisen ottamisen yhdeksi työyhteisön tavoitteeksi. Tämän tutkielman havaintojen perusteella voidaan siis todeta, että sosiaalisella pääomalla on merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille. Voidaan myös todeta, että erityisesti esimiesten rooli niin sosiaalisen pääoman muodostumiselle ja työyhteisön työhyvinvoinnille on merkityksellinen.
Ellinoora Mantere
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityön oppiaine.
Kirjoitus pohjautuu pro graduun: ” Systemaattinen kirjallisuuskatsaus sosiaalisen pääoman merkityksestä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnissa”
Lähteet:
Baldschun, Andreas & Hämäläinen, Juha & Töttö, Pertti & Rantonen, Otso & Salo, Paula 2017: Job-Strain and well-being among Finnish social workers: Exploring the Differences in Occupational Well-Being Between Child Protection Social Workers and Social Workers Without Duties in Child Protection. European Journal of Social Work. 1-16.
Chenot, David & Benton D. Amy & Kim, Hansung 2009: The Influence of Supervisor Support, Peer Support, and Organizational Culture Among Early Career Social Workers in Child Welfare Servces. Child Welfare 88 (5). 129-147.
Hakalehto, Susanna 2018: Lapsioikeuden perusteet. Balto print. Liettua.
Hermon, Rao Sandhya & Chahlan, Rose 2018: A longitudinal study of stress and satisfaction among child welfare workers. Journal of Social Work 0 (0). 1-24.
Koivumäki, Jaakko 2008: Työyhteisöjen sosiaalinen pääoma. Tutkimus luottamuksen ja yhteisöllisyyden rakentumisesta ja merkityksestä muuttuvissa valtion asiantuntijaorganisaatiossa. Lisensiaatin työ. Tampereen Yliopistopaino Oy. Tampere.
Leana, R. Carrie & Van Buren, J. Harry 1999: Organizational Social Capital and Employment Practices. Academy of Management Review. 24. Nro. 3. 538-555. http://www.jstor.org/stable/pdf/259141.pdf. 22.4.2019.
McFadden, Paula 2018: Two sides of one coin? Relationships build resilience or contribute to burnout in child protection social work: Shared perspectives from Leavers and Stayers in Northern Ireland. International Social Work. 1-13.
Mänttäri-van der Kuip, Maija 2015: Work-related well-being among Finnish frontline social workers in an age of austerity. Lisensiaatin työ. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä University Printing House. Jyväskylä.
Nahapiet, Janine & Ghoshal, Sumantra 1998: Social Capital, Intellectual Capital, and the Organizational Advantage. Academy of Management Review 23 (2). 242-266.
Pösö, Tarja & Forsman, Sinikka 2013: Messages to Social Work Education: What makes Social Workers Continue and Cope in Child Welfare? Social Work Education 32 (5). 650- 661.
Schelbe, Lisa & Radey, Melissa & Panisch, Lisa 2017: Satisfactions and stressors experienced by recently-hired frontline child welfare workers. Children and Youth Services Review 78. 56-63.
Shier, Micheal L. & Graham. R John 2010: Work-related factors that impact social work practioners’ subjective well-being: Well-being in workplace. Journal of Social Work 11 (4). 402-421.
Strolin-Goltzman, Jessica 2008: Should I Stay or Should I Go? A Comparison study of Intention to Leave Among Public Child Welfare Systems with High and Low turnover rates. Child Welfare 87 (4). 125-143.
Washington, Karla & Yoon, Pil Dong & Galambos, Colleen & Kelly, Michael 2009: Job Satisfaction Among Child Welfare Workers in Public and Performance-Based Contracting Environments. Journal of Public Child Welfare (3). 159-172.
(48)
Televisio kertoo, mitä ajattelemme kuolemasta
Länsimainen kulttuurinen ja sosiaalinen tarve käsitellä kuolemaa (Walter 1994) täyttää mediatodellisuutemme kuoleman ympärille kiertyvän viihdeteollisuuden kautta. Tutkimusaiheena kuolema kuitenkin herättää kummastusta ja se liitetään helposti tutkijan käsittelemättömiin, henkilökohtaisiin ongelmiin tai synkkään mielenmaisemaan.
Reaktiot liittyvät edelleen hankalaan suhteeseemme kuoleman kanssa (Hockey 2017), johon kuoleman tutkijat viittaavat kuoleman hiljentämisenä yhteiskunnassa.
Anthony Giddensin mukaan kuoleman ja eksistentiaalisten kysymysten hiljentäminen myöhäismodernissa elämässämme on olennainen aikakautemme piirre – vaikkakin samalla vastausten etsiminen näihin kysymyksiin on keskeinen osa nyky-yksilön toimijuutta. Keräilemme tietoa, samaistumiskohteita ja erilaisia median välittämiä kokemuksia sovittamalla niitä omaan, yksilölliseen minäprojektiimme.
Elämään kuuluu hetkiä, jolloin turvallinen todellisuutemme murenee. Giddens (1991) puhuu kohtalokkaista hetkistä (fateful moments), jotka rikkovat äkisti toimijuuden perustan. Sairaus ja kuolema pidetään etäällä rutiineille ja sosiaalisille normeille rakentuvassa elämänkulussa, mutta kriisin kohdatessa toimijan on korjattava sirpaloitunutta elämäntarinaansa.
Viimeiset sanat käsittelevät elämää
Ylen esittämässä dokumenttisarjassa Viimeiset sanani (Isotalo 2013) seurattiin kuolevien viimeisiä vaiheita ja ajatuksia. Katsojat saivat myös nähdä päähenkilöiden viimeiset videoviestit ja niiden esittämisen läheisille kuoleman jälkeen.
Kukin dokumenttisarjan jakso kokoaa yhden elämäntarinan, jonka päättymistä itse kuolevan lisäksi pohtivat hänen läheisensä. Henkilökuvan kerroksissa erottuvat myös kuolemisen kokemusta kuvaavat ’pienet kertomukset’, jotka ilmentävät kuolevan toimijuutta – yksilön vuorovaikutusta sosiaalisten rakenteiden, käytänteiden ja normien kanssa. Toimijuus on refleksiivistä, yksilöllisen ’minä-tarinan’ rakentamista (Giddens 1991). Tarinankertoja tähtää kertomuksellaan haluamaansa positioon (vrt. Bamberg 1997; 2005; 2010) eli luo suhteen kuulijoihin, kertomuksen aihepiiriin, ja lopulta maailmaan. Kertoessaan tarinaa ’minusta’ – joka on viimekädessä jokaisen tarinan perimmäinen tavoite – puhuja toimii aina reflektiivisesti, suhteessa toiseen (Bamberg 2004) ja sosiaaliseen kontekstiin (Giddens 1979).
Viimeiset sanani -dokumentin ’pienissä kertomuksissa’ kohtaaminen kuoleman kanssa näyttäytyy kaaosnarratiivina (Frank 1995). Kohtaaminen johtaa joissakin tarinoissa pakenemiseen ja alistumiseen, ja toisissa parantumattoman sairauden hyväksymiseen. Seuraavissa tarinoissa kukin kertoja asettuu kuitenkin uudestaan suhteeseen kuulijaan: he kuvaavat elämää kuoleman kanssa ulkopuolisuuden kokemuksena tai pakotettuina positioina monissa sosiaalisissa tilanteissa. Päähenkilöt vastustavat kertomuksissaan epäoikeudenmukaista kohtelua ja tavoittelevat kuoleman normalisointia. Samalla he asemoivat itsensä ja kuoleman sosiaalisen ytimeen – osaksi elämää.
Hyvä ja paha kuolema
Vastauksena dokumenttisarjan jo ennakkoon aiheuttamaan keskusteluun Yle vakuutti, että sarja olisi ”dokumentaarinen, ei tosi-tv:n kaltainen” ja ”hyvällä maulla toteutettu” (Yle 2008). Päähenkilöt ovatkin ohjelmassa voittaneet kuolemanpelon ja puolustavat parantumattomasti sairaiden oikeutta sosiaaliseen osallisuuteen. Dokumentissa rakentuva ’suuri kertomus’ kuolevan toimijuudesta perustuu rohkeuden, tietoisuuden ja avoimuuden hyveille.
Viimeisten sanojen välittämä kuva hyvästä kuolemasta voi olla inspiroiva kokemus – mutta on myös niitä, joiden kokemus parantumattoman sairauden kohtaamisesta on erilainen. Heille dokumentti voi näyttäytyä ylitsepääsemättömänä normatiivisena vaatimuksena (Armstron-Coster 2011; Seale 1995).
Media-aineistot sosiaalisten ilmiöiden tutkimusmateriaalina lisäävät ymmärrystä julkisuudessa esillä olevien kertomusten vaikutuksesta yksilölliseen ja yksityiseen kokemukseen. Kuoleman hiljentämisen ja narratiivisen toimijuuden näkökulmat kannustavat katsojaa, ja erityisesti tutkijaa pohtimaan sitä, miten kuolema televisiossa muokkaa ja heijastaa kauhu- ja toivekuviamme.
Niina Moilanen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan The Dying Agent. A ‘small story’ narrative analysis of the television documentary My last words – Viimeiset sanani.
Lähteet
Armstrong-Coster, Angela 2001: In Morte Media Jubliante: An empirical study of cancer-related documentary film. Julkaisussa: Mortality, 6 (3), 287-305.
Bamberg, Michael 1997: Positioning Between Structure and Performance. Julkaisussa: Journal of
Narrative and Life History, 335-342.
Bamberg, Michael 2004: Talk, Small Stories, and Adolescent Identities. Julkaisusa: Human Development, 47 (6), 366-369.
Bamberg, Michael 2005: Narrative discourse and identity. In: Meister, Ian Christoph (toim.): Narratology beyond literary criticism. New York: Walter de Gruyter.
Bamberg, Michael 2010: Blank Check for Biography? Openness and Ingenuity in the Management of the “Who-Am-I Question” and What Life Stories Actually May Not Be Good. Julkaisussa: Schiffrin, Deborah, De Fina, Anna & Nylund, Anastasia (toim.):Telling Stories: Language, Narrative and Social Life. Washington, DC: Georgetown University Press.
Frank, Arthur W. 1995: The wounded storyteller: Body, illness and ethics. Chicago: University of Chicago Press.
Giddens, Anthony 1991: Modernity and self-identity: Self and society in the late modern age. Cambridge: Polity Press.
Giddens, Anthony (1979): Central Problems in Social Theory. Action, Structure and Contradiction in Social Analysis. New York: MacMillan
Hockey, Jenny 2007: Closing in on death? Reflections on research and researchers in the field of death and dying. Julkaisussa: Health Sociology Review, 16 (5), 436-446.
Isotalo, Sari 2013: Viimeiset sanani. Susamuru Oy. Dokumenttisarja. Ensilähetys Yle TV1
24.4.2013. https://rtva.kavi.fi/cms/page/page/info_katselupisteet. Viitattu: 26.4.2019.
Seale, Clive 1995: Heroic Death. Julkaisussa: Sociology, 29 (4), 597-613.
Walter, Tony 1994: The Revival of Death. Lontoo ja New York: Routledge.
Yle uutiset 2008: Viimeiset sanani -tv-sarja käsittelee kuolemaa. Yle uutiset 16.1.2008. https://yle.fi/uutiset/3-5818653. Viitattu: 12.12.2018.
(47)
Kertomuksia häpeästä ja toiseudesta – 2000-luvun kirjoitettuja naiskuvia
Mediassa esitetyt aiheet vaikuttavat mielikuviin ja keskusteluilmapiiriin, jossa sosiaalityöntekijät työskentelevät. Kun sosiaalityön ilmiöistä kirjoitetaan sanomalehdissä ja ilmiön kohteena on naissukupuoli, voidaan löytää monia erilaisia naiserityisiä ilmiöitä. Naiskuvat ovat perinteisesti liitetty sukupuolentutkimuksen tutkimuskysymyksiin, mutta niitä on mahdollista tutkia myös sosiaalityössä.
Tutkin pro gradu-tutkielmassani 2000-luvun kirjoitettuja naiskuvia marginaalisissa ilmiöissä. Aineistona käytin viidentoista vuoden ajalta Helsingin Sanomien Kuukausiliitteitä jotka ajoittuivat vuosille 2000—2015. Tässä kirjoituksessa esittelen tutkielmassa esiintuodut pääkäsitteet, jotka nousivat esiin aineistosta. Näiden käsitteiden avulla asemoidutaan pohtimaan marginaalistavia ilmiöitä ja niiden suhdetta yhteiskuntaan ja sosiaalityöhön.
Naiskuvat virittävät keskustelua sosiaalityön ja sukupuolentutkimuksen välille pohdiskellen häpeää suhteessa äitiyteen, seksuaalisuuteen ja etnisyyteen. Naiskuvien muodostumista tarkastellaan marginaalisten ilmiöiden, kuten prostituution, päihdeongelmien, vankeuden ja kodittomuuden kautta. Häpeän, äitiyden, seksuaalisuuden ja etnisyyden nivoutuminen toisiinsa mahdollistivat intersektionaalisen lähestymistavan tutkimusaiheeseen. Sosiaalinen konstruktionismi esiin tuo tutkielman aiheen liittyviä ajallisia ja kultturisia paikannuksia.
Seksuaalisuus esiintyi aineistossa häivytettynä ja implisiittisenä aiheena, jota käsiteltiin suoraan lähinnä heteronormista poikkeamisena kuten samaa sukupuolta olevien vanhemmuudesta kertovan artikkelin yhteydessä. Seksuaalisuuden määrittely sanatarkasti on pulmallista, joten sen vuoksi aineistosta on nostettu seksuaalisuuteen eri näkökulmia naiskuvien yhteydessä. Esimerkiksi prostituutiota käsittelevässä artikkelissa seksuaalisuus oli ohitettu, kun aihetta käsiteltiin maskuliinisuuteen liittyvän häpeän lähtökohdasta.
Äitiys nousi aineistosta esiin dikotomisena ja arvottuneena asetelmana, mutta äitiyden kautta tulleet naiskuvat olivat sangen monipuolisia. Äitiyttä käsiteltiin muun muassa palvelujärjestelmän haavoittuvuuden, päihdeongelmien ja etnisyyden kautta. Äitiyden vahva liittyminen ja mieltäminen toivotunlaisen naiseuden kontekstiin oli itsessään vahva sosiaalinen konstruktio. Aineistossa esiinnousseet poikkeamat totuttuun äitikuvaan toivat esiin naiserityisen sosiaalityön tarpeet.
Etnisyys rodullistavana ja segregoivana naiskuvana toi esiin 2000-luvun monikulttuurisen konstruktion. Aineistosta nousi esiin myös etnisyyden ja sukupuolen haavoittuvaisuus, koska esimerkiksi saamelaisista kirjoitettiin viihteellistäen. Maahanmuuttajanaisten tai –tyttöjen kokema rasismi nousi aineistossa esiin segregoivana ja identiteettiin liittyvänä tekijänä, joka vaikutti suomalaiseen yhteiskuntaan kiinnittymisenä. Etnisyys esiintyi aineistossa monipuolisesti paitsi maahanmuuton, myös romanien ja saamelaisten kautta kirjoitettuna.
Eriarvoistava ja marginalisoiva häpeä näyttäytyi aineistossa vahvasti esimerkiksi vähäosaisuuteen, prostituutioon, etnisyyteen ja päihdeongelmiin liittyvissä aihepiireissä, jotka eivät liity pelkästään jollain tapaa rikottuun naiseuteen tai epäonnistuneeseen äitiyteen. Häpeä aiheuttaa kokijalleen tunnetta toiseudesta tai huonommuudesta.
Mielenkiintoisen tutkielman aineistosta teki myös se, mistä ei kirjoitettu tai kirjoitukset olivat yksittäisiä tekstejä, kuten naisten mielenterveysongelmat. Naiskuviin liittyy vahvoja arvopositioita, joihin sosiaalityöntekijät törmäävät joko työkäytännöissä tai rakenteellisesti. Tutkielman aihe pyrkii laajentamaan ymmärrystä sosiaalityössä esiintyvistä naiskuvista ja niiden suhteista yhteiskuntaan.
Tanja Karhunen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan Kertomuksia häpeästä ja toiseudesta. Kirjoitetut naiskuvat sosiaalisen konstruktionismin ja intersektionaalisuuden kontekstissa (2019).
(46)
Sijaissisarukset lastensuojelun perhehoidon osapuolina
Sijaissisarukset kohdataan lastensuojelussa viranomaisten taholta liian satunnaisesti.
Sijaissisarukset perhehoidon osapuolina on vähän tutkittu ja huomioitu osa-alue lastensuojelun perhehoidossa, vaikkakin äärimmäisen olennainen osa sitä. Lastensuojelun perhehoidon piirissä toimivien lasten, sekä sijoitettujen että sijaisperheen biologisten, kasvun ja kehityksen, sijoituksen onnistumisen sekä kaikkien osapuolten hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että kaikki sen osapuolet tulevat oikeaan aikaan ja riittävästi tarpeidensa mukaan kohdatuiksi, tuetuiksi ja autetuiksi.
On tutkittu (Höjer 2007), että sijaissisarusten elämään vaikuttavat mitä moninaisimmat tekijät heidän sijaissisaruksen tehtävän kautta. Sijoitus tuo perheeseen monenlaisia ulottuvuuksia, joilla on vaikutusta kaikkiin perheenjäseniin eikä vähiten lapsiin. Näitä ovat esimerkiksi oman perheen avautuminen yksityisestä julkiseksi eri viranomaisille, lapsen mieltä haastavien asioiden tiedostaminen, kuten sijoitukseen johtaneet syyt ja niiden yhteys lapsen käsitykseen vanhemmuudesta ja lapsuudesta, sekä luonnollisesti oman kodin ja tilan jakaminen kaikkinensa. Siten ei ole yhdentekevää, millä motiiveilla, millä keinoilla ja mistä näkökulmasta perhehoitoa lähdetään rakentamaan, ja kenen ehdoilla.
Kohtaamisista kohtaamiseen
Pro gradu -tutkielmaa varten tekemistäni sijaissisarusten haastatteluista nousee esille, että viranomaisten ja sijaissisarusten kohtaaminen perhehoidossa on vielä satunnaista ja aikuisvälitteistä. Sijoitusprosessin aikana ja sen eri vaiheissa tieto sijaissisaruksilta sosiaalityöntekijälle kulkee sijaisvanhempien kautta, ja palautuu sosiaalityöntekijältä vanhempien kautta sijaissisaruksille. On selvää, että tiedonkulun kaikkien prosessin piirissä olevien lasten osallisuuden ja toimijuuden varmistamiseksi ja mahdollistamiseksi, tarvitaan lisää lapset toimijoina näkevää ja heidän tietoaan arvostavia lapsilähtöisiä työn tekemisen tapoja ja niiden juurruttamista työkulttuuriin. Lapsilähtöiset ja dialogiset työtavat sijaissisarusten rooliin liittyen, systeemisen lastensuojelun työmenetelmät esimerkiksi, ovat hyviä tapoja herätellä sijaissisarusten tasavertaista toimijuutta ja vahvistaa sitä.
Jos perheen ulkopuolelle sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus näyttäytyi aikuisvälitteisenä, ei niin vahvana toimijuutena, perhesysteemin sisällä sijaissisaruksilla on oma paikkansa, mikä tutkimushaastatteluissa se nousi esille selkeänä ja aktiivisena. Sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus oman perheen sisällä on paitsi aktiivista, myös tutkimukseen osallistuneiden sijaissisarusten näkökulmasta riittävää.
Haastatellut sijaissisarukset eivät kaivanneet ulkopuolista tukea sijaissisaruksen tehtäväänsä ja näkivät sosiaalityöntekijän olevan enemmän tarvitsevaa sijaislasta varten, ei sijaissisaruksia. Kaikki haastatellut sijaissisarukset kokivat tarpeellisen tiedon välittyvän sosiaalityöntekijöille vanhempiensa kautta, ja he kertoivat pystyvänsä puhumaan vanhemmilleen asioistaan, ja että vanhemmat olivat niistä myös kiinnostuneita. Toisaalta sijaissisarukset kertoivat myös lasten välisestä kilpailusta, mustasukkaisuudesta ja asioista, joiden kertomiselle ei niinkään ollut luontevia paikkoja, ja jotka osittain sekoittuivat biologisen sisaruuden kaltaisiksi haasteiksi sisaruussuhteissa, mutta joista jotkin kytkeytyivät sijaissisaruuteen ja sen negatiivisiin puoliin. Oikeudenmukaisuus nousi tärkeimmäksi lähtökohdaksi yhteisen jaetun arjen onnistumiselle.
Koko perhe hoitaa
Oman lastensuojelun työkokemukseni kautta tiedostan kuitenkin, että kaikki sijaissisarukset eivät ole yhtä onnellisessa asemassa kuin tutkimukseen osallistuneet sijaissisarukset. On tilanteita, joissa asioiden kertominen ja taho, jonka velvollisuus on kuulla ja kuunnella sekä antaa tietoa, olisi tukenut tehtävässä suoriutumista vähemmällä ja tarpeettomalla ponnistelulla. Aikuisvälitteisen työn tekemisen mallissa vanhemmilla on suuri vastuu lasten toimijuuden ja osallisuuden tukemisessa ja mahdollistamisessa tiedon tavoittajana ja välittäjänä. Sosiaalityöntekijälle se asettaa velvoitteen kysyä ja aloittaa dialogeja sijaissisaruudesta.
Haastattelemani sijaissisarukset kertoivat kasvaneensa sijaissisaruuteen ja se oli heille yhtä luonnollista, kuin mikä tahansa perhemuoto omille jäsenilleen. Sijaissisarukset nostivat esille sijaissisaruuden rikkaudeksi muun muassa ihmisten elämän moninaisuuden ymmärtämisen ja siihen suhtautumisen, maailmankuvan avartumisen eri tavalla verrattuna niihin ikätovereihin, jotka eivät olleet sijaissisaruksia. Sijaissisaruus on parhaillaan elämän positiivisella tavalla rikastuttava asia, joka tarjoaa ainutlaatuisen koko elämään kantavan kasvun paikan sen kokeville.
Kaikkiaan tutkimusta sijaissisaruudesta eri näkökulmista on tehty verrattain vähän ja lisää tutkimusta kaivataan. Sijaissisarusten merkitys perhehoidon ja sijoituksen onnistumiselle on merkittävän suuri, ja tätä resurssia tulisi vaalia kaikin keinoin.
Marika Suutari
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan: Sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus suhteessa viranomaiskäytäntöihin lastensuojelun perhehoidossa. Lapin yliopisto 2019.
Lähteet
Höjer, Ingrid (2007): Sons and daughters of foster carers and the impact of fostering on their everyday life. Child and Family Social Work 12 (1). 73-83. http://content.ebscohost.com.ezproxy.ulapland.fi/ContentServer.asp?T=P&P=AN&K=23482219&S=R&D=afh&EbscoContent=dGJyMNHr7ESeqLA4zdnyOLCmr0%2Bep7NSr6a4SbWWxWXS&ContentCustomer=dGJyMPGqtU%2B2rbRQuePfgeyx44Dt6fIA Viitattu 28.1.2019
(45)
Jaetun toimijuuden rakentuminen moniammatillisessa yhteistyössä sosiaalisen kuntoutuksen parissa
Tutkin pro gradu -tutkielmassani jaetun toimijuuden rakentumista moniammatillisessa yhteistyössä nuorten sosiaalisen kuntoutuksen parissa. Tavoitteenani oli selvittää mitkä tekijät tukevat jaetun toimijuuden rakentumista ja mitkä estävät sitä. Tutkimusaineistoni koostui alun perin Marjo Romakkaniemen, Jari Lindhin ja Merja Laitisen (2018) tutkimukseen kerätystä neljästä työntekijöiden ryhmähaastattelusta. Työntekijät toimivat nuorten sosiaalisen kuntoutuksen asiakastyössä.
Nina Anttila
Lapin yliopisto
(44)
Veljeys, luottamus, tuki – Moottoripyöränjengin tuottama sosiaalinen pääoma
Moottoripyöräjengit nousevat tasaisin väliajoin uutisiin. Lähes aina uutisoinnissa on kyse niiden rikollisesta luonteesta tai niiden harjoittamasta rikollisesta toiminnasta. Harvoin missään keskustelussa kuulee puhuttavan niihin liittyvistä muista piirteistä.
Omassa Pro gradu -työssä (Izadi 2019) tutkin moottoripyöräjengien yhteisöllisyyttä ja sosiaalista pääomaa. Erityisesti sosiaalinen pääoma on vahva teoreettinen viitekehys yhteisöjen jäsenilleen antamien resurssien tutkimiseksi. Nojaudun työssäni niin sanottuun synergianäkökulmaan, joka pyrkii yhdistämään eri sosiaalisen pääoman tutkimuksessa esille nousseet empiriaan perustuvat osat. Määrittelen sosiaalisen pääoman sosiaalisiin rakenteisiin sisältyviksi normeiksi ja suhteiksi, jotka mahdollistavat yhteisön jäsenten tavoitteiden saavuttamisen.
Haastattelin viittä pohjoissuomalaiseen moottoripyöräjengiin kuuluvaa jäsentä, joista neljä oli alle 30-vuotiaita. Haastattelujen lisäksi kävin kuusi kertaa havainnoimassa jengin toimintaa heidän jengitiloissaan. Havainnointimateriaali lisäsi sopivasti ymmärrystä aiheesta ja tuki haastattelujen kautta saatua tietoa. Tutkittava moottoripyöräjengi oli tarkka yksityisyydestään ja sovimme, että tutkimuksen lopuksi aineistot tuhotaan.
Tutkimuksen tulokset yllättivät. Moottoripyöräjengin yhteisöllisyys oli vahvaa. Jäsenillä oli vahva yhteenkuulumisen tunne, he viettivät paljon aikaa yhdessä ja heillä oli verraten yhtenäinen ajatusmaailma. Jengitilat toimivat yhteisön kokoontumispaikkana ja kaikki haastateltavat pitivät sitä toisena kotinaan. Yhteisö toimi alakulttuureille tyypilliseen tapaan statuksen antajana sen jäsenilleen. Päätökset tehtiin demokraattisesti ja yhteisöllä oli selkeä hierarkia.
Myös sosiaalinen pääoma oli vahvaa yhteisössä. Jäsenet tunsivat toisensa hyvin ja luottamus oli suurta. Jäsenien välisiä suhteita kuvaa hyvin heidän tapansa puhutella toisiaan veljinä. Se ei ollut vain alakulttuurille ominainen puhetapa, vaan sisälsi valmiuksia auttaa, uhrautua ja tukea jengitovereita erilaisissa elämän haasteissa. Apua ja tukea annettiin väkivaltaisissa selkkauksissa, arjen askareissa, taloudellisesti vaikeissa tilanteissa ja henkilökohtaisten ongelmien käsittelyssä. Arjen askareisiin saattoi kuulua niinkin arkisia asioita kuin lasten vahtiminen ja muuttoapuna toimiminen.
Sosiaalinen pääoma ei siis rajoittunut pelkästään jengitoimintaan vaan ylsi jengin jäsenten kaikille elämän osa-alueille. Se auttoi jengin jäseniä työnsaannissa, turvallisen ja viihdyttävän ympäristön löytämisessä, arjessa jaksamisessa ja psyykkisessä hyvinvoinnissa. Yllättävää kyllä, moni jengin jäsen oli rauhoittunut elämässään jengin jäsenyyden seurauksena.
Jengin jäsenyydellä oli myös varjopuolensa. Vaikka haastateltavilla oli vaikea keksiä negatiivisia puolia jengin jäsenyydestä, pystyi aineistosta tunnistamaan muutaman selkeästi negatiivisen vaikutuksen. Haastateltavien jengin ulkopuoliset ihmissuhteet olivat jäsenyyden seurauksena vähentyneet, parisuhteita oli vaikea pitää yllä, väkivalta oli läsnä jengielämässä ja jengi vei paljon aikaa jäseniltä. Jengin jäsenyys toi myös sen jäsenille huonoa mainetta.
Tutkimustulokset herättävät monenlaisia kysymyksiä siitä, ylittääkö moottoripyöräjengin positiiviset vaikutukset sen negatiiviset vaikutukset, ehkäiseekö se sen jäsenten syrjäytymistä ja tulisiko moottoripyöräjengiläisiä rohkaista löytämään positiivista omista yhteisöistään vai etsiä korvaavia yhteisöjä. Yhteisöt voivat parhaimmillaan olla tärkeä työkalu nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi ja moottoripyöräjengeistä voidaan mielestäni vähintäänkin ottaa oppia sellaisten yhteisöjen rakentamiseksi, joilla on vahva ja positiivinen rooli nuorten elämässä.
Izadi, Henri
Veljeyttä, luottamusta ja tukea: moottoripyöräjengin sosiaalinen pääoma. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto. 2019.
Aiheeseen liittyviä lähteitä
Coleman, James Samuel 1988: Social Capital in the Creation of Human Capital. Amer-ican Journal of Sociology 94, 95–120.
Izadi, Henri 2019: Veljeyttä, luottamusta ja tukea: moottoripyöräjengin sosiaalinen pääoma. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto.
Putnam, Robert D. 1995: Bowling alone: America’s declining social capital. Journal of Democracy 6, 65–78.
Wolf, Daniel R. 1991: The Rebels: A Brotherhood of Outlaw Bikers. University of Toronto Press. Toronto.
Woolcock, Michael 2000: Sosiaalinen pääoma: menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Teoksessa Kajanoja, Jouko & Simpura, Jussi (toim.): Sosiaalinen pääoma: globaa-leja ja paikallisia näkökulmia. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi, 25–56.
(43)
Nuoret ja työ
Nuoret aikuiset haluavat töihin. He tekevät urasuunnitelmia ja valintoja, mutta millä ja kenen ehdoilla?
Työelämän muutospyörteessä oman työllistymisen epävarmuutta tehdään elettäväksi pärjäämisen pakolla, tulevaisuutta varmistelemalla ja tilanteisiin sopeutumalla.
Nuorten aikuisten työelämään osallistuminen on muuttunut 2000-luvulla. Reitti työhön voi olla varsin monimutkainen ja epävarma. Nuoret tekevät tulevaisuuttaan koskettavia päätöksiä ajassa, jolloin asiantuntijoidenkin näkemykset tulevaisuuden työelämästä ovat ristiriitaisia. Varmuutta siitä, millainen työelämä on kymmenen vuoden päästä, ei ole.
Työmarkkinoilla on havaittavissa sekä muutosta että pysyvyyttä. Selkeä työmarkkinatrendi on työnteon tapojen monipuolistuminen. Työtä tehdään ja teetetään vuokratyönä, nollatuntisopimuksilla, itsensätyöllistäjänä, osa- ja määräaikaisissa työsuhteissa sekä toimeksiantoina ilman työsuhdetta. Kuitenkin suurin osa palkansaajista työskentelee edelleen normaalityösuhteessa kokopäivätyössä. Menestyäkseen työmarkkinoilla nuoret aikuiset joutuvat jatkuvasti työstämään työmarkkinakelpoisuuttaan sekä näyttämään ja todistamaan osaamistaan.
Pro gradu -tutkielmassani jäljitin nuorten aikuisten työelämäkertomuksista sitä, missä määrin nuoret aikuiset toimivat ja tekivät valintoja koulutuksen ja työn suhteen ”vapaina” ja intentionaalisesti ja missä määrin kytköksissä toisiin ihmisiin sekä yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin rakenteisiin ja normeihin. Aineistoni koostui seitsemästä vuosina 2014—2016 RAY:n (nyk. STEA) työllistämisohjelman kautta työllistyneen nuoren aikuisen kerronnallisesta haastattelusta.
Pärjääjä, varmistelija ja sopeutuja työelämätoimijoina
Löysin nuorten aikuisten kertomuksista samankaltaisuutta, jonka kautta muodostin kolme tyyppikertomusta työelämätoimijuudesta.
Pärjääjä on itseohjautuva ja yrittäjähenkinen työmarkkinatoimija. Hän on perinyt lapsuuden kodista kovan työn tekemisen mallin ja työ on usein mennyt opintojen edelle. Pärjääjä on kiinnittynyt työelämään jo varhain antaen näyttöjä työelämässä suoriutumisesta. Pärjääjälle työ näyttäytyy ensisijaisesti toimeentulon välineenä, mutta hän arvostaa työtä myös yksilön arvon mittarina. Hänellä on suhteellisen vähän kokemusta työttömyydestä. Pärjääjä ammentaa uusliberalistisesta ajattelutavasta, jossa korostuu menestys yksilön kykynä tehdä oikeita ja hyviä valintoja sekä vastuun ottamisena tehdyistä päätöksistä.
Varmistelijalla on vahva usko korkeakoulutukseen työllistymisen varmistamiseksi. Hän tekee turvallisuushakuisesti koulutukseen ja työhön liittyviä suunnitelmia. Toive perheen perustamisesta suuntaa suhtautumista koulutukseen ja työmarkkinoihin. Työttömyysjaksojen aikana varmistelija on käyttänyt paljon energiaa pitääkseen mielentilansa parempana ja itsensä työmarkkinakelpoisena. Työuraltaan varmistelija odottaa paitsi toimeentuloa myös mielekkyyttä ja itsensä kehittämistä.
Sopeutujalla on vahva sidos kaveripiiriin ja kotipaikkakuntaan, ja hän jäsentää mahdollisuuksiaan paikallisten työmarkkinoiden ja kiinnostuksensa pohjalta. Sopeutuja elää päivän kerrallaan tai kulloisenkin jakson kerrallaan, mutta suuntautuu kuitenkin jollain tavoin vähän pitemmälle tulevaisuuteen. Sopeutujan toimijuus ei tarkoita aina ulospäin havaittavaa toimintaa, vaan näyttäytyy myös odottamaan jäämisenä. Työttömyyteen hän suhtautuu luontevasti ilman suurempaa huolta toimeentulosta. Hän tarttuu mahdollisuuksiin tilanteiden avauduttua ilman vahvoja tulevaan kohdistettuja päämääriä.
Ihmiset tarvitsevat tarinoita
Nuorten aikuisten polut nuoruudesta aikuisuuteen näyttäytyivät moninaisina ja epälineaarisina ja työelämään kiinnittyminen oli katkoksellista ja epävarmaa. Koulutuksen ja työelämän kentällä toimijuuden mahdollisuuksiin ovat vaikuttaneet monet nuorista aikuisista riippumattomat yhteiskunnalliset ja kulttuuriset reunaehdot, vaikka ne ovat määrittäneet nuorten aikuisten toimijuutta usein tiedostamattomalla tasolla.
Nuorten aikuisten toimijuus koulutuksen ja työelämän kentällä ei tässä tutkimuksessa tarkoittanut vain näkyvää tekemistä tai valintaa vaan myös ei-tekemistä ja ei-valintoja. Oman kertomuksen esittämisessä ei aina ollut tärkeää se, että siinä korostuisi menestyminen tai sen kuvattaisiin olleen aina täysin kertojan, nuoren aikuisen käsissä. Oleellista oli se, että siirtymät ja käänteet koulutuksen ja työelämän kentillä esitettiin riittävän vakuuttavasti siten, ettei nuorten aikuisten autonomiaa ja vastuuta työelämätoimijana ollut tarvetta kyseenalaistaa.
Pitkäkestoinen työllistymisjakso antoi nuorille aikuisille mahdollisuuden hieman vakaampaan työmarkkina-asemaan, joka koettiin pääsääntöisesti positiiviseksi mahdollisuudeksi pohtia tarkemmin omaa tilannetta ja suunnitella tulevaisuutta. Kertominen avasi myös mahdollisuuden nuoren aikuisen oman työelämätarinan (uudelleen) muotoutumiselle.
Tuula Myllykangas
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Työelämätoimijuuden rakentuminen nuorten aikuisten kertomuksissa” (2018). Lapin yliopisto.
Lähteet
Myrskylä, Pekka 2011: Nuoret työmarkkinoiden ja opiskelun ulkopuolella. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 12. Työ- ja elinkeinoministeriö. Helsinki.
Myrskylä, Pekka 2012: Hukassa — keitä ovat syrjäytyneet nuoret? EVA Analyysi No 19. Elinkeinoelämän Valtuuskunta. Helsinki.
Pyöriä, Pasi (toim.) 2017: Työelämän myytit ja todellisuus. Gaudeamus. Helsinki.
Pärnanen, Anna 2015: Työn tekemisen tavat 2000-luvulla – tapahtuiko rakenteellisia muutoksia? Työelämän tutkimus 13 (3), 242—250.
(42)
Eron jälkeinen vaino
Eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten rohkaiseva kohtaaminen heidän identiteettiprosesseissaan vaatii ammattilaiselta ymmärrystä vainosta kokemuksena
Kun viranomaiset kohtaavat vainoa kokeneita, voisi olla hyödyllistä kiinnittää huomiota siihen, että ottaa huomioon uhrin kokonaisvaltaisena ihmisenä sekä vahvistaa tämän identiteettiä pystyvänä ja selviävänä yksilönä.
Vainottuja auttavat järjestöt arvioivat vainon koskettavan vähintään muutamia tuhansia ihmisiä vuosittain. Läheskään kaikki uhrit eivät hae apua. (Ensi- ja turvakotien liitto, 2017.) Anna Nikupeteri määrittelee parisuhteen jälkeisen vainon tutkimuksessaan (2016) intensiiviseksi, tavoitteelliseksi sekä uhria kohtaan pakottavaksi käyttäytymiseksi. Tärkeää on uhrin kokemus teoista epämieluisina, uhkailevina, ahdistavina sekä tunkeilevina. Uhri kokee esimerkiksi pelkoa, turvattomuutta, ahdistusta sekä fyysistä ja sosiaalista harmia. (mt., 27–46.)
Tarkastelin Varjo-hankkeen kautta saatuja eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten pilottivertaistukiryhmän keskusteluja. Kyseisessä ryhmässä oli vetäjien lisäksi kuusi naispuolista osanottajaa, jotka olivat eri vaiheissa eron jälkeisen vainon kokemuksissa ja prosesseissa. Löysin naisten kokemuksista teemoja, jotka yhdistivät heitä.
Eron jälkeinen vaino kriisinä identiteetissä sekä häpeän ja syyllisyyden aiheuttajana
Naisten kokemuksissa eron jälkeinen vaino lähisuhdeväkivaltana haavoitti ja vei voimavaroja. Naiset eivät tottuneet vainoon vaan heillä oli kokemuksia vainon painajaisia ja pelkoja aiheuttavasta, haavoittavasta luonteesta, joka vaikutti esimerkiksi siihen, etteivät he halunneet nähdä väkivaltaa fiktiivisenä televisiossa tai elokuvissa. He kokivat olleensa esimerkiksi kilttejä tai ei-kovia ihmisiä, mutta vainon aiheuttavan heissä vihaa ja aggressioita. Osalla ryhmän jäsenistä oli esimerkiksi opiskeluissaan vaikeuksia, joita heillä ei ollut aiemmin ollut.
Naiset löysivät väkivallan uhrille tyypillisesti vainolle syitä itsestään. Vainon haavoittavuuteen kuului myös alistamisesta ja väkivallasta seuranneet minän hajoamisen kokemukset. Pilottiryhmä oli naisille tärkeä, koska he kokivat voivansa jakaa kokemuksiaan ja samaistumaan ryhmän jäseniin. Vainoa kokeneissa naisissa häpeä ja syyllisyys saivat aikaan epäilyksiä omista kokemuksista ja toiminnasta. He kertoivat joutuvansa kysymään itseltään, miksi juuri he olivat joutuneet vainon uhreiksi.
Eron jälkeinen vaino ja äitiys
Lapset koettiin ryhmässä erittäin tärkeiksi ja vanhemmuus merkittäväksi, mutta myös haastavaksi rooliksi. Naiset kokivat syyllisyyttä siitä, etteivät olleet voineet tarjota lapsilleen turvallista lapsuutta ja olla näin parhaita mahdollisia äitejä lapsilleen. Traumatisoituminen lähisuhdeväkivallan seurauksena ja omien tunteiden käsittely haastoivat äitiyteen käytettäviä voimavaroja. Yhteiset lapset vainoajan kanssa saattoivat myös hankaloittaa eroa ja pitkittää vainoa.
Naisten saattoi olla vaikea antaa anteeksi vainoajalle se, miten vaino oli vaikuttanut heidän lastensa lapsuudenkokemuksiin negatiivisesti, mutta toisaalta he halusivat mahdollisuuksien mukaan antaa isälle vanhemmuuden mahdollisuuksia. Vaikutti siltä, että lapset olivat naisten tärkeysjärjestyksessä ylimpänä. Toisaalta he olivat saattaneet joutua tilanteisiin, joissa heidän oli esimerkiksi oman turvallisuuden takia ollut pakko paeta väkivaltaa ja jättää lapset tilanteessa taakseen. Syyllisyys lasten kokemuksista painoi edelleen usealla vahvana mielessä.
Uuden elämän ja identiteetin rakentaminen
Naiset vertaistukiryhmässä eivät useinkaan olleet hakeneet apua heti, kun olisivat sitä tarvinneet vaan enemmän vältelleet avun hakemista. Naiset olivat saattaneet kokea eron jälkeisestä vainosta puhumisen raskaaksi ja kokeneet, etteivät muut kenties ymmärrä tai pysty auttamaan.
Pilottiryhmän naisten ensimmäisenä tavoitteena oli usein oman ja lasten elämän vakauttaminen sekä omien asioiden järjestykseen saaminen eron jälkeen. Tällaisessa tilanteessa uuden parisuhteen aloittaminen saattoi tuntua mahdottomalta eivätkä naiset halunneet tyytyä huonoon parisuhteeseen. Naiset saattoivat myös nähdä miehet jollain lailla epäkiinnostavina tai epäilyttävinä huonojen kokemustensa vuoksi. Naiset kokivat lisäksi uusien parisuhteiden aiheuttavan vainon pahenemista ja tuovan erilaista väkivallan uhkaa heidän ja uusien puolisoiden elämään. Toisaalta osa naisista oli kuitenkin uskaltanut aloittaa uusia suhteita ja uudet kumppanit olivat usein auttaneet heitä toipumisprosesseissa.
Eron jälkeisen vainon toipumisprosessiin näytti kuuluvan naisilla oman tahdon löytäminen ja uusien omien rajojen asettaminen. Vainon jälkeiseen elämään kuului myös kokemuksia väsymyksestä ja tyhjyydestä. Toisaalta osa naisista oli päässyt prosesseissaan niin pitkälle, että olivat alkaneet löytää uusia ilon aiheita esimerkiksi opiskeluista tai harrastuksista elämäänsä. Naiset kokivatkin päässeensä voimaantumaan ja heitä rohkaisi nähdä toisten elämissä tapahtunutta eheytymistä. Toisaalta osa naisista oli saattanut joutua etsimään iloa ja vapautta tilanteissa, joissa vaino yhä jatkui. Heillä oli halu rakentaa uutta elämäänsä vapaana ja vihasta vapaana.
Naisten elämässä olivat läsnä heikkouden ja toisaalta äärimmäisen vahvuuden kokemukset, jotka he olivat liittäneet osaksi identiteettiään. Identiteettiä rakentaessaan ihminen käyttää toisia ihmisiä peileinään (ks. Fadjukoff 2015, 191–192). Voisi ajatella, että vainon uhri tarvitsee myös henkilökohtaisesti uhriutta ”vastaan taistelevia” osa-alueita identiteetissään, jotka eivät saa heitä näkemään itseään pelkästään heikkoina tai kykenemättöminä vaan päinvastoin vahvistaa käsitystä itsestä vahvana ja kykenevänä yksilönä.
Kun identiteetti on itselle hyväksyttävä, sen ei tarvitse toisaalta olla täysin ristiriidaton tai ehjä vaan tärkeintä on se, että identiteetti on liikkuva, kaikki elämän osa-alueet huomioonottava kokonaisuus ja sillä on sekä menneisyys että tulevaisuus. Hyväksynnän kautta yksilö näkee itsensä aktiivisena toimijana. (ks. Nousiainen 2004, 167.)
Leea-Maria Pätsi
Lapin yliopistosta valmistuva sosiaalityöntekijä YTM
Lähteet
Ensi- ja turvakotien liitto 2017: Eron jälkeistä vainoa kokeneiden lasten tilanne huolestuttaa
auttajia. https://www.sttinfo.fi/tiedote/eron-jalkeista-vainoa-kokeneiden-lasten-tilanne-huolestuttaa-auttajia?publisherId=3741&releaseId=56215087. Luettu 7.6.2018.
Fadjukoff, Päivi 2015: Identiteetti persoonallisuuden kokoavana rakenteena. Teoksessa
Metsäpelto, Riitta-Leena & Feldt, Taru: Meitä on moneksi. Persoonallisuuden psykologiset perusteet. Bookwell Oy. Juva. 179–193.
Nikupeteri, Anna 2016: Vainottuna. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen ja uhrien kohtaa-
minen. Hansaprint. Turenki. http://lauda.ulapland.fi/bitstream/handle/10024/62627/Nikupeteri_Anna_ActaE_204_pdfA.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Luettu 17.1.2018.
Nousiainen, Kirsi 2004: Lapsistaan erossa asuvat äidit. Äitiysidentiteetin rakentamisen tiloja. Minerva Kustannus Oy. Jyväskylä. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/sospo/vk/nousiainen/lapsista.pdf. Luettu 25.1.2018
(41)
Osallisuus tukee lapsen kasvua ja kehitystä lastensuojelussa
Pro gradu työni ”Tikapuita pitkin osallisuuteen” tutkii lasten osallisuutta lastensuojelun toimintaympäristössä lapsen näkökulmasta. Tutkimukseni tarkoituksena on löytää vastauksia, miten lapset ovat kokeneet oman osallisuutensa ja vaikuttamisen mahdollisuudet lastensuojelun prosessissaan, sekä selvittää mikä lapsen mielestä mahdollistaa osallisuutta.
Lapsen osallisuus on moniulotteinen teoria, joka tukee lapsen kasvua aktiiviseksi ja osallistuvaksi kansalaiseksi. Osallisuus kehittää lapsen ominaisuuksia tasapainoiseen elämään ja tukee kokonaisvaltaista hyvinvointia. Osallisuuden tulisi olla osa lapsen elämää ja sen avulla lapsi oppii elämään yhdessä muiden kanssa hänelle tärkeissä yhteisöissä sekä oppii kantamaan vastuuta niin itsestään kuin muistakin. Osallisuus on kasvun ja kehityksen perusedellytys.
Suomessa lapsen osallisuuden taustalla ovat maamme ratifioima Yhdistyneiden Kansakuntien lapsen oikeuksien sopimus sekä lastensuojelulaki. Näiden oikeuksien mukaan kaikkien viranomaisten tulee ottaa huomioon lapsen mielipide päätöksenteossa huomioimalla lapsen ikä ja kehitystaso. Lastensuojelulaki turvaa lapsen vaikuttamisen ja osallistumisen lapsen omissa asioissa tavoitteena turvata lapsen etu. Lapsen edun määritteleminen on haastavaa, mutta sen tulisi olla kaiken päätöksenteon ja viranomaistyöskentelyn taustalla.
Tutkimusten sekä oman työkokemukseni mukaan monet lastensuojelun asiakkaat eivät ole kokeneet tulleensa osallisiksi omissa lastensuojelun prosesseissaan. Monilla on kokemus, etteivät he ole voineet vaikuttaa tapahtumien kulkuun, eivätkä ole voimaantuneet asioidensa äärellä. Osallisuuden kautta lastensuojelun asiakkailla on mahdollisuus tulla kuulluksi ja kokea oman mielipiteensä vaikuttavuuden asioihinsa. Osallisuuden kokemuksessa olennaista on työntekijän asenne lapseen. Rohkaiseva ja kannustava ote auttaa lasta tuomaan mielipiteitään esille sekä osallistumaan. Osallisuuden kautta asiakas pääsee yhteistyökumppaniksi ja tiedontuottajaksi asiassaan sekä osallisuuden myötä on mahdollisuus saada asiakas sitoutumaan yhteistyöhön. Lapsen elämässä tällainen vaikuttamisen mahdollisuus tukee lapsen kasvua; lapsi kokee oman arvokkuutensa, tuntee olevansa tärkeä sekä tuntee kuuluvansa yhteisöön. Tämä voimaannuttaa ja kehittää lasta sekä auttaa kiinnittymään yhteiskuntaan ja ehkäisemään syrjäytymistä.
Asiakkaan ollessa lapsi, eli alle 18-vuotias, vuorovaikutuksellisen suhteen syntymiseksi työntekijältä vaaditaan monipuolista osaamista sekä persoonallisia ominaisuuksia. Tekemäni tutkimuksen mukaan nuoret kokevat, että osallisuuden mahdollistaa välittävä ja luottamuksellinen suhde asiakkaan ja työntekijän välillä. Luottamuksellisen suhteen luominen vaatii vastavuoroista, yhdessä vietettyä aikaa sekä esimerkiksi toiminnallisuutta tai aktiviteetteja, jolloin lapsen on helpompi ja luonnollisempi tutustua työntekijäänsä. Työntekijän nuorekkuus, leikkisyys ja huumorintaju nousivat myös merkityksellisiksi ominaisuuksiksi avoimen asiakassuhteen luomisessa. Nuoret kokivat byrokraattisen ja jäykän työntekijän kylmänä sekä etäisenä ja toimittivatkin asiansa mieluummin jonkun toisen ihmisen kautta, kuten terapeutti tai omaohjaaja lastensuojelulaitoksessa. Nuoren sanoin ”chilli ja rento tyyppi” luo mukavan tunnelman ja on helposti lähestyttävä työntekijä. Tärkeää ovat myös hyvät vuorovaikutustaidot, joiden avulla läheinen ja lämmin kumppanuus voi syntyä.
Esteenä osallisuuden toteutumiselle ovat kiire, työntekijöiden vaihtuvuus ja suuret asiakasmäärät. Luottamuksen syntyminen vaatii yhdessäoloa, jota työn kiireellisyys ja isot asiakasmäärät eivät aina mahdollista. Silloin tutustuminen ja luottamuksellinen vuorovaikutus ei mahdollistu ja lapsi voi kokea olevansa arvoton ja merkityksetön. Jäykkä ja byrokraattinen toimintakulttuuri voi myös olla esteenä osallisuuden kokemukselle.
Tutkimukseni tulokset tukevat aikaisempia tutkimuksien tuloksia asiakkaiden kokemuksista jäädä ulkopuolisiksi toimijoiksi. Nuoret kokivat oman osallisuutensa pinnallisena ja näennäisenä. Esimerkiksi nuoret eivät täysin ymmärtäneet lastensuojelunprosessien vaiheita. Osallisuuden yksi mahdollistaja, vähintään kerran vuoteen tehtävä asiakassuunnitelma, oli nuorille epäselvä, eivätkä sosiaalityön käytänteet tukeneet nuorten osallisuutta. Nuoret eivät tienneet oliko heille tehty asiakassuunnitelmaa, eivätkä sen tavoitteita. Tutkimuksessani tuli ilmi samoja sosiaalityöntekijän ominaisuuksia, jotka tukevat osallisuutta kuin aikaisemmissa tutkimuksissa, ja samoin vuorovaikutustaitojen merkitys korostui.
Osallisuuden tuominen sosiaalityön käytäntöihin on vaativaa, mutta tiedostamalla osallisuuden mahdollisuudet sekä osallisuuden olemassaolon, on sen tuominen käytäntöön mahdollista luomalla avoin ja luottamuksellinen kommunikaatio asiakkaiden ja työntekijöiden välillä. Tärkeää on nostaa lapsi esille tiedontuottajana sekä kumppanina omassa lastensuojelun prosessissaan. Osallisuus vaatii aina kaksi osapuolta; toimijan, joka haluaa ja hyväksyy toisen mukaan sekä toimijan, joka haluaa olla osallinen. Osallisuus on vuorovaikutusta.
Riitta Roivainen
(40)
Heteronormatiiviset oletukset sateenkaariperheiden haasteina
Heteronormatiiviset oletukset ja ydinperheajattelu istuvat yhteiskunnassa ja ihmisissä niin tiukasti, että niihin verrataan kaikkia muita perheitä ja perhemuotoja.
Yksilölliset valinnanmahdollisuudet perheen muodostuksessa ovat lisääntyneet. Enää ei ole olemassa niin sanottua normaalia perhemuotoa, jota kaikkien tulisi tavoitella. Heteronormatiiviset oletukset ja ydinperheajattelu istuvat kuitenkin yhteiskunnassa ja ihmisissä niin tiukasti, että niihin verrataan kaikkia muita perheitä ja perhemuotoja. Tutkimusten mukaan sosiaalityöntekijöillä on vallalla heteronormatiivinen perhekäsitys, etenkin tiedostamattomissa asenteissa. Normatiivinen ajattelu näkyy myös lastensuojelun ohjeistuksissa. Heteronormatiivisuuden länsäolo vaikeuttaa sateenkaari-ihmisen avun ja tuen saantia etenkin viranomaistasolla.
Heteroseksuaalisuutta pidetään yhteisesti jaettuna sosiaalisena normina, johon muita seksuaalisuuden muotoja verrataan. Voidaan jopa uskaliaasti väittää, että heteroseksismi on institutionaalisiin käytäntöihin sisältyvä ideologia. Yhteiskunnat myös pitävät yllä seksuaalista stigmaa verratessaan sateenkaari-ihmisten ja heteroseksuaalien käyttäytymistä, identiteettiä tai parisuhdetta toisiinsa. Heteroseksismi on sateenkari-ihmisiä alistavaa ja aiheuttaa tunteen siitä, että heidän sosiaalinen identiteettinsä on huonompi kuin muiden. Sateenkaariparit kokevat, ettei heidän parisuhdettaan vastaanoteta ja kunnioiteta samalla tavalla kuin heteroseksuaalien pariskuntien parisuhteita.
Tutkimusten mukaan homovanhemmat kokevat enemmän ennakkoluuloja ja homofobiaa kuin lesbovanhemmat. Lesbovanhempia pidetään turvallisina huoltajina lapselle, kun taas homovanhempien ajatellaan olevan lapselle vaaraksi tai heidän perusteensa vanhemmuuteen ovat kevytmielisiä (lapsi nähdään asusteena, leluna tai koiran korvikkeena).
Sateenkaarivanhemmilla on kokemuksia siitä, että sosiaalialan ammattilaiset eivät kykene ottamaan asioita avoimesti esille. Vanhemmat kokevat palveluista saamansa vanhemmuuden tuen puutteelliseksi. Ammattilaisten hämmennys ja ylivarovaisuus on usein vanhemmuuden tukemisen haasteena. Aiemmat homofobiset kokemukset saattavat vaikuttaa vanhemmuuteen myös niin, että vanhemmat tarkkailevat jatkuvasti lapsen kasvuympäristöä ja valikoivat palvelut ja henkilöt keiden kanssa toimivat.
Sateenkaarivanhempien kohtaamisen haasteet sosiaali- ja terveyspalveluissa lähtevät yhteiskunnan puutteellisesta politiikasta koskien seksuaalivähemmistöjen hyvinvointia. Palvelujärjestelmämme ei aina kykene tunnistamaan sateenkaariperhettä perheeksi. Tämän lisäksi kohtaaminen ja kohtelu saattaa olla epäammattimaista. Sateenkaariperheiden vanhemmat ovat kokeneet myös liian hienovaraista suhtau-tumista. Keskustelu ammattilaisten kanssa on ollut heidän oletuksiinsa perustuvaa, eikä asioista olla voitu keskustella avoimesti. Syrjinnän pelon ja onnistumisen pakon vuoksi sateenkaariperheet jättävät käyttämättä perhe- ja sosiaalipalveluita.
Sateenkaariperheissä niin vanhemmilla kuin lapsillakin on usein kokemuksia, että he ovat jääneet kohtaamatta sellaisena perheenä kuin ovat. Tämän vuoksi myös sosiaalipalveluissa vanhempaa saattaa huolestuttaa, huomioidaanko hänen tosiasiallinen perhetilanteensa hoitosuunnitelmaa tehtäessä. Juha Jämsän (2008, 296-297.) mukaan lastensuojelussa on tärkeää kiinnittää huomiota sosiaalityöntekijän ja sateenkaarivanhemman luottamuksellisen suhteen rakentamiseen ja työntekijän valmiuksiin vastata asiakkaan mahdollisesti kokemaan syrjinnän pelkoon.
Syrjinnän pelon kokemukset voivat estää luottamuksellisen kommunikaation. Työntekijä voi lievittää asiakkaan pelkoa puhumalla ääneen palvelun päämääristä, joilla pyritään turvaamaan asiakkaan ja hänen perheensä hyvinvointi. Lastensuojelun asiakkaaksi tullessaan perheellä saattaa olla taustalla palvelujärjestelmän epäonnistuminen sateenkaariperheen vanhemmuuden ja parisuhteen tukemisessa. Työskenneltäessä sateenkaarivanhemmuuden haasteiden kanssa on tärkeää keskittyä vanhempien vahvuuksiin ja vanhempien identiteetin rakentumiseen, sekä siihen, millä tavoin haasteet koetaan yksilötasolla, pariskuntana ja perheenä.
Ammattilaisten, jotka ovat tekemisissä sateenkaari-ihmisten kanssa, tulisi ensimmäisenä pohtia omaa asennettaan ja käsitystään sateenkaari-ihmisistä. Ammattilaisten tulisi pohtia oman kulttuurin ja uskonnon vaikutuksia asenteidensa muodostumiseen. Useat ammattilaiset uskovat olevansa puolueettomia ja pystyvänsä kohtaamaan sensitiivisenä pidettyjä asioita, vaikka he eivät usein ole saaneet koulutusta sukupuolen, seksuaalisuuden tai sateenkaarivanhempien ja -perheiden kohtaamiseen.
Marjo Muiruri
Lapin yliopisto
Perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan” Sateenkaariperheet lastensuojelun sosiaalityössä. Systemaattinen kirjallisuuskatsaus”. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet
Apgar, Jen & Kovac, Laura & Trussell, Dawn. E 2017: LGBTQ parents’ experiences of community youth sport: Change your forms, change your (hetero) norms. Sport Management Review.
Jämsä, Juha 2008: Sateenkaariperheiden kokemuksia palveluista. Teoksessa Hulden, Anders & Huuska, Maarit & Jämsä, Juha (toim.) & Karvinen, Marita & Solantaus, Tytti. Sateenkaariperheet ja hyvinvointi. Käsikirja lasten ja perheiden kanssa työskenteleville. PS-kustannus. WS Bookwell Oy. Juva. 86-97.
Kashubeck-West, Susan 2014: Parenting Issues for Lesbian Couples. Teoksessa Dworkin, Sari. H & Pope, Mark: Casebook for Counseling Lesbian, Gay, Bisexual, and Transgender Persons and Their Families. American Counseling Association. Alexandria. 103-110.
Kimberly, Claire & Moore, Alexa 2015. Attitudes to Practice: National Survey of Adoption Obstacles Faced by Gay and Lesbian Prospective Parents. Journal of Gay & Lesbian Social Services 27 (4), 436-456.
Mallon, Gerald. P 2012: Practice With Families Where Gender or Sexual Orientation Is an Issue: Lesbian, Gay, Bisexual, and Trans Individuals and Their Families. Teoksessa Congress, Elaine & Gonzales, Manny: Multicultural Perspectives In Social Work Practice with Families. 3rd Edition. Springer Publishing Company. New York. 205-229.
Norton, Aaron & Smith, Vernon & Xing Tan, Tony 2017: Adoption of Black children by White parents in heterosexual and homosexual relationships: Exploring mental health trainees’ explicit and implicit attitudes. Journal of Gay & Lesbian Social Services 29 (3), 233-251.
Raiz, Lisa & Swank, Eric 2010: Predicting the support of same-sex relationship rights among social work students. Journal of Gay & Lesbian Social Services, 22(1), 149-164.
Riggs, Damien 2011: “What about the Children!” Homophobia, Accusations of Pedophilia, and the Construction of Childhood. Teoksessa Ball, Mathew & Scherer, Burkhard. Queering Paradigms II: Interrogating Agendas. Peter Lang AG, Internationaler Verlag der Wissenschaften. 245-258.
Wagner, Cynthia. G 2010: Homosexuality and Family Formation. The Futurist, 44 (3), 6-7.
(39)
Tunnistatko epäkohdan?
Epäkohtiin puuttuminen on ennen kaikkea rohkeutta nähdä ja viedä asioita eteenpäin. Onnistuneessa epäkohtaan puuttumisen prosessissa kuljetaan epäkohdan tunnistamisesta tiedon välittämisen kautta dialogiin ja ratkaisuihin.
Epäkohtiin puuttuminen on sosiaalialalla työn laadun ja ammattieettisyyden takaamista, mutta myös lainsäädännön asettama selkeä velvollisuus (Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301, 5.luku). Pro gradu -tutkielmassani selvitin, millaisia erilaisia epäkohtia sosiaalialan ammattilaiset työssään kohtaavat? Aineistonani käytin laajemman epäkohtatutkimuksen (ks. Tiitinen & Silén, 2016) osa-aineistoa.
Työntekijä, uskallatko nähdä?
Yksittäinen sosiaalialan työntekijä on avainasemassa havaitsemassa käytännön työssä esiintyviä epäkohtia. Mutta mitä kaikkea kentällä on sitten nähtävänä? Epäkohtatutkimuksen vastaajat kuvasivat laajan kirjon erilaisia asiakkaiden oikeuksia loukkaavia ja ammattietiikkaa ja laadukasta työtä uhkaavia epäkohtia.
Epäkohta voi todellistua tai ilmetä omassa, kollegan, työryhmän tai organisaation toiminnassa. Työyhteisön kulttuuriin on voinut syntyä vinoutumia: avoin viestintäkulttuuri saattaa puuttua ja tiedonkulku olla tehotonta ja katkonaista. Työyhteisön tehokkuus saattaa huveta epävirallisiin valtataisteluihin tai keskusteluissa ja toiminnassa voi esiintyä suoranaista asiakasvastaista asennetta.
Asiakkaita saatetaan kohdella epäasiallisesti suoraan, mutta myös välillisesti esimerkiksi työntekijöiden keskinäisissä keskusteluissa. Asiakkaiden tasa-arvoisuus, oikeusturva tai tiedonsaanti voivat vaarantua ja useissa tilanteissa erityisryhmien tarpeet jäädä huomioimatta.
Joissain työyhteisöissä kollektiivinen työmoraali on voinut heikentyä ja esimerkiksi työajan käyttäminen omien juttujen tekemiseen tai perusteettomien vapaapäivien pitäminen tai joidenkin työtehtävien tekemättä jättäminen hiljaisesti hyväksytään työyhteisössä eikä toimintaa nosteta keskusteluun. Joskus epäkohdissa on kyse myös yksittäisen työntekijän alalle sopimattomuudesta tai selkeästä väärin tekemisestä, kuten työntekijän väärinkäyttäessä asiakkaan varoja.
Kaikkia sosiaalialalla esiintyvien epäkohtien tyyppejä ei luonnollisestikaan voida ennalta kaiken kattavasti kuvailla. Erilaisista esimerkeistä voi kuitenkin johtaa itselleen kriittisen ja tunnistavan ajattelutavan työssä kohdattavia ilmiöitä kohtaan. Yksittäisillä teknisillä malleilla ja teorioilla voidaan saavuttaa vain tietynasteinen laatu tai ammattieettinen taso työhön. Työn laatua maksimoitaessa kyse on työorientaation tai mentaliteetin omaksumisesta (mm. Robert Adams 1998). Näen tärkeänä ”epäkohtatietoisen työorientaation” edistämisen sosiaalialan työntekijöiden keskuudessa.
Johtaja, uskallatko katsoa peiliin?
Johtamiseen liittyvät epäkohdat korostuivat tutkimusaineiston vastauksissa. Kyse saattoi olla puuttuvasta substanssi- ja/tai johtamisosaamisesta, mutta usein myös vinoutuneista asenteista. Esimies voi olla korostuneen lojaali ylemmälle johdolle, jolloin tuki työntekijöille jää puuttumaan. Epäasiallista toimintaa on muun muassa esimiehen painostus tai itsevaltaisuus asiakasasioissa, joihin liittyvistä ratkaisuista ja viranomaispäätöksistä kuitenkin vastuun kantaa päätöksen nimellään tehnyt sosiaalityöntekijä. Aineistossa oli kuvauksia epäasiallisesta käytöksestä ja työntekijöiden huonosta kohtelusta vuorovaikutustilanteissa. Jopa korruptiota tai korruptiotyyppistä toimintaa esiintyi.
Epäkohtien kannalta hyvin merkittäväksi ongelmaksi nousee esimiesten ongelmallinen asenne epäkohtiin. Yleistä oli epäkohtiin puuttumattomuus tiedosta huolimatta ja ongelmien vähättely tai selittely muilla asioilla. Johdon huolena saattoi olla epäkohtien julki tulo, ei itse epäkohta. Epäkohtien esiin tuonnista saattoi myös seurata rangaistus tai sen uhka esimiehen tai johdon taholta, vaikka lainsäädäntö tällaisen nimenomaisesti kieltää.
Sosiaalialan työntekijöiden työolosuhteiden puutteet ovat myös asioita, joihin organisaatioiden johdon tulee kyetä kiinnittämään huomiota. Tämä on sekä esimiestason että ylemmän johdon tehtävä. Tutkimusaineiston vastauksissa tuli esiin työturvallisuuteen liittyviä asioita, kuten työskentelytilojen puutteita, mutta työntekijät kohtaavat myös suoranaisia fyysisen ja psyykkisen loukkaamattomuuden uhkia. Työhyvinvoinnin kysymyksiin liittyvät myös resurssit. Liian niukoilla resursseilla tehty työ paitsi uhkaa asiakkaiden oikeuksien toteutumista myös uuvuttaa työntekijän. Joskus työtä ja resursseja oli työyhteisöissä organisoitu epätarkoituksenmukaisella tavalla.
Yhteiskunnan markkinataloistuminen on luonut paineita myös sosiaalialan työhön. Työntekijöille ohjatut resurssit vaikuttavat suoraan sosiaalihuollon asiakkaiden saamien palveluiden laatuun ja heidän asioissaan tehtävien viranomaispäätösten sisältöön. Epäkohtatutkimuksen vastaukset nostivat esiin päätöksiin ja palveluiden sisältöihin liittyviä asiakkaiden oikeuksia loukkaavia epäkohtia. Organisaatioissa saattoi olla lainvastaisia käytäntöjä tai soveltamisohjeita tai määräaikoja ei kyetty noudattamaan. Perusongelmana vaikuttaa olevan, että säästäminen määrittää palvelut, ei asiakkaan tarve. Se kuinka resursseja käytännössä viime kädessä jaetaan päätösten ja palveluiden muodossa on kiinni yksittäisistä sosiaalialan työntekijöistä, mutta vahvat reunaehdot tälle määrittävät organisaation johto sekä pohjimmiltaan ennen kaikkea yhteiskunnallinen päätöksenteko.
Yhteiskunta, uskallatko muistaa inhimillisyyden, vaaditko sääntöjen noudattamista, luotko mahdollisuuksia?
Yhteiskunta on lainsäädännön tasolla jo merkittävästi reagoinut epäkohtiin. Tutkimusaineistoni lähes kaikki epäkohtakuvaukset olivat tunnistettavissa epäkohdiksi lain kohtien perusteella. Osassa vastauksista tuotiin kuitenkin esiin huoli siitä, että yhteiskunta takaa ihmisille uusia toimintamuotoja ja ennaltaehkäiseviä palveluita, joiden toteuttamiseen ei kuitenkaan myönnetä resursseja. Tästä muotoutuu ristiriita käytännön työhön, kun perustehtävän hoitamiselta ei jää aikaa tai mahdollisuuksia hyväksikään koettujen uusien palveluiden tarjoamiseen edes silloin, kun asiakas niitä osaa pyytää. Resursseihin liittyvistä ristiriidoista johtuen kentällä esiintyy aineiston perusteella usein myös tilanteita, joissa työntekijä (joskus johdon ohjeistuksesta tai suoranaisesta vaatimuksesta) jättää kertomatta asiakkaille näiden oikeuksista. Näin siksi, ettei palveluiden kysyntä kasvaisi tilanteessa, jossa tiedetään, että käytännössä yksikön resurssit eivät riitä niitä toteuttamaan, vaikka laki takaisikin oikeuden johonkin (usein ennaltaehkäisevään) palveluun.
Yhteiskunnassa tulisi herkällä korvalla edelleen kuunnella sosiaalialan työkenttää. Vaikka porkkanan tarjoaminen on usein rakentavampi vaihtoehto ongelmien ratkaisussa, ei keppiäkään sovi unohtaa. Yksittäinen työntekijä voi havainnoida kentän epäkohtia ja niistä raportoida, mutta raportoinnin vaikutuksen ja epäkohtiin puuttumisen seurantaan ja tarvittaessa puuttumattomuudesta sanktiointiin yksittäisen työntekijän toimintamahdollisuudet eivät riitä. On yhteiskunnan tehtävä luoda rakenteita, jotka pystyvät tarvittaessa riittävän tehokkaasti vaikuttamaan sosiaalialan organisaatioiden toimintaan ja puuttumaan niissä esiintyviin epäkohtien käsittelyn ongelmiin.
Susanna Törmänen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Vaikka virkavastuu velvoittaisi muuhun – sosiaalihuollon laatua heikentävät epäkohdat sosiaalialan työntekijöiden kuvaamina”. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet
Adams, Robert 1998: Quality Social Work. MacMillan. Houndmills, Basingstoke, Hampshire RG21 6XS ja Lontoo
Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301
(38)
Pohjoinen on koti, josta nuoren on usein itsenäistymisen kynnyksellä lähdettävä
Minulle pohjoisuus merkitsee enemmänki kuin vain poroja ja lunta.
Pro gradu -tutkimuksessani selvitin pohjoisessa itsenäistyvien lukioikäisten itsenäistymiskäsityksiä ja pohjoisuuden merkityksiä. Itsenäistyminen pohjoisessa merkitsee nuorille usein koulutusvalintojen myötä muuttoa kauemmas opiskelemaan, usein pitkien välimatkojen päähän. Konkreettisesti se tarkoittaa nuorille irtaantumista kodista, kasvuympäristöstä, perheestä sekä ystävistä. Pohjoisuus merkityksellistyy nuorille osana identiteettiä, pohjoisen luontona, välimatkoina sekä pohjoisuuteen liitettyinä mielikuvina. Itsenäistymiseen nuoret liittävät päätöksenteon, vastuun ja taloudellisen riippumattomuuden, koulutuksen ja työllistymisen myötä tehtävät valinnat, ihmissuhteet ja tulevaisuuspohdinnat. Nuoret itsenäistyvät kaiken aikaa kaikkialla, kuitenkin tutkimuksessani erityisyys liittyy itsenäistymisen kontekstiin, pohjoisuuteen. Pohjoisuus luo merkityksiä ja määrittelee osaltaan nuorten itsenäistymistä.
Pohjoisuus merkitsee nuorille elämisenympäristöä, joka fyysisenä, sosiaalisena sekä kulttuurisena paikkana kasvaa, on valmistanut heitä seuraavaan elämänvaiheeseen (ks. Kiilakoski 2016), itsenäistymiseen. Pohjoisen luonto on kiinteä osa nuorten kasvua, joka on mahdollistanut heille pohjoisessa tyypillisiä harrastuksia ja luonnon rauhaa. Nuoret kuvaavat luontoa lähes poikkeuksetta myönteisenä asiana.
Pohjoisuus merkitsee minulle kaunista ja monipuolista luontoa, maailman puhtainta ilmaa ja rauhallista ilmapiiriä.
Perhe ja ystävät ovat nuorille tärkeä tukiverkosta, josta irtaantuminen itsenäistymisen myötä on nuorille iso askel. Usein koulutusvalinnat vievät nuoret pitkien välimatkojen päähän näistä heille merkittävistä sosiaalisista suhteista ja erityisestä kasvuympäristöstään.
Nykyaika onneksi mahdollistaa helpon yhteydenoton perheeseen ja ystäviin, mutta välimatkat tulee olemaan satoja kilometrejä riippuen tietenkin siitä, mihin menee opiskelemaan.
Pohjoisuuden käsitteeseen liitetään usein mielikuvia luonnosta, sen maisemista ja rauhasta, sekä pohjoisen elämäntavoista, jotka kytkeytyvät laajemmin ihmisten asuinympäristöön ja elämismaailman kontekstiin (esim. Valkonen & Suopajärvi; Kontio; Hautala-Hirvioja; 2003). Anne Ollilan (2008, 91; 127) mukaan kertoessamme mistä olemme kotoisin, yhdistyy siihen tietynlasia mielikuvia. Esimerkiksi Lappi on lappilaisille nuorille vahvasti luontoa, mutta ei vain luontoa. Myös pohjoisuus avaa nuorille marginaali-identiteetin, josta voi erilaisissa yhteyksissä olla hyötyä tai haittaa. Pohjoisuuteen liitettävään marginaali-identiteettiin voidaan olla halukkaita sitoutumaan tai siitä voidaan haluta sanoutua irti kyseenalaistamalla sen mielekkyys, esimerkiksi korostamalla ilmiön moninaisuutta tai tavallisuutta. (Mt., 207–208.)
Itsenäistyminen on siirtymävaihe kohti aikuisuutta. Erilaiset siirtymävaiheet kuuluvat osaksi ihmisen elämänkulkua. Kehittyminen tapahtuu erilaisten siirtymävaiheiden kautta, niin että jokin aiempi asenne, toimintamalli tai elämäntapa väistyy tai muuttuu, jolloin uusi pääsee esiin. Siirtymä voi ilmetä arjessa vähitellen, lähes huomaamatta tai se voi ilmetä aikana, jolloin ihminen pysähtyy pohtimaan elämänsä suuntaa ja merkitystä. Tapahtumasarja, jossa jotain muuttuu tai kehittyy, voi olla hämmentävä ja kivulias, ja toisaalta huojentava ja iloa tuottava kokemus. (Dunderfelt 2011, 51.) Nuoren itsenäistyminen ja siihen kuuluvien valintojen tekeminen tapahtuu yhteiskunnan ja kulttuurin määrittäminen tehtävien ja instituutioiden luomassa ympäristössä (Nurmi 1995, 174). Yksi nuoruusvaiheen tärkeimmistä tehtävistä liittyy koulutusvalintoihin. Keskeistä ovat ne valinnat ja siirtymät, joita nuori tekee jo varhaisessa elämänkulussaan. Yksilövastuuta korostava ideologia asettaa yhä enemmän vaatimuksia nuoren valinnoille. (Pohjola 1994, 70.) Pohjoisessa itsenäistyvät nuoret pohtivat elämänsä suuntaan jo varhain, kun on tehtävä päätöksiä opiskelupaikan ja työllistymisen suhteen. Opintojen perässä muuttaminen on nuorille iso muutos, kun tutut elämänpiirit jäävät taakse ja on sopeuduttava uuteen ympäristöön.
Itsenäistymiseen liittyvät käsitykset ja odotukset myötäilevät yleisiä itsenäistymiseen yhdistettäviä teemoja (ks. Arnett 2004), kuten itsenäinen päätöksenteko, vastuun ottaminen ja taloudellinen riippumattomuus. Konkreettisesti itsenäistymiseen liittyviä asioita ovat muutto omilleen, kouluttautuminen ja raha-asioista vastuunkantaminen. Pohjoisessa oleva perhe ja ystävät ovat myös vastausten perusteella nuorille vahva tukiverkosto, jonka taakse jättäminen opintojen vuoksi jännittää. Teknologia nähdään välttämättömänä välineenä yhteydenpitoon, joka helpottaa arkea välimatkojen takana. Useissa vastauksissa nuoret pohtivat mahdollisuutta palata kotiseudulleen kouluttautumisen jälkeen, mutta huolta kannetaan muun muassa pohjoisen työllistymismahdollisuuksista. Pohjoisuuteen liitetään tiettyjä rajoitteita juuri koulutukseen, työllistymis- ja harrastusmahdollisuuksiin liittyen (myös Käyhkö 2016; Armila 2016; Ahonen 2012).
Välimatkat yhdistetään usein jatkokoulutuksen myötä konkretisoituvaksi asiaksi, jonka vuoksi yhteys kotiin, perheeseen ja ystäviin fyysisesti kasvaa pitkäksi välimatkojen myötä. Muilla tavoin välimatkat näkyvät nuorten arjessa siten, että erilaiset harrastusmahdollisuudet, konsertit ja tapahtumat sijaitsevat kaukana muualla. Vastaajat liittävät myös koulutuksen ja työn perässä muuttamisen pohjoisessa itsenäistymiseen. Nuoret kuvaavat kirjoitelmissaan sitä, kuinka koulutus- tai työllistymismahdollisuudet ovat pohjoisessa rajoitetummat kuin muualla. Lisäksi pohdittiin taloudellista pärjäämistä omillaan. Pohjoisen välimatkat luovat painetta myös tähän liittyen, matkustaminen koulutuspaikkakunnalle vie sekä aikaa, että rahaa. Usein nuoret kaipaavat kotiaan ja perhettään ystävineen, mutta säännöllinen, tiheä kotipaikkakunnalla vierailu voi tulla nuorelle kalliiksi, muiden kustannusten lisäksi.
Osa nuorista haluaa muuttaa pois kotoa ja lähteä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan heti kun se on mahdollista, kun taas toiset tahtoisivat ehdottomasti opiskella kotoaan käsin (Lampela ym. 2016, 102). Tämän huomion myötä on hyvä pohtia sitä vaihtoehdottomuutta, jonka esimerkiksi pohjoisessa itsenäistyvät nuoret kohtaavat, vaikka heidänkin joukossaan on muuttoa muualle innokkaasti odottavia, sekä heitä, jotka mielellään rakentaisivat elämänsä juurilleen.
Kirjoitelmat kuvasivat myös sitä, kuinka nuoret haluavat elää kotiseudullaan ja palata takaisin pohjoiseen muualla saadun koulutuksen jälkeen. Usein kuitenkin nuoret pohtivat kotiseudulle jäämiseen tai paluuseen liittyviä haasteita, joista työllistymisen epävarmuus pohjoisessa nousi selkeästi esille. Myös pohjoisen autiotumista pohditaan koulutuksen ja palveluiden keskittyessä tiheämmän asutuksen alueille, mikä on epäilemättä seikka, jota nuoret myös arvottavat valintoja tehdessään. Näkisin, että on tärkeää huomioida, kuinka pohjoisesta joudutaan usein lähtemään pakon edessä. Toisille lähteminen on toki selkeä ja toivottu valinta, mutta ainoa vaihtoehto sen ei pitäisi olla.
Pohjoisessa itsenäistyvien nuorten siirtymävaiheeseen kohti aikuisuutta kuuluu jopa korostetusti muutoksia vaativat toimintamallit ja elämäntavat, kun mahdolliset opiskelukuviot tarkoittavat uutta asuinympäristöä ja tutun taakse jättämistä. Siirtymävaiheessa nuoret pohtivat elämänsä suuntaa (ks. Dunderfelt 2011,51) eteenkin kun siirtymävaiheen myötä muutokset arjessa voivat olla merkittäviä. Itsenäistyminen pohjoisessa on nuorille erityinen siirtymävaihe, jossa valinnat ja valinnanmahdollisuudet ovat suuressa roolissa. Yleensä nuoret suhtautuvat tulevaisuuteen myönteisesti ja odottavat aikuisuutta, menestystä työuralla ja perheenperustamista (Kanninen ym., 2001, 129). Tässä tutkimuksessa nuoret vakuuttavat rohkeudellaan, rohkeudellaan lähteä tai jäädä. Itsenäistyminen tuo valtaa, jota nuoret janoavat ja heille se kuuluukin, sillä heillä on uskallus käyttää sitä, unelmoida ja seurata kauaskin vieviä unelmia. Nuorilta löytyy vahva luotto tulevaisuuteen, olosuhteista riippumatta tai juuri niiden vuoksi.
Nuorilla on kyky pitää mukanaan tärkein, koti sydämessä, paikasta riippumatta.
Miia Välimaa
Lapin yliopisto
Perustuu sosiaalityön pro graduun: ”Pohjoisuus on kait osa meitä, josta ei pääse eroon. Se on asia minkä kanssa synnytään ja eletään.” Pohjoisuuden merkityksiä nuorten itsenäistymisen kynnyksellä. Lapin yliopisto 2018
Lähteet
Ahonen, Arto 2012: Opiskeluvalinnat pohjoisen nuorten elämää suuntaamassa. Teoksessa Lauriala Anneli (toim.): Koulu ja pohjoisen pojat. Lapin yliopisto. Rovaniemi, 86–104.
Armila, Päivi 2016: Hylkysyrjäläisnuorten arjen rytmit ja piirit. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tulevaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 60–73.
Arnett Jeffrey 2004: Emerging Adulthood: The Winding Road from the Late Teens Through the Twenties. Oxford University Press.
Dunderfelt, Tony 2008: Elämänkaaripsykologia: Lapsen Kasvusta Yksilön Henkiseen Kehitykseen. 14. uudistettu painos. Helsinki: WSOYpro.
Hautala-Hirvioja, Tuija 2003: Pohjoinen luonto suomalaisessa kuvataiteessa. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Kanninen, Katri & Saara Katainen & Sanna Eronen & Mari Lähdesmäki & Else Oksala & Mia Penttilä & Nina Nykänen & Riikka Härkönen & Laura Kauppinen 2001: Persoona: Kehi-tyspsykologia. Helsinki. Edita.
Kontio, Riitta 2003: Annikki Kariniemi pohjoisen luontosuhteen kuvaajana. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Käyhkö, Mari 2016: Kotoa pois pakotetut? Syrjäseutujen nuorten toiselle asteelle siirtyminen ja koulutuksen alueellinen eriarvoisuus. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tulevaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 74–96.
Lampela, Milka & Moilanen, Elina & Armila, Päivi & Halonen, Terhi 2016: Oppilaanohjaajadi-lemmoja: toiveiden ja todellisuuden railossa. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tule-vaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 99–110.
Nurmi, Jari-Erik 1995: Nuoruusiän kehitys: etsintää, valintoja ja noidankehiä. Teoksessa Lyyti-nen, Paula & Korkiakangas, Mikko & Lyytinen, Heikki (toim.): Näkökulmia kehityspsykologiaan. Kehitys kontekstissaan. WSOY. Porvoo, 256–274.
Ollila Anne 2008: Kerrottu tulevaisuus. Alueet ja nuoret, menestys ja marginaalit. Lapin yli-opisto. Rovaniemi.
Pohjola, Anneli 1994: Elämän valttikortit? Nuoren aikuisen elämänkulku toimeentulotukea vaativien tilanteiden varjossa. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
Suopajärvi, Leena 2003: Ympäristötietoisuus-käsitteen kritiikki pohjoisten esimerkkien valossa. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Valkonen, Jarmo 2003: Ylä-Lapin luontopolitiikka ja luonnon paikallisuudet. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
(37)
Lapsi – lähisuhdeväkivallan hiljainen uhri vai suojelun kohde?
Lapsi on vanhempien välisen lähisuhdeväkivallan katsoja, kuuntelija ja kokija. Myös silloin, kun väkivaltaan puututaan, on lapsi usein sivusta seuraajan roolissa.
Lähisuhdeväkivalta koskettaa tuhansia perheitä yhteiskunnassamme. Tarkkaa tietoa luvuista ei ole saatavilla, sillä lähisuhdeväkivalta ei tule läheskään aina viranomaisten tietoon. Vanhempien välinen väkivalta vaikuttaa väistämättä myös perheen lapsiin, siitäkin huolimatta, että lasta kohtaan ei suoraan oltaisi väkivaltaisia. Lapsi voi altistua vanhempien väliselle väkivallalle kuulemalla ja näkemällä väkivaltaa, mutta lapsi voi myös aistia väkivallan aiheuttaman kireän ja pelon ilmapiirin. Ei ole myöskään epätavallista, että lapset yrittävät mennä väkivaltatilanteessa vanhempien väliin.
Lähisuhdeväkivaltaan puuttumiseksi on kehitetty maailmalla erilaisia menetelmiä. Suomeen rantautunut moniammatillinen riskinarviointikokous eli MARAK-menetelmä on yksi niistä. MARAK on asiakkaalle vapaaehtoinen ja sinne ohjaudutaan ammattilaisen teettämän riskinarvioinnin perusteella. MARAK-kokouksessa väkivallan riskit arvioidaan moniammatillisesti sekä laaditaan uhrille turvallisuussuunnitelma. MARAK on todettu olevan tehokas vakavaan ja jatkuvaan väkivaltaan puuttumisessa, mutta entä lapsen kuuleminen riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa? Listaan seuraavaksi muutamia asioita pro gradu -tutkielmaani perustuen, mitkä asiat vaikuttavat lapsien kuulematta jättämiseen riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa.
Ikä. Lapsen iästä on kiinnostuttu silloin, kun pohditaan, milloin lapsi voitaisiin ottaa mukaan väkivallan käsittelyyn. Lapsen iän ei pitäisi olla este ammattilaisten toiminnassa, sillä ikä ei (valitettavasti) ole este myöskään väkivallan kokemisessa. Pieni lapsi ei välttämättä osaa sanoittaa kokemuksiaan, mutta asioita voidaan käsitellä puhumisen sijasta esimerkiksi leikin tai piirtämisen avulla. Myös turvallisuutta koskevia asioita voidaan leikin lomassa käydä läpi.
Suojelu. Lasta halutaan suojella ja lasta pitää suojella. Mutta onko kyse suojelusta, jos lasta suojellaan sellaisten asioiden käsittelyiltä, joita hänkin on kokenut? Väkivallasta puhumisen saatetaan ajatella lisäävän lapsen pelkoa, mutta toisaalta asioista puhuminen turvallisessa ympäristössä voi helpottaa lasta ja auttaa ymmärtämään, että asioista on lupa myös puhua. Turvallisuusasioiden läpi käyminen lapsen kanssa voi myös lisätä lapsen turvallisuutta, sillä näin ollen lapsi tietää, miten kussakin tilanteessa toimia.
Kiinnostus. Usein ajatellaan, että lasta ei kiinnosta osallistua väkivallan käsittelyn eri prosesseihin. Lapsille pitää suoda mahdollisuus kieltäytyä osallistumasta, mutta ei automaattisesti olettaa, että lasta ei kiinnosta. Jokainen meistä (lapsistakin) on erilaisia.
Huoltajuus. Lähisuhdeväkivallassa väkivallan tekijä on usein lapsen toinen huoltaja eli lapselle tärkeä ihminen. Tekijästä ja väkivallasta puhuminen voi satuttaa ristiriitaisesti tuntevaa lasta. Todellisuudessa väkivallan tekijä on satuttanut lasta teoillaan ja lapsen tunteet ovat usein jo ristiriitaiset. Voidaanko sitä keskustelulla pahentaa?
Lapsia huomioidaan aktiivisesti väkivallan käsittelyn jokaisessa vaiheessa. Ammattilaiset ottavat lapsen turvallisuuden ja hyvinvoinnin laajasti huomioon työskentelyssään, eikä vaarana ole, ettei lapsen asioita ja kokemuksia käsiteltäisi. Lapsi kokee, tuntee ja elää asiat kuitenkin omalla henkilökohtaisella tavallaan, joten lapsesta puhuttavat tiedot ovat aina välillisiä aikuisten tuottamia oletuksia. Vaikka lasta tavataan lastensuojelun kautta ja lasta voidaan auttaa esimerkiksi lastenpsykiatriassa, ei lapsilta saatavia tärkeitä asioita oteta huomioon riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa. Todellisuudessa lapsilta saatu tieto voi antaa ammattilaiselle ja vanhemmalle sellaista tietoa, jota heillä ei muuten ole.
Lapsi jää helposti lähisuhdeväkivallan hiljaiseksi ja suojeltavaksi uhriksi. Olisiko kuitenkin aiheellista kuulla lapsen omaa ääntä?
Jannice Toolanen
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu tutkielmaani ”Se on hyvin olennainen sitä MARAK työskentelyä ne lapset siinä. Lapsen osallisuuden huomioiminen moniammatillisessa riskinarviointikokouksessa”, 2018.
Lähteet
Broberg, Anders & Almqvist, Linnéa & Axberg, Ulf & Almqvist, Kjerstin & Cater, Åsa K & Eriksson, Maria 2010: Stöd till barn som upplevt våld mot mamma. Preliminära resultat från en nationell utvärdering. Göteborg: Göteborgs universitet, Psykologiska institutionen.
Oranen, Mikko 2012: Lapsi ja perheväkivalta. Teoksessa: Söderholm, Annlis & Kivitie Kallio, Satu (toim.) 2012: Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Helsinki, 217–238.
Pajulammi, Henna 2014: Lapsi, oikeus ja osallisuus. Talentum. Helsinki.
Piispa, Minna & October, Martta 2017: Vaikuttava työkalu toistuvaan parisuhdeväkivaltaan puuttumiseen. Yhteiskuntapolitiikka 82 (2017):3, 304–312.
THL 2015: Turvakotipalvelut 2015. Viitattu: 27.5.2018. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/130611/Turvakotipalvelut_2015.pdf?sequence=1
(36)
Sosiaalinen asiantuntijuus hyvinvointipalvelujen johtamisessa
Pro gradu -työssäni käsittelen sosiaalisen asiantuntijuuden merkitystä hyvinvointipalvelujen johtamisessa standpoint-teorian kehysanalyysissä.
Tutkielma keskittyy sekä sosiaaliseen asiantuntijuuteen että hyvinvointipalvelujen johtamiseen. Tutkielmassa tarkastellaan, miten sosiaalinen asiantuntijuus ja maakunta- ja sote-uudistus ilmenee hyvinvointipalvelujen johtamisessa. Analyysi on tehty kehysanalyysin keinoin, jossa on käytetty primäärikehyksenä feminististä standpoint-teoriaa ja valittuina strippeinä aihealueita, joita haastateltavat käsittelivät kysymysten kautta.
Hyvinvointipalvelujen johtajien näkemykset sosiaalisesta asiantuntijuudesta
Aineistoa on kerätty kaupunkien hyvinvointipalvelujen hallinnossa työskenteleviltä hyvinvointijohtajilta ja perusturvajohtajilta, joille on tehty puhelinhaastattelut sekä webropol-kysely. Haastattelujen ja kyselyn teemoina olivat tasa-arvo, sosiaalinen asiantuntijuus, hyvinvointipalvelujen johtaminen ja sote-uudistus sekä miten nämä ilmenevät hyvinvointipalvelun johtamisessa standpoint-teorian viitekehyksestä tarkasteltuna. Tutkimuksen teoria osiossa käsitellään julkisten hyvinvointipalveluja sosiaalista asiantuntijuutta hyvinvointipalveluiden johtamisessa.
Vastauksista on todettavissa, että sosiaalinen asiantuntijuus on monialaista osaamista, verkostomaista toimimista sekä asiakokonaisuuksien ja yhteyksien ymmärtämistä. Vastaajat määrittelivät, että henkilö, jolla on sosiaalista asiantuntijuutta, tuntee hyvin sosiaalipalvelulain ja siihen liittyvät lait. Lisäksi asiakaskunnan tarpeiden tunnistaminen sekä laaja-alainen sosiaalisuuden tuntemus on vastausten perusteella osa sosiaalista asiantuntemusta.
Sosiaalisen asiantuntijuuden tunnusmerkeiksi voi tämän tutkimuksen vastauksista luokitella myös sen, että yhteistyö monialaisessa verkostossa on sujuvaa. Sosiaalista asiantuntijuutta ei nähty pelkästään sosiaalityön edustuksena, vaikka vastauksissa kuvattiinkin sosiaalihuoltolain alainen substanssiosaaminen ja johtaminen tärkeäksi myös hyvinvointikeskuksissa ja erityispalveluissa. Sosiaalialan laaja-alainen näkemys yhteiskunnallisesta muutoksesta nähtiin myös osaksi sosiaalista asiantuntijuutta.
Vastauksissa sosiaalisesta asiantuntijuudesta hyvinvointipalveluissa tuli esille erityisesti sote- ja maakuntauudistusten valmistelu, ja vastaajille heränneet kysymykset siitä, miten palvelut järjestetään. Vastaajat pohtivat myös sitä miten sosiaalinen asiantuntijuus tulee huomioiduksi sote-kokonaisuudessa. Haastatteluissa tuli esille myös osakokonaisuuksien näkeminen ja se, että sosiaalinen asiantuntijuus on rakenteissa yksi osa kokonaisuutta. Toisaalta sosiaalinen asiantuntijuus nähtiin siis kokonaisuutena, ja toisaalta kokonaisuuden osana.
Sosiaalinen asiantuntijuus, tasa-arvo ja johtaminen maakunta- ja sote-uudistusten keskellä
Sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatiot ovat olleet viimeiset vuodet suurien muutosten keskellä ja tästä johtuen myös sosiaalinen asiantuntijuuden tila ja paikka ovat jatkuvassa muutoksessa. Valtiolliset muutokset vaikuttavat niin että kunnat ja kuntayhtymät ovat suurien muutoksien edessä, kun valtakunnallinen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus toteutuu. Nämä tulevat ja nyt jo tehdyt palvelurakenteiden muutokset tulivat esille kuntien johtajien haastatteluissa ja vastauksissa. Vastauksissa tuli esille paljon haasteita ja epätietoisuutta, mutta myös toivoa ja uudistusintoa.
Tutkimuksen primäärikehyksenä käytetään standpoint-teoriaa ja erityisesti valtarakenteiden asetelmaa sekä kuinka tämän teorian avulla esille nousee asioita, joita muutoin ei olisi välttämättä nähtävissä. Valta-asetelma kuvastui haastatteluissa ja webropol-kyselyissä opintoihin, ammattikuntiin, tietotaitoon ja kokemukseen.
Mielestäni tärkein asia tämän tutkimuksen teossa todentui, että sosiaalisen asiantuntijuuden paikka ja merkitys on yhä häilyvä ja epävarma vaikka kyseessä on juurikin hyvinvointipalvelut jonka ja toiminta perustuu sosiaaliselle asiantuntijuudelle. Tässä tutkimuksessa kerättiin haastatteluin ja kyselyin tietoa maakunta- ja sote-uudistuksen ilmenemisestä ja sosiaalisen asiantuntijuuden paikoista hyvinvointipalveluissa.
Sosiaali- ja terveydenhuollon toimintaympäristössä ja palvelurakenteissa meneillään olevat nopeat muutokset korostavat entisestään laajan yleissivistyksen, laajoja kokonaisuuksia jäsentävän yhteiskuntatieteellisen ymmärryksen ja tutkimustaitojen tärkeyttä pyrittäessä huolehtimaan kaikkien kansalaisten hyvinvoinnista, osallisuudesta ja vahvasta yhteiskunnallisesta asemasta. (Lähteinen, ym. 2017, 17.)
Tutkimustulokset valmistuivat ajankohtaan ja tilanteeseen, jolloin kunnat ovat valtavien haasteiden edessä. Palvelujen kysynnän kasvaessa, henkilöstön eläköityessä ja taloudellisen tilanteen tiukentuessa toimintaympäristötekijät ja rakenteelliset ratkaisut luovat vahvan ja vaikutusvaltaisen kontekstin sosiaalisen asiantuntijuuden johtamiselle. Tarvittavista kuntauudistuksista ja niiden laajuudesta käydään julkisuudessa erittäin voimakasta keskustelua.
Niina Ristolainen
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Sosiaalinen asiantuntijuus julkisten hyvinvointipalvelujen johtamisessa standpoint-teorian kehysanalyysissä”.
Lähteet
Lähteinen, Sanna, Raitakari Suvi, Hänninen, Kaija, Kaittila, Taru, Kekoni, Taru, Krok, Suvi, Skaffari, Pia. 2017.Sosiaalityön koulutuksen tuottama osaaminen. SOSNET julkaisuja 7. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
(35)
Huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien tukeminen lastensuojelussa
Huostaanotto on lastensuojelun viimesijainen perheeseen kohdistuva interventio, jossa vastuu lapsesta siirtyy vanhemmilta sosiaalitoimelle.
Lastensuojelun sosiaalityöntekijät ovat lapsen vastuusosiaalityöntekijöitä, mutta heidän velvollisuutenaan on tukea myös huostaanotetun lapsen vanhempia. Pro gradu -tutkielmassani käsiteltiin tekijöitä, jotka vaikuttavat vanhempien tukemisen toteutumiseen lapsen sijoituksen aikana.
Huostaanotossa sosiaalityöntekijät käyttävät laissa säädettyä julkista valtaa lapsen edun suojelemiseksi. Lastensuojelun toimenpiteistä erityisesti huostaanotossa sosiaalityöntekijöiden vallankäyttö korostuu, sillä kyseisessä interventiossa puututaan perus- ja ihmisoikeuksiin. Huostaanotto ja tätä seuraava sijoitus vaikuttavat perheen yksityisyyteen ja vanhemmuussuhteisiin. Siten huostaanotto vaikuttaa lapsen lisäksi myös lapsen vanhempiin. Lastensuojelussa vanhempi onkin asianosainen, eli hallintolain (6.6.2003/434) 11 §:n mukaan henkilö, jonka etua, oikeutta tai velvollisuutta hallintoasia koskee.
Sosiaalityöntekijän velvollisuutena on myös vanhempien tukeminen. Lastensuojelulaissa (13.4.2007/417) mahdollistetaan vanhempien tukeminen vanhemman kuuntelemisella ja tarvittaessa vanhemmalle oman asiakassuunnitelman laatimisella. Lisäksi lastensuojelulaissa tuodaan esiin lapsen edun mukaisesti lapselle merkityksellisten ihmissuhteiden ja yhteydenpidon tukeminen, mikä on samalla myös vanhemmuuden tukemista.
Vanhemman tuen tarpeen tunnistamisen merkitys
Vanhemman tuen tarpeen tunnistaminen on ensisijaista, jotta vanhemman tukeminen voisi toteutua. Huostaanoton viimesijaisuus ja siinä perus- ja ihmisoikeuksiin puuttuminen näkyvät vanhempien tuen tarpeessa. Huostaanoton kerrottiin olevan kriisi vanhemmalle, ja siten jo itse huostaanoton aiheuttavan vanhemmissa tuen tarvetta. Kriisi näkyy vanhemmissa moninaisten tunnereaktioiden kautta. Sosiaalityöntekijät kertoivat havainneensa vanhemmissa niin surua, vihaa, häpeää kuin masennusta lapsen huostaanotosta johtuen.
Myös huostaanoton perusteet vaikuttavat vanhemman tuen tarpeen muodostumiseen. Vanhemmasta johtuviin huostaanoton perusteisiin voivat vaikuttaa esimerkiksi päihde- ja mielenterveysongelmat, jotka aiheuttavat myös vanhemmalle tuen tarvetta. Lapsen vakavasti itseään vaarantavan käyttäytymisen edessä vanhempi saattaa kokea voimattomuutta ja siten vaikuttaa vanhemman tuen tarpeeseen. Huomattava on, että huostaanoton perusteet voivat olla vaikuttamassa myös yhtä aikaisesti.
Sosiaalityöntekijöiden on keskeistä tunnistaa vanhempien tuen tarve sijoituksen aikana. Tämä ei kuitenkaan yksistään riitä, vaan myös vanhempien itse on tunnistettava tuen tarpeensa. Molempien osapuolien nähdessä vanhemman tuen tarpeet tukemisen toteutuminen on todennäköisempää.
Vanhempien tukemisen toteutuminen sijoituksen aikana
Huostaanotettujen lasten vanhempien tukeminen palvelujärjestelmässä näyttäytyi tutkimustuloksissa avoimena eikä selkeää tukijaa vanhemmalle ole löydettävissä. Sosiaalityöntekijät kokivat roolinsa vanhempien tukijana ristiriitaiseksi, koska he ovat ensisijaisesti lapsen vastuusosiaalityöntekijöitä. Sosiaalityöntekijät toivat ristiriitaisesta roolistaan johtuen esiin tarpeen työparista, jolla olisi päävastuu vanhemman tukemisesta. Epäselvyys sosiaalityöntekijän roolista vanhempaan nähden vaikuttaa vanhempien tukemisen toteutumiseen ja siten heikentää huostaanottoa väliaikaisena interventiona.
Sosiaalityöntekijät kertoivat vanhempien tukemisen olevan liian vähäistä vanhempien tuen tarpeeseen nähden. Huostaanotettujen lasten vanhempien tukemiseen vaikuttavat puutteelliset aikaan- ja osaamiseen liittyvät resurssit sekä lastensuojelulain avonaisuus sijoituksen aikaisen vanhemmuuden tukemisen osalta. Lastensuojelulaissa vanhemman tukeminen näyttäytyy ennen kaikkea lapsen ja vanhemman suhteen tukemisena. Tämä on tutkimustulosten perusteella vaikuttanut vahvasti myös käytäntöön. Esimerkiksi vanhemman tuen tarpeen kerrottiin olevan yleensä osana lapsen asiakassuunnitelmaa, vaikka lastensuojelulain mukaan tarvittaessa vanhemmalle tulisi laatia oma asiakassuunnitelma. Vanhempien tukeminen koettiin kuitenkin merkityksellisenä. Vanhempien tukemisen nähtiin toteuttavan lapsen etua ja lastensuojelussa tavoitteena olevaa perheen jälleenyhdistämistä.
Vanhempien eettisesti kestävä tukeminen toteuttaa vanhempien oikeuksia, lapsen etua ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa esiin tuotua perheen jälleenyhdistämisen tavoitetta. Tällä hetkellä selkeää vastuutyöntekijää vanhemmille ei näytä tutkimustulosten perusteella olevan, mikä heijastuu vanhempien tukemisen laadukkuuteen ja heikentää perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista.
Jonna Lindholm
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu vuonna 2018 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaan: Huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien tukeminen lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta.
Lähteet
Hallintolaki (6.6.2003/434)
Lastensuojelulaki (13.4.2007/417)
(34)
Sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välinen luottamussuhde rakentuu vanhemman voimaanuttamisesta ja kohtaamisesta
Kirjoitus perustuu pro gradu-tutkielmaani lastensuojelun arviointiyksikön sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välisestä luottamussuhteen rakentumisesta. Tutkielmassa kysyn 1) miten sosiaalityöntekijät rakentavat luottamussuhteen venäläistaustaisen vanhemman kanssa ja 2) minkälaisia haasteita luottamuksen rakentamiseen liittyy.
Toteutin tutkielmani haastattelemalla yhden pääkaupunkiseudun lastensuojelun arviointiyksikön 6 sosiaalityöntekijää. Lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnissa otetaan vastaan lastensuojeluilmoituksia, jotka sosiaalityöntekijät selvittävät ja arvioivat yhdessä perheen kanssa mahdolliset palvelutarpeet. Palvelutarpeen arvioinnin tehtävästä säädetään sosiaalihuoltolain (131/2014) ja lastensuojelulaissa (13.4.2007/417).
Sosiaalityöntekijän luottamuksenarvoisuuden osoittaminen
Arviointityöskentely perustuu pitkälti sosiaalityöntekijän ja vanhemman väliselle yhteistyölle (Hietamäki 2015). Sosiaalityöntekijät rakensivat luottamussuhdetta venäläistaustaista vanhempaa voimaannuttamalla heitä ja kohtaamalla aidosti. Sosiaalityöntekijöitä velvoittavat virkamiehen velvollisuudet, joista luottamuksen kannalta keskeiset ovat lainalaisuuden vaatimus ja puolueettomuusvaatimus. Sosiaalityöntekijän tulee noudattaa kaikessa virkatoiminnassa tarkoin lakia ja kohdeltava kaikkia yhdenvertaisesti. (Bruun ym. 1995, 142, 150.)
Vanhemman voimaannuttaminen merkitsee vanhemman oman asiantuntijuuden korostamista ja venäläistaustaisten vanhempien kohdalla palveluinformaation antamista. Viranomaiset kohtaavat venäläistaustaisten asiakkaiden kohdalla epäluuloisuutta ja epäluottamusta viranomaisia kohtaan, mikä voi selittyä lähtömaan yhteiskunnallisesta tilasta. (Heino & Kärmeniemi 2013, 101). Sosiaalityöntekijöillä on tärkeä tehtävä osoittaa venäläistaustaisille vanhemmille oma luottamuksenarvoisuus ja luottamusta rakennetaankin aina sosiaalityöntekijän ja vanhemman kohtaamisessa.
Positiiviset ja luottamukselliset kohtaamiset sosiaalityöntekijöiden kanssa lisäävät asiakkaiden luottamusta yleisellä tasolla sosiaaliviranomaisia kohtaan. Kohtaamisissa on olennaista, että sosiaalityöntekijä ei oleta vanhemman luottavan sosiaalityöntekijään. Olennaista on myös sosiaalityöntekijän läsnäolo vanhemman kohtaamisessa ja empaattinen ja ymmärtäväinen lähestymistapa. Myös se, että sosiaalityöntekijä osoittaa itse luottavansa asiakkaaseen rakentaa luottamussuhdetta.
Luottamuksen rakentamisen haasteet ovat moninaiset
Luottamuksen rakentamisen haasteet liittyvät niin puuttumistilanteisiin kuin työorganisaation käytettävissä oleviin resursseihin. Myös venäjän kieli ja kulttuurin heikko tuntemus asettavat haasteita. Puuttumistilanteissa on kyse lapseen kohdistuneesta kaltoinkohteluepäilystä. Työskentely muuttuu tällöin kontrollipainotteiseksi ja vanhempien toimintaan kohdistuu sosiaalityöntekijän puolelta muutospaineita.
Sosiaalityöntekijän ja vanhemman yhteisen kielen puuttuminen vaikeuttaa yhteisen ymmärryksen rakentumista. Venäläistaustainen vanhempi ei välttämättä osaa ottaa vastaan tarjottua informaatiota. (Alitolppa-Niitamo ym. 2005, 86.) Venäjän kielen tulkeista oli sosiaalityöntekijöillä vaihtelevia kokemuksia. Aina tulkinkaan avulla ei välttämättä päästy vanhemman kanssa yhteisymmärrykseen.
Lisäksi haasteena on palvelutarpeen arvioinnin määräaika ja arviointiyksikön resurssit asiakasmäärään nähden. Arvioinnin lakisääteinen määräaika on kolme kuukautta, jonka aikana sosiaalityöntekijä selvittää, arvioi ja päättää mahdollisista palveluista ja lastensuojelun asiakkuuden avaamisesta. Venäläistaustaisten vanhempien kohdalla koettiin, että lisäaika olisi hyväksi, jotta asiakassuhde ehtisi kehittyä.
Suuren asiakasmäärän takia joudutaan kuitenkin priorisoimaan ja kaikkien asiakkaiden kanssa ei ole mahdollista luoda luottamussuhdetta. Sosiaalityöntekijöiden mukaan luottamusta ei aina edes tarvita, jos perhettä tavataan vain kerran ja todetaan ettei tarvetta jatkotyöskentelylle ole.
Luottamuksella on sosiaalityössä suuri kysyntä
Julkisista instituutioista suomalaiset luottavat eniten poliisiin, koulutusjärjestelmään ja puolustusvoimiin. Terveydenhuoltojärjestelmään luotetaan enemmän kuin sosiaaliturvajärjestelmään. (Suomen vaalitutkimusportaali 2016.) Sosiaalihuollon viranomaiset käyttävät julkista valtaa, jolloin virkasuhteessa olevalla henkilöllä voi olla oikeus päättää yksipuolisesti yksityisen oikeusasemaan vaikuttavista toimista (Mäenpää 2000, 37).
Lastensuojelun arviointityössä sosiaalityöntekijä päättää lastensuojelun asiakkuudesta ja toisinaan päätös ei ole yhteinen vanhempien kanssa. Työskentely jatkuu silloin joko lastensuojelun avopalveluissa tai perhe ohjataan muiden palveluiden piiriin. Luottamussuhteen rakentaminen voi olla helppo siirtää ja ulkoistaa seuraavalle työntekijälle, vaikka jokaisessa kohtaamisessa, sen hetkisen sosiaalityöntekijän tulisi ottaa vastuu luottamuksen rakentamisesta. Jokaisen sosiaalityöntekijän tulisi vastata asiakkaan luottamuksen tarpeeseen.
Kristiina Mikkonen
Pro gradu: Sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välinen luottamus – Luottamuksen rakentaminen ja sen haasteet lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnin aikana. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet
Alitolppa-Niitamo, Anne ym. 2005: Välittävä perhetyö – kokemuksia ja ajatuksia Väestöliiton Kotipuu-projektista. Teoksessa Alitolppa-Niitamo, Anne & Söderling, Ismo & Fågel, Stina (toim.) Olemme muuttaneet. Näkökulmia maahanmuuttoon, perheiden kotoutumiseen ja ammatillisen työn käytäntöihin. Väestöliitto. Väestöntutkimuslaitos ja Kotipuu. 84-95.
Bruun, Niklas & Mäenpää, Olli & Tuori, Kaarlo 1995: Virkamiesten oikeusasema. Kustannusosakeyhtiö Keuruu.
Heino, Eveliina & Kärmeniemi, Nadezda 2013: Cultural interpretation as an empowering method in social work with immigrant families. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering social work: research and practice. Helsinki. 88-116.
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/41105/empowering_social_work.pdf?sequence=1 viitattu 2.3.2018
Hietamäki, Johanna 2015: Lastensuojelun alkuarvioinnin vaikutukset vanhempien näkökulmasta. Jyväskylän yliopisto 2015. https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/46576/978-951-39-6257-9_vaitos_220812014.pdf?sequence=1 viitattu 15.2.2018
Lastensuojelulaki 417/13.4.2007
Mäenpää, Olli 2000: Hallinto-oikeus. Werner Söderström Lakitieto Oy.
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014
https://www.vaalitutkimus.fi/fi/poliittiset_asenteet/luottamus_yhteiskunnallisiin.html viitatttu 26.3.2018
(33)
Sosiaalityöntekijä kohtaa seksuaalisen hyväksikäytön
Tutkin pro gradu -työssäni lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamista sosiaalityöntekijän työssä haastattelemalla lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä, joilla oli kokemusta hyväksikäytön kohtaamisesta. Tässä kirjoituksessa keskityn sosiaalityöntekijöiden kaipaamiin muutoksiin työympäristössä ja yhteiskunnassa, sosiaalityön kohdatessa lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä tai sen epäilyä.
Seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen ja tunnistaminen on haastavaa sen tabuluonteisuuden ja todisteiden vaikean saamisen vuoksi. Tutkimusten mukaan lastensuojelun sosiaalityöntekijät nimeävät lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kaikkein vaikeimmaksi lastensuojelulliseksi ongelmaksi. Työntekijät kertovat myös kokevansa avuttomuutta ja tiedon puutetta kohdatessaan lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä työssään. (Esim. Martin ym. 2014, 6; Sirén 1992, 75.)
Haastattelemieni sosiaalityöntekijöiden mukaan lapsen turvaaminen on sosiaalityön tärkein tehtävä hyväksikäyttöä epäiltäessä. Hyväksikäytön selvittelyprosessissa puolestaan on keskeistä vuorovaikutuksellinen, aito kohtaaminen asiakkaan kanssa sekä toimiva yhteistyö eri viranomaisten kanssa. Myös sosiaalityöntekijöiden saama riittävä ohjeistus, koulutus ja tuki ovat tärkeitä selvitettäessä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.
Vahvinta tukea sosiaalityöntekijät kokivat saavansa työparilta ja työyhteisön muilta jäseniltä. Myös esimies ja työnohjaus koettiin tärkeiksi tukimuodoiksi. Sosiaalityöntekijät kokivat pääosin saamansa tuen liian vähäiseksi suhteessa raskaaseen aiheeseen.
Haastattelemani sosiaalityöntekijät kohtaavat asiakkaat oikeudenmukaisesti ja tasa-arvoisesti sosiaalityön ammattietiikan vaatimalla tavalla. Sosiaalityöntekijät kykenevät hallitsemaan omat tunteensa ja kunnioittamaan ihmisiä myös niissä tilanteissa, joissa kaikkia asiakkaiden tekoja ei pysty ymmärtämään.
Sosiaalityöntekijöiden kehittämistoiveet työympäristössään
Haastattelemani sosiaalityöntekijät haluaisivat kehittää seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisprosessia. Merkittävimmät muutosta vaativat epäkohdat olivat vääränlainen tai kokonaan puuttuva koulutus seksuaalisesta hyväksikäytöstä, yhteistyökumppaneiden kanssa sovittujen konkreettisten toimintaohjeiden puuttuminen sekä tiedonsaannin vakavat ongelmat viranomaisten välillä. Lisäksi työnohjauksen puuttuminen, sen liian harva toteutuminen sekä sosiaalityön kentän hallitsevan työnohjaajan löytämisen vaikeus, kaipaavat ratkaisua.
Työnohjauksen jatkuvuus on tärkeää sosiaalityössä, jossa työntekijät ovat jatkuvasti tekemisissä raskaiden aiheiden kanssa. Tutkimukseen osallistuneista sosiaalityöntekijöistä suurin osa ei kuitenkaan saanut työnohjausta. Työnohjaan puuttuminen johtui pääasiassa siitä, että lastensuojelun sosiaalityöhön oli ollut vaikea löytää riittävän kokenutta työnohjaajaa.
Tiedonkulunongelmat eri viranomaisten välillä sekä poliisin pitkät käsittelyajat viivästyttävät hyväksikäytön selvittämisprosessia ja aiheuttavat stressiä sosiaalityöntekijöille. Tiedonkulkuongelmia lastensuojelun ja muiden viranomaisten välillä helpottaisi eri viranomaistahojen kanssa yhdessä sovittavat toimintaohjeet ja toimintasuunnitelmat.
Seksuaalisesta hyväksikäytöstä tulisi olla sosiaalityöhön räätälöityä koulutusta jo sosiaalityön tutkintokoulutuksessa sekä täydennyskoulutusta työelämässä oleville tasaisin väliajoin. Koulutus olisi yhtä tärkeää myös sosiaalityön yhteistyökumppaneille. Koulutuksessa on keskeistä jatkuvuus ja systemaattisuus sekä sopivuus juuri sosiaalityöhön. Ilman jatkuvasti ylläpidettävää täydennyskoulutusta sosiaalityön ammatillisuus ei kehity.
Sosiaalityöntekijät ehdottivat myös seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisprosessin avuksi kokemusasiantuntijoita sekä mentorijärjestelmää. Kokemusasiantuntijat toisivat sosiaalityöntekijöille konkreettisia neuvoja ja tietoa, mentori puolestaan toimisi sosiaalityöntekijän työparina hyväksikäyttötapauksissa ja auttaisi hyväksikäytön selvittämisprosessissa. Mentorijärjestelmiä ehdotetaan lastensuojelutyöhön myös Aulikki Kanaojan väliraportissa (HS 7.3.2018).
Myös sosiaalityön julkisessa kuvassa on kehitettävää. Haastattelemani sosiaalityöntekijät toivoivat ammattiprofiilin nostamista, sosiaalityön näkyvämpää asemaa julkisuudessa, asiallisuutta ja realistisempaa otetta kärjistämisen sijaan. Se edistäisi alan ymmärrystä ja madaltaisi kynnystä yhteydenottoihin. Nyt sosiaalityön tekemä työ jää julkisuudelta näkymättömäksi (Tiitinen ja Lähteinen 2014, 204–205), kun pelkästään asiakkaat ovat äänessä ja sosiaalityöntekijät eivät voi kertoa omaa näkökulmaansa. Sosiaalityöntekijä ei pysty vaitiolovelvollisuutensa vuoksi puolustautumaan, jolloin he ovat helppoja syntipukkeja.
Tiedon jakaminen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on tärkeää
Sosiaalityön tehtävä on ravistella yhteiskuntaa tuomalla esiin epäkohtia. Se, miten sosiaalisista ilmiöistä puhutaan, vaikuttaa kansalaisten ymmärrykseen ja mielikuviin (Tiitinen ja Lähteinen 2014, 205). Epäkohtien näkyväksi tekeminen tuo esille sosiaalityöntekijöiden työolosuhteita ja niihin kaivattavia muutoksia sekä lisää uhrien oikeusturvaa. (Granfelt 2002, 137, 140.)
Taistelu heikompiin kohdistuvaa pahuutta kohtaan on sosiaalityön tärkein moraalinen tehtävä (Granfelt 2002, 137, 140). Seksuaalisesta hyväksikäytöstä täytyy tuottaa ja jakaa tietoa sekä puhua rohkeasti ja monipuolisesti. Monipuolinen tieto on ainoa reitti hyväksikäytön parempaan tunnistamiseen ja sitä kautta hyväksikäytön vähenemiseen. Koko yhteiskunnalla on vastuu seksuaalisen riiston ja väkivallan tunnistamisesta (Hurtig, Nikupeteri ja Laitinen 2014).
Vaikeita asioita on houkutus katsoa ohi, mutta niiden kohtaaminen osoittaa todellista rohkeutta ja ammattitaitoa. On tärkeää tiedostaa, että seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamiseen ja tunnistamiseen on mahdollista valmistautua ja harjaantua. Tärkeimpiä seikkoja ammatillisessa valmistautumisessa ovat riittävä koulutus sekä työyhteisön tuki ja työnohjaus, sillä ne auttavat pohtimaan ja kehittämään omaa toimintaa. (Humppi & Ellonen 2011, 285; Luoto 2008, 33; Salo & Ståhlberg 2004, 115.)
Marjo Vuokila
Pro gradu: Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen sosiaalityöntekijän työssä (otsikko saattaa vielä muuttua, odotan palautetta opettajalta). Lapin yliopisto, 2018.
Lähteet
Granfelt, Riitta 2002: Pahasta kirjoittaminen. Teoksessa Laitinen, Merja & Hurtig, Johanna (toim.) Pahan kosketus. Ihmisyyden ja auttamistyön varjojen jäljellä. PS-kustannus. Jyväskylä. 127–141.
HS: Helsingin Sanomat 7.3.2018: Lastensuojelun työntekijät uupuvat, kun yhden ihmisen vastuulla voi olla jopa sata lasta – tuore selvitys esittää ratkaisuja työn kuormittavuuteen.
Humppi, Sanna-Mari & Ellonen, Noora 2011: Lapsiin kohdistuva väkivalta ja hyväksikäyttö. Tapausten tunnistaminen, rikosprosessi ja viranomaisten yhteistyö. Poliisiammattikorkeakoulu. Tampere. 2. laillistettu painos. 1. painos 2010.
Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen Merja 2014: Teoksessa Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Unipress. 250–280.
Luoto, Mari 2008: Tunteet sosiaalityöntekijän arjessa – Sosiaalityöntekijöiden päiväkirjamerkintöjä tunnekokemuksistaan työssä. Teoksessa Huotari, Kari & Hurtig, Johanna (toim.): Sosiaalityötä monitoroimassa. Oy Yliopistokustannus, HYY Yhtymä. Helsinki. 25–46.
Martin, L & Brady, G & Kwhali, J & Brown, S. J & Crowe, S & Matouskova, G, 2014: Social workers’ knowledge and confidence when working with cases of child sexual abuse. What are the issues and challenges? https://www.nspcc.org.uk/globalassets/documents/research-reports/social-workers-knowledge-confidence-child-sexual-abuse.pdf Viitattu 10.3.2018.
Salo, Eeva & Ståhlberg, Marja-Riitta 2004: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Teoksessa Söderholm, Annlis & Halila, Ritav & Kivitie-Kallio Satu & Mertsola, Jussi & Niemi, Sirkku (toim.): Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Keuruu.
Sirén, Mirja 1992: Insestiepäilyn kohtaaminen sosiaalityöntekijän näkökulmasta. 1992. Tampereen yliopisto.
Tiitinen, Laura & Lähteinen, Sanna 2014: Teoksessa Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. UNIpress. 191–213.
(32)
Lastensuojelutarpeen arvioinnissa hyvin kohdattu nuori on puoliksi autettu nuori
Ne kirjoitti vaan ylös ja kuunteli sillai että joo nyt on sitte sinun vuoro puhua.
Edellinen on kontekstista irrotettu ja tiivistetty lainaus pro gradustani. Lainaus on nuoren vastaus lastensuojelutarpeen arvioinnin sosiaalityöntekijöiden toiminnasta vanhemman ja nuoren yhteistapaamisessa. Oma mielipidettään kertomatta ja puolia ottamatta sosiaalityöntekijät kirjaavat ja jakavat puheenvuorot.
Nuoren ja vanhemman kohtaaminen vaikuttaa lainauksessa mekaaniselta, lähes robottimaiselta. Kerronta kuullaan ja kirjataan. Asioita ei tarkisteta ja täsmennetä. Tunne tai asiasisältöön ei oteta kantaa.
Lastensuojelun sosiaalityössä puolueettomuutta ja jokaisen erilaisen mielipiteen tasapuolista kuulemista on pidetty käytännön pakkona. Asiakastyössä asiakkaiden kohtaamiseksi on tärkeää kuulla eri osapuolien erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia. Tämän ei kuitenkaan tulisi johtaa siihen, ettei näistä keskusteltaisi ja neuvoteltaisi tapaamisissa.
Keskustelun ja neuvottelun puuttuminen voivat johtaa erillisten käsitysten vahvistumiseen yhteisen ymmärryksen kustannuksella. Asiakkaana olevalle ihmiselle tällainen vuorovaikutus antaa kohtaamattomuuden kokemuksen. Asiakas jää yksin oman kertomansa kanssa ilman vastakaikua.
Yhteisen ymmärryksen puuttuminen tulee kuvaavasti esille myös lastensuojelun kirjauksissa. Monen sosiaalityöntekijän laatimissa asiakkaan kirjaukset ovat täynnä yksinkertaisia lauseita äidin mielestä sitä ja isän mielestä tätä.
Mikä siis avuksi kohtaamisiin? Varsinkin, kun me käytännön lastensuojelussa työskennelleet tiedämme, että välillä on erittäin tärkeää kirjata tarkkaan, kuka tapaamissa on mitäkin sanonut ja millä sanoin.
Passiivisuudesta ja puolueettomuudesta dialogiin
Työvälineenä dialogisuus ammatillisissa ihmisten kohtaamisissa ei ole uutta. Tuskinpa löytyy yhtään sosiaali- ja terveysalan ammattilaista, joka ei tuntisi tätä ainakin sanana. Dialogisuudella asiakastyössä tarkoitetaan sitä, että asiakas on aktiivinen ja osallistuva vaikuttaja. Asiakas voi olla esimerkiksi yksittäinen lapsi tai koko perhe.
Toisin kuin alun lainauksessa, dialogisessa työskentelyssä asiakas ja työntekijä keskustelevat ja neuvottelevat tasavertaisina kumppaneina esimerkiksi perheen nykytilanteesta.
Vaikka esimerkiksi lastensuojelussa nuori elää joka päivä arkeaan ei hän välttämättä näe tilanteessa mitään ongelmallisuutta. Nuoren kasvulle todella ongelmallinen ja turvaton aikaisemmin mainittu perheen nykytilanne voi olla täysin tavallista. Ja vaikka nuori näkisi perheensä tilanteen ongelmallisena hän ei aina uskalla tai osaa sanottaa sitä sosiaalityöntekijälle.
Sosiaalityöntekijä on lastensuojelussa keskeinen henkilö perheen tilanteen arvioinnissa. Hänellä on koulutuksen myötä tietoa suotuisasta lapsen kasvusta ja kehityksestä. Lastensuojelutarpeen arvioinnissa sosiaalityöntekijä ei usein tunne nuorta etukäteen. Tukeminen edellyttää asiakkaan tuntemista. On siis vaikea tietää, mikä juuri tämän nuoren kohdalla tukee häntä.
Riittävä tunteminen vaatii hyvää kohtaamista. Asiakkaat ja erityisesti nuoret tarvitsevat kokemusten ja tunteiden jäsentämistä. Sanoit näin ja näin, tarkoitatko sillä tätä ja tätä. Ymmärsinkö oikein, että koet tämän näin ja näin. Voisiko kertomasi liittyä tähän ja tähän.
Hyvään kohtaamiseen tarvitaan myös myötätuntoa. Se mitä kerroit kuulostaa todella ikävältä. Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan noin.
Asiakkaan aidolla kuuntelemisella ja kohtaamisella mahdollistetaan kumppanuus työntekijän ja asiakkaan välille. Samalla se mahdollistaa omien ammatillisten näkemysten esiintuomista näissä keskusteluissa. Välillä ammatillinen näkemys voi olla tunne, jonka sanottaminen asiakkaalle voi toimia ratkaisuna esimerkiksi tilanteen selvittämiseksi.
Dialogisuus vaatii hyvät puitteet
Dialoginen kohtaaminen vaatii toteutuakseen taitoa, tahtoa ja toimintaa.
Taidolla tarkoitan vuorovaikutustaitoja, joita käytämme. Kuten mitkä tahansa taidot, myös nämä taidot vaativat harjoittelua. Valitettavasti sosiaalityön yliopistokoulutus antaa tähän ohuesti mahdollisuuksia. Vastuu taitojen oppimisesta ja kehittämistä jää yksilöille. Taitojen harjoittelu siirtyy näin työelämään suoraan asiakastyöhön tai mahdollisiin jatkokoulutuksiin. Dialogisuus on taito jota pitää opiskella.
Tahdolla tarkoitan työn pyrkimyksiä. Millä arvopohjalla ja millä tavoin työtä teemme? Lastensuojelulla ja sosiaalityöllä laajemmin on historiallisena painolastina kontrolloiva ja normatiivinen tapa kohdata asiakasta. Nämä elävät rakenteissa, joita siirrämme ja jotka siirtyvät tiedostamatta myös uusille työntekijöille. Dialogisuus vaatii tahtoa tehdä työtä eri tavalla.
Tahtoa vaaditaan myös järjestää lastensuojelussa työn puitteet kuntoon. Tämä on laaja kokonaisuus, jossa tarvitaan kunnallisia ja valtakunnallisia ratkaisuita. Tästä muistuttaa myös 20.11.17 tuhannen sosiaalityöntekijän ja sosiaalityön opiskelijan julkinen vaatimus lastensuojelun tilanteen parantamiseksi. Tarvitaan aikaa ja mahdollisuuksia kohdata asiakasta dialogisesti.
Asiat eivät tapahdu itsestään, vaan ne vaativat toimintaa. Toimintaa ei tarvita vain työntekijä tasolla. Tarvitaan toimintaa työyhteisötasolla. Tarvitaan toimintaa kuntatasolla ja tarvitaan toimintaa valtakunnallisella tasolla. Toiminnalla dialogisuus toteutuisi mahdollisimman laajasti lastensuojelun kohtaamisissa.
Dialogisuus asiakastyössä ei ole kaikki voipainen ja autuaaksi tekevä. Se ei yksistään ratkaise laajoja lastensuojelun ongelmakohtia. Se mahdollistaa kuitenkin yhden askeleen kohti korkealaatuista lastensuojelua.
Jarkko Luusua
Kirjoitus pohjautuu syksyllä 2017 valmistuneeseen kahden nuoren haastatteluun perustuvaa pro gradu-tutkielmaan ”Vastuullista, jaettua ja ohittavaa -lastensuojelun palvelutarpeen arvioinneissa rakentuvia nuorten toimijuuksia”, sekä ajankohtaiseen keskusteluun lastensuojelun tilasta.
(31)
Sosiaalityön kielen laajeneva suunta
Tämä kirjoitus pohjaa Tampereen yliopiston sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani psykososiaalisesta sosiaalityöstä (Kemmo 2016). Tarkoitukseni on avata sitä, mitä tarkoittaa diskurssi. Tämän lisäksi tuon esiin psykososiaalisen sosiaalityön teksteistä löytämäni diskurssin. Pohdin myös mahdollisia syitä sille, miksi löytämäni diskurssi ylipäätään esiintyy sosiaalityön teksteissä. Kirjoitukseni kaksi olennaista teemaa eli psykososiaalinen ja diskurssi yhdistyvät yhdessä tekstin keskeisessä argumentissa siinä, että näen psykososiaalisen sosiaalityön ongelmien johtuvan alalla vaikuttavasta diskurssista.
Koska psykososiaalinen on käsitteenä sosiaalityön historiallinen ja keskeinen asiantuntijuuden kuva (Toikko 1997, 170–171; Granfelt 1993, 194; Sipilä, A. 2011, 135), koskettavat sen ongelmat laajaa alaa sosiaalityössä. Etenkin psykososiaalisen keskeisestä roolista johtuen sosiaalityön tietotuotannossa ei siis tavallaan voi olla kommunikoimatta[1] aiheesta, vaan osallistutaan – myös hiljaisuudella – epäselvyyksien suuntaamiseen kohti sosiaalityön käytäntöä.
Kun gradutyössäni olen tuonut esiin, ettei psykososiaalisen sosiaalityön jatkuviin epämääräisyyksiin ole kiinnitetty huomiota suomalaisessa sosiaalityössä, on tämän kirjoitukseni tähtäimessä pikemminkin kysymys syystä eli siitä, mistä tämä huomattavan hiljainen epäselvyyksien hyväksyminen voi alan keskeisen käsitteen ja työmuodon kohdalla sosiaalityössä johtua[2]. Psykososiaalisen sosiaalityön mittavista epäselvyyksistä johtuen tällä hetkellä voidaan hyvin nähdä, että suomalaista psykososiaalista sosiaalityötä koskeva akateeminen keskustelu on jo poikki (Kemmo 2016, 5).
Kun olin tutkinut psykososiaalista sosiaalityötä diskurssianalyysin keinoin, en löytänyt mitään sosiaalityön modernia tai postmodernia diskurssia. En liion löytänyt mitään sosiaalityön vuorovaikutuksen menetelmällistä ja käytännöllistä diskurssia, vaikka niiden mukaiset merkitykset teksteistä löysinkin. Löysin kuitenkin yhden: nimittäin sosiaalityön kielen laajenevan suunnan diskurssin. Vaikka tämä diskurssi ongelmineen onkin hahmottunut vahvasti juuri psykososiaalisen tekstien osana, eivät sen vaikutukset sosiaalityössä ulotu vain nimenomaisesti kyseisen aihealueen teksteihin. Tämä on yksi syy sille, miksi sosiaalityön kielen laajeneva suunta kuvaa alan laajempaa puhetapaa, toisin sanoen diskurssia.
Diskurssilla en kuitenkaan tarkoita jotakin sosiaalityön kaiken puheen kattavaa kuvausta enkä myöskään alalla etsittyjä – ja usein myös löydettyjä – verrattain ehyitä kielen merkityskokonaisuuksia, vaan Michel Foucault’n (2005, 38) luonnehdintaa siitä, ettei kielen diskurssi lopulta ole muuta kuin sanomatta jättämänsä haitallista läsnäoloa. Diskurssi on polku ristiriidasta toiseen aiheuttaen näkyvät ristiriidat, koska tottelee kätkemäänsä ristiriitaa (Foucault 2005, 198).
Kuten Foucault edellä teoretisoi, diskurssi on yleinen puhetapa, jonka merkityksiä ei ole tunnistettu ja tunnustettu. Koska kielen laajenevan suunnan voi ymmärtää sosiaalityön tutkimuksen kielen ongelmien jäsennyksenä tai yhteenvetona, pyrin sen avulla tavoittamaan juurikin sitä, mikä suomalaisen sosiaalityön tekstien kulussa on nähtävissä ja vaikuttaa, mutta joka on jäänyt sanomatta ääneen. Tässä piiloisuudessaan diskurssi ohjaa tutkimustekstien kulkua haitalliseen suuntaan. Jokin epäselvyyttä aiheuttava voi vaikuttaa ainoastaan kätkettynä, ja lähinnä piiloisuuttahan epäselvyyskin vain tarkoittaa. Seuraavaksi kuvaan löytämäni diskurssin merkityksen tiivistetysti. Kielen laajeneva suunta on siis käsitteellinen välineeni, jonka avulla voin kuvata löytämääni sosiaalityön tutkimustoiminnan teksteissä esiintyvää kielenkäytön tapaa.
Tutkimukseni havainnoissa sosiaalityön kielen laajeneva suunta on yleisessä ja keskeisessä roolissa psykososiaalisen merkityksen katoamisessa alan näköpiiristä, sillä laajeneva suunta suuntaa katseensa vain käsitteeseen, innovaatioihin ja vain eteenpäin. Kielen laajeneva suunta ei myöskään pidä kahta eri näkökulmaa mukanaan eikä toisistaan erillään, sillä se pyrkii vain yhdistämään silloinkin kun pitäisi erottaa, ja erottaa silloinkin kun ei tarvitsisi. Näin laajeneva suunta ei tukeudu selventämiseen tavoitteissaan, johdonmukaisuuteen periaatteissaan, ei ota kielen merkitysvälitteisyyttä vakavissaan eikä kohdista katsettaan itseymmärrykseen. Suunta ulottaa psykososiaalisen korjaamaan alalla minkä tahansa tilanteen ja pitää alan hiljaisena silloinkin kun pitäisi esittää kommenttia. Tästä johtuen sosiaalityön kielen laajeneva suunta lopulta kadottaa monelta osin kriittisyyden, itsekriittisyyden ja avoimuuden toimintansa perustoiltaan, tuottaa ongelmallista ristiriitaa tutkimustuloksissa ja haittaa alan käytännön kehittämistä vaientaessaan keskustelun aiheesta, josta on alkanut puhua.
Mistä tällainen puhe- ja toimintatapa sosiaalityön tietotuotannon teksteihin sitten syntyy? Mitä tarkoitusta se alalla ajaa? Asia on tärkeä selvitettävä, sillä sisäisten ristiriitaisuuksien ilmeneminen sosiaalityön teoreettisten tekstien osana aiheuttaa samalla sen, että tekstit välittävät implisiittisesti kyseisiä toimintatapoja alalle. Sosiaalityön tieteellinen tutkimustoiminta on alalla vaikuttavan tiedon keskeinen legitimoija (Walls 1986, 112–117). Toisin sanoen teoreettinen tieto on sosiaalityön tietotuotannon olennainen keino jäsentää ja tuoda esiin alan ilmiöitä ja hyväksyttäviä toimintatapoja (ks. Saurama 2005, 267). Tällaisen tuotetun teoreettisen tiedon avulla tietotuotanto pyrkii määrittämään ja merkityksellistämään alan käsitteistöä ja kommunikoimaan näin yhteiskunnalle sosiaalityön ulkopuolelle, mutta myös aikaansaamaan alan sisäistä keskustelua, joka on välttämätöntä sosiaalityön yhteisen asiantuntijuuden kehittämisessä. Yhteinen ja ymmärrettävä puhe on keskinäisen ymmärryksen perusta (Arnkil 2005, 186).
Katarina Piuva on havainnut sosiaalityön tieteenalaistamisintressin osana ruotsalaisia psykososiaalisen sosiaalityön tekstejä. Piuvan mukaan Ruotsissa kyseinen intressi on ajanut psykososiaalisen sosiaalityön tekstien painotukset kaiken muun, esimerkiksi asiakkaan sosiaalisesta tilanteesta lähtevän, tarkastelun edelle. Ruotsissa sosiaalityö liitettiin yliopistoon vuonna 1977. (Piuva 2007, 261–264, 276–277.) Suomessa sosiaalityö hyväksyttiin itsenäiseksi pääaineeksi yliopistoon vuonna 1999 (Karvinen-Niinikoski 2005, 73). Myös meillä on ilmennyt sosiaalityön tieteenalaistamistarve (Satka 1997, 28–32; Mutka 1998, 40) eli tarve muodostaa sosiaalityöhön omaa teoriaa, rakentaa alan tietotuotannon auktoriteettiasemaa ja koota sosiaalityötä yhteen. Kun edellä ensiksi mainitun tehtävän perustat ovat suomalaisenkin sosiaalityön teksteissä jääneet hataralle pohjalle[3], ovat muut mainitut intressit nousseet tekstien toiminnassa keskiöön. Samalla niiden mukaiset pyrkimykset ovat ajaneet aiheen selventämisen edelle. Siksi sosiaalityön diskurssin suunta on ollut levittäytyä aina uusiin kielen merkitysyhteyksiin, jolloin suunta myös aiheuttaa näkyvät ristiriidat alan tutkimuksen kielessä.
Jälleen juuri kuten Foucault edellä teoretisoi; sosiaalityön teoreettisen kirjallisuuden jatkuvat epäselvyydet syntyvät teksteihin paikkaamaan aiheen haurasta ydintä eli teoriapohjaa. Jo Riitta Granfelt (1993, 177) esitti eksplisiittisesti psykososiaalisen sosiaalityön teoriapohjan jäsentymättömyyden, mutta suomalaisen sosiaalityön muut intressit ovat ajaneet asian ohi, jolloin siihen ei ole kiinnitetty riittävää huomiota. Psykososiaalinen on siis etenkin alan vuorovaikutusta koskeva sosiaalityön teoria, joka on jäänyt vaille kunnollista teoriapohjaa, mistä johtuen myöskään psykososiaalisen käsitteen käyttö ei ole voinut muodostua tieteen periaatteiden mukaiseksi tai tieteelliseksi. Tämä on nähdäkseni juuri sellainen perustava ristiriita, jollaista Foucault (2005, 197–198) piti merkkinä diskurssista ja jota myös jatkuvat rajanvedot – sosiaalityön ja erityisesti psykologian välillä – syntyvät tekstien toiminnassa peittämään ja paikkaamaan (ks. Sipilä, J. 1989, 225; Granfelt 1993, 222–223; Toikko 1997, 184–185 ks. myös Weckroth 2007, 429–432; Toikko 2009, 285–286; Kemmo 2016, 66).
Havainnoistani johtuen ajattelen, että sosiaalityön teoriapohjaa tulee johdonmukaisesti vahvistaa, sillä sekä sosiaalityötieteen että alan yleisen toimintakulttuurin kehittäminen edellyttävät vähintäänkin alan merkitysten ymmärtämisen mahdollisuutta. Oman asiantuntijuuden ymmärtäminen on puolestaan tarpeen jo sinällään ja myös alan arvostuksen lisäämisessä osana moniammatillista toimintaa (Korpela 2014, 138–139; Metteri, Valokivi & Ylinen 2014, 330). Tekstien välityksellä sosiaalityössä opitaan esimerkiksi uskallusta ja ymmärrystä epäkohtien esittämiseen ja eriävään mielipiteeseen, jonka hyväksyttävä esittäminen alalla kuin alalla pitkälti edellyttää, että kyseisessä toimintakulttuurissa on tapana näin myös toimia. Sosiaalityö ehdollistuu tutkimuksellisten tekstien välityksellä, joten jos alan tietotuotannon teksteistä uupuu analyyttisyyttä, huolellisuutta, kriittisyyttä ja itsekriittisyyttä, ei näitä samoja periaatteita voi juurikaan olettaa ja odottaa löytyvän alan oppimisympäristöistäkään (ks. Saarnio 1986, 37–38). Käytännössäkin erityisen vaikeat asiat avautuvat vain jos on kykyä katsoa niitä toisin (Pösö 2004, 12–14; Hurtig, Nikupeteri & Laitinen 2014, 253). ”Vakiintunut ja kyseenalaistamaton tiedon kategorisointi voi estää rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön edistämisen ja sen toteutumisen palvelujärjestelmässä” (emt., 277). Lisäksi kielen merkitykset ylipäätäänkin rakentuvat vasta tuotettujen merkityserojen kautta (esim. Jokinen & Juhila 1991; 38; Jokinen 1999, 39–40).
Alan merkitykset eivät rakennu ymmärrettäviksi alati laajenevan suunnan kautta vaan sosiaalityön tietotuotannon tulisi kääntyä kohti itseymmärrystä; itsesuhdetta. Tämä on ollut syynä sille, miksi olen tässä kirjoituksessani ja gradutyössäni halunnut katsoa sosiaalityön tuttujen teemojen merkityksiä alan tietotuotannon teksteistä. Puhe ei nyt siis ole ollut sosiaalityön uudesta asiantuntijuudesta, vaan pikemminkin hyvin suppeasta yrityksestä ymmärtää hieman alan vanhempaa ydintä, mikä vasta voi mahdollistaa sen kriittistä arvioimistakin. Loppujen lopuksi sosiaalityön kiinnittäminen tiedeyhteisöönkin onnistuu vasta ja vain tieteen periaatteiden mukaisella ja niitä vahvistavalla toiminnalla. Teoriakaan ei voi niin sanotusti kellua tyhjän päällä, vaan se tulee kunnolla perustaa. Sosiaalityön teoria on edelleenkin turhan heppoinen ja osin unohdettukin laji myös suomalaisessa sosiaalityössä, sillä kukas kissan hännän nostaisi, jos ei kissa itse. Pelkään pahoin, että tällä nykyisellä menolla sosiaalityö on lähinnä vain itse poistamassa itseään yliopistoyhteisöstä.
Jussi Kemmo
sosiaalityöntekijä
_____________
[1] On myös ajateltu, ettei ihmisten ole edes mahdollista olla kommunikoimatta keskinäisissä toimissaan (Watzlawick, Bavelas & Jackson 1967).
[2] Sosiaalityön hiljaisuuden kulttuuri on alalla keskusteltu aihe (esim. Mutka 1998, 123–127).
[3] Sosiaalityön käytännön ja tieteen välisen suhteen nähdään jääneen perustoiltaan ongelmalliseksi (Saarnio 1986, 28–31; Satka 1997, 31).
_____________
Kirjallisuus
Arnkil, Tom Erik (2005) Metaforat, dialogisuus ja käytäntötutkimus. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 173–200.
Foucault, Michel (2005) Tiedon arkeologia. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Tampere: Vastapaino.
Granfelt, Riitta (1993) Psykososiaalinen orientaatio sosiaalityössä. Teoksessa Riitta Granfelt, Harri Jokiranta, Synnove Karvinen, Aila-Leena Matthies & Anneli Pohjola (toim.) Monisärmäinen sosiaalityö. Helsinki: Sosiaaliturvan Keskusliitto, 175–227.
Hurtig, Johanna, Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja (2014) Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Anneli Pohjola, Merja Laitinen & Marjaana Seppänen (toim.) Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja. Kuopio: Unipress, 250–280.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (1991) Diskursseja rakentamassa. Näkökulma sosiaalisten käytäntöjen tutkimiseen. Tutkimuksia Sarja A, 2. Tampereen yliopisto, Sosiaalipolitiikan laitos.
Jokinen, Arja (1999) Diskurssianalyysin suhde sukulaistraditioihin. Teoksessa Arja Jokinen, Kirsi Juhila & Eero Suoninen Diskurssianalyysi liikkeessä. Tampere: Vastapaino, 37–53.
Karvinen-Niinikoski, Synnove (2005) Sosiaalityön opetus, tutkimus ja kehittyvä asiantuntijuus. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 73–96.
Kemmo, Jussi (2016) Kohti psykososiaalisen sosiaalityön itseymmärrystä. Vuorovaikutus menetelmänä ja käytäntönä suomalaisessa psykososiaalisen sosiaalityön diskurssissa. Pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto.
Korpela, Rauni (2014) Terveyssosiaalityön asiantuntijuus ja kehittäminen. Teoksessa Anna Metteri, Heli Valokivi & Satu Ylinen (toim.) Terveys ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 118–141.
Metteri, Anna, Valokivi, Heli & Ylinen, Satu (2014) Lopuksi: Kohti monialaista keskustelua terveydestä ja sosiaalityöstä. Teoksessa Anna Metteri, Heli Valokivi & Satu Ylinen (toim.) Terveys ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 329–331.
Mutka, Ulla (1998) Sosiaalityön neljäs käänne. Asiantuntijuuden mahdollisuudet vahvan hyvinvointivaltion jälkeen. Jyväskylä: SoPhi.
Piuva, Katarina (2007) The Case of Psychosocial work: The Pedagogic Discourse of Psychosocial Education in Sweden 1938-1989. Social Work Education 26 (3) 261–279.
Pösö, Tarja (2004) Vakavat silmät ja muita kokemuksia koulukodista. Stakes tutkimuksia 133.
Saarnio, Pekka (1986) Vielä kerran sosiaalityön teorian ja käytännön suhteesta. Sosiaalityön Vuosikirja, 86, Helsinki, 26–44.
Satka, Mirja (1997) Sosiaalityö ajassa – ydinkysymysten äärellä. Raportissa Riitta Viialainen & Maisa Maaniittu (toim.) ”Tehdä itsensä tarpeettomaksi?” Sosiaalityö 1990-luvulla. Jyväskylä: Stakes, Raportteja 213, 27–38.
Saurama, Erja (2005) Muutosvallasta käytännössä. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 259–276.
Sipilä, Anita (2011) Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet – Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Kuopio: Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta No. 28.
Sipilä, Jorma (1989) Sosiaalityön jäljillä. Helsinki: Tammi.
Toikko, Timo (1997) Psykososiaalinen lähestymistapa sosiaalityössä. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti Janus (2), 169–185.
Toikko, Timo (2009) Tapauskohtainen sosiaalityö. Teoksessa Mikko Mäntysaari, Anneli Pohjola & Tarja Pösö (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS-kustannus, 271–291.
Walls, Georg (1986) Sosiaalityön tietoperusta ja organisointi. Teoksessa Antti Karisto & Tapani Purola (toim.) Sosiaalityön kehittäminen. taustoja, reunaehtoja, näkökulmia. Oppimateriaaleja 1. Helsinki: Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 109–129.
Watzlawick, Paul, Bavelas, Janet, Beavin & Jackson, Don D. (1967) Pragmatics of human communication. A study of interactional patterns, pathologies and paradoxes. New York: Norton.
Weckroth, Antti (2007) Mitä merkitsee ”psykososiaalinen” päihdehoidossa? Yhteiskuntapolitiikka-YP 72 (4), 426–436.
(30)
Yhteisön voimaannuttava vaikutus vanhustyössä
Pro gradu -työssäni käsittelen vanhusten voimaantumisen kokemuksia mielenterveysryhmissä. Tutkimuksessani haluan kartoittaa ryhmissä käyvien vanhusten kokemuksia toiminnan vaikutuksesta heidän arkielämäänsä ja siitä millaisia toiveita heillä on vanhuksille järjestettävistä palveluista.
Tutkimukseni käsittelee vanhusten voimaantumisien kokemuksia. Toteutin tutkimukseni ryhmähaastatteluina Vanhusten kotipalvelusäätiön kahdessa yksikössä Havurastissa, (Koivukylän Havukoskella) ja Myyrastissa Myyrmäessä. Mielenterveysryhmät paikantuvat sosiaalityössä kolmannen sektorin palveluihin. Vuonna 1972 perustetun kotipalvelusäätiön tehtävänä on edistää vanhusten asemaa ja tukea heidän hyvinvointiaan Vantaan kaupungissa. Tämä on varsin lähellä Sosiaalihuoltolain (1301/2014) 7§ mukaista tehtävää, jossa painotetaan sosiaalityön toimintaa kunnan asukkaiden asuin- ja toimintaympäristöjen kehittämiseksi ja sosiaalisten ongelmien huomaamiseksi ja ratkaisemiseksi.
Vanhusten kotiapusäätiön mielenterveysyhteisöjen toiminta liittää mielenkiintoisella tavalla yhteen 1970-luvun rakenteellisen ja alueellisen sosiaalityön pyrkimykset nykyisiin pyrkimyksiin tukea vanhusten kotona asumista ja toimintakykyä. Toiminnassa otetaan huomioon asiakkaiden omat toiveet, ja toiminta ja retket tapahtuvat asiakkaiden äänestyksen perusteella.
Asiakkaiden kertomukset yhteisöllisen avun merkityksestä arkeen
Tutkin asiakkaiden kertomuksia ja ryhmittelin vastauksia erilaisiin teema-alueisiin. Voimaantumisen ja emansipaation kokemukset tulivat voimakkaasti esille vanhusten vastauksissa. Tämä yllätti minut positiivisesti, sillä kuvittelin aluksi vastaajien kertovan esimerkiksi yksinäisyydestä. Toisena teemana nousi voimakkaasti esille elämänpiiri: vanhukset kertoivat lähtevänsä liikkeelle, kun haluisivat päästä käymään tapaamassa muita. Moni koki ja liikkeelle lähtemisen lisäävän arkiliikuntaa ja toimivan terveyttä ylläpitävänä tekijänä. Ulos lähtemiseen valmistautumista pidettiin joissakin vastauksissa vaikeimpana asiana. Toiminnan vaikutus lisäsi monien vastaajien mukaan arjen rytmiä, ja he osallistuvat mielellään liikuntaryhmiin. Tutun yhteisön läheisyys motivoi ihmisiä lähtemään liikkeelle.
Mielenterveysyhteisöjen toiminta oli täysin vapaaehtoista. Tämä madalsi toimintaan osallistumisen kynnystä. Toiminnan suunnittelemiseen saattoi osallistua tekemällä ehdotuksia ja äänestämällä ehdotuksista. Vapaaehtoisuus lisäsi vanhusten osallisuutta ja motivaatiota osallistua toimintaan. Kotiapusäätiön mielenterveysryhmillä on suuri paikallinen merkitys. Vanhukset kertoivat, että paikasta toiseen liikkuminen ei enää ollut helppoa eikä autottomilla vanhuksilla ollut mahdollisuutta käydä pitkän matkan päässä sijaitsevissa keskuksissa. Tutun ajanviettopaikan läheisyys lisäsi monien vanhusten mielestä arjen turvallisuuden tunnetta. Läheisiä puistonpenkkejäkään ei pidetty kaupunkiympäristössä kovin vaarattomina paikkona.
Yhteisön merkitys yksilön elämälle korostui elämän kriisihetkinä, ja nimesin viidennen teeman elämäntilanteeksi/situaatioksi. Moni vastaaja kertoi aloittaneensa mielenterveysryhmässä käymisen leskeytymisen tai omaishoitajuuden myötä. Vanhukset kokivat, että tuttu yhteisö oli antanut tukea vaikeiden asioiden käsittelyssä ja lisännyt voimavaroja arkeen. Ihmiset kokivat olevansa osa yhteisöä. Vaikeista asioista oli mahdollista puhua muiden ryhmäläisen kanssaan, mutta myös ohjaajille yksityisesti. Yksinäisyyden kokemukset lieventyivät, kun ihmisillä oli mahdollisuus olla osana yhteisöllistä toimintaa.
Toiveita vanhusten palveluista
Vanhukset toivoivat, että omassa asuinympäristössä olisi tarjolla riittävästi palveluita. Lähikaupan toiminnan tilapäinen lakkauttaminen oli hankaloittanut Havukoskella asuvien vanhusten elämää. Vanhukset sanoivat kaipaavansa sitä, että heidän olisi mahdollista vaihtaa muutama sana kotipalvelutyöntekijöiden kanssa, mutta kokivat palvelun liian kiireiseksi. Vanhusten mukana työntekijät vaihtuivat liian tiuhaan: esimerkiksi kotipalvelun työntekijät ja lääkärit vaihtuivat joka tapaamiskerralla. Huonosti liikkuville vanhuksillekin toivottiin mahdollisuutta osallistua sosiaaliseen toimintaan. Havurastin yksikön taannoinen lakkautusuhka sai asiakkaat kirjoittamaan vetoomuksen toiminnan jatkumisen puolesta. Vanhusten toiveena olikin, että palveluita järjestettäisiin heidän ehdoillaan ja heistä heidän toiveensa huomioiden.
Piia Helander
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Kun on huumori yllä, niin ei ne kivut ja särytkään tunnu niin pahoilta”- Vanhusten voimaantumisen kokemuksia kolmannen sektorin vertaistukiryhmissä.
Lähteet
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014
(29)
Venäläisten maahanmuuttajanaisten työmarkkinaosaamista ei osata Suomessa hyödyntää
Pro gradu -tutkimuksessani katson venäläisten maahanmuuttajanaisten työllistymistä naisten silmin. Kysyn heiltä, mikä edesauttaa ja mikä estää työllistymistä Suomessa. Kiinnostuin aiheesta, koska tähän asti tutkimus ei ole tarkastellut erikseen venäläisten naismaahanmuuttajien tilannetta. Naisten ja miesten kokemus ja asema työmarkkinoilla on erilainen, joten on loogista olettaa, että myös maahanmuuttajien kokemukset työmarkkinoista eroavat sukupuolen mukaan.
Aihe kiinnosti minua myös siksi, koska olen itse maahanmuuttaja. Tutkijana jaan haastateltavien kanssa saman kulttuuripohjan ja äidinkielen sekä maahanmuuttajataustan. Käytän omaa taustaani ja kokemustani resurssina tutkimuksessa. Kuten maahanmuutosta tehdyt tutkimukset osoittavat, ei ole mahdollista ratkaista maahanmuuttajien ongelmia, jos ei ymmärrä heidän kulttuuriaan.
Tutkimukseni teoreettiseksi kehykseksi olen valinnut Berryn akkulturaatio teorian, jossa kulttuurien kohtaamisten polut jaetaan integraatioon, assimilaatioon, separaatioon ja marginalisaatioon. Näistä integraatiota olen tutkinut syvällisemmin, käyttäen Karmela Liebkindin, Annika Forsanderin, Liisa Harakkamäen ja Anu Yijälän teoksia. Aineistonkeruumenetelmänä on ollut semistrukturoitu haastattelu ja analyysimetodina on teoriaan perustuva sisällönanalyysi. Haastateltaviksi olen valinnut viisi naismaahanmuuttajaa, jotka ovat muuttaneet Suomeen eri-ikäisinä, eri alueilta Neuvostoliitosta tai Venäjältä ja ovat asuneet Suomessa 2-20 vuotta. Naiset osallistuivat Lapin Yliopiston ja Rovaniemen AMK:n projektiin, joka järjestettiin avoimen yliopiston kautta. Projektiin osallistujat opiskelivat avoimen yliopiston kursseilla ja saivat tietoa koulutuksista sekä neuvontaa, jotta he pystyisivät jatkamaan opiskelua ammattiin jossain korkeakoulussa.
Aiempien tutkimusten mukaan naismaahamuuttajat kokevat enemmän vaikeuksia työllistymisessä verrattuna miesmaahanmuuttajiin. Haastattelemani venäläiset naiset ovat aktiivisia oman työllistymisensä edistämisessä. He käyttävät resurssejaan ja tarjoutuvia mahdollisuuksia sopeutuakseen tilanteeseen. He ymmärtävät suomen kielen oppimisen merkityksen työn haussa. Muutettuaan Suomeen he alkoivat käydä suomen kielen kursseilla ja opiskelivat kieltä myös kotona sekä työharjoittelupaikoissa. Parin vuoden päästä he pystyivät asioimaan suomen kielellä itsenäisesti. Kielen opiskeluun osallistuivat sekä nuoret että vanhemmat naiset. Nuoret naismuuttajat osaavat usein myös englantia ja muita kieliä. Haastattelemani naiset olivat nopeasti luoneet käsityksen suomalaisista työmarkkinoista. Vanhemmat naiset joutuivat toteamaan, että heidän kotimaansa korkeakoulututkinnot eivät tuota Suomessa vastaavaa pätevyyttä eivätkä johda uudessa asuinmaassa työllistymiseen. Sen takia he olivat hakeutuneet heti kielikurssien jälkeen opiskelemaan uusiin ammatteihin tai päivittivät omaa tutkintoaan.
Venäläisiä naisia ei tarvitse motivoida työssä käymiseen
Haastatteluissa kävi ilmi, että venäläisille naisille työ on tie itsenäisyyteen ja itsensä toteuttamiseen. Se on tärkeä ja arvokas osa elämää. Vaikka venäläisessä kulttuurissa perheen äidin rooli on vahva, perheelliset haastateltavat ovat tottuneet yhdistämään perheen, työn ja vapaa-ajan aktiviteetit. Haastattelemistani naisista kolme oli ollut töissä ja naimisissa ennen Suomeen muuttoaan. He olivat ehtineet luoda työuraa Venäjällä. Se, että he uskalsivat jättää tämän kaiken taakseen ja aloittaa elämän uudessa maassa ja uudella kielellä, kertoo naisten rohkeudesta sekä itseluottamuksesta. Ensimmäisen työpaikan löytäminen ei kestänyt pitkään. Aiemmasta elämästä tuttu kyky yhdistää eri rooleja edesauttoi heitä aloittamaan pätkätöiden tekemisen pian maahanmuuton jälkeen, ja samalla hoitamaan perhevelvollisuudet ja/tai opiskelun.
Kuitenkin jopa nämä itseensä luottavat aktiiviset venäläiset naismaahanmuuttajat kokevat työllistymisessä vaikeuksia. Vaikka maantieteellisesti Venäjä ja Suomi ovat naapureita, kulttuurierot ovat isoja. Venäläisille naisille työ tarkoittaa paljon enemmän kuin ansiotulon lähde, se on heille itsensä toteuttamisen paikka. Aluksi naiset työllistyivät esimerkiksi apulaisopettajiksi, varhaiskasvatuksenopettajiksi, siivoojiksi, tarjoilijoiksi ja hoitoapulaiseksi. He kuitenkin kokivat, etteivät näissä tehtävissä voineet toteuttaa itseään ammatillisesti. Naiset haaveilevat saavansa tässä maassa vastaavan aseman kuin heillä oli Venäjällä sekä työllistyvänsä samalle alalle. Korkeakoulun diplomien rinnastamisen vaikeus sekä selkeä syrjintä työpaikoissa vaikeuttavat tavoitteen saavuttamista. Ulkoisesti, objektiivisten tekijöiden kautta tarkasteltuna, naisten tilanne saattaa näyttää onnistuneelta integraatiolta: heillä on työ, perhe, kavereita ja he osaavat suomen kielen. Subjektiivisesti naiset eivät kuitenkaan tunne integroituneensa. He eivät halua, että heidän miehensä rahoittaa heidän elämänsä (tai ehkä suomalaiset miehet eivät suostu tähän) ja sen takia he joutuvat ottamaan vastaan jokaisen työtarjoukseen, vaikka tarjottu työ ei usein vastaa heidän tutkintojaan tai työkokemustaan eikä edistä työuraa. Naiset pyrkivät todistamaan osaamistaan opiskelemalla uutta ammattia.
Maahanmuuttaja tarvitsee räätölöityjä palveluita
Jos tilannetta katsoo yhteiskunnan kannalta, naiset ja heidän osaamisensa sekä korkeakoulututkintonsa ovat resurssi, joka on jäänyt käyttämättä. Integraatioteoria korostaa integraatioprosessin kaksisuuntaisuutta. Onnistuneessa integraatiossa maahanmuuttaja sopeutuu yhteiskuntaan ja yhteiskunta sopeutuu maahanmuuttajiin. Venäläisten naismaahanmuuttajien integraatiota edesauttaa, jos lisätään työyhteisön ja maahanmuuttajien kanssakäymistä. Esimerkiksi kotoutumisohjelmaan kuuluvat harjoittelujaksot voitaisiin pidentää muutamasta viikosta pariin kuukauteen. Muutamassa viikossa maahanmuuttaja tuskin saa käsitystä työpaikasta, eikä työnantaja ehdi tutustua työntekijään.
Myös maahanmuuttoviranomaisten toimintakäytäntöjä tulisi tarkistaa kohti räätälöidympiä malleja, jotka ottavat nykyistä paremmin huomioon maahanmuuttajan työkokemuksen ja koulutustason. Viidestä haastattelemastani naisesta, kahdella oli positiivinen kokemus työhallinnon toiminnasta, mutta yksi toi esiin edellä mainitun ongelman. Hänet oli lähetetty kursseille ja harjoittelupaikkoihin, jotka eivät vastanneet hänen työkokemustaan ja koulutustaustaansa, eivätkä hänen kiinnostustaan.
Rovaniemellä toimivasta Moninetistä naisilla oli hyvin positiivisia kokemuksia. Moninet on tukenut naisia neuvomalla, harjoittelupaikkoja etsimällä, kieli- ja kulttuuriin tutustumiskursseja järjestämällä sekä tarjoamalla harjoittelumahdollisuuksia myös Moninetissä. Naisten kokemusten perusteella venäjää osaavista työntekijöistä kiinnostuneita työnantajia voisi houkutella nykyistä voimakkaammin yhteistyöhön Moninetin kanssa, tai jopa sopia yritysten kanssa maahanmuuttajille tarkoitetuista työpaikoista. Tässä tarvitaan Elinkeinoministeriön ja Ely-keskuksen apua ja resursointia.
Maahanmuuttajien työllistymistä ja elämäntilanteita selvittävää tutkimusta tarvitaan, jotta maahanmuuttoon liittyvät ongelmat pystytään tunnistamaan. Oman tutkimukseni perusteella on tärkeää tarkastella maahanmuuttajien osaryhmiä, eikä vain kaikkia maahanmuuttajia yhtenä ryhmänä. Toisaalta on tärkeää katsoa tilanteita maahanmuuttajien omasta näkökulmasta ja on hyödyksi, jos tutkijalla on tutkittavien kanssa yhteinen kieli-ja kokemustausta. Näin tutkimus tukisi osuvampien ratkaisujen löytymistä.
Marina Niemelä
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Venäläisten maahanmuuttajanaisten työmarkkinakiinnittyminen Suomessa. 2017.
(28)
Kun palvelun vastaanottaminen vaatii työtä
Kuvitelkaa normaali pikkulapsiperhe, jossa on yksi tai kaksi pientä, alle kouluikäistä lasta. Kun tämän perheen vanhempi lähtee lasten kanssa asioille, on pelkkä liikkeelle pääseminen jo oma operaationsa. Mutta mitä jos pieniä lapsia olisikin kolme, tai viisi? Ja niiden lisäksi alakouluikäisiä jokaiselle luokka-asteelle oma? Millaisten asioiden äärellä tuolloin ollaan, että perhe pääsee ylipäätään yhtään mihinkään?
Tällaisten haasteiden edessä suurperheet usein ovat. Pelkkä arkisten asioiden hoito kodin ulkopuolella, kuten neuvolakäynnit, kauppareissut ja vastaavat vaativat tarkkaa suunnittelua ja yleensä sen, että joku jää huolehtimaan kotiin muista lapsista. Koska esimerkiksi lasten neuvolakäynnit ovat juuri kyseisen lapsen omia käyntejä, ei niihin voi ottaa koko sisaruskatrasta mukaan, mutta pieniä lapsia ei voi jättää kotiinkaan, joten jonkun pitää huolehtia heistä. Mahdollisuudet siihen, että molemmat vanhemmat olisivat mukana asioilla, ovat pienet.
Suurperheet sosiaalityön asiakkaina
Tutkin omassa pro gradu -työssäni suurperheiden kokemuksia sosiaalityön asiakkuuden näkökulmasta. Sen kautta nousi selkeästi esiin ne haasteet, joita suurperheet kokevat perheen suuren lapsimäärän vuoksi jo pelkästään sosiaalipalveluiden vastaanoton tasolla. Asia, joka voi olla itsestäänselvyys yhden tai kahden lapsen perheessä, kuten koko perheen oleminen yhdessä paikassa yhtaikaa, varsinkin kodin ulkopuolella, voi olla valtava haaste suurperheille.
Kun suurperhe tarvitsee sosiaalityön tukea, ovat tuen tarpeet aivan samanlaisia kuin muissakin perheissä. On haasteita vanhemmuudessa, taloudellisia huolia, perheenjäsenen sairastumista, uupumusta ja monia muita haasteita. Suurperheet ovat tässä mielessä aivan tavallisia perheitä, eikä suuri lapsimäärä tee sinällään perhettä huonommin toimivaksi, eikö myöskään paremmin toimivaksi. Suuri lapsiluku ei kerro huonosta vanhemmuudesta, mutta se ei myöskään tee kenestäkään automaattisesti hyvää vanhempaa. Palvelujärjestelmämme ei kuitenkaan aina osaa tunnistaa suurperheiden erityisyyttä tuen tarvitsijoina.
Esimerkiksi kotipalvelun tuki, joka tutkimuksessani nousi selkeästi hyvin tarpeelliseksi ja hyväksi koetuksi palveluksi, on usein mitoitettu pienempien perheiden tarpeelle. Siinä missä yhden tai kahden lapsen perheessä parina päivänä viikossa muutaman tunnin käyvä kotipalvelu voi olla hyvinkin riittävä ja hyödyllinen apu, niin suurperheessä työmäärä on yksinkertaisesti niin iso, että myönnetyt tunnit eivät riitä kuin pintaraapaisuun.
Lisäksi pelkkä tuen vastaanottoon valmistautuminen voi vaatia suurperheitä paljon organisointia ja työtä. Erityisesti kodin ulkopuolelle suuntautuva tuki, kuten perheneuvola, mahdolliset terapiat, lastensuojelun tapaamiset ja monet muut voivat olla hyvin haastavia suurperheiden näkökulmasta, koska suuren lapsimäärän vuoksi molempien vanhempien on vaikea päästä yhtaikaa kodin ulkopuolelle. Perhetyö taas koettiin yleensä lähinnä ylimääräisenä haittatekijänä, sillä kodinhoitoon osallistumaton perheohjaaja oli vain yksi henkilö lisää kotona, joka piti huomioida.
Siltoja rakentava tuki
Tutkimukseeni osallistuneet suurperheet kokivat, että kotiin saatava, konkreettinen apu on toimivinta mahdollista tukea. Auttavat kädet, jotka helpottavat arjessa, sekä tuki joka mahdollistaa vanhempien osallistumisen yhdessä esimerkiksi yksittäisen lapsen palaveriin kodin ulkopuolella. Lisäksi tärkeänä koettiin, että toimijoita ei ole liikaa, vaan tuki keskitettäisiin.
Kutsunkin tätä tukea siltoja rakentavaksi tueksi. Tuki, joka rakentaa siltoja kodin ja palvelun välille, sekä siltoja eri toimijoiden välille. Tällaisen tuen avulla perheen jäsenet pääsisivät sen avun piiriin, jota he tarvitsisivat, ja toisaalta avuntarjoajat osaisivat koordinoida toimintaansa niin, että perhe ei ylikuormitu niiden keskellä.
Kuten jo aiemmin totesin, suurperheet ovat kaikessa moninaisuudessaan aivan tavallisia perheitä lapsimäärästä huolimatta. Syyt heidän tuen tarpeelle sosiaalityössä eivät poikkea muista, mutta siinä miten heitä tuetaan, ja millaisilla palveluilla, olisi kehittämisen paikka. Palvelut pitäisi mitoittaa riittävän laajaksi, ja ne pitäisi toteuttaa siten, että perheet voivat ne ottaa vastaan ilman, että vastaanotto itsessään kävisi työstä.
Tero Nevala
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Suurperheiden vanhempien kokemuksia sosiaalityöntekijöiden asennoitumisesta. Lapin yliopisto 2017.
Minkälaista sosiaalityön asiantuntijuutta ja osaamista tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa?
Pro gradu-tutkielmassani on tarkasteltu sosiaalityön asiantuntijuutta kunnallisessa aikuissosiaalityössä tulevaisuudessa Lapissa sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta. Tutkimuskysymyksenä on ollut: minkälaisia asiantuntijuuden tarpeita sosiaalityöntekijät ovat kuvanneet aikuissosiaalityössä tulevaisuudessa.
Kuvailen sosiaalityöntekijöiden itsensä esille tuomia osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeita. Rajaavina tekijöinä ovat olleet Lapin maakunnallinen alue, sosiaalityöntekijän ammatissa työskenteleminen kunnan sosiaalitoimessa, aikuissosiaalityö substanssialana sekä ajallinen perspektiivi; tulevaisuus sekä osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuuden näkökulmasta. Aineisto on analysoitu sisällönanalyysin avulla. Ryhmäteemahaastatteluaineiston tavoitteena on ollut kuvata kunnallisessa aikuissosiaalityössä tarvittavaa asiantuntijuutta ja osaamista sekä niiden asiantuntijuuden tiedollisia, taidollisia ja eettisiä ulottuvuuksia. Tavoitteena on ollut myös tarkastella kunnallisen aikuissosiaalityön muutosta yhteiskunnallisessa kontekstissa.
Tutkimustulosten ja kirjallisuuden perusteella aikuissosiaalityöhön liittyvät ulottuvuudet ovat tiedot, taidot ja eettiset periaatteet. Sosiaalityön tiedollisista osaamistarpeista ovat korostuneet yhteiskunnallinen, psykososiaalinen ja oikeudellinen tieto. Oikeudellinen tieto ohjaa vahvasti sosiaalityötä.
Sosiaalityön asiantuntijuus sosiaalityöntekijöiden kuvaamana
Sosiaalityön taidollisista osaamistarpeista ovat nousseet esiin moniammatillisen yhteistyön taidot ja osaaminen. Paljon tukea tarvitsevien asiakkaiden kohdalla moniammatillinen ja poikkitieteellinen verkostotyö on noussut esille ja se lisää sosiaalityöntekijän tehtävänkuvan ja siten myös asiantuntijuuden ja osaamisen tarpeiden kompleksisuutta. Lisäksi kuntouttavan sosiaalityön sekä päihdetyön taidolliset ja tiedolliset osaamistarpeet ovat nousseet aineistossa esiin. Yhteiskunta-ja palvelujärjestelmään liittyvä osaamisen tarve on noussut myös esiin. Asiakkaiden palveluohjaukselle ja sosiaaliohjaukselle on havaittu sosiaalista tarvetta.
Eettisistä asiantuntijuuden tarpeista ja toimintaperiaatteista tutkimustuloksissa ja kirjallisuudessa ovat nousseet esiin oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvoisuuden toimintaperiaatteet. Myös ihmisarvoisen kohtaamisen periaate sekä jännitteet asiakkaiden yksilöllisten ideologioiden, tuen tarpeiden ja yhteiskunnan sekä lainsäädännön välillä ovat korostuneet. Sosiaalityöntekijät ovat toimineet myös yhteiskuntakriitikkoina asiakaskuntansa näkökulmasta ja puolesta.
Sote-ja maakuntauudistuksen suhteen on toivottu parempaa tiedottamista tulevista konkreettisista muutoksista rivityöntekijän kannalta. Sosiaalityöntekijät ovat tuoneet esille, että avoimuus ja tiedottaminen ovat tärkeitä sote-ja maakuntauudistusta ajatellen. Myös sosiaalityön johtajuuden ja asiantuntemuksen merkitystä ja tarvetta on korostettu. Mikäli johtajuuteen ei aktiivisesti osallistuta, jokin muu taho voi ottaa roolin.
Aikuissosiaalityön osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuutta ajatellen ovat tiiviisti kytkeytyneet havaittuihin sosiaalisiin tarpeisiin ja epäkohtiin. Keskiössä on asiakas tarpeineen ja toiveineen, jonka ympärille sosiaalityö ja sen osaamistarpeet rakentuvat.
Sos tt k12: ”…jos ei sosiaalialalla ole sitä johtajuutta ja asiantuntemusta niin joku sen ottaa… Se on ihan turha jossitella ja kun meitä ei huomioida. Jos et tule esiin, anna jotain asiantuntijuutta, ei sua kukaan noteeraa. Se on ihan turha täällä kahvihuoneessa palpattaa menemään, jos sie et mee tuonne ihmisten ilmoille johtajuuteen mukaan.”
Tiina Ketola
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Aikuissosiaalityön osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuudessa sosiaalityöntekijöiden kuvaamina. Lapin yliopisto 2017.
(27)
ADHD-oireisen lapsen erityisen tuen tarpeen tunnistaminen
Ajatus siitä, että yhteiskuntamme tuottaa yhä enenevässä määrin uhmakkaita, omaehtoisia ja levottomia lapsia, on iskostunut mieliimme vahvasti. Näkökulma on passivoittanut meidät siten, että sallimme lapsen oireilla ilman, että perehtyisimme lapsen tilanteeseen riittävän syvällisesti.
Passiivisuuden kehityksen juuret ovat siinä, että näkökulmassamme levottomiin ja muulla tavoin oirehtiviin lapsiin korostuu syyllistäminen. Levottomuuden syytä haetaan muun muassa lapsen elinympäristöstä, yhteiskunnan ja ympäristön jatkuvasta muutoksesta ja liikkeestä, ympäristön ärsyketulvasta, nyky-yhteiskunnan vaatimusten lisääntymisestä ja kaupungistumisesta.
Sen sijaan unohdettu näkökulma on, että kaikkia eri näkemyksiä yhdistää sisäänrakennettu idea siitä, että osa lapsista reagoi herkemmin ympäristön vaikutuksiin kuin toiset. Kutsuimmepa näitä lapsia erityislapsiksi tai vammaisiksi lapsiksi, näemme samaa problematiikkaa: toimintakyky alenee ympäristön vaikutuksesta tai ympäristöstä johtuen. Näin ollen käsite ”vammaisuus” kuvastaa meille parhaiten näiden lasten haasteiden luonnetta, joka näkyy toimintakyvyn alentumisena suhteessa ympäristöön ja sen edellytyksiin.
ADHD – vamma(ko?)
Vammaisuutta on monenlaista, joista selkein on näkyvä vamma. Näkyvän vamman todentaminen on suhteellisen helppoa; se edellyttää havaintokykyä, mutta myös kulttuuristen syy-seuraussuhteiden ymmärtämistä, kuten sen, että fyysiset rajoitteet vaikuttavat yksilön elämässä monella eri tavalla – harrastamisesta arjen askareista suoriutumiseen.
Vammaisuuden toinen muoto, näkymätön vammaisuus, on kuitenkin erilainen. Näkymätön vamma haastaa vastaanottajansa havaintokyvyn. Näkymättömän vamman olemassaolo on helppo kiistää ja toisaalta syyllistää henkilöä tilanteesta. Lasten osalta tätä syyllisyystaakkaa kantavat usein lasten lisäksi vanhemmat.
ADHD on yksi näkymättömän vamman muoto. Tämä johtuu siitä, että ADHD-oirehdinnassa toimintakyky alenee suhteessa ympäristön vaatimuksiin nähden. Mitä nämä vaatimukset sitten ovat? Ne ovat niitä kulttuurisia odotuksia, joita yhteisönä asetamme ja joista johtuen syyllistämme niitä, jotka eivät näistä vaatimuksista suoriudu. Mitä tämä syyllisyystaakka ADHD-oireisilla lapsilla sitten on? Usein se on leima lapsen ilkeydestä, kurittomuudesta ja haasteellisuudesta. Vanhemmilla tämä sama syyllisyystaakka näkyy usein ulkopuoliselle heikkona vanhemmuutena.
Mitä olemme jättäneet huomioimatta?
Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani ADHD-oireisen lapsen oikeutta tukeen. Lopputuloksena oli kolme keskeistä teemaa, jotka ovat ADHD-oireisen lapsen oikeuksien toteutumisen haasteena. Nämä esteet ovat rakenteita, joiden synnyllä on oma historiansa ja taustansa ja jotka tuottavat väliinputoajaryhmiä. Nämä kolme teemaa ovat: Huolen herääminen, vammaisuuden tunnistaminen ja toimivat palvelupolut.
Tulokset kertoivat ristiriitaisesta ympäristöstä, jossa nämä erityislapset ja heidän vanhempansa usein elävät. Vanhemmilla on useinkin tietoa ja ymmärrystä lapsensa erityisyydestä jo hyvin varhaisessa vaiheessa, mutta kuitenkaan he eivät tule kuulluksi. Lapsen oirehdinta näkyy yleensä kotiympäristössä jo hyvin varhain, mistä syystä vanhemmat usein jo hyvin varhaisessa vaiheessa tunnistavat lapsensa erityisyyden. Tähän huoleen tulisi reagoida vaikka esimerkiksi neuvolakäynnillä lapsessa ei mitään erityistä olisikaan havaittavissa.
Vammaisuuden tunnistaminen/tunnustaminenkaan ei siten ole aina ongelmatonta. Erityisyyttä pohtiessa päädytään prosessin edetessä pohtimaan, kuuluvatko nämä erityislapset lastensuojelun asiakkuuteen vai mahdollisesti vammaispalvelujen piiriin? Mahdollista on myös, että asiakkuuden kriteerit eivät ADHD –oireisilla lapsilla täyty kummankaan palvelun piiriin. Useimmiten kuitenkin erityslapset tulevat lastensuojelun asiakkaaksi.
Erityisen tuen tarpeen tunnistaminen?
Erityisperheiden tarkastelu osoittaa, että lastensuojelun tarkoituksen terävöittäminen ja sen kohderyhmien uudelleen tarkastelu olisi enemmän kuin tarkoituksenmukaista. Toisekseen vammaispalvelujen asiantuntemuksen tulisi laajentua koskemaan myös näkymätöntä vammaisuutta. Olisiko tarkoituksenmukaisempaa tarkastella lapsen oirehdintaa vammaisuutena ja tukitoimien puutteena kuin lastensuojelullisena kysymyksenä? Onneksi uudistunut sosiaalihuoltolaki tuli lieventämään tätä raja-aitaa, mutta se ei kuitenkaan poista ongelmaa, mikäli sosiaalihuollon yleiset tukitoimet eivät olekaan riittävät.
Yksi työni keskeinen havainto oli, että ADHD-oireisille lapsille ei ole toimivia palvelupolkuja. Erityisen tuen tunnistamisen tulisi jo lain mukaan toteutua varhaisessa vaiheessa. Kuitenkin nyt huolet jäävät liian usein huomaamatta ja lapsen kasvamisesta odotellaan. Mihin asiakkuuteen lapsi kuuluu? Kuka tätä lasta hoitaa? Kenen vastuulla on järjestää asianmukaiset tukitoimet ja missä järjestyksessä prosessin tulee edetä? Useinkaan vanhemman vastaanottanut taho ei osaa vastata vanhemman kysymyksiin saati ohjata oikeaan paikkaan.
Tällä hetkellä näyttää, että lääkäriprofessio on ainoa, joka on ottanut paikkansa asiantuntijana lapsen erityisten tarpeiden tunnistamisessa ja joka tietää, kuinka näitä lapsia voidaan auttaa. Lääketieteen näkökulma on kuitenkin korostuneesti sairausnäkökulmaa ja tosiasiassa lääketieteen näkökulma kattaa vain pienen osan lapsen elämän kokonaisuudesta, joka koostuu erilaista elinympäristöistä ja erilaisista ihmissuhdeverkostoista.
Sosiaalityön velvollisuutena on varmistaa lapsen edun ja oikeuksien toteutuminen monimutkaisessa palvelujärjestelmässä. On tärkeää tarkastella lapsen tukemista kokonaisuutena siten, että lapsen tukeminen ja ymmärtäminen toteutuvat tosiasiallisesti lapsen erilaisissa elinympäristöissä. Sosiaalityön työvälineitä erityislasten kanssa työskenneltäessä ovat erityinen tuki, omatyöntekijän nimeäminen sekä asiakassuunnitelman tekeminen.
Oirehtiviin lapsiin tulee kohdentaa voimavaroja – heidän tilanteensa tulee nähdä tukemisen arvoisena.
Jenni Tyvitalo
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Vammaisen lapsen oikeus tukeen – Diskurssianalyysi ADHD –oireisen lapsen tunnustetuksi tulemisesta.
(26)
Tunteet sosiaalityössä
Sosiaalityö on tunnetyötä. Tunteita otetaan vastaan ja jaetaan erityisesti asiakaskohtaamisissa.
Tunnetyössä vaaditaan omien tunteiden suodattamista (Hochschild 1983). Vaikka sosiaalityöntekijät kohtaavat työssään monenlaisia tunteita, niin tunteiden tutkiminen on jäänyt vähälle huomiolle, eikä asiasta ole juurikaan käyty julkista keskustelua. Syynä tähän on todennäköisesti se, että työelämässä on perinteisesti korostunut rationaalisuuden vaatimus, eikä tunteille tai niiden käsittelylle ole ajateltu olevan siellä sijaa (esim. Juuti & Salmi 2014, 188). Tunnetyön raskaus on kuitenkin viime aikoina noussut keskustelun aiheeksi. Työolotutkimusten mukaan iso osa alalla työskentelevistä henkilöistä kokee sekä fyysistä että psyykkistä kuormittavuutta. (Husso 2016, 86.) Työhyvinvointi perustuu siihen, että ihmiset pystyvät ilmaisemaan rakentavalla tavalla omia tunteitaan työyhteisön keskuudessa. Jotta työntekijä voisi auttaa asiakasta, hänen itse tulee voida hyvin.
Pro gradu -tutkielmani aiheena oli Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. Tutkielmassani tarkastelin aikuis- ja perhetyössä työskentelevien sosiaalityöntekijöiden kokemia ja kohtaamia tunteita asiakastyössä. Aineistoni perustui sosiaalityöntekijöiden kirjoittamiin tunnepäiväkirjoihin, joissa he kuvaavat työnsä arkea ja niitä tunteita, joita siellä kokevat ja kohtaavat. Tulevana sosiaalityön ammattilaisena olen kiinnostunut siitä, millaisia tunteita työssä kohdataan ja mitkä ovat ne keinot, joiden avulla tunteita on mahdollista käsitellä. Työuupumuksesta on viime aikoina puhuttu enenevässä määrin myös julkisuudessa; mitkä seikat sitä aiheuttavat ja millä tavalla työuupumusta voisi ennaltaehkäistä?
Sosiaalityöntekijöiden kirjoitusten mukaan työssä koettiin tunteita laidasta laitaan. Näkemykseni mukaan sosiaalityöntekijöiden kuvaamat työtunteet voi jakaa kahteen eri ryhmään: kuormittaviin ja voimia antaviin tunteisiin. Tunnepäiväkirjojen mukaan työn arjessa kuormitti erityisesti kiire, joka aiheutti stressiä ja riittämättömyyden tunteita sosiaalityöntekijöille. Kiirettä työpaikoilla aiheuttivat muun muassa organisatoriset tekijät ja liian vähäinen henkilöstömitoitus työyksiköissä, joka lisäsi sosiaalityöntekijöiden työtaakkaa.
Voimia työntekijöille antoivat erityisesti onnistuneet asiakaskohtaamiset. Kokemukset siitä, että pystyi auttamaan asiakasta hänen vaikeassa elämäntilanteessaan, antoivat positiivisia tunnekokemuksia sosiaalityöntekijöille ja kasvattivat heidän ammatillista itsetuntoaan. Sosiaalityötä ei siis voi ajatella pelkästään negatiivisessa mielessä, vaan työ antaa tekijöilleen myös kokemuksia, joista pystyi iloitsemaan ja kokemaan onnistumisen tunteita. Nämä auttoivat työssäjaksamisessa.
Vertaistuki ja omien tunteiden jakaminen työtovereiden kesken auttoivat tunteiden käsittelyssä, esimerkiksi kahvitaukokeskustelut olivat tärkeitä tilanteita henkilökohtaisen tunnetaakan jakamisessa. Tunteiden jakaminen auttoi sosiaalityöntekijöiden kokemuksen mukaan siinä, että henkilökohtainen tunnetaakka väheni tunteista puhuttaessa. Tunnepäiväkirjoja kirjoittaneet sosiaalityöntekijät olivat sitä mieltä, että työyhteisössä vallitseva hyvä keskinäinen ilmapiiri vaikutti ratkaisevasti työssä jaksamiseen. Yhteisöllinen huumori toimi monissa tilanteissa keinona keventää raskasta tunnelmaa sekä yksilöllistä ja yhteisöllistä tunnetaakkaa.
Tunnetyössä työntekijöillä tulee olla mahdollisuus antaa omille tunteilleen palautumisaikaa niin sanottujen tunnetaukojen muodossa. Tunteiden kuunteleminen vaatii taukoja; työntekijöillä tulee olla mahdollisuus sulatella tapahtuneita asioita sekä virittäytyä seuraavaa vuorovaikutustilannetta ja sen tunnevaatimuksia varten. (Molander 2003, 176.) Tutkimusaineistossani tulikin esille, että tunteet koettiin tarpeelliseksi käydä läpi välittömästi niiden kokemisen jälkeen. Työnohjauksessa koettiin ongelmalliseksi se seikka, että sitä järjestettiin vain noin kuukauden välein. Tällöin alkuperäiset tunnekokemukset olivat jo saattaneet muuttaa muotoaan tai mahdollisesti kokonaan unohtuneet.
Tunteet ovat kuitenkin ennen kaikkea subjektiivisia, tämän takia olisi tärkeää, että työntekijöillä olisi työpaikallaan mahdollisuus käsitellä omia tunteitaan yksilöllisillä tavoilla. Työpaikan ilmapiirin tulisi olla rakentunut niin, että se hyväksyisi erilaiset tunteet ja niiden antaisi ilmaisulle sekä käsittelylle siellä tilaa. Myös esimiehillä on merkityksellinen osuus siihen, millaiseksi työpaikan tunneilmapiiri muodostuu.
Tutkimusten mukaan työssä koettu stressi ja kiire ovat merkittävimmät riskitekijät työuupumuksen syntymiselle (esim. Juuti & Salmi 2014, 55). Ajattelen, että sosiaalityöntekijöiden kokemiin työtunteisiin tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota niin organisatorisella kuin esimiestasollakin. Vaikka nykyään työhyvinvointitrendinä on vaikuttanut olevan se, että vastuu omasta hyvinvoinnista sysätään työntekijän henkilökohtaiseksi vastuuksi. Uupumuksen kaltaiset ongelmat tulkitaan alalla usein henkilökohtaisiksi vastoinkäymisiksi. Itsensä hoitamatta jättämisen ajatellaan olevan oma vika. Tällainen ajattelutapa ei huomio sitä, kuinka työelämän käytänteet todellisuudessa ovat rakentuneet ja mitkä ovat yksilön vaikutusmahdollisuudet sen suhteen. Työelämä on rakentunut tiettyjen yhteiskunnallisten ja institutionaalisten rakenteiden perustalle, joita yksilön voi olla mahdotonta muuttaa. (Husso 2016, 86.) Asiat eivät kuitenkaan muutu, elleivät työelämän käytännöt muutu. Työtunteiden huomioiminen vaatii toimenpiteitä myös organisaariselta taholta. Työn arki tulisi olla suunniteltu niin, että työntekijät voivat ilmaista ja käsitellä omia tunteitaan. Tärkeää olisi, että sosiaalityöntekijät saisivat oman äänensä kuuluville asiassa ja heidän tuntemuksensa tulisivat kuulluiksi.
Suviriina Laitinen
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. (2017).
Lähteet
Hochschild, Arlie 1983: The Managed Heart. The Commercialition of Human Feeling. University of California Press, Berkeley.
Husso, Marita 2016: Sukupuoli ruumiillisena tapaisuutena ja elettynä suhteena. Teoksessa Husso, Marita & Heiskala, Risto (toim.) Sukupuolikysymys. Gaudeamus Oy, Helsinki, 33-53.
Juuti, Pauli & Salmi, Pontus 2014: Työ ja tunteet. Uupumuksesta iloon. PS-kustannus, Jyväskylä.
Laitinen, Suviriina 2017: Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. Pro gradu -tutkielma, Lapin yliopisto.
Molander, Gustaf 2003: Työtunteet – esimerkkinä vanhustyö. Työterveyslaitos, Helsinki.
(25)
Elämän suuntaviivoja: Diskurssianalyyttinen tulkinta vammaisuuden ja toimijuuden rakentumisesta elämäkertakeruuaineistossa
Vammaisuus on ilmiönä moniulotteinen. Vammaisuutta voidaan selittää useilla erilaisilla selitysmalleilla, sillä mikään näistä ei yksinään pysty tyhjentävästi kuvaamaan vammaisuutta.
Pro gradu -tutkimuksessamme olemme tarkastelleet vammaisten henkilöiden elämänkerta-aineiston kirjoituksista erilaisia diskursiivisia vammaiskäsityksiä ja toimijuuden rakentamisen tapoja. Tutkimusaineistomme on elämäkertakeruuaineisto ja se on valittu Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston kokoelmista. Aineisto käsittää eri-ikäisten ja eri tavoin vammaisten henkilöiden kirjoituksia elämänhistoriastaan ja elämäntapahtumistaan.
Vammaisuutta tarkastelevasta tutkimuksesta voidaan erottaa kahdenlaista tutkimussuuntausta: vammaisuuden tutkimus ja vammaistutkimus. Tutkimusaiheemme paikantuu yhteiskuntatieteelliseen vammaistutkimukseen (engl. disability studies). Sosiaalityön tutkimukseen aiheemme liittyy siten, että vammaiset henkilöt ovat yksi sosiaalityön asiakasryhmä ja tutkimuksemme tavoitteena on tuottaa tietoa vammaisuudesta ilmiönä.
Tutkimuksessa tarkastelemme vammaisuutta sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksestä, koska käsityksemme mukaan vammaisuus liittyy vahvasti ympäröivään sosiaaliseen ja rakenteelliseen maailmaan. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan vammaisuus on kulttuurisidonnainen ilmiö ja se liittyy aina myös vallitseviin uskomuksiin ja arvoihin. Vammaisuus on kulttuurisesti luotu ilmiö ja sen merkitys ja sisältö ovat riippuvaisia siitä, mitä uskomuksia vammaisuuteen vallitsevassa kulttuuriympäristössä liitetään. (1)
Vammaisuuden tutkimussuuntauksiin kuuluu vammaisuuden subjektiivisten ja kokemuksellisten ulottuvuuksien tutkiminen, joka soveltaa vammaisuuden sosiaalista tulkintaa. Kokemusten tutkiminen tuo huomattavasti lisää tietoa vammaisten olosuhteista ja asemasta ja tämä tutkimussuunta on olennainen. (2) Kokemuksellinen vammaistutkimus on merkittävä, koska sillä on selkeä eettinen perusta ja se sitoutuu vammaisten ihmisten aseman parantamiseen. Samalla sillä kuvataan vammaisten ihmisten pyrkimystä vapautua muiden määräysvallasta ja se on vastapaino ammatillisille avuttomuutta korostaville vammaisuuskäsityksille. Kokemuksellisen vammaisnäkökulman periaatteet ja esitetyt toimivat ratkaisut ovat myös suoraan hyödynnettävissä käytännön toiminnassa. (3)
Monimerkityksellinen vammaisuus
Vammaisuutta voidaan avata yhtäaikaisesti useilla erilaisilla selitysmalleilla. Mikään selitysmalli ei yksin riitä tyhjentävästi kuvaamaan todellisuutta. Käytännössä vammaisuutta voidaan tarkastella eri tavoilla samanaikaisesti. (4) Ymmärrämme tutkimuksessamme vammaisuuden selitysmallit jatkumona ja saman ilmiön eri puolien kuvauksina.
Yksilökeskeinen vammaiskäsitys
Yksilökeskeisen vammaiskäsityksen ytimessä on mielleyhtymä siitä, että yksilön psyykkisen tai fyysisen erilaisuuden vuoksi tämä ei pysty täyttämään yhteisön asettamia vaatimuksia. Yksilökeskeistä näkökulmaa tarkasteltaessa normaaliuden käsite asettuu keskeiseen asemaan. Vammaisuus on merkinnyt poikkeavuutta normeista ja kyvyttömyyttä suoriutua rooliodotuksista. Vammaisuuden olemusta on kuvattu termeillä erilainen, poikkeava, toiseus ja stigma. Vammaisuus on käsitetty perustavanlaatuisesti erilaisuudeksi ihannekansalaisesta ja se on ilmentänyt konkreettisesti ihmisen olemassaolon toista puolta; ihmisen haavoittuvuutta. (5) Vammaisuuden yksilökeskeinen malli sisältää psykologisen ja lääketieteellisen näkökulman vammaisuuteen, joka tarkoittaa psykologista vajeen tai toiminnallisen rajoittumisen olemassaoloa (6).
Vammaisuus sosiaalinen ja yhteiskunnallisena käsityksenä
Ymmärrys vammaisuuden monitahoisesta prosessista on asteittain ja merkittävästi muuttunut yksilöllisestä lääketieteellisestä ongelmasta laajemmaksi sosio-poliittiseksi näkökulmaksi, jossa viitataan koko yhteiskuntaan (7). Vammaisuuden yhteiskunnallisessa mallissa vammaisuus ja siihen liitetyt ongelmat ymmärretään siten, että ne eivät johdu yksilön rajoituksista, vaan yhteiskunnan kyvyttömyydestä tarjota sopivia ja riittäviä palveluita ja ottaa täysimääräisesti huomioon vammaisten ihmisten tarpeet yhteiskunnassa.
Vammaisuutta ovat kaikki ne asiat, jotka muodostavat esteitä vammaisille ihmisille ja heidän osallistumiselleen ja toimimiselleen yhteiskunnassa. Yhteiskunnassa ilmenevät epäonnistumisten seuraukset eivät kosketa vain joitakin yksilöitä, vaan ne syrjivät systemaattisesti vammaisia ihmisiä ryhmänä. (6)
Vammaisuus poliittisena ja ihmisoikeudellisena käsityksenä
Vammaisuuden sosiaalisen tarkastelun myötä kehittyi poliittinen näkökulma vammaisuuteen. Vammaisuuden poliittisessa mallissa korostetaan ihmisoikeuksien näkökulmaa vammaisuuden selittämisessä. Vammaisuus ymmärretään siis olevan seurausta ihmisoikeuksien rikkomisesta. Vammaisuuden poliittinen malli on saanut yhä enemmän tilaa yhteiskunnallisessa ajattelussa. (4) Ihmisoikeusnäkökulma ja käsitys ihmisoikeuksien rikkomisesta vammaisten ihmisten kohdalla haastaa koko ilmiön perustalla lepäävän epätasa-arvon. (8)
Toimijuus käsitteenä
Tärkeä analyyttinen käsite tutkimuksessamme on toimijuuden käsite. Toiminta ja toimijuus ovat filosofian, yhteiskunta- ja ihmistieteiden peruskysymyksiä (9). Toimijuuden ymmärrämme humanistiseen ihmiskäsitykseen pohjautuen, jonka mukaan yksilöt ovat kykeneviä tekemään omia valintojaan ja toteuttamaan päämääriään vapaasti valitsemallaan tavalla. Ihmiset ovat rationaalisia toimijoita ja ovat itseohjautuvia, tavoitteellisia ja luottavat omiin mahdollisuuksiinsa. Toimijuuden kontekstissa vammaiset henkilöt ovat oman elämänsä subjekteja eli aktiivisia toimijoita, eikä toiminnan kohteita, objekteja.
Elämäkertakirjoituksista rakennetut tulkinnat vammaiskäsityksistä ja toimijuuden rakentumisesta
Elämäkertakeruuaineistosta käy esille se, että vamma tai sairaus vaikuttaa kirjoittajien elämään eri tavoin eri elämänkaaren tilanteissa. Yhteistä kertomuksissa näyttäytyi useimmiten olevan se, että kirjoittajat kuvaavat ensimmäiseksi vammaisuuden paikantumista fyysisesti ja sitä kautta diagnoosin vahvistumista ja laajemmin muun elämän kuvaamista vammaisuuden ja sen vaikutusten näkökulmasta.
Kirjoituksia analysoidessamme erotimme kaksi päädiskurssia: kehollisuusdiskurssin ja ristiriitaisuusdiskurssin. Aineiston analyysissa olemme tulkinneet sitä, miten kirjoittajat rakentavat vammaisuutta ja millaisiin asemiin vammaiset ihmiset tulkitsevat tulevansa sijoitetuiksi elämässään, kun he kertovat elämästään ja kokemuksistaan vammaisuuden vaikutuksesta elämässään.
Kehollisuusdiskurssista ilmenee, kuinka vammaiset henkilöt selittävät vammaisuutta lääketieteellisen diagnoosin avulla, jolloin vammasta kertominen avaa laajemmin myös sosiaalisen todellisuuden rakentumista, koska diagnoosit ja fyysis-elimellisen toimintakyvyn kuvaus käsittää huomattavan määrän tietoa. Tulkitsimme kehollisuusdiskurssissa usein esille tulleen yksilökeskeisen ja sosiaalisen vammaiskäsityksen johtuvan osittain siitä, että vammaisuudesta kertominen on monesti arkikielistä, ja se sisältää paljon ihmisten arkielämään liittyviä elementtejä.
Kehollisuudiskurssissa ilmenevä yksilökeskeinen lääketieteellinen selitysmalli johtuu tulkintamme mukaan osittain siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa lääketieteellistä tietoa arvotetaan ja sillä on vahva asema tiedon hierarkiassa globaalisti. Lisäksi tulkitsimme aineiston kirjoituksista, että kehollisuusdiskurssiin paikantuva yksilökeskeinen, lääketieteellinen tieto viittaa yksilöllä olevaan pysyvään ruumiin tilaan.
Kehollisuusdiskurssissa diagnostinen yksilökeskeinen näkökulma vammaisuuteen näyttäytyi merkittävänä. Vamma on kirjoittajien teksteissä nähtävissä ruumiiseen paikantuvana realiteettina ja se myös merkityksellistyy jokaiselle henkilölle omalla tavallaan. Kehollisuusdiskurssissa on viitteitä myös sosiaalisesta ja ihmisoikeudellisesta vammaisuuden mallista. Vammaisuutta voidaan aineistossa tulkita yksilökeskeisen, sosiaalisen ja poliittis-ihmisoikeudellisten vammaiskäsitysten kautta.
Elämäkertakeruuaineistosta tulkitsemastamme ristiriitaisuusdiskurssista on löydettävissä kahdenlaista näkökulmaa. Ensimmäisen näkökulman mukaan vammaisuudesta kirjoitettaessa ristiriita nousi siitä syystä, että henkilöt eivät itse kokeneet vammaisuuttaan ja vammaisuuden vaikutuksia samalla tavoin kuin miten ympäristö sen määritteli.
Keskeiset johtopäätökset
Keskeinen havaintomme oli se, että osa kirjoittajista vamman siivittämistä elämänkokemuksistaan huolimatta kokivat itsensä ensisijaisesti ihmisinä, eikä vammaisina tai muidenkaan erityismääritelmien mukaisina. Toisaalta aineistossa on nähtävissä, kuinka ristiriitaa herätti se, että vammaisen henkilön ja ympäristön tulkinta vamman vakavuudesta ja olemassaolosta eivät kohdanneet. Henkilö koki itsensä vammaiseksi, mutta esimerkiksi tukitoimista päättävät asiantuntijatahot eivät tukeneet henkilön näkemystä, jonka seurauksena ihmisille saattoi aiheutua kohtuuttomia tilanteita.
Tutkimusaineiston perusteella olemme todenneet, että vammaisuus rakentuu 1. yksilön vammasta 2. lääketieteellisestä diagnoosista 3. sosiaalis-institutionaalisista rakenteista sekä 4. poliittisesta ja ihmisoikeudellisesta sääntelystä. Aineistossa vammaisen henkilön tilanne näyttäytyi vahvana ja kannattelevana tilanteissa, joissa yksilön oma kokemus, lääketieteellisen näkökulman antama selitys ja ympäristön tekemä tulkinta yksilön tilanteesta kohtaavat.
Toimijuuden tutkimisen näkökulmasta olimme kiinnostuneita siitä, miten toimijuutta tuotettiin elämäkerran eri vaiheissa. Tutkimuksessamme tuli esille se, että toimijuudesta kertomiseen vaikuttivat elämäntarinoissa ajankohta ja elämäntilanne. Elämäkertakirjoituksissa toimijuus paikantui yksilön voimavaroihin. Toimijuus oli tekijänsä näköistä, tavoitteellista ja elämänvalintoja ohjaavaa. Elämäkertakirjoituksissa kirjoittajat kertoivat tavoitteistaan ja pyrkimyksistään elämässään ja pitivät merkityksellisinä heidän omia sisäsyntyisiä ominaisuuksiaan. Yksilötason toimijuuden diskursseista tuli esille myös se, että ne voivat olla hetkellisiä ja hauraita, eivätkä ne aina edellytä toimijalta välttämättä vahvuutta ja ponnekkuutta. Aineistosta tuli esille näkökulmia, jotka kuvastivat kirjoittajien eritasoista toimijuuden vaihtelua – vahvasta hauraaseen.
Vammaisten henkilöiden toimijuus näyttäytyi myös sosiaalisissa suhteissa rakentuvana, jolloin toimijuutta vahvistivat hyvät ihmissuhteet, oman paikan löytyminen koulutuksessa ja työelämässä. kirjoittajat kuvasivat tärkeäksi mahdollisuuden liittyä osaksi omaa viiteryhmäänsä ilman, että erontekoa heidän ja muiden ikätovereiden välillä tehtiin yksilöllä olevan vamman perusteella. Tulkitsimme, että toimijuuden rakentumisen kannalta kirjoittajille oli tärkeää, että heidät otettiin vastaan tasavertaisina ja samanlaiset mahdollisuudet omaavina nuorina. Elämäkertakirjoituksissa kirjoittajien kuvauksissa opiskelun ja työn aihepiireistä toimijuuden toteutuminen liittyy yksilön mahdollisuuteen liittyä osaksi yhteiskuntaa ja tavoitella merkitykselliseksi kokemaansa elämänuraa.
Hanna-Riitta Kahelin
Miia Klemola
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu –tutkielmaan: Elämän suuntaviivoja. Diskurssianalyyttinen tulkinta vammaisuuden ja toimijuuden rakentumisesta elämäkertakeruuaineistossa. (2017).
Lähteet
-
- Vehmas Simo 2005: Vammaisuus. Johdatus historiaan, teoriaan ja etiikkaan. Tammer- Paino. Tampere.
- Haarni Ilka 2006: Keskeneräistä yhdenvertaisuutta. Vammaisten henkilöiden hyvinvointi ja elinolot Suomessa tutkimustiedon valossa. Stakes raportteja 6/ 2006. Valopaino Oy. Helsinki.
- Lampinen Reija 2007: Omat polut! Vammaisesta lapsesta täysvaltaiseksi aikuiseksi. Edita Prima Oy. Helsinki.
- Kivistö Mari 2014: Kolme ja yksi kuvaa osallisuuteen. Monimenetelmällinen tutkimus vaikeavammaisten ihmisten osallisuudesta toimintana, kokemuksena ja kielenkäyttönä. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi.
- Harjula Minna 1996: Vaillinaisuudella vaivatut. Vammaisuuden tulkinnat suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800-luvun lopulta 1930-luvun lopulle. Hakapaino Oy. Helsinki.
- Oliver Michael 1996: Understanding disability. From theory to practise. Palgrave. New York.
- Barnes Colin, Mercer Geof & Shakespeare Tom 1999: Exploring disability: a sociological introduction. Polity Press. Cambridge.
- Katsui Hisayo 2006: Vammaisten ihmisoikeuksista etelässä. Teoksessa Teittinen Antti (toim.) Vammaisuuden tutkimus. Yliopistopaino. Helsinki, 86 – 119.
- Hokkanen Liisa 2014: Autetuksi tuleminen. Valtaistavan sosiaalisen asianajon edellyttämät toimijuudet. Acta Universitatis Lapponiensis 278. Lapin yliopistopaino. Rovaniemi.
(24)
Monikulttuurista väkivaltatyötä tekemässä – Intersektionaalisten tekijöiden huomioiminen maahanmuuttajanaisten parissa tehtävässä turvakotityössä
Maahanmuuttajanaisten lähisuhdeväkivallan kokemuksista selviytymistä ja irtaantumista vaikeuttavat maahanmuuttobyrokratia ja suomalaisen yhteiskunnan rakenteissa piilevät eriarvosuutta luovat tekijät.
Pro-gradu -tutkimuksessani tarkastelin lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa tehtävää väkivaltatyötä turvakodeissa. Aineisto on kerätty haastattelemalla seitsemää työntekijää neljästä eri turvakodista.
Tutkimustehtävänä oli tarkastella sitä, millaisena lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa tehtävä väkivaltatyö näyttäytyy turvakodeissa ja onko lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten kohdalla nähtävissä intersektionaalisia tekijöitä, jotka vaikuttavat väkivaltakokemuksista selviämiseen tai väkivaltaisesta suhteesta irtaantumiseen?
Intersektionaalisten tekijöiden löytymisen kannalta tavoitteena oli myös tarkastella sitä, miten nämä tekijät on huomioitava turvakodeissa tehtävässä väkivaltatyössä? Intersektionaalisuudella tarkoitetaan useiden syrjintää aiheuttavien tekijöiden kuten sukupuolen, luokan, etnisyyden, seksuaalisuuden, rodun, iän ja terveyden kaltaisten, identiteettejä ja erontekoja tuottavien kategorioiden olemassaoloa sekä niiden välisten ja toisiinsa monimutkaisissa suhteissa olevien kytkösten kriittistä tarkastelua (Karkulehto ym. 2012, 1).
Kulttuuristen tapojen ja erityistarpeiden kunnioittaminen työskentelyn lähtökohtana
Tutkimuksesta kävi ilmi, että turvakotien työntekijät huomioivat ja kunnioittavat maahanmuuttajataustaisten naisten erityistarpeita- ja tapoja turvakotien arjessa. Tällaisia olivat muun muassa ruokailutapojen -ja tottumusten sekä uskonnon harjoittamisen mahdollistaminen.
Lisäksi työntekijät toivat esiin maahanmuuttajanaisten oman kielen tärkeyden, joka tulee huomioida siinä, että naisille mahdollistetaan vaikeista ja herkistä asioista puhuminen heidän omalla kielellään. Oman kielen käyttöön kiinnitettiin huomioita myös tulkkien käytössä ja valinnassa, sillä väkivallan vaikean aiheen vuoksi maahanmuuttajanaisten voi olla vaikeaa puhua tilanteestaan esimerkiksi miestulkin välityksellä.
Kieleen kiinnitettiin huomioita myös käsitteistön ja työskentelytapojen osalta, sillä länsimaiset toimintatavat eivät välttämättä istu sellaisenaan erilaisesta yhteiskunnasta tulevan auttamiseen. Tällöin joudutaan huomioimaan maahanmuuttajanaisten taustat ja kokemukset viranomaistahoista, sillä maahanmuuttajanaisilla ei ole välttämättä aiempia kokemuksia auttamistyöstä tai länsimaiseen itsereflektioon ja autonomiaan tähtäävästä dialogisesta työskentelystä.
Kielen ja käsitteistön suhteen kiinnitettiin huomioita myös siinä, että useissa maissa suomalaisille väkivaltatyössä käytetyille käsitteille ei ole välttämättä olemassa käännöksiä maahanmuuttajanaisten omalla kielellä tai että eri kielissä käytetyt emotionaaliset merkitykset voivat olla erilaisia eri ihmisille.
Tärkeäksi nähtiin myös mahdollisten maahanmuuttajakollegoiden ja vapaaehtoisten työntekijöiden kulttuurinen osaaminen, jonka koettiin edistävän maahanmuuttajanaisten asennetta avun vastaanottamisessa sekä tuovan kulttuuritietämystä myös suomalaistaustaisten työntekijöiden keskuuteen. Maahanmuuttajataustaisten vapaaehtoisten panos nähtiin arvokkaana lisänä paitsi turvakotien arjen työssä myös mahdollisena tukihenkilönä jatkumisena turvakotijakson jälkeen. Tätä tulisi mielestäni korostaa enemmän monikulttuurisessa väkivaltatyössä, jossa maahanmuuttaja-vapaaehtoiset tulisi nähdä voimavarana paitsi turvakotien arjen työssä, myös kielen ja kulttuurin tuntemusta tuovana lisänä.
Lisäksi maahanmuuttaja-vapaaehtoiset voivat edistää maahamuuttajanaisten kotoutumista sekä tukea naisten väkivaltaisesta suhteesta irtautumista myös turvakotijakson jälkeen, erityisesti silloin, jos väkivaltaa kohdanneilla maahanmuuttajanaisilla on muutoin puutteelliset sosiaaliset verkostot.
Neuvonta- ja palveluohjaus osana kokonaisvaltaista väkivaltatyötä
Aineistosta nousi esiin myös neuvonta- ja palveluohjauksen välttämättömyys, joka jakoi kuitenkin työntekijöiden näkemyksiä siitä, miten sen nähtiin asemoituvan väkivaltatyöhön. Osa haastateltavista koki, että vaikeassa elämäntilanteessa olevan asiakkaan juoksuttaminen luukulta luukulle on tarpeetonta, koska asiakkaan kokonaistilanteiden hoito voidaan ottaa haltuun myös turvakodeissa. Tiedon lisääminen yhteiskunnan eri palveluista ja naisten oikeuksista nähtiin vahvistavan naisten autonomisuutta ja edistävän näin myös voimaantumista.
Toiset työntekijät taas kokivat, että heille jää liian paljon hoidettavaksi sellaisia käytännön tehtäviä, jonka nähtiin kuuluvan pääsääntöisesti muille tahoille. Tällaisiksi tekijöiksi työntekijät nostivat muun muassa asunnon hankintaan liittyvät toimet, koska maahanmuuttajanaiset tarvitsevat kielivaikeuksien vuoksi niissä usein intensiivisempää apua kuin valtaväestöön kuuluvat. Käytännön asioiden hoitamisten nähtiin täten vievän aikaa varsinaiselta väkivaltatyöltä.
Väkivallan monisyisen luonteen vuoksi on kuitenkin tärkeää, että naisten irtautumisen syyt eivät jäisi kiinni siitä, etteivät he tiedä mistä ja miten apua voidaan hakea tai eivät saa apua käytännön asioiden hoitamiseen liittyvissä asioissa. Tämä nähtiin myös välttämättömänä, kuten yksi informantti totesikin: “eihän sitä voi edes erotakaan, jos ei saa asuntoo tai turvakotijakso venyy sen takia et kukaan ei niinku auta”. Neuvonta- ja palveluohjaukseksi luettiin muiden käytännön tehtävien lisäksi myös maahanmuuttobyrokratiaan liittyvien asioiden selvittäminen, sillä niistä johtuvat tiedonpuutteet näyttäytyivät työntekijöiden puheissa usein yhtenä syynä siihen, miksi naiset eivät uskaltaneet puhua väkivallasta tai tehdä omaa elämää koskevia päätöksiä.
Aineistosta ei käynyt ilmi, auttavatko työntekijät toisinaan maahanmuuttajanaisia myös oleskelulupiin liittyvissä asioissa, mutta Ewaldsin ym. (2013, 23) mukaan sen nähdään kuuluvan oleellisesti väkivaltatyöhön, erityisesti silloin, jos naisten oleskelulupa on väkivallan tekijästä riippuvaista.
Intersektionaalisten tekijöiden olemassaolo ja niiden vaikutusten huomioiminen väkivaltatyössä
Tutkimuksen keskiöön nousivat tekijät, jossa väkivaltaisesta ilmapiiristä irtaantumista ja avun saantia nähtiin haastavan ylirajaisuuden kysymykset, maahanmuuttopolitiikan aiheuttamat epävarmuudet sekä omia oikeuksia koskevat tiedon puutteet. Näiden intersektionaaliksi nimeämieni tekijöiden nähtiin vaikuttavan oleellisesti siihen, miten maahanmuuttajanaisten koettiin kykenevän työstämään väkivallan kokemuksia tai tekevän omaa elämää koskevia ratkaisuja.
Erityisesti näiden nähtiin korostuvan silloin, jos maahantuloprosessit olivat kesken tai muutoin epävarmaa. Maahanmuuttajanaisten nähtiin toisinaan pelkäävän sitä, että väkivallan paljastuminen voi vaarantaa suoraan heidän oman tai lasten maahan jäämisen mahdollisuuksia. Ylirajaisuus ja epävarmuudet nähtiin liittyvän myös siihen, että maahanmuuttajanaiset joutuvat huomioimaan päätöstensä seurauksia myös suvun tai yhteisön näkökulma huomioiden.
Haastateltavat toivat esille, että suku ei välttämättä hyväksy naisen päätöstä erota väkivaltaisesta liitosta, joka voi liittyä kulttuurisiin käsityksiin mieheydestä ja naiseudesta tai se voidaan nähdä suvun kunniaa loukkaavana häpeällisenä tekona.
Tutkimuksesta kävi myös ilmi, että maahanmuuttajanaiset kokevat syrjintää ja epätasa-arvoisuutta myös palveluiden saannissa. Tämä näkyi erityisesti turvakotijakson jälkeisten palveluiden saannissa, sillä useissa sekä julkisissa että kolmannen sektorin palveluissa ei ollut aina mahdollisuutta tulkkien käyttöön. Erityisesti maahanmuuttajien keskuudessa viranomaisverkostolla voi olla vahvempi rooli sekä auttajina, mutta myös puuttuvien sosiaalisten verkostojen paikkaajana.
Turvakotijakojen verrattain lyhytkestoisuus ei useinkaan riitä kaikille väkivaltaa kohdanneille, vaan toisinaan väkivallasta tai väkivaltaisesta suhteesta irtaantuminen vaatii pitkäkestoista apua ja tukea. Tämän avun jääminen puutteelliseksi nähtiin vaarantavan huomattavasti naisten selviytymistä. Aineistosta kävi ilmi, että perheelliset huomioidaan yksin tulevia aikuisia paremmin palveluiden saannissa, koska perheiden asioiden hoitaminen siirtyy lasten kautta usein sosiaalitoimen vastuulle.
Väkivallasta puhuminen tai avun hakeminen on ylipäätään vaikeaa monille väkivaltaa kohdanneille, mutta maahanmuuttajanaisten kohdalla näiden nähdään moninkertaistuvan kielitaidottomuuden, palvelujärjestelmän ja lainsäädännön tuntemattomuuden vuoksi. (Kyllönen-Saarnio & Nurmi 2005, 46). Nämä tekijät näyttäytyivät myös omassa tutkimuksessani avunsaantia rajoittavina tekijöinä, mutta väkivallan kokemusten ja avun saamisen valossa tulee huomioida, että vaikka irtaantumista rajoittavat tai estävät syyt ovat pitkälti universaaleja, voi maahanmuuttajanaisten kohdalla siihen vaikuttaa myös kulttuuriset syyt tai yhteiskunnan rakenteissa olevat tekijät, jotka luovat naisille epävarmuutta vaikeuttaen näin sekä avun hakemista, että väkivallasta selviytymistä.
Taru Vitikka
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Monikulttuurista väkivaltatyötä tekemässä – Intersektionaalisten tekijöiden huomioiminen maahanmuuttajanaisten parissa tehtävässä turvakotityössä. 2017.
Lähteet
Ewalds, Helena & Arponen, Aino & Manns-Haatanen, Heidi & Ruuskanen, Kristiina & Laaksonen, Sari & Huopalainen, Kristina & Virtanen, Miialiila & Tuormaa, Tuija 2013: Turvakotipalvelujen kansalliset laatusuositukset. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos. Helsinki.
Karkulehto, Sanna & Saresman, Tuija & Harjunen, Hannele & Kantola, Johanna 2012: Intersektionaalisuus metodologiana ja performatiivisen intersektionaalisuuden haaste. Naistutkimus 25 (2012). 17–28.
Kyllönen-Saarnio, Eija & Nurmi, Reet 2005: Maahanmuuttajanaiset ja väkivalta. Opas sosiaali- ja terveysalan auttamistyöhön. Sosiaali- ja terveysministeriön oppaita 2005 (15). Helsinki.
(23)
Diverse experiences, knowledge and skills is evident in gerontology social work.
Working with ageing clients presents various experiences, different types of knowledge and skills. This research found out that first, gerontology social workers experiences in their work involved four main encounters which are, professional base, client, multidisciplinary team, and the society. Secondly gerontology social workers’ apply a combination of factual, theoretical, and practice knowledge in their work and thirdly gerontology social workers utilise interaction, writing, interviewing and organization skills in their work.
Components of interactions
Professional base
A lot of approaches I use daily like case management is what I was trained in social work, In terms of profession gerontology social work is related to working with ageing and older people’s well-being. One utilizes common methods such as empowerment approach, use of case management, as well as the use of reminiscence method to supporting the elderly clients and their families.
Gerontology social work professional encounters are based on social work profession principles and gerontology social work. Gerontology social workers described their work as mandated by the social profession and gerontology social work, they pointed out that their methods such as case management, knowledge base and theoretical backgrounds is founded on social work. They construct meaning and act within the scope of these two professions.
The Client
Gerontology social workers experiencse are centred in the care of their client who are 65+ years. Interactions with the clients forms basic context of their work, in this encounters social workers apply various approaches to aid their client needs.
Multidisciplinary team
Gerontology social workers engage in cooperative interactions with other professional working with elderly clients such as nurses, doctors, ward managers, institutional care centres managers, home care services managers, mental health care professionals, adult social workers and other public services. The different perspective of all various workers enhances an holistic care of the patience as well as allowing an opportunity to learn from each other.
The society
Gerontology social workers experience interaction with the society/community. They view their work as involving the community which forms the context of their work. The ageing individuals live in the community which has rules, culture, norms and other different organisations including families. Society provides aspects of political unit that establishes policies and programmes for the ageing. The political organisations and leadership have effect on the ageing populations. One of the participants lamented that the government has been cutting resources for prevention services across all sectors of public services. There was agreement though, that the establishment of the new law supporting the functional capacity of the older population & social-health services for elderly 28.12.2012/980, was of significant boost to ensuring the risk clients were brought into awareness through public participation.
Combination of factual, theoretical and practice knowledge
There is no manual that I need to read every day how to handle clients’ situation, through doing work I develop knowledge. I can easily step back and think through other situations I have had, the various laws I have applied before, the approach I have taken before, the colleague advice on so and so case.
The knowledge about ageing, aged and the diseases associated with age was notes important for a social worker working with elderly clients. Other areas of knowledge that were mentioned includes the knowledge of social and healthcare organization, various services offered by other sectors, elderly policies, the criteria for right to services, social work core values and methods. Gerontology social workers gain knowledge in practice, during home visits, sharing ideas and through interrelating with other professionals and experts.
Interaction, writing, interviewing and organization skills
When working with the elderly one requires several techniques like interviewing, one has to make sure to ask open ended questions not just a yes or no answers. By so doing you allow the clients to tell their feelings. I think having empathy, dignity and worthy of a person demands that you allow them tell their feelings and ideas, without judging them
Gerontology social workers reported the significant of interviewing and communication skills such as reframing, paraphrasing, summarizing and listening. Gerontology social workers identified utilising advising, guiding and counselling skills to effectively meet requirements of their jobs. It was emphasised the need to promote clients own initiative and boost their self care. Good writing skills are essential in the field of social work, gerontology social workers mentioned their involvement in report writing and giving written opinions about their clients to other sectors which are involved in services production and delivery in this sector.
Faith Kilpeläinen
University of Lapland
Text based on master thesis research 2017 – Gerontology social workers experiences in their work.
(22)
Sosiaalityön subjektiasema sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamissa mielipidekirjoituksissa
Mielipidekirjoitukset tuottavat ja rakentavat omalta osaltaan sosiaalista todellisuutta vaikuttamalla tietoomme, uskomuksiimme, arvoihimme, sosiaalisiin suhteisiimme ja identiteetteihimme (1). Mielipidekirjoitukset välittävät meille tietynlaisia tulkintakehyksiä, jotka ohjaavat ymmärtämään ja havainnoimaan todellisuutta tietystä näkökulmasta käsin ja rakentavat toimijoille tietynlaisia subjektiasemia sekä vakuuttavat ja suostuttelevat meitä tavoittelemiensa päämäärien taakse (2).
Pro gradu -tutkielmassani halusin selvittää sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamissa lastensuojelua käsittelevissä mielipidekirjoituksissa ilmeneviä subjektiasemia ja subjektiasemien välisiä suhteita. Subjektiasema tarkoitti tutkimuksessani viitekehystä, jonka mukaan ihmisen identiteetti muotoutuu, valikoituu ja neuvotellaan tilannekohtaisesti kussakin vuorovaikutuksellisessa suhteessa ja/tai tilanteessa yhä uudelleen (3).
Tutkimukseni tulokset osoittivat toimijoiden subjektiasemien jakautuvan neljään toimija-asemaan: julkisen vallan, asiantuntijatiedon, sosiaalityön ja sosiaalityön asiakkaiden, lasten ja vanhempien, subjektiasemaan.
Sosiaalityö ja julkinen valta
Mielipidekirjoituksissa julkinen valta (lainsäädäntö, poliittiset päättäjät, kuntien/kaupunkien johtavat viranhaltijat) oli hyvin vahva, jopa omavaltainen, toimija rajoittaen ja mahdollistaen sekä sosiaalityön että asiakkaiden toimijuutta. Julkisen vallan subjektiasema heijastui kaikkien muiden toimijoiden subjektiasemaan: se pystyi päätöksillään ohjaamaan kokonaisvaltaisesti muita toimijoita.
Sosiaalityön subjektiasema asettui siis suhteessa julkisen vallan määräysvaltaan ja tätä kautta lastensuojelun toimintaympäristössä ja toimintakäytännöissä mahdollistuviin ja rajoittuviin tekijöihin. Sosiaalityön subjektiasema kuvastui pakkona toimia rakenteiden puristuksessa. Sen subjektiasema näyttäytyi sosiaalityön oman ammattietiikan ja markkinaorientoituneen logiikan välisenä toimijuutena: sosiaalityö paini moraalisessa ja eettisessä ristiriidassa asiakkaiden ja rakenteiden välissä.
Kuitenkin julkisen vallan ohjaus- ja määräysvaltaan myös luotettiin. Se pystyi takaamaan ja mahdollistamaan laadukkaan ja korkeatasoisen lastensuojelun sosiaalityön kehystämällä ja linjaamalla lastensuojelupalveluja ja sen toimintakäytäntöjä.
Sosiaalityö ja asiantuntijatieto
Asiantuntijatietoa (tiede/tieto, kuten erilaiset tutkimukset, projektit tai tilastot) hyödynnettiin laajasti mielipidekirjoituksissa toimijoiden subjektiaseman ja/tai toiminnan perusteena/perustana. Asiantuntijatieto toimi hyvinkin erilaisten päämäärien oikeutuksena, sitä hyödynnettiin omien tavoitteiden ja toimija-aseman vahvistamiseksi/osoittamiseksi.
Asiantuntijatietoon viitattiin niin argumentoitaessa lastensuojelun asiakkaiden tilanteista ja tarpeista, kuten osoittamaan lasten hyvinvoinnin uhkatekijöitä, kerrottaessa lastensuojelupalvelujen tilanteesta, kuten lastensuojelun asiakasmääristä, kuin vaadittaessa julkista valtaa käyttämään tietoa/tiedettä päätöksentekonsa tukena.
Sosiaalityö ja asiakkaat
Asiakkaiden subjektiasema oli varsin heikko. Asiakkaista, niin lapsista kuin aikuisista, tehtiin erilaisia luokituksia ja kategorioita, joiden pohjalta varsinaiset päämäärät asetettiin, pantiin täytäntöön ja voitiin saavuttaa. Mielipidekirjoituksissa asiakkaiden toimijuudelle annettiin vain vähän tilaa, he eivät olleet itsenäisiä tietäviä, taitavia ja tasavertaisia toimijoita sosiaalityön rinnalla. Asiakkaiden toimija-asema kytkeytyi sosiaalityöhön: kun asiakkaat saivat sosiaalityön tukea, apua ja ohjausta, heidän mahdollisuutensa toimia ja osaamisensa kasvoivat merkittävästi.
Mielipidekirjoituksissa sosiaalityön subjektiasema näyttäytyi pyrkimyksenä kontrolloida vanhempia ja puolustaa lasten etua. Tosin lasten etu asettui suhteessa sosiaalityön päämääriin, ei niinkään suhteessa lapsien omiin päämääriin tai tarpeisiin. Sosiaalityö toteutti vahvasti viranomaisstatukseen, kontrolliin ja tukeen, perustuvaa toimijuutta. Sosiaalityön subjektiasema näyttäytyi asemana, jolla oli tietoa asiakkaiden tarpeista ja elämismaailmasta sekä siitä, kuinka asiakkaita voitiin auttaa, tukea ja ohjata sosiaalityön keinoin.
Sosiaalityö
Sosiaalityön subjektiasema rakentui suhteessa muihin toimijoihin. Sen subjektiasema kytkeytyi julkisen vallan, tiedon/tieteen ja asiakkaiden subjektiasemiin. Sosiaalityö vaati rinnalleen asiantuntijoiden verkoston, joka koostui julkisesta vallasta ja asiantuntijatiedosta (tieteestä/tiedosta). Se ei pystynyt toimimaan itsenäisesti, yksin, ilman näiden tukea. Asiakkaat olivat puolestaan sosiaalityön toimenpiteiden kohteena.
Mielipidekirjoituksissa pyrittiin vahvistamaan sosiaalityön subjektiasemaa yhteiskunnallisena toimijana/viranomaisena. Suhteessa julkiseen valtaan pyrittiin osoittamaan, että lastensuojelutyötä tekevät sosiaalityöntekijät ovat ammattilaisia ja että sosiaalityö pystyisi toteuttamaan perustehtäväänsä laadukkaasti, tarkoituksenmukaisesti ja oikea-aikaisesti osaavien ja pätevien sosiaalityöntekijöiden toimesta, mikäli vain julkinen valta takaisi, mahdollistaisi ja järjestäisi tämän (oikeilla päätöksillä ja resursseilla). Tässä asiantuntijatietoa käytettiin osoittamassa sosiaalityön tilanteita ja tarpeita, kuten tietynlaisten päätösten tai käytäntöjen toteuttamisen välttämättömyyttä lastensuojelutyön sujuvoittamiseksi.
Suhteessa asiakkaisiin mielipidekirjoituksissa kerrottiin sosiaalipalveluiden työskentelyn perustuvan sosiaalialan ammattilaisten asiantuntemukselle. Mielipidekirjoituksissa tuotiin myös esiin, että sosiaalityön työskentelyn lähtökohtana on nimenomaan asiakas- ja lapsikeskeisyys. Asiakastyön laatu kuitenkin myös huolestutti, erityisesti lapsikeskeisyyden ja lasten edun unohtuminen/sivuuttaminen. Mielipidekirjoituksissa vaadittiinkin, että sosiaalipalvelujen tulisi kautta linjan pyrkiä edelleen vahvistamaan asiakas- ja lapsikeskeistä työotettaan ja että sosiaalityöntekijöiden asiantuntemusta, tietämistä ja taitamista, tulisi vahvistaa. Tässä asiantuntijatietoa käytettiin oikeutuksena sosiaalityön asiantuntemuksen vahvistamiseksi, esimerkiksi perus- ja täydennyskoulutusten toteuttamista ja tarvetta perusteltiin sillä, että niiden kautta pystyttiin tukemaan sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä erilaisista asiakas- ja lapsikeskeisistä työskentelymenetelmistä.
Lyhyenä yhteenvetona voidaan todeta, että mielipidekirjoituksissa sosiaalityö ja muut toimijat asemoitiin hyvinkin erilaisiin suhteisiin. Julkisen vallan suhde oli valtasuhde, johon kaikki muut toimijat alistuivat. Sosiaalityön subjektiasema asiakkaisiin nähden oli asiantuntijasuhde, jossa sosiaalityöntekijä oli tietävä ja asiakas tietämätön. Asiantuntijatieto toimi perusteena/perustana muiden toimijoiden päämäärille. Asiakkaan subjektiasema oli puolestaan heikko.
Jenni Kaisto
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: Semioottinen analyysi sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamista lastensuojelua käsittelevistä mielipidekirjoituksista vuosina 2008–2015, 2017.
Lähteet
1. Fairclough, Norman 2002: Miten media puhuu. Vastapaino. Tampere.
2. Törrönen, Jukka 1997: Intohimoinen teksti – pysäytetty kertomus suostuttelun makrorakenteena. Teoksessa: Sulkunen, Pekka & Törrönen, Jukka (toim.): Semioottisen sosiologian näkökulmia. Gaudeamus. Helsinki, 221–247.
3. Törrönen, Jukka 2000: Subjektiaseman käsite empiirisessä sosiaalitutkimuksessa. Sosiologia 37(3), 243–255.
(21)
Mureneva toimijuus ja särkyvä identiteetti nuoren peliriippuvaisen naisen elämänkertomuksessa
Nuorten naisten peliriippuvuus on yhä varsin vähän tutkittu ilmiö, ja he ovat myös asiakasryhmänä edelleen suhteellisen pieni. Hoidon ja kuntoutuksen näkökulmasta heidän ongelmansa on kuitenkin näyttäytynyt jopa kaikkein vaikeimpana.
Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin 25-vuotiaan peliriippuvaisen Maijan toimijuudessa ja identiteetissä tapahtuneita muutoksia sekä peliriippuvuuden kehitysprosessia hänen oman elämänkertomuksensa pohjalta. Kertomuksen keskiöön nousivat elämän moninaiset epävarmuustekijät ja muutokset, kuten koettu köyhyys, hauraat tukiverkostot sekä varhainen itsenäistyminen ja opintopolun katkeaminen, jotka lujittivat olennaisesti pelitavan kehittymistä osaksi nuoren naisen elämää. Toimijuuden haavoittuvuus onkin ollut merkittävässä roolissa sekä pelaamista edeltävänä, että sitä ylläpitävänä tekijänä.
Myös aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet sosio-ekonomisiin riskiryhmiin kuuluvien olevan muita alttiimpia peliriippuvuuden kehittymiselle. Havainnot korostavat, kuinka tärkeää nuoren aikuisen tukeminen ja kokonaistilanteen kartoittaminen elämän muutostilanteissa on, jotta tulevaisuuden suunnittelu ja varhainen puuttuminen peliongelmaan mahdollistuisivat. Sanoisinkin, että peliriippuvuustutkimuksessa on kenties jopa liikaa korostettu ongelman psykologista viitekehystä, jolloin yksilön sosiaaliset olosuhteet, puutteelliset tukiverkostot, elämänmuutokset sekä osattomuus esimerkiksi opiskelu- ja työelämässä ovat jääneet ikään kuin sen varjoon peliongelmalle altistavina ja kuntoutumista haastavina tekijöinä.
Peliriippuvuus muuttaa olennaisesti yksilön prioriteetteja ja syrjäyttää aiemmin tärkeitä asioita, kun elämän merkityssisällöt muuttuvat peliriippuvuutta vastaaviksi. Pelaamisella on voimakas elämää kaventava vaikutus, jonka seurauksena asioita lykätään ja jätetään tekemättä, harrastukset jäävät pois ja ystäväpiiri ohenee. Lisäksi peliriippuvuudesta seuraa vaikeuksia motivoitua tai aloittaa mitään uuttaa, toiminnan lamaantumista ja yksinäisyyttä sekä kokonaisvaltaista voimavarattomuutta. Pelaamisen ensisijaisuus ja toimijuuden heikkeneminen ilmenevätkin ennen kaikkea muutoskyvyttömyytenä suurista pelihaitoista ja muutoshalusta huolimatta.
Peliriippuvuus näyttäytyy yksilön toimijuutta murentavana ilmiönä, jossa pelaaminen ottaa merkittävän aseman toimintaa ja aloitteellisuutta suuntaavana, sekä kykyjä ja minä-pystyvyyttä määrittelevänä voimana. Myös oman todellisen potentiaalin saavuttaminen estyy, kun vaikutus- ja valinnanmahdollisuuksia ohjaa ensisijaisesti pelaaminen ja sen jatkuvuus – usein jopa uran tai perheen kustannuksella. Pelihaitat heijastuvatkin olennaisesti myös yksilön läheisiin sekä tulevaisuudenkuviin, joissa pelaaminen näyttäytyy ainoana selviytymiskeinona ja uuden alun mahdollisuutena: ”Mää uskon siihen, että pystyn vasta sitten suunnittelemaan elämää, kun saan nuo velat maksettua. Ja sitte, ku saan nuo velat maksettua, nii hakisin apua tuohon pelaamiseen”.
Peliriippuvainen sekä antaa itselleen, että saa vuorovaikutuksessa muilta hyvin moninaisia identiteettejä ja ominaisuuksia. Annettuun ja omaksuttuun identiteettiin voi kuulua muun muassa ahneutta, pahuutta, hyväksikäyttöä, epäluotettavuutta, tunteettomuutta, moraalittomuutta, hulluutta, sairautta, rikollisuutta, epäsopivuutta, ulkopuolisuutta, hylätyksi tulemista ja päämäärättömyyttä, jotka nousivat esiin tutkimustuloksissani.
Peliriippuvainen voi kuitenkin tarkastella itseään myös iloisena, oikeudenmukaisena, rehellisenä ja tunneälykkäänä ihmisenä, mutta samaan aikaan epäillä, onko hänellä enää oikeutta näihin ajatuksiin esimerkiksi moraalinvastaisten tekojen ja niiden aiheuttaman sisäisen ristiriidan myötä. Identiteetti sisältääkin aina yksilön kokemuksen omasta arvostaan, ja jos se rakentuu kielteisten ominaisuuksien ympärille, vaikuttaa se usein myös toimintaan ja käyttäytymiseen.
Tutkimusprosessin myötä ja sen jälkeen huoleni kohdistuu erityisesti ammatillisten tahojen toimintavalmiuksiin peliriippuvuuden kohtaamisessa ja heidän rooliinsa negatiivisen minäkuvan vahvistamisessa. Häpeää ja syyllisyyttä tuottavia käytäntöjä onkin edelleen olemassa ja ne ovat valitettavan yleisiä laajasta tutkimus- ja kehittämistyöstä huolimatta. Ymmärrystä, hyväksytyksi tulemista ja sensitiivistä vuorovaikutusta on sen sijaan ollut huomattavasti vaikeampi löytää, vaikka niiden tulisi olla erottamaton osa sekä sosiaalityön käytäntöä, että työntekijän omaa ammattietiikkaa. Apua ei myöskään aina osata tai kyetä tarjoamaan oikeaan aikaan, eikä yhteyttä asiakkaaseen oteta silloin, kun on luvattu.
Kehittämistarpeita ja kipupisteitä näyttääkin olevan ennen kaikkea asiakkaaksi ottamisen prosesseissa, koska pelaajan voimavarat eivät aina ole riittäviä tai vastaa palveluntuottajien ajatuksia siitä, että palveluiden piiriin hakeuduttaisiin esimerkiksi itse.
Iida Saari
Lapin Yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Mut sit häviänki kaiken.” – Kertomuksia nuoren peliriippuvaisen naisen toimijuudesta ja identiteetistä (2017).
Lähteet
Huotari, Kari 2007: Pelaaminen hallintaan: kuntoutus- ja koulutusohjelman ulkoinen arviointi. Sosiaalipedagogiikan säätiö. Helsinki
Jaakkola, Tapio 2006: Viihteestä riippuvuudeksi. Rahapeliongelman luonne. Tilastokeskuksen hyvinvointikatsaus 4/2006,26—29.
Lund, Pekka 2010: Rahapeliongelma: yksilölle jätetty taakka. PS-kustannus. Jyväskylä
Mielonen, Harri & Tiittanen, Harri 1999: ”Sitä aatteli että jos sitä nyt voittaa” – Peliriippuvaisten kokemuksia ongelmapelaamisen syistä, seurauksista ja hoidosta. A-klinikkasäätiön raporttisarja nro 32. Helsinki.
(20)
Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan hyvinvoinnin kokemuksia hyvinvoinnistaan
Tutkielmani oli sosiaalityön opinnäytetyö ja tarkoituksenani oli paitsi ymmärtää haastavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten kokemuksia myös tuottaa tärkeää tietoa sosiaalityölle, lisäämällä ymmärrystä siitä minkälaisia tekijöitä yksittäisen sosiaalisen ongelman ympärillä on nähtävissä.
Pyrin lisäämään sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä siitä, että ihmisiä autettaessa asioita ei tule tarkastella liian kapeasta näkökulmasta keskittyen vain johonkin kapeasti rajattuun ongelmaan ja sulkemalla silmät siitä seuraavilta oheisilmiöiltä. Autisminkirjon lasten palvelutarpeita selvitettäessä on ehdottomasti huomioitava myös lapsen perheen hyvinvointi.
Autisminkirjo on laaja-alainen kehityshäiriö (1), missä on kyse neurobiologisesta kehityksellisestä oireyhtymästä (2), josta kärsii tutkimusten mukaan 0,7-1,2 prosenttia kaikista kouluikäisistä lapsista (3). Lisäksi Suomessa on noin 120 000 yksinhuoltajaperhettä (4). Tutkin pro-gradu tutkielmassani Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan hyvinvoinnin kokemuksia. Merkittävimpiä tutkimustuloksia olivat selkeät puutteet autisminkirjon lasten yksinhuoltajien hyvinvoinnissa sekä saadun tuen puute.
Perustarpeiden tyydyttäminen
Perustarpeiden tyydyttäminen, kuten riittävä uni, lepo, ruoka, liikunta, rakkaus, läheisyys ja vapauden tunteen saavuttaminen näytti olevan pahasti vaarantunut autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla. Tutkittavillani oli merkittäviä uniongelmia sekä haasteita saada terveellistä ravintoa. Nämä tekijät näyttivät olevan suoraan yhteydessä tutkittavien huonona näyttäytyneeseen terveydentilaan.
Tutkimukseni mukaan puolison puute oli autismin kirjon lapsen yksinhuoltajalle yleistä ja se koettiin pääsääntöisesti negatiivisena tekijänä suhteessa hyvinvointiin. Lapsen pärjääminen elämässä ja suhtautuminen elämään oli suorassa yhteydessä vanhemman omaan hyvinvoinnin kokemukseen. Tulkitsin aineistoni perusteella eri osa-alueiden välillä olevan selviä yhteyksiä toisiinsa; uniongelmista kärsivillä oli myös enemmän vaikeuksia syödä terveellisesti ja luoda uusia parisuhteita ja päinvastoin.
Pärjääminen työelämässä ja yhteisöissä
Työn tekeminen, harrastaminen, kansalaistoimintaan osallistuminen tai kouluttautuminen eivät näyttäytyneet tutkimuksessani saavuttamattomissa olevilta asioita. Tutkimukseni perusteella arvioin autisminkirjon lapsen yksinhuoltajilla olevan vahvaa ammattitaitoa ja halua toteuttaa itseään työn kautta. Työssä käyminen ei ollut mahdollista kaikille rajallisten voimavarojen takia. Työssäkäyville työn tekeminen ja työpaikalla pärjääminen vahvisti henkistä hyvinvointia, mutta vei voimavaroja muilta elämän osa-alueilta.
Tutkimukseni tulokset osoittavat perustarpeiden tyydyttämisen ja työssä sekä yhteisöissä pärjäämisen edellyttävän autismin kirjon lapsen yksinhuoltajalta vahvaa turvaverkkoa eli konkreettista hoitoapua sekä taloudellista tukea. Analyysini mukaan tuon turvaverkon voi luoda joko julkinen taho tai sukulaisuussuhteet. Olennaista olisi kuitenkin tuen luotettavuus eli joko pysyvät viranomaispäätökset tai vakaat ihmissuhteet. Tutkimukseni mukaan valitettavan usein nämä eivät toteutuneet.
Aineellinen-, henkinen- ja sosiaalinen pääoma
Aineellisen-, henkisen ja sosiaalisen pääoman kerääntyminen autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalle näyttäytyi tutkimukseni mukaan hyvin epätodennäköiseltä. Pääoman kerryttäminen olisi arvioni mukaan vaatinut perustarpeiden tyydyttämistä ja vankkaa asemaa työelämässä ja yhteisöissä eli edellyttänyt vahvaa ja toimivaa turvaverkkoa. Tutkimukseni mukaan autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla oli poikkeuksetta haasteita näillä elämän osa-alueilla.
Arvioni mukaan pääoman kerryttäminen olisi vaatinut lisäksi vahvaa persoonaa, jolla on hyvä paineensietokyky sekä tavoitehakuinen asenne elämään. Tulkintani mukaan autisminkirjon lasten yksinhuoltajilta ei puuttunut tätä ominaisuutta, mutta muut elämänalueet olivat liian raskaita energian ja vahvuuden riittämiseksi enää tälle pääoman kerryttämisen tasolle.
Kaiken kaikkiaan tutkimustulosteni perusteella autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla on siis suuria puutteita hyvinvoinnin kokemuksessaan. Nähdäkseni ihmisen perusluonne on kuitenkin eteenpäin pyrkivä ja näin ollen ihminen luo jatkuvasti jonkinlaisia tavoitteita joihin pyrkii, joko tietoisesti tai tiedostamatta. Autismin kirjon lapsen yksinhuoltajan elämä on vammaisen lapsen synnyttämisen ja eron myötä kokenut niin suuria perustarpeiden menetyksiä, että tavoitteet voivat tällaisessa elämäntilanteessa elävällä olla esimerkiksi vain riittävä uni, ruoka ja liikunta. Ihmisluonteen omaisesti tosin hyvinvoinnissaan jonkin tason saavutettuaan, ihminen luo itselle uuden tavoitteen ja lopulta voidaan päästä hyvin korkealle hyvinvoinnin kokemuksen tasolle.
Tähdellistä sosiaalityön tiedontuotannon kannalta on kuitenkin huomioida se, että yhteiskunta voi halutessaan tukea tässä haastavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten hyvinvointia paljon nykyistä paremmin keskittymällä siihen, että tukea annetaan riittävästi, oikea-aikaisesti ja pysyvyyttä ja jatkuvuutta painottaen.
Paula Huhtanen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan kokemuksia hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä.
Lähteet
-
-
- Linna, Sirkka-Liisa. 2004: Laaja-alaiset kehityshäiriöt. Teoksessa: Moilanen, Irma & Räsänen, Eila & Tamminen, Tuula & Almqvist, Fredrik & Piha, Jorma & Kumpulainen, Kirsti (toim.) Lasten- ja nuorisopsykiatria. Helsinki: Duodecim, 289–298.
- Korpela, Raija 2004: Autismi. Teoksessa: Sillanpää, Matti & Herrgård, Eila & Iivanainen, Matti & Koivikko, Matti & Rantala, Heikki (toim.) Lasten neurologia. Helsinki, Duodecim, 200–212.
- Nylander Lena 2010: Autismin kirjo aikuisikäisillä – kysymyksiä ja vastauksia. Autismi- ja Aspergerliitto Ry. Vantaa, 19.
- 4. http://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/tilastoja/perheet/yksinhuoltajaperheet_suomessa/ 3.3.2017 klo 9:27
-
(19)
Sosiaalityöntekijät lastenpsykiatrialla
Kun lapsi sairastuu psyykkisesti, on lapsen perheen tilanne haavoittuva. Vanhemmat kokevat syyllisyyttä, epäonnistumista, jopa häpeää. Tällöin lapsi ja perhe tarvitsevat ammattilaisilta hyvää hoitoa ja hyvää kohtaamista.
Lastenpsykiatrialla työskennellään moniammatillisessa tiimissä. Tiimiin kuuluvat lastenpsykiatrian erikoislääkäri, psykologi, psyko-, puhe- ja toimintaterapeutti, fysioterapeutti, sosiaalityöntekijä, sairaanhoitajat ja sairaalakoulun erityisopettaja. Tavoitteena on auttaa lasta ja perhettä selviytymään arkielämässä sekä tukea lapsen kasvua ja kehitystä. (1.) Lastenpsykiatrian sosiaalityöntekijän tavoitteena on selvittää perheen rakennetta ja toimintaa sekä käsityksiä lapsen ongelmista (2). Perheen tilanteesta kartoitetaan perheen elinolosuhteet, elämäntilanteet sekä perheen terveys ja vuorovaikutussuhteet (3).
Pro gradu-tutkielmassani tarkastelin sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuutta lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä. Sosiaalityöntekijä työskentelee toimintaympäristössä, jossa vallitsee vahva lääketieteellinen lähestymistapa. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kokivat tiimityöskentelyn mielekkäänä työmuotona, koska asiantuntijat täydentävät osaamisellaan toisiaan. Tällöin lapsi ja perhe saavat monipuolista hoitoa. Tiimityössä myös työryhmän tuki koetiin tärkeänä, koska asioita ei tarvitse selvittää yksin.
Erityisosaajina
Sosiaalityöntekijät kokivat tuovansa tiimiin kokonaisvaltaista yhteiskuntatietteellistä näkemystä perheen tilanteeseen. He tarkastelevat asioita lapsen ja perheen tulokulmasta muiden ammattilaisten tarkastellessa syvemmin lapsen psyykettä. Sosiaalityöntekijät hallitsevat monimutkaisen palvelujärjestelmän; tiedon lasta ja perhettä hyödyntävistä tukimuodoista, sosiaalilainsäädännöstä sekä lastensuojelullisista kysymyksistä.
Sosiaalityöntekijöiden täytyy olla tietoisia yhteiskunnan tilanteesta ja yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista. Työskentelyssään he huomioivat yhteiskunnan rakenteelliset tekijät ja niiden vaikutukset perheiden hyvinvointiin. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kertoivat, että esimerkiksi perheitä kohdannut työttömyys, taloudellinen niukkuus tai perheen jäsenen sairastuminen vaikuttavat osaltaan perheiden hyvinvointiin. Tutkimuksessani sosiaalityöntekijät myös kohtasivat monenlaisia perhemalleja: samaa sukupuolta olevia pareja lapsineen sekä uusioperheitä.
Sosiaalityöntekijät kokivat, että vaikeissa tilanteissa olevien perheiden kohtaamisissa erityisesti kuulemisen taito, empaattisuus ja positiivisen palautteen antaminen ovat merkityksellisiä asioita. Tiimityössä tarvitaan avointa ja toisia ammattilaisia kunnioittavaa keskustelua. Tärkeintä yhteistyössä on, että eri asiantuntijat uskaltavat rohkeasti tuoda esiin omia näkökulmiaan. Asiantuntijoiden välinen hyvä ja avoin kommunikaatio mahdollistaa lapselle ja perheelle hyvän hoidon.
Koulutuksesta kokemukseen
Sosiaalityön koulutus antaa perustan asiantuntijana toimimiseen. Sosiaalityöntekijät kokivat, että koulutus antaa kyvyn katsoa perheen tilannetta kokonaisuutena. Lisäksi vankka palvelujärjestelmäosaaminen antaa tietoa sosiaaliturvasta, palvelujärjestelmistä ja tarvittavista laeista. Nämä osaltaan tekevät sosiaalityön asiantuntijuuden erityiseksi lastenpsykiatrialla. Sosiaalityöntekijät tarvitsevat lastenpsykiatrialla työskentelyyn myös lisäkoulutusta lapsen fyysisestä ja psyykkisestä kehityksestä sekä lastenpsykiatrisesta diagnostiikasta.
Työ- ja elämänkokemus antoivat sosiaalityöntekijöille rohkeutta työskentelyyn sekä välineitä käsitellä vaikeita tunteita ja tilanteita. Tilannetaju, empaattisuus ja kuuntelemisen taito koetiin vahvuuksina.
Tavoitteena on, yhdessä moniammatillisen tiimin kanssa, antaa lapselle ja hänen perheelleen parasta mahdollista hoitoa. Laaja-alainen perheen tilannekartoitus, tietous palvelujärjestelmistä sekä hyvä vuorovaikutus tiimin jäsenten ja asiakasperheen kanssa kuuluvat tärkeänä osana sosiaalityöntekijän työhön.
Lastenpsykiatrialla sosiaalityöntekijöiden ammatillinen osaaminen on tärkeä osa tiimityötä. Oman pro gradu- tutkielmani avulla haluan laajemmin tuoda esille heidän tekemäänsä arvokasta työtä.
Linnea Karhumaa
Lapin Yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: Sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuus lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä 2017.
Lähteet
-
-
- Sosiaalityö lastenpsykiatrian alueella, monistetietopaketti. Painamaton.
- Sinkkonen, Jari 1999: Lastenpsykiatrinen diagnostiikka. Teoksessa Sinkkonen, Jari & Pihlaja, Päivi (Toim.): Ulos umpikujasta. WSOY – kirjapainoyksikkö. Porvoo, 167–186.
- Väänänen, Riitta 2013: Perheen rakenteen, dynamiikan ja arvojen merkitys lapsen psyykkiselle hyvinvoinnille. Väitöskirja. Kopijyvä. Kuopio.
-
(18)
Suomen kielen opetuksen merkitys turvapaikanhakijalle
Tilanne Suomessa oli syksyllä 2015 aikana monella tavalla ainutlaatuinen. Suomeen saapui huima määrä uusia maahanmuuttajia turvapaikanhakijoina (1).
Syksyllä 2015 perustettiin lyhyessä ajassa useita uusia vastaanottokeskuksia eri puolille maata samaan aikaan kun luonto oli valmistautumassa talvea varten, ilmat kylmenivät ja monet odottelivat jo ensilunta. Huolimatta siitä seesteisestä tunnelmasta minkä maan jäätyminen syksyisin yleensä meitä ympäröivässä luonnossa aiheuttaa, oli monessa vastaanottokeskuksessa käynnissä oma tiivis ja vinhasti pyörivä kuplansa, jonka sisällä hektinen arki hädin tuskin toimi kaikenlaisten puutteiden keskellä. Ihmisiä oli paljon ja tilat olivat ahtaita. Tuossa tilanteessa suomen kielen opetuksen alkamisella oli suuri merkitys, sillä se toi päiviin rakennetta ja antoi turvapaikanhakijoille toivoa niistä mahdollisuuksista, joita olivat tulleet uuteen maahan tavoittelemaan.
Pro gradu -tutkielmassani halusin päästä tarkemmin lähelle niitä merkityksiä ja kokemuksia, joita turvapaikanhakijat liittävät suomen kieleen, omaan äidinkieleensä ja kielitaitoon yleensä turvapaikkaprosessin ensivaiheissa. Olin kiinnostunut siitä, että mitkä ovat ne tarpeet, keinot ja mahdollisuudet, joita he yhdistävät kieleen ja uuden kielen oppimiseen?
Turvapaikanhakijat oleskelevat vastaanottokeskuksissa tai yksityismajoituksessa koko turvapaikkaprosessin ajan. Laki kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta (17.6.2011/746) sisältää pykälän (29§) työ- ja opintotoiminnasta. Asetuksen mukaan vastaanottokeskuksessa on järjestettävä työ- ja opintotoimintaa kansainvälistä suojelua hakevan ja tilapäistä suojelua saavan omatoimisuuden edistämiseksi. Työ- ja opintotoiminta tarkoittaa turvapaikanhakijan ja vastaanottokeskuksen laatimaa yhteistä toimintaohjelmaa, jonka mukaisesti turvapaikanhakija osallistuu esimerkiksi vastaanottokeskuksen siivoamiseen ja kunnostamiseen tai suomen, tai ruotsin kielen opiskeluun. Kieliopinnot ovat osa laissa säädettyä työ- ja opintotoimintaa ja niiden järjestäminen kuuluu vastaanottokeskukselle. Tarkoituksena on tukea turvapaikanhakijan itsenäisen elämän aloittamista sen jälkeen, jos hän saa luvan jäädä Suomeen (2).
Keräsin aineistoni pro gradu -tutkielmaani varten haastattelemalla vastaanottokeskuksessa asuvia afganistanilaisia turvapaikanhakijoita, jotka olivat aloittaneet suomen kielen opiskelun vastaanottokeskuksessa oleskelun aikana ja osallistuneet vastaanottokeskuksen työ- ja opintotoimintaan. Pisimpään Suomessa oleskelleista haastateltavistani olivat olleet Suomessa noin 9 kuukautta. Muut olivat tulleet noin 4-5 kuukautta sitten.
Kielitaito yhdistyi tässä tutkimuksessa valtaistumiseen. Valtakielen oppiminen mahdollistaa autonomisuuden. Autonomisuus ja sen saavuttaminen, voidaan nähdä valtaistumisen ydinajatuksena (3). Autonomisuus ja itsenäisyys liittyvät subjektiuden vahvistumiseen sekä hallinnan ja pystyvyyden tunteen kasvamiseen. Riippuvuuden ja riippumattomuuden, hallinnantunteen ja holhouksen ristiriidat punoutuvat jokaisen turvapaikanhakijan elämänkulkuun. Mahdollisuudet sosiaalisen muutokseen aikaansaamiseksi ovat rajoittuneet sekä sosiaalisesti että lainsäädännön kontrolloimana. Tällaisessa tilanteessa kielitaito voidaan ymmärtää subjektiuden vahvistumisen ja valtaistumisen liikkeelle panevana voimana.
Muutos kohti parempaa on valtaistumisen käsitteeseen yleisesti liitetty näkökulma. Turvapaikanhakijoiden kokemukset suomen kielen opiskelusta olivat pääosin positiivisia. Suomen kielen opiskelu nähtiin välineenä, jonka avulla kiinnittyä yhteiskuntaan ja oppia uuden maan kulttuuria, tapoja ja sääntöjä. Motivaatio suomen kielen opiskeluun kumpusi toiveesta saada aikaan muutos parempaan suuntaan omassa tilanteessa. Tärkeimpiä kielitaidon kautta tavoiteltavia asioita turvapaikanhakijoiden mielestä olivat status, tieto, turvallisuus ja sosiaaliset kontaktit. Kielitaito tuotti myös arvostusta ja aseman parantumista turvapaikanhakijan omassa sosiaalisessa elinpiirissä. Kaikilla haastateltavilla oli lisäksi suuri halu päästä osaksi suomalaista yhteiskuntaa suomen kielen oppimisen kautta. Suomalaista koulutusta kunnioitettiin ja halu opiskella oli korkea sekä miehillä että naisilla.
Puhuttaessa valtaistumisesta joudutaan väistämättä keskustelemaan myös vallan käsitteestä. Valta on monimuotoisesti jäsentyvien prosessien ja sosiaalisen kanssakäymisen seurauksena syntyvä tuote. Periaatteessa kukaan ei omista valtaa, mutta se on läsnä joka paikassa. Se on sosiaalisesti jaettu aktiivinen ilmiö, joka tulee näkyväksi ihmisten luomissa struktuureissa ja sovituissa normeissa. Sitä annetaan, se luovutetaan ja ansaitaan. Valta sisältää aina mahdollisuuden kontrolloida, rajoittaa ja asettaa erilaiset ihmiset ja ryhmät toisiaan vastaan (4).
Valta voidaan jaotella yhteiskunnan eri areenoilla ylivaltaan (power over), toimintavaltaan (power to) ja jaettuun valtaan (power with). Ylivalta on autoritääristä ja hierarkiaan liittyvää valtaa. Ylivalta on kaksinapainen, sillä sitä joko omistaa tai ei omista. Toimintavalta on hienovaraisempaa ja siihen liittyy mahdollisuus saada aikaan toivottu tulos joko suoraan tai välillisesti. Jaettu valta taas nähdään ylivallan haastajana, jossa valta saavutetaan yhteistoiminnan kautta (5). Yhteiskunnallisen vallan lisäksi on olemassa myös henkilökohtaista valtaa (personal power), joka tarkoittaa yksilön henkilökohtaista kykyä vaikuttaa omaan ympäristöönsä (6).
Kielitaito yhdistyi turvapaikanhakijoiden kertomuksissa vallan eri tasoihin. Kielitaito näkyi ylivallan (power over) välineenä käyttää totaalista valtaa ja tilanteissa, joissa turvapaikanhakijat toivoivat pääsevänsä osallisiksi jaetusta vallasta (power with). Turvapaikanhakijat kertoivat esimerkiksi siitä, miten kielitaitoa voidaan käyttää ylivallan työkaluna jonkin ryhmän alistamiseksi oman toimintavallan alaisuuteen. Toisaalta kielitaidon avulla voidaan myös luoda kontakteja. Kontaktit muihin ihmisiin mahdollistivat turvapaikanhakijoiden mielestä pääsyn jaetun vallan piiriin. Jaettu valta on ikään kuin ylivallan vastakohta ja tarkoittaa tasa-arvoista sosiaalista valtaa, eli valtaa toimia yhdessä muiden kanssa tasa-arvoisina kumppaneina (7).
Vallan tasoihin liitetään yleensä lisäksi suostutteluvalta (power to), mutta se ei tullut kovinkaan selvästi aineistossa esille. Ehkä tämä johtui siitä, että suostutteluvalta eli toimintatavalta liittyy niin tiukasti kielitaidon hallitsemiseen, eikä sitä voida käyttää sellaisen yksilön kohdalla, jolla tätä taitoa ei ole. Tai jos käytetäänkin, niin silloin joudutaan turvautumaan tulkin apuun. Voi olla myös, että suostutteluvalta liittyy enemmän viranomaisen toimintaan ja hänen pyrkimyksiinsä saada aikaan asiakkaan tilanteessa muutosta. Silloin se ei tule esille asiakkaan puheessa, vaan pikemminkin viranomaispuheessa. Suostutteluvallalla tarkoitettiin siis toimintavaltaa, jossa toivottua tulosta tavoitellaan suoraan tai välillisesti. Henkilökohtainen valta (personal power) taas nousi turvapaikanhakijoiden keskuudessa kielitaidon oppimisen kautta tavoiteltavaksi ja saavutettavaksi voimaantumisen muodoksi. Tulosten mukaan kielitaidolla oli myös ideologinen tehtävä. Kielitaito nähtiin nimittäin mahdollisuutena parantaa ei vain omaa elämää, mutta myös ympäristön tilaa ja muiden ihmisten elämää.
Sosiaalityön ympäristöissä kohdataan enenevissä määrin asiakkaita, joiden suomen kielen taito on puutteellinen tai, jotka eivät jaa viranomaisten kanssa lainkaan yhteistä kieltä. Kielitaitoon ja kielitaidottomuuteen on näissä tilanteissa hyvä muistaa kiinnittää huomiota. Sosiaalityöntekijän on tärkeä ymmärtää kielitaitoon liittyviä eri merkityksiä ja, että maahanmuuttoon, turvapaikkaprosesseihin, uuteen maahan ja kulttuuriin sopeutumiseen liittyy paljon eritasoisia tilanteita, joiden kaikkien alkujuuri näyttäisi palautuvan kielitaitoon. Kieli on hienovarainen vallankäytön väline ja avain niin moneen lukkoon, että sitä ei voida sivuuttaa kevyin perustein. Jos yhteistä kieltä ei asiakkaan kanssa löydy, olisi tärkeää tukeutua tulkkipalveluihin hyvin matalalla kynnyksellä.
Susanna Omori
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Melkein kaikki ongelmat ratkaistuu suomen kielellä” – Kielitaito turvapaikanhakijan valtaistumisen väylänä.
Lähteet
-
-
- Turvapaikanhakijoita saapui viimevuonna ennätysmäärä 2016: Sisäministeriö (2016). http://www.intermin.fi/fi/maahanmuutto/turvapaikanhakijat.
- Rontu, Kaisa & Ruunaniemi, Katja 2014: Vastaanottokeskusten opintotoiminnan suunnitelma. https://rednet.punainenristi.fi/node/27017
- Borodkina, Olga & Törrönen, Maritta & Samoylova, Valentina 2013: Empowerment as a current trend of social work in Russia. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering Social Work: Research and Practice. Palmenia Centre for Continuing Education. University of Helsinki, 22-35.
- Jan Fook 2002: Social Work, Critical Theory and Practice. London: SAGE Publications Ltd.
- Hokkanen 2009: Empowerment valtaistumisen ja voimaantumisen dialogina. Teoksessa Mäntysaari, Mikko & Pohjola, Anneli & Pösö, Tarja (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS- kustannus, 315-337.
- Neath, Jeanne & Schriner, Kay 2998: Power to people with disabilities: Empowerment issues in employment programming. Disability & Society 13 (2) 217-228.
- Neath & Schriner 1998, 218; Hokkanen 2009, 326.
-
(17)
Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit
Kannabiksen viihdekäyttö on sellainen asia, josta jokaisella on varmasti oma mielipiteensä. Nämä mielipiteet ovat jakautuneet lähinnä kahteen: puolesta tai vastaan. Koska halusin päästä niin sanotusti ilmiön taakse, pro gradu -tutkielmani käsittelee kannabiksen viihdekäytölle luotuja merkityksiä, ja näiden kautta kannabiksen viihdekäyttäjille rakentuvia identiteettejä. Kannabis on tällä hetkellä käytetyin laiton huume Suomessa (1), mikä tekee tutkielmasta ajankohtaisen. Aineistona toimii City-lehden Suuri huumeraportti ja sen kommenttiosio.
Huumeiden viihdekäyttö on vapaa-ajalla tapahtuvaa, hallinnassa olevaa huumeiden käyttämistä, jonka seuraukset koetaan lähinnä myönteisiksi (2). Tutkimuksessani näen viihdekäytön juuri tällä tavalla. Viihdekäytön yleistymiseen taas ovat vaikuttaneet esimerkiksi kansainvälinen klubikulttuuri, yksilönvapauden korostaminen, suorituskeskeisyyden lisääntyminen, huumeiden saatavuuden paraneminen sekä nuorten ja aikuisten ajatusmaailmojen välille kasvanut kuilu (3).
Kannabiksen viihdekäytön puolustajien rakentamat identiteetit antavat kannabiksen viihdekäyttäjistä positiivisen kuvan. Kelvollinen pössyttelijä on kuin kuka tahansa muukin niin sanotusti hyvä kansalainen siinä mielessä, että he ovat hyvin toimeentulevia ja tekevät osansa yhteiskunnan toimimisen eteen. Kannabiksen viihdekäyttäjä voi samalla kuitenkin tuntea erilaisuuden tunnetta sellaisiin ihmisiin verrattuna, jotka eivät ole viihdekäyttäjiä. Tällöin viihdekäyttäjälle rakentuu yhteiskuntakriittisen pössyttelijän identiteetti, sillä kannabiksen käyttö on maassamme laitonta, ja tämä voi aiheuttaa viihdekäyttäjissä kritiikkiä yhteiskuntaa, lakia ja lainsäätäjiä kohtaan.
1960-luvun hippiyteen yhdistin etenkin rauhaa ja rakkautta jakavan pössyttelijän, sillä molemmista löytyy samanlaisia piirteitä. Rakkaudella tarkoitetaan sitä, että jokaista elävää olentoa tulee rakastaa, ja rauha viittaa ihmisen sisäiseen mielentilaan, suvaitsevaisuuteen ja sopusointuun (4). Luonnon huomioiminen, rakkaus ja sisäisen maailman muutokset ovat myös joillekin nykyajan viihdekäyttäjistä tärkeitä kannabiksen käytön merkityksiä. Luonnon rakastaminen oli myös 1980-luvun Vihreälle liitolle tärkeää, josta myöhemmin muodostui nykyisinkin tuntemamme Vihreä puolue. Vihreän liiton juuret voidaan muiden 1970-80 lukujen uusien yhteiskunnallisten liikkeiden tavoin jäljittää yleiseen nuorisokulttuurin nousuun sekä hippiliikkeeseen (5). Tarkoitus ei ole yleistää, vaan kiinnittää huomio eri vuosikymmeninä tapahtuneiden asioiden ja ilmiöiden yhteyksiin ja herättää ihmisissä ajatuksia. Oikeuksiaan puolustava pössyttelijä vetoaa yksilön vapauteen tehdä omat valintansa elämässä, kunhan ne eivät aiheuta vahinkoa toisille ihmisille. Yksilön korostaminen ei liene koskaan ollut enemmän voimissaan kuin nyt, ja tähän viittaavaa retoriikkaa on nähtävissä selkeästi esimerkiksi poliittisten puolueidemme periaateohjelmissa – etenkin taas Vihreiden ja Vasemmiston.
Kannabiksen viihdekäytön vastustajien puheenvuoroista löydettävät identiteetit eivät taas anna kannabiksen viihdekäyttäjistä laisinkaan positiivista kuvaa. Heille rakentuvat nistin ja lainrikkojan identiteetit. Kannabiksen viihdekäyttäjä ei ole millään tavalla erilainen muista laittomien huumeiden käyttäjistä, ei edes riippuvaisista ongelmakäyttäjistä. Vastustajat pistävät kaikki huumeet samaan kategoriaan, joten myös huumeita käyttävät ihmiset niputetaan yhteen. Lainrikkojan identiteetti rakentuu sellaisten annettujen merkitysten kautta, jotka tekevät kannabiksen käytöstä rikollista toimintaa. Jossakin vaiheessa kannabiksen viihdekäyttäjästä saattaa tulla yhteiskunnallinen ongelma siinäkin mielessä, että vastustajat joutuvat verorahoistaan maksamaan heidän päihdehoitonsa.
Kannabiksen viihdekäyttäjissä tuntuu olevan tutkimuksen mukaan toisaalta elementtejä hippiliikkeestä, mutta samalla nykyajan yhteiskunnan etenkin yksilönvapauteen liittyvät arvot yhdistyvät tähän. Vaikka tarkoitus ei ole yleistää, on kuitenkin sosiaalityöntekijällekin hyödyllistä tietää mitä kannabiksen viihdekäytön taustalla saattaa mahdollisesti olla, sillä ilmiö tulee todennäköisesti vain kasvamaan.
Jenni Tuominen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan ”Hyvä, paha pössyttelijä” – Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit.
Lähteet
1. Partanen, Juha 2002: Huumeet maailmalla ja Suomessa. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka. Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 13-37.
2. Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Salasuo, Mikko 2004: Huumeet ajankuvana – huumeiden viihdekäytön kulttuurinen ilmeneminen Suomessa. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi.
3. Allaste, Airi-Alina 2006: Drug Cultures in Estonia – Contexts, Meanings and Patterns of Illicit Drug Use. Tallinn University Press. Tallinna, Viro; Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Parker, Howard & Aldrigde, Judith & Measham, Fiona 1998: Illegal leisure – the Normalization of Adolescent Recreational Drug Use. Routledge. Great Britain.
4. Tarvainen, Veikko 1993: 60-luvun kapina. Like. Helsinki.
5. Mickelson, Rauli 2015: Suomen puolueet. Vapauden ajasta maailmantuskaan. Vastapaino. Tampere.
(16)
Isyys eron jälkeen
Eroa ei tule nähdä pelkästään huonona asian lapsen elämässä. Vaikka vanhemmat eroavat toisistaan ja parisuhteesta, ero ei päätä vanhemmuutta. Ero muovaa kuitenkin arkea, rooleja ja suhteita. Suhde lapseen ja lapsen etu voivat nousta eron seurauksena vanhempien huomion keskiöön.
Tutkimuksessani isien kokemus isyydestä eron jälkeen oli alkuun hämmentävää ja hieman pelottavaa. Ero toi uudenlaista vastuunottamista. Isyys koettiin tärkeäksi ja isät halusivat olla lastensa elämässä aktiivisesti mukana. Isät kokivat, että jos yhteistyö lapsen äidin kanssa toimii, tapaamiset lapsen kanssa järjestyvät hyvin. Isät kokivat keskinäisen yhteistyön ja hyvän vuorovaikutuksen vahvistavan lapsen etua ja asemaa. Isät kokivat, että eron jälkeen keskinäistä puhetta ja keskustelua oli tullut enemmän lapsen ja hänen äidin kanssaan.
Kuka huolehtii, ettei vanhempiensa eron kokenut lapsi, joudu itse huolehtimaan oikeudestaan tavata isäänsä?
Vanhempien eron jälkeen lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa ja vanhemmilla velvollisuus huolehtia yhdessä lapsesta. Tutkimuksessani isät toivoivat lapsen tapaamisia enemmän. Toivettaan he eivät useinkaan rohjenneet esittää lapsen äidille tai viranomaiselle. Isät eivät he halunneet nostaa asiaa esille äidin kanssa, jotta sovitut tapaamiset eivät peruuntuisi. He eivät halunneet painostaa lastensa äitiä ja korostivat, että äidin ja lapsen hyvinvointi nivoutuvat kiinteästi toisiinsa.
Lastenvalvoja on tavallisesti ensimmäinen viranomainen keneen vanhemmat ottavat yhteyttä erotilanteessa. Ensimmäisellä tapaamisella vanhemmilla voi olla jo jonkinlainen suunnitelma, miten he aikovat huolehtia lapsesta. Lastenvalvojan rooli on tärkeä eroauttamistyössä, tästä syystä vanhempien ja lastenvalvojan ensitapaamiseen tulisikin varata riittävästi aikaa. Lastenvalvojan tehtävänä eroauttamisessa on nostaa lapsen asema keskiöön, sekä tarvittaessa neuvoa ja ohjata heitä muihin eroauttamispalveluihin.
”Turboahdettu tapaamisaikaa”
Tutkimuksessani isät kokivat, että heidän ja lasten väliset tapaamisajat olivat liian lyhyitä. He kokivat, että yhdellä tapaamiskerralla oli niin paljon tehtävää ja puhuttavaa, että aika ikään kuin loppui kesken. Isät eivät kuitenkaan halunneet, että tapaamistilanteet olisivat suoritustilanteita, vaan he pyrkivät luomaan niistä rentoja yhdessäolon hetkiä. Isät eivät halunneet kilpailua, siitä kumman luona lapsi viihtyy paremmin vaan isät halusivat elää tavallista lapsiperheen arkea lastensa kanssa.
Tutkimuksessani nousi esille, kuinka isät olisivat kaivanneet eron jälkeisiin ensitapaamisiin jonkinlaista valmennusta, ohjeistusta tai vertaistukea. ”Kukaan ei kertonut eikä valmistanut minua ensi tapaamiseen. Ilmassa oli paljon kysymysmerkkejä sekä molemmin puoleista jännitystä”.
Anita Tervo
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkielmaan: ”Tyhjäksi puserrua aikaa”, Isä – lapsi suhde eron jälkeen.
(15)
Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena
Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena Lastensuojelun edunvalvonnasta säädetään lastensuojelulain 22§:ssä. Pykälä on lapsen asioista vastaavaa sosiaalityöntekijää velvoittava, mutta vielä toistaiseksi huonosti tunnettu tai ainakin harvoin käytetty lapsen osallisuutta korostava lainkohta. Lapsilla ja nuorilla on kuitenkin hyvin positiivisia kokemuksia edunvalvontaprosesseista, joissa edunvalvoja on kulkenut lapsen rinnalla jopa useiden vuosien ajan.
Tieto edunvalvontamääräyksestä tulee lapselle ja nuorelle usein yllätyksenä, eikä heillä ole tietoa edes siitä, mitä edunvalvonta on, kuka sitä on hakenut ja miksi, kuka heidän edunvalvojansa on, mitä edunvalvoja tekee ja mitä edunvalvonta lapselle ja nuorelle merkitsee. Hyvin epäselvästä ja aikuisjohtoisesta lähtötilanteesta huolimatta edunvalvontaprosessi kokonaisuudessaan merkitsee lapselle ja nuorelle pysyvän, luottamuksellisen ja tärkeän ihmissuhteen syntymistä aivan vieraan aikuisen ihmisen kanssa.
”Ei ois tullu kuulluksi ilman edunvalvojaa”
Lastensuojeluprosessi ja etenkin siihen liittyvät erilaiset päätöksentekotilanteet näyttäytyvät lapselle ja nuorelle epäselviltä, osittain jopa kaoottisilta. Edes edunvalvojan mukana oleminen ei poista epämääräisyyden ja hallitsemattomuuden tunnetta lapsilta ja nuorilta. Lapsen ja nuoren osallistumisen mahdollisuudetkaan omassa asiassaan eivät ole itsestään selviä. Edunvalvoja pystyy kuitenkin omalla toiminnallaan tukemaan lasta oman mielipiteen muodostamisessa sekä huolehtimaan siitä, että lapsi ja nuori tulee kuulluksi joko suoraan tai edunvalvojansa kautta.
Edunvalvojan tehtävä on kaksijakoinen: hänen tulee tuoda esille lapsen ja nuoren mielipide häntä koskevassa päätöksenteossa, mutta muodostaa myös oma mielipiteensä siitä, mikä ratkaisu olisi lapsen edun mukainen. Tämä kaksoisrooli ei kuitenkaan heikennä lapsen ja nuoren sekä edunvalvojan välistä luottamusta. Tärkeintä on yhteinen keskustelu eri näkemyksistä molemminpuolisen ymmärryksen lisäämiseksi.
”No se niinku selvensi mulle niitä asioita”
Lapset ja nuoret kuvailevat edunvalvojaa sanoilla sanansaattaja, asioiden hoitaja ja kartalla olija. Sanansaattajan roolissa edunvalvojan tehtävänä on pitää esillä ja viedä eteenpäin lasten ja nuorten asioita ja mielipiteitä. Asioita hoitaessaan edunvalvojat esimerkiksi osallistuvat epävirallisiin kohtaamisiin ja arkisten asioiden hoitamiseen. Toiminta määräytyy pitkälti lasten ja nuorten tarpeiden ja toiveiden mukaan. Edunvalvoja on myös ”kartalla olija”, joka tuntee lapsen ja nuoren vuosien ajalta, luo häneen pysyvän, tärkeän ja luottamuksellisen ihmissuhteen, tietää ja tunnistaa lapsen ja nuoren tarpeet ja toiveet, puhuu lapsen puolesta ja vie hänen sanaansa eteenpäin viranomaisille ja muille lapsen asioissa työskenteleville ammattilaisille. Kartalla olija pystyy hoitamaan tehtäväänsä tapaamalla lasta ja nuorta säännöllisesti.
”Lähheinen ja luottamuksellinen suhde”
Edunvalvojan sekä lapsen ja nuoren välinen suhde rakentuu hitaasti kohtaamisten, keskusteluiden ja vapaan yhdessäolon kautta. Edunvalvontasuhteet ovat usein vuosien mittaisia, jolloin edunvalvojan pysyvyys sekä säännölliset tapaamiset ovat merkittäviä tekijöitä suhteen rakentumiselle. Huostaanotetuilla lapsilla on usein takanaan katkenneita ihmissuhteita, epävarmuutta ja menetyksiä. Edunvalvonta mahdollistaa lapselle ja nuorelle pysyvän ihmissuhteen edunvalvontamääräyksen ajaksi. Pysyvyyden lisäksi edunvalvojalla on todellisia, lakiin perustuvia mahdollisuuksia vaikuttaa lapsen ja nuoren lastensuojeluprosessiin ja sitä kautta heidän arkielämäänsä.
Jokaisella lapsella on lain suoma oikeus edunvalvojaan, mikäli edunvalvontamääräyksen kriteerit täyttyvät. Todellisuudessa edunvalvojan tarpeen arvioiminen ja hakeminen jää usein yksittäisen sosiaalityöntekijän vastuulle. Kiireellisimpien asioiden vuoksi edunvalvonnan hakemiseen liittyvä arviointi ja keskustelu lapsen kanssa voi helposti unohtua. Lapselle ja nuorelle tulisi kertoa edunvalvonnasta, jotta hän osaisi tarvittaessa myös itse vaatia edunvalvojan hakemista.
Edunvalvonnasta huolimatta lastensuojeluprosessia kokonaisuudessaan tulisi selkiyttää. Lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän tehtävänä on varmistua siitä, että asiakkaana oleva lapsi tai nuori on tietoinen omasta tilanteestaan ja siihen liittyvistä toimenpiteistä. Hänelle tulee myös perustellusti kertoa, keitä henkilöitä hänen asiassaan on mukana ja mitkä ovat heidän roolinsa. Lastensuojeluprosessin selkiyttämisen lähtökohtana on varmistaa, että lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä kohtaa asiakkaana olevia lapsia ja nuoria riittävän usein oppiakseen tuntemaan heidät ja heidän tarpeensa.
Myös edunvalvontatyöskentelyä voidaan kehittää entistä lapsilähtöisemmäksi. Vaikka lapset ja nuoret kokevat edunvalvonnan toimivana ja tärkeänä toimintana, edunvalvojat eivät ole voineet työskentelyllään poistaa lapsilta lastensuojeluprosessiin liittyvää epäselvyyttä. Edunvalvojan tulisi vielä selkeämmin kertoa lapselle ja nuorelle lastensuojeluprosessin vaiheista ja niihin vaikuttavista tekijöistä. Edunvalvojan tulee myös huolehtia siitä, että aikuisjohtoisissa tilanteissa asiat käsitellään lapsen kielellä selkeästi ja ymmärrettävästi.
Pilvikki Harju
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Meillä tuli semmonen hyvä suhde” Lasten ja nuorten kokemuksia lastensuojelun edunvalvonnasta.
(14)
Päihdeäiti haluaa rakastaa lapsensa ehjäksi
”Sillai käyny läpi oman lapsuuden surua siitä, ett ei oo ite voinu olla lapsi…Lähinnä ne päihteet on ollu mulle semmonen selviytymiskeino jotenki..”
Erilaiset käyttäytymis- ja käsitysmallit siirtyvät sukupolvelta toiselle ja päihdeongelmat aiheuttavat tutkimusten mukaan tähän erityisen riskin (1). Tutkimukseni tarkoitus oli kuvata haastateltujen äitien näkemyksiä siitä, kuinka heidän oma päihteiden käyttönsä oli vaikuttanut heidän lastensa elämään. Tarinaan hiipi kuitenkin kuin huomaamatta sivujuonne. Äitien tarinoissa tuli kuuluviin, kuinka heidän vanhempiensa päihteiden käyttö äitien omassa lapsuudessa oli vaikuttanut siihen, millaiseksi heidän elämänsä oli muodostunut. Tämän juonipolun osuus korostui osaltaan myös metodologisten valintojeni vuoksi; narratiivisuus tutkimusotteena nosti äitien omat tarinat lapsista tuotettujen tarinoiden rinnalle. Myös näistä äideistä tuli näkyviin lapsi, jonka elämään vanhemman päihteiden käyttö oli jättänyt jälkensä.
Jokaisen päihdeongelmaisen äidin tilanne on omanlainen, joten stereotypioiden luominen päihdeäideistä voi olla kyseenalaista. Tärkeä on kuitenkin ymmärtää mistä lähtökohdista päihdeäidit usein vanhemmuuttaan rakentavat. He ovat poikkeuksellisen usein kokeneet omassa lapsuuden-perheessään vaikeuksia ja turvattomuutta. (2). Tämä korostui myös kuulemissani äitien tarinoissa. Osalla tutkimukseni äideistä oli lapsuudenkokemuksena myös seksuaalista hyväksikäyttöä tai väkivaltaa. Lapsena kaltoinkohdeltu ei ehkä aikuisena kykene luomaan turvallista kiintymyssuhdetta omiin lapsiinsa. Tämä lisää taas riskiä oman lapsen kaltoinkohtelulle ja ongelmien siirtymiselle seuraavaan sukupolveen. (3).
Päihteilevällä äidillä ei itsellään ole useinkaan ollut minkäänlaista äidin mallia. Siksi hän voi olla kuin imuri, imeä kaikesta vähän yrittäen olla kaikin tavoin kuvittelemansa ihanneäidin mukainen. Hän haluaisi olla pullantuoksuinen äiti, mutta hänellä ei ole keinoja toteuttaa sitä. Elämä on ennemminkin selviytymistaistelu. Päihdeäidit joutuvatkin usein turvautumaan oman lapsuuden taustansa ja omien hoivakokemustensa vuoksi puutteellisiin vanhemmuuden keinoihin (2).
Kiistatonta on, että vanhemman päihteiden käytön haitat lapselle ovat usein pitkäaikaisia. Lapsen varhaiset kokemukset voivat vaikuttaa hänen biologiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen kehitykseensä kriittisellä tavalla. (1). Tarinoissaan äidit näkivät äitiydessään kuitenkin myös hyvää. He rakastivat lapsiaan äärettömästi ja antoivat lapsille rakkautta ja läheisyyttä, syliä, halauksia ja pusuja.
Vaikea menneisyys jättää vanhemmuuteen särönsä, mutta äidin hakiessa apua ja asettuessa menneisyyden ja vuorovaikutuksen työstämiseen, hän voi löytää itsestään uusia äitiyden puolia ja sitä myötä uudenlaisen tavan olla lapsen kanssa (4). Äidin raitistuminen toi tarinoissa lasten elämään pysyvyyttä ja äidit olivat eri tavoin lapsilleen läsnä kuin aiemmin. Päihteettömyyden myötä äideillä oli mahdollisuus alkaa pohtimaan ja käsittelemään kipeitä asioita, eheyttämään myös itseään.
”Vaikka päihdeongelmaisen äidin rakkaus ei ole vastuullista, mutta se on rakkautta. Ei oo vastuullista vanhemmuutta, mutta rakkaus on olemassa ja se on sille lapselle tärkeätä. Ett vaikka äiti ei asu mun kanssa, niin se rakastaa minua, se pitää ehjänä sen lapsen.
Katja Salminen-Lahtinen
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Rakkaus pitää ehjänä?” Äitiys ja päihteet –äitien narratiiveja lastensa elämästä.
Lähteet
Holmila, Marja & Bardy Marjatta & Kouvonen Petra 2008: Lapsuus päihdeperheessä ja kielteisen sosiaalisen perimän voittaminen. Yhteiskuntapolitiikka 73 (4) , 421-432. (1)
Savonlahti, Elina & Pajulo, Marjukka & Piha, Jorma 2003: Päihdeäidit, vauvat ja varhainen vuorovaikutus. Teoksessa Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko & Tamminen, Tuula (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki. 327–337. (2)
Mennen, Ferol E. & O’Keefe, Maura 2005: Informed decisions in child welfare: The use of attacment theory. Children and Youth Services Review (27), 577-593. http://ac.els-cdn.com/S0190740904002440/1-s2.0-S0190740904002440-main.pdf?_tid=117b9aea-c753-11e5-982c-00000aab0f27&acdnat=1454159709_ca291e7cedba8c7d3286e696515903d5. (3)
Siltala, Pirkko 2003: Traumatisoitunut vanhemmuus ja varhainen vuorovaikutus.Teoksessa
Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko & Tamminen, Tuula (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki.268-282. (4)
(13)
Terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus
”…niin tuossahan tuo istuu ja jutellaan ongelmista, niin kuin sellaisista mitä on tapahtunut ja sun muuta, se lisää ymmärrystä” Asiakkaan käsitys terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuudesta.
Pro gradu –tutkielmani käsittelee terveyssosiaalityön asiantuntijuutta, jota tehdään terveydenhuollon organisaatiossa. Erään työntekijän kuvaus: ”Monesti tarvitaan tietoa toimeentulosta ja sosiaalityöntekijä tietää niistä parhaiten, joo ne sillai niin kuin ohjaa ja neuvoo. Ne tietää myös asumiseen liittyvistä tuista. Monet asiakkaat ovat veloissa ja tarvitsevat apua myös velkojen hoitoon. Sosiaalityöntekijä voi auttaa tällaisissakin asioissa.”
Mitä terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus on asiakastyöskentelyssä?
Terveyssosiaalityöntekijän työ käsittää terveyden ja sosiaalisuuden edistämistä ja ylläpitämistä. Kokonaisvaltainen näkemys sairaudesta ja sen vaikutuksista sosiaalisuuteen ovat terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuuden keskiössä. (1). Terveyssosiaalityön asiantuntijuus edellyttää: hyviä vuorovaikutustaitoja, voimaannuttavaa työotetta, neuvontaa ja ohjausta psykososiaalisen työotteen lisäksi.
Vuorovaikutus on kohtaamista, jossa osallistujat tuottavat ja jakavat sekä tulkitsevat merkityksiä yhdessä. Hyvään vuorovaikutukseen päästään kuuntelemisen taidolla, tunnetaidoilla ja kyvyllä ymmärtää eri-ikäisten asiakkaiden todellisuutta. Hyvä vuorovaikutus sisältää kyvyn antaa tukea, ylläpitää keskustelua ja reflektoida kuulemaansa. Psykososiaalisella lähestymistavalla haetaan syvällisempää ymmärrystä asiakkaan ajattelusta, tunteista ja hänen toiminnastaan. Tällä pyritään muutoksen aikaansaamiseen asiakkaan elämässä. Neuvonnalla ja ohjauksella pyritään saattamaan asiakas oikeiden palveluiden ja tukien piiriin.
Mitä on terveyssosiaalityöntekijän moniasiantuntijuus?
Moniasiantuntijuus terveyssosiaalityössä käsittää työryhmä- ja verkostotyöskentelyn sosiaaliturva- ja lainsäädäntöasiantuntijuuden, työ kehittämisen ja haasteet. Terveyssosiaalityöntekijä tarvitsee laajan tietopohjan lainsäädännöstä, sosiaalipalveluista ja sosiaaliturvasta. Terveyssosiaalityöntekijä työskentelee usein moniammatillisissa työryhmissä asiakkaiden verkoston kanssa, johon kuuluvat perhe, lähipiiri ja viranomaiset. Työn kehittämisessä ja haasteiden voittamisessa painotetaan terveyssosiaalityön asiantuntijuuden esille tuomista muille ammattiryhmille ja hallinnolle.
Katri Herala
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan ”Ne etsivät ratkaisuja yhdessä asiakkaan kanssa.” Terveyssosiaalityön asiantuntijuutta määrittämässä.
Lähteet
-
-
- Lindén, Mirja 1999: Terveydenhuollon sosiaalityö moniammatillisessa toimintaympäristössä. Sosiaali- ja terveysalan kehittämiskeskus. Raportteja 234. Helsinki: Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus.
-
(12)
Vuorovaikutus vaikuttaa – Rikoksia tehneiden tukeminen rikoksista irrottautumisen prosessissa
”Mä olin vapautunut muovipussin kanssa” –toteamus on käytännössä monelle totta. Vankeudesta vapautumisen vaiheessa yksilö on uuden edessä halutessaan suunnistaa rikoksettomaan elämään.
Rikoksista irrottautuminen on monisyinen prosessi, johon vaikuttavat useat eri tekijät. Siinä yksilön saamalla vuorovaikutuksellisella tuella on keskeinen merkitys. Erityisen riskialttiissa tilanteessa ovat tuomion suorittamisen jälkeen vapautumisen vaiheessa he, joilla ei ole rikoksista irrottautumista tukevaa omaa sosiaalista verkostoa.
Rikoksia tehneiden elämänhistoriassa on usein monenlaisia kasautuneita huono-osaisuuteen liittyviä tekijöitä ja rikolliseen käyttäytymiseen johtaneet kehityskulut ovat alkaneet jo varhain. (Timonen 2009, 3-4, 55-89. Blomster & Muiluvuori 2011, 148-150. Elonheimo 2010, 51-52, 56-57). Yksilön toimintaan vaikuttavat sekä yksilölliset tekijät että sosiaaliset tekijät laajemmin aina yhteiskunnan rakenteisiin saakka. Syrjäytymisen kehästä ulospääseminen ei ole helppoa rikoksista saadun tuomion suorittamisen jälkeen (Kyngäs 2000, 15, 38, 41-45. 230-231, 234, 240).
Leimasta eroon ja eteenpäin
Rikollisen leimaa on vaikea karistaa. Rikoksista irrottautumiseen liittyy vaihe, jossa rikoksentekijä luo uudestaan identiteettiään. Tälle vaiheelle on ominaista, että rikostaustan omaava alkaa mieltämään itsensä ei-rikoksentekijänä. (Viikki-Ripatti 2011, 198-200.) Ei-rikolliseen elämäntapaan liittyvän identiteetin uudelleen prosessoinnin vaiheessa on tukea antava, arvostava ja välittävä vuorovaikutus keskeistä. Ilman sitä rikoksista irrottautuminen voi vaikeutua.
”Sit kun oon saanut oikeen avun, oon saanut elämästä kiinni”
Näin totesi eräs opinnäytetyöhöni haastattelema rikostaustan omaava henkilö. Mitä tämä apu sitten on? Tutkimuksessani, jossa haastattelin ryhmähaastattelumenetelmin 13 rikostaustan omaavaa, tuli esille, että keskeistä rikoksista irrottautumisen tukemisessa on paitsi kuntoutumiseen tähtäävien tukitoimien mahdollistaminen, niin myös ennen kaikkea se, että yksilö kohdataan arvostavasti, välittävästi ja yksilöllisesti. Hyvä vuorovaikutus sosiaalityöntekijän kanssa edistää rikoksista irrottautumista. Sosiaalityön vaikuttavuutta edistää kasvokkain tapahtuva hyväksi koettu vuorovaikutus. Yhteiskunta- ja sosiaalieettisesti tarkasteltuna onkin tärkeää, etteivät taloudelliset leikkaukset kohdistu sosiaalityön käytäntöön siten, että rikostaustan omaavat joutuvat pääasiassa asioimaan kirjallisesti sosiaalitoimessa. Monilla rikoksia tehneillä on ollut jo lapsuudesta saakka elämänhallinnan vaikeuksia ja terveydellisiä haasteita. Tällöin kuntouttavan sosiaalityön merkitys korostuu aikuisuudessa. Parhaimmillaan sitä toteutetaan suunnitelmallisesti ja pitkäjänteisesti.
Rikoksiin ajautuminen on prosessi, johon vaikuttavat monet eri tekijät
Usein tähän liittyvät prosessit ovat alkaneet jo lapsuudessa, jolloin on tärkeää kiinnittää huomiota myös ennaltaehkäisevään työhön ja varhaiseen tukeen.
”Pitäis olla niin, että jauhetaan yhteistä taikinaa, eikä niin, että jokainen jauhaa omaa taikinaansa.”
Rikoksista irrottautumisen tukemisessa yhteistyö eri viranomaisten kesken on tärkeää, kuten edellä oleva opinnäytetyötutkimukseni lainauksessa todetaan. Osallisuuden edistämisessä ja syrjäytymisen kehästä ulospääsemisessä on jokainen kohtaaminen merkityksellistä. Tämä haastaa paitsi sosiaalityöntekijät, niin myös jokaisen kanssakulkijan ottamaan mukaan jo tuomionsa kärsineet.
Rikoksista irrottautumisen prosessissa yksilö koittaa etsiä uutta paikkaa yhteiskunnan systeemissä. Monesti kiinnittyminen siihen voi olla haasteellista. Siihen vaikuttaa rikostaustan omaavan yksilöllisyys sekä sosiaaliset ja yhteiskunnalliset tekijät. Koska rikostaustan omaavalla on usein rankka psykososiaalinen historia ja elämänhallinnan vaikeuksia, korostuu vuorovaikutuksen merkitys.
Camilla Sundell
Lapin yliopisto
(11)
Verkosta tukea pienten lasten äideille
Internetin avulla ihmisten on helppo kohdata toisiaan ja olla vuorovaikutuksessa keskenään. Erityisesti pienten lasten äidit ovat ottaneet erilaiset verkkoyhteisöt omaksi kanavakseen, jossa he jakavat kokemuksiaan ja saavat tukea vertaisiltaan. Verkkoon onkin syntynyt lukuisia äitien omia nettiyhteisöjä, kuten keskustelufoorumit sekä viime vuosina suureen suosioon nousseet äitiysblogit.
Joillekin äideille internet on ainoa paikka, jossa heillä on mahdollisuus tavata muita äitejä. Verkkoyhteisöt ovatkin muodostuneet kaikille avoimiksi vertaisryhmiksi. Julkisilla palveluilla olisi mahdollisuus tarjota samantyyppisiä yhteisöllisiä ryhmiä myös suljetummassa muodossa. Verkkovälitteisyyttä ei ole juurikaan hyödynnetty perheille suunnattujen hyvinvointipalveluiden toteuttamisessa.
Tällaisille palveluille selkeästi olisi tilausta. Äideillä on tarve tuoda esille omaa äitiyttään ja samalla saada muiden hyväksyntää. Neuvola ei kuitenkaan enää automaattisesti järjestä äitiryhmiä, joten verkostoituminen ja tuen saaminen muilta äideiltä ei ole itsestään selvää.
Pikkulapsiarki on äideille hyvin raskasta, mutta siitä selviämistä tuntuu helpottavan mahdollisuus keskustella ja jakaa omia kokemuksiaan samassa elämäntilanteessa olevien kanssa. Toisten äitien kokemusten kautta he ymmärtävät, että muutkin käyvät läpi samanlaisia tilanteita, eivätkä he suinkaan ole yksin omien kokemustensa tai ajatustensa kanssa.
Neuvolan toiminta ei äitien mielestä ole myöskään riittävän yhteisöllistä eikä se tarjoa nopeaa apua päivittäisiin tai yllättäviin tilanteisiin. Äitien verkkoyhteisöissä sen sijaan vallitsee vahva yhteisöllisyys ja me-henki. Äidit kannustavat toisiaan ja kantavat huolta toistensa elämäntilanteista ja jaksamisesta. He jakavat mielellään omia kokemuksiaan auttaakseen muita. Lisäksi verkkoyhteisöissä tukea ja neuvoja on saatavilla hyvin nopeasti. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta yhteisöstä on Facebookiin perustetut paikkakuntakohtaiset Hätäkahvit – nimellä toimivat ryhmät, joissa äidit voivat pyytää toisiltaan nopeaa käytännön apua.
Miten verkkoa voitaisiin hyödyntää hyvinvointipalveluissa? Esimerkiksi neuvolan tai lastensuojelun palvelujen oheen voidaan luoda toimintaa, joka tarjoaa äideille mahdollisuuden osallistua vertaisryhmään verkon välityksellä. Tällaisessa ryhmässä äidit voivat tutustua samassa elämäntilanteissa oleviin vertaisiin ja jakaa omia kokemuksiaan luottamuksellisessa ympäristössä ja näin saada sosiaalista tukea. Verkkovälitteisissä ryhmissä äidit voisivat saada apua ja tukea vuorokaudenajasta riippumatta, toisin kuin julkisen sektorin palveluissa yleensä. Verkkovälitteisten palvelujen avulla myös palvelujen saatavuus erityisesti harvaan asutuilla alueilla paranisi.
Internetin potentiaali tulisi nykyistä paremmin huomioida perheille suunnattujen palveluiden kehittämisessä. Palvelujärjestelmän tehtävänä on kehittää sellaisia verkkopalveluja, jotka vastaavat asiakkaiden tarpeisiin ja joiden käyttö on helppoa hektisessä pikkulapsiperheen arjessa.
Pauliina Posio
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan Sosiaalista tukea? Verkkoympäristöt pienten lasten äitien arjen tukena.
(10)
Parisuhdeväkivallan vaietut kokijat
Mies ei voi kokea parisuhdeväkivaltaa? Henkinen väkivalta ei ole väkivaltaa? Tutkimuksemme kumosi vahvasti kyseiset väitteet.
Miehen kokema väkivalta on yhteiskunnassamme valtava tabu. Keskustelu menee helposti siihen, että puhuessamme miesten kokemasta väkivallasta, vähättelisimme jotenkin naisten kokemaa parisuhdeväkivaltaa. Asia ei tietenkään ole näin. Miesten kokemaa parisuhdeväkivaltaa pitää tuoda ihmisten tietoisuuteen, sillä se on yhteiskunnassamme vaiettu aihe.
Miehet itsekin mielellään vähättelevät kokemaansa parisuhdeväkivaltaa ja eivät hae siihen apua. Avun hakeminen on heille haastavaa ja itse väkivaltaongelmaa ei välttämättä edes tiedosteta ja jos tiedostetaan, niin miehet ajattelevat omassa mielessään, että miehen on kestettävä kipua. Kipua miehet mieluummin kestävätkin kuin aiheesta puhumisen häpeän. Tutkimuksemme perusteella sukupuoliroolit vaikuttavat miehillä erittäin voimakkaasti väkivaltaan suhtautumiseen sekä siihen, että apua ei haeta. Tutkimuksemme miehet kantoivat pitkään syyllisyyttä suhteen ongelmista ja sen päättymisestä.
Väkivallan muodot ja seuraukset
Miehet kokevat erityyppisiä väkivallan muotoja. Henkinen väkivalta haavoittaa uhriaan voimakkaasti. Tyypillistä on, että eri väkivallan muodot ovat yhteydessä toisiinsa. Miehet kokevat kontrollointia, mitätöintiä, manipulointia, uhkailua ja kiristämistä, taloudellista väkivaltaa sekä rajua fyysistä väkivaltaa.
Parisuhdeväkivallalla on pitkäaikaisia vaikutuksia miehiin. Miehet kokevat ahdistusta ja epätoivoa sekä häpeää koetusta väkivallasta. Erityisesti sillä on vaikutusta miesten itsetuntoon. Miehillä esiintyy univaikeuksia ja masennusoireita sekä poissaoloja töistä ja koulusta. Koettu väkivalta vaikuttaa miehiin siis hyvin kokonaisvaltaisesti.
Palveluiden kehittäminen
Miesten on hyvin vaikeaa hakea apua, sillä he jo etukäteen kokevat, ettei heidän parisuhdeväkivallan kokemuksiaan osata kohdata palvelujärjestelmässä. Tutkimuksemme perusteella miehet tarvitsevat ymmärtävää ja kärsivällistä kuuntelijaa. Ammattilaista, joka ikään kuin vahvistaa miesten kokemukset todeksi ja että heillä on oikeus tuntea kuten he tuntevat ja saada apua parisuhdeväkivaltaan. Toisaalta tarvitaan jämäkkyyttä, patistusta tilanteen etenemiseksi sekä konkreettisia neuvoja.
Palvelujärjestelmää tulee kehittää niin, että miehillä on helpompi hakeutua niiden piiriin. Jotta työskentely onnistuu parisuhdeväkivaltaa kokeneen miehen kanssa, ensimmäinen tapaaminen väkivaltapalveluiden työntekijän kanssa on merkittävä, sillä se ratkaisee palveluissa pysymisen ja on ensimmäinen askel miehen toipumiseen väkivaltaisesta suhteesta.
Miesten kokemasta parisuhdeväkivallasta pitää ehdottomasti keskustella julkisuudessa enemmän! Tutkimuksemme miehet toivoivat erityisesti tätä, sillä miehet tarvitsevat muiden samassa tilanteessa olevien miesten kokemustietoa aiheesta. Sitä, että he eivät ole jotain outoja poikkeustapauksia, vaan on muitakin parisuhdeväkivaltaa kokeneita miehiä. Näin miehet voivat päästä eroon syyllisyyden ja epäonnistumisen kokemuksistaan ja hakeutua väkivaltapalveluihin ilman henkistä painolastia. Väkivaltapalveluiden ”markkinointiin” tulee jatkossa panostaa niin, että niissä otetaan selkeästi huomioon MYÖS miehet väkivallan kokijoina, eikä vain tekijöinä!
Reeta Laitinen
Suvi Orislahti
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Kuopassa – Miesten kokemuksia parisuhdeväkivallasta.
(9)
Parisuhdeväkivallan vaiettu salaisuus
Väkivallan tekijä pystyy käyttämään vallan elementtinä väkivallan salattavuutta. Naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa esiintyy vieläkin yhteiskunnassamme, vaikka olemme hyvinvointivaltio, jossa korostetaan miesten ja naisten tasa- arvoa sekä molemmilla olevia yhtäläisiä ihmisoikeuksia. Miten yhteiskuntamme ja siellä olevat ihmiset suhtautuvat parisuhdeväkivaltaan? Käytän lähdeaineistona mediassa esillä olevia kirjoituksia parisuhdeväkivallasta.
Väkivalta vaikuttaa sen kokijaan, sekä koko perheeseen. Se voi raaimmillaan johtaa puolison ja/ tai myös lasten kuolemaan! Perhesurmat olivat puheenaiheena mediassa muutama vuosi sitten ja osassa niissä syynä oli, että puoliso surmasi perheensä, koska nainen halusi erota miehestään. Puoliso menettää eron myötä valta- asemansa suhteessa naiseen. Sisäasianministeri Päivi Räsänen kertoi Terveyden ja hyvinvointilaitoksen tekemästä selvityksestä, jonka mukaan viranomaisten välisen yhteistyön lisäämisellä voitaisiin paremmin tunnistaa ja puuttua perheessä vallitsevaan väkivaltaan. Asenteita muuttamalla voitaisiin tarjota perheelle enemmän apua eikä vain välttämättömiä toimenpiteitä. Ilman tätä väkivallan kierrettä on vaikea katkaista.
Nainen voidaan leimata parisuhdeväkivallan aiheuttajaksi. Asenteet ovat syvällä yhteiskunnassamme, jotka muodostuvat jo lapsuudessa. Voidaan ajatellaan, että nainen voi omalla käyttäytymisellään vaikuttaa väkivallan syntymiseen. Parisuhdeväkivallassa myös mies syyllistää naista käyttämästään väkivallasta. Nainen uskoo lopulta omaan syyllisyyteensä ja alkaa tämän syyllisyyden, häpeän ja väkivallan pelon johdosta peitellä tai kaunistella kokemaansa väkivaltaa itselle ja muille sekä puolustella sen tekijää. Nainen haluaa onnistua omassa roolissaan puolisona, äitinä ja kodista huolehtijana sekä saavuttaa hyvän parisuhteen. Se tarkoittaa kulissien ylläpitämistä onnellisesta parisuhteesta, jonka väkivallasta puhuminen rikkoo.
Parisuhdeväkivalta voi jatkua perheen kodissa vuosikausiakin ilman, että kukaan huomaa naisen hätää. Tällöin nainen jää yksin asian kanssa ja se mahdollistaa väkivallan jatkumisen ja pahenemisen. Mies voi eristää naisen muista ihmisistä ja estää naisen avun hakemisen. Nainen voi myös tottua miehen käyttämään väkivaltaan ajan kuluessa, jolloin se normalisoituu osaksi parisuhdetta. Parisuhdeväkivalta voi myös jatkua jos nainen ei osaa tunnistaa kohtaamansa väkivaltaa väkivallaksi, kuten henkistä väkivaltaa. Parisuhdeväkivaltaa koskevan tiedon lisäämisellä voitaisiin helpottaa väkivallan tunnistettavuutta.
Viranomaisten asenteet voivat vaikuttaa parisuhdeväkivallasta puhumiseen ja avun hakemiseen. Nainen voi kokea, että hän ei saa tarvittavaa apua viranomaisten taholta tai hänen kertomuksensa joutuu arviointiin ja jopa hänen syyllistämiseensä. Tämän johdosta naiset eivät mielellään kerro kokemastaan väkivallasta. Väkivaltaisesta parisuhteesta lähteminen on vaikea prosessi, joka ei tapahdu hetkessä. Viranomaisia tulisi kouluttaa enemmän aiheen sensitiivisyydestä ja siitä miten he ottavat puheeksi parisuhdeväkivallan, jos he epäilevät naisen kärsivän siitä. Naista tulee myös osata ohjata eri auttamisjärjestelmien piiriin, jotta nainen ei jää yksin ja hänen väkivaltaisesta parisuhteesta irrottautuminen voisi tapahtua mahdollisimmin pian.
Parisuhdeväkivallan salattavuutta voidaan rikkoa siitä puhumalla, sekä sen syiden ja seurausten esiintuomisella. Mielestäni ihmisten tulisi rohkaistua puhumaan väkivallasta suoraan aina sitä epäiltäessä. Asenteiden pitää muuttua ja parisuhdeväkivalta tulee tuomita ja syyllistää sen tekijä! Naisen ei tule tuntea syyllisyyttä ja häpeää sen julkituomisesta vaan häntä tulee kannustaa kertomaan kokemuksistaan, jotta parisuhdeväkivalta tulee ilmi ja siihen voidaan puuttua viranomaisten tai lähipiirin toimesta,
Maarit Karvo
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Yhteensidotut – Parisuhdeväkivallan kiinnipitävä voima.
(8)
Nuorisotyön ytimessä – Neiossa nuori kohdataan
Nuorisotakuun ja –politiikan ja nuorten todellisuuden kohtaamattomuus on aika ajoin nostettu esille, ja hyvästä syystä. (1) Nuorisotyöltä vaaditaan tulostavoitteellisuutta kuin pörssiyhtiöltä ikään, ja onnistumisen mittareiksi huolitaan nuoret, jotka on saatu pois työttömyys- ja kouluttautumattomuustilastoja rumentamasta.
Yhteisöllisyyden ja osallisuuden käsitteet vilisevät koulutuspoliittisissa teksteissä ja poliitikkojen puheissa taikasanojen tavoin syrjäytymistä poistavina tekijöinä, mutta talouden pyörissä ne ovat hioutuneet sanahelinäksi. Nuori nähdään kapeiden linssien läpi tulevaisuuden työntekijänä, osallisuus työelämään kiinnittymisenä ja yhteisöllisyys työ- ja opiskelupaikoilla automaattisesti syntyvänä liittymisen jälkituotteena. (2)
Todellisuus on muuta. Nuoren tie koulusta alan opintoihin ja töihin ei läheskään aina etene suoraviivaisesti, sillä nuori tarvitsee tilaa kokeilla erilaisia polkuja ja yhteisöjä sekä tulla kuulluksi ja hyväksytyksi. Resurssien kiristyksen myötä nuorisotyöstä uhkaa karsiutua pois sen ydin: sosiaalinen kasvatustyö, joka perustuu nuoren ja luotettavan aikuisen kohtaamiseen. (3)
Kunnat pyrkivät eroon seinistä nuorisotyön ympärillä, toisin sanoen tehostamaan tilojen käyttöä ja jalkauttamaan nuorisotyöntekijöitä sinne, missä nuoret liikkuvat. Olen kuitenkin vakuuttunut, että nuoria luokseen kutsuvalla tilatyöllä on merkittävä rooli aidon yhteisöllisyyden ja osallisuuden rakentumisessa. Sain etnografisen tutkielmani kautta tutustua Raha-automaattiyhdistyksen sekä Rovaniemen kaupungin tukemaan nuorisotyöhön Neiot – Tyttöjen Talolla, jossa yhteisöllisyys ja osallisuus saavat rakennuspalikoita talon kulttuurista sekä tyttöjen ja aikuisten välisestä vuorovaikutuksesta.
Fyysisesti koulu- ja muista instituutioista erillään seisovassa Tyttöjen Talossa ei vallitse valmiita nuorten välisiä hierarkioita. (4) Sen kodinomainen tunnelma, tasa-arvoinen tilatoteutus sekä tyttöjen tarpeiden mukaan muuttuvat tilat mahdollistavat yhteisöllisyyden ilman koulusta tai muista insituutioista saatuja sosiaalisia leimoja, kuten epäsuosittu tai syrjäytynyt. Kiusaamista ja ulossulkemista ei esiinny. Jos esiintyisikin, siihen olisi helppo puuttua yhteisöllisesti, sillä yhden palkatun ohjaajan lisäksi talolla toimii vapaaehtoisia, kaikenikäisiä isosiskoja.
Aikuisten ja nuorten välisissä kohtaamisissa tytöille annetaan huomiota ja huolenpitoa, neuvontaa ja tukea, ja heitä kannustetaan osallistumaan talon yhteisöön sekä muihin paikallisyhteisöihin. Vuorovaikutusta siivittää tyttöjen toivomat, heille maksuttomat aktiviteetit, kuten ruuanlaitto ja keilaaminen, ja niiden keskeltä kumpuava nauru.
Yhteisöllisyyteen kuuluu mahdollisuus osallistua yhteisön toimintaan omien toiveidensa ja voimavarojensa mukaisesti. Kun tyttö näkee omien toiveidensa konkretisoituvan ja oman vaikutusvaltansa talon toiminnassa, se rakentaa yhteisöllisyyden tunnetta.
Osallisuuteen kuuluu mahdollisuus määritellä, missä ja miten haluaa olla osallisena. Kun aikuisella on aikaa tutustua nuoreen ja päinvastoin, kun toiminnalla ei ole nuoren ulkopuolelta tulevaa päämäärää, se rakentaa osallisuutta hänelle tärkeissä asioissa ja pyrkimyksissä.
Yhteisöllisyyttä ja osallisuutta ei voi luoda työntämällä nuorta koulu- ja työelämään, jossa hänen elämäntilanteensa haasteisiin ei todellisuudessa pystytä vastaamaan. (2) Ilman nuorisotyöntekijän ja nuoren välistä aitoa kohtaamista nuori jää vaille kaipaamaansa tukea. Nuorisotyön ytimen muodostumiseen tarvitaan aikaa, joita resursseja oikein kohdistamalla voidaan nuorelle tarjota.
Heli Honkasilta
Lapin yliopisto
Lähteet
1 Mm. Tiitinen, Laura: Nuoren elämä ei ole putki. Tässä blogissa. Postattu 8.12.2015, viitattu 23.2.2016.
2 Souto, Anne-Mari 2014: Ohitettu nuoruus? Aikuismainen työelämäkykyisyys ja ammatillinen koulutus. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 158–161.
3 Cederlöf, Petri 2014: Tavallinen nuorisotyö ja nuorisotakuu. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 193–198.
Kylmäkoski, Merja 2007: Eteinen, vessa, keittokomero ja huone – Niistä on nuorisotila tehty. Teoksessa Hoikkala, Tommi & Sell, Anna (toim.): Nuorisotyötä on tehtävä. Menetelmien perustat, rajat ja mahdollisuudet. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura. Julkaisuja 76. Helsinki, 393–409.
4 Hämäläinen-Luukkainen, Jaana 2006: Nuorten tilattomuus koulussa. Teoksessa Kylmäkoski, Merja & Lind, Kimmo & Hintikka, Timo & Aittola, Tapio (toim.): Nuorten tilat. Sarja C. Oppimateriaaleja 9. HUMAK. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 70. Gummerus. Helsinki, 43–62.
(7)
Lukutaito on etuoikeus
Maailmassa on noin 780 miljoonaa aikuista, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa (1). Suurin osa luku- ja kirjoitustaidottomista aikuisista on naisia (2).
Nykysuomalaisille on itsestään selvää, että aikuinen osaa lukea. Suomessakin koko kansan kouluttaminen on silti suhteellisen tuore asia. Sata vuotta sitten meillä oli jo kansakouluja, muttei vielä yleistä oppivelvollisuutta – se saatiin vuonna 1921 (3). Siitä vielä sata vuotta taaksepäin opiskelu oli vain pienen eliitin etuoikeus. Sukujuuriaan miettimällä voi arvailla, olisiko itse lukutaitoinen, jos olot Suomessa eivät olisi muuttuneet.
Monissa maissa, joista Suomeen tullaan pakolaisina, lukutaito on edelleen harvojen etuoikeus. Esimerkiksi Afganistanissa vain noin 24 % aikuisista naisista osaa lukea. Sisällissodan repimässä Somaliassa koululaitoksella ei ole juuri edellytyksiä toimia. Monelta pakolaiselta koulu jää kesken myös pakomatkan takia.
Tietoyhteiskunta vaatii lukutaitoa
Suomeen tulijan lähtömaan kulttuurissa lukutaidon puute ei välttämättä ole ollut leimaavaa. Lukutaito ei myöskään aina ole ollut välttämätöntä arjessa selviytymiselle. Suomalainen tietoyhteiskunta kuitenkin perustuu lukutaidolle ja numeerisille taidoille enemmän kuin ehkä osaamme ajatellakaan.
Jopa niin arkinen asia kuin kaupassa käyminen vaatii lukutaidottomana maahan tulleelta aikuiselta paljon opiskelua. Kaikki eivät uskaltaudu yksin kauppaan vielä vuosien maassaolon jälkeenkään. Kaupassa on ensinnäkin osattava lukea tai ainakin tunnistaa tuotteiden nimet tietääkseen, mitä ostaa. On myös ymmärrettävä hinnat ja osattava käsitellä rahaa tai pankkikorttia.
Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulevilla aikuisilla on oikeus pitempään kotoutumisajan tukeen kuin muilla maahanmuuttajilla. Ennen varsinaisia kotoutumiskoulutuksen kursseja he voivat opiskella luku- ja kirjoitustaidon kursseilla.
Aikuisen on kuitenkin lasta vaikeampi oppia lukemaan. Myös uuden kielen oppiminen on vaikeampaa, kun aikaisempi koulutausta puuttuu. Pakolaisilla on usein myös traumoja, jotka vaikeuttavat kaikkea uuden oppimista. Vain harva lukutaitoa vailla maahan tullut aikuinen oppii lukemista ja suomen kieltä niin hyvin, että voisi – ainakaan nykyisellä vaatimustasolla – jatkaa ammatilliseen koulutukseen ja työllistyä.
Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulleet aikuiset ovatkin ryhmä, joka jää helposti syrjään kaikesta. Erityisesti naiset saattavat jäädä kodin seinien sisäpuolelle, näkymättömiin. Miehet liikkuvat usein kodin ulkopuolella naisia enemmän ja saattavat oppia suomen kielen suullisen taidon naisia paremmin, vaikka lukutaito puuttuisikin. Naisilta suhteet muihin suomalaisiin kuin viranomaistahoihin saattavat puuttua kokonaan.
Apua vapaaehtoisista?
Suhteet suomalaisiin olisivat tärkeitä niin kielen oppimisen kuin muun kotoutumisen kannalta. Vapaaehtoistoiminta on onneksi lisääntynyt myös kotouttamisessa. Esimerkiksi Rovaniemellä maahanmuuttajien sosiaalitoimisto koordinoi kotokaveritoimintaa (4). Mannerheimin Lastensuojeluliitolla on Ystäväksi maahanmuuttajaäidille –hanke (5) ja Helsingin Diakonissalaitos etsii maahanmuuttajaopiskelijoille kielikavereita (6).
Siltojen rakentaminen suomalaisten ja maahanmuuttajien kohtaamisille voisi kuulua yleisemminkin kotouttamistyöhön ja sosiaalityöhön maahanmuuttajien kanssa. Pelkkien viranomaiskontaktien avulla kotoutuminen jää ohueksi.
Miksi he sitten tulevat?
On selvää, että kouluja käymättömien ihmisten vastaanottaminen on Suomelle kalliimpaa kuin valmiiksi koulutetun työvoiman vastaanottaminen. Suurin osa luku- ja kirjoitustaitoa vailla olevista aikuisista tulijoista on pakolaisia. Suomi on allekirjoittanut pakolaisten vastaanottamisesta kansainvälisiä sopimuksia, muun muassa Geneven sopimuksen (7). Geneven sopimuksessa on syrjintäkielto, joka kieltää pakolaisten valikoimisen heidän ominaisuuksiensa perusteella.
Kun puhutaan pakolaisista, puhutaan ihmisistä, jotka ovat avun tarpeessa. Avun tarpeen mukaisesti heitä on myös autettava – ei siis esimerkiksi koulutuksen tai muiden hyötynäkökohtien perusteella.
Eila Mustaparta
Lapin yliopisto
Lähteet
-
-
- EU-Speak. Uutiskirje #1. Lokakuu 2015. https://research.ncl.ac.uk/media/sites/researchwebsites/eu-speak2/EU-SPEAK3%20julkistaa%20tiedon%20uudesta%20Erasmus+-rahoituksesta.pdf
- http://www.uis.unesco.org/literacy/Documents/fs32-2015-literacy.pdf
- http://www.minedu.fi/etusivu/arkisto/2009/0511/koulun_penkille.html
- http://www.rovaniemi.fi/fi/Palvelut/Perhe–ja-sosiaalipalvelut/Maahanmuuttajasosiaalityo/Kaveriksi-kotopolulle
- http://uudenmaanpiiri.mll.fi/toiminta/ystavaksi-maahanmuuttajaaidille/
- http://www.kansalaisareena.fi/valikko/wp-content/uploads/2015/06/Laura-Hakoköngas.pdf
- http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1968/19680077/19680077_2
-
(6)
Perhesurmiin puuttumisen mahdollisuudet
Perhesurmat ovat harvinainen ilmiö ja media uutisoi niistä yllättävinä tekoina. Perhesurmien taustalla on kuitenkin useita riskitekijöitä, joita läheiset ja viranomaiset eivät aina ole huomanneet tai eivät ole osanneet suhtautua niihin riittävän vakavasti.
Perheissä on ollut väkivaltaa ennen surmatekoja, mutta perheiden välillä on eroja väkivallan muodoissa ja siinä, kuinka paljon väkivaltaa on ollut. Väkivalta on ollut fyysistä, henkistä tai puolison kontrollointia. Väkivallan alku ja kulku eivät käy tarkasti vaiheittain ilmi, mutta perheissä on havaittavissa väkivallan kierre. Aluksi väkivallaton kumppani alkaa vastata toisen osapuolen käyttämään väkivaltaan väkivallalla ja näin väkivalta tuottaa lisää väkivaltaa (1).
Joissakin perheissä poliisit on soitettu kotiin paikalle väkivaltatilanteen vuoksi. Eräässä perheessä poliisit olivat rauhoittaneet tilanteen paikan päällä eikä ketään viety putkaan. Poliisien pitäisi aina perheväkivaltatilanteissa ohjata asiakkaat sosiaali- ja terveyspalveluihin käsittelemään väkivallan taustalla olevia ongelmia, sillä ne eivät poistu, vaikka tilanne sillä hetkellä rauhoittuukin.
Väkivallan lisäksi perhesurmien pitkäaikaisia riskitekijöitä ovat parisuhteen ongelmat, ero tai eroaikeet, taloudelliset ongelmat, riippuvuudet, persoonallisuushäiriöt ja vaikeudet yhteishuoltajuudessa. Lisäksi surmaajilla oli ollut unettomuutta ennen surmia. Surman taustalla on usein monia eri riskitekijöitä ja tilannetta voidaan kuvata konfliktien kasautumisena (2).
Palvelujärjestelmässämme on palveluita, jotka kohdentuvat perhesurmien pitkäaikaisiin riskitekijöihin. Esimerkiksi vanhempien välien ollessa riitaisat voidaan yhteishuollossa lapsen siirtyminen vanhemmalta toiselle toteuttaa valvottuna vaihtona, jolloin työntekijä on vaihtotilanteessa läsnä. Surmaperheissä palveluita ei kuitenkaan ole käytetty tai niitä on käytetty vähän.
Miksi perheet eivät ole hakeneet apua ongelmiinsa? Yhtenä merkittävänä tekijänä on ollut haluttomuus puhua ongelmista. Erityisesti surmaajalla on voinut olla tarve menestyä ja pitää yllä kulissia. Mielentilatutkimuksissa persoonallisuushäiriöt on nähty yhtenä esteenä avun hakemiselle. Joissakin perheissä tapahtumat ovat edenneet niin nopeasti, ettei apua ole ehditty hakea. Osa perheistä oli joskus hakenut apua ongelmiinsa, mutta ei surmia edeltäneenä aikana. He olivat kokeneet, etteivät olleet apua saaneet. Huonot kokemukset avun saamisesta voivat olla esteenä avun hakemiselle myöhemmin uudelleen.
Haasteet palvelujärjestelmälle
Ammattilaisten näkökulmasta perhesurmien ennakointi on vaikeaa, sillä riskitekijät ovat dynaamisia ja riskin suuruus vaihtelee. Lisäksi surmaajan mielentila voi muuttua äkillisesti esimerkiksi itsetuhoiseksi. Tilanteen ymmärtämiseksi ammattilainen tarvitsee paljon tietoa surmaajasta ja perheestä pitkältä ajalta. (3.) Perusteellinen perehtyminen asiakkaiden elämäntilanteeseen on kuitenkin mahdotonta, jos asiakkailla ei ole halua puhua ongelmistaan. Lisäksi tietojen keräämistä voivat haitata lyhyet tapaamis- ja vastaanottoajat, epäselvyydet tietojen vaihtamisesta ammattilaisten välillä sekä työntekijöiden vaihtuvuus.
Esteenä oikeanlaiselle avun saamiselle voi olla perheiden tavallisuus, joka saattaa harhauttaa ammattilaista. Perheet ovat usein ydinperheitä, vanhemmat ovat hyvin koulutettuja ja työssäkäyviä eikä surmaajiin voi liittää tyypillisiä henkirikoksen tekijän piirteitä. Auttamisen mahdollisuudet edellyttävät ammattilaiselta valmiutta katsoa asioita toisin (4).
Perhesurmien pitkäaikaiset riskitekijät, niiden muuttuminen sekä avun hakemisen ja saamisen kysymykset herättävät pohtimaan kohdattavien asiakkuuksien vaativuutta ja antaako koulutus ammattilaisille riittävät valmiudet kohtaamisiin.
Sari Veikanmaa
Lapin yliopisto
Lähteet
-
-
- Säävälä, Hannu & Nyqvist, Leo & Salonen, Santtu 2006: Väkivallan tekijän taustaa. Teoksessa Säävälä, Hannu & Pohjoisvirta, Riitta & Keinänen, Eero & Salonen, Santtu (toim.): Mies varikolle. Apua lähisuhdeväkivaltaan. Oulun ensi- ja turvakoti ry. Oulu, 31–55.
- Harper, Dee Wood & Voigt, Lydia 2007: Homicide Followed by Suicide. An Integrated Theoretical Perspective. Homicide Studies 11(4), 295–318.
- Sachmann, Mark & Harris Johnson, Carolyn Mary 2014: The Relevance of Long-Term Antecedents in Assessing the Risk of Familicide-Suicide Following Separation. Child Abuse Review 23(2), 130–141.
- Hurtig, Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2014: Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. UNIpress. Kuopio, 250–280.
-
(5)
Lapsen kengissä aikuissosiaalityössä
Uutisoinnin perusteella lasten pahoinvointi vaikuttaa lisääntyvän hyvinvointiyhteiskunnassa. Lastensuojelun resurssit ovat ahtaalla. Aikuisten sosiaalihuollon palveluita ei ole hyödynnetty riittävästi lastensuojelun työmuotona. Lasten huomioinnin ajatellaan kuuluvan lastensuojeluun.
Aikuissosiaalityön toimintakentällä ensisijaisina asiakkaina ovat aikuiset, mutta sosiaalihuollon toteutuminen vaikuttaa myös perheen lapsen tilanteeseen. Aikuissosiaalityössä työskentelevillä sosiaalityöntekijöillä on ymmärrys vanhemman tilanteen vaikutuksesta lapseen, mutta konkreettisista työtavoista ja -käytänteistä on puute.
”Lapset näkkyy perhetiedoissa ja paperilla. Otetaan ne (lapset) tulona huomioon”
Lapsen elämään vaikuttavia päätöksiä tehdään esimerkiksi toimeentulotuki-, päihde- ja mielenterveystyössä, jotka ovat aikuissosiaalityön keskeistä toiminta-aluetta. Lasten huomioiminen ja näkyväksi tekeminen tulee tapahtua näissä kohtaamisissa. Lapsi on aina asiakas, kun sosiaalihuoltoa hakevassa, käyttävässä tai sen kohteena olevassa perheessä on lapsi. Konkreettisimmin lapsen asiakkuus näkyy toimeentulotukityössä. Lapsilisät otetaan perheelle tulona huomioon. Lapset toimivat myös perusteena myöntää perheelle harkinnanvaraista toimeentulotukea esimerkiksi vuokrarästeihin.
Lapsi vanhemman varjossa
Lasten kodin ulkopuolelle sijoittamisen syyt liittyvät usein vanhempien elämän haasteisiin kuten heidän päihde- ja mielenterveysongelmiin, jaksamattomuuteen, perheristiriitoihin, avuttomuuteen, osaamattomuuteen ja taloudellisiin ongelmiin (1,2,3). Siitä huolimatta aikuissosiaalityöntekijät eivät olleet huolestuneita vanhemmuuteen liittyvistä kysymyksistä. Lasten huomioiminen aikuissosiaalityön toimintakentällä on työntekijälähtöistä ja tilannesidonnaista eikä siihen myöskään ole yhteneväisiä toimintatapoja. Uudistunut sosiaalihuoltolaki (1302/2014) velvoittaa kuntaa tarjoamaan avohuollon palveluita perheelle ilman lastensuojeluasiakkuutta.
”Asiakkaana yleensä aina perheen aikuinen – Hakemuksen jättäjä”
Sosiaalipalvelut on usein kunnissa organisoitu elämänkaariajattelumallin mukaisesti. Se ohjaa sosiaalityöntekijöitä kohdentamaan työnsä oman asiakaskuntansa mukaan. Se näkyy sosiaalityöntekijöiden tavassa puhua asiakkaista yksilöinä. Työ on myös tekijänsä näköistä ja sitä voi tehdä monella tapaa sosiaalityöntekijän oman kiinnostuksen mukaan.
Lasten omaa ääntä, osallisuutta ja toimintaa ei voi sivuuttaa. Lapsissa on tulevaisuus. Heidän hyvinvointinsa tulee ottaa huomioon kaikissa palveluissa, joissa työskennellään aikuisten asiakkaiden kanssa, joilla on alaikäisiä lapsia. Jotta lapsi tulee huomioiduksi aikuissosiaalityössä, hänet täytyy ensin tehdä näkyväksi aikuisille suunnatuissa palveluissa.
Marja Sundqvist
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro graduun sosiaalityöntekijöiden kokemuksia lasten huomioimisesta ja osallisuudesta aikuissosiaalityössä.
-
-
- Heino, Tarja 2007: Keitä ovat uudet lastensuojelun asiakkaat? Tutkimus lapsista ja perheistä tilastolukujen takana. THL-raportti. Helsinki. Valopaino Oy.
- Myllärniemi, Anniina 2006: Huostaanottojen kriteerit pääkaupunkiseudulla. Selvitys pääkaupunkiseudun lastensuojelun sijoituksista. Helsinki: SOCCA.
- Kestilä, Laura & Paananen, Reija & Väisänen, Antti & Muuri, Anu & Merikukka, Marko & Heino, Tarja & Gissler, Mika 2012a: Kodin ulkopuolelle sijoittamisen riskitekijät. Rekisteripohjainen seurantatutkimus Suomessa vuonna 1987 syntyneistä. Yhteiskuntapolitiikka 77:1. 34−52.
-
(4)
Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia arjesta ja ikääntymisestä
Ikääntyneiden kehitysvammaisten odotettavissa oleva elinikä nousee muun väestön lailla, mutta heidän kokemuksensa ovat jääneet taka-alalle. Myös kehitysvammaisten ikääntymiseen tulee kiinnittää huomiota, ja pyrkiä kehittämään heille tarjottavia palveluita sekä huomioida yksilöiden erilaiset toivomukset arkea koskien.
Kehitysvammaisiin suhtautuminen on ollut negatiivista kautta historian, aina viime vuosikymmenille saakka. Kehitysvammaisten kohtelu ja suhtautuminen on vaihdellut laitoksiin eristämisestä säälimiseen. 1970-luvun taitteessa myös Suomessa alkoi liike, jolla pyrittiin purkamaan kehitysvammaisten laitosasumista, ja tuomaan kehitysvammaiset lähemmäksi muuta yhteiskuntaa. (1) Tämän liikkeen, kehitysvammaisten asioita ajavien järjestöjen sekä hyvinvointipalvelujen paranemisen myötä kehitysvammaisten ikääntyminen mahdollistuu muun väestön lailla.
Usein kehitysvammaisia koskevissa tutkimuksissa kuullaan kehitysvammaisten omaisten tai heidän kanssaan työskentelevien henkilöiden ääntä. Ikääntyneet kehitysvammaiset ovat harvoin tutkimuksen tiedontuottajina, vaikka heidän kuulemisensa olisi tärkeää. Tutkimuksessani keskitynkin heidän kokemuksiensa kuuntelemiseen arjesta sekä heidän ajatuksistaan ikääntymisestä.
Arjesta mielekästä
Myös ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää arjen sujuminen mielekkäästi. Päivä- ja toimintakeskukset ovat monelle merkityksellisiä paikkoja sekä niiden tarjoamien aktiviteettien että sosiaalisten suhteidensa vuoksi. Käsillä tekeminen koetaan tärkeänä osana arkea, oli kyseessä sitten työt tai harrastusmielessä käsitöiden tekeminen.
Oma tupa, oma lupa
Ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää oma koti ja sen sopivuus omiin tarpeisiin. Koti on tärkeä riippumatta asumis- ja tukimuodoista. Oman huoneen sisustaminen omalle silmälle miellyttäväksi, tärkeiden tavaroiden tuominen entisestä kodista sekä kodin yksityisyys auttavat ikääntynyttä kehitysvammaista tuntemaan huoneensa kodiksi. Itsenäisesti asuvilla yksityisyys ja itsenäisyys toteutuvat automaattisemmin, sillä heidän kodissaan ei ole ympärivuorokautista henkilökuntaa.
Ikääntyneille kehitysvammaisille, niin kuin muillekin, on sosiaalinen tuki välineellistä tukea arvokkaampaa.
Sosiaaliset suhteet ovat merkityksellisiä myös ikääntyneille kehitysvammaisille. Naapurit, päivä- ja toimintakeskusten henkilökunta sekä muut asiakkaat ja omaiset ovat tärkeimpiä sosiaalisia suhteita. Sosiaaliset suhteet mahdollistavat keskustelun kulloinkin mieltä painavista asioista. Sosiaalinen tuki voi vaikuttaa positiivisesti terveyteen tai vähentää stressin aiheuttajien negatiivisia vaikeuksia (2). Asumismuoto voi vaikuttaa sosiaalisten suhteiden määrään. Yksin asuvien kehitysvammaisten sosiaaliset suhteet ovat riippuvaisia heidän omasta aktiivisuudesta, kun taas ryhmäkodeissa on enemmän ihmisiä lähellä arjessa.
Terveys on merkityksellinen ikääntyneiden kehitysvammaisten elämässä, sillä hyvä terveydentila mahdollistaa asumisen haluamallaan tavalla. Esimerkiksi tuetussa ryhmäkodissa asutaan ilman ympärivuorokautista apua. Luonnollisesti terveys vaikuttaa myös liikkumiseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Moni haastateltava koki terveytensä tärkeäksi, mutta ei itsestäänselvyydeksi. Heillä oli halua pitää hyvää huolta itsestään ja terveydestään.
Aktiivisuutta on monenlaista!
Ikääntyneiden kehitysvammaisten osallistuminen yhteiskuntaan omien kykyjen ja mahdollisuuksien mukaisesti on tärkeää henkilön itsensä lisäksi myös ympäristölle. Tuottava aktiivisuus voi olla tärkeä osa tyytyväistä vanhenemista (3). Tuottava aktiivisuus voi olla palkka- tai vapaaehtoistyötä. Tutkimukseni kehitysvammaiset tuottavat ympäristölleen muun muassa käsitöitä, musiikkia ja paljon sosiaalista hyvää. Yksi haastateltavista huolehti lähellä asuvasta liikuntarajoitteisesta henkilöstä.
Ikääntyneiden kokemukset ja elämäntarinat tuottavat arvokasta tietoa. Huomiota tulisi kiinnittää enemmän myös niiden yksilöiden kokemuksiin, joiden kommunikointikeinot ovat rajalliset. Heilläkin on omat tarinansa, jotka ansaitsevat tulla kuulluksi.
Tiia Pelkonen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkimukseen Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia ikääntymisestä ja arjesta. Teemahaastattelu onnistuneen vanhenemisen pohjalta.
Lähteet
(1) Repo, Marjo 2012: Historiasta nykypäivään. Teoksessa Malm, Marita & Matero, Marja & Talvela, Eeva-Liisa (toim.): Esteistä mahdollisuuksiin. Vammaistyön perusteet. 3.painos. 13–32
(2) Rowe, John & Kahn, Robert 1987: Human Ageing: Usual and successful. Teoksessa Science. 237. 142–149.
(3) Rowe, John & Kahn, Robert 1997: Successful Aging. Teoksessa The Gerontologist. Volume 37. Number 4. 433–440.
(3)
Ikääntyneet internetin ihmemaassa
Tilastokeskuksen mukaan 68 prosenttia 65-74−vuotiaista on käyttänyt internetiä viimeisen kolmen kuukauden aikana (3). Tämän päivän kolmasikäläiset ovat aktiivisia osallistujia ja vaikuttajia, joista suuri osa ylläpitää sosiaalisia suhteita monin tavoin.
Suurten ikäluokkien tulolla eläkeikään on vaikutuksia mm. mediamaailmaan, yhdistystoimintaan ja yhdyskuntaelämään Eläkeläisten sosiaalinen ja fyysinen liikkuvuus on lisääntymässä, samoin terveyteen ja kunnonkohotukseen liittyvät tuotteet ja palvelut kiinnostavat kolmasikäläisiä. (1) Heillä on kiinnostusta, aikaa ja varaa osallistumiseen sekä harrastamiseen. Tämä näkyy lisääntyvänä ikääntyneiden määränä yhteiskunnan eri toiminnoissa, kuten politiikassa, yhdistys- ja vapaaehtoistoiminnoissa.
Mä olen paljon kaikissa yhteiskunnallisissa asioissa mukana.
Kolmas ikä alkaa useimmiten eläkkeelle jäännin myötä. Sitä kuvataan henkilökohtaisten aikaansaannosten täydellistymisenä ja silloin yksilö on vapaa toteuttamaan henkilökohtaisia tavoitteitaan. Väestörakenteen jatkuvasti vanhetessa vanhempien ikäryhmien vaikutusvalta ja asema yhteiskunnan valtajärjestelmässä saattaa vain kasvaa. (2)
Nyt eläkkeellä on aikaa ja uteliaisuus on lisääntyny.
Tekniset ratkaisut tehty nuorten ehdoilla
Kolmasikäläiset ovat ahkeria internetin käyttäjiä. He tekevät siellä tilauksia ja seuraavat yhteisöpalveluita, aivan kuten muutkin. Jopa 34 prosenttia kolmasikäläisistä käyttää internetiä useita kertoja päivässä. (3)
Haasteet syntyvät siitä, että useimmat tekniset ratkaisut on tehty nuorten ja terveiden ihmisten ehdoilla, jotka ovat kasvaneet tekniikan parissa. Nykyään suuri osa julkisten ja yksityisten palvelujen asiointia tapahtuvat tietotekniikan avulla. Samoin kuin pankki-, tapahtuma, terveys- ja neuvontapalvelut hoituvat tietotekniikan avulla. Ikäihmiselle esimerkiksi erilaisten tuotteiden, kuten elektroniikan, etujen ja haittojen hahmottaminen voi olla vaikeaa vähäisten teknisten tietojen ja taitojen vuoksi. Sen vuoksi ikääntynyt on usein myyjien, palveluntuottajien tai asentajien armoilla. (4)
Huonoja puolia voi tulla, että siellä joutuu huijatuksi tai sitä käytetään väärin.
Ikääntyminen ei ole tehty yhdestä muotista
Vaikka ikääntyminen on monimuotoistunut viime vuosina, tuottaa mainonta ja media kuvaa aktiivisesta ikääntyvästä joka osaa, tuottaa ja osallistuu monin eri tavoin yhteiskunnassa. Kuitenkaan kaikki eivät tähän muottiin istu.
Ikääntyneiden syrjäytyminen tietoyhteiskunnasta on iso ongelma, mihin täytyy kiinnittää huomiota. Kun tieto ja asiointi ovat yhä enemmän sähköisessä muodossa, teknologian käytön vaikeudet voivat aiheuttaa ikääntyneille jopa isoja taloudellisia menetyksiä. (5)
Internet tarjoaisi keinoja yhteydenpitoon ja osallistumiseen varsinkin niille ikääntyville, joiden liikkuminen ulkomaailmassa on terveydellisistä tai muista syistä rajoittunut. Hyvävoimaiset ikääntyvät hakeutuvat usein itse oppimaan uutta tai hakemaan tietoa. Taas ne, joilla ei ole aikaisempaa kokemusta tekniikasta, jäävät entistä enemmän syrjään tietoyhteiskunnasta. Haasteena on se, miten ikääntyville suunnitellut teknologiahankkeet löytävät juuri syrjäytymisvaarassa olevat.
Paula Isokangas
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu tutkielmaan nimeltään ”Niin on helppo surffailla eteenpäin” Kolmasikäläisten kokemuksia yhteisöllisestä mediasta ja sen vaikutuksista sosiaaliseen pääomaan.
Lähteet
Karisto, Antti 2004: Kolmas ikä: Uusi näkökulma väestön vanhenemiseen. Ikääntyminen voimavarana. Tulevaisuusselonteon liiteraportti 2004. Luettavissa osoitteessa http://hdl.handle.net/102244/4042 (93.)
Jyrkämä, Jyrki 2001: Teoksessa Lapsuudesta vanhuuteen Iän sosiologiaa. Toimittaneet Anne Sankari ja Jyrki Jyrkämä Vastapaino Gummerrus Kirjapaino Oy Jyväskylä 2001. s.309
Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttö [verkkojulkaisu].ISSN=2341-8699. 2014. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 28.7.2015].Saantitapa: http://www.stat.fi/til/sutivi/2014/sutivi_2014_2014-11-06_tie_001_fi.html
Leikas, Jaana 2008: Ikääntyvät, teknologia ja etiikka. Luettavissa osoitteessa: http://www.vtt.fi/inf/pdf/workingpapers/2008/W110.pdf (s.57-58.)
Koskinen, Simo & Riihiaho, Sinikka 2007: Kolmas ikä elämänvaiheena. Teoksessa Kolmasikäläisten elämää pohjoisissa kaupungeissa. KaupunkiElvi-hankkeen tutkimustuloksia. Koskinen, Simo & Hakapää, Liisa & Maranen, Pirk-ko & Piekkari, Jouni (toim.) Lapin Yliopistopaino Rovaniemi 2007.(33-34.)
(2)
Moniammatillinen yhteistyö, haastavaa mutta palkitsevaa!
”Mehän tehhään tää yhessä, että meilon verkosto ja sitten niin ja näin ja …hirvee pettymys, että ei se hankekaan tee mittään, ei ne saa mittään aikaan …että sitähän taottiin vaikka kuinka pitkään päähän ihmisille, että ei tää oo mikkään mappi Ö, johon tungetaan niinko kaikki …pittää yhesä näitä edelleen tehä.” Haastateltavan kommentti moniammatillisen työryhmän työskentelystä.
Pro gradu tutkielmani käsittelee moniammatillista yhteistyötä Kemin kuntakokeiluhankkeessa työntekijöiden kokemana. Yhteistyö moniammatillisessa ryhmässä voi osoittautua haasteelliseksi. Yksi työntekijä kuvaili kokemustaan seuraavasti: ”Ittele oli niinko, ei järkytys, mutta jollakilaila, että onko tosi, että mikkään ei ole kahessakymmenessä vuessa muuttunu. Perusasioista pittää lähteä vieläki. Ja mitä haastavampi on se ongelma, mitä vaikeampi se haaste tai isompi se juttu, joka pittää ratkassa, niin sen hankalampaa on se yhteistyö.”
Sosiaalialalla ratkotaan monimutkaisia ongelmia ihmisten elämässä. Moniammatillisessa yhteistyössä eri alojen asiantuntijat jakavat valtaa, tietoa ja osaamistaan. Se on myös ryhmätoimintaa ja asiantuntijoiden vuorovaikutusta. Moniammatillisuus tuo yhteistyöhön useita eri tiedon ja osaamisen näkökulmia, joita hyvä lopputulos vaatii. Yhteistyö on usein työtä yli sektorirajojen. (1, 2).
Mitä taitoja yhteistyössä tarvitaan? Moniammatillisessa yhteistyössä on tärkeää tuntea yhdessä työskentelevien ammattiryhmien ajattelua ja toimintatapoja sekä hahmottaa oma osuus ja sen merkitys tavoitteen saavuttamisessa (1). Moniammatillinen yhteistyö edellyttää: vastuunottoa, selkeää käsitystä omasta tehtävästä, toisten asiantuntijuuden kunnioittamista, kuuntelu- ja vuorovaikutustaitoja sekä kokonaisuuksien ymmärtämistä. Työntekijän ammatillinen osaaminen ja työorientaation tiedostaminen luovat pohjan ammatilliseen toimintakulttuuriin osallistumiselle ja yhteistoiminnalle. (3, 4).
Hyvä vuorovaikutus edistää yhteistyön sujumista työryhmässä. Asiantuntijuuden jakaminen tulee joustavammaksi, jos ihmiset voivat olla toistensa kanssa vuorovaikutuksessa toistuvasti ilman virallisiakin yhteyksiä. Ongelmat tulee ratkaista heti niiden synnyttyä, sillä pitkittyessään niillä on tapana myös monimutkaistua.
Puhuminen kannattaa, kuten eräs haastateltava toteaa: ”Onhan se tietysti haasteellista, sanotaanko että niinko päästä samale ajatukselle, että ku kuitenki monelta kantilta katotaan …tokihan näitä yhteentörmäyksiä välillä on ja eri näkökantoja asioihin, mutta tuota puhumallahan niistä selviää.”
Roolit jäsentävät yhteistyötä. Ryhmätoiminnassa osallistujilla on aina jonkin rooli, joko annettuna tai omaksuttuna. Virallinen rooli muodostuu asiantuntijuuden ja mahdollisen ryhmän antaman roolin kautta. Esimerkiksi puheenjohtajan rooli, jolla on suuri merkitys yhteistyön toimivuuteen ryhmässä. Epävirallinen rooli puolestaan muodostuu persoonallisuuden piirteistä, tavoista ja käyttäytymisestä ryhmässä. Tämäkin rooli vaikuttaa huomattavasti henkilön asemaan ryhmässä. Jokainen tulee ryhmään omana persoonanaan. (5).
Työntekijöiden on hyvä tunnistaa oma roolinsa työryhmässä ja toimia sen mukaisesti yhteinen tavoite huomioon ottaen. Haastateltava kommentoi: ”Minusta meilon ammatin takia jo tietty rooli ja tuota ei sitä oo syytä purkaa. Se roolihan täsmentyy sitten, että mitä aletaan tekemään, mitä prosessia viiään yksin etteenpäin ja mitä viiään yhessä etteenpäin. Se on sitten sitä hienosäätöä, että kuka ottaa minkäki asian.”
Toimivassa yhteistyössä korostuvat hyvät keskinäiset ihmissuhteet, toinen toistensa auttaminen ja ryhmän jäsenten keskinäinen avoimuus. Näin syntyy joustava, yhteisöllinen, tehokas ja ennen kaikkea palkitseva yhdessä työskentely
Eija Kvist
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Tätähän pittää niinkö yhessä tehä”. Moniammatillinen yhteistyö työntekijöiden kokemana.
Lähteet
-
-
- Karila, Kirsti & Nummenmaa, Anna Raija 2001: Matkalla moniammatillisuuteen. Kuvauskohteena päiväkoti. WS Bookwell Oy. Juva.
- Myllärinen, Anna Riitta & Tast, Eeva 2001: Sosiaalialan uuden asiantuntijuuden rakentuminen koulutuksen ja työelämän yhteistyönä. Hämeen ammattikorkeakoulu. Saarijärvi.
- Isoherranen, Kaarina 2008: Yhteistyön uusi haaste – moniammatillinen yhteistyö. Teoksessa Isoherranen, Kaarina & Rekola, Leena & Nurminen, Raija: Enemmän yhdessä. WSOY Oppimateriaalit Oy. Helsinki.
- Kontio, Mari 2010: Moniammatillinen yhteistyö. Tukeva – hanke. Siberia Oy. Oulu.
- Isoherranen, Kaarina 2005: Moniammatillinen yhteistyö. WSOY. Dark Oy. Vantaa.
- Launis, Kirsti 1994: Asiantuntijoiden yhteistyö perusterveydenhuollossa. Käsityksiä ja arkikäytäntöjä. Stakes Tutkimuksia 50. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.
-
(1)
Voimaantuneen vanhemmuuden rakentaminen eron jälkeen
Lasten asiat ovat tulleet hoidetuksi lastenvalvojan ansiosta, sillä meillä vanhemmilla ei ole muutoin ollut puheyhteyttä toisiimme.
Vanhempien erilleen muuton ja eron kokee Suomessa vähintään 30 000 lasta vuodessa. Ero lapsiperheessä on koko perhettä mullistava muutos ja yksi henkilökohtaisen elämän suurimmista kriiseistä, vaikka se nähtäisiinkin positiiviseksi muutokseksi ja uudeksi aluksi. Ero tuo mukanaan lukuisia uusia tilanteita, joihin vain harva voi ja osaa varautua etukäteen.
Useimmiten eron jälkeen vanhemmat pyrkivät päättämään lastensa asioista yhdessä, ja suurimmassa osassa tapauksista yhteishuoltajuus onnistuu. Aikuisten keskinäinen suhde ei pääty eron jälkeen – tai ainakaan sen ei tulisi päättyä, mikäli heillä on yhteisiä lapsia. Suh¬de muuttuu eron jälkeen parisuhteesta vanhemmuussuhteeksi, jota pidetään yllä lasten asioiden yhdessä hoitamiseksi.
Onnistunut yhteistyö vanhempien välillä vähentää esimerkiksi käytöshäiriöitä ja oppimisvaikeuksia eroperheiden lapsilla (1).Vanhempien toimiva suhde erosta huolimatta myös vahvistaa lapsen itsetuntoa, tasapainottaa tunne-elämää ja auttaa ongelmanratkaisutaitojen kehittymisessä ja itsenäistymisessä. Eron jälkeiset vanhemmuuden onnistumisen kokemukset luovat pohjaa myös oman elämän uudelleenrakentamiselle.
Mihin eroperhe tarvitsee lastenvalvojaa?
Eikä tommosia sopimuksia yksin osais tehdä, et jos ei ois apua saatavilla, niin ois varmaan ihan kuutamolla, et miten toimitaan.
Erotilanteessa vanhempia auttaa sosiaalityöntekijä, joka työskentelee lastenvalvojan nimikkeellä. Lastenvalvoja on lapsiperheen erotilanteen juridiikan ja sosiaalisten suhteiden asiantuntija. Lasten-valvojan tärkein työtehtävä on varmistaa lapsen edun toteutuminen vanhempien päättäessä hänen asumisestaan ja ela¬tuksestaan.
Vanhemman voimaantuminen tarkoittaa onnistunutta vanhemmuuden uudelleenrakentamista parisuhteen päättymisen jälkeen. Lastenvalvojan toiminnalla on vaikutusta siihen, kuinka se onnistuu.
Erovanhemmat tarvitsevat tukea, neuvoja ja hyväksyntää
Vanhemmat kritisoivat eniten lastenvalvojan kuuntelemattomuutta, tuen ja auktoriteetin puuttumista sekä vanhemman näkemyksen vähättelyä lasten asioista sovittaessa. Näiden asioiden voidaan katsoa vaikuttaneen myös vanhemman voimaantumisen kokemukseen – tai sen puuttumiseen.
Voimaantumista voi kuitenkin tapahtua lastenvalvojan työn seurauksena. Haastattelemani vanhemmat olivat kokeneet voimaantumista seuraavien asioiden myötä:
-
-
- luottamuksen syntymisestä työntekijän ja vanhemman välille
- hyväksynnän kokemuksesta
- tuen ja konkreettisen avun saamisesta
- taloudellisen vastuunjakamisen onnistumisesta vanhempien välillä
-
Nämä kokemukset ovat auttaneet vanhempia elämässä ja vanhemmuudessa eron jälkeen. Vanhemman selviytyminen erosta vaikuttaa väistämättä myös lapsen sopeutumiseen ja selviytymiseen. Lastenvalvojan työn keskeisenä tavoitteena voidaan pitää voimaantuneen, erosta selvinneen vanhemmuuden saavuttamista – tällöin työn tuloksena olisi todennäköisesti myös voimaantunut ja vahva, vanhempien erosta selvinnyt lapsi.
Riikka Ylisaukko-oja
Lapin yliopisto
Kannanotto perustuu pro gradu tutkielmaan: Voimaantunut vanhemmuus, laadullinen tutkimus vanhempien kokemuksista perheasioiden sovittelutyössä
Lähteet
1. Ks. esim. Margulies, Sam 2007: Working with Divorcing Spouses: How to Help Clients Navigate
(55)
Nuoret hatkaavat eivätkä työntekijät voi tehdä mitään – miksi sallimme tämän?
Olemme kriittisenä seuranneet lastensuojelulain muutosta vuoden 2021 alusta. Muutokset lisäsivät sijaishuollossa olevien lasten ja nuorten oikeuksia ja vapauksia. Lastensuojelulain ja Unicefin lastenoikeuksien julistuksen mukaan lapsella, joka ei voi elää perheensä kanssa, on oikeus saada valtiolta erityistä suojelua ja tukea.
Lastensuojelulain muutosten myötä hatkat voi ottaa entistä helpommin, koska lasten liikkumisen rajoittaminen ei ole helppoa. Rajoittamista voidaan tehdä vain tiettyjen laissa säädettyjen edellytysten täyttyessä ja rajoittamisista täytyy tehdä viralliset päätökset.
Lastensuojelulain tulkinnassa lapsen oikeudet ovat alkaneet korostua etenkin viime vuosikymmenten aikana. Haastattelimme lastensuojeluyksikössä ohjaajana työskentelevää ammattilaista. Onko lasten oikeuksien korostamisessa menty liian pitkälle?
– Kyllä osittain. Keinot ovat riittämättömät, varsinkin vaikeasti oireilevien nuorien kohdalla. Tämänhetkisen lastensuojelulain puitteissa ei voida aina ennaltaehkäistä tapauksia, jotka voisivat olla ennakoitavissa.
Lastensuojelulain tulkinta herättää huolta muuallakin. Viime aikoina julkisuudessa on keskusteltu hatkaan lähteneistä nuorista. Kyseessä ovat sijoitetut nuoret, jotka ovat joko lähteneet luvatta sijoituspaikastaan tai jättäneet palaamatta sinne. Osa nuorista katoaa useammin kuin kerran ja tilastojen perusteella on kyse sadoista alle 18-vuotiaista ympäri Suomea.
Lastensuojelun ammattilaiset nostavat kädet pystyyn. Tällä hetkellä he joutuvat pohtimaan lain tulkintaa ja tilannekohtaisesti päättämään, mikä on lapsen etu. Sijaishuollossa olevan lapsen liikkumista ei saa rajoittaa, vaikka lapsen edun näkökulmasta se kuuluu perheen tai lapsen huolenpidosta vastaavan perustehtäviin.
– Ennakoitavissa tapauksissa ohjaajien näkemykset eivät ole tarpeeksi vahvoja perusteita, että voitaisiin tehdä rajoitustoimenpide. Tavallaan joissain tapauksissa joutuu ensin pahempi asia tapahtumaan ennen kuin voidaan tehdä rajoitustoimenpiteitä. Tämä on minun mielestäni isoin ongelma tällä hetkellä lastensuojelulaissa, ohjaaja toteaa.
Valvova viranomainen ei nuku. Hatkassa olevat nuoret näkyvät eduskunnan oikeusasiamiehen lausunnoissa ja ministeritason pohdinnoissa rajoitustoimenpiteistä. Median luoma kuva karkuteillä olevista nuorista ja sosiaalityöstä on koruton. Etenkin Yle on uutisoinut eduskunnan oikeusasiamiehen tekemien tarkastuskäyntien esiin nostamista ongelmista mm. Mikkelissä ja Limingassa.
Hatkanuorten kohdalla ei ole kyse yökyläilystä tutuilla koulukavereilla tai kotiintuloajan ylittämisestä. Usein on kyse vaikeasti oireilevista nuorista ja riskikäyttäytymisestä. Karanneiden nuorten terveys ja hyvinvointi ovat suuressa vaarassa. Riskit esim. seksuaaliseen hyväksikäyttöön, päihteiden holtittomaan käyttöön ja rikollisuuteen ovat todellisia. Kuka asettaa turvalliset rajat, jos lain keinoin ei pystytä estämään hatkoille lähtemistä?
– Lastensuojelulaissa voisi olla oma pykälänsä erittäin vaikeasti oireilevien lasten kohdalla, jolloin heille voisi tehdä tiukempia rajoitustoimenpiteitä, joka auttaisi ennaltaehkäisemään rikosten uusiutumista. Sillä voitaisiin tukea heidän päihteettömyyttään ja tehdä intensiivisemmin töitä heidän kanssaan, joka helpottaisi heitä kiinnittymään yhteiskuntaan, lastensuojelun ohjaaja pohtii.
Tämä on yhden ammattilaisen näkökulma, jota kannattaisi miettiä. Hatkaaminen rakenteellisena ilmiönä tulee tunnistaa paremmin ja lisätä julkista keskustelua hatka-ilmiöön puuttumisen tarpeellisuudesta ja keinoista. Nuorten pakomatkat työllistävät myös sosiaalipäivystystä ja poliisia. Hatkassa olevien nuorten etsimiseen ja tavoittamiseen tarvitaan hyvää yhteistyötä eri viranomaisten kanssa. Riittävät resurssit lastensuojelulaitoksissa nuorten emotionaaliseen tulee varmistaa. Myös syitä hatkaamiseen pitäisi pohtia, jotta nuorten oma ääni tulisi kuulluksi. Pesäpuu on tehnyt tärkeää työtä mm. Kysymällä keinoja nuorilta itseltään.
Voisimme rakenteellisen sosiaalityön avulla laittaa liikkeelle muutoksen. Muutoksen, joka aidosti suojaisi nuorta ja ottaisi huomioon nuorten monenlaiset tilanteet ja niiden vaatimat ratkaisut. Olennaista on kriittinen suhde yhteiskunnallisiin mekanismeihin, pyrkimys muutokseen eri tasoilla sekä oikeudenmukaisuuden ja ihmisten osallisuuden edistäminen (Pohjola 2014, 23–27). Erilaisuudet huomioon ottava laki on viime kädessä nuoren etu.
Hanna-Mari Parkkila, Suvi Kakko, Pauliina Ylitapio, Laura Tolkkinen
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelijat
Lähteet:
Lastensuojelulaki – Finlex (542/2019)
https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2007/20070417?search%5Btype%5D=pika&search%5Bpika%5D=lastensuojelulaki. Viitattu 26.3.2021.
Liukkonen, Antti & Siiriainen, Lauri (2019) Rajoitustoimenpiteet lasten sijaishuollossa – vallankäyttöä vai vaikuttavaa hoitoa? Diakonia-ammattikorkeakoulu. Sosiaalialan koulutusohjelma, sosionomi: https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/228093/Liukkonen_Antti%2C%20Siiriainen_Lauri.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Viitattu 26.3.2021.
MTV Uutiset (2021). Kadonneiden joulu – poliisin tiedossa jopa 252 tietymättömissä olevaa nuorta – huoli heidän turvallisuudestaan on suuri. https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/kadonneiden-joulu-poliisin-tiedossa-jopa-252-tietymattomissa-olevaa-nuorta-huoli-heidan-turvallisuudestaan-on-suuri/8021126#gs.uv6ct4. Viitattu 26.3.2021.
Oikeusasiamies (2019): https://www.oikeusasiamies.fi/r/fi/ratkaisut/-/eoar/6448/2019. Viitattu 26.3.2021.
Pesäpuu (2021): Sijaishuollon haastekisan kunniamaininnan saajat ja voittajat on selvillä!
https://pesapuu.fi/2021/02/sijaishuollon-haastekisa-2/ Viitattu 9.4.2021.
Pohjola, Anneli (2014) Rakenteellisen sosiaalityön paikannuksia. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana toim. (2014) Rakenteellinen sosiaalityö. 16–33.
Sosiaali- ja terveysministeriö (2021). Lastensuojelulain muutokset.
https://stm.fi/lastensuojelulain-muutokset. Viitattu 26.3.2021.
Talentia-lehti (2021). Lastensuojelu pelasti vankilalta ja viikatemieheltä. https://www.talentia-lehti.fi/lastensuojelu-pelasti-vankilalta-ja-viikatemiehelta/. Viitattu 26.3.2021.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2019) Lastensuojelun käsikirja. Rajoitukset sijaishuollossa. https://thl.fi/fi/web/lastensuojelun-kasikirja/tyoprosessi/sijaishuolto/rajoitukset-sijaishuollossa. Viitattu 26.3.2021.
Unicef: lapsen oikeuksien sopimus (2021). Lapsen oikeudet – mikä on lapsen oikeuksien sopimus?
https://www.unicef.fi/lapsen-oikeudet/mika-on-lapsen-oikeuksien-sopimus/. Viitattu 26.3.2021.
YLE Uutiset 14.7.2020 ja 2.7.2020: Limingan ja Mikkelin lastensuojeluyksiköt https://yle.fi/uutiset/3-11447162 ja https://yle.fi/uutiset/3-11429593. Viitattu 26.3.2021
(54)
”Ulos vankilasta” – Lievä autismikirjon häiriö, vuorovaikutus ja identiteetti
Autismia määrittelee vuorovaikutuksen vaikeus ja sen vaikutus identiteetin rakentumiseen. Diagnoosin ja kuntoutuksen myötä minäkuvaa voi kuitenkin eheyttää ja saada tukea arjen haasteisiin.
”Olin hiljainen, kiltti tyttö, joka seisoi koulussa seinän vierustalla ja tarkkaili muita. Toisinaan rohkaistuin ja yritin päästä muiden leikkeihin, mutta minua ei hyväksytty mukaan.” Nimimerkin ”Ulos vankilasta” aloitukseen kiteytyy autistisen vuorovaikutuksen hankaluudet lapsesta alkaen: tarkkailijaksi syrjään jääminen ja epäonnistuneet yritykset osallistua muiden mukaan. Pro gradu -tutkielmassani ”Aikuisen autismidiagnoosi ja identiteettinarratiivit” olen tarkastellut näitä lievän autismikirjon aikuisten kertomuksia vuorovaikutuksen ongelmista ja identiteetistä narratiivisen menetelmän avulla.
Autismikirjon häiriö on useimmiten läpi elämän jatkuva neurobiologinen ja kehityksellinen neuropsykiatrinen häiriö, jota esiintyy prosentilla väestöstä. Uusimman diagnostiikan myötä puhutaan lievästä, keskivaikeasta tai vaikeasta autismista. Lievästi oirehtiva autismi voi jäädä lapsena huomaamatta, mutta se voi paljastua aikuisiällä itsenäistymisen vaikeutena monimutkaistuvassa toimintaympäristössä.
Autistisuus ilmenee monilla elämänalueilla eriasteisesti ja yksilöllisinä oireyhdistelminä. Se ilmenee erityisesti sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelmina ja kaavamaisena käyttäytymisenä. Neurokognitiiviset vaikeudet, toiminnanohjauksen haasteet, vuorovaikutustaitojen puutteellisuus, tiedon käsittelytapa, paineensietokyky aisti- ja sosiaalisen kuormituksen tilanteissa, erityiskiinnostuksen kohteet, kontekstisokeus, pakko-oireisuus, aistiyliherkkyydet ja rutiinien korostuminen elämässä voivat pahimmillaan aiheuttaa häiriökäyttäytymistä.
Autismikirjon häiriön diagnosointikriteerit muuttuvat vuonna 2022.
Minäkuvan muodostuminen vuorovaikutuksessa
Identiteetti tarkoittaa sitä, miten ihminen kokee itsensä ja ilmaisee itseään sosiaalisessa ympäristössään. Minäkäsitys kuvaa ihmisen ajatuksia omista piirteistään, motiiveistaan ja käyttäytymisestään. Minäkäsitys voi olla laaja, ja siihen voivat vaikuttaa kaikki kokemukset. Siihen vaikuttavat nuoresta iästä alkaen muiden arvio siitä, keitä ja millaisia olemme. Ihminen ei kuitenkaan suoraan omaksu muiden käsityksiä itsestään, vaan luo tulkiten haluamaansa toimivaa, tuntevaa minäkuvaa.
Minäkäsitys vaikuttaa myös siihen, millaiseksi vuorovaikutus muodostuu. Opimme tuntemaan itsemme aktiivisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Minäkäsitys syntyy vuorovaikutuksen lisäksi samastumisesta ryhmiin. Tämä sosiaalinen identiteetti on tunneperäinen ja muodostuu useista, toisiaan leikkaavista ryhmistä. Vertailu muihin ryhmiin vaikuttaa epäsuorasti myös itsetuntoomme.
Vertailussa muihin alkaa omasta identiteetístä kertyä kokemuksia lapsesta alkaen. Autistinen yksilö joutuu ulkopuolisena pohtimaan omaa epätäydellisyyttään ja erilaisuuttaan eri ulottuvuuksilla suhteessa muihin. Identiteetin rakentuminen vuorovaikutuksessa on haastavaa, jos vuorovaikutustaidot ovat puutteelliset. ”Ulos vankilasta” -kirjoittaja jatkaa diagnoosia edeltävien vuorovaikutusongelmiensa kuvaamista: ”En oppinut puhumaan muiden kanssa. En oppinut kertomaan asioistani. En oppinut antamaan enkä olemaan vastavuoroinen. En ymmärtänyt, mitä ihmisten välillä tapahtuu. En oppinut, mitä ihmissuhteet tarkoittavat.”
Diagnoosi identiteettikäänteenä
Autistin identiteetti rakentuu vertailemalla sisäistä ja ulkoista maailmaa ja minäkuvaa vastakohtien kautta diagnoosia ennen ja sen jälkeen. Diagnoosikäänne avaa mahdollisuuden rakentaa, korjata, kuntouttaa ja eheyttää autistista minäkuvaa diagnoosikäänteeseen liittyvän tietoisuuden ja tiedon lisääntymisen kautta.
Sosiaalistrukturalistisen ajattelun mukaan identiteetti rakentuu koko elämän ajan. Aikuisena diagnostisoidut pystyvät retrospektiivisesti vertailemaan ja reflektoimaan diagnoosin merkitystä elämänkokemuksissaan. ”Ulos vankilasta” -kertomuksen kirjoittaja ponnisteli tuskaisesti vuosikymmenet väärän diagnoosin ja monenlaisten vuorovaikutusongelmien kanssa, kunnes löysi autismidiagnoosin ja palat alkoivat loksahdella paikoilleen: ”Oli valtavaa tajuta, että muilla on oma sisäinen maailmansa, omat ajatuksensa ja tunteensa, vaikka he eivät niitä minulle näyttäisi. Kun ymmärsin, että muut ovat kuorensa alla samanlaisia kuin minä (tuntevat ja ajattelevat), saatoin ensimmäisen kerran elämässäni ennustaa, miten johonkin lauseeseeni tai tekooni suhtauduttaisiin. [– –] Sain käyttöohjeet maailmaan!”
Minäkuvan eheytyminen kuntoutuksessa
Sosiaalisen kuntoutuksen avulla on tarkoitus oppia selviytymään arkitoimista, vuorovaikutussuhteista ja eri rooleista omia voimavaroja hyödyntäen ammattilaisten ohjaamana. Toimijuus muokkaa identiteettiä ja subjektiksi kasvamista, kun taas rajoitettu toimijuus heikentää sitä. Kuntoutuksessa stigmatisoituneesta ihmisestä on tarkoitus voimaannuttaa eheytyvä, aktiivinen ja autonominen toimija. Toipumiseen kuuluu minäkuvan luominen, jossa autismi on vain yksi osa minuutta.
Autisti joutuu käsittelemään poikkeavan identiteettiä ja leimaa sekä hyväksymään diagnoosin osaksi minäkuvaa. Autistien kertomuksissa on kuntoutumista määritteleviä teemoja: toivon herääminen, ongelman hyväksyminen, luopuminen syrjään vetäytymisestä ja aktiivinen osallistuminen sekä vastuun ottaminen omasta elämästä ja aktiivinen selviytymiskeinojen etsintä. Omaelämäkerta on vaikuttava osa kuntoutumista: terapeuttinen, itsetutkiskeleva, lohduttava vertaisille ja ymmärrystä avartava yleisölle. Tarinankerronta ovat elimellisen inhimillinen keino kommunikoida, järjestää, selittää ja ymmärtää inhimillistä elämää, ihmisten välisiä suhteita ja identiteettejä.
Kärsittyään vuosikymmeniä yksinäisenä, epäonnistuttuaan elämässä ja tunnettuaan itsensä kiinnittymättömiksi elämään ja maailmaan kirjoittajakin vihdoin löysi ymmärryksen suhteissa olemisesta: ”Jälkeenpäin tiedän, että minua olisi pitänyt kannustaa pohtimaan toisia, heidän ajatuksiaan, motiivejaan, halujaan, jotta heidän maailmansa olisi avautunut autistiselle mielelleni.” Kirjoittajan minäkuva kehkeytyi pitkälle aikuisuuteen tällaisessa vuorovaikutusympäristössä heijastuen kaikkiin elämänrooleihin. Hän tunsi olonsa eristyneeksi itsestään ja muista sekä olevansa tarkkailijana tai marginaalissa, kun elämä kulkee ohi.
Aiemmin vuorovaikutuksessa sisäistettyä identiteettiä voi diagnoosin myötä ja sosiaalisella kuntoutuksella käsitellä uudesta näkökulmasta ja rakentaa sitä uudelleen. Sosiaalityössä voi puhua identiteetin muutostyöstä, kun autistiselle tai muulle asiakkaalle rakennetaan valmentavasti ja kuntouttavasti myönteisempää identiteettiä. Sosiaalityössä voi toivon ja tulevaisuuspuheen kautta vahvistaa ja kehittää asiakkaan myönteisen, eheytyvän identiteetin muodostumista uhriuden ja stigman tilalle. Autistin osallisuus tarkoittaa myös esteettömyyttä osallistua tasavertaisesti. Elämän perusasioiden oppiminen sekä yhteiskunnan normaaliin toimintaan osallistuminen ovat kuntoutuksen ytimessä. Tavoitteena on itsenäinen elämä, joka on autistillekin tärkeä tarve.
Sari Kärkkäinen
Sosiaalityö
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Aikuisen autismidiagnoosi ja identiteettinarratiivit”. Lapin yliopisto, 2021.
Lähteet
Hall, Stuart 1999: Identity. Tammer-Paino Oy. Tampere.
Helkama, Klaus & Myllyniemi, Rauni & Liebkind, Karmela & Ruusuvuori, Johanna & Lönnqvist, Jan-Erik & Hankonen, Nelli & Mähönen, Tuuli Anna & Jasinskaja-Lahti, Inga & Lipponen, Jukka 2015: Johdatus sosiaalipsykologiaan. 10. uud. p. Edita. Helsinki.
Hyväri, Susanna & Salo, Markku (toim.) 2009: Elämäntarinoista kokemustutkimukseen. Mielenterveyden keskusliitto. Helsinki.
Jehkonen, Mervi & Saunamäki, Tiia & Hokkanen, Laura & Akila, Ritva (toim.) 2019: Kliininen neuropsykologia. 3. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim. Helsinki.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (toim.) 2008: Sosiaalityö aikuisten parissa. Vastapaino. Tampere.
Koskentausta, Terhi & Koski, Anniina & Tani, Pekka 2018: Aikuisen autismikirjon häiriö. Duodecim. https://helda.helsinki.fi//bitstream/handle/10138/304198/duo14424.pdf?sequence=1. Viitattu 27.12.2020.
Layder, Derek 2004: Social and Personal Identity. Understanding YourSelf. SAGE Publications Ltd. London.
Liimakka, Satu 2014: Kokemus, tieto ja kokemustieto – esimerkkinä autismi. Teoksessa Myyry, Liisa & Ahola, Salla & Ahokas, Marja & Sakki, Inari (toim.): Arkiajattelu, tieto ja oikeudenmukaisuus. Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2014:18. Helsingin yliopisto, sosiaalipsykologia. Hansaprint. Vantaa, 162–178. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/144169/AMPB_Juhlakirja.pdf?sequence=1. Viitattu 27.12.2020.
Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa (toim.) 2018: Sosiaalinen kuntoutuksessa. Lapland University Press. Rovaniemi.
Metteri, Anne & Valokivi, Heli & Ylinen, Satu (toim.) 2014: Terveys ja sosiaalityö. PS-Kustannus. Jyväskylä.
Moilanen, Irma & Mattila, Marja-Leena & Loukusa, Soile & Kielinen, Marko 2012: Autismikirjon häiriöt lapsilla ja nuorilla – katsaus. 14/2012, Duodecim. Helsinki, 1453–1462. https://www.duodecimlehti.fi/xmedia/duo/duo10395.pdf. Viitattu 27.12.2020.
Mönkkönen, Kaarina & Kekoni, Taru & Pehkonen, Aini (toim.) 2019: Moniammatillinen yhteistyö: vaikuttava vuorovaikutus sosiaali- ja terveysalalla. Gaudeamus. Helsinki.
Orhala, Satu & Utriainen, Jarkko (toim.) 2015: Minun tarinani. Kertomuksia autismin kirjolta. Autismiliitto ry. Helsinki. https://www.printbox.fi/flipbooks/malli/77822_minun_tarinani/.
Puusa, Anu & Hänninen, Vilma & Mönkkönen, Kaarina 2020: Narratiivinen lähestymistapa organisaatiotutkimuksessa. Teoksessa Puusa, Anu & Juuti, Pauli (toim.): Laadullisen tutkimuksen näkökulmat ja menetelmät. Gaudeamus Oy. Helsinki, 216–227.
Puustjärvi, Anita 2019: Autismikirjon häiriö – uutta tutkimustietoa ja kliinikon kokemuksia. Luento. Autismin talvipäivät 8.12.2019. https://www.youtube.com/watch?v=s8MEpNOHftc. Viitattu 27.12.2020.
(53)
Eriarvoisuutta tuottavat mekanismit
Suomessa on muodostunut erilaisia ryhmiä, joiden elintaso ja elämänlaatu eroavat kansalaisten enemmistön elämän edellytyksistä.
Eriarvoisuus vaikuttaa erityisesti yhteiskunnan haavoittuvimmassa asemassa oleviin, kuten esimerkiksi asunnottomiin, työttömiin, maahanmuuttajiin ja ikääntyneisiin. Vuonna 2018 Suomessa oli 856 000 henkilöä köyhyys- ja syrjäytymisriskissä ja samana vuonna vakavasta aineellisesta puutteesta kärsi 133 000 henkilöä (Tilastokeskus 2020). Vuonna 2019 perustoimeentulotukea myönnettiin 271 107 henkilölle (Tanhua & Kiuru 2020, 3). Perustoimeentulotukea saavat henkilöt ovat usealla tavalla köyhyysriskissä, koska heidän tulonsa jäävät elämiseen riittävän tason alle varsinaisen ensisijaisen turvan jälkeenkin (Isola & Suominen 2016, 40–41). Viimesijaista turvaa täydentävä ruoka-apu tavoittaa arviolta 20 000–25 000 henkilöä viikoittain ja suurin osa heistä on perusturvaetuuksien varassa tai heikossa työmarkkina-asemassa (STM 2020; Isola & Suominen 2016, 42).
Tarkastelin Pro gradu -tutkielmassani, miten eriarvoisuus näkyy, köyhyydestä kerrotuissa tarinoissa sosiologi Göran Therbornin (2014) eriarvoisuuden mekanismeja koskevan teorian avulla. Tutkimukseni aineisto koostui ”Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä” (2007) kirjoituskilpailun tuottamista tarinoista. Eriarvoisuuden mekanismeja ovat etääntyminen, riisto, ulossulkeminen ja hierarkisointi. Etääntyminen on prosessi, jossa hyvä- ja huono-osaisten erot kasvavat suureksi ja huono-osaisten elintaso jää hyväosaisten elintasosta jälkeen. Riisto liittyy hierarkioiden ylemmillä tasoilla olevien epäsymmetrisestä hyötymisestä hierarkioiden alemmilla tasoilla olevista ihmisitä. Ulossulkeminen tarkoittaa ihmisten etenemisen ja oikeuksien eteen asetettuja esteitä ja hidasteita sekä eri syrjinnän muotoja. Hierarkisointi liittyy arvojärjestelmiin, joka jakaa yhteiskunnassa ihmisiä eri luokkiin.
Etääntyminen
Huono-osaisuus periytyy Suomessa sukupolvelta toiselle. Etääntymistä voidaan Suomen kontekstissa tarkastella koulutuksen näkökulmasta, koska sitä pidetään usein sosiaalisen nousun välineenä. Kaikille avoimet koulutusmahdollisuudet korkeakoulutasolle asti kuuluvat hyvinvointivaltioon ja ilmaisen koulutuksen tavoitteena on, että lasten kouluttautuminen ei olisi kiinni vanhempien tulotasosta.
Kaikille avoimista koulutusmahdollisuuksista huolimatta Suomessa vanhempien koulutustaso periytyy lapsille yhä enemmän. Korkean koulutustason tutkinnon suorittaneiden vanhempien lapset päätyvät useammin korkeakoulutusaloille, kun taas matalan koulutusasteen suorittaneiden vanhempien lapset päätyvät matalan koulutuksen aloille.
Riisto
Perinteisesti työn on oletettu suojaavan köyhyydeltä ja köyhyysriskin nähdään koskevan erityisesti työvoiman ulkopuolella olevia ryhmiä, kuten pitkäaikaistyöttömiä, eläkeläisiä ja opiskelijoita. Työmarkkinoilla tapahtuvista muutoksista aiheutuva epävakaisuus on luonut työssäkäyvien köyhien ryhmän, joiden käytettävissä olevat tulot jäävät työssä käymisestä huolimatta suhteellisen köyhyysrajan alapuolelle.
Suhteellinen köyhyysrajan avulla kotitalous voidaan määritellä pienituloiseksi, jos sen käytettävissä olevat tulot ovat alle 60 prosenttia väestön mediaanituloista. Esimerkiksi yhden elättäjän perheissä tai yksinhuoltajaperheissä tulot eivät välttämättä riitä perheen elättämiseen.
Ulossulkeminen
Häpeän tunteminen liittyy tilanteisiin, joissa ihmisen käyttäytyminen poikkeaa sosiaalisesti hyväksyttävästä tavasta toimia.
Ihminen tuntee häpeän sisäisesti, mutta siihen liittyy myös muiden ihmisten asenne ja käyttäytyminen köyhyydessä eläviä kohtaan. Häpeän tunteminen johtuu siitä, että ei ole onnistunut elämään elämäänsä yhteiskunnan odotusten mukaisesti.
Esimerkiksi epäonnistumisen koulutukseen tai työelämään kiinnittymisessä ajatellaan johtuvan yksilön omasta syystä. Epäonnistumisen ajatellaan taas kertovan siitä, että hänessä olisi jotain vikaa.
Hierarkisointi
Eriarvoisuus on läsnä ihmisten päivittäisissä kohtaamisissa. Ihmiset pystyvät arvioimaan pienenkin käyttäytymiseen perustuvan tiedon avulla, mihin yhteiskuntaluokkaan toiset kuuluvat. Sosiaalisen luokan signaalit kertovat ihmisten yhteiskuntaluokasta ja ne liittyvät kehoon, ääneen ja kulttuuriin.
Sodabeh Aryanfard
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Eriarvoisuuden ilmentymiä köyhyydestä kerrotuissa tarinoissa”. Lapin yliopisto. 2020.
(52)
Asiantuntijuus sijaishuollossa vaatii sosiaalityöntekijältä paljon
Sijaishuollon sosiaalityöntekijöiltä vaaditaan laaja-alaista osaamista myös omien ammattirajojen yli.
Sosiaalityöntekijöiden kokemusten mukaan asiantuntijuus rakentuu useasta eri osa-alueesta ja se vaatii sosiaalityön kentän tuntemisen lisäksi osaamista esimerkiksi lapsen kehityspsykologiaan liittyen. Työhön kuitenkin koetaan pääsevän myös pienellä käytännön osaamisella eikä teoreettista osaamistakaan välttämättä ole. Lisäksi työn vaativuutta ei ymmärretä päättäjien tasolla ja työn tekemisen raamit ovat huonosti resursoituja. Työntekijöiden vaihtuvuus ja asiakasmäärät ovat suuria ja tämä epäkohta tulisi korjata esimerkiksi säätämällä lailla lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden maksimiasiakasmäärä, sillä suosituksia kunnat eivät noudata.
Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani sitä, kuinka asiantuntijuus rakentuu sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden kokemana ja kuinka tätä asiantuntijuutta voitaisiin sosiaalityöntekijöiden mukaan vahvistaa ja mitkä tekijät heikentävät asiantuntijuutta. Tutkielmani aineisto koostui viiden kunnallisessa sijaishuollossa työskentelevän tai aikaisemmin työskennelleiden sosiaalityöntekijöiden kirjoituksista. Kirjoitukset kerättiin sosiaalityön uraverkosto ja sosiaalityön pohjoinen uraverkosto- facebookryhmissä julkaistun kirjoituspyynnön avulla.
Minkälaista teoria- ja käytännönosaamista työssä katsottiin vaadittavan?
Tutkielmassani jaoin osaamisalueet viiteen eri osa-alueeseen. Aineiston perusteella keskeisiä asiantuntijuuden alueita olivat lapsen kokonaistilanteen hahmottaminen, asiakkaan kohtaaminen ja asiakassuhde, yhteistyötaidot ja verkostotyö, juridinen osaamisen sekä kyky ja rohkeus linjata ja tehdä päätöksiä.
Mitkä tekijät asiantuntijuutta heikentävät?
Merkittäväksi asiantuntijuutta heikentäväksi tekijäksi sosiaalityöntekijät kokivat vähäiset resurssit ja suuret asiakasmäärät. Sijaishuollossa lapsen lisäksi työskennellään usein hänen ympärillään olevan laajan ihmisjoukon kanssa, mikä lisää työn määrää. Vähäisillä resursseilla työn koettiin aineiston perusteella olevan tulipalojen sammuttelua. Lisäksi työntekijät vaihtuivat tiuhaan, mikä myös heikensi asiantuntijuutta. Lisäksi asiantuntijuutta katsottiin heikentävän esimerkiksi yhteistyökumppaneiden puutteelliset käsitykset sosiaalityöstä sekä sisäisen ohjeistuksen puuttuminen yksiköissä.
Mikä asiantuntijuutta vahvistaa?
Asiantuntijuutta vahvistavana pidettiin hyviä konsultaatiomahdollisuuksia, riittävää perehdytystä sekä toimivaa työtiimiä työn tukena. Lisäksi esimiehen tuki ja ohjaus koettiin tärkeänä. Ammatillisten toimijoiden, alan lehtien ja kirjallisuuden seuraaminen nostettiin myös merkittäväksi tekijäksi asiantuntijuutta vahvistettaessa. Kuitenkin moni asia asiantuntijuuden vahvistumisessa liitettiin siihen, että se vaatii työntekijän omaa aktiivisuutta ja esimerkiksi työparia täytyy vaatia, sillä lisäkoulutukset tai konsultaatiomahdollisuudet eivät välttämättä olleet olemassa työn rakenteissa.
Tutkielman aineistossa nostettiin esiin sijaishuollon asiantuntijuuden vaativuus. Työn voidaan luonnehtia olevan laaja-alaista lapsen asioista vastaamista, johon liittyy laaja vastuu. Työssä puututaan perheen yksityisyyteen ja käytetään laajaa harkintavaltaa haavoittuvassa asemassa oleviin lapsiin, mutta silti työn resurssit ovat huonot ja asiakasmäärät absurdin suuret.
Susanna Inget
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu-tutkielmaani ”Täytyy olla älykkyyttä ja pelisilmää pärjätä kaoottisissa ihmissuhteiden viidakoissa” – Sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden kokemuksia asiantuntijuudestaan.
Aiheeseen liittyviä lähteitä:
Eronen, Tuija & Laakso, Riitta 2017: Vaativat tilanteet sijaishuoltotyössä. Teoksessa Enroos, Rosi & Mäntysaari, Mikko & Ranta-Tyrkkö, Satu (toim.) 2017: Mielekäs tutkimus: näkökulmia sosiaalityön tutkimuksen missioihin. Suomen yliopistopaino Oy. Tampere.
Helavirta, Susanna 2016: Lapsen asioista vastaaminen huostaanoton jälkeen sosiaali-työntekijöiden kuvaamana. Teoksessa Enroos, Rosi, Heino, Tarja & Pösö, Tarja 2016: Huostaanotto. Lastensuojelun vaativin tehtävä. Vastapaino. Tampere.
Lastensuojelulaki 417/2017
Sipilä, Anita 2011: Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet -Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Itä-Suomen yliopisto. Väitöskirja.
(51)
Koneeseen kadonneet? – Vanhempien näkökulmia yläkouluikäisten poikien digitaaliseen pelaamiseen
Digitaalisella pelaamisella on tärkeä merkitys monien nykynuorten elämässä, arjessa ja sosiaalisissa suhteissa. Vanhempien rooli pelikasvattajina on keskeinen, ja mielenkiintoista onkin pohtia, millaiseksi muodostuu vanhempien toimijuus suhteessa heidän nuortensa digitaaliseen pelaamiseen.
Tutkimusten mukaan 10–19-vuotiaista suomalaisista lapsista ja nuorista 99 prosenttia pelaa digitaalisia pelejä ainakin satunnaisesti ja noin 70 prosenttia pelaa viikoittain (Meriläinen & Moisala 2019, 56-57). Alan tutkimuskirjallisuudessa ja oppaissa korostetaan vanhempien roolia ja tehtävää lasten ja nuorten pelikasvattajina ja ”mediamentoreina”. Yläkouluikäisten nuorten pelikasvatuksen keskiössä ovat muun muassa keskustelut mediakriittisyydestä, käyttäytymisestä internetympäristössä sekä laajemmin elämänhallintaan liittyvistä teemoista (Repo & Nätti 2015, 107). Pelikasvattajina vanhemmat ovat kuitenkin edelläkävijöitä, eikä heillä ole turvanaan ja esikuvinaan aiempien sukupolvien kasvatusmalleja ja toimintatapoja, mikä voi osaltaan haastaa heidän rooliaan nuorten pelikasvattajina. Myös nuorten usein vanhempiaan paremmat digitaalisten laitteiden käyttötaidot ja osaaminen sekä ajankäytölliset haasteet voivat tuottaa haasteita digiajan kasvattajuudelle. (Lahikainen 2015, 37.)
Nuorten digitaalista pelaamista vanhempien näkökulmasta on kuitenkin tutkittu vasta vähän, ja pro gradu – tutkielmassani olenkin selvittänyt digitaalisia pelejä pelaavien yläkouluikäisten (13-16-vuotiaiden) poikien vanhempien kokemuksia ja näkemyksiä poikiensa pelaamisesta. Analysoin, mikä vanhempia poikiensa pelaamisessa huolestuttaa ja millaiset ovat vanhempien toimijuuden rajat, mahdollisuudet ja ulottuvuudet suhteessa heidän poikiensa digitaaliseen pelaamiseen. Tutkielmani aineisto koostuu kuuden vanhemman teemahaastattelusta. Haastateltavien joukossa on neljä äitiä ja kaksi isää.
Digitaalinen pelaaminen ilmiönä
Nuorten digitaalinen pelaaminen on hyvin ajankohtainen ilmiö, josta käydään vilkasta yhteiskunnallista keskustelua. Digitaaliseen pelaamiseen liittyvä julkinen keskustelu on hyvin haitta- ja huolikeskeistä, jopa dramaattistakin. Keskusteluissa varoitellaan digitaalisen pelaamisen sekä fyysistä että psyykkisistä vaaroista ja haitoista ja keskitytään lähinnä pelaamisen rajoittamistapojen käsittelemiseen. Esiin nousevat esimerkiksi pelien väkivaltaiset sisällöt ja pelaamisen negatiiviset vaikutukset nuorten käyttäytymiseen, sosiaalisiin suhteisiin sekä liiallisen pelaamisen vaikutukset nuoren terveyteen, uneen ja koulunkäyntiin. Toisaalta alan tutkimuskirjallisuudessa korostetaan myös digitaalisen pelaamisen hyötyjä. On todettu, että pelaaminen voi parantaa pelaajan kognitiivisia, emotionaalisia ja sosiaalisia taitoja. (Meriläinen 2017; Männikkö 2017, 17-18; Lobel & muut 2017; Quandt & Kowert 2016, 177.)
Tutkimuskirjallisuudessa digitaalista pelaamista on tarkasteltu myös sosiaalisista ja kulttuurisista näkökulmista. Monille nuorille digitaaliset pelit ovat tärkeä heidän arkista elämäänsä ja sosiaalisia suhteitaan, ja laajemmin pelaaminen voidaan nähdä osana nuorisokulttuuria ja sen muutosta (Meriläinen & Moisala 2019, 63). Toisaalta digitaalista pelaamista ilmiönä voidaan tarkastella myös perhe-elämän kontekstissa ja vuorovaikutussuhteissa ja pohtia, miten digitaalinen pelaaminen vaikuttaa ja muuttaa perhe-elämän käytäntöjä, ja millaisia haasteita ja mahdollisuuksia se perhe-elämälle ja perheenjäsenten väliselle vuorovaikutukselle mahdollisesti tuottaa (esim. Lahikainen & muut 2015).
Huolen värittämä toimijuus
Tutkielmani tulosten perusteella vanhempien suhtautuminen heidän poikiensa digitaaliseen pelaamiseen on huolen värittämää, eivätkä vanhemmat pystyneet näkemään nuorensa pelaamisessa juuri positiivisia puolia. Poikien digitaalisessa pelaamisessa vanhempia huolestuttavat erityisesti pelaamiseen käytetyn ajan vaikutukset nuoren psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin sekä nuoren käytökseen. Vanhempia huolestuttivat myös pelaamisen imu ja addiktoivuus. Vanhempien mukaan pelaaminen tuntuu syrjäyttävän nuoren elämässä kaiken muun. Nuorten runsaana näyttäytyvään pelaamiseen vanhemmat löysivät syitä sekä nuoren yksilöllisistä ominaisuuksista että pelimaailman imusta. Tutkimukseeni osallistuneilla vanhemmilla ei ollut paljonkaan tietoa pelimaailmasta tai peleistä, joita heidän poikansa pelaavat, ja pelimaailma oli heille vieras.
Tulkintani mukaan huolinäkökulma sekä pelimaailman vieraus vanhemmille voi vaikuttaa keinoihin ja lähestymistapoihin, joilla vanhemmat pyrkivät puuttumaan ja toimimaan suhteessa poikiensa digitaaliseen pelaamiseen. Käytännössä vanhemmat pyrkivät eri tavoin hallitsemaan, kontrolloimaan ja rajoittamaan poikiensa pelaamista. Vanhemmat kokivat poikiensa digitaalisen pelaamisen hallinnan ja kontrolloinnin kuormittavaksi, ja pelaamisen hallintayritykset myös aiheuttivat konflikteja perheissä. Pelaamiseen puuttumista ja pelaamisen rajoittamista vanhemmat perustelivat lapsen edun mukaisena toimintana.
Toimijuuden rajat ja mahdollisuudet
Aineiston analyysin perusteella vanhempien toimijuutta suhteessa heidän poikiensa pelaamiseen haastavat vanhempien jaksaminen, ristiriidat perheessä sekä ulkopuolisen tuen vähäisyys tai puuttuminen. Pelaaminen voi aiheuttaa ristiriitoja paitsi nuoren ja vanhemman myös perheen vanhempien välille, jos vanhemmat ovat esimerkiksi erimieltä pelaamisen rajoittamistapojen suhteen. Vanhempien toimijuutta puolestaan tukee etenkin perheen vanhempien keskinäinen tuki toisilleen. Toimijuutensa tueksi suhteessa nuortensa digitaalisen pelaamisen hallintaan vanhemmat toivoivat vertaistukea sekä liittolaisuutta muilta vanhemmilta, joilloin esimerkiksi yhteisistä pelisäännöistä voitaisiin sopia ja pelaamiseen liittyvää huolta jakaa. Palvelujärjestelmän mahdollisuuksiin tukea toimijuuttaan vanhemmat sen sijaan suhtautuivat epäillen, eivätkä he uskoneet, että ammattiauttajillakaan olisi ratkaisuja peliongelman ratkaisemiseksi.
Tutkielmani tulosten perusteella vanhemmat tarvitsevat tukea ja neuvontaa pelikasvattajina toimimiseen sekä digitaalisen pelaamisen aiheuttamien ristiriitojen ratkaisemiseen. Tärkeää on, että ammattiauttajilla on tarpeeksi monipuolista osaamista ja tietoa digitaalisen pelaamisen erilaisista ulottuvuuksista, jotta he voivat tukea perheitä pelaamiseen ja laajemmin digitalisaatioon liittyvissä kysymyksissä mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Tärkeää on, että sekä nuoret että vanhemmat saavat äänensä kuuluville digitaalisesta pelaamisesta käytävissä keskusteluissa ja että nuoren ja vanhemman välistä keskustelu- ja neuvotteluyhteyttä digitaaliseen pelaamiseen liittyen tuettaisiin. Näin voitaisiin löytää vaihtoehtoisia tapoja ratkaista pelaamiseen liittyviä konflikteja ja myös kyseenalaistaa pelaamiseen liittyviä ennakkoluuloja ja stereotypioita. Toisaalta tulee myös kehittää menetelmiä haitallisen pelaamiseen tunnistamiseen ja hoitamiseen.
Sanna Ovaskainen
Sosiaalityö
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ” Koneeseen kadonneet? Vanhempien toimijuus ja yläkouluikäisten poikien digitaalinen pelaaminen.” Lapin yliopisto, 2019.
Lähteet:
Lahikainen, Anja Riitta 2015: Media lapsiperheen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta; Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (toim.) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere, 80–107.
Lahikainen, Anja Riitta & Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (2015) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere.
Lobel, Adam & Engels, Rutger & Stone, Lisanne & Burk, William & Granic, Isabela 2017: Video Gaming and Children’s Psychosocial Wellbeing: A Longitudinal Study. Journal of Youth and Adolescence, Vol. 46(4), 884–897.
Meriläinen, Mikko 2017: Pelaamisen hyödyt. Vanhempainnetti, Mannerheimin lastensuojeluliitto. https://www.mll.fi/vanhemmille/tietoa-lapsiperheen-elamasta/lapset-ja-media/digitaalinen-pelaaminen/pelaamisen-hyodyt/
Meriläinen, Mikko & Moisala, Mona 2019: Älylaitteet ja pelaaminen: Peliharrastus osana monipuolista arkea. Teoksessa Kosola, Silja & Moisala, Mona & Ruokoniemi, Päivi (toim.) Lapset, nuoret ja Älylaitteet – Taiten tasapainoon. Duodecim. Helsinki, 56–64.
Männikkö, Niko 2017: Problematic Gaming Behavior among Adolescents and Young Adults. Relationship Between Gaming Behaviour and Health. Acta Universitatis Ouluensis. D, Medica, 1429. Juvenes Print. Tampere. http://jultika.oulu.fi/Record/isbn978-952-62-1658-4
Quandt, Thorsten & Kowert, Rachel 2016: No Black and White in Video Game Land! Why We Need to Move Beyond Simple Explanations in the Video Game Debate. Teoksessa Kowert, Rachel & Quandt, Thorsten (toim.) The Video Game Debate: Unravelling the Physical, Social, and Psychological Effects of Digital Games. Routledge. New York, 176–177.
Repo, Katja & Nätti, Jouko 2015: Lasten ja nuorten median käytön aikatrendit. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta & Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (toim.) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere, 80–107.
(50)
Äitiyden merkitys afganistanilaisnaisten kertomuksissa itsestään
Äitiysidentiteetti on yksi keskeisimmistä naisten identiteeteistä. Afganistanilaisnaiset kertoivat haastatteluissa muun muassa siitä, millaisia äitejä he ovat lapsilleen ja millaisia äitien heidän mielestään tulisi olla. Näiden naisten identiteettejä tutkiessani jouduin pohtimaan myös omaa identiteettiäni äitinä.
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani sitä, millaisia identiteettejä kuusi Suomeen pakolaisena tullutta afganistanilaisnaista tuottivat haastatteluissa. Tutkielmassani tarkastelin naisten tuottamia identiteettejä intersektionaalisuuden viitekehyksessä. Intersektionaalisuuden perusajatus on, että ihmisen identiteetit rakentuvat monien lähtökohtien ja sosiaalisten luokitteluiden pohjalle, jotka risteävät keskenään. Näitä luokitteluja ovat esimerkiksi sukupuoli ikä, etnisyys, kotipaikka, seksuaalisuus, äidinkieli ja uskonto. 1970-luvulla Yhdysvalloissa syntynyt intersektionaalisuus on feministisen teorian lähestymistapa, jonka avulla analysoitiin alun perin naisiin kohdistuvan sorron monisyisiä alkutekijöitä. Nykytutkimuksessa intersektionaalisuuden ajatellaan laajimmillaan koskevan kaikkia ihmisiä, sillä jokainen ihminen on monien erojen leikkaama. Intersektionaalisuuden avulla voidaan pureutua sekä sortoon että etuoikeuteen ja siihen, miten nämä vaikuttavat toinen toisiinsa ihmisen elämässä. (Bastia 2014; Mahlamäki 2018; Rossi 2010.)
Identiteetit ymmärsin tutkimuksessani muun muassa Stuart Hallin (1999) tapaan moninaisiksi ja jatkuvassa muutoksessa oleviksi. Ihmisellä ei ole yhtä minuutta tai identiteettiä syntymästä kuolemaan, vaan identiteettejä tuotetaan ja rakennetaan vuorovaikutuksessa ja ne ovat kontekstisidonnaisia. Haastatteluja analysoidessa olikin tärkeää muistaa, että niissä aktivoituvat identiteetit olivat niitä, joita haastattelutilanne kutsui naiset tuottamaan ja joita he halusivat tuottaa haastattelun kontekstissa. Eri haastattelija, erilaiset kysymykset tai vaikkapa eri haastattelupaikka olisivat tuottaneet erilaisen lopputuloksen. Naisten haastatteluissa tuottamat identiteetit eivät siis paljasta naisten ”todellista” minää tai sitä, keitä he pohjimmiltaan ovat.
Tutkielmani aineisto on ainutlaatuinen ja sensitiivinen. Aineisto on kerätty Niloufar Kalvakhin ja Nabeela Hasanin vuonna 2014 valmistunutta pro gradu -tutkielmaa Settlement Process of Afghan Immigrant Women Based on Cultural Perspective in Finland. Tutkielman tekijöistä toinen, itsekin nainen ja muslimi, haastatteli Suomessa joitakin vuosia asuneita pakolaistaustaisia afgaaninaisia heidän äidinkielellään. Naiset kertovat haastatteluissa elämästään Afganistanissa, sieltä pakenemisesta ja niistä vaiheista, joiden kautta ovat lopulta päätyneet asumaan Suomeen. Lisäksi naiset puhuivat Suomeen sopeutumisen haasteista, niistä selviytymisestä sekä tyytyväisyydestään suomalaisiin sosiaalipalveluihin. Naisten identiteetit ja kokemus siitä, keitä he ovat, ei ollut haastattelujen aiheena, mutta haastatteluissa oli paljon identiteettiin ja minän rakentumiseen liittyvää puhetta. Identiteettejä tuotetaan kaikissa sellaisissa tilanteissa, joissa ihminen kertoo itsestään.
Äiti, muslimi ja maahanmuuttaja
Tutkielmassani tarkastelin kolmea diskurssianalyysin avulla löytämääni ja nimeämääni haastatteluissa aktivoituvaa identiteettikategoriaa suhteessa toisiinsa. Nämä kategoriat olivat äiti, muslimi ja maahanmuuttaja. Äitiyden ja lasten merkitys näyttäytyi suurena jokaisessa haastattelussa. Naiset kertoivat paenneensa Afganistanista voidakseen tarjota paremman elämän lapsilleen. Viisi naisista oli asunut kotimaasta lähdön jälkeen Iranissa vuosien ajan. Iranista lähdön syyksi he kertoivat sen, että afganistanilaisten oli vaikeaa kouluttautua ja työllistyä Iranissa. Myös lasten mahdollisuudet käydä koulua olivat huonot. Eurooppaan ja Suomeen naiset kertoivat tulleensa lastensa vuoksi, jotta lapsilla olisi mahdollisuus kouluttautumiseen, työllistymiseen ja sitä kautta parempaan elämään.
Naisten näkemys oli, että lapsista kasvaa sellaisia aikuisia, kuin vanhemmat, erityisesti äidit, heistä kasvattavat. Monet kertoivat olevansa sekä äitejä että isiä lapsilleen, koska puoliso oli kuollut, ottanut avioeron tai ei muuten osallistunut lasten kasvatukseen syystä tai toisesta. Yhtenä äidin keskeisimmistä tehtävistä nähtiin se, että lapsista kasvaa vanhempiensa uskonnollisia ja kulttuurisia perinteitä ylläpitäviä ja kunnioittavia aikuisia. Suomen afganistanilaista ja iranilaista vapaampi kasvatusilmapiiri koettiin haastavimpana asiana vanhemmuudessa.
Naisten uskonnolliset, kulttuuriset ja etniset identiteetit leikkasivat monessa kohtaa äitiysidentiteetin kanssa. Uskonnolliset rituaalit, paikat ja juhlat olivat naisille tärkeitä. Uskonto oli myös merkittävä identiteettien rakennusaine: naisten mukaan ihminen, jolla ei ole uskontoa, ei tunne itseään ja on ”ei kukaan”. Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, miksi naiset pitivät uskonnollisen tradition siirtämistä seuraaville polville hyvin tärkeänä. Uudessa kotimaassa, maahanmuuttajina, uskonnon merkitys korostui kenties entisestään, koska etenkin lapsille nähtiin olevan tarjolla toisenlaisia, naisten näkökulmasta vahingollisia identiteettejä.
Tutkijapositio: äiti, kristitty ja suomalainen
Tutkielman yhtenä keskeisenä tutkimuseettisenä kysymyksenä oli se, miten minä suomalaisena kristittynä äitinä ja teologina luen näiden naisten kertomuksia itsestään ja elämästään. Näkemys haastattelussa tuotettujen identiteettien tilannesidonnaisuudesta tuntui jo itsessään haastavan identiteettipuheen analysointia ja asetelma mutkistui entisestään, kun soppaa sekoittivat ne identiteetit, joiden kautta minä tutkijana tarkastelen näiden naisten kertomaan: äiti, kristitty teologi sekä suomalainen etuoikeutettu ja koulutettu nainen. Olen pohtinut sitä, korostuiko äitiys minulle naisten kertomuksissa osittain siksi, että olen itsekin äiti ja naisten kertomukset paosta kotimaasta lasten kanssa koskettivat minua kovasti. Tutkijan tulee pyrkiä objektiivisuuteen, mutta omia identiteettejään ei pääse pakoon toisten identiteettejä tutkiessaan.
Tutkimusten (esim. Kulmala 2006) mukaan vanhemmuus ja lapset ovat keskeisiä naisten identiteettien rakentumisessa. Tutkielmani tukee tätä näkemystä. Naisten kertomukset voivat auttaa myös pohtimaan sitä, millaisia erityisiä tuen tarpeita pakolaisnaisilla ja -äideillä voi olla sosiaalityön asiakkaina.
Maija Kujala
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Ennen kaikkea äiti. Afganistanilaisnaisten haastatteluissa tuottamat identiteetit intersektionaalisuuden viitekehyksessä.” Lapin yliopisto 2019.
Lähteet:
Bastia, Tanja 2014: Intersectionality, migration and development. Progress in Development Studies 14(3), s. 237–248.
Hall, Stuart 1999: Identiteetti. Vastapaino. Tampere.
Kulmala, Anna 2006: Kerrottuja kokemuksia leimatusta identiteetistä ja toiseudesta. Tampereen yliopisto. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos.
Mahlamäki, Tiina 2018: Sukupuoli ja uskonto. Teoksessa Ketola, Kimmo & Martikainen, Tuomas & Taira, Teemu: Uskontososiologia. Eetos. Turku, s. 165–176.
Rossi, Leena-Maija 2010: Sukupuoli ja seksuaalisuus, eroista eroihin. Teoksessa Saresma, Tuija & Rossi Leena-Maija & Juvonen, Tuula: Käsikirja sukupuoleen. Vastapaino. Tampere, s. 21–38.
(49)
Sosiaalisen pääoman merkitys lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille
Lastensuojelu on ollut toistuvien huolten aiheena. Huolta lastensuojelussa on herättänyt niin asiakasperheiden kuin lasten moniongelmaisuus, lastensuojelun asiakasmäärien kasvu, työvoiman riittämättömyys ja sosiaalityöntekijöiden ammatillisen osaamisen taso. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kuormittavaan tilanteeseen olisi tärkeää löytää sitä helpottavia keinoja – niin asiakkaiden kuin työntekijöiden hyvinvoinnin vuoksi.
Pro gradu -tutkielmassani selvitettiin systemaattisella kirjallisuuskatsauksella sosiaalisen pääoman merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöille. Tutkielmani aineisto pohjautuu yhdeksään tutkimusartikkeliin, joissa tutkittiin lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia eri näkökulmista. Kiinnostuin aiheesta työskennellessäni lastensuojelutyössä – huomasin, kuinka paljon työkavereiden tuki vaikutti omaan jaksamiseeni ja se innosti minua tutkimaan aihetta syvemmin. Voisiko sosiaalisen pääoman teorian avulla kehittää sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia lastensuojelutyössä?
Carrie Leanan ja Harry Van Burenin mukaan (1999) organisaation sosiaalisen pääoman voidaan nähdä kuvastavan organisaation sosiaalisia suhteita. Sosiaalinen pääoma näkyy työyhteisön yhtenäisinä tavoitteina ja luottamuksena, joka luo mahdollisuuden yhteisölliseen toimintaan. Sosiaalinen pääoma hyödyttää niin organisaatiota kuin myös siihen kuuluvaa yksilöä.
Lastensuojelussa tarvitaan tukea työyhteisöltä
Tutkielmassani jaottelin sosiaalisen pääoman kolmeen teemaan yhdistäen Leana ja Van Burenin (1999) sekä Janine Nahapietin ja Sumantra Ghosalin (1998) sosiaalisen pääoman mallit yhteen. Sosiaalisen pääoman voidaan katsoa koostuvan työyhteisön luottamuksesta, yhteisöllisyydestä ja sitoutuneisuudesta. Sosiaalisen pääoman kolme teemaa, luottamus, yhteisöllisyys ja sitoutuneisuus kietoutuvat yhteen vaikuttaen toisiinsa. Luottamus on keskeistä yhteisöllisyyden muodostumiselle: ilman luottamusta ei voi olla yhteisöllisyyttä, mutta luottamusta tarvitaan myös siihen, että yhteisöllisyyttä voi syntyä. Yhteisöllisyyden ja luottamuksen voidaan nähdä lisäävän myös sitoutuneisuutta ja näin ollen ne osaltaan tuottavat työyhteisöön sosiaalista pääomaa.
Luottamusta työyhteisössä käytännön tasolla kuvastaa muun muassa avoimuus ja työyhteisön moraali. Lastensuojelun ollessa kuormittava ala, on selvää, että työkavereiden kanssa täytyy voida keskustella ja heiltä täytyy myös saada konsultointiapua asiakastilanteisiin. Työyhteisöön tarvitaan avoimuutta. Työyhteisölle täytyy halutessaan voida myös jakaa henkilökohtaiseen elämään liittyviä asioita, koska tällöin myös työyhteisössä voidaan tarvittaessa huomioida mahdollisia erityistarpeita. Avoimuus mahdollistaa joustavuutta ja siten edistää myös työhyvinvointia.
Työyhteisöön täytyy myös pystyä luottamaan niin, että jokainen huolehtii omat työtehtävänsä. Työyhteisössä ja erityisesti lastensuojelutyössä on tärkeää, että työyhteisön moraaliset käsitykset kohtaavat. Lastensuojelutyötehtävät pohjautuvat lainsäädäntöön ja niissä on tarkat aikarajat. Toisinaan lastensuojelutyössä voi olla tilanteita, että asiakasprosessin eteneminen hidastuu toisesta työntekijästä johtuen. Mikäli moraaliset käsitykset esimerkiksi aikarajojen noudattamisesta eivät kohtaa, voi tämä johtaa ikäviin seurauksiin, kuten vastuussa olevan työntekijän stressaantumiseen. Vastuu lastensuojelutyössä on kuitenkin aina lapsen asioista vastaavalla sosiaalityöntekijällä, vaikka prosessin hidas eteneminen ei johtuisikaan suoranaisesti vastuullisesta työntekijästä.
Työyhteisön luottamus on pohjana yhteisöllisyyden muodostumiselle. Yhteisöllisyyttä kuvastaa esimerkiksi ”me-henki” sekä työyhteisön yhteiset tavoitteet ja arvot. Tutkielmani aineistossa lastensuojelutyön yhdeksi tärkeimmäksi tavoitteeksi muodostui halu työskennellä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi. Lastensuojelutyö antaa mahdollisuuden vaikuttaa ja olla mukana tekemässä muutosta. Työtä motivoi tekemään se, että näkee perheiden tilanteiden muuttuvan. Halu työskennellä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi kuvastaa yhtä lailla myös sosiaalityöntekijöiden eettisiä arvoja.
Kun työyhteisössä on luottamusta ja yhteisöllisyyttä, vaikuttaisi tämä lisäävän myös sitoutuneisuutta omaan työhön. Erityisesti vasta aloittaneiden työntekijöiden kohdalla työkavereiden tuki nousi yhdeksi tekijäksi, joka saa jatkamaan lastensuojelutyössä. Pidempään työssä olleille työkavereiden tuki ei noussut esille sitoutuneisuutta edistävänä tekijänä, mutta toisaalta heidän haluunsa jatkaa työssä vaikutti esimiesten tuki. Johtajuus näytti olevan merkityksellistä niin luottamuksen kuin yhteisöllisyyden ja sitoutuneisuuden kannalta.
Tutkimusartikkeleissa nousi esiin, että esimiesten nähdään voivan vaikuttaa negatiivisiin työssä stressiä aiheuttaviin tekijöihin kuten työmäärään. Lisäksi oli havaittavissa esimiehen tärkeys niin tuen antajana vaikeissa asiakastilanteissa kuin myös siinä, että esimiehen pätevyyteen on voitava luottaa. Kehittämisehdotuksena esimiesten olisi hyvä antaa uusille työntekijöille mahdollisuus keskittyä asiakassuhteiden luomiseen, koska hyvä asiakassuhteet edistävät työntekijöiden työssä jaksamista ja lisäävät työhön sitoutuneisuutta. On myös hyvä huomioida, että uudet työntekijät tarvitsevat työsuhteen alussa enemmän tukea stressiä aiheuttaviin tekijöihin, kuten lait ja organisatoriset normit.
Työtilanteeseen tarvitaan muutosta
Lastensuojelun kohtuuttomasta tilanteesta uutisoidaan jatkuvasti, eikä lastensuojelun työtilanteeseen pystytä vaikuttamaan pelkästään työyhteisön sosiaalisen pääoman parantamisella, vaan täytyy löytää muita keinoja työhyvinvoinnin edistämiseksi. Lastensuojelutyössä on asioita, joihin ei voida vaikuttaa. Lastensuojelutyössä tullaan aina kohtaamaan asiakkaita vaikeissa tilanteissa ja sosiaalityöntekijöiden toimintaa ohjaa aina lainsäädäntö. Tämän vuoksi on tärkeää alkaa vaikuttamaan niihin tekijöihin, joihin pystytään vaikuttamaan.
Tulevaisuudessa lastensuojelutyössä vasta-aloittavien työntekijöiden osalta tulisi kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten työntekijät saataisiin pysymään työssään ja miten uudet työntekijät sitoututetaan osaksi työyhteisöä. Näen, että nykyisen lastensuojelun tilanteen huomioiden tulisi kiinnittää huomiota siihen, millaista tukea työntekijät saavat. Vaikuttaisi vahvasti siltä, että työyhteisöllä, erityisesti esimiehellä on vaikutusta työhyvinvointiin. Työyhteisön sosiaalisen pääoman tukeminen ei vaadi suuria toimenpiteitä, tarvitaan johtajien perehtymistä asiaan ja sosiaalisen pääoman tukemisen ottamisen yhdeksi työyhteisön tavoitteeksi. Tämän tutkielman havaintojen perusteella voidaan siis todeta, että sosiaalisella pääomalla on merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille. Voidaan myös todeta, että erityisesti esimiesten rooli niin sosiaalisen pääoman muodostumiselle ja työyhteisön työhyvinvoinnille on merkityksellinen.
Ellinoora Mantere
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityön oppiaine.
Kirjoitus pohjautuu pro graduun: ” Systemaattinen kirjallisuuskatsaus sosiaalisen pääoman merkityksestä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnissa”
Lähteet
Baldschun, Andreas & Hämäläinen, Juha & Töttö, Pertti & Rantonen, Otso & Salo, Paula 2017: Job-Strain and well-being among Finnish social workers: Exploring the Differences in Occupational Well-Being Between Child Protection Social Workers and Social Workers Without Duties in Child Protection. European Journal of Social Work. 1-16.
Chenot, David & Benton D. Amy & Kim, Hansung 2009: The Influence of Supervisor Support, Peer Support, and Organizational Culture Among Early Career Social Workers in Child Welfare Servces. Child Welfare 88 (5). 129-147.
Hakalehto, Susanna 2018: Lapsioikeuden perusteet. Balto print. Liettua.
Hermon, Rao Sandhya & Chahlan, Rose 2018: A longitudinal study of stress and satisfaction among child welfare workers. Journal of Social Work 0 (0). 1-24.
Koivumäki, Jaakko 2008: Työyhteisöjen sosiaalinen pääoma. Tutkimus luottamuksen ja yhteisöllisyyden rakentumisesta ja merkityksestä muuttuvissa valtion asiantuntijaorganisaatiossa. Lisensiaatin työ. Tampereen Yliopistopaino Oy. Tampere.
Leana, R. Carrie & Van Buren, J. Harry 1999: Organizational Social Capital and Employment Practices. Academy of Management Review. 24. Nro. 3. 538-555. http://www.jstor.org/stable/pdf/259141.pdf. 22.4.2019.
McFadden, Paula 2018: Two sides of one coin? Relationships build resilience or contribute to burnout in child protection social work: Shared perspectives from Leavers and Stayers in Northern Ireland. International Social Work. 1-13.
Mänttäri-van der Kuip, Maija 2015: Work-related well-being among Finnish frontline social workers in an age of austerity. Lisensiaatin työ. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä University Printing House. Jyväskylä.
Nahapiet, Janine & Ghoshal, Sumantra 1998: Social Capital, Intellectual Capital, and the Organizational Advantage. Academy of Management Review 23 (2). 242-266.
Pösö, Tarja & Forsman, Sinikka 2013: Messages to Social Work Education: What makes Social Workers Continue and Cope in Child Welfare? Social Work Education 32 (5). 650- 661.
Schelbe, Lisa & Radey, Melissa & Panisch, Lisa 2017: Satisfactions and stressors experienced by recently-hired frontline child welfare workers. Children and Youth Services Review 78. 56-63.
Shier, Micheal L. & Graham. R John 2010: Work-related factors that impact social work practioners’ subjective well-being: Well-being in workplace. Journal of Social Work 11 (4). 402-421.
Strolin-Goltzman, Jessica 2008: Should I Stay or Should I Go? A Comparison study of Intention to Leave Among Public Child Welfare Systems with High and Low turnover rates. Child Welfare 87 (4). 125-143.
Washington, Karla & Yoon, Pil Dong & Galambos, Colleen & Kelly, Michael 2009: Job Satisfaction Among Child Welfare Workers in Public and Performance-Based Contracting Environments. Journal of Public Child Welfare (3). 159-172.
(48)
Televisio kertoo, mitä ajattelemme kuolemasta
Länsimainen kulttuurinen ja sosiaalinen tarve käsitellä kuolemaa (Walter 1994) täyttää mediatodellisuutemme kuoleman ympärille kiertyvän viihdeteollisuuden kautta. Tutkimusaiheena kuolema kuitenkin herättää kummastusta ja se liitetään helposti tutkijan käsittelemättömiin, henkilökohtaisiin ongelmiin tai synkkään mielenmaisemaan.
Reaktiot liittyvät edelleen hankalaan suhteeseemme kuoleman kanssa (Hockey 2017), johon kuoleman tutkijat viittaavat kuoleman hiljentämisenä yhteiskunnassa.
Anthony Giddensin mukaan kuoleman ja eksistentiaalisten kysymysten hiljentäminen myöhäismodernissa elämässämme on olennainen aikakautemme piirre – vaikkakin samalla vastausten etsiminen näihin kysymyksiin on keskeinen osa nyky-yksilön toimijuutta. Keräilemme tietoa, samaistumiskohteita ja erilaisia median välittämiä kokemuksia sovittamalla niitä omaan, yksilölliseen minäprojektiimme.
Elämään kuuluu hetkiä, jolloin turvallinen todellisuutemme murenee. Giddens (1991) puhuu kohtalokkaista hetkistä (fateful moments), jotka rikkovat äkisti toimijuuden perustan. Sairaus ja kuolema pidetään etäällä rutiineille ja sosiaalisille normeille rakentuvassa elämänkulussa, mutta kriisin kohdatessa toimijan on korjattava sirpaloitunutta elämäntarinaansa.
Viimeiset sanat käsittelevät elämää
Ylen esittämässä dokumenttisarjassa Viimeiset sanani (Isotalo 2013) seurattiin kuolevien viimeisiä vaiheita ja ajatuksia. Katsojat saivat myös nähdä päähenkilöiden viimeiset videoviestit ja niiden esittämisen läheisille kuoleman jälkeen.
Kukin dokumenttisarjan jakso kokoaa yhden elämäntarinan, jonka päättymistä itse kuolevan lisäksi pohtivat hänen läheisensä. Henkilökuvan kerroksissa erottuvat myös kuolemisen kokemusta kuvaavat ’pienet kertomukset’, jotka ilmentävät kuolevan toimijuutta – yksilön vuorovaikutusta sosiaalisten rakenteiden, käytänteiden ja normien kanssa. Toimijuus on refleksiivistä, yksilöllisen ’minä-tarinan’ rakentamista (Giddens 1991). Tarinankertoja tähtää kertomuksellaan haluamaansa positioon (vrt. Bamberg 1997; 2005; 2010) eli luo suhteen kuulijoihin, kertomuksen aihepiiriin, ja lopulta maailmaan. Kertoessaan tarinaa ’minusta’ – joka on viimekädessä jokaisen tarinan perimmäinen tavoite – puhuja toimii aina reflektiivisesti, suhteessa toiseen (Bamberg 2004) ja sosiaaliseen kontekstiin (Giddens 1979).
Viimeiset sanani -dokumentin ’pienissä kertomuksissa’ kohtaaminen kuoleman kanssa näyttäytyy kaaosnarratiivina (Frank 1995). Kohtaaminen johtaa joissakin tarinoissa pakenemiseen ja alistumiseen, ja toisissa parantumattoman sairauden hyväksymiseen. Seuraavissa tarinoissa kukin kertoja asettuu kuitenkin uudestaan suhteeseen kuulijaan: he kuvaavat elämää kuoleman kanssa ulkopuolisuuden kokemuksena tai pakotettuina positioina monissa sosiaalisissa tilanteissa. Päähenkilöt vastustavat kertomuksissaan epäoikeudenmukaista kohtelua ja tavoittelevat kuoleman normalisointia. Samalla he asemoivat itsensä ja kuoleman sosiaalisen ytimeen – osaksi elämää.
Hyvä ja paha kuolema
Vastauksena dokumenttisarjan jo ennakkoon aiheuttamaan keskusteluun Yle vakuutti, että sarja olisi ”dokumentaarinen, ei tosi-tv:n kaltainen” ja ”hyvällä maulla toteutettu” (Yle 2008). Päähenkilöt ovatkin ohjelmassa voittaneet kuolemanpelon ja puolustavat parantumattomasti sairaiden oikeutta sosiaaliseen osallisuuteen. Dokumentissa rakentuva ’suuri kertomus’ kuolevan toimijuudesta perustuu rohkeuden, tietoisuuden ja avoimuuden hyveille.
Viimeisten sanojen välittämä kuva hyvästä kuolemasta voi olla inspiroiva kokemus – mutta on myös niitä, joiden kokemus parantumattoman sairauden kohtaamisesta on erilainen. Heille dokumentti voi näyttäytyä ylitsepääsemättömänä normatiivisena vaatimuksena (Armstron-Coster 2011; Seale 1995).
Media-aineistot sosiaalisten ilmiöiden tutkimusmateriaalina lisäävät ymmärrystä julkisuudessa esillä olevien kertomusten vaikutuksesta yksilölliseen ja yksityiseen kokemukseen. Kuoleman hiljentämisen ja narratiivisen toimijuuden näkökulmat kannustavat katsojaa, ja erityisesti tutkijaa pohtimaan sitä, miten kuolema televisiossa muokkaa ja heijastaa kauhu- ja toivekuviamme.
Niina Moilanen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan The Dying Agent. A ‘small story’ narrative analysis of the television documentary My last words – Viimeiset sanani.
Lähteet:
Armstrong-Coster, Angela 2001: In Morte Media Jubliante: An empirical study of cancer-related documentary film. Julkaisussa: Mortality, 6 (3), 287-305.
Bamberg, Michael 1997: Positioning Between Structure and Performance. Julkaisussa: Journal of
Narrative and Life History, 335-342.
Bamberg, Michael 2004: Talk, Small Stories, and Adolescent Identities. Julkaisusa: Human Development, 47 (6), 366-369.
Bamberg, Michael 2005: Narrative discourse and identity. In: Meister, Ian Christoph (toim.): Narratology beyond literary criticism. New York: Walter de Gruyter.
Bamberg, Michael 2010: Blank Check for Biography? Openness and Ingenuity in the Management of the “Who-Am-I Question” and What Life Stories Actually May Not Be Good. Julkaisussa: Schiffrin, Deborah, De Fina, Anna & Nylund, Anastasia (toim.):Telling Stories: Language, Narrative and Social Life. Washington, DC: Georgetown University Press.
Frank, Arthur W. 1995: The wounded storyteller: Body, illness and ethics. Chicago: University of Chicago Press.
Giddens, Anthony 1991: Modernity and self-identity: Self and society in the late modern age. Cambridge: Polity Press.
Giddens, Anthony (1979): Central Problems in Social Theory. Action, Structure and Contradiction in Social Analysis. New York: MacMillan
Hockey, Jenny 2007: Closing in on death? Reflections on research and researchers in the field of death and dying. Julkaisussa: Health Sociology Review, 16 (5), 436-446.
Isotalo, Sari 2013: Viimeiset sanani. Susamuru Oy. Dokumenttisarja. Ensilähetys Yle TV1
24.4.2013. https://rtva.kavi.fi/cms/page/page/info_katselupisteet. Viitattu: 26.4.2019.
Seale, Clive 1995: Heroic Death. Julkaisussa: Sociology, 29 (4), 597-613.
Walter, Tony 1994: The Revival of Death. Lontoo ja New York: Routledge.
Yle uutiset 2008: Viimeiset sanani -tv-sarja käsittelee kuolemaa. Yle uutiset 16.1.2008. https://yle.fi/uutiset/3-5818653. Viitattu: 12.12.2018.
(47)
Kertomuksia häpeästä ja toiseudesta – 2000-luvun kirjoitettuja naiskuvia
Mediassa esitetyt aiheet vaikuttavat mielikuviin ja keskusteluilmapiiriin, jossa sosiaalityöntekijät työskentelevät. Kun sosiaalityön ilmiöistä kirjoitetaan sanomalehdissä ja ilmiön kohteena on naissukupuoli, voidaan löytää monia erilaisia naiserityisiä ilmiöitä. Naiskuvat ovat perinteisesti liitetty sukupuolentutkimuksen tutkimuskysymyksiin, mutta niitä on mahdollista tutkia myös sosiaalityössä.
Tutkin pro gradu-tutkielmassani 2000-luvun kirjoitettuja naiskuvia marginaalisissa ilmiöissä. Aineistona käytin viidentoista vuoden ajalta Helsingin Sanomien Kuukausiliitteitä jotka ajoittuivat vuosille 2000—2015. Tässä kirjoituksessa esittelen tutkielmassa esiintuodut pääkäsitteet, jotka nousivat esiin aineistosta. Näiden käsitteiden avulla asemoidutaan pohtimaan marginaalistavia ilmiöitä ja niiden suhdetta yhteiskuntaan ja sosiaalityöhön.
Naiskuvat virittävät keskustelua sosiaalityön ja sukupuolentutkimuksen välille pohdiskellen häpeää suhteessa äitiyteen, seksuaalisuuteen ja etnisyyteen. Naiskuvien muodostumista tarkastellaan marginaalisten ilmiöiden, kuten prostituution, päihdeongelmien, vankeuden ja kodittomuuden kautta. Häpeän, äitiyden, seksuaalisuuden ja etnisyyden nivoutuminen toisiinsa mahdollistivat intersektionaalisen lähestymistavan tutkimusaiheeseen. Sosiaalinen konstruktionismi esiin tuo tutkielman aiheen liittyviä ajallisia ja kultturisia paikannuksia.
Seksuaalisuus esiintyi aineistossa häivytettynä ja implisiittisenä aiheena, jota käsiteltiin suoraan lähinnä heteronormista poikkeamisena kuten samaa sukupuolta olevien vanhemmuudesta kertovan artikkelin yhteydessä. Seksuaalisuuden määrittely sanatarkasti on pulmallista, joten sen vuoksi aineistosta on nostettu seksuaalisuuteen eri näkökulmia naiskuvien yhteydessä. Esimerkiksi prostituutiota käsittelevässä artikkelissa seksuaalisuus oli ohitettu, kun aihetta käsiteltiin maskuliinisuuteen liittyvän häpeän lähtökohdasta.
Äitiys nousi aineistosta esiin dikotomisena ja arvottuneena asetelmana, mutta äitiyden kautta tulleet naiskuvat olivat sangen monipuolisia. Äitiyttä käsiteltiin muun muassa palvelujärjestelmän haavoittuvuuden, päihdeongelmien ja etnisyyden kautta. Äitiyden vahva liittyminen ja mieltäminen toivotunlaisen naiseuden kontekstiin oli itsessään vahva sosiaalinen konstruktio. Aineistossa esiinnousseet poikkeamat totuttuun äitikuvaan toivat esiin naiserityisen sosiaalityön tarpeet.
Etnisyys rodullistavana ja segregoivana naiskuvana toi esiin 2000-luvun monikulttuurisen konstruktion. Aineistosta nousi esiin myös etnisyyden ja sukupuolen haavoittuvaisuus, koska esimerkiksi saamelaisista kirjoitettiin viihteellistäen. Maahanmuuttajanaisten tai –tyttöjen kokema rasismi nousi aineistossa esiin segregoivana ja identiteettiin liittyvänä tekijänä, joka vaikutti suomalaiseen yhteiskuntaan kiinnittymisenä. Etnisyys esiintyi aineistossa monipuolisesti paitsi maahanmuuton, myös romanien ja saamelaisten kautta kirjoitettuna.
Eriarvoistava ja marginalisoiva häpeä näyttäytyi aineistossa vahvasti esimerkiksi vähäosaisuuteen, prostituutioon, etnisyyteen ja päihdeongelmiin liittyvissä aihepiireissä, jotka eivät liity pelkästään jollain tapaa rikottuun naiseuteen tai epäonnistuneeseen äitiyteen. Häpeä aiheuttaa kokijalleen tunnetta toiseudesta tai huonommuudesta.
Mielenkiintoisen tutkielman aineistosta teki myös se, mistä ei kirjoitettu tai kirjoitukset olivat yksittäisiä tekstejä, kuten naisten mielenterveysongelmat. Naiskuviin liittyy vahvoja arvopositioita, joihin sosiaalityöntekijät törmäävät joko työkäytännöissä tai rakenteellisesti. Tutkielman aihe pyrkii laajentamaan ymmärrystä sosiaalityössä esiintyvistä naiskuvista ja niiden suhteista yhteiskuntaan.
Tanja Karhunen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan Kertomuksia häpeästä ja toiseudesta. Kirjoitetut naiskuvat sosiaalisen konstruktionismin ja intersektionaalisuuden kontekstissa (2019).
(46)
Sijaissisarukset lastensuojelun perhehoidon osapuolina
Sijaissisarukset kohdataan lastensuojelussa viranomaisten taholta liian satunnaisesti.
Sijaissisarukset perhehoidon osapuolina on vähän tutkittu ja huomioitu osa-alue lastensuojelun perhehoidossa, vaikkakin äärimmäisen olennainen osa sitä. Lastensuojelun perhehoidon piirissä toimivien lasten, sekä sijoitettujen että sijaisperheen biologisten, kasvun ja kehityksen, sijoituksen onnistumisen sekä kaikkien osapuolten hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että kaikki sen osapuolet tulevat oikeaan aikaan ja riittävästi tarpeidensa mukaan kohdatuiksi, tuetuiksi ja autetuiksi.
On tutkittu (Höjer 2007), että sijaissisarusten elämään vaikuttavat mitä moninaisimmat tekijät heidän sijaissisaruksen tehtävän kautta. Sijoitus tuo perheeseen monenlaisia ulottuvuuksia, joilla on vaikutusta kaikkiin perheenjäseniin eikä vähiten lapsiin. Näitä ovat esimerkiksi oman perheen avautuminen yksityisestä julkiseksi eri viranomaisille, lapsen mieltä haastavien asioiden tiedostaminen, kuten sijoitukseen johtaneet syyt ja niiden yhteys lapsen käsitykseen vanhemmuudesta ja lapsuudesta, sekä luonnollisesti oman kodin ja tilan jakaminen kaikkinensa. Siten ei ole yhdentekevää, millä motiiveilla, millä keinoilla ja mistä näkökulmasta perhehoitoa lähdetään rakentamaan, ja kenen ehdoilla.
Kohtaamisista kohtaamiseen
Pro gradu -tutkielmaa varten tekemistäni sijaissisarusten haastatteluista nousee esille, että viranomaisten ja sijaissisarusten kohtaaminen perhehoidossa on vielä satunnaista ja aikuisvälitteistä. Sijoitusprosessin aikana ja sen eri vaiheissa tieto sijaissisaruksilta sosiaalityöntekijälle kulkee sijaisvanhempien kautta, ja palautuu sosiaalityöntekijältä vanhempien kautta sijaissisaruksille. On selvää, että tiedonkulun kaikkien prosessin piirissä olevien lasten osallisuuden ja toimijuuden varmistamiseksi ja mahdollistamiseksi, tarvitaan lisää lapset toimijoina näkevää ja heidän tietoaan arvostavia lapsilähtöisiä työn tekemisen tapoja ja niiden juurruttamista työkulttuuriin. Lapsilähtöiset ja dialogiset työtavat sijaissisarusten rooliin liittyen, systeemisen lastensuojelun työmenetelmät esimerkiksi, ovat hyviä tapoja herätellä sijaissisarusten tasavertaista toimijuutta ja vahvistaa sitä.
Jos perheen ulkopuolelle sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus näyttäytyi aikuisvälitteisenä, ei niin vahvana toimijuutena, perhesysteemin sisällä sijaissisaruksilla on oma paikkansa, mikä tutkimushaastatteluissa se nousi esille selkeänä ja aktiivisena. Sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus oman perheen sisällä on paitsi aktiivista, myös tutkimukseen osallistuneiden sijaissisarusten näkökulmasta riittävää.
Haastatellut sijaissisarukset eivät kaivanneet ulkopuolista tukea sijaissisaruksen tehtäväänsä ja näkivät sosiaalityöntekijän olevan enemmän tarvitsevaa sijaislasta varten, ei sijaissisaruksia. Kaikki haastatellut sijaissisarukset kokivat tarpeellisen tiedon välittyvän sosiaalityöntekijöille vanhempiensa kautta, ja he kertoivat pystyvänsä puhumaan vanhemmilleen asioistaan, ja että vanhemmat olivat niistä myös kiinnostuneita. Toisaalta sijaissisarukset kertoivat myös lasten välisestä kilpailusta, mustasukkaisuudesta ja asioista, joiden kertomiselle ei niinkään ollut luontevia paikkoja, ja jotka osittain sekoittuivat biologisen sisaruuden kaltaisiksi haasteiksi sisaruussuhteissa, mutta joista jotkin kytkeytyivät sijaissisaruuteen ja sen negatiivisiin puoliin. Oikeudenmukaisuus nousi tärkeimmäksi lähtökohdaksi yhteisen jaetun arjen onnistumiselle.
Koko perhe hoitaa
Oman lastensuojelun työkokemukseni kautta tiedostan kuitenkin, että kaikki sijaissisarukset eivät ole yhtä onnellisessa asemassa kuin tutkimukseen osallistuneet sijaissisarukset. On tilanteita, joissa asioiden kertominen ja taho, jonka velvollisuus on kuulla ja kuunnella sekä antaa tietoa, olisi tukenut tehtävässä suoriutumista vähemmällä ja tarpeettomalla ponnistelulla. Aikuisvälitteisen työn tekemisen mallissa vanhemmilla on suuri vastuu lasten toimijuuden ja osallisuuden tukemisessa ja mahdollistamisessa tiedon tavoittajana ja välittäjänä. Sosiaalityöntekijälle se asettaa velvoitteen kysyä ja aloittaa dialogeja sijaissisaruudesta.
Haastattelemani sijaissisarukset kertoivat kasvaneensa sijaissisaruuteen ja se oli heille yhtä luonnollista, kuin mikä tahansa perhemuoto omille jäsenilleen. Sijaissisarukset nostivat esille sijaissisaruuden rikkaudeksi muun muassa ihmisten elämän moninaisuuden ymmärtämisen ja siihen suhtautumisen, maailmankuvan avartumisen eri tavalla verrattuna niihin ikätovereihin, jotka eivät olleet sijaissisaruksia. Sijaissisaruus on parhaillaan elämän positiivisella tavalla rikastuttava asia, joka tarjoaa ainutlaatuisen koko elämään kantavan kasvun paikan sen kokeville.
Kaikkiaan tutkimusta sijaissisaruudesta eri näkökulmista on tehty verrattain vähän ja lisää tutkimusta kaivataan. Sijaissisarusten merkitys perhehoidon ja sijoituksen onnistumiselle on merkittävän suuri, ja tätä resurssia tulisi vaalia kaikin keinoin.
Marika Suutari
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan: Sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus suhteessa viranomaiskäytäntöihin lastensuojelun perhehoidossa. Lapin yliopisto 2019.
Lähteet
Höjer, Ingrid (2007): Sons and daughters of foster carers and the impact of fostering on their everyday life. Child and Family Social Work 12 (1). 73-83. http://content.ebscohost.com.ezproxy.ulapland.fi/ContentServer.asp?T=P&P=AN&K=23482219&S=R&D=afh&EbscoContent=dGJyMNHr7ESeqLA4zdnyOLCmr0%2Bep7NSr6a4SbWWxWXS&ContentCustomer=dGJyMPGqtU%2B2rbRQuePfgeyx44Dt6fIA Viitattu 28.1.2019
(45)
Jaetun toimijuuden rakentuminen moniammatillisessa yhteistyössä sosiaalisen kuntoutuksen parissa
Tutkin pro gradu -tutkielmassani jaetun toimijuuden rakentumista moniammatillisessa yhteistyössä nuorten sosiaalisen kuntoutuksen parissa. Tavoitteenani oli selvittää mitkä tekijät tukevat jaetun toimijuuden rakentumista ja mitkä estävät sitä. Tutkimusaineistoni koostui alun perin Marjo Romakkaniemen, Jari Lindhin ja Merja Laitisen (2018) tutkimukseen kerätystä neljästä työntekijöiden ryhmähaastattelusta. Työntekijät toimivat nuorten sosiaalisen kuntoutuksen asiakastyössä.
Nina Anttila
Lapin yliopisto
(44)
Veljeys, luottamus, tuki – Moottoripyöränjengin tuottama sosiaalinen pääoma
Moottoripyöräjengit nousevat tasaisin väliajoin uutisiin. Lähes aina uutisoinnissa on kyse niiden rikollisesta luonteesta tai niiden harjoittamasta rikollisesta toiminnasta. Harvoin missään keskustelussa kuulee puhuttavan niihin liittyvistä muista piirteistä.
Omassa Pro gradu -työssä (Izadi 2019) tutkin moottoripyöräjengien yhteisöllisyyttä ja sosiaalista pääomaa. Erityisesti sosiaalinen pääoma on vahva teoreettinen viitekehys yhteisöjen jäsenilleen antamien resurssien tutkimiseksi. Nojaudun työssäni niin sanottuun synergianäkökulmaan, joka pyrkii yhdistämään eri sosiaalisen pääoman tutkimuksessa esille nousseet empiriaan perustuvat osat. Määrittelen sosiaalisen pääoman sosiaalisiin rakenteisiin sisältyviksi normeiksi ja suhteiksi, jotka mahdollistavat yhteisön jäsenten tavoitteiden saavuttamisen.
Haastattelin viittä pohjoissuomalaiseen moottoripyöräjengiin kuuluvaa jäsentä, joista neljä oli alle 30-vuotiaita. Haastattelujen lisäksi kävin kuusi kertaa havainnoimassa jengin toimintaa heidän jengitiloissaan. Havainnointimateriaali lisäsi sopivasti ymmärrystä aiheesta ja tuki haastattelujen kautta saatua tietoa. Tutkittava moottoripyöräjengi oli tarkka yksityisyydestään ja sovimme, että tutkimuksen lopuksi aineistot tuhotaan.
Tutkimuksen tulokset yllättivät. Moottoripyöräjengin yhteisöllisyys oli vahvaa. Jäsenillä oli vahva yhteenkuulumisen tunne, he viettivät paljon aikaa yhdessä ja heillä oli verraten yhtenäinen ajatusmaailma. Jengitilat toimivat yhteisön kokoontumispaikkana ja kaikki haastateltavat pitivät sitä toisena kotinaan. Yhteisö toimi alakulttuureille tyypilliseen tapaan statuksen antajana sen jäsenilleen. Päätökset tehtiin demokraattisesti ja yhteisöllä oli selkeä hierarkia.
Myös sosiaalinen pääoma oli vahvaa yhteisössä. Jäsenet tunsivat toisensa hyvin ja luottamus oli suurta. Jäsenien välisiä suhteita kuvaa hyvin heidän tapansa puhutella toisiaan veljinä. Se ei ollut vain alakulttuurille ominainen puhetapa, vaan sisälsi valmiuksia auttaa, uhrautua ja tukea jengitovereita erilaisissa elämän haasteissa. Apua ja tukea annettiin väkivaltaisissa selkkauksissa, arjen askareissa, taloudellisesti vaikeissa tilanteissa ja henkilökohtaisten ongelmien käsittelyssä. Arjen askareisiin saattoi kuulua niinkin arkisia asioita kuin lasten vahtiminen ja muuttoapuna toimiminen.
Sosiaalinen pääoma ei siis rajoittunut pelkästään jengitoimintaan vaan ylsi jengin jäsenten kaikille elämän osa-alueille. Se auttoi jengin jäseniä työnsaannissa, turvallisen ja viihdyttävän ympäristön löytämisessä, arjessa jaksamisessa ja psyykkisessä hyvinvoinnissa. Yllättävää kyllä, moni jengin jäsen oli rauhoittunut elämässään jengin jäsenyyden seurauksena.
Jengin jäsenyydellä oli myös varjopuolensa. Vaikka haastateltavilla oli vaikea keksiä negatiivisia puolia jengin jäsenyydestä, pystyi aineistosta tunnistamaan muutaman selkeästi negatiivisen vaikutuksen. Haastateltavien jengin ulkopuoliset ihmissuhteet olivat jäsenyyden seurauksena vähentyneet, parisuhteita oli vaikea pitää yllä, väkivalta oli läsnä jengielämässä ja jengi vei paljon aikaa jäseniltä. Jengin jäsenyys toi myös sen jäsenille huonoa mainetta.
Tutkimustulokset herättävät monenlaisia kysymyksiä siitä, ylittääkö moottoripyöräjengin positiiviset vaikutukset sen negatiiviset vaikutukset, ehkäiseekö se sen jäsenten syrjäytymistä ja tulisiko moottoripyöräjengiläisiä rohkaista löytämään positiivista omista yhteisöistään vai etsiä korvaavia yhteisöjä. Yhteisöt voivat parhaimmillaan olla tärkeä työkalu nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi ja moottoripyöräjengeistä voidaan mielestäni vähintäänkin ottaa oppia sellaisten yhteisöjen rakentamiseksi, joilla on vahva ja positiivinen rooli nuorten elämässä.
Izadi, Henri
Veljeyttä, luottamusta ja tukea: moottoripyöräjengin sosiaalinen pääoma. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto. 2019.
Aiheeseen liittyviä lähteitä:
Coleman, James Samuel 1988: Social Capital in the Creation of Human Capital. Amer-ican Journal of Sociology 94, 95–120.
Izadi, Henri 2019: Veljeyttä, luottamusta ja tukea: moottoripyöräjengin sosiaalinen pääoma. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto.
Putnam, Robert D. 1995: Bowling alone: America’s declining social capital. Journal of Democracy 6, 65–78.
Wolf, Daniel R. 1991: The Rebels: A Brotherhood of Outlaw Bikers. University of Toronto Press. Toronto.
Woolcock, Michael 2000: Sosiaalinen pääoma: menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Teoksessa Kajanoja, Jouko & Simpura, Jussi (toim.): Sosiaalinen pääoma: globaa-leja ja paikallisia näkökulmia. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi, 25–56.
(43)
Nuoret ja työ
Nuoret aikuiset haluavat töihin. He tekevät urasuunnitelmia ja valintoja, mutta millä ja kenen ehdoilla?
Työelämän muutospyörteessä oman työllistymisen epävarmuutta tehdään elettäväksi pärjäämisen pakolla, tulevaisuutta varmistelemalla ja tilanteisiin sopeutumalla.
Nuorten aikuisten työelämään osallistuminen on muuttunut 2000-luvulla. Reitti työhön voi olla varsin monimutkainen ja epävarma. Nuoret tekevät tulevaisuuttaan koskettavia päätöksiä ajassa, jolloin asiantuntijoidenkin näkemykset tulevaisuuden työelämästä ovat ristiriitaisia. Varmuutta siitä, millainen työelämä on kymmenen vuoden päästä, ei ole.
Työmarkkinoilla on havaittavissa sekä muutosta että pysyvyyttä. Selkeä työmarkkinatrendi on työnteon tapojen monipuolistuminen. Työtä tehdään ja teetetään vuokratyönä, nollatuntisopimuksilla, itsensätyöllistäjänä, osa- ja määräaikaisissa työsuhteissa sekä toimeksiantoina ilman työsuhdetta. Kuitenkin suurin osa palkansaajista työskentelee edelleen normaalityösuhteessa kokopäivätyössä. Menestyäkseen työmarkkinoilla nuoret aikuiset joutuvat jatkuvasti työstämään työmarkkinakelpoisuuttaan sekä näyttämään ja todistamaan osaamistaan.
Pro gradu -tutkielmassani jäljitin nuorten aikuisten työelämäkertomuksista sitä, missä määrin nuoret aikuiset toimivat ja tekivät valintoja koulutuksen ja työn suhteen ”vapaina” ja intentionaalisesti ja missä määrin kytköksissä toisiin ihmisiin sekä yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin rakenteisiin ja normeihin. Aineistoni koostui seitsemästä vuosina 2014—2016 RAY:n (nyk. STEA) työllistämisohjelman kautta työllistyneen nuoren aikuisen kerronnallisesta haastattelusta.
Pärjääjä, varmistelija ja sopeutuja työelämätoimijoina
Löysin nuorten aikuisten kertomuksista samankaltaisuutta, jonka kautta muodostin kolme tyyppikertomusta työelämätoimijuudesta.
Pärjääjä on itseohjautuva ja yrittäjähenkinen työmarkkinatoimija. Hän on perinyt lapsuuden kodista kovan työn tekemisen mallin ja työ on usein mennyt opintojen edelle. Pärjääjä on kiinnittynyt työelämään jo varhain antaen näyttöjä työelämässä suoriutumisesta. Pärjääjälle työ näyttäytyy ensisijaisesti toimeentulon välineenä, mutta hän arvostaa työtä myös yksilön arvon mittarina. Hänellä on suhteellisen vähän kokemusta työttömyydestä. Pärjääjä ammentaa uusliberalistisesta ajattelutavasta, jossa korostuu menestys yksilön kykynä tehdä oikeita ja hyviä valintoja sekä vastuun ottamisena tehdyistä päätöksistä.
Varmistelijalla on vahva usko korkeakoulutukseen työllistymisen varmistamiseksi. Hän tekee turvallisuushakuisesti koulutukseen ja työhön liittyviä suunnitelmia. Toive perheen perustamisesta suuntaa suhtautumista koulutukseen ja työmarkkinoihin. Työttömyysjaksojen aikana varmistelija on käyttänyt paljon energiaa pitääkseen mielentilansa parempana ja itsensä työmarkkinakelpoisena. Työuraltaan varmistelija odottaa paitsi toimeentuloa myös mielekkyyttä ja itsensä kehittämistä.
Sopeutujalla on vahva sidos kaveripiiriin ja kotipaikkakuntaan, ja hän jäsentää mahdollisuuksiaan paikallisten työmarkkinoiden ja kiinnostuksensa pohjalta. Sopeutuja elää päivän kerrallaan tai kulloisenkin jakson kerrallaan, mutta suuntautuu kuitenkin jollain tavoin vähän pitemmälle tulevaisuuteen. Sopeutujan toimijuus ei tarkoita aina ulospäin havaittavaa toimintaa, vaan näyttäytyy myös odottamaan jäämisenä. Työttömyyteen hän suhtautuu luontevasti ilman suurempaa huolta toimeentulosta. Hän tarttuu mahdollisuuksiin tilanteiden avauduttua ilman vahvoja tulevaan kohdistettuja päämääriä.
Ihmiset tarvitsevat tarinoita
Nuorten aikuisten polut nuoruudesta aikuisuuteen näyttäytyivät moninaisina ja epälineaarisina ja työelämään kiinnittyminen oli katkoksellista ja epävarmaa. Koulutuksen ja työelämän kentällä toimijuuden mahdollisuuksiin ovat vaikuttaneet monet nuorista aikuisista riippumattomat yhteiskunnalliset ja kulttuuriset reunaehdot, vaikka ne ovat määrittäneet nuorten aikuisten toimijuutta usein tiedostamattomalla tasolla.
Nuorten aikuisten toimijuus koulutuksen ja työelämän kentällä ei tässä tutkimuksessa tarkoittanut vain näkyvää tekemistä tai valintaa vaan myös ei-tekemistä ja ei-valintoja. Oman kertomuksen esittämisessä ei aina ollut tärkeää se, että siinä korostuisi menestyminen tai sen kuvattaisiin olleen aina täysin kertojan, nuoren aikuisen käsissä. Oleellista oli se, että siirtymät ja käänteet koulutuksen ja työelämän kentillä esitettiin riittävän vakuuttavasti siten, ettei nuorten aikuisten autonomiaa ja vastuuta työelämätoimijana ollut tarvetta kyseenalaistaa.
Pitkäkestoinen työllistymisjakso antoi nuorille aikuisille mahdollisuuden hieman vakaampaan työmarkkina-asemaan, joka koettiin pääsääntöisesti positiiviseksi mahdollisuudeksi pohtia tarkemmin omaa tilannetta ja suunnitella tulevaisuutta. Kertominen avasi myös mahdollisuuden nuoren aikuisen oman työelämätarinan (uudelleen) muotoutumiselle.
Tuula Myllykangas
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Työelämätoimijuuden rakentuminen nuorten aikuisten kertomuksissa” (2018). Lapin yliopisto.
Lähteet:
Myrskylä, Pekka 2011: Nuoret työmarkkinoiden ja opiskelun ulkopuolella. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 12. Työ- ja elinkeinoministeriö. Helsinki.
Myrskylä, Pekka 2012: Hukassa — keitä ovat syrjäytyneet nuoret? EVA Analyysi No 19. Elinkeinoelämän Valtuuskunta. Helsinki.
Pyöriä, Pasi (toim.) 2017: Työelämän myytit ja todellisuus. Gaudeamus. Helsinki.
Pärnanen, Anna 2015: Työn tekemisen tavat 2000-luvulla – tapahtuiko rakenteellisia muutoksia? Työelämän tutkimus 13 (3), 242—250.
(42)
Eron jälkeinen vaino
Eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten rohkaiseva kohtaaminen heidän identiteettiprosesseissaan vaatii ammattilaiselta ymmärrystä vainosta kokemuksena
Kun viranomaiset kohtaavat vainoa kokeneita, voisi olla hyödyllistä kiinnittää huomiota siihen, että ottaa huomioon uhrin kokonaisvaltaisena ihmisenä sekä vahvistaa tämän identiteettiä pystyvänä ja selviävänä yksilönä.
Vainottuja auttavat järjestöt arvioivat vainon koskettavan vähintään muutamia tuhansia ihmisiä vuosittain. Läheskään kaikki uhrit eivät hae apua. (Ensi- ja turvakotien liitto, 2017.) Anna Nikupeteri määrittelee parisuhteen jälkeisen vainon tutkimuksessaan (2016) intensiiviseksi, tavoitteelliseksi sekä uhria kohtaan pakottavaksi käyttäytymiseksi. Tärkeää on uhrin kokemus teoista epämieluisina, uhkailevina, ahdistavina sekä tunkeilevina. Uhri kokee esimerkiksi pelkoa, turvattomuutta, ahdistusta sekä fyysistä ja sosiaalista harmia. (mt., 27–46.)
Tarkastelin Varjo-hankkeen kautta saatuja eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten pilottivertaistukiryhmän keskusteluja. Kyseisessä ryhmässä oli vetäjien lisäksi kuusi naispuolista osanottajaa, jotka olivat eri vaiheissa eron jälkeisen vainon kokemuksissa ja prosesseissa. Löysin naisten kokemuksista teemoja, jotka yhdistivät heitä.
Eron jälkeinen vaino kriisinä identiteetissä sekä häpeän ja syyllisyyden aiheuttajana
Naisten kokemuksissa eron jälkeinen vaino lähisuhdeväkivaltana haavoitti ja vei voimavaroja. Naiset eivät tottuneet vainoon vaan heillä oli kokemuksia vainon painajaisia ja pelkoja aiheuttavasta, haavoittavasta luonteesta, joka vaikutti esimerkiksi siihen, etteivät he halunneet nähdä väkivaltaa fiktiivisenä televisiossa tai elokuvissa. He kokivat olleensa esimerkiksi kilttejä tai ei-kovia ihmisiä, mutta vainon aiheuttavan heissä vihaa ja aggressioita. Osalla ryhmän jäsenistä oli esimerkiksi opiskeluissaan vaikeuksia, joita heillä ei ollut aiemmin ollut.
Naiset löysivät väkivallan uhrille tyypillisesti vainolle syitä itsestään. Vainon haavoittavuuteen kuului myös alistamisesta ja väkivallasta seuranneet minän hajoamisen kokemukset. Pilottiryhmä oli naisille tärkeä, koska he kokivat voivansa jakaa kokemuksiaan ja samaistumaan ryhmän jäseniin. Vainoa kokeneissa naisissa häpeä ja syyllisyys saivat aikaan epäilyksiä omista kokemuksista ja toiminnasta. He kertoivat joutuvansa kysymään itseltään, miksi juuri he olivat joutuneet vainon uhreiksi.
Eron jälkeinen vaino ja äitiys
Lapset koettiin ryhmässä erittäin tärkeiksi ja vanhemmuus merkittäväksi, mutta myös haastavaksi rooliksi. Naiset kokivat syyllisyyttä siitä, etteivät olleet voineet tarjota lapsilleen turvallista lapsuutta ja olla näin parhaita mahdollisia äitejä lapsilleen. Traumatisoituminen lähisuhdeväkivallan seurauksena ja omien tunteiden käsittely haastoivat äitiyteen käytettäviä voimavaroja. Yhteiset lapset vainoajan kanssa saattoivat myös hankaloittaa eroa ja pitkittää vainoa.
Naisten saattoi olla vaikea antaa anteeksi vainoajalle se, miten vaino oli vaikuttanut heidän lastensa lapsuudenkokemuksiin negatiivisesti, mutta toisaalta he halusivat mahdollisuuksien mukaan antaa isälle vanhemmuuden mahdollisuuksia. Vaikutti siltä, että lapset olivat naisten tärkeysjärjestyksessä ylimpänä. Toisaalta he olivat saattaneet joutua tilanteisiin, joissa heidän oli esimerkiksi oman turvallisuuden takia ollut pakko paeta väkivaltaa ja jättää lapset tilanteessa taakseen. Syyllisyys lasten kokemuksista painoi edelleen usealla vahvana mielessä.
Uuden elämän ja identiteetin rakentaminen
Naiset vertaistukiryhmässä eivät useinkaan olleet hakeneet apua heti, kun olisivat sitä tarvinneet vaan enemmän vältelleet avun hakemista. Naiset olivat saattaneet kokea eron jälkeisestä vainosta puhumisen raskaaksi ja kokeneet, etteivät muut kenties ymmärrä tai pysty auttamaan.
Pilottiryhmän naisten ensimmäisenä tavoitteena oli usein oman ja lasten elämän vakauttaminen sekä omien asioiden järjestykseen saaminen eron jälkeen. Tällaisessa tilanteessa uuden parisuhteen aloittaminen saattoi tuntua mahdottomalta eivätkä naiset halunneet tyytyä huonoon parisuhteeseen. Naiset saattoivat myös nähdä miehet jollain lailla epäkiinnostavina tai epäilyttävinä huonojen kokemustensa vuoksi. Naiset kokivat lisäksi uusien parisuhteiden aiheuttavan vainon pahenemista ja tuovan erilaista väkivallan uhkaa heidän ja uusien puolisoiden elämään. Toisaalta osa naisista oli kuitenkin uskaltanut aloittaa uusia suhteita ja uudet kumppanit olivat usein auttaneet heitä toipumisprosesseissa.
Eron jälkeisen vainon toipumisprosessiin näytti kuuluvan naisilla oman tahdon löytäminen ja uusien omien rajojen asettaminen. Vainon jälkeiseen elämään kuului myös kokemuksia väsymyksestä ja tyhjyydestä. Toisaalta osa naisista oli päässyt prosesseissaan niin pitkälle, että olivat alkaneet löytää uusia ilon aiheita esimerkiksi opiskeluista tai harrastuksista elämäänsä. Naiset kokivatkin päässeensä voimaantumaan ja heitä rohkaisi nähdä toisten elämissä tapahtunutta eheytymistä. Toisaalta osa naisista oli saattanut joutua etsimään iloa ja vapautta tilanteissa, joissa vaino yhä jatkui. Heillä oli halu rakentaa uutta elämäänsä vapaana ja vihasta vapaana.
Naisten elämässä olivat läsnä heikkouden ja toisaalta äärimmäisen vahvuuden kokemukset, jotka he olivat liittäneet osaksi identiteettiään. Identiteettiä rakentaessaan ihminen käyttää toisia ihmisiä peileinään (ks. Fadjukoff 2015, 191–192). Voisi ajatella, että vainon uhri tarvitsee myös henkilökohtaisesti uhriutta ”vastaan taistelevia” osa-alueita identiteetissään, jotka eivät saa heitä näkemään itseään pelkästään heikkoina tai kykenemättöminä vaan päinvastoin vahvistaa käsitystä itsestä vahvana ja kykenevänä yksilönä.
Kun identiteetti on itselle hyväksyttävä, sen ei tarvitse toisaalta olla täysin ristiriidaton tai ehjä vaan tärkeintä on se, että identiteetti on liikkuva, kaikki elämän osa-alueet huomioonottava kokonaisuus ja sillä on sekä menneisyys että tulevaisuus. Hyväksynnän kautta yksilö näkee itsensä aktiivisena toimijana. (ks. Nousiainen 2004, 167.)
Leea-Maria Pätsi
Lapin yliopistosta valmistuva sosiaalityöntekijä YTM
Lähteet:
Ensi- ja turvakotien liitto 2017: Eron jälkeistä vainoa kokeneiden lasten tilanne huolestuttaa
auttajia. https://www.sttinfo.fi/tiedote/eron-jalkeista-vainoa-kokeneiden-lasten-tilanne-huolestuttaa-auttajia?publisherId=3741&releaseId=56215087. Luettu 7.6.2018.
Fadjukoff, Päivi 2015: Identiteetti persoonallisuuden kokoavana rakenteena. Teoksessa
Metsäpelto, Riitta-Leena & Feldt, Taru: Meitä on moneksi. Persoonallisuuden psykologiset perusteet. Bookwell Oy. Juva. 179–193.
Nikupeteri, Anna 2016: Vainottuna. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen ja uhrien kohtaa-
minen. Hansaprint. Turenki. http://lauda.ulapland.fi/bitstream/handle/10024/62627/Nikupeteri_Anna_ActaE_204_pdfA.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Luettu 17.1.2018.
Nousiainen, Kirsi 2004: Lapsistaan erossa asuvat äidit. Äitiysidentiteetin rakentamisen tiloja. Minerva Kustannus Oy. Jyväskylä. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/sospo/vk/nousiainen/lapsista.pdf. Luettu 25.1.2018
(41)
Osallisuus tukee lapsen kasvua ja kehitystä lastensuojelussa
Pro gradu työni ”Tikapuita pitkin osallisuuteen” tutkii lasten osallisuutta lastensuojelun toimintaympäristössä lapsen näkökulmasta. Tutkimukseni tarkoituksena on löytää vastauksia, miten lapset ovat kokeneet oman osallisuutensa ja vaikuttamisen mahdollisuudet lastensuojelun prosessissaan, sekä selvittää mikä lapsen mielestä mahdollistaa osallisuutta.
Lapsen osallisuus on moniulotteinen teoria, joka tukee lapsen kasvua aktiiviseksi ja osallistuvaksi kansalaiseksi. Osallisuus kehittää lapsen ominaisuuksia tasapainoiseen elämään ja tukee kokonaisvaltaista hyvinvointia. Osallisuuden tulisi olla osa lapsen elämää ja sen avulla lapsi oppii elämään yhdessä muiden kanssa hänelle tärkeissä yhteisöissä sekä oppii kantamaan vastuuta niin itsestään kuin muistakin. Osallisuus on kasvun ja kehityksen perusedellytys.
Suomessa lapsen osallisuuden taustalla ovat maamme ratifioima Yhdistyneiden Kansakuntien lapsen oikeuksien sopimus sekä lastensuojelulaki. Näiden oikeuksien mukaan kaikkien viranomaisten tulee ottaa huomioon lapsen mielipide päätöksenteossa huomioimalla lapsen ikä ja kehitystaso. Lastensuojelulaki turvaa lapsen vaikuttamisen ja osallistumisen lapsen omissa asioissa tavoitteena turvata lapsen etu. Lapsen edun määritteleminen on haastavaa, mutta sen tulisi olla kaiken päätöksenteon ja viranomaistyöskentelyn taustalla.
Tutkimusten sekä oman työkokemukseni mukaan monet lastensuojelun asiakkaat eivät ole kokeneet tulleensa osallisiksi omissa lastensuojelun prosesseissaan. Monilla on kokemus, etteivät he ole voineet vaikuttaa tapahtumien kulkuun, eivätkä ole voimaantuneet asioidensa äärellä. Osallisuuden kautta lastensuojelun asiakkailla on mahdollisuus tulla kuulluksi ja kokea oman mielipiteensä vaikuttavuuden asioihinsa. Osallisuuden kokemuksessa olennaista on työntekijän asenne lapseen. Rohkaiseva ja kannustava ote auttaa lasta tuomaan mielipiteitään esille sekä osallistumaan. Osallisuuden kautta asiakas pääsee yhteistyökumppaniksi ja tiedontuottajaksi asiassaan sekä osallisuuden myötä on mahdollisuus saada asiakas sitoutumaan yhteistyöhön. Lapsen elämässä tällainen vaikuttamisen mahdollisuus tukee lapsen kasvua; lapsi kokee oman arvokkuutensa, tuntee olevansa tärkeä sekä tuntee kuuluvansa yhteisöön. Tämä voimaannuttaa ja kehittää lasta sekä auttaa kiinnittymään yhteiskuntaan ja ehkäisemään syrjäytymistä.
Asiakkaan ollessa lapsi, eli alle 18-vuotias, vuorovaikutuksellisen suhteen syntymiseksi työntekijältä vaaditaan monipuolista osaamista sekä persoonallisia ominaisuuksia. Tekemäni tutkimuksen mukaan nuoret kokevat, että osallisuuden mahdollistaa välittävä ja luottamuksellinen suhde asiakkaan ja työntekijän välillä. Luottamuksellisen suhteen luominen vaatii vastavuoroista, yhdessä vietettyä aikaa sekä esimerkiksi toiminnallisuutta tai aktiviteetteja, jolloin lapsen on helpompi ja luonnollisempi tutustua työntekijäänsä. Työntekijän nuorekkuus, leikkisyys ja huumorintaju nousivat myös merkityksellisiksi ominaisuuksiksi avoimen asiakassuhteen luomisessa. Nuoret kokivat byrokraattisen ja jäykän työntekijän kylmänä sekä etäisenä ja toimittivatkin asiansa mieluummin jonkun toisen ihmisen kautta, kuten terapeutti tai omaohjaaja lastensuojelulaitoksessa. Nuoren sanoin ”chilli ja rento tyyppi” luo mukavan tunnelman ja on helposti lähestyttävä työntekijä. Tärkeää ovat myös hyvät vuorovaikutustaidot, joiden avulla läheinen ja lämmin kumppanuus voi syntyä.
Esteenä osallisuuden toteutumiselle ovat kiire, työntekijöiden vaihtuvuus ja suuret asiakasmäärät. Luottamuksen syntyminen vaatii yhdessäoloa, jota työn kiireellisyys ja isot asiakasmäärät eivät aina mahdollista. Silloin tutustuminen ja luottamuksellinen vuorovaikutus ei mahdollistu ja lapsi voi kokea olevansa arvoton ja merkityksetön. Jäykkä ja byrokraattinen toimintakulttuuri voi myös olla esteenä osallisuuden kokemukselle.
Tutkimukseni tulokset tukevat aikaisempia tutkimuksien tuloksia asiakkaiden kokemuksista jäädä ulkopuolisiksi toimijoiksi. Nuoret kokivat oman osallisuutensa pinnallisena ja näennäisenä. Esimerkiksi nuoret eivät täysin ymmärtäneet lastensuojelunprosessien vaiheita. Osallisuuden yksi mahdollistaja, vähintään kerran vuoteen tehtävä asiakassuunnitelma, oli nuorille epäselvä, eivätkä sosiaalityön käytänteet tukeneet nuorten osallisuutta. Nuoret eivät tienneet oliko heille tehty asiakassuunnitelmaa, eivätkä sen tavoitteita. Tutkimuksessani tuli ilmi samoja sosiaalityöntekijän ominaisuuksia, jotka tukevat osallisuutta kuin aikaisemmissa tutkimuksissa, ja samoin vuorovaikutustaitojen merkitys korostui.
Osallisuuden tuominen sosiaalityön käytäntöihin on vaativaa, mutta tiedostamalla osallisuuden mahdollisuudet sekä osallisuuden olemassaolon, on sen tuominen käytäntöön mahdollista luomalla avoin ja luottamuksellinen kommunikaatio asiakkaiden ja työntekijöiden välillä. Tärkeää on nostaa lapsi esille tiedontuottajana sekä kumppanina omassa lastensuojelun prosessissaan. Osallisuus vaatii aina kaksi osapuolta; toimijan, joka haluaa ja hyväksyy toisen mukaan sekä toimijan, joka haluaa olla osallinen. Osallisuus on vuorovaikutusta.
Riitta Roivainen
(40)
Heteronormatiiviset oletukset sateenkaariperheiden haasteina
Heteronormatiiviset oletukset ja ydinperheajattelu istuvat yhteiskunnassa ja ihmisissä niin tiukasti, että niihin verrataan kaikkia muita perheitä ja perhemuotoja.
Yksilölliset valinnanmahdollisuudet perheen muodostuksessa ovat lisääntyneet. Enää ei ole olemassa niin sanottua normaalia perhemuotoa, jota kaikkien tulisi tavoitella. Heteronormatiiviset oletukset ja ydinperheajattelu istuvat kuitenkin yhteiskunnassa ja ihmisissä niin tiukasti, että niihin verrataan kaikkia muita perheitä ja perhemuotoja. Tutkimusten mukaan sosiaalityöntekijöillä on vallalla heteronormatiivinen perhekäsitys, etenkin tiedostamattomissa asenteissa. Normatiivinen ajattelu näkyy myös lastensuojelun ohjeistuksissa. Heteronormatiivisuuden länsäolo vaikeuttaa sateenkaari-ihmisen avun ja tuen saantia etenkin viranomaistasolla.
Heteroseksuaalisuutta pidetään yhteisesti jaettuna sosiaalisena normina, johon muita seksuaalisuuden muotoja verrataan. Voidaan jopa uskaliaasti väittää, että heteroseksismi on institutionaalisiin käytäntöihin sisältyvä ideologia. Yhteiskunnat myös pitävät yllä seksuaalista stigmaa verratessaan sateenkaari-ihmisten ja heteroseksuaalien käyttäytymistä, identiteettiä tai parisuhdetta toisiinsa. Heteroseksismi on sateenkari-ihmisiä alistavaa ja aiheuttaa tunteen siitä, että heidän sosiaalinen identiteettinsä on huonompi kuin muiden. Sateenkaariparit kokevat, ettei heidän parisuhdettaan vastaanoteta ja kunnioiteta samalla tavalla kuin heteroseksuaalien pariskuntien parisuhteita.
Tutkimusten mukaan homovanhemmat kokevat enemmän ennakkoluuloja ja homofobiaa kuin lesbovanhemmat. Lesbovanhempia pidetään turvallisina huoltajina lapselle, kun taas homovanhempien ajatellaan olevan lapselle vaaraksi tai heidän perusteensa vanhemmuuteen ovat kevytmielisiä (lapsi nähdään asusteena, leluna tai koiran korvikkeena).
Sateenkaarivanhemmilla on kokemuksia siitä, että sosiaalialan ammattilaiset eivät kykene ottamaan asioita avoimesti esille. Vanhemmat kokevat palveluista saamansa vanhemmuuden tuen puutteelliseksi. Ammattilaisten hämmennys ja ylivarovaisuus on usein vanhemmuuden tukemisen haasteena. Aiemmat homofobiset kokemukset saattavat vaikuttaa vanhemmuuteen myös niin, että vanhemmat tarkkailevat jatkuvasti lapsen kasvuympäristöä ja valikoivat palvelut ja henkilöt keiden kanssa toimivat.
Sateenkaarivanhempien kohtaamisen haasteet sosiaali- ja terveyspalveluissa lähtevät yhteiskunnan puutteellisesta politiikasta koskien seksuaalivähemmistöjen hyvinvointia. Palvelujärjestelmämme ei aina kykene tunnistamaan sateenkaariperhettä perheeksi. Tämän lisäksi kohtaaminen ja kohtelu saattaa olla epäammattimaista. Sateenkaariperheiden vanhemmat ovat kokeneet myös liian hienovaraista suhtau-tumista. Keskustelu ammattilaisten kanssa on ollut heidän oletuksiinsa perustuvaa, eikä asioista olla voitu keskustella avoimesti. Syrjinnän pelon ja onnistumisen pakon vuoksi sateenkaariperheet jättävät käyttämättä perhe- ja sosiaalipalveluita.
Sateenkaariperheissä niin vanhemmilla kuin lapsillakin on usein kokemuksia, että he ovat jääneet kohtaamatta sellaisena perheenä kuin ovat. Tämän vuoksi myös sosiaalipalveluissa vanhempaa saattaa huolestuttaa, huomioidaanko hänen tosiasiallinen perhetilanteensa hoitosuunnitelmaa tehtäessä. Juha Jämsän (2008, 296-297.) mukaan lastensuojelussa on tärkeää kiinnittää huomiota sosiaalityöntekijän ja sateenkaarivanhemman luottamuksellisen suhteen rakentamiseen ja työntekijän valmiuksiin vastata asiakkaan mahdollisesti kokemaan syrjinnän pelkoon.
Syrjinnän pelon kokemukset voivat estää luottamuksellisen kommunikaation. Työntekijä voi lievittää asiakkaan pelkoa puhumalla ääneen palvelun päämääristä, joilla pyritään turvaamaan asiakkaan ja hänen perheensä hyvinvointi. Lastensuojelun asiakkaaksi tullessaan perheellä saattaa olla taustalla palvelujärjestelmän epäonnistuminen sateenkaariperheen vanhemmuuden ja parisuhteen tukemisessa. Työskenneltäessä sateenkaarivanhemmuuden haasteiden kanssa on tärkeää keskittyä vanhempien vahvuuksiin ja vanhempien identiteetin rakentumiseen, sekä siihen, millä tavoin haasteet koetaan yksilötasolla, pariskuntana ja perheenä.
Ammattilaisten, jotka ovat tekemisissä sateenkaari-ihmisten kanssa, tulisi ensimmäisenä pohtia omaa asennettaan ja käsitystään sateenkaari-ihmisistä. Ammattilaisten tulisi pohtia oman kulttuurin ja uskonnon vaikutuksia asenteidensa muodostumiseen. Useat ammattilaiset uskovat olevansa puolueettomia ja pystyvänsä kohtaamaan sensitiivisenä pidettyjä asioita, vaikka he eivät usein ole saaneet koulutusta sukupuolen, seksuaalisuuden tai sateenkaarivanhempien ja -perheiden kohtaamiseen.
Marjo Muiruri
Lapin yliopisto
Perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan: Sateenkaariperheet lastensuojelun sosiaalityössä. Systemaattinen kirjallisuuskatsaus. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet
Apgar, Jen & Kovac, Laura & Trussell, Dawn. E 2017: LGBTQ parents’ experiences of community youth sport: Change your forms, change your (hetero) norms. Sport Management Review.
Jämsä, Juha 2008: Sateenkaariperheiden kokemuksia palveluista. Teoksessa Hulden, Anders & Huuska, Maarit & Jämsä, Juha (toim.) & Karvinen, Marita & Solantaus, Tytti. Sateenkaariperheet ja hyvinvointi. Käsikirja lasten ja perheiden kanssa työskenteleville. PS-kustannus. WS Bookwell Oy. Juva. 86-97.
Kashubeck-West, Susan 2014: Parenting Issues for Lesbian Couples. Teoksessa Dworkin, Sari. H & Pope, Mark: Casebook for Counseling Lesbian, Gay, Bisexual, and Transgender Persons and Their Families. American Counseling Association. Alexandria. 103-110.
Kimberly, Claire & Moore, Alexa 2015. Attitudes to Practice: National Survey of Adoption Obstacles Faced by Gay and Lesbian Prospective Parents. Journal of Gay & Lesbian Social Services 27 (4), 436-456.
Mallon, Gerald. P 2012: Practice With Families Where Gender or Sexual Orientation Is an Issue: Lesbian, Gay, Bisexual, and Trans Individuals and Their Families. Teoksessa Congress, Elaine & Gonzales, Manny: Multicultural Perspectives In Social Work Practice with Families. 3rd Edition. Springer Publishing Company. New York. 205-229.
Norton, Aaron & Smith, Vernon & Xing Tan, Tony 2017: Adoption of Black children by White parents in heterosexual and homosexual relationships: Exploring mental health trainees’ explicit and implicit attitudes. Journal of Gay & Lesbian Social Services 29 (3), 233-251.
Raiz, Lisa & Swank, Eric 2010: Predicting the support of same-sex relationship rights among social work students. Journal of Gay & Lesbian Social Services, 22(1), 149-164.
Riggs, Damien 2011: “What about the Children!” Homophobia, Accusations of Pedophilia, and the Construction of Childhood. Teoksessa Ball, Mathew & Scherer, Burkhard. Queering Paradigms II: Interrogating Agendas. Peter Lang AG, Internationaler Verlag der Wissenschaften. 245-258.
Wagner, Cynthia. G 2010: Homosexuality and Family Formation. The Futurist, 44 (3), 6-7.
(39)
Tunnistatko epäkohdan?
Epäkohtiin puuttuminen on ennen kaikkea rohkeutta nähdä ja viedä asioita eteenpäin. Onnistuneessa epäkohtaan puuttumisen prosessissa kuljetaan epäkohdan tunnistamisesta tiedon välittämisen kautta dialogiin ja ratkaisuihin.
Epäkohtiin puuttuminen on sosiaalialalla työn laadun ja ammattieettisyyden takaamista, mutta myös lainsäädännön asettama selkeä velvollisuus (Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301, 5.luku). Pro gradu -tutkielmassani selvitin, millaisia erilaisia epäkohtia sosiaalialan ammattilaiset työssään kohtaavat? Aineistonani käytin laajemman epäkohtatutkimuksen (ks. Tiitinen & Silén, 2016) osa-aineistoa.
Työntekijä, uskallatko nähdä?
Yksittäinen sosiaalialan työntekijä on avainasemassa havaitsemassa käytännön työssä esiintyviä epäkohtia. Mutta mitä kaikkea kentällä on sitten nähtävänä? Epäkohtatutkimuksen vastaajat kuvasivat laajan kirjon erilaisia asiakkaiden oikeuksia loukkaavia ja ammattietiikkaa ja laadukasta työtä uhkaavia epäkohtia.
Epäkohta voi todellistua tai ilmetä omassa, kollegan, työryhmän tai organisaation toiminnassa. Työyhteisön kulttuuriin on voinut syntyä vinoutumia: avoin viestintäkulttuuri saattaa puuttua ja tiedonkulku olla tehotonta ja katkonaista. Työyhteisön tehokkuus saattaa huveta epävirallisiin valtataisteluihin tai keskusteluissa ja toiminnassa voi esiintyä suoranaista asiakasvastaista asennetta.
Asiakkaita saatetaan kohdella epäasiallisesti suoraan, mutta myös välillisesti esimerkiksi työntekijöiden keskinäisissä keskusteluissa. Asiakkaiden tasa-arvoisuus, oikeusturva tai tiedonsaanti voivat vaarantua ja useissa tilanteissa erityisryhmien tarpeet jäädä huomioimatta.
Joissain työyhteisöissä kollektiivinen työmoraali on voinut heikentyä ja esimerkiksi työajan käyttäminen omien juttujen tekemiseen tai perusteettomien vapaapäivien pitäminen tai joidenkin työtehtävien tekemättä jättäminen hiljaisesti hyväksytään työyhteisössä eikä toimintaa nosteta keskusteluun. Joskus epäkohdissa on kyse myös yksittäisen työntekijän alalle sopimattomuudesta tai selkeästä väärin tekemisestä, kuten työntekijän väärinkäyttäessä asiakkaan varoja.
Kaikkia sosiaalialalla esiintyvien epäkohtien tyyppejä ei luonnollisestikaan voida ennalta kaiken kattavasti kuvailla. Erilaisista esimerkeistä voi kuitenkin johtaa itselleen kriittisen ja tunnistavan ajattelutavan työssä kohdattavia ilmiöitä kohtaan. Yksittäisillä teknisillä malleilla ja teorioilla voidaan saavuttaa vain tietynasteinen laatu tai ammattieettinen taso työhön. Työn laatua maksimoitaessa kyse on työorientaation tai mentaliteetin omaksumisesta (mm. Robert Adams 1998). Näen tärkeänä ”epäkohtatietoisen työorientaation” edistämisen sosiaalialan työntekijöiden keskuudessa.
Johtaja, uskallatko katsoa peiliin?
Johtamiseen liittyvät epäkohdat korostuivat tutkimusaineiston vastauksissa. Kyse saattoi olla puuttuvasta substanssi- ja/tai johtamisosaamisesta, mutta usein myös vinoutuneista asenteista. Esimies voi olla korostuneen lojaali ylemmälle johdolle, jolloin tuki työntekijöille jää puuttumaan. Epäasiallista toimintaa on muun muassa esimiehen painostus tai itsevaltaisuus asiakasasioissa, joihin liittyvistä ratkaisuista ja viranomaispäätöksistä kuitenkin vastuun kantaa päätöksen nimellään tehnyt sosiaalityöntekijä. Aineistossa oli kuvauksia epäasiallisesta käytöksestä ja työntekijöiden huonosta kohtelusta vuorovaikutustilanteissa. Jopa korruptiota tai korruptiotyyppistä toimintaa esiintyi.
Epäkohtien kannalta hyvin merkittäväksi ongelmaksi nousee esimiesten ongelmallinen asenne epäkohtiin. Yleistä oli epäkohtiin puuttumattomuus tiedosta huolimatta ja ongelmien vähättely tai selittely muilla asioilla. Johdon huolena saattoi olla epäkohtien julki tulo, ei itse epäkohta. Epäkohtien esiin tuonnista saattoi myös seurata rangaistus tai sen uhka esimiehen tai johdon taholta, vaikka lainsäädäntö tällaisen nimenomaisesti kieltää.
Sosiaalialan työntekijöiden työolosuhteiden puutteet ovat myös asioita, joihin organisaatioiden johdon tulee kyetä kiinnittämään huomiota. Tämä on sekä esimiestason että ylemmän johdon tehtävä. Tutkimusaineiston vastauksissa tuli esiin työturvallisuuteen liittyviä asioita, kuten työskentelytilojen puutteita, mutta työntekijät kohtaavat myös suoranaisia fyysisen ja psyykkisen loukkaamattomuuden uhkia. Työhyvinvoinnin kysymyksiin liittyvät myös resurssit. Liian niukoilla resursseilla tehty työ paitsi uhkaa asiakkaiden oikeuksien toteutumista myös uuvuttaa työntekijän. Joskus työtä ja resursseja oli työyhteisöissä organisoitu epätarkoituksenmukaisella tavalla.
Yhteiskunnan markkinataloistuminen on luonut paineita myös sosiaalialan työhön. Työntekijöille ohjatut resurssit vaikuttavat suoraan sosiaalihuollon asiakkaiden saamien palveluiden laatuun ja heidän asioissaan tehtävien viranomaispäätösten sisältöön. Epäkohtatutkimuksen vastaukset nostivat esiin päätöksiin ja palveluiden sisältöihin liittyviä asiakkaiden oikeuksia loukkaavia epäkohtia. Organisaatioissa saattoi olla lainvastaisia käytäntöjä tai soveltamisohjeita tai määräaikoja ei kyetty noudattamaan. Perusongelmana vaikuttaa olevan, että säästäminen määrittää palvelut, ei asiakkaan tarve. Se kuinka resursseja käytännössä viime kädessä jaetaan päätösten ja palveluiden muodossa on kiinni yksittäisistä sosiaalialan työntekijöistä, mutta vahvat reunaehdot tälle määrittävät organisaation johto sekä pohjimmiltaan ennen kaikkea yhteiskunnallinen päätöksenteko.
Yhteiskunta, uskallatko muistaa inhimillisyyden, vaaditko sääntöjen noudattamista, luotko mahdollisuuksia?
Yhteiskunta on lainsäädännön tasolla jo merkittävästi reagoinut epäkohtiin. Tutkimusaineistoni lähes kaikki epäkohtakuvaukset olivat tunnistettavissa epäkohdiksi lain kohtien perusteella. Osassa vastauksista tuotiin kuitenkin esiin huoli siitä, että yhteiskunta takaa ihmisille uusia toimintamuotoja ja ennaltaehkäiseviä palveluita, joiden toteuttamiseen ei kuitenkaan myönnetä resursseja. Tästä muotoutuu ristiriita käytännön työhön, kun perustehtävän hoitamiselta ei jää aikaa tai mahdollisuuksia hyväksikään koettujen uusien palveluiden tarjoamiseen edes silloin, kun asiakas niitä osaa pyytää. Resursseihin liittyvistä ristiriidoista johtuen kentällä esiintyy aineiston perusteella usein myös tilanteita, joissa työntekijä (joskus johdon ohjeistuksesta tai suoranaisesta vaatimuksesta) jättää kertomatta asiakkaille näiden oikeuksista. Näin siksi, ettei palveluiden kysyntä kasvaisi tilanteessa, jossa tiedetään, että käytännössä yksikön resurssit eivät riitä niitä toteuttamaan, vaikka laki takaisikin oikeuden johonkin (usein ennaltaehkäisevään) palveluun.
Yhteiskunnassa tulisi herkällä korvalla edelleen kuunnella sosiaalialan työkenttää. Vaikka porkkanan tarjoaminen on usein rakentavampi vaihtoehto ongelmien ratkaisussa, ei keppiäkään sovi unohtaa. Yksittäinen työntekijä voi havainnoida kentän epäkohtia ja niistä raportoida, mutta raportoinnin vaikutuksen ja epäkohtiin puuttumisen seurantaan ja tarvittaessa puuttumattomuudesta sanktiointiin yksittäisen työntekijän toimintamahdollisuudet eivät riitä. On yhteiskunnan tehtävä luoda rakenteita, jotka pystyvät tarvittaessa riittävän tehokkaasti vaikuttamaan sosiaalialan organisaatioiden toimintaan ja puuttumaan niissä esiintyviin epäkohtien käsittelyn ongelmiin.
Susanna Törmänen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Vaikka virkavastuu velvoittaisi muuhun” – sosiaalihuollon laatua heikentävät epäkohdat sosiaalialan työntekijöiden kuvaamina. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet:
Adams, Robert 1998: Quality Social Work. MacMillan. Houndmills, Basingstoke, Hampshire RG21 6XS ja Lontoo
Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301
(38)
Pohjoinen on koti, josta nuoren on usein itsenäistymisen kynnyksellä lähdettävä
Minulle pohjoisuus merkitsee enemmänki kuin vain poroja ja lunta.
Pro gradu -tutkimuksessani selvitin pohjoisessa itsenäistyvien lukioikäisten itsenäistymiskäsityksiä ja pohjoisuuden merkityksiä. Itsenäistyminen pohjoisessa merkitsee nuorille usein koulutusvalintojen myötä muuttoa kauemmas opiskelemaan, usein pitkien välimatkojen päähän. Konkreettisesti se tarkoittaa nuorille irtaantumista kodista, kasvuympäristöstä, perheestä sekä ystävistä. Pohjoisuus merkityksellistyy nuorille osana identiteettiä, pohjoisen luontona, välimatkoina sekä pohjoisuuteen liitettyinä mielikuvina. Itsenäistymiseen nuoret liittävät päätöksenteon, vastuun ja taloudellisen riippumattomuuden, koulutuksen ja työllistymisen myötä tehtävät valinnat, ihmissuhteet ja tulevaisuuspohdinnat. Nuoret itsenäistyvät kaiken aikaa kaikkialla, kuitenkin tutkimuksessani erityisyys liittyy itsenäistymisen kontekstiin, pohjoisuuteen. Pohjoisuus luo merkityksiä ja määrittelee osaltaan nuorten itsenäistymistä.
Pohjoisuus merkitsee nuorille elämisenympäristöä, joka fyysisenä, sosiaalisena sekä kulttuurisena paikkana kasvaa, on valmistanut heitä seuraavaan elämänvaiheeseen (ks. Kiilakoski 2016), itsenäistymiseen. Pohjoisen luonto on kiinteä osa nuorten kasvua, joka on mahdollistanut heille pohjoisessa tyypillisiä harrastuksia ja luonnon rauhaa. Nuoret kuvaavat luontoa lähes poikkeuksetta myönteisenä asiana.
Pohjoisuus merkitsee minulle kaunista ja monipuolista luontoa, maailman puhtainta ilmaa ja rauhallista ilmapiiriä.
Perhe ja ystävät ovat nuorille tärkeä tukiverkosta, josta irtaantuminen itsenäistymisen myötä on nuorille iso askel. Usein koulutusvalinnat vievät nuoret pitkien välimatkojen päähän näistä heille merkittävistä sosiaalisista suhteista ja erityisestä kasvuympäristöstään.
Nykyaika onneksi mahdollistaa helpon yhteydenoton perheeseen ja ystäviin, mutta välimatkat tulee olemaan satoja kilometrejä riippuen tietenkin siitä, mihin menee opiskelemaan.
Pohjoisuuden käsitteeseen liitetään usein mielikuvia luonnosta, sen maisemista ja rauhasta, sekä pohjoisen elämäntavoista, jotka kytkeytyvät laajemmin ihmisten asuinympäristöön ja elämismaailman kontekstiin (esim. Valkonen & Suopajärvi; Kontio; Hautala-Hirvioja; 2003). Anne Ollilan (2008, 91; 127) mukaan kertoessamme mistä olemme kotoisin, yhdistyy siihen tietynlasia mielikuvia. Esimerkiksi Lappi on lappilaisille nuorille vahvasti luontoa, mutta ei vain luontoa. Myös pohjoisuus avaa nuorille marginaali-identiteetin, josta voi erilaisissa yhteyksissä olla hyötyä tai haittaa. Pohjoisuuteen liitettävään marginaali-identiteettiin voidaan olla halukkaita sitoutumaan tai siitä voidaan haluta sanoutua irti kyseenalaistamalla sen mielekkyys, esimerkiksi korostamalla ilmiön moninaisuutta tai tavallisuutta. (Mt., 207–208.)
Itsenäistyminen on siirtymävaihe kohti aikuisuutta. Erilaiset siirtymävaiheet kuuluvat osaksi ihmisen elämänkulkua. Kehittyminen tapahtuu erilaisten siirtymävaiheiden kautta, niin että jokin aiempi asenne, toimintamalli tai elämäntapa väistyy tai muuttuu, jolloin uusi pääsee esiin. Siirtymä voi ilmetä arjessa vähitellen, lähes huomaamatta tai se voi ilmetä aikana, jolloin ihminen pysähtyy pohtimaan elämänsä suuntaa ja merkitystä. Tapahtumasarja, jossa jotain muuttuu tai kehittyy, voi olla hämmentävä ja kivulias, ja toisaalta huojentava ja iloa tuottava kokemus. (Dunderfelt 2011, 51.) Nuoren itsenäistyminen ja siihen kuuluvien valintojen tekeminen tapahtuu yhteiskunnan ja kulttuurin määrittäminen tehtävien ja instituutioiden luomassa ympäristössä (Nurmi 1995, 174). Yksi nuoruusvaiheen tärkeimmistä tehtävistä liittyy koulutusvalintoihin. Keskeistä ovat ne valinnat ja siirtymät, joita nuori tekee jo varhaisessa elämänkulussaan. Yksilövastuuta korostava ideologia asettaa yhä enemmän vaatimuksia nuoren valinnoille. (Pohjola 1994, 70.) Pohjoisessa itsenäistyvät nuoret pohtivat elämänsä suuntaan jo varhain, kun on tehtävä päätöksiä opiskelupaikan ja työllistymisen suhteen. Opintojen perässä muuttaminen on nuorille iso muutos, kun tutut elämänpiirit jäävät taakse ja on sopeuduttava uuteen ympäristöön.
Itsenäistymiseen liittyvät käsitykset ja odotukset myötäilevät yleisiä itsenäistymiseen yhdistettäviä teemoja (ks. Arnett 2004), kuten itsenäinen päätöksenteko, vastuun ottaminen ja taloudellinen riippumattomuus. Konkreettisesti itsenäistymiseen liittyviä asioita ovat muutto omilleen, kouluttautuminen ja raha-asioista vastuunkantaminen. Pohjoisessa oleva perhe ja ystävät ovat myös vastausten perusteella nuorille vahva tukiverkosto, jonka taakse jättäminen opintojen vuoksi jännittää. Teknologia nähdään välttämättömänä välineenä yhteydenpitoon, joka helpottaa arkea välimatkojen takana. Useissa vastauksissa nuoret pohtivat mahdollisuutta palata kotiseudulleen kouluttautumisen jälkeen, mutta huolta kannetaan muun muassa pohjoisen työllistymismahdollisuuksista. Pohjoisuuteen liitetään tiettyjä rajoitteita juuri koulutukseen, työllistymis- ja harrastusmahdollisuuksiin liittyen (myös Käyhkö 2016; Armila 2016; Ahonen 2012).
Välimatkat yhdistetään usein jatkokoulutuksen myötä konkretisoituvaksi asiaksi, jonka vuoksi yhteys kotiin, perheeseen ja ystäviin fyysisesti kasvaa pitkäksi välimatkojen myötä. Muilla tavoin välimatkat näkyvät nuorten arjessa siten, että erilaiset harrastusmahdollisuudet, konsertit ja tapahtumat sijaitsevat kaukana muualla. Vastaajat liittävät myös koulutuksen ja työn perässä muuttamisen pohjoisessa itsenäistymiseen. Nuoret kuvaavat kirjoitelmissaan sitä, kuinka koulutus- tai työllistymismahdollisuudet ovat pohjoisessa rajoitetummat kuin muualla. Lisäksi pohdittiin taloudellista pärjäämistä omillaan. Pohjoisen välimatkat luovat painetta myös tähän liittyen, matkustaminen koulutuspaikkakunnalle vie sekä aikaa, että rahaa. Usein nuoret kaipaavat kotiaan ja perhettään ystävineen, mutta säännöllinen, tiheä kotipaikkakunnalla vierailu voi tulla nuorelle kalliiksi, muiden kustannusten lisäksi.
Osa nuorista haluaa muuttaa pois kotoa ja lähteä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan heti kun se on mahdollista, kun taas toiset tahtoisivat ehdottomasti opiskella kotoaan käsin (Lampela ym. 2016, 102). Tämän huomion myötä on hyvä pohtia sitä vaihtoehdottomuutta, jonka esimerkiksi pohjoisessa itsenäistyvät nuoret kohtaavat, vaikka heidänkin joukossaan on muuttoa muualle innokkaasti odottavia, sekä heitä, jotka mielellään rakentaisivat elämänsä juurilleen.
Kirjoitelmat kuvasivat myös sitä, kuinka nuoret haluavat elää kotiseudullaan ja palata takaisin pohjoiseen muualla saadun koulutuksen jälkeen. Usein kuitenkin nuoret pohtivat kotiseudulle jäämiseen tai paluuseen liittyviä haasteita, joista työllistymisen epävarmuus pohjoisessa nousi selkeästi esille. Myös pohjoisen autiotumista pohditaan koulutuksen ja palveluiden keskittyessä tiheämmän asutuksen alueille, mikä on epäilemättä seikka, jota nuoret myös arvottavat valintoja tehdessään. Näkisin, että on tärkeää huomioida, kuinka pohjoisesta joudutaan usein lähtemään pakon edessä. Toisille lähteminen on toki selkeä ja toivottu valinta, mutta ainoa vaihtoehto sen ei pitäisi olla.
Pohjoisessa itsenäistyvien nuorten siirtymävaiheeseen kohti aikuisuutta kuuluu jopa korostetusti muutoksia vaativat toimintamallit ja elämäntavat, kun mahdolliset opiskelukuviot tarkoittavat uutta asuinympäristöä ja tutun taakse jättämistä. Siirtymävaiheessa nuoret pohtivat elämänsä suuntaa (ks. Dunderfelt 2011,51) eteenkin kun siirtymävaiheen myötä muutokset arjessa voivat olla merkittäviä. Itsenäistyminen pohjoisessa on nuorille erityinen siirtymävaihe, jossa valinnat ja valinnanmahdollisuudet ovat suuressa roolissa. Yleensä nuoret suhtautuvat tulevaisuuteen myönteisesti ja odottavat aikuisuutta, menestystä työuralla ja perheenperustamista (Kanninen ym., 2001, 129). Tässä tutkimuksessa nuoret vakuuttavat rohkeudellaan, rohkeudellaan lähteä tai jäädä. Itsenäistyminen tuo valtaa, jota nuoret janoavat ja heille se kuuluukin, sillä heillä on uskallus käyttää sitä, unelmoida ja seurata kauaskin vieviä unelmia. Nuorilta löytyy vahva luotto tulevaisuuteen, olosuhteista riippumatta tai juuri niiden vuoksi.
Nuorilla on kyky pitää mukanaan tärkein, koti sydämessä, paikasta riippumatta.
Miia Välimaa
Lapin yliopisto
Perustuu sosiaalityön pro graduun: ”Pohjoisuus on kait osa meitä, josta ei pääse eroon. Se on asia minkä kanssa synnytään ja eletään.” Pohjoisuuden merkityksiä nuorten itsenäistymisen kynnyksellä. Lapin yliopisto 2018
Lähteet
Ahonen, Arto 2012: Opiskeluvalinnat pohjoisen nuorten elämää suuntaamassa. Teoksessa Lauriala Anneli (toim.): Koulu ja pohjoisen pojat. Lapin yliopisto. Rovaniemi, 86–104.
Armila, Päivi 2016: Hylkysyrjäläisnuorten arjen rytmit ja piirit. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tulevaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 60–73.
Arnett Jeffrey 2004: Emerging Adulthood: The Winding Road from the Late Teens Through the Twenties. Oxford University Press.
Dunderfelt, Tony 2008: Elämänkaaripsykologia: Lapsen Kasvusta Yksilön Henkiseen Kehitykseen. 14. uudistettu painos. Helsinki: WSOYpro.
Hautala-Hirvioja, Tuija 2003: Pohjoinen luonto suomalaisessa kuvataiteessa. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Kanninen, Katri & Saara Katainen & Sanna Eronen & Mari Lähdesmäki & Else Oksala & Mia Penttilä & Nina Nykänen & Riikka Härkönen & Laura Kauppinen 2001: Persoona: Kehi-tyspsykologia. Helsinki. Edita.
Kontio, Riitta 2003: Annikki Kariniemi pohjoisen luontosuhteen kuvaajana. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Käyhkö, Mari 2016: Kotoa pois pakotetut? Syrjäseutujen nuorten toiselle asteelle siirtyminen ja koulutuksen alueellinen eriarvoisuus. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tulevaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 74–96.
Lampela, Milka & Moilanen, Elina & Armila, Päivi & Halonen, Terhi 2016: Oppilaanohjaajadi-lemmoja: toiveiden ja todellisuuden railossa. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tule-vaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 99–110.
Nurmi, Jari-Erik 1995: Nuoruusiän kehitys: etsintää, valintoja ja noidankehiä. Teoksessa Lyyti-nen, Paula & Korkiakangas, Mikko & Lyytinen, Heikki (toim.): Näkökulmia kehityspsykologiaan. Kehitys kontekstissaan. WSOY. Porvoo, 256–274.
Ollila Anne 2008: Kerrottu tulevaisuus. Alueet ja nuoret, menestys ja marginaalit. Lapin yli-opisto. Rovaniemi.
Pohjola, Anneli 1994: Elämän valttikortit? Nuoren aikuisen elämänkulku toimeentulotukea vaativien tilanteiden varjossa. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
Suopajärvi, Leena 2003: Ympäristötietoisuus-käsitteen kritiikki pohjoisten esimerkkien valossa. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Valkonen, Jarmo 2003: Ylä-Lapin luontopolitiikka ja luonnon paikallisuudet. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
(37)
Lapsi – lähisuhdeväkivallan hiljainen uhri vai suojelun kohde?
Lapsi on vanhempien välisen lähisuhdeväkivallan katsoja, kuuntelija ja kokija. Myös silloin, kun väkivaltaan puututaan, on lapsi usein sivusta seuraajan roolissa.
Lähisuhdeväkivalta koskettaa tuhansia perheitä yhteiskunnassamme. Tarkkaa tietoa luvuista ei ole saatavilla, sillä lähisuhdeväkivalta ei tule läheskään aina viranomaisten tietoon. Vanhempien välinen väkivalta vaikuttaa väistämättä myös perheen lapsiin, siitäkin huolimatta, että lasta kohtaan ei suoraan oltaisi väkivaltaisia. Lapsi voi altistua vanhempien väliselle väkivallalle kuulemalla ja näkemällä väkivaltaa, mutta lapsi voi myös aistia väkivallan aiheuttaman kireän ja pelon ilmapiirin. Ei ole myöskään epätavallista, että lapset yrittävät mennä väkivaltatilanteessa vanhempien väliin.
Lähisuhdeväkivaltaan puuttumiseksi on kehitetty maailmalla erilaisia menetelmiä. Suomeen rantautunut moniammatillinen riskinarviointikokous eli MARAK-menetelmä on yksi niistä. MARAK on asiakkaalle vapaaehtoinen ja sinne ohjaudutaan ammattilaisen teettämän riskinarvioinnin perusteella. MARAK-kokouksessa väkivallan riskit arvioidaan moniammatillisesti sekä laaditaan uhrille turvallisuussuunnitelma. MARAK on todettu olevan tehokas vakavaan ja jatkuvaan väkivaltaan puuttumisessa, mutta entä lapsen kuuleminen riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa? Listaan seuraavaksi muutamia asioita pro gradu -tutkielmaani perustuen, mitkä asiat vaikuttavat lapsien kuulematta jättämiseen riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa.
Ikä. Lapsen iästä on kiinnostuttu silloin, kun pohditaan, milloin lapsi voitaisiin ottaa mukaan väkivallan käsittelyyn. Lapsen iän ei pitäisi olla este ammattilaisten toiminnassa, sillä ikä ei (valitettavasti) ole este myöskään väkivallan kokemisessa. Pieni lapsi ei välttämättä osaa sanoittaa kokemuksiaan, mutta asioita voidaan käsitellä puhumisen sijasta esimerkiksi leikin tai piirtämisen avulla. Myös turvallisuutta koskevia asioita voidaan leikin lomassa käydä läpi.
Suojelu. Lasta halutaan suojella ja lasta pitää suojella. Mutta onko kyse suojelusta, jos lasta suojellaan sellaisten asioiden käsittelyiltä, joita hänkin on kokenut? Väkivallasta puhumisen saatetaan ajatella lisäävän lapsen pelkoa, mutta toisaalta asioista puhuminen turvallisessa ympäristössä voi helpottaa lasta ja auttaa ymmärtämään, että asioista on lupa myös puhua. Turvallisuusasioiden läpi käyminen lapsen kanssa voi myös lisätä lapsen turvallisuutta, sillä näin ollen lapsi tietää, miten kussakin tilanteessa toimia.
Kiinnostus. Usein ajatellaan, että lasta ei kiinnosta osallistua väkivallan käsittelyn eri prosesseihin. Lapsille pitää suoda mahdollisuus kieltäytyä osallistumasta, mutta ei automaattisesti olettaa, että lasta ei kiinnosta. Jokainen meistä (lapsistakin) on erilaisia.
Huoltajuus. Lähisuhdeväkivallassa väkivallan tekijä on usein lapsen toinen huoltaja eli lapselle tärkeä ihminen. Tekijästä ja väkivallasta puhuminen voi satuttaa ristiriitaisesti tuntevaa lasta. Todellisuudessa väkivallan tekijä on satuttanut lasta teoillaan ja lapsen tunteet ovat usein jo ristiriitaiset. Voidaanko sitä keskustelulla pahentaa?
Lapsia huomioidaan aktiivisesti väkivallan käsittelyn jokaisessa vaiheessa. Ammattilaiset ottavat lapsen turvallisuuden ja hyvinvoinnin laajasti huomioon työskentelyssään, eikä vaarana ole, ettei lapsen asioita ja kokemuksia käsiteltäisi. Lapsi kokee, tuntee ja elää asiat kuitenkin omalla henkilökohtaisella tavallaan, joten lapsesta puhuttavat tiedot ovat aina välillisiä aikuisten tuottamia oletuksia. Vaikka lasta tavataan lastensuojelun kautta ja lasta voidaan auttaa esimerkiksi lastenpsykiatriassa, ei lapsilta saatavia tärkeitä asioita oteta huomioon riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa. Todellisuudessa lapsilta saatu tieto voi antaa ammattilaiselle ja vanhemmalle sellaista tietoa, jota heillä ei muuten ole.
Lapsi jää helposti lähisuhdeväkivallan hiljaiseksi ja suojeltavaksi uhriksi. Olisiko kuitenkin aiheellista kuulla lapsen omaa ääntä?
Jannice Toolanen
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu –tutkielmaani ”Se on hyvin olennainen sitä MARAK työskentelyä ne lapset siinä” Lapsen osallisuuden huomioiminen moniammatillisessa riskinarviointikokouksessa (2018).
Lähteet
Broberg, Anders & Almqvist, Linnéa & Axberg, Ulf & Almqvist, Kjerstin & Cater, Åsa K & Eriksson, Maria 2010: Stöd till barn som upplevt våld mot mamma. Preliminära resultat från en nationell utvärdering. Göteborg: Göteborgs universitet, Psykologiska institutionen.
Oranen, Mikko 2012: Lapsi ja perheväkivalta. Teoksessa: Söderholm, Annlis & Kivitie Kallio, Satu (toim.) 2012: Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Helsinki, 217–238.
Pajulammi, Henna 2014: Lapsi, oikeus ja osallisuus. Talentum. Helsinki.
Piispa, Minna & October, Martta 2017: Vaikuttava työkalu toistuvaan parisuhdeväkivaltaan puuttumiseen. Yhteiskuntapolitiikka 82 (2017):3, 304–312.
THL 2015: Turvakotipalvelut 2015. Viitattu: 27.5.2018. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/130611/Turvakotipalvelut_2015.pdf?sequence=1
(36)
Sosiaalinen asiantuntijuus hyvinvointipalvelujen johtamisessa
Pro gradu -työssäni käsittelen sosiaalisen asiantuntijuuden merkitystä hyvinvointipalvelujen johtamisessa standpoint-teorian kehysanalyysissä.
Tutkielma keskittyy sekä sosiaaliseen asiantuntijuuteen että hyvinvointipalvelujen johtamiseen. Tutkielmassa tarkastellaan, miten sosiaalinen asiantuntijuus ja maakunta- ja sote-uudistus ilmenee hyvinvointipalvelujen johtamisessa. Analyysi on tehty kehysanalyysin keinoin, jossa on käytetty primäärikehyksenä feminististä standpoint-teoriaa ja valittuina strippeinä aihealueita, joita haastateltavat käsittelivät kysymysten kautta.
Hyvinvointipalvelujen johtajien näkemykset sosiaalisesta asiantuntijuudesta
Aineistoa on kerätty kaupunkien hyvinvointipalvelujen hallinnossa työskenteleviltä hyvinvointijohtajilta ja perusturvajohtajilta, joille on tehty puhelinhaastattelut sekä webropol-kysely. Haastattelujen ja kyselyn teemoina olivat tasa-arvo, sosiaalinen asiantuntijuus, hyvinvointipalvelujen johtaminen ja sote-uudistus sekä miten nämä ilmenevät hyvinvointipalvelun johtamisessa standpoint-teorian viitekehyksestä tarkasteltuna. Tutkimuksen teoria osiossa käsitellään julkisten hyvinvointipalveluja sosiaalista asiantuntijuutta hyvinvointipalveluiden johtamisessa.
Vastauksista on todettavissa, että sosiaalinen asiantuntijuus on monialaista osaamista, verkostomaista toimimista sekä asiakokonaisuuksien ja yhteyksien ymmärtämistä. Vastaajat määrittelivät, että henkilö, jolla on sosiaalista asiantuntijuutta, tuntee hyvin sosiaalipalvelulain ja siihen liittyvät lait. Lisäksi asiakaskunnan tarpeiden tunnistaminen sekä laaja-alainen sosiaalisuuden tuntemus on vastausten perusteella osa sosiaalista asiantuntemusta.
Sosiaalisen asiantuntijuuden tunnusmerkeiksi voi tämän tutkimuksen vastauksista luokitella myös sen, että yhteistyö monialaisessa verkostossa on sujuvaa. Sosiaalista asiantuntijuutta ei nähty pelkästään sosiaalityön edustuksena, vaikka vastauksissa kuvattiinkin sosiaalihuoltolain alainen substanssiosaaminen ja johtaminen tärkeäksi myös hyvinvointikeskuksissa ja erityispalveluissa. Sosiaalialan laaja-alainen näkemys yhteiskunnallisesta muutoksesta nähtiin myös osaksi sosiaalista asiantuntijuutta.
Vastauksissa sosiaalisesta asiantuntijuudesta hyvinvointipalveluissa tuli esille erityisesti sote- ja maakuntauudistusten valmistelu, ja vastaajille heränneet kysymykset siitä, miten palvelut järjestetään. Vastaajat pohtivat myös sitä miten sosiaalinen asiantuntijuus tulee huomioiduksi sote-kokonaisuudessa. Haastatteluissa tuli esille myös osakokonaisuuksien näkeminen ja se, että sosiaalinen asiantuntijuus on rakenteissa yksi osa kokonaisuutta. Toisaalta sosiaalinen asiantuntijuus nähtiin siis kokonaisuutena, ja toisaalta kokonaisuuden osana.
Sosiaalinen asiantuntijuus, tasa-arvo ja johtaminen maakunta- ja sote-uudistusten keskellä
Sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatiot ovat olleet viimeiset vuodet suurien muutosten keskellä ja tästä johtuen myös sosiaalinen asiantuntijuuden tila ja paikka ovat jatkuvassa muutoksessa. Valtiolliset muutokset vaikuttavat niin että kunnat ja kuntayhtymät ovat suurien muutoksien edessä, kun valtakunnallinen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus toteutuu. Nämä tulevat ja nyt jo tehdyt palvelurakenteiden muutokset tulivat esille kuntien johtajien haastatteluissa ja vastauksissa. Vastauksissa tuli esille paljon haasteita ja epätietoisuutta, mutta myös toivoa ja uudistusintoa.
Tutkimuksen primäärikehyksenä käytetään standpoint-teoriaa ja erityisesti valtarakenteiden asetelmaa sekä kuinka tämän teorian avulla esille nousee asioita, joita muutoin ei olisi välttämättä nähtävissä. Valta-asetelma kuvastui haastatteluissa ja webropol-kyselyissä opintoihin, ammattikuntiin, tietotaitoon ja kokemukseen.
Mielestäni tärkein asia tämän tutkimuksen teossa todentui, että sosiaalisen asiantuntijuuden paikka ja merkitys on yhä häilyvä ja epävarma vaikka kyseessä on juurikin hyvinvointipalvelut jonka ja toiminta perustuu sosiaaliselle asiantuntijuudelle. Tässä tutkimuksessa kerättiin haastatteluin ja kyselyin tietoa maakunta- ja sote-uudistuksen ilmenemisestä ja sosiaalisen asiantuntijuuden paikoista hyvinvointipalveluissa.
Sosiaali- ja terveydenhuollon toimintaympäristössä ja palvelurakenteissa meneillään olevat nopeat muutokset korostavat entisestään laajan yleissivistyksen, laajoja kokonaisuuksia jäsentävän yhteiskuntatieteellisen ymmärryksen ja tutkimustaitojen tärkeyttä pyrittäessä huolehtimaan kaikkien kansalaisten hyvinvoinnista, osallisuudesta ja vahvasta yhteiskunnallisesta asemasta. (Lähteinen, ym. 2017, 17.)
Tutkimustulokset valmistuivat ajankohtaan ja tilanteeseen, jolloin kunnat ovat valtavien haasteiden edessä. Palvelujen kysynnän kasvaessa, henkilöstön eläköityessä ja taloudellisen tilanteen tiukentuessa toimintaympäristötekijät ja rakenteelliset ratkaisut luovat vahvan ja vaikutusvaltaisen kontekstin sosiaalisen asiantuntijuuden johtamiselle. Tarvittavista kuntauudistuksista ja niiden laajuudesta käydään julkisuudessa erittäin voimakasta keskustelua.
Niina Ristolainen
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Sosiaalinen asiantuntijuus julkisten hyvinvointipalvelujen johtamisessa standpoint-teorian kehysanalyysissä”.
Lähteet:
Lähteinen, Sanna, Raitakari Suvi, Hänninen, Kaija, Kaittila, Taru, Kekoni, Taru, Krok, Suvi, Skaffari, Pia. 2017.Sosiaalityön koulutuksen tuottama osaaminen. SOSNET julkaisuja 7. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
(35)
Huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien tukeminen lastensuojelussa
Huostaanotto on lastensuojelun viimesijainen perheeseen kohdistuva interventio, jossa vastuu lapsesta siirtyy vanhemmilta sosiaalitoimelle.
Lastensuojelun sosiaalityöntekijät ovat lapsen vastuusosiaalityöntekijöitä, mutta heidän velvollisuutenaan on tukea myös huostaanotetun lapsen vanhempia. Pro gradu -tutkielmassani käsiteltiin tekijöitä, jotka vaikuttavat vanhempien tukemisen toteutumiseen lapsen sijoituksen aikana.
Huostaanotossa sosiaalityöntekijät käyttävät laissa säädettyä julkista valtaa lapsen edun suojelemiseksi. Lastensuojelun toimenpiteistä erityisesti huostaanotossa sosiaalityöntekijöiden vallankäyttö korostuu, sillä kyseisessä interventiossa puututaan perus- ja ihmisoikeuksiin. Huostaanotto ja tätä seuraava sijoitus vaikuttavat perheen yksityisyyteen ja vanhemmuussuhteisiin. Siten huostaanotto vaikuttaa lapsen lisäksi myös lapsen vanhempiin. Lastensuojelussa vanhempi onkin asianosainen, eli hallintolain (6.6.2003/434) 11 §:n mukaan henkilö, jonka etua, oikeutta tai velvollisuutta hallintoasia koskee.
Sosiaalityöntekijän velvollisuutena on myös vanhempien tukeminen. Lastensuojelulaissa (13.4.2007/417) mahdollistetaan vanhempien tukeminen vanhemman kuuntelemisella ja tarvittaessa vanhemmalle oman asiakassuunnitelman laatimisella. Lisäksi lastensuojelulaissa tuodaan esiin lapsen edun mukaisesti lapselle merkityksellisten ihmissuhteiden ja yhteydenpidon tukeminen, mikä on samalla myös vanhemmuuden tukemista.
Vanhemman tuen tarpeen tunnistamisen merkitys
Vanhemman tuen tarpeen tunnistaminen on ensisijaista, jotta vanhemman tukeminen voisi toteutua. Huostaanoton viimesijaisuus ja siinä perus- ja ihmisoikeuksiin puuttuminen näkyvät vanhempien tuen tarpeessa. Huostaanoton kerrottiin olevan kriisi vanhemmalle, ja siten jo itse huostaanoton aiheuttavan vanhemmissa tuen tarvetta. Kriisi näkyy vanhemmissa moninaisten tunnereaktioiden kautta. Sosiaalityöntekijät kertoivat havainneensa vanhemmissa niin surua, vihaa, häpeää kuin masennusta lapsen huostaanotosta johtuen.
Myös huostaanoton perusteet vaikuttavat vanhemman tuen tarpeen muodostumiseen. Vanhemmasta johtuviin huostaanoton perusteisiin voivat vaikuttaa esimerkiksi päihde- ja mielenterveysongelmat, jotka aiheuttavat myös vanhemmalle tuen tarvetta. Lapsen vakavasti itseään vaarantavan käyttäytymisen edessä vanhempi saattaa kokea voimattomuutta ja siten vaikuttaa vanhemman tuen tarpeeseen. Huomattava on, että huostaanoton perusteet voivat olla vaikuttamassa myös yhtä aikaisesti.
Sosiaalityöntekijöiden on keskeistä tunnistaa vanhempien tuen tarve sijoituksen aikana. Tämä ei kuitenkaan yksistään riitä, vaan myös vanhempien itse on tunnistettava tuen tarpeensa. Molempien osapuolien nähdessä vanhemman tuen tarpeet tukemisen toteutuminen on todennäköisempää.
Vanhempien tukemisen toteutuminen sijoituksen aikana
Huostaanotettujen lasten vanhempien tukeminen palvelujärjestelmässä näyttäytyi tutkimustuloksissa avoimena eikä selkeää tukijaa vanhemmalle ole löydettävissä. Sosiaalityöntekijät kokivat roolinsa vanhempien tukijana ristiriitaiseksi, koska he ovat ensisijaisesti lapsen vastuusosiaalityöntekijöitä. Sosiaalityöntekijät toivat ristiriitaisesta roolistaan johtuen esiin tarpeen työparista, jolla olisi päävastuu vanhemman tukemisesta. Epäselvyys sosiaalityöntekijän roolista vanhempaan nähden vaikuttaa vanhempien tukemisen toteutumiseen ja siten heikentää huostaanottoa väliaikaisena interventiona.
Sosiaalityöntekijät kertoivat vanhempien tukemisen olevan liian vähäistä vanhempien tuen tarpeeseen nähden. Huostaanotettujen lasten vanhempien tukemiseen vaikuttavat puutteelliset aikaan- ja osaamiseen liittyvät resurssit sekä lastensuojelulain avonaisuus sijoituksen aikaisen vanhemmuuden tukemisen osalta. Lastensuojelulaissa vanhemman tukeminen näyttäytyy ennen kaikkea lapsen ja vanhemman suhteen tukemisena. Tämä on tutkimustulosten perusteella vaikuttanut vahvasti myös käytäntöön. Esimerkiksi vanhemman tuen tarpeen kerrottiin olevan yleensä osana lapsen asiakassuunnitelmaa, vaikka lastensuojelulain mukaan tarvittaessa vanhemmalle tulisi laatia oma asiakassuunnitelma. Vanhempien tukeminen koettiin kuitenkin merkityksellisenä. Vanhempien tukemisen nähtiin toteuttavan lapsen etua ja lastensuojelussa tavoitteena olevaa perheen jälleenyhdistämistä.
Vanhempien eettisesti kestävä tukeminen toteuttaa vanhempien oikeuksia, lapsen etua ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa esiin tuotua perheen jälleenyhdistämisen tavoitetta. Tällä hetkellä selkeää vastuutyöntekijää vanhemmille ei näytä tutkimustulosten perusteella olevan, mikä heijastuu vanhempien tukemisen laadukkuuteen ja heikentää perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista.
Jonna Lindholm
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu vuonna 2018 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaan: Huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien tukeminen lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta.
Lähteet
Hallintolaki (6.6.2003/434)
Lastensuojelulaki (13.4.2007/417)
(34)
Sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välinen luottamussuhde rakentuu vanhemman voimaanuttamisesta ja kohtaamisesta
Kirjoitus perustuu pro gradu-tutkielmaani lastensuojelun arviointiyksikön sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välisestä luottamussuhteen rakentumisesta. Tutkielmassa kysyn 1) miten sosiaalityöntekijät rakentavat luottamussuhteen venäläistaustaisen vanhemman kanssa ja 2) minkälaisia haasteita luottamuksen rakentamiseen liittyy.
Toteutin tutkielmani haastattelemalla yhden pääkaupunkiseudun lastensuojelun arviointiyksikön 6 sosiaalityöntekijää. Lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnissa otetaan vastaan lastensuojeluilmoituksia, jotka sosiaalityöntekijät selvittävät ja arvioivat yhdessä perheen kanssa mahdolliset palvelutarpeet. Palvelutarpeen arvioinnin tehtävästä säädetään sosiaalihuoltolain (131/2014) ja lastensuojelulaissa (13.4.2007/417).
Sosiaalityöntekijän luottamuksenarvoisuuden osoittaminen
Arviointityöskentely perustuu pitkälti sosiaalityöntekijän ja vanhemman väliselle yhteistyölle (Hietamäki 2015). Sosiaalityöntekijät rakensivat luottamussuhdetta venäläistaustaista vanhempaa voimaannuttamalla heitä ja kohtaamalla aidosti. Sosiaalityöntekijöitä velvoittavat virkamiehen velvollisuudet, joista luottamuksen kannalta keskeiset ovat lainalaisuuden vaatimus ja puolueettomuusvaatimus. Sosiaalityöntekijän tulee noudattaa kaikessa virkatoiminnassa tarkoin lakia ja kohdeltava kaikkia yhdenvertaisesti. (Bruun ym. 1995, 142, 150.)
Vanhemman voimaannuttaminen merkitsee vanhemman oman asiantuntijuuden korostamista ja venäläistaustaisten vanhempien kohdalla palveluinformaation antamista. Viranomaiset kohtaavat venäläistaustaisten asiakkaiden kohdalla epäluuloisuutta ja epäluottamusta viranomaisia kohtaan, mikä voi selittyä lähtömaan yhteiskunnallisesta tilasta. (Heino & Kärmeniemi 2013, 101). Sosiaalityöntekijöillä on tärkeä tehtävä osoittaa venäläistaustaisille vanhemmille oma luottamuksenarvoisuus ja luottamusta rakennetaankin aina sosiaalityöntekijän ja vanhemman kohtaamisessa.
Positiiviset ja luottamukselliset kohtaamiset sosiaalityöntekijöiden kanssa lisäävät asiakkaiden luottamusta yleisellä tasolla sosiaaliviranomaisia kohtaan. Kohtaamisissa on olennaista, että sosiaalityöntekijä ei oleta vanhemman luottavan sosiaalityöntekijään. Olennaista on myös sosiaalityöntekijän läsnäolo vanhemman kohtaamisessa ja empaattinen ja ymmärtäväinen lähestymistapa. Myös se, että sosiaalityöntekijä osoittaa itse luottavansa asiakkaaseen rakentaa luottamussuhdetta.
Luottamuksen rakentamisen haasteet ovat moninaiset
Luottamuksen rakentamisen haasteet liittyvät niin puuttumistilanteisiin kuin työorganisaation käytettävissä oleviin resursseihin. Myös venäjän kieli ja kulttuurin heikko tuntemus asettavat haasteita. Puuttumistilanteissa on kyse lapseen kohdistuneesta kaltoinkohteluepäilystä. Työskentely muuttuu tällöin kontrollipainotteiseksi ja vanhempien toimintaan kohdistuu sosiaalityöntekijän puolelta muutospaineita.
Sosiaalityöntekijän ja vanhemman yhteisen kielen puuttuminen vaikeuttaa yhteisen ymmärryksen rakentumista. Venäläistaustainen vanhempi ei välttämättä osaa ottaa vastaan tarjottua informaatiota. (Alitolppa-Niitamo ym. 2005, 86.) Venäjän kielen tulkeista oli sosiaalityöntekijöillä vaihtelevia kokemuksia. Aina tulkinkaan avulla ei välttämättä päästy vanhemman kanssa yhteisymmärrykseen.
Lisäksi haasteena on palvelutarpeen arvioinnin määräaika ja arviointiyksikön resurssit asiakasmäärään nähden. Arvioinnin lakisääteinen määräaika on kolme kuukautta, jonka aikana sosiaalityöntekijä selvittää, arvioi ja päättää mahdollisista palveluista ja lastensuojelun asiakkuuden avaamisesta. Venäläistaustaisten vanhempien kohdalla koettiin, että lisäaika olisi hyväksi, jotta asiakassuhde ehtisi kehittyä.
Suuren asiakasmäärän takia joudutaan kuitenkin priorisoimaan ja kaikkien asiakkaiden kanssa ei ole mahdollista luoda luottamussuhdetta. Sosiaalityöntekijöiden mukaan luottamusta ei aina edes tarvita, jos perhettä tavataan vain kerran ja todetaan ettei tarvetta jatkotyöskentelylle ole.
Luottamuksella on sosiaalityössä suuri kysyntä
Julkisista instituutioista suomalaiset luottavat eniten poliisiin, koulutusjärjestelmään ja puolustusvoimiin. Terveydenhuoltojärjestelmään luotetaan enemmän kuin sosiaaliturvajärjestelmään. (Suomen vaalitutkimusportaali 2016.) Sosiaalihuollon viranomaiset käyttävät julkista valtaa, jolloin virkasuhteessa olevalla henkilöllä voi olla oikeus päättää yksipuolisesti yksityisen oikeusasemaan vaikuttavista toimista (Mäenpää 2000, 37).
Lastensuojelun arviointityössä sosiaalityöntekijä päättää lastensuojelun asiakkuudesta ja toisinaan päätös ei ole yhteinen vanhempien kanssa. Työskentely jatkuu silloin joko lastensuojelun avopalveluissa tai perhe ohjataan muiden palveluiden piiriin. Luottamussuhteen rakentaminen voi olla helppo siirtää ja ulkoistaa seuraavalle työntekijälle, vaikka jokaisessa kohtaamisessa, sen hetkisen sosiaalityöntekijän tulisi ottaa vastuu luottamuksen rakentamisesta. Jokaisen sosiaalityöntekijän tulisi vastata asiakkaan luottamuksen tarpeeseen.
Kristiina Mikkonen
Pro gradu: Sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välinen luottamus – Luottamuksen rakentaminen ja sen haasteet lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnin aikana. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet:
Alitolppa-Niitamo, Anne ym. 2005: Välittävä perhetyö – kokemuksia ja ajatuksia Väestöliiton Kotipuu-projektista. Teoksessa Alitolppa-Niitamo, Anne & Söderling, Ismo & Fågel, Stina (toim.) Olemme muuttaneet. Näkökulmia maahanmuuttoon, perheiden kotoutumiseen ja ammatillisen työn käytäntöihin. Väestöliitto. Väestöntutkimuslaitos ja Kotipuu. 84-95.
Bruun, Niklas & Mäenpää, Olli & Tuori, Kaarlo 1995: Virkamiesten oikeusasema. Kustannusosakeyhtiö Keuruu.
Heino, Eveliina & Kärmeniemi, Nadezda 2013: Cultural interpretation as an empowering method in social work with immigrant families. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering social work: research and practice. Helsinki. 88-116.
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/41105/empowering_social_work.pdf?sequence=1 viitattu 2.3.2018
Hietamäki, Johanna 2015: Lastensuojelun alkuarvioinnin vaikutukset vanhempien näkökulmasta. Jyväskylän yliopisto 2015. https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/46576/978-951-39-6257-9_vaitos_220812014.pdf?sequence=1 viitattu 15.2.2018
Lastensuojelulaki 417/13.4.2007
Mäenpää, Olli 2000: Hallinto-oikeus. Werner Söderström Lakitieto Oy.
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014
https://www.vaalitutkimus.fi/fi/poliittiset_asenteet/luottamus_yhteiskunnallisiin.html viitatttu 26.3.2018
(33)
Sosiaalityöntekijä kohtaa seksuaalisen hyväksikäytön
Tutkin pro gradu -työssäni lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamista sosiaalityöntekijän työssä haastattelemalla lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä, joilla oli kokemusta hyväksikäytön kohtaamisesta. Tässä kirjoituksessa keskityn sosiaalityöntekijöiden kaipaamiin muutoksiin työympäristössä ja yhteiskunnassa, sosiaalityön kohdatessa lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä tai sen epäilyä.
Seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen ja tunnistaminen on haastavaa sen tabuluonteisuuden ja todisteiden vaikean saamisen vuoksi. Tutkimusten mukaan lastensuojelun sosiaalityöntekijät nimeävät lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kaikkein vaikeimmaksi lastensuojelulliseksi ongelmaksi. Työntekijät kertovat myös kokevansa avuttomuutta ja tiedon puutetta kohdatessaan lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä työssään. (Esim. Martin ym. 2014, 6; Sirén 1992, 75.)
Haastattelemieni sosiaalityöntekijöiden mukaan lapsen turvaaminen on sosiaalityön tärkein tehtävä hyväksikäyttöä epäiltäessä. Hyväksikäytön selvittelyprosessissa puolestaan on keskeistä vuorovaikutuksellinen, aito kohtaaminen asiakkaan kanssa sekä toimiva yhteistyö eri viranomaisten kanssa. Myös sosiaalityöntekijöiden saama riittävä ohjeistus, koulutus ja tuki ovat tärkeitä selvitettäessä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.
Vahvinta tukea sosiaalityöntekijät kokivat saavansa työparilta ja työyhteisön muilta jäseniltä. Myös esimies ja työnohjaus koettiin tärkeiksi tukimuodoiksi. Sosiaalityöntekijät kokivat pääosin saamansa tuen liian vähäiseksi suhteessa raskaaseen aiheeseen.
Haastattelemani sosiaalityöntekijät kohtaavat asiakkaat oikeudenmukaisesti ja tasa-arvoisesti sosiaalityön ammattietiikan vaatimalla tavalla. Sosiaalityöntekijät kykenevät hallitsemaan omat tunteensa ja kunnioittamaan ihmisiä myös niissä tilanteissa, joissa kaikkia asiakkaiden tekoja ei pysty ymmärtämään.
Sosiaalityöntekijöiden kehittämistoiveet työympäristössään
Haastattelemani sosiaalityöntekijät haluaisivat kehittää seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisprosessia. Merkittävimmät muutosta vaativat epäkohdat olivat vääränlainen tai kokonaan puuttuva koulutus seksuaalisesta hyväksikäytöstä, yhteistyökumppaneiden kanssa sovittujen konkreettisten toimintaohjeiden puuttuminen sekä tiedonsaannin vakavat ongelmat viranomaisten välillä. Lisäksi työnohjauksen puuttuminen, sen liian harva toteutuminen sekä sosiaalityön kentän hallitsevan työnohjaajan löytämisen vaikeus, kaipaavat ratkaisua.
Työnohjauksen jatkuvuus on tärkeää sosiaalityössä, jossa työntekijät ovat jatkuvasti tekemisissä raskaiden aiheiden kanssa. Tutkimukseen osallistuneista sosiaalityöntekijöistä suurin osa ei kuitenkaan saanut työnohjausta. Työnohjaan puuttuminen johtui pääasiassa siitä, että lastensuojelun sosiaalityöhön oli ollut vaikea löytää riittävän kokenutta työnohjaajaa.
Tiedonkulunongelmat eri viranomaisten välillä sekä poliisin pitkät käsittelyajat viivästyttävät hyväksikäytön selvittämisprosessia ja aiheuttavat stressiä sosiaalityöntekijöille. Tiedonkulkuongelmia lastensuojelun ja muiden viranomaisten välillä helpottaisi eri viranomaistahojen kanssa yhdessä sovittavat toimintaohjeet ja toimintasuunnitelmat.
Seksuaalisesta hyväksikäytöstä tulisi olla sosiaalityöhön räätälöityä koulutusta jo sosiaalityön tutkintokoulutuksessa sekä täydennyskoulutusta työelämässä oleville tasaisin väliajoin. Koulutus olisi yhtä tärkeää myös sosiaalityön yhteistyökumppaneille. Koulutuksessa on keskeistä jatkuvuus ja systemaattisuus sekä sopivuus juuri sosiaalityöhön. Ilman jatkuvasti ylläpidettävää täydennyskoulutusta sosiaalityön ammatillisuus ei kehity.
Sosiaalityöntekijät ehdottivat myös seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisprosessin avuksi kokemusasiantuntijoita sekä mentorijärjestelmää. Kokemusasiantuntijat toisivat sosiaalityöntekijöille konkreettisia neuvoja ja tietoa, mentori puolestaan toimisi sosiaalityöntekijän työparina hyväksikäyttötapauksissa ja auttaisi hyväksikäytön selvittämisprosessissa. Mentorijärjestelmiä ehdotetaan lastensuojelutyöhön myös Aulikki Kanaojan väliraportissa (HS 7.3.2018).
Myös sosiaalityön julkisessa kuvassa on kehitettävää. Haastattelemani sosiaalityöntekijät toivoivat ammattiprofiilin nostamista, sosiaalityön näkyvämpää asemaa julkisuudessa, asiallisuutta ja realistisempaa otetta kärjistämisen sijaan. Se edistäisi alan ymmärrystä ja madaltaisi kynnystä yhteydenottoihin. Nyt sosiaalityön tekemä työ jää julkisuudelta näkymättömäksi (Tiitinen ja Lähteinen 2014, 204–205), kun pelkästään asiakkaat ovat äänessä ja sosiaalityöntekijät eivät voi kertoa omaa näkökulmaansa. Sosiaalityöntekijä ei pysty vaitiolovelvollisuutensa vuoksi puolustautumaan, jolloin he ovat helppoja syntipukkeja.
Tiedon jakaminen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on tärkeää
Sosiaalityön tehtävä on ravistella yhteiskuntaa tuomalla esiin epäkohtia. Se, miten sosiaalisista ilmiöistä puhutaan, vaikuttaa kansalaisten ymmärrykseen ja mielikuviin (Tiitinen ja Lähteinen 2014, 205). Epäkohtien näkyväksi tekeminen tuo esille sosiaalityöntekijöiden työolosuhteita ja niihin kaivattavia muutoksia sekä lisää uhrien oikeusturvaa. (Granfelt 2002, 137, 140.)
Taistelu heikompiin kohdistuvaa pahuutta kohtaan on sosiaalityön tärkein moraalinen tehtävä (Granfelt 2002, 137, 140). Seksuaalisesta hyväksikäytöstä täytyy tuottaa ja jakaa tietoa sekä puhua rohkeasti ja monipuolisesti. Monipuolinen tieto on ainoa reitti hyväksikäytön parempaan tunnistamiseen ja sitä kautta hyväksikäytön vähenemiseen. Koko yhteiskunnalla on vastuu seksuaalisen riiston ja väkivallan tunnistamisesta (Hurtig, Nikupeteri ja Laitinen 2014).
Vaikeita asioita on houkutus katsoa ohi, mutta niiden kohtaaminen osoittaa todellista rohkeutta ja ammattitaitoa. On tärkeää tiedostaa, että seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamiseen ja tunnistamiseen on mahdollista valmistautua ja harjaantua. Tärkeimpiä seikkoja ammatillisessa valmistautumisessa ovat riittävä koulutus sekä työyhteisön tuki ja työnohjaus, sillä ne auttavat pohtimaan ja kehittämään omaa toimintaa. (Humppi & Ellonen 2011, 285; Luoto 2008, 33; Salo & Ståhlberg 2004, 115.)
Marjo Vuokila
Pro gradu: Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen sosiaalityöntekijän työssä (otsikko saattaa vielä muuttua, odotan palautetta opettajalta). Lapin yliopisto, 2018.
Lähteet
Granfelt, Riitta 2002: Pahasta kirjoittaminen. Teoksessa Laitinen, Merja & Hurtig, Johanna (toim.) Pahan kosketus. Ihmisyyden ja auttamistyön varjojen jäljellä. PS-kustannus. Jyväskylä. 127–141.
HS: Helsingin Sanomat 7.3.2018: Lastensuojelun työntekijät uupuvat, kun yhden ihmisen vastuulla voi olla jopa sata lasta – tuore selvitys esittää ratkaisuja työn kuormittavuuteen.
Humppi, Sanna-Mari & Ellonen, Noora 2011: Lapsiin kohdistuva väkivalta ja hyväksikäyttö. Tapausten tunnistaminen, rikosprosessi ja viranomaisten yhteistyö. Poliisiammattikorkeakoulu. Tampere. 2. laillistettu painos. 1. painos 2010.
Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen Merja 2014: Teoksessa Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Unipress. 250–280.
Luoto, Mari 2008: Tunteet sosiaalityöntekijän arjessa – Sosiaalityöntekijöiden päiväkirjamerkintöjä tunnekokemuksistaan työssä. Teoksessa Huotari, Kari & Hurtig, Johanna (toim.): Sosiaalityötä monitoroimassa. Oy Yliopistokustannus, HYY Yhtymä. Helsinki. 25–46.
Martin, L & Brady, G & Kwhali, J & Brown, S. J & Crowe, S & Matouskova, G, 2014: Social workers’ knowledge and confidence when working with cases of child sexual abuse. What are the issues and challenges? https://www.nspcc.org.uk/globalassets/documents/research-reports/social-workers-knowledge-confidence-child-sexual-abuse.pdf Viitattu 10.3.2018.
Salo, Eeva & Ståhlberg, Marja-Riitta 2004: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Teoksessa Söderholm, Annlis & Halila, Ritav & Kivitie-Kallio Satu & Mertsola, Jussi & Niemi, Sirkku (toim.): Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Keuruu.
Sirén, Mirja 1992: Insestiepäilyn kohtaaminen sosiaalityöntekijän näkökulmasta. 1992. Tampereen yliopisto.
Tiitinen, Laura & Lähteinen, Sanna 2014: Teoksessa Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. UNIpress. 191–213.
(32)
Lastensuojelutarpeen arvioinnissa hyvin kohdattu nuori on puoliksi autettu nuori
Ne kirjoitti vaan ylös ja kuunteli sillai että joo nyt on sitte sinun vuoro puhua.
Edellinen on kontekstista irrotettu ja tiivistetty lainaus pro gradustani. Lainaus on nuoren vastaus lastensuojelutarpeen arvioinnin sosiaalityöntekijöiden toiminnasta vanhemman ja nuoren yhteistapaamisessa. Oma mielipidettään kertomatta ja puolia ottamatta sosiaalityöntekijät kirjaavat ja jakavat puheenvuorot.
Nuoren ja vanhemman kohtaaminen vaikuttaa lainauksessa mekaaniselta, lähes robottimaiselta. Kerronta kuullaan ja kirjataan. Asioita ei tarkisteta ja täsmennetä. Tunne tai asiasisältöön ei oteta kantaa.
Lastensuojelun sosiaalityössä puolueettomuutta ja jokaisen erilaisen mielipiteen tasapuolista kuulemista on pidetty käytännön pakkona. Asiakastyössä asiakkaiden kohtaamiseksi on tärkeää kuulla eri osapuolien erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia. Tämän ei kuitenkaan tulisi johtaa siihen, ettei näistä keskusteltaisi ja neuvoteltaisi tapaamisissa.
Keskustelun ja neuvottelun puuttuminen voivat johtaa erillisten käsitysten vahvistumiseen yhteisen ymmärryksen kustannuksella. Asiakkaana olevalle ihmiselle tällainen vuorovaikutus antaa kohtaamattomuuden kokemuksen. Asiakas jää yksin oman kertomansa kanssa ilman vastakaikua.
Yhteisen ymmärryksen puuttuminen tulee kuvaavasti esille myös lastensuojelun kirjauksissa. Monen sosiaalityöntekijän laatimissa asiakkaan kirjaukset ovat täynnä yksinkertaisia lauseita äidin mielestä sitä ja isän mielestä tätä.
Mikä siis avuksi kohtaamisiin? Varsinkin, kun me käytännön lastensuojelussa työskennelleet tiedämme, että välillä on erittäin tärkeää kirjata tarkkaan, kuka tapaamissa on mitäkin sanonut ja millä sanoin.
Passiivisuudesta ja puolueettomuudesta dialogiin
Työvälineenä dialogisuus ammatillisissa ihmisten kohtaamisissa ei ole uutta. Tuskinpa löytyy yhtään sosiaali- ja terveysalan ammattilaista, joka ei tuntisi tätä ainakin sanana. Dialogisuudella asiakastyössä tarkoitetaan sitä, että asiakas on aktiivinen ja osallistuva vaikuttaja. Asiakas voi olla esimerkiksi yksittäinen lapsi tai koko perhe.
Toisin kuin alun lainauksessa, dialogisessa työskentelyssä asiakas ja työntekijä keskustelevat ja neuvottelevat tasavertaisina kumppaneina esimerkiksi perheen nykytilanteesta.
Vaikka esimerkiksi lastensuojelussa nuori elää joka päivä arkeaan ei hän välttämättä näe tilanteessa mitään ongelmallisuutta. Nuoren kasvulle todella ongelmallinen ja turvaton aikaisemmin mainittu perheen nykytilanne voi olla täysin tavallista. Ja vaikka nuori näkisi perheensä tilanteen ongelmallisena hän ei aina uskalla tai osaa sanottaa sitä sosiaalityöntekijälle.
Sosiaalityöntekijä on lastensuojelussa keskeinen henkilö perheen tilanteen arvioinnissa. Hänellä on koulutuksen myötä tietoa suotuisasta lapsen kasvusta ja kehityksestä. Lastensuojelutarpeen arvioinnissa sosiaalityöntekijä ei usein tunne nuorta etukäteen. Tukeminen edellyttää asiakkaan tuntemista. On siis vaikea tietää, mikä juuri tämän nuoren kohdalla tukee häntä.
Riittävä tunteminen vaatii hyvää kohtaamista. Asiakkaat ja erityisesti nuoret tarvitsevat kokemusten ja tunteiden jäsentämistä. Sanoit näin ja näin, tarkoitatko sillä tätä ja tätä. Ymmärsinkö oikein, että koet tämän näin ja näin. Voisiko kertomasi liittyä tähän ja tähän.
Hyvään kohtaamiseen tarvitaan myös myötätuntoa. Se mitä kerroit kuulostaa todella ikävältä. Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan noin.
Asiakkaan aidolla kuuntelemisella ja kohtaamisella mahdollistetaan kumppanuus työntekijän ja asiakkaan välille. Samalla se mahdollistaa omien ammatillisten näkemysten esiintuomista näissä keskusteluissa. Välillä ammatillinen näkemys voi olla tunne, jonka sanottaminen asiakkaalle voi toimia ratkaisuna esimerkiksi tilanteen selvittämiseksi.
Dialogisuus vaatii hyvät puitteet
Dialoginen kohtaaminen vaatii toteutuakseen taitoa, tahtoa ja toimintaa.
Taidolla tarkoitan vuorovaikutustaitoja, joita käytämme. Kuten mitkä tahansa taidot, myös nämä taidot vaativat harjoittelua. Valitettavasti sosiaalityön yliopistokoulutus antaa tähän ohuesti mahdollisuuksia. Vastuu taitojen oppimisesta ja kehittämistä jää yksilöille. Taitojen harjoittelu siirtyy näin työelämään suoraan asiakastyöhön tai mahdollisiin jatkokoulutuksiin. Dialogisuus on taito jota pitää opiskella.
Tahdolla tarkoitan työn pyrkimyksiä. Millä arvopohjalla ja millä tavoin työtä teemme? Lastensuojelulla ja sosiaalityöllä laajemmin on historiallisena painolastina kontrolloiva ja normatiivinen tapa kohdata asiakasta. Nämä elävät rakenteissa, joita siirrämme ja jotka siirtyvät tiedostamatta myös uusille työntekijöille. Dialogisuus vaatii tahtoa tehdä työtä eri tavalla.
Tahtoa vaaditaan myös järjestää lastensuojelussa työn puitteet kuntoon. Tämä on laaja kokonaisuus, jossa tarvitaan kunnallisia ja valtakunnallisia ratkaisuita. Tästä muistuttaa myös 20.11.17 tuhannen sosiaalityöntekijän ja sosiaalityön opiskelijan julkinen vaatimus lastensuojelun tilanteen parantamiseksi. Tarvitaan aikaa ja mahdollisuuksia kohdata asiakasta dialogisesti.
Asiat eivät tapahdu itsestään, vaan ne vaativat toimintaa. Toimintaa ei tarvita vain työntekijä tasolla. Tarvitaan toimintaa työyhteisötasolla. Tarvitaan toimintaa kuntatasolla ja tarvitaan toimintaa valtakunnallisella tasolla. Toiminnalla dialogisuus toteutuisi mahdollisimman laajasti lastensuojelun kohtaamisissa.
Dialogisuus asiakastyössä ei ole kaikki voipainen ja autuaaksi tekevä. Se ei yksistään ratkaise laajoja lastensuojelun ongelmakohtia. Se mahdollistaa kuitenkin yhden askeleen kohti korkealaatuista lastensuojelua.
Jarkko Luusua
Kirjoitus pohjautuu syksyllä 2017 valmistuneeseen kahden nuoren haastatteluun perustuvaa pro gradu-tutkielmaan ”Vastuullista, jaettua ja ohittavaa -lastensuojelun palvelutarpeen arvioinneissa rakentuvia nuorten toimijuuksia”, sekä ajankohtaiseen keskusteluun lastensuojelun tilasta.
(31)
Sosiaalityön kielen laajeneva suunta
Tämä kirjoitus pohjaa Tampereen yliopiston sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani psykososiaalisesta sosiaalityöstä (Kemmo 2016). Tarkoitukseni on avata sitä, mitä tarkoittaa diskurssi. Tämän lisäksi tuon esiin psykososiaalisen sosiaalityön teksteistä löytämäni diskurssin. Pohdin myös mahdollisia syitä sille, miksi löytämäni diskurssi ylipäätään esiintyy sosiaalityön teksteissä. Kirjoitukseni kaksi olennaista teemaa eli psykososiaalinen ja diskurssi yhdistyvät yhdessä tekstin keskeisessä argumentissa siinä, että näen psykososiaalisen sosiaalityön ongelmien johtuvan alalla vaikuttavasta diskurssista.
Koska psykososiaalinen on käsitteenä sosiaalityön historiallinen ja keskeinen asiantuntijuuden kuva (Toikko 1997, 170–171; Granfelt 1993, 194; Sipilä, A. 2011, 135), koskettavat sen ongelmat laajaa alaa sosiaalityössä. Etenkin psykososiaalisen keskeisestä roolista johtuen sosiaalityön tietotuotannossa ei siis tavallaan voi olla kommunikoimatta[1] aiheesta, vaan osallistutaan – myös hiljaisuudella – epäselvyyksien suuntaamiseen kohti sosiaalityön käytäntöä.
Kun gradutyössäni olen tuonut esiin, ettei psykososiaalisen sosiaalityön jatkuviin epämääräisyyksiin ole kiinnitetty huomiota suomalaisessa sosiaalityössä, on tämän kirjoitukseni tähtäimessä pikemminkin kysymys syystä eli siitä, mistä tämä huomattavan hiljainen epäselvyyksien hyväksyminen voi alan keskeisen käsitteen ja työmuodon kohdalla sosiaalityössä johtua[2]. Psykososiaalisen sosiaalityön mittavista epäselvyyksistä johtuen tällä hetkellä voidaan hyvin nähdä, että suomalaista psykososiaalista sosiaalityötä koskeva akateeminen keskustelu on jo poikki (Kemmo 2016, 5).
Kun olin tutkinut psykososiaalista sosiaalityötä diskurssianalyysin keinoin, en löytänyt mitään sosiaalityön modernia tai postmodernia diskurssia. En liion löytänyt mitään sosiaalityön vuorovaikutuksen menetelmällistä ja käytännöllistä diskurssia, vaikka niiden mukaiset merkitykset teksteistä löysinkin. Löysin kuitenkin yhden: nimittäin sosiaalityön kielen laajenevan suunnan diskurssin. Vaikka tämä diskurssi ongelmineen onkin hahmottunut vahvasti juuri psykososiaalisen tekstien osana, eivät sen vaikutukset sosiaalityössä ulotu vain nimenomaisesti kyseisen aihealueen teksteihin. Tämä on yksi syy sille, miksi sosiaalityön kielen laajeneva suunta kuvaa alan laajempaa puhetapaa, toisin sanoen diskurssia.
Diskurssilla en kuitenkaan tarkoita jotakin sosiaalityön kaiken puheen kattavaa kuvausta enkä myöskään alalla etsittyjä – ja usein myös löydettyjä – verrattain ehyitä kielen merkityskokonaisuuksia, vaan Michel Foucault’n (2005, 38) luonnehdintaa siitä, ettei kielen diskurssi lopulta ole muuta kuin sanomatta jättämänsä haitallista läsnäoloa. Diskurssi on polku ristiriidasta toiseen aiheuttaen näkyvät ristiriidat, koska tottelee kätkemäänsä ristiriitaa (Foucault 2005, 198).
Kuten Foucault edellä teoretisoi, diskurssi on yleinen puhetapa, jonka merkityksiä ei ole tunnistettu ja tunnustettu. Koska kielen laajenevan suunnan voi ymmärtää sosiaalityön tutkimuksen kielen ongelmien jäsennyksenä tai yhteenvetona, pyrin sen avulla tavoittamaan juurikin sitä, mikä suomalaisen sosiaalityön tekstien kulussa on nähtävissä ja vaikuttaa, mutta joka on jäänyt sanomatta ääneen. Tässä piiloisuudessaan diskurssi ohjaa tutkimustekstien kulkua haitalliseen suuntaan. Jokin epäselvyyttä aiheuttava voi vaikuttaa ainoastaan kätkettynä, ja lähinnä piiloisuuttahan epäselvyyskin vain tarkoittaa. Seuraavaksi kuvaan löytämäni diskurssin merkityksen tiivistetysti. Kielen laajeneva suunta on siis käsitteellinen välineeni, jonka avulla voin kuvata löytämääni sosiaalityön tutkimustoiminnan teksteissä esiintyvää kielenkäytön tapaa.
Tutkimukseni havainnoissa sosiaalityön kielen laajeneva suunta on yleisessä ja keskeisessä roolissa psykososiaalisen merkityksen katoamisessa alan näköpiiristä, sillä laajeneva suunta suuntaa katseensa vain käsitteeseen, innovaatioihin ja vain eteenpäin. Kielen laajeneva suunta ei myöskään pidä kahta eri näkökulmaa mukanaan eikä toisistaan erillään, sillä se pyrkii vain yhdistämään silloinkin kun pitäisi erottaa, ja erottaa silloinkin kun ei tarvitsisi. Näin laajeneva suunta ei tukeudu selventämiseen tavoitteissaan, johdonmukaisuuteen periaatteissaan, ei ota kielen merkitysvälitteisyyttä vakavissaan eikä kohdista katsettaan itseymmärrykseen. Suunta ulottaa psykososiaalisen korjaamaan alalla minkä tahansa tilanteen ja pitää alan hiljaisena silloinkin kun pitäisi esittää kommenttia. Tästä johtuen sosiaalityön kielen laajeneva suunta lopulta kadottaa monelta osin kriittisyyden, itsekriittisyyden ja avoimuuden toimintansa perustoiltaan, tuottaa ongelmallista ristiriitaa tutkimustuloksissa ja haittaa alan käytännön kehittämistä vaientaessaan keskustelun aiheesta, josta on alkanut puhua.
Mistä tällainen puhe- ja toimintatapa sosiaalityön tietotuotannon teksteihin sitten syntyy? Mitä tarkoitusta se alalla ajaa? Asia on tärkeä selvitettävä, sillä sisäisten ristiriitaisuuksien ilmeneminen sosiaalityön teoreettisten tekstien osana aiheuttaa samalla sen, että tekstit välittävät implisiittisesti kyseisiä toimintatapoja alalle. Sosiaalityön tieteellinen tutkimustoiminta on alalla vaikuttavan tiedon keskeinen legitimoija (Walls 1986, 112–117). Toisin sanoen teoreettinen tieto on sosiaalityön tietotuotannon olennainen keino jäsentää ja tuoda esiin alan ilmiöitä ja hyväksyttäviä toimintatapoja (ks. Saurama 2005, 267). Tällaisen tuotetun teoreettisen tiedon avulla tietotuotanto pyrkii määrittämään ja merkityksellistämään alan käsitteistöä ja kommunikoimaan näin yhteiskunnalle sosiaalityön ulkopuolelle, mutta myös aikaansaamaan alan sisäistä keskustelua, joka on välttämätöntä sosiaalityön yhteisen asiantuntijuuden kehittämisessä. Yhteinen ja ymmärrettävä puhe on keskinäisen ymmärryksen perusta (Arnkil 2005, 186).
Katarina Piuva on havainnut sosiaalityön tieteenalaistamisintressin osana ruotsalaisia psykososiaalisen sosiaalityön tekstejä. Piuvan mukaan Ruotsissa kyseinen intressi on ajanut psykososiaalisen sosiaalityön tekstien painotukset kaiken muun, esimerkiksi asiakkaan sosiaalisesta tilanteesta lähtevän, tarkastelun edelle. Ruotsissa sosiaalityö liitettiin yliopistoon vuonna 1977. (Piuva 2007, 261–264, 276–277.) Suomessa sosiaalityö hyväksyttiin itsenäiseksi pääaineeksi yliopistoon vuonna 1999 (Karvinen-Niinikoski 2005, 73). Myös meillä on ilmennyt sosiaalityön tieteenalaistamistarve (Satka 1997, 28–32; Mutka 1998, 40) eli tarve muodostaa sosiaalityöhön omaa teoriaa, rakentaa alan tietotuotannon auktoriteettiasemaa ja koota sosiaalityötä yhteen. Kun edellä ensiksi mainitun tehtävän perustat ovat suomalaisenkin sosiaalityön teksteissä jääneet hataralle pohjalle[3], ovat muut mainitut intressit nousseet tekstien toiminnassa keskiöön. Samalla niiden mukaiset pyrkimykset ovat ajaneet aiheen selventämisen edelle. Siksi sosiaalityön diskurssin suunta on ollut levittäytyä aina uusiin kielen merkitysyhteyksiin, jolloin suunta myös aiheuttaa näkyvät ristiriidat alan tutkimuksen kielessä.
Jälleen juuri kuten Foucault edellä teoretisoi; sosiaalityön teoreettisen kirjallisuuden jatkuvat epäselvyydet syntyvät teksteihin paikkaamaan aiheen haurasta ydintä eli teoriapohjaa. Jo Riitta Granfelt (1993, 177) esitti eksplisiittisesti psykososiaalisen sosiaalityön teoriapohjan jäsentymättömyyden, mutta suomalaisen sosiaalityön muut intressit ovat ajaneet asian ohi, jolloin siihen ei ole kiinnitetty riittävää huomiota. Psykososiaalinen on siis etenkin alan vuorovaikutusta koskeva sosiaalityön teoria, joka on jäänyt vaille kunnollista teoriapohjaa, mistä johtuen myöskään psykososiaalisen käsitteen käyttö ei ole voinut muodostua tieteen periaatteiden mukaiseksi tai tieteelliseksi. Tämä on nähdäkseni juuri sellainen perustava ristiriita, jollaista Foucault (2005, 197–198) piti merkkinä diskurssista ja jota myös jatkuvat rajanvedot – sosiaalityön ja erityisesti psykologian välillä – syntyvät tekstien toiminnassa peittämään ja paikkaamaan (ks. Sipilä, J. 1989, 225; Granfelt 1993, 222–223; Toikko 1997, 184–185 ks. myös Weckroth 2007, 429–432; Toikko 2009, 285–286; Kemmo 2016, 66).
Havainnoistani johtuen ajattelen, että sosiaalityön teoriapohjaa tulee johdonmukaisesti vahvistaa, sillä sekä sosiaalityötieteen että alan yleisen toimintakulttuurin kehittäminen edellyttävät vähintäänkin alan merkitysten ymmärtämisen mahdollisuutta. Oman asiantuntijuuden ymmärtäminen on puolestaan tarpeen jo sinällään ja myös alan arvostuksen lisäämisessä osana moniammatillista toimintaa (Korpela 2014, 138–139; Metteri, Valokivi & Ylinen 2014, 330). Tekstien välityksellä sosiaalityössä opitaan esimerkiksi uskallusta ja ymmärrystä epäkohtien esittämiseen ja eriävään mielipiteeseen, jonka hyväksyttävä esittäminen alalla kuin alalla pitkälti edellyttää, että kyseisessä toimintakulttuurissa on tapana näin myös toimia. Sosiaalityö ehdollistuu tutkimuksellisten tekstien välityksellä, joten jos alan tietotuotannon teksteistä uupuu analyyttisyyttä, huolellisuutta, kriittisyyttä ja itsekriittisyyttä, ei näitä samoja periaatteita voi juurikaan olettaa ja odottaa löytyvän alan oppimisympäristöistäkään (ks. Saarnio 1986, 37–38). Käytännössäkin erityisen vaikeat asiat avautuvat vain jos on kykyä katsoa niitä toisin (Pösö 2004, 12–14; Hurtig, Nikupeteri & Laitinen 2014, 253). ”Vakiintunut ja kyseenalaistamaton tiedon kategorisointi voi estää rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön edistämisen ja sen toteutumisen palvelujärjestelmässä” (emt., 277). Lisäksi kielen merkitykset ylipäätäänkin rakentuvat vasta tuotettujen merkityserojen kautta (esim. Jokinen & Juhila 1991; 38; Jokinen 1999, 39–40).
Alan merkitykset eivät rakennu ymmärrettäviksi alati laajenevan suunnan kautta vaan sosiaalityön tietotuotannon tulisi kääntyä kohti itseymmärrystä; itsesuhdetta. Tämä on ollut syynä sille, miksi olen tässä kirjoituksessani ja gradutyössäni halunnut katsoa sosiaalityön tuttujen teemojen merkityksiä alan tietotuotannon teksteistä. Puhe ei nyt siis ole ollut sosiaalityön uudesta asiantuntijuudesta, vaan pikemminkin hyvin suppeasta yrityksestä ymmärtää hieman alan vanhempaa ydintä, mikä vasta voi mahdollistaa sen kriittistä arvioimistakin. Loppujen lopuksi sosiaalityön kiinnittäminen tiedeyhteisöönkin onnistuu vasta ja vain tieteen periaatteiden mukaisella ja niitä vahvistavalla toiminnalla. Teoriakaan ei voi niin sanotusti kellua tyhjän päällä, vaan se tulee kunnolla perustaa. Sosiaalityön teoria on edelleenkin turhan heppoinen ja osin unohdettukin laji myös suomalaisessa sosiaalityössä, sillä kukas kissan hännän nostaisi, jos ei kissa itse. Pelkään pahoin, että tällä nykyisellä menolla sosiaalityö on lähinnä vain itse poistamassa itseään yliopistoyhteisöstä.
Jussi Kemmo
sosiaalityöntekijä
_____________
[1] On myös ajateltu, ettei ihmisten ole edes mahdollista olla kommunikoimatta keskinäisissä toimissaan (Watzlawick, Bavelas & Jackson 1967).
[2] Sosiaalityön hiljaisuuden kulttuuri on alalla keskusteltu aihe (esim. Mutka 1998, 123–127).
[3] Sosiaalityön käytännön ja tieteen välisen suhteen nähdään jääneen perustoiltaan ongelmalliseksi (Saarnio 1986, 28–31; Satka 1997, 31).
_____________
Kirjallisuus
Arnkil, Tom Erik (2005) Metaforat, dialogisuus ja käytäntötutkimus. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 173–200.
Foucault, Michel (2005) Tiedon arkeologia. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Tampere: Vastapaino.
Granfelt, Riitta (1993) Psykososiaalinen orientaatio sosiaalityössä. Teoksessa Riitta Granfelt, Harri Jokiranta, Synnove Karvinen, Aila-Leena Matthies & Anneli Pohjola (toim.) Monisärmäinen sosiaalityö. Helsinki: Sosiaaliturvan Keskusliitto, 175–227.
Hurtig, Johanna, Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja (2014) Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Anneli Pohjola, Merja Laitinen & Marjaana Seppänen (toim.) Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja. Kuopio: Unipress, 250–280.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (1991) Diskursseja rakentamassa. Näkökulma sosiaalisten käytäntöjen tutkimiseen. Tutkimuksia Sarja A, 2. Tampereen yliopisto, Sosiaalipolitiikan laitos.
Jokinen, Arja (1999) Diskurssianalyysin suhde sukulaistraditioihin. Teoksessa Arja Jokinen, Kirsi Juhila & Eero Suoninen Diskurssianalyysi liikkeessä. Tampere: Vastapaino, 37–53.
Karvinen-Niinikoski, Synnove (2005) Sosiaalityön opetus, tutkimus ja kehittyvä asiantuntijuus. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 73–96.
Kemmo, Jussi (2016) Kohti psykososiaalisen sosiaalityön itseymmärrystä. Vuorovaikutus menetelmänä ja käytäntönä suomalaisessa psykososiaalisen sosiaalityön diskurssissa. Pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto.
Korpela, Rauni (2014) Terveyssosiaalityön asiantuntijuus ja kehittäminen. Teoksessa Anna Metteri, Heli Valokivi & Satu Ylinen (toim.) Terveys ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 118–141.
Metteri, Anna, Valokivi, Heli & Ylinen, Satu (2014) Lopuksi: Kohti monialaista keskustelua terveydestä ja sosiaalityöstä. Teoksessa Anna Metteri, Heli Valokivi & Satu Ylinen (toim.) Terveys ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 329–331.
Mutka, Ulla (1998) Sosiaalityön neljäs käänne. Asiantuntijuuden mahdollisuudet vahvan hyvinvointivaltion jälkeen. Jyväskylä: SoPhi.
Piuva, Katarina (2007) The Case of Psychosocial work: The Pedagogic Discourse of Psychosocial Education in Sweden 1938-1989. Social Work Education 26 (3) 261–279.
Pösö, Tarja (2004) Vakavat silmät ja muita kokemuksia koulukodista. Stakes tutkimuksia 133.
Saarnio, Pekka (1986) Vielä kerran sosiaalityön teorian ja käytännön suhteesta. Sosiaalityön Vuosikirja, 86, Helsinki, 26–44.
Satka, Mirja (1997) Sosiaalityö ajassa – ydinkysymysten äärellä. Raportissa Riitta Viialainen & Maisa Maaniittu (toim.) ”Tehdä itsensä tarpeettomaksi?” Sosiaalityö 1990-luvulla. Jyväskylä: Stakes, Raportteja 213, 27–38.
Saurama, Erja (2005) Muutosvallasta käytännössä. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 259–276.
Sipilä, Anita (2011) Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet – Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Kuopio: Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta No. 28.
Sipilä, Jorma (1989) Sosiaalityön jäljillä. Helsinki: Tammi.
Toikko, Timo (1997) Psykososiaalinen lähestymistapa sosiaalityössä. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti Janus (2), 169–185.
Toikko, Timo (2009) Tapauskohtainen sosiaalityö. Teoksessa Mikko Mäntysaari, Anneli Pohjola & Tarja Pösö (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS-kustannus, 271–291.
Walls, Georg (1986) Sosiaalityön tietoperusta ja organisointi. Teoksessa Antti Karisto & Tapani Purola (toim.) Sosiaalityön kehittäminen. taustoja, reunaehtoja, näkökulmia. Oppimateriaaleja 1. Helsinki: Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 109–129.
Watzlawick, Paul, Bavelas, Janet, Beavin & Jackson, Don D. (1967) Pragmatics of human communication. A study of interactional patterns, pathologies and paradoxes. New York: Norton.
Weckroth, Antti (2007) Mitä merkitsee ”psykososiaalinen” päihdehoidossa? Yhteiskuntapolitiikka-YP 72 (4), 426–436.
(30)
Yhteisön voimaannuttava vaikutus vanhustyössä
Pro gradu -työssäni käsittelen vanhusten voimaantumisen kokemuksia mielenterveysryhmissä. Tutkimuksessani haluan kartoittaa ryhmissä käyvien vanhusten kokemuksia toiminnan vaikutuksesta heidän arkielämäänsä ja siitä millaisia toiveita heillä on vanhuksille järjestettävistä palveluista.
Tutkimukseni käsittelee vanhusten voimaantumisien kokemuksia. Toteutin tutkimukseni ryhmähaastatteluina Vanhusten kotipalvelusäätiön kahdessa yksikössä Havurastissa, (Koivukylän Havukoskella) ja Myyrastissa Myyrmäessä. Mielenterveysryhmät paikantuvat sosiaalityössä kolmannen sektorin palveluihin. Vuonna 1972 perustetun kotipalvelusäätiön tehtävänä on edistää vanhusten asemaa ja tukea heidän hyvinvointiaan Vantaan kaupungissa. Tämä on varsin lähellä Sosiaalihuoltolain (1301/2014) 7§ mukaista tehtävää, jossa painotetaan sosiaalityön toimintaa kunnan asukkaiden asuin- ja toimintaympäristöjen kehittämiseksi ja sosiaalisten ongelmien huomaamiseksi ja ratkaisemiseksi.
Vanhusten kotiapusäätiön mielenterveysyhteisöjen toiminta liittää mielenkiintoisella tavalla yhteen 1970-luvun rakenteellisen ja alueellisen sosiaalityön pyrkimykset nykyisiin pyrkimyksiin tukea vanhusten kotona asumista ja toimintakykyä. Toiminnassa otetaan huomioon asiakkaiden omat toiveet, ja toiminta ja retket tapahtuvat asiakkaiden äänestyksen perusteella.
Asiakkaiden kertomukset yhteisöllisen avun merkityksestä arkeen
Tutkin asiakkaiden kertomuksia ja ryhmittelin vastauksia erilaisiin teema-alueisiin. Voimaantumisen ja emansipaation kokemukset tulivat voimakkaasti esille vanhusten vastauksissa. Tämä yllätti minut positiivisesti, sillä kuvittelin aluksi vastaajien kertovan esimerkiksi yksinäisyydestä. Toisena teemana nousi voimakkaasti esille elämänpiiri: vanhukset kertoivat lähtevänsä liikkeelle, kun haluisivat päästä käymään tapaamassa muita. Moni koki ja liikkeelle lähtemisen lisäävän arkiliikuntaa ja toimivan terveyttä ylläpitävänä tekijänä. Ulos lähtemiseen valmistautumista pidettiin joissakin vastauksissa vaikeimpana asiana. Toiminnan vaikutus lisäsi monien vastaajien mukaan arjen rytmiä, ja he osallistuvat mielellään liikuntaryhmiin. Tutun yhteisön läheisyys motivoi ihmisiä lähtemään liikkeelle.
Mielenterveysyhteisöjen toiminta oli täysin vapaaehtoista. Tämä madalsi toimintaan osallistumisen kynnystä. Toiminnan suunnittelemiseen saattoi osallistua tekemällä ehdotuksia ja äänestämällä ehdotuksista. Vapaaehtoisuus lisäsi vanhusten osallisuutta ja motivaatiota osallistua toimintaan. Kotiapusäätiön mielenterveysryhmillä on suuri paikallinen merkitys. Vanhukset kertoivat, että paikasta toiseen liikkuminen ei enää ollut helppoa eikä autottomilla vanhuksilla ollut mahdollisuutta käydä pitkän matkan päässä sijaitsevissa keskuksissa. Tutun ajanviettopaikan läheisyys lisäsi monien vanhusten mielestä arjen turvallisuuden tunnetta. Läheisiä puistonpenkkejäkään ei pidetty kaupunkiympäristössä kovin vaarattomina paikkona.
Yhteisön merkitys yksilön elämälle korostui elämän kriisihetkinä, ja nimesin viidennen teeman elämäntilanteeksi/situaatioksi. Moni vastaaja kertoi aloittaneensa mielenterveysryhmässä käymisen leskeytymisen tai omaishoitajuuden myötä. Vanhukset kokivat, että tuttu yhteisö oli antanut tukea vaikeiden asioiden käsittelyssä ja lisännyt voimavaroja arkeen. Ihmiset kokivat olevansa osa yhteisöä. Vaikeista asioista oli mahdollista puhua muiden ryhmäläisen kanssaan, mutta myös ohjaajille yksityisesti. Yksinäisyyden kokemukset lieventyivät, kun ihmisillä oli mahdollisuus olla osana yhteisöllistä toimintaa.
Toiveita vanhusten palveluista
Vanhukset toivoivat, että omassa asuinympäristössä olisi tarjolla riittävästi palveluita. Lähikaupan toiminnan tilapäinen lakkauttaminen oli hankaloittanut Havukoskella asuvien vanhusten elämää. Vanhukset sanoivat kaipaavansa sitä, että heidän olisi mahdollista vaihtaa muutama sana kotipalvelutyöntekijöiden kanssa, mutta kokivat palvelun liian kiireiseksi. Vanhusten mukana työntekijät vaihtuivat liian tiuhaan: esimerkiksi kotipalvelun työntekijät ja lääkärit vaihtuivat joka tapaamiskerralla. Huonosti liikkuville vanhuksillekin toivottiin mahdollisuutta osallistua sosiaaliseen toimintaan. Havurastin yksikön taannoinen lakkautusuhka sai asiakkaat kirjoittamaan vetoomuksen toiminnan jatkumisen puolesta. Vanhusten toiveena olikin, että palveluita järjestettäisiin heidän ehdoillaan ja heistä heidän toiveensa huomioiden.
Piia Helander
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Kun on huumori yllä, niin ei ne kivut ja särytkään tunnu niin pahoilta”- Vanhusten voimaantumisen kokemuksia kolmannen sektorin vertaistukiryhmissä.
Lähteet:
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014
(29)
Venäläisten maahanmuuttajanaisten työmarkkinaosaamista ei osata Suomessa hyödyntää
Pro gradu -tutkimuksessani katson venäläisten maahanmuuttajanaisten työllistymistä naisten silmin. Kysyn heiltä, mikä edesauttaa ja mikä estää työllistymistä Suomessa. Kiinnostuin aiheesta, koska tähän asti tutkimus ei ole tarkastellut erikseen venäläisten naismaahanmuuttajien tilannetta. Naisten ja miesten kokemus ja asema työmarkkinoilla on erilainen, joten on loogista olettaa, että myös maahanmuuttajien kokemukset työmarkkinoista eroavat sukupuolen mukaan.
Aihe kiinnosti minua myös siksi, koska olen itse maahanmuuttaja. Tutkijana jaan haastateltavien kanssa saman kulttuuripohjan ja äidinkielen sekä maahanmuuttajataustan. Käytän omaa taustaani ja kokemustani resurssina tutkimuksessa. Kuten maahanmuutosta tehdyt tutkimukset osoittavat, ei ole mahdollista ratkaista maahanmuuttajien ongelmia, jos ei ymmärrä heidän kulttuuriaan.
Tutkimukseni teoreettiseksi kehykseksi olen valinnut Berryn akkulturaatio teorian, jossa kulttuurien kohtaamisten polut jaetaan integraatioon, assimilaatioon, separaatioon ja marginalisaatioon. Näistä integraatiota olen tutkinut syvällisemmin, käyttäen Karmela Liebkindin, Annika Forsanderin, Liisa Harakkamäen ja Anu Yijälän teoksia. Aineistonkeruumenetelmänä on ollut semistrukturoitu haastattelu ja analyysimetodina on teoriaan perustuva sisällönanalyysi. Haastateltaviksi olen valinnut viisi naismaahanmuuttajaa, jotka ovat muuttaneet Suomeen eri-ikäisinä, eri alueilta Neuvostoliitosta tai Venäjältä ja ovat asuneet Suomessa 2-20 vuotta. Naiset osallistuivat Lapin Yliopiston ja Rovaniemen AMK:n projektiin, joka järjestettiin avoimen yliopiston kautta. Projektiin osallistujat opiskelivat avoimen yliopiston kursseilla ja saivat tietoa koulutuksista sekä neuvontaa, jotta he pystyisivät jatkamaan opiskelua ammattiin jossain korkeakoulussa.
Aiempien tutkimusten mukaan naismaahamuuttajat kokevat enemmän vaikeuksia työllistymisessä verrattuna miesmaahanmuuttajiin. Haastattelemani venäläiset naiset ovat aktiivisia oman työllistymisensä edistämisessä. He käyttävät resurssejaan ja tarjoutuvia mahdollisuuksia sopeutuakseen tilanteeseen. He ymmärtävät suomen kielen oppimisen merkityksen työn haussa. Muutettuaan Suomeen he alkoivat käydä suomen kielen kursseilla ja opiskelivat kieltä myös kotona sekä työharjoittelupaikoissa. Parin vuoden päästä he pystyivät asioimaan suomen kielellä itsenäisesti. Kielen opiskeluun osallistuivat sekä nuoret että vanhemmat naiset. Nuoret naismuuttajat osaavat usein myös englantia ja muita kieliä. Haastattelemani naiset olivat nopeasti luoneet käsityksen suomalaisista työmarkkinoista. Vanhemmat naiset joutuivat toteamaan, että heidän kotimaansa korkeakoulututkinnot eivät tuota Suomessa vastaavaa pätevyyttä eivätkä johda uudessa asuinmaassa työllistymiseen. Sen takia he olivat hakeutuneet heti kielikurssien jälkeen opiskelemaan uusiin ammatteihin tai päivittivät omaa tutkintoaan.
Venäläisiä naisia ei tarvitse motivoida työssä käymiseen
Haastatteluissa kävi ilmi, että venäläisille naisille työ on tie itsenäisyyteen ja itsensä toteuttamiseen. Se on tärkeä ja arvokas osa elämää. Vaikka venäläisessä kulttuurissa perheen äidin rooli on vahva, perheelliset haastateltavat ovat tottuneet yhdistämään perheen, työn ja vapaa-ajan aktiviteetit. Haastattelemistani naisista kolme oli ollut töissä ja naimisissa ennen Suomeen muuttoaan. He olivat ehtineet luoda työuraa Venäjällä. Se, että he uskalsivat jättää tämän kaiken taakseen ja aloittaa elämän uudessa maassa ja uudella kielellä, kertoo naisten rohkeudesta sekä itseluottamuksesta. Ensimmäisen työpaikan löytäminen ei kestänyt pitkään. Aiemmasta elämästä tuttu kyky yhdistää eri rooleja edesauttoi heitä aloittamaan pätkätöiden tekemisen pian maahanmuuton jälkeen, ja samalla hoitamaan perhevelvollisuudet ja/tai opiskelun.
Kuitenkin jopa nämä itseensä luottavat aktiiviset venäläiset naismaahanmuuttajat kokevat työllistymisessä vaikeuksia. Vaikka maantieteellisesti Venäjä ja Suomi ovat naapureita, kulttuurierot ovat isoja. Venäläisille naisille työ tarkoittaa paljon enemmän kuin ansiotulon lähde, se on heille itsensä toteuttamisen paikka. Aluksi naiset työllistyivät esimerkiksi apulaisopettajiksi, varhaiskasvatuksenopettajiksi, siivoojiksi, tarjoilijoiksi ja hoitoapulaiseksi. He kuitenkin kokivat, etteivät näissä tehtävissä voineet toteuttaa itseään ammatillisesti. Naiset haaveilevat saavansa tässä maassa vastaavan aseman kuin heillä oli Venäjällä sekä työllistyvänsä samalle alalle. Korkeakoulun diplomien rinnastamisen vaikeus sekä selkeä syrjintä työpaikoissa vaikeuttavat tavoitteen saavuttamista. Ulkoisesti, objektiivisten tekijöiden kautta tarkasteltuna, naisten tilanne saattaa näyttää onnistuneelta integraatiolta: heillä on työ, perhe, kavereita ja he osaavat suomen kielen. Subjektiivisesti naiset eivät kuitenkaan tunne integroituneensa. He eivät halua, että heidän miehensä rahoittaa heidän elämänsä (tai ehkä suomalaiset miehet eivät suostu tähän) ja sen takia he joutuvat ottamaan vastaan jokaisen työtarjoukseen, vaikka tarjottu työ ei usein vastaa heidän tutkintojaan tai työkokemustaan eikä edistä työuraa. Naiset pyrkivät todistamaan osaamistaan opiskelemalla uutta ammattia.
Maahanmuuttaja tarvitsee räätölöityjä palveluita
Jos tilannetta katsoo yhteiskunnan kannalta, naiset ja heidän osaamisensa sekä korkeakoulututkintonsa ovat resurssi, joka on jäänyt käyttämättä. Integraatioteoria korostaa integraatioprosessin kaksisuuntaisuutta. Onnistuneessa integraatiossa maahanmuuttaja sopeutuu yhteiskuntaan ja yhteiskunta sopeutuu maahanmuuttajiin. Venäläisten naismaahanmuuttajien integraatiota edesauttaa, jos lisätään työyhteisön ja maahanmuuttajien kanssakäymistä. Esimerkiksi kotoutumisohjelmaan kuuluvat harjoittelujaksot voitaisiin pidentää muutamasta viikosta pariin kuukauteen. Muutamassa viikossa maahanmuuttaja tuskin saa käsitystä työpaikasta, eikä työnantaja ehdi tutustua työntekijään.
Myös maahanmuuttoviranomaisten toimintakäytäntöjä tulisi tarkistaa kohti räätälöidympiä malleja, jotka ottavat nykyistä paremmin huomioon maahanmuuttajan työkokemuksen ja koulutustason. Viidestä haastattelemastani naisesta, kahdella oli positiivinen kokemus työhallinnon toiminnasta, mutta yksi toi esiin edellä mainitun ongelman. Hänet oli lähetetty kursseille ja harjoittelupaikkoihin, jotka eivät vastanneet hänen työkokemustaan ja koulutustaustaansa, eivätkä hänen kiinnostustaan.
Rovaniemellä toimivasta Moninetistä naisilla oli hyvin positiivisia kokemuksia. Moninet on tukenut naisia neuvomalla, harjoittelupaikkoja etsimällä, kieli- ja kulttuuriin tutustumiskursseja järjestämällä sekä tarjoamalla harjoittelumahdollisuuksia myös Moninetissä. Naisten kokemusten perusteella venäjää osaavista työntekijöistä kiinnostuneita työnantajia voisi houkutella nykyistä voimakkaammin yhteistyöhön Moninetin kanssa, tai jopa sopia yritysten kanssa maahanmuuttajille tarkoitetuista työpaikoista. Tässä tarvitaan Elinkeinoministeriön ja Ely-keskuksen apua ja resursointia.
Maahanmuuttajien työllistymistä ja elämäntilanteita selvittävää tutkimusta tarvitaan, jotta maahanmuuttoon liittyvät ongelmat pystytään tunnistamaan. Oman tutkimukseni perusteella on tärkeää tarkastella maahanmuuttajien osaryhmiä, eikä vain kaikkia maahanmuuttajia yhtenä ryhmänä. Toisaalta on tärkeää katsoa tilanteita maahanmuuttajien omasta näkökulmasta ja on hyödyksi, jos tutkijalla on tutkittavien kanssa yhteinen kieli-ja kokemustausta. Näin tutkimus tukisi osuvampien ratkaisujen löytymistä.
Marina Niemelä
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Venäläisten maahanmuuttajanaisten työmarkkinakiinnittyminen Suomessa. 2017.
(28)
Kun palvelun vastaanottaminen vaatii työtä
Kuvitelkaa normaali pikkulapsiperhe, jossa on yksi tai kaksi pientä, alle kouluikäistä lasta. Kun tämän perheen vanhempi lähtee lasten kanssa asioille, on pelkkä liikkeelle pääseminen jo oma operaationsa. Mutta mitä jos pieniä lapsia olisikin kolme, tai viisi? Ja niiden lisäksi alakouluikäisiä jokaiselle luokka-asteelle oma? Millaisten asioiden äärellä tuolloin ollaan, että perhe pääsee ylipäätään yhtään mihinkään?
Tällaisten haasteiden edessä suurperheet usein ovat. Pelkkä arkisten asioiden hoito kodin ulkopuolella, kuten neuvolakäynnit, kauppareissut ja vastaavat vaativat tarkkaa suunnittelua ja yleensä sen, että joku jää huolehtimaan kotiin muista lapsista. Koska esimerkiksi lasten neuvolakäynnit ovat juuri kyseisen lapsen omia käyntejä, ei niihin voi ottaa koko sisaruskatrasta mukaan, mutta pieniä lapsia ei voi jättää kotiinkaan, joten jonkun pitää huolehtia heistä. Mahdollisuudet siihen, että molemmat vanhemmat olisivat mukana asioilla, ovat pienet.
Suurperheet sosiaalityön asiakkaina
Tutkin omassa pro gradu -työssäni suurperheiden kokemuksia sosiaalityön asiakkuuden näkökulmasta. Sen kautta nousi selkeästi esiin ne haasteet, joita suurperheet kokevat perheen suuren lapsimäärän vuoksi jo pelkästään sosiaalipalveluiden vastaanoton tasolla. Asia, joka voi olla itsestäänselvyys yhden tai kahden lapsen perheessä, kuten koko perheen oleminen yhdessä paikassa yhtaikaa, varsinkin kodin ulkopuolella, voi olla valtava haaste suurperheille.
Kun suurperhe tarvitsee sosiaalityön tukea, ovat tuen tarpeet aivan samanlaisia kuin muissakin perheissä. On haasteita vanhemmuudessa, taloudellisia huolia, perheenjäsenen sairastumista, uupumusta ja monia muita haasteita. Suurperheet ovat tässä mielessä aivan tavallisia perheitä, eikä suuri lapsimäärä tee sinällään perhettä huonommin toimivaksi, eikö myöskään paremmin toimivaksi. Suuri lapsiluku ei kerro huonosta vanhemmuudesta, mutta se ei myöskään tee kenestäkään automaattisesti hyvää vanhempaa. Palvelujärjestelmämme ei kuitenkaan aina osaa tunnistaa suurperheiden erityisyyttä tuen tarvitsijoina.
Esimerkiksi kotipalvelun tuki, joka tutkimuksessani nousi selkeästi hyvin tarpeelliseksi ja hyväksi koetuksi palveluksi, on usein mitoitettu pienempien perheiden tarpeelle. Siinä missä yhden tai kahden lapsen perheessä parina päivänä viikossa muutaman tunnin käyvä kotipalvelu voi olla hyvinkin riittävä ja hyödyllinen apu, niin suurperheessä työmäärä on yksinkertaisesti niin iso, että myönnetyt tunnit eivät riitä kuin pintaraapaisuun.
Lisäksi pelkkä tuen vastaanottoon valmistautuminen voi vaatia suurperheitä paljon organisointia ja työtä. Erityisesti kodin ulkopuolelle suuntautuva tuki, kuten perheneuvola, mahdolliset terapiat, lastensuojelun tapaamiset ja monet muut voivat olla hyvin haastavia suurperheiden näkökulmasta, koska suuren lapsimäärän vuoksi molempien vanhempien on vaikea päästä yhtaikaa kodin ulkopuolelle. Perhetyö taas koettiin yleensä lähinnä ylimääräisenä haittatekijänä, sillä kodinhoitoon osallistumaton perheohjaaja oli vain yksi henkilö lisää kotona, joka piti huomioida.
Siltoja rakentava tuki
Tutkimukseeni osallistuneet suurperheet kokivat, että kotiin saatava, konkreettinen apu on toimivinta mahdollista tukea. Auttavat kädet, jotka helpottavat arjessa, sekä tuki joka mahdollistaa vanhempien osallistumisen yhdessä esimerkiksi yksittäisen lapsen palaveriin kodin ulkopuolella. Lisäksi tärkeänä koettiin, että toimijoita ei ole liikaa, vaan tuki keskitettäisiin.
Kutsunkin tätä tukea siltoja rakentavaksi tueksi. Tuki, joka rakentaa siltoja kodin ja palvelun välille, sekä siltoja eri toimijoiden välille. Tällaisen tuen avulla perheen jäsenet pääsisivät sen avun piiriin, jota he tarvitsisivat, ja toisaalta avuntarjoajat osaisivat koordinoida toimintaansa niin, että perhe ei ylikuormitu niiden keskellä.
Kuten jo aiemmin totesin, suurperheet ovat kaikessa moninaisuudessaan aivan tavallisia perheitä lapsimäärästä huolimatta. Syyt heidän tuen tarpeelle sosiaalityössä eivät poikkea muista, mutta siinä miten heitä tuetaan, ja millaisilla palveluilla, olisi kehittämisen paikka. Palvelut pitäisi mitoittaa riittävän laajaksi, ja ne pitäisi toteuttaa siten, että perheet voivat ne ottaa vastaan ilman, että vastaanotto itsessään kävisi työstä.
Tero Nevala
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Suurperheiden vanhempien kokemuksia sosiaalityöntekijöiden asennoitumisesta. Lapin yliopisto 2017.
Minkälaista sosiaalityön asiantuntijuutta ja osaamista tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa?
Pro gradu-tutkielmassani on tarkasteltu sosiaalityön asiantuntijuutta kunnallisessa aikuissosiaalityössä tulevaisuudessa Lapissa sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta. Tutkimuskysymyksenä on ollut: minkälaisia asiantuntijuuden tarpeita sosiaalityöntekijät ovat kuvanneet aikuissosiaalityössä tulevaisuudessa.
Kuvailen sosiaalityöntekijöiden itsensä esille tuomia osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeita. Rajaavina tekijöinä ovat olleet Lapin maakunnallinen alue, sosiaalityöntekijän ammatissa työskenteleminen kunnan sosiaalitoimessa, aikuissosiaalityö substanssialana sekä ajallinen perspektiivi; tulevaisuus sekä osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuuden näkökulmasta. Aineisto on analysoitu sisällönanalyysin avulla. Ryhmäteemahaastatteluaineiston tavoitteena on ollut kuvata kunnallisessa aikuissosiaalityössä tarvittavaa asiantuntijuutta ja osaamista sekä niiden asiantuntijuuden tiedollisia, taidollisia ja eettisiä ulottuvuuksia. Tavoitteena on ollut myös tarkastella kunnallisen aikuissosiaalityön muutosta yhteiskunnallisessa kontekstissa.
Tutkimustulosten ja kirjallisuuden perusteella aikuissosiaalityöhön liittyvät ulottuvuudet ovat tiedot, taidot ja eettiset periaatteet. Sosiaalityön tiedollisista osaamistarpeista ovat korostuneet yhteiskunnallinen, psykososiaalinen ja oikeudellinen tieto. Oikeudellinen tieto ohjaa vahvasti sosiaalityötä.
Sosiaalityön asiantuntijuus sosiaalityöntekijöiden kuvaamana
Sosiaalityön taidollisista osaamistarpeista ovat nousseet esiin moniammatillisen yhteistyön taidot ja osaaminen. Paljon tukea tarvitsevien asiakkaiden kohdalla moniammatillinen ja poikkitieteellinen verkostotyö on noussut esille ja se lisää sosiaalityöntekijän tehtävänkuvan ja siten myös asiantuntijuuden ja osaamisen tarpeiden kompleksisuutta. Lisäksi kuntouttavan sosiaalityön sekä päihdetyön taidolliset ja tiedolliset osaamistarpeet ovat nousseet aineistossa esiin. Yhteiskunta-ja palvelujärjestelmään liittyvä osaamisen tarve on noussut myös esiin. Asiakkaiden palveluohjaukselle ja sosiaaliohjaukselle on havaittu sosiaalista tarvetta.
Eettisistä asiantuntijuuden tarpeista ja toimintaperiaatteista tutkimustuloksissa ja kirjallisuudessa ovat nousseet esiin oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvoisuuden toimintaperiaatteet. Myös ihmisarvoisen kohtaamisen periaate sekä jännitteet asiakkaiden yksilöllisten ideologioiden, tuen tarpeiden ja yhteiskunnan sekä lainsäädännön välillä ovat korostuneet. Sosiaalityöntekijät ovat toimineet myös yhteiskuntakriitikkoina asiakaskuntansa näkökulmasta ja puolesta.
Sote-ja maakuntauudistuksen suhteen on toivottu parempaa tiedottamista tulevista konkreettisista muutoksista rivityöntekijän kannalta. Sosiaalityöntekijät ovat tuoneet esille, että avoimuus ja tiedottaminen ovat tärkeitä sote-ja maakuntauudistusta ajatellen. Myös sosiaalityön johtajuuden ja asiantuntemuksen merkitystä ja tarvetta on korostettu. Mikäli johtajuuteen ei aktiivisesti osallistuta, jokin muu taho voi ottaa roolin.
Aikuissosiaalityön osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuutta ajatellen ovat tiiviisti kytkeytyneet havaittuihin sosiaalisiin tarpeisiin ja epäkohtiin. Keskiössä on asiakas tarpeineen ja toiveineen, jonka ympärille sosiaalityö ja sen osaamistarpeet rakentuvat.
Sos tt k12: ”…jos ei sosiaalialalla ole sitä johtajuutta ja asiantuntemusta niin joku sen ottaa… Se on ihan turha jossitella ja kun meitä ei huomioida. Jos et tule esiin, anna jotain asiantuntijuutta, ei sua kukaan noteeraa. Se on ihan turha täällä kahvihuoneessa palpattaa menemään, jos sie et mee tuonne ihmisten ilmoille johtajuuteen mukaan.”
Tiina Ketola
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Aikuissosiaalityön osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuudessa sosiaalityöntekijöiden kuvaamina. Lapin yliopisto 2017.
(27)
ADHD-oireisen lapsen erityisen tuen tarpeen tunnistaminen
Ajatus siitä, että yhteiskuntamme tuottaa yhä enenevässä määrin uhmakkaita, omaehtoisia ja levottomia lapsia, on iskostunut mieliimme vahvasti. Näkökulma on passivoittanut meidät siten, että sallimme lapsen oireilla ilman, että perehtyisimme lapsen tilanteeseen riittävän syvällisesti.
Passiivisuuden kehityksen juuret ovat siinä, että näkökulmassamme levottomiin ja muulla tavoin oirehtiviin lapsiin korostuu syyllistäminen. Levottomuuden syytä haetaan muun muassa lapsen elinympäristöstä, yhteiskunnan ja ympäristön jatkuvasta muutoksesta ja liikkeestä, ympäristön ärsyketulvasta, nyky-yhteiskunnan vaatimusten lisääntymisestä ja kaupungistumisesta.
Sen sijaan unohdettu näkökulma on, että kaikkia eri näkemyksiä yhdistää sisäänrakennettu idea siitä, että osa lapsista reagoi herkemmin ympäristön vaikutuksiin kuin toiset. Kutsuimmepa näitä lapsia erityislapsiksi tai vammaisiksi lapsiksi, näemme samaa problematiikkaa: toimintakyky alenee ympäristön vaikutuksesta tai ympäristöstä johtuen. Näin ollen käsite ”vammaisuus” kuvastaa meille parhaiten näiden lasten haasteiden luonnetta, joka näkyy toimintakyvyn alentumisena suhteessa ympäristöön ja sen edellytyksiin.
ADHD – vamma(ko?)
Vammaisuutta on monenlaista, joista selkein on näkyvä vamma. Näkyvän vamman todentaminen on suhteellisen helppoa; se edellyttää havaintokykyä, mutta myös kulttuuristen syy-seuraussuhteiden ymmärtämistä, kuten sen, että fyysiset rajoitteet vaikuttavat yksilön elämässä monella eri tavalla – harrastamisesta arjen askareista suoriutumiseen.
Vammaisuuden toinen muoto, näkymätön vammaisuus, on kuitenkin erilainen. Näkymätön vamma haastaa vastaanottajansa havaintokyvyn. Näkymättömän vamman olemassaolo on helppo kiistää ja toisaalta syyllistää henkilöä tilanteesta. Lasten osalta tätä syyllisyystaakkaa kantavat usein lasten lisäksi vanhemmat.
ADHD on yksi näkymättömän vamman muoto. Tämä johtuu siitä, että ADHD-oirehdinnassa toimintakyky alenee suhteessa ympäristön vaatimuksiin nähden. Mitä nämä vaatimukset sitten ovat? Ne ovat niitä kulttuurisia odotuksia, joita yhteisönä asetamme ja joista johtuen syyllistämme niitä, jotka eivät näistä vaatimuksista suoriudu. Mitä tämä syyllisyystaakka ADHD-oireisilla lapsilla sitten on? Usein se on leima lapsen ilkeydestä, kurittomuudesta ja haasteellisuudesta. Vanhemmilla tämä sama syyllisyystaakka näkyy usein ulkopuoliselle heikkona vanhemmuutena.
Mitä olemme jättäneet huomioimatta?
Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani ADHD-oireisen lapsen oikeutta tukeen. Lopputuloksena oli kolme keskeistä teemaa, jotka ovat ADHD-oireisen lapsen oikeuksien toteutumisen haasteena. Nämä esteet ovat rakenteita, joiden synnyllä on oma historiansa ja taustansa ja jotka tuottavat väliinputoajaryhmiä. Nämä kolme teemaa ovat: Huolen herääminen, vammaisuuden tunnistaminen ja toimivat palvelupolut.
Tulokset kertoivat ristiriitaisesta ympäristöstä, jossa nämä erityislapset ja heidän vanhempansa usein elävät. Vanhemmilla on useinkin tietoa ja ymmärrystä lapsensa erityisyydestä jo hyvin varhaisessa vaiheessa, mutta kuitenkaan he eivät tule kuulluksi. Lapsen oirehdinta näkyy yleensä kotiympäristössä jo hyvin varhain, mistä syystä vanhemmat usein jo hyvin varhaisessa vaiheessa tunnistavat lapsensa erityisyyden. Tähän huoleen tulisi reagoida vaikka esimerkiksi neuvolakäynnillä lapsessa ei mitään erityistä olisikaan havaittavissa.
Vammaisuuden tunnistaminen/tunnustaminenkaan ei siten ole aina ongelmatonta. Erityisyyttä pohtiessa päädytään prosessin edetessä pohtimaan, kuuluvatko nämä erityislapset lastensuojelun asiakkuuteen vai mahdollisesti vammaispalvelujen piiriin? Mahdollista on myös, että asiakkuuden kriteerit eivät ADHD –oireisilla lapsilla täyty kummankaan palvelun piiriin. Useimmiten kuitenkin erityslapset tulevat lastensuojelun asiakkaaksi.
Erityisen tuen tarpeen tunnistaminen?
Erityisperheiden tarkastelu osoittaa, että lastensuojelun tarkoituksen terävöittäminen ja sen kohderyhmien uudelleen tarkastelu olisi enemmän kuin tarkoituksenmukaista. Toisekseen vammaispalvelujen asiantuntemuksen tulisi laajentua koskemaan myös näkymätöntä vammaisuutta. Olisiko tarkoituksenmukaisempaa tarkastella lapsen oirehdintaa vammaisuutena ja tukitoimien puutteena kuin lastensuojelullisena kysymyksenä? Onneksi uudistunut sosiaalihuoltolaki tuli lieventämään tätä raja-aitaa, mutta se ei kuitenkaan poista ongelmaa, mikäli sosiaalihuollon yleiset tukitoimet eivät olekaan riittävät.
Yksi työni keskeinen havainto oli, että ADHD-oireisille lapsille ei ole toimivia palvelupolkuja. Erityisen tuen tunnistamisen tulisi jo lain mukaan toteutua varhaisessa vaiheessa. Kuitenkin nyt huolet jäävät liian usein huomaamatta ja lapsen kasvamisesta odotellaan. Mihin asiakkuuteen lapsi kuuluu? Kuka tätä lasta hoitaa? Kenen vastuulla on järjestää asianmukaiset tukitoimet ja missä järjestyksessä prosessin tulee edetä? Useinkaan vanhemman vastaanottanut taho ei osaa vastata vanhemman kysymyksiin saati ohjata oikeaan paikkaan.
Tällä hetkellä näyttää, että lääkäriprofessio on ainoa, joka on ottanut paikkansa asiantuntijana lapsen erityisten tarpeiden tunnistamisessa ja joka tietää, kuinka näitä lapsia voidaan auttaa. Lääketieteen näkökulma on kuitenkin korostuneesti sairausnäkökulmaa ja tosiasiassa lääketieteen näkökulma kattaa vain pienen osan lapsen elämän kokonaisuudesta, joka koostuu erilaista elinympäristöistä ja erilaisista ihmissuhdeverkostoista.
Sosiaalityön velvollisuutena on varmistaa lapsen edun ja oikeuksien toteutuminen monimutkaisessa palvelujärjestelmässä. On tärkeää tarkastella lapsen tukemista kokonaisuutena siten, että lapsen tukeminen ja ymmärtäminen toteutuvat tosiasiallisesti lapsen erilaisissa elinympäristöissä. Sosiaalityön työvälineitä erityislasten kanssa työskenneltäessä ovat erityinen tuki, omatyöntekijän nimeäminen sekä asiakassuunnitelman tekeminen.
Oirehtiviin lapsiin tulee kohdentaa voimavaroja – heidän tilanteensa tulee nähdä tukemisen arvoisena.
Jenni Tyvitalo
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Vammaisen lapsen oikeus tukeen – Diskurssianalyysi ADHD –oireisen lapsen tunnustetuksi tulemisesta.
(26)
Tunteet sosiaalityössä
Sosiaalityö on tunnetyötä. Tunteita otetaan vastaan ja jaetaan erityisesti asiakaskohtaamisissa.
Tunnetyössä vaaditaan omien tunteiden suodattamista (Hochschild 1983). Vaikka sosiaalityöntekijät kohtaavat työssään monenlaisia tunteita, niin tunteiden tutkiminen on jäänyt vähälle huomiolle, eikä asiasta ole juurikaan käyty julkista keskustelua. Syynä tähän on todennäköisesti se, että työelämässä on perinteisesti korostunut rationaalisuuden vaatimus, eikä tunteille tai niiden käsittelylle ole ajateltu olevan siellä sijaa (esim. Juuti & Salmi 2014, 188). Tunnetyön raskaus on kuitenkin viime aikoina noussut keskustelun aiheeksi. Työolotutkimusten mukaan iso osa alalla työskentelevistä henkilöistä kokee sekä fyysistä että psyykkistä kuormittavuutta. (Husso 2016, 86.) Työhyvinvointi perustuu siihen, että ihmiset pystyvät ilmaisemaan rakentavalla tavalla omia tunteitaan työyhteisön keskuudessa. Jotta työntekijä voisi auttaa asiakasta, hänen itse tulee voida hyvin.
Pro gradu -tutkielmani aiheena oli Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. Tutkielmassani tarkastelin aikuis- ja perhetyössä työskentelevien sosiaalityöntekijöiden kokemia ja kohtaamia tunteita asiakastyössä. Aineistoni perustui sosiaalityöntekijöiden kirjoittamiin tunnepäiväkirjoihin, joissa he kuvaavat työnsä arkea ja niitä tunteita, joita siellä kokevat ja kohtaavat. Tulevana sosiaalityön ammattilaisena olen kiinnostunut siitä, millaisia tunteita työssä kohdataan ja mitkä ovat ne keinot, joiden avulla tunteita on mahdollista käsitellä. Työuupumuksesta on viime aikoina puhuttu enenevässä määrin myös julkisuudessa; mitkä seikat sitä aiheuttavat ja millä tavalla työuupumusta voisi ennaltaehkäistä?
Sosiaalityöntekijöiden kirjoitusten mukaan työssä koettiin tunteita laidasta laitaan. Näkemykseni mukaan sosiaalityöntekijöiden kuvaamat työtunteet voi jakaa kahteen eri ryhmään: kuormittaviin ja voimia antaviin tunteisiin. Tunnepäiväkirjojen mukaan työn arjessa kuormitti erityisesti kiire, joka aiheutti stressiä ja riittämättömyyden tunteita sosiaalityöntekijöille. Kiirettä työpaikoilla aiheuttivat muun muassa organisatoriset tekijät ja liian vähäinen henkilöstömitoitus työyksiköissä, joka lisäsi sosiaalityöntekijöiden työtaakkaa.
Voimia työntekijöille antoivat erityisesti onnistuneet asiakaskohtaamiset. Kokemukset siitä, että pystyi auttamaan asiakasta hänen vaikeassa elämäntilanteessaan, antoivat positiivisia tunnekokemuksia sosiaalityöntekijöille ja kasvattivat heidän ammatillista itsetuntoaan. Sosiaalityötä ei siis voi ajatella pelkästään negatiivisessa mielessä, vaan työ antaa tekijöilleen myös kokemuksia, joista pystyi iloitsemaan ja kokemaan onnistumisen tunteita. Nämä auttoivat työssäjaksamisessa.
Vertaistuki ja omien tunteiden jakaminen työtovereiden kesken auttoivat tunteiden käsittelyssä, esimerkiksi kahvitaukokeskustelut olivat tärkeitä tilanteita henkilökohtaisen tunnetaakan jakamisessa. Tunteiden jakaminen auttoi sosiaalityöntekijöiden kokemuksen mukaan siinä, että henkilökohtainen tunnetaakka väheni tunteista puhuttaessa. Tunnepäiväkirjoja kirjoittaneet sosiaalityöntekijät olivat sitä mieltä, että työyhteisössä vallitseva hyvä keskinäinen ilmapiiri vaikutti ratkaisevasti työssä jaksamiseen. Yhteisöllinen huumori toimi monissa tilanteissa keinona keventää raskasta tunnelmaa sekä yksilöllistä ja yhteisöllistä tunnetaakkaa.
Tunnetyössä työntekijöillä tulee olla mahdollisuus antaa omille tunteilleen palautumisaikaa niin sanottujen tunnetaukojen muodossa. Tunteiden kuunteleminen vaatii taukoja; työntekijöillä tulee olla mahdollisuus sulatella tapahtuneita asioita sekä virittäytyä seuraavaa vuorovaikutustilannetta ja sen tunnevaatimuksia varten. (Molander 2003, 176.) Tutkimusaineistossani tulikin esille, että tunteet koettiin tarpeelliseksi käydä läpi välittömästi niiden kokemisen jälkeen. Työnohjauksessa koettiin ongelmalliseksi se seikka, että sitä järjestettiin vain noin kuukauden välein. Tällöin alkuperäiset tunnekokemukset olivat jo saattaneet muuttaa muotoaan tai mahdollisesti kokonaan unohtuneet.
Tunteet ovat kuitenkin ennen kaikkea subjektiivisia, tämän takia olisi tärkeää, että työntekijöillä olisi työpaikallaan mahdollisuus käsitellä omia tunteitaan yksilöllisillä tavoilla. Työpaikan ilmapiirin tulisi olla rakentunut niin, että se hyväksyisi erilaiset tunteet ja niiden antaisi ilmaisulle sekä käsittelylle siellä tilaa. Myös esimiehillä on merkityksellinen osuus siihen, millaiseksi työpaikan tunneilmapiiri muodostuu.
Tutkimusten mukaan työssä koettu stressi ja kiire ovat merkittävimmät riskitekijät työuupumuksen syntymiselle (esim. Juuti & Salmi 2014, 55). Ajattelen, että sosiaalityöntekijöiden kokemiin työtunteisiin tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota niin organisatorisella kuin esimiestasollakin. Vaikka nykyään työhyvinvointitrendinä on vaikuttanut olevan se, että vastuu omasta hyvinvoinnista sysätään työntekijän henkilökohtaiseksi vastuuksi. Uupumuksen kaltaiset ongelmat tulkitaan alalla usein henkilökohtaisiksi vastoinkäymisiksi. Itsensä hoitamatta jättämisen ajatellaan olevan oma vika. Tällainen ajattelutapa ei huomio sitä, kuinka työelämän käytänteet todellisuudessa ovat rakentuneet ja mitkä ovat yksilön vaikutusmahdollisuudet sen suhteen. Työelämä on rakentunut tiettyjen yhteiskunnallisten ja institutionaalisten rakenteiden perustalle, joita yksilön voi olla mahdotonta muuttaa. (Husso 2016, 86.) Asiat eivät kuitenkaan muutu, elleivät työelämän käytännöt muutu. Työtunteiden huomioiminen vaatii toimenpiteitä myös organisaariselta taholta. Työn arki tulisi olla suunniteltu niin, että työntekijät voivat ilmaista ja käsitellä omia tunteitaan. Tärkeää olisi, että sosiaalityöntekijät saisivat oman äänensä kuuluville asiassa ja heidän tuntemuksensa tulisivat kuulluiksi.
Suviriina Laitinen
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. (2017).
Lähteet
Hochschild, Arlie 1983: The Managed Heart. The Commercialition of Human Feeling. University of California Press, Berkeley.
Husso, Marita 2016: Sukupuoli ruumiillisena tapaisuutena ja elettynä suhteena. Teoksessa Husso, Marita & Heiskala, Risto (toim.) Sukupuolikysymys. Gaudeamus Oy, Helsinki, 33-53.
Juuti, Pauli & Salmi, Pontus 2014: Työ ja tunteet. Uupumuksesta iloon. PS-kustannus, Jyväskylä.
Laitinen, Suviriina 2017: Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. Pro gradu -tutkielma, Lapin yliopisto.
Molander, Gustaf 2003: Työtunteet – esimerkkinä vanhustyö. Työterveyslaitos, Helsinki.
(25)
Elämän suuntaviivoja: Diskurssianalyyttinen tulkinta vammaisuuden ja toimijuuden rakentumisesta elämäkertakeruuaineistossa
Vammaisuus on ilmiönä moniulotteinen. Vammaisuutta voidaan selittää useilla erilaisilla selitysmalleilla, sillä mikään näistä ei yksinään pysty tyhjentävästi kuvaamaan vammaisuutta.
Pro gradu -tutkimuksessamme olemme tarkastelleet vammaisten henkilöiden elämänkerta-aineiston kirjoituksista erilaisia diskursiivisia vammaiskäsityksiä ja toimijuuden rakentamisen tapoja. Tutkimusaineistomme on elämäkertakeruuaineisto ja se on valittu Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston kokoelmista. Aineisto käsittää eri-ikäisten ja eri tavoin vammaisten henkilöiden kirjoituksia elämänhistoriastaan ja elämäntapahtumistaan.
Vammaisuutta tarkastelevasta tutkimuksesta voidaan erottaa kahdenlaista tutkimussuuntausta: vammaisuuden tutkimus ja vammaistutkimus. Tutkimusaiheemme paikantuu yhteiskuntatieteelliseen vammaistutkimukseen (engl. disability studies). Sosiaalityön tutkimukseen aiheemme liittyy siten, että vammaiset henkilöt ovat yksi sosiaalityön asiakasryhmä ja tutkimuksemme tavoitteena on tuottaa tietoa vammaisuudesta ilmiönä.
Tutkimuksessa tarkastelemme vammaisuutta sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksestä, koska käsityksemme mukaan vammaisuus liittyy vahvasti ympäröivään sosiaaliseen ja rakenteelliseen maailmaan. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan vammaisuus on kulttuurisidonnainen ilmiö ja se liittyy aina myös vallitseviin uskomuksiin ja arvoihin. Vammaisuus on kulttuurisesti luotu ilmiö ja sen merkitys ja sisältö ovat riippuvaisia siitä, mitä uskomuksia vammaisuuteen vallitsevassa kulttuuriympäristössä liitetään. (1)
Vammaisuuden tutkimussuuntauksiin kuuluu vammaisuuden subjektiivisten ja kokemuksellisten ulottuvuuksien tutkiminen, joka soveltaa vammaisuuden sosiaalista tulkintaa. Kokemusten tutkiminen tuo huomattavasti lisää tietoa vammaisten olosuhteista ja asemasta ja tämä tutkimussuunta on olennainen. (2) Kokemuksellinen vammaistutkimus on merkittävä, koska sillä on selkeä eettinen perusta ja se sitoutuu vammaisten ihmisten aseman parantamiseen. Samalla sillä kuvataan vammaisten ihmisten pyrkimystä vapautua muiden määräysvallasta ja se on vastapaino ammatillisille avuttomuutta korostaville vammaisuuskäsityksille. Kokemuksellisen vammaisnäkökulman periaatteet ja esitetyt toimivat ratkaisut ovat myös suoraan hyödynnettävissä käytännön toiminnassa. (3)
Monimerkityksellinen vammaisuus
Vammaisuutta voidaan avata yhtäaikaisesti useilla erilaisilla selitysmalleilla. Mikään selitysmalli ei yksin riitä tyhjentävästi kuvaamaan todellisuutta. Käytännössä vammaisuutta voidaan tarkastella eri tavoilla samanaikaisesti. (4) Ymmärrämme tutkimuksessamme vammaisuuden selitysmallit jatkumona ja saman ilmiön eri puolien kuvauksina.
Yksilökeskeinen vammaiskäsitys
Yksilökeskeisen vammaiskäsityksen ytimessä on mielleyhtymä siitä, että yksilön psyykkisen tai fyysisen erilaisuuden vuoksi tämä ei pysty täyttämään yhteisön asettamia vaatimuksia. Yksilökeskeistä näkökulmaa tarkasteltaessa normaaliuden käsite asettuu keskeiseen asemaan. Vammaisuus on merkinnyt poikkeavuutta normeista ja kyvyttömyyttä suoriutua rooliodotuksista. Vammaisuuden olemusta on kuvattu termeillä erilainen, poikkeava, toiseus ja stigma. Vammaisuus on käsitetty perustavanlaatuisesti erilaisuudeksi ihannekansalaisesta ja se on ilmentänyt konkreettisesti ihmisen olemassaolon toista puolta; ihmisen haavoittuvuutta. (5) Vammaisuuden yksilökeskeinen malli sisältää psykologisen ja lääketieteellisen näkökulman vammaisuuteen, joka tarkoittaa psykologista vajeen tai toiminnallisen rajoittumisen olemassaoloa (6).
Vammaisuus sosiaalinen ja yhteiskunnallisena käsityksenä
Ymmärrys vammaisuuden monitahoisesta prosessista on asteittain ja merkittävästi muuttunut yksilöllisestä lääketieteellisestä ongelmasta laajemmaksi sosio-poliittiseksi näkökulmaksi, jossa viitataan koko yhteiskuntaan (7). Vammaisuuden yhteiskunnallisessa mallissa vammaisuus ja siihen liitetyt ongelmat ymmärretään siten, että ne eivät johdu yksilön rajoituksista, vaan yhteiskunnan kyvyttömyydestä tarjota sopivia ja riittäviä palveluita ja ottaa täysimääräisesti huomioon vammaisten ihmisten tarpeet yhteiskunnassa.
Vammaisuutta ovat kaikki ne asiat, jotka muodostavat esteitä vammaisille ihmisille ja heidän osallistumiselleen ja toimimiselleen yhteiskunnassa. Yhteiskunnassa ilmenevät epäonnistumisten seuraukset eivät kosketa vain joitakin yksilöitä, vaan ne syrjivät systemaattisesti vammaisia ihmisiä ryhmänä. (6)
Vammaisuus poliittisena ja ihmisoikeudellisena käsityksenä
Vammaisuuden sosiaalisen tarkastelun myötä kehittyi poliittinen näkökulma vammaisuuteen. Vammaisuuden poliittisessa mallissa korostetaan ihmisoikeuksien näkökulmaa vammaisuuden selittämisessä. Vammaisuus ymmärretään siis olevan seurausta ihmisoikeuksien rikkomisesta. Vammaisuuden poliittinen malli on saanut yhä enemmän tilaa yhteiskunnallisessa ajattelussa. (4) Ihmisoikeusnäkökulma ja käsitys ihmisoikeuksien rikkomisesta vammaisten ihmisten kohdalla haastaa koko ilmiön perustalla lepäävän epätasa-arvon. (8)
Toimijuus käsitteenä
Tärkeä analyyttinen käsite tutkimuksessamme on toimijuuden käsite. Toiminta ja toimijuus ovat filosofian, yhteiskunta- ja ihmistieteiden peruskysymyksiä (9). Toimijuuden ymmärrämme humanistiseen ihmiskäsitykseen pohjautuen, jonka mukaan yksilöt ovat kykeneviä tekemään omia valintojaan ja toteuttamaan päämääriään vapaasti valitsemallaan tavalla. Ihmiset ovat rationaalisia toimijoita ja ovat itseohjautuvia, tavoitteellisia ja luottavat omiin mahdollisuuksiinsa. Toimijuuden kontekstissa vammaiset henkilöt ovat oman elämänsä subjekteja eli aktiivisia toimijoita, eikä toiminnan kohteita, objekteja.
Elämäkertakirjoituksista rakennetut tulkinnat vammaiskäsityksistä ja toimijuuden rakentumisesta
Elämäkertakeruuaineistosta käy esille se, että vamma tai sairaus vaikuttaa kirjoittajien elämään eri tavoin eri elämänkaaren tilanteissa. Yhteistä kertomuksissa näyttäytyi useimmiten olevan se, että kirjoittajat kuvaavat ensimmäiseksi vammaisuuden paikantumista fyysisesti ja sitä kautta diagnoosin vahvistumista ja laajemmin muun elämän kuvaamista vammaisuuden ja sen vaikutusten näkökulmasta.
Kirjoituksia analysoidessamme erotimme kaksi päädiskurssia: kehollisuusdiskurssin ja ristiriitaisuusdiskurssin. Aineiston analyysissa olemme tulkinneet sitä, miten kirjoittajat rakentavat vammaisuutta ja millaisiin asemiin vammaiset ihmiset tulkitsevat tulevansa sijoitetuiksi elämässään, kun he kertovat elämästään ja kokemuksistaan vammaisuuden vaikutuksesta elämässään.
Kehollisuusdiskurssista ilmenee, kuinka vammaiset henkilöt selittävät vammaisuutta lääketieteellisen diagnoosin avulla, jolloin vammasta kertominen avaa laajemmin myös sosiaalisen todellisuuden rakentumista, koska diagnoosit ja fyysis-elimellisen toimintakyvyn kuvaus käsittää huomattavan määrän tietoa. Tulkitsimme kehollisuusdiskurssissa usein esille tulleen yksilökeskeisen ja sosiaalisen vammaiskäsityksen johtuvan osittain siitä, että vammaisuudesta kertominen on monesti arkikielistä, ja se sisältää paljon ihmisten arkielämään liittyviä elementtejä.
Kehollisuudiskurssissa ilmenevä yksilökeskeinen lääketieteellinen selitysmalli johtuu tulkintamme mukaan osittain siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa lääketieteellistä tietoa arvotetaan ja sillä on vahva asema tiedon hierarkiassa globaalisti. Lisäksi tulkitsimme aineiston kirjoituksista, että kehollisuusdiskurssiin paikantuva yksilökeskeinen, lääketieteellinen tieto viittaa yksilöllä olevaan pysyvään ruumiin tilaan.
Kehollisuusdiskurssissa diagnostinen yksilökeskeinen näkökulma vammaisuuteen näyttäytyi merkittävänä. Vamma on kirjoittajien teksteissä nähtävissä ruumiiseen paikantuvana realiteettina ja se myös merkityksellistyy jokaiselle henkilölle omalla tavallaan. Kehollisuusdiskurssissa on viitteitä myös sosiaalisesta ja ihmisoikeudellisesta vammaisuuden mallista. Vammaisuutta voidaan aineistossa tulkita yksilökeskeisen, sosiaalisen ja poliittis-ihmisoikeudellisten vammaiskäsitysten kautta.
Elämäkertakeruuaineistosta tulkitsemastamme ristiriitaisuusdiskurssista on löydettävissä kahdenlaista näkökulmaa. Ensimmäisen näkökulman mukaan vammaisuudesta kirjoitettaessa ristiriita nousi siitä syystä, että henkilöt eivät itse kokeneet vammaisuuttaan ja vammaisuuden vaikutuksia samalla tavoin kuin miten ympäristö sen määritteli.
Keskeiset johtopäätökset
Keskeinen havaintomme oli se, että osa kirjoittajista vamman siivittämistä elämänkokemuksistaan huolimatta kokivat itsensä ensisijaisesti ihmisinä, eikä vammaisina tai muidenkaan erityismääritelmien mukaisina. Toisaalta aineistossa on nähtävissä, kuinka ristiriitaa herätti se, että vammaisen henkilön ja ympäristön tulkinta vamman vakavuudesta ja olemassaolosta eivät kohdanneet. Henkilö koki itsensä vammaiseksi, mutta esimerkiksi tukitoimista päättävät asiantuntijatahot eivät tukeneet henkilön näkemystä, jonka seurauksena ihmisille saattoi aiheutua kohtuuttomia tilanteita.
Tutkimusaineiston perusteella olemme todenneet, että vammaisuus rakentuu 1. yksilön vammasta 2. lääketieteellisestä diagnoosista 3. sosiaalis-institutionaalisista rakenteista sekä 4. poliittisesta ja ihmisoikeudellisesta sääntelystä. Aineistossa vammaisen henkilön tilanne näyttäytyi vahvana ja kannattelevana tilanteissa, joissa yksilön oma kokemus, lääketieteellisen näkökulman antama selitys ja ympäristön tekemä tulkinta yksilön tilanteesta kohtaavat.
Toimijuuden tutkimisen näkökulmasta olimme kiinnostuneita siitä, miten toimijuutta tuotettiin elämäkerran eri vaiheissa. Tutkimuksessamme tuli esille se, että toimijuudesta kertomiseen vaikuttivat elämäntarinoissa ajankohta ja elämäntilanne. Elämäkertakirjoituksissa toimijuus paikantui yksilön voimavaroihin. Toimijuus oli tekijänsä näköistä, tavoitteellista ja elämänvalintoja ohjaavaa. Elämäkertakirjoituksissa kirjoittajat kertoivat tavoitteistaan ja pyrkimyksistään elämässään ja pitivät merkityksellisinä heidän omia sisäsyntyisiä ominaisuuksiaan. Yksilötason toimijuuden diskursseista tuli esille myös se, että ne voivat olla hetkellisiä ja hauraita, eivätkä ne aina edellytä toimijalta välttämättä vahvuutta ja ponnekkuutta. Aineistosta tuli esille näkökulmia, jotka kuvastivat kirjoittajien eritasoista toimijuuden vaihtelua – vahvasta hauraaseen.
Vammaisten henkilöiden toimijuus näyttäytyi myös sosiaalisissa suhteissa rakentuvana, jolloin toimijuutta vahvistivat hyvät ihmissuhteet, oman paikan löytyminen koulutuksessa ja työelämässä. kirjoittajat kuvasivat tärkeäksi mahdollisuuden liittyä osaksi omaa viiteryhmäänsä ilman, että erontekoa heidän ja muiden ikätovereiden välillä tehtiin yksilöllä olevan vamman perusteella. Tulkitsimme, että toimijuuden rakentumisen kannalta kirjoittajille oli tärkeää, että heidät otettiin vastaan tasavertaisina ja samanlaiset mahdollisuudet omaavina nuorina. Elämäkertakirjoituksissa kirjoittajien kuvauksissa opiskelun ja työn aihepiireistä toimijuuden toteutuminen liittyy yksilön mahdollisuuteen liittyä osaksi yhteiskuntaa ja tavoitella merkitykselliseksi kokemaansa elämänuraa.
Hanna-Riitta Kahelin
Miia Klemola
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu –tutkielmaan: ”Elämän suuntaviivoja. Diskurssianalyyttinen tulkinta vammaisuuden ja toimijuuden rakentumisesta elämäkertakeruuaineistossa”, 2017.
Lähteet
-
- Vehmas Simo 2005: Vammaisuus. Johdatus historiaan, teoriaan ja etiikkaan. Tammer- Paino. Tampere.
- Haarni Ilka 2006: Keskeneräistä yhdenvertaisuutta. Vammaisten henkilöiden hyvinvointi ja elinolot Suomessa tutkimustiedon valossa. Stakes raportteja 6/ 2006. Valopaino Oy. Helsinki.
- Lampinen Reija 2007: Omat polut! Vammaisesta lapsesta täysvaltaiseksi aikuiseksi. Edita Prima Oy. Helsinki.
- Kivistö Mari 2014: Kolme ja yksi kuvaa osallisuuteen. Monimenetelmällinen tutkimus vaikeavammaisten ihmisten osallisuudesta toimintana, kokemuksena ja kielenkäyttönä. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi.
- Harjula Minna 1996: Vaillinaisuudella vaivatut. Vammaisuuden tulkinnat suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800-luvun lopulta 1930-luvun lopulle. Hakapaino Oy. Helsinki.
- Oliver Michael 1996: Understanding disability. From theory to practise. Palgrave. New York.
- Barnes Colin, Mercer Geof & Shakespeare Tom 1999: Exploring disability: a sociological introduction. Polity Press. Cambridge.
- Katsui Hisayo 2006: Vammaisten ihmisoikeuksista etelässä. Teoksessa Teittinen Antti (toim.) Vammaisuuden tutkimus. Yliopistopaino. Helsinki, 86 – 119.
- Hokkanen Liisa 2014: Autetuksi tuleminen. Valtaistavan sosiaalisen asianajon edellyttämät toimijuudet. Acta Universitatis Lapponiensis 278. Lapin yliopistopaino. Rovaniemi.
(24)
Monikulttuurista väkivaltatyötä tekemässä – Intersektionaalisten tekijöiden huomioiminen maahanmuuttajanaisten parissa tehtävässä turvakotityössä
Maahanmuuttajanaisten lähisuhdeväkivallan kokemuksista selviytymistä ja irtaantumista vaikeuttavat maahanmuuttobyrokratia ja suomalaisen yhteiskunnan rakenteissa piilevät eriarvosuutta luovat tekijät.
Pro-gradu -tutkimuksessani tarkastelin lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa tehtävää väkivaltatyötä turvakodeissa. Aineisto on kerätty haastattelemalla seitsemää työntekijää neljästä eri turvakodista.
Tutkimustehtävänä oli tarkastella sitä, millaisena lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa tehtävä väkivaltatyö näyttäytyy turvakodeissa ja onko lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten kohdalla nähtävissä intersektionaalisia tekijöitä, jotka vaikuttavat väkivaltakokemuksista selviämiseen tai väkivaltaisesta suhteesta irtaantumiseen?
Intersektionaalisten tekijöiden löytymisen kannalta tavoitteena oli myös tarkastella sitä, miten nämä tekijät on huomioitava turvakodeissa tehtävässä väkivaltatyössä? Intersektionaalisuudella tarkoitetaan useiden syrjintää aiheuttavien tekijöiden kuten sukupuolen, luokan, etnisyyden, seksuaalisuuden, rodun, iän ja terveyden kaltaisten, identiteettejä ja erontekoja tuottavien kategorioiden olemassaoloa sekä niiden välisten ja toisiinsa monimutkaisissa suhteissa olevien kytkösten kriittistä tarkastelua (Karkulehto ym. 2012, 1).
Kulttuuristen tapojen ja erityistarpeiden kunnioittaminen työskentelyn lähtökohtana
Tutkimuksesta kävi ilmi, että turvakotien työntekijät huomioivat ja kunnioittavat maahanmuuttajataustaisten naisten erityistarpeita- ja tapoja turvakotien arjessa. Tällaisia olivat muun muassa ruokailutapojen -ja tottumusten sekä uskonnon harjoittamisen mahdollistaminen.
Lisäksi työntekijät toivat esiin maahanmuuttajanaisten oman kielen tärkeyden, joka tulee huomioida siinä, että naisille mahdollistetaan vaikeista ja herkistä asioista puhuminen heidän omalla kielellään. Oman kielen käyttöön kiinnitettiin huomioita myös tulkkien käytössä ja valinnassa, sillä väkivallan vaikean aiheen vuoksi maahanmuuttajanaisten voi olla vaikeaa puhua tilanteestaan esimerkiksi miestulkin välityksellä.
Kieleen kiinnitettiin huomioita myös käsitteistön ja työskentelytapojen osalta, sillä länsimaiset toimintatavat eivät välttämättä istu sellaisenaan erilaisesta yhteiskunnasta tulevan auttamiseen. Tällöin joudutaan huomioimaan maahanmuuttajanaisten taustat ja kokemukset viranomaistahoista, sillä maahanmuuttajanaisilla ei ole välttämättä aiempia kokemuksia auttamistyöstä tai länsimaiseen itsereflektioon ja autonomiaan tähtäävästä dialogisesta työskentelystä.
Kielen ja käsitteistön suhteen kiinnitettiin huomioita myös siinä, että useissa maissa suomalaisille väkivaltatyössä käytetyille käsitteille ei ole välttämättä olemassa käännöksiä maahanmuuttajanaisten omalla kielellä tai että eri kielissä käytetyt emotionaaliset merkitykset voivat olla erilaisia eri ihmisille.
Tärkeäksi nähtiin myös mahdollisten maahanmuuttajakollegoiden ja vapaaehtoisten työntekijöiden kulttuurinen osaaminen, jonka koettiin edistävän maahanmuuttajanaisten asennetta avun vastaanottamisessa sekä tuovan kulttuuritietämystä myös suomalaistaustaisten työntekijöiden keskuuteen. Maahanmuuttajataustaisten vapaaehtoisten panos nähtiin arvokkaana lisänä paitsi turvakotien arjen työssä myös mahdollisena tukihenkilönä jatkumisena turvakotijakson jälkeen. Tätä tulisi mielestäni korostaa enemmän monikulttuurisessa väkivaltatyössä, jossa maahanmuuttaja-vapaaehtoiset tulisi nähdä voimavarana paitsi turvakotien arjen työssä, myös kielen ja kulttuurin tuntemusta tuovana lisänä.
Lisäksi maahanmuuttaja-vapaaehtoiset voivat edistää maahamuuttajanaisten kotoutumista sekä tukea naisten väkivaltaisesta suhteesta irtautumista myös turvakotijakson jälkeen, erityisesti silloin, jos väkivaltaa kohdanneilla maahanmuuttajanaisilla on muutoin puutteelliset sosiaaliset verkostot.
Neuvonta- ja palveluohjaus osana kokonaisvaltaista väkivaltatyötä
Aineistosta nousi esiin myös neuvonta- ja palveluohjauksen välttämättömyys, joka jakoi kuitenkin työntekijöiden näkemyksiä siitä, miten sen nähtiin asemoituvan väkivaltatyöhön. Osa haastateltavista koki, että vaikeassa elämäntilanteessa olevan asiakkaan juoksuttaminen luukulta luukulle on tarpeetonta, koska asiakkaan kokonaistilanteiden hoito voidaan ottaa haltuun myös turvakodeissa. Tiedon lisääminen yhteiskunnan eri palveluista ja naisten oikeuksista nähtiin vahvistavan naisten autonomisuutta ja edistävän näin myös voimaantumista.
Toiset työntekijät taas kokivat, että heille jää liian paljon hoidettavaksi sellaisia käytännön tehtäviä, jonka nähtiin kuuluvan pääsääntöisesti muille tahoille. Tällaisiksi tekijöiksi työntekijät nostivat muun muassa asunnon hankintaan liittyvät toimet, koska maahanmuuttajanaiset tarvitsevat kielivaikeuksien vuoksi niissä usein intensiivisempää apua kuin valtaväestöön kuuluvat. Käytännön asioiden hoitamisten nähtiin täten vievän aikaa varsinaiselta väkivaltatyöltä.
Väkivallan monisyisen luonteen vuoksi on kuitenkin tärkeää, että naisten irtautumisen syyt eivät jäisi kiinni siitä, etteivät he tiedä mistä ja miten apua voidaan hakea tai eivät saa apua käytännön asioiden hoitamiseen liittyvissä asioissa. Tämä nähtiin myös välttämättömänä, kuten yksi informantti totesikin: “eihän sitä voi edes erotakaan, jos ei saa asuntoo tai turvakotijakso venyy sen takia et kukaan ei niinku auta”. Neuvonta- ja palveluohjaukseksi luettiin muiden käytännön tehtävien lisäksi myös maahanmuuttobyrokratiaan liittyvien asioiden selvittäminen, sillä niistä johtuvat tiedonpuutteet näyttäytyivät työntekijöiden puheissa usein yhtenä syynä siihen, miksi naiset eivät uskaltaneet puhua väkivallasta tai tehdä omaa elämää koskevia päätöksiä.
Aineistosta ei käynyt ilmi, auttavatko työntekijät toisinaan maahanmuuttajanaisia myös oleskelulupiin liittyvissä asioissa, mutta Ewaldsin ym. (2013, 23) mukaan sen nähdään kuuluvan oleellisesti väkivaltatyöhön, erityisesti silloin, jos naisten oleskelulupa on väkivallan tekijästä riippuvaista.
Intersektionaalisten tekijöiden olemassaolo ja niiden vaikutusten huomioiminen väkivaltatyössä
Tutkimuksen keskiöön nousivat tekijät, jossa väkivaltaisesta ilmapiiristä irtaantumista ja avun saantia nähtiin haastavan ylirajaisuuden kysymykset, maahanmuuttopolitiikan aiheuttamat epävarmuudet sekä omia oikeuksia koskevat tiedon puutteet. Näiden intersektionaaliksi nimeämieni tekijöiden nähtiin vaikuttavan oleellisesti siihen, miten maahanmuuttajanaisten koettiin kykenevän työstämään väkivallan kokemuksia tai tekevän omaa elämää koskevia ratkaisuja.
Erityisesti näiden nähtiin korostuvan silloin, jos maahantuloprosessit olivat kesken tai muutoin epävarmaa. Maahanmuuttajanaisten nähtiin toisinaan pelkäävän sitä, että väkivallan paljastuminen voi vaarantaa suoraan heidän oman tai lasten maahan jäämisen mahdollisuuksia. Ylirajaisuus ja epävarmuudet nähtiin liittyvän myös siihen, että maahanmuuttajanaiset joutuvat huomioimaan päätöstensä seurauksia myös suvun tai yhteisön näkökulma huomioiden.
Haastateltavat toivat esille, että suku ei välttämättä hyväksy naisen päätöstä erota väkivaltaisesta liitosta, joka voi liittyä kulttuurisiin käsityksiin mieheydestä ja naiseudesta tai se voidaan nähdä suvun kunniaa loukkaavana häpeällisenä tekona.
Tutkimuksesta kävi myös ilmi, että maahanmuuttajanaiset kokevat syrjintää ja epätasa-arvoisuutta myös palveluiden saannissa. Tämä näkyi erityisesti turvakotijakson jälkeisten palveluiden saannissa, sillä useissa sekä julkisissa että kolmannen sektorin palveluissa ei ollut aina mahdollisuutta tulkkien käyttöön. Erityisesti maahanmuuttajien keskuudessa viranomaisverkostolla voi olla vahvempi rooli sekä auttajina, mutta myös puuttuvien sosiaalisten verkostojen paikkaajana.
Turvakotijakojen verrattain lyhytkestoisuus ei useinkaan riitä kaikille väkivaltaa kohdanneille, vaan toisinaan väkivallasta tai väkivaltaisesta suhteesta irtaantuminen vaatii pitkäkestoista apua ja tukea. Tämän avun jääminen puutteelliseksi nähtiin vaarantavan huomattavasti naisten selviytymistä. Aineistosta kävi ilmi, että perheelliset huomioidaan yksin tulevia aikuisia paremmin palveluiden saannissa, koska perheiden asioiden hoitaminen siirtyy lasten kautta usein sosiaalitoimen vastuulle.
Väkivallasta puhuminen tai avun hakeminen on ylipäätään vaikeaa monille väkivaltaa kohdanneille, mutta maahanmuuttajanaisten kohdalla näiden nähdään moninkertaistuvan kielitaidottomuuden, palvelujärjestelmän ja lainsäädännön tuntemattomuuden vuoksi. (Kyllönen-Saarnio & Nurmi 2005, 46). Nämä tekijät näyttäytyivät myös omassa tutkimuksessani avunsaantia rajoittavina tekijöinä, mutta väkivallan kokemusten ja avun saamisen valossa tulee huomioida, että vaikka irtaantumista rajoittavat tai estävät syyt ovat pitkälti universaaleja, voi maahanmuuttajanaisten kohdalla siihen vaikuttaa myös kulttuuriset syyt tai yhteiskunnan rakenteissa olevat tekijät, jotka luovat naisille epävarmuutta vaikeuttaen näin sekä avun hakemista, että väkivallasta selviytymistä.
Taru Vitikka
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Monikulttuurista väkivaltatyötä tekemässä – Intersektionaalisten tekijöiden huomioiminen maahanmuuttajanaisten parissa tehtävässä turvakotityössä”. 2017.
Lähteet
Ewalds, Helena & Arponen, Aino & Manns-Haatanen, Heidi & Ruuskanen, Kristiina & Laaksonen, Sari & Huopalainen, Kristina & Virtanen, Miialiila & Tuormaa, Tuija 2013: Turvakotipalvelujen kansalliset laatusuositukset. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos. Helsinki.
Karkulehto, Sanna & Saresman, Tuija & Harjunen, Hannele & Kantola, Johanna 2012: Intersektionaalisuus metodologiana ja performatiivisen intersektionaalisuuden haaste. Naistutkimus 25 (2012). 17–28.
Kyllönen-Saarnio, Eija & Nurmi, Reet 2005: Maahanmuuttajanaiset ja väkivalta. Opas sosiaali- ja terveysalan auttamistyöhön. Sosiaali- ja terveysministeriön oppaita 2005 (15). Helsinki.
(23)
Diverse experiences, knowledge and skills is evident in gerontology social work.
Working with ageing clients presents various experiences, different types of knowledge and skills. This research found out that first, gerontology social workers experiences in their work involved four main encounters which are, professional base, client, multidisciplinary team, and the society. Secondly gerontology social workers’ apply a combination of factual, theoretical, and practice knowledge in their work and thirdly gerontology social workers utilise interaction, writing, interviewing and organization skills in their work.
Components of interactions
Professional base
A lot of approaches I use daily like case management is what I was trained in social work, In terms of profession gerontology social work is related to working with ageing and older people’s well-being. One utilizes common methods such as empowerment approach, use of case management, as well as the use of reminiscence method to supporting the elderly clients and their families.
Gerontology social work professional encounters are based on social work profession principles and gerontology social work. Gerontology social workers described their work as mandated by the social profession and gerontology social work, they pointed out that their methods such as case management, knowledge base and theoretical backgrounds is founded on social work. They construct meaning and act within the scope of these two professions.
The Client
Gerontology social workers experiencse are centred in the care of their client who are 65+ years. Interactions with the clients forms basic context of their work, in this encounters social workers apply various approaches to aid their client needs.
Multidisciplinary team
Gerontology social workers engage in cooperative interactions with other professional working with elderly clients such as nurses, doctors, ward managers, institutional care centres managers, home care services managers, mental health care professionals, adult social workers and other public services. The different perspective of all various workers enhances an holistic care of the patience as well as allowing an opportunity to learn from each other.
The society
Gerontology social workers experience interaction with the society/community. They view their work as involving the community which forms the context of their work. The ageing individuals live in the community which has rules, culture, norms and other different organisations including families. Society provides aspects of political unit that establishes policies and programmes for the ageing. The political organisations and leadership have effect on the ageing populations. One of the participants lamented that the government has been cutting resources for prevention services across all sectors of public services. There was agreement though, that the establishment of the new law supporting the functional capacity of the older population & social-health services for elderly 28.12.2012/980, was of significant boost to ensuring the risk clients were brought into awareness through public participation.
Combination of factual, theoretical and practice knowledge
There is no manual that I need to read every day how to handle clients’ situation, through doing work I develop knowledge. I can easily step back and think through other situations I have had, the various laws I have applied before, the approach I have taken before, the colleague advice on so and so case.
The knowledge about ageing, aged and the diseases associated with age was notes important for a social worker working with elderly clients. Other areas of knowledge that were mentioned includes the knowledge of social and healthcare organization, various services offered by other sectors, elderly policies, the criteria for right to services, social work core values and methods. Gerontology social workers gain knowledge in practice, during home visits, sharing ideas and through interrelating with other professionals and experts.
Interaction, writing, interviewing and organization skills
When working with the elderly one requires several techniques like interviewing, one has to make sure to ask open ended questions not just a yes or no answers. By so doing you allow the clients to tell their feelings. I think having empathy, dignity and worthy of a person demands that you allow them tell their feelings and ideas, without judging them
Gerontology social workers reported the significant of interviewing and communication skills such as reframing, paraphrasing, summarizing and listening. Gerontology social workers identified utilising advising, guiding and counselling skills to effectively meet requirements of their jobs. It was emphasised the need to promote clients own initiative and boost their self care. Good writing skills are essential in the field of social work, gerontology social workers mentioned their involvement in report writing and giving written opinions about their clients to other sectors which are involved in services production and delivery in this sector.
Faith Kilpeläinen
University of Lapland
Text based on master thesis research 2017. ”Gerontology social workers experiences in their work”.
(22)
Sosiaalityön subjektiasema sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamissa mielipidekirjoituksissa
Mielipidekirjoitukset tuottavat ja rakentavat omalta osaltaan sosiaalista todellisuutta vaikuttamalla tietoomme, uskomuksiimme, arvoihimme, sosiaalisiin suhteisiimme ja identiteetteihimme (1). Mielipidekirjoitukset välittävät meille tietynlaisia tulkintakehyksiä, jotka ohjaavat ymmärtämään ja havainnoimaan todellisuutta tietystä näkökulmasta käsin ja rakentavat toimijoille tietynlaisia subjektiasemia sekä vakuuttavat ja suostuttelevat meitä tavoittelemiensa päämäärien taakse (2).
Pro gradu -tutkielmassani halusin selvittää sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamissa lastensuojelua käsittelevissä mielipidekirjoituksissa ilmeneviä subjektiasemia ja subjektiasemien välisiä suhteita. Subjektiasema tarkoitti tutkimuksessani viitekehystä, jonka mukaan ihmisen identiteetti muotoutuu, valikoituu ja neuvotellaan tilannekohtaisesti kussakin vuorovaikutuksellisessa suhteessa ja/tai tilanteessa yhä uudelleen (3).
Tutkimukseni tulokset osoittivat toimijoiden subjektiasemien jakautuvan neljään toimija-asemaan: julkisen vallan, asiantuntijatiedon, sosiaalityön ja sosiaalityön asiakkaiden, lasten ja vanhempien, subjektiasemaan.
Sosiaalityö ja julkinen valta
Mielipidekirjoituksissa julkinen valta (lainsäädäntö, poliittiset päättäjät, kuntien/kaupunkien johtavat viranhaltijat) oli hyvin vahva, jopa omavaltainen, toimija rajoittaen ja mahdollistaen sekä sosiaalityön että asiakkaiden toimijuutta. Julkisen vallan subjektiasema heijastui kaikkien muiden toimijoiden subjektiasemaan: se pystyi päätöksillään ohjaamaan kokonaisvaltaisesti muita toimijoita.
Sosiaalityön subjektiasema asettui siis suhteessa julkisen vallan määräysvaltaan ja tätä kautta lastensuojelun toimintaympäristössä ja toimintakäytännöissä mahdollistuviin ja rajoittuviin tekijöihin. Sosiaalityön subjektiasema kuvastui pakkona toimia rakenteiden puristuksessa. Sen subjektiasema näyttäytyi sosiaalityön oman ammattietiikan ja markkinaorientoituneen logiikan välisenä toimijuutena: sosiaalityö paini moraalisessa ja eettisessä ristiriidassa asiakkaiden ja rakenteiden välissä.
Kuitenkin julkisen vallan ohjaus- ja määräysvaltaan myös luotettiin. Se pystyi takaamaan ja mahdollistamaan laadukkaan ja korkeatasoisen lastensuojelun sosiaalityön kehystämällä ja linjaamalla lastensuojelupalveluja ja sen toimintakäytäntöjä.
Sosiaalityö ja asiantuntijatieto
Asiantuntijatietoa (tiede/tieto, kuten erilaiset tutkimukset, projektit tai tilastot) hyödynnettiin laajasti mielipidekirjoituksissa toimijoiden subjektiaseman ja/tai toiminnan perusteena/perustana. Asiantuntijatieto toimi hyvinkin erilaisten päämäärien oikeutuksena, sitä hyödynnettiin omien tavoitteiden ja toimija-aseman vahvistamiseksi/osoittamiseksi.
Asiantuntijatietoon viitattiin niin argumentoitaessa lastensuojelun asiakkaiden tilanteista ja tarpeista, kuten osoittamaan lasten hyvinvoinnin uhkatekijöitä, kerrottaessa lastensuojelupalvelujen tilanteesta, kuten lastensuojelun asiakasmääristä, kuin vaadittaessa julkista valtaa käyttämään tietoa/tiedettä päätöksentekonsa tukena.
Sosiaalityö ja asiakkaat
Asiakkaiden subjektiasema oli varsin heikko. Asiakkaista, niin lapsista kuin aikuisista, tehtiin erilaisia luokituksia ja kategorioita, joiden pohjalta varsinaiset päämäärät asetettiin, pantiin täytäntöön ja voitiin saavuttaa. Mielipidekirjoituksissa asiakkaiden toimijuudelle annettiin vain vähän tilaa, he eivät olleet itsenäisiä tietäviä, taitavia ja tasavertaisia toimijoita sosiaalityön rinnalla. Asiakkaiden toimija-asema kytkeytyi sosiaalityöhön: kun asiakkaat saivat sosiaalityön tukea, apua ja ohjausta, heidän mahdollisuutensa toimia ja osaamisensa kasvoivat merkittävästi.
Mielipidekirjoituksissa sosiaalityön subjektiasema näyttäytyi pyrkimyksenä kontrolloida vanhempia ja puolustaa lasten etua. Tosin lasten etu asettui suhteessa sosiaalityön päämääriin, ei niinkään suhteessa lapsien omiin päämääriin tai tarpeisiin. Sosiaalityö toteutti vahvasti viranomaisstatukseen, kontrolliin ja tukeen, perustuvaa toimijuutta. Sosiaalityön subjektiasema näyttäytyi asemana, jolla oli tietoa asiakkaiden tarpeista ja elämismaailmasta sekä siitä, kuinka asiakkaita voitiin auttaa, tukea ja ohjata sosiaalityön keinoin.
Sosiaalityö
Sosiaalityön subjektiasema rakentui suhteessa muihin toimijoihin. Sen subjektiasema kytkeytyi julkisen vallan, tiedon/tieteen ja asiakkaiden subjektiasemiin. Sosiaalityö vaati rinnalleen asiantuntijoiden verkoston, joka koostui julkisesta vallasta ja asiantuntijatiedosta (tieteestä/tiedosta). Se ei pystynyt toimimaan itsenäisesti, yksin, ilman näiden tukea. Asiakkaat olivat puolestaan sosiaalityön toimenpiteiden kohteena.
Mielipidekirjoituksissa pyrittiin vahvistamaan sosiaalityön subjektiasemaa yhteiskunnallisena toimijana/viranomaisena. Suhteessa julkiseen valtaan pyrittiin osoittamaan, että lastensuojelutyötä tekevät sosiaalityöntekijät ovat ammattilaisia ja että sosiaalityö pystyisi toteuttamaan perustehtäväänsä laadukkaasti, tarkoituksenmukaisesti ja oikea-aikaisesti osaavien ja pätevien sosiaalityöntekijöiden toimesta, mikäli vain julkinen valta takaisi, mahdollistaisi ja järjestäisi tämän (oikeilla päätöksillä ja resursseilla). Tässä asiantuntijatietoa käytettiin osoittamassa sosiaalityön tilanteita ja tarpeita, kuten tietynlaisten päätösten tai käytäntöjen toteuttamisen välttämättömyyttä lastensuojelutyön sujuvoittamiseksi.
Suhteessa asiakkaisiin mielipidekirjoituksissa kerrottiin sosiaalipalveluiden työskentelyn perustuvan sosiaalialan ammattilaisten asiantuntemukselle. Mielipidekirjoituksissa tuotiin myös esiin, että sosiaalityön työskentelyn lähtökohtana on nimenomaan asiakas- ja lapsikeskeisyys. Asiakastyön laatu kuitenkin myös huolestutti, erityisesti lapsikeskeisyyden ja lasten edun unohtuminen/sivuuttaminen. Mielipidekirjoituksissa vaadittiinkin, että sosiaalipalvelujen tulisi kautta linjan pyrkiä edelleen vahvistamaan asiakas- ja lapsikeskeistä työotettaan ja että sosiaalityöntekijöiden asiantuntemusta, tietämistä ja taitamista, tulisi vahvistaa. Tässä asiantuntijatietoa käytettiin oikeutuksena sosiaalityön asiantuntemuksen vahvistamiseksi, esimerkiksi perus- ja täydennyskoulutusten toteuttamista ja tarvetta perusteltiin sillä, että niiden kautta pystyttiin tukemaan sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä erilaisista asiakas- ja lapsikeskeisistä työskentelymenetelmistä.
Lyhyenä yhteenvetona voidaan todeta, että mielipidekirjoituksissa sosiaalityö ja muut toimijat asemoitiin hyvinkin erilaisiin suhteisiin. Julkisen vallan suhde oli valtasuhde, johon kaikki muut toimijat alistuivat. Sosiaalityön subjektiasema asiakkaisiin nähden oli asiantuntijasuhde, jossa sosiaalityöntekijä oli tietävä ja asiakas tietämätön. Asiantuntijatieto toimi perusteena/perustana muiden toimijoiden päämäärille. Asiakkaan subjektiasema oli puolestaan heikko.
Jenni Kaisto
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Semioottinen analyysi sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamista lastensuojelua käsittelevistä mielipidekirjoituksista vuosina 2008–2015”, 2017.
Lähteet
1. Fairclough, Norman 2002: Miten media puhuu. Vastapaino. Tampere.
2. Törrönen, Jukka 1997: Intohimoinen teksti – pysäytetty kertomus suostuttelun makrorakenteena. Teoksessa: Sulkunen, Pekka & Törrönen, Jukka (toim.): Semioottisen sosiologian näkökulmia. Gaudeamus. Helsinki, 221–247.
3. Törrönen, Jukka 2000: Subjektiaseman käsite empiirisessä sosiaalitutkimuksessa. Sosiologia 37(3), 243–255.
(21)
Mureneva toimijuus ja särkyvä identiteetti nuoren peliriippuvaisen naisen elämänkertomuksessa
Nuorten naisten peliriippuvuus on yhä varsin vähän tutkittu ilmiö, ja he ovat myös asiakasryhmänä edelleen suhteellisen pieni. Hoidon ja kuntoutuksen näkökulmasta heidän ongelmansa on kuitenkin näyttäytynyt jopa kaikkein vaikeimpana.
Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin 25-vuotiaan peliriippuvaisen Maijan toimijuudessa ja identiteetissä tapahtuneita muutoksia sekä peliriippuvuuden kehitysprosessia hänen oman elämänkertomuksensa pohjalta. Kertomuksen keskiöön nousivat elämän moninaiset epävarmuustekijät ja muutokset, kuten koettu köyhyys, hauraat tukiverkostot sekä varhainen itsenäistyminen ja opintopolun katkeaminen, jotka lujittivat olennaisesti pelitavan kehittymistä osaksi nuoren naisen elämää. Toimijuuden haavoittuvuus onkin ollut merkittävässä roolissa sekä pelaamista edeltävänä, että sitä ylläpitävänä tekijänä.
Myös aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet sosio-ekonomisiin riskiryhmiin kuuluvien olevan muita alttiimpia peliriippuvuuden kehittymiselle. Havainnot korostavat, kuinka tärkeää nuoren aikuisen tukeminen ja kokonaistilanteen kartoittaminen elämän muutostilanteissa on, jotta tulevaisuuden suunnittelu ja varhainen puuttuminen peliongelmaan mahdollistuisivat. Sanoisinkin, että peliriippuvuustutkimuksessa on kenties jopa liikaa korostettu ongelman psykologista viitekehystä, jolloin yksilön sosiaaliset olosuhteet, puutteelliset tukiverkostot, elämänmuutokset sekä osattomuus esimerkiksi opiskelu- ja työelämässä ovat jääneet ikään kuin sen varjoon peliongelmalle altistavina ja kuntoutumista haastavina tekijöinä.
Peliriippuvuus muuttaa olennaisesti yksilön prioriteetteja ja syrjäyttää aiemmin tärkeitä asioita, kun elämän merkityssisällöt muuttuvat peliriippuvuutta vastaaviksi. Pelaamisella on voimakas elämää kaventava vaikutus, jonka seurauksena asioita lykätään ja jätetään tekemättä, harrastukset jäävät pois ja ystäväpiiri ohenee. Lisäksi peliriippuvuudesta seuraa vaikeuksia motivoitua tai aloittaa mitään uuttaa, toiminnan lamaantumista ja yksinäisyyttä sekä kokonaisvaltaista voimavarattomuutta. Pelaamisen ensisijaisuus ja toimijuuden heikkeneminen ilmenevätkin ennen kaikkea muutoskyvyttömyytenä suurista pelihaitoista ja muutoshalusta huolimatta.
Peliriippuvuus näyttäytyy yksilön toimijuutta murentavana ilmiönä, jossa pelaaminen ottaa merkittävän aseman toimintaa ja aloitteellisuutta suuntaavana, sekä kykyjä ja minä-pystyvyyttä määrittelevänä voimana. Myös oman todellisen potentiaalin saavuttaminen estyy, kun vaikutus- ja valinnanmahdollisuuksia ohjaa ensisijaisesti pelaaminen ja sen jatkuvuus – usein jopa uran tai perheen kustannuksella. Pelihaitat heijastuvatkin olennaisesti myös yksilön läheisiin sekä tulevaisuudenkuviin, joissa pelaaminen näyttäytyy ainoana selviytymiskeinona ja uuden alun mahdollisuutena: ”Mää uskon siihen, että pystyn vasta sitten suunnittelemaan elämää, kun saan nuo velat maksettua. Ja sitte, ku saan nuo velat maksettua, nii hakisin apua tuohon pelaamiseen”.
Peliriippuvainen sekä antaa itselleen, että saa vuorovaikutuksessa muilta hyvin moninaisia identiteettejä ja ominaisuuksia. Annettuun ja omaksuttuun identiteettiin voi kuulua muun muassa ahneutta, pahuutta, hyväksikäyttöä, epäluotettavuutta, tunteettomuutta, moraalittomuutta, hulluutta, sairautta, rikollisuutta, epäsopivuutta, ulkopuolisuutta, hylätyksi tulemista ja päämäärättömyyttä, jotka nousivat esiin tutkimustuloksissani.
Peliriippuvainen voi kuitenkin tarkastella itseään myös iloisena, oikeudenmukaisena, rehellisenä ja tunneälykkäänä ihmisenä, mutta samaan aikaan epäillä, onko hänellä enää oikeutta näihin ajatuksiin esimerkiksi moraalinvastaisten tekojen ja niiden aiheuttaman sisäisen ristiriidan myötä. Identiteetti sisältääkin aina yksilön kokemuksen omasta arvostaan, ja jos se rakentuu kielteisten ominaisuuksien ympärille, vaikuttaa se usein myös toimintaan ja käyttäytymiseen.
Tutkimusprosessin myötä ja sen jälkeen huoleni kohdistuu erityisesti ammatillisten tahojen toimintavalmiuksiin peliriippuvuuden kohtaamisessa ja heidän rooliinsa negatiivisen minäkuvan vahvistamisessa. Häpeää ja syyllisyyttä tuottavia käytäntöjä onkin edelleen olemassa ja ne ovat valitettavan yleisiä laajasta tutkimus- ja kehittämistyöstä huolimatta. Ymmärrystä, hyväksytyksi tulemista ja sensitiivistä vuorovaikutusta on sen sijaan ollut huomattavasti vaikeampi löytää, vaikka niiden tulisi olla erottamaton osa sekä sosiaalityön käytäntöä, että työntekijän omaa ammattietiikkaa. Apua ei myöskään aina osata tai kyetä tarjoamaan oikeaan aikaan, eikä yhteyttä asiakkaaseen oteta silloin, kun on luvattu.
Kehittämistarpeita ja kipupisteitä näyttääkin olevan ennen kaikkea asiakkaaksi ottamisen prosesseissa, koska pelaajan voimavarat eivät aina ole riittäviä tai vastaa palveluntuottajien ajatuksia siitä, että palveluiden piiriin hakeuduttaisiin esimerkiksi itse.
Iida Saari
Lapin Yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Mut sit häviänki kaiken. – Kertomuksia nuoren peliriippuvaisen naisen toimijuudesta ja identiteetistä” (2017).
Lähteet
Huotari, Kari 2007: Pelaaminen hallintaan: kuntoutus- ja koulutusohjelman ulkoinen arviointi. Sosiaalipedagogiikan säätiö. Helsinki
Jaakkola, Tapio 2006: Viihteestä riippuvuudeksi. Rahapeliongelman luonne. Tilastokeskuksen hyvinvointikatsaus 4/2006,26—29.
Lund, Pekka 2010: Rahapeliongelma: yksilölle jätetty taakka. PS-kustannus. Jyväskylä
Mielonen, Harri & Tiittanen, Harri 1999: ”Sitä aatteli että jos sitä nyt voittaa” – Peliriippuvaisten kokemuksia ongelmapelaamisen syistä, seurauksista ja hoidosta. A-klinikkasäätiön raporttisarja nro 32. Helsinki.
(20)
Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan hyvinvoinnin kokemuksia hyvinvoinnistaan
Tutkielmani oli sosiaalityön opinnäytetyö ja tarkoituksenani oli paitsi ymmärtää haastavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten kokemuksia myös tuottaa tärkeää tietoa sosiaalityölle, lisäämällä ymmärrystä siitä minkälaisia tekijöitä yksittäisen sosiaalisen ongelman ympärillä on nähtävissä.
Pyrin lisäämään sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä siitä, että ihmisiä autettaessa asioita ei tule tarkastella liian kapeasta näkökulmasta keskittyen vain johonkin kapeasti rajattuun ongelmaan ja sulkemalla silmät siitä seuraavilta oheisilmiöiltä. Autisminkirjon lasten palvelutarpeita selvitettäessä on ehdottomasti huomioitava myös lapsen perheen hyvinvointi.
Autisminkirjo on laaja-alainen kehityshäiriö (1), missä on kyse neurobiologisesta kehityksellisestä oireyhtymästä (2), josta kärsii tutkimusten mukaan 0,7-1,2 prosenttia kaikista kouluikäisistä lapsista (3). Lisäksi Suomessa on noin 120 000 yksinhuoltajaperhettä (4). Tutkin pro-gradu tutkielmassani Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan hyvinvoinnin kokemuksia. Merkittävimpiä tutkimustuloksia olivat selkeät puutteet autisminkirjon lasten yksinhuoltajien hyvinvoinnissa sekä saadun tuen puute.
Perustarpeiden tyydyttäminen
Perustarpeiden tyydyttäminen, kuten riittävä uni, lepo, ruoka, liikunta, rakkaus, läheisyys ja vapauden tunteen saavuttaminen näytti olevan pahasti vaarantunut autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla. Tutkittavillani oli merkittäviä uniongelmia sekä haasteita saada terveellistä ravintoa. Nämä tekijät näyttivät olevan suoraan yhteydessä tutkittavien huonona näyttäytyneeseen terveydentilaan.
Tutkimukseni mukaan puolison puute oli autismin kirjon lapsen yksinhuoltajalle yleistä ja se koettiin pääsääntöisesti negatiivisena tekijänä suhteessa hyvinvointiin. Lapsen pärjääminen elämässä ja suhtautuminen elämään oli suorassa yhteydessä vanhemman omaan hyvinvoinnin kokemukseen. Tulkitsin aineistoni perusteella eri osa-alueiden välillä olevan selviä yhteyksiä toisiinsa; uniongelmista kärsivillä oli myös enemmän vaikeuksia syödä terveellisesti ja luoda uusia parisuhteita ja päinvastoin.
Pärjääminen työelämässä ja yhteisöissä
Työn tekeminen, harrastaminen, kansalaistoimintaan osallistuminen tai kouluttautuminen eivät näyttäytyneet tutkimuksessani saavuttamattomissa olevilta asioita. Tutkimukseni perusteella arvioin autisminkirjon lapsen yksinhuoltajilla olevan vahvaa ammattitaitoa ja halua toteuttaa itseään työn kautta. Työssä käyminen ei ollut mahdollista kaikille rajallisten voimavarojen takia. Työssäkäyville työn tekeminen ja työpaikalla pärjääminen vahvisti henkistä hyvinvointia, mutta vei voimavaroja muilta elämän osa-alueilta.
Tutkimukseni tulokset osoittavat perustarpeiden tyydyttämisen ja työssä sekä yhteisöissä pärjäämisen edellyttävän autismin kirjon lapsen yksinhuoltajalta vahvaa turvaverkkoa eli konkreettista hoitoapua sekä taloudellista tukea. Analyysini mukaan tuon turvaverkon voi luoda joko julkinen taho tai sukulaisuussuhteet. Olennaista olisi kuitenkin tuen luotettavuus eli joko pysyvät viranomaispäätökset tai vakaat ihmissuhteet. Tutkimukseni mukaan valitettavan usein nämä eivät toteutuneet.
Aineellinen-, henkinen- ja sosiaalinen pääoma
Aineellisen-, henkisen ja sosiaalisen pääoman kerääntyminen autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalle näyttäytyi tutkimukseni mukaan hyvin epätodennäköiseltä. Pääoman kerryttäminen olisi arvioni mukaan vaatinut perustarpeiden tyydyttämistä ja vankkaa asemaa työelämässä ja yhteisöissä eli edellyttänyt vahvaa ja toimivaa turvaverkkoa. Tutkimukseni mukaan autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla oli poikkeuksetta haasteita näillä elämän osa-alueilla.
Arvioni mukaan pääoman kerryttäminen olisi vaatinut lisäksi vahvaa persoonaa, jolla on hyvä paineensietokyky sekä tavoitehakuinen asenne elämään. Tulkintani mukaan autisminkirjon lasten yksinhuoltajilta ei puuttunut tätä ominaisuutta, mutta muut elämänalueet olivat liian raskaita energian ja vahvuuden riittämiseksi enää tälle pääoman kerryttämisen tasolle.
Kaiken kaikkiaan tutkimustulosteni perusteella autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla on siis suuria puutteita hyvinvoinnin kokemuksessaan. Nähdäkseni ihmisen perusluonne on kuitenkin eteenpäin pyrkivä ja näin ollen ihminen luo jatkuvasti jonkinlaisia tavoitteita joihin pyrkii, joko tietoisesti tai tiedostamatta. Autismin kirjon lapsen yksinhuoltajan elämä on vammaisen lapsen synnyttämisen ja eron myötä kokenut niin suuria perustarpeiden menetyksiä, että tavoitteet voivat tällaisessa elämäntilanteessa elävällä olla esimerkiksi vain riittävä uni, ruoka ja liikunta. Ihmisluonteen omaisesti tosin hyvinvoinnissaan jonkin tason saavutettuaan, ihminen luo itselle uuden tavoitteen ja lopulta voidaan päästä hyvin korkealle hyvinvoinnin kokemuksen tasolle.
Tähdellistä sosiaalityön tiedontuotannon kannalta on kuitenkin huomioida se, että yhteiskunta voi halutessaan tukea tässä haastavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten hyvinvointia paljon nykyistä paremmin keskittymällä siihen, että tukea annetaan riittävästi, oikea-aikaisesti ja pysyvyyttä ja jatkuvuutta painottaen.
Paula Huhtanen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan kokemuksia hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä”.
Lähteet
-
-
- Linna, Sirkka-Liisa. 2004: Laaja-alaiset kehityshäiriöt. Teoksessa: Moilanen, Irma & Räsänen, Eila & Tamminen, Tuula & Almqvist, Fredrik & Piha, Jorma & Kumpulainen, Kirsti (toim.) Lasten- ja nuorisopsykiatria. Helsinki: Duodecim, 289–298.
- Korpela, Raija 2004: Autismi. Teoksessa: Sillanpää, Matti & Herrgård, Eila & Iivanainen, Matti & Koivikko, Matti & Rantala, Heikki (toim.) Lasten neurologia. Helsinki, Duodecim, 200–212.
- Nylander Lena 2010: Autismin kirjo aikuisikäisillä – kysymyksiä ja vastauksia. Autismi- ja Aspergerliitto Ry. Vantaa, 19.
- 4. http://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/tilastoja/perheet/yksinhuoltajaperheet_suomessa/ 3.3.2017 klo 9:27
-
(19)
Sosiaalityöntekijät lastenpsykiatrialla
Kun lapsi sairastuu psyykkisesti, on lapsen perheen tilanne haavoittuva. Vanhemmat kokevat syyllisyyttä, epäonnistumista, jopa häpeää. Tällöin lapsi ja perhe tarvitsevat ammattilaisilta hyvää hoitoa ja hyvää kohtaamista.
Lastenpsykiatrialla työskennellään moniammatillisessa tiimissä. Tiimiin kuuluvat lastenpsykiatrian erikoislääkäri, psykologi, psyko-, puhe- ja toimintaterapeutti, fysioterapeutti, sosiaalityöntekijä, sairaanhoitajat ja sairaalakoulun erityisopettaja. Tavoitteena on auttaa lasta ja perhettä selviytymään arkielämässä sekä tukea lapsen kasvua ja kehitystä. (1.) Lastenpsykiatrian sosiaalityöntekijän tavoitteena on selvittää perheen rakennetta ja toimintaa sekä käsityksiä lapsen ongelmista (2). Perheen tilanteesta kartoitetaan perheen elinolosuhteet, elämäntilanteet sekä perheen terveys ja vuorovaikutussuhteet (3).
Pro gradu-tutkielmassani tarkastelin sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuutta lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä. Sosiaalityöntekijä työskentelee toimintaympäristössä, jossa vallitsee vahva lääketieteellinen lähestymistapa. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kokivat tiimityöskentelyn mielekkäänä työmuotona, koska asiantuntijat täydentävät osaamisellaan toisiaan. Tällöin lapsi ja perhe saavat monipuolista hoitoa. Tiimityössä myös työryhmän tuki koetiin tärkeänä, koska asioita ei tarvitse selvittää yksin.
Erityisosaajina
Sosiaalityöntekijät kokivat tuovansa tiimiin kokonaisvaltaista yhteiskuntatietteellistä näkemystä perheen tilanteeseen. He tarkastelevat asioita lapsen ja perheen tulokulmasta muiden ammattilaisten tarkastellessa syvemmin lapsen psyykettä. Sosiaalityöntekijät hallitsevat monimutkaisen palvelujärjestelmän; tiedon lasta ja perhettä hyödyntävistä tukimuodoista, sosiaalilainsäädännöstä sekä lastensuojelullisista kysymyksistä.
Sosiaalityöntekijöiden täytyy olla tietoisia yhteiskunnan tilanteesta ja yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista. Työskentelyssään he huomioivat yhteiskunnan rakenteelliset tekijät ja niiden vaikutukset perheiden hyvinvointiin. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kertoivat, että esimerkiksi perheitä kohdannut työttömyys, taloudellinen niukkuus tai perheen jäsenen sairastuminen vaikuttavat osaltaan perheiden hyvinvointiin. Tutkimuksessani sosiaalityöntekijät myös kohtasivat monenlaisia perhemalleja: samaa sukupuolta olevia pareja lapsineen sekä uusioperheitä.
Sosiaalityöntekijät kokivat, että vaikeissa tilanteissa olevien perheiden kohtaamisissa erityisesti kuulemisen taito, empaattisuus ja positiivisen palautteen antaminen ovat merkityksellisiä asioita. Tiimityössä tarvitaan avointa ja toisia ammattilaisia kunnioittavaa keskustelua. Tärkeintä yhteistyössä on, että eri asiantuntijat uskaltavat rohkeasti tuoda esiin omia näkökulmiaan. Asiantuntijoiden välinen hyvä ja avoin kommunikaatio mahdollistaa lapselle ja perheelle hyvän hoidon.
Koulutuksesta kokemukseen
Sosiaalityön koulutus antaa perustan asiantuntijana toimimiseen. Sosiaalityöntekijät kokivat, että koulutus antaa kyvyn katsoa perheen tilannetta kokonaisuutena. Lisäksi vankka palvelujärjestelmäosaaminen antaa tietoa sosiaaliturvasta, palvelujärjestelmistä ja tarvittavista laeista. Nämä osaltaan tekevät sosiaalityön asiantuntijuuden erityiseksi lastenpsykiatrialla. Sosiaalityöntekijät tarvitsevat lastenpsykiatrialla työskentelyyn myös lisäkoulutusta lapsen fyysisestä ja psyykkisestä kehityksestä sekä lastenpsykiatrisesta diagnostiikasta.
Työ- ja elämänkokemus antoivat sosiaalityöntekijöille rohkeutta työskentelyyn sekä välineitä käsitellä vaikeita tunteita ja tilanteita. Tilannetaju, empaattisuus ja kuuntelemisen taito koetiin vahvuuksina.
Tavoitteena on, yhdessä moniammatillisen tiimin kanssa, antaa lapselle ja hänen perheelleen parasta mahdollista hoitoa. Laaja-alainen perheen tilannekartoitus, tietous palvelujärjestelmistä sekä hyvä vuorovaikutus tiimin jäsenten ja asiakasperheen kanssa kuuluvat tärkeänä osana sosiaalityöntekijän työhön.
Lastenpsykiatrialla sosiaalityöntekijöiden ammatillinen osaaminen on tärkeä osa tiimityötä. Oman pro gradu- tutkielmani avulla haluan laajemmin tuoda esille heidän tekemäänsä arvokasta työtä.
Linnea Karhumaa
Lapin Yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuus lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä” 2017.
Lähteet
-
-
- Sosiaalityö lastenpsykiatrian alueella, monistetietopaketti. Painamaton.
- Sinkkonen, Jari 1999: Lastenpsykiatrinen diagnostiikka. Teoksessa Sinkkonen, Jari & Pihlaja, Päivi (Toim.): Ulos umpikujasta. WSOY – kirjapainoyksikkö. Porvoo, 167–186.
- Väänänen, Riitta 2013: Perheen rakenteen, dynamiikan ja arvojen merkitys lapsen psyykkiselle hyvinvoinnille. Väitöskirja. Kopijyvä. Kuopio.
-
(18)
Suomen kielen opetuksen merkitys turvapaikanhakijalle
Tilanne Suomessa oli syksyllä 2015 aikana monella tavalla ainutlaatuinen. Suomeen saapui huima määrä uusia maahanmuuttajia turvapaikanhakijoina (1).
Syksyllä 2015 perustettiin lyhyessä ajassa useita uusia vastaanottokeskuksia eri puolille maata samaan aikaan kun luonto oli valmistautumassa talvea varten, ilmat kylmenivät ja monet odottelivat jo ensilunta. Huolimatta siitä seesteisestä tunnelmasta minkä maan jäätyminen syksyisin yleensä meitä ympäröivässä luonnossa aiheuttaa, oli monessa vastaanottokeskuksessa käynnissä oma tiivis ja vinhasti pyörivä kuplansa, jonka sisällä hektinen arki hädin tuskin toimi kaikenlaisten puutteiden keskellä. Ihmisiä oli paljon ja tilat olivat ahtaita. Tuossa tilanteessa suomen kielen opetuksen alkamisella oli suuri merkitys, sillä se toi päiviin rakennetta ja antoi turvapaikanhakijoille toivoa niistä mahdollisuuksista, joita olivat tulleet uuteen maahan tavoittelemaan.
Pro gradu -tutkielmassani halusin päästä tarkemmin lähelle niitä merkityksiä ja kokemuksia, joita turvapaikanhakijat liittävät suomen kieleen, omaan äidinkieleensä ja kielitaitoon yleensä turvapaikkaprosessin ensivaiheissa. Olin kiinnostunut siitä, että mitkä ovat ne tarpeet, keinot ja mahdollisuudet, joita he yhdistävät kieleen ja uuden kielen oppimiseen?
Turvapaikanhakijat oleskelevat vastaanottokeskuksissa tai yksityismajoituksessa koko turvapaikkaprosessin ajan. Laki kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta (17.6.2011/746) sisältää pykälän (29§) työ- ja opintotoiminnasta. Asetuksen mukaan vastaanottokeskuksessa on järjestettävä työ- ja opintotoimintaa kansainvälistä suojelua hakevan ja tilapäistä suojelua saavan omatoimisuuden edistämiseksi. Työ- ja opintotoiminta tarkoittaa turvapaikanhakijan ja vastaanottokeskuksen laatimaa yhteistä toimintaohjelmaa, jonka mukaisesti turvapaikanhakija osallistuu esimerkiksi vastaanottokeskuksen siivoamiseen ja kunnostamiseen tai suomen, tai ruotsin kielen opiskeluun. Kieliopinnot ovat osa laissa säädettyä työ- ja opintotoimintaa ja niiden järjestäminen kuuluu vastaanottokeskukselle. Tarkoituksena on tukea turvapaikanhakijan itsenäisen elämän aloittamista sen jälkeen, jos hän saa luvan jäädä Suomeen (2).
Keräsin aineistoni pro gradu -tutkielmaani varten haastattelemalla vastaanottokeskuksessa asuvia afganistanilaisia turvapaikanhakijoita, jotka olivat aloittaneet suomen kielen opiskelun vastaanottokeskuksessa oleskelun aikana ja osallistuneet vastaanottokeskuksen työ- ja opintotoimintaan. Pisimpään Suomessa oleskelleista haastateltavistani olivat olleet Suomessa noin 9 kuukautta. Muut olivat tulleet noin 4-5 kuukautta sitten.
Kielitaito yhdistyi tässä tutkimuksessa valtaistumiseen. Valtakielen oppiminen mahdollistaa autonomisuuden. Autonomisuus ja sen saavuttaminen, voidaan nähdä valtaistumisen ydinajatuksena (3). Autonomisuus ja itsenäisyys liittyvät subjektiuden vahvistumiseen sekä hallinnan ja pystyvyyden tunteen kasvamiseen. Riippuvuuden ja riippumattomuuden, hallinnantunteen ja holhouksen ristiriidat punoutuvat jokaisen turvapaikanhakijan elämänkulkuun. Mahdollisuudet sosiaalisen muutokseen aikaansaamiseksi ovat rajoittuneet sekä sosiaalisesti että lainsäädännön kontrolloimana. Tällaisessa tilanteessa kielitaito voidaan ymmärtää subjektiuden vahvistumisen ja valtaistumisen liikkeelle panevana voimana.
Muutos kohti parempaa on valtaistumisen käsitteeseen yleisesti liitetty näkökulma. Turvapaikanhakijoiden kokemukset suomen kielen opiskelusta olivat pääosin positiivisia. Suomen kielen opiskelu nähtiin välineenä, jonka avulla kiinnittyä yhteiskuntaan ja oppia uuden maan kulttuuria, tapoja ja sääntöjä. Motivaatio suomen kielen opiskeluun kumpusi toiveesta saada aikaan muutos parempaan suuntaan omassa tilanteessa. Tärkeimpiä kielitaidon kautta tavoiteltavia asioita turvapaikanhakijoiden mielestä olivat status, tieto, turvallisuus ja sosiaaliset kontaktit. Kielitaito tuotti myös arvostusta ja aseman parantumista turvapaikanhakijan omassa sosiaalisessa elinpiirissä. Kaikilla haastateltavilla oli lisäksi suuri halu päästä osaksi suomalaista yhteiskuntaa suomen kielen oppimisen kautta. Suomalaista koulutusta kunnioitettiin ja halu opiskella oli korkea sekä miehillä että naisilla.
Puhuttaessa valtaistumisesta joudutaan väistämättä keskustelemaan myös vallan käsitteestä. Valta on monimuotoisesti jäsentyvien prosessien ja sosiaalisen kanssakäymisen seurauksena syntyvä tuote. Periaatteessa kukaan ei omista valtaa, mutta se on läsnä joka paikassa. Se on sosiaalisesti jaettu aktiivinen ilmiö, joka tulee näkyväksi ihmisten luomissa struktuureissa ja sovituissa normeissa. Sitä annetaan, se luovutetaan ja ansaitaan. Valta sisältää aina mahdollisuuden kontrolloida, rajoittaa ja asettaa erilaiset ihmiset ja ryhmät toisiaan vastaan (4).
Valta voidaan jaotella yhteiskunnan eri areenoilla ylivaltaan (power over), toimintavaltaan (power to) ja jaettuun valtaan (power with). Ylivalta on autoritääristä ja hierarkiaan liittyvää valtaa. Ylivalta on kaksinapainen, sillä sitä joko omistaa tai ei omista. Toimintavalta on hienovaraisempaa ja siihen liittyy mahdollisuus saada aikaan toivottu tulos joko suoraan tai välillisesti. Jaettu valta taas nähdään ylivallan haastajana, jossa valta saavutetaan yhteistoiminnan kautta (5). Yhteiskunnallisen vallan lisäksi on olemassa myös henkilökohtaista valtaa (personal power), joka tarkoittaa yksilön henkilökohtaista kykyä vaikuttaa omaan ympäristöönsä (6).
Kielitaito yhdistyi turvapaikanhakijoiden kertomuksissa vallan eri tasoihin. Kielitaito näkyi ylivallan (power over) välineenä käyttää totaalista valtaa ja tilanteissa, joissa turvapaikanhakijat toivoivat pääsevänsä osallisiksi jaetusta vallasta (power with). Turvapaikanhakijat kertoivat esimerkiksi siitä, miten kielitaitoa voidaan käyttää ylivallan työkaluna jonkin ryhmän alistamiseksi oman toimintavallan alaisuuteen. Toisaalta kielitaidon avulla voidaan myös luoda kontakteja. Kontaktit muihin ihmisiin mahdollistivat turvapaikanhakijoiden mielestä pääsyn jaetun vallan piiriin. Jaettu valta on ikään kuin ylivallan vastakohta ja tarkoittaa tasa-arvoista sosiaalista valtaa, eli valtaa toimia yhdessä muiden kanssa tasa-arvoisina kumppaneina (7).
Vallan tasoihin liitetään yleensä lisäksi suostutteluvalta (power to), mutta se ei tullut kovinkaan selvästi aineistossa esille. Ehkä tämä johtui siitä, että suostutteluvalta eli toimintatavalta liittyy niin tiukasti kielitaidon hallitsemiseen, eikä sitä voida käyttää sellaisen yksilön kohdalla, jolla tätä taitoa ei ole. Tai jos käytetäänkin, niin silloin joudutaan turvautumaan tulkin apuun. Voi olla myös, että suostutteluvalta liittyy enemmän viranomaisen toimintaan ja hänen pyrkimyksiinsä saada aikaan asiakkaan tilanteessa muutosta. Silloin se ei tule esille asiakkaan puheessa, vaan pikemminkin viranomaispuheessa. Suostutteluvallalla tarkoitettiin siis toimintavaltaa, jossa toivottua tulosta tavoitellaan suoraan tai välillisesti. Henkilökohtainen valta (personal power) taas nousi turvapaikanhakijoiden keskuudessa kielitaidon oppimisen kautta tavoiteltavaksi ja saavutettavaksi voimaantumisen muodoksi. Tulosten mukaan kielitaidolla oli myös ideologinen tehtävä. Kielitaito nähtiin nimittäin mahdollisuutena parantaa ei vain omaa elämää, mutta myös ympäristön tilaa ja muiden ihmisten elämää.
Sosiaalityön ympäristöissä kohdataan enenevissä määrin asiakkaita, joiden suomen kielen taito on puutteellinen tai, jotka eivät jaa viranomaisten kanssa lainkaan yhteistä kieltä. Kielitaitoon ja kielitaidottomuuteen on näissä tilanteissa hyvä muistaa kiinnittää huomiota. Sosiaalityöntekijän on tärkeä ymmärtää kielitaitoon liittyviä eri merkityksiä ja, että maahanmuuttoon, turvapaikkaprosesseihin, uuteen maahan ja kulttuuriin sopeutumiseen liittyy paljon eritasoisia tilanteita, joiden kaikkien alkujuuri näyttäisi palautuvan kielitaitoon. Kieli on hienovarainen vallankäytön väline ja avain niin moneen lukkoon, että sitä ei voida sivuuttaa kevyin perustein. Jos yhteistä kieltä ei asiakkaan kanssa löydy, olisi tärkeää tukeutua tulkkipalveluihin hyvin matalalla kynnyksellä.
Susanna Omori
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Melkein kaikki ongelmat ratkaistuu suomen kielellä – Kielitaito turvapaikanhakijan valtaistumisen väylänä”.
Lähteet
-
-
- Turvapaikanhakijoita saapui viimevuonna ennätysmäärä 2016: Sisäministeriö (2016). http://www.intermin.fi/fi/maahanmuutto/turvapaikanhakijat.
- Rontu, Kaisa & Ruunaniemi, Katja 2014: Vastaanottokeskusten opintotoiminnan suunnitelma. https://rednet.punainenristi.fi/node/27017
- Borodkina, Olga & Törrönen, Maritta & Samoylova, Valentina 2013: Empowerment as a current trend of social work in Russia. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering Social Work: Research and Practice. Palmenia Centre for Continuing Education. University of Helsinki, 22-35.
- Jan Fook 2002: Social Work, Critical Theory and Practice. London: SAGE Publications Ltd.
- Hokkanen 2009: Empowerment valtaistumisen ja voimaantumisen dialogina. Teoksessa Mäntysaari, Mikko & Pohjola, Anneli & Pösö, Tarja (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS- kustannus, 315-337.
- Neath, Jeanne & Schriner, Kay 2998: Power to people with disabilities: Empowerment issues in employment programming. Disability & Society 13 (2) 217-228.
- Neath & Schriner 1998, 218; Hokkanen 2009, 326.
-
(17)
Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit
Kannabiksen viihdekäyttö on sellainen asia, josta jokaisella on varmasti oma mielipiteensä. Nämä mielipiteet ovat jakautuneet lähinnä kahteen: puolesta tai vastaan. Koska halusin päästä niin sanotusti ilmiön taakse, pro gradu -tutkielmani käsittelee kannabiksen viihdekäytölle luotuja merkityksiä, ja näiden kautta kannabiksen viihdekäyttäjille rakentuvia identiteettejä. Kannabis on tällä hetkellä käytetyin laiton huume Suomessa (1), mikä tekee tutkielmasta ajankohtaisen. Aineistona toimii City-lehden Suuri huumeraportti ja sen kommenttiosio.
Huumeiden viihdekäyttö on vapaa-ajalla tapahtuvaa, hallinnassa olevaa huumeiden käyttämistä, jonka seuraukset koetaan lähinnä myönteisiksi (2). Tutkimuksessani näen viihdekäytön juuri tällä tavalla. Viihdekäytön yleistymiseen taas ovat vaikuttaneet esimerkiksi kansainvälinen klubikulttuuri, yksilönvapauden korostaminen, suorituskeskeisyyden lisääntyminen, huumeiden saatavuuden paraneminen sekä nuorten ja aikuisten ajatusmaailmojen välille kasvanut kuilu (3).
Kannabiksen viihdekäytön puolustajien rakentamat identiteetit antavat kannabiksen viihdekäyttäjistä positiivisen kuvan. Kelvollinen pössyttelijä on kuin kuka tahansa muukin niin sanotusti hyvä kansalainen siinä mielessä, että he ovat hyvin toimeentulevia ja tekevät osansa yhteiskunnan toimimisen eteen. Kannabiksen viihdekäyttäjä voi samalla kuitenkin tuntea erilaisuuden tunnetta sellaisiin ihmisiin verrattuna, jotka eivät ole viihdekäyttäjiä. Tällöin viihdekäyttäjälle rakentuu yhteiskuntakriittisen pössyttelijän identiteetti, sillä kannabiksen käyttö on maassamme laitonta, ja tämä voi aiheuttaa viihdekäyttäjissä kritiikkiä yhteiskuntaa, lakia ja lainsäätäjiä kohtaan.
1960-luvun hippiyteen yhdistin etenkin rauhaa ja rakkautta jakavan pössyttelijän, sillä molemmista löytyy samanlaisia piirteitä. Rakkaudella tarkoitetaan sitä, että jokaista elävää olentoa tulee rakastaa, ja rauha viittaa ihmisen sisäiseen mielentilaan, suvaitsevaisuuteen ja sopusointuun (4). Luonnon huomioiminen, rakkaus ja sisäisen maailman muutokset ovat myös joillekin nykyajan viihdekäyttäjistä tärkeitä kannabiksen käytön merkityksiä. Luonnon rakastaminen oli myös 1980-luvun Vihreälle liitolle tärkeää, josta myöhemmin muodostui nykyisinkin tuntemamme Vihreä puolue. Vihreän liiton juuret voidaan muiden 1970-80 lukujen uusien yhteiskunnallisten liikkeiden tavoin jäljittää yleiseen nuorisokulttuurin nousuun sekä hippiliikkeeseen (5). Tarkoitus ei ole yleistää, vaan kiinnittää huomio eri vuosikymmeninä tapahtuneiden asioiden ja ilmiöiden yhteyksiin ja herättää ihmisissä ajatuksia. Oikeuksiaan puolustava pössyttelijä vetoaa yksilön vapauteen tehdä omat valintansa elämässä, kunhan ne eivät aiheuta vahinkoa toisille ihmisille. Yksilön korostaminen ei liene koskaan ollut enemmän voimissaan kuin nyt, ja tähän viittaavaa retoriikkaa on nähtävissä selkeästi esimerkiksi poliittisten puolueidemme periaateohjelmissa – etenkin taas Vihreiden ja Vasemmiston.
Kannabiksen viihdekäytön vastustajien puheenvuoroista löydettävät identiteetit eivät taas anna kannabiksen viihdekäyttäjistä laisinkaan positiivista kuvaa. Heille rakentuvat nistin ja lainrikkojan identiteetit. Kannabiksen viihdekäyttäjä ei ole millään tavalla erilainen muista laittomien huumeiden käyttäjistä, ei edes riippuvaisista ongelmakäyttäjistä. Vastustajat pistävät kaikki huumeet samaan kategoriaan, joten myös huumeita käyttävät ihmiset niputetaan yhteen. Lainrikkojan identiteetti rakentuu sellaisten annettujen merkitysten kautta, jotka tekevät kannabiksen käytöstä rikollista toimintaa. Jossakin vaiheessa kannabiksen viihdekäyttäjästä saattaa tulla yhteiskunnallinen ongelma siinäkin mielessä, että vastustajat joutuvat verorahoistaan maksamaan heidän päihdehoitonsa.
Kannabiksen viihdekäyttäjissä tuntuu olevan tutkimuksen mukaan toisaalta elementtejä hippiliikkeestä, mutta samalla nykyajan yhteiskunnan etenkin yksilönvapauteen liittyvät arvot yhdistyvät tähän. Vaikka tarkoitus ei ole yleistää, on kuitenkin sosiaalityöntekijällekin hyödyllistä tietää mitä kannabiksen viihdekäytön taustalla saattaa mahdollisesti olla, sillä ilmiö tulee todennäköisesti vain kasvamaan.
Jenni Tuominen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan ”Hyvä, paha pössyttelijä – Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit”.
Lähteet
1. Partanen, Juha 2002: Huumeet maailmalla ja Suomessa. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka. Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 13-37.
2. Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Salasuo, Mikko 2004: Huumeet ajankuvana – huumeiden viihdekäytön kulttuurinen ilmeneminen Suomessa. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi.
3. Allaste, Airi-Alina 2006: Drug Cultures in Estonia – Contexts, Meanings and Patterns of Illicit Drug Use. Tallinn University Press. Tallinna, Viro; Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Parker, Howard & Aldrigde, Judith & Measham, Fiona 1998: Illegal leisure – the Normalization of Adolescent Recreational Drug Use. Routledge. Great Britain.
4. Tarvainen, Veikko 1993: 60-luvun kapina. Like. Helsinki.
5. Mickelson, Rauli 2015: Suomen puolueet. Vapauden ajasta maailmantuskaan. Vastapaino. Tampere.
(16)
Isyys eron jälkeen
Eroa ei tule nähdä pelkästään huonona asian lapsen elämässä. Vaikka vanhemmat eroavat toisistaan ja parisuhteesta, ero ei päätä vanhemmuutta. Ero muovaa kuitenkin arkea, rooleja ja suhteita. Suhde lapseen ja lapsen etu voivat nousta eron seurauksena vanhempien huomion keskiöön.
Tutkimuksessani isien kokemus isyydestä eron jälkeen oli alkuun hämmentävää ja hieman pelottavaa. Ero toi uudenlaista vastuunottamista. Isyys koettiin tärkeäksi ja isät halusivat olla lastensa elämässä aktiivisesti mukana. Isät kokivat, että jos yhteistyö lapsen äidin kanssa toimii, tapaamiset lapsen kanssa järjestyvät hyvin. Isät kokivat keskinäisen yhteistyön ja hyvän vuorovaikutuksen vahvistavan lapsen etua ja asemaa. Isät kokivat, että eron jälkeen keskinäistä puhetta ja keskustelua oli tullut enemmän lapsen ja hänen äidin kanssaan.
Kuka huolehtii, ettei vanhempiensa eron kokenut lapsi, joudu itse huolehtimaan oikeudestaan tavata isäänsä?
Vanhempien eron jälkeen lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa ja vanhemmilla velvollisuus huolehtia yhdessä lapsesta. Tutkimuksessani isät toivoivat lapsen tapaamisia enemmän. Toivettaan he eivät useinkaan rohjenneet esittää lapsen äidille tai viranomaiselle. Isät eivät he halunneet nostaa asiaa esille äidin kanssa, jotta sovitut tapaamiset eivät peruuntuisi. He eivät halunneet painostaa lastensa äitiä ja korostivat, että äidin ja lapsen hyvinvointi nivoutuvat kiinteästi toisiinsa.
Lastenvalvoja on tavallisesti ensimmäinen viranomainen keneen vanhemmat ottavat yhteyttä erotilanteessa. Ensimmäisellä tapaamisella vanhemmilla voi olla jo jonkinlainen suunnitelma, miten he aikovat huolehtia lapsesta. Lastenvalvojan rooli on tärkeä eroauttamistyössä, tästä syystä vanhempien ja lastenvalvojan ensitapaamiseen tulisikin varata riittävästi aikaa. Lastenvalvojan tehtävänä eroauttamisessa on nostaa lapsen asema keskiöön, sekä tarvittaessa neuvoa ja ohjata heitä muihin eroauttamispalveluihin.
”Turboahdettu tapaamisaikaa”
Tutkimuksessani isät kokivat, että heidän ja lasten väliset tapaamisajat olivat liian lyhyitä. He kokivat, että yhdellä tapaamiskerralla oli niin paljon tehtävää ja puhuttavaa, että aika ikään kuin loppui kesken. Isät eivät kuitenkaan halunneet, että tapaamistilanteet olisivat suoritustilanteita, vaan he pyrkivät luomaan niistä rentoja yhdessäolon hetkiä. Isät eivät halunneet kilpailua, siitä kumman luona lapsi viihtyy paremmin vaan isät halusivat elää tavallista lapsiperheen arkea lastensa kanssa.
Tutkimuksessani nousi esille, kuinka isät olisivat kaivanneet eron jälkeisiin ensitapaamisiin jonkinlaista valmennusta, ohjeistusta tai vertaistukea. ”Kukaan ei kertonut eikä valmistanut minua ensi tapaamiseen. Ilmassa oli paljon kysymysmerkkejä sekä molemmin puoleista jännitystä”.
Anita Tervo
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkielmaan: ”Tyhjäksi puserrua aikaa. Isä – lapsi suhde eron jälkeen”.
(15)
Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena
Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena Lastensuojelun edunvalvonnasta säädetään lastensuojelulain 22§:ssä. Pykälä on lapsen asioista vastaavaa sosiaalityöntekijää velvoittava, mutta vielä toistaiseksi huonosti tunnettu tai ainakin harvoin käytetty lapsen osallisuutta korostava lainkohta. Lapsilla ja nuorilla on kuitenkin hyvin positiivisia kokemuksia edunvalvontaprosesseista, joissa edunvalvoja on kulkenut lapsen rinnalla jopa useiden vuosien ajan.
Tieto edunvalvontamääräyksestä tulee lapselle ja nuorelle usein yllätyksenä, eikä heillä ole tietoa edes siitä, mitä edunvalvonta on, kuka sitä on hakenut ja miksi, kuka heidän edunvalvojansa on, mitä edunvalvoja tekee ja mitä edunvalvonta lapselle ja nuorelle merkitsee. Hyvin epäselvästä ja aikuisjohtoisesta lähtötilanteesta huolimatta edunvalvontaprosessi kokonaisuudessaan merkitsee lapselle ja nuorelle pysyvän, luottamuksellisen ja tärkeän ihmissuhteen syntymistä aivan vieraan aikuisen ihmisen kanssa.
”Ei ois tullu kuulluksi ilman edunvalvojaa”
Lastensuojeluprosessi ja etenkin siihen liittyvät erilaiset päätöksentekotilanteet näyttäytyvät lapselle ja nuorelle epäselviltä, osittain jopa kaoottisilta. Edes edunvalvojan mukana oleminen ei poista epämääräisyyden ja hallitsemattomuuden tunnetta lapsilta ja nuorilta. Lapsen ja nuoren osallistumisen mahdollisuudetkaan omassa asiassaan eivät ole itsestään selviä. Edunvalvoja pystyy kuitenkin omalla toiminnallaan tukemaan lasta oman mielipiteen muodostamisessa sekä huolehtimaan siitä, että lapsi ja nuori tulee kuulluksi joko suoraan tai edunvalvojansa kautta.
Edunvalvojan tehtävä on kaksijakoinen: hänen tulee tuoda esille lapsen ja nuoren mielipide häntä koskevassa päätöksenteossa, mutta muodostaa myös oma mielipiteensä siitä, mikä ratkaisu olisi lapsen edun mukainen. Tämä kaksoisrooli ei kuitenkaan heikennä lapsen ja nuoren sekä edunvalvojan välistä luottamusta. Tärkeintä on yhteinen keskustelu eri näkemyksistä molemminpuolisen ymmärryksen lisäämiseksi.
”No se niinku selvensi mulle niitä asioita”
Lapset ja nuoret kuvailevat edunvalvojaa sanoilla sanansaattaja, asioiden hoitaja ja kartalla olija. Sanansaattajan roolissa edunvalvojan tehtävänä on pitää esillä ja viedä eteenpäin lasten ja nuorten asioita ja mielipiteitä. Asioita hoitaessaan edunvalvojat esimerkiksi osallistuvat epävirallisiin kohtaamisiin ja arkisten asioiden hoitamiseen. Toiminta määräytyy pitkälti lasten ja nuorten tarpeiden ja toiveiden mukaan. Edunvalvoja on myös ”kartalla olija”, joka tuntee lapsen ja nuoren vuosien ajalta, luo häneen pysyvän, tärkeän ja luottamuksellisen ihmissuhteen, tietää ja tunnistaa lapsen ja nuoren tarpeet ja toiveet, puhuu lapsen puolesta ja vie hänen sanaansa eteenpäin viranomaisille ja muille lapsen asioissa työskenteleville ammattilaisille. Kartalla olija pystyy hoitamaan tehtäväänsä tapaamalla lasta ja nuorta säännöllisesti.
”Lähheinen ja luottamuksellinen suhde”
Edunvalvojan sekä lapsen ja nuoren välinen suhde rakentuu hitaasti kohtaamisten, keskusteluiden ja vapaan yhdessäolon kautta. Edunvalvontasuhteet ovat usein vuosien mittaisia, jolloin edunvalvojan pysyvyys sekä säännölliset tapaamiset ovat merkittäviä tekijöitä suhteen rakentumiselle. Huostaanotetuilla lapsilla on usein takanaan katkenneita ihmissuhteita, epävarmuutta ja menetyksiä. Edunvalvonta mahdollistaa lapselle ja nuorelle pysyvän ihmissuhteen edunvalvontamääräyksen ajaksi. Pysyvyyden lisäksi edunvalvojalla on todellisia, lakiin perustuvia mahdollisuuksia vaikuttaa lapsen ja nuoren lastensuojeluprosessiin ja sitä kautta heidän arkielämäänsä.
Jokaisella lapsella on lain suoma oikeus edunvalvojaan, mikäli edunvalvontamääräyksen kriteerit täyttyvät. Todellisuudessa edunvalvojan tarpeen arvioiminen ja hakeminen jää usein yksittäisen sosiaalityöntekijän vastuulle. Kiireellisimpien asioiden vuoksi edunvalvonnan hakemiseen liittyvä arviointi ja keskustelu lapsen kanssa voi helposti unohtua. Lapselle ja nuorelle tulisi kertoa edunvalvonnasta, jotta hän osaisi tarvittaessa myös itse vaatia edunvalvojan hakemista.
Edunvalvonnasta huolimatta lastensuojeluprosessia kokonaisuudessaan tulisi selkiyttää. Lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän tehtävänä on varmistua siitä, että asiakkaana oleva lapsi tai nuori on tietoinen omasta tilanteestaan ja siihen liittyvistä toimenpiteistä. Hänelle tulee myös perustellusti kertoa, keitä henkilöitä hänen asiassaan on mukana ja mitkä ovat heidän roolinsa. Lastensuojeluprosessin selkiyttämisen lähtökohtana on varmistaa, että lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä kohtaa asiakkaana olevia lapsia ja nuoria riittävän usein oppiakseen tuntemaan heidät ja heidän tarpeensa.
Myös edunvalvontatyöskentelyä voidaan kehittää entistä lapsilähtöisemmäksi. Vaikka lapset ja nuoret kokevat edunvalvonnan toimivana ja tärkeänä toimintana, edunvalvojat eivät ole voineet työskentelyllään poistaa lapsilta lastensuojeluprosessiin liittyvää epäselvyyttä. Edunvalvojan tulisi vielä selkeämmin kertoa lapselle ja nuorelle lastensuojeluprosessin vaiheista ja niihin vaikuttavista tekijöistä. Edunvalvojan tulee myös huolehtia siitä, että aikuisjohtoisissa tilanteissa asiat käsitellään lapsen kielellä selkeästi ja ymmärrettävästi.
Pilvikki Harju
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Meillä tuli semmonen hyvä suhde. Lasten ja nuorten kokemuksia lastensuojelun edunvalvonnasta”.
(14)
Päihdeäiti haluaa rakastaa lapsensa ehjäksi
”Sillai käyny läpi oman lapsuuden surua siitä, ett ei oo ite voinu olla lapsi…Lähinnä ne päihteet on ollu mulle semmonen selviytymiskeino jotenki..”
Erilaiset käyttäytymis- ja käsitysmallit siirtyvät sukupolvelta toiselle ja päihdeongelmat aiheuttavat tutkimusten mukaan tähän erityisen riskin (1). Tutkimukseni tarkoitus oli kuvata haastateltujen äitien näkemyksiä siitä, kuinka heidän oma päihteiden käyttönsä oli vaikuttanut heidän lastensa elämään. Tarinaan hiipi kuitenkin kuin huomaamatta sivujuonne. Äitien tarinoissa tuli kuuluviin, kuinka heidän vanhempiensa päihteiden käyttö äitien omassa lapsuudessa oli vaikuttanut siihen, millaiseksi heidän elämänsä oli muodostunut. Tämän juonipolun osuus korostui osaltaan myös metodologisten valintojeni vuoksi; narratiivisuus tutkimusotteena nosti äitien omat tarinat lapsista tuotettujen tarinoiden rinnalle. Myös näistä äideistä tuli näkyviin lapsi, jonka elämään vanhemman päihteiden käyttö oli jättänyt jälkensä.
Jokaisen päihdeongelmaisen äidin tilanne on omanlainen, joten stereotypioiden luominen päihdeäideistä voi olla kyseenalaista. Tärkeä on kuitenkin ymmärtää mistä lähtökohdista päihdeäidit usein vanhemmuuttaan rakentavat. He ovat poikkeuksellisen usein kokeneet omassa lapsuuden-perheessään vaikeuksia ja turvattomuutta. (2). Tämä korostui myös kuulemissani äitien tarinoissa. Osalla tutkimukseni äideistä oli lapsuudenkokemuksena myös seksuaalista hyväksikäyttöä tai väkivaltaa. Lapsena kaltoinkohdeltu ei ehkä aikuisena kykene luomaan turvallista kiintymyssuhdetta omiin lapsiinsa. Tämä lisää taas riskiä oman lapsen kaltoinkohtelulle ja ongelmien siirtymiselle seuraavaan sukupolveen. (3).
Päihteilevällä äidillä ei itsellään ole useinkaan ollut minkäänlaista äidin mallia. Siksi hän voi olla kuin imuri, imeä kaikesta vähän yrittäen olla kaikin tavoin kuvittelemansa ihanneäidin mukainen. Hän haluaisi olla pullantuoksuinen äiti, mutta hänellä ei ole keinoja toteuttaa sitä. Elämä on ennemminkin selviytymistaistelu. Päihdeäidit joutuvatkin usein turvautumaan oman lapsuuden taustansa ja omien hoivakokemustensa vuoksi puutteellisiin vanhemmuuden keinoihin (2).
Kiistatonta on, että vanhemman päihteiden käytön haitat lapselle ovat usein pitkäaikaisia. Lapsen varhaiset kokemukset voivat vaikuttaa hänen biologiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen kehitykseensä kriittisellä tavalla. (1). Tarinoissaan äidit näkivät äitiydessään kuitenkin myös hyvää. He rakastivat lapsiaan äärettömästi ja antoivat lapsille rakkautta ja läheisyyttä, syliä, halauksia ja pusuja.
Vaikea menneisyys jättää vanhemmuuteen särönsä, mutta äidin hakiessa apua ja asettuessa menneisyyden ja vuorovaikutuksen työstämiseen, hän voi löytää itsestään uusia äitiyden puolia ja sitä myötä uudenlaisen tavan olla lapsen kanssa (4). Äidin raitistuminen toi tarinoissa lasten elämään pysyvyyttä ja äidit olivat eri tavoin lapsilleen läsnä kuin aiemmin. Päihteettömyyden myötä äideillä oli mahdollisuus alkaa pohtimaan ja käsittelemään kipeitä asioita, eheyttämään myös itseään.
”Vaikka päihdeongelmaisen äidin rakkaus ei ole vastuullista, mutta se on rakkautta. Ei oo vastuullista vanhemmuutta, mutta rakkaus on olemassa ja se on sille lapselle tärkeätä. Ett vaikka äiti ei asu mun kanssa, niin se rakastaa minua, se pitää ehjänä sen lapsen.
Katja Salminen-Lahtinen
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Rakkaus pitää ehjänä? Äitiys ja päihteet – äitien narratiiveja lastensa elämästä”.
Lähteet
Holmila, Marja & Bardy Marjatta & Kouvonen Petra 2008: Lapsuus päihdeperheessä ja kielteisen sosiaalisen perimän voittaminen. Yhteiskuntapolitiikka 73 (4) , 421-432. (1)
Savonlahti, Elina & Pajulo, Marjukka & Piha, Jorma 2003: Päihdeäidit, vauvat ja varhainen vuorovaikutus. Teoksessa Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko & Tamminen, Tuula (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki. 327–337. (2)
Mennen, Ferol E. & O’Keefe, Maura 2005: Informed decisions in child welfare: The use of attacment theory. Children and Youth Services Review (27), 577-593. http://ac.els-cdn.com/S0190740904002440/1-s2.0-S0190740904002440-main.pdf?_tid=117b9aea-c753-11e5-982c-00000aab0f27&acdnat=1454159709_ca291e7cedba8c7d3286e696515903d5. (3)
Siltala, Pirkko 2003: Traumatisoitunut vanhemmuus ja varhainen vuorovaikutus.Teoksessa
Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko & Tamminen, Tuula (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki.268-282. (4)
(13)
Terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus
”…niin tuossahan tuo istuu ja jutellaan ongelmista, niin kuin sellaisista mitä on tapahtunut ja sun muuta, se lisää ymmärrystä” Asiakkaan käsitys terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuudesta.
Pro gradu –tutkielmani käsittelee terveyssosiaalityön asiantuntijuutta, jota tehdään terveydenhuollon organisaatiossa. Erään työntekijän kuvaus: ”Monesti tarvitaan tietoa toimeentulosta ja sosiaalityöntekijä tietää niistä parhaiten, joo ne sillai niin kuin ohjaa ja neuvoo. Ne tietää myös asumiseen liittyvistä tuista. Monet asiakkaat ovat veloissa ja tarvitsevat apua myös velkojen hoitoon. Sosiaalityöntekijä voi auttaa tällaisissakin asioissa.”
Mitä terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus on asiakastyöskentelyssä?
Terveyssosiaalityöntekijän työ käsittää terveyden ja sosiaalisuuden edistämistä ja ylläpitämistä. Kokonaisvaltainen näkemys sairaudesta ja sen vaikutuksista sosiaalisuuteen ovat terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuuden keskiössä. (1). Terveyssosiaalityön asiantuntijuus edellyttää: hyviä vuorovaikutustaitoja, voimaannuttavaa työotetta, neuvontaa ja ohjausta psykososiaalisen työotteen lisäksi.
Vuorovaikutus on kohtaamista, jossa osallistujat tuottavat ja jakavat sekä tulkitsevat merkityksiä yhdessä. Hyvään vuorovaikutukseen päästään kuuntelemisen taidolla, tunnetaidoilla ja kyvyllä ymmärtää eri-ikäisten asiakkaiden todellisuutta. Hyvä vuorovaikutus sisältää kyvyn antaa tukea, ylläpitää keskustelua ja reflektoida kuulemaansa. Psykososiaalisella lähestymistavalla haetaan syvällisempää ymmärrystä asiakkaan ajattelusta, tunteista ja hänen toiminnastaan. Tällä pyritään muutoksen aikaansaamiseen asiakkaan elämässä. Neuvonnalla ja ohjauksella pyritään saattamaan asiakas oikeiden palveluiden ja tukien piiriin.
Mitä on terveyssosiaalityöntekijän moniasiantuntijuus?
Moniasiantuntijuus terveyssosiaalityössä käsittää työryhmä- ja verkostotyöskentelyn sosiaaliturva- ja lainsäädäntöasiantuntijuuden, työ kehittämisen ja haasteet. Terveyssosiaalityöntekijä tarvitsee laajan tietopohjan lainsäädännöstä, sosiaalipalveluista ja sosiaaliturvasta. Terveyssosiaalityöntekijä työskentelee usein moniammatillisissa työryhmissä asiakkaiden verkoston kanssa, johon kuuluvat perhe, lähipiiri ja viranomaiset. Työn kehittämisessä ja haasteiden voittamisessa painotetaan terveyssosiaalityön asiantuntijuuden esille tuomista muille ammattiryhmille ja hallinnolle.
Katri Herala
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan ”Ne etsivät ratkaisuja yhdessä asiakkaan kanssa.” Terveyssosiaalityön asiantuntijuutta määrittämässä.
Lähteet
-
-
- Lindén, Mirja 1999: Terveydenhuollon sosiaalityö moniammatillisessa toimintaympäristössä. Sosiaali- ja terveysalan kehittämiskeskus. Raportteja 234. Helsinki: Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus.
-
(12)
Vuorovaikutus vaikuttaa – Rikoksia tehneiden tukeminen rikoksista irrottautumisen prosessissa
”Mä olin vapautunut muovipussin kanssa” –toteamus on käytännössä monelle totta. Vankeudesta vapautumisen vaiheessa yksilö on uuden edessä halutessaan suunnistaa rikoksettomaan elämään.
Rikoksista irrottautuminen on monisyinen prosessi, johon vaikuttavat useat eri tekijät. Siinä yksilön saamalla vuorovaikutuksellisella tuella on keskeinen merkitys. Erityisen riskialttiissa tilanteessa ovat tuomion suorittamisen jälkeen vapautumisen vaiheessa he, joilla ei ole rikoksista irrottautumista tukevaa omaa sosiaalista verkostoa.
Rikoksia tehneiden elämänhistoriassa on usein monenlaisia kasautuneita huono-osaisuuteen liittyviä tekijöitä ja rikolliseen käyttäytymiseen johtaneet kehityskulut ovat alkaneet jo varhain. (Timonen 2009, 3-4, 55-89. Blomster & Muiluvuori 2011, 148-150. Elonheimo 2010, 51-52, 56-57). Yksilön toimintaan vaikuttavat sekä yksilölliset tekijät että sosiaaliset tekijät laajemmin aina yhteiskunnan rakenteisiin saakka. Syrjäytymisen kehästä ulospääseminen ei ole helppoa rikoksista saadun tuomion suorittamisen jälkeen (Kyngäs 2000, 15, 38, 41-45. 230-231, 234, 240).
Leimasta eroon ja eteenpäin
Rikollisen leimaa on vaikea karistaa. Rikoksista irrottautumiseen liittyy vaihe, jossa rikoksentekijä luo uudestaan identiteettiään. Tälle vaiheelle on ominaista, että rikostaustan omaava alkaa mieltämään itsensä ei-rikoksentekijänä. (Viikki-Ripatti 2011, 198-200.) Ei-rikolliseen elämäntapaan liittyvän identiteetin uudelleen prosessoinnin vaiheessa on tukea antava, arvostava ja välittävä vuorovaikutus keskeistä. Ilman sitä rikoksista irrottautuminen voi vaikeutua.
”Sit kun oon saanut oikeen avun, oon saanut elämästä kiinni”
Näin totesi eräs opinnäytetyöhöni haastattelema rikostaustan omaava henkilö. Mitä tämä apu sitten on? Tutkimuksessani, jossa haastattelin ryhmähaastattelumenetelmin 13 rikostaustan omaavaa, tuli esille, että keskeistä rikoksista irrottautumisen tukemisessa on paitsi kuntoutumiseen tähtäävien tukitoimien mahdollistaminen, niin myös ennen kaikkea se, että yksilö kohdataan arvostavasti, välittävästi ja yksilöllisesti. Hyvä vuorovaikutus sosiaalityöntekijän kanssa edistää rikoksista irrottautumista. Sosiaalityön vaikuttavuutta edistää kasvokkain tapahtuva hyväksi koettu vuorovaikutus. Yhteiskunta- ja sosiaalieettisesti tarkasteltuna onkin tärkeää, etteivät taloudelliset leikkaukset kohdistu sosiaalityön käytäntöön siten, että rikostaustan omaavat joutuvat pääasiassa asioimaan kirjallisesti sosiaalitoimessa. Monilla rikoksia tehneillä on ollut jo lapsuudesta saakka elämänhallinnan vaikeuksia ja terveydellisiä haasteita. Tällöin kuntouttavan sosiaalityön merkitys korostuu aikuisuudessa. Parhaimmillaan sitä toteutetaan suunnitelmallisesti ja pitkäjänteisesti.
Rikoksiin ajautuminen on prosessi, johon vaikuttavat monet eri tekijät
Usein tähän liittyvät prosessit ovat alkaneet jo lapsuudessa, jolloin on tärkeää kiinnittää huomiota myös ennaltaehkäisevään työhön ja varhaiseen tukeen.
”Pitäis olla niin, että jauhetaan yhteistä taikinaa, eikä niin, että jokainen jauhaa omaa taikinaansa.”
Rikoksista irrottautumisen tukemisessa yhteistyö eri viranomaisten kesken on tärkeää, kuten edellä oleva opinnäytetyötutkimukseni lainauksessa todetaan. Osallisuuden edistämisessä ja syrjäytymisen kehästä ulospääsemisessä on jokainen kohtaaminen merkityksellistä. Tämä haastaa paitsi sosiaalityöntekijät, niin myös jokaisen kanssakulkijan ottamaan mukaan jo tuomionsa kärsineet.
Rikoksista irrottautumisen prosessissa yksilö koittaa etsiä uutta paikkaa yhteiskunnan systeemissä. Monesti kiinnittyminen siihen voi olla haasteellista. Siihen vaikuttaa rikostaustan omaavan yksilöllisyys sekä sosiaaliset ja yhteiskunnalliset tekijät. Koska rikostaustan omaavalla on usein rankka psykososiaalinen historia ja elämänhallinnan vaikeuksia, korostuu vuorovaikutuksen merkitys.
Camilla Sundell
Lapin yliopisto
(11)
Verkosta tukea pienten lasten äideille
Internetin avulla ihmisten on helppo kohdata toisiaan ja olla vuorovaikutuksessa keskenään. Erityisesti pienten lasten äidit ovat ottaneet erilaiset verkkoyhteisöt omaksi kanavakseen, jossa he jakavat kokemuksiaan ja saavat tukea vertaisiltaan. Verkkoon onkin syntynyt lukuisia äitien omia nettiyhteisöjä, kuten keskustelufoorumit sekä viime vuosina suureen suosioon nousseet äitiysblogit.
Joillekin äideille internet on ainoa paikka, jossa heillä on mahdollisuus tavata muita äitejä. Verkkoyhteisöt ovatkin muodostuneet kaikille avoimiksi vertaisryhmiksi. Julkisilla palveluilla olisi mahdollisuus tarjota samantyyppisiä yhteisöllisiä ryhmiä myös suljetummassa muodossa. Verkkovälitteisyyttä ei ole juurikaan hyödynnetty perheille suunnattujen hyvinvointipalveluiden toteuttamisessa.
Tällaisille palveluille selkeästi olisi tilausta. Äideillä on tarve tuoda esille omaa äitiyttään ja samalla saada muiden hyväksyntää. Neuvola ei kuitenkaan enää automaattisesti järjestä äitiryhmiä, joten verkostoituminen ja tuen saaminen muilta äideiltä ei ole itsestään selvää.
Pikkulapsiarki on äideille hyvin raskasta, mutta siitä selviämistä tuntuu helpottavan mahdollisuus keskustella ja jakaa omia kokemuksiaan samassa elämäntilanteessa olevien kanssa. Toisten äitien kokemusten kautta he ymmärtävät, että muutkin käyvät läpi samanlaisia tilanteita, eivätkä he suinkaan ole yksin omien kokemustensa tai ajatustensa kanssa.
Neuvolan toiminta ei äitien mielestä ole myöskään riittävän yhteisöllistä eikä se tarjoa nopeaa apua päivittäisiin tai yllättäviin tilanteisiin. Äitien verkkoyhteisöissä sen sijaan vallitsee vahva yhteisöllisyys ja me-henki. Äidit kannustavat toisiaan ja kantavat huolta toistensa elämäntilanteista ja jaksamisesta. He jakavat mielellään omia kokemuksiaan auttaakseen muita. Lisäksi verkkoyhteisöissä tukea ja neuvoja on saatavilla hyvin nopeasti. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta yhteisöstä on Facebookiin perustetut paikkakuntakohtaiset Hätäkahvit – nimellä toimivat ryhmät, joissa äidit voivat pyytää toisiltaan nopeaa käytännön apua.
Miten verkkoa voitaisiin hyödyntää hyvinvointipalveluissa? Esimerkiksi neuvolan tai lastensuojelun palvelujen oheen voidaan luoda toimintaa, joka tarjoaa äideille mahdollisuuden osallistua vertaisryhmään verkon välityksellä. Tällaisessa ryhmässä äidit voivat tutustua samassa elämäntilanteissa oleviin vertaisiin ja jakaa omia kokemuksiaan luottamuksellisessa ympäristössä ja näin saada sosiaalista tukea. Verkkovälitteisissä ryhmissä äidit voisivat saada apua ja tukea vuorokaudenajasta riippumatta, toisin kuin julkisen sektorin palveluissa yleensä. Verkkovälitteisten palvelujen avulla myös palvelujen saatavuus erityisesti harvaan asutuilla alueilla paranisi.
Internetin potentiaali tulisi nykyistä paremmin huomioida perheille suunnattujen palveluiden kehittämisessä. Palvelujärjestelmän tehtävänä on kehittää sellaisia verkkopalveluja, jotka vastaavat asiakkaiden tarpeisiin ja joiden käyttö on helppoa hektisessä pikkulapsiperheen arjessa.
Pauliina Posio
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan ”Sosiaalista tukea? Verkkoympäristöt pienten lasten äitien arjen tukena”.
(10)
Parisuhdeväkivallan vaietut kokijat
Mies ei voi kokea parisuhdeväkivaltaa? Henkinen väkivalta ei ole väkivaltaa? Tutkimuksemme kumosi vahvasti kyseiset väitteet.
Miehen kokema väkivalta on yhteiskunnassamme valtava tabu. Keskustelu menee helposti siihen, että puhuessamme miesten kokemasta väkivallasta, vähättelisimme jotenkin naisten kokemaa parisuhdeväkivaltaa. Asia ei tietenkään ole näin. Miesten kokemaa parisuhdeväkivaltaa pitää tuoda ihmisten tietoisuuteen, sillä se on yhteiskunnassamme vaiettu aihe.
Miehet itsekin mielellään vähättelevät kokemaansa parisuhdeväkivaltaa ja eivät hae siihen apua. Avun hakeminen on heille haastavaa ja itse väkivaltaongelmaa ei välttämättä edes tiedosteta ja jos tiedostetaan, niin miehet ajattelevat omassa mielessään, että miehen on kestettävä kipua. Kipua miehet mieluummin kestävätkin kuin aiheesta puhumisen häpeän. Tutkimuksemme perusteella sukupuoliroolit vaikuttavat miehillä erittäin voimakkaasti väkivaltaan suhtautumiseen sekä siihen, että apua ei haeta. Tutkimuksemme miehet kantoivat pitkään syyllisyyttä suhteen ongelmista ja sen päättymisestä.
Väkivallan muodot ja seuraukset
Miehet kokevat erityyppisiä väkivallan muotoja. Henkinen väkivalta haavoittaa uhriaan voimakkaasti. Tyypillistä on, että eri väkivallan muodot ovat yhteydessä toisiinsa. Miehet kokevat kontrollointia, mitätöintiä, manipulointia, uhkailua ja kiristämistä, taloudellista väkivaltaa sekä rajua fyysistä väkivaltaa.
Parisuhdeväkivallalla on pitkäaikaisia vaikutuksia miehiin. Miehet kokevat ahdistusta ja epätoivoa sekä häpeää koetusta väkivallasta. Erityisesti sillä on vaikutusta miesten itsetuntoon. Miehillä esiintyy univaikeuksia ja masennusoireita sekä poissaoloja töistä ja koulusta. Koettu väkivalta vaikuttaa miehiin siis hyvin kokonaisvaltaisesti.
Palveluiden kehittäminen
Miesten on hyvin vaikeaa hakea apua, sillä he jo etukäteen kokevat, ettei heidän parisuhdeväkivallan kokemuksiaan osata kohdata palvelujärjestelmässä. Tutkimuksemme perusteella miehet tarvitsevat ymmärtävää ja kärsivällistä kuuntelijaa. Ammattilaista, joka ikään kuin vahvistaa miesten kokemukset todeksi ja että heillä on oikeus tuntea kuten he tuntevat ja saada apua parisuhdeväkivaltaan. Toisaalta tarvitaan jämäkkyyttä, patistusta tilanteen etenemiseksi sekä konkreettisia neuvoja.
Palvelujärjestelmää tulee kehittää niin, että miehillä on helpompi hakeutua niiden piiriin. Jotta työskentely onnistuu parisuhdeväkivaltaa kokeneen miehen kanssa, ensimmäinen tapaaminen väkivaltapalveluiden työntekijän kanssa on merkittävä, sillä se ratkaisee palveluissa pysymisen ja on ensimmäinen askel miehen toipumiseen väkivaltaisesta suhteesta.
Miesten kokemasta parisuhdeväkivallasta pitää ehdottomasti keskustella julkisuudessa enemmän! Tutkimuksemme miehet toivoivat erityisesti tätä, sillä miehet tarvitsevat muiden samassa tilanteessa olevien miesten kokemustietoa aiheesta. Sitä, että he eivät ole jotain outoja poikkeustapauksia, vaan on muitakin parisuhdeväkivaltaa kokeneita miehiä. Näin miehet voivat päästä eroon syyllisyyden ja epäonnistumisen kokemuksistaan ja hakeutua väkivaltapalveluihin ilman henkistä painolastia. Väkivaltapalveluiden ”markkinointiin” tulee jatkossa panostaa niin, että niissä otetaan selkeästi huomioon MYÖS miehet väkivallan kokijoina, eikä vain tekijöinä!
Reeta Laitinen
Suvi Orislahti
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Kuopassa – Miesten kokemuksia parisuhdeväkivallasta”.
(9)
Parisuhdeväkivallan vaiettu salaisuus
Väkivallan tekijä pystyy käyttämään vallan elementtinä väkivallan salattavuutta. Naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa esiintyy vieläkin yhteiskunnassamme, vaikka olemme hyvinvointivaltio, jossa korostetaan miesten ja naisten tasa- arvoa sekä molemmilla olevia yhtäläisiä ihmisoikeuksia. Miten yhteiskuntamme ja siellä olevat ihmiset suhtautuvat parisuhdeväkivaltaan? Käytän lähdeaineistona mediassa esillä olevia kirjoituksia parisuhdeväkivallasta.
Väkivalta vaikuttaa sen kokijaan, sekä koko perheeseen. Se voi raaimmillaan johtaa puolison ja/ tai myös lasten kuolemaan! Perhesurmat olivat puheenaiheena mediassa muutama vuosi sitten ja osassa niissä syynä oli, että puoliso surmasi perheensä, koska nainen halusi erota miehestään. Puoliso menettää eron myötä valta- asemansa suhteessa naiseen. Sisäasianministeri Päivi Räsänen kertoi Terveyden ja hyvinvointilaitoksen tekemästä selvityksestä, jonka mukaan viranomaisten välisen yhteistyön lisäämisellä voitaisiin paremmin tunnistaa ja puuttua perheessä vallitsevaan väkivaltaan. Asenteita muuttamalla voitaisiin tarjota perheelle enemmän apua eikä vain välttämättömiä toimenpiteitä. Ilman tätä väkivallan kierrettä on vaikea katkaista.
Nainen voidaan leimata parisuhdeväkivallan aiheuttajaksi. Asenteet ovat syvällä yhteiskunnassamme, jotka muodostuvat jo lapsuudessa. Voidaan ajatellaan, että nainen voi omalla käyttäytymisellään vaikuttaa väkivallan syntymiseen. Parisuhdeväkivallassa myös mies syyllistää naista käyttämästään väkivallasta. Nainen uskoo lopulta omaan syyllisyyteensä ja alkaa tämän syyllisyyden, häpeän ja väkivallan pelon johdosta peitellä tai kaunistella kokemaansa väkivaltaa itselle ja muille sekä puolustella sen tekijää. Nainen haluaa onnistua omassa roolissaan puolisona, äitinä ja kodista huolehtijana sekä saavuttaa hyvän parisuhteen. Se tarkoittaa kulissien ylläpitämistä onnellisesta parisuhteesta, jonka väkivallasta puhuminen rikkoo.
Parisuhdeväkivalta voi jatkua perheen kodissa vuosikausiakin ilman, että kukaan huomaa naisen hätää. Tällöin nainen jää yksin asian kanssa ja se mahdollistaa väkivallan jatkumisen ja pahenemisen. Mies voi eristää naisen muista ihmisistä ja estää naisen avun hakemisen. Nainen voi myös tottua miehen käyttämään väkivaltaan ajan kuluessa, jolloin se normalisoituu osaksi parisuhdetta. Parisuhdeväkivalta voi myös jatkua jos nainen ei osaa tunnistaa kohtaamansa väkivaltaa väkivallaksi, kuten henkistä väkivaltaa. Parisuhdeväkivaltaa koskevan tiedon lisäämisellä voitaisiin helpottaa väkivallan tunnistettavuutta.
Viranomaisten asenteet voivat vaikuttaa parisuhdeväkivallasta puhumiseen ja avun hakemiseen. Nainen voi kokea, että hän ei saa tarvittavaa apua viranomaisten taholta tai hänen kertomuksensa joutuu arviointiin ja jopa hänen syyllistämiseensä. Tämän johdosta naiset eivät mielellään kerro kokemastaan väkivallasta. Väkivaltaisesta parisuhteesta lähteminen on vaikea prosessi, joka ei tapahdu hetkessä. Viranomaisia tulisi kouluttaa enemmän aiheen sensitiivisyydestä ja siitä miten he ottavat puheeksi parisuhdeväkivallan, jos he epäilevät naisen kärsivän siitä. Naista tulee myös osata ohjata eri auttamisjärjestelmien piiriin, jotta nainen ei jää yksin ja hänen väkivaltaisesta parisuhteesta irrottautuminen voisi tapahtua mahdollisimmin pian.
Parisuhdeväkivallan salattavuutta voidaan rikkoa siitä puhumalla, sekä sen syiden ja seurausten esiintuomisella. Mielestäni ihmisten tulisi rohkaistua puhumaan väkivallasta suoraan aina sitä epäiltäessä. Asenteiden pitää muuttua ja parisuhdeväkivalta tulee tuomita ja syyllistää sen tekijä! Naisen ei tule tuntea syyllisyyttä ja häpeää sen julkituomisesta vaan häntä tulee kannustaa kertomaan kokemuksistaan, jotta parisuhdeväkivalta tulee ilmi ja siihen voidaan puuttua viranomaisten tai lähipiirin toimesta,
Maarit Karvo
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Yhteensidotut – Parisuhdeväkivallan kiinnipitävä voima”.
(8)
Nuorisotyön ytimessä – Neiossa nuori kohdataan
Nuorisotakuun ja –politiikan ja nuorten todellisuuden kohtaamattomuus on aika ajoin nostettu esille, ja hyvästä syystä. (1) Nuorisotyöltä vaaditaan tulostavoitteellisuutta kuin pörssiyhtiöltä ikään, ja onnistumisen mittareiksi huolitaan nuoret, jotka on saatu pois työttömyys- ja kouluttautumattomuustilastoja rumentamasta.
Yhteisöllisyyden ja osallisuuden käsitteet vilisevät koulutuspoliittisissa teksteissä ja poliitikkojen puheissa taikasanojen tavoin syrjäytymistä poistavina tekijöinä, mutta talouden pyörissä ne ovat hioutuneet sanahelinäksi. Nuori nähdään kapeiden linssien läpi tulevaisuuden työntekijänä, osallisuus työelämään kiinnittymisenä ja yhteisöllisyys työ- ja opiskelupaikoilla automaattisesti syntyvänä liittymisen jälkituotteena. (2)
Todellisuus on muuta. Nuoren tie koulusta alan opintoihin ja töihin ei läheskään aina etene suoraviivaisesti, sillä nuori tarvitsee tilaa kokeilla erilaisia polkuja ja yhteisöjä sekä tulla kuulluksi ja hyväksytyksi. Resurssien kiristyksen myötä nuorisotyöstä uhkaa karsiutua pois sen ydin: sosiaalinen kasvatustyö, joka perustuu nuoren ja luotettavan aikuisen kohtaamiseen. (3)
Kunnat pyrkivät eroon seinistä nuorisotyön ympärillä, toisin sanoen tehostamaan tilojen käyttöä ja jalkauttamaan nuorisotyöntekijöitä sinne, missä nuoret liikkuvat. Olen kuitenkin vakuuttunut, että nuoria luokseen kutsuvalla tilatyöllä on merkittävä rooli aidon yhteisöllisyyden ja osallisuuden rakentumisessa. Sain etnografisen tutkielmani kautta tutustua Raha-automaattiyhdistyksen sekä Rovaniemen kaupungin tukemaan nuorisotyöhön Neiot – Tyttöjen Talolla, jossa yhteisöllisyys ja osallisuus saavat rakennuspalikoita talon kulttuurista sekä tyttöjen ja aikuisten välisestä vuorovaikutuksesta.
Fyysisesti koulu- ja muista instituutioista erillään seisovassa Tyttöjen Talossa ei vallitse valmiita nuorten välisiä hierarkioita. (4) Sen kodinomainen tunnelma, tasa-arvoinen tilatoteutus sekä tyttöjen tarpeiden mukaan muuttuvat tilat mahdollistavat yhteisöllisyyden ilman koulusta tai muista insituutioista saatuja sosiaalisia leimoja, kuten epäsuosittu tai syrjäytynyt. Kiusaamista ja ulossulkemista ei esiinny. Jos esiintyisikin, siihen olisi helppo puuttua yhteisöllisesti, sillä yhden palkatun ohjaajan lisäksi talolla toimii vapaaehtoisia, kaikenikäisiä isosiskoja.
Aikuisten ja nuorten välisissä kohtaamisissa tytöille annetaan huomiota ja huolenpitoa, neuvontaa ja tukea, ja heitä kannustetaan osallistumaan talon yhteisöön sekä muihin paikallisyhteisöihin. Vuorovaikutusta siivittää tyttöjen toivomat, heille maksuttomat aktiviteetit, kuten ruuanlaitto ja keilaaminen, ja niiden keskeltä kumpuava nauru.
Yhteisöllisyyteen kuuluu mahdollisuus osallistua yhteisön toimintaan omien toiveidensa ja voimavarojensa mukaisesti. Kun tyttö näkee omien toiveidensa konkretisoituvan ja oman vaikutusvaltansa talon toiminnassa, se rakentaa yhteisöllisyyden tunnetta.
Osallisuuteen kuuluu mahdollisuus määritellä, missä ja miten haluaa olla osallisena. Kun aikuisella on aikaa tutustua nuoreen ja päinvastoin, kun toiminnalla ei ole nuoren ulkopuolelta tulevaa päämäärää, se rakentaa osallisuutta hänelle tärkeissä asioissa ja pyrkimyksissä.
Yhteisöllisyyttä ja osallisuutta ei voi luoda työntämällä nuorta koulu- ja työelämään, jossa hänen elämäntilanteensa haasteisiin ei todellisuudessa pystytä vastaamaan. (2) Ilman nuorisotyöntekijän ja nuoren välistä aitoa kohtaamista nuori jää vaille kaipaamaansa tukea. Nuorisotyön ytimen muodostumiseen tarvitaan aikaa, joita resursseja oikein kohdistamalla voidaan nuorelle tarjota.
Heli Honkasilta
Lapin yliopisto
Lähteet
1 Mm. Tiitinen, Laura: Nuoren elämä ei ole putki. Tässä blogissa. Postattu 8.12.2015, viitattu 23.2.2016.
2 Souto, Anne-Mari 2014: Ohitettu nuoruus? Aikuismainen työelämäkykyisyys ja ammatillinen koulutus. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 158–161.
3 Cederlöf, Petri 2014: Tavallinen nuorisotyö ja nuorisotakuu. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 193–198.
Kylmäkoski, Merja 2007: Eteinen, vessa, keittokomero ja huone – Niistä on nuorisotila tehty. Teoksessa Hoikkala, Tommi & Sell, Anna (toim.): Nuorisotyötä on tehtävä. Menetelmien perustat, rajat ja mahdollisuudet. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura. Julkaisuja 76. Helsinki, 393–409.
4 Hämäläinen-Luukkainen, Jaana 2006: Nuorten tilattomuus koulussa. Teoksessa Kylmäkoski, Merja & Lind, Kimmo & Hintikka, Timo & Aittola, Tapio (toim.): Nuorten tilat. Sarja C. Oppimateriaaleja 9. HUMAK. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 70. Gummerus. Helsinki, 43–62.
(7)
Lukutaito on etuoikeus
Maailmassa on noin 780 miljoonaa aikuista, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa (1). Suurin osa luku- ja kirjoitustaidottomista aikuisista on naisia (2).
Nykysuomalaisille on itsestään selvää, että aikuinen osaa lukea. Suomessakin koko kansan kouluttaminen on silti suhteellisen tuore asia. Sata vuotta sitten meillä oli jo kansakouluja, muttei vielä yleistä oppivelvollisuutta – se saatiin vuonna 1921 (3). Siitä vielä sata vuotta taaksepäin opiskelu oli vain pienen eliitin etuoikeus. Sukujuuriaan miettimällä voi arvailla, olisiko itse lukutaitoinen, jos olot Suomessa eivät olisi muuttuneet.
Monissa maissa, joista Suomeen tullaan pakolaisina, lukutaito on edelleen harvojen etuoikeus. Esimerkiksi Afganistanissa vain noin 24 % aikuisista naisista osaa lukea. Sisällissodan repimässä Somaliassa koululaitoksella ei ole juuri edellytyksiä toimia. Monelta pakolaiselta koulu jää kesken myös pakomatkan takia.
Tietoyhteiskunta vaatii lukutaitoa
Suomeen tulijan lähtömaan kulttuurissa lukutaidon puute ei välttämättä ole ollut leimaavaa. Lukutaito ei myöskään aina ole ollut välttämätöntä arjessa selviytymiselle. Suomalainen tietoyhteiskunta kuitenkin perustuu lukutaidolle ja numeerisille taidoille enemmän kuin ehkä osaamme ajatellakaan.
Jopa niin arkinen asia kuin kaupassa käyminen vaatii lukutaidottomana maahan tulleelta aikuiselta paljon opiskelua. Kaikki eivät uskaltaudu yksin kauppaan vielä vuosien maassaolon jälkeenkään. Kaupassa on ensinnäkin osattava lukea tai ainakin tunnistaa tuotteiden nimet tietääkseen, mitä ostaa. On myös ymmärrettävä hinnat ja osattava käsitellä rahaa tai pankkikorttia.
Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulevilla aikuisilla on oikeus pitempään kotoutumisajan tukeen kuin muilla maahanmuuttajilla. Ennen varsinaisia kotoutumiskoulutuksen kursseja he voivat opiskella luku- ja kirjoitustaidon kursseilla.
Aikuisen on kuitenkin lasta vaikeampi oppia lukemaan. Myös uuden kielen oppiminen on vaikeampaa, kun aikaisempi koulutausta puuttuu. Pakolaisilla on usein myös traumoja, jotka vaikeuttavat kaikkea uuden oppimista. Vain harva lukutaitoa vailla maahan tullut aikuinen oppii lukemista ja suomen kieltä niin hyvin, että voisi – ainakaan nykyisellä vaatimustasolla – jatkaa ammatilliseen koulutukseen ja työllistyä.
Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulleet aikuiset ovatkin ryhmä, joka jää helposti syrjään kaikesta. Erityisesti naiset saattavat jäädä kodin seinien sisäpuolelle, näkymättömiin. Miehet liikkuvat usein kodin ulkopuolella naisia enemmän ja saattavat oppia suomen kielen suullisen taidon naisia paremmin, vaikka lukutaito puuttuisikin. Naisilta suhteet muihin suomalaisiin kuin viranomaistahoihin saattavat puuttua kokonaan.
Apua vapaaehtoisista?
Suhteet suomalaisiin olisivat tärkeitä niin kielen oppimisen kuin muun kotoutumisen kannalta. Vapaaehtoistoiminta on onneksi lisääntynyt myös kotouttamisessa. Esimerkiksi Rovaniemellä maahanmuuttajien sosiaalitoimisto koordinoi kotokaveritoimintaa (4). Mannerheimin Lastensuojeluliitolla on Ystäväksi maahanmuuttajaäidille –hanke (5) ja Helsingin Diakonissalaitos etsii maahanmuuttajaopiskelijoille kielikavereita (6).
Siltojen rakentaminen suomalaisten ja maahanmuuttajien kohtaamisille voisi kuulua yleisemminkin kotouttamistyöhön ja sosiaalityöhön maahanmuuttajien kanssa. Pelkkien viranomaiskontaktien avulla kotoutuminen jää ohueksi.
Miksi he sitten tulevat?
On selvää, että kouluja käymättömien ihmisten vastaanottaminen on Suomelle kalliimpaa kuin valmiiksi koulutetun työvoiman vastaanottaminen. Suurin osa luku- ja kirjoitustaitoa vailla olevista aikuisista tulijoista on pakolaisia. Suomi on allekirjoittanut pakolaisten vastaanottamisesta kansainvälisiä sopimuksia, muun muassa Geneven sopimuksen (7). Geneven sopimuksessa on syrjintäkielto, joka kieltää pakolaisten valikoimisen heidän ominaisuuksiensa perusteella.
Kun puhutaan pakolaisista, puhutaan ihmisistä, jotka ovat avun tarpeessa. Avun tarpeen mukaisesti heitä on myös autettava – ei siis esimerkiksi koulutuksen tai muiden hyötynäkökohtien perusteella.
Eila Mustaparta
Lapin yliopisto
Lähteet
-
-
- EU-Speak. Uutiskirje #1. Lokakuu 2015. https://research.ncl.ac.uk/media/sites/researchwebsites/eu-speak2/EU-SPEAK3%20julkistaa%20tiedon%20uudesta%20Erasmus+-rahoituksesta.pdf
- http://www.uis.unesco.org/literacy/Documents/fs32-2015-literacy.pdf
- http://www.minedu.fi/etusivu/arkisto/2009/0511/koulun_penkille.html
- http://www.rovaniemi.fi/fi/Palvelut/Perhe–ja-sosiaalipalvelut/Maahanmuuttajasosiaalityo/Kaveriksi-kotopolulle
- http://uudenmaanpiiri.mll.fi/toiminta/ystavaksi-maahanmuuttajaaidille/
- http://www.kansalaisareena.fi/valikko/wp-content/uploads/2015/06/Laura-Hakoköngas.pdf
- http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1968/19680077/19680077_2
-
(6)
Perhesurmiin puuttumisen mahdollisuudet
Perhesurmat ovat harvinainen ilmiö ja media uutisoi niistä yllättävinä tekoina. Perhesurmien taustalla on kuitenkin useita riskitekijöitä, joita läheiset ja viranomaiset eivät aina ole huomanneet tai eivät ole osanneet suhtautua niihin riittävän vakavasti.
Perheissä on ollut väkivaltaa ennen surmatekoja, mutta perheiden välillä on eroja väkivallan muodoissa ja siinä, kuinka paljon väkivaltaa on ollut. Väkivalta on ollut fyysistä, henkistä tai puolison kontrollointia. Väkivallan alku ja kulku eivät käy tarkasti vaiheittain ilmi, mutta perheissä on havaittavissa väkivallan kierre. Aluksi väkivallaton kumppani alkaa vastata toisen osapuolen käyttämään väkivaltaan väkivallalla ja näin väkivalta tuottaa lisää väkivaltaa (1).
Joissakin perheissä poliisit on soitettu kotiin paikalle väkivaltatilanteen vuoksi. Eräässä perheessä poliisit olivat rauhoittaneet tilanteen paikan päällä eikä ketään viety putkaan. Poliisien pitäisi aina perheväkivaltatilanteissa ohjata asiakkaat sosiaali- ja terveyspalveluihin käsittelemään väkivallan taustalla olevia ongelmia, sillä ne eivät poistu, vaikka tilanne sillä hetkellä rauhoittuukin.
Väkivallan lisäksi perhesurmien pitkäaikaisia riskitekijöitä ovat parisuhteen ongelmat, ero tai eroaikeet, taloudelliset ongelmat, riippuvuudet, persoonallisuushäiriöt ja vaikeudet yhteishuoltajuudessa. Lisäksi surmaajilla oli ollut unettomuutta ennen surmia. Surman taustalla on usein monia eri riskitekijöitä ja tilannetta voidaan kuvata konfliktien kasautumisena (2).
Palvelujärjestelmässämme on palveluita, jotka kohdentuvat perhesurmien pitkäaikaisiin riskitekijöihin. Esimerkiksi vanhempien välien ollessa riitaisat voidaan yhteishuollossa lapsen siirtyminen vanhemmalta toiselle toteuttaa valvottuna vaihtona, jolloin työntekijä on vaihtotilanteessa läsnä. Surmaperheissä palveluita ei kuitenkaan ole käytetty tai niitä on käytetty vähän.
Miksi perheet eivät ole hakeneet apua ongelmiinsa? Yhtenä merkittävänä tekijänä on ollut haluttomuus puhua ongelmista. Erityisesti surmaajalla on voinut olla tarve menestyä ja pitää yllä kulissia. Mielentilatutkimuksissa persoonallisuushäiriöt on nähty yhtenä esteenä avun hakemiselle. Joissakin perheissä tapahtumat ovat edenneet niin nopeasti, ettei apua ole ehditty hakea. Osa perheistä oli joskus hakenut apua ongelmiinsa, mutta ei surmia edeltäneenä aikana. He olivat kokeneet, etteivät olleet apua saaneet. Huonot kokemukset avun saamisesta voivat olla esteenä avun hakemiselle myöhemmin uudelleen.
Haasteet palvelujärjestelmälle
Ammattilaisten näkökulmasta perhesurmien ennakointi on vaikeaa, sillä riskitekijät ovat dynaamisia ja riskin suuruus vaihtelee. Lisäksi surmaajan mielentila voi muuttua äkillisesti esimerkiksi itsetuhoiseksi. Tilanteen ymmärtämiseksi ammattilainen tarvitsee paljon tietoa surmaajasta ja perheestä pitkältä ajalta. (3.) Perusteellinen perehtyminen asiakkaiden elämäntilanteeseen on kuitenkin mahdotonta, jos asiakkailla ei ole halua puhua ongelmistaan. Lisäksi tietojen keräämistä voivat haitata lyhyet tapaamis- ja vastaanottoajat, epäselvyydet tietojen vaihtamisesta ammattilaisten välillä sekä työntekijöiden vaihtuvuus.
Esteenä oikeanlaiselle avun saamiselle voi olla perheiden tavallisuus, joka saattaa harhauttaa ammattilaista. Perheet ovat usein ydinperheitä, vanhemmat ovat hyvin koulutettuja ja työssäkäyviä eikä surmaajiin voi liittää tyypillisiä henkirikoksen tekijän piirteitä. Auttamisen mahdollisuudet edellyttävät ammattilaiselta valmiutta katsoa asioita toisin (4).
Perhesurmien pitkäaikaiset riskitekijät, niiden muuttuminen sekä avun hakemisen ja saamisen kysymykset herättävät pohtimaan kohdattavien asiakkuuksien vaativuutta ja antaako koulutus ammattilaisille riittävät valmiudet kohtaamisiin.
Sari Veikanmaa
Lapin yliopisto
Lähteet
-
-
- Säävälä, Hannu & Nyqvist, Leo & Salonen, Santtu 2006: Väkivallan tekijän taustaa. Teoksessa Säävälä, Hannu & Pohjoisvirta, Riitta & Keinänen, Eero & Salonen, Santtu (toim.): Mies varikolle. Apua lähisuhdeväkivaltaan. Oulun ensi- ja turvakoti ry. Oulu, 31–55.
- Harper, Dee Wood & Voigt, Lydia 2007: Homicide Followed by Suicide. An Integrated Theoretical Perspective. Homicide Studies 11(4), 295–318.
- Sachmann, Mark & Harris Johnson, Carolyn Mary 2014: The Relevance of Long-Term Antecedents in Assessing the Risk of Familicide-Suicide Following Separation. Child Abuse Review 23(2), 130–141.
- Hurtig, Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2014: Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. UNIpress. Kuopio, 250–280.
-
(5)
Lapsen kengissä aikuissosiaalityössä
Uutisoinnin perusteella lasten pahoinvointi vaikuttaa lisääntyvän hyvinvointiyhteiskunnassa. Lastensuojelun resurssit ovat ahtaalla. Aikuisten sosiaalihuollon palveluita ei ole hyödynnetty riittävästi lastensuojelun työmuotona. Lasten huomioinnin ajatellaan kuuluvan lastensuojeluun.
Aikuissosiaalityön toimintakentällä ensisijaisina asiakkaina ovat aikuiset, mutta sosiaalihuollon toteutuminen vaikuttaa myös perheen lapsen tilanteeseen. Aikuissosiaalityössä työskentelevillä sosiaalityöntekijöillä on ymmärrys vanhemman tilanteen vaikutuksesta lapseen, mutta konkreettisista työtavoista ja -käytänteistä on puute.
”Lapset näkkyy perhetiedoissa ja paperilla. Otetaan ne (lapset) tulona huomioon”
Lapsen elämään vaikuttavia päätöksiä tehdään esimerkiksi toimeentulotuki-, päihde- ja mielenterveystyössä, jotka ovat aikuissosiaalityön keskeistä toiminta-aluetta. Lasten huomioiminen ja näkyväksi tekeminen tulee tapahtua näissä kohtaamisissa. Lapsi on aina asiakas, kun sosiaalihuoltoa hakevassa, käyttävässä tai sen kohteena olevassa perheessä on lapsi. Konkreettisimmin lapsen asiakkuus näkyy toimeentulotukityössä. Lapsilisät otetaan perheelle tulona huomioon. Lapset toimivat myös perusteena myöntää perheelle harkinnanvaraista toimeentulotukea esimerkiksi vuokrarästeihin.
Lapsi vanhemman varjossa
Lasten kodin ulkopuolelle sijoittamisen syyt liittyvät usein vanhempien elämän haasteisiin kuten heidän päihde- ja mielenterveysongelmiin, jaksamattomuuteen, perheristiriitoihin, avuttomuuteen, osaamattomuuteen ja taloudellisiin ongelmiin (1,2,3). Siitä huolimatta aikuissosiaalityöntekijät eivät olleet huolestuneita vanhemmuuteen liittyvistä kysymyksistä. Lasten huomioiminen aikuissosiaalityön toimintakentällä on työntekijälähtöistä ja tilannesidonnaista eikä siihen myöskään ole yhteneväisiä toimintatapoja. Uudistunut sosiaalihuoltolaki (1302/2014) velvoittaa kuntaa tarjoamaan avohuollon palveluita perheelle ilman lastensuojeluasiakkuutta.
”Asiakkaana yleensä aina perheen aikuinen – Hakemuksen jättäjä”
Sosiaalipalvelut on usein kunnissa organisoitu elämänkaariajattelumallin mukaisesti. Se ohjaa sosiaalityöntekijöitä kohdentamaan työnsä oman asiakaskuntansa mukaan. Se näkyy sosiaalityöntekijöiden tavassa puhua asiakkaista yksilöinä. Työ on myös tekijänsä näköistä ja sitä voi tehdä monella tapaa sosiaalityöntekijän oman kiinnostuksen mukaan.
Lasten omaa ääntä, osallisuutta ja toimintaa ei voi sivuuttaa. Lapsissa on tulevaisuus. Heidän hyvinvointinsa tulee ottaa huomioon kaikissa palveluissa, joissa työskennellään aikuisten asiakkaiden kanssa, joilla on alaikäisiä lapsia. Jotta lapsi tulee huomioiduksi aikuissosiaalityössä, hänet täytyy ensin tehdä näkyväksi aikuisille suunnatuissa palveluissa.
Marja Sundqvist
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro graduun sosiaalityöntekijöiden kokemuksia lasten huomioimisesta ja osallisuudesta aikuissosiaalityössä.
-
-
- Heino, Tarja 2007: Keitä ovat uudet lastensuojelun asiakkaat? Tutkimus lapsista ja perheistä tilastolukujen takana. THL-raportti. Helsinki. Valopaino Oy.
- Myllärniemi, Anniina 2006: Huostaanottojen kriteerit pääkaupunkiseudulla. Selvitys pääkaupunkiseudun lastensuojelun sijoituksista. Helsinki: SOCCA.
- Kestilä, Laura & Paananen, Reija & Väisänen, Antti & Muuri, Anu & Merikukka, Marko & Heino, Tarja & Gissler, Mika 2012a: Kodin ulkopuolelle sijoittamisen riskitekijät. Rekisteripohjainen seurantatutkimus Suomessa vuonna 1987 syntyneistä. Yhteiskuntapolitiikka 77:1. 34−52.
-
(4)
Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia arjesta ja ikääntymisestä
Ikääntyneiden kehitysvammaisten odotettavissa oleva elinikä nousee muun väestön lailla, mutta heidän kokemuksensa ovat jääneet taka-alalle. Myös kehitysvammaisten ikääntymiseen tulee kiinnittää huomiota, ja pyrkiä kehittämään heille tarjottavia palveluita sekä huomioida yksilöiden erilaiset toivomukset arkea koskien.
Kehitysvammaisiin suhtautuminen on ollut negatiivista kautta historian, aina viime vuosikymmenille saakka. Kehitysvammaisten kohtelu ja suhtautuminen on vaihdellut laitoksiin eristämisestä säälimiseen. 1970-luvun taitteessa myös Suomessa alkoi liike, jolla pyrittiin purkamaan kehitysvammaisten laitosasumista, ja tuomaan kehitysvammaiset lähemmäksi muuta yhteiskuntaa. (1) Tämän liikkeen, kehitysvammaisten asioita ajavien järjestöjen sekä hyvinvointipalvelujen paranemisen myötä kehitysvammaisten ikääntyminen mahdollistuu muun väestön lailla.
Usein kehitysvammaisia koskevissa tutkimuksissa kuullaan kehitysvammaisten omaisten tai heidän kanssaan työskentelevien henkilöiden ääntä. Ikääntyneet kehitysvammaiset ovat harvoin tutkimuksen tiedontuottajina, vaikka heidän kuulemisensa olisi tärkeää. Tutkimuksessani keskitynkin heidän kokemuksiensa kuuntelemiseen arjesta sekä heidän ajatuksistaan ikääntymisestä.
Arjesta mielekästä
Myös ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää arjen sujuminen mielekkäästi. Päivä- ja toimintakeskukset ovat monelle merkityksellisiä paikkoja sekä niiden tarjoamien aktiviteettien että sosiaalisten suhteidensa vuoksi. Käsillä tekeminen koetaan tärkeänä osana arkea, oli kyseessä sitten työt tai harrastusmielessä käsitöiden tekeminen.
Oma tupa, oma lupa
Ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää oma koti ja sen sopivuus omiin tarpeisiin. Koti on tärkeä riippumatta asumis- ja tukimuodoista. Oman huoneen sisustaminen omalle silmälle miellyttäväksi, tärkeiden tavaroiden tuominen entisestä kodista sekä kodin yksityisyys auttavat ikääntynyttä kehitysvammaista tuntemaan huoneensa kodiksi. Itsenäisesti asuvilla yksityisyys ja itsenäisyys toteutuvat automaattisemmin, sillä heidän kodissaan ei ole ympärivuorokautista henkilökuntaa.
Ikääntyneille kehitysvammaisille, niin kuin muillekin, on sosiaalinen tuki välineellistä tukea arvokkaampaa.
Sosiaaliset suhteet ovat merkityksellisiä myös ikääntyneille kehitysvammaisille. Naapurit, päivä- ja toimintakeskusten henkilökunta sekä muut asiakkaat ja omaiset ovat tärkeimpiä sosiaalisia suhteita. Sosiaaliset suhteet mahdollistavat keskustelun kulloinkin mieltä painavista asioista. Sosiaalinen tuki voi vaikuttaa positiivisesti terveyteen tai vähentää stressin aiheuttajien negatiivisia vaikeuksia (2). Asumismuoto voi vaikuttaa sosiaalisten suhteiden määrään. Yksin asuvien kehitysvammaisten sosiaaliset suhteet ovat riippuvaisia heidän omasta aktiivisuudesta, kun taas ryhmäkodeissa on enemmän ihmisiä lähellä arjessa.
Terveys on merkityksellinen ikääntyneiden kehitysvammaisten elämässä, sillä hyvä terveydentila mahdollistaa asumisen haluamallaan tavalla. Esimerkiksi tuetussa ryhmäkodissa asutaan ilman ympärivuorokautista apua. Luonnollisesti terveys vaikuttaa myös liikkumiseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Moni haastateltava koki terveytensä tärkeäksi, mutta ei itsestäänselvyydeksi. Heillä oli halua pitää hyvää huolta itsestään ja terveydestään.
Aktiivisuutta on monenlaista!
Ikääntyneiden kehitysvammaisten osallistuminen yhteiskuntaan omien kykyjen ja mahdollisuuksien mukaisesti on tärkeää henkilön itsensä lisäksi myös ympäristölle. Tuottava aktiivisuus voi olla tärkeä osa tyytyväistä vanhenemista (3). Tuottava aktiivisuus voi olla palkka- tai vapaaehtoistyötä. Tutkimukseni kehitysvammaiset tuottavat ympäristölleen muun muassa käsitöitä, musiikkia ja paljon sosiaalista hyvää. Yksi haastateltavista huolehti lähellä asuvasta liikuntarajoitteisesta henkilöstä.
Ikääntyneiden kokemukset ja elämäntarinat tuottavat arvokasta tietoa. Huomiota tulisi kiinnittää enemmän myös niiden yksilöiden kokemuksiin, joiden kommunikointikeinot ovat rajalliset. Heilläkin on omat tarinansa, jotka ansaitsevat tulla kuulluksi.
Tiia Pelkonen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkimukseen Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia ikääntymisestä ja arjesta. Teemahaastattelu onnistuneen vanhenemisen pohjalta.
Lähteet
(1) Repo, Marjo 2012: Historiasta nykypäivään. Teoksessa Malm, Marita & Matero, Marja & Talvela, Eeva-Liisa (toim.): Esteistä mahdollisuuksiin. Vammaistyön perusteet. 3.painos. 13–32
(2) Rowe, John & Kahn, Robert 1987: Human Ageing: Usual and successful. Teoksessa Science. 237. 142–149.
(3) Rowe, John & Kahn, Robert 1997: Successful Aging. Teoksessa The Gerontologist. Volume 37. Number 4. 433–440.
(3)
Ikääntyneet internetin ihmemaassa
Tilastokeskuksen mukaan 68 prosenttia 65-74−vuotiaista on käyttänyt internetiä viimeisen kolmen kuukauden aikana (3). Tämän päivän kolmasikäläiset ovat aktiivisia osallistujia ja vaikuttajia, joista suuri osa ylläpitää sosiaalisia suhteita monin tavoin.
Suurten ikäluokkien tulolla eläkeikään on vaikutuksia mm. mediamaailmaan, yhdistystoimintaan ja yhdyskuntaelämään Eläkeläisten sosiaalinen ja fyysinen liikkuvuus on lisääntymässä, samoin terveyteen ja kunnonkohotukseen liittyvät tuotteet ja palvelut kiinnostavat kolmasikäläisiä. (1) Heillä on kiinnostusta, aikaa ja varaa osallistumiseen sekä harrastamiseen. Tämä näkyy lisääntyvänä ikääntyneiden määränä yhteiskunnan eri toiminnoissa, kuten politiikassa, yhdistys- ja vapaaehtoistoiminnoissa.
Mä olen paljon kaikissa yhteiskunnallisissa asioissa mukana.
Kolmas ikä alkaa useimmiten eläkkeelle jäännin myötä. Sitä kuvataan henkilökohtaisten aikaansaannosten täydellistymisenä ja silloin yksilö on vapaa toteuttamaan henkilökohtaisia tavoitteitaan. Väestörakenteen jatkuvasti vanhetessa vanhempien ikäryhmien vaikutusvalta ja asema yhteiskunnan valtajärjestelmässä saattaa vain kasvaa. (2)
Nyt eläkkeellä on aikaa ja uteliaisuus on lisääntyny.
Tekniset ratkaisut tehty nuorten ehdoilla
Kolmasikäläiset ovat ahkeria internetin käyttäjiä. He tekevät siellä tilauksia ja seuraavat yhteisöpalveluita, aivan kuten muutkin. Jopa 34 prosenttia kolmasikäläisistä käyttää internetiä useita kertoja päivässä. (3)
Haasteet syntyvät siitä, että useimmat tekniset ratkaisut on tehty nuorten ja terveiden ihmisten ehdoilla, jotka ovat kasvaneet tekniikan parissa. Nykyään suuri osa julkisten ja yksityisten palvelujen asiointia tapahtuvat tietotekniikan avulla. Samoin kuin pankki-, tapahtuma, terveys- ja neuvontapalvelut hoituvat tietotekniikan avulla. Ikäihmiselle esimerkiksi erilaisten tuotteiden, kuten elektroniikan, etujen ja haittojen hahmottaminen voi olla vaikeaa vähäisten teknisten tietojen ja taitojen vuoksi. Sen vuoksi ikääntynyt on usein myyjien, palveluntuottajien tai asentajien armoilla. (4)
Huonoja puolia voi tulla, että siellä joutuu huijatuksi tai sitä käytetään väärin.
Ikääntyminen ei ole tehty yhdestä muotista
Vaikka ikääntyminen on monimuotoistunut viime vuosina, tuottaa mainonta ja media kuvaa aktiivisesta ikääntyvästä joka osaa, tuottaa ja osallistuu monin eri tavoin yhteiskunnassa. Kuitenkaan kaikki eivät tähän muottiin istu.
Ikääntyneiden syrjäytyminen tietoyhteiskunnasta on iso ongelma, mihin täytyy kiinnittää huomiota. Kun tieto ja asiointi ovat yhä enemmän sähköisessä muodossa, teknologian käytön vaikeudet voivat aiheuttaa ikääntyneille jopa isoja taloudellisia menetyksiä. (5)
Internet tarjoaisi keinoja yhteydenpitoon ja osallistumiseen varsinkin niille ikääntyville, joiden liikkuminen ulkomaailmassa on terveydellisistä tai muista syistä rajoittunut. Hyvävoimaiset ikääntyvät hakeutuvat usein itse oppimaan uutta tai hakemaan tietoa. Taas ne, joilla ei ole aikaisempaa kokemusta tekniikasta, jäävät entistä enemmän syrjään tietoyhteiskunnasta. Haasteena on se, miten ikääntyville suunnitellut teknologiahankkeet löytävät juuri syrjäytymisvaarassa olevat.
Paula Isokangas
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu tutkielmaan nimeltään ”Niin on helppo surffailla eteenpäin” Kolmasikäläisten kokemuksia yhteisöllisestä mediasta ja sen vaikutuksista sosiaaliseen pääomaan.
Lähteet
Karisto, Antti 2004: Kolmas ikä: Uusi näkökulma väestön vanhenemiseen. Ikääntyminen voimavarana. Tulevaisuusselonteon liiteraportti 2004. Luettavissa osoitteessa http://hdl.handle.net/102244/4042 (93.)
Jyrkämä, Jyrki 2001: Teoksessa Lapsuudesta vanhuuteen Iän sosiologiaa. Toimittaneet Anne Sankari ja Jyrki Jyrkämä Vastapaino Gummerrus Kirjapaino Oy Jyväskylä 2001. s.309
Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttö [verkkojulkaisu].ISSN=2341-8699. 2014. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 28.7.2015].Saantitapa: http://www.stat.fi/til/sutivi/2014/sutivi_2014_2014-11-06_tie_001_fi.html
Leikas, Jaana 2008: Ikääntyvät, teknologia ja etiikka. Luettavissa osoitteessa: http://www.vtt.fi/inf/pdf/workingpapers/2008/W110.pdf (s.57-58.)
Koskinen, Simo & Riihiaho, Sinikka 2007: Kolmas ikä elämänvaiheena. Teoksessa Kolmasikäläisten elämää pohjoisissa kaupungeissa. KaupunkiElvi-hankkeen tutkimustuloksia. Koskinen, Simo & Hakapää, Liisa & Maranen, Pirk-ko & Piekkari, Jouni (toim.) Lapin Yliopistopaino Rovaniemi 2007.(33-34.)
(2)
Moniammatillinen yhteistyö, haastavaa mutta palkitsevaa!
”Mehän tehhään tää yhessä, että meilon verkosto ja sitten niin ja näin ja …hirvee pettymys, että ei se hankekaan tee mittään, ei ne saa mittään aikaan …että sitähän taottiin vaikka kuinka pitkään päähän ihmisille, että ei tää oo mikkään mappi Ö, johon tungetaan niinko kaikki …pittää yhesä näitä edelleen tehä.” Haastateltavan kommentti moniammatillisen työryhmän työskentelystä.
Pro gradu tutkielmani käsittelee moniammatillista yhteistyötä Kemin kuntakokeiluhankkeessa työntekijöiden kokemana. Yhteistyö moniammatillisessa ryhmässä voi osoittautua haasteelliseksi. Yksi työntekijä kuvaili kokemustaan seuraavasti: ”Ittele oli niinko, ei järkytys, mutta jollakilaila, että onko tosi, että mikkään ei ole kahessakymmenessä vuessa muuttunu. Perusasioista pittää lähteä vieläki. Ja mitä haastavampi on se ongelma, mitä vaikeampi se haaste tai isompi se juttu, joka pittää ratkassa, niin sen hankalampaa on se yhteistyö.”
Sosiaalialalla ratkotaan monimutkaisia ongelmia ihmisten elämässä. Moniammatillisessa yhteistyössä eri alojen asiantuntijat jakavat valtaa, tietoa ja osaamistaan. Se on myös ryhmätoimintaa ja asiantuntijoiden vuorovaikutusta. Moniammatillisuus tuo yhteistyöhön useita eri tiedon ja osaamisen näkökulmia, joita hyvä lopputulos vaatii. Yhteistyö on usein työtä yli sektorirajojen. (1, 2).
Mitä taitoja yhteistyössä tarvitaan? Moniammatillisessa yhteistyössä on tärkeää tuntea yhdessä työskentelevien ammattiryhmien ajattelua ja toimintatapoja sekä hahmottaa oma osuus ja sen merkitys tavoitteen saavuttamisessa (1). Moniammatillinen yhteistyö edellyttää: vastuunottoa, selkeää käsitystä omasta tehtävästä, toisten asiantuntijuuden kunnioittamista, kuuntelu- ja vuorovaikutustaitoja sekä kokonaisuuksien ymmärtämistä. Työntekijän ammatillinen osaaminen ja työorientaation tiedostaminen luovat pohjan ammatilliseen toimintakulttuuriin osallistumiselle ja yhteistoiminnalle. (3, 4).
Hyvä vuorovaikutus edistää yhteistyön sujumista työryhmässä. Asiantuntijuuden jakaminen tulee joustavammaksi, jos ihmiset voivat olla toistensa kanssa vuorovaikutuksessa toistuvasti ilman virallisiakin yhteyksiä. Ongelmat tulee ratkaista heti niiden synnyttyä, sillä pitkittyessään niillä on tapana myös monimutkaistua.
Puhuminen kannattaa, kuten eräs haastateltava toteaa: ”Onhan se tietysti haasteellista, sanotaanko että niinko päästä samale ajatukselle, että ku kuitenki monelta kantilta katotaan …tokihan näitä yhteentörmäyksiä välillä on ja eri näkökantoja asioihin, mutta tuota puhumallahan niistä selviää.”
Roolit jäsentävät yhteistyötä. Ryhmätoiminnassa osallistujilla on aina jonkin rooli, joko annettuna tai omaksuttuna. Virallinen rooli muodostuu asiantuntijuuden ja mahdollisen ryhmän antaman roolin kautta. Esimerkiksi puheenjohtajan rooli, jolla on suuri merkitys yhteistyön toimivuuteen ryhmässä. Epävirallinen rooli puolestaan muodostuu persoonallisuuden piirteistä, tavoista ja käyttäytymisestä ryhmässä. Tämäkin rooli vaikuttaa huomattavasti henkilön asemaan ryhmässä. Jokainen tulee ryhmään omana persoonanaan. (5).
Työntekijöiden on hyvä tunnistaa oma roolinsa työryhmässä ja toimia sen mukaisesti yhteinen tavoite huomioon ottaen. Haastateltava kommentoi: ”Minusta meilon ammatin takia jo tietty rooli ja tuota ei sitä oo syytä purkaa. Se roolihan täsmentyy sitten, että mitä aletaan tekemään, mitä prosessia viiään yksin etteenpäin ja mitä viiään yhessä etteenpäin. Se on sitten sitä hienosäätöä, että kuka ottaa minkäki asian.”
Toimivassa yhteistyössä korostuvat hyvät keskinäiset ihmissuhteet, toinen toistensa auttaminen ja ryhmän jäsenten keskinäinen avoimuus. Näin syntyy joustava, yhteisöllinen, tehokas ja ennen kaikkea palkitseva yhdessä työskentely
Eija Kvist
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Tätähän pittää niinkö yhessä tehä”. Moniammatillinen yhteistyö työntekijöiden kokemana.
Lähteet
-
-
- Karila, Kirsti & Nummenmaa, Anna Raija 2001: Matkalla moniammatillisuuteen. Kuvauskohteena päiväkoti. WS Bookwell Oy. Juva.
- Myllärinen, Anna Riitta & Tast, Eeva 2001: Sosiaalialan uuden asiantuntijuuden rakentuminen koulutuksen ja työelämän yhteistyönä. Hämeen ammattikorkeakoulu. Saarijärvi.
- Isoherranen, Kaarina 2008: Yhteistyön uusi haaste – moniammatillinen yhteistyö. Teoksessa Isoherranen, Kaarina & Rekola, Leena & Nurminen, Raija: Enemmän yhdessä. WSOY Oppimateriaalit Oy. Helsinki.
- Kontio, Mari 2010: Moniammatillinen yhteistyö. Tukeva – hanke. Siberia Oy. Oulu.
- Isoherranen, Kaarina 2005: Moniammatillinen yhteistyö. WSOY. Dark Oy. Vantaa.
- Launis, Kirsti 1994: Asiantuntijoiden yhteistyö perusterveydenhuollossa. Käsityksiä ja arkikäytäntöjä. Stakes Tutkimuksia 50. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.
-
(1)
Voimaantuneen vanhemmuuden rakentaminen eron jälkeen
Lasten asiat ovat tulleet hoidetuksi lastenvalvojan ansiosta, sillä meillä vanhemmilla ei ole muutoin ollut puheyhteyttä toisiimme.
Vanhempien erilleen muuton ja eron kokee Suomessa vähintään 30 000 lasta vuodessa. Ero lapsiperheessä on koko perhettä mullistava muutos ja yksi henkilökohtaisen elämän suurimmista kriiseistä, vaikka se nähtäisiinkin positiiviseksi muutokseksi ja uudeksi aluksi. Ero tuo mukanaan lukuisia uusia tilanteita, joihin vain harva voi ja osaa varautua etukäteen.
Useimmiten eron jälkeen vanhemmat pyrkivät päättämään lastensa asioista yhdessä, ja suurimmassa osassa tapauksista yhteishuoltajuus onnistuu. Aikuisten keskinäinen suhde ei pääty eron jälkeen – tai ainakaan sen ei tulisi päättyä, mikäli heillä on yhteisiä lapsia. Suh¬de muuttuu eron jälkeen parisuhteesta vanhemmuussuhteeksi, jota pidetään yllä lasten asioiden yhdessä hoitamiseksi.
Onnistunut yhteistyö vanhempien välillä vähentää esimerkiksi käytöshäiriöitä ja oppimisvaikeuksia eroperheiden lapsilla (1).Vanhempien toimiva suhde erosta huolimatta myös vahvistaa lapsen itsetuntoa, tasapainottaa tunne-elämää ja auttaa ongelmanratkaisutaitojen kehittymisessä ja itsenäistymisessä. Eron jälkeiset vanhemmuuden onnistumisen kokemukset luovat pohjaa myös oman elämän uudelleenrakentamiselle.
Mihin eroperhe tarvitsee lastenvalvojaa?
Eikä tommosia sopimuksia yksin osais tehdä, et jos ei ois apua saatavilla, niin ois varmaan ihan kuutamolla, et miten toimitaan.
Erotilanteessa vanhempia auttaa sosiaalityöntekijä, joka työskentelee lastenvalvojan nimikkeellä. Lastenvalvoja on lapsiperheen erotilanteen juridiikan ja sosiaalisten suhteiden asiantuntija. Lasten-valvojan tärkein työtehtävä on varmistaa lapsen edun toteutuminen vanhempien päättäessä hänen asumisestaan ja ela¬tuksestaan.
Vanhemman voimaantuminen tarkoittaa onnistunutta vanhemmuuden uudelleenrakentamista parisuhteen päättymisen jälkeen. Lastenvalvojan toiminnalla on vaikutusta siihen, kuinka se onnistuu.
Erovanhemmat tarvitsevat tukea, neuvoja ja hyväksyntää
Vanhemmat kritisoivat eniten lastenvalvojan kuuntelemattomuutta, tuen ja auktoriteetin puuttumista sekä vanhemman näkemyksen vähättelyä lasten asioista sovittaessa. Näiden asioiden voidaan katsoa vaikuttaneen myös vanhemman voimaantumisen kokemukseen – tai sen puuttumiseen.
Voimaantumista voi kuitenkin tapahtua lastenvalvojan työn seurauksena. Haastattelemani vanhemmat olivat kokeneet voimaantumista seuraavien asioiden myötä:
-
-
- luottamuksen syntymisestä työntekijän ja vanhemman välille
- hyväksynnän kokemuksesta
- tuen ja konkreettisen avun saamisesta
- taloudellisen vastuunjakamisen onnistumisesta vanhempien välillä
-
Nämä kokemukset ovat auttaneet vanhempia elämässä ja vanhemmuudessa eron jälkeen. Vanhemman selviytyminen erosta vaikuttaa väistämättä myös lapsen sopeutumiseen ja selviytymiseen. Lastenvalvojan työn keskeisenä tavoitteena voidaan pitää voimaantuneen, erosta selvinneen vanhemmuuden saavuttamista – tällöin työn tuloksena olisi todennäköisesti myös voimaantunut ja vahva, vanhempien erosta selvinnyt lapsi.
Riikka Ylisaukko-oja
Lapin yliopisto
Kannanotto perustuu pro gradu tutkielmaan: Voimaantunut vanhemmuus, laadullinen tutkimus vanhempien kokemuksista perheasioiden sovittelutyössä
Lähteet
1. Ks. esim. Margulies, Sam 2007: Working with Divorcing Spouses: How to Help Clients Navigate
Vanhemmille tarjottava eronjälkeinen tuki tukee myös lapsen etua
Eron jälkeen useat vanhemmat laativat sopimuksia lapsen huollosta, asumisesta, tapaamisesta ja elatuksesta. Eroon liittyy usein kipeitä tunteita ja lasten asioista sopiminen ex-puolison kanssa voi olla haastavaa. Rovaniemellä on kehitetty toimintamalli, jossa vanhemmille tarjotaan tukea erotilanteeseen osana sopimusten laatimista.
Rovaniemellä lastenvalvojan palvelut järjestetään osana perheoikeudellisia palveluja. Rovaniemen perheoikeudellisissa palveluissa on kehitetty Uuden eron prosessi -niminen toimintamalli. Uuden eron prosessi on tarkoitettu vanhemmille, jotka ovat laatimassa ensimmäistä kertaa lapsia koskevia sopimuksia. Usein kyseessä on tuore erotilanne.
Uuden eron prosessissa molemmille vanhemmille varataan ensin omat yksilökeskusteluajat perheoikeudellisten palveluiden sosiaalityöntekijän luokse. Yksilökeskusteluaikoja seuraa vanhempien yhteinen keskusteluaika sosiaalityöntekijän kanssa. Keskusteluaikojen tarkoituksena on tarjota vanhemmille tukea erotilanteeseen, eronjälkeiseen vanhemmuuteen sekä lasten asioista sopimiseen. Sosiaalityöntekijä osallistuu myös vanhempien sopimusneuvotteluun, jossa lapsia koskevat sopimukset laaditaan. Lastenvalvoja ja sosiaalityöntekijä toimivat sopimusneuvottelussa työparina.
Uuden eron prosessi on kehitetty Rovaniemellä työskentelevien lastenvalvojien ja sosiaalityöntekijöiden toimesta. Uuden eron prosessi on ollut Rovaniemen perheoikeudellisissa palveluissa käytössä elokuusta 2019 lähtien. Uuden eron prosessin kehittäminen sai alkunsa, sillä tuoreissa erotilanteissa sopimusneuvottelut olivat käyneet entistä haastavammiksi ja riitaisammiksi. Riitaisissa erotilanteissa ja käsittelemättömien tunteiden vallassa lapsen etu on vaarassa jäädä sopimuksissa sivuosaan.
Lastenvalvojan luona laadittavien sopimusten ensisijainen tarkoitus on turvata lapsen etu myös eron jälkeen (Valjakka 2002, 97). Uuden eron prosessissa lapsen edun toteutumista tuetaan tarjoamalla vanhemmille psykososiaalista tukea eron käsittelyyn ja vanhemmuuteen, sekä tietoa lapsen edun mukaisten ratkaisujen tekemisen tueksi. Vanhemmille tarjottavalla oikea-aikaisella tuella vanhempi sen sijaan kykenee ottamaan paremmin huomioon myös lapsen edun eronjälkeisissä ratkaisuissa. (Antikainen 2007, 43,75.)
Vanhempien kokemukset Uuden eron prosessista ovat myönteisiä
Tutkin pro gradu -tutkielmassani vanhempien kokemuksia Uuden eron prosessin mukaisesta toimintamallista. Toteutin tutkimukseni haastattelemalla kuutta Uuden eron prosessissa asioinutta vanhempaa, neljää äitiä ja kahta isää.
Tutkimukseeni osallistuneiden vanhempien kokemukset Uuden eron prosessi -toimintamallista ovat myönteisiä. Vanhemmat kokivat tärkeäksi saamansa keskusteluavun. Erityisesti yksilökeskusteluajan saadun tuen merkitys korostui vanhempien kokemuksissa.
Vanhemmat kokivat keskusteluaikojen valmistaneen heitä sopimusten laatimiseen ja sopimusneuvotteluun. Sosiaalityöntekijän läsnäolo sopimusneuvotteluissa koettiin myös tärkeäksi. Edellisen puolison kohtaaminen sopimusneuvottelussa ja lasten asioista sopiminen voi olla kuormittava kokemus (Emery 2012, 74). Tutun sosiaalityöntekijän läsnäolo lievensi vanhempien mukaan jännitystä ja loi turvallisuuden tunnetta. Vanhempien ei myöskään tarvinnut avata tilannettaan alusta asti lastenvalvojalle, kun sosiaalityöntekijä oli mukana taustoittamassa tilannetta.
Perheoikeudellisia palveluja tulee kehittää tukemaan vanhempia erokriisissä
Tutkimukseni tulosten perusteella Uuden eron prosessi onnistuu tavoitteessaan tarjota vanhemmille psykososiaalista tukea lapsen edun mukaisten sopimusten laatimisen tueksi. Vanhempien tukeminen erossa tukee vanhempien hyvinvointia ja sitä kautta kykyä parempaan vanhemmuuteen ja lapsen tarpeiden huomioimiseen (Kauppinen 2013, 26). Uuden eron prosessin myötä vanhemmilla on paremmat valmiudet tehdä lapsensa edun mukaisia eronjälkeisiä ratkaisuja. Mari Antikainen (2007, 70) on todennut väitöskirjassaan, että lastenvalvojapalveluita tulisi kehittää vanhempia erossa tukevaan suuntaan. Tutkimukseni puoltaa Antikaisen näkemystä.
Uuden eron prosessi tarjoaa vanhemmille myös matalan kynnyksen keskusteluapua. Ero on kriisi, josta selviytyminen edellyttää eron käsittelyä. Erokriisin kanssa yksin jääminen voi johtaa useisiin sosiaalisiin ja terveydellisiin ongelmiin. Suomessa matalan kynnyksen eropalveluja on liian vähän. (Nurmela & Kaittila 2019, 424–425.) Uuden eron prosessi vastaa tähän tarpeeseen tarjoamalla vanhemmille matalan kynnyksen keskusteluapua osana sopimusten laatimista ilman, että vanhempien tarvitsee erikseen hakea apua.
Tutkimukseni perusteella totean, että Uuden eron prosessi on toimintamalli, joka tukee sekä lapsen että vanhempien hyvinvoinnin toteutumista eron jälkeen. Eräs tutkimukseeni osallistunut vanhempi kuvaili, että Uuden eron prosessin mukainen lastenvalvojaprosessi on inhimillisempi, kuin jos menisi suoraan lastenvalvojan luokse. Näkemykseni on, että Uuden eron prosessi -toimintamalli olisi tärkeää ottaa käyttöön perheoikeudellisissa palveluissa myös Rovaniemen ulkopuolella.
Enni Haatanen
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelija
Kirjoitus perustuu vuonna 2023 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaan ”Mä aattelin, että näin on hyvin asiat joka paikassa” Vanhempien kokemukset Uuden eron prosessi -toimintamallin kehittämisen pohjana – Rakenteellisen sosiaalityön näkökulma”.
Lähteet
Antikainen, Mari 2007. Sosiaalityöntekijän asiantuntijuus lapsen huolto- ja tapaamissopimuspalvelussa. Kuopio: Kuopion yliopiston julkaisuja.
Emery, Robert E. 2012. Renegotiating Family Relationships: Divorce, Child Custody, and Mediation. 2nd ed. New York: Guilford Press.
Kauppinen, Nina 2013. Eronjälkeinen selviytyminen ja onnistunut yhteistyö eroperheiden tarinoissa. Lisensiaatintutkimus. Turku: Turun yliopisto.
Nurmela, Niina & Kaittila, Anniina 2019. Lapsiperheiden eropalveluiden kehittäminen sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmässä. Janus. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti. Vol. 27 (4) 2019. 422–429.
Valjakka, Eeva 2002. Lapsen huolto, asuminen ja tapaamisoikeus. Teoksessa: Litmala, Marjukka (toim.) 2002. Lapsen asema erossa. Helsinki: WSOY. 35–109.
(68)
(Julkaistu 15.12.2022)
Lähisuhdeväkivaltaa käyttäneiden naisten avun hakeminen ja saaminen
Naisten tekemä lähisuhdeväkivalta tunnistetaan edelleen heikosti. Aiheen tabuluontoisuuden vuoksi väkivaltaa käyttäneiden naisten on vaikea hakea ja saada apua.
Väkivallasta puhuttaessa tekijäksi mielletään useimmiten mies. Kuitenkin myös moni nainen käyttää väkivaltaa lähisuhteissaan. Naisten tekemä lähisuhdeväkivalta kohdistuu tyypillisimmin lapsiin tai puolisoon (Keiski 2018, 23; Lattu 2016, 81). Väkivaltaa käyttäneet naiset kokevat hankalaksi hakea ja saada apua.
Naisten tekemä lähisuhdeväkivalta on tabu
Miestenkään tekemää väkivaltaa ei yleisesti pidetä hyväksyttynä, mutta se on kuitenkin sosiaalisesti normatiivisempaa kuin naisten tekemä väkivalta (Putkonen 2011, 1213; Ronkainen 2017, 30). Väkivaltaa käyttävä nainen rikkoo stereotyyppiset odotukset naisesta lempeänä ja hoivaavana. Naisen väkivalta on tabu, ja juuri sen vuoksi väkivallan käyttö herättää naisissa voimakkaita häpeän ja epäonnistumisen kokemuksia (Mm. Bowen 2009, 13; Ellonen ym. 2015, 72; Keiski ym. 2018, 144; Lattu 2016, 188). Moni uskookin olevansa lähes ainoa väkivaltaa käyttänyt nainen.
Väkivaltaa käyttäneille naisille merkittävin avun hakemista estävä tekijä on häpeä. Aggressio ja väkivalta hävettävät naisia niin paljon, ettei aiheesta kerrota kenellekään. Avun hakeminen herättää myös pelkoa väkivallan julkitulemisesta ja muiden ihmisten tuomitsemisesta. Erityisesti lapsiin väkivaltaa kohdistaneet naiset pelkäävät lisäksi lastensuojelun väliintuloa. Toisinaan naiset eivät myöskään tunnista omaa toimintaansa väkivallaksi, ja eivät siksi hae apua.
Apua hakiessa monet väkivaltaa käyttäneet naiset kohtaavat vähättelyä ja ohittamista. Sosiaali- ja terveyspalveluissa työntekijät eivät usein tunnista naisten tekemää väkivaltaa, vaikka nainen itse yrittäisi kertoa huolestaan oman väkivallan suhteen. Ammattilaiset helposti sivuuttavat tilanteen tai pyrkivät selittämään väkivaltaa esimerkiksi unen puutteesta johtuvaksi normaaliksi hermostumiseksi. Väkivallan vähätteleminen tai ohittaminen tyypillisesti lisää naisten kokemaa häpeää ja estää uusia avun hakemisen yrityksiä.
Naisten avun hakemista on helpotettava
Avun saaminen näkyy naisten elämässä väkivallan vähenemisenä tai päättymisenä. Avun saamisen myötä naisten itsetuntemus ja armollisuus itseä kohtaan lisääntyvät. Apua saaneet naiset kokevat itsearvostuksensa ja hyvinvointinsa parantuneen työskentelyn myötä. Väkivaltaa käyttäneiden naisten auttaminen helpottaa usein myös naisen puolison ja lasten tilannetta. Naisten mukaan merkityksellistä avun saamisessa on arvostava kohtaaminen, kuulluksi tuleminen ja väkivallan vakavasti ottaminen.
Väkivaltaa käyttäneiden naisten kohtaamista ja avun saantia voidaan sosiaali- ja terveyspalveluissa parantaa lisäämällä kaikkien ammattilaisten ymmärrystä naisten väkivallasta. Oikean avun löytämisessä tärkeä rooli on onnistuneella palveluohjauksella ja selkeällä palveluverkostolla. Naiset toivovat usein konkreettista apua ja tukea arkeen, ja näitä palveluita tarjoamalla voitaisiinkin tukea arjessa jaksamista ja sitä kautta vähentää väkivallan käyttöä.
Tutkimuksia naisten väkivallasta on tehty, mutta tuloksia ja kerättyä tietoa ei ole saatu siirrettyä käytännön työskentelyyn (Keiski 2018, 77). Omalla tutkimuksellani olen pyrkinyt osallistumaan aiheesta käytävään keskusteluun ja vaikuttamaan naisten avun hakemisen ja saamisen helpottumiseen. On tärkeää, että kaikki väkivallan tekijät ja uhrit voivat hakea ja saada apua.
Laura Purhonen
Lapin Yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu vuonna 2022 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani ”Lähisuhdeväkivaltaa käyttäneiden naisten avun hakeminen ja saaminen”.
Lähteet
Bowen, Ellen L. 2009: Domestic violence treatment for abusive women. A Treatment manual. Taylor & Francis Group. New York.
Ellonen, Noora & Pösö, Tarja & Peltonen, Kirsi 2015: Äidit ja lapsiin kohdistuva väkivalta. Kyselytutkimuksen tulosten pohdintaa. Yhteiskuntapolitiikka 80 (2015): 1. 72–80.
Keiski, Pia 2018: Perheväkivaltaa käyttäneen naisen minuus. Realistinen synteesi perheväkivaltakäyttäytymisen vähenemiseen tähtäävän intervention vaikutuksista. Tampere University Press. Tampere.
Lattu, Emmi 2016: Naisten tekemä väkivalta. Tampere University Press. Tampere.
Putkonen, Hanna 2011: Suomalaisten naisten väkivalta. Duodecim 127. 1212–1218.
Ronkainen, Suvi 2017: Mitä väkivalta on? Teoksessa Niemi, Johanna & Kainulainen, Heini & Honkatukia, Päivi & Hautanen, Teija (toim.): Sukupuolistunut väkivalta: oikeudellinen ja sosiaalinen ongelma. Tallinna Raamatutrükikoja OÜ. Tallinna. 19–35.
(67)
(Julkaistu 20.11.2022)
Työttömyys – unohdettu tasa-arvon ongelma
Viimeaikainen julkinen keskustelu tasa-arvosta keskittyy sukupuolten ja vähemmistöjen tasa-arvoon. Tällainen kapea näkökulma normalisoi epätasa-arvoa.
Vähättelemättä sukupuolten ja vähemmistöjen tasa-arvon tärkeyttä, julkinen keskustelu sulkee ulkopuolelleen yhteiskuntaluokkien tasa-arvon. Elämme räikeiden tuloerojen maailmassa. Rikkain prosentti maailman ihmisistä omistaa 48 prosenttia kaikesta varallisuudesta ja rikkain kymmenys 87 prosenttia [1]. Samalla valtava määrä ihmisiä elää köyhyydessä.
Suomessa hyvinvointivaltio tarjoaa kaikille vähimmäistoimeentulon. Siitä huolimatta perustuslakiinkin kirjattu oikeus työhön ei kaikkien kohdalla toteudu. Emme ole tasa-arvoisessa asemassa työelämän suhteen.
Täydellistä tasa-arvoa on käytännössä mahdotonta saavuttaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei sitä kohti voitaisi pyrkiä. Yhteiskuntaluokkien taloudellista tasa-arvoa ei ole perusteltua jättää tasa-arvokeskustelun ulkopuolelle. Yhteiskuntaluokkien tasa-arvo ei ole valmis.
Hyväksyttyä epätasa-arvoa
Työttömyys on tasa-arvon ongelma. Työpaikkoja ei riitä kaikille halukkaille [2]. Poliittinen valtadiskurssi selittää työttömyyttä liian korkeilla palkoilla [3]: jos palkat olisivat pienemmät, yrityksillä olisi varaa palkata enemmän työttömiä töihin. Pienemmät palkat eivät kuitenkaan ratkaise tasa-arvon ongelmaa. Jos palkat eivät riitä elämiseen [4], epätasa-arvo ei häviä.
Poliittista valtadiskurssia kritisoiva marxilainen työttömyysteoria syyttää kapitalismia epätasa-arvosta. Esimerkiksi teknologia syrjäyttää ihmisiä työttömyyteen [5]. Työttömät kilpailevat työpaikoista työläisten kanssa: kuka suostuu halvimmalla töihin? Kilpailu työpaikoista pitää palkkatason matalana. Jos kaikki menisivät töihin, palkkojen kasvu söisi talouskasvun [6]. Tällöin talous romahtaisi.
Talous ei siis kasva ilman työttömyyttä. Vallitsevassa työttömyyspolitiikassa työttömyyttä ei haluta poistaa [7]. Työttömyys on politiikassa hyväksyttyä epätasa-arvoa.
Työnjako – jos kaikki olisikin toisin
Kapitalistinen työnjako on epätasa-arvoinen. Osa ihmisistä tekee pitkää työpäivää ja osa pakotetaan joutilaaksi [8]. Työ luo ihmisille osallisuutta ja mielekästä sisältöä elämään. Siksi jokaisella tulisi olla siihen oikeus. Toisaalta kenelläkään työtä ei pitäisi olla niin paljon, että se uuvuttaa ja vie työkyvyn.
Tasa-arvoa edistäisi, jos työ jaettaisiin tasan. Kaikilla olisi oikeus tehdä työtä, mutta kenenkään ei tarvitsisi tehdä sitä liikaa.
Tasa-arvoinen työnjako ei toteudu, jos tavoittelemme loputonta talouskasvua. Siksi koko talousjärjestelmä tulisi luoda uudelleen. Eläisimmekö mieluummin maailmassa, jossa tekisimme työtä itsemme ja läheistemme hyvinvoinnin eteen – emme globaalin pääoman tai ympäristön riiston hyväksi?
Tuotammeko sosiaalityössä epätasa-arvoa?
Sosiaalityön tehtävä on edistää tasa-arvoa ja puolustaa huono-osaisia [9]. Työttömät ja vähävaraiset ovat sosiaalityön keskeinen asiakasryhmä [10]. Sosiaalityö on myös poliittista toimintaa – se tuottaa poliittista käsitystä todellisuudesta [11]. Siksi on tärkeää, että sosiaalityössä huomioidaan työttömyys ja yhteiskuntaluokat tasa-arvon kysymyksinä.
Rakenteellista sosiaalityötä on viime vuosina korostettu. Liian usein rakenteellinen sosiaalityö keskittyy ”helppoihin” aiheisiin – esimerkiksi kehittelemään palveluista parempia. Sen lisäksi sosiaalityön tulisi katsoa rakenteita pintaa syvemmältä. Syvärakenteista voimme löytää uusia luovia näkökulmia sosiaalisiin epäkohtiin.
Kunnianhimottomuus yhteiskuntaluokkien tasa-arvon suhteen tuottaa kuvaa, että taloudellinen epätasa-arvo olisi yhteiskunnassamme hyväksyttävää. Haluammeko tuottaa epätasa-arvon hyväksyvää yhteiskuntaa vai ajatella tasa-arvon laajemmin?
Talous ei ole luonnonlaki – sen voi ja se tulee kyseenalaistaa. Alussa oli vain ihminen osana luontoa. Sitten ihminen loi rahan, talouden, yhteiskuntaluokat ja epätasa-arvon. Teimmekö jossain kohtaa historiaa virheen?
Mikko Raappana
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelija.
Kirjoitus perustuu pro graduuni Työvoimareservi tarpeellisena ongelmana. Politiikassa rakentuva representaatio työttömyydestä ja sosiaalityön työvoimapoliittisesta asemasta (2022) .
Viitteet
[1] Stierli ym. 2014, 11.
[2] Suomen virallinen tilasto 2020A; 2020B.
[3] Honkanen 2007, 51–75, 114–124; Koistinen 2014, 187–209.
[4] Marx 1957, 179–206; 1976, 50–58.
[5] Marx 1957, 404–408; 1976, 224–225; Honkanen 2007, 84.
[6] Marx 1957, 415, 583–591; 1976, 94–95.
[7] Ks. myös Honkanen 2007, 78–86, 207–208.
[8] Marx 1957, 592–595; Honkanen 2007, 85–86, 135–139, 171.
[9] Juhila 2002, 11–13; Raunio 2009, 87–89; Pohjola 2014, 16–18.
[10] Mm. Mäntysaari 2019, 185.
[11] Payne 2014, 20, 99, 103–107, 320–326.
Lähteet
Honkanen, Pertti 2007: Työttömyys ja arvoteoria. Tutkielma työttömyydestä, talousteorioista ja sosiaalipolitiikasta. Turun yliopiston julkaisuja C 252. Turku.
Juhila, Kirsi 2002: Sosiaalityö marginaalissa. Teoksessa Juhila, Kirsi & Forsberg, Hannele & Roivainen, Irene (toim.): Marginaalit ja sosiaalityö. SoPhi 65. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä, 11–19.
Koistinen, Pertti 2014: Työ, työvoima & politiikka. Vastapaino. Tampere.
Marx, Karl 1957: Pääoma – Kansantaloustieteen arvostelua. Ensimmäinen osa – Pääoman tuotantoprosessi. Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike. Petroskoi. (Alkuperäinen julkaisu 1867).
Marx, Karl 1976: Pääoma – Kansantaloustieteen arvostelua. Kolmas osa – Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Kustannusliike Edistys. Moskova. (Alkuperäinen julkaisu 1894).
Mäntysaari, Mikko 2019: Sosiaalityö ja työttömyys. Janus 27 (2), 181–187.
Payne, Malcolm 2014: Modern social work theory. 4. painos. 1. painos 1990. Palgrave Macmillan. Hampshire & New York.
Pohjola, Anneli 2014: Rakenteellisen sosiaalityön paikannuksia. Teoksessa: Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. Unipress. Kuopio, 16–36.
Raunio, Kyösti 2009: Olennainen sosiaalityössä. 2. painos. 1. painos 2004. Gaudeamus. Helsinki.
Stierli, Markus & Shorrocks, Anthony & Davies, James B. & Lluberas, Rodrigo & Koutsoukis, Antonios 2014: Global Wealth Report 2014. Credit Suisse Research Institute. Zurich.
Suomen virallinen tilasto 2020A: Avoimet työpaikat. 4. vuosineljännes 2019. Tilastokeskus. Helsinki. http://www.stat.fi/til/atp/2019/04/atp_2019_04_2020-02-18_tie_001_fi.html. Viitattu 15.9.2022.
Suomen virallinen tilasto 2020B: Työvoimatutkimus. Työllisyys ja työttömyys 2019. Tilastokeskus. Helsinki. http://www.stat.fi/til/tyti/2019/13/tyti_2019_13_2020-05-07_kat_002_fi.html. Viitattu 15.9.2022.
(66)
(Julkaistu 31.10.2022)
Sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnista aikuissosiaalityössä
”Onko työssäsi asioita, jotka auttavat sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnissa? Jos on, niin mitä?” ”Onko työssäsi asioita, jotka vaikeuttavat sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia? Jos on, niin mitä?
Muun muassa näihin kysymyksiin keräsin sosiaalityöntekijöiltä vastauksia Pro gradu -tutkielmaa tehdessäni. Halusin tutkielmassani antaa äänen aikuissosiaalityöstä työkokemusta omaaville sosiaalityöntekijöille, jotta he voisivat kertoa näkemyksiään sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnista aikuissosiaalityössä. Tutkielman aineisto kerättiin keväällä 2020 Webropol -verkkokyselylomakkeen avulla, Sosiaalityön Uraverkosto Facebook -ryhmästä. Kyselyyn vastasi yhteensä 17 sosiaalityöntekijää.
Sosiaalityöntekijöiden mainitsemia sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnissa auttavia tekijöitä aikuissosiaalityössä olivat asiakassuunnitelmat, palveluntarpeen arviointi, asiakastietojärjestelmä tai sen kautta tilastoinnin tekeminen, asiakaskirjaukset, mittarit, asiakaspalautteet, kyselyt, esihenkilö sekä kokonaisvaltainen asiakkaan tilanteen kartoittaminen ja huomioiminen työskentelyssä sekä verkostoyhteistyö. Osa vastaajista kuitenkin kertoi, ettei heillä ole työssään sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnissa auttavia tekijöitä.
Sosiaalityöntekijöiden mukaan sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia vaikeuttaviin tekijöihin puolestaan kuuluivat työn ja asiakkaiden määrä, puutteet mittareissa tai työkaluissa, asiakkaaseen, työnantajaan tai johtoon liittyvät tekijät, peruuntuneet tapaamiset, työskentelyn repaleisuus, sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia tukemattomat rakenteet, työntekijöiden vaihtuvuus, pirstaloituneet palvelut sekä tavoitteisiin liittyvä osaaminen.
Myös Kemppainen, Kostamo-Pääkkö, Niskala, Ojaniemi ja Vesterinen (2010, 35) sanovat, että asiakasvirtojen ja kiireen keskellä työn vaikuttavuuden tarkasteleminen usein unohtuu ja työ rutinoituu suoritteiksi. Sosiaalityötä tehdäänkin monimutkaistuvien ja vaikeutuvien asiakastilanteiden keskellä, valtavissa työpaineissa (Heinonen 2007, 10). Mikäli sosiaalityöntekijät eivät pysty tekemään työtään eettisesti kestävästi, on uhattuna sekä sosiaalityöntekijöiden hyvinvointi että jo ennestään haavoittuvassa asemassa olevien asiakkaiden hyvinvointi ja avunsaantimahdollisuudet. Ratkaisuksi ei riitä pelkästään sosiaalityöntekijöiden voimavarojen tukeminen, vaan sosiaalityöntekijöitä liiallisesti kuormittavat työn vaatimukset on tehtävä näkyväksi ja niihin puututtava. (Mänttäri-van Der Kuip 2015, 76.)
Sosiaalityöntekijöiden tulee Sosiaalihuoltolain (30.12.2014/1301) kolmannen luvun 15 §:n perusteella seurata työssään sosiaalityön vaikuttavuutta. On tärkeää, että sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnista kuullaan ja vahvistetaan sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia edistäviä tekijöitä sekä minimoidaan sitä vaikeuttavia tekijöitä. Tutkielmani tulosten mukaan sosiaalityöntekijät myös määrittelivät ja arvioivat sosiaalityön vaikuttavuutta aikuissosiaalityössä eri tavoin ja olisi aiheellista myös tarkastella, olisiko arviointitapojen yhtenäistämiselle tarvetta. Olennaista on, että sosiaalityöntekijöillä on tarpeeksi aiheeseen liittyvää osaamista sekä tosiasiallinen mahdollisuus toteuttaa aikuissosiaalityössä sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia.
Päivyt Jortikka
Kirjoitus perustuu Lapin yliopstoon tekemääni pro gradu -tutkielmaan: ”Sosiaalityön vaikuttavuuden arviointi aikuisten parissa tehtävässä sosiaalityössä – sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä”.
Lähteet:
Heinonen, Hanna (2007). Kohti syvempää ymmärrystä sosiaalityössä: tutkiva ja arvioiva työote sosiaalityöntekijöiden jäsentämänä. Pääkaupunkiseudun sosiaa-lialan osaamiskeskus SOCCA. http://www.socca.fi/files/72/Tutkiva_arvioiva_tyo-ote_sosiaalityontekijoiden_jasentamana.pdf. Viitattu 28.10.2022.
Kemppainen, Tarja & Kostamo-Pääkkö, Kaisa & Niskala, Asta & Ojaniemi, Pekka & Vesterinen, Kerttu (2010). Sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnin ensiaskeleet Lapissa: Tutkimus sosiaalitoimistojen työn vaikuttavuudesta. Rovaniemi. Oy Sevenprint Ltd.
Mänttäri-van Der Kuip, Maija (2015). Work-Related Well-Being among Finnish Frontline Social Workers in an Age of Austerity. Jyväskylän yliopisto. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/45924/978-951-39-6191-6_vaitos29052015.pdf?sequence=1&isAllowed=y. Viitattu 28.10.2022.
SHL Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2014/20141301. Viitattu 28.10.2022.
(65)
(Julkaistu 25.10.2022)
Sosiaalityöntekijän oikeudellinen osaaminen
Oikeudellinen osaaminen on yhä tärkeämpi osa sosiaalityön asiantuntijuutta ja se tulee ottaa vahvemmin huomioon sekä perus- ja täydennyskoulutuksessa.
Sosiaalityö on oikeudellistunut siinä missä koko yhteiskuntamme. Oikeudellistuminen on sitä, että lainsäädännön määrä, laajuus ja tarkkuus kasvaa koko ajan. Lainsäädännön piiriin tuodaan uusia ilmiöitä ja asioita, jotta heikommassa asemassa olevaa osapuolta voidaan suojella paremmin.
Sosiaalityössä tulee osata entistä laajemmin lainsäädäntöä ja tehdä työtä lainsäädännön edellyttämällä tavalla.
Sosiaalityötekijän oikeudellinen osaaminen
Sosiaalityöntekijän osaaminen koostuu useasta eri osa-alueesta. Tutkin pro gradu -tutkielmani myötä tarkemmin sosiaalityöntekijän oikeudellista osaamista. Tarkastelin oikeudellista osaamista erityisesti valvontatyön näkökulmasta, jota voidaan toteuttaa mm. omatyöntekijän tai vastuutyöntekijän roolista. Tutkielmani aineisto muodostui kahdesta osasta. Ensimmäisenä osa koostui Lapin maakunnan alueen kuntien sosiaalitoimen omavalvontasuunnitelmista, ja toinen osa muodostui §OHOVA –hankkeeseen osallistuneiden sosiaalityöntekijöiden näkemyksistä oikeudelliseen osaamiseen liittyen.
Tutkielmani tulosten perusteella oikeudellista osaamista tarvitaan sosiaalityöntekijän työssä päivittäin. Oikeudellinen osaaminen on merkittävä osa sosiaalityöntekijän ammattitaitoa, ja se koostuu useasta eri osa-alueesta, joita kuvaa moniulotteisuus. Oikeudellinen osaaminen on lainsäädännön ja oikeudellisen toimintaympäristön tuntemusta. Ihmis- ja perusoikeuksien ymmärtämistä osaksi sosiaalihuollon kokonaisuutta yhdistettynä julkisen vallan toimeenpanijan tehtävään.
Lisäksi tulee ymmärtää hyvän hallintotavan mukainen tapa tehdä työtä. Menettelylliset tavat työssä on vähintään yhtä tärkeät kuin asiakkaan hyvän kohtelun ja kohtaamisen taidot sekä vuorovaikutustaidot. Menettelylliset seikat on meille kaikille avattu hallintolaissa.
Sosiaalityö perustuu heikommassa asemassa olevan ihmisen asioiden puolustamiseen, joten ihmis- ja perusoikeuksien tuntemus ja ymmärtäminen on osa sosiaalityötä. Sosiaalityöhön kuuluu julkisen vallan käyttäminen, kun puututaan ihmisen perusoikeuksiin. Julkisen vallan käyttäjänä tulee toimia lainsäädännön mukaisesti. Sosiaalityössä tavallaan kierretään kehää lainsäädännön ympärillä huomioiden sosiaalityön ilmiöt.
Valvontatyö on osa sosiaalityöntekijän työtä
Sosiaalityöntekijän työhön voi kuulua valvontatyötä asiakkaille järjestettyjen palveluiden osalta. Valvontatyössä korostuu ohjaus- ja neuvontatyö. Sitä tehdään kaksisuuntaisesti, niin asiakkaalle kuin sille taholla, joka tuottaa asiakkaalle järjestetyn palvelun. Paljon puhutaan palveluntuottajista.
Valvonnan päämääränä on varmistaa asiakkaan hyvä kohtelu ja palvelun laatu. Valvonnassa käytetään ohjausta ja neuvontaa. Se on itse asiassa työmenetelmä. Valvontatyössä kuten sosiaalityössä yleensä tarvitaan hyviä vuorovaikutustaitoja, joiden avulla tuodaan näkyväksi sosiaalityöntekijän oikeudellista osaamista. Esimerkiksi asiakkaan oikeuksien sanoittaminen ja näkyväksi tekeminen ovat osa valvontatyön ohjausta ja neuvontaa palveluntuottajan suuntaan.
Sosiaalityössä toimitaan usein virkavastuulla. Virkavastuu velvoittaa tekemään valvontatyötä esimerkiksi lastensuojelussa, kun lapsi joudutaan sijoittamaan omasta kodista turvallisempaan ympäristöön. Sosiaalityön vastuulla on varmistaa, että lapsen elämä jatkuu inhimillisissä ja lapsen oikeuksia kunnioittavassa ympäristössä. Sosiaalityöntekijän tulee lain mukaan olla säännöllisesti yhteydessä lapseen ja paikkaan, jonne hänet on sijoitettu. Toteuttaa siis valvontatyötä.
Oikeudellinen osaaminen tarvitsee rinnalleen sosiaalityön osaamisen
Oikeudellinen osaaminen on yksi sosiaalityöntekijän monista ammattiosaamisen osa-alueista. Oikeudellista osaamista ei voi irrottaa erilleen sosiaalityöntekijän osaamiskokonaisuudesta, vaan oikeudellinen osaaminen ja sosiaalihuollon substanssin osaaminen kulkevat yhdessä, rinnakkain. Sosiaalityöntekijä käyttää lainsäädäntöä omassa työssään välineenä, jonka avulla asiakkaan tilanteeseen saadaan apua ja tukea.
Jos oikeudellinen osaaminen olisi irrotettavissa sosiaalityöstä, silloin sosiaalityötä tekisi työparina sosiaalityöntekijä ja juristi. Nyt sosiaalityötä tekevät sosiaalihuollon ammattilaiset, sosiaalityöntekijät, joiden työtehtävänä on tulkita ja soveltaa sosiaalihuollon lainsäädäntöä asiakastilanteissa. Sosiaalityöntekijöiden oikeudellisen osaamisen taso on vaihtelevaa aikaisemmin tehdyn selvityksen mukaan. Seitsemän sosiaalityöntekijää kymmenestä osaa tulkita lainsäädäntöä hyvin ja soveltaa sitä asiakkaan tilanteeseen. Kolme työntekijää kymmenestä kokee osaavansa jonkin verran tarvitsemaansa lainsäädäntöä.
Tarvitsemme täydennyskoulutusta
Lainsäädäntö on muuttunut vuosien aikana, ja uudistuu edelleen. Sosiaalityöntekijät tarvitsevat täydennyskoulutusta, jotta heidän ammattitaito pysyy yllä ja asiakkaan oikeudet toteutuvat vahvemmin. Täydennyskoulutuksen tulee kohdentua oikeudellisen osaamisen vahvistamiseen niin sosiaalihuoltolain kuin sosiaalihuollon erityislakien soveltamisen osalta. Tarvetta täydennyskoulutukselle lisää myös lainsäädännön monitulkintaisuus. Oikeudellisen osaamisen moniulotteisuus on hyvä huomioida tulevaisuudessa yliopistokoulutuksen aikana, ja vahvistaa tulevien sosiaalityöntekijöiden oikeudellisen osaamisen perusteita.
Ulla Sotaniemi
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelija
Kirjoitukseni perustuu syksyllä 2022 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani ”Sosiaalityöntekijän oikeudellinen osaaminen valvontatyössä”. Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityö.
Lähteet
Kuusisto, Katja & Kalliomaa-Puha, Laura 2019: Päihdeongelmaisen asiakkaan asema ja oikeudet – mitä sosiaalihuoltolain uudet välineet tarkoittavat päihdehuollossa? Teoksessa: Pehkonen, Aini & Kekoni, Taru & Kuusisto, Katja (toim.): Oikeus päihdehuoltoon. Vastapaino. Tampere.
Martin, Maria & Kemppainen, Tarja & Niskala, Asta & Pohjola, Anneli 2018: Sosiaalityöntekijöiden ja sosionomien osaaminen Lapissa. Osaamiskartoituksen tuloksia. PohjoisSuomen sosiaalialan osaamiskeskus.
Poikonen, Heidi ja Kekoni, Taru 2019: Asiakkaan oikeudet ja niihin vaikuttavat tekijät päihdepalveluissa. Teoksessa: Pehkonen, Aini & Kekoni, Taru & Kuusisto, Katja (toim.): Oikeus päihdehuoltoon. Vastapaino. Tampere.
(64)
(Julkaistu 11.7.2022)
Intersukupuoliset henkilöt kaipaavat tukea
Intersukupuolisuus tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä, ettei henkilöä ole mahdollista määritellä yksiselitteisesti naiseksi tai mieheksi kehon sukupuolipiirteiden perusteella. Toisin sanoen intersukupuoliset henkilöt kantavat kehoissaan sekä nais- että miessukupuolille tyypillisinä pidettyjä ominaisuuksia.
Intersukupuolisuus ei ole sairaus, vaan siinä on kyse kehon sukupuolipiirteiden luonnollisesta vaihtelusta. Toisinaan se tulee sekoitetuksi transsukupuolisuuteen, mikä on eri asia, sillä transsukupuolisuudessa on kyse koetun sukupuolen ja kehon välisestä ristiriidasta. Monet intersukupuoliset henkilöt kokevat sen sijaan olevansa naisia tai miehiä. Osa intersukupuolisista henkilöistä kokee kuuluvansa sukupuolivähemmistöön, osa ei. Seksuaalisuuden kanssa intersukupuolisuudella itsessään ei ole mitään tekemistä.
Intersukupuolisia henkilöitä syrjitään
Omassa pro gradu -tutkielmassani tarkastelin, millaisia sosiaalisia kokemuksia intersukupuolisilla henkilöillä on. Tutkimuksen mukaan intersukupuoliset henkilöt kokevat syrjintää, mikä johtuu esimerkiksi siitä, että Suomessa virallisia sukupuolia on vain kaksi. Sen seurauksena intersukupuoliset lapset on pakko määritellä tytöiksi tai pojiksi. Erilaiset asiakirjat, tilat ja toiminnot, jotka on tarkoitettu vain naisille tai miehille, voivat myös aiheuttaa hankaluuksia intersukupuolisille henkilöille.
Tutkimuksen mukaan intersukupuoliset henkilöt voivat kokea vähemmistöstressiä, mikä tarkoittaa vähemmistöön kuuluvan henkilön kokemaa pitkäaikaista ja/tai toistuvaa stressiä. Sitä aiheuttavat esimerkiksi ennakkoluulot, epäasiallinen kohtelu ja syrjintä, joiden seurauksena intersukupuoliset henkilöt voivat pelätä muiden ihmisten reaktioita ja joutuvat pohtimaan, miten he voivat esimerkiksi pukeutua ja käyttäytyä. Tutkimuksen mukaan osa intersukupuolisista henkilöistä on kohdannut esimerkiksi sukupuoltaan koskevia epäasiallisia kysymyksiä ja kommentteja. Vähemmistöstressi voi aiheuttaa erilaisia kielteisiä terveysvaikutuksia, kuten mielenterveysongelmia.
Intersukupuolisuudesta voi olla vaikea puhua
Tutkimuksen mukaan intersukupuolisten henkilöiden ja heidän vanhempiensa on usein vaikea kertoa intersukupuolisuudesta muille, koska he voivat esimerkiksi pelätä, ettei intersukupuolisuutta ymmärretä. Osa intersukupuolisista henkilöistä häpeää omaa intersukupuolisuuttaan ja salaa sen jopa omilta läheisiltään. Monet kaipaavat tukea toisilta intersukupuolisilta henkilöiltä. Myös vanhempien, ystävien ja kumppaneiden antama hyväksyntä, tuki ja myönteinen suhtautuminen ovat hyvin tärkeitä.
Tutkimuksen mukaan intersukupuolisuudesta voi olla helpompi kertoa silloin, kun intersukupuoliset henkilöt huomaavat, että muut ihmiset tietävät intersukupuolisuudesta ja/tai sukupuolen moninaisuudesta ja hyväksyvät sen. Intersukupuolisuuteen tulisi suhtautua tavallisena asiana, mutta ei vähättelevästi. Intersukupuoliset henkilöt toivovat, että intersukupuolisuudesta tiedettäisiin, mutta kenenkään ei tarvitse tietää siitä kaikkea. Intersukupuolisilta henkilöiltä on hyvä kysyä, mitä intersukupuolisuus heille itselleen merkitsee. Käytännössä apua voi olla esimerkiksi neutraalista tavasta puhua, eli henkilöistä puhumisesta naisten ja miesten sijasta.
Sointu Helttunen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitelma perustuu pro gradu -tutkielmaani ”Intersukupuolisuuden sosiaalinen ulottuvuus intersukupuolisten henkilöiden kokemana”. Lapin yliopisto, 2022.
Lähteet
European Union Agency for Fundamental Rights 2015: The fundamental rights situation of intersex people. 4/2015.
Jaskari Onni & Keski-Rahkonen Anna 2021: Vähemmistöstressi uhkana seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen terveydelle. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim. 2021; 137(17):1781-8.
Meyer Ilan H. 2003: Prejudice, Social Stress, and Mental Health in Lesbian, Gay, and Bisexual Populations: Conceptual Issues and Research Evidence. Psychological Bulletin Journal. 2003; 129(5): 674−697.
Oikarinen Tikli 2019: Ei tietoa eikä vaihtoehtoja – Selvitys intersukupuolisten ihmisten oikeuksista ja kokemuksista. Oikeusministeriön julkaisuja. Selvityksiä ja ohjeita 2019:3.
van Lisdonk Jantine 2014: Living with intersex/DSD – An exploratory study of the social situation of persons with intersex/DSD. The Netherlands Institute for Social Research.
(63)
(Julkaistu 8.6.2022)
Lasten ja nuorten hyvinvointi koronapandemian aikana
Korona-aika on vaikuttanut merkittävästi lasten ja nuorten hyvinvointiin.
Julkisessa keskustelussa ja mediassa lasten ja nuorten ääntä on tuotu esiin melko vähän, vaikka pandemia on vaikuttanut hyvin paljon myös lasten ja nuorten elämään. Sekä suomalaiset että kansainväliset tutkimukset puhuvat samaa kieltä; lasten ja nuorten hyvinvointi on huonontunut koronapandemian aikana.
Koronakriisi on lisännyt perheiden välistä eriarvoisuutta (Paju 2020, 6). Koronatoimien myötä lasten epävarmuus, turvattomuus ja ahdistus on lisääntynyt. Lasten yksinäisyys on lisääntynyt ja hyvinvointia ylläpitävät sosiaaliset suhteet ovat vähentyneet. (Lapsistrategian koronatyöryhmä 2020.) Keväällä 2020 huhtikuussa maailman lapsista 86 % oli poissa koulusta. Näistä lapsista 60 prosentilla ei ollut mahdollisuutta käyttää internetiä, jolloin he olivat todellisuudessa täysin ilman opetusta. Koulujen sulkeutumisen seurauksena myös kouluruokailu keskeytyi, jolloin kaikista köyhimmät lapset olivat vaarassa kärsiä aliravitsemuksesta. (The Lancet Child & Adolescent Health 2020, 479.)
Lasten ja nuorten hyvinvointi Erik Allardtin (1976) hyvinvoinnin ulottuvuuksien mukaan
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani lasten ja nuorten hyvinvointia Erik Allardtin (1976) hyvinvoinnin ulottuvuuksien – having, loving, being ja doing jäsennyksen mukaan. Tutkimus on tehty sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta. Tutkimusaineistona käytin valmista aineistoa, joka on kerätty PANDA-hankkeelle vuosina 2020 ja 2021.
Having -ulottuvuus tarkoittaa hengissä pysymistä, toimintaresursseja sekä tarvetta perustoimeentulolle (Helne & Hirvilammi 2021, 50). Having -ulottuvuuden osalta perheiden taloudelliset ongelmat lisääntyivät ja tukitoimet sekä tukipalvelut vähenivät tai loppuivat kokonaan. Näin ollen perheiden toimintaresurssit ovat huonontuneet koronapandemian aikana, mikä on vaikuttanut lasten ja nuorten hyvinvointiin heikentävästi. Perheiden haasteet kasvoivat koronapandemian aikana myös siksi, että yhteiskunta supisti perheille tarjottuja palveluja. Esimerkiksi mielenterveyspalveluihin pääseminen oli haasteellista, koska palveluja supistettiin ja ajettiin alas pandemian seurauksena.
Loving -ulottuvuus kuvaa sosiaalista vuorovaikutusta sekä merkityksellisiä ihmissuhteita. Ihmisen tulee kokea olevansa osa ryhmää tai yhteisöä. Yhteisöillä on merkitystä terveydelle ja lisäksi yhteisöt toimivat turvaverkkona haastavissa elämäntilanteissa. (Kivipelto & Saikkonen 2018, 60.) Hyvinvoinnin loving -ulottuvuus heikentyi oleellisesti koronapandemian aikana, koska kasvokkainen vuorovaikutus väheni. Palveluja siirrettiin etänä toteutettaviksi, mutta huomattiin, että etätapaamiset eivät sovi kaikille. Perheväkivalta, perheriidat ja lasten kaltoinkohtelu lisääntyivät. Myös yksinäisyys lisääntyi ja perheet kärsivät sosiaalisten suhteiden niukkuudesta.
Erik Allardtin mukaan (1976) being -ulottuvuus on ”ihmisenä olemista”. Lasten ja nuorten kohdalla being -ulottuvuus tarkoittaa sitä, että heillä on mahdollisuus kasvaa ja kehittyä kohti täyttä ihmisyyttä. Osallisuus ja elämänhallinta liittyvät being -ulottuvuuteen. Lisäksi terveys sisältyy tutkielmassani being -ulottuvuuteen. Being -ulottuvuuteen koronapandemia on vaikuttanut terveyden näkökulmasta. Korona sairautena on aiheuttanut paljon pelkoa, ahdistusta ja huolta. Mielenterveysongelmat ja ahdistus lisääntyivät ja vaikeutuivat niin lapsilla, nuorilla kuin vanhemmillakin. Vanhempien väsymys ja uupumus lisääntyivät ja jaksaminen vaikeutui. Vuonna 2020 myös päihdeongelmat, seksuaalinen hyväksikäyttö ja itsemurhat lisääntyivät.
Doing tarkoittaa merkityksellistä tekemistä, joka sallii ihmisen noudattaa omia arvojaan. Doing ei tarkoita vain palkkatyötä, vaan harrastukset, luova tekeminen ja vapaaehtoistyö kuuluvat doing -ulottuvuuden piiriin. (Helne & Hirvilammi 2021, 51-52.) Lasten ja nuorten tilanteissa doing merkitsee esimerkiksi varhaiskasvatusta, koulunkäyntiä, kerhotoimintaa ja harrastuksia. Koululla ja varhaiskasvatuksella on suuri merkitys lasten ja nuorten hyvinvoinnille, sillä koulu ja varhaiskasvatus tarjoavat lapsille ja nuorille rutiineja, ystävyyssuhteita ja ikätasoista tekemistä.
Doing -ulottuvuudessa hyvinvoinnin huonontuminen ilmenee etäkoulun ja etätöiden tekemisen haasteina. Osa lapsista jäi pois varhaiskasvatuksesta ja myös harrastustoiminta lopetettiin tai siirrettiin toteutettavaksi etänä. Vuonna 2020 myös työttömyys lisääntyi. Ongelmia esiintyi perheiden arjessa. Lapset eivät saaneet riittävästi tukea etäkouluun, jolloin oppiminen vaikeutui. Koulupudokkaat lisääntyivät ja osa lapsista ja nuorista jäi kokonaan koulunkäynnin ulkopuolelle. Varhaiskasvatuksen keskeytyminen toi mukanaan ongelmia. Vanhemmat joutuivat huolehtimaan töiden ohella myös lapsista, heidän koulunkäynnistään ja ruokahuollosta. Nämä tekijät haastoivat vanhempien jaksamista.
Tutkimustulosten analyysissä esiin tuli hyvinvoinnin ulottuvuuksien lisäksi myös viides luokka, jolle annoin nimen Sosiaalityöntekijöiden huoli. Sijoitin luokkaan sellaiset sosiaalityöntekijöiden vastauksissa toistuneet asiat, jotka liittyivät kyllä lasten ja nuorten hyvinvointiin, mutta jotka eivät suoraan sopineet Allardtin (1976) hyvinvoinnin ulottuvuuksiin. Nämä asiat keskittyivät sosiaalityöntekijöiden huolenaiheisiin koskien lapsia, perheitä ja pandemiaympäristössä työskentelyä. Sosiaalityöntekijät kantoivat huolta siitä, että perheiden ongelmat jäävät piiloon, sillä koronarajoitusten takia asiakkaita ei tavattu. Myös olemassa olevien ongelmien todettiin pahentuneen pandemian aikana. Koulujen ja päiväkotien ollessa kiinni perheiden palvelutarpeita ei huomattu ajoissa.
Miten koronapandemiasta päästään eteenpäin?
Lasten ja nuorten hyvinvointi ei ole oleellisesti muuttunut pandemian aikana vuosien 2020 ja 2021 välillä, mutta muutos on ollut suuri verrattuna aikaan ennen pandemiaa. Tämä muutos on ollut nimenomaan huonompaan suuntaan menemistä. Yhteiskunnan sulut ja sosiaalinen eristäytyminen muuttivat tapoja elää, tehdä työtä ja viettää vapaa-aikaa. Sellainen elämä, mikä oli ennen ollut normaalia, vietiin yhtäkkiä pois. Jotkut sopeutuivat rajoitettuun ja kotiin sijoittuvaan elämään sekä vapaa-aikaan paremmin, mutta monille perheille, lapsille ja nuorille, joilla oli muutenkin elämässään ja arjessaan haasteita, korona-aika näyttäytyi erityisen ahdistavana.
Lasten ja nuorten hyvinvoinnissa riittää korjattavaa pitkäksi aikaa. Mielenterveyspalvelujen vahvistaminen ja saatavuuden varmistaminen ovat eräs keskeinen toimenpide, jotta koronapandemian negatiivisia vaikutuksia lasten ja nuorten hyvinvoinnissa saadaan lievitettyä. Tähän tarvitaan lisää taloudellisia- ja henkilöstöresursseja tukemaan lapsia ja nuoria. Ei pidä kuitenkaan ajatella, että kaikki hyvinvoinnin haasteet, kuten tuen puute, mielenterveysongelmat ja arjen ongelmat, olisivat ilmestyneet pelkästään koronan myötä. Mielenterveyspalvelut, lastensuojelu ja monet muut julkiset palvelut ovat kärsineet resurssipulasta jo ennen koronaa. Pandemian myötä julkisten palvelujen puutteet nousivat vain entistä selkeämmin esille.
Rajoitustoimien ei tulisi kohdistua lapsiin ja nuoriin taudissa, jonka tiedetään olevan pitkälti vaaraton heille. Koronan jälkipuinnissa tulee pohtia, joutuivatko lapset ja nuoret maksamaan liian kovaa hintaa taudin ehkäisyssä, joka on pääosin vaarallinen vain iäkkäille ja erilaisista pitkäaikaissairauksista kärsiville. Tärkeintä on nyt keskittyä tarjoamaan apua niille, joilta korona-aika vei eniten jokapäiväistä tukea.
Yhteiskuntamme tulevaisuus on meidän sekä lasten ja nuorten käsissä. On tärkeää, että nyt teemme sellaisia ratkaisuja lasten ja nuorten hyvinvoinnin suhteen, että ne kantavat hedelmää pitkälle tulevaisuuteen. Olisi tärkeää panostaa hyvinvointiin ja hyvinvoinnin parantamiseen mahdollisimman nopeasti. Yhteiskunnaltamme tulee löytyä resursseja työhön lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseksi sekä mielenterveysongelmien ehkäisemiseksi. Poliittiset päätökset tulisi tehdä ajatellen pitkän aikavälin hyötyjä varsinkin, kun ne koskettavat lapsia, nuoria sekä lapsiperheitä.
Anna Jokela
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaani ”Sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä lasten ja nuorten hyvinvoinnista koronapandemian aikana”. Lapin yliopisto 2022.
Lähteet
Allardt, Erik 1976: Hyvinvoinnin ulottuvuuksia. Werner Söderström osakeyhtiö. Porvoo
Helne, Tuula & Hirvilammi, Tuuli 2021: Puristuksissa? Nuoret ja kestävän hyvinvoinnin
ehdot. Kela. Helsinki
Kivipelto Minna & Saikkonen Paula 2018: Hyvinvointia niukkuudesta? Kokemuksia
viimesijaisesta turvasta. Janus 2018; 26 (1), 57–72
Lapsistrategian koronatyöryhmä 2020: Lasten ja nuorten hyvinvointi koronakriisin
jälkihoidossa. Lapsistrategian koronatyöryhmän raportti lapsen oikeuksien
toteutumisesta. Valtioneuvoston julkaisuja 2020:21.
https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/162318/VN_2020_21.pdf?
sequence=7&isAllowed=y Viitattu 27.5.2022.
Paju, Petri 2020: Paikoiltaan siirretty arki. Koronakriisin vaikutukset lapsiperheiden
elämään. Lastensuojelun keskusliitto. Lastensuojelun Keskusliiton verkkojulkaisu
2/2020. https://www.lskl.fi/wp-content/uploads/Paikoiltaan-siirretty-arkiverkkojulkaisu.pdf Viitattu 27.5.2022.
The Lancet Child & Adolescent Health 2020: Prioritising children’s rights in the
COVID-19 response. Editorial. The Lancet Child & Adolescent Health. Volume
4, Issue 7, 7/2020. https://www.thelancet.com/journals/lanchi/article/PIIS2352-4642(20)30172-
3/fulltext Viitattu 27.5.2022.
(62)
(Julkaistu 8.6.2022)
Vaino sukupuolistuneena väkivaltana käräjäoikeuksien tuomioasiakirjoissa
Vaino luo uhrien eri elämänalueille tunkeutuvan häiritsevän tilan, joka yhdistyy kokonaisvaltaiseen turvattomuuteen rajoittaen vainon uhrien toimijuutta ja elinpiiriä.
Vaino on intensiivistä, tavoiteorientoitunutta ja uhria pakottavaa käyttäytymistä, joka muodostuu erilaisista toistuvista väkivaltaisista ja ei-väkivaltaisista teoista, jotka uhrit kokevat epämieluisina, uhkaavina, ahdistavina ja tunkeilevina.
Vainoajan toiminta aiheuttaa uhrissa pelkoa, turvattomuutta ja ahdistusta sekä tuottaa uhreille fyysistä ja sosiaalista harmia. (Nikupeteri 2016, 46.) Eron jälkeinen vaino on sosiaalinen ongelma ja väkivallan muoto, joka kietoutuu entiseen lähisuhteeseen (Nikupeteri 2016, 26).
Eron jälkeinen vaino rikoksena
Suomessa vaino kriminalisoitiin vuonna 2014. Lain esitöiden mukaan vainon kriminalisointi oli tarpeellista Suomen rikoslainsäädännön saattamiseksi vastaamaan kansainvälisiä velvoitteita ja vainon kriminalisoinnille oli myös kansallista tarvetta. (HE 19/2013; Häkkänen-Nyholm & Salo 2019, 296.)
Vainossa rikoksena keskeistä on, ettei kyse ole yksittäisestä rikollisesta teosta, vaan osateot muodostavat uhrin elämänlaatua vakavasti häiritsevän tilan, joka herättää uhrissa pelkoa ja ahdistusta ja voi muodostua uhrin elämää hallitsevaksi (HE 19/2013). Vainon kriminalisointi toimii yhteiskunnallisena viestinä siitä, ettei vainoaminen ole hyväksyttyä toimintaa (Mehtola & Särkelä 2017, 10).
Eron jälkeinen vaino sukupuolistuneena väkivaltana
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani vainoa sukupuolistuneena väkivaltana käräjäoikeuksien tuomioissa. Toteutin pro gradu -tutkielmani hankeyhteistyössä CAPS-hankkeen kanssa ja aineistonani oli 20 käräjäoikeuksien vainotuomioasiakirjaa. Kaikissa aineistoni oikeustapauksissa vainoaja oli mies ja vainon uhri nainen. Tutkimuskysymyksinäni olivat 1) Millaisena vaino sukupuolistuneena väkivaltana näyttäytyy käräjäoikeuksien tuomioissa? 2) Millaisia seurauksia vainolla on sen kohteena oleville naisille?
Väkivallan sukupuolistuneisuus kuvaa sukupuolta osana väkivallan rakennetta, siihen liitettyjä asenteita, merkityksiä ja väkivallan selittämistapoja, kuitenkaan pelkistämättä väkivallan rakennetta ja dynamiikkaa sukupuolten väliseksi vastakkainasetteluksi (Ronkainen & Näre 2008, 21). Sukupuolistuneisuuden käsite viittaa väkivallan ja sukupuolen yhteen kietoutumiseen kulttuurisella, rakenteellisella ja yksilötasolla (Ronkainen 2017, 29). Eron jälkeisessä vainossa ilmenevät sukupuolistuneelle väkivallalle olennaiset piirteet eli sukupuolistuneet käytännöt, tasa-arvokysymykset, vallankäyttö ja ihmisoikeuksien loukkaaminen (Nikupeteri 2016, 47).
Eron jälkeisen vainon ilmeneminen ja vainon aiheuttamat seuraukset uhreille
Tutkielmani tuloksina oli, että eron jälkeinen vaino ilmenee uhriin kohdistuvina toistuvina yhteydenottoina, uhkaamisena, seuraamisena ja tarkkailemisena, syyllistämisenä ja halventamisena sekä uhrin pakottamisena ja kontrolloimisena. Lisäksi tutkimustulokseni ilmensivät lasten välineellistä roolia vainossa tapauksissa, joissa vainon kohteena olevalla naisella oli lapsia. Tutkielmani tulokset ilmentävät, että vainon kohteena oleminen aiheuttaa uhreille kielteisiä seurauksia. Vainon kohteena oleminen ja vainoajan toiminta aiheuttivat uhreille pelkoa, ahdistusta ja turvattomuutta. Vainosta aiheutui sen kohteena oleville naisille kipua, kärsimystä ja fyysisiä vammoja sekä häiriötä, haittaa ja taloudellista vahinkoa. Lisäksi uhrit joutuvat soveltamaan erilaisia selviytymisstrategioita pyrkiessään tekemään vainon kohteena olemisesta vähemmän vaarallista ja häiritsevää.
Tutkielmani tulokset havainnollistavat, että vainon kohteena olevien naisten tunnemaailmaa hallitsee voimakas pelko ja ahdistus. Kyse ei ole yksittäisten rikollisten tekojen aiheuttamasta pelosta ja ahdistuksesta, vaan vainon luomasta kokonaisvaltaisesta, uhrin eri elämänalueille ulottuvasta turvattomuudesta, joka rajoittaa uhrien elintilaa ja toimijuutta. Tutkielmani tulokset ilmentävät myös selkeästi vainon aiheuttamaa kokonaisvaltaista häiriötä uhrien elämälle. Vainoajat häiritsevät uhrinsa työssäkäyntiä, kotirauhaa ja liikkumista. Vaino luo uhrien eri elämänalueille tunkeutuvan häiritsevän tilan, joka yhdistyy kokonaisvaltaiseen turvattomuuteen rajaten vainon uhrin toimijuutta ja elinpiiriä entisestään. Vaino heikentää uhrien elämänlaatua, riistää uhreilta rauhan ja häiritsee arkielämän rutiineja.
Ymmärrys sukupuolesta vaikuttaa siihen, miten vaino ymmärretään ja miten sitä palvelujärjestelmässä tulkitaan
Vaino ilmiönä on sekä sukupuolistunut että sukupuolittunut (Nikupeteri 2016, 47; Spitzberg & Cupach 2007; Tjaden & Thoennes 1998, 3–5). Sukupuolistuneen väkivallan viitekehys ilmentää, etteivät naisten vainokokemukset ole kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta kontekstistaan irrallisia, vaan rakentuvat kontekstisidonnaisesti (Edwards 2011, 335–337; Lidman 2015). Siihen miten vaino ymmärretään ja millaisena sitä auttamisjärjestelmässä tulkitaan, vaikuttaa ymmärrys sukupuolesta (Nikupeteri 2016, 65). Vainoteot mahdollistuvat ja naisten vainokokemukset muotoutuvat sosiaalisesti ja kulttuurisesti määrittyneiden naiseuden, äitiyden ja entisen kumppanin roolien pohjalta (Nikupeteri 2016, 48). Sukupuolen ja väkivallan yhteen kietoutuneisuuden tarkasteleminen eron jälkeisen vainon kontekstissa on tärkeää, sillä sukupuoleen liittyvät lukkiuttavat tulkinnat voivat estää vainon tunnistamista, ellei niitä tiedosteta ja osata kyseenalaistaa (Nikupeteri 2016, 65).
Vainon sukupuolistuneisuutta ilmentävät myös vainon uhrille aiheuttamat seuraukset. Naisten ja miesten tunnereaktiot ja -kokemukset läheisen toteuttamaan vainoon ja väkivaltaan ovat usein erilaisia (Nikupeteri 2016, 23). Naiset kokevat vainon ja väkivallan yleensä intensiivisempänä, pelottavampana ja kokonaisvaltaisempana miehiin verrattuna, jolloin naisten kokemus vainottuna olemisesta muodostuu omanlaisekseen (Emerson ym. 1998, 304; Sheridan & Lyndon 2012; Romito & Grassi 2007). Toisaalta myös reaktiot vainon kohteena olevien naisten kokemaan pelkoon voivat olla sukupuolistuneita. Naisten kokema pelko voi tulla vähätellyksi ja uhrit nähdyiksi ylitunteellisina (Nikupeteri 2017b, 12) tai ylivarovaisina naisina, minkä seurauksena ammattilaiset voivat tulkita virheellisesti naisten kokeman pelon ja turvattomuuden liioitelluksi tai kuvitelluksi (Nikupeteri 2017a, 802).
Eron jälkeisen vainon kohteena olevat naiset eivät kuitenkaan ylireagoi tai kärsi suhteettomista peloista. Pelko on legitiimi reaktio vainoon, joka lievimmilläänkin aiheuttaa uhrissa voimakasta ahdistusta on ja joka pahimmillaan on kohteelle erittäin vaarallista tai jopa tappavaa. (DeKeseredy ym. 2017, 69; ks. myös Nikupeteri ym. 2017.)
Vaino ilmiönä haastaa sosiaalityön asiantuntijuutta ja edellyttää ammattilaisilta riittävää vainotietoa
Jotta vainon uhreja voidaan auttaa, tulee ammattilaisten kyetä tunnistamaan vaino ilmiönä (Nikupeteri 2016, 6). Pelkkä vainon tunnistaminen ei kuitenkaan riitä, vaan jotta uhrien avuntarpeisiin voidaan vastata, tulee ammattilaisten kyetä ymmärtämään vainon luonne väkivaltana (Nikupeteri 2016, 157). Jotta vainon uhrit voidaan tunnistaa, tarvitaan riittävää vainotietoa sekä kykyä vallitsevien naiseuteen ja äitiyteen liittyvien sukupuolistuneiden käsitysten ja asenteiden tiedostamiseen (Nikupeteri 2016). Vainotieto ei voi olla pelkästään väkivaltaan erikoistuneilla ammattilaisilla olevaa asiantuntijuutta, vaan vainon kohteena olevat naiset tulee tunnistaa koko palvelujärjestelmässä.
Mikäli vainon uhrit eivät tulle tunnistetuiksi tai ammattilaiset positioivat heidät virheellisesti esimerkiksi vieraannuttaviksi vanhemmiksi, haavoittaa se vainon uhreja entisestään ja toisaalta mahdollistaa vainon jatkumisen siihen puuttumisen sijaan. (Nikupeteri 2016, Häkkänen-Nyholm 2017, 99.) Vaino haastaa sosiaalityön asiantuntijuutta ja edellyttää ammattilaisilta riskin tunnistamista ja arviointia sekä moniammatillista työskentelyä (Nikupeteri & Laitinen 2017, 19; Nikupeteri 2016).
Janika Paananen
Lapin yliopisto
Kirjoitukseni perustuu 2022 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani ”Vaino sukupuolistuneena väkivaltana käräjäoikeuksien tuomioissa”.
Lähteet
DeKeseredy, Walter & Dragiewicz, Molly & Schwartz, Martin 2017: Abusive endings. Separation and divorce violence against women. University of California Press. Oakland, California.
Edwards, Alice 2011: Violence against women under international human rights law. Cambridge University Press. Cambridge, New York.
Emerson, Robert & Ferris, Kerry & Gardner, Carol Brooks 1998: On Being Stalked. Social Problems 45(3), 289–314.
Hallituksen esitys eduskunnalle laeiksi rikoslain, pakkokeinolain 10 luvun 7§:n ja poliisilain 5 luvun 9§:n muuttamisesta (HE 19/2013).
Häkkänen-Nyholm, Helinä 2017: Vainon uhri vai vainon uhriksi tekeytyvä lapsen vanhemmasta vieraannuttaja? Teoksessa Laitinen, Merja & Kinnunen, Jaana & Hannus, Riitta (toim.): Varjosta valoon. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen, katkaisu ja uhrien selviytymisen tukeminen. Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 41. Ensi- ja turvakotien liitto ry. 83–101.
Häkkänen-Nyholm, Helinä & Salo, Verna 2019: Miten vainoamisesta tuomitaan: Oikeuskäytäntö Suomessa 2015–2016. Defensor Legis 3, 296–308.
Lidman, Satu 2015: Väkivaltakulttuurin perintö. Sukupuoli, asenteet ja historia. Gaudeamus. Helsinki.
Mehtola, Sirkku & Särkelä Riitta 2017: Esipuhe. Teoksessa Laitinen, Merja & Kinnunen, Jaana & Hannus, Riitta (toim.): Varjosta valoon. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen, katkaisu ja uhrien selviytymisen tukeminen. Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 41. Ensi- ja turvakotien liitto ry. 9–11.
Nikupeteri, Anna 2016: Vainottuna. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen ja uhrien kohtaaminen. Acta Universitatis Lapponiensis 336. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
Nikupeteri, Anna 2017a: Professionals’ critical positionings of women as help-seekers: Finnish women’s narratives of help-seeking during post-separation stalking. Qualitative Social Work 16(6), 793–809.
Nikupeteri, Anna 2017b: Stalked Lives: Finnish Women’s Emotional Experiences of Post-Separation Stalking. Nordic Social Work Research 7(1), 6–17.
(61)
(Julkaistu 8.6.2022)
Kiusaamista koulussa, väkivaltaa kadulla?
Kouluissa tapahtuu koulukiusaamista ja väkivaltaa monissa eri muodoissa. Suhtaudutaanko kouluissa tapahtuneisiin tekoihin kuitenkin lievemmin kuin vastaavaan tapahtumaan kadulla? Vaikuttaako koulukiusaamisen käsite heikentävästi kiusaamiseen puuttumiseen ja sen ehkäisyyn?
Mediassa uutisoidaan toistuvasti koulukiusaamisesta ja kouluissa tapahtuvista väkivallanteoista. (Hirvonen, 2020; Koskinen 2020; Tanninen 2021) Koulukiusaamista on pyritty torjumaan jo vuosikymmeniä, mutta silti sitä esiintyy edelleen. Tämä sai minut pohtimaan, vastaako koulukiusaamista kuvaava käsite kiusaamisen sisältöä vai olisiko tarpeellista uudistaa koulukiusaamisen käsitettä.
Mediassa koulukiusaamisesta on usein käytetty kouluväkivallan käsitettä. Voisiko kiusaamisen sisältöä osuvammin kuvaava käsite edistää koulussa tapahtuvaan kiusaamiseen ja muuhun väkivaltaiseen käyttäytymiseen puuttumista ja ehkäisyä?
Kiusaaminen ja väkivalta kouluissa
Nuorten elämän keskiössä ovat kaksi merkittävää yhteisöä; koti ja koulu (Ojala 2017, 5). Koulu on oppimisen lisäksi nuorisokulttuurin keskus, jossa nuori rakentaa tärkeitä ihmissuhteita (Kiilakoski 2012, 15).
Koulu ei ole jokaiselle nuorelle ainoastaan kiva paikka, sillä koulussa saatetaan kohdata kiusaamista ja muuta vahingoittavaa käytöstä. Koulukiusaaminen ilmenee muun muassa ryhmän ulkopuolelle jättämisenä, juorujen levittämisenä, lyömisenä ja potkimisena. Koulukiusaaminen linkittyy vahvasti väkivaltaan, mutta myös rikollisuuteen; koulukiusaaminen on sisällöltään fyysistä tai henkistä väkivaltaa ja väkivaltainen teko voi puolestaan täyttää rikoksen tunnusmerkit, jolloin kiusaamisesta voi tulla tuomittava rikos.
Nuorelle kaverisuhteet ovat merkittäviä ja nuoren hyvinvoinnille voikin olla hyvin haitallista jäädä kaveriporukoiden ulkopuolelle (Korkiamäki 2014, 38). Koulussa koettu kiusaaminen heikentää nuorten mielenterveyttä ja usein kiusaamisen kohteeksi valikoituvatkin jo entuudestaan masentuneet tai ahdistuneet koulutoverit. (Nurmi ym. 2014, 150, 175–176; Aalto-Setälä ym. 2020, 13).
Tutkielmassani hyödynsin Nuorisorikollisuus -aineistoa (Kivivuori & Näsi 2016), jonka analysointi oli erittäin mielenkiintoista. Tulokset osoittavat, että koulukiusaamisen lisäksi kouluissa tapahtuu muuta toisia vahingoittavaa käyttäytymistä, kuten pahoinpitelyitä, tappeluun osallistumista, varastamista, seksuaalista häirintää ja väkivallalla uhkailua. Nuoret olivat kohdanneet lähes kaikkia tekoja enemmän koulussa, kuin muissa ympäristöissä.
Koulukiusaamisen ja väkivallan käsitteiden tarkastelussa yksi eroavaisuus nousee vahvasti esille. Koulukiusaamisen määrittelyissä puhutaan pitkäkestoisuudesta ja toistuvuudesta. Puolestaan väkivallan määrittelyssä keskiössä on väkivallan seuraukset kohteelle. Väkivalta aiheuttaa ja sillä pyritään aiheuttamaan haittaa kohteelle. On ristiriitaista ajatella, että yksittäinen väkivallanteko katsotaan väkivallaksi, mutta pitkäkestoisesta ja systemaattisesta väkivallasta käytettäisiin koulukiusaamisen käsitettä. Koulukiusaaminen oli aineistossa määritelty tönimiseksi, nimittelyksi ja syrjinnäksi, mitkä vaikuttavat melko lieviltä teoilta. Mielestäni lieviksi määritellyt teot ovat kuitenkin väkivaltaa, sillä ne voivat aiheuttaa kohteelleen negatiivisia seurauksia.
Lopuksi
Koulu ei ole turvassa väkivallalta, vaan siellä tapahtuu samoja tekoja kuin muissakin nuorten suosimissa ympäristöissä. Tärkeintä olisi kyetä ehkäisemään toisia vahingoittavaa käyttäytymistä, jotta jokainen lapsi ja nuori saisi käydä koulua turvallisessa ympäristössä. Koulukiusaaminen on väkivaltaa ja siihen tulee suhtautua sen vaatimalla vakavuudella. Nuorten kahinoita ei tule kuitata toteamalla esimerkiksi, että ”pojat on poikia”.
Tutkielmani antaa perusteita koulukiusaamisen käsitteen uudistamiseen. Jos puhumme koulukiusaamisesta väkivallan tai kouluväkivallan käsitteellä, tekojen vähättelyn riski mahdollisesti pienenee, jolloin tekoihin myös puututaan voimakkaammin. Koulut eivät kykene yksin kantamaan vastuuta väkivaltaan puuttumisessa ja sen ehkäisyssä, vaan tueksi tarvitaan eri viranomaistahoja. Tämä kirjoitus toivottavasti lisäsi ymmärrystä siitä, miten vakavia tekoja kouluissa tapahtuu, joita ei voida määrittää vain kiusaamiseksi.
Milla Pötsönen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Kiusaamista koulussa, väkivaltaa kadulla. Koulukiusaaminen ja väkivalta epätoivottuna käyttäytymisenä yläkoululaisten keskuudessa”. Lapin yliopisto, 2022.
Lähteet
Aalto-Setälä, Terhi & Huikko, Eeva & Appelqvist-Schmidlechner, Kaija & Haravuori, Henna & Marttunen, Mauri 2020: Kouluikäisten mielenterveysongelmien tuki ja hoito perustason palveluissa. Opas tutkimiseen, hoitoon ja vaikuttavien menetelmien käyttöön. PunaMusta Oy. Vantaa.
Hirvonen, Saara 2020: Harvinainen väkivallanteko Vantaan Kytöpuiston koulussa – yksi alakoululainen loukkaantui välitunnilla. Yle Uutiset 21.9.2020. https://yle.fi/uutiset/3-11555048. Viitattu 4.1.2022.
Kiilakoski, Tomi 2012: Koulu nuorten näkemänä ja kokemana. Tilannekatsaus-marraskuu 2012. Opetushallituksen muistio 2012:6. https://www.nuorisotutkimusseura.fi/images/julkaisuja/144743_koulu_nuorten_nakemana_ja_kokemana_2.pdf. Viitattu 25.3.2022.
Kivivuori, Janne & Näsi, Matti: Nuorisorikollisuus 2016 [sähköinen tietoaineisto]. Versio 2.0 (2018-10-31). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD3209. Viitattu 15.2.2022.
Korkiamäki, Riikka 2014: ”Jos mä nyt voisin saada ystäviä”. Ulkopuolisuus vertaissuhteissa nuorten kokemana. Teoksessa Gissler, Mika & Kekkonen, Marjatta & Känkänen, Päivi & Muranen, Päivi & Wrede-Jäntti, Matilda (toim.): Nuoruus toisin sanoen: Nuorten elinolot- vuosikirja 2014. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL, 38–50.
Koskinen, Anu Leena 2020: Vanhemmat huolissaan Suomen kouluväkivallasta: ”Kenelläkään koulun aikuisella ei ole lupa katsoa pois”. Yle Uutiset 23.9.2020. https://yle.fi/uutiset/3-11558790. Viitattu 4.1.2022.
Ojala Terhi 2017: Kun perusopetuksen oppilaat oireilevat psyykkisesti. Opettajien kokemuksia. Oppimisen ja oppimisvaikeuksien erityislehti, 27 (4), 4–11.
Nurmi, Jari-Erik & Ahonen, Timo & Lyytinen, Heikki & Ruoppila, Isto & Pulkkinen. Lea & Lyytinen, Paula 2018: Ihmisen psykologinen kehitys. PS-kustannus. Jyväskylä.
Tanninen, Jouni 2021: Kouluväkivaltaa esiintyy laajasti Tampereella, vanhempien yhdistys esittää ensiavuksi yhtenäisiä toimintaohjeita. Yle Uutiset 19.11.2021. https://yle.fi/uutiset/3-12194822. Viitattu 8.2.2022.
(60)
Autetuksi tulemisen mahdollisuudet parisuhdeväkivallassa
Naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta on suomalaisessa yhteiskunnassa edelleen tunnistamaton ja piilossa oleva ilmiö.
Joka kolmas suomalainen nainen on kohdannut väkivaltaa, joka tarkoittaa siis lähes miljoonaa naista. (Muukkonen 2017, 10.) Naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta voidaan määrittää sukupuolistuneeksi ilmiöksi, koska siihen vaikuttavat edelleen vahvasti erilaiset rakenteelliset ja asenteelliset käsitykset naisten ja miesten rooleista. Väkivalta on ihmisoikeusloukkaus ja vakava yhteiskunnallinen ongelma.
Nainen parisuhdeväkivallan uhrina
Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ilmenee jokaisessa yhteiskuntaluokassa ja se käsittää erilaisia muotoja fyysisestä, psyykkisestä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Henkisen väkivallan kokeminen voi olla kokemukseltaan pahempaa kuin fyysinen väkivalta. (Marttala 2012, 42–43.) Henkinen väkivalta muuttaa pikkuhiljaa uhrin persoonallisuutta ja saa hänet mukailemaan tekijän haluja ja tarpeita. Pitkään jatkuva henkinen väkivalta murtaa uhrin identiteetin, jolloin uhri usein syyllistää itseään tilanteesta.
Naiseuteen liittyy monia odotuksia esimerkiksi hyvästä äitiydestä tai vaimoudesta, jolloin väkivalta on usein hyväksyttyä ja sen kokemista vähätellään. Parisuhdetta määrittävät ja ohjaavat sukupuolittuneet roolit ja odotukset. Nämä muovaavat riippuvuuksia ja valtasuhteita parin välillä. (Ronkainen 2017, 32.)
Suomi on yhä edelleen korkealla väkivaltatilastoissa ja väkivallan kokemukset ovatkin melko arkipäiväisiä Suomessa (Ronkainen 2008, 389). 1990-luvulta alkaen parisuhdeväkivallan tekijän rangaistavuuteen on tullut useita lakimuutoksia. Raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin vuonna 1994 ja lisäksi vainoaminen tuli rangaistavuuden piiriin vuonna 2014. Lakimuutoksista huolimatta naisiin kohdistuva väkivalta ei ole vähentynyt Suomessa (Lidman 2015, 51).
Naisten avun hakemista estävät tekijät
Pro gradu -tutkielmassamme tarkastelimme parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten autetuksi tulemisen esteitä. Tutkimusaineistona käytimme valmista aineistoa, joka on kerätty Lapin yliopiston ja Viola ry:n yhteistyönä toteutetussa hankkeessa. Tutkimuksen tuloksena olemme jäsentäneet naisten avun hakemisen esteet sisäisiin ja ulkoisiin esteisiin.
Sisäiset esteet
Naisten tunteet vaihtelivat rakkaudesta häpeään ja syyllisyyteen. Tunteille oli yhteistä se, että naiset näkivät parisuhdeväkivallan syyt muualla kuin tekijässä. He syyllistivät parisuhdeväkivallasta itseään ja kokivat huonommuuden tunteita parisuhteessa. Naiset ovat usein alisteisessa asemassa suhteessa kumppaniinsa.
Naiset näkivät kumppanissaan ja elämäntilanteessaan väkivallasta huolimatta niin paljon hyviä asioita, että he jaksavat uskoa ja toivoa, että väkivalta loppuisi ja tekijän muuttuisi. Naiset kannattelivat ja pitivät yllä kulisseja. Keskeisin syy kulissien ylläpitämiseen oli halu säilyttää ehjä koti ja perhe, ainakin ulospäin. Väkivaltaa salataan ja piilotellaan viimeiseen asti. Naiset sietivät kohtuuttoman paljon huonoa kohtelua ja joutuivat tinkimään omasta hyvinvoinnistaan.
Väkivalta itsessään kuormittaa uhria ja vie voimavaroja. Kun tähän yhdistyvät erilaiset haastavat elämänvaiheet, kuten esimerkiksi ruuhkavuodet, nousee avun hakemisen kynnys yhä korkeammaksi. Parisuhdeväkivallalle on tyypillistä, ettei sitä haluta tunnistaa, eikä myöntää. Osalle naisista väkivalta voi olla niin tuttua ja normaalia, että vasta avunpiiriin hakeutuminen saa ymmärtämään oman tilanteen vakavuuden. Naiset myös kieltävät väkivallan olemassaolon tietoisesti, sillä he eivät halua, eivätkä kykene myöntämään sitä. Väkivallan unohtaminen ja kieltäminen toimi monen naisen selviytymismekanismina arjessa.
Ulkoiset esteet
Naisten avun hakemisen esteinä oli useampia tekijöitä, jotka tulivat uhrin ulkopuolelta. Estävinä tekijöinä avun hakemiselle olivat ihmissuhteisiin liittyvät asiat, kuten esimerkiksi läheisten tuen puute. Myös väkivallan tekijän uhkailu, pelottelu ja syyllistäminen toimivat merkittävinä esteinä naisten avun hakemiselle. Naiset pelkäsivät jopa henkensä puolesta, että tekijä avun hakemisen seurauksena satuttaisi heitä tai muuta perhettä.
Tiedon puute, taloudellinen tilanne ja käytettävissä olevat resurssit vaikuttivat naisten avun hakemiseen. Uhrit eivät ole tietoisia avun hakemisen väylistä tai he eivät osanneet hakea apua. Usein naiset pelkäsivät, että miten he pärjäisivät taloudellisesti mahdollisen eron jälkeen. Myös asuinpaikka voi estää avun hakemisen ja saamisen, sillä palveluiden piiriin pääseminen voi olla mahdotonta etäisyyksien ja siihen liittyvien tekijöiden vuoksi.
Myös palvelujärjestelmä voi toimia ulkoisena esteenä avun saamiselle. Väkivallan uhrit kokivat liian usein parisuhdeväkivallan vähättelyä ja sivuuttamista työntekijän taholta palvelujärjestelmässä. Tyypillistä oli, että sosiaali- -ja terveydenhuollon ammattilaisilla ei ollut riittävästi tietoa ja kykyä tunnistaa ja auttaa parisuhdeväkivallan uhreja. Kun uhrit kokivat liian paljon sivuuttamista ja vähättelyä, avun hakeminen koetaan lopulta turhaksi. Yhteiskunnallisiin tekijöihin liittyvät myös erilaiset rakenteelliset ongelmat, kuten epäkohdat lainsäädännössä, kuten lähestymiskieltoa koskevissa asioissa. Tietämättömyys ja asenteet parisuhdeväkivaltaa kohtaan läpäisevät usein jokaisen yhteiskunnan osa-alueen, niin palveluissa, lainsäädännössä ja päätöksenteossa. Ilmiö on leimallinen ja häpeällinen uhrille, ja on kestämätöntä, että vastuu avun hakemisesta ja väkivallan esille tuomisesta on lähes aina vain uhrilla.
Parisuhdeväkivalta näkyväksi yhteiskunnassa
Lähi- ja peruspalvelut toimivat merkittävässä roolissa väkivallan uhrin tunnistamisessa. Väkivaltaa kokeneilla on useita kontakteja eri aloilla työskenteleviin ammattilaisiin, jolloin heillä on mahdollisuudet tunnistaa ja kohdata väkivalta perheessä. (Skaffari ym., 2021.) Kun autetuksi tulemisen esteitä tehdään näkyviksi, väkivallan uhrien palveluja voidaan kehittää.
Suomi on saanut kritiikkiä naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisystä, ja väkivaltatyöhön ei suunnata tarpeeksi resursseja. Tämä kertoo myös siitä, ettei ilmiötä oteta tarpeeksi vakavasti. Vaikka uhrin auttaminen ja tietoisuus parisuhdeväkivallasta on lisääntynyt, on heidän asemansa edelleen huono. Parisuhdeväkivallan ilmiö tunnustetaan, mutta palvelujärjestelmässä ei ole systemaattista käytäntöä tai yhdenmukaisia toimintatapoja parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisen auttamiseksi. Uhrit toivoivat, että perustason palveluissa jokaiselta kysyttäisiin parisuhdeväkivallasta yleisenä ja kartoittavana kysymyksenä. Vaikka naisiin kohdistuu Suomessa paljon väkivaltaa, palveluverkosto edelleen riittämätön ja palvelut ovat usein vaikeasti löydettävissä.
Parisuhdeväkivallan uhrin auttaminen vaatii edelleen asenteiden muuttumista ja tietoisuuden lisäämistä yhteiskunnassa. Poliittisten päätöstentekijöiden tietämättömyys heijastuu suoraan väkivaltatyöhön ohjattaviin resursseihin ja lainsäädäntöön. Päättäjien ulostulot parisuhdeväkivallan todellisuudesta voisivat saada uhrit hakemaan apua rohkeammin. Ilmiön näkyväksi tekeminen olisi tärkeää uhrien autetuksi tulemisen kannalta, sillä se auttaisi väkivallan tunnistamisessa ja avoimuuden luomisessa.
Salla Puhakka
Johanna Ålander
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaamme ”Parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten autetuksi tulemisen esteet ”. Lapin yliopisto, 2022.
Lähteet
Hurtig, Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2014: Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. UniPress. Eurooppa, 250–280.
Lidman, Satu 2015: Väkivaltakulttuurin perintö. Sukupuoli, asenteet ja historia. Gaudeamus. Tallinna.
Marttala, Pia 2011: Parisuhdeväkivallan monet muodot. Teoksessa Hannus, Riitta & Mehtola, Sirkku & Natunen, Luru & Ojuri, Auli (toim.) Veitsen terällä. Naiseus ja parisuhdeväkivalta. Ensi -ja turvakotien liitto. Hämeenlinna, 37–50.
Muukkonen, Tiina 2017: Tehdään jalkautuvaa väkivaltatyötä! Teoksessa Havu, Elina & Kovanen, Tuulia & Lehtonen, Maiju & Uusitalo, Sanna (toim.): Askeleita jalkautuvaan väkivaltatyöhön. Hyvinvoinnilla väkivaltaa vastaan. Ensi- ja turvakotien liitto. 10–11. https://issuu.com/ensi-jaturvakotienliitto/docs/askeleita_jalkautuvaan_v__kivaltaty. Viitattu 20.10.2021.
Ronkainen, Suvi 2008: Kenen ongelma väkivalta on? Suomalainen hyvinvointivaltio ja väkivallan toimijuus. Yhteiskuntapolitiikka 73 (2008):4.
Ronkainen, Suvi 2017: Mitä väkivalta on? Teoksessa Niemi, Johanna & Kainulainen, Heini & Honkatukia, Päivi (toim.): Sukupuolistunut väkivalta. Oikeudellinen ja sosiaalinen ongelma. Vastapaino. Tampere, 19–35.
Skaffari, Pia & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2021: Auttamisjärjestelmän kriittiset kohdat parisuhdeväkivallan kokijoiden näkökulmasta. Tutkimusraportti. Lapin yliopisto. https://ensijaturvakotienliitto.fi/violary/wp-content/uploads/sites/31/2021/09/Raportti-070921_yhteensovitetut-toimintamallit_valmis.pdf?x14354 Viitattu 24.2.2022.
(59)
Tiibetiläisen sosiaalityön lähtökohdat ja eetos
Onko meillä opittavaa tiibetiläisestä sosiaalityöstä?
Ymmärtääkseni paremmin tiibetiläistä sosiaalityötä, lähdin tutkimusmatkalle Tiibetin alkuperäiskansan buddhalaiseen ajatteluun.
Tiibetiläiset sosiaalityöntekijät työskentelevät ja johtavat sosiaalityön projekteja Nepalissa ja muualla Himalajan alueella. Tutkimusaineistoni tuottivat kaksi tiibetiläistä sosiaalityöntekijää. Tutkimuksen tulokset olivat jaoteltavissa kolmeen kategoriaan:
- pysymättömyyden ymmärtäminen
- suhteet ihmisiin
- buddhalaiset mielenharjoitukset.
Nämä lähtökohdat ilmentävät tiibetiläisen sosiaalityön eetosta.
Pandemia iski pahiten alkuperäiskansoihin ja köyhiin
Samaan aikaan kun itse istuin mukavasti työpöytäni ääressä, polttohautasivat tiibetiläiset kollegamme avustajineen Covid-19-pandemian uhreja sekä organisoivat ruokaa, vettä, lääkkeitä ja happea karanteenissa oleville köyhille perheille.
Muutoin he auttavat asunnottomia lapsia ja aikuisia, sekä hankkivat rahoitusta lasten ja päihdekuntoutujien koulutukseen. Siinä sivussa he tukevat maanjäristysten, ilmansaasteiden ja monien globaalien sosiaalisten ja ekososiaalisten ongelmien uhreiksi joutuneita yksilöitä ja yhteisöjä – eli kanssakulkijoitaan, siskojaan ja veljiään – kuten he asiakkaitaan kutsuvat.
Blogia kirjoittaessani saan tietää tiibetiläiseltä sosiaalityöntekijältä heillä ilmenneestä uudenlaisesta haasteesta: Kathmandussa on nälkiintyneitä koiria, koska ravintolat ovat pandemian ja lock downin vuoksi suljettu ja ruuasta on muutenkin puutetta. Sosiaalityöntekijä kertoo, että on sydäntä särkevää nähdä niin paljon kärsiviä koiria. Tiibetiläisen sosiaalityön perustana on Buddhan ensimmäinen opetus: Neljä Jaloa Totuutta: totuus kärsimyksestä, totuus kärsimyksen syistä, totuus kärsimyksen lakkaamisesta ja totuus kärsimyksen lakkaamiseen johtavasta polusta. Mielenharjoitukset liittyvät viimeisimpään eli menetelmiin.
Pysymättömyyden filosofia
Tiibetiläiset sosiaalityöntekijät opastavat myös asiakkaitaan mielenharjoituksiin, joita ovat muun muassa pysymättömyyden ymmärtäminen, puolueettomuuden ja myötätunnon harjoittaminen, kärsimyksen ymmärtäminen sekä keskinäisen riippuvuuden havaitseminen.
Tutkimukseen osallistunut tiibetiläinen sosiaalityöntekijä kertoi pysymättömyyden filosofiasta kuvaamalla kaikkein vaikeinta aikaa elämässään. Silloin hän oli lapsi ja pakeni perheensä kanssa kotimaastaan Tiibetistä. Hän kerjäsi ruokaa vaikeasti sairastuneille läheisilleen. Hän kirjoitti koskettavaa konkretiaa: vaatteita ei vaihdettu kuukausiin, he nukkuivat paljaalla maalla, tyynynä oli tiilen pala, jonka päälle hän asetti puhki kuluneet kenkänsä pehmikkeeksi ja hän oli erittäin väsynyt. Silloin oivallus pysymättömyydestä (impermanence) auttoi häntä ymmärtämään, että myös ongelmat ovat pysymättömiä. Tämä auttoi ylläpitämään toivoa.
”melkein menetin toivoni, mutta pieni ymmärrykseni buddhalaisuudesta, mikä sanoo, että kaikki on pysymätöntä ‒ ‒ ennemmin tai myöhemmin vapaudun näistä ongelmista”.
Konkreettista apua ja käytännöllistä myötätuntoa elämänsä vaikeimpana aikana hän sai toisilta köyhiltä lapsilta Nepalissa.
Sosiaalityön tutkija ja antropologi Alexandra Crampton (2015) ehdottaa sosiaalityön ”parhaiden käytäntöjen” dekolonisointia pysymättömyyden filosofian kautta. Cramptonin mukaan valtavirtainen länsimaiseen tiedekäsityksen pohjautuva sosiaalityö perustuu pysymättömyyden sijaan sen vastakohtaan: pysyvyyteen. Jos sosiaalityön lähestymistavat ovat standardinomaisia sitoumuksia, ne saattavat jättää huomiotta paikalliset ympäristöt, jolloin positiivinen ja kestävä muutos sosiaalisissa ja luonnonympäristöissä jää syntymättä. Hänen mukaansa on syytä erottaa ne sosiaalityön teoriat, jotka parhaiten soveltuvat pintatason muutokseen niistä sosiaalityön syvällisistä teorioista, joista menetelmät ja teoriat tulisi johtaa. (Mt. 2‒3.)
Ystävällisyyden maksaminen takaisin -mielenharjoitus
Tiibetiläinen sosiaalityöntekijä kertoi lähtökohtansa sosiaalityöhön ja nepalilaisten lasten auttamisen liittyvän kolmeen seikkaan: ystävällisyyden maksaminen takaisin niille, jotka auttoivat häntä vaikeina aikoina, Hänen Pyhyytensä Dalai Laman syvälliset ohjeet ja buddhalaiset myötätunnon inspiroimat anteliaisuuden harjoitukset.
Tiibetiläinen sosiaalityöntekijä haluaa korvata vaikeassa elämäntilanteessa oleville henkilöille tai yhteisöille heidän hyvyytensä takaisin. Tämä kuulostaa radikaalilta ja raikkaalta ajattelulta länsimaalaisen sosiaalityön kontekstiin sijoitettuna. Ajattelun taustalla on keskinäinen riippuvuus ja käsitys, että pohjimmiltaan olemme kaikki yhtä.
Tiibetiläisten sosiaalityöntekijöiden mukaan autamme jatkuvasti toisiamme, joko tiedostaen tai tiedostamatta. Heidän ajattelunsa mukaan olemme yhtä kaikkien olentojen kanssa, mikä kattaa niin näkymättömät kuin näkyvät olennot, eläimet ja luonnon. Ajattelussa on yhteneväisyyttä alkuperäiskansojen tiedon kanssa. Paikallinen ja alkuperäiskansojen (Indigenous) tieto korostuu sosiaalityön kansainvälisessä määritelmässä: ”Tieteellisesti sosiaalityö paikantuu sosiaalityön, yhteiskunta- ja humanististen tieteiden teorioihin sekä alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen tietoon.” (International Federation of Social Workers.)
Myötätunto ja pyhyys
Tiibetiläisellä sosiaalityöllä on myös yhtymäkohtia sosiaalityön ja setlementti -liikkeen uranuurtajan Jane Addamsin ajatteluun, jonka mukaan sosiaalisia ja kulttuurisia raja-aitoja voidaan yhteisöissä ylittää. Lapset ja vähäosaiset siirtolaiset olivat niitä, joiden keskuudessa syntyi rakentavia tunteita ja käytännön sosiaalisuutta. Addams näki keskinäistä huolenpitoa, avunantoa ja solidaarisuutta, mitä olisi kaivattu laajemminkin yhteiskunnassa. Hän teki havaintoja erityisesti lapsiryhmissä ilmenevästä keskinäisestä myötätunnosta ja kyvystä yhteistoimintaan.
Jane Addams toi esille, miten leikki toimi lapsilla herätteenä sosiaalisiin suhteisiin. Leikki myös yhdisti lapsia toveruuden hengessä. Useiden kulttuurien muodostamissa siirtolaisyhteisöissä lapset edustivat Addamsille ”todellisen demokraattisen suhteen ilmentymää”. Hän totesi lasten olevan aikuisia valmiimpia ylittämään kielen, kulttuurin tai uskonnon kautta syntyneet erot ihmisten välillä. (Puurunen 2019, 181.)
Alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen tieto sisältää usein henkisen perspektiivin, mutta toisaalta alkuperäiskansojen tietoa ei voi erotella henkiseen, ekologiseen tai muuhun komponenttiin. Kyse on kokonaisvaltaisesta tiedosta. Monet alkuperäiskansat uskovat, että kaikilla asioilla on olemassa yhteys. (Stonechild 2016, 3.)
Tiibetiläisten sosiaalityöntekijöiden työssä tulee vahvasti esille myötätunnon eetos. Buddhalaisten tekstien mukaan valtaosan ihmisistä tulee kehittää itsessään myötätuntoa. Kehittyminen asteittain yhä myötätuntoisemmaksi on mielen ja sekulaarin etiikan harjoittamista.
Pyhyys ja pyhät paikat ovat tiibetiläisen sosiaalityön käytännössä yksi kattava menetelmällinen lähtökohta. Ihmiskunnassa on olemassa perustavanlaatuisia eroja olemisen tavoissa (ontologia) ja tavoissa tietää (epistemologia). Jälkimmäisen kohdalla puhutaan myös maailmankatsomuksista tai metateoreettisista oletuksista. Ihmisten maailmankuva kertoo ja siitä saa tietää heidän filosofisesta ja metafyysisestä asenteestaan, jotka voivat vaihdella suuresti etenkin kolonisoivan ja kolonisoidun välillä. (Muller 2014, 69.)
Tiibetiläinen sosiaalityö voi valaista meille nykyisiä globaaleja ja paikallisia eksistentiaalisia ongelmia.
Eva Heiman
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaani ”Tiibetiläisen sosiaalityön lähtökohdat ja eetos”. Lapin yliopisto 2021.
Lähteet
Crampton, Alexandra 2015: Decolonizing Social Work “Best Practicies” through a Philosophy of Impermanence. Journal of INDIGENOUS SOCIAL DEVELOPMENT, 4 (1), 1–11,
International Federation of Social Workers https://www.ifsw.org/what-is-social-work/global-definition-of-social-work/. Viitattu 29.5.2021.
Muller, Lorraine 2014: A Theory for Indigenous Australian Health and Human Service Work: Connecting Indigenous Knowledge and Practice. Taylor & Francis Group.
Puurunen, Piia 2019: Jane Addamsin sosiaalityön käsityksen rakentuminen. University of Eastern Finland. Kuopio.
Stonechild, Blair 2016: The Knowledge Seeker: Embracing Indigenous Spirituality, University of Regina. ProQuest Ebook Central.
(58)
Digitalisaation vaikutus työhyvinvointiin ei ole aina suoraan nähtävissä
Sosiaalityön on yleisesti kuvailtu suhtautuvan epäilevästi digitalisaatioon, vaikka digitalisaatio itsessään ei ole hyvää tai pahaa (Kivistö 2017, 24). Kuitenkin digitalisaation hyödyntäminen sekä sähköisten palveluiden käyttö sosiaalipalveluissa on yleistynyt yhä enenemässä määrin ja työajanseurannan perusteella sosiaalityöntekijät käyttävät ison osan työajasta sellaisiin työtehtäviin, joissa hyödynnetään erilaisia teknisiä ja digitaalisia työvälineitä. (Salmela & Mämmi-Laukka 2017, 162.)
Digitalisaatio ja työhyvinvointi
Pro gradu -tutkielmani tarkastelee Seinäjoen keskussairaalan sosiaalityöntekijöiden kokemuksia digitalisaation vaikutuksista työhön työhyvinvoinnin näkökulmasta. Tutkielmani aineisto koostui 2 ryhmähaastattelusta, joihin osallistui yhteensä 6 sosiaalityöntekijää. Tutkimukseni teoreettinen viitekehys rakentuu kahden käsitteen varaan, jotka ovat työhyvinvointi ja sosiaalityön digitalisaatio.
Digitalisaation käsitteen laajuus haastaa sosiaalityön ja digitalisaation suhteen hahmottamista. Digitalisaatio tarkoittaa esimerkiksi dokumentaatiota, erilaisia tietojärjestelmiä ja sähköistä asiointia sekä sosiaalisen median sovelluksia. (Kivistö 2017, 22.)
Työhyvinvoinnilla tarkoitetaan työn mielekkyyttä ja sujuvuutta turvallisessa ja terveyttä edistävässä työympäristössä (Puttonen ym. 2016, 6). Työhyvinvointiin vaikuttaa osaltaan yksilön taustatekijät sekä elämäntilanne ja organisaatioon liittyvät tekijät, mutta myös yksilön oma persoonallisuus (Feldt ym. 2005, 75).
Digitalisaation vaikutukset työhyvinvointiin terveyssosiaalityössä
Haastatteluaineiston perusteella terveyssosiaalityöntekijät kokevat digitaalisen työympäristön enemmän myönteiseksi kuin kielteiseksi, mutta vastauksissa tunnistetaan myös negatiivisia ennakkoasenteita. Sosiaalityön työprosessit ovat monin tavoin sujuvoituneet digitalisaation myötä, mutta toisaalta digitalisaatio pitää sisällään myös tiettyjä haasteellisia ulottuvuuksia.
Internet ja asiakastietojärjestelmä ovat osaltaan helpottaneet ja nopeuttaneet työskentelyä, mutta samalla asiakastietojen kirjaaminen vie aikaa muulta työltä. Digitalisaatio työtä kehittävänä elementtinä tuo työntekijöille jatkuvasti uutta opeteltavaa uusien teknologisten työvälineiden muodossa, jolloin myös osaamisen vaatimukset kasvavat. Digitalisaatio osaltaan haastaa myös eettisen sosiaalityön toteuttamisen, jolloin tulee kiinnittää erityistä huomiota tietoturvakysymyksiin.
Työhyvinvointia edistävänä ja tukevana tekijänä nähdään sairaanhoitopiirin tarjoama riittävä perehdytys ja tuki digitaalisten ohjelmien käyttöön sekä esimiehen myönteinen suhtautuminen digitaalisten työvälineiden käyttöön ja uusiin ideoihin tarttuminen. Terveyssosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia tukee myös se, etteivät he ole työpuhelimen tai työsähköpostin tavoitettavissa vapaa-ajalla. Terveyssosiaalityöntekijät kaipaisivat kuitenkin enemmän tietoturvallisia sekä tarpeeksi sujuvia viestintäyhteyksiä asiakkaiden kanssa työskentelyn tueksi.
Digitalisaation vaikutus työhyvinvointiin ei siis aina ole täysin suoraan nähtävissä, vaan kyseessä on pikemminkin moniulotteinen ilmiö.
Wilma Kallio
Lapin yliopisto
2021
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ’’Digitalisaation vaikutukset terveyssosiaalityöntekijöiden työhön työhyvinvoinnin näkökulmasta’’ Lapin yliopisto, 2021.
Lähteet
Feldt, Taru & Mäkikangas, Anne & Kokko, Katja 2005: Työhyvinvoinnin yksilöllisyys. Teoksessa: Kinnunen, Ulla & Feldt, Taru & Mauno Saija (toim.) Työ leipälajina. Työhyvinvoinnin psykologiset perusteet. PS-Kustannus Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu.
Kivistö, Mari 2017: Sosiaalityö digitalisaatiossa ja eettisyyden vaade. Teoksessa: Kivistö, Mari & Päykkönen, Kirsi (toim.). Sosiaalityö digitalisaatiossa: Lapin yliopistopaino, Rovaniemi.
Salmela, Mirva & Mämmi-Laukka, Leena 2017 : Kuinka voin auttaa? – Kokemuksia sosiaalityössä hyödynnettävistä digipalveluista. Teoksessa: Kivistö, Mari & Päykkönen, Kirsi (toim.). Sosiaalityö digitalisaatiossa: Lapin yliopistopaino, Rovaniemi. 161–168.
Puttonen, Sampsa & Hasu, Mervi & Pahkin Krista 2016: Työhyvinvointi paremmaksi. Keinoja työhyvinvoinnin ja työterveyden kehittämiseksi suomalaisilla työpaikoilla. Työterveyslaitos. Helsinki. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/130787/Ty%C3%B6hyvinvointi%20paremmaksi.pdf?sequence Viitattu 1.4.2021.
(57)
Läheisten huomioimisen tärkeys rahapeliongelmassa
Rahapeliongelma ei kosketa vain pelaajaa itseänsä, vaan on merkityksellinen myös pelaajan läheisille. Usein pelaajan lisäksi myös läheiset tarvitsevat apua ja tukea rahapeliongelmasta aiheutuneisiin pelihaittoihin, joten läheisten huomioiminen on tärkeää.
Rahapelaaminen on monelle suomalaiselle tuttua toimintaa. Se perustuu vahvasti tavoitteeseen rahan voittamisesta ja sitä kautta unelmien toteuttamisesta. Kukapa ei olisi edes joskus unelmoinut miljonäärin elämästä. Tällaisen unelman tavoittelu rahapelaamisen kautta kuitenkin aiheuttaa pelaajalle ennemmin haittoja, jotka samalla heijastuvat myös pelaajan läheisiin.
Läheisten kokemus rahapeliongelmasta jää kuitenkin usein vähemmälle huomiolle, vaikka läheisen roolissa voi olla pelaajan puoliso, lapsi, vanhempi tai joku muu pelaajalle läheinen ihminen. Läheisten huomioiminen olisi tärkeää, koska rahapeliongelma on läheisille monella tavalla merkityksellinen.
Taloudelliset vaikeudet
Rahapelaamisen luonteen vuoksi taloudelliset vaikeudet ovat läheisille tyypillinen haitta. Rahapeliongelma vähentää käytettävissä olevan rahan määrää, ja aiheuttaa velkaantumista muun muassa pelaamista varten otettujen lainojen vuoksi.
Taloudellisen tilanteen muuttuminen pakottaa läheiset luopumaan erilaisista asioista ja muuttamaan kulutustottumuksiaan tilanteeseen sopivammaksi. Läheiset voivat myös pelätä rahapeliongelman aiheuttavan luottotietojen menettämisen, ja pahimmillaan johtavan kodin menettämiseen.
Tunteiden sekamelska
Yleensä läheiset kokevat rahapeliongelman seurauksena koko tunteiden kirjon. Nämä tunnekokemukset ovat usein hyvin vahvoja. Läheisten kokemat tunteet voivat kohdistua eri asioihin, kuten hankalaan elämäntilanteeseen, pelaajaan tai läheiseen itseensä.
Läheisten kokema emotionaalinen ahdistus rahapeliongelman aiheuttamasta tilanteesta on vahvaa. Erityisesti vihan, pelon ja huolen tunteet ovat tyypillisiä tunnekokemuksia. Läheiset voivat kokea myös itsesyytöksen ja itsesäälin kaltaisia tunteita.
Muuttuvat ihmissuhdemerkitykset
Rahapeliongelma vaikuttaa läheisen ja pelaajan väliseen suhteeseen aiheuttamalla riitoja rahasta ja pelaamisesta. Läheinen tyypillisesti menettää luottamuksensa pelaajaa kohtaan muun muassa pelaajan valehtelemisen vuoksi. Pelaajan puoliso voikin mahdollisesti haluta erota pelaajasta.
Myös läheisen suhde muihin ihmisiin voi muuttua, ja läheinen voi kokea jääneensä yksin vaikean elämäntilanteensa kanssa. Läheisillä ei välttämättä ole ketään jolle avautua vaikeasta tilanteestaan.
Merkitykset terveydelle
Läheiset voivat kokea rahapeliongelman vaikuttavan sekä heidän psyykkiseen että fyysiseen terveyteen. Vakavimmillaan rahapeliongelman aiheuttama vaikea tilanne voi olla psyykkisesti rankka kokemus, joka saa läheisen ajattelemaan omaa kuolemaansa.
Yleensä läheiset kokevat rahapeliongelman vaikuttavan erityisesti heidän uneensa ja sitä kautta lisäävän väsymyksen kokemusta. Lisäksi läheisille voi mahdollisesti ilmetä erilaisia fyysisiä oireita esimerkiksi stressin seurauksena.
Nämä rahapeliongelman laajat merkitykset läheisille korostavat sitä, kuinka tärkeää olisi pelaajan lisäksi huomioida läheisten näkökulma. Läheiset ovat kuitenkin niitä henkilöitä jotka tukevat rahapeliongelmasta toipuvaa pelaajaa, mutta heidän voimavaransa eivät ole ehtymättömiä. Läheiset tarvitsevatkin apua ja tukea rahapeliongelman aiheuttamaan vaikeaan elämäntilanteeseen, mutta avun saaminen ei ole aina helppoa.
Tärkeää olisikin tarjota apuaan ja tukeaan läheiselle omasta asemastaan huolimatta. Vähintä mitä jokainen voi läheisen eteen tehdä on pysähtyä kuuntelemaan häntä. Jo yksinkertaisen kysymyksen kuten ”Miten sinä voit?” esittäminen läheiselle voi olla erityisen merkityksellinen.
Katariina Sirvio
Kirjoitus perustuu kirjoittajan Lapin yliopistossa tekemään sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan.
Lähteitä ja hyödyllisiä linkkejä
Salonen, Anne & Hagfors, Heli & Lind, Kalle & Kontto, Jukka 2020: Rahapelaaminen ja peliongelmat – Suomalaisten rahapelaaminen 2019: Rahapelien pelaaminen riskitasolla on vähentynyt. THL – Tilastoraportti 08/2020. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020041618876
Salonen, Anne & Hagfors, Heli 2020: Rahapelaamiseen liittyvät asenteet ja mielipiteet – Suomalaisten rahapelaaminen 2019: Enemmistö kannattaa rahapeliautomaattien sijoittamista erillisiin pelisaleihin. THL – Tilastoraportti 24/2020. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020061644459
Subramaniam, Mythily & Chong, Siow Ann & Satghare, Pratika & Browning, Colette J & Shane, Thomas 2017: Gambling and family: A two-way relationship. Journal of Behavioral Addictions, Vol.6 (4), https://doi.org/10.1556/2006.6.2017.082
Järvinen-Tassopoulos, Johanna 2020: The impact of problem gambling: are there enough services availablefor families with children? Public Health Vol.184, https://doi.org/10.1016/j.puhe.2020.03.020
Tutustu myös
https://thl.fi/fi/web/alkoholi-tupakka-ja-riippuvuudet/rahapelit
THL:n sivu, jolla on tietoa rahapeliongelmasta ja aiheesta yleisesti.
(56)
Rajalla – Nuorten aikuisten valikoituminen sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen
Nuorten aikuisten sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuden alkamisen taustalla vaikuttaa monenlaisia tekijöitä. Pro gradu -tutkielmassani syvennyin aiheeseen tarkastelemalla tekijöitä, jotka vaikuttavat asiakkuuden alkamiseen joko sitä edistävästi tai siitä poissulkevasti.
Sosiaalinen kuntoutus on yksi kuntoutuksen osa-alueista ammatillisen, lääkinnällisen ja kasvatuksellisen kuntoutuksen rinnalla (Järvikoski & Härkäpää 2011, 21–22). Sosiaalinen kuntoutus voidaan nähdä myös kaikessa kuntoutuksessa mukana olevana sosiaalisena elementtinä (Vilkkumaa 2004, 28; Haimi & Kahilainen 2012).
Kuntoutusjärjestelmän, sosiaalialan ja sosiaalityön ollessa murroksessa ja sisällöllisten sekä rakenteellisten muutosten kohteena ovat sosiaaliseen kuntoutukseen liittyvät kysymykset ajankohtaisia (Lindh ym. 2018, 8). Sosiaalista kuntoutusta on toteutettu jo aiemmin sen kohdistuessa alkujaan invalideihin ja vammaisiin. Sittemmin kohderyhmänä olivat työrajoitteiset ja sosiaalisissa suhteissa rajoitteiset. 2010-luvulla sosiaalista kuntoutusta on kohdistettu aiempaa laajemmin syrjäytymisvaarassa oleviin, syrjäytyneisiin ja erityisen marginaalissa eläviin. (Väisänen 2018, 32.)
Viime vuosina sosiaalinen kuntoutus on vakiinnuttanut paikkaansa vahvemmin. Tästä osoituksena on se, että sosiaalinen kuntoutus on kirjattu ensimmäistä kertaa lakiin sosiaalihuoltolakia uudistettaessa. Sosiaalista kuntoutusta voidaan tarkastella myös muilla tavoin eikä sen käsitteellinen ja sisällöllinen ymmärrys ole ainakaan vielä vakiintunut (Lindh ym. 2018, 10).
Sosiaalinen kuntoutus lainsäädännössä
Sosiaalihuoltolain (Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301) 17 §:n mukaan sosiaalinen kuntoutus on tehostettua tukea, jolla pyritään vahvistamaan sosiaalista toimintakykyä, torjumaan syrjäytymistä ja edistämään osallisuutta. Sosiaalista kuntoutusta annetaan sosiaalityön ja sosiaaliohjauksen kautta.
Sosiaalihuoltolaki määrittää sosiaaliseen kuntoutukseen kuuluviksi sosiaalisen toimintakyvyn ja kuntoutustarpeen selvittämisen, kuntoutusneuvonnan ja -ohjauksen sekä tarvittaessa kuntoutuspalvelujen yhteensovittamisen, valmennuksen arkipäivän toiminnoista suoriutumiseen ja elämänhallintaan, ryhmätoiminnan ja tuen sosiaalisiin vuorovaikutussuhteisiin ja muut tarvittavat sosiaalista kuntoutumista edistävät toimenpiteet.
Sosiaalihuoltolain 17 §:ään (SHL 1301/2014) on kirjattu erikseen, että nuorten sosiaalisen kuntoutuksen tarkoituksena on tukea nuorten sijoittumista työ-, työkokeilu-, opiskelu-, työpaja- tai kuntoutuspaikkaan sekä ehkäistä näiden keskeyttämistä.
Millaisia palveluita sosiaalinen kuntoutus sisältää?
Usein sosiaalisessa kuntoutuksessa on kyse tavallisista sosiaalipalveluista tai muista kuntouttavista palveluista. Näitä tavanomaisia palveluita ei usein ajatella kuntoutuksena, vaikka niiden merkitys kuntoutumiseen olisi huomattava. (Kananoja 2012, 36.) Sosiaalinen kuntoutus voi palveluina myös sisältää erityisiä, jollekin kohderyhmälle nimenomaisesti suunnattuja palveluita. Tällaisissa tilanteissa kyse voi olla kehittämistyöstä sopivien palveluiden luomiseksi.
Sosiaalinen kuntoutus voi olla myös hyvin matalan kynnyksen toimintaa. Tutkielmani aineistona käytin Kelan rahoittamaan tutkimushankkeeseen ”Nuorten osallisuus ja sosiaalinen kuntoutus Lapissa” kerättyjä työntekijöiden ryhmähaastatteluja. Rajasin aineistosta yhden osa-aineiston käyttööni. Aineistossa sosiaalisen kuntoutuksen toimijoiksi oli mielletty kunnallisen sosiaalityön ja sosiaaliohjauksen lisäksi kunnallisissa mielenterveys- ja päihdepalveluissa, kuntoutusorganisaatioissa, työpajoissa ja kuntoutus- ja työllistämissäätiössä, järjestöissä sekä työvoiman palvelukeskuksessa toimiminen.
Kenelle sosiaalinen kuntoutus on tarkoitettu ja mitä sillä tavoitellaan?
Sosiaalinen kuntoutus on tarkoitettu henkilöille, jotka ovat syrjäytymisvaarassa tai joilla on haasteita toimintakyvyssä ja osallisuudessa. Sosiaalihuoltolaki nostaa ainoana ikäryhmänä erikseen esille nuoret. (SHL 1301/2014.) Nuoret eivät kuitenkaan ole ainoa sosiaalisen kuntoutuksen kohderyhmä. Sosiaalisella kuntoutuksella tavoitellaan toimintakyvyn lisäämistä, syrjäytymisen ehkäisemistä ja osallisuuden edistämistä (SHL 1301/2014).
Sosiaalisen kuntoutuksen kirjaamista lakiin voidaan pitää tärkeänä virstanpylväänä, sillä sen myötä työ- ja toimintakykyyn vaikuttavat sosiaaliset tekijät nähdään riittävinä kuntoutukseen pääsemisen kriteereinä. Sosiaalisen kuntoutuksen palvelutarve ei näin ollen perustu diagnoosiin. (Palola 2012; Lindh ym. 2018b, 8.) Tutkielmani tuloksissa diagnoosin merkitystä kuitenkin korostui ja joihinkin palveluihin pääsemiseksi diagnoosia edellytettiin.
Kuka sinne pääsee?
Tutkielmassani keskityin erityisesti tarkastelemaan nuorten aikuisten valikoitumisesta sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen. Tutkielmani käsitteellinen viitekehys nojautui Tarja Pösön (2010) käyttämään institutionaalisen rajan käsitteeseen.
Pösö (mt.) on käyttänyt institutionaalisen rajan käsitettä lastensuojelututkimuksessa kuvaamaan niitä kohtia, joissa julkisen lastensuojelujärjestelmän keinoin puututaan tai annetaan apua vanhempien ja lasten välisiin suhteisiin. Raja on se kohta, jossa tapahtuu valikointia asiakkuuteen ja asiakkuuden aikana. Valikointiin liittyy olennaisesti kannanotto siitä, mikä on lastensuojelun tehtävä yhteiskunnassa. Valikointi myös tuo esiin lastensuojelun tavoitteita ja oikeutuksia. Sovelsin institutionaalista rajaa tutkielmassani osin Pösöstä (mt.) poiketen. Tarkasteluni keskittyi erityisesti tekijöihin, jotka edistivät tai poissulkivat nuorten aikuisten sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuden alkamista eli institutionaalisen rajan ylittymistä. En tarkastellut sitä, millaista valikoitumista asiakkuuden aikana tapahtuu.
Tutkielman tulosten mukaan sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuden alkamiseen vaikuttavat tekijät voitiin jakaa kolmeen pääluokkaan: yhteiskuntaan ja palvelujärjestelmään; sosiaalisen kuntoutuksen toimijoihin, instituutioihin ja työntekijöihin; sekä nuoreen itseensä liittyviin tekijöihin. Nämä tekijät jakautuivat vielä alaluokkiin. Yhteiskuntaan ja palvelujärjestelmään liittyvät tekijät jakautuivat tarkemmin yhteiskunnan muuttumiseen, lainsäädännöllisiin ja koulutuksellisiin muutoksiin sekä diagnooseihin liittyviin kysymyksiin. Sosiaalisen kuntoutuksen toimijoihin liittyvät edistävät tekijät voitiin jakaa palveluvalikoimaan, työntekijöihin ja yhteistyöhön liittyviin tekijöihin. Nuoren vointi ja valinnat sekä nuoren lähiverkosto olivat taasen tekijöitä, jotka oli tunnistettavissa nuoreen liittyvinä edistävinä tekijöinä.
Sosiaalisen kuntoutuksen institutionaalinen raja näyttäytyi aineiston perusteella tilannekohtaisesti määrittyvänä. Sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuus paikallistui vahvimmin tilanteisiin, joissa arki ei toimi ja nuoren aikuisen elämänkulku ei etene yhteiskunnassa vallitsevien normatiivisten odotusten mukaisesti. Rajan ylittyminen edellytti myös, että sosiaalista kuntoutusta tarvitseva nuori tunnistettiin ja saavutettiin. Tässä toimijoiden välinen yhteistyö oli merkittävässä roolissa.
Aineiston perusteella on vaikea nostaa esiin jotakin yksittäistä pääluokkaa (yhteiskuntaan ja palvelujärjestelmään liittyvät tekijät, sosiaalisen kuntoutuksen toimijoihin, instituutioihin ja työntekijöihin liittyvät tekijät sekä nuoreen liittyvät tekijät), joka merkittävimmin vaikuttaisi nuorten aikuisten sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen valikoitumiseen ja näin institutionaalisen rajan sijainnin määrittymiseen. Yksittäiset tekijät, jotka herättivät paljon keskustelua, olivat työntekijän rooliin, diagnoosin merkitykseen ja päihteidenkäyttöön liittyvät tekijät. Pääluokista yhteiskunnallisiin tekijöihin liittyi runsaasti keskustelua sekä sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuden alkamista edistävien että poissulkevien tekijöiden puolella. Nuoreen liittyvät tekijät poikivat keskustelua erityisesti poissulkevien tekijöiden puolella.
Aineiston perusteella mikään pääluokista tai yksittäisistä tekijöistä ei noussut selkeästi vahvimmaksi vaikuttavaksi tekijäksi suhteessa nuoren aikuisen sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen. Tämä kuvastaa mielestäni sitä, kuinka myös sosiaalisen kuntoutuksen puolella institutionaalisen rajan sijainti on häilyväinen ja sen sijoittuminen määrittyy yhtäaikaisesti ja tilannekohtaisesti monen eri tekijän vaikutuksesta.
Minna Karhunen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Nuorten aikuisten valikoituminen sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen”. Lapin yliopisto, 2021.
Lähteet
Haimi, Tea & Kahilainen, Jaana 2012: Sosiaalisen kuntoutuksen käsitteen historiaa Suomessa. Kuntoutus 35 (4), 41–46.
Järvikoski, Aila & Härkäpää, Kristiina 2011: Kuntoutuksen perusteet. WSOYpro Oy. Helsinki. 5. uudistettu painos. 1. painos 2004.
Kananoja, Aulikki 2012: Sosiaalinen kuntoutus ja sosiaalihuollon uudistuksen suunta. Kuntoutus 35 (4), 35–40.
Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa 2018: Johdatus sosiaaliseen kuntoutuksessa. Teoksessa Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa (toim.): Sosiaalinen kuntoutuksessa. Lapland University Press. Rovaniemi, 7–15.
Palola, Elina 2012: Sosiaalinen kuntoutus uudessa sosiaalihuoltolaissa. Kuntoutus 35 (4), 30–34.
Pösö, Tarja 2010: Havaintoja suomalaisen lastensuojelun institutionaalisesta rajasta. Janus 18 (4), 324-336.
Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301.
Vilkkumaa, Ilpo 2012: Kolme tapaa nähdä sosiaalinen kuntoutuksessa. Teoksessa Karjalainen, Vappu & Vilkkumaa, Ilpo (toim.): Kuntoutus kanssamme. Ihmisen toimijuuden tukeminen. 7. painos. 1. painos 2004 Sosiaali- ja terveysalan tutkimus ja kehittämiskeskuksen julkaisemana. Juvenes Print – Suomen Yliopistopaino Oy. Tampere, 27–40.
Väisänen, Raija 2018: Sosiaalisen kuntoutuksen käsite ja kehitysvaiheet. Teoksessa Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa (toim.): Sosiaalinen kuntoutuksessa. Lapland University Press. Rovaniemi, 19–38.
(55)
Nuoret hatkaavat eivätkä työntekijät voi tehdä mitään – miksi sallimme tämän?
Olemme kriittisenä seuranneet lastensuojelulain muutosta vuoden 2021 alusta. Muutokset lisäsivät sijaishuollossa olevien lasten ja nuorten oikeuksia ja vapauksia. Lastensuojelulain ja Unicefin lastenoikeuksien julistuksen mukaan lapsella, joka ei voi elää perheensä kanssa, on oikeus saada valtiolta erityistä suojelua ja tukea.
Lastensuojelulain muutosten myötä hatkat voi ottaa entistä helpommin, koska lasten liikkumisen rajoittaminen ei ole helppoa. Rajoittamista voidaan tehdä vain tiettyjen laissa säädettyjen edellytysten täyttyessä ja rajoittamisista täytyy tehdä viralliset päätökset.
Lastensuojelulain tulkinnassa lapsen oikeudet ovat alkaneet korostua etenkin viime vuosikymmenten aikana. Haastattelimme lastensuojeluyksikössä ohjaajana työskentelevää ammattilaista. Onko lasten oikeuksien korostamisessa menty liian pitkälle?
– Kyllä osittain. Keinot ovat riittämättömät, varsinkin vaikeasti oireilevien nuorien kohdalla. Tämänhetkisen lastensuojelulain puitteissa ei voida aina ennaltaehkäistä tapauksia, jotka voisivat olla ennakoitavissa.
Lastensuojelulain tulkinta herättää huolta muuallakin. Viime aikoina julkisuudessa on keskusteltu hatkaan lähteneistä nuorista. Kyseessä ovat sijoitetut nuoret, jotka ovat joko lähteneet luvatta sijoituspaikastaan tai jättäneet palaamatta sinne. Osa nuorista katoaa useammin kuin kerran ja tilastojen perusteella on kyse sadoista alle 18-vuotiaista ympäri Suomea.
Lastensuojelun ammattilaiset nostavat kädet pystyyn. Tällä hetkellä he joutuvat pohtimaan lain tulkintaa ja tilannekohtaisesti päättämään, mikä on lapsen etu. Sijaishuollossa olevan lapsen liikkumista ei saa rajoittaa, vaikka lapsen edun näkökulmasta se kuuluu perheen tai lapsen huolenpidosta vastaavan perustehtäviin.
– Ennakoitavissa tapauksissa ohjaajien näkemykset eivät ole tarpeeksi vahvoja perusteita, että voitaisiin tehdä rajoitustoimenpide. Tavallaan joissain tapauksissa joutuu ensin pahempi asia tapahtumaan ennen kuin voidaan tehdä rajoitustoimenpiteitä. Tämä on minun mielestäni isoin ongelma tällä hetkellä lastensuojelulaissa, ohjaaja toteaa.
Valvova viranomainen ei nuku. Hatkassa olevat nuoret näkyvät eduskunnan oikeusasiamiehen lausunnoissa ja ministeritason pohdinnoissa rajoitustoimenpiteistä. Median luoma kuva karkuteillä olevista nuorista ja sosiaalityöstä on koruton. Etenkin Yle on uutisoinut eduskunnan oikeusasiamiehen tekemien tarkastuskäyntien esiin nostamista ongelmista mm. Mikkelissä ja Limingassa.
Hatkanuorten kohdalla ei ole kyse yökyläilystä tutuilla koulukavereilla tai kotiintuloajan ylittämisestä. Usein on kyse vaikeasti oireilevista nuorista ja riskikäyttäytymisestä. Karanneiden nuorten terveys ja hyvinvointi ovat suuressa vaarassa. Riskit esim. seksuaaliseen hyväksikäyttöön, päihteiden holtittomaan käyttöön ja rikollisuuteen ovat todellisia. Kuka asettaa turvalliset rajat, jos lain keinoin ei pystytä estämään hatkoille lähtemistä?
– Lastensuojelulaissa voisi olla oma pykälänsä erittäin vaikeasti oireilevien lasten kohdalla, jolloin heille voisi tehdä tiukempia rajoitustoimenpiteitä, joka auttaisi ennaltaehkäisemään rikosten uusiutumista. Sillä voitaisiin tukea heidän päihteettömyyttään ja tehdä intensiivisemmin töitä heidän kanssaan, joka helpottaisi heitä kiinnittymään yhteiskuntaan, lastensuojelun ohjaaja pohtii.
Tämä on yhden ammattilaisen näkökulma, jota kannattaisi miettiä. Hatkaaminen rakenteellisena ilmiönä tulee tunnistaa paremmin ja lisätä julkista keskustelua hatka-ilmiöön puuttumisen tarpeellisuudesta ja keinoista. Nuorten pakomatkat työllistävät myös sosiaalipäivystystä ja poliisia. Hatkassa olevien nuorten etsimiseen ja tavoittamiseen tarvitaan hyvää yhteistyötä eri viranomaisten kanssa. Riittävät resurssit lastensuojelulaitoksissa nuorten emotionaaliseen tulee varmistaa. Myös syitä hatkaamiseen pitäisi pohtia, jotta nuorten oma ääni tulisi kuulluksi. Pesäpuu on tehnyt tärkeää työtä mm. Kysymällä keinoja nuorilta itseltään.
Voisimme rakenteellisen sosiaalityön avulla laittaa liikkeelle muutoksen. Muutoksen, joka aidosti suojaisi nuorta ja ottaisi huomioon nuorten monenlaiset tilanteet ja niiden vaatimat ratkaisut. Olennaista on kriittinen suhde yhteiskunnallisiin mekanismeihin, pyrkimys muutokseen eri tasoilla sekä oikeudenmukaisuuden ja ihmisten osallisuuden edistäminen (Pohjola 2014, 23–27). Erilaisuudet huomioon ottava laki on viime kädessä nuoren etu.
Hanna-Mari Parkkila, Suvi Kakko, Pauliina Ylitapio, Laura Tolkkinen
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelijat
Lähteet
Lastensuojelulaki – Finlex (542/2019)
https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2007/20070417?search%5Btype%5D=pika&search%5Bpika%5D=lastensuojelulaki. Viitattu 26.3.2021.
Liukkonen, Antti & Siiriainen, Lauri (2019) Rajoitustoimenpiteet lasten sijaishuollossa – vallankäyttöä vai vaikuttavaa hoitoa? Diakonia-ammattikorkeakoulu. Sosiaalialan koulutusohjelma, sosionomi: https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/228093/Liukkonen_Antti%2C%20Siiriainen_Lauri.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Viitattu 26.3.2021.
MTV Uutiset (2021). Kadonneiden joulu – poliisin tiedossa jopa 252 tietymättömissä olevaa nuorta – huoli heidän turvallisuudestaan on suuri. https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/kadonneiden-joulu-poliisin-tiedossa-jopa-252-tietymattomissa-olevaa-nuorta-huoli-heidan-turvallisuudestaan-on-suuri/8021126#gs.uv6ct4. Viitattu 26.3.2021.
Oikeusasiamies (2019): https://www.oikeusasiamies.fi/r/fi/ratkaisut/-/eoar/6448/2019. Viitattu 26.3.2021.
Pesäpuu (2021): Sijaishuollon haastekisan kunniamaininnan saajat ja voittajat on selvillä!
https://pesapuu.fi/2021/02/sijaishuollon-haastekisa-2/ Viitattu 9.4.2021.
Pohjola, Anneli (2014) Rakenteellisen sosiaalityön paikannuksia. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana toim. (2014) Rakenteellinen sosiaalityö. 16–33.
Sosiaali- ja terveysministeriö (2021). Lastensuojelulain muutokset.
https://stm.fi/lastensuojelulain-muutokset. Viitattu 26.3.2021.
Talentia-lehti (2021). Lastensuojelu pelasti vankilalta ja viikatemieheltä. https://www.talentia-lehti.fi/lastensuojelu-pelasti-vankilalta-ja-viikatemiehelta/. Viitattu 26.3.2021.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2019) Lastensuojelun käsikirja. Rajoitukset sijaishuollossa. https://thl.fi/fi/web/lastensuojelun-kasikirja/tyoprosessi/sijaishuolto/rajoitukset-sijaishuollossa. Viitattu 26.3.2021.
Unicef: lapsen oikeuksien sopimus (2021). Lapsen oikeudet – mikä on lapsen oikeuksien sopimus?
https://www.unicef.fi/lapsen-oikeudet/mika-on-lapsen-oikeuksien-sopimus/. Viitattu 26.3.2021.
YLE Uutiset 14.7.2020 ja 2.7.2020: Limingan ja Mikkelin lastensuojeluyksiköt https://yle.fi/uutiset/3-11447162 ja https://yle.fi/uutiset/3-11429593. Viitattu 26.3.2021
(54)
”Ulos vankilasta” – Lievä autismikirjon häiriö, vuorovaikutus ja identiteetti
Autismia määrittelee vuorovaikutuksen vaikeus ja sen vaikutus identiteetin rakentumiseen. Diagnoosin ja kuntoutuksen myötä minäkuvaa voi kuitenkin eheyttää ja saada tukea arjen haasteisiin.
”Olin hiljainen, kiltti tyttö, joka seisoi koulussa seinän vierustalla ja tarkkaili muita. Toisinaan rohkaistuin ja yritin päästä muiden leikkeihin, mutta minua ei hyväksytty mukaan.” Nimimerkin ”Ulos vankilasta” aloitukseen kiteytyy autistisen vuorovaikutuksen hankaluudet lapsesta alkaen: tarkkailijaksi syrjään jääminen ja epäonnistuneet yritykset osallistua muiden mukaan. Pro gradu -tutkielmassani ”Aikuisen autismidiagnoosi ja identiteettinarratiivit” olen tarkastellut näitä lievän autismikirjon aikuisten kertomuksia vuorovaikutuksen ongelmista ja identiteetistä narratiivisen menetelmän avulla.
Autismikirjon häiriö on useimmiten läpi elämän jatkuva neurobiologinen ja kehityksellinen neuropsykiatrinen häiriö, jota esiintyy prosentilla väestöstä. Uusimman diagnostiikan myötä puhutaan lievästä, keskivaikeasta tai vaikeasta autismista. Lievästi oirehtiva autismi voi jäädä lapsena huomaamatta, mutta se voi paljastua aikuisiällä itsenäistymisen vaikeutena monimutkaistuvassa toimintaympäristössä.
Autistisuus ilmenee monilla elämänalueilla eriasteisesti ja yksilöllisinä oireyhdistelminä. Se ilmenee erityisesti sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelmina ja kaavamaisena käyttäytymisenä. Neurokognitiiviset vaikeudet, toiminnanohjauksen haasteet, vuorovaikutustaitojen puutteellisuus, tiedon käsittelytapa, paineensietokyky aisti- ja sosiaalisen kuormituksen tilanteissa, erityiskiinnostuksen kohteet, kontekstisokeus, pakko-oireisuus, aistiyliherkkyydet ja rutiinien korostuminen elämässä voivat pahimmillaan aiheuttaa häiriökäyttäytymistä.
Autismikirjon häiriön diagnosointikriteerit muuttuvat vuonna 2022.
Minäkuvan muodostuminen vuorovaikutuksessa
Identiteetti tarkoittaa sitä, miten ihminen kokee itsensä ja ilmaisee itseään sosiaalisessa ympäristössään. Minäkäsitys kuvaa ihmisen ajatuksia omista piirteistään, motiiveistaan ja käyttäytymisestään. Minäkäsitys voi olla laaja, ja siihen voivat vaikuttaa kaikki kokemukset. Siihen vaikuttavat nuoresta iästä alkaen muiden arvio siitä, keitä ja millaisia olemme. Ihminen ei kuitenkaan suoraan omaksu muiden käsityksiä itsestään, vaan luo tulkiten haluamaansa toimivaa, tuntevaa minäkuvaa.
Minäkäsitys vaikuttaa myös siihen, millaiseksi vuorovaikutus muodostuu. Opimme tuntemaan itsemme aktiivisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Minäkäsitys syntyy vuorovaikutuksen lisäksi samastumisesta ryhmiin. Tämä sosiaalinen identiteetti on tunneperäinen ja muodostuu useista, toisiaan leikkaavista ryhmistä. Vertailu muihin ryhmiin vaikuttaa epäsuorasti myös itsetuntoomme.
Vertailussa muihin alkaa omasta identiteetístä kertyä kokemuksia lapsesta alkaen. Autistinen yksilö joutuu ulkopuolisena pohtimaan omaa epätäydellisyyttään ja erilaisuuttaan eri ulottuvuuksilla suhteessa muihin. Identiteetin rakentuminen vuorovaikutuksessa on haastavaa, jos vuorovaikutustaidot ovat puutteelliset. ”Ulos vankilasta” -kirjoittaja jatkaa diagnoosia edeltävien vuorovaikutusongelmiensa kuvaamista: ”En oppinut puhumaan muiden kanssa. En oppinut kertomaan asioistani. En oppinut antamaan enkä olemaan vastavuoroinen. En ymmärtänyt, mitä ihmisten välillä tapahtuu. En oppinut, mitä ihmissuhteet tarkoittavat.”
Diagnoosi identiteettikäänteenä
Autistin identiteetti rakentuu vertailemalla sisäistä ja ulkoista maailmaa ja minäkuvaa vastakohtien kautta diagnoosia ennen ja sen jälkeen. Diagnoosikäänne avaa mahdollisuuden rakentaa, korjata, kuntouttaa ja eheyttää autistista minäkuvaa diagnoosikäänteeseen liittyvän tietoisuuden ja tiedon lisääntymisen kautta.
Sosiaalistrukturalistisen ajattelun mukaan identiteetti rakentuu koko elämän ajan. Aikuisena diagnostisoidut pystyvät retrospektiivisesti vertailemaan ja reflektoimaan diagnoosin merkitystä elämänkokemuksissaan. ”Ulos vankilasta” -kertomuksen kirjoittaja ponnisteli tuskaisesti vuosikymmenet väärän diagnoosin ja monenlaisten vuorovaikutusongelmien kanssa, kunnes löysi autismidiagnoosin ja palat alkoivat loksahdella paikoilleen: ”Oli valtavaa tajuta, että muilla on oma sisäinen maailmansa, omat ajatuksensa ja tunteensa, vaikka he eivät niitä minulle näyttäisi. Kun ymmärsin, että muut ovat kuorensa alla samanlaisia kuin minä (tuntevat ja ajattelevat), saatoin ensimmäisen kerran elämässäni ennustaa, miten johonkin lauseeseeni tai tekooni suhtauduttaisiin. [– –] Sain käyttöohjeet maailmaan!”
Minä-kuvan eheytyminen kuntoutuksessa
Sosiaalisen kuntoutuksen avulla on tarkoitus oppia selviytymään arkitoimista, vuorovaikutussuhteista ja eri rooleista omia voimavaroja hyödyntäen ammattilaisten ohjaamana. Toimijuus muokkaa identiteettiä ja subjektiksi kasvamista, kun taas rajoitettu toimijuus heikentää sitä. Kuntoutuksessa stigmatisoituneesta ihmisestä on tarkoitus voimaannuttaa eheytyvä, aktiivinen ja autonominen toimija. Toipumiseen kuuluu minäkuvan luominen, jossa autismi on vain yksi osa minuutta.
Autisti joutuu käsittelemään poikkeavan identiteettiä ja leimaa sekä hyväksymään diagnoosin osaksi minäkuvaa. Autistien kertomuksissa on kuntoutumista määritteleviä teemoja: toivon herääminen, ongelman hyväksyminen, luopuminen syrjään vetäytymisestä ja aktiivinen osallistuminen sekä vastuun ottaminen omasta elämästä ja aktiivinen selviytymiskeinojen etsintä. Omaelämäkerta on vaikuttava osa kuntoutumista: terapeuttinen, itsetutkiskeleva, lohduttava vertaisille ja ymmärrystä avartava yleisölle. Tarinankerronta ovat elimellisen inhimillinen keino kommunikoida, järjestää, selittää ja ymmärtää inhimillistä elämää, ihmisten välisiä suhteita ja identiteettejä.
Kärsittyään vuosikymmeniä yksinäisenä, epäonnistuttuaan elämässä ja tunnettuaan itsensä kiinnittymättömiksi elämään ja maailmaan kirjoittajakin vihdoin löysi ymmärryksen suhteissa olemisesta: ”Jälkeenpäin tiedän, että minua olisi pitänyt kannustaa pohtimaan toisia, heidän ajatuksiaan, motiivejaan, halujaan, jotta heidän maailmansa olisi avautunut autistiselle mielelleni.” Kirjoittajan minäkuva kehkeytyi pitkälle aikuisuuteen tällaisessa vuorovaikutusympäristössä heijastuen kaikkiin elämänrooleihin. Hän tunsi olonsa eristyneeksi itsestään ja muista sekä olevansa tarkkailijana tai marginaalissa, kun elämä kulkee ohi.
Aiemmin vuorovaikutuksessa sisäistettyä identiteettiä voi diagnoosin myötä ja sosiaalisella kuntoutuksella käsitellä uudesta näkökulmasta ja rakentaa sitä uudelleen. Sosiaalityössä voi puhua identiteetin muutostyöstä, kun autistiselle tai muulle asiakkaalle rakennetaan valmentavasti ja kuntouttavasti myönteisempää identiteettiä. Sosiaalityössä voi toivon ja tulevaisuuspuheen kautta vahvistaa ja kehittää asiakkaan myönteisen, eheytyvän identiteetin muodostumista uhriuden ja stigman tilalle. Autistin osallisuus tarkoittaa myös esteettömyyttä osallistua tasavertaisesti. Elämän perusasioiden oppiminen sekä yhteiskunnan normaaliin toimintaan osallistuminen ovat kuntoutuksen ytimessä. Tavoitteena on itsenäinen elämä, joka on autistillekin tärkeä tarve.
Sari Kärkkäinen
Sosiaalityö
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Aikuisen autismidiagnoosi ja identiteettinarratiivit”. Lapin yliopisto, 2021.
Lähteet
Hall, Stuart 1999: Identity. Tammer-Paino Oy. Tampere.
Helkama, Klaus & Myllyniemi, Rauni & Liebkind, Karmela & Ruusuvuori, Johanna & Lönnqvist, Jan-Erik & Hankonen, Nelli & Mähönen, Tuuli Anna & Jasinskaja-Lahti, Inga & Lipponen, Jukka 2015: Johdatus sosiaalipsykologiaan. 10. uud. p. Edita. Helsinki.
Hyväri, Susanna & Salo, Markku (toim.) 2009: Elämäntarinoista kokemustutkimukseen. Mielenterveyden keskusliitto. Helsinki.
Jehkonen, Mervi & Saunamäki, Tiia & Hokkanen, Laura & Akila, Ritva (toim.) 2019: Kliininen neuropsykologia. 3. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim. Helsinki.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (toim.) 2008: Sosiaalityö aikuisten parissa. Vastapaino. Tampere.
Koskentausta, Terhi & Koski, Anniina & Tani, Pekka 2018: Aikuisen autismikirjon häiriö. Duodecim. https://helda.helsinki.fi//bitstream/handle/10138/304198/duo14424.pdf?sequence=1. Viitattu 27.12.2020.
Layder, Derek 2004: Social and Personal Identity. Understanding YourSelf. SAGE Publications Ltd. London.
Liimakka, Satu 2014: Kokemus, tieto ja kokemustieto – esimerkkinä autismi. Teoksessa Myyry, Liisa & Ahola, Salla & Ahokas, Marja & Sakki, Inari (toim.): Arkiajattelu, tieto ja oikeudenmukaisuus. Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2014:18. Helsingin yliopisto, sosiaalipsykologia. Hansaprint. Vantaa, 162–178. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/144169/AMPB_Juhlakirja.pdf?sequence=1. Viitattu 27.12.2020.
Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa (toim.) 2018: Sosiaalinen kuntoutuksessa. Lapland University Press. Rovaniemi.
Metteri, Anne & Valokivi, Heli & Ylinen, Satu (toim.) 2014: Terveys ja sosiaalityö. PS-Kustannus. Jyväskylä.
Moilanen, Irma & Mattila, Marja-Leena & Loukusa, Soile & Kielinen, Marko 2012: Autismikirjon häiriöt lapsilla ja nuorilla – katsaus. 14/2012, Duodecim. Helsinki, 1453–1462. https://www.duodecimlehti.fi/xmedia/duo/duo10395.pdf. Viitattu 27.12.2020.
Mönkkönen, Kaarina & Kekoni, Taru & Pehkonen, Aini (toim.) 2019: Moniammatillinen yhteistyö: vaikuttava vuorovaikutus sosiaali- ja terveysalalla. Gaudeamus. Helsinki.
Orhala, Satu & Utriainen, Jarkko (toim.) 2015: Minun tarinani. Kertomuksia autismin kirjolta. Autismiliitto ry. Helsinki. https://www.printbox.fi/flipbooks/malli/77822_minun_tarinani/.
Puusa, Anu & Hänninen, Vilma & Mönkkönen, Kaarina 2020: Narratiivinen lähestymistapa organisaatiotutkimuksessa. Teoksessa Puusa, Anu & Juuti, Pauli (toim.): Laadullisen tutkimuksen näkökulmat ja menetelmät. Gaudeamus Oy. Helsinki, 216–227.
Puustjärvi, Anita 2019: Autismikirjon häiriö – uutta tutkimustietoa ja kliinikon kokemuksia. Luento. Autismin talvipäivät 8.12.2019. https://www.youtube.com/watch?v=s8MEpNOHftc. Viitattu 27.12.2020.
(53)
Eriarvoisuutta tuottavat mekanismit
Suomessa on muodostunut erilaisia ryhmiä, joiden elintaso ja elämänlaatu eroavat kansalaisten enemmistön elämän edellytyksistä.
Eriarvoisuus vaikuttaa erityisesti yhteiskunnan haavoittuvimmassa asemassa oleviin, kuten esimerkiksi asunnottomiin, työttömiin, maahanmuuttajiin ja ikääntyneisiin. Vuonna 2018 Suomessa oli 856 000 henkilöä köyhyys- ja syrjäytymisriskissä ja samana vuonna vakavasta aineellisesta puutteesta kärsi 133 000 henkilöä (Tilastokeskus 2020). Vuonna 2019 perustoimeentulotukea myönnettiin 271 107 henkilölle (Tanhua & Kiuru 2020, 3). Perustoimeentulotukea saavat henkilöt ovat usealla tavalla köyhyysriskissä, koska heidän tulonsa jäävät elämiseen riittävän tason alle varsinaisen ensisijaisen turvan jälkeenkin (Isola & Suominen 2016, 40–41). Viimesijaista turvaa täydentävä ruoka-apu tavoittaa arviolta 20 000–25 000 henkilöä viikoittain ja suurin osa heistä on perusturvaetuuksien varassa tai heikossa työmarkkina-asemassa (STM 2020; Isola & Suominen 2016, 42).
Tarkastelin Pro gradu -tutkielmassani, miten eriarvoisuus näkyy, köyhyydestä kerrotuissa tarinoissa sosiologi Göran Therbornin (2014) eriarvoisuuden mekanismeja koskevan teorian avulla. Tutkimukseni aineisto koostui ”Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä” (2007) kirjoituskilpailun tuottamista tarinoista. Eriarvoisuuden mekanismeja ovat etääntyminen, riisto, ulossulkeminen ja hierarkisointi. Etääntyminen on prosessi, jossa hyvä- ja huono-osaisten erot kasvavat suureksi ja huono-osaisten elintaso jää hyväosaisten elintasosta jälkeen. Riisto liittyy hierarkioiden ylemmillä tasoilla olevien epäsymmetrisestä hyötymisestä hierarkioiden alemmilla tasoilla olevista ihmisitä. Ulossulkeminen tarkoittaa ihmisten etenemisen ja oikeuksien eteen asetettuja esteitä ja hidasteita sekä eri syrjinnän muotoja. Hierarkisointi liittyy arvojärjestelmiin, joka jakaa yhteiskunnassa ihmisiä eri luokkiin.
Etääntyminen
Huono-osaisuus periytyy Suomessa sukupolvelta toiselle. Etääntymistä voidaan Suomen kontekstissa tarkastella koulutuksen näkökulmasta, koska sitä pidetään usein sosiaalisen nousun välineenä. Kaikille avoimet koulutusmahdollisuudet korkeakoulutasolle asti kuuluvat hyvinvointivaltioon ja ilmaisen koulutuksen tavoitteena on, että lasten kouluttautuminen ei olisi kiinni vanhempien tulotasosta.
Kaikille avoimista koulutusmahdollisuuksista huolimatta Suomessa vanhempien koulutustaso periytyy lapsille yhä enemmän. Korkean koulutustason tutkinnon suorittaneiden vanhempien lapset päätyvät useammin korkeakoulutusaloille, kun taas matalan koulutusasteen suorittaneiden vanhempien lapset päätyvät matalan koulutuksen aloille.
Riisto
Perinteisesti työn on oletettu suojaavan köyhyydeltä ja köyhyysriskin nähdään koskevan erityisesti työvoiman ulkopuolella olevia ryhmiä, kuten pitkäaikaistyöttömiä, eläkeläisiä ja opiskelijoita. Työmarkkinoilla tapahtuvista muutoksista aiheutuva epävakaisuus on luonut työssäkäyvien köyhien ryhmän, joiden käytettävissä olevat tulot jäävät työssä käymisestä huolimatta suhteellisen köyhyysrajan alapuolelle.
Suhteellinen köyhyysrajan avulla kotitalous voidaan määritellä pienituloiseksi, jos sen käytettävissä olevat tulot ovat alle 60 prosenttia väestön mediaanituloista. Esimerkiksi yhden elättäjän perheissä tai yksinhuoltajaperheissä tulot eivät välttämättä riitä perheen elättämiseen.
Ulossulkeminen
Häpeän tunteminen liittyy tilanteisiin, joissa ihmisen käyttäytyminen poikkeaa sosiaalisesti hyväksyttävästä tavasta toimia.
Ihminen tuntee häpeän sisäisesti, mutta siihen liittyy myös muiden ihmisten asenne ja käyttäytyminen köyhyydessä eläviä kohtaan. Häpeän tunteminen johtuu siitä, että ei ole onnistunut elämään elämäänsä yhteiskunnan odotusten mukaisesti.
Esimerkiksi epäonnistumisen koulutukseen tai työelämään kiinnittymisessä ajatellaan johtuvan yksilön omasta syystä. Epäonnistumisen ajatellaan taas kertovan siitä, että hänessä olisi jotain vikaa.
Hierarkisointi
Eriarvoisuus on läsnä ihmisten päivittäisissä kohtaamisissa. Ihmiset pystyvät arvioimaan pienenkin käyttäytymiseen perustuvan tiedon avulla, mihin yhteiskuntaluokkaan toiset kuuluvat. Sosiaalisen luokan signaalit kertovat ihmisten yhteiskuntaluokasta ja ne liittyvät kehoon, ääneen ja kulttuuriin.
Sodabeh Aryanfard
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Eriarvoisuuden ilmentymiä köyhyydestä kerrotuissa tarinoissa”. Lapin yliopisto. 2020.
(52)
Asiantuntijuus sijaishuollossa vaatii sosiaalityöntekijältä paljon
Sijaishuollon sosiaalityöntekijöiltä vaaditaan laaja-alaista osaamista myös omien ammattirajojen yli.
Sosiaalityöntekijöiden kokemusten mukaan asiantuntijuus rakentuu useasta eri osa-alueesta ja se vaatii sosiaalityön kentän tuntemisen lisäksi osaamista esimerkiksi lapsen kehityspsykologiaan liittyen. Työhön kuitenkin koetaan pääsevän myös pienellä käytännön osaamisella eikä teoreettista osaamistakaan välttämättä ole. Lisäksi työn vaativuutta ei ymmärretä päättäjien tasolla ja työn tekemisen raamit ovat huonosti resursoituja. Työntekijöiden vaihtuvuus ja asiakasmäärät ovat suuria ja tämä epäkohta tulisi korjata esimerkiksi säätämällä lailla lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden maksimiasiakasmäärä, sillä suosituksia kunnat eivät noudata.
Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani sitä, kuinka asiantuntijuus rakentuu sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden kokemana ja kuinka tätä asiantuntijuutta voitaisiin sosiaalityöntekijöiden mukaan vahvistaa ja mitkä tekijät heikentävät asiantuntijuutta. Tutkielmani aineisto koostui viiden kunnallisessa sijaishuollossa työskentelevän tai aikaisemmin työskennelleiden sosiaalityöntekijöiden kirjoituksista. Kirjoitukset kerättiin sosiaalityön uraverkosto ja sosiaalityön pohjoinen uraverkosto- facebookryhmissä julkaistun kirjoituspyynnön avulla.
Minkälaista teoria- ja käytännönosaamista työssä katsottiin vaadittavan?
Tutkielmassani jaoin osaamisalueet viiteen eri osa-alueeseen. Aineiston perusteella keskeisiä asiantuntijuuden alueita olivat lapsen kokonaistilanteen hahmottaminen, asiakkaan kohtaaminen ja asiakassuhde, yhteistyötaidot ja verkostotyö, juridinen osaamisen sekä kyky ja rohkeus linjata ja tehdä päätöksiä.
Mitkä tekijät asiantuntijuutta heikentävät?
Merkittäväksi asiantuntijuutta heikentäväksi tekijäksi sosiaalityöntekijät kokivat vähäiset resurssit ja suuret asiakasmäärät. Sijaishuollossa lapsen lisäksi työskennellään usein hänen ympärillään olevan laajan ihmisjoukon kanssa, mikä lisää työn määrää. Vähäisillä resursseilla työn koettiin aineiston perusteella olevan tulipalojen sammuttelua. Lisäksi työntekijät vaihtuivat tiuhaan, mikä myös heikensi asiantuntijuutta. Lisäksi asiantuntijuutta katsottiin heikentävän esimerkiksi yhteistyökumppaneiden puutteelliset käsitykset sosiaalityöstä sekä sisäisen ohjeistuksen puuttuminen yksiköissä.
Mikä asiantuntijuutta vahvistaa?
Asiantuntijuutta vahvistavana pidettiin hyviä konsultaatiomahdollisuuksia, riittävää perehdytystä sekä toimivaa työtiimiä työn tukena. Lisäksi esimiehen tuki ja ohjaus koettiin tärkeänä. Ammatillisten toimijoiden, alan lehtien ja kirjallisuuden seuraaminen nostettiin myös merkittäväksi tekijäksi asiantuntijuutta vahvistettaessa. Kuitenkin moni asia asiantuntijuuden vahvistumisessa liitettiin siihen, että se vaatii työntekijän omaa aktiivisuutta ja esimerkiksi työparia täytyy vaatia, sillä lisäkoulutukset tai konsultaatiomahdollisuudet eivät välttämättä olleet olemassa työn rakenteissa.
Tutkielman aineistossa nostettiin esiin sijaishuollon asiantuntijuuden vaativuus. Työn voidaan luonnehtia olevan laaja-alaista lapsen asioista vastaamista, johon liittyy laaja vastuu. Työssä puututaan perheen yksityisyyteen ja käytetään laajaa harkintavaltaa haavoittuvassa asemassa oleviin lapsiin, mutta silti työn resurssit ovat huonot ja asiakasmäärät absurdin suuret.
Susanna Inget
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu-tutkielmaani ”Täytyy olla älykkyyttä ja pelisilmää pärjätä kaoottisissa ihmissuhteiden viidakoissa” – Sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden kokemuksia asiantuntijuudestaan.
Aiheeseen liittyviä lähteitä
Eronen, Tuija & Laakso, Riitta 2017: Vaativat tilanteet sijaishuoltotyössä. Teoksessa Enroos, Rosi & Mäntysaari, Mikko & Ranta-Tyrkkö, Satu (toim.) 2017: Mielekäs tutkimus: näkökulmia sosiaalityön tutkimuksen missioihin. Suomen yliopistopaino Oy. Tampere.
Helavirta, Susanna 2016: Lapsen asioista vastaaminen huostaanoton jälkeen sosiaali-työntekijöiden kuvaamana. Teoksessa Enroos, Rosi, Heino, Tarja & Pösö, Tarja 2016: Huostaanotto. Lastensuojelun vaativin tehtävä. Vastapaino. Tampere.
Lastensuojelulaki 417/2017
Sipilä, Anita 2011: Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet -Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Itä-Suomen yliopisto. Väitöskirja.
(51)
Koneeseen kadonneet? – Vanhempien näkökulmia yläkouluikäisten poikien digitaaliseen pelaamiseen
Digitaalisella pelaamisella on tärkeä merkitys monien nykynuorten elämässä, arjessa ja sosiaalisissa suhteissa. Vanhempien rooli pelikasvattajina on keskeinen, ja mielenkiintoista onkin pohtia, millaiseksi muodostuu vanhempien toimijuus suhteessa heidän nuortensa digitaaliseen pelaamiseen.
Tutkimusten mukaan 10–19-vuotiaista suomalaisista lapsista ja nuorista 99 prosenttia pelaa digitaalisia pelejä ainakin satunnaisesti ja noin 70 prosenttia pelaa viikoittain (Meriläinen & Moisala 2019, 56-57). Alan tutkimuskirjallisuudessa ja oppaissa korostetaan vanhempien roolia ja tehtävää lasten ja nuorten pelikasvattajina ja ”mediamentoreina”. Yläkouluikäisten nuorten pelikasvatuksen keskiössä ovat muun muassa keskustelut mediakriittisyydestä, käyttäytymisestä internetympäristössä sekä laajemmin elämänhallintaan liittyvistä teemoista (Repo & Nätti 2015, 107). Pelikasvattajina vanhemmat ovat kuitenkin edelläkävijöitä, eikä heillä ole turvanaan ja esikuvinaan aiempien sukupolvien kasvatusmalleja ja toimintatapoja, mikä voi osaltaan haastaa heidän rooliaan nuorten pelikasvattajina. Myös nuorten usein vanhempiaan paremmat digitaalisten laitteiden käyttötaidot ja osaaminen sekä ajankäytölliset haasteet voivat tuottaa haasteita digiajan kasvattajuudelle. (Lahikainen 2015, 37.)
Nuorten digitaalista pelaamista vanhempien näkökulmasta on kuitenkin tutkittu vasta vähän, ja pro gradu – tutkielmassani olenkin selvittänyt digitaalisia pelejä pelaavien yläkouluikäisten (13-16-vuotiaiden) poikien vanhempien kokemuksia ja näkemyksiä poikiensa pelaamisesta. Analysoin, mikä vanhempia poikiensa pelaamisessa huolestuttaa ja millaiset ovat vanhempien toimijuuden rajat, mahdollisuudet ja ulottuvuudet suhteessa heidän poikiensa digitaaliseen pelaamiseen. Tutkielmani aineisto koostuu kuuden vanhemman teemahaastattelusta. Haastateltavien joukossa on neljä äitiä ja kaksi isää.
Digitaalinen pelaaminen ilmiönä
Nuorten digitaalinen pelaaminen on hyvin ajankohtainen ilmiö, josta käydään vilkasta yhteiskunnallista keskustelua. Digitaaliseen pelaamiseen liittyvä julkinen keskustelu on hyvin haitta- ja huolikeskeistä, jopa dramaattistakin. Keskusteluissa varoitellaan digitaalisen pelaamisen sekä fyysistä että psyykkisistä vaaroista ja haitoista ja keskitytään lähinnä pelaamisen rajoittamistapojen käsittelemiseen. Esiin nousevat esimerkiksi pelien väkivaltaiset sisällöt ja pelaamisen negatiiviset vaikutukset nuorten käyttäytymiseen, sosiaalisiin suhteisiin sekä liiallisen pelaamisen vaikutukset nuoren terveyteen, uneen ja koulunkäyntiin. Toisaalta alan tutkimuskirjallisuudessa korostetaan myös digitaalisen pelaamisen hyötyjä. On todettu, että pelaaminen voi parantaa pelaajan kognitiivisia, emotionaalisia ja sosiaalisia taitoja. (Meriläinen 2017; Männikkö 2017, 17-18; Lobel & muut 2017; Quandt & Kowert 2016, 177.)
Tutkimuskirjallisuudessa digitaalista pelaamista on tarkasteltu myös sosiaalisista ja kulttuurisista näkökulmista. Monille nuorille digitaaliset pelit ovat tärkeä heidän arkista elämäänsä ja sosiaalisia suhteitaan, ja laajemmin pelaaminen voidaan nähdä osana nuorisokulttuuria ja sen muutosta (Meriläinen & Moisala 2019, 63). Toisaalta digitaalista pelaamista ilmiönä voidaan tarkastella myös perhe-elämän kontekstissa ja vuorovaikutussuhteissa ja pohtia, miten digitaalinen pelaaminen vaikuttaa ja muuttaa perhe-elämän käytäntöjä, ja millaisia haasteita ja mahdollisuuksia se perhe-elämälle ja perheenjäsenten väliselle vuorovaikutukselle mahdollisesti tuottaa (esim. Lahikainen & muut 2015).
Huolen värittämä toimijuus
Tutkielmani tulosten perusteella vanhempien suhtautuminen heidän poikiensa digitaaliseen pelaamiseen on huolen värittämää, eivätkä vanhemmat pystyneet näkemään nuorensa pelaamisessa juuri positiivisia puolia. Poikien digitaalisessa pelaamisessa vanhempia huolestuttavat erityisesti pelaamiseen käytetyn ajan vaikutukset nuoren psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin sekä nuoren käytökseen. Vanhempia huolestuttivat myös pelaamisen imu ja addiktoivuus. Vanhempien mukaan pelaaminen tuntuu syrjäyttävän nuoren elämässä kaiken muun. Nuorten runsaana näyttäytyvään pelaamiseen vanhemmat löysivät syitä sekä nuoren yksilöllisistä ominaisuuksista että pelimaailman imusta. Tutkimukseeni osallistuneilla vanhemmilla ei ollut paljonkaan tietoa pelimaailmasta tai peleistä, joita heidän poikansa pelaavat, ja pelimaailma oli heille vieras.
Tulkintani mukaan huolinäkökulma sekä pelimaailman vieraus vanhemmille voi vaikuttaa keinoihin ja lähestymistapoihin, joilla vanhemmat pyrkivät puuttumaan ja toimimaan suhteessa poikiensa digitaaliseen pelaamiseen. Käytännössä vanhemmat pyrkivät eri tavoin hallitsemaan, kontrolloimaan ja rajoittamaan poikiensa pelaamista. Vanhemmat kokivat poikiensa digitaalisen pelaamisen hallinnan ja kontrolloinnin kuormittavaksi, ja pelaamisen hallintayritykset myös aiheuttivat konflikteja perheissä. Pelaamiseen puuttumista ja pelaamisen rajoittamista vanhemmat perustelivat lapsen edun mukaisena toimintana.
Toimijuuden rajat ja mahdollisuudet
Aineiston analyysin perusteella vanhempien toimijuutta suhteessa heidän poikiensa pelaamiseen haastavat vanhempien jaksaminen, ristiriidat perheessä sekä ulkopuolisen tuen vähäisyys tai puuttuminen. Pelaaminen voi aiheuttaa ristiriitoja paitsi nuoren ja vanhemman myös perheen vanhempien välille, jos vanhemmat ovat esimerkiksi erimieltä pelaamisen rajoittamistapojen suhteen. Vanhempien toimijuutta puolestaan tukee etenkin perheen vanhempien keskinäinen tuki toisilleen. Toimijuutensa tueksi suhteessa nuortensa digitaalisen pelaamisen hallintaan vanhemmat toivoivat vertaistukea sekä liittolaisuutta muilta vanhemmilta, joilloin esimerkiksi yhteisistä pelisäännöistä voitaisiin sopia ja pelaamiseen liittyvää huolta jakaa. Palvelujärjestelmän mahdollisuuksiin tukea toimijuuttaan vanhemmat sen sijaan suhtautuivat epäillen, eivätkä he uskoneet, että ammattiauttajillakaan olisi ratkaisuja peliongelman ratkaisemiseksi.
Tutkielmani tulosten perusteella vanhemmat tarvitsevat tukea ja neuvontaa pelikasvattajina toimimiseen sekä digitaalisen pelaamisen aiheuttamien ristiriitojen ratkaisemiseen. Tärkeää on, että ammattiauttajilla on tarpeeksi monipuolista osaamista ja tietoa digitaalisen pelaamisen erilaisista ulottuvuuksista, jotta he voivat tukea perheitä pelaamiseen ja laajemmin digitalisaatioon liittyvissä kysymyksissä mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Tärkeää on, että sekä nuoret että vanhemmat saavat äänensä kuuluville digitaalisesta pelaamisesta käytävissä keskusteluissa ja että nuoren ja vanhemman välistä keskustelu- ja neuvotteluyhteyttä digitaaliseen pelaamiseen liittyen tuettaisiin. Näin voitaisiin löytää vaihtoehtoisia tapoja ratkaista pelaamiseen liittyviä konflikteja ja myös kyseenalaistaa pelaamiseen liittyviä ennakkoluuloja ja stereotypioita. Toisaalta tulee myös kehittää menetelmiä haitallisen pelaamiseen tunnistamiseen ja hoitamiseen.
Sanna Ovaskainen
Sosiaalityö
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ” Koneeseen kadonneet? Vanhempien toimijuus ja yläkouluikäisten poikien digitaalinen pelaaminen.” Lapin yliopisto, 2019.
Lähteet
Lahikainen, Anja Riitta 2015: Media lapsiperheen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta; Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (toim.) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere, 80–107.
Lahikainen, Anja Riitta & Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (2015) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere.
Lobel, Adam & Engels, Rutger & Stone, Lisanne & Burk, William & Granic, Isabela 2017: Video Gaming and Children’s Psychosocial Wellbeing: A Longitudinal Study. Journal of Youth and Adolescence, Vol. 46(4), 884–897.
Meriläinen, Mikko 2017: Pelaamisen hyödyt. Vanhempainnetti, Mannerheimin lastensuojeluliitto. https://www.mll.fi/vanhemmille/tietoa-lapsiperheen-elamasta/lapset-ja-media/digitaalinen-pelaaminen/pelaamisen-hyodyt/
Meriläinen, Mikko & Moisala, Mona 2019: Älylaitteet ja pelaaminen: Peliharrastus osana monipuolista arkea. Teoksessa Kosola, Silja & Moisala, Mona & Ruokoniemi, Päivi (toim.) Lapset, nuoret ja Älylaitteet – Taiten tasapainoon. Duodecim. Helsinki, 56–64.
Männikkö, Niko 2017: Problematic Gaming Behavior among Adolescents and Young Adults. Relationship Between Gaming Behaviour and Health. Acta Universitatis Ouluensis. D, Medica, 1429. Juvenes Print. Tampere. http://jultika.oulu.fi/Record/isbn978-952-62-1658-4
Quandt, Thorsten & Kowert, Rachel 2016: No Black and White in Video Game Land! Why We Need to Move Beyond Simple Explanations in the Video Game Debate. Teoksessa Kowert, Rachel & Quandt, Thorsten (toim.) The Video Game Debate: Unravelling the Physical, Social, and Psychological Effects of Digital Games. Routledge. New York, 176–177.
Repo, Katja & Nätti, Jouko 2015: Lasten ja nuorten median käytön aikatrendit. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta & Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (toim.) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere, 80–107.
(50)
Äitiyden merkitys afganistanilaisnaisten kertomuksissa itsestään
Äitiysidentiteetti on yksi keskeisimmistä naisten identiteeteistä. Afganistanilaisnaiset kertoivat haastatteluissa muun muassa siitä, millaisia äitejä he ovat lapsilleen ja millaisia äitien heidän mielestään tulisi olla. Näiden naisten identiteettejä tutkiessani jouduin pohtimaan myös omaa identiteettiäni äitinä.
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani sitä, millaisia identiteettejä kuusi Suomeen pakolaisena tullutta afganistanilaisnaista tuottivat haastatteluissa. Tutkielmassani tarkastelin naisten tuottamia identiteettejä intersektionaalisuuden viitekehyksessä. Intersektionaalisuuden perusajatus on, että ihmisen identiteetit rakentuvat monien lähtökohtien ja sosiaalisten luokitteluiden pohjalle, jotka risteävät keskenään. Näitä luokitteluja ovat esimerkiksi sukupuoli ikä, etnisyys, kotipaikka, seksuaalisuus, äidinkieli ja uskonto. 1970-luvulla Yhdysvalloissa syntynyt intersektionaalisuus on feministisen teorian lähestymistapa, jonka avulla analysoitiin alun perin naisiin kohdistuvan sorron monisyisiä alkutekijöitä. Nykytutkimuksessa intersektionaalisuuden ajatellaan laajimmillaan koskevan kaikkia ihmisiä, sillä jokainen ihminen on monien erojen leikkaama. Intersektionaalisuuden avulla voidaan pureutua sekä sortoon että etuoikeuteen ja siihen, miten nämä vaikuttavat toinen toisiinsa ihmisen elämässä. (Bastia 2014; Mahlamäki 2018; Rossi 2010.)
Identiteetit ymmärsin tutkimuksessani muun muassa Stuart Hallin (1999) tapaan moninaisiksi ja jatkuvassa muutoksessa oleviksi. Ihmisellä ei ole yhtä minuutta tai identiteettiä syntymästä kuolemaan, vaan identiteettejä tuotetaan ja rakennetaan vuorovaikutuksessa ja ne ovat kontekstisidonnaisia. Haastatteluja analysoidessa olikin tärkeää muistaa, että niissä aktivoituvat identiteetit olivat niitä, joita haastattelutilanne kutsui naiset tuottamaan ja joita he halusivat tuottaa haastattelun kontekstissa. Eri haastattelija, erilaiset kysymykset tai vaikkapa eri haastattelupaikka olisivat tuottaneet erilaisen lopputuloksen. Naisten haastatteluissa tuottamat identiteetit eivät siis paljasta naisten ”todellista” minää tai sitä, keitä he pohjimmiltaan ovat.
Tutkielmani aineisto on ainutlaatuinen ja sensitiivinen. Aineisto on kerätty Niloufar Kalvakhin ja Nabeela Hasanin vuonna 2014 valmistunutta pro gradu -tutkielmaa Settlement Process of Afghan Immigrant Women Based on Cultural Perspective in Finland. Tutkielman tekijöistä toinen, itsekin nainen ja muslimi, haastatteli Suomessa joitakin vuosia asuneita pakolaistaustaisia afgaaninaisia heidän äidinkielellään. Naiset kertovat haastatteluissa elämästään Afganistanissa, sieltä pakenemisesta ja niistä vaiheista, joiden kautta ovat lopulta päätyneet asumaan Suomeen. Lisäksi naiset puhuivat Suomeen sopeutumisen haasteista, niistä selviytymisestä sekä tyytyväisyydestään suomalaisiin sosiaalipalveluihin. Naisten identiteetit ja kokemus siitä, keitä he ovat, ei ollut haastattelujen aiheena, mutta haastatteluissa oli paljon identiteettiin ja minän rakentumiseen liittyvää puhetta. Identiteettejä tuotetaan kaikissa sellaisissa tilanteissa, joissa ihminen kertoo itsestään.
Äiti, muslimi ja maahanmuuttaja
Tutkielmassani tarkastelin kolmea diskurssianalyysin avulla löytämääni ja nimeämääni haastatteluissa aktivoituvaa identiteettikategoriaa suhteessa toisiinsa. Nämä kategoriat olivat äiti, muslimi ja maahanmuuttaja. Äitiyden ja lasten merkitys näyttäytyi suurena jokaisessa haastattelussa. Naiset kertoivat paenneensa Afganistanista voidakseen tarjota paremman elämän lapsilleen. Viisi naisista oli asunut kotimaasta lähdön jälkeen Iranissa vuosien ajan. Iranista lähdön syyksi he kertoivat sen, että afganistanilaisten oli vaikeaa kouluttautua ja työllistyä Iranissa. Myös lasten mahdollisuudet käydä koulua olivat huonot. Eurooppaan ja Suomeen naiset kertoivat tulleensa lastensa vuoksi, jotta lapsilla olisi mahdollisuus kouluttautumiseen, työllistymiseen ja sitä kautta parempaan elämään.
Naisten näkemys oli, että lapsista kasvaa sellaisia aikuisia, kuin vanhemmat, erityisesti äidit, heistä kasvattavat. Monet kertoivat olevansa sekä äitejä että isiä lapsilleen, koska puoliso oli kuollut, ottanut avioeron tai ei muuten osallistunut lasten kasvatukseen syystä tai toisesta. Yhtenä äidin keskeisimmistä tehtävistä nähtiin se, että lapsista kasvaa vanhempiensa uskonnollisia ja kulttuurisia perinteitä ylläpitäviä ja kunnioittavia aikuisia. Suomen afganistanilaista ja iranilaista vapaampi kasvatusilmapiiri koettiin haastavimpana asiana vanhemmuudessa.
Naisten uskonnolliset, kulttuuriset ja etniset identiteetit leikkasivat monessa kohtaa äitiysidentiteetin kanssa. Uskonnolliset rituaalit, paikat ja juhlat olivat naisille tärkeitä. Uskonto oli myös merkittävä identiteettien rakennusaine: naisten mukaan ihminen, jolla ei ole uskontoa, ei tunne itseään ja on ”ei kukaan”. Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, miksi naiset pitivät uskonnollisen tradition siirtämistä seuraaville polville hyvin tärkeänä. Uudessa kotimaassa, maahanmuuttajina, uskonnon merkitys korostui kenties entisestään, koska etenkin lapsille nähtiin olevan tarjolla toisenlaisia, naisten näkökulmasta vahingollisia identiteettejä.
Tutkijapositio: äiti, kristitty ja suomalainen
Tutkielman yhtenä keskeisenä tutkimuseettisenä kysymyksenä oli se, miten minä suomalaisena kristittynä äitinä ja teologina luen näiden naisten kertomuksia itsestään ja elämästään. Näkemys haastattelussa tuotettujen identiteettien tilannesidonnaisuudesta tuntui jo itsessään haastavan identiteettipuheen analysointia ja asetelma mutkistui entisestään, kun soppaa sekoittivat ne identiteetit, joiden kautta minä tutkijana tarkastelen näiden naisten kertomaan: äiti, kristitty teologi sekä suomalainen etuoikeutettu ja koulutettu nainen. Olen pohtinut sitä, korostuiko äitiys minulle naisten kertomuksissa osittain siksi, että olen itsekin äiti ja naisten kertomukset paosta kotimaasta lasten kanssa koskettivat minua kovasti. Tutkijan tulee pyrkiä objektiivisuuteen, mutta omia identiteettejään ei pääse pakoon toisten identiteettejä tutkiessaan.
Tutkimusten (esim. Kulmala 2006) mukaan vanhemmuus ja lapset ovat keskeisiä naisten identiteettien rakentumisessa. Tutkielmani tukee tätä näkemystä. Naisten kertomukset voivat auttaa myös pohtimaan sitä, millaisia erityisiä tuen tarpeita pakolaisnaisilla ja -äideillä voi olla sosiaalityön asiakkaina.
Maija Kujala
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Ennen kaikkea äiti. Afganistanilaisnaisten haastatteluissa tuottamat identiteetit intersektionaalisuuden viitekehyksessä.” Lapin yliopisto 2019.
Lähteet
Bastia, Tanja 2014: Intersectionality, migration and development. Progress in Development Studies 14(3), s. 237–248.
Hall, Stuart 1999: Identiteetti. Vastapaino. Tampere.
Kulmala, Anna 2006: Kerrottuja kokemuksia leimatusta identiteetistä ja toiseudesta. Tampereen yliopisto. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos.
Mahlamäki, Tiina 2018: Sukupuoli ja uskonto. Teoksessa Ketola, Kimmo & Martikainen, Tuomas & Taira, Teemu: Uskontososiologia. Eetos. Turku, s. 165–176.
Rossi, Leena-Maija 2010: Sukupuoli ja seksuaalisuus, eroista eroihin. Teoksessa Saresma, Tuija & Rossi Leena-Maija & Juvonen, Tuula: Käsikirja sukupuoleen. Vastapaino. Tampere, s. 21–38.
(49)
Sosiaalisen pääoman merkitys lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille
Lastensuojelu on ollut toistuvien huolten aiheena. Huolta lastensuojelussa on herättänyt niin asiakasperheiden kuin lasten moniongelmaisuus, lastensuojelun asiakasmäärien kasvu, työvoiman riittämättömyys ja sosiaalityöntekijöiden ammatillisen osaamisen taso. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kuormittavaan tilanteeseen olisi tärkeää löytää sitä helpottavia keinoja – niin asiakkaiden kuin työntekijöiden hyvinvoinnin vuoksi.
Pro gradu -tutkielmassani selvitettiin systemaattisella kirjallisuuskatsauksella sosiaalisen pääoman merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöille. Tutkielmani aineisto pohjautuu yhdeksään tutkimusartikkeliin, joissa tutkittiin lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia eri näkökulmista. Kiinnostuin aiheesta työskennellessäni lastensuojelutyössä – huomasin, kuinka paljon työkavereiden tuki vaikutti omaan jaksamiseeni ja se innosti minua tutkimaan aihetta syvemmin. Voisiko sosiaalisen pääoman teorian avulla kehittää sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia lastensuojelutyössä?
Carrie Leanan ja Harry Van Burenin mukaan (1999) organisaation sosiaalisen pääoman voidaan nähdä kuvastavan organisaation sosiaalisia suhteita. Sosiaalinen pääoma näkyy työyhteisön yhtenäisinä tavoitteina ja luottamuksena, joka luo mahdollisuuden yhteisölliseen toimintaan. Sosiaalinen pääoma hyödyttää niin organisaatiota kuin myös siihen kuuluvaa yksilöä.
Lastensuojelussa tarvitaan tukea työyhteisöltä
Tutkielmassani jaottelin sosiaalisen pääoman kolmeen teemaan yhdistäen Leana ja Van Burenin (1999) sekä Janine Nahapietin ja Sumantra Ghosalin (1998) sosiaalisen pääoman mallit yhteen. Sosiaalisen pääoman voidaan katsoa koostuvan työyhteisön luottamuksesta, yhteisöllisyydestä ja sitoutuneisuudesta. Sosiaalisen pääoman kolme teemaa, luottamus, yhteisöllisyys ja sitoutuneisuus kietoutuvat yhteen vaikuttaen toisiinsa. Luottamus on keskeistä yhteisöllisyyden muodostumiselle: ilman luottamusta ei voi olla yhteisöllisyyttä, mutta luottamusta tarvitaan myös siihen, että yhteisöllisyyttä voi syntyä. Yhteisöllisyyden ja luottamuksen voidaan nähdä lisäävän myös sitoutuneisuutta ja näin ollen ne osaltaan tuottavat työyhteisöön sosiaalista pääomaa.
Luottamusta työyhteisössä käytännön tasolla kuvastaa muun muassa avoimuus ja työyhteisön moraali. Lastensuojelun ollessa kuormittava ala, on selvää, että työkavereiden kanssa täytyy voida keskustella ja heiltä täytyy myös saada konsultointiapua asiakastilanteisiin. Työyhteisöön tarvitaan avoimuutta. Työyhteisölle täytyy halutessaan voida myös jakaa henkilökohtaiseen elämään liittyviä asioita, koska tällöin myös työyhteisössä voidaan tarvittaessa huomioida mahdollisia erityistarpeita. Avoimuus mahdollistaa joustavuutta ja siten edistää myös työhyvinvointia.
Työyhteisöön täytyy myös pystyä luottamaan niin, että jokainen huolehtii omat työtehtävänsä. Työyhteisössä ja erityisesti lastensuojelutyössä on tärkeää, että työyhteisön moraaliset käsitykset kohtaavat. Lastensuojelutyötehtävät pohjautuvat lainsäädäntöön ja niissä on tarkat aikarajat. Toisinaan lastensuojelutyössä voi olla tilanteita, että asiakasprosessin eteneminen hidastuu toisesta työntekijästä johtuen. Mikäli moraaliset käsitykset esimerkiksi aikarajojen noudattamisesta eivät kohtaa, voi tämä johtaa ikäviin seurauksiin, kuten vastuussa olevan työntekijän stressaantumiseen. Vastuu lastensuojelutyössä on kuitenkin aina lapsen asioista vastaavalla sosiaalityöntekijällä, vaikka prosessin hidas eteneminen ei johtuisikaan suoranaisesti vastuullisesta työntekijästä.
Työyhteisön luottamus on pohjana yhteisöllisyyden muodostumiselle. Yhteisöllisyyttä kuvastaa esimerkiksi ”me-henki” sekä työyhteisön yhteiset tavoitteet ja arvot. Tutkielmani aineistossa lastensuojelutyön yhdeksi tärkeimmäksi tavoitteeksi muodostui halu työskennellä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi. Lastensuojelutyö antaa mahdollisuuden vaikuttaa ja olla mukana tekemässä muutosta. Työtä motivoi tekemään se, että näkee perheiden tilanteiden muuttuvan. Halu työskennellä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi kuvastaa yhtä lailla myös sosiaalityöntekijöiden eettisiä arvoja.
Kun työyhteisössä on luottamusta ja yhteisöllisyyttä, vaikuttaisi tämä lisäävän myös sitoutuneisuutta omaan työhön. Erityisesti vasta aloittaneiden työntekijöiden kohdalla työkavereiden tuki nousi yhdeksi tekijäksi, joka saa jatkamaan lastensuojelutyössä. Pidempään työssä olleille työkavereiden tuki ei noussut esille sitoutuneisuutta edistävänä tekijänä, mutta toisaalta heidän haluunsa jatkaa työssä vaikutti esimiesten tuki. Johtajuus näytti olevan merkityksellistä niin luottamuksen kuin yhteisöllisyyden ja sitoutuneisuuden kannalta.
Tutkimusartikkeleissa nousi esiin, että esimiesten nähdään voivan vaikuttaa negatiivisiin työssä stressiä aiheuttaviin tekijöihin kuten työmäärään. Lisäksi oli havaittavissa esimiehen tärkeys niin tuen antajana vaikeissa asiakastilanteissa kuin myös siinä, että esimiehen pätevyyteen on voitava luottaa. Kehittämisehdotuksena esimiesten olisi hyvä antaa uusille työntekijöille mahdollisuus keskittyä asiakassuhteiden luomiseen, koska hyvä asiakassuhteet edistävät työntekijöiden työssä jaksamista ja lisäävät työhön sitoutuneisuutta. On myös hyvä huomioida, että uudet työntekijät tarvitsevat työsuhteen alussa enemmän tukea stressiä aiheuttaviin tekijöihin, kuten lait ja organisatoriset normit.
Työtilanteeseen tarvitaan muutosta
Lastensuojelun kohtuuttomasta tilanteesta uutisoidaan jatkuvasti, eikä lastensuojelun työtilanteeseen pystytä vaikuttamaan pelkästään työyhteisön sosiaalisen pääoman parantamisella, vaan täytyy löytää muita keinoja työhyvinvoinnin edistämiseksi. Lastensuojelutyössä on asioita, joihin ei voida vaikuttaa. Lastensuojelutyössä tullaan aina kohtaamaan asiakkaita vaikeissa tilanteissa ja sosiaalityöntekijöiden toimintaa ohjaa aina lainsäädäntö. Tämän vuoksi on tärkeää alkaa vaikuttamaan niihin tekijöihin, joihin pystytään vaikuttamaan.
Tulevaisuudessa lastensuojelutyössä vasta-aloittavien työntekijöiden osalta tulisi kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten työntekijät saataisiin pysymään työssään ja miten uudet työntekijät sitoututetaan osaksi työyhteisöä. Näen, että nykyisen lastensuojelun tilanteen huomioiden tulisi kiinnittää huomiota siihen, millaista tukea työntekijät saavat. Vaikuttaisi vahvasti siltä, että työyhteisöllä, erityisesti esimiehellä on vaikutusta työhyvinvointiin. Työyhteisön sosiaalisen pääoman tukeminen ei vaadi suuria toimenpiteitä, tarvitaan johtajien perehtymistä asiaan ja sosiaalisen pääoman tukemisen ottamisen yhdeksi työyhteisön tavoitteeksi. Tämän tutkielman havaintojen perusteella voidaan siis todeta, että sosiaalisella pääomalla on merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille. Voidaan myös todeta, että erityisesti esimiesten rooli niin sosiaalisen pääoman muodostumiselle ja työyhteisön työhyvinvoinnille on merkityksellinen.
Ellinoora Mantere
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityön oppiaine.
Kirjoitus pohjautuu pro graduun: ” Systemaattinen kirjallisuuskatsaus sosiaalisen pääoman merkityksestä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnissa”
Lähteet
Baldschun, Andreas & Hämäläinen, Juha & Töttö, Pertti & Rantonen, Otso & Salo, Paula 2017: Job-Strain and well-being among Finnish social workers: Exploring the Differences in Occupational Well-Being Between Child Protection Social Workers and Social Workers Without Duties in Child Protection. European Journal of Social Work. 1-16.
Chenot, David & Benton D. Amy & Kim, Hansung 2009: The Influence of Supervisor Support, Peer Support, and Organizational Culture Among Early Career Social Workers in Child Welfare Servces. Child Welfare 88 (5). 129-147.
Hakalehto, Susanna 2018: Lapsioikeuden perusteet. Balto print. Liettua.
Hermon, Rao Sandhya & Chahlan, Rose 2018: A longitudinal study of stress and satisfaction among child welfare workers. Journal of Social Work 0 (0). 1-24.
Koivumäki, Jaakko 2008: Työyhteisöjen sosiaalinen pääoma. Tutkimus luottamuksen ja yhteisöllisyyden rakentumisesta ja merkityksestä muuttuvissa valtion asiantuntijaorganisaatiossa. Lisensiaatin työ. Tampereen Yliopistopaino Oy. Tampere.
Leana, R. Carrie & Van Buren, J. Harry 1999: Organizational Social Capital and Employment Practices. Academy of Management Review. 24. Nro. 3. 538-555. http://www.jstor.org/stable/pdf/259141.pdf. 22.4.2019.
McFadden, Paula 2018: Two sides of one coin? Relationships build resilience or contribute to burnout in child protection social work: Shared perspectives from Leavers and Stayers in Northern Ireland. International Social Work. 1-13.
Mänttäri-van der Kuip, Maija 2015: Work-related well-being among Finnish frontline social workers in an age of austerity. Lisensiaatin työ. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä University Printing House. Jyväskylä.
Nahapiet, Janine & Ghoshal, Sumantra 1998: Social Capital, Intellectual Capital, and the Organizational Advantage. Academy of Management Review 23 (2). 242-266.
Pösö, Tarja & Forsman, Sinikka 2013: Messages to Social Work Education: What makes Social Workers Continue and Cope in Child Welfare? Social Work Education 32 (5). 650- 661.
Schelbe, Lisa & Radey, Melissa & Panisch, Lisa 2017: Satisfactions and stressors experienced by recently-hired frontline child welfare workers. Children and Youth Services Review 78. 56-63.
Shier, Micheal L. & Graham. R John 2010: Work-related factors that impact social work practioners’ subjective well-being: Well-being in workplace. Journal of Social Work 11 (4). 402-421.
Strolin-Goltzman, Jessica 2008: Should I Stay or Should I Go? A Comparison study of Intention to Leave Among Public Child Welfare Systems with High and Low turnover rates. Child Welfare 87 (4). 125-143.
Washington, Karla & Yoon, Pil Dong & Galambos, Colleen & Kelly, Michael 2009: Job Satisfaction Among Child Welfare Workers in Public and Performance-Based Contracting Environments. Journal of Public Child Welfare (3). 159-172.
(48)
Televisio kertoo, mitä ajattelemme kuolemasta
Länsimainen kulttuurinen ja sosiaalinen tarve käsitellä kuolemaa (Walter 1994) täyttää mediatodellisuutemme kuoleman ympärille kiertyvän viihdeteollisuuden kautta. Tutkimusaiheena kuolema kuitenkin herättää kummastusta ja se liitetään helposti tutkijan käsittelemättömiin, henkilökohtaisiin ongelmiin tai synkkään mielenmaisemaan.
Reaktiot liittyvät edelleen hankalaan suhteeseemme kuoleman kanssa (Hockey 2017), johon kuoleman tutkijat viittaavat kuoleman hiljentämisenä yhteiskunnassa.
Anthony Giddensin mukaan kuoleman ja eksistentiaalisten kysymysten hiljentäminen myöhäismodernissa elämässämme on olennainen aikakautemme piirre – vaikkakin samalla vastausten etsiminen näihin kysymyksiin on keskeinen osa nyky-yksilön toimijuutta. Keräilemme tietoa, samaistumiskohteita ja erilaisia median välittämiä kokemuksia sovittamalla niitä omaan, yksilölliseen minäprojektiimme.
Elämään kuuluu hetkiä, jolloin turvallinen todellisuutemme murenee. Giddens (1991) puhuu kohtalokkaista hetkistä (fateful moments), jotka rikkovat äkisti toimijuuden perustan. Sairaus ja kuolema pidetään etäällä rutiineille ja sosiaalisille normeille rakentuvassa elämänkulussa, mutta kriisin kohdatessa toimijan on korjattava sirpaloitunutta elämäntarinaansa.
Viimeiset sanat käsittelevät elämää
Ylen esittämässä dokumenttisarjassa Viimeiset sanani (Isotalo 2013) seurattiin kuolevien viimeisiä vaiheita ja ajatuksia. Katsojat saivat myös nähdä päähenkilöiden viimeiset videoviestit ja niiden esittämisen läheisille kuoleman jälkeen.
Kukin dokumenttisarjan jakso kokoaa yhden elämäntarinan, jonka päättymistä itse kuolevan lisäksi pohtivat hänen läheisensä. Henkilökuvan kerroksissa erottuvat myös kuolemisen kokemusta kuvaavat ’pienet kertomukset’, jotka ilmentävät kuolevan toimijuutta – yksilön vuorovaikutusta sosiaalisten rakenteiden, käytänteiden ja normien kanssa. Toimijuus on refleksiivistä, yksilöllisen ’minä-tarinan’ rakentamista (Giddens 1991). Tarinankertoja tähtää kertomuksellaan haluamaansa positioon (vrt. Bamberg 1997; 2005; 2010) eli luo suhteen kuulijoihin, kertomuksen aihepiiriin, ja lopulta maailmaan. Kertoessaan tarinaa ’minusta’ – joka on viimekädessä jokaisen tarinan perimmäinen tavoite – puhuja toimii aina reflektiivisesti, suhteessa toiseen (Bamberg 2004) ja sosiaaliseen kontekstiin (Giddens 1979).
Viimeiset sanani -dokumentin ’pienissä kertomuksissa’ kohtaaminen kuoleman kanssa näyttäytyy kaaosnarratiivina (Frank 1995). Kohtaaminen johtaa joissakin tarinoissa pakenemiseen ja alistumiseen, ja toisissa parantumattoman sairauden hyväksymiseen. Seuraavissa tarinoissa kukin kertoja asettuu kuitenkin uudestaan suhteeseen kuulijaan: he kuvaavat elämää kuoleman kanssa ulkopuolisuuden kokemuksena tai pakotettuina positioina monissa sosiaalisissa tilanteissa. Päähenkilöt vastustavat kertomuksissaan epäoikeudenmukaista kohtelua ja tavoittelevat kuoleman normalisointia. Samalla he asemoivat itsensä ja kuoleman sosiaalisen ytimeen – osaksi elämää.
Hyvä ja paha kuolema
Vastauksena dokumenttisarjan jo ennakkoon aiheuttamaan keskusteluun Yle vakuutti, että sarja olisi ”dokumentaarinen, ei tosi-tv:n kaltainen” ja ”hyvällä maulla toteutettu” (Yle 2008). Päähenkilöt ovatkin ohjelmassa voittaneet kuolemanpelon ja puolustavat parantumattomasti sairaiden oikeutta sosiaaliseen osallisuuteen. Dokumentissa rakentuva ’suuri kertomus’ kuolevan toimijuudesta perustuu rohkeuden, tietoisuuden ja avoimuuden hyveille.
Viimeisten sanojen välittämä kuva hyvästä kuolemasta voi olla inspiroiva kokemus – mutta on myös niitä, joiden kokemus parantumattoman sairauden kohtaamisesta on erilainen. Heille dokumentti voi näyttäytyä ylitsepääsemättömänä normatiivisena vaatimuksena (Armstron-Coster 2011; Seale 1995).
Media-aineistot sosiaalisten ilmiöiden tutkimusmateriaalina lisäävät ymmärrystä julkisuudessa esillä olevien kertomusten vaikutuksesta yksilölliseen ja yksityiseen kokemukseen. Kuoleman hiljentämisen ja narratiivisen toimijuuden näkökulmat kannustavat katsojaa, ja erityisesti tutkijaa pohtimaan sitä, miten kuolema televisiossa muokkaa ja heijastaa kauhu- ja toivekuviamme.
Niina Moilanen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan The Dying Agent. A ‘small story’ narrative analysis of the television documentary My last words – Viimeiset sanani.
Lähteet
Armstrong-Coster, Angela 2001: In Morte Media Jubliante: An empirical study of cancer-related documentary film. Julkaisussa: Mortality, 6 (3), 287-305.
Bamberg, Michael 1997: Positioning Between Structure and Performance. Julkaisussa: Journal of
Narrative and Life History, 335-342.
Bamberg, Michael 2004: Talk, Small Stories, and Adolescent Identities. Julkaisusa: Human Development, 47 (6), 366-369.
Bamberg, Michael 2005: Narrative discourse and identity. In: Meister, Ian Christoph (toim.): Narratology beyond literary criticism. New York: Walter de Gruyter.
Bamberg, Michael 2010: Blank Check for Biography? Openness and Ingenuity in the Management of the “Who-Am-I Question” and What Life Stories Actually May Not Be Good. Julkaisussa: Schiffrin, Deborah, De Fina, Anna & Nylund, Anastasia (toim.):Telling Stories: Language, Narrative and Social Life. Washington, DC: Georgetown University Press.
Frank, Arthur W. 1995: The wounded storyteller: Body, illness and ethics. Chicago: University of Chicago Press.
Giddens, Anthony 1991: Modernity and self-identity: Self and society in the late modern age. Cambridge: Polity Press.
Giddens, Anthony (1979): Central Problems in Social Theory. Action, Structure and Contradiction in Social Analysis. New York: MacMillan
Hockey, Jenny 2007: Closing in on death? Reflections on research and researchers in the field of death and dying. Julkaisussa: Health Sociology Review, 16 (5), 436-446.
Isotalo, Sari 2013: Viimeiset sanani. Susamuru Oy. Dokumenttisarja. Ensilähetys Yle TV1
24.4.2013. https://rtva.kavi.fi/cms/page/page/info_katselupisteet. Viitattu: 26.4.2019.
Seale, Clive 1995: Heroic Death. Julkaisussa: Sociology, 29 (4), 597-613.
Walter, Tony 1994: The Revival of Death. Lontoo ja New York: Routledge.
Yle uutiset 2008: Viimeiset sanani -tv-sarja käsittelee kuolemaa. Yle uutiset 16.1.2008. https://yle.fi/uutiset/3-5818653. Viitattu: 12.12.2018.
(47)
Kertomuksia häpeästä ja toiseudesta – 2000-luvun kirjoitettuja naiskuvia
Mediassa esitetyt aiheet vaikuttavat mielikuviin ja keskusteluilmapiiriin, jossa sosiaalityöntekijät työskentelevät. Kun sosiaalityön ilmiöistä kirjoitetaan sanomalehdissä ja ilmiön kohteena on naissukupuoli, voidaan löytää monia erilaisia naiserityisiä ilmiöitä. Naiskuvat ovat perinteisesti liitetty sukupuolentutkimuksen tutkimuskysymyksiin, mutta niitä on mahdollista tutkia myös sosiaalityössä.
Tutkin pro gradu-tutkielmassani 2000-luvun kirjoitettuja naiskuvia marginaalisissa ilmiöissä. Aineistona käytin viidentoista vuoden ajalta Helsingin Sanomien Kuukausiliitteitä jotka ajoittuivat vuosille 2000—2015. Tässä kirjoituksessa esittelen tutkielmassa esiintuodut pääkäsitteet, jotka nousivat esiin aineistosta. Näiden käsitteiden avulla asemoidutaan pohtimaan marginaalistavia ilmiöitä ja niiden suhdetta yhteiskuntaan ja sosiaalityöhön.
Naiskuvat virittävät keskustelua sosiaalityön ja sukupuolentutkimuksen välille pohdiskellen häpeää suhteessa äitiyteen, seksuaalisuuteen ja etnisyyteen. Naiskuvien muodostumista tarkastellaan marginaalisten ilmiöiden, kuten prostituution, päihdeongelmien, vankeuden ja kodittomuuden kautta. Häpeän, äitiyden, seksuaalisuuden ja etnisyyden nivoutuminen toisiinsa mahdollistivat intersektionaalisen lähestymistavan tutkimusaiheeseen. Sosiaalinen konstruktionismi esiin tuo tutkielman aiheen liittyviä ajallisia ja kultturisia paikannuksia.
Seksuaalisuus esiintyi aineistossa häivytettynä ja implisiittisenä aiheena, jota käsiteltiin suoraan lähinnä heteronormista poikkeamisena kuten samaa sukupuolta olevien vanhemmuudesta kertovan artikkelin yhteydessä. Seksuaalisuuden määrittely sanatarkasti on pulmallista, joten sen vuoksi aineistosta on nostettu seksuaalisuuteen eri näkökulmia naiskuvien yhteydessä. Esimerkiksi prostituutiota käsittelevässä artikkelissa seksuaalisuus oli ohitettu, kun aihetta käsiteltiin maskuliinisuuteen liittyvän häpeän lähtökohdasta.
Äitiys nousi aineistosta esiin dikotomisena ja arvottuneena asetelmana, mutta äitiyden kautta tulleet naiskuvat olivat sangen monipuolisia. Äitiyttä käsiteltiin muun muassa palvelujärjestelmän haavoittuvuuden, päihdeongelmien ja etnisyyden kautta. Äitiyden vahva liittyminen ja mieltäminen toivotunlaisen naiseuden kontekstiin oli itsessään vahva sosiaalinen konstruktio. Aineistossa esiinnousseet poikkeamat totuttuun äitikuvaan toivat esiin naiserityisen sosiaalityön tarpeet.
Etnisyys rodullistavana ja segregoivana naiskuvana toi esiin 2000-luvun monikulttuurisen konstruktion. Aineistosta nousi esiin myös etnisyyden ja sukupuolen haavoittuvaisuus, koska esimerkiksi saamelaisista kirjoitettiin viihteellistäen. Maahanmuuttajanaisten tai –tyttöjen kokema rasismi nousi aineistossa esiin segregoivana ja identiteettiin liittyvänä tekijänä, joka vaikutti suomalaiseen yhteiskuntaan kiinnittymisenä. Etnisyys esiintyi aineistossa monipuolisesti paitsi maahanmuuton, myös romanien ja saamelaisten kautta kirjoitettuna.
Eriarvoistava ja marginalisoiva häpeä näyttäytyi aineistossa vahvasti esimerkiksi vähäosaisuuteen, prostituutioon, etnisyyteen ja päihdeongelmiin liittyvissä aihepiireissä, jotka eivät liity pelkästään jollain tapaa rikottuun naiseuteen tai epäonnistuneeseen äitiyteen. Häpeä aiheuttaa kokijalleen tunnetta toiseudesta tai huonommuudesta.
Mielenkiintoisen tutkielman aineistosta teki myös se, mistä ei kirjoitettu tai kirjoitukset olivat yksittäisiä tekstejä, kuten naisten mielenterveysongelmat. Naiskuviin liittyy vahvoja arvopositioita, joihin sosiaalityöntekijät törmäävät joko työkäytännöissä tai rakenteellisesti. Tutkielman aihe pyrkii laajentamaan ymmärrystä sosiaalityössä esiintyvistä naiskuvista ja niiden suhteista yhteiskuntaan.
Tanja Karhunen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan Kertomuksia häpeästä ja toiseudesta. Kirjoitetut naiskuvat sosiaalisen konstruktionismin ja intersektionaalisuuden kontekstissa (2019).
(46)
Sijaissisarukset lastensuojelun perhehoidon osapuolina
Sijaissisarukset kohdataan lastensuojelussa viranomaisten taholta liian satunnaisesti.
Sijaissisarukset perhehoidon osapuolina on vähän tutkittu ja huomioitu osa-alue lastensuojelun perhehoidossa, vaikkakin äärimmäisen olennainen osa sitä. Lastensuojelun perhehoidon piirissä toimivien lasten, sekä sijoitettujen että sijaisperheen biologisten, kasvun ja kehityksen, sijoituksen onnistumisen sekä kaikkien osapuolten hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että kaikki sen osapuolet tulevat oikeaan aikaan ja riittävästi tarpeidensa mukaan kohdatuiksi, tuetuiksi ja autetuiksi.
On tutkittu (Höjer 2007), että sijaissisarusten elämään vaikuttavat mitä moninaisimmat tekijät heidän sijaissisaruksen tehtävän kautta. Sijoitus tuo perheeseen monenlaisia ulottuvuuksia, joilla on vaikutusta kaikkiin perheenjäseniin eikä vähiten lapsiin. Näitä ovat esimerkiksi oman perheen avautuminen yksityisestä julkiseksi eri viranomaisille, lapsen mieltä haastavien asioiden tiedostaminen, kuten sijoitukseen johtaneet syyt ja niiden yhteys lapsen käsitykseen vanhemmuudesta ja lapsuudesta, sekä luonnollisesti oman kodin ja tilan jakaminen kaikkinensa. Siten ei ole yhdentekevää, millä motiiveilla, millä keinoilla ja mistä näkökulmasta perhehoitoa lähdetään rakentamaan, ja kenen ehdoilla.
Kohtaamisista kohtaamiseen
Pro gradu -tutkielmaa varten tekemistäni sijaissisarusten haastatteluista nousee esille, että viranomaisten ja sijaissisarusten kohtaaminen perhehoidossa on vielä satunnaista ja aikuisvälitteistä. Sijoitusprosessin aikana ja sen eri vaiheissa tieto sijaissisaruksilta sosiaalityöntekijälle kulkee sijaisvanhempien kautta, ja palautuu sosiaalityöntekijältä vanhempien kautta sijaissisaruksille. On selvää, että tiedonkulun kaikkien prosessin piirissä olevien lasten osallisuuden ja toimijuuden varmistamiseksi ja mahdollistamiseksi, tarvitaan lisää lapset toimijoina näkevää ja heidän tietoaan arvostavia lapsilähtöisiä työn tekemisen tapoja ja niiden juurruttamista työkulttuuriin. Lapsilähtöiset ja dialogiset työtavat sijaissisarusten rooliin liittyen, systeemisen lastensuojelun työmenetelmät esimerkiksi, ovat hyviä tapoja herätellä sijaissisarusten tasavertaista toimijuutta ja vahvistaa sitä.
Jos perheen ulkopuolelle sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus näyttäytyi aikuisvälitteisenä, ei niin vahvana toimijuutena, perhesysteemin sisällä sijaissisaruksilla on oma paikkansa, mikä tutkimushaastatteluissa se nousi esille selkeänä ja aktiivisena. Sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus oman perheen sisällä on paitsi aktiivista, myös tutkimukseen osallistuneiden sijaissisarusten näkökulmasta riittävää.
Haastatellut sijaissisarukset eivät kaivanneet ulkopuolista tukea sijaissisaruksen tehtäväänsä ja näkivät sosiaalityöntekijän olevan enemmän tarvitsevaa sijaislasta varten, ei sijaissisaruksia. Kaikki haastatellut sijaissisarukset kokivat tarpeellisen tiedon välittyvän sosiaalityöntekijöille vanhempiensa kautta, ja he kertoivat pystyvänsä puhumaan vanhemmilleen asioistaan, ja että vanhemmat olivat niistä myös kiinnostuneita. Toisaalta sijaissisarukset kertoivat myös lasten välisestä kilpailusta, mustasukkaisuudesta ja asioista, joiden kertomiselle ei niinkään ollut luontevia paikkoja, ja jotka osittain sekoittuivat biologisen sisaruuden kaltaisiksi haasteiksi sisaruussuhteissa, mutta joista jotkin kytkeytyivät sijaissisaruuteen ja sen negatiivisiin puoliin. Oikeudenmukaisuus nousi tärkeimmäksi lähtökohdaksi yhteisen jaetun arjen onnistumiselle.
Koko perhe hoitaa
Oman lastensuojelun työkokemukseni kautta tiedostan kuitenkin, että kaikki sijaissisarukset eivät ole yhtä onnellisessa asemassa kuin tutkimukseen osallistuneet sijaissisarukset. On tilanteita, joissa asioiden kertominen ja taho, jonka velvollisuus on kuulla ja kuunnella sekä antaa tietoa, olisi tukenut tehtävässä suoriutumista vähemmällä ja tarpeettomalla ponnistelulla. Aikuisvälitteisen työn tekemisen mallissa vanhemmilla on suuri vastuu lasten toimijuuden ja osallisuuden tukemisessa ja mahdollistamisessa tiedon tavoittajana ja välittäjänä. Sosiaalityöntekijälle se asettaa velvoitteen kysyä ja aloittaa dialogeja sijaissisaruudesta.
Haastattelemani sijaissisarukset kertoivat kasvaneensa sijaissisaruuteen ja se oli heille yhtä luonnollista, kuin mikä tahansa perhemuoto omille jäsenilleen. Sijaissisarukset nostivat esille sijaissisaruuden rikkaudeksi muun muassa ihmisten elämän moninaisuuden ymmärtämisen ja siihen suhtautumisen, maailmankuvan avartumisen eri tavalla verrattuna niihin ikätovereihin, jotka eivät olleet sijaissisaruksia. Sijaissisaruus on parhaillaan elämän positiivisella tavalla rikastuttava asia, joka tarjoaa ainutlaatuisen koko elämään kantavan kasvun paikan sen kokeville.
Kaikkiaan tutkimusta sijaissisaruudesta eri näkökulmista on tehty verrattain vähän ja lisää tutkimusta kaivataan. Sijaissisarusten merkitys perhehoidon ja sijoituksen onnistumiselle on merkittävän suuri, ja tätä resurssia tulisi vaalia kaikin keinoin.
Marika Suutari
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan: Sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus suhteessa viranomaiskäytäntöihin lastensuojelun perhehoidossa. Lapin yliopisto 2019.
Lähteet
Höjer, Ingrid (2007): Sons and daughters of foster carers and the impact of fostering on their everyday life. Child and Family Social Work 12 (1). 73-83. http://content.ebscohost.com.ezproxy.ulapland.fi/ContentServer.asp?T=P&P=AN&K=23482219&S=R&D=afh&EbscoContent=dGJyMNHr7ESeqLA4zdnyOLCmr0%2Bep7NSr6a4SbWWxWXS&ContentCustomer=dGJyMPGqtU%2B2rbRQuePfgeyx44Dt6fIA Viitattu 28.1.2019
(45)
Jaetun toimijuuden rakentuminen moniammatillisessa yhteistyössä sosiaalisen kuntoutuksen parissa
Tutkin pro gradu -tutkielmassani jaetun toimijuuden rakentumista moniammatillisessa yhteistyössä nuorten sosiaalisen kuntoutuksen parissa. Tavoitteenani oli selvittää mitkä tekijät tukevat jaetun toimijuuden rakentumista ja mitkä estävät sitä. Tutkimusaineistoni koostui alun perin Marjo Romakkaniemen, Jari Lindhin ja Merja Laitisen (2018) tutkimukseen kerätystä neljästä työntekijöiden ryhmähaastattelusta. Työntekijät toimivat nuorten sosiaalisen kuntoutuksen asiakastyössä.
Nina Anttila
Lapin yliopisto
(44)
Veljeys, luottamus, tuki – Moottoripyöränjengin tuottama sosiaalinen pääoma
Moottoripyöräjengit nousevat tasaisin väliajoin uutisiin. Lähes aina uutisoinnissa on kyse niiden rikollisesta luonteesta tai niiden harjoittamasta rikollisesta toiminnasta. Harvoin missään keskustelussa kuulee puhuttavan niihin liittyvistä muista piirteistä.
Omassa Pro gradu -työssä (Izadi 2019) tutkin moottoripyöräjengien yhteisöllisyyttä ja sosiaalista pääomaa. Erityisesti sosiaalinen pääoma on vahva teoreettinen viitekehys yhteisöjen jäsenilleen antamien resurssien tutkimiseksi. Nojaudun työssäni niin sanottuun synergianäkökulmaan, joka pyrkii yhdistämään eri sosiaalisen pääoman tutkimuksessa esille nousseet empiriaan perustuvat osat. Määrittelen sosiaalisen pääoman sosiaalisiin rakenteisiin sisältyviksi normeiksi ja suhteiksi, jotka mahdollistavat yhteisön jäsenten tavoitteiden saavuttamisen.
Haastattelin viittä pohjoissuomalaiseen moottoripyöräjengiin kuuluvaa jäsentä, joista neljä oli alle 30-vuotiaita. Haastattelujen lisäksi kävin kuusi kertaa havainnoimassa jengin toimintaa heidän jengitiloissaan. Havainnointimateriaali lisäsi sopivasti ymmärrystä aiheesta ja tuki haastattelujen kautta saatua tietoa. Tutkittava moottoripyöräjengi oli tarkka yksityisyydestään ja sovimme, että tutkimuksen lopuksi aineistot tuhotaan.
Tutkimuksen tulokset yllättivät. Moottoripyöräjengin yhteisöllisyys oli vahvaa. Jäsenillä oli vahva yhteenkuulumisen tunne, he viettivät paljon aikaa yhdessä ja heillä oli verraten yhtenäinen ajatusmaailma. Jengitilat toimivat yhteisön kokoontumispaikkana ja kaikki haastateltavat pitivät sitä toisena kotinaan. Yhteisö toimi alakulttuureille tyypilliseen tapaan statuksen antajana sen jäsenilleen. Päätökset tehtiin demokraattisesti ja yhteisöllä oli selkeä hierarkia.
Myös sosiaalinen pääoma oli vahvaa yhteisössä. Jäsenet tunsivat toisensa hyvin ja luottamus oli suurta. Jäsenien välisiä suhteita kuvaa hyvin heidän tapansa puhutella toisiaan veljinä. Se ei ollut vain alakulttuurille ominainen puhetapa, vaan sisälsi valmiuksia auttaa, uhrautua ja tukea jengitovereita erilaisissa elämän haasteissa. Apua ja tukea annettiin väkivaltaisissa selkkauksissa, arjen askareissa, taloudellisesti vaikeissa tilanteissa ja henkilökohtaisten ongelmien käsittelyssä. Arjen askareisiin saattoi kuulua niinkin arkisia asioita kuin lasten vahtiminen ja muuttoapuna toimiminen.
Sosiaalinen pääoma ei siis rajoittunut pelkästään jengitoimintaan vaan ylsi jengin jäsenten kaikille elämän osa-alueille. Se auttoi jengin jäseniä työnsaannissa, turvallisen ja viihdyttävän ympäristön löytämisessä, arjessa jaksamisessa ja psyykkisessä hyvinvoinnissa. Yllättävää kyllä, moni jengin jäsen oli rauhoittunut elämässään jengin jäsenyyden seurauksena.
Jengin jäsenyydellä oli myös varjopuolensa. Vaikka haastateltavilla oli vaikea keksiä negatiivisia puolia jengin jäsenyydestä, pystyi aineistosta tunnistamaan muutaman selkeästi negatiivisen vaikutuksen. Haastateltavien jengin ulkopuoliset ihmissuhteet olivat jäsenyyden seurauksena vähentyneet, parisuhteita oli vaikea pitää yllä, väkivalta oli läsnä jengielämässä ja jengi vei paljon aikaa jäseniltä. Jengin jäsenyys toi myös sen jäsenille huonoa mainetta.
Tutkimustulokset herättävät monenlaisia kysymyksiä siitä, ylittääkö moottoripyöräjengin positiiviset vaikutukset sen negatiiviset vaikutukset, ehkäiseekö se sen jäsenten syrjäytymistä ja tulisiko moottoripyöräjengiläisiä rohkaista löytämään positiivista omista yhteisöistään vai etsiä korvaavia yhteisöjä. Yhteisöt voivat parhaimmillaan olla tärkeä työkalu nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi ja moottoripyöräjengeistä voidaan mielestäni vähintäänkin ottaa oppia sellaisten yhteisöjen rakentamiseksi, joilla on vahva ja positiivinen rooli nuorten elämässä.
Izadi, Henri
Veljeyttä, luottamusta ja tukea: moottoripyöräjengin sosiaalinen pääoma. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto. 2019.
Aiheeseen liittyviä lähteitä
Coleman, James Samuel 1988: Social Capital in the Creation of Human Capital. Amer-ican Journal of Sociology 94, 95–120.
Izadi, Henri 2019: Veljeyttä, luottamusta ja tukea: moottoripyöräjengin sosiaalinen pääoma. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto.
Putnam, Robert D. 1995: Bowling alone: America’s declining social capital. Journal of Democracy 6, 65–78.
Wolf, Daniel R. 1991: The Rebels: A Brotherhood of Outlaw Bikers. University of Toronto Press. Toronto.
Woolcock, Michael 2000: Sosiaalinen pääoma: menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Teoksessa Kajanoja, Jouko & Simpura, Jussi (toim.): Sosiaalinen pääoma: globaa-leja ja paikallisia näkökulmia. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi, 25–56.
(43)
Nuoret ja työ
Nuoret aikuiset haluavat töihin. He tekevät urasuunnitelmia ja valintoja, mutta millä ja kenen ehdoilla?
Työelämän muutospyörteessä oman työllistymisen epävarmuutta tehdään elettäväksi pärjäämisen pakolla, tulevaisuutta varmistelemalla ja tilanteisiin sopeutumalla.
Nuorten aikuisten työelämään osallistuminen on muuttunut 2000-luvulla. Reitti työhön voi olla varsin monimutkainen ja epävarma. Nuoret tekevät tulevaisuuttaan koskettavia päätöksiä ajassa, jolloin asiantuntijoidenkin näkemykset tulevaisuuden työelämästä ovat ristiriitaisia. Varmuutta siitä, millainen työelämä on kymmenen vuoden päästä, ei ole.
Työmarkkinoilla on havaittavissa sekä muutosta että pysyvyyttä. Selkeä työmarkkinatrendi on työnteon tapojen monipuolistuminen. Työtä tehdään ja teetetään vuokratyönä, nollatuntisopimuksilla, itsensätyöllistäjänä, osa- ja määräaikaisissa työsuhteissa sekä toimeksiantoina ilman työsuhdetta. Kuitenkin suurin osa palkansaajista työskentelee edelleen normaalityösuhteessa kokopäivätyössä. Menestyäkseen työmarkkinoilla nuoret aikuiset joutuvat jatkuvasti työstämään työmarkkinakelpoisuuttaan sekä näyttämään ja todistamaan osaamistaan.
Pro gradu -tutkielmassani jäljitin nuorten aikuisten työelämäkertomuksista sitä, missä määrin nuoret aikuiset toimivat ja tekivät valintoja koulutuksen ja työn suhteen ”vapaina” ja intentionaalisesti ja missä määrin kytköksissä toisiin ihmisiin sekä yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin rakenteisiin ja normeihin. Aineistoni koostui seitsemästä vuosina 2014—2016 RAY:n (nyk. STEA) työllistämisohjelman kautta työllistyneen nuoren aikuisen kerronnallisesta haastattelusta.
Pärjääjä, varmistelija ja sopeutuja työelämätoimijoina
Löysin nuorten aikuisten kertomuksista samankaltaisuutta, jonka kautta muodostin kolme tyyppikertomusta työelämätoimijuudesta.
Pärjääjä on itseohjautuva ja yrittäjähenkinen työmarkkinatoimija. Hän on perinyt lapsuuden kodista kovan työn tekemisen mallin ja työ on usein mennyt opintojen edelle. Pärjääjä on kiinnittynyt työelämään jo varhain antaen näyttöjä työelämässä suoriutumisesta. Pärjääjälle työ näyttäytyy ensisijaisesti toimeentulon välineenä, mutta hän arvostaa työtä myös yksilön arvon mittarina. Hänellä on suhteellisen vähän kokemusta työttömyydestä. Pärjääjä ammentaa uusliberalistisesta ajattelutavasta, jossa korostuu menestys yksilön kykynä tehdä oikeita ja hyviä valintoja sekä vastuun ottamisena tehdyistä päätöksistä.
Varmistelijalla on vahva usko korkeakoulutukseen työllistymisen varmistamiseksi. Hän tekee turvallisuushakuisesti koulutukseen ja työhön liittyviä suunnitelmia. Toive perheen perustamisesta suuntaa suhtautumista koulutukseen ja työmarkkinoihin. Työttömyysjaksojen aikana varmistelija on käyttänyt paljon energiaa pitääkseen mielentilansa parempana ja itsensä työmarkkinakelpoisena. Työuraltaan varmistelija odottaa paitsi toimeentuloa myös mielekkyyttä ja itsensä kehittämistä.
Sopeutujalla on vahva sidos kaveripiiriin ja kotipaikkakuntaan, ja hän jäsentää mahdollisuuksiaan paikallisten työmarkkinoiden ja kiinnostuksensa pohjalta. Sopeutuja elää päivän kerrallaan tai kulloisenkin jakson kerrallaan, mutta suuntautuu kuitenkin jollain tavoin vähän pitemmälle tulevaisuuteen. Sopeutujan toimijuus ei tarkoita aina ulospäin havaittavaa toimintaa, vaan näyttäytyy myös odottamaan jäämisenä. Työttömyyteen hän suhtautuu luontevasti ilman suurempaa huolta toimeentulosta. Hän tarttuu mahdollisuuksiin tilanteiden avauduttua ilman vahvoja tulevaan kohdistettuja päämääriä.
Ihmiset tarvitsevat tarinoita
Nuorten aikuisten polut nuoruudesta aikuisuuteen näyttäytyivät moninaisina ja epälineaarisina ja työelämään kiinnittyminen oli katkoksellista ja epävarmaa. Koulutuksen ja työelämän kentällä toimijuuden mahdollisuuksiin ovat vaikuttaneet monet nuorista aikuisista riippumattomat yhteiskunnalliset ja kulttuuriset reunaehdot, vaikka ne ovat määrittäneet nuorten aikuisten toimijuutta usein tiedostamattomalla tasolla.
Nuorten aikuisten toimijuus koulutuksen ja työelämän kentällä ei tässä tutkimuksessa tarkoittanut vain näkyvää tekemistä tai valintaa vaan myös ei-tekemistä ja ei-valintoja. Oman kertomuksen esittämisessä ei aina ollut tärkeää se, että siinä korostuisi menestyminen tai sen kuvattaisiin olleen aina täysin kertojan, nuoren aikuisen käsissä. Oleellista oli se, että siirtymät ja käänteet koulutuksen ja työelämän kentillä esitettiin riittävän vakuuttavasti siten, ettei nuorten aikuisten autonomiaa ja vastuuta työelämätoimijana ollut tarvetta kyseenalaistaa.
Pitkäkestoinen työllistymisjakso antoi nuorille aikuisille mahdollisuuden hieman vakaampaan työmarkkina-asemaan, joka koettiin pääsääntöisesti positiiviseksi mahdollisuudeksi pohtia tarkemmin omaa tilannetta ja suunnitella tulevaisuutta. Kertominen avasi myös mahdollisuuden nuoren aikuisen oman työelämätarinan (uudelleen) muotoutumiselle.
Tuula Myllykangas
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Työelämätoimijuuden rakentuminen nuorten aikuisten kertomuksissa” (2018). Lapin yliopisto.
Lähteet
Myrskylä, Pekka 2011: Nuoret työmarkkinoiden ja opiskelun ulkopuolella. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 12. Työ- ja elinkeinoministeriö. Helsinki.
Myrskylä, Pekka 2012: Hukassa — keitä ovat syrjäytyneet nuoret? EVA Analyysi No 19. Elinkeinoelämän Valtuuskunta. Helsinki.
Pyöriä, Pasi (toim.) 2017: Työelämän myytit ja todellisuus. Gaudeamus. Helsinki.
Pärnanen, Anna 2015: Työn tekemisen tavat 2000-luvulla – tapahtuiko rakenteellisia muutoksia? Työelämän tutkimus 13 (3), 242—250.
(42)
Eron jälkeinen vaino
Eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten rohkaiseva kohtaaminen heidän identiteettiprosesseissaan vaatii ammattilaiselta ymmärrystä vainosta kokemuksena
Kun viranomaiset kohtaavat vainoa kokeneita, voisi olla hyödyllistä kiinnittää huomiota siihen, että ottaa huomioon uhrin kokonaisvaltaisena ihmisenä sekä vahvistaa tämän identiteettiä pystyvänä ja selviävänä yksilönä.
Vainottuja auttavat järjestöt arvioivat vainon koskettavan vähintään muutamia tuhansia ihmisiä vuosittain. Läheskään kaikki uhrit eivät hae apua. (Ensi- ja turvakotien liitto, 2017.) Anna Nikupeteri määrittelee parisuhteen jälkeisen vainon tutkimuksessaan (2016) intensiiviseksi, tavoitteelliseksi sekä uhria kohtaan pakottavaksi käyttäytymiseksi. Tärkeää on uhrin kokemus teoista epämieluisina, uhkailevina, ahdistavina sekä tunkeilevina. Uhri kokee esimerkiksi pelkoa, turvattomuutta, ahdistusta sekä fyysistä ja sosiaalista harmia. (mt., 27–46.)
Tarkastelin Varjo-hankkeen kautta saatuja eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten pilottivertaistukiryhmän keskusteluja. Kyseisessä ryhmässä oli vetäjien lisäksi kuusi naispuolista osanottajaa, jotka olivat eri vaiheissa eron jälkeisen vainon kokemuksissa ja prosesseissa. Löysin naisten kokemuksista teemoja, jotka yhdistivät heitä.
Eron jälkeinen vaino kriisinä identiteetissä sekä häpeän ja syyllisyyden aiheuttajana
Naisten kokemuksissa eron jälkeinen vaino lähisuhdeväkivaltana haavoitti ja vei voimavaroja. Naiset eivät tottuneet vainoon vaan heillä oli kokemuksia vainon painajaisia ja pelkoja aiheuttavasta, haavoittavasta luonteesta, joka vaikutti esimerkiksi siihen, etteivät he halunneet nähdä väkivaltaa fiktiivisenä televisiossa tai elokuvissa. He kokivat olleensa esimerkiksi kilttejä tai ei-kovia ihmisiä, mutta vainon aiheuttavan heissä vihaa ja aggressioita. Osalla ryhmän jäsenistä oli esimerkiksi opiskeluissaan vaikeuksia, joita heillä ei ollut aiemmin ollut.
Naiset löysivät väkivallan uhrille tyypillisesti vainolle syitä itsestään. Vainon haavoittavuuteen kuului myös alistamisesta ja väkivallasta seuranneet minän hajoamisen kokemukset. Pilottiryhmä oli naisille tärkeä, koska he kokivat voivansa jakaa kokemuksiaan ja samaistumaan ryhmän jäseniin. Vainoa kokeneissa naisissa häpeä ja syyllisyys saivat aikaan epäilyksiä omista kokemuksista ja toiminnasta. He kertoivat joutuvansa kysymään itseltään, miksi juuri he olivat joutuneet vainon uhreiksi.
Eron jälkeinen vaino ja äitiys
Lapset koettiin ryhmässä erittäin tärkeiksi ja vanhemmuus merkittäväksi, mutta myös haastavaksi rooliksi. Naiset kokivat syyllisyyttä siitä, etteivät olleet voineet tarjota lapsilleen turvallista lapsuutta ja olla näin parhaita mahdollisia äitejä lapsilleen. Traumatisoituminen lähisuhdeväkivallan seurauksena ja omien tunteiden käsittely haastoivat äitiyteen käytettäviä voimavaroja. Yhteiset lapset vainoajan kanssa saattoivat myös hankaloittaa eroa ja pitkittää vainoa.
Naisten saattoi olla vaikea antaa anteeksi vainoajalle se, miten vaino oli vaikuttanut heidän lastensa lapsuudenkokemuksiin negatiivisesti, mutta toisaalta he halusivat mahdollisuuksien mukaan antaa isälle vanhemmuuden mahdollisuuksia. Vaikutti siltä, että lapset olivat naisten tärkeysjärjestyksessä ylimpänä. Toisaalta he olivat saattaneet joutua tilanteisiin, joissa heidän oli esimerkiksi oman turvallisuuden takia ollut pakko paeta väkivaltaa ja jättää lapset tilanteessa taakseen. Syyllisyys lasten kokemuksista painoi edelleen usealla vahvana mielessä.
Uuden elämän ja identiteetin rakentaminen
Naiset vertaistukiryhmässä eivät useinkaan olleet hakeneet apua heti, kun olisivat sitä tarvinneet vaan enemmän vältelleet avun hakemista. Naiset olivat saattaneet kokea eron jälkeisestä vainosta puhumisen raskaaksi ja kokeneet, etteivät muut kenties ymmärrä tai pysty auttamaan.
Pilottiryhmän naisten ensimmäisenä tavoitteena oli usein oman ja lasten elämän vakauttaminen sekä omien asioiden järjestykseen saaminen eron jälkeen. Tällaisessa tilanteessa uuden parisuhteen aloittaminen saattoi tuntua mahdottomalta eivätkä naiset halunneet tyytyä huonoon parisuhteeseen. Naiset saattoivat myös nähdä miehet jollain lailla epäkiinnostavina tai epäilyttävinä huonojen kokemustensa vuoksi. Naiset kokivat lisäksi uusien parisuhteiden aiheuttavan vainon pahenemista ja tuovan erilaista väkivallan uhkaa heidän ja uusien puolisoiden elämään. Toisaalta osa naisista oli kuitenkin uskaltanut aloittaa uusia suhteita ja uudet kumppanit olivat usein auttaneet heitä toipumisprosesseissa.
Eron jälkeisen vainon toipumisprosessiin näytti kuuluvan naisilla oman tahdon löytäminen ja uusien omien rajojen asettaminen. Vainon jälkeiseen elämään kuului myös kokemuksia väsymyksestä ja tyhjyydestä. Toisaalta osa naisista oli päässyt prosesseissaan niin pitkälle, että olivat alkaneet löytää uusia ilon aiheita esimerkiksi opiskeluista tai harrastuksista elämäänsä. Naiset kokivatkin päässeensä voimaantumaan ja heitä rohkaisi nähdä toisten elämissä tapahtunutta eheytymistä. Toisaalta osa naisista oli saattanut joutua etsimään iloa ja vapautta tilanteissa, joissa vaino yhä jatkui. Heillä oli halu rakentaa uutta elämäänsä vapaana ja vihasta vapaana.
Naisten elämässä olivat läsnä heikkouden ja toisaalta äärimmäisen vahvuuden kokemukset, jotka he olivat liittäneet osaksi identiteettiään. Identiteettiä rakentaessaan ihminen käyttää toisia ihmisiä peileinään (ks. Fadjukoff 2015, 191–192). Voisi ajatella, että vainon uhri tarvitsee myös henkilökohtaisesti uhriutta ”vastaan taistelevia” osa-alueita identiteetissään, jotka eivät saa heitä näkemään itseään pelkästään heikkoina tai kykenemättöminä vaan päinvastoin vahvistaa käsitystä itsestä vahvana ja kykenevänä yksilönä.
Kun identiteetti on itselle hyväksyttävä, sen ei tarvitse toisaalta olla täysin ristiriidaton tai ehjä vaan tärkeintä on se, että identiteetti on liikkuva, kaikki elämän osa-alueet huomioonottava kokonaisuus ja sillä on sekä menneisyys että tulevaisuus. Hyväksynnän kautta yksilö näkee itsensä aktiivisena toimijana. (ks. Nousiainen 2004, 167.)
Leea-Maria Pätsi
Lapin yliopistosta valmistuva sosiaalityöntekijä YTM
Lähteet
Ensi- ja turvakotien liitto 2017: Eron jälkeistä vainoa kokeneiden lasten tilanne huolestuttaa
auttajia. https://www.sttinfo.fi/tiedote/eron-jalkeista-vainoa-kokeneiden-lasten-tilanne-huolestuttaa-auttajia?publisherId=3741&releaseId=56215087. Luettu 7.6.2018.
Fadjukoff, Päivi 2015: Identiteetti persoonallisuuden kokoavana rakenteena. Teoksessa
Metsäpelto, Riitta-Leena & Feldt, Taru: Meitä on moneksi. Persoonallisuuden psykologiset perusteet. Bookwell Oy. Juva. 179–193.
Nikupeteri, Anna 2016: Vainottuna. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen ja uhrien kohtaa-
minen. Hansaprint. Turenki. http://lauda.ulapland.fi/bitstream/handle/10024/62627/Nikupeteri_Anna_ActaE_204_pdfA.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Luettu 17.1.2018.
Nousiainen, Kirsi 2004: Lapsistaan erossa asuvat äidit. Äitiysidentiteetin rakentamisen tiloja. Minerva Kustannus Oy. Jyväskylä. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/sospo/vk/nousiainen/lapsista.pdf. Luettu 25.1.2018
(41)
Osallisuus tukee lapsen kasvua ja kehitystä lastensuojelussa
Pro gradu työni ”Tikapuita pitkin osallisuuteen” tutkii lasten osallisuutta lastensuojelun toimintaympäristössä lapsen näkökulmasta. Tutkimukseni tarkoituksena on löytää vastauksia, miten lapset ovat kokeneet oman osallisuutensa ja vaikuttamisen mahdollisuudet lastensuojelun prosessissaan, sekä selvittää mikä lapsen mielestä mahdollistaa osallisuutta.
Lapsen osallisuus on moniulotteinen teoria, joka tukee lapsen kasvua aktiiviseksi ja osallistuvaksi kansalaiseksi. Osallisuus kehittää lapsen ominaisuuksia tasapainoiseen elämään ja tukee kokonaisvaltaista hyvinvointia. Osallisuuden tulisi olla osa lapsen elämää ja sen avulla lapsi oppii elämään yhdessä muiden kanssa hänelle tärkeissä yhteisöissä sekä oppii kantamaan vastuuta niin itsestään kuin muistakin. Osallisuus on kasvun ja kehityksen perusedellytys.
Suomessa lapsen osallisuuden taustalla ovat maamme ratifioima Yhdistyneiden Kansakuntien lapsen oikeuksien sopimus sekä lastensuojelulaki. Näiden oikeuksien mukaan kaikkien viranomaisten tulee ottaa huomioon lapsen mielipide päätöksenteossa huomioimalla lapsen ikä ja kehitystaso. Lastensuojelulaki turvaa lapsen vaikuttamisen ja osallistumisen lapsen omissa asioissa tavoitteena turvata lapsen etu. Lapsen edun määritteleminen on haastavaa, mutta sen tulisi olla kaiken päätöksenteon ja viranomaistyöskentelyn taustalla.
Tutkimusten sekä oman työkokemukseni mukaan monet lastensuojelun asiakkaat eivät ole kokeneet tulleensa osallisiksi omissa lastensuojelun prosesseissaan. Monilla on kokemus, etteivät he ole voineet vaikuttaa tapahtumien kulkuun, eivätkä ole voimaantuneet asioidensa äärellä. Osallisuuden kautta lastensuojelun asiakkailla on mahdollisuus tulla kuulluksi ja kokea oman mielipiteensä vaikuttavuuden asioihinsa. Osallisuuden kokemuksessa olennaista on työntekijän asenne lapseen. Rohkaiseva ja kannustava ote auttaa lasta tuomaan mielipiteitään esille sekä osallistumaan. Osallisuuden kautta asiakas pääsee yhteistyökumppaniksi ja tiedontuottajaksi asiassaan sekä osallisuuden myötä on mahdollisuus saada asiakas sitoutumaan yhteistyöhön. Lapsen elämässä tällainen vaikuttamisen mahdollisuus tukee lapsen kasvua; lapsi kokee oman arvokkuutensa, tuntee olevansa tärkeä sekä tuntee kuuluvansa yhteisöön. Tämä voimaannuttaa ja kehittää lasta sekä auttaa kiinnittymään yhteiskuntaan ja ehkäisemään syrjäytymistä.
Asiakkaan ollessa lapsi, eli alle 18-vuotias, vuorovaikutuksellisen suhteen syntymiseksi työntekijältä vaaditaan monipuolista osaamista sekä persoonallisia ominaisuuksia. Tekemäni tutkimuksen mukaan nuoret kokevat, että osallisuuden mahdollistaa välittävä ja luottamuksellinen suhde asiakkaan ja työntekijän välillä. Luottamuksellisen suhteen luominen vaatii vastavuoroista, yhdessä vietettyä aikaa sekä esimerkiksi toiminnallisuutta tai aktiviteetteja, jolloin lapsen on helpompi ja luonnollisempi tutustua työntekijäänsä. Työntekijän nuorekkuus, leikkisyys ja huumorintaju nousivat myös merkityksellisiksi ominaisuuksiksi avoimen asiakassuhteen luomisessa. Nuoret kokivat byrokraattisen ja jäykän työntekijän kylmänä sekä etäisenä ja toimittivatkin asiansa mieluummin jonkun toisen ihmisen kautta, kuten terapeutti tai omaohjaaja lastensuojelulaitoksessa. Nuoren sanoin ”chilli ja rento tyyppi” luo mukavan tunnelman ja on helposti lähestyttävä työntekijä. Tärkeää ovat myös hyvät vuorovaikutustaidot, joiden avulla läheinen ja lämmin kumppanuus voi syntyä.
Esteenä osallisuuden toteutumiselle ovat kiire, työntekijöiden vaihtuvuus ja suuret asiakasmäärät. Luottamuksen syntyminen vaatii yhdessäoloa, jota työn kiireellisyys ja isot asiakasmäärät eivät aina mahdollista. Silloin tutustuminen ja luottamuksellinen vuorovaikutus ei mahdollistu ja lapsi voi kokea olevansa arvoton ja merkityksetön. Jäykkä ja byrokraattinen toimintakulttuuri voi myös olla esteenä osallisuuden kokemukselle.
Tutkimukseni tulokset tukevat aikaisempia tutkimuksien tuloksia asiakkaiden kokemuksista jäädä ulkopuolisiksi toimijoiksi. Nuoret kokivat oman osallisuutensa pinnallisena ja näennäisenä. Esimerkiksi nuoret eivät täysin ymmärtäneet lastensuojelunprosessien vaiheita. Osallisuuden yksi mahdollistaja, vähintään kerran vuoteen tehtävä asiakassuunnitelma, oli nuorille epäselvä, eivätkä sosiaalityön käytänteet tukeneet nuorten osallisuutta. Nuoret eivät tienneet oliko heille tehty asiakassuunnitelmaa, eivätkä sen tavoitteita. Tutkimuksessani tuli ilmi samoja sosiaalityöntekijän ominaisuuksia, jotka tukevat osallisuutta kuin aikaisemmissa tutkimuksissa, ja samoin vuorovaikutustaitojen merkitys korostui.
Osallisuuden tuominen sosiaalityön käytäntöihin on vaativaa, mutta tiedostamalla osallisuuden mahdollisuudet sekä osallisuuden olemassaolon, on sen tuominen käytäntöön mahdollista luomalla avoin ja luottamuksellinen kommunikaatio asiakkaiden ja työntekijöiden välillä. Tärkeää on nostaa lapsi esille tiedontuottajana sekä kumppanina omassa lastensuojelun prosessissaan. Osallisuus vaatii aina kaksi osapuolta; toimijan, joka haluaa ja hyväksyy toisen mukaan sekä toimijan, joka haluaa olla osallinen. Osallisuus on vuorovaikutusta.
Riitta Roivainen
(40)
Heteronormatiiviset oletukset sateenkaariperheiden haasteina
Heteronormatiiviset oletukset ja ydinperheajattelu istuvat yhteiskunnassa ja ihmisissä niin tiukasti, että niihin verrataan kaikkia muita perheitä ja perhemuotoja.
Yksilölliset valinnanmahdollisuudet perheen muodostuksessa ovat lisääntyneet. Enää ei ole olemassa niin sanottua normaalia perhemuotoa, jota kaikkien tulisi tavoitella. Heteronormatiiviset oletukset ja ydinperheajattelu istuvat kuitenkin yhteiskunnassa ja ihmisissä niin tiukasti, että niihin verrataan kaikkia muita perheitä ja perhemuotoja. Tutkimusten mukaan sosiaalityöntekijöillä on vallalla heteronormatiivinen perhekäsitys, etenkin tiedostamattomissa asenteissa. Normatiivinen ajattelu näkyy myös lastensuojelun ohjeistuksissa. Heteronormatiivisuuden länsäolo vaikeuttaa sateenkaari-ihmisen avun ja tuen saantia etenkin viranomaistasolla.
Heteroseksuaalisuutta pidetään yhteisesti jaettuna sosiaalisena normina, johon muita seksuaalisuuden muotoja verrataan. Voidaan jopa uskaliaasti väittää, että heteroseksismi on institutionaalisiin käytäntöihin sisältyvä ideologia. Yhteiskunnat myös pitävät yllä seksuaalista stigmaa verratessaan sateenkaari-ihmisten ja heteroseksuaalien käyttäytymistä, identiteettiä tai parisuhdetta toisiinsa. Heteroseksismi on sateenkari-ihmisiä alistavaa ja aiheuttaa tunteen siitä, että heidän sosiaalinen identiteettinsä on huonompi kuin muiden. Sateenkaariparit kokevat, ettei heidän parisuhdettaan vastaanoteta ja kunnioiteta samalla tavalla kuin heteroseksuaalien pariskuntien parisuhteita.
Tutkimusten mukaan homovanhemmat kokevat enemmän ennakkoluuloja ja homofobiaa kuin lesbovanhemmat. Lesbovanhempia pidetään turvallisina huoltajina lapselle, kun taas homovanhempien ajatellaan olevan lapselle vaaraksi tai heidän perusteensa vanhemmuuteen ovat kevytmielisiä (lapsi nähdään asusteena, leluna tai koiran korvikkeena).
Sateenkaarivanhemmilla on kokemuksia siitä, että sosiaalialan ammattilaiset eivät kykene ottamaan asioita avoimesti esille. Vanhemmat kokevat palveluista saamansa vanhemmuuden tuen puutteelliseksi. Ammattilaisten hämmennys ja ylivarovaisuus on usein vanhemmuuden tukemisen haasteena. Aiemmat homofobiset kokemukset saattavat vaikuttaa vanhemmuuteen myös niin, että vanhemmat tarkkailevat jatkuvasti lapsen kasvuympäristöä ja valikoivat palvelut ja henkilöt keiden kanssa toimivat.
Sateenkaarivanhempien kohtaamisen haasteet sosiaali- ja terveyspalveluissa lähtevät yhteiskunnan puutteellisesta politiikasta koskien seksuaalivähemmistöjen hyvinvointia. Palvelujärjestelmämme ei aina kykene tunnistamaan sateenkaariperhettä perheeksi. Tämän lisäksi kohtaaminen ja kohtelu saattaa olla epäammattimaista. Sateenkaariperheiden vanhemmat ovat kokeneet myös liian hienovaraista suhtau-tumista. Keskustelu ammattilaisten kanssa on ollut heidän oletuksiinsa perustuvaa, eikä asioista olla voitu keskustella avoimesti. Syrjinnän pelon ja onnistumisen pakon vuoksi sateenkaariperheet jättävät käyttämättä perhe- ja sosiaalipalveluita.
Sateenkaariperheissä niin vanhemmilla kuin lapsillakin on usein kokemuksia, että he ovat jääneet kohtaamatta sellaisena perheenä kuin ovat. Tämän vuoksi myös sosiaalipalveluissa vanhempaa saattaa huolestuttaa, huomioidaanko hänen tosiasiallinen perhetilanteensa hoitosuunnitelmaa tehtäessä. Juha Jämsän (2008, 296-297.) mukaan lastensuojelussa on tärkeää kiinnittää huomiota sosiaalityöntekijän ja sateenkaarivanhemman luottamuksellisen suhteen rakentamiseen ja työntekijän valmiuksiin vastata asiakkaan mahdollisesti kokemaan syrjinnän pelkoon.
Syrjinnän pelon kokemukset voivat estää luottamuksellisen kommunikaation. Työntekijä voi lievittää asiakkaan pelkoa puhumalla ääneen palvelun päämääristä, joilla pyritään turvaamaan asiakkaan ja hänen perheensä hyvinvointi. Lastensuojelun asiakkaaksi tullessaan perheellä saattaa olla taustalla palvelujärjestelmän epäonnistuminen sateenkaariperheen vanhemmuuden ja parisuhteen tukemisessa. Työskenneltäessä sateenkaarivanhemmuuden haasteiden kanssa on tärkeää keskittyä vanhempien vahvuuksiin ja vanhempien identiteetin rakentumiseen, sekä siihen, millä tavoin haasteet koetaan yksilötasolla, pariskuntana ja perheenä.
Ammattilaisten, jotka ovat tekemisissä sateenkaari-ihmisten kanssa, tulisi ensimmäisenä pohtia omaa asennettaan ja käsitystään sateenkaari-ihmisistä. Ammattilaisten tulisi pohtia oman kulttuurin ja uskonnon vaikutuksia asenteidensa muodostumiseen. Useat ammattilaiset uskovat olevansa puolueettomia ja pystyvänsä kohtaamaan sensitiivisenä pidettyjä asioita, vaikka he eivät usein ole saaneet koulutusta sukupuolen, seksuaalisuuden tai sateenkaarivanhempien ja -perheiden kohtaamiseen.
Marjo Muiruri
Lapin yliopisto
Perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan” Sateenkaariperheet lastensuojelun sosiaalityössä. Systemaattinen kirjallisuuskatsaus”. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet
Apgar, Jen & Kovac, Laura & Trussell, Dawn. E 2017: LGBTQ parents’ experiences of community youth sport: Change your forms, change your (hetero) norms. Sport Management Review.
Jämsä, Juha 2008: Sateenkaariperheiden kokemuksia palveluista. Teoksessa Hulden, Anders & Huuska, Maarit & Jämsä, Juha (toim.) & Karvinen, Marita & Solantaus, Tytti. Sateenkaariperheet ja hyvinvointi. Käsikirja lasten ja perheiden kanssa työskenteleville. PS-kustannus. WS Bookwell Oy. Juva. 86-97.
Kashubeck-West, Susan 2014: Parenting Issues for Lesbian Couples. Teoksessa Dworkin, Sari. H & Pope, Mark: Casebook for Counseling Lesbian, Gay, Bisexual, and Transgender Persons and Their Families. American Counseling Association. Alexandria. 103-110.
Kimberly, Claire & Moore, Alexa 2015. Attitudes to Practice: National Survey of Adoption Obstacles Faced by Gay and Lesbian Prospective Parents. Journal of Gay & Lesbian Social Services 27 (4), 436-456.
Mallon, Gerald. P 2012: Practice With Families Where Gender or Sexual Orientation Is an Issue: Lesbian, Gay, Bisexual, and Trans Individuals and Their Families. Teoksessa Congress, Elaine & Gonzales, Manny: Multicultural Perspectives In Social Work Practice with Families. 3rd Edition. Springer Publishing Company. New York. 205-229.
Norton, Aaron & Smith, Vernon & Xing Tan, Tony 2017: Adoption of Black children by White parents in heterosexual and homosexual relationships: Exploring mental health trainees’ explicit and implicit attitudes. Journal of Gay & Lesbian Social Services 29 (3), 233-251.
Raiz, Lisa & Swank, Eric 2010: Predicting the support of same-sex relationship rights among social work students. Journal of Gay & Lesbian Social Services, 22(1), 149-164.
Riggs, Damien 2011: “What about the Children!” Homophobia, Accusations of Pedophilia, and the Construction of Childhood. Teoksessa Ball, Mathew & Scherer, Burkhard. Queering Paradigms II: Interrogating Agendas. Peter Lang AG, Internationaler Verlag der Wissenschaften. 245-258.
Wagner, Cynthia. G 2010: Homosexuality and Family Formation. The Futurist, 44 (3), 6-7.
(39)
Tunnistatko epäkohdan?
Epäkohtiin puuttuminen on ennen kaikkea rohkeutta nähdä ja viedä asioita eteenpäin. Onnistuneessa epäkohtaan puuttumisen prosessissa kuljetaan epäkohdan tunnistamisesta tiedon välittämisen kautta dialogiin ja ratkaisuihin.
Epäkohtiin puuttuminen on sosiaalialalla työn laadun ja ammattieettisyyden takaamista, mutta myös lainsäädännön asettama selkeä velvollisuus (Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301, 5.luku). Pro gradu -tutkielmassani selvitin, millaisia erilaisia epäkohtia sosiaalialan ammattilaiset työssään kohtaavat? Aineistonani käytin laajemman epäkohtatutkimuksen (ks. Tiitinen & Silén, 2016) osa-aineistoa.
Työntekijä, uskallatko nähdä?
Yksittäinen sosiaalialan työntekijä on avainasemassa havaitsemassa käytännön työssä esiintyviä epäkohtia. Mutta mitä kaikkea kentällä on sitten nähtävänä? Epäkohtatutkimuksen vastaajat kuvasivat laajan kirjon erilaisia asiakkaiden oikeuksia loukkaavia ja ammattietiikkaa ja laadukasta työtä uhkaavia epäkohtia.
Epäkohta voi todellistua tai ilmetä omassa, kollegan, työryhmän tai organisaation toiminnassa. Työyhteisön kulttuuriin on voinut syntyä vinoutumia: avoin viestintäkulttuuri saattaa puuttua ja tiedonkulku olla tehotonta ja katkonaista. Työyhteisön tehokkuus saattaa huveta epävirallisiin valtataisteluihin tai keskusteluissa ja toiminnassa voi esiintyä suoranaista asiakasvastaista asennetta.
Asiakkaita saatetaan kohdella epäasiallisesti suoraan, mutta myös välillisesti esimerkiksi työntekijöiden keskinäisissä keskusteluissa. Asiakkaiden tasa-arvoisuus, oikeusturva tai tiedonsaanti voivat vaarantua ja useissa tilanteissa erityisryhmien tarpeet jäädä huomioimatta.
Joissain työyhteisöissä kollektiivinen työmoraali on voinut heikentyä ja esimerkiksi työajan käyttäminen omien juttujen tekemiseen tai perusteettomien vapaapäivien pitäminen tai joidenkin työtehtävien tekemättä jättäminen hiljaisesti hyväksytään työyhteisössä eikä toimintaa nosteta keskusteluun. Joskus epäkohdissa on kyse myös yksittäisen työntekijän alalle sopimattomuudesta tai selkeästä väärin tekemisestä, kuten työntekijän väärinkäyttäessä asiakkaan varoja.
Kaikkia sosiaalialalla esiintyvien epäkohtien tyyppejä ei luonnollisestikaan voida ennalta kaiken kattavasti kuvailla. Erilaisista esimerkeistä voi kuitenkin johtaa itselleen kriittisen ja tunnistavan ajattelutavan työssä kohdattavia ilmiöitä kohtaan. Yksittäisillä teknisillä malleilla ja teorioilla voidaan saavuttaa vain tietynasteinen laatu tai ammattieettinen taso työhön. Työn laatua maksimoitaessa kyse on työorientaation tai mentaliteetin omaksumisesta (mm. Robert Adams 1998). Näen tärkeänä ”epäkohtatietoisen työorientaation” edistämisen sosiaalialan työntekijöiden keskuudessa.
Johtaja, uskallatko katsoa peiliin?
Johtamiseen liittyvät epäkohdat korostuivat tutkimusaineiston vastauksissa. Kyse saattoi olla puuttuvasta substanssi- ja/tai johtamisosaamisesta, mutta usein myös vinoutuneista asenteista. Esimies voi olla korostuneen lojaali ylemmälle johdolle, jolloin tuki työntekijöille jää puuttumaan. Epäasiallista toimintaa on muun muassa esimiehen painostus tai itsevaltaisuus asiakasasioissa, joihin liittyvistä ratkaisuista ja viranomaispäätöksistä kuitenkin vastuun kantaa päätöksen nimellään tehnyt sosiaalityöntekijä. Aineistossa oli kuvauksia epäasiallisesta käytöksestä ja työntekijöiden huonosta kohtelusta vuorovaikutustilanteissa. Jopa korruptiota tai korruptiotyyppistä toimintaa esiintyi.
Epäkohtien kannalta hyvin merkittäväksi ongelmaksi nousee esimiesten ongelmallinen asenne epäkohtiin. Yleistä oli epäkohtiin puuttumattomuus tiedosta huolimatta ja ongelmien vähättely tai selittely muilla asioilla. Johdon huolena saattoi olla epäkohtien julki tulo, ei itse epäkohta. Epäkohtien esiin tuonnista saattoi myös seurata rangaistus tai sen uhka esimiehen tai johdon taholta, vaikka lainsäädäntö tällaisen nimenomaisesti kieltää.
Sosiaalialan työntekijöiden työolosuhteiden puutteet ovat myös asioita, joihin organisaatioiden johdon tulee kyetä kiinnittämään huomiota. Tämä on sekä esimiestason että ylemmän johdon tehtävä. Tutkimusaineiston vastauksissa tuli esiin työturvallisuuteen liittyviä asioita, kuten työskentelytilojen puutteita, mutta työntekijät kohtaavat myös suoranaisia fyysisen ja psyykkisen loukkaamattomuuden uhkia. Työhyvinvoinnin kysymyksiin liittyvät myös resurssit. Liian niukoilla resursseilla tehty työ paitsi uhkaa asiakkaiden oikeuksien toteutumista myös uuvuttaa työntekijän. Joskus työtä ja resursseja oli työyhteisöissä organisoitu epätarkoituksenmukaisella tavalla.
Yhteiskunnan markkinataloistuminen on luonut paineita myös sosiaalialan työhön. Työntekijöille ohjatut resurssit vaikuttavat suoraan sosiaalihuollon asiakkaiden saamien palveluiden laatuun ja heidän asioissaan tehtävien viranomaispäätösten sisältöön. Epäkohtatutkimuksen vastaukset nostivat esiin päätöksiin ja palveluiden sisältöihin liittyviä asiakkaiden oikeuksia loukkaavia epäkohtia. Organisaatioissa saattoi olla lainvastaisia käytäntöjä tai soveltamisohjeita tai määräaikoja ei kyetty noudattamaan. Perusongelmana vaikuttaa olevan, että säästäminen määrittää palvelut, ei asiakkaan tarve. Se kuinka resursseja käytännössä viime kädessä jaetaan päätösten ja palveluiden muodossa on kiinni yksittäisistä sosiaalialan työntekijöistä, mutta vahvat reunaehdot tälle määrittävät organisaation johto sekä pohjimmiltaan ennen kaikkea yhteiskunnallinen päätöksenteko.
Yhteiskunta, uskallatko muistaa inhimillisyyden, vaaditko sääntöjen noudattamista, luotko mahdollisuuksia?
Yhteiskunta on lainsäädännön tasolla jo merkittävästi reagoinut epäkohtiin. Tutkimusaineistoni lähes kaikki epäkohtakuvaukset olivat tunnistettavissa epäkohdiksi lain kohtien perusteella. Osassa vastauksista tuotiin kuitenkin esiin huoli siitä, että yhteiskunta takaa ihmisille uusia toimintamuotoja ja ennaltaehkäiseviä palveluita, joiden toteuttamiseen ei kuitenkaan myönnetä resursseja. Tästä muotoutuu ristiriita käytännön työhön, kun perustehtävän hoitamiselta ei jää aikaa tai mahdollisuuksia hyväksikään koettujen uusien palveluiden tarjoamiseen edes silloin, kun asiakas niitä osaa pyytää. Resursseihin liittyvistä ristiriidoista johtuen kentällä esiintyy aineiston perusteella usein myös tilanteita, joissa työntekijä (joskus johdon ohjeistuksesta tai suoranaisesta vaatimuksesta) jättää kertomatta asiakkaille näiden oikeuksista. Näin siksi, ettei palveluiden kysyntä kasvaisi tilanteessa, jossa tiedetään, että käytännössä yksikön resurssit eivät riitä niitä toteuttamaan, vaikka laki takaisikin oikeuden johonkin (usein ennaltaehkäisevään) palveluun.
Yhteiskunnassa tulisi herkällä korvalla edelleen kuunnella sosiaalialan työkenttää. Vaikka porkkanan tarjoaminen on usein rakentavampi vaihtoehto ongelmien ratkaisussa, ei keppiäkään sovi unohtaa. Yksittäinen työntekijä voi havainnoida kentän epäkohtia ja niistä raportoida, mutta raportoinnin vaikutuksen ja epäkohtiin puuttumisen seurantaan ja tarvittaessa puuttumattomuudesta sanktiointiin yksittäisen työntekijän toimintamahdollisuudet eivät riitä. On yhteiskunnan tehtävä luoda rakenteita, jotka pystyvät tarvittaessa riittävän tehokkaasti vaikuttamaan sosiaalialan organisaatioiden toimintaan ja puuttumaan niissä esiintyviin epäkohtien käsittelyn ongelmiin.
Susanna Törmänen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Vaikka virkavastuu velvoittaisi muuhun – sosiaalihuollon laatua heikentävät epäkohdat sosiaalialan työntekijöiden kuvaamina”. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet
Adams, Robert 1998: Quality Social Work. MacMillan. Houndmills, Basingstoke, Hampshire RG21 6XS ja Lontoo
Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301
(38)
Pohjoinen on koti, josta nuoren on usein itsenäistymisen kynnyksellä lähdettävä
Minulle pohjoisuus merkitsee enemmänki kuin vain poroja ja lunta.
Pro gradu -tutkimuksessani selvitin pohjoisessa itsenäistyvien lukioikäisten itsenäistymiskäsityksiä ja pohjoisuuden merkityksiä. Itsenäistyminen pohjoisessa merkitsee nuorille usein koulutusvalintojen myötä muuttoa kauemmas opiskelemaan, usein pitkien välimatkojen päähän. Konkreettisesti se tarkoittaa nuorille irtaantumista kodista, kasvuympäristöstä, perheestä sekä ystävistä. Pohjoisuus merkityksellistyy nuorille osana identiteettiä, pohjoisen luontona, välimatkoina sekä pohjoisuuteen liitettyinä mielikuvina. Itsenäistymiseen nuoret liittävät päätöksenteon, vastuun ja taloudellisen riippumattomuuden, koulutuksen ja työllistymisen myötä tehtävät valinnat, ihmissuhteet ja tulevaisuuspohdinnat. Nuoret itsenäistyvät kaiken aikaa kaikkialla, kuitenkin tutkimuksessani erityisyys liittyy itsenäistymisen kontekstiin, pohjoisuuteen. Pohjoisuus luo merkityksiä ja määrittelee osaltaan nuorten itsenäistymistä.
Pohjoisuus merkitsee nuorille elämisenympäristöä, joka fyysisenä, sosiaalisena sekä kulttuurisena paikkana kasvaa, on valmistanut heitä seuraavaan elämänvaiheeseen (ks. Kiilakoski 2016), itsenäistymiseen. Pohjoisen luonto on kiinteä osa nuorten kasvua, joka on mahdollistanut heille pohjoisessa tyypillisiä harrastuksia ja luonnon rauhaa. Nuoret kuvaavat luontoa lähes poikkeuksetta myönteisenä asiana.
Pohjoisuus merkitsee minulle kaunista ja monipuolista luontoa, maailman puhtainta ilmaa ja rauhallista ilmapiiriä.
Perhe ja ystävät ovat nuorille tärkeä tukiverkosta, josta irtaantuminen itsenäistymisen myötä on nuorille iso askel. Usein koulutusvalinnat vievät nuoret pitkien välimatkojen päähän näistä heille merkittävistä sosiaalisista suhteista ja erityisestä kasvuympäristöstään.
Nykyaika onneksi mahdollistaa helpon yhteydenoton perheeseen ja ystäviin, mutta välimatkat tulee olemaan satoja kilometrejä riippuen tietenkin siitä, mihin menee opiskelemaan.
Pohjoisuuden käsitteeseen liitetään usein mielikuvia luonnosta, sen maisemista ja rauhasta, sekä pohjoisen elämäntavoista, jotka kytkeytyvät laajemmin ihmisten asuinympäristöön ja elämismaailman kontekstiin (esim. Valkonen & Suopajärvi; Kontio; Hautala-Hirvioja; 2003). Anne Ollilan (2008, 91; 127) mukaan kertoessamme mistä olemme kotoisin, yhdistyy siihen tietynlasia mielikuvia. Esimerkiksi Lappi on lappilaisille nuorille vahvasti luontoa, mutta ei vain luontoa. Myös pohjoisuus avaa nuorille marginaali-identiteetin, josta voi erilaisissa yhteyksissä olla hyötyä tai haittaa. Pohjoisuuteen liitettävään marginaali-identiteettiin voidaan olla halukkaita sitoutumaan tai siitä voidaan haluta sanoutua irti kyseenalaistamalla sen mielekkyys, esimerkiksi korostamalla ilmiön moninaisuutta tai tavallisuutta. (Mt., 207–208.)
Itsenäistyminen on siirtymävaihe kohti aikuisuutta. Erilaiset siirtymävaiheet kuuluvat osaksi ihmisen elämänkulkua. Kehittyminen tapahtuu erilaisten siirtymävaiheiden kautta, niin että jokin aiempi asenne, toimintamalli tai elämäntapa väistyy tai muuttuu, jolloin uusi pääsee esiin. Siirtymä voi ilmetä arjessa vähitellen, lähes huomaamatta tai se voi ilmetä aikana, jolloin ihminen pysähtyy pohtimaan elämänsä suuntaa ja merkitystä. Tapahtumasarja, jossa jotain muuttuu tai kehittyy, voi olla hämmentävä ja kivulias, ja toisaalta huojentava ja iloa tuottava kokemus. (Dunderfelt 2011, 51.) Nuoren itsenäistyminen ja siihen kuuluvien valintojen tekeminen tapahtuu yhteiskunnan ja kulttuurin määrittäminen tehtävien ja instituutioiden luomassa ympäristössä (Nurmi 1995, 174). Yksi nuoruusvaiheen tärkeimmistä tehtävistä liittyy koulutusvalintoihin. Keskeistä ovat ne valinnat ja siirtymät, joita nuori tekee jo varhaisessa elämänkulussaan. Yksilövastuuta korostava ideologia asettaa yhä enemmän vaatimuksia nuoren valinnoille. (Pohjola 1994, 70.) Pohjoisessa itsenäistyvät nuoret pohtivat elämänsä suuntaan jo varhain, kun on tehtävä päätöksiä opiskelupaikan ja työllistymisen suhteen. Opintojen perässä muuttaminen on nuorille iso muutos, kun tutut elämänpiirit jäävät taakse ja on sopeuduttava uuteen ympäristöön.
Itsenäistymiseen liittyvät käsitykset ja odotukset myötäilevät yleisiä itsenäistymiseen yhdistettäviä teemoja (ks. Arnett 2004), kuten itsenäinen päätöksenteko, vastuun ottaminen ja taloudellinen riippumattomuus. Konkreettisesti itsenäistymiseen liittyviä asioita ovat muutto omilleen, kouluttautuminen ja raha-asioista vastuunkantaminen. Pohjoisessa oleva perhe ja ystävät ovat myös vastausten perusteella nuorille vahva tukiverkosto, jonka taakse jättäminen opintojen vuoksi jännittää. Teknologia nähdään välttämättömänä välineenä yhteydenpitoon, joka helpottaa arkea välimatkojen takana. Useissa vastauksissa nuoret pohtivat mahdollisuutta palata kotiseudulleen kouluttautumisen jälkeen, mutta huolta kannetaan muun muassa pohjoisen työllistymismahdollisuuksista. Pohjoisuuteen liitetään tiettyjä rajoitteita juuri koulutukseen, työllistymis- ja harrastusmahdollisuuksiin liittyen (myös Käyhkö 2016; Armila 2016; Ahonen 2012).
Välimatkat yhdistetään usein jatkokoulutuksen myötä konkretisoituvaksi asiaksi, jonka vuoksi yhteys kotiin, perheeseen ja ystäviin fyysisesti kasvaa pitkäksi välimatkojen myötä. Muilla tavoin välimatkat näkyvät nuorten arjessa siten, että erilaiset harrastusmahdollisuudet, konsertit ja tapahtumat sijaitsevat kaukana muualla. Vastaajat liittävät myös koulutuksen ja työn perässä muuttamisen pohjoisessa itsenäistymiseen. Nuoret kuvaavat kirjoitelmissaan sitä, kuinka koulutus- tai työllistymismahdollisuudet ovat pohjoisessa rajoitetummat kuin muualla. Lisäksi pohdittiin taloudellista pärjäämistä omillaan. Pohjoisen välimatkat luovat painetta myös tähän liittyen, matkustaminen koulutuspaikkakunnalle vie sekä aikaa, että rahaa. Usein nuoret kaipaavat kotiaan ja perhettään ystävineen, mutta säännöllinen, tiheä kotipaikkakunnalla vierailu voi tulla nuorelle kalliiksi, muiden kustannusten lisäksi.
Osa nuorista haluaa muuttaa pois kotoa ja lähteä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan heti kun se on mahdollista, kun taas toiset tahtoisivat ehdottomasti opiskella kotoaan käsin (Lampela ym. 2016, 102). Tämän huomion myötä on hyvä pohtia sitä vaihtoehdottomuutta, jonka esimerkiksi pohjoisessa itsenäistyvät nuoret kohtaavat, vaikka heidänkin joukossaan on muuttoa muualle innokkaasti odottavia, sekä heitä, jotka mielellään rakentaisivat elämänsä juurilleen.
Kirjoitelmat kuvasivat myös sitä, kuinka nuoret haluavat elää kotiseudullaan ja palata takaisin pohjoiseen muualla saadun koulutuksen jälkeen. Usein kuitenkin nuoret pohtivat kotiseudulle jäämiseen tai paluuseen liittyviä haasteita, joista työllistymisen epävarmuus pohjoisessa nousi selkeästi esille. Myös pohjoisen autiotumista pohditaan koulutuksen ja palveluiden keskittyessä tiheämmän asutuksen alueille, mikä on epäilemättä seikka, jota nuoret myös arvottavat valintoja tehdessään. Näkisin, että on tärkeää huomioida, kuinka pohjoisesta joudutaan usein lähtemään pakon edessä. Toisille lähteminen on toki selkeä ja toivottu valinta, mutta ainoa vaihtoehto sen ei pitäisi olla.
Pohjoisessa itsenäistyvien nuorten siirtymävaiheeseen kohti aikuisuutta kuuluu jopa korostetusti muutoksia vaativat toimintamallit ja elämäntavat, kun mahdolliset opiskelukuviot tarkoittavat uutta asuinympäristöä ja tutun taakse jättämistä. Siirtymävaiheessa nuoret pohtivat elämänsä suuntaa (ks. Dunderfelt 2011,51) eteenkin kun siirtymävaiheen myötä muutokset arjessa voivat olla merkittäviä. Itsenäistyminen pohjoisessa on nuorille erityinen siirtymävaihe, jossa valinnat ja valinnanmahdollisuudet ovat suuressa roolissa. Yleensä nuoret suhtautuvat tulevaisuuteen myönteisesti ja odottavat aikuisuutta, menestystä työuralla ja perheenperustamista (Kanninen ym., 2001, 129). Tässä tutkimuksessa nuoret vakuuttavat rohkeudellaan, rohkeudellaan lähteä tai jäädä. Itsenäistyminen tuo valtaa, jota nuoret janoavat ja heille se kuuluukin, sillä heillä on uskallus käyttää sitä, unelmoida ja seurata kauaskin vieviä unelmia. Nuorilta löytyy vahva luotto tulevaisuuteen, olosuhteista riippumatta tai juuri niiden vuoksi.
Nuorilla on kyky pitää mukanaan tärkein, koti sydämessä, paikasta riippumatta.
Miia Välimaa
Lapin yliopisto
Perustuu sosiaalityön pro graduun: ”Pohjoisuus on kait osa meitä, josta ei pääse eroon. Se on asia minkä kanssa synnytään ja eletään.” Pohjoisuuden merkityksiä nuorten itsenäistymisen kynnyksellä. Lapin yliopisto 2018
Lähteet
Ahonen, Arto 2012: Opiskeluvalinnat pohjoisen nuorten elämää suuntaamassa. Teoksessa Lauriala Anneli (toim.): Koulu ja pohjoisen pojat. Lapin yliopisto. Rovaniemi, 86–104.
Armila, Päivi 2016: Hylkysyrjäläisnuorten arjen rytmit ja piirit. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tulevaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 60–73.
Arnett Jeffrey 2004: Emerging Adulthood: The Winding Road from the Late Teens Through the Twenties. Oxford University Press.
Dunderfelt, Tony 2008: Elämänkaaripsykologia: Lapsen Kasvusta Yksilön Henkiseen Kehitykseen. 14. uudistettu painos. Helsinki: WSOYpro.
Hautala-Hirvioja, Tuija 2003: Pohjoinen luonto suomalaisessa kuvataiteessa. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Kanninen, Katri & Saara Katainen & Sanna Eronen & Mari Lähdesmäki & Else Oksala & Mia Penttilä & Nina Nykänen & Riikka Härkönen & Laura Kauppinen 2001: Persoona: Kehi-tyspsykologia. Helsinki. Edita.
Kontio, Riitta 2003: Annikki Kariniemi pohjoisen luontosuhteen kuvaajana. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Käyhkö, Mari 2016: Kotoa pois pakotetut? Syrjäseutujen nuorten toiselle asteelle siirtyminen ja koulutuksen alueellinen eriarvoisuus. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tulevaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 74–96.
Lampela, Milka & Moilanen, Elina & Armila, Päivi & Halonen, Terhi 2016: Oppilaanohjaajadi-lemmoja: toiveiden ja todellisuuden railossa. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tule-vaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 99–110.
Nurmi, Jari-Erik 1995: Nuoruusiän kehitys: etsintää, valintoja ja noidankehiä. Teoksessa Lyyti-nen, Paula & Korkiakangas, Mikko & Lyytinen, Heikki (toim.): Näkökulmia kehityspsykologiaan. Kehitys kontekstissaan. WSOY. Porvoo, 256–274.
Ollila Anne 2008: Kerrottu tulevaisuus. Alueet ja nuoret, menestys ja marginaalit. Lapin yli-opisto. Rovaniemi.
Pohjola, Anneli 1994: Elämän valttikortit? Nuoren aikuisen elämänkulku toimeentulotukea vaativien tilanteiden varjossa. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
Suopajärvi, Leena 2003: Ympäristötietoisuus-käsitteen kritiikki pohjoisten esimerkkien valossa. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Valkonen, Jarmo 2003: Ylä-Lapin luontopolitiikka ja luonnon paikallisuudet. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
(37)
Lapsi – lähisuhdeväkivallan hiljainen uhri vai suojelun kohde?
Lapsi on vanhempien välisen lähisuhdeväkivallan katsoja, kuuntelija ja kokija. Myös silloin, kun väkivaltaan puututaan, on lapsi usein sivusta seuraajan roolissa.
Lähisuhdeväkivalta koskettaa tuhansia perheitä yhteiskunnassamme. Tarkkaa tietoa luvuista ei ole saatavilla, sillä lähisuhdeväkivalta ei tule läheskään aina viranomaisten tietoon. Vanhempien välinen väkivalta vaikuttaa väistämättä myös perheen lapsiin, siitäkin huolimatta, että lasta kohtaan ei suoraan oltaisi väkivaltaisia. Lapsi voi altistua vanhempien väliselle väkivallalle kuulemalla ja näkemällä väkivaltaa, mutta lapsi voi myös aistia väkivallan aiheuttaman kireän ja pelon ilmapiirin. Ei ole myöskään epätavallista, että lapset yrittävät mennä väkivaltatilanteessa vanhempien väliin.
Lähisuhdeväkivaltaan puuttumiseksi on kehitetty maailmalla erilaisia menetelmiä. Suomeen rantautunut moniammatillinen riskinarviointikokous eli MARAK-menetelmä on yksi niistä. MARAK on asiakkaalle vapaaehtoinen ja sinne ohjaudutaan ammattilaisen teettämän riskinarvioinnin perusteella. MARAK-kokouksessa väkivallan riskit arvioidaan moniammatillisesti sekä laaditaan uhrille turvallisuussuunnitelma. MARAK on todettu olevan tehokas vakavaan ja jatkuvaan väkivaltaan puuttumisessa, mutta entä lapsen kuuleminen riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa? Listaan seuraavaksi muutamia asioita pro gradu -tutkielmaani perustuen, mitkä asiat vaikuttavat lapsien kuulematta jättämiseen riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa.
Ikä. Lapsen iästä on kiinnostuttu silloin, kun pohditaan, milloin lapsi voitaisiin ottaa mukaan väkivallan käsittelyyn. Lapsen iän ei pitäisi olla este ammattilaisten toiminnassa, sillä ikä ei (valitettavasti) ole este myöskään väkivallan kokemisessa. Pieni lapsi ei välttämättä osaa sanoittaa kokemuksiaan, mutta asioita voidaan käsitellä puhumisen sijasta esimerkiksi leikin tai piirtämisen avulla. Myös turvallisuutta koskevia asioita voidaan leikin lomassa käydä läpi.
Suojelu. Lasta halutaan suojella ja lasta pitää suojella. Mutta onko kyse suojelusta, jos lasta suojellaan sellaisten asioiden käsittelyiltä, joita hänkin on kokenut? Väkivallasta puhumisen saatetaan ajatella lisäävän lapsen pelkoa, mutta toisaalta asioista puhuminen turvallisessa ympäristössä voi helpottaa lasta ja auttaa ymmärtämään, että asioista on lupa myös puhua. Turvallisuusasioiden läpi käyminen lapsen kanssa voi myös lisätä lapsen turvallisuutta, sillä näin ollen lapsi tietää, miten kussakin tilanteessa toimia.
Kiinnostus. Usein ajatellaan, että lasta ei kiinnosta osallistua väkivallan käsittelyn eri prosesseihin. Lapsille pitää suoda mahdollisuus kieltäytyä osallistumasta, mutta ei automaattisesti olettaa, että lasta ei kiinnosta. Jokainen meistä (lapsistakin) on erilaisia.
Huoltajuus. Lähisuhdeväkivallassa väkivallan tekijä on usein lapsen toinen huoltaja eli lapselle tärkeä ihminen. Tekijästä ja väkivallasta puhuminen voi satuttaa ristiriitaisesti tuntevaa lasta. Todellisuudessa väkivallan tekijä on satuttanut lasta teoillaan ja lapsen tunteet ovat usein jo ristiriitaiset. Voidaanko sitä keskustelulla pahentaa?
Lapsia huomioidaan aktiivisesti väkivallan käsittelyn jokaisessa vaiheessa. Ammattilaiset ottavat lapsen turvallisuuden ja hyvinvoinnin laajasti huomioon työskentelyssään, eikä vaarana ole, ettei lapsen asioita ja kokemuksia käsiteltäisi. Lapsi kokee, tuntee ja elää asiat kuitenkin omalla henkilökohtaisella tavallaan, joten lapsesta puhuttavat tiedot ovat aina välillisiä aikuisten tuottamia oletuksia. Vaikka lasta tavataan lastensuojelun kautta ja lasta voidaan auttaa esimerkiksi lastenpsykiatriassa, ei lapsilta saatavia tärkeitä asioita oteta huomioon riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa. Todellisuudessa lapsilta saatu tieto voi antaa ammattilaiselle ja vanhemmalle sellaista tietoa, jota heillä ei muuten ole.
Lapsi jää helposti lähisuhdeväkivallan hiljaiseksi ja suojeltavaksi uhriksi. Olisiko kuitenkin aiheellista kuulla lapsen omaa ääntä?
Jannice Toolanen
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu tutkielmaani ”Se on hyvin olennainen sitä MARAK työskentelyä ne lapset siinä. Lapsen osallisuuden huomioiminen moniammatillisessa riskinarviointikokouksessa”, 2018.
Lähteet
Broberg, Anders & Almqvist, Linnéa & Axberg, Ulf & Almqvist, Kjerstin & Cater, Åsa K & Eriksson, Maria 2010: Stöd till barn som upplevt våld mot mamma. Preliminära resultat från en nationell utvärdering. Göteborg: Göteborgs universitet, Psykologiska institutionen.
Oranen, Mikko 2012: Lapsi ja perheväkivalta. Teoksessa: Söderholm, Annlis & Kivitie Kallio, Satu (toim.) 2012: Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Helsinki, 217–238.
Pajulammi, Henna 2014: Lapsi, oikeus ja osallisuus. Talentum. Helsinki.
Piispa, Minna & October, Martta 2017: Vaikuttava työkalu toistuvaan parisuhdeväkivaltaan puuttumiseen. Yhteiskuntapolitiikka 82 (2017):3, 304–312.
THL 2015: Turvakotipalvelut 2015. Viitattu: 27.5.2018. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/130611/Turvakotipalvelut_2015.pdf?sequence=1
(36)
Sosiaalinen asiantuntijuus hyvinvointipalvelujen johtamisessa
Pro gradu -työssäni käsittelen sosiaalisen asiantuntijuuden merkitystä hyvinvointipalvelujen johtamisessa standpoint-teorian kehysanalyysissä.
Tutkielma keskittyy sekä sosiaaliseen asiantuntijuuteen että hyvinvointipalvelujen johtamiseen. Tutkielmassa tarkastellaan, miten sosiaalinen asiantuntijuus ja maakunta- ja sote-uudistus ilmenee hyvinvointipalvelujen johtamisessa. Analyysi on tehty kehysanalyysin keinoin, jossa on käytetty primäärikehyksenä feminististä standpoint-teoriaa ja valittuina strippeinä aihealueita, joita haastateltavat käsittelivät kysymysten kautta.
Hyvinvointipalvelujen johtajien näkemykset sosiaalisesta asiantuntijuudesta
Aineistoa on kerätty kaupunkien hyvinvointipalvelujen hallinnossa työskenteleviltä hyvinvointijohtajilta ja perusturvajohtajilta, joille on tehty puhelinhaastattelut sekä webropol-kysely. Haastattelujen ja kyselyn teemoina olivat tasa-arvo, sosiaalinen asiantuntijuus, hyvinvointipalvelujen johtaminen ja sote-uudistus sekä miten nämä ilmenevät hyvinvointipalvelun johtamisessa standpoint-teorian viitekehyksestä tarkasteltuna. Tutkimuksen teoria osiossa käsitellään julkisten hyvinvointipalveluja sosiaalista asiantuntijuutta hyvinvointipalveluiden johtamisessa.
Vastauksista on todettavissa, että sosiaalinen asiantuntijuus on monialaista osaamista, verkostomaista toimimista sekä asiakokonaisuuksien ja yhteyksien ymmärtämistä. Vastaajat määrittelivät, että henkilö, jolla on sosiaalista asiantuntijuutta, tuntee hyvin sosiaalipalvelulain ja siihen liittyvät lait. Lisäksi asiakaskunnan tarpeiden tunnistaminen sekä laaja-alainen sosiaalisuuden tuntemus on vastausten perusteella osa sosiaalista asiantuntemusta.
Sosiaalisen asiantuntijuuden tunnusmerkeiksi voi tämän tutkimuksen vastauksista luokitella myös sen, että yhteistyö monialaisessa verkostossa on sujuvaa. Sosiaalista asiantuntijuutta ei nähty pelkästään sosiaalityön edustuksena, vaikka vastauksissa kuvattiinkin sosiaalihuoltolain alainen substanssiosaaminen ja johtaminen tärkeäksi myös hyvinvointikeskuksissa ja erityispalveluissa. Sosiaalialan laaja-alainen näkemys yhteiskunnallisesta muutoksesta nähtiin myös osaksi sosiaalista asiantuntijuutta.
Vastauksissa sosiaalisesta asiantuntijuudesta hyvinvointipalveluissa tuli esille erityisesti sote- ja maakuntauudistusten valmistelu, ja vastaajille heränneet kysymykset siitä, miten palvelut järjestetään. Vastaajat pohtivat myös sitä miten sosiaalinen asiantuntijuus tulee huomioiduksi sote-kokonaisuudessa. Haastatteluissa tuli esille myös osakokonaisuuksien näkeminen ja se, että sosiaalinen asiantuntijuus on rakenteissa yksi osa kokonaisuutta. Toisaalta sosiaalinen asiantuntijuus nähtiin siis kokonaisuutena, ja toisaalta kokonaisuuden osana.
Sosiaalinen asiantuntijuus, tasa-arvo ja johtaminen maakunta- ja sote-uudistusten keskellä
Sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatiot ovat olleet viimeiset vuodet suurien muutosten keskellä ja tästä johtuen myös sosiaalinen asiantuntijuuden tila ja paikka ovat jatkuvassa muutoksessa. Valtiolliset muutokset vaikuttavat niin että kunnat ja kuntayhtymät ovat suurien muutoksien edessä, kun valtakunnallinen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus toteutuu. Nämä tulevat ja nyt jo tehdyt palvelurakenteiden muutokset tulivat esille kuntien johtajien haastatteluissa ja vastauksissa. Vastauksissa tuli esille paljon haasteita ja epätietoisuutta, mutta myös toivoa ja uudistusintoa.
Tutkimuksen primäärikehyksenä käytetään standpoint-teoriaa ja erityisesti valtarakenteiden asetelmaa sekä kuinka tämän teorian avulla esille nousee asioita, joita muutoin ei olisi välttämättä nähtävissä. Valta-asetelma kuvastui haastatteluissa ja webropol-kyselyissä opintoihin, ammattikuntiin, tietotaitoon ja kokemukseen.
Mielestäni tärkein asia tämän tutkimuksen teossa todentui, että sosiaalisen asiantuntijuuden paikka ja merkitys on yhä häilyvä ja epävarma vaikka kyseessä on juurikin hyvinvointipalvelut jonka ja toiminta perustuu sosiaaliselle asiantuntijuudelle. Tässä tutkimuksessa kerättiin haastatteluin ja kyselyin tietoa maakunta- ja sote-uudistuksen ilmenemisestä ja sosiaalisen asiantuntijuuden paikoista hyvinvointipalveluissa.
Sosiaali- ja terveydenhuollon toimintaympäristössä ja palvelurakenteissa meneillään olevat nopeat muutokset korostavat entisestään laajan yleissivistyksen, laajoja kokonaisuuksia jäsentävän yhteiskuntatieteellisen ymmärryksen ja tutkimustaitojen tärkeyttä pyrittäessä huolehtimaan kaikkien kansalaisten hyvinvoinnista, osallisuudesta ja vahvasta yhteiskunnallisesta asemasta. (Lähteinen, ym. 2017, 17.)
Tutkimustulokset valmistuivat ajankohtaan ja tilanteeseen, jolloin kunnat ovat valtavien haasteiden edessä. Palvelujen kysynnän kasvaessa, henkilöstön eläköityessä ja taloudellisen tilanteen tiukentuessa toimintaympäristötekijät ja rakenteelliset ratkaisut luovat vahvan ja vaikutusvaltaisen kontekstin sosiaalisen asiantuntijuuden johtamiselle. Tarvittavista kuntauudistuksista ja niiden laajuudesta käydään julkisuudessa erittäin voimakasta keskustelua.
Niina Ristolainen
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Sosiaalinen asiantuntijuus julkisten hyvinvointipalvelujen johtamisessa standpoint-teorian kehysanalyysissä”.
Lähteet
Lähteinen, Sanna, Raitakari Suvi, Hänninen, Kaija, Kaittila, Taru, Kekoni, Taru, Krok, Suvi, Skaffari, Pia. 2017.Sosiaalityön koulutuksen tuottama osaaminen. SOSNET julkaisuja 7. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
(35)
Huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien tukeminen lastensuojelussa
Huostaanotto on lastensuojelun viimesijainen perheeseen kohdistuva interventio, jossa vastuu lapsesta siirtyy vanhemmilta sosiaalitoimelle.
Lastensuojelun sosiaalityöntekijät ovat lapsen vastuusosiaalityöntekijöitä, mutta heidän velvollisuutenaan on tukea myös huostaanotetun lapsen vanhempia. Pro gradu -tutkielmassani käsiteltiin tekijöitä, jotka vaikuttavat vanhempien tukemisen toteutumiseen lapsen sijoituksen aikana.
Huostaanotossa sosiaalityöntekijät käyttävät laissa säädettyä julkista valtaa lapsen edun suojelemiseksi. Lastensuojelun toimenpiteistä erityisesti huostaanotossa sosiaalityöntekijöiden vallankäyttö korostuu, sillä kyseisessä interventiossa puututaan perus- ja ihmisoikeuksiin. Huostaanotto ja tätä seuraava sijoitus vaikuttavat perheen yksityisyyteen ja vanhemmuussuhteisiin. Siten huostaanotto vaikuttaa lapsen lisäksi myös lapsen vanhempiin. Lastensuojelussa vanhempi onkin asianosainen, eli hallintolain (6.6.2003/434) 11 §:n mukaan henkilö, jonka etua, oikeutta tai velvollisuutta hallintoasia koskee.
Sosiaalityöntekijän velvollisuutena on myös vanhempien tukeminen. Lastensuojelulaissa (13.4.2007/417) mahdollistetaan vanhempien tukeminen vanhemman kuuntelemisella ja tarvittaessa vanhemmalle oman asiakassuunnitelman laatimisella. Lisäksi lastensuojelulaissa tuodaan esiin lapsen edun mukaisesti lapselle merkityksellisten ihmissuhteiden ja yhteydenpidon tukeminen, mikä on samalla myös vanhemmuuden tukemista.
Vanhemman tuen tarpeen tunnistamisen merkitys
Vanhemman tuen tarpeen tunnistaminen on ensisijaista, jotta vanhemman tukeminen voisi toteutua. Huostaanoton viimesijaisuus ja siinä perus- ja ihmisoikeuksiin puuttuminen näkyvät vanhempien tuen tarpeessa. Huostaanoton kerrottiin olevan kriisi vanhemmalle, ja siten jo itse huostaanoton aiheuttavan vanhemmissa tuen tarvetta. Kriisi näkyy vanhemmissa moninaisten tunnereaktioiden kautta. Sosiaalityöntekijät kertoivat havainneensa vanhemmissa niin surua, vihaa, häpeää kuin masennusta lapsen huostaanotosta johtuen.
Myös huostaanoton perusteet vaikuttavat vanhemman tuen tarpeen muodostumiseen. Vanhemmasta johtuviin huostaanoton perusteisiin voivat vaikuttaa esimerkiksi päihde- ja mielenterveysongelmat, jotka aiheuttavat myös vanhemmalle tuen tarvetta. Lapsen vakavasti itseään vaarantavan käyttäytymisen edessä vanhempi saattaa kokea voimattomuutta ja siten vaikuttaa vanhemman tuen tarpeeseen. Huomattava on, että huostaanoton perusteet voivat olla vaikuttamassa myös yhtä aikaisesti.
Sosiaalityöntekijöiden on keskeistä tunnistaa vanhempien tuen tarve sijoituksen aikana. Tämä ei kuitenkaan yksistään riitä, vaan myös vanhempien itse on tunnistettava tuen tarpeensa. Molempien osapuolien nähdessä vanhemman tuen tarpeet tukemisen toteutuminen on todennäköisempää.
Vanhempien tukemisen toteutuminen sijoituksen aikana
Huostaanotettujen lasten vanhempien tukeminen palvelujärjestelmässä näyttäytyi tutkimustuloksissa avoimena eikä selkeää tukijaa vanhemmalle ole löydettävissä. Sosiaalityöntekijät kokivat roolinsa vanhempien tukijana ristiriitaiseksi, koska he ovat ensisijaisesti lapsen vastuusosiaalityöntekijöitä. Sosiaalityöntekijät toivat ristiriitaisesta roolistaan johtuen esiin tarpeen työparista, jolla olisi päävastuu vanhemman tukemisesta. Epäselvyys sosiaalityöntekijän roolista vanhempaan nähden vaikuttaa vanhempien tukemisen toteutumiseen ja siten heikentää huostaanottoa väliaikaisena interventiona.
Sosiaalityöntekijät kertoivat vanhempien tukemisen olevan liian vähäistä vanhempien tuen tarpeeseen nähden. Huostaanotettujen lasten vanhempien tukemiseen vaikuttavat puutteelliset aikaan- ja osaamiseen liittyvät resurssit sekä lastensuojelulain avonaisuus sijoituksen aikaisen vanhemmuuden tukemisen osalta. Lastensuojelulaissa vanhemman tukeminen näyttäytyy ennen kaikkea lapsen ja vanhemman suhteen tukemisena. Tämä on tutkimustulosten perusteella vaikuttanut vahvasti myös käytäntöön. Esimerkiksi vanhemman tuen tarpeen kerrottiin olevan yleensä osana lapsen asiakassuunnitelmaa, vaikka lastensuojelulain mukaan tarvittaessa vanhemmalle tulisi laatia oma asiakassuunnitelma. Vanhempien tukeminen koettiin kuitenkin merkityksellisenä. Vanhempien tukemisen nähtiin toteuttavan lapsen etua ja lastensuojelussa tavoitteena olevaa perheen jälleenyhdistämistä.
Vanhempien eettisesti kestävä tukeminen toteuttaa vanhempien oikeuksia, lapsen etua ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa esiin tuotua perheen jälleenyhdistämisen tavoitetta. Tällä hetkellä selkeää vastuutyöntekijää vanhemmille ei näytä tutkimustulosten perusteella olevan, mikä heijastuu vanhempien tukemisen laadukkuuteen ja heikentää perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista.
Jonna Lindholm
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu vuonna 2018 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaan: Huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien tukeminen lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta.
Lähteet
Hallintolaki (6.6.2003/434)
Lastensuojelulaki (13.4.2007/417)
(34)
Sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välinen luottamussuhde rakentuu vanhemman voimaanuttamisesta ja kohtaamisesta
Kirjoitus perustuu pro gradu-tutkielmaani lastensuojelun arviointiyksikön sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välisestä luottamussuhteen rakentumisesta. Tutkielmassa kysyn 1) miten sosiaalityöntekijät rakentavat luottamussuhteen venäläistaustaisen vanhemman kanssa ja 2) minkälaisia haasteita luottamuksen rakentamiseen liittyy.
Toteutin tutkielmani haastattelemalla yhden pääkaupunkiseudun lastensuojelun arviointiyksikön 6 sosiaalityöntekijää. Lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnissa otetaan vastaan lastensuojeluilmoituksia, jotka sosiaalityöntekijät selvittävät ja arvioivat yhdessä perheen kanssa mahdolliset palvelutarpeet. Palvelutarpeen arvioinnin tehtävästä säädetään sosiaalihuoltolain (131/2014) ja lastensuojelulaissa (13.4.2007/417).
Sosiaalityöntekijän luottamuksenarvoisuuden osoittaminen
Arviointityöskentely perustuu pitkälti sosiaalityöntekijän ja vanhemman väliselle yhteistyölle (Hietamäki 2015). Sosiaalityöntekijät rakensivat luottamussuhdetta venäläistaustaista vanhempaa voimaannuttamalla heitä ja kohtaamalla aidosti. Sosiaalityöntekijöitä velvoittavat virkamiehen velvollisuudet, joista luottamuksen kannalta keskeiset ovat lainalaisuuden vaatimus ja puolueettomuusvaatimus. Sosiaalityöntekijän tulee noudattaa kaikessa virkatoiminnassa tarkoin lakia ja kohdeltava kaikkia yhdenvertaisesti. (Bruun ym. 1995, 142, 150.)
Vanhemman voimaannuttaminen merkitsee vanhemman oman asiantuntijuuden korostamista ja venäläistaustaisten vanhempien kohdalla palveluinformaation antamista. Viranomaiset kohtaavat venäläistaustaisten asiakkaiden kohdalla epäluuloisuutta ja epäluottamusta viranomaisia kohtaan, mikä voi selittyä lähtömaan yhteiskunnallisesta tilasta. (Heino & Kärmeniemi 2013, 101). Sosiaalityöntekijöillä on tärkeä tehtävä osoittaa venäläistaustaisille vanhemmille oma luottamuksenarvoisuus ja luottamusta rakennetaankin aina sosiaalityöntekijän ja vanhemman kohtaamisessa.
Positiiviset ja luottamukselliset kohtaamiset sosiaalityöntekijöiden kanssa lisäävät asiakkaiden luottamusta yleisellä tasolla sosiaaliviranomaisia kohtaan. Kohtaamisissa on olennaista, että sosiaalityöntekijä ei oleta vanhemman luottavan sosiaalityöntekijään. Olennaista on myös sosiaalityöntekijän läsnäolo vanhemman kohtaamisessa ja empaattinen ja ymmärtäväinen lähestymistapa. Myös se, että sosiaalityöntekijä osoittaa itse luottavansa asiakkaaseen rakentaa luottamussuhdetta.
Luottamuksen rakentamisen haasteet ovat moninaiset
Luottamuksen rakentamisen haasteet liittyvät niin puuttumistilanteisiin kuin työorganisaation käytettävissä oleviin resursseihin. Myös venäjän kieli ja kulttuurin heikko tuntemus asettavat haasteita. Puuttumistilanteissa on kyse lapseen kohdistuneesta kaltoinkohteluepäilystä. Työskentely muuttuu tällöin kontrollipainotteiseksi ja vanhempien toimintaan kohdistuu sosiaalityöntekijän puolelta muutospaineita.
Sosiaalityöntekijän ja vanhemman yhteisen kielen puuttuminen vaikeuttaa yhteisen ymmärryksen rakentumista. Venäläistaustainen vanhempi ei välttämättä osaa ottaa vastaan tarjottua informaatiota. (Alitolppa-Niitamo ym. 2005, 86.) Venäjän kielen tulkeista oli sosiaalityöntekijöillä vaihtelevia kokemuksia. Aina tulkinkaan avulla ei välttämättä päästy vanhemman kanssa yhteisymmärrykseen.
Lisäksi haasteena on palvelutarpeen arvioinnin määräaika ja arviointiyksikön resurssit asiakasmäärään nähden. Arvioinnin lakisääteinen määräaika on kolme kuukautta, jonka aikana sosiaalityöntekijä selvittää, arvioi ja päättää mahdollisista palveluista ja lastensuojelun asiakkuuden avaamisesta. Venäläistaustaisten vanhempien kohdalla koettiin, että lisäaika olisi hyväksi, jotta asiakassuhde ehtisi kehittyä.
Suuren asiakasmäärän takia joudutaan kuitenkin priorisoimaan ja kaikkien asiakkaiden kanssa ei ole mahdollista luoda luottamussuhdetta. Sosiaalityöntekijöiden mukaan luottamusta ei aina edes tarvita, jos perhettä tavataan vain kerran ja todetaan ettei tarvetta jatkotyöskentelylle ole.
Luottamuksella on sosiaalityössä suuri kysyntä
Julkisista instituutioista suomalaiset luottavat eniten poliisiin, koulutusjärjestelmään ja puolustusvoimiin. Terveydenhuoltojärjestelmään luotetaan enemmän kuin sosiaaliturvajärjestelmään. (Suomen vaalitutkimusportaali 2016.) Sosiaalihuollon viranomaiset käyttävät julkista valtaa, jolloin virkasuhteessa olevalla henkilöllä voi olla oikeus päättää yksipuolisesti yksityisen oikeusasemaan vaikuttavista toimista (Mäenpää 2000, 37).
Lastensuojelun arviointityössä sosiaalityöntekijä päättää lastensuojelun asiakkuudesta ja toisinaan päätös ei ole yhteinen vanhempien kanssa. Työskentely jatkuu silloin joko lastensuojelun avopalveluissa tai perhe ohjataan muiden palveluiden piiriin. Luottamussuhteen rakentaminen voi olla helppo siirtää ja ulkoistaa seuraavalle työntekijälle, vaikka jokaisessa kohtaamisessa, sen hetkisen sosiaalityöntekijän tulisi ottaa vastuu luottamuksen rakentamisesta. Jokaisen sosiaalityöntekijän tulisi vastata asiakkaan luottamuksen tarpeeseen.
Kristiina Mikkonen
Pro gradu: Sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välinen luottamus – Luottamuksen rakentaminen ja sen haasteet lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnin aikana. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet
Alitolppa-Niitamo, Anne ym. 2005: Välittävä perhetyö – kokemuksia ja ajatuksia Väestöliiton Kotipuu-projektista. Teoksessa Alitolppa-Niitamo, Anne & Söderling, Ismo & Fågel, Stina (toim.) Olemme muuttaneet. Näkökulmia maahanmuuttoon, perheiden kotoutumiseen ja ammatillisen työn käytäntöihin. Väestöliitto. Väestöntutkimuslaitos ja Kotipuu. 84-95.
Bruun, Niklas & Mäenpää, Olli & Tuori, Kaarlo 1995: Virkamiesten oikeusasema. Kustannusosakeyhtiö Keuruu.
Heino, Eveliina & Kärmeniemi, Nadezda 2013: Cultural interpretation as an empowering method in social work with immigrant families. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering social work: research and practice. Helsinki. 88-116.
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/41105/empowering_social_work.pdf?sequence=1 viitattu 2.3.2018
Hietamäki, Johanna 2015: Lastensuojelun alkuarvioinnin vaikutukset vanhempien näkökulmasta. Jyväskylän yliopisto 2015. https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/46576/978-951-39-6257-9_vaitos_220812014.pdf?sequence=1 viitattu 15.2.2018
Lastensuojelulaki 417/13.4.2007
Mäenpää, Olli 2000: Hallinto-oikeus. Werner Söderström Lakitieto Oy.
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014
https://www.vaalitutkimus.fi/fi/poliittiset_asenteet/luottamus_yhteiskunnallisiin.html viitatttu 26.3.2018
(33)
Sosiaalityöntekijä kohtaa seksuaalisen hyväksikäytön
Tutkin pro gradu -työssäni lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamista sosiaalityöntekijän työssä haastattelemalla lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä, joilla oli kokemusta hyväksikäytön kohtaamisesta. Tässä kirjoituksessa keskityn sosiaalityöntekijöiden kaipaamiin muutoksiin työympäristössä ja yhteiskunnassa, sosiaalityön kohdatessa lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä tai sen epäilyä.
Seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen ja tunnistaminen on haastavaa sen tabuluonteisuuden ja todisteiden vaikean saamisen vuoksi. Tutkimusten mukaan lastensuojelun sosiaalityöntekijät nimeävät lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kaikkein vaikeimmaksi lastensuojelulliseksi ongelmaksi. Työntekijät kertovat myös kokevansa avuttomuutta ja tiedon puutetta kohdatessaan lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä työssään. (Esim. Martin ym. 2014, 6; Sirén 1992, 75.)
Haastattelemieni sosiaalityöntekijöiden mukaan lapsen turvaaminen on sosiaalityön tärkein tehtävä hyväksikäyttöä epäiltäessä. Hyväksikäytön selvittelyprosessissa puolestaan on keskeistä vuorovaikutuksellinen, aito kohtaaminen asiakkaan kanssa sekä toimiva yhteistyö eri viranomaisten kanssa. Myös sosiaalityöntekijöiden saama riittävä ohjeistus, koulutus ja tuki ovat tärkeitä selvitettäessä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.
Vahvinta tukea sosiaalityöntekijät kokivat saavansa työparilta ja työyhteisön muilta jäseniltä. Myös esimies ja työnohjaus koettiin tärkeiksi tukimuodoiksi. Sosiaalityöntekijät kokivat pääosin saamansa tuen liian vähäiseksi suhteessa raskaaseen aiheeseen.
Haastattelemani sosiaalityöntekijät kohtaavat asiakkaat oikeudenmukaisesti ja tasa-arvoisesti sosiaalityön ammattietiikan vaatimalla tavalla. Sosiaalityöntekijät kykenevät hallitsemaan omat tunteensa ja kunnioittamaan ihmisiä myös niissä tilanteissa, joissa kaikkia asiakkaiden tekoja ei pysty ymmärtämään.
Sosiaalityöntekijöiden kehittämistoiveet työympäristössään
Haastattelemani sosiaalityöntekijät haluaisivat kehittää seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisprosessia. Merkittävimmät muutosta vaativat epäkohdat olivat vääränlainen tai kokonaan puuttuva koulutus seksuaalisesta hyväksikäytöstä, yhteistyökumppaneiden kanssa sovittujen konkreettisten toimintaohjeiden puuttuminen sekä tiedonsaannin vakavat ongelmat viranomaisten välillä. Lisäksi työnohjauksen puuttuminen, sen liian harva toteutuminen sekä sosiaalityön kentän hallitsevan työnohjaajan löytämisen vaikeus, kaipaavat ratkaisua.
Työnohjauksen jatkuvuus on tärkeää sosiaalityössä, jossa työntekijät ovat jatkuvasti tekemisissä raskaiden aiheiden kanssa. Tutkimukseen osallistuneista sosiaalityöntekijöistä suurin osa ei kuitenkaan saanut työnohjausta. Työnohjaan puuttuminen johtui pääasiassa siitä, että lastensuojelun sosiaalityöhön oli ollut vaikea löytää riittävän kokenutta työnohjaajaa.
Tiedonkulunongelmat eri viranomaisten välillä sekä poliisin pitkät käsittelyajat viivästyttävät hyväksikäytön selvittämisprosessia ja aiheuttavat stressiä sosiaalityöntekijöille. Tiedonkulkuongelmia lastensuojelun ja muiden viranomaisten välillä helpottaisi eri viranomaistahojen kanssa yhdessä sovittavat toimintaohjeet ja toimintasuunnitelmat.
Seksuaalisesta hyväksikäytöstä tulisi olla sosiaalityöhön räätälöityä koulutusta jo sosiaalityön tutkintokoulutuksessa sekä täydennyskoulutusta työelämässä oleville tasaisin väliajoin. Koulutus olisi yhtä tärkeää myös sosiaalityön yhteistyökumppaneille. Koulutuksessa on keskeistä jatkuvuus ja systemaattisuus sekä sopivuus juuri sosiaalityöhön. Ilman jatkuvasti ylläpidettävää täydennyskoulutusta sosiaalityön ammatillisuus ei kehity.
Sosiaalityöntekijät ehdottivat myös seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisprosessin avuksi kokemusasiantuntijoita sekä mentorijärjestelmää. Kokemusasiantuntijat toisivat sosiaalityöntekijöille konkreettisia neuvoja ja tietoa, mentori puolestaan toimisi sosiaalityöntekijän työparina hyväksikäyttötapauksissa ja auttaisi hyväksikäytön selvittämisprosessissa. Mentorijärjestelmiä ehdotetaan lastensuojelutyöhön myös Aulikki Kanaojan väliraportissa (HS 7.3.2018).
Myös sosiaalityön julkisessa kuvassa on kehitettävää. Haastattelemani sosiaalityöntekijät toivoivat ammattiprofiilin nostamista, sosiaalityön näkyvämpää asemaa julkisuudessa, asiallisuutta ja realistisempaa otetta kärjistämisen sijaan. Se edistäisi alan ymmärrystä ja madaltaisi kynnystä yhteydenottoihin. Nyt sosiaalityön tekemä työ jää julkisuudelta näkymättömäksi (Tiitinen ja Lähteinen 2014, 204–205), kun pelkästään asiakkaat ovat äänessä ja sosiaalityöntekijät eivät voi kertoa omaa näkökulmaansa. Sosiaalityöntekijä ei pysty vaitiolovelvollisuutensa vuoksi puolustautumaan, jolloin he ovat helppoja syntipukkeja.
Tiedon jakaminen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on tärkeää
Sosiaalityön tehtävä on ravistella yhteiskuntaa tuomalla esiin epäkohtia. Se, miten sosiaalisista ilmiöistä puhutaan, vaikuttaa kansalaisten ymmärrykseen ja mielikuviin (Tiitinen ja Lähteinen 2014, 205). Epäkohtien näkyväksi tekeminen tuo esille sosiaalityöntekijöiden työolosuhteita ja niihin kaivattavia muutoksia sekä lisää uhrien oikeusturvaa. (Granfelt 2002, 137, 140.)
Taistelu heikompiin kohdistuvaa pahuutta kohtaan on sosiaalityön tärkein moraalinen tehtävä (Granfelt 2002, 137, 140). Seksuaalisesta hyväksikäytöstä täytyy tuottaa ja jakaa tietoa sekä puhua rohkeasti ja monipuolisesti. Monipuolinen tieto on ainoa reitti hyväksikäytön parempaan tunnistamiseen ja sitä kautta hyväksikäytön vähenemiseen. Koko yhteiskunnalla on vastuu seksuaalisen riiston ja väkivallan tunnistamisesta (Hurtig, Nikupeteri ja Laitinen 2014).
Vaikeita asioita on houkutus katsoa ohi, mutta niiden kohtaaminen osoittaa todellista rohkeutta ja ammattitaitoa. On tärkeää tiedostaa, että seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamiseen ja tunnistamiseen on mahdollista valmistautua ja harjaantua. Tärkeimpiä seikkoja ammatillisessa valmistautumisessa ovat riittävä koulutus sekä työyhteisön tuki ja työnohjaus, sillä ne auttavat pohtimaan ja kehittämään omaa toimintaa. (Humppi & Ellonen 2011, 285; Luoto 2008, 33; Salo & Ståhlberg 2004, 115.)
Marjo Vuokila
Pro gradu: Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen sosiaalityöntekijän työssä (otsikko saattaa vielä muuttua, odotan palautetta opettajalta). Lapin yliopisto, 2018.
Lähteet
Granfelt, Riitta 2002: Pahasta kirjoittaminen. Teoksessa Laitinen, Merja & Hurtig, Johanna (toim.) Pahan kosketus. Ihmisyyden ja auttamistyön varjojen jäljellä. PS-kustannus. Jyväskylä. 127–141.
HS: Helsingin Sanomat 7.3.2018: Lastensuojelun työntekijät uupuvat, kun yhden ihmisen vastuulla voi olla jopa sata lasta – tuore selvitys esittää ratkaisuja työn kuormittavuuteen.
Humppi, Sanna-Mari & Ellonen, Noora 2011: Lapsiin kohdistuva väkivalta ja hyväksikäyttö. Tapausten tunnistaminen, rikosprosessi ja viranomaisten yhteistyö. Poliisiammattikorkeakoulu. Tampere. 2. laillistettu painos. 1. painos 2010.
Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen Merja 2014: Teoksessa Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Unipress. 250–280.
Luoto, Mari 2008: Tunteet sosiaalityöntekijän arjessa – Sosiaalityöntekijöiden päiväkirjamerkintöjä tunnekokemuksistaan työssä. Teoksessa Huotari, Kari & Hurtig, Johanna (toim.): Sosiaalityötä monitoroimassa. Oy Yliopistokustannus, HYY Yhtymä. Helsinki. 25–46.
Martin, L & Brady, G & Kwhali, J & Brown, S. J & Crowe, S & Matouskova, G, 2014: Social workers’ knowledge and confidence when working with cases of child sexual abuse. What are the issues and challenges? https://www.nspcc.org.uk/globalassets/documents/research-reports/social-workers-knowledge-confidence-child-sexual-abuse.pdf Viitattu 10.3.2018.
Salo, Eeva & Ståhlberg, Marja-Riitta 2004: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Teoksessa Söderholm, Annlis & Halila, Ritav & Kivitie-Kallio Satu & Mertsola, Jussi & Niemi, Sirkku (toim.): Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Keuruu.
Sirén, Mirja 1992: Insestiepäilyn kohtaaminen sosiaalityöntekijän näkökulmasta. 1992. Tampereen yliopisto.
Tiitinen, Laura & Lähteinen, Sanna 2014: Teoksessa Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. UNIpress. 191–213.
(32)
Lastensuojelutarpeen arvioinnissa hyvin kohdattu nuori on puoliksi autettu nuori
Ne kirjoitti vaan ylös ja kuunteli sillai että joo nyt on sitte sinun vuoro puhua.
Edellinen on kontekstista irrotettu ja tiivistetty lainaus pro gradustani. Lainaus on nuoren vastaus lastensuojelutarpeen arvioinnin sosiaalityöntekijöiden toiminnasta vanhemman ja nuoren yhteistapaamisessa. Oma mielipidettään kertomatta ja puolia ottamatta sosiaalityöntekijät kirjaavat ja jakavat puheenvuorot.
Nuoren ja vanhemman kohtaaminen vaikuttaa lainauksessa mekaaniselta, lähes robottimaiselta. Kerronta kuullaan ja kirjataan. Asioita ei tarkisteta ja täsmennetä. Tunne tai asiasisältöön ei oteta kantaa.
Lastensuojelun sosiaalityössä puolueettomuutta ja jokaisen erilaisen mielipiteen tasapuolista kuulemista on pidetty käytännön pakkona. Asiakastyössä asiakkaiden kohtaamiseksi on tärkeää kuulla eri osapuolien erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia. Tämän ei kuitenkaan tulisi johtaa siihen, ettei näistä keskusteltaisi ja neuvoteltaisi tapaamisissa.
Keskustelun ja neuvottelun puuttuminen voivat johtaa erillisten käsitysten vahvistumiseen yhteisen ymmärryksen kustannuksella. Asiakkaana olevalle ihmiselle tällainen vuorovaikutus antaa kohtaamattomuuden kokemuksen. Asiakas jää yksin oman kertomansa kanssa ilman vastakaikua.
Yhteisen ymmärryksen puuttuminen tulee kuvaavasti esille myös lastensuojelun kirjauksissa. Monen sosiaalityöntekijän laatimissa asiakkaan kirjaukset ovat täynnä yksinkertaisia lauseita äidin mielestä sitä ja isän mielestä tätä.
Mikä siis avuksi kohtaamisiin? Varsinkin, kun me käytännön lastensuojelussa työskennelleet tiedämme, että välillä on erittäin tärkeää kirjata tarkkaan, kuka tapaamissa on mitäkin sanonut ja millä sanoin.
Passiivisuudesta ja puolueettomuudesta dialogiin
Työvälineenä dialogisuus ammatillisissa ihmisten kohtaamisissa ei ole uutta. Tuskinpa löytyy yhtään sosiaali- ja terveysalan ammattilaista, joka ei tuntisi tätä ainakin sanana. Dialogisuudella asiakastyössä tarkoitetaan sitä, että asiakas on aktiivinen ja osallistuva vaikuttaja. Asiakas voi olla esimerkiksi yksittäinen lapsi tai koko perhe.
Toisin kuin alun lainauksessa, dialogisessa työskentelyssä asiakas ja työntekijä keskustelevat ja neuvottelevat tasavertaisina kumppaneina esimerkiksi perheen nykytilanteesta.
Vaikka esimerkiksi lastensuojelussa nuori elää joka päivä arkeaan ei hän välttämättä näe tilanteessa mitään ongelmallisuutta. Nuoren kasvulle todella ongelmallinen ja turvaton aikaisemmin mainittu perheen nykytilanne voi olla täysin tavallista. Ja vaikka nuori näkisi perheensä tilanteen ongelmallisena hän ei aina uskalla tai osaa sanottaa sitä sosiaalityöntekijälle.
Sosiaalityöntekijä on lastensuojelussa keskeinen henkilö perheen tilanteen arvioinnissa. Hänellä on koulutuksen myötä tietoa suotuisasta lapsen kasvusta ja kehityksestä. Lastensuojelutarpeen arvioinnissa sosiaalityöntekijä ei usein tunne nuorta etukäteen. Tukeminen edellyttää asiakkaan tuntemista. On siis vaikea tietää, mikä juuri tämän nuoren kohdalla tukee häntä.
Riittävä tunteminen vaatii hyvää kohtaamista. Asiakkaat ja erityisesti nuoret tarvitsevat kokemusten ja tunteiden jäsentämistä. Sanoit näin ja näin, tarkoitatko sillä tätä ja tätä. Ymmärsinkö oikein, että koet tämän näin ja näin. Voisiko kertomasi liittyä tähän ja tähän.
Hyvään kohtaamiseen tarvitaan myös myötätuntoa. Se mitä kerroit kuulostaa todella ikävältä. Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan noin.
Asiakkaan aidolla kuuntelemisella ja kohtaamisella mahdollistetaan kumppanuus työntekijän ja asiakkaan välille. Samalla se mahdollistaa omien ammatillisten näkemysten esiintuomista näissä keskusteluissa. Välillä ammatillinen näkemys voi olla tunne, jonka sanottaminen asiakkaalle voi toimia ratkaisuna esimerkiksi tilanteen selvittämiseksi.
Dialogisuus vaatii hyvät puitteet
Dialoginen kohtaaminen vaatii toteutuakseen taitoa, tahtoa ja toimintaa.
Taidolla tarkoitan vuorovaikutustaitoja, joita käytämme. Kuten mitkä tahansa taidot, myös nämä taidot vaativat harjoittelua. Valitettavasti sosiaalityön yliopistokoulutus antaa tähän ohuesti mahdollisuuksia. Vastuu taitojen oppimisesta ja kehittämistä jää yksilöille. Taitojen harjoittelu siirtyy näin työelämään suoraan asiakastyöhön tai mahdollisiin jatkokoulutuksiin. Dialogisuus on taito jota pitää opiskella.
Tahdolla tarkoitan työn pyrkimyksiä. Millä arvopohjalla ja millä tavoin työtä teemme? Lastensuojelulla ja sosiaalityöllä laajemmin on historiallisena painolastina kontrolloiva ja normatiivinen tapa kohdata asiakasta. Nämä elävät rakenteissa, joita siirrämme ja jotka siirtyvät tiedostamatta myös uusille työntekijöille. Dialogisuus vaatii tahtoa tehdä työtä eri tavalla.
Tahtoa vaaditaan myös järjestää lastensuojelussa työn puitteet kuntoon. Tämä on laaja kokonaisuus, jossa tarvitaan kunnallisia ja valtakunnallisia ratkaisuita. Tästä muistuttaa myös 20.11.17 tuhannen sosiaalityöntekijän ja sosiaalityön opiskelijan julkinen vaatimus lastensuojelun tilanteen parantamiseksi. Tarvitaan aikaa ja mahdollisuuksia kohdata asiakasta dialogisesti.
Asiat eivät tapahdu itsestään, vaan ne vaativat toimintaa. Toimintaa ei tarvita vain työntekijä tasolla. Tarvitaan toimintaa työyhteisötasolla. Tarvitaan toimintaa kuntatasolla ja tarvitaan toimintaa valtakunnallisella tasolla. Toiminnalla dialogisuus toteutuisi mahdollisimman laajasti lastensuojelun kohtaamisissa.
Dialogisuus asiakastyössä ei ole kaikki voipainen ja autuaaksi tekevä. Se ei yksistään ratkaise laajoja lastensuojelun ongelmakohtia. Se mahdollistaa kuitenkin yhden askeleen kohti korkealaatuista lastensuojelua.
Jarkko Luusua
Kirjoitus pohjautuu syksyllä 2017 valmistuneeseen kahden nuoren haastatteluun perustuvaa pro gradu-tutkielmaan ”Vastuullista, jaettua ja ohittavaa -lastensuojelun palvelutarpeen arvioinneissa rakentuvia nuorten toimijuuksia”, sekä ajankohtaiseen keskusteluun lastensuojelun tilasta.
(31)
Sosiaalityön kielen laajeneva suunta
Tämä kirjoitus pohjaa Tampereen yliopiston sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani psykososiaalisesta sosiaalityöstä (Kemmo 2016). Tarkoitukseni on avata sitä, mitä tarkoittaa diskurssi. Tämän lisäksi tuon esiin psykososiaalisen sosiaalityön teksteistä löytämäni diskurssin. Pohdin myös mahdollisia syitä sille, miksi löytämäni diskurssi ylipäätään esiintyy sosiaalityön teksteissä. Kirjoitukseni kaksi olennaista teemaa eli psykososiaalinen ja diskurssi yhdistyvät yhdessä tekstin keskeisessä argumentissa siinä, että näen psykososiaalisen sosiaalityön ongelmien johtuvan alalla vaikuttavasta diskurssista.
Koska psykososiaalinen on käsitteenä sosiaalityön historiallinen ja keskeinen asiantuntijuuden kuva (Toikko 1997, 170–171; Granfelt 1993, 194; Sipilä, A. 2011, 135), koskettavat sen ongelmat laajaa alaa sosiaalityössä. Etenkin psykososiaalisen keskeisestä roolista johtuen sosiaalityön tietotuotannossa ei siis tavallaan voi olla kommunikoimatta[1] aiheesta, vaan osallistutaan – myös hiljaisuudella – epäselvyyksien suuntaamiseen kohti sosiaalityön käytäntöä.
Kun gradutyössäni olen tuonut esiin, ettei psykososiaalisen sosiaalityön jatkuviin epämääräisyyksiin ole kiinnitetty huomiota suomalaisessa sosiaalityössä, on tämän kirjoitukseni tähtäimessä pikemminkin kysymys syystä eli siitä, mistä tämä huomattavan hiljainen epäselvyyksien hyväksyminen voi alan keskeisen käsitteen ja työmuodon kohdalla sosiaalityössä johtua[2]. Psykososiaalisen sosiaalityön mittavista epäselvyyksistä johtuen tällä hetkellä voidaan hyvin nähdä, että suomalaista psykososiaalista sosiaalityötä koskeva akateeminen keskustelu on jo poikki (Kemmo 2016, 5).
Kun olin tutkinut psykososiaalista sosiaalityötä diskurssianalyysin keinoin, en löytänyt mitään sosiaalityön modernia tai postmodernia diskurssia. En liion löytänyt mitään sosiaalityön vuorovaikutuksen menetelmällistä ja käytännöllistä diskurssia, vaikka niiden mukaiset merkitykset teksteistä löysinkin. Löysin kuitenkin yhden: nimittäin sosiaalityön kielen laajenevan suunnan diskurssin. Vaikka tämä diskurssi ongelmineen onkin hahmottunut vahvasti juuri psykososiaalisen tekstien osana, eivät sen vaikutukset sosiaalityössä ulotu vain nimenomaisesti kyseisen aihealueen teksteihin. Tämä on yksi syy sille, miksi sosiaalityön kielen laajeneva suunta kuvaa alan laajempaa puhetapaa, toisin sanoen diskurssia.
Diskurssilla en kuitenkaan tarkoita jotakin sosiaalityön kaiken puheen kattavaa kuvausta enkä myöskään alalla etsittyjä – ja usein myös löydettyjä – verrattain ehyitä kielen merkityskokonaisuuksia, vaan Michel Foucault’n (2005, 38) luonnehdintaa siitä, ettei kielen diskurssi lopulta ole muuta kuin sanomatta jättämänsä haitallista läsnäoloa. Diskurssi on polku ristiriidasta toiseen aiheuttaen näkyvät ristiriidat, koska tottelee kätkemäänsä ristiriitaa (Foucault 2005, 198).
Kuten Foucault edellä teoretisoi, diskurssi on yleinen puhetapa, jonka merkityksiä ei ole tunnistettu ja tunnustettu. Koska kielen laajenevan suunnan voi ymmärtää sosiaalityön tutkimuksen kielen ongelmien jäsennyksenä tai yhteenvetona, pyrin sen avulla tavoittamaan juurikin sitä, mikä suomalaisen sosiaalityön tekstien kulussa on nähtävissä ja vaikuttaa, mutta joka on jäänyt sanomatta ääneen. Tässä piiloisuudessaan diskurssi ohjaa tutkimustekstien kulkua haitalliseen suuntaan. Jokin epäselvyyttä aiheuttava voi vaikuttaa ainoastaan kätkettynä, ja lähinnä piiloisuuttahan epäselvyyskin vain tarkoittaa. Seuraavaksi kuvaan löytämäni diskurssin merkityksen tiivistetysti. Kielen laajeneva suunta on siis käsitteellinen välineeni, jonka avulla voin kuvata löytämääni sosiaalityön tutkimustoiminnan teksteissä esiintyvää kielenkäytön tapaa.
Tutkimukseni havainnoissa sosiaalityön kielen laajeneva suunta on yleisessä ja keskeisessä roolissa psykososiaalisen merkityksen katoamisessa alan näköpiiristä, sillä laajeneva suunta suuntaa katseensa vain käsitteeseen, innovaatioihin ja vain eteenpäin. Kielen laajeneva suunta ei myöskään pidä kahta eri näkökulmaa mukanaan eikä toisistaan erillään, sillä se pyrkii vain yhdistämään silloinkin kun pitäisi erottaa, ja erottaa silloinkin kun ei tarvitsisi. Näin laajeneva suunta ei tukeudu selventämiseen tavoitteissaan, johdonmukaisuuteen periaatteissaan, ei ota kielen merkitysvälitteisyyttä vakavissaan eikä kohdista katsettaan itseymmärrykseen. Suunta ulottaa psykososiaalisen korjaamaan alalla minkä tahansa tilanteen ja pitää alan hiljaisena silloinkin kun pitäisi esittää kommenttia. Tästä johtuen sosiaalityön kielen laajeneva suunta lopulta kadottaa monelta osin kriittisyyden, itsekriittisyyden ja avoimuuden toimintansa perustoiltaan, tuottaa ongelmallista ristiriitaa tutkimustuloksissa ja haittaa alan käytännön kehittämistä vaientaessaan keskustelun aiheesta, josta on alkanut puhua.
Mistä tällainen puhe- ja toimintatapa sosiaalityön tietotuotannon teksteihin sitten syntyy? Mitä tarkoitusta se alalla ajaa? Asia on tärkeä selvitettävä, sillä sisäisten ristiriitaisuuksien ilmeneminen sosiaalityön teoreettisten tekstien osana aiheuttaa samalla sen, että tekstit välittävät implisiittisesti kyseisiä toimintatapoja alalle. Sosiaalityön tieteellinen tutkimustoiminta on alalla vaikuttavan tiedon keskeinen legitimoija (Walls 1986, 112–117). Toisin sanoen teoreettinen tieto on sosiaalityön tietotuotannon olennainen keino jäsentää ja tuoda esiin alan ilmiöitä ja hyväksyttäviä toimintatapoja (ks. Saurama 2005, 267). Tällaisen tuotetun teoreettisen tiedon avulla tietotuotanto pyrkii määrittämään ja merkityksellistämään alan käsitteistöä ja kommunikoimaan näin yhteiskunnalle sosiaalityön ulkopuolelle, mutta myös aikaansaamaan alan sisäistä keskustelua, joka on välttämätöntä sosiaalityön yhteisen asiantuntijuuden kehittämisessä. Yhteinen ja ymmärrettävä puhe on keskinäisen ymmärryksen perusta (Arnkil 2005, 186).
Katarina Piuva on havainnut sosiaalityön tieteenalaistamisintressin osana ruotsalaisia psykososiaalisen sosiaalityön tekstejä. Piuvan mukaan Ruotsissa kyseinen intressi on ajanut psykososiaalisen sosiaalityön tekstien painotukset kaiken muun, esimerkiksi asiakkaan sosiaalisesta tilanteesta lähtevän, tarkastelun edelle. Ruotsissa sosiaalityö liitettiin yliopistoon vuonna 1977. (Piuva 2007, 261–264, 276–277.) Suomessa sosiaalityö hyväksyttiin itsenäiseksi pääaineeksi yliopistoon vuonna 1999 (Karvinen-Niinikoski 2005, 73). Myös meillä on ilmennyt sosiaalityön tieteenalaistamistarve (Satka 1997, 28–32; Mutka 1998, 40) eli tarve muodostaa sosiaalityöhön omaa teoriaa, rakentaa alan tietotuotannon auktoriteettiasemaa ja koota sosiaalityötä yhteen. Kun edellä ensiksi mainitun tehtävän perustat ovat suomalaisenkin sosiaalityön teksteissä jääneet hataralle pohjalle[3], ovat muut mainitut intressit nousseet tekstien toiminnassa keskiöön. Samalla niiden mukaiset pyrkimykset ovat ajaneet aiheen selventämisen edelle. Siksi sosiaalityön diskurssin suunta on ollut levittäytyä aina uusiin kielen merkitysyhteyksiin, jolloin suunta myös aiheuttaa näkyvät ristiriidat alan tutkimuksen kielessä.
Jälleen juuri kuten Foucault edellä teoretisoi; sosiaalityön teoreettisen kirjallisuuden jatkuvat epäselvyydet syntyvät teksteihin paikkaamaan aiheen haurasta ydintä eli teoriapohjaa. Jo Riitta Granfelt (1993, 177) esitti eksplisiittisesti psykososiaalisen sosiaalityön teoriapohjan jäsentymättömyyden, mutta suomalaisen sosiaalityön muut intressit ovat ajaneet asian ohi, jolloin siihen ei ole kiinnitetty riittävää huomiota. Psykososiaalinen on siis etenkin alan vuorovaikutusta koskeva sosiaalityön teoria, joka on jäänyt vaille kunnollista teoriapohjaa, mistä johtuen myöskään psykososiaalisen käsitteen käyttö ei ole voinut muodostua tieteen periaatteiden mukaiseksi tai tieteelliseksi. Tämä on nähdäkseni juuri sellainen perustava ristiriita, jollaista Foucault (2005, 197–198) piti merkkinä diskurssista ja jota myös jatkuvat rajanvedot – sosiaalityön ja erityisesti psykologian välillä – syntyvät tekstien toiminnassa peittämään ja paikkaamaan (ks. Sipilä, J. 1989, 225; Granfelt 1993, 222–223; Toikko 1997, 184–185 ks. myös Weckroth 2007, 429–432; Toikko 2009, 285–286; Kemmo 2016, 66).
Havainnoistani johtuen ajattelen, että sosiaalityön teoriapohjaa tulee johdonmukaisesti vahvistaa, sillä sekä sosiaalityötieteen että alan yleisen toimintakulttuurin kehittäminen edellyttävät vähintäänkin alan merkitysten ymmärtämisen mahdollisuutta. Oman asiantuntijuuden ymmärtäminen on puolestaan tarpeen jo sinällään ja myös alan arvostuksen lisäämisessä osana moniammatillista toimintaa (Korpela 2014, 138–139; Metteri, Valokivi & Ylinen 2014, 330). Tekstien välityksellä sosiaalityössä opitaan esimerkiksi uskallusta ja ymmärrystä epäkohtien esittämiseen ja eriävään mielipiteeseen, jonka hyväksyttävä esittäminen alalla kuin alalla pitkälti edellyttää, että kyseisessä toimintakulttuurissa on tapana näin myös toimia. Sosiaalityö ehdollistuu tutkimuksellisten tekstien välityksellä, joten jos alan tietotuotannon teksteistä uupuu analyyttisyyttä, huolellisuutta, kriittisyyttä ja itsekriittisyyttä, ei näitä samoja periaatteita voi juurikaan olettaa ja odottaa löytyvän alan oppimisympäristöistäkään (ks. Saarnio 1986, 37–38). Käytännössäkin erityisen vaikeat asiat avautuvat vain jos on kykyä katsoa niitä toisin (Pösö 2004, 12–14; Hurtig, Nikupeteri & Laitinen 2014, 253). ”Vakiintunut ja kyseenalaistamaton tiedon kategorisointi voi estää rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön edistämisen ja sen toteutumisen palvelujärjestelmässä” (emt., 277). Lisäksi kielen merkitykset ylipäätäänkin rakentuvat vasta tuotettujen merkityserojen kautta (esim. Jokinen & Juhila 1991; 38; Jokinen 1999, 39–40).
Alan merkitykset eivät rakennu ymmärrettäviksi alati laajenevan suunnan kautta vaan sosiaalityön tietotuotannon tulisi kääntyä kohti itseymmärrystä; itsesuhdetta. Tämä on ollut syynä sille, miksi olen tässä kirjoituksessani ja gradutyössäni halunnut katsoa sosiaalityön tuttujen teemojen merkityksiä alan tietotuotannon teksteistä. Puhe ei nyt siis ole ollut sosiaalityön uudesta asiantuntijuudesta, vaan pikemminkin hyvin suppeasta yrityksestä ymmärtää hieman alan vanhempaa ydintä, mikä vasta voi mahdollistaa sen kriittistä arvioimistakin. Loppujen lopuksi sosiaalityön kiinnittäminen tiedeyhteisöönkin onnistuu vasta ja vain tieteen periaatteiden mukaisella ja niitä vahvistavalla toiminnalla. Teoriakaan ei voi niin sanotusti kellua tyhjän päällä, vaan se tulee kunnolla perustaa. Sosiaalityön teoria on edelleenkin turhan heppoinen ja osin unohdettukin laji myös suomalaisessa sosiaalityössä, sillä kukas kissan hännän nostaisi, jos ei kissa itse. Pelkään pahoin, että tällä nykyisellä menolla sosiaalityö on lähinnä vain itse poistamassa itseään yliopistoyhteisöstä.
Jussi Kemmo
sosiaalityöntekijä
_____________
[1] On myös ajateltu, ettei ihmisten ole edes mahdollista olla kommunikoimatta keskinäisissä toimissaan (Watzlawick, Bavelas & Jackson 1967).
[2] Sosiaalityön hiljaisuuden kulttuuri on alalla keskusteltu aihe (esim. Mutka 1998, 123–127).
[3] Sosiaalityön käytännön ja tieteen välisen suhteen nähdään jääneen perustoiltaan ongelmalliseksi (Saarnio 1986, 28–31; Satka 1997, 31).
_____________
Kirjallisuus
Arnkil, Tom Erik (2005) Metaforat, dialogisuus ja käytäntötutkimus. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 173–200.
Foucault, Michel (2005) Tiedon arkeologia. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Tampere: Vastapaino.
Granfelt, Riitta (1993) Psykososiaalinen orientaatio sosiaalityössä. Teoksessa Riitta Granfelt, Harri Jokiranta, Synnove Karvinen, Aila-Leena Matthies & Anneli Pohjola (toim.) Monisärmäinen sosiaalityö. Helsinki: Sosiaaliturvan Keskusliitto, 175–227.
Hurtig, Johanna, Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja (2014) Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Anneli Pohjola, Merja Laitinen & Marjaana Seppänen (toim.) Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja. Kuopio: Unipress, 250–280.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (1991) Diskursseja rakentamassa. Näkökulma sosiaalisten käytäntöjen tutkimiseen. Tutkimuksia Sarja A, 2. Tampereen yliopisto, Sosiaalipolitiikan laitos.
Jokinen, Arja (1999) Diskurssianalyysin suhde sukulaistraditioihin. Teoksessa Arja Jokinen, Kirsi Juhila & Eero Suoninen Diskurssianalyysi liikkeessä. Tampere: Vastapaino, 37–53.
Karvinen-Niinikoski, Synnove (2005) Sosiaalityön opetus, tutkimus ja kehittyvä asiantuntijuus. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 73–96.
Kemmo, Jussi (2016) Kohti psykososiaalisen sosiaalityön itseymmärrystä. Vuorovaikutus menetelmänä ja käytäntönä suomalaisessa psykososiaalisen sosiaalityön diskurssissa. Pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto.
Korpela, Rauni (2014) Terveyssosiaalityön asiantuntijuus ja kehittäminen. Teoksessa Anna Metteri, Heli Valokivi & Satu Ylinen (toim.) Terveys ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 118–141.
Metteri, Anna, Valokivi, Heli & Ylinen, Satu (2014) Lopuksi: Kohti monialaista keskustelua terveydestä ja sosiaalityöstä. Teoksessa Anna Metteri, Heli Valokivi & Satu Ylinen (toim.) Terveys ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 329–331.
Mutka, Ulla (1998) Sosiaalityön neljäs käänne. Asiantuntijuuden mahdollisuudet vahvan hyvinvointivaltion jälkeen. Jyväskylä: SoPhi.
Piuva, Katarina (2007) The Case of Psychosocial work: The Pedagogic Discourse of Psychosocial Education in Sweden 1938-1989. Social Work Education 26 (3) 261–279.
Pösö, Tarja (2004) Vakavat silmät ja muita kokemuksia koulukodista. Stakes tutkimuksia 133.
Saarnio, Pekka (1986) Vielä kerran sosiaalityön teorian ja käytännön suhteesta. Sosiaalityön Vuosikirja, 86, Helsinki, 26–44.
Satka, Mirja (1997) Sosiaalityö ajassa – ydinkysymysten äärellä. Raportissa Riitta Viialainen & Maisa Maaniittu (toim.) ”Tehdä itsensä tarpeettomaksi?” Sosiaalityö 1990-luvulla. Jyväskylä: Stakes, Raportteja 213, 27–38.
Saurama, Erja (2005) Muutosvallasta käytännössä. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 259–276.
Sipilä, Anita (2011) Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet – Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Kuopio: Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta No. 28.
Sipilä, Jorma (1989) Sosiaalityön jäljillä. Helsinki: Tammi.
Toikko, Timo (1997) Psykososiaalinen lähestymistapa sosiaalityössä. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti Janus (2), 169–185.
Toikko, Timo (2009) Tapauskohtainen sosiaalityö. Teoksessa Mikko Mäntysaari, Anneli Pohjola & Tarja Pösö (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS-kustannus, 271–291.
Walls, Georg (1986) Sosiaalityön tietoperusta ja organisointi. Teoksessa Antti Karisto & Tapani Purola (toim.) Sosiaalityön kehittäminen. taustoja, reunaehtoja, näkökulmia. Oppimateriaaleja 1. Helsinki: Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 109–129.
Watzlawick, Paul, Bavelas, Janet, Beavin & Jackson, Don D. (1967) Pragmatics of human communication. A study of interactional patterns, pathologies and paradoxes. New York: Norton.
Weckroth, Antti (2007) Mitä merkitsee ”psykososiaalinen” päihdehoidossa? Yhteiskuntapolitiikka-YP 72 (4), 426–436.
(30)
Yhteisön voimaannuttava vaikutus vanhustyössä
Pro gradu -työssäni käsittelen vanhusten voimaantumisen kokemuksia mielenterveysryhmissä. Tutkimuksessani haluan kartoittaa ryhmissä käyvien vanhusten kokemuksia toiminnan vaikutuksesta heidän arkielämäänsä ja siitä millaisia toiveita heillä on vanhuksille järjestettävistä palveluista.
Tutkimukseni käsittelee vanhusten voimaantumisien kokemuksia. Toteutin tutkimukseni ryhmähaastatteluina Vanhusten kotipalvelusäätiön kahdessa yksikössä Havurastissa, (Koivukylän Havukoskella) ja Myyrastissa Myyrmäessä. Mielenterveysryhmät paikantuvat sosiaalityössä kolmannen sektorin palveluihin. Vuonna 1972 perustetun kotipalvelusäätiön tehtävänä on edistää vanhusten asemaa ja tukea heidän hyvinvointiaan Vantaan kaupungissa. Tämä on varsin lähellä Sosiaalihuoltolain (1301/2014) 7§ mukaista tehtävää, jossa painotetaan sosiaalityön toimintaa kunnan asukkaiden asuin- ja toimintaympäristöjen kehittämiseksi ja sosiaalisten ongelmien huomaamiseksi ja ratkaisemiseksi.
Vanhusten kotiapusäätiön mielenterveysyhteisöjen toiminta liittää mielenkiintoisella tavalla yhteen 1970-luvun rakenteellisen ja alueellisen sosiaalityön pyrkimykset nykyisiin pyrkimyksiin tukea vanhusten kotona asumista ja toimintakykyä. Toiminnassa otetaan huomioon asiakkaiden omat toiveet, ja toiminta ja retket tapahtuvat asiakkaiden äänestyksen perusteella.
Asiakkaiden kertomukset yhteisöllisen avun merkityksestä arkeen
Tutkin asiakkaiden kertomuksia ja ryhmittelin vastauksia erilaisiin teema-alueisiin. Voimaantumisen ja emansipaation kokemukset tulivat voimakkaasti esille vanhusten vastauksissa. Tämä yllätti minut positiivisesti, sillä kuvittelin aluksi vastaajien kertovan esimerkiksi yksinäisyydestä. Toisena teemana nousi voimakkaasti esille elämänpiiri: vanhukset kertoivat lähtevänsä liikkeelle, kun haluisivat päästä käymään tapaamassa muita. Moni koki ja liikkeelle lähtemisen lisäävän arkiliikuntaa ja toimivan terveyttä ylläpitävänä tekijänä. Ulos lähtemiseen valmistautumista pidettiin joissakin vastauksissa vaikeimpana asiana. Toiminnan vaikutus lisäsi monien vastaajien mukaan arjen rytmiä, ja he osallistuvat mielellään liikuntaryhmiin. Tutun yhteisön läheisyys motivoi ihmisiä lähtemään liikkeelle.
Mielenterveysyhteisöjen toiminta oli täysin vapaaehtoista. Tämä madalsi toimintaan osallistumisen kynnystä. Toiminnan suunnittelemiseen saattoi osallistua tekemällä ehdotuksia ja äänestämällä ehdotuksista. Vapaaehtoisuus lisäsi vanhusten osallisuutta ja motivaatiota osallistua toimintaan. Kotiapusäätiön mielenterveysryhmillä on suuri paikallinen merkitys. Vanhukset kertoivat, että paikasta toiseen liikkuminen ei enää ollut helppoa eikä autottomilla vanhuksilla ollut mahdollisuutta käydä pitkän matkan päässä sijaitsevissa keskuksissa. Tutun ajanviettopaikan läheisyys lisäsi monien vanhusten mielestä arjen turvallisuuden tunnetta. Läheisiä puistonpenkkejäkään ei pidetty kaupunkiympäristössä kovin vaarattomina paikkona.
Yhteisön merkitys yksilön elämälle korostui elämän kriisihetkinä, ja nimesin viidennen teeman elämäntilanteeksi/situaatioksi. Moni vastaaja kertoi aloittaneensa mielenterveysryhmässä käymisen leskeytymisen tai omaishoitajuuden myötä. Vanhukset kokivat, että tuttu yhteisö oli antanut tukea vaikeiden asioiden käsittelyssä ja lisännyt voimavaroja arkeen. Ihmiset kokivat olevansa osa yhteisöä. Vaikeista asioista oli mahdollista puhua muiden ryhmäläisen kanssaan, mutta myös ohjaajille yksityisesti. Yksinäisyyden kokemukset lieventyivät, kun ihmisillä oli mahdollisuus olla osana yhteisöllistä toimintaa.
Toiveita vanhusten palveluista
Vanhukset toivoivat, että omassa asuinympäristössä olisi tarjolla riittävästi palveluita. Lähikaupan toiminnan tilapäinen lakkauttaminen oli hankaloittanut Havukoskella asuvien vanhusten elämää. Vanhukset sanoivat kaipaavansa sitä, että heidän olisi mahdollista vaihtaa muutama sana kotipalvelutyöntekijöiden kanssa, mutta kokivat palvelun liian kiireiseksi. Vanhusten mukana työntekijät vaihtuivat liian tiuhaan: esimerkiksi kotipalvelun työntekijät ja lääkärit vaihtuivat joka tapaamiskerralla. Huonosti liikkuville vanhuksillekin toivottiin mahdollisuutta osallistua sosiaaliseen toimintaan. Havurastin yksikön taannoinen lakkautusuhka sai asiakkaat kirjoittamaan vetoomuksen toiminnan jatkumisen puolesta. Vanhusten toiveena olikin, että palveluita järjestettäisiin heidän ehdoillaan ja heistä heidän toiveensa huomioiden.
Piia Helander
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Kun on huumori yllä, niin ei ne kivut ja särytkään tunnu niin pahoilta”- Vanhusten voimaantumisen kokemuksia kolmannen sektorin vertaistukiryhmissä.
Lähteet
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014
(29)
Venäläisten maahanmuuttajanaisten työmarkkinaosaamista ei osata Suomessa hyödyntää
Pro gradu -tutkimuksessani katson venäläisten maahanmuuttajanaisten työllistymistä naisten silmin. Kysyn heiltä, mikä edesauttaa ja mikä estää työllistymistä Suomessa. Kiinnostuin aiheesta, koska tähän asti tutkimus ei ole tarkastellut erikseen venäläisten naismaahanmuuttajien tilannetta. Naisten ja miesten kokemus ja asema työmarkkinoilla on erilainen, joten on loogista olettaa, että myös maahanmuuttajien kokemukset työmarkkinoista eroavat sukupuolen mukaan.
Aihe kiinnosti minua myös siksi, koska olen itse maahanmuuttaja. Tutkijana jaan haastateltavien kanssa saman kulttuuripohjan ja äidinkielen sekä maahanmuuttajataustan. Käytän omaa taustaani ja kokemustani resurssina tutkimuksessa. Kuten maahanmuutosta tehdyt tutkimukset osoittavat, ei ole mahdollista ratkaista maahanmuuttajien ongelmia, jos ei ymmärrä heidän kulttuuriaan.
Tutkimukseni teoreettiseksi kehykseksi olen valinnut Berryn akkulturaatio teorian, jossa kulttuurien kohtaamisten polut jaetaan integraatioon, assimilaatioon, separaatioon ja marginalisaatioon. Näistä integraatiota olen tutkinut syvällisemmin, käyttäen Karmela Liebkindin, Annika Forsanderin, Liisa Harakkamäen ja Anu Yijälän teoksia. Aineistonkeruumenetelmänä on ollut semistrukturoitu haastattelu ja analyysimetodina on teoriaan perustuva sisällönanalyysi. Haastateltaviksi olen valinnut viisi naismaahanmuuttajaa, jotka ovat muuttaneet Suomeen eri-ikäisinä, eri alueilta Neuvostoliitosta tai Venäjältä ja ovat asuneet Suomessa 2-20 vuotta. Naiset osallistuivat Lapin Yliopiston ja Rovaniemen AMK:n projektiin, joka järjestettiin avoimen yliopiston kautta. Projektiin osallistujat opiskelivat avoimen yliopiston kursseilla ja saivat tietoa koulutuksista sekä neuvontaa, jotta he pystyisivät jatkamaan opiskelua ammattiin jossain korkeakoulussa.
Aiempien tutkimusten mukaan naismaahamuuttajat kokevat enemmän vaikeuksia työllistymisessä verrattuna miesmaahanmuuttajiin. Haastattelemani venäläiset naiset ovat aktiivisia oman työllistymisensä edistämisessä. He käyttävät resurssejaan ja tarjoutuvia mahdollisuuksia sopeutuakseen tilanteeseen. He ymmärtävät suomen kielen oppimisen merkityksen työn haussa. Muutettuaan Suomeen he alkoivat käydä suomen kielen kursseilla ja opiskelivat kieltä myös kotona sekä työharjoittelupaikoissa. Parin vuoden päästä he pystyivät asioimaan suomen kielellä itsenäisesti. Kielen opiskeluun osallistuivat sekä nuoret että vanhemmat naiset. Nuoret naismuuttajat osaavat usein myös englantia ja muita kieliä. Haastattelemani naiset olivat nopeasti luoneet käsityksen suomalaisista työmarkkinoista. Vanhemmat naiset joutuivat toteamaan, että heidän kotimaansa korkeakoulututkinnot eivät tuota Suomessa vastaavaa pätevyyttä eivätkä johda uudessa asuinmaassa työllistymiseen. Sen takia he olivat hakeutuneet heti kielikurssien jälkeen opiskelemaan uusiin ammatteihin tai päivittivät omaa tutkintoaan.
Venäläisiä naisia ei tarvitse motivoida työssä käymiseen
Haastatteluissa kävi ilmi, että venäläisille naisille työ on tie itsenäisyyteen ja itsensä toteuttamiseen. Se on tärkeä ja arvokas osa elämää. Vaikka venäläisessä kulttuurissa perheen äidin rooli on vahva, perheelliset haastateltavat ovat tottuneet yhdistämään perheen, työn ja vapaa-ajan aktiviteetit. Haastattelemistani naisista kolme oli ollut töissä ja naimisissa ennen Suomeen muuttoaan. He olivat ehtineet luoda työuraa Venäjällä. Se, että he uskalsivat jättää tämän kaiken taakseen ja aloittaa elämän uudessa maassa ja uudella kielellä, kertoo naisten rohkeudesta sekä itseluottamuksesta. Ensimmäisen työpaikan löytäminen ei kestänyt pitkään. Aiemmasta elämästä tuttu kyky yhdistää eri rooleja edesauttoi heitä aloittamaan pätkätöiden tekemisen pian maahanmuuton jälkeen, ja samalla hoitamaan perhevelvollisuudet ja/tai opiskelun.
Kuitenkin jopa nämä itseensä luottavat aktiiviset venäläiset naismaahanmuuttajat kokevat työllistymisessä vaikeuksia. Vaikka maantieteellisesti Venäjä ja Suomi ovat naapureita, kulttuurierot ovat isoja. Venäläisille naisille työ tarkoittaa paljon enemmän kuin ansiotulon lähde, se on heille itsensä toteuttamisen paikka. Aluksi naiset työllistyivät esimerkiksi apulaisopettajiksi, varhaiskasvatuksenopettajiksi, siivoojiksi, tarjoilijoiksi ja hoitoapulaiseksi. He kuitenkin kokivat, etteivät näissä tehtävissä voineet toteuttaa itseään ammatillisesti. Naiset haaveilevat saavansa tässä maassa vastaavan aseman kuin heillä oli Venäjällä sekä työllistyvänsä samalle alalle. Korkeakoulun diplomien rinnastamisen vaikeus sekä selkeä syrjintä työpaikoissa vaikeuttavat tavoitteen saavuttamista. Ulkoisesti, objektiivisten tekijöiden kautta tarkasteltuna, naisten tilanne saattaa näyttää onnistuneelta integraatiolta: heillä on työ, perhe, kavereita ja he osaavat suomen kielen. Subjektiivisesti naiset eivät kuitenkaan tunne integroituneensa. He eivät halua, että heidän miehensä rahoittaa heidän elämänsä (tai ehkä suomalaiset miehet eivät suostu tähän) ja sen takia he joutuvat ottamaan vastaan jokaisen työtarjoukseen, vaikka tarjottu työ ei usein vastaa heidän tutkintojaan tai työkokemustaan eikä edistä työuraa. Naiset pyrkivät todistamaan osaamistaan opiskelemalla uutta ammattia.
Maahanmuuttaja tarvitsee räätölöityjä palveluita
Jos tilannetta katsoo yhteiskunnan kannalta, naiset ja heidän osaamisensa sekä korkeakoulututkintonsa ovat resurssi, joka on jäänyt käyttämättä. Integraatioteoria korostaa integraatioprosessin kaksisuuntaisuutta. Onnistuneessa integraatiossa maahanmuuttaja sopeutuu yhteiskuntaan ja yhteiskunta sopeutuu maahanmuuttajiin. Venäläisten naismaahanmuuttajien integraatiota edesauttaa, jos lisätään työyhteisön ja maahanmuuttajien kanssakäymistä. Esimerkiksi kotoutumisohjelmaan kuuluvat harjoittelujaksot voitaisiin pidentää muutamasta viikosta pariin kuukauteen. Muutamassa viikossa maahanmuuttaja tuskin saa käsitystä työpaikasta, eikä työnantaja ehdi tutustua työntekijään.
Myös maahanmuuttoviranomaisten toimintakäytäntöjä tulisi tarkistaa kohti räätälöidympiä malleja, jotka ottavat nykyistä paremmin huomioon maahanmuuttajan työkokemuksen ja koulutustason. Viidestä haastattelemastani naisesta, kahdella oli positiivinen kokemus työhallinnon toiminnasta, mutta yksi toi esiin edellä mainitun ongelman. Hänet oli lähetetty kursseille ja harjoittelupaikkoihin, jotka eivät vastanneet hänen työkokemustaan ja koulutustaustaansa, eivätkä hänen kiinnostustaan.
Rovaniemellä toimivasta Moninetistä naisilla oli hyvin positiivisia kokemuksia. Moninet on tukenut naisia neuvomalla, harjoittelupaikkoja etsimällä, kieli- ja kulttuuriin tutustumiskursseja järjestämällä sekä tarjoamalla harjoittelumahdollisuuksia myös Moninetissä. Naisten kokemusten perusteella venäjää osaavista työntekijöistä kiinnostuneita työnantajia voisi houkutella nykyistä voimakkaammin yhteistyöhön Moninetin kanssa, tai jopa sopia yritysten kanssa maahanmuuttajille tarkoitetuista työpaikoista. Tässä tarvitaan Elinkeinoministeriön ja Ely-keskuksen apua ja resursointia.
Maahanmuuttajien työllistymistä ja elämäntilanteita selvittävää tutkimusta tarvitaan, jotta maahanmuuttoon liittyvät ongelmat pystytään tunnistamaan. Oman tutkimukseni perusteella on tärkeää tarkastella maahanmuuttajien osaryhmiä, eikä vain kaikkia maahanmuuttajia yhtenä ryhmänä. Toisaalta on tärkeää katsoa tilanteita maahanmuuttajien omasta näkökulmasta ja on hyödyksi, jos tutkijalla on tutkittavien kanssa yhteinen kieli-ja kokemustausta. Näin tutkimus tukisi osuvampien ratkaisujen löytymistä.
Marina Niemelä
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Venäläisten maahanmuuttajanaisten työmarkkinakiinnittyminen Suomessa. 2017.
(28)
Kun palvelun vastaanottaminen vaatii työtä
Kuvitelkaa normaali pikkulapsiperhe, jossa on yksi tai kaksi pientä, alle kouluikäistä lasta. Kun tämän perheen vanhempi lähtee lasten kanssa asioille, on pelkkä liikkeelle pääseminen jo oma operaationsa. Mutta mitä jos pieniä lapsia olisikin kolme, tai viisi? Ja niiden lisäksi alakouluikäisiä jokaiselle luokka-asteelle oma? Millaisten asioiden äärellä tuolloin ollaan, että perhe pääsee ylipäätään yhtään mihinkään?
Tällaisten haasteiden edessä suurperheet usein ovat. Pelkkä arkisten asioiden hoito kodin ulkopuolella, kuten neuvolakäynnit, kauppareissut ja vastaavat vaativat tarkkaa suunnittelua ja yleensä sen, että joku jää huolehtimaan kotiin muista lapsista. Koska esimerkiksi lasten neuvolakäynnit ovat juuri kyseisen lapsen omia käyntejä, ei niihin voi ottaa koko sisaruskatrasta mukaan, mutta pieniä lapsia ei voi jättää kotiinkaan, joten jonkun pitää huolehtia heistä. Mahdollisuudet siihen, että molemmat vanhemmat olisivat mukana asioilla, ovat pienet.
Suurperheet sosiaalityön asiakkaina
Tutkin omassa pro gradu -työssäni suurperheiden kokemuksia sosiaalityön asiakkuuden näkökulmasta. Sen kautta nousi selkeästi esiin ne haasteet, joita suurperheet kokevat perheen suuren lapsimäärän vuoksi jo pelkästään sosiaalipalveluiden vastaanoton tasolla. Asia, joka voi olla itsestäänselvyys yhden tai kahden lapsen perheessä, kuten koko perheen oleminen yhdessä paikassa yhtaikaa, varsinkin kodin ulkopuolella, voi olla valtava haaste suurperheille.
Kun suurperhe tarvitsee sosiaalityön tukea, ovat tuen tarpeet aivan samanlaisia kuin muissakin perheissä. On haasteita vanhemmuudessa, taloudellisia huolia, perheenjäsenen sairastumista, uupumusta ja monia muita haasteita. Suurperheet ovat tässä mielessä aivan tavallisia perheitä, eikä suuri lapsimäärä tee sinällään perhettä huonommin toimivaksi, eikö myöskään paremmin toimivaksi. Suuri lapsiluku ei kerro huonosta vanhemmuudesta, mutta se ei myöskään tee kenestäkään automaattisesti hyvää vanhempaa. Palvelujärjestelmämme ei kuitenkaan aina osaa tunnistaa suurperheiden erityisyyttä tuen tarvitsijoina.
Esimerkiksi kotipalvelun tuki, joka tutkimuksessani nousi selkeästi hyvin tarpeelliseksi ja hyväksi koetuksi palveluksi, on usein mitoitettu pienempien perheiden tarpeelle. Siinä missä yhden tai kahden lapsen perheessä parina päivänä viikossa muutaman tunnin käyvä kotipalvelu voi olla hyvinkin riittävä ja hyödyllinen apu, niin suurperheessä työmäärä on yksinkertaisesti niin iso, että myönnetyt tunnit eivät riitä kuin pintaraapaisuun.
Lisäksi pelkkä tuen vastaanottoon valmistautuminen voi vaatia suurperheitä paljon organisointia ja työtä. Erityisesti kodin ulkopuolelle suuntautuva tuki, kuten perheneuvola, mahdolliset terapiat, lastensuojelun tapaamiset ja monet muut voivat olla hyvin haastavia suurperheiden näkökulmasta, koska suuren lapsimäärän vuoksi molempien vanhempien on vaikea päästä yhtaikaa kodin ulkopuolelle. Perhetyö taas koettiin yleensä lähinnä ylimääräisenä haittatekijänä, sillä kodinhoitoon osallistumaton perheohjaaja oli vain yksi henkilö lisää kotona, joka piti huomioida.
Siltoja rakentava tuki
Tutkimukseeni osallistuneet suurperheet kokivat, että kotiin saatava, konkreettinen apu on toimivinta mahdollista tukea. Auttavat kädet, jotka helpottavat arjessa, sekä tuki joka mahdollistaa vanhempien osallistumisen yhdessä esimerkiksi yksittäisen lapsen palaveriin kodin ulkopuolella. Lisäksi tärkeänä koettiin, että toimijoita ei ole liikaa, vaan tuki keskitettäisiin.
Kutsunkin tätä tukea siltoja rakentavaksi tueksi. Tuki, joka rakentaa siltoja kodin ja palvelun välille, sekä siltoja eri toimijoiden välille. Tällaisen tuen avulla perheen jäsenet pääsisivät sen avun piiriin, jota he tarvitsisivat, ja toisaalta avuntarjoajat osaisivat koordinoida toimintaansa niin, että perhe ei ylikuormitu niiden keskellä.
Kuten jo aiemmin totesin, suurperheet ovat kaikessa moninaisuudessaan aivan tavallisia perheitä lapsimäärästä huolimatta. Syyt heidän tuen tarpeelle sosiaalityössä eivät poikkea muista, mutta siinä miten heitä tuetaan, ja millaisilla palveluilla, olisi kehittämisen paikka. Palvelut pitäisi mitoittaa riittävän laajaksi, ja ne pitäisi toteuttaa siten, että perheet voivat ne ottaa vastaan ilman, että vastaanotto itsessään kävisi työstä.
Tero Nevala
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Suurperheiden vanhempien kokemuksia sosiaalityöntekijöiden asennoitumisesta. Lapin yliopisto 2017.
Minkälaista sosiaalityön asiantuntijuutta ja osaamista tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa?
Pro gradu-tutkielmassani on tarkasteltu sosiaalityön asiantuntijuutta kunnallisessa aikuissosiaalityössä tulevaisuudessa Lapissa sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta. Tutkimuskysymyksenä on ollut: minkälaisia asiantuntijuuden tarpeita sosiaalityöntekijät ovat kuvanneet aikuissosiaalityössä tulevaisuudessa.
Kuvailen sosiaalityöntekijöiden itsensä esille tuomia osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeita. Rajaavina tekijöinä ovat olleet Lapin maakunnallinen alue, sosiaalityöntekijän ammatissa työskenteleminen kunnan sosiaalitoimessa, aikuissosiaalityö substanssialana sekä ajallinen perspektiivi; tulevaisuus sekä osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuuden näkökulmasta. Aineisto on analysoitu sisällönanalyysin avulla. Ryhmäteemahaastatteluaineiston tavoitteena on ollut kuvata kunnallisessa aikuissosiaalityössä tarvittavaa asiantuntijuutta ja osaamista sekä niiden asiantuntijuuden tiedollisia, taidollisia ja eettisiä ulottuvuuksia. Tavoitteena on ollut myös tarkastella kunnallisen aikuissosiaalityön muutosta yhteiskunnallisessa kontekstissa.
Tutkimustulosten ja kirjallisuuden perusteella aikuissosiaalityöhön liittyvät ulottuvuudet ovat tiedot, taidot ja eettiset periaatteet. Sosiaalityön tiedollisista osaamistarpeista ovat korostuneet yhteiskunnallinen, psykososiaalinen ja oikeudellinen tieto. Oikeudellinen tieto ohjaa vahvasti sosiaalityötä.
Sosiaalityön asiantuntijuus sosiaalityöntekijöiden kuvaamana
Sosiaalityön taidollisista osaamistarpeista ovat nousseet esiin moniammatillisen yhteistyön taidot ja osaaminen. Paljon tukea tarvitsevien asiakkaiden kohdalla moniammatillinen ja poikkitieteellinen verkostotyö on noussut esille ja se lisää sosiaalityöntekijän tehtävänkuvan ja siten myös asiantuntijuuden ja osaamisen tarpeiden kompleksisuutta. Lisäksi kuntouttavan sosiaalityön sekä päihdetyön taidolliset ja tiedolliset osaamistarpeet ovat nousseet aineistossa esiin. Yhteiskunta-ja palvelujärjestelmään liittyvä osaamisen tarve on noussut myös esiin. Asiakkaiden palveluohjaukselle ja sosiaaliohjaukselle on havaittu sosiaalista tarvetta.
Eettisistä asiantuntijuuden tarpeista ja toimintaperiaatteista tutkimustuloksissa ja kirjallisuudessa ovat nousseet esiin oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvoisuuden toimintaperiaatteet. Myös ihmisarvoisen kohtaamisen periaate sekä jännitteet asiakkaiden yksilöllisten ideologioiden, tuen tarpeiden ja yhteiskunnan sekä lainsäädännön välillä ovat korostuneet. Sosiaalityöntekijät ovat toimineet myös yhteiskuntakriitikkoina asiakaskuntansa näkökulmasta ja puolesta.
Sote-ja maakuntauudistuksen suhteen on toivottu parempaa tiedottamista tulevista konkreettisista muutoksista rivityöntekijän kannalta. Sosiaalityöntekijät ovat tuoneet esille, että avoimuus ja tiedottaminen ovat tärkeitä sote-ja maakuntauudistusta ajatellen. Myös sosiaalityön johtajuuden ja asiantuntemuksen merkitystä ja tarvetta on korostettu. Mikäli johtajuuteen ei aktiivisesti osallistuta, jokin muu taho voi ottaa roolin.
Aikuissosiaalityön osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuutta ajatellen ovat tiiviisti kytkeytyneet havaittuihin sosiaalisiin tarpeisiin ja epäkohtiin. Keskiössä on asiakas tarpeineen ja toiveineen, jonka ympärille sosiaalityö ja sen osaamistarpeet rakentuvat.
Sos tt k12: ”…jos ei sosiaalialalla ole sitä johtajuutta ja asiantuntemusta niin joku sen ottaa… Se on ihan turha jossitella ja kun meitä ei huomioida. Jos et tule esiin, anna jotain asiantuntijuutta, ei sua kukaan noteeraa. Se on ihan turha täällä kahvihuoneessa palpattaa menemään, jos sie et mee tuonne ihmisten ilmoille johtajuuteen mukaan.”
Tiina Ketola
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Aikuissosiaalityön osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuudessa sosiaalityöntekijöiden kuvaamina. Lapin yliopisto 2017.
(27)
ADHD-oireisen lapsen erityisen tuen tarpeen tunnistaminen
Ajatus siitä, että yhteiskuntamme tuottaa yhä enenevässä määrin uhmakkaita, omaehtoisia ja levottomia lapsia, on iskostunut mieliimme vahvasti. Näkökulma on passivoittanut meidät siten, että sallimme lapsen oireilla ilman, että perehtyisimme lapsen tilanteeseen riittävän syvällisesti.
Passiivisuuden kehityksen juuret ovat siinä, että näkökulmassamme levottomiin ja muulla tavoin oirehtiviin lapsiin korostuu syyllistäminen. Levottomuuden syytä haetaan muun muassa lapsen elinympäristöstä, yhteiskunnan ja ympäristön jatkuvasta muutoksesta ja liikkeestä, ympäristön ärsyketulvasta, nyky-yhteiskunnan vaatimusten lisääntymisestä ja kaupungistumisesta.
Sen sijaan unohdettu näkökulma on, että kaikkia eri näkemyksiä yhdistää sisäänrakennettu idea siitä, että osa lapsista reagoi herkemmin ympäristön vaikutuksiin kuin toiset. Kutsuimmepa näitä lapsia erityislapsiksi tai vammaisiksi lapsiksi, näemme samaa problematiikkaa: toimintakyky alenee ympäristön vaikutuksesta tai ympäristöstä johtuen. Näin ollen käsite ”vammaisuus” kuvastaa meille parhaiten näiden lasten haasteiden luonnetta, joka näkyy toimintakyvyn alentumisena suhteessa ympäristöön ja sen edellytyksiin.
ADHD – vamma(ko?)
Vammaisuutta on monenlaista, joista selkein on näkyvä vamma. Näkyvän vamman todentaminen on suhteellisen helppoa; se edellyttää havaintokykyä, mutta myös kulttuuristen syy-seuraussuhteiden ymmärtämistä, kuten sen, että fyysiset rajoitteet vaikuttavat yksilön elämässä monella eri tavalla – harrastamisesta arjen askareista suoriutumiseen.
Vammaisuuden toinen muoto, näkymätön vammaisuus, on kuitenkin erilainen. Näkymätön vamma haastaa vastaanottajansa havaintokyvyn. Näkymättömän vamman olemassaolo on helppo kiistää ja toisaalta syyllistää henkilöä tilanteesta. Lasten osalta tätä syyllisyystaakkaa kantavat usein lasten lisäksi vanhemmat.
ADHD on yksi näkymättömän vamman muoto. Tämä johtuu siitä, että ADHD-oirehdinnassa toimintakyky alenee suhteessa ympäristön vaatimuksiin nähden. Mitä nämä vaatimukset sitten ovat? Ne ovat niitä kulttuurisia odotuksia, joita yhteisönä asetamme ja joista johtuen syyllistämme niitä, jotka eivät näistä vaatimuksista suoriudu. Mitä tämä syyllisyystaakka ADHD-oireisilla lapsilla sitten on? Usein se on leima lapsen ilkeydestä, kurittomuudesta ja haasteellisuudesta. Vanhemmilla tämä sama syyllisyystaakka näkyy usein ulkopuoliselle heikkona vanhemmuutena.
Mitä olemme jättäneet huomioimatta?
Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani ADHD-oireisen lapsen oikeutta tukeen. Lopputuloksena oli kolme keskeistä teemaa, jotka ovat ADHD-oireisen lapsen oikeuksien toteutumisen haasteena. Nämä esteet ovat rakenteita, joiden synnyllä on oma historiansa ja taustansa ja jotka tuottavat väliinputoajaryhmiä. Nämä kolme teemaa ovat: Huolen herääminen, vammaisuuden tunnistaminen ja toimivat palvelupolut.
Tulokset kertoivat ristiriitaisesta ympäristöstä, jossa nämä erityislapset ja heidän vanhempansa usein elävät. Vanhemmilla on useinkin tietoa ja ymmärrystä lapsensa erityisyydestä jo hyvin varhaisessa vaiheessa, mutta kuitenkaan he eivät tule kuulluksi. Lapsen oirehdinta näkyy yleensä kotiympäristössä jo hyvin varhain, mistä syystä vanhemmat usein jo hyvin varhaisessa vaiheessa tunnistavat lapsensa erityisyyden. Tähän huoleen tulisi reagoida vaikka esimerkiksi neuvolakäynnillä lapsessa ei mitään erityistä olisikaan havaittavissa.
Vammaisuuden tunnistaminen/tunnustaminenkaan ei siten ole aina ongelmatonta. Erityisyyttä pohtiessa päädytään prosessin edetessä pohtimaan, kuuluvatko nämä erityislapset lastensuojelun asiakkuuteen vai mahdollisesti vammaispalvelujen piiriin? Mahdollista on myös, että asiakkuuden kriteerit eivät ADHD –oireisilla lapsilla täyty kummankaan palvelun piiriin. Useimmiten kuitenkin erityslapset tulevat lastensuojelun asiakkaaksi.
Erityisen tuen tarpeen tunnistaminen?
Erityisperheiden tarkastelu osoittaa, että lastensuojelun tarkoituksen terävöittäminen ja sen kohderyhmien uudelleen tarkastelu olisi enemmän kuin tarkoituksenmukaista. Toisekseen vammaispalvelujen asiantuntemuksen tulisi laajentua koskemaan myös näkymätöntä vammaisuutta. Olisiko tarkoituksenmukaisempaa tarkastella lapsen oirehdintaa vammaisuutena ja tukitoimien puutteena kuin lastensuojelullisena kysymyksenä? Onneksi uudistunut sosiaalihuoltolaki tuli lieventämään tätä raja-aitaa, mutta se ei kuitenkaan poista ongelmaa, mikäli sosiaalihuollon yleiset tukitoimet eivät olekaan riittävät.
Yksi työni keskeinen havainto oli, että ADHD-oireisille lapsille ei ole toimivia palvelupolkuja. Erityisen tuen tunnistamisen tulisi jo lain mukaan toteutua varhaisessa vaiheessa. Kuitenkin nyt huolet jäävät liian usein huomaamatta ja lapsen kasvamisesta odotellaan. Mihin asiakkuuteen lapsi kuuluu? Kuka tätä lasta hoitaa? Kenen vastuulla on järjestää asianmukaiset tukitoimet ja missä järjestyksessä prosessin tulee edetä? Useinkaan vanhemman vastaanottanut taho ei osaa vastata vanhemman kysymyksiin saati ohjata oikeaan paikkaan.
Tällä hetkellä näyttää, että lääkäriprofessio on ainoa, joka on ottanut paikkansa asiantuntijana lapsen erityisten tarpeiden tunnistamisessa ja joka tietää, kuinka näitä lapsia voidaan auttaa. Lääketieteen näkökulma on kuitenkin korostuneesti sairausnäkökulmaa ja tosiasiassa lääketieteen näkökulma kattaa vain pienen osan lapsen elämän kokonaisuudesta, joka koostuu erilaista elinympäristöistä ja erilaisista ihmissuhdeverkostoista.
Sosiaalityön velvollisuutena on varmistaa lapsen edun ja oikeuksien toteutuminen monimutkaisessa palvelujärjestelmässä. On tärkeää tarkastella lapsen tukemista kokonaisuutena siten, että lapsen tukeminen ja ymmärtäminen toteutuvat tosiasiallisesti lapsen erilaisissa elinympäristöissä. Sosiaalityön työvälineitä erityislasten kanssa työskenneltäessä ovat erityinen tuki, omatyöntekijän nimeäminen sekä asiakassuunnitelman tekeminen.
Oirehtiviin lapsiin tulee kohdentaa voimavaroja – heidän tilanteensa tulee nähdä tukemisen arvoisena.
Jenni Tyvitalo
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Vammaisen lapsen oikeus tukeen – Diskurssianalyysi ADHD –oireisen lapsen tunnustetuksi tulemisesta.
(26)
Tunteet sosiaalityössä
Sosiaalityö on tunnetyötä. Tunteita otetaan vastaan ja jaetaan erityisesti asiakaskohtaamisissa.
Tunnetyössä vaaditaan omien tunteiden suodattamista (Hochschild 1983). Vaikka sosiaalityöntekijät kohtaavat työssään monenlaisia tunteita, niin tunteiden tutkiminen on jäänyt vähälle huomiolle, eikä asiasta ole juurikaan käyty julkista keskustelua. Syynä tähän on todennäköisesti se, että työelämässä on perinteisesti korostunut rationaalisuuden vaatimus, eikä tunteille tai niiden käsittelylle ole ajateltu olevan siellä sijaa (esim. Juuti & Salmi 2014, 188). Tunnetyön raskaus on kuitenkin viime aikoina noussut keskustelun aiheeksi. Työolotutkimusten mukaan iso osa alalla työskentelevistä henkilöistä kokee sekä fyysistä että psyykkistä kuormittavuutta. (Husso 2016, 86.) Työhyvinvointi perustuu siihen, että ihmiset pystyvät ilmaisemaan rakentavalla tavalla omia tunteitaan työyhteisön keskuudessa. Jotta työntekijä voisi auttaa asiakasta, hänen itse tulee voida hyvin.
Pro gradu -tutkielmani aiheena oli Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. Tutkielmassani tarkastelin aikuis- ja perhetyössä työskentelevien sosiaalityöntekijöiden kokemia ja kohtaamia tunteita asiakastyössä. Aineistoni perustui sosiaalityöntekijöiden kirjoittamiin tunnepäiväkirjoihin, joissa he kuvaavat työnsä arkea ja niitä tunteita, joita siellä kokevat ja kohtaavat. Tulevana sosiaalityön ammattilaisena olen kiinnostunut siitä, millaisia tunteita työssä kohdataan ja mitkä ovat ne keinot, joiden avulla tunteita on mahdollista käsitellä. Työuupumuksesta on viime aikoina puhuttu enenevässä määrin myös julkisuudessa; mitkä seikat sitä aiheuttavat ja millä tavalla työuupumusta voisi ennaltaehkäistä?
Sosiaalityöntekijöiden kirjoitusten mukaan työssä koettiin tunteita laidasta laitaan. Näkemykseni mukaan sosiaalityöntekijöiden kuvaamat työtunteet voi jakaa kahteen eri ryhmään: kuormittaviin ja voimia antaviin tunteisiin. Tunnepäiväkirjojen mukaan työn arjessa kuormitti erityisesti kiire, joka aiheutti stressiä ja riittämättömyyden tunteita sosiaalityöntekijöille. Kiirettä työpaikoilla aiheuttivat muun muassa organisatoriset tekijät ja liian vähäinen henkilöstömitoitus työyksiköissä, joka lisäsi sosiaalityöntekijöiden työtaakkaa.
Voimia työntekijöille antoivat erityisesti onnistuneet asiakaskohtaamiset. Kokemukset siitä, että pystyi auttamaan asiakasta hänen vaikeassa elämäntilanteessaan, antoivat positiivisia tunnekokemuksia sosiaalityöntekijöille ja kasvattivat heidän ammatillista itsetuntoaan. Sosiaalityötä ei siis voi ajatella pelkästään negatiivisessa mielessä, vaan työ antaa tekijöilleen myös kokemuksia, joista pystyi iloitsemaan ja kokemaan onnistumisen tunteita. Nämä auttoivat työssäjaksamisessa.
Vertaistuki ja omien tunteiden jakaminen työtovereiden kesken auttoivat tunteiden käsittelyssä, esimerkiksi kahvitaukokeskustelut olivat tärkeitä tilanteita henkilökohtaisen tunnetaakan jakamisessa. Tunteiden jakaminen auttoi sosiaalityöntekijöiden kokemuksen mukaan siinä, että henkilökohtainen tunnetaakka väheni tunteista puhuttaessa. Tunnepäiväkirjoja kirjoittaneet sosiaalityöntekijät olivat sitä mieltä, että työyhteisössä vallitseva hyvä keskinäinen ilmapiiri vaikutti ratkaisevasti työssä jaksamiseen. Yhteisöllinen huumori toimi monissa tilanteissa keinona keventää raskasta tunnelmaa sekä yksilöllistä ja yhteisöllistä tunnetaakkaa.
Tunnetyössä työntekijöillä tulee olla mahdollisuus antaa omille tunteilleen palautumisaikaa niin sanottujen tunnetaukojen muodossa. Tunteiden kuunteleminen vaatii taukoja; työntekijöillä tulee olla mahdollisuus sulatella tapahtuneita asioita sekä virittäytyä seuraavaa vuorovaikutustilannetta ja sen tunnevaatimuksia varten. (Molander 2003, 176.) Tutkimusaineistossani tulikin esille, että tunteet koettiin tarpeelliseksi käydä läpi välittömästi niiden kokemisen jälkeen. Työnohjauksessa koettiin ongelmalliseksi se seikka, että sitä järjestettiin vain noin kuukauden välein. Tällöin alkuperäiset tunnekokemukset olivat jo saattaneet muuttaa muotoaan tai mahdollisesti kokonaan unohtuneet.
Tunteet ovat kuitenkin ennen kaikkea subjektiivisia, tämän takia olisi tärkeää, että työntekijöillä olisi työpaikallaan mahdollisuus käsitellä omia tunteitaan yksilöllisillä tavoilla. Työpaikan ilmapiirin tulisi olla rakentunut niin, että se hyväksyisi erilaiset tunteet ja niiden antaisi ilmaisulle sekä käsittelylle siellä tilaa. Myös esimiehillä on merkityksellinen osuus siihen, millaiseksi työpaikan tunneilmapiiri muodostuu.
Tutkimusten mukaan työssä koettu stressi ja kiire ovat merkittävimmät riskitekijät työuupumuksen syntymiselle (esim. Juuti & Salmi 2014, 55). Ajattelen, että sosiaalityöntekijöiden kokemiin työtunteisiin tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota niin organisatorisella kuin esimiestasollakin. Vaikka nykyään työhyvinvointitrendinä on vaikuttanut olevan se, että vastuu omasta hyvinvoinnista sysätään työntekijän henkilökohtaiseksi vastuuksi. Uupumuksen kaltaiset ongelmat tulkitaan alalla usein henkilökohtaisiksi vastoinkäymisiksi. Itsensä hoitamatta jättämisen ajatellaan olevan oma vika. Tällainen ajattelutapa ei huomio sitä, kuinka työelämän käytänteet todellisuudessa ovat rakentuneet ja mitkä ovat yksilön vaikutusmahdollisuudet sen suhteen. Työelämä on rakentunut tiettyjen yhteiskunnallisten ja institutionaalisten rakenteiden perustalle, joita yksilön voi olla mahdotonta muuttaa. (Husso 2016, 86.) Asiat eivät kuitenkaan muutu, elleivät työelämän käytännöt muutu. Työtunteiden huomioiminen vaatii toimenpiteitä myös organisaariselta taholta. Työn arki tulisi olla suunniteltu niin, että työntekijät voivat ilmaista ja käsitellä omia tunteitaan. Tärkeää olisi, että sosiaalityöntekijät saisivat oman äänensä kuuluville asiassa ja heidän tuntemuksensa tulisivat kuulluiksi.
Suviriina Laitinen
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. (2017).
Lähteet
Hochschild, Arlie 1983: The Managed Heart. The Commercialition of Human Feeling. University of California Press, Berkeley.
Husso, Marita 2016: Sukupuoli ruumiillisena tapaisuutena ja elettynä suhteena. Teoksessa Husso, Marita & Heiskala, Risto (toim.) Sukupuolikysymys. Gaudeamus Oy, Helsinki, 33-53.
Juuti, Pauli & Salmi, Pontus 2014: Työ ja tunteet. Uupumuksesta iloon. PS-kustannus, Jyväskylä.
Laitinen, Suviriina 2017: Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. Pro gradu -tutkielma, Lapin yliopisto.
Molander, Gustaf 2003: Työtunteet – esimerkkinä vanhustyö. Työterveyslaitos, Helsinki.
(25)
Elämän suuntaviivoja: Diskurssianalyyttinen tulkinta vammaisuuden ja toimijuuden rakentumisesta elämäkertakeruuaineistossa
Vammaisuus on ilmiönä moniulotteinen. Vammaisuutta voidaan selittää useilla erilaisilla selitysmalleilla, sillä mikään näistä ei yksinään pysty tyhjentävästi kuvaamaan vammaisuutta.
Pro gradu -tutkimuksessamme olemme tarkastelleet vammaisten henkilöiden elämänkerta-aineiston kirjoituksista erilaisia diskursiivisia vammaiskäsityksiä ja toimijuuden rakentamisen tapoja. Tutkimusaineistomme on elämäkertakeruuaineisto ja se on valittu Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston kokoelmista. Aineisto käsittää eri-ikäisten ja eri tavoin vammaisten henkilöiden kirjoituksia elämänhistoriastaan ja elämäntapahtumistaan.
Vammaisuutta tarkastelevasta tutkimuksesta voidaan erottaa kahdenlaista tutkimussuuntausta: vammaisuuden tutkimus ja vammaistutkimus. Tutkimusaiheemme paikantuu yhteiskuntatieteelliseen vammaistutkimukseen (engl. disability studies). Sosiaalityön tutkimukseen aiheemme liittyy siten, että vammaiset henkilöt ovat yksi sosiaalityön asiakasryhmä ja tutkimuksemme tavoitteena on tuottaa tietoa vammaisuudesta ilmiönä.
Tutkimuksessa tarkastelemme vammaisuutta sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksestä, koska käsityksemme mukaan vammaisuus liittyy vahvasti ympäröivään sosiaaliseen ja rakenteelliseen maailmaan. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan vammaisuus on kulttuurisidonnainen ilmiö ja se liittyy aina myös vallitseviin uskomuksiin ja arvoihin. Vammaisuus on kulttuurisesti luotu ilmiö ja sen merkitys ja sisältö ovat riippuvaisia siitä, mitä uskomuksia vammaisuuteen vallitsevassa kulttuuriympäristössä liitetään. (1)
Vammaisuuden tutkimussuuntauksiin kuuluu vammaisuuden subjektiivisten ja kokemuksellisten ulottuvuuksien tutkiminen, joka soveltaa vammaisuuden sosiaalista tulkintaa. Kokemusten tutkiminen tuo huomattavasti lisää tietoa vammaisten olosuhteista ja asemasta ja tämä tutkimussuunta on olennainen. (2) Kokemuksellinen vammaistutkimus on merkittävä, koska sillä on selkeä eettinen perusta ja se sitoutuu vammaisten ihmisten aseman parantamiseen. Samalla sillä kuvataan vammaisten ihmisten pyrkimystä vapautua muiden määräysvallasta ja se on vastapaino ammatillisille avuttomuutta korostaville vammaisuuskäsityksille. Kokemuksellisen vammaisnäkökulman periaatteet ja esitetyt toimivat ratkaisut ovat myös suoraan hyödynnettävissä käytännön toiminnassa. (3)
Monimerkityksellinen vammaisuus
Vammaisuutta voidaan avata yhtäaikaisesti useilla erilaisilla selitysmalleilla. Mikään selitysmalli ei yksin riitä tyhjentävästi kuvaamaan todellisuutta. Käytännössä vammaisuutta voidaan tarkastella eri tavoilla samanaikaisesti. (4) Ymmärrämme tutkimuksessamme vammaisuuden selitysmallit jatkumona ja saman ilmiön eri puolien kuvauksina.
Yksilökeskeinen vammaiskäsitys
Yksilökeskeisen vammaiskäsityksen ytimessä on mielleyhtymä siitä, että yksilön psyykkisen tai fyysisen erilaisuuden vuoksi tämä ei pysty täyttämään yhteisön asettamia vaatimuksia. Yksilökeskeistä näkökulmaa tarkasteltaessa normaaliuden käsite asettuu keskeiseen asemaan. Vammaisuus on merkinnyt poikkeavuutta normeista ja kyvyttömyyttä suoriutua rooliodotuksista. Vammaisuuden olemusta on kuvattu termeillä erilainen, poikkeava, toiseus ja stigma. Vammaisuus on käsitetty perustavanlaatuisesti erilaisuudeksi ihannekansalaisesta ja se on ilmentänyt konkreettisesti ihmisen olemassaolon toista puolta; ihmisen haavoittuvuutta. (5) Vammaisuuden yksilökeskeinen malli sisältää psykologisen ja lääketieteellisen näkökulman vammaisuuteen, joka tarkoittaa psykologista vajeen tai toiminnallisen rajoittumisen olemassaoloa (6).
Vammaisuus sosiaalinen ja yhteiskunnallisena käsityksenä
Ymmärrys vammaisuuden monitahoisesta prosessista on asteittain ja merkittävästi muuttunut yksilöllisestä lääketieteellisestä ongelmasta laajemmaksi sosio-poliittiseksi näkökulmaksi, jossa viitataan koko yhteiskuntaan (7). Vammaisuuden yhteiskunnallisessa mallissa vammaisuus ja siihen liitetyt ongelmat ymmärretään siten, että ne eivät johdu yksilön rajoituksista, vaan yhteiskunnan kyvyttömyydestä tarjota sopivia ja riittäviä palveluita ja ottaa täysimääräisesti huomioon vammaisten ihmisten tarpeet yhteiskunnassa.
Vammaisuutta ovat kaikki ne asiat, jotka muodostavat esteitä vammaisille ihmisille ja heidän osallistumiselleen ja toimimiselleen yhteiskunnassa. Yhteiskunnassa ilmenevät epäonnistumisten seuraukset eivät kosketa vain joitakin yksilöitä, vaan ne syrjivät systemaattisesti vammaisia ihmisiä ryhmänä. (6)
Vammaisuus poliittisena ja ihmisoikeudellisena käsityksenä
Vammaisuuden sosiaalisen tarkastelun myötä kehittyi poliittinen näkökulma vammaisuuteen. Vammaisuuden poliittisessa mallissa korostetaan ihmisoikeuksien näkökulmaa vammaisuuden selittämisessä. Vammaisuus ymmärretään siis olevan seurausta ihmisoikeuksien rikkomisesta. Vammaisuuden poliittinen malli on saanut yhä enemmän tilaa yhteiskunnallisessa ajattelussa. (4) Ihmisoikeusnäkökulma ja käsitys ihmisoikeuksien rikkomisesta vammaisten ihmisten kohdalla haastaa koko ilmiön perustalla lepäävän epätasa-arvon. (8)
Toimijuus käsitteenä
Tärkeä analyyttinen käsite tutkimuksessamme on toimijuuden käsite. Toiminta ja toimijuus ovat filosofian, yhteiskunta- ja ihmistieteiden peruskysymyksiä (9). Toimijuuden ymmärrämme humanistiseen ihmiskäsitykseen pohjautuen, jonka mukaan yksilöt ovat kykeneviä tekemään omia valintojaan ja toteuttamaan päämääriään vapaasti valitsemallaan tavalla. Ihmiset ovat rationaalisia toimijoita ja ovat itseohjautuvia, tavoitteellisia ja luottavat omiin mahdollisuuksiinsa. Toimijuuden kontekstissa vammaiset henkilöt ovat oman elämänsä subjekteja eli aktiivisia toimijoita, eikä toiminnan kohteita, objekteja.
Elämäkertakirjoituksista rakennetut tulkinnat vammaiskäsityksistä ja toimijuuden rakentumisesta
Elämäkertakeruuaineistosta käy esille se, että vamma tai sairaus vaikuttaa kirjoittajien elämään eri tavoin eri elämänkaaren tilanteissa. Yhteistä kertomuksissa näyttäytyi useimmiten olevan se, että kirjoittajat kuvaavat ensimmäiseksi vammaisuuden paikantumista fyysisesti ja sitä kautta diagnoosin vahvistumista ja laajemmin muun elämän kuvaamista vammaisuuden ja sen vaikutusten näkökulmasta.
Kirjoituksia analysoidessamme erotimme kaksi päädiskurssia: kehollisuusdiskurssin ja ristiriitaisuusdiskurssin. Aineiston analyysissa olemme tulkinneet sitä, miten kirjoittajat rakentavat vammaisuutta ja millaisiin asemiin vammaiset ihmiset tulkitsevat tulevansa sijoitetuiksi elämässään, kun he kertovat elämästään ja kokemuksistaan vammaisuuden vaikutuksesta elämässään.
Kehollisuusdiskurssista ilmenee, kuinka vammaiset henkilöt selittävät vammaisuutta lääketieteellisen diagnoosin avulla, jolloin vammasta kertominen avaa laajemmin myös sosiaalisen todellisuuden rakentumista, koska diagnoosit ja fyysis-elimellisen toimintakyvyn kuvaus käsittää huomattavan määrän tietoa. Tulkitsimme kehollisuusdiskurssissa usein esille tulleen yksilökeskeisen ja sosiaalisen vammaiskäsityksen johtuvan osittain siitä, että vammaisuudesta kertominen on monesti arkikielistä, ja se sisältää paljon ihmisten arkielämään liittyviä elementtejä.
Kehollisuudiskurssissa ilmenevä yksilökeskeinen lääketieteellinen selitysmalli johtuu tulkintamme mukaan osittain siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa lääketieteellistä tietoa arvotetaan ja sillä on vahva asema tiedon hierarkiassa globaalisti. Lisäksi tulkitsimme aineiston kirjoituksista, että kehollisuusdiskurssiin paikantuva yksilökeskeinen, lääketieteellinen tieto viittaa yksilöllä olevaan pysyvään ruumiin tilaan.
Kehollisuusdiskurssissa diagnostinen yksilökeskeinen näkökulma vammaisuuteen näyttäytyi merkittävänä. Vamma on kirjoittajien teksteissä nähtävissä ruumiiseen paikantuvana realiteettina ja se myös merkityksellistyy jokaiselle henkilölle omalla tavallaan. Kehollisuusdiskurssissa on viitteitä myös sosiaalisesta ja ihmisoikeudellisesta vammaisuuden mallista. Vammaisuutta voidaan aineistossa tulkita yksilökeskeisen, sosiaalisen ja poliittis-ihmisoikeudellisten vammaiskäsitysten kautta.
Elämäkertakeruuaineistosta tulkitsemastamme ristiriitaisuusdiskurssista on löydettävissä kahdenlaista näkökulmaa. Ensimmäisen näkökulman mukaan vammaisuudesta kirjoitettaessa ristiriita nousi siitä syystä, että henkilöt eivät itse kokeneet vammaisuuttaan ja vammaisuuden vaikutuksia samalla tavoin kuin miten ympäristö sen määritteli.
Keskeiset johtopäätökset
Keskeinen havaintomme oli se, että osa kirjoittajista vamman siivittämistä elämänkokemuksistaan huolimatta kokivat itsensä ensisijaisesti ihmisinä, eikä vammaisina tai muidenkaan erityismääritelmien mukaisina. Toisaalta aineistossa on nähtävissä, kuinka ristiriitaa herätti se, että vammaisen henkilön ja ympäristön tulkinta vamman vakavuudesta ja olemassaolosta eivät kohdanneet. Henkilö koki itsensä vammaiseksi, mutta esimerkiksi tukitoimista päättävät asiantuntijatahot eivät tukeneet henkilön näkemystä, jonka seurauksena ihmisille saattoi aiheutua kohtuuttomia tilanteita.
Tutkimusaineiston perusteella olemme todenneet, että vammaisuus rakentuu 1. yksilön vammasta 2. lääketieteellisestä diagnoosista 3. sosiaalis-institutionaalisista rakenteista sekä 4. poliittisesta ja ihmisoikeudellisesta sääntelystä. Aineistossa vammaisen henkilön tilanne näyttäytyi vahvana ja kannattelevana tilanteissa, joissa yksilön oma kokemus, lääketieteellisen näkökulman antama selitys ja ympäristön tekemä tulkinta yksilön tilanteesta kohtaavat.
Toimijuuden tutkimisen näkökulmasta olimme kiinnostuneita siitä, miten toimijuutta tuotettiin elämäkerran eri vaiheissa. Tutkimuksessamme tuli esille se, että toimijuudesta kertomiseen vaikuttivat elämäntarinoissa ajankohta ja elämäntilanne. Elämäkertakirjoituksissa toimijuus paikantui yksilön voimavaroihin. Toimijuus oli tekijänsä näköistä, tavoitteellista ja elämänvalintoja ohjaavaa. Elämäkertakirjoituksissa kirjoittajat kertoivat tavoitteistaan ja pyrkimyksistään elämässään ja pitivät merkityksellisinä heidän omia sisäsyntyisiä ominaisuuksiaan. Yksilötason toimijuuden diskursseista tuli esille myös se, että ne voivat olla hetkellisiä ja hauraita, eivätkä ne aina edellytä toimijalta välttämättä vahvuutta ja ponnekkuutta. Aineistosta tuli esille näkökulmia, jotka kuvastivat kirjoittajien eritasoista toimijuuden vaihtelua – vahvasta hauraaseen.
Vammaisten henkilöiden toimijuus näyttäytyi myös sosiaalisissa suhteissa rakentuvana, jolloin toimijuutta vahvistivat hyvät ihmissuhteet, oman paikan löytyminen koulutuksessa ja työelämässä. kirjoittajat kuvasivat tärkeäksi mahdollisuuden liittyä osaksi omaa viiteryhmäänsä ilman, että erontekoa heidän ja muiden ikätovereiden välillä tehtiin yksilöllä olevan vamman perusteella. Tulkitsimme, että toimijuuden rakentumisen kannalta kirjoittajille oli tärkeää, että heidät otettiin vastaan tasavertaisina ja samanlaiset mahdollisuudet omaavina nuorina. Elämäkertakirjoituksissa kirjoittajien kuvauksissa opiskelun ja työn aihepiireistä toimijuuden toteutuminen liittyy yksilön mahdollisuuteen liittyä osaksi yhteiskuntaa ja tavoitella merkitykselliseksi kokemaansa elämänuraa.
Hanna-Riitta Kahelin
Miia Klemola
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu –tutkielmaan: Elämän suuntaviivoja. Diskurssianalyyttinen tulkinta vammaisuuden ja toimijuuden rakentumisesta elämäkertakeruuaineistossa. (2017).
Lähteet
-
- Vehmas Simo 2005: Vammaisuus. Johdatus historiaan, teoriaan ja etiikkaan. Tammer- Paino. Tampere.
- Haarni Ilka 2006: Keskeneräistä yhdenvertaisuutta. Vammaisten henkilöiden hyvinvointi ja elinolot Suomessa tutkimustiedon valossa. Stakes raportteja 6/ 2006. Valopaino Oy. Helsinki.
- Lampinen Reija 2007: Omat polut! Vammaisesta lapsesta täysvaltaiseksi aikuiseksi. Edita Prima Oy. Helsinki.
- Kivistö Mari 2014: Kolme ja yksi kuvaa osallisuuteen. Monimenetelmällinen tutkimus vaikeavammaisten ihmisten osallisuudesta toimintana, kokemuksena ja kielenkäyttönä. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi.
- Harjula Minna 1996: Vaillinaisuudella vaivatut. Vammaisuuden tulkinnat suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800-luvun lopulta 1930-luvun lopulle. Hakapaino Oy. Helsinki.
- Oliver Michael 1996: Understanding disability. From theory to practise. Palgrave. New York.
- Barnes Colin, Mercer Geof & Shakespeare Tom 1999: Exploring disability: a sociological introduction. Polity Press. Cambridge.
- Katsui Hisayo 2006: Vammaisten ihmisoikeuksista etelässä. Teoksessa Teittinen Antti (toim.) Vammaisuuden tutkimus. Yliopistopaino. Helsinki, 86 – 119.
- Hokkanen Liisa 2014: Autetuksi tuleminen. Valtaistavan sosiaalisen asianajon edellyttämät toimijuudet. Acta Universitatis Lapponiensis 278. Lapin yliopistopaino. Rovaniemi.
(24)
Monikulttuurista väkivaltatyötä tekemässä – Intersektionaalisten tekijöiden huomioiminen maahanmuuttajanaisten parissa tehtävässä turvakotityössä
Maahanmuuttajanaisten lähisuhdeväkivallan kokemuksista selviytymistä ja irtaantumista vaikeuttavat maahanmuuttobyrokratia ja suomalaisen yhteiskunnan rakenteissa piilevät eriarvosuutta luovat tekijät.
Pro-gradu -tutkimuksessani tarkastelin lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa tehtävää väkivaltatyötä turvakodeissa. Aineisto on kerätty haastattelemalla seitsemää työntekijää neljästä eri turvakodista.
Tutkimustehtävänä oli tarkastella sitä, millaisena lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa tehtävä väkivaltatyö näyttäytyy turvakodeissa ja onko lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten kohdalla nähtävissä intersektionaalisia tekijöitä, jotka vaikuttavat väkivaltakokemuksista selviämiseen tai väkivaltaisesta suhteesta irtaantumiseen?
Intersektionaalisten tekijöiden löytymisen kannalta tavoitteena oli myös tarkastella sitä, miten nämä tekijät on huomioitava turvakodeissa tehtävässä väkivaltatyössä? Intersektionaalisuudella tarkoitetaan useiden syrjintää aiheuttavien tekijöiden kuten sukupuolen, luokan, etnisyyden, seksuaalisuuden, rodun, iän ja terveyden kaltaisten, identiteettejä ja erontekoja tuottavien kategorioiden olemassaoloa sekä niiden välisten ja toisiinsa monimutkaisissa suhteissa olevien kytkösten kriittistä tarkastelua (Karkulehto ym. 2012, 1).
Kulttuuristen tapojen ja erityistarpeiden kunnioittaminen työskentelyn lähtökohtana
Tutkimuksesta kävi ilmi, että turvakotien työntekijät huomioivat ja kunnioittavat maahanmuuttajataustaisten naisten erityistarpeita- ja tapoja turvakotien arjessa. Tällaisia olivat muun muassa ruokailutapojen -ja tottumusten sekä uskonnon harjoittamisen mahdollistaminen.
Lisäksi työntekijät toivat esiin maahanmuuttajanaisten oman kielen tärkeyden, joka tulee huomioida siinä, että naisille mahdollistetaan vaikeista ja herkistä asioista puhuminen heidän omalla kielellään. Oman kielen käyttöön kiinnitettiin huomioita myös tulkkien käytössä ja valinnassa, sillä väkivallan vaikean aiheen vuoksi maahanmuuttajanaisten voi olla vaikeaa puhua tilanteestaan esimerkiksi miestulkin välityksellä.
Kieleen kiinnitettiin huomioita myös käsitteistön ja työskentelytapojen osalta, sillä länsimaiset toimintatavat eivät välttämättä istu sellaisenaan erilaisesta yhteiskunnasta tulevan auttamiseen. Tällöin joudutaan huomioimaan maahanmuuttajanaisten taustat ja kokemukset viranomaistahoista, sillä maahanmuuttajanaisilla ei ole välttämättä aiempia kokemuksia auttamistyöstä tai länsimaiseen itsereflektioon ja autonomiaan tähtäävästä dialogisesta työskentelystä.
Kielen ja käsitteistön suhteen kiinnitettiin huomioita myös siinä, että useissa maissa suomalaisille väkivaltatyössä käytetyille käsitteille ei ole välttämättä olemassa käännöksiä maahanmuuttajanaisten omalla kielellä tai että eri kielissä käytetyt emotionaaliset merkitykset voivat olla erilaisia eri ihmisille.
Tärkeäksi nähtiin myös mahdollisten maahanmuuttajakollegoiden ja vapaaehtoisten työntekijöiden kulttuurinen osaaminen, jonka koettiin edistävän maahanmuuttajanaisten asennetta avun vastaanottamisessa sekä tuovan kulttuuritietämystä myös suomalaistaustaisten työntekijöiden keskuuteen. Maahanmuuttajataustaisten vapaaehtoisten panos nähtiin arvokkaana lisänä paitsi turvakotien arjen työssä myös mahdollisena tukihenkilönä jatkumisena turvakotijakson jälkeen. Tätä tulisi mielestäni korostaa enemmän monikulttuurisessa väkivaltatyössä, jossa maahanmuuttaja-vapaaehtoiset tulisi nähdä voimavarana paitsi turvakotien arjen työssä, myös kielen ja kulttuurin tuntemusta tuovana lisänä.
Lisäksi maahanmuuttaja-vapaaehtoiset voivat edistää maahamuuttajanaisten kotoutumista sekä tukea naisten väkivaltaisesta suhteesta irtautumista myös turvakotijakson jälkeen, erityisesti silloin, jos väkivaltaa kohdanneilla maahanmuuttajanaisilla on muutoin puutteelliset sosiaaliset verkostot.
Neuvonta- ja palveluohjaus osana kokonaisvaltaista väkivaltatyötä
Aineistosta nousi esiin myös neuvonta- ja palveluohjauksen välttämättömyys, joka jakoi kuitenkin työntekijöiden näkemyksiä siitä, miten sen nähtiin asemoituvan väkivaltatyöhön. Osa haastateltavista koki, että vaikeassa elämäntilanteessa olevan asiakkaan juoksuttaminen luukulta luukulle on tarpeetonta, koska asiakkaan kokonaistilanteiden hoito voidaan ottaa haltuun myös turvakodeissa. Tiedon lisääminen yhteiskunnan eri palveluista ja naisten oikeuksista nähtiin vahvistavan naisten autonomisuutta ja edistävän näin myös voimaantumista.
Toiset työntekijät taas kokivat, että heille jää liian paljon hoidettavaksi sellaisia käytännön tehtäviä, jonka nähtiin kuuluvan pääsääntöisesti muille tahoille. Tällaisiksi tekijöiksi työntekijät nostivat muun muassa asunnon hankintaan liittyvät toimet, koska maahanmuuttajanaiset tarvitsevat kielivaikeuksien vuoksi niissä usein intensiivisempää apua kuin valtaväestöön kuuluvat. Käytännön asioiden hoitamisten nähtiin täten vievän aikaa varsinaiselta väkivaltatyöltä.
Väkivallan monisyisen luonteen vuoksi on kuitenkin tärkeää, että naisten irtautumisen syyt eivät jäisi kiinni siitä, etteivät he tiedä mistä ja miten apua voidaan hakea tai eivät saa apua käytännön asioiden hoitamiseen liittyvissä asioissa. Tämä nähtiin myös välttämättömänä, kuten yksi informantti totesikin: “eihän sitä voi edes erotakaan, jos ei saa asuntoo tai turvakotijakso venyy sen takia et kukaan ei niinku auta”. Neuvonta- ja palveluohjaukseksi luettiin muiden käytännön tehtävien lisäksi myös maahanmuuttobyrokratiaan liittyvien asioiden selvittäminen, sillä niistä johtuvat tiedonpuutteet näyttäytyivät työntekijöiden puheissa usein yhtenä syynä siihen, miksi naiset eivät uskaltaneet puhua väkivallasta tai tehdä omaa elämää koskevia päätöksiä.
Aineistosta ei käynyt ilmi, auttavatko työntekijät toisinaan maahanmuuttajanaisia myös oleskelulupiin liittyvissä asioissa, mutta Ewaldsin ym. (2013, 23) mukaan sen nähdään kuuluvan oleellisesti väkivaltatyöhön, erityisesti silloin, jos naisten oleskelulupa on väkivallan tekijästä riippuvaista.
Intersektionaalisten tekijöiden olemassaolo ja niiden vaikutusten huomioiminen väkivaltatyössä
Tutkimuksen keskiöön nousivat tekijät, jossa väkivaltaisesta ilmapiiristä irtaantumista ja avun saantia nähtiin haastavan ylirajaisuuden kysymykset, maahanmuuttopolitiikan aiheuttamat epävarmuudet sekä omia oikeuksia koskevat tiedon puutteet. Näiden intersektionaaliksi nimeämieni tekijöiden nähtiin vaikuttavan oleellisesti siihen, miten maahanmuuttajanaisten koettiin kykenevän työstämään väkivallan kokemuksia tai tekevän omaa elämää koskevia ratkaisuja.
Erityisesti näiden nähtiin korostuvan silloin, jos maahantuloprosessit olivat kesken tai muutoin epävarmaa. Maahanmuuttajanaisten nähtiin toisinaan pelkäävän sitä, että väkivallan paljastuminen voi vaarantaa suoraan heidän oman tai lasten maahan jäämisen mahdollisuuksia. Ylirajaisuus ja epävarmuudet nähtiin liittyvän myös siihen, että maahanmuuttajanaiset joutuvat huomioimaan päätöstensä seurauksia myös suvun tai yhteisön näkökulma huomioiden.
Haastateltavat toivat esille, että suku ei välttämättä hyväksy naisen päätöstä erota väkivaltaisesta liitosta, joka voi liittyä kulttuurisiin käsityksiin mieheydestä ja naiseudesta tai se voidaan nähdä suvun kunniaa loukkaavana häpeällisenä tekona.
Tutkimuksesta kävi myös ilmi, että maahanmuuttajanaiset kokevat syrjintää ja epätasa-arvoisuutta myös palveluiden saannissa. Tämä näkyi erityisesti turvakotijakson jälkeisten palveluiden saannissa, sillä useissa sekä julkisissa että kolmannen sektorin palveluissa ei ollut aina mahdollisuutta tulkkien käyttöön. Erityisesti maahanmuuttajien keskuudessa viranomaisverkostolla voi olla vahvempi rooli sekä auttajina, mutta myös puuttuvien sosiaalisten verkostojen paikkaajana.
Turvakotijakojen verrattain lyhytkestoisuus ei useinkaan riitä kaikille väkivaltaa kohdanneille, vaan toisinaan väkivallasta tai väkivaltaisesta suhteesta irtaantuminen vaatii pitkäkestoista apua ja tukea. Tämän avun jääminen puutteelliseksi nähtiin vaarantavan huomattavasti naisten selviytymistä. Aineistosta kävi ilmi, että perheelliset huomioidaan yksin tulevia aikuisia paremmin palveluiden saannissa, koska perheiden asioiden hoitaminen siirtyy lasten kautta usein sosiaalitoimen vastuulle.
Väkivallasta puhuminen tai avun hakeminen on ylipäätään vaikeaa monille väkivaltaa kohdanneille, mutta maahanmuuttajanaisten kohdalla näiden nähdään moninkertaistuvan kielitaidottomuuden, palvelujärjestelmän ja lainsäädännön tuntemattomuuden vuoksi. (Kyllönen-Saarnio & Nurmi 2005, 46). Nämä tekijät näyttäytyivät myös omassa tutkimuksessani avunsaantia rajoittavina tekijöinä, mutta väkivallan kokemusten ja avun saamisen valossa tulee huomioida, että vaikka irtaantumista rajoittavat tai estävät syyt ovat pitkälti universaaleja, voi maahanmuuttajanaisten kohdalla siihen vaikuttaa myös kulttuuriset syyt tai yhteiskunnan rakenteissa olevat tekijät, jotka luovat naisille epävarmuutta vaikeuttaen näin sekä avun hakemista, että väkivallasta selviytymistä.
Taru Vitikka
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Monikulttuurista väkivaltatyötä tekemässä – Intersektionaalisten tekijöiden huomioiminen maahanmuuttajanaisten parissa tehtävässä turvakotityössä. 2017.
Lähteet
Ewalds, Helena & Arponen, Aino & Manns-Haatanen, Heidi & Ruuskanen, Kristiina & Laaksonen, Sari & Huopalainen, Kristina & Virtanen, Miialiila & Tuormaa, Tuija 2013: Turvakotipalvelujen kansalliset laatusuositukset. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos. Helsinki.
Karkulehto, Sanna & Saresman, Tuija & Harjunen, Hannele & Kantola, Johanna 2012: Intersektionaalisuus metodologiana ja performatiivisen intersektionaalisuuden haaste. Naistutkimus 25 (2012). 17–28.
Kyllönen-Saarnio, Eija & Nurmi, Reet 2005: Maahanmuuttajanaiset ja väkivalta. Opas sosiaali- ja terveysalan auttamistyöhön. Sosiaali- ja terveysministeriön oppaita 2005 (15). Helsinki.
(23)
Diverse experiences, knowledge and skills is evident in gerontology social work.
Working with ageing clients presents various experiences, different types of knowledge and skills. This research found out that first, gerontology social workers experiences in their work involved four main encounters which are, professional base, client, multidisciplinary team, and the society. Secondly gerontology social workers’ apply a combination of factual, theoretical, and practice knowledge in their work and thirdly gerontology social workers utilise interaction, writing, interviewing and organization skills in their work.
Components of interactions
Professional base
A lot of approaches I use daily like case management is what I was trained in social work, In terms of profession gerontology social work is related to working with ageing and older people’s well-being. One utilizes common methods such as empowerment approach, use of case management, as well as the use of reminiscence method to supporting the elderly clients and their families.
Gerontology social work professional encounters are based on social work profession principles and gerontology social work. Gerontology social workers described their work as mandated by the social profession and gerontology social work, they pointed out that their methods such as case management, knowledge base and theoretical backgrounds is founded on social work. They construct meaning and act within the scope of these two professions.
The Client
Gerontology social workers experiencse are centred in the care of their client who are 65+ years. Interactions with the clients forms basic context of their work, in this encounters social workers apply various approaches to aid their client needs.
Multidisciplinary team
Gerontology social workers engage in cooperative interactions with other professional working with elderly clients such as nurses, doctors, ward managers, institutional care centres managers, home care services managers, mental health care professionals, adult social workers and other public services. The different perspective of all various workers enhances an holistic care of the patience as well as allowing an opportunity to learn from each other.
The society
Gerontology social workers experience interaction with the society/community. They view their work as involving the community which forms the context of their work. The ageing individuals live in the community which has rules, culture, norms and other different organisations including families. Society provides aspects of political unit that establishes policies and programmes for the ageing. The political organisations and leadership have effect on the ageing populations. One of the participants lamented that the government has been cutting resources for prevention services across all sectors of public services. There was agreement though, that the establishment of the new law supporting the functional capacity of the older population & social-health services for elderly 28.12.2012/980, was of significant boost to ensuring the risk clients were brought into awareness through public participation.
Combination of factual, theoretical and practice knowledge
There is no manual that I need to read every day how to handle clients’ situation, through doing work I develop knowledge. I can easily step back and think through other situations I have had, the various laws I have applied before, the approach I have taken before, the colleague advice on so and so case.
The knowledge about ageing, aged and the diseases associated with age was notes important for a social worker working with elderly clients. Other areas of knowledge that were mentioned includes the knowledge of social and healthcare organization, various services offered by other sectors, elderly policies, the criteria for right to services, social work core values and methods. Gerontology social workers gain knowledge in practice, during home visits, sharing ideas and through interrelating with other professionals and experts.
Interaction, writing, interviewing and organization skills
When working with the elderly one requires several techniques like interviewing, one has to make sure to ask open ended questions not just a yes or no answers. By so doing you allow the clients to tell their feelings. I think having empathy, dignity and worthy of a person demands that you allow them tell their feelings and ideas, without judging them
Gerontology social workers reported the significant of interviewing and communication skills such as reframing, paraphrasing, summarizing and listening. Gerontology social workers identified utilising advising, guiding and counselling skills to effectively meet requirements of their jobs. It was emphasised the need to promote clients own initiative and boost their self care. Good writing skills are essential in the field of social work, gerontology social workers mentioned their involvement in report writing and giving written opinions about their clients to other sectors which are involved in services production and delivery in this sector.
Faith Kilpeläinen
University of Lapland
Text based on master thesis research 2017 – Gerontology social workers experiences in their work.
(22)
Sosiaalityön subjektiasema sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamissa mielipidekirjoituksissa
Mielipidekirjoitukset tuottavat ja rakentavat omalta osaltaan sosiaalista todellisuutta vaikuttamalla tietoomme, uskomuksiimme, arvoihimme, sosiaalisiin suhteisiimme ja identiteetteihimme (1). Mielipidekirjoitukset välittävät meille tietynlaisia tulkintakehyksiä, jotka ohjaavat ymmärtämään ja havainnoimaan todellisuutta tietystä näkökulmasta käsin ja rakentavat toimijoille tietynlaisia subjektiasemia sekä vakuuttavat ja suostuttelevat meitä tavoittelemiensa päämäärien taakse (2).
Pro gradu -tutkielmassani halusin selvittää sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamissa lastensuojelua käsittelevissä mielipidekirjoituksissa ilmeneviä subjektiasemia ja subjektiasemien välisiä suhteita. Subjektiasema tarkoitti tutkimuksessani viitekehystä, jonka mukaan ihmisen identiteetti muotoutuu, valikoituu ja neuvotellaan tilannekohtaisesti kussakin vuorovaikutuksellisessa suhteessa ja/tai tilanteessa yhä uudelleen (3).
Tutkimukseni tulokset osoittivat toimijoiden subjektiasemien jakautuvan neljään toimija-asemaan: julkisen vallan, asiantuntijatiedon, sosiaalityön ja sosiaalityön asiakkaiden, lasten ja vanhempien, subjektiasemaan.
Sosiaalityö ja julkinen valta
Mielipidekirjoituksissa julkinen valta (lainsäädäntö, poliittiset päättäjät, kuntien/kaupunkien johtavat viranhaltijat) oli hyvin vahva, jopa omavaltainen, toimija rajoittaen ja mahdollistaen sekä sosiaalityön että asiakkaiden toimijuutta. Julkisen vallan subjektiasema heijastui kaikkien muiden toimijoiden subjektiasemaan: se pystyi päätöksillään ohjaamaan kokonaisvaltaisesti muita toimijoita.
Sosiaalityön subjektiasema asettui siis suhteessa julkisen vallan määräysvaltaan ja tätä kautta lastensuojelun toimintaympäristössä ja toimintakäytännöissä mahdollistuviin ja rajoittuviin tekijöihin. Sosiaalityön subjektiasema kuvastui pakkona toimia rakenteiden puristuksessa. Sen subjektiasema näyttäytyi sosiaalityön oman ammattietiikan ja markkinaorientoituneen logiikan välisenä toimijuutena: sosiaalityö paini moraalisessa ja eettisessä ristiriidassa asiakkaiden ja rakenteiden välissä.
Kuitenkin julkisen vallan ohjaus- ja määräysvaltaan myös luotettiin. Se pystyi takaamaan ja mahdollistamaan laadukkaan ja korkeatasoisen lastensuojelun sosiaalityön kehystämällä ja linjaamalla lastensuojelupalveluja ja sen toimintakäytäntöjä.
Sosiaalityö ja asiantuntijatieto
Asiantuntijatietoa (tiede/tieto, kuten erilaiset tutkimukset, projektit tai tilastot) hyödynnettiin laajasti mielipidekirjoituksissa toimijoiden subjektiaseman ja/tai toiminnan perusteena/perustana. Asiantuntijatieto toimi hyvinkin erilaisten päämäärien oikeutuksena, sitä hyödynnettiin omien tavoitteiden ja toimija-aseman vahvistamiseksi/osoittamiseksi.
Asiantuntijatietoon viitattiin niin argumentoitaessa lastensuojelun asiakkaiden tilanteista ja tarpeista, kuten osoittamaan lasten hyvinvoinnin uhkatekijöitä, kerrottaessa lastensuojelupalvelujen tilanteesta, kuten lastensuojelun asiakasmääristä, kuin vaadittaessa julkista valtaa käyttämään tietoa/tiedettä päätöksentekonsa tukena.
Sosiaalityö ja asiakkaat
Asiakkaiden subjektiasema oli varsin heikko. Asiakkaista, niin lapsista kuin aikuisista, tehtiin erilaisia luokituksia ja kategorioita, joiden pohjalta varsinaiset päämäärät asetettiin, pantiin täytäntöön ja voitiin saavuttaa. Mielipidekirjoituksissa asiakkaiden toimijuudelle annettiin vain vähän tilaa, he eivät olleet itsenäisiä tietäviä, taitavia ja tasavertaisia toimijoita sosiaalityön rinnalla. Asiakkaiden toimija-asema kytkeytyi sosiaalityöhön: kun asiakkaat saivat sosiaalityön tukea, apua ja ohjausta, heidän mahdollisuutensa toimia ja osaamisensa kasvoivat merkittävästi.
Mielipidekirjoituksissa sosiaalityön subjektiasema näyttäytyi pyrkimyksenä kontrolloida vanhempia ja puolustaa lasten etua. Tosin lasten etu asettui suhteessa sosiaalityön päämääriin, ei niinkään suhteessa lapsien omiin päämääriin tai tarpeisiin. Sosiaalityö toteutti vahvasti viranomaisstatukseen, kontrolliin ja tukeen, perustuvaa toimijuutta. Sosiaalityön subjektiasema näyttäytyi asemana, jolla oli tietoa asiakkaiden tarpeista ja elämismaailmasta sekä siitä, kuinka asiakkaita voitiin auttaa, tukea ja ohjata sosiaalityön keinoin.
Sosiaalityö
Sosiaalityön subjektiasema rakentui suhteessa muihin toimijoihin. Sen subjektiasema kytkeytyi julkisen vallan, tiedon/tieteen ja asiakkaiden subjektiasemiin. Sosiaalityö vaati rinnalleen asiantuntijoiden verkoston, joka koostui julkisesta vallasta ja asiantuntijatiedosta (tieteestä/tiedosta). Se ei pystynyt toimimaan itsenäisesti, yksin, ilman näiden tukea. Asiakkaat olivat puolestaan sosiaalityön toimenpiteiden kohteena.
Mielipidekirjoituksissa pyrittiin vahvistamaan sosiaalityön subjektiasemaa yhteiskunnallisena toimijana/viranomaisena. Suhteessa julkiseen valtaan pyrittiin osoittamaan, että lastensuojelutyötä tekevät sosiaalityöntekijät ovat ammattilaisia ja että sosiaalityö pystyisi toteuttamaan perustehtäväänsä laadukkaasti, tarkoituksenmukaisesti ja oikea-aikaisesti osaavien ja pätevien sosiaalityöntekijöiden toimesta, mikäli vain julkinen valta takaisi, mahdollistaisi ja järjestäisi tämän (oikeilla päätöksillä ja resursseilla). Tässä asiantuntijatietoa käytettiin osoittamassa sosiaalityön tilanteita ja tarpeita, kuten tietynlaisten päätösten tai käytäntöjen toteuttamisen välttämättömyyttä lastensuojelutyön sujuvoittamiseksi.
Suhteessa asiakkaisiin mielipidekirjoituksissa kerrottiin sosiaalipalveluiden työskentelyn perustuvan sosiaalialan ammattilaisten asiantuntemukselle. Mielipidekirjoituksissa tuotiin myös esiin, että sosiaalityön työskentelyn lähtökohtana on nimenomaan asiakas- ja lapsikeskeisyys. Asiakastyön laatu kuitenkin myös huolestutti, erityisesti lapsikeskeisyyden ja lasten edun unohtuminen/sivuuttaminen. Mielipidekirjoituksissa vaadittiinkin, että sosiaalipalvelujen tulisi kautta linjan pyrkiä edelleen vahvistamaan asiakas- ja lapsikeskeistä työotettaan ja että sosiaalityöntekijöiden asiantuntemusta, tietämistä ja taitamista, tulisi vahvistaa. Tässä asiantuntijatietoa käytettiin oikeutuksena sosiaalityön asiantuntemuksen vahvistamiseksi, esimerkiksi perus- ja täydennyskoulutusten toteuttamista ja tarvetta perusteltiin sillä, että niiden kautta pystyttiin tukemaan sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä erilaisista asiakas- ja lapsikeskeisistä työskentelymenetelmistä.
Lyhyenä yhteenvetona voidaan todeta, että mielipidekirjoituksissa sosiaalityö ja muut toimijat asemoitiin hyvinkin erilaisiin suhteisiin. Julkisen vallan suhde oli valtasuhde, johon kaikki muut toimijat alistuivat. Sosiaalityön subjektiasema asiakkaisiin nähden oli asiantuntijasuhde, jossa sosiaalityöntekijä oli tietävä ja asiakas tietämätön. Asiantuntijatieto toimi perusteena/perustana muiden toimijoiden päämäärille. Asiakkaan subjektiasema oli puolestaan heikko.
Jenni Kaisto
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: Semioottinen analyysi sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamista lastensuojelua käsittelevistä mielipidekirjoituksista vuosina 2008–2015, 2017.
Lähteet
1. Fairclough, Norman 2002: Miten media puhuu. Vastapaino. Tampere.
2. Törrönen, Jukka 1997: Intohimoinen teksti – pysäytetty kertomus suostuttelun makrorakenteena. Teoksessa: Sulkunen, Pekka & Törrönen, Jukka (toim.): Semioottisen sosiologian näkökulmia. Gaudeamus. Helsinki, 221–247.
3. Törrönen, Jukka 2000: Subjektiaseman käsite empiirisessä sosiaalitutkimuksessa. Sosiologia 37(3), 243–255.
(21)
Mureneva toimijuus ja särkyvä identiteetti nuoren peliriippuvaisen naisen elämänkertomuksessa
Nuorten naisten peliriippuvuus on yhä varsin vähän tutkittu ilmiö, ja he ovat myös asiakasryhmänä edelleen suhteellisen pieni. Hoidon ja kuntoutuksen näkökulmasta heidän ongelmansa on kuitenkin näyttäytynyt jopa kaikkein vaikeimpana.
Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin 25-vuotiaan peliriippuvaisen Maijan toimijuudessa ja identiteetissä tapahtuneita muutoksia sekä peliriippuvuuden kehitysprosessia hänen oman elämänkertomuksensa pohjalta. Kertomuksen keskiöön nousivat elämän moninaiset epävarmuustekijät ja muutokset, kuten koettu köyhyys, hauraat tukiverkostot sekä varhainen itsenäistyminen ja opintopolun katkeaminen, jotka lujittivat olennaisesti pelitavan kehittymistä osaksi nuoren naisen elämää. Toimijuuden haavoittuvuus onkin ollut merkittävässä roolissa sekä pelaamista edeltävänä, että sitä ylläpitävänä tekijänä.
Myös aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet sosio-ekonomisiin riskiryhmiin kuuluvien olevan muita alttiimpia peliriippuvuuden kehittymiselle. Havainnot korostavat, kuinka tärkeää nuoren aikuisen tukeminen ja kokonaistilanteen kartoittaminen elämän muutostilanteissa on, jotta tulevaisuuden suunnittelu ja varhainen puuttuminen peliongelmaan mahdollistuisivat. Sanoisinkin, että peliriippuvuustutkimuksessa on kenties jopa liikaa korostettu ongelman psykologista viitekehystä, jolloin yksilön sosiaaliset olosuhteet, puutteelliset tukiverkostot, elämänmuutokset sekä osattomuus esimerkiksi opiskelu- ja työelämässä ovat jääneet ikään kuin sen varjoon peliongelmalle altistavina ja kuntoutumista haastavina tekijöinä.
Peliriippuvuus muuttaa olennaisesti yksilön prioriteetteja ja syrjäyttää aiemmin tärkeitä asioita, kun elämän merkityssisällöt muuttuvat peliriippuvuutta vastaaviksi. Pelaamisella on voimakas elämää kaventava vaikutus, jonka seurauksena asioita lykätään ja jätetään tekemättä, harrastukset jäävät pois ja ystäväpiiri ohenee. Lisäksi peliriippuvuudesta seuraa vaikeuksia motivoitua tai aloittaa mitään uuttaa, toiminnan lamaantumista ja yksinäisyyttä sekä kokonaisvaltaista voimavarattomuutta. Pelaamisen ensisijaisuus ja toimijuuden heikkeneminen ilmenevätkin ennen kaikkea muutoskyvyttömyytenä suurista pelihaitoista ja muutoshalusta huolimatta.
Peliriippuvuus näyttäytyy yksilön toimijuutta murentavana ilmiönä, jossa pelaaminen ottaa merkittävän aseman toimintaa ja aloitteellisuutta suuntaavana, sekä kykyjä ja minä-pystyvyyttä määrittelevänä voimana. Myös oman todellisen potentiaalin saavuttaminen estyy, kun vaikutus- ja valinnanmahdollisuuksia ohjaa ensisijaisesti pelaaminen ja sen jatkuvuus – usein jopa uran tai perheen kustannuksella. Pelihaitat heijastuvatkin olennaisesti myös yksilön läheisiin sekä tulevaisuudenkuviin, joissa pelaaminen näyttäytyy ainoana selviytymiskeinona ja uuden alun mahdollisuutena: ”Mää uskon siihen, että pystyn vasta sitten suunnittelemaan elämää, kun saan nuo velat maksettua. Ja sitte, ku saan nuo velat maksettua, nii hakisin apua tuohon pelaamiseen”.
Peliriippuvainen sekä antaa itselleen, että saa vuorovaikutuksessa muilta hyvin moninaisia identiteettejä ja ominaisuuksia. Annettuun ja omaksuttuun identiteettiin voi kuulua muun muassa ahneutta, pahuutta, hyväksikäyttöä, epäluotettavuutta, tunteettomuutta, moraalittomuutta, hulluutta, sairautta, rikollisuutta, epäsopivuutta, ulkopuolisuutta, hylätyksi tulemista ja päämäärättömyyttä, jotka nousivat esiin tutkimustuloksissani.
Peliriippuvainen voi kuitenkin tarkastella itseään myös iloisena, oikeudenmukaisena, rehellisenä ja tunneälykkäänä ihmisenä, mutta samaan aikaan epäillä, onko hänellä enää oikeutta näihin ajatuksiin esimerkiksi moraalinvastaisten tekojen ja niiden aiheuttaman sisäisen ristiriidan myötä. Identiteetti sisältääkin aina yksilön kokemuksen omasta arvostaan, ja jos se rakentuu kielteisten ominaisuuksien ympärille, vaikuttaa se usein myös toimintaan ja käyttäytymiseen.
Tutkimusprosessin myötä ja sen jälkeen huoleni kohdistuu erityisesti ammatillisten tahojen toimintavalmiuksiin peliriippuvuuden kohtaamisessa ja heidän rooliinsa negatiivisen minäkuvan vahvistamisessa. Häpeää ja syyllisyyttä tuottavia käytäntöjä onkin edelleen olemassa ja ne ovat valitettavan yleisiä laajasta tutkimus- ja kehittämistyöstä huolimatta. Ymmärrystä, hyväksytyksi tulemista ja sensitiivistä vuorovaikutusta on sen sijaan ollut huomattavasti vaikeampi löytää, vaikka niiden tulisi olla erottamaton osa sekä sosiaalityön käytäntöä, että työntekijän omaa ammattietiikkaa. Apua ei myöskään aina osata tai kyetä tarjoamaan oikeaan aikaan, eikä yhteyttä asiakkaaseen oteta silloin, kun on luvattu.
Kehittämistarpeita ja kipupisteitä näyttääkin olevan ennen kaikkea asiakkaaksi ottamisen prosesseissa, koska pelaajan voimavarat eivät aina ole riittäviä tai vastaa palveluntuottajien ajatuksia siitä, että palveluiden piiriin hakeuduttaisiin esimerkiksi itse.
Iida Saari
Lapin Yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Mut sit häviänki kaiken.” – Kertomuksia nuoren peliriippuvaisen naisen toimijuudesta ja identiteetistä (2017).
Lähteet
Huotari, Kari 2007: Pelaaminen hallintaan: kuntoutus- ja koulutusohjelman ulkoinen arviointi. Sosiaalipedagogiikan säätiö. Helsinki
Jaakkola, Tapio 2006: Viihteestä riippuvuudeksi. Rahapeliongelman luonne. Tilastokeskuksen hyvinvointikatsaus 4/2006,26—29.
Lund, Pekka 2010: Rahapeliongelma: yksilölle jätetty taakka. PS-kustannus. Jyväskylä
Mielonen, Harri & Tiittanen, Harri 1999: ”Sitä aatteli että jos sitä nyt voittaa” – Peliriippuvaisten kokemuksia ongelmapelaamisen syistä, seurauksista ja hoidosta. A-klinikkasäätiön raporttisarja nro 32. Helsinki.
(20)
Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan hyvinvoinnin kokemuksia hyvinvoinnistaan
Tutkielmani oli sosiaalityön opinnäytetyö ja tarkoituksenani oli paitsi ymmärtää haastavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten kokemuksia myös tuottaa tärkeää tietoa sosiaalityölle, lisäämällä ymmärrystä siitä minkälaisia tekijöitä yksittäisen sosiaalisen ongelman ympärillä on nähtävissä.
Pyrin lisäämään sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä siitä, että ihmisiä autettaessa asioita ei tule tarkastella liian kapeasta näkökulmasta keskittyen vain johonkin kapeasti rajattuun ongelmaan ja sulkemalla silmät siitä seuraavilta oheisilmiöiltä. Autisminkirjon lasten palvelutarpeita selvitettäessä on ehdottomasti huomioitava myös lapsen perheen hyvinvointi.
Autisminkirjo on laaja-alainen kehityshäiriö (1), missä on kyse neurobiologisesta kehityksellisestä oireyhtymästä (2), josta kärsii tutkimusten mukaan 0,7-1,2 prosenttia kaikista kouluikäisistä lapsista (3). Lisäksi Suomessa on noin 120 000 yksinhuoltajaperhettä (4). Tutkin pro-gradu tutkielmassani Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan hyvinvoinnin kokemuksia. Merkittävimpiä tutkimustuloksia olivat selkeät puutteet autisminkirjon lasten yksinhuoltajien hyvinvoinnissa sekä saadun tuen puute.
Perustarpeiden tyydyttäminen
Perustarpeiden tyydyttäminen, kuten riittävä uni, lepo, ruoka, liikunta, rakkaus, läheisyys ja vapauden tunteen saavuttaminen näytti olevan pahasti vaarantunut autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla. Tutkittavillani oli merkittäviä uniongelmia sekä haasteita saada terveellistä ravintoa. Nämä tekijät näyttivät olevan suoraan yhteydessä tutkittavien huonona näyttäytyneeseen terveydentilaan.
Tutkimukseni mukaan puolison puute oli autismin kirjon lapsen yksinhuoltajalle yleistä ja se koettiin pääsääntöisesti negatiivisena tekijänä suhteessa hyvinvointiin. Lapsen pärjääminen elämässä ja suhtautuminen elämään oli suorassa yhteydessä vanhemman omaan hyvinvoinnin kokemukseen. Tulkitsin aineistoni perusteella eri osa-alueiden välillä olevan selviä yhteyksiä toisiinsa; uniongelmista kärsivillä oli myös enemmän vaikeuksia syödä terveellisesti ja luoda uusia parisuhteita ja päinvastoin.
Pärjääminen työelämässä ja yhteisöissä
Työn tekeminen, harrastaminen, kansalaistoimintaan osallistuminen tai kouluttautuminen eivät näyttäytyneet tutkimuksessani saavuttamattomissa olevilta asioita. Tutkimukseni perusteella arvioin autisminkirjon lapsen yksinhuoltajilla olevan vahvaa ammattitaitoa ja halua toteuttaa itseään työn kautta. Työssä käyminen ei ollut mahdollista kaikille rajallisten voimavarojen takia. Työssäkäyville työn tekeminen ja työpaikalla pärjääminen vahvisti henkistä hyvinvointia, mutta vei voimavaroja muilta elämän osa-alueilta.
Tutkimukseni tulokset osoittavat perustarpeiden tyydyttämisen ja työssä sekä yhteisöissä pärjäämisen edellyttävän autismin kirjon lapsen yksinhuoltajalta vahvaa turvaverkkoa eli konkreettista hoitoapua sekä taloudellista tukea. Analyysini mukaan tuon turvaverkon voi luoda joko julkinen taho tai sukulaisuussuhteet. Olennaista olisi kuitenkin tuen luotettavuus eli joko pysyvät viranomaispäätökset tai vakaat ihmissuhteet. Tutkimukseni mukaan valitettavan usein nämä eivät toteutuneet.
Aineellinen-, henkinen- ja sosiaalinen pääoma
Aineellisen-, henkisen ja sosiaalisen pääoman kerääntyminen autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalle näyttäytyi tutkimukseni mukaan hyvin epätodennäköiseltä. Pääoman kerryttäminen olisi arvioni mukaan vaatinut perustarpeiden tyydyttämistä ja vankkaa asemaa työelämässä ja yhteisöissä eli edellyttänyt vahvaa ja toimivaa turvaverkkoa. Tutkimukseni mukaan autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla oli poikkeuksetta haasteita näillä elämän osa-alueilla.
Arvioni mukaan pääoman kerryttäminen olisi vaatinut lisäksi vahvaa persoonaa, jolla on hyvä paineensietokyky sekä tavoitehakuinen asenne elämään. Tulkintani mukaan autisminkirjon lasten yksinhuoltajilta ei puuttunut tätä ominaisuutta, mutta muut elämänalueet olivat liian raskaita energian ja vahvuuden riittämiseksi enää tälle pääoman kerryttämisen tasolle.
Kaiken kaikkiaan tutkimustulosteni perusteella autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla on siis suuria puutteita hyvinvoinnin kokemuksessaan. Nähdäkseni ihmisen perusluonne on kuitenkin eteenpäin pyrkivä ja näin ollen ihminen luo jatkuvasti jonkinlaisia tavoitteita joihin pyrkii, joko tietoisesti tai tiedostamatta. Autismin kirjon lapsen yksinhuoltajan elämä on vammaisen lapsen synnyttämisen ja eron myötä kokenut niin suuria perustarpeiden menetyksiä, että tavoitteet voivat tällaisessa elämäntilanteessa elävällä olla esimerkiksi vain riittävä uni, ruoka ja liikunta. Ihmisluonteen omaisesti tosin hyvinvoinnissaan jonkin tason saavutettuaan, ihminen luo itselle uuden tavoitteen ja lopulta voidaan päästä hyvin korkealle hyvinvoinnin kokemuksen tasolle.
Tähdellistä sosiaalityön tiedontuotannon kannalta on kuitenkin huomioida se, että yhteiskunta voi halutessaan tukea tässä haastavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten hyvinvointia paljon nykyistä paremmin keskittymällä siihen, että tukea annetaan riittävästi, oikea-aikaisesti ja pysyvyyttä ja jatkuvuutta painottaen.
Paula Huhtanen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan kokemuksia hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä.
Lähteet
-
-
- Linna, Sirkka-Liisa. 2004: Laaja-alaiset kehityshäiriöt. Teoksessa: Moilanen, Irma & Räsänen, Eila & Tamminen, Tuula & Almqvist, Fredrik & Piha, Jorma & Kumpulainen, Kirsti (toim.) Lasten- ja nuorisopsykiatria. Helsinki: Duodecim, 289–298.
- Korpela, Raija 2004: Autismi. Teoksessa: Sillanpää, Matti & Herrgård, Eila & Iivanainen, Matti & Koivikko, Matti & Rantala, Heikki (toim.) Lasten neurologia. Helsinki, Duodecim, 200–212.
- Nylander Lena 2010: Autismin kirjo aikuisikäisillä – kysymyksiä ja vastauksia. Autismi- ja Aspergerliitto Ry. Vantaa, 19.
- 4. http://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/tilastoja/perheet/yksinhuoltajaperheet_suomessa/ 3.3.2017 klo 9:27
-
(19)
Sosiaalityöntekijät lastenpsykiatrialla
Kun lapsi sairastuu psyykkisesti, on lapsen perheen tilanne haavoittuva. Vanhemmat kokevat syyllisyyttä, epäonnistumista, jopa häpeää. Tällöin lapsi ja perhe tarvitsevat ammattilaisilta hyvää hoitoa ja hyvää kohtaamista.
Lastenpsykiatrialla työskennellään moniammatillisessa tiimissä. Tiimiin kuuluvat lastenpsykiatrian erikoislääkäri, psykologi, psyko-, puhe- ja toimintaterapeutti, fysioterapeutti, sosiaalityöntekijä, sairaanhoitajat ja sairaalakoulun erityisopettaja. Tavoitteena on auttaa lasta ja perhettä selviytymään arkielämässä sekä tukea lapsen kasvua ja kehitystä. (1.) Lastenpsykiatrian sosiaalityöntekijän tavoitteena on selvittää perheen rakennetta ja toimintaa sekä käsityksiä lapsen ongelmista (2). Perheen tilanteesta kartoitetaan perheen elinolosuhteet, elämäntilanteet sekä perheen terveys ja vuorovaikutussuhteet (3).
Pro gradu-tutkielmassani tarkastelin sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuutta lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä. Sosiaalityöntekijä työskentelee toimintaympäristössä, jossa vallitsee vahva lääketieteellinen lähestymistapa. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kokivat tiimityöskentelyn mielekkäänä työmuotona, koska asiantuntijat täydentävät osaamisellaan toisiaan. Tällöin lapsi ja perhe saavat monipuolista hoitoa. Tiimityössä myös työryhmän tuki koetiin tärkeänä, koska asioita ei tarvitse selvittää yksin.
Erityisosaajina
Sosiaalityöntekijät kokivat tuovansa tiimiin kokonaisvaltaista yhteiskuntatietteellistä näkemystä perheen tilanteeseen. He tarkastelevat asioita lapsen ja perheen tulokulmasta muiden ammattilaisten tarkastellessa syvemmin lapsen psyykettä. Sosiaalityöntekijät hallitsevat monimutkaisen palvelujärjestelmän; tiedon lasta ja perhettä hyödyntävistä tukimuodoista, sosiaalilainsäädännöstä sekä lastensuojelullisista kysymyksistä.
Sosiaalityöntekijöiden täytyy olla tietoisia yhteiskunnan tilanteesta ja yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista. Työskentelyssään he huomioivat yhteiskunnan rakenteelliset tekijät ja niiden vaikutukset perheiden hyvinvointiin. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kertoivat, että esimerkiksi perheitä kohdannut työttömyys, taloudellinen niukkuus tai perheen jäsenen sairastuminen vaikuttavat osaltaan perheiden hyvinvointiin. Tutkimuksessani sosiaalityöntekijät myös kohtasivat monenlaisia perhemalleja: samaa sukupuolta olevia pareja lapsineen sekä uusioperheitä.
Sosiaalityöntekijät kokivat, että vaikeissa tilanteissa olevien perheiden kohtaamisissa erityisesti kuulemisen taito, empaattisuus ja positiivisen palautteen antaminen ovat merkityksellisiä asioita. Tiimityössä tarvitaan avointa ja toisia ammattilaisia kunnioittavaa keskustelua. Tärkeintä yhteistyössä on, että eri asiantuntijat uskaltavat rohkeasti tuoda esiin omia näkökulmiaan. Asiantuntijoiden välinen hyvä ja avoin kommunikaatio mahdollistaa lapselle ja perheelle hyvän hoidon.
Koulutuksesta kokemukseen
Sosiaalityön koulutus antaa perustan asiantuntijana toimimiseen. Sosiaalityöntekijät kokivat, että koulutus antaa kyvyn katsoa perheen tilannetta kokonaisuutena. Lisäksi vankka palvelujärjestelmäosaaminen antaa tietoa sosiaaliturvasta, palvelujärjestelmistä ja tarvittavista laeista. Nämä osaltaan tekevät sosiaalityön asiantuntijuuden erityiseksi lastenpsykiatrialla. Sosiaalityöntekijät tarvitsevat lastenpsykiatrialla työskentelyyn myös lisäkoulutusta lapsen fyysisestä ja psyykkisestä kehityksestä sekä lastenpsykiatrisesta diagnostiikasta.
Työ- ja elämänkokemus antoivat sosiaalityöntekijöille rohkeutta työskentelyyn sekä välineitä käsitellä vaikeita tunteita ja tilanteita. Tilannetaju, empaattisuus ja kuuntelemisen taito koetiin vahvuuksina.
Tavoitteena on, yhdessä moniammatillisen tiimin kanssa, antaa lapselle ja hänen perheelleen parasta mahdollista hoitoa. Laaja-alainen perheen tilannekartoitus, tietous palvelujärjestelmistä sekä hyvä vuorovaikutus tiimin jäsenten ja asiakasperheen kanssa kuuluvat tärkeänä osana sosiaalityöntekijän työhön.
Lastenpsykiatrialla sosiaalityöntekijöiden ammatillinen osaaminen on tärkeä osa tiimityötä. Oman pro gradu- tutkielmani avulla haluan laajemmin tuoda esille heidän tekemäänsä arvokasta työtä.
Linnea Karhumaa
Lapin Yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: Sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuus lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä 2017.
Lähteet
-
-
- Sosiaalityö lastenpsykiatrian alueella, monistetietopaketti. Painamaton.
- Sinkkonen, Jari 1999: Lastenpsykiatrinen diagnostiikka. Teoksessa Sinkkonen, Jari & Pihlaja, Päivi (Toim.): Ulos umpikujasta. WSOY – kirjapainoyksikkö. Porvoo, 167–186.
- Väänänen, Riitta 2013: Perheen rakenteen, dynamiikan ja arvojen merkitys lapsen psyykkiselle hyvinvoinnille. Väitöskirja. Kopijyvä. Kuopio.
-
(18)
Suomen kielen opetuksen merkitys turvapaikanhakijalle
Tilanne Suomessa oli syksyllä 2015 aikana monella tavalla ainutlaatuinen. Suomeen saapui huima määrä uusia maahanmuuttajia turvapaikanhakijoina (1).
Syksyllä 2015 perustettiin lyhyessä ajassa useita uusia vastaanottokeskuksia eri puolille maata samaan aikaan kun luonto oli valmistautumassa talvea varten, ilmat kylmenivät ja monet odottelivat jo ensilunta. Huolimatta siitä seesteisestä tunnelmasta minkä maan jäätyminen syksyisin yleensä meitä ympäröivässä luonnossa aiheuttaa, oli monessa vastaanottokeskuksessa käynnissä oma tiivis ja vinhasti pyörivä kuplansa, jonka sisällä hektinen arki hädin tuskin toimi kaikenlaisten puutteiden keskellä. Ihmisiä oli paljon ja tilat olivat ahtaita. Tuossa tilanteessa suomen kielen opetuksen alkamisella oli suuri merkitys, sillä se toi päiviin rakennetta ja antoi turvapaikanhakijoille toivoa niistä mahdollisuuksista, joita olivat tulleet uuteen maahan tavoittelemaan.
Pro gradu -tutkielmassani halusin päästä tarkemmin lähelle niitä merkityksiä ja kokemuksia, joita turvapaikanhakijat liittävät suomen kieleen, omaan äidinkieleensä ja kielitaitoon yleensä turvapaikkaprosessin ensivaiheissa. Olin kiinnostunut siitä, että mitkä ovat ne tarpeet, keinot ja mahdollisuudet, joita he yhdistävät kieleen ja uuden kielen oppimiseen?
Turvapaikanhakijat oleskelevat vastaanottokeskuksissa tai yksityismajoituksessa koko turvapaikkaprosessin ajan. Laki kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta (17.6.2011/746) sisältää pykälän (29§) työ- ja opintotoiminnasta. Asetuksen mukaan vastaanottokeskuksessa on järjestettävä työ- ja opintotoimintaa kansainvälistä suojelua hakevan ja tilapäistä suojelua saavan omatoimisuuden edistämiseksi. Työ- ja opintotoiminta tarkoittaa turvapaikanhakijan ja vastaanottokeskuksen laatimaa yhteistä toimintaohjelmaa, jonka mukaisesti turvapaikanhakija osallistuu esimerkiksi vastaanottokeskuksen siivoamiseen ja kunnostamiseen tai suomen, tai ruotsin kielen opiskeluun. Kieliopinnot ovat osa laissa säädettyä työ- ja opintotoimintaa ja niiden järjestäminen kuuluu vastaanottokeskukselle. Tarkoituksena on tukea turvapaikanhakijan itsenäisen elämän aloittamista sen jälkeen, jos hän saa luvan jäädä Suomeen (2).
Keräsin aineistoni pro gradu -tutkielmaani varten haastattelemalla vastaanottokeskuksessa asuvia afganistanilaisia turvapaikanhakijoita, jotka olivat aloittaneet suomen kielen opiskelun vastaanottokeskuksessa oleskelun aikana ja osallistuneet vastaanottokeskuksen työ- ja opintotoimintaan. Pisimpään Suomessa oleskelleista haastateltavistani olivat olleet Suomessa noin 9 kuukautta. Muut olivat tulleet noin 4-5 kuukautta sitten.
Kielitaito yhdistyi tässä tutkimuksessa valtaistumiseen. Valtakielen oppiminen mahdollistaa autonomisuuden. Autonomisuus ja sen saavuttaminen, voidaan nähdä valtaistumisen ydinajatuksena (3). Autonomisuus ja itsenäisyys liittyvät subjektiuden vahvistumiseen sekä hallinnan ja pystyvyyden tunteen kasvamiseen. Riippuvuuden ja riippumattomuuden, hallinnantunteen ja holhouksen ristiriidat punoutuvat jokaisen turvapaikanhakijan elämänkulkuun. Mahdollisuudet sosiaalisen muutokseen aikaansaamiseksi ovat rajoittuneet sekä sosiaalisesti että lainsäädännön kontrolloimana. Tällaisessa tilanteessa kielitaito voidaan ymmärtää subjektiuden vahvistumisen ja valtaistumisen liikkeelle panevana voimana.
Muutos kohti parempaa on valtaistumisen käsitteeseen yleisesti liitetty näkökulma. Turvapaikanhakijoiden kokemukset suomen kielen opiskelusta olivat pääosin positiivisia. Suomen kielen opiskelu nähtiin välineenä, jonka avulla kiinnittyä yhteiskuntaan ja oppia uuden maan kulttuuria, tapoja ja sääntöjä. Motivaatio suomen kielen opiskeluun kumpusi toiveesta saada aikaan muutos parempaan suuntaan omassa tilanteessa. Tärkeimpiä kielitaidon kautta tavoiteltavia asioita turvapaikanhakijoiden mielestä olivat status, tieto, turvallisuus ja sosiaaliset kontaktit. Kielitaito tuotti myös arvostusta ja aseman parantumista turvapaikanhakijan omassa sosiaalisessa elinpiirissä. Kaikilla haastateltavilla oli lisäksi suuri halu päästä osaksi suomalaista yhteiskuntaa suomen kielen oppimisen kautta. Suomalaista koulutusta kunnioitettiin ja halu opiskella oli korkea sekä miehillä että naisilla.
Puhuttaessa valtaistumisesta joudutaan väistämättä keskustelemaan myös vallan käsitteestä. Valta on monimuotoisesti jäsentyvien prosessien ja sosiaalisen kanssakäymisen seurauksena syntyvä tuote. Periaatteessa kukaan ei omista valtaa, mutta se on läsnä joka paikassa. Se on sosiaalisesti jaettu aktiivinen ilmiö, joka tulee näkyväksi ihmisten luomissa struktuureissa ja sovituissa normeissa. Sitä annetaan, se luovutetaan ja ansaitaan. Valta sisältää aina mahdollisuuden kontrolloida, rajoittaa ja asettaa erilaiset ihmiset ja ryhmät toisiaan vastaan (4).
Valta voidaan jaotella yhteiskunnan eri areenoilla ylivaltaan (power over), toimintavaltaan (power to) ja jaettuun valtaan (power with). Ylivalta on autoritääristä ja hierarkiaan liittyvää valtaa. Ylivalta on kaksinapainen, sillä sitä joko omistaa tai ei omista. Toimintavalta on hienovaraisempaa ja siihen liittyy mahdollisuus saada aikaan toivottu tulos joko suoraan tai välillisesti. Jaettu valta taas nähdään ylivallan haastajana, jossa valta saavutetaan yhteistoiminnan kautta (5). Yhteiskunnallisen vallan lisäksi on olemassa myös henkilökohtaista valtaa (personal power), joka tarkoittaa yksilön henkilökohtaista kykyä vaikuttaa omaan ympäristöönsä (6).
Kielitaito yhdistyi turvapaikanhakijoiden kertomuksissa vallan eri tasoihin. Kielitaito näkyi ylivallan (power over) välineenä käyttää totaalista valtaa ja tilanteissa, joissa turvapaikanhakijat toivoivat pääsevänsä osallisiksi jaetusta vallasta (power with). Turvapaikanhakijat kertoivat esimerkiksi siitä, miten kielitaitoa voidaan käyttää ylivallan työkaluna jonkin ryhmän alistamiseksi oman toimintavallan alaisuuteen. Toisaalta kielitaidon avulla voidaan myös luoda kontakteja. Kontaktit muihin ihmisiin mahdollistivat turvapaikanhakijoiden mielestä pääsyn jaetun vallan piiriin. Jaettu valta on ikään kuin ylivallan vastakohta ja tarkoittaa tasa-arvoista sosiaalista valtaa, eli valtaa toimia yhdessä muiden kanssa tasa-arvoisina kumppaneina (7).
Vallan tasoihin liitetään yleensä lisäksi suostutteluvalta (power to), mutta se ei tullut kovinkaan selvästi aineistossa esille. Ehkä tämä johtui siitä, että suostutteluvalta eli toimintatavalta liittyy niin tiukasti kielitaidon hallitsemiseen, eikä sitä voida käyttää sellaisen yksilön kohdalla, jolla tätä taitoa ei ole. Tai jos käytetäänkin, niin silloin joudutaan turvautumaan tulkin apuun. Voi olla myös, että suostutteluvalta liittyy enemmän viranomaisen toimintaan ja hänen pyrkimyksiinsä saada aikaan asiakkaan tilanteessa muutosta. Silloin se ei tule esille asiakkaan puheessa, vaan pikemminkin viranomaispuheessa. Suostutteluvallalla tarkoitettiin siis toimintavaltaa, jossa toivottua tulosta tavoitellaan suoraan tai välillisesti. Henkilökohtainen valta (personal power) taas nousi turvapaikanhakijoiden keskuudessa kielitaidon oppimisen kautta tavoiteltavaksi ja saavutettavaksi voimaantumisen muodoksi. Tulosten mukaan kielitaidolla oli myös ideologinen tehtävä. Kielitaito nähtiin nimittäin mahdollisuutena parantaa ei vain omaa elämää, mutta myös ympäristön tilaa ja muiden ihmisten elämää.
Sosiaalityön ympäristöissä kohdataan enenevissä määrin asiakkaita, joiden suomen kielen taito on puutteellinen tai, jotka eivät jaa viranomaisten kanssa lainkaan yhteistä kieltä. Kielitaitoon ja kielitaidottomuuteen on näissä tilanteissa hyvä muistaa kiinnittää huomiota. Sosiaalityöntekijän on tärkeä ymmärtää kielitaitoon liittyviä eri merkityksiä ja, että maahanmuuttoon, turvapaikkaprosesseihin, uuteen maahan ja kulttuuriin sopeutumiseen liittyy paljon eritasoisia tilanteita, joiden kaikkien alkujuuri näyttäisi palautuvan kielitaitoon. Kieli on hienovarainen vallankäytön väline ja avain niin moneen lukkoon, että sitä ei voida sivuuttaa kevyin perustein. Jos yhteistä kieltä ei asiakkaan kanssa löydy, olisi tärkeää tukeutua tulkkipalveluihin hyvin matalalla kynnyksellä.
Susanna Omori
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Melkein kaikki ongelmat ratkaistuu suomen kielellä” – Kielitaito turvapaikanhakijan valtaistumisen väylänä.
Lähteet
-
-
- Turvapaikanhakijoita saapui viimevuonna ennätysmäärä 2016: Sisäministeriö (2016). http://www.intermin.fi/fi/maahanmuutto/turvapaikanhakijat.
- Rontu, Kaisa & Ruunaniemi, Katja 2014: Vastaanottokeskusten opintotoiminnan suunnitelma. https://rednet.punainenristi.fi/node/27017
- Borodkina, Olga & Törrönen, Maritta & Samoylova, Valentina 2013: Empowerment as a current trend of social work in Russia. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering Social Work: Research and Practice. Palmenia Centre for Continuing Education. University of Helsinki, 22-35.
- Jan Fook 2002: Social Work, Critical Theory and Practice. London: SAGE Publications Ltd.
- Hokkanen 2009: Empowerment valtaistumisen ja voimaantumisen dialogina. Teoksessa Mäntysaari, Mikko & Pohjola, Anneli & Pösö, Tarja (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS- kustannus, 315-337.
- Neath, Jeanne & Schriner, Kay 2998: Power to people with disabilities: Empowerment issues in employment programming. Disability & Society 13 (2) 217-228.
- Neath & Schriner 1998, 218; Hokkanen 2009, 326.
-
(17)
Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit
Kannabiksen viihdekäyttö on sellainen asia, josta jokaisella on varmasti oma mielipiteensä. Nämä mielipiteet ovat jakautuneet lähinnä kahteen: puolesta tai vastaan. Koska halusin päästä niin sanotusti ilmiön taakse, pro gradu -tutkielmani käsittelee kannabiksen viihdekäytölle luotuja merkityksiä, ja näiden kautta kannabiksen viihdekäyttäjille rakentuvia identiteettejä. Kannabis on tällä hetkellä käytetyin laiton huume Suomessa (1), mikä tekee tutkielmasta ajankohtaisen. Aineistona toimii City-lehden Suuri huumeraportti ja sen kommenttiosio.
Huumeiden viihdekäyttö on vapaa-ajalla tapahtuvaa, hallinnassa olevaa huumeiden käyttämistä, jonka seuraukset koetaan lähinnä myönteisiksi (2). Tutkimuksessani näen viihdekäytön juuri tällä tavalla. Viihdekäytön yleistymiseen taas ovat vaikuttaneet esimerkiksi kansainvälinen klubikulttuuri, yksilönvapauden korostaminen, suorituskeskeisyyden lisääntyminen, huumeiden saatavuuden paraneminen sekä nuorten ja aikuisten ajatusmaailmojen välille kasvanut kuilu (3).
Kannabiksen viihdekäytön puolustajien rakentamat identiteetit antavat kannabiksen viihdekäyttäjistä positiivisen kuvan. Kelvollinen pössyttelijä on kuin kuka tahansa muukin niin sanotusti hyvä kansalainen siinä mielessä, että he ovat hyvin toimeentulevia ja tekevät osansa yhteiskunnan toimimisen eteen. Kannabiksen viihdekäyttäjä voi samalla kuitenkin tuntea erilaisuuden tunnetta sellaisiin ihmisiin verrattuna, jotka eivät ole viihdekäyttäjiä. Tällöin viihdekäyttäjälle rakentuu yhteiskuntakriittisen pössyttelijän identiteetti, sillä kannabiksen käyttö on maassamme laitonta, ja tämä voi aiheuttaa viihdekäyttäjissä kritiikkiä yhteiskuntaa, lakia ja lainsäätäjiä kohtaan.
1960-luvun hippiyteen yhdistin etenkin rauhaa ja rakkautta jakavan pössyttelijän, sillä molemmista löytyy samanlaisia piirteitä. Rakkaudella tarkoitetaan sitä, että jokaista elävää olentoa tulee rakastaa, ja rauha viittaa ihmisen sisäiseen mielentilaan, suvaitsevaisuuteen ja sopusointuun (4). Luonnon huomioiminen, rakkaus ja sisäisen maailman muutokset ovat myös joillekin nykyajan viihdekäyttäjistä tärkeitä kannabiksen käytön merkityksiä. Luonnon rakastaminen oli myös 1980-luvun Vihreälle liitolle tärkeää, josta myöhemmin muodostui nykyisinkin tuntemamme Vihreä puolue. Vihreän liiton juuret voidaan muiden 1970-80 lukujen uusien yhteiskunnallisten liikkeiden tavoin jäljittää yleiseen nuorisokulttuurin nousuun sekä hippiliikkeeseen (5). Tarkoitus ei ole yleistää, vaan kiinnittää huomio eri vuosikymmeninä tapahtuneiden asioiden ja ilmiöiden yhteyksiin ja herättää ihmisissä ajatuksia. Oikeuksiaan puolustava pössyttelijä vetoaa yksilön vapauteen tehdä omat valintansa elämässä, kunhan ne eivät aiheuta vahinkoa toisille ihmisille. Yksilön korostaminen ei liene koskaan ollut enemmän voimissaan kuin nyt, ja tähän viittaavaa retoriikkaa on nähtävissä selkeästi esimerkiksi poliittisten puolueidemme periaateohjelmissa – etenkin taas Vihreiden ja Vasemmiston.
Kannabiksen viihdekäytön vastustajien puheenvuoroista löydettävät identiteetit eivät taas anna kannabiksen viihdekäyttäjistä laisinkaan positiivista kuvaa. Heille rakentuvat nistin ja lainrikkojan identiteetit. Kannabiksen viihdekäyttäjä ei ole millään tavalla erilainen muista laittomien huumeiden käyttäjistä, ei edes riippuvaisista ongelmakäyttäjistä. Vastustajat pistävät kaikki huumeet samaan kategoriaan, joten myös huumeita käyttävät ihmiset niputetaan yhteen. Lainrikkojan identiteetti rakentuu sellaisten annettujen merkitysten kautta, jotka tekevät kannabiksen käytöstä rikollista toimintaa. Jossakin vaiheessa kannabiksen viihdekäyttäjästä saattaa tulla yhteiskunnallinen ongelma siinäkin mielessä, että vastustajat joutuvat verorahoistaan maksamaan heidän päihdehoitonsa.
Kannabiksen viihdekäyttäjissä tuntuu olevan tutkimuksen mukaan toisaalta elementtejä hippiliikkeestä, mutta samalla nykyajan yhteiskunnan etenkin yksilönvapauteen liittyvät arvot yhdistyvät tähän. Vaikka tarkoitus ei ole yleistää, on kuitenkin sosiaalityöntekijällekin hyödyllistä tietää mitä kannabiksen viihdekäytön taustalla saattaa mahdollisesti olla, sillä ilmiö tulee todennäköisesti vain kasvamaan.
Jenni Tuominen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan ”Hyvä, paha pössyttelijä” – Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit.
Lähteet
1. Partanen, Juha 2002: Huumeet maailmalla ja Suomessa. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka. Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 13-37.
2. Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Salasuo, Mikko 2004: Huumeet ajankuvana – huumeiden viihdekäytön kulttuurinen ilmeneminen Suomessa. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi.
3. Allaste, Airi-Alina 2006: Drug Cultures in Estonia – Contexts, Meanings and Patterns of Illicit Drug Use. Tallinn University Press. Tallinna, Viro; Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Parker, Howard & Aldrigde, Judith & Measham, Fiona 1998: Illegal leisure – the Normalization of Adolescent Recreational Drug Use. Routledge. Great Britain.
4. Tarvainen, Veikko 1993: 60-luvun kapina. Like. Helsinki.
5. Mickelson, Rauli 2015: Suomen puolueet. Vapauden ajasta maailmantuskaan. Vastapaino. Tampere.
(16)
Isyys eron jälkeen
Eroa ei tule nähdä pelkästään huonona asian lapsen elämässä. Vaikka vanhemmat eroavat toisistaan ja parisuhteesta, ero ei päätä vanhemmuutta. Ero muovaa kuitenkin arkea, rooleja ja suhteita. Suhde lapseen ja lapsen etu voivat nousta eron seurauksena vanhempien huomion keskiöön.
Tutkimuksessani isien kokemus isyydestä eron jälkeen oli alkuun hämmentävää ja hieman pelottavaa. Ero toi uudenlaista vastuunottamista. Isyys koettiin tärkeäksi ja isät halusivat olla lastensa elämässä aktiivisesti mukana. Isät kokivat, että jos yhteistyö lapsen äidin kanssa toimii, tapaamiset lapsen kanssa järjestyvät hyvin. Isät kokivat keskinäisen yhteistyön ja hyvän vuorovaikutuksen vahvistavan lapsen etua ja asemaa. Isät kokivat, että eron jälkeen keskinäistä puhetta ja keskustelua oli tullut enemmän lapsen ja hänen äidin kanssaan.
Kuka huolehtii, ettei vanhempiensa eron kokenut lapsi, joudu itse huolehtimaan oikeudestaan tavata isäänsä?
Vanhempien eron jälkeen lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa ja vanhemmilla velvollisuus huolehtia yhdessä lapsesta. Tutkimuksessani isät toivoivat lapsen tapaamisia enemmän. Toivettaan he eivät useinkaan rohjenneet esittää lapsen äidille tai viranomaiselle. Isät eivät he halunneet nostaa asiaa esille äidin kanssa, jotta sovitut tapaamiset eivät peruuntuisi. He eivät halunneet painostaa lastensa äitiä ja korostivat, että äidin ja lapsen hyvinvointi nivoutuvat kiinteästi toisiinsa.
Lastenvalvoja on tavallisesti ensimmäinen viranomainen keneen vanhemmat ottavat yhteyttä erotilanteessa. Ensimmäisellä tapaamisella vanhemmilla voi olla jo jonkinlainen suunnitelma, miten he aikovat huolehtia lapsesta. Lastenvalvojan rooli on tärkeä eroauttamistyössä, tästä syystä vanhempien ja lastenvalvojan ensitapaamiseen tulisikin varata riittävästi aikaa. Lastenvalvojan tehtävänä eroauttamisessa on nostaa lapsen asema keskiöön, sekä tarvittaessa neuvoa ja ohjata heitä muihin eroauttamispalveluihin.
”Turboahdettu tapaamisaikaa”
Tutkimuksessani isät kokivat, että heidän ja lasten väliset tapaamisajat olivat liian lyhyitä. He kokivat, että yhdellä tapaamiskerralla oli niin paljon tehtävää ja puhuttavaa, että aika ikään kuin loppui kesken. Isät eivät kuitenkaan halunneet, että tapaamistilanteet olisivat suoritustilanteita, vaan he pyrkivät luomaan niistä rentoja yhdessäolon hetkiä. Isät eivät halunneet kilpailua, siitä kumman luona lapsi viihtyy paremmin vaan isät halusivat elää tavallista lapsiperheen arkea lastensa kanssa.
Tutkimuksessani nousi esille, kuinka isät olisivat kaivanneet eron jälkeisiin ensitapaamisiin jonkinlaista valmennusta, ohjeistusta tai vertaistukea. ”Kukaan ei kertonut eikä valmistanut minua ensi tapaamiseen. Ilmassa oli paljon kysymysmerkkejä sekä molemmin puoleista jännitystä”.
Anita Tervo
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkielmaan: ”Tyhjäksi puserrua aikaa”, Isä – lapsi suhde eron jälkeen.
(15)
Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena
Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena Lastensuojelun edunvalvonnasta säädetään lastensuojelulain 22§:ssä. Pykälä on lapsen asioista vastaavaa sosiaalityöntekijää velvoittava, mutta vielä toistaiseksi huonosti tunnettu tai ainakin harvoin käytetty lapsen osallisuutta korostava lainkohta. Lapsilla ja nuorilla on kuitenkin hyvin positiivisia kokemuksia edunvalvontaprosesseista, joissa edunvalvoja on kulkenut lapsen rinnalla jopa useiden vuosien ajan.
Tieto edunvalvontamääräyksestä tulee lapselle ja nuorelle usein yllätyksenä, eikä heillä ole tietoa edes siitä, mitä edunvalvonta on, kuka sitä on hakenut ja miksi, kuka heidän edunvalvojansa on, mitä edunvalvoja tekee ja mitä edunvalvonta lapselle ja nuorelle merkitsee. Hyvin epäselvästä ja aikuisjohtoisesta lähtötilanteesta huolimatta edunvalvontaprosessi kokonaisuudessaan merkitsee lapselle ja nuorelle pysyvän, luottamuksellisen ja tärkeän ihmissuhteen syntymistä aivan vieraan aikuisen ihmisen kanssa.
”Ei ois tullu kuulluksi ilman edunvalvojaa”
Lastensuojeluprosessi ja etenkin siihen liittyvät erilaiset päätöksentekotilanteet näyttäytyvät lapselle ja nuorelle epäselviltä, osittain jopa kaoottisilta. Edes edunvalvojan mukana oleminen ei poista epämääräisyyden ja hallitsemattomuuden tunnetta lapsilta ja nuorilta. Lapsen ja nuoren osallistumisen mahdollisuudetkaan omassa asiassaan eivät ole itsestään selviä. Edunvalvoja pystyy kuitenkin omalla toiminnallaan tukemaan lasta oman mielipiteen muodostamisessa sekä huolehtimaan siitä, että lapsi ja nuori tulee kuulluksi joko suoraan tai edunvalvojansa kautta.
Edunvalvojan tehtävä on kaksijakoinen: hänen tulee tuoda esille lapsen ja nuoren mielipide häntä koskevassa päätöksenteossa, mutta muodostaa myös oma mielipiteensä siitä, mikä ratkaisu olisi lapsen edun mukainen. Tämä kaksoisrooli ei kuitenkaan heikennä lapsen ja nuoren sekä edunvalvojan välistä luottamusta. Tärkeintä on yhteinen keskustelu eri näkemyksistä molemminpuolisen ymmärryksen lisäämiseksi.
”No se niinku selvensi mulle niitä asioita”
Lapset ja nuoret kuvailevat edunvalvojaa sanoilla sanansaattaja, asioiden hoitaja ja kartalla olija. Sanansaattajan roolissa edunvalvojan tehtävänä on pitää esillä ja viedä eteenpäin lasten ja nuorten asioita ja mielipiteitä. Asioita hoitaessaan edunvalvojat esimerkiksi osallistuvat epävirallisiin kohtaamisiin ja arkisten asioiden hoitamiseen. Toiminta määräytyy pitkälti lasten ja nuorten tarpeiden ja toiveiden mukaan. Edunvalvoja on myös ”kartalla olija”, joka tuntee lapsen ja nuoren vuosien ajalta, luo häneen pysyvän, tärkeän ja luottamuksellisen ihmissuhteen, tietää ja tunnistaa lapsen ja nuoren tarpeet ja toiveet, puhuu lapsen puolesta ja vie hänen sanaansa eteenpäin viranomaisille ja muille lapsen asioissa työskenteleville ammattilaisille. Kartalla olija pystyy hoitamaan tehtäväänsä tapaamalla lasta ja nuorta säännöllisesti.
”Lähheinen ja luottamuksellinen suhde”
Edunvalvojan sekä lapsen ja nuoren välinen suhde rakentuu hitaasti kohtaamisten, keskusteluiden ja vapaan yhdessäolon kautta. Edunvalvontasuhteet ovat usein vuosien mittaisia, jolloin edunvalvojan pysyvyys sekä säännölliset tapaamiset ovat merkittäviä tekijöitä suhteen rakentumiselle. Huostaanotetuilla lapsilla on usein takanaan katkenneita ihmissuhteita, epävarmuutta ja menetyksiä. Edunvalvonta mahdollistaa lapselle ja nuorelle pysyvän ihmissuhteen edunvalvontamääräyksen ajaksi. Pysyvyyden lisäksi edunvalvojalla on todellisia, lakiin perustuvia mahdollisuuksia vaikuttaa lapsen ja nuoren lastensuojeluprosessiin ja sitä kautta heidän arkielämäänsä.
Jokaisella lapsella on lain suoma oikeus edunvalvojaan, mikäli edunvalvontamääräyksen kriteerit täyttyvät. Todellisuudessa edunvalvojan tarpeen arvioiminen ja hakeminen jää usein yksittäisen sosiaalityöntekijän vastuulle. Kiireellisimpien asioiden vuoksi edunvalvonnan hakemiseen liittyvä arviointi ja keskustelu lapsen kanssa voi helposti unohtua. Lapselle ja nuorelle tulisi kertoa edunvalvonnasta, jotta hän osaisi tarvittaessa myös itse vaatia edunvalvojan hakemista.
Edunvalvonnasta huolimatta lastensuojeluprosessia kokonaisuudessaan tulisi selkiyttää. Lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän tehtävänä on varmistua siitä, että asiakkaana oleva lapsi tai nuori on tietoinen omasta tilanteestaan ja siihen liittyvistä toimenpiteistä. Hänelle tulee myös perustellusti kertoa, keitä henkilöitä hänen asiassaan on mukana ja mitkä ovat heidän roolinsa. Lastensuojeluprosessin selkiyttämisen lähtökohtana on varmistaa, että lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä kohtaa asiakkaana olevia lapsia ja nuoria riittävän usein oppiakseen tuntemaan heidät ja heidän tarpeensa.
Myös edunvalvontatyöskentelyä voidaan kehittää entistä lapsilähtöisemmäksi. Vaikka lapset ja nuoret kokevat edunvalvonnan toimivana ja tärkeänä toimintana, edunvalvojat eivät ole voineet työskentelyllään poistaa lapsilta lastensuojeluprosessiin liittyvää epäselvyyttä. Edunvalvojan tulisi vielä selkeämmin kertoa lapselle ja nuorelle lastensuojeluprosessin vaiheista ja niihin vaikuttavista tekijöistä. Edunvalvojan tulee myös huolehtia siitä, että aikuisjohtoisissa tilanteissa asiat käsitellään lapsen kielellä selkeästi ja ymmärrettävästi.
Pilvikki Harju
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Meillä tuli semmonen hyvä suhde” Lasten ja nuorten kokemuksia lastensuojelun edunvalvonnasta.
(14)
Päihdeäiti haluaa rakastaa lapsensa ehjäksi
”Sillai käyny läpi oman lapsuuden surua siitä, ett ei oo ite voinu olla lapsi…Lähinnä ne päihteet on ollu mulle semmonen selviytymiskeino jotenki..”
Erilaiset käyttäytymis- ja käsitysmallit siirtyvät sukupolvelta toiselle ja päihdeongelmat aiheuttavat tutkimusten mukaan tähän erityisen riskin (1). Tutkimukseni tarkoitus oli kuvata haastateltujen äitien näkemyksiä siitä, kuinka heidän oma päihteiden käyttönsä oli vaikuttanut heidän lastensa elämään. Tarinaan hiipi kuitenkin kuin huomaamatta sivujuonne. Äitien tarinoissa tuli kuuluviin, kuinka heidän vanhempiensa päihteiden käyttö äitien omassa lapsuudessa oli vaikuttanut siihen, millaiseksi heidän elämänsä oli muodostunut. Tämän juonipolun osuus korostui osaltaan myös metodologisten valintojeni vuoksi; narratiivisuus tutkimusotteena nosti äitien omat tarinat lapsista tuotettujen tarinoiden rinnalle. Myös näistä äideistä tuli näkyviin lapsi, jonka elämään vanhemman päihteiden käyttö oli jättänyt jälkensä.
Jokaisen päihdeongelmaisen äidin tilanne on omanlainen, joten stereotypioiden luominen päihdeäideistä voi olla kyseenalaista. Tärkeä on kuitenkin ymmärtää mistä lähtökohdista päihdeäidit usein vanhemmuuttaan rakentavat. He ovat poikkeuksellisen usein kokeneet omassa lapsuuden-perheessään vaikeuksia ja turvattomuutta. (2). Tämä korostui myös kuulemissani äitien tarinoissa. Osalla tutkimukseni äideistä oli lapsuudenkokemuksena myös seksuaalista hyväksikäyttöä tai väkivaltaa. Lapsena kaltoinkohdeltu ei ehkä aikuisena kykene luomaan turvallista kiintymyssuhdetta omiin lapsiinsa. Tämä lisää taas riskiä oman lapsen kaltoinkohtelulle ja ongelmien siirtymiselle seuraavaan sukupolveen. (3).
Päihteilevällä äidillä ei itsellään ole useinkaan ollut minkäänlaista äidin mallia. Siksi hän voi olla kuin imuri, imeä kaikesta vähän yrittäen olla kaikin tavoin kuvittelemansa ihanneäidin mukainen. Hän haluaisi olla pullantuoksuinen äiti, mutta hänellä ei ole keinoja toteuttaa sitä. Elämä on ennemminkin selviytymistaistelu. Päihdeäidit joutuvatkin usein turvautumaan oman lapsuuden taustansa ja omien hoivakokemustensa vuoksi puutteellisiin vanhemmuuden keinoihin (2).
Kiistatonta on, että vanhemman päihteiden käytön haitat lapselle ovat usein pitkäaikaisia. Lapsen varhaiset kokemukset voivat vaikuttaa hänen biologiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen kehitykseensä kriittisellä tavalla. (1). Tarinoissaan äidit näkivät äitiydessään kuitenkin myös hyvää. He rakastivat lapsiaan äärettömästi ja antoivat lapsille rakkautta ja läheisyyttä, syliä, halauksia ja pusuja.
Vaikea menneisyys jättää vanhemmuuteen särönsä, mutta äidin hakiessa apua ja asettuessa menneisyyden ja vuorovaikutuksen työstämiseen, hän voi löytää itsestään uusia äitiyden puolia ja sitä myötä uudenlaisen tavan olla lapsen kanssa (4). Äidin raitistuminen toi tarinoissa lasten elämään pysyvyyttä ja äidit olivat eri tavoin lapsilleen läsnä kuin aiemmin. Päihteettömyyden myötä äideillä oli mahdollisuus alkaa pohtimaan ja käsittelemään kipeitä asioita, eheyttämään myös itseään.
”Vaikka päihdeongelmaisen äidin rakkaus ei ole vastuullista, mutta se on rakkautta. Ei oo vastuullista vanhemmuutta, mutta rakkaus on olemassa ja se on sille lapselle tärkeätä. Ett vaikka äiti ei asu mun kanssa, niin se rakastaa minua, se pitää ehjänä sen lapsen.
Katja Salminen-Lahtinen
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Rakkaus pitää ehjänä?” Äitiys ja päihteet –äitien narratiiveja lastensa elämästä.
Lähteet
Holmila, Marja & Bardy Marjatta & Kouvonen Petra 2008: Lapsuus päihdeperheessä ja kielteisen sosiaalisen perimän voittaminen. Yhteiskuntapolitiikka 73 (4) , 421-432. (1)
Savonlahti, Elina & Pajulo, Marjukka & Piha, Jorma 2003: Päihdeäidit, vauvat ja varhainen vuorovaikutus. Teoksessa Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko & Tamminen, Tuula (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki. 327–337. (2)
Mennen, Ferol E. & O’Keefe, Maura 2005: Informed decisions in child welfare: The use of attacment theory. Children and Youth Services Review (27), 577-593. http://ac.els-cdn.com/S0190740904002440/1-s2.0-S0190740904002440-main.pdf?_tid=117b9aea-c753-11e5-982c-00000aab0f27&acdnat=1454159709_ca291e7cedba8c7d3286e696515903d5. (3)
Siltala, Pirkko 2003: Traumatisoitunut vanhemmuus ja varhainen vuorovaikutus.Teoksessa
Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko & Tamminen, Tuula (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki.268-282. (4)
(13)
Terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus
”…niin tuossahan tuo istuu ja jutellaan ongelmista, niin kuin sellaisista mitä on tapahtunut ja sun muuta, se lisää ymmärrystä” Asiakkaan käsitys terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuudesta.
Pro gradu –tutkielmani käsittelee terveyssosiaalityön asiantuntijuutta, jota tehdään terveydenhuollon organisaatiossa. Erään työntekijän kuvaus: ”Monesti tarvitaan tietoa toimeentulosta ja sosiaalityöntekijä tietää niistä parhaiten, joo ne sillai niin kuin ohjaa ja neuvoo. Ne tietää myös asumiseen liittyvistä tuista. Monet asiakkaat ovat veloissa ja tarvitsevat apua myös velkojen hoitoon. Sosiaalityöntekijä voi auttaa tällaisissakin asioissa.”
Mitä terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus on asiakastyöskentelyssä?
Terveyssosiaalityöntekijän työ käsittää terveyden ja sosiaalisuuden edistämistä ja ylläpitämistä. Kokonaisvaltainen näkemys sairaudesta ja sen vaikutuksista sosiaalisuuteen ovat terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuuden keskiössä. (1). Terveyssosiaalityön asiantuntijuus edellyttää: hyviä vuorovaikutustaitoja, voimaannuttavaa työotetta, neuvontaa ja ohjausta psykososiaalisen työotteen lisäksi.
Vuorovaikutus on kohtaamista, jossa osallistujat tuottavat ja jakavat sekä tulkitsevat merkityksiä yhdessä. Hyvään vuorovaikutukseen päästään kuuntelemisen taidolla, tunnetaidoilla ja kyvyllä ymmärtää eri-ikäisten asiakkaiden todellisuutta. Hyvä vuorovaikutus sisältää kyvyn antaa tukea, ylläpitää keskustelua ja reflektoida kuulemaansa. Psykososiaalisella lähestymistavalla haetaan syvällisempää ymmärrystä asiakkaan ajattelusta, tunteista ja hänen toiminnastaan. Tällä pyritään muutoksen aikaansaamiseen asiakkaan elämässä. Neuvonnalla ja ohjauksella pyritään saattamaan asiakas oikeiden palveluiden ja tukien piiriin.
Mitä on terveyssosiaalityöntekijän moniasiantuntijuus?
Moniasiantuntijuus terveyssosiaalityössä käsittää työryhmä- ja verkostotyöskentelyn sosiaaliturva- ja lainsäädäntöasiantuntijuuden, työ kehittämisen ja haasteet. Terveyssosiaalityöntekijä tarvitsee laajan tietopohjan lainsäädännöstä, sosiaalipalveluista ja sosiaaliturvasta. Terveyssosiaalityöntekijä työskentelee usein moniammatillisissa työryhmissä asiakkaiden verkoston kanssa, johon kuuluvat perhe, lähipiiri ja viranomaiset. Työn kehittämisessä ja haasteiden voittamisessa painotetaan terveyssosiaalityön asiantuntijuuden esille tuomista muille ammattiryhmille ja hallinnolle.
Katri Herala
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan ”Ne etsivät ratkaisuja yhdessä asiakkaan kanssa.” Terveyssosiaalityön asiantuntijuutta määrittämässä.
Lähteet
-
-
- Lindén, Mirja 1999: Terveydenhuollon sosiaalityö moniammatillisessa toimintaympäristössä. Sosiaali- ja terveysalan kehittämiskeskus. Raportteja 234. Helsinki: Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus.
-
(12)
Vuorovaikutus vaikuttaa – Rikoksia tehneiden tukeminen rikoksista irrottautumisen prosessissa
”Mä olin vapautunut muovipussin kanssa” –toteamus on käytännössä monelle totta. Vankeudesta vapautumisen vaiheessa yksilö on uuden edessä halutessaan suunnistaa rikoksettomaan elämään.
Rikoksista irrottautuminen on monisyinen prosessi, johon vaikuttavat useat eri tekijät. Siinä yksilön saamalla vuorovaikutuksellisella tuella on keskeinen merkitys. Erityisen riskialttiissa tilanteessa ovat tuomion suorittamisen jälkeen vapautumisen vaiheessa he, joilla ei ole rikoksista irrottautumista tukevaa omaa sosiaalista verkostoa.
Rikoksia tehneiden elämänhistoriassa on usein monenlaisia kasautuneita huono-osaisuuteen liittyviä tekijöitä ja rikolliseen käyttäytymiseen johtaneet kehityskulut ovat alkaneet jo varhain. (Timonen 2009, 3-4, 55-89. Blomster & Muiluvuori 2011, 148-150. Elonheimo 2010, 51-52, 56-57). Yksilön toimintaan vaikuttavat sekä yksilölliset tekijät että sosiaaliset tekijät laajemmin aina yhteiskunnan rakenteisiin saakka. Syrjäytymisen kehästä ulospääseminen ei ole helppoa rikoksista saadun tuomion suorittamisen jälkeen (Kyngäs 2000, 15, 38, 41-45. 230-231, 234, 240).
Leimasta eroon ja eteenpäin
Rikollisen leimaa on vaikea karistaa. Rikoksista irrottautumiseen liittyy vaihe, jossa rikoksentekijä luo uudestaan identiteettiään. Tälle vaiheelle on ominaista, että rikostaustan omaava alkaa mieltämään itsensä ei-rikoksentekijänä. (Viikki-Ripatti 2011, 198-200.) Ei-rikolliseen elämäntapaan liittyvän identiteetin uudelleen prosessoinnin vaiheessa on tukea antava, arvostava ja välittävä vuorovaikutus keskeistä. Ilman sitä rikoksista irrottautuminen voi vaikeutua.
”Sit kun oon saanut oikeen avun, oon saanut elämästä kiinni”
Näin totesi eräs opinnäytetyöhöni haastattelema rikostaustan omaava henkilö. Mitä tämä apu sitten on? Tutkimuksessani, jossa haastattelin ryhmähaastattelumenetelmin 13 rikostaustan omaavaa, tuli esille, että keskeistä rikoksista irrottautumisen tukemisessa on paitsi kuntoutumiseen tähtäävien tukitoimien mahdollistaminen, niin myös ennen kaikkea se, että yksilö kohdataan arvostavasti, välittävästi ja yksilöllisesti. Hyvä vuorovaikutus sosiaalityöntekijän kanssa edistää rikoksista irrottautumista. Sosiaalityön vaikuttavuutta edistää kasvokkain tapahtuva hyväksi koettu vuorovaikutus. Yhteiskunta- ja sosiaalieettisesti tarkasteltuna onkin tärkeää, etteivät taloudelliset leikkaukset kohdistu sosiaalityön käytäntöön siten, että rikostaustan omaavat joutuvat pääasiassa asioimaan kirjallisesti sosiaalitoimessa. Monilla rikoksia tehneillä on ollut jo lapsuudesta saakka elämänhallinnan vaikeuksia ja terveydellisiä haasteita. Tällöin kuntouttavan sosiaalityön merkitys korostuu aikuisuudessa. Parhaimmillaan sitä toteutetaan suunnitelmallisesti ja pitkäjänteisesti.
Rikoksiin ajautuminen on prosessi, johon vaikuttavat monet eri tekijät
Usein tähän liittyvät prosessit ovat alkaneet jo lapsuudessa, jolloin on tärkeää kiinnittää huomiota myös ennaltaehkäisevään työhön ja varhaiseen tukeen.
”Pitäis olla niin, että jauhetaan yhteistä taikinaa, eikä niin, että jokainen jauhaa omaa taikinaansa.”
Rikoksista irrottautumisen tukemisessa yhteistyö eri viranomaisten kesken on tärkeää, kuten edellä oleva opinnäytetyötutkimukseni lainauksessa todetaan. Osallisuuden edistämisessä ja syrjäytymisen kehästä ulospääsemisessä on jokainen kohtaaminen merkityksellistä. Tämä haastaa paitsi sosiaalityöntekijät, niin myös jokaisen kanssakulkijan ottamaan mukaan jo tuomionsa kärsineet.
Rikoksista irrottautumisen prosessissa yksilö koittaa etsiä uutta paikkaa yhteiskunnan systeemissä. Monesti kiinnittyminen siihen voi olla haasteellista. Siihen vaikuttaa rikostaustan omaavan yksilöllisyys sekä sosiaaliset ja yhteiskunnalliset tekijät. Koska rikostaustan omaavalla on usein rankka psykososiaalinen historia ja elämänhallinnan vaikeuksia, korostuu vuorovaikutuksen merkitys.
Camilla Sundell
Lapin yliopisto
(11)
Verkosta tukea pienten lasten äideille
Internetin avulla ihmisten on helppo kohdata toisiaan ja olla vuorovaikutuksessa keskenään. Erityisesti pienten lasten äidit ovat ottaneet erilaiset verkkoyhteisöt omaksi kanavakseen, jossa he jakavat kokemuksiaan ja saavat tukea vertaisiltaan. Verkkoon onkin syntynyt lukuisia äitien omia nettiyhteisöjä, kuten keskustelufoorumit sekä viime vuosina suureen suosioon nousseet äitiysblogit.
Joillekin äideille internet on ainoa paikka, jossa heillä on mahdollisuus tavata muita äitejä. Verkkoyhteisöt ovatkin muodostuneet kaikille avoimiksi vertaisryhmiksi. Julkisilla palveluilla olisi mahdollisuus tarjota samantyyppisiä yhteisöllisiä ryhmiä myös suljetummassa muodossa. Verkkovälitteisyyttä ei ole juurikaan hyödynnetty perheille suunnattujen hyvinvointipalveluiden toteuttamisessa.
Tällaisille palveluille selkeästi olisi tilausta. Äideillä on tarve tuoda esille omaa äitiyttään ja samalla saada muiden hyväksyntää. Neuvola ei kuitenkaan enää automaattisesti järjestä äitiryhmiä, joten verkostoituminen ja tuen saaminen muilta äideiltä ei ole itsestään selvää.
Pikkulapsiarki on äideille hyvin raskasta, mutta siitä selviämistä tuntuu helpottavan mahdollisuus keskustella ja jakaa omia kokemuksiaan samassa elämäntilanteessa olevien kanssa. Toisten äitien kokemusten kautta he ymmärtävät, että muutkin käyvät läpi samanlaisia tilanteita, eivätkä he suinkaan ole yksin omien kokemustensa tai ajatustensa kanssa.
Neuvolan toiminta ei äitien mielestä ole myöskään riittävän yhteisöllistä eikä se tarjoa nopeaa apua päivittäisiin tai yllättäviin tilanteisiin. Äitien verkkoyhteisöissä sen sijaan vallitsee vahva yhteisöllisyys ja me-henki. Äidit kannustavat toisiaan ja kantavat huolta toistensa elämäntilanteista ja jaksamisesta. He jakavat mielellään omia kokemuksiaan auttaakseen muita. Lisäksi verkkoyhteisöissä tukea ja neuvoja on saatavilla hyvin nopeasti. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta yhteisöstä on Facebookiin perustetut paikkakuntakohtaiset Hätäkahvit – nimellä toimivat ryhmät, joissa äidit voivat pyytää toisiltaan nopeaa käytännön apua.
Miten verkkoa voitaisiin hyödyntää hyvinvointipalveluissa? Esimerkiksi neuvolan tai lastensuojelun palvelujen oheen voidaan luoda toimintaa, joka tarjoaa äideille mahdollisuuden osallistua vertaisryhmään verkon välityksellä. Tällaisessa ryhmässä äidit voivat tutustua samassa elämäntilanteissa oleviin vertaisiin ja jakaa omia kokemuksiaan luottamuksellisessa ympäristössä ja näin saada sosiaalista tukea. Verkkovälitteisissä ryhmissä äidit voisivat saada apua ja tukea vuorokaudenajasta riippumatta, toisin kuin julkisen sektorin palveluissa yleensä. Verkkovälitteisten palvelujen avulla myös palvelujen saatavuus erityisesti harvaan asutuilla alueilla paranisi.
Internetin potentiaali tulisi nykyistä paremmin huomioida perheille suunnattujen palveluiden kehittämisessä. Palvelujärjestelmän tehtävänä on kehittää sellaisia verkkopalveluja, jotka vastaavat asiakkaiden tarpeisiin ja joiden käyttö on helppoa hektisessä pikkulapsiperheen arjessa.
Pauliina Posio
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan Sosiaalista tukea? Verkkoympäristöt pienten lasten äitien arjen tukena.
(10)
Parisuhdeväkivallan vaietut kokijat
Mies ei voi kokea parisuhdeväkivaltaa? Henkinen väkivalta ei ole väkivaltaa? Tutkimuksemme kumosi vahvasti kyseiset väitteet.
Miehen kokema väkivalta on yhteiskunnassamme valtava tabu. Keskustelu menee helposti siihen, että puhuessamme miesten kokemasta väkivallasta, vähättelisimme jotenkin naisten kokemaa parisuhdeväkivaltaa. Asia ei tietenkään ole näin. Miesten kokemaa parisuhdeväkivaltaa pitää tuoda ihmisten tietoisuuteen, sillä se on yhteiskunnassamme vaiettu aihe.
Miehet itsekin mielellään vähättelevät kokemaansa parisuhdeväkivaltaa ja eivät hae siihen apua. Avun hakeminen on heille haastavaa ja itse väkivaltaongelmaa ei välttämättä edes tiedosteta ja jos tiedostetaan, niin miehet ajattelevat omassa mielessään, että miehen on kestettävä kipua. Kipua miehet mieluummin kestävätkin kuin aiheesta puhumisen häpeän. Tutkimuksemme perusteella sukupuoliroolit vaikuttavat miehillä erittäin voimakkaasti väkivaltaan suhtautumiseen sekä siihen, että apua ei haeta. Tutkimuksemme miehet kantoivat pitkään syyllisyyttä suhteen ongelmista ja sen päättymisestä.
Väkivallan muodot ja seuraukset
Miehet kokevat erityyppisiä väkivallan muotoja. Henkinen väkivalta haavoittaa uhriaan voimakkaasti. Tyypillistä on, että eri väkivallan muodot ovat yhteydessä toisiinsa. Miehet kokevat kontrollointia, mitätöintiä, manipulointia, uhkailua ja kiristämistä, taloudellista väkivaltaa sekä rajua fyysistä väkivaltaa.
Parisuhdeväkivallalla on pitkäaikaisia vaikutuksia miehiin. Miehet kokevat ahdistusta ja epätoivoa sekä häpeää koetusta väkivallasta. Erityisesti sillä on vaikutusta miesten itsetuntoon. Miehillä esiintyy univaikeuksia ja masennusoireita sekä poissaoloja töistä ja koulusta. Koettu väkivalta vaikuttaa miehiin siis hyvin kokonaisvaltaisesti.
Palveluiden kehittäminen
Miesten on hyvin vaikeaa hakea apua, sillä he jo etukäteen kokevat, ettei heidän parisuhdeväkivallan kokemuksiaan osata kohdata palvelujärjestelmässä. Tutkimuksemme perusteella miehet tarvitsevat ymmärtävää ja kärsivällistä kuuntelijaa. Ammattilaista, joka ikään kuin vahvistaa miesten kokemukset todeksi ja että heillä on oikeus tuntea kuten he tuntevat ja saada apua parisuhdeväkivaltaan. Toisaalta tarvitaan jämäkkyyttä, patistusta tilanteen etenemiseksi sekä konkreettisia neuvoja.
Palvelujärjestelmää tulee kehittää niin, että miehillä on helpompi hakeutua niiden piiriin. Jotta työskentely onnistuu parisuhdeväkivaltaa kokeneen miehen kanssa, ensimmäinen tapaaminen väkivaltapalveluiden työntekijän kanssa on merkittävä, sillä se ratkaisee palveluissa pysymisen ja on ensimmäinen askel miehen toipumiseen väkivaltaisesta suhteesta.
Miesten kokemasta parisuhdeväkivallasta pitää ehdottomasti keskustella julkisuudessa enemmän! Tutkimuksemme miehet toivoivat erityisesti tätä, sillä miehet tarvitsevat muiden samassa tilanteessa olevien miesten kokemustietoa aiheesta. Sitä, että he eivät ole jotain outoja poikkeustapauksia, vaan on muitakin parisuhdeväkivaltaa kokeneita miehiä. Näin miehet voivat päästä eroon syyllisyyden ja epäonnistumisen kokemuksistaan ja hakeutua väkivaltapalveluihin ilman henkistä painolastia. Väkivaltapalveluiden ”markkinointiin” tulee jatkossa panostaa niin, että niissä otetaan selkeästi huomioon MYÖS miehet väkivallan kokijoina, eikä vain tekijöinä!
Reeta Laitinen
Suvi Orislahti
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Kuopassa – Miesten kokemuksia parisuhdeväkivallasta.
(9)
Parisuhdeväkivallan vaiettu salaisuus
Väkivallan tekijä pystyy käyttämään vallan elementtinä väkivallan salattavuutta. Naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa esiintyy vieläkin yhteiskunnassamme, vaikka olemme hyvinvointivaltio, jossa korostetaan miesten ja naisten tasa- arvoa sekä molemmilla olevia yhtäläisiä ihmisoikeuksia. Miten yhteiskuntamme ja siellä olevat ihmiset suhtautuvat parisuhdeväkivaltaan? Käytän lähdeaineistona mediassa esillä olevia kirjoituksia parisuhdeväkivallasta.
Väkivalta vaikuttaa sen kokijaan, sekä koko perheeseen. Se voi raaimmillaan johtaa puolison ja/ tai myös lasten kuolemaan! Perhesurmat olivat puheenaiheena mediassa muutama vuosi sitten ja osassa niissä syynä oli, että puoliso surmasi perheensä, koska nainen halusi erota miehestään. Puoliso menettää eron myötä valta- asemansa suhteessa naiseen. Sisäasianministeri Päivi Räsänen kertoi Terveyden ja hyvinvointilaitoksen tekemästä selvityksestä, jonka mukaan viranomaisten välisen yhteistyön lisäämisellä voitaisiin paremmin tunnistaa ja puuttua perheessä vallitsevaan väkivaltaan. Asenteita muuttamalla voitaisiin tarjota perheelle enemmän apua eikä vain välttämättömiä toimenpiteitä. Ilman tätä väkivallan kierrettä on vaikea katkaista.
Nainen voidaan leimata parisuhdeväkivallan aiheuttajaksi. Asenteet ovat syvällä yhteiskunnassamme, jotka muodostuvat jo lapsuudessa. Voidaan ajatellaan, että nainen voi omalla käyttäytymisellään vaikuttaa väkivallan syntymiseen. Parisuhdeväkivallassa myös mies syyllistää naista käyttämästään väkivallasta. Nainen uskoo lopulta omaan syyllisyyteensä ja alkaa tämän syyllisyyden, häpeän ja väkivallan pelon johdosta peitellä tai kaunistella kokemaansa väkivaltaa itselle ja muille sekä puolustella sen tekijää. Nainen haluaa onnistua omassa roolissaan puolisona, äitinä ja kodista huolehtijana sekä saavuttaa hyvän parisuhteen. Se tarkoittaa kulissien ylläpitämistä onnellisesta parisuhteesta, jonka väkivallasta puhuminen rikkoo.
Parisuhdeväkivalta voi jatkua perheen kodissa vuosikausiakin ilman, että kukaan huomaa naisen hätää. Tällöin nainen jää yksin asian kanssa ja se mahdollistaa väkivallan jatkumisen ja pahenemisen. Mies voi eristää naisen muista ihmisistä ja estää naisen avun hakemisen. Nainen voi myös tottua miehen käyttämään väkivaltaan ajan kuluessa, jolloin se normalisoituu osaksi parisuhdetta. Parisuhdeväkivalta voi myös jatkua jos nainen ei osaa tunnistaa kohtaamansa väkivaltaa väkivallaksi, kuten henkistä väkivaltaa. Parisuhdeväkivaltaa koskevan tiedon lisäämisellä voitaisiin helpottaa väkivallan tunnistettavuutta.
Viranomaisten asenteet voivat vaikuttaa parisuhdeväkivallasta puhumiseen ja avun hakemiseen. Nainen voi kokea, että hän ei saa tarvittavaa apua viranomaisten taholta tai hänen kertomuksensa joutuu arviointiin ja jopa hänen syyllistämiseensä. Tämän johdosta naiset eivät mielellään kerro kokemastaan väkivallasta. Väkivaltaisesta parisuhteesta lähteminen on vaikea prosessi, joka ei tapahdu hetkessä. Viranomaisia tulisi kouluttaa enemmän aiheen sensitiivisyydestä ja siitä miten he ottavat puheeksi parisuhdeväkivallan, jos he epäilevät naisen kärsivän siitä. Naista tulee myös osata ohjata eri auttamisjärjestelmien piiriin, jotta nainen ei jää yksin ja hänen väkivaltaisesta parisuhteesta irrottautuminen voisi tapahtua mahdollisimmin pian.
Parisuhdeväkivallan salattavuutta voidaan rikkoa siitä puhumalla, sekä sen syiden ja seurausten esiintuomisella. Mielestäni ihmisten tulisi rohkaistua puhumaan väkivallasta suoraan aina sitä epäiltäessä. Asenteiden pitää muuttua ja parisuhdeväkivalta tulee tuomita ja syyllistää sen tekijä! Naisen ei tule tuntea syyllisyyttä ja häpeää sen julkituomisesta vaan häntä tulee kannustaa kertomaan kokemuksistaan, jotta parisuhdeväkivalta tulee ilmi ja siihen voidaan puuttua viranomaisten tai lähipiirin toimesta,
Maarit Karvo
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Yhteensidotut – Parisuhdeväkivallan kiinnipitävä voima.
(8)
Nuorisotyön ytimessä – Neiossa nuori kohdataan
Nuorisotakuun ja –politiikan ja nuorten todellisuuden kohtaamattomuus on aika ajoin nostettu esille, ja hyvästä syystä. (1) Nuorisotyöltä vaaditaan tulostavoitteellisuutta kuin pörssiyhtiöltä ikään, ja onnistumisen mittareiksi huolitaan nuoret, jotka on saatu pois työttömyys- ja kouluttautumattomuustilastoja rumentamasta.
Yhteisöllisyyden ja osallisuuden käsitteet vilisevät koulutuspoliittisissa teksteissä ja poliitikkojen puheissa taikasanojen tavoin syrjäytymistä poistavina tekijöinä, mutta talouden pyörissä ne ovat hioutuneet sanahelinäksi. Nuori nähdään kapeiden linssien läpi tulevaisuuden työntekijänä, osallisuus työelämään kiinnittymisenä ja yhteisöllisyys työ- ja opiskelupaikoilla automaattisesti syntyvänä liittymisen jälkituotteena. (2)
Todellisuus on muuta. Nuoren tie koulusta alan opintoihin ja töihin ei läheskään aina etene suoraviivaisesti, sillä nuori tarvitsee tilaa kokeilla erilaisia polkuja ja yhteisöjä sekä tulla kuulluksi ja hyväksytyksi. Resurssien kiristyksen myötä nuorisotyöstä uhkaa karsiutua pois sen ydin: sosiaalinen kasvatustyö, joka perustuu nuoren ja luotettavan aikuisen kohtaamiseen. (3)
Kunnat pyrkivät eroon seinistä nuorisotyön ympärillä, toisin sanoen tehostamaan tilojen käyttöä ja jalkauttamaan nuorisotyöntekijöitä sinne, missä nuoret liikkuvat. Olen kuitenkin vakuuttunut, että nuoria luokseen kutsuvalla tilatyöllä on merkittävä rooli aidon yhteisöllisyyden ja osallisuuden rakentumisessa. Sain etnografisen tutkielmani kautta tutustua Raha-automaattiyhdistyksen sekä Rovaniemen kaupungin tukemaan nuorisotyöhön Neiot – Tyttöjen Talolla, jossa yhteisöllisyys ja osallisuus saavat rakennuspalikoita talon kulttuurista sekä tyttöjen ja aikuisten välisestä vuorovaikutuksesta.
Fyysisesti koulu- ja muista instituutioista erillään seisovassa Tyttöjen Talossa ei vallitse valmiita nuorten välisiä hierarkioita. (4) Sen kodinomainen tunnelma, tasa-arvoinen tilatoteutus sekä tyttöjen tarpeiden mukaan muuttuvat tilat mahdollistavat yhteisöllisyyden ilman koulusta tai muista insituutioista saatuja sosiaalisia leimoja, kuten epäsuosittu tai syrjäytynyt. Kiusaamista ja ulossulkemista ei esiinny. Jos esiintyisikin, siihen olisi helppo puuttua yhteisöllisesti, sillä yhden palkatun ohjaajan lisäksi talolla toimii vapaaehtoisia, kaikenikäisiä isosiskoja.
Aikuisten ja nuorten välisissä kohtaamisissa tytöille annetaan huomiota ja huolenpitoa, neuvontaa ja tukea, ja heitä kannustetaan osallistumaan talon yhteisöön sekä muihin paikallisyhteisöihin. Vuorovaikutusta siivittää tyttöjen toivomat, heille maksuttomat aktiviteetit, kuten ruuanlaitto ja keilaaminen, ja niiden keskeltä kumpuava nauru.
Yhteisöllisyyteen kuuluu mahdollisuus osallistua yhteisön toimintaan omien toiveidensa ja voimavarojensa mukaisesti. Kun tyttö näkee omien toiveidensa konkretisoituvan ja oman vaikutusvaltansa talon toiminnassa, se rakentaa yhteisöllisyyden tunnetta.
Osallisuuteen kuuluu mahdollisuus määritellä, missä ja miten haluaa olla osallisena. Kun aikuisella on aikaa tutustua nuoreen ja päinvastoin, kun toiminnalla ei ole nuoren ulkopuolelta tulevaa päämäärää, se rakentaa osallisuutta hänelle tärkeissä asioissa ja pyrkimyksissä.
Yhteisöllisyyttä ja osallisuutta ei voi luoda työntämällä nuorta koulu- ja työelämään, jossa hänen elämäntilanteensa haasteisiin ei todellisuudessa pystytä vastaamaan. (2) Ilman nuorisotyöntekijän ja nuoren välistä aitoa kohtaamista nuori jää vaille kaipaamaansa tukea. Nuorisotyön ytimen muodostumiseen tarvitaan aikaa, joita resursseja oikein kohdistamalla voidaan nuorelle tarjota.
Heli Honkasilta
Lapin yliopisto
Lähteet
1 Mm. Tiitinen, Laura: Nuoren elämä ei ole putki. Tässä blogissa. Postattu 8.12.2015, viitattu 23.2.2016.
2 Souto, Anne-Mari 2014: Ohitettu nuoruus? Aikuismainen työelämäkykyisyys ja ammatillinen koulutus. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 158–161.
3 Cederlöf, Petri 2014: Tavallinen nuorisotyö ja nuorisotakuu. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 193–198.
Kylmäkoski, Merja 2007: Eteinen, vessa, keittokomero ja huone – Niistä on nuorisotila tehty. Teoksessa Hoikkala, Tommi & Sell, Anna (toim.): Nuorisotyötä on tehtävä. Menetelmien perustat, rajat ja mahdollisuudet. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura. Julkaisuja 76. Helsinki, 393–409.
4 Hämäläinen-Luukkainen, Jaana 2006: Nuorten tilattomuus koulussa. Teoksessa Kylmäkoski, Merja & Lind, Kimmo & Hintikka, Timo & Aittola, Tapio (toim.): Nuorten tilat. Sarja C. Oppimateriaaleja 9. HUMAK. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 70. Gummerus. Helsinki, 43–62.
(7)
Lukutaito on etuoikeus
Maailmassa on noin 780 miljoonaa aikuista, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa (1). Suurin osa luku- ja kirjoitustaidottomista aikuisista on naisia (2).
Nykysuomalaisille on itsestään selvää, että aikuinen osaa lukea. Suomessakin koko kansan kouluttaminen on silti suhteellisen tuore asia. Sata vuotta sitten meillä oli jo kansakouluja, muttei vielä yleistä oppivelvollisuutta – se saatiin vuonna 1921 (3). Siitä vielä sata vuotta taaksepäin opiskelu oli vain pienen eliitin etuoikeus. Sukujuuriaan miettimällä voi arvailla, olisiko itse lukutaitoinen, jos olot Suomessa eivät olisi muuttuneet.
Monissa maissa, joista Suomeen tullaan pakolaisina, lukutaito on edelleen harvojen etuoikeus. Esimerkiksi Afganistanissa vain noin 24 % aikuisista naisista osaa lukea. Sisällissodan repimässä Somaliassa koululaitoksella ei ole juuri edellytyksiä toimia. Monelta pakolaiselta koulu jää kesken myös pakomatkan takia.
Tietoyhteiskunta vaatii lukutaitoa
Suomeen tulijan lähtömaan kulttuurissa lukutaidon puute ei välttämättä ole ollut leimaavaa. Lukutaito ei myöskään aina ole ollut välttämätöntä arjessa selviytymiselle. Suomalainen tietoyhteiskunta kuitenkin perustuu lukutaidolle ja numeerisille taidoille enemmän kuin ehkä osaamme ajatellakaan.
Jopa niin arkinen asia kuin kaupassa käyminen vaatii lukutaidottomana maahan tulleelta aikuiselta paljon opiskelua. Kaikki eivät uskaltaudu yksin kauppaan vielä vuosien maassaolon jälkeenkään. Kaupassa on ensinnäkin osattava lukea tai ainakin tunnistaa tuotteiden nimet tietääkseen, mitä ostaa. On myös ymmärrettävä hinnat ja osattava käsitellä rahaa tai pankkikorttia.
Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulevilla aikuisilla on oikeus pitempään kotoutumisajan tukeen kuin muilla maahanmuuttajilla. Ennen varsinaisia kotoutumiskoulutuksen kursseja he voivat opiskella luku- ja kirjoitustaidon kursseilla.
Aikuisen on kuitenkin lasta vaikeampi oppia lukemaan. Myös uuden kielen oppiminen on vaikeampaa, kun aikaisempi koulutausta puuttuu. Pakolaisilla on usein myös traumoja, jotka vaikeuttavat kaikkea uuden oppimista. Vain harva lukutaitoa vailla maahan tullut aikuinen oppii lukemista ja suomen kieltä niin hyvin, että voisi – ainakaan nykyisellä vaatimustasolla – jatkaa ammatilliseen koulutukseen ja työllistyä.
Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulleet aikuiset ovatkin ryhmä, joka jää helposti syrjään kaikesta. Erityisesti naiset saattavat jäädä kodin seinien sisäpuolelle, näkymättömiin. Miehet liikkuvat usein kodin ulkopuolella naisia enemmän ja saattavat oppia suomen kielen suullisen taidon naisia paremmin, vaikka lukutaito puuttuisikin. Naisilta suhteet muihin suomalaisiin kuin viranomaistahoihin saattavat puuttua kokonaan.
Apua vapaaehtoisista?
Suhteet suomalaisiin olisivat tärkeitä niin kielen oppimisen kuin muun kotoutumisen kannalta. Vapaaehtoistoiminta on onneksi lisääntynyt myös kotouttamisessa. Esimerkiksi Rovaniemellä maahanmuuttajien sosiaalitoimisto koordinoi kotokaveritoimintaa (4). Mannerheimin Lastensuojeluliitolla on Ystäväksi maahanmuuttajaäidille –hanke (5) ja Helsingin Diakonissalaitos etsii maahanmuuttajaopiskelijoille kielikavereita (6).
Siltojen rakentaminen suomalaisten ja maahanmuuttajien kohtaamisille voisi kuulua yleisemminkin kotouttamistyöhön ja sosiaalityöhön maahanmuuttajien kanssa. Pelkkien viranomaiskontaktien avulla kotoutuminen jää ohueksi.
Miksi he sitten tulevat?
On selvää, että kouluja käymättömien ihmisten vastaanottaminen on Suomelle kalliimpaa kuin valmiiksi koulutetun työvoiman vastaanottaminen. Suurin osa luku- ja kirjoitustaitoa vailla olevista aikuisista tulijoista on pakolaisia. Suomi on allekirjoittanut pakolaisten vastaanottamisesta kansainvälisiä sopimuksia, muun muassa Geneven sopimuksen (7). Geneven sopimuksessa on syrjintäkielto, joka kieltää pakolaisten valikoimisen heidän ominaisuuksiensa perusteella.
Kun puhutaan pakolaisista, puhutaan ihmisistä, jotka ovat avun tarpeessa. Avun tarpeen mukaisesti heitä on myös autettava – ei siis esimerkiksi koulutuksen tai muiden hyötynäkökohtien perusteella.
Eila Mustaparta
Lapin yliopisto
Lähteet
-
-
- EU-Speak. Uutiskirje #1. Lokakuu 2015. https://research.ncl.ac.uk/media/sites/researchwebsites/eu-speak2/EU-SPEAK3%20julkistaa%20tiedon%20uudesta%20Erasmus+-rahoituksesta.pdf
- http://www.uis.unesco.org/literacy/Documents/fs32-2015-literacy.pdf
- http://www.minedu.fi/etusivu/arkisto/2009/0511/koulun_penkille.html
- http://www.rovaniemi.fi/fi/Palvelut/Perhe–ja-sosiaalipalvelut/Maahanmuuttajasosiaalityo/Kaveriksi-kotopolulle
- http://uudenmaanpiiri.mll.fi/toiminta/ystavaksi-maahanmuuttajaaidille/
- http://www.kansalaisareena.fi/valikko/wp-content/uploads/2015/06/Laura-Hakoköngas.pdf
- http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1968/19680077/19680077_2
-
(6)
Perhesurmiin puuttumisen mahdollisuudet
Perhesurmat ovat harvinainen ilmiö ja media uutisoi niistä yllättävinä tekoina. Perhesurmien taustalla on kuitenkin useita riskitekijöitä, joita läheiset ja viranomaiset eivät aina ole huomanneet tai eivät ole osanneet suhtautua niihin riittävän vakavasti.
Perheissä on ollut väkivaltaa ennen surmatekoja, mutta perheiden välillä on eroja väkivallan muodoissa ja siinä, kuinka paljon väkivaltaa on ollut. Väkivalta on ollut fyysistä, henkistä tai puolison kontrollointia. Väkivallan alku ja kulku eivät käy tarkasti vaiheittain ilmi, mutta perheissä on havaittavissa väkivallan kierre. Aluksi väkivallaton kumppani alkaa vastata toisen osapuolen käyttämään väkivaltaan väkivallalla ja näin väkivalta tuottaa lisää väkivaltaa (1).
Joissakin perheissä poliisit on soitettu kotiin paikalle väkivaltatilanteen vuoksi. Eräässä perheessä poliisit olivat rauhoittaneet tilanteen paikan päällä eikä ketään viety putkaan. Poliisien pitäisi aina perheväkivaltatilanteissa ohjata asiakkaat sosiaali- ja terveyspalveluihin käsittelemään väkivallan taustalla olevia ongelmia, sillä ne eivät poistu, vaikka tilanne sillä hetkellä rauhoittuukin.
Väkivallan lisäksi perhesurmien pitkäaikaisia riskitekijöitä ovat parisuhteen ongelmat, ero tai eroaikeet, taloudelliset ongelmat, riippuvuudet, persoonallisuushäiriöt ja vaikeudet yhteishuoltajuudessa. Lisäksi surmaajilla oli ollut unettomuutta ennen surmia. Surman taustalla on usein monia eri riskitekijöitä ja tilannetta voidaan kuvata konfliktien kasautumisena (2).
Palvelujärjestelmässämme on palveluita, jotka kohdentuvat perhesurmien pitkäaikaisiin riskitekijöihin. Esimerkiksi vanhempien välien ollessa riitaisat voidaan yhteishuollossa lapsen siirtyminen vanhemmalta toiselle toteuttaa valvottuna vaihtona, jolloin työntekijä on vaihtotilanteessa läsnä. Surmaperheissä palveluita ei kuitenkaan ole käytetty tai niitä on käytetty vähän.
Miksi perheet eivät ole hakeneet apua ongelmiinsa? Yhtenä merkittävänä tekijänä on ollut haluttomuus puhua ongelmista. Erityisesti surmaajalla on voinut olla tarve menestyä ja pitää yllä kulissia. Mielentilatutkimuksissa persoonallisuushäiriöt on nähty yhtenä esteenä avun hakemiselle. Joissakin perheissä tapahtumat ovat edenneet niin nopeasti, ettei apua ole ehditty hakea. Osa perheistä oli joskus hakenut apua ongelmiinsa, mutta ei surmia edeltäneenä aikana. He olivat kokeneet, etteivät olleet apua saaneet. Huonot kokemukset avun saamisesta voivat olla esteenä avun hakemiselle myöhemmin uudelleen.
Haasteet palvelujärjestelmälle
Ammattilaisten näkökulmasta perhesurmien ennakointi on vaikeaa, sillä riskitekijät ovat dynaamisia ja riskin suuruus vaihtelee. Lisäksi surmaajan mielentila voi muuttua äkillisesti esimerkiksi itsetuhoiseksi. Tilanteen ymmärtämiseksi ammattilainen tarvitsee paljon tietoa surmaajasta ja perheestä pitkältä ajalta. (3.) Perusteellinen perehtyminen asiakkaiden elämäntilanteeseen on kuitenkin mahdotonta, jos asiakkailla ei ole halua puhua ongelmistaan. Lisäksi tietojen keräämistä voivat haitata lyhyet tapaamis- ja vastaanottoajat, epäselvyydet tietojen vaihtamisesta ammattilaisten välillä sekä työntekijöiden vaihtuvuus.
Esteenä oikeanlaiselle avun saamiselle voi olla perheiden tavallisuus, joka saattaa harhauttaa ammattilaista. Perheet ovat usein ydinperheitä, vanhemmat ovat hyvin koulutettuja ja työssäkäyviä eikä surmaajiin voi liittää tyypillisiä henkirikoksen tekijän piirteitä. Auttamisen mahdollisuudet edellyttävät ammattilaiselta valmiutta katsoa asioita toisin (4).
Perhesurmien pitkäaikaiset riskitekijät, niiden muuttuminen sekä avun hakemisen ja saamisen kysymykset herättävät pohtimaan kohdattavien asiakkuuksien vaativuutta ja antaako koulutus ammattilaisille riittävät valmiudet kohtaamisiin.
Sari Veikanmaa
Lapin yliopisto
Lähteet
-
-
- Säävälä, Hannu & Nyqvist, Leo & Salonen, Santtu 2006: Väkivallan tekijän taustaa. Teoksessa Säävälä, Hannu & Pohjoisvirta, Riitta & Keinänen, Eero & Salonen, Santtu (toim.): Mies varikolle. Apua lähisuhdeväkivaltaan. Oulun ensi- ja turvakoti ry. Oulu, 31–55.
- Harper, Dee Wood & Voigt, Lydia 2007: Homicide Followed by Suicide. An Integrated Theoretical Perspective. Homicide Studies 11(4), 295–318.
- Sachmann, Mark & Harris Johnson, Carolyn Mary 2014: The Relevance of Long-Term Antecedents in Assessing the Risk of Familicide-Suicide Following Separation. Child Abuse Review 23(2), 130–141.
- Hurtig, Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2014: Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. UNIpress. Kuopio, 250–280.
-
(5)
Lapsen kengissä aikuissosiaalityössä
Uutisoinnin perusteella lasten pahoinvointi vaikuttaa lisääntyvän hyvinvointiyhteiskunnassa. Lastensuojelun resurssit ovat ahtaalla. Aikuisten sosiaalihuollon palveluita ei ole hyödynnetty riittävästi lastensuojelun työmuotona. Lasten huomioinnin ajatellaan kuuluvan lastensuojeluun.
Aikuissosiaalityön toimintakentällä ensisijaisina asiakkaina ovat aikuiset, mutta sosiaalihuollon toteutuminen vaikuttaa myös perheen lapsen tilanteeseen. Aikuissosiaalityössä työskentelevillä sosiaalityöntekijöillä on ymmärrys vanhemman tilanteen vaikutuksesta lapseen, mutta konkreettisista työtavoista ja -käytänteistä on puute.
”Lapset näkkyy perhetiedoissa ja paperilla. Otetaan ne (lapset) tulona huomioon”
Lapsen elämään vaikuttavia päätöksiä tehdään esimerkiksi toimeentulotuki-, päihde- ja mielenterveystyössä, jotka ovat aikuissosiaalityön keskeistä toiminta-aluetta. Lasten huomioiminen ja näkyväksi tekeminen tulee tapahtua näissä kohtaamisissa. Lapsi on aina asiakas, kun sosiaalihuoltoa hakevassa, käyttävässä tai sen kohteena olevassa perheessä on lapsi. Konkreettisimmin lapsen asiakkuus näkyy toimeentulotukityössä. Lapsilisät otetaan perheelle tulona huomioon. Lapset toimivat myös perusteena myöntää perheelle harkinnanvaraista toimeentulotukea esimerkiksi vuokrarästeihin.
Lapsi vanhemman varjossa
Lasten kodin ulkopuolelle sijoittamisen syyt liittyvät usein vanhempien elämän haasteisiin kuten heidän päihde- ja mielenterveysongelmiin, jaksamattomuuteen, perheristiriitoihin, avuttomuuteen, osaamattomuuteen ja taloudellisiin ongelmiin (1,2,3). Siitä huolimatta aikuissosiaalityöntekijät eivät olleet huolestuneita vanhemmuuteen liittyvistä kysymyksistä. Lasten huomioiminen aikuissosiaalityön toimintakentällä on työntekijälähtöistä ja tilannesidonnaista eikä siihen myöskään ole yhteneväisiä toimintatapoja. Uudistunut sosiaalihuoltolaki (1302/2014) velvoittaa kuntaa tarjoamaan avohuollon palveluita perheelle ilman lastensuojeluasiakkuutta.
”Asiakkaana yleensä aina perheen aikuinen – Hakemuksen jättäjä”
Sosiaalipalvelut on usein kunnissa organisoitu elämänkaariajattelumallin mukaisesti. Se ohjaa sosiaalityöntekijöitä kohdentamaan työnsä oman asiakaskuntansa mukaan. Se näkyy sosiaalityöntekijöiden tavassa puhua asiakkaista yksilöinä. Työ on myös tekijänsä näköistä ja sitä voi tehdä monella tapaa sosiaalityöntekijän oman kiinnostuksen mukaan.
Lasten omaa ääntä, osallisuutta ja toimintaa ei voi sivuuttaa. Lapsissa on tulevaisuus. Heidän hyvinvointinsa tulee ottaa huomioon kaikissa palveluissa, joissa työskennellään aikuisten asiakkaiden kanssa, joilla on alaikäisiä lapsia. Jotta lapsi tulee huomioiduksi aikuissosiaalityössä, hänet täytyy ensin tehdä näkyväksi aikuisille suunnatuissa palveluissa.
Marja Sundqvist
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro graduun sosiaalityöntekijöiden kokemuksia lasten huomioimisesta ja osallisuudesta aikuissosiaalityössä.
-
-
- Heino, Tarja 2007: Keitä ovat uudet lastensuojelun asiakkaat? Tutkimus lapsista ja perheistä tilastolukujen takana. THL-raportti. Helsinki. Valopaino Oy.
- Myllärniemi, Anniina 2006: Huostaanottojen kriteerit pääkaupunkiseudulla. Selvitys pääkaupunkiseudun lastensuojelun sijoituksista. Helsinki: SOCCA.
- Kestilä, Laura & Paananen, Reija & Väisänen, Antti & Muuri, Anu & Merikukka, Marko & Heino, Tarja & Gissler, Mika 2012a: Kodin ulkopuolelle sijoittamisen riskitekijät. Rekisteripohjainen seurantatutkimus Suomessa vuonna 1987 syntyneistä. Yhteiskuntapolitiikka 77:1. 34−52.
-
(4)
Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia arjesta ja ikääntymisestä
Ikääntyneiden kehitysvammaisten odotettavissa oleva elinikä nousee muun väestön lailla, mutta heidän kokemuksensa ovat jääneet taka-alalle. Myös kehitysvammaisten ikääntymiseen tulee kiinnittää huomiota, ja pyrkiä kehittämään heille tarjottavia palveluita sekä huomioida yksilöiden erilaiset toivomukset arkea koskien.
Kehitysvammaisiin suhtautuminen on ollut negatiivista kautta historian, aina viime vuosikymmenille saakka. Kehitysvammaisten kohtelu ja suhtautuminen on vaihdellut laitoksiin eristämisestä säälimiseen. 1970-luvun taitteessa myös Suomessa alkoi liike, jolla pyrittiin purkamaan kehitysvammaisten laitosasumista, ja tuomaan kehitysvammaiset lähemmäksi muuta yhteiskuntaa. (1) Tämän liikkeen, kehitysvammaisten asioita ajavien järjestöjen sekä hyvinvointipalvelujen paranemisen myötä kehitysvammaisten ikääntyminen mahdollistuu muun väestön lailla.
Usein kehitysvammaisia koskevissa tutkimuksissa kuullaan kehitysvammaisten omaisten tai heidän kanssaan työskentelevien henkilöiden ääntä. Ikääntyneet kehitysvammaiset ovat harvoin tutkimuksen tiedontuottajina, vaikka heidän kuulemisensa olisi tärkeää. Tutkimuksessani keskitynkin heidän kokemuksiensa kuuntelemiseen arjesta sekä heidän ajatuksistaan ikääntymisestä.
Arjesta mielekästä
Myös ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää arjen sujuminen mielekkäästi. Päivä- ja toimintakeskukset ovat monelle merkityksellisiä paikkoja sekä niiden tarjoamien aktiviteettien että sosiaalisten suhteidensa vuoksi. Käsillä tekeminen koetaan tärkeänä osana arkea, oli kyseessä sitten työt tai harrastusmielessä käsitöiden tekeminen.
Oma tupa, oma lupa
Ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää oma koti ja sen sopivuus omiin tarpeisiin. Koti on tärkeä riippumatta asumis- ja tukimuodoista. Oman huoneen sisustaminen omalle silmälle miellyttäväksi, tärkeiden tavaroiden tuominen entisestä kodista sekä kodin yksityisyys auttavat ikääntynyttä kehitysvammaista tuntemaan huoneensa kodiksi. Itsenäisesti asuvilla yksityisyys ja itsenäisyys toteutuvat automaattisemmin, sillä heidän kodissaan ei ole ympärivuorokautista henkilökuntaa.
Ikääntyneille kehitysvammaisille, niin kuin muillekin, on sosiaalinen tuki välineellistä tukea arvokkaampaa.
Sosiaaliset suhteet ovat merkityksellisiä myös ikääntyneille kehitysvammaisille. Naapurit, päivä- ja toimintakeskusten henkilökunta sekä muut asiakkaat ja omaiset ovat tärkeimpiä sosiaalisia suhteita. Sosiaaliset suhteet mahdollistavat keskustelun kulloinkin mieltä painavista asioista. Sosiaalinen tuki voi vaikuttaa positiivisesti terveyteen tai vähentää stressin aiheuttajien negatiivisia vaikeuksia (2). Asumismuoto voi vaikuttaa sosiaalisten suhteiden määrään. Yksin asuvien kehitysvammaisten sosiaaliset suhteet ovat riippuvaisia heidän omasta aktiivisuudesta, kun taas ryhmäkodeissa on enemmän ihmisiä lähellä arjessa.
Terveys on merkityksellinen ikääntyneiden kehitysvammaisten elämässä, sillä hyvä terveydentila mahdollistaa asumisen haluamallaan tavalla. Esimerkiksi tuetussa ryhmäkodissa asutaan ilman ympärivuorokautista apua. Luonnollisesti terveys vaikuttaa myös liikkumiseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Moni haastateltava koki terveytensä tärkeäksi, mutta ei itsestäänselvyydeksi. Heillä oli halua pitää hyvää huolta itsestään ja terveydestään.
Aktiivisuutta on monenlaista!
Ikääntyneiden kehitysvammaisten osallistuminen yhteiskuntaan omien kykyjen ja mahdollisuuksien mukaisesti on tärkeää henkilön itsensä lisäksi myös ympäristölle. Tuottava aktiivisuus voi olla tärkeä osa tyytyväistä vanhenemista (3). Tuottava aktiivisuus voi olla palkka- tai vapaaehtoistyötä. Tutkimukseni kehitysvammaiset tuottavat ympäristölleen muun muassa käsitöitä, musiikkia ja paljon sosiaalista hyvää. Yksi haastateltavista huolehti lähellä asuvasta liikuntarajoitteisesta henkilöstä.
Ikääntyneiden kokemukset ja elämäntarinat tuottavat arvokasta tietoa. Huomiota tulisi kiinnittää enemmän myös niiden yksilöiden kokemuksiin, joiden kommunikointikeinot ovat rajalliset. Heilläkin on omat tarinansa, jotka ansaitsevat tulla kuulluksi.
Tiia Pelkonen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkimukseen Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia ikääntymisestä ja arjesta. Teemahaastattelu onnistuneen vanhenemisen pohjalta.
Lähteet
(1) Repo, Marjo 2012: Historiasta nykypäivään. Teoksessa Malm, Marita & Matero, Marja & Talvela, Eeva-Liisa (toim.): Esteistä mahdollisuuksiin. Vammaistyön perusteet. 3.painos. 13–32
(2) Rowe, John & Kahn, Robert 1987: Human Ageing: Usual and successful. Teoksessa Science. 237. 142–149.
(3) Rowe, John & Kahn, Robert 1997: Successful Aging. Teoksessa The Gerontologist. Volume 37. Number 4. 433–440.
(3)
Ikääntyneet internetin ihmemaassa
Tilastokeskuksen mukaan 68 prosenttia 65-74−vuotiaista on käyttänyt internetiä viimeisen kolmen kuukauden aikana (3). Tämän päivän kolmasikäläiset ovat aktiivisia osallistujia ja vaikuttajia, joista suuri osa ylläpitää sosiaalisia suhteita monin tavoin.
Suurten ikäluokkien tulolla eläkeikään on vaikutuksia mm. mediamaailmaan, yhdistystoimintaan ja yhdyskuntaelämään Eläkeläisten sosiaalinen ja fyysinen liikkuvuus on lisääntymässä, samoin terveyteen ja kunnonkohotukseen liittyvät tuotteet ja palvelut kiinnostavat kolmasikäläisiä. (1) Heillä on kiinnostusta, aikaa ja varaa osallistumiseen sekä harrastamiseen. Tämä näkyy lisääntyvänä ikääntyneiden määränä yhteiskunnan eri toiminnoissa, kuten politiikassa, yhdistys- ja vapaaehtoistoiminnoissa.
Mä olen paljon kaikissa yhteiskunnallisissa asioissa mukana.
Kolmas ikä alkaa useimmiten eläkkeelle jäännin myötä. Sitä kuvataan henkilökohtaisten aikaansaannosten täydellistymisenä ja silloin yksilö on vapaa toteuttamaan henkilökohtaisia tavoitteitaan. Väestörakenteen jatkuvasti vanhetessa vanhempien ikäryhmien vaikutusvalta ja asema yhteiskunnan valtajärjestelmässä saattaa vain kasvaa. (2)
Nyt eläkkeellä on aikaa ja uteliaisuus on lisääntyny.
Tekniset ratkaisut tehty nuorten ehdoilla
Kolmasikäläiset ovat ahkeria internetin käyttäjiä. He tekevät siellä tilauksia ja seuraavat yhteisöpalveluita, aivan kuten muutkin. Jopa 34 prosenttia kolmasikäläisistä käyttää internetiä useita kertoja päivässä. (3)
Haasteet syntyvät siitä, että useimmat tekniset ratkaisut on tehty nuorten ja terveiden ihmisten ehdoilla, jotka ovat kasvaneet tekniikan parissa. Nykyään suuri osa julkisten ja yksityisten palvelujen asiointia tapahtuvat tietotekniikan avulla. Samoin kuin pankki-, tapahtuma, terveys- ja neuvontapalvelut hoituvat tietotekniikan avulla. Ikäihmiselle esimerkiksi erilaisten tuotteiden, kuten elektroniikan, etujen ja haittojen hahmottaminen voi olla vaikeaa vähäisten teknisten tietojen ja taitojen vuoksi. Sen vuoksi ikääntynyt on usein myyjien, palveluntuottajien tai asentajien armoilla. (4)
Huonoja puolia voi tulla, että siellä joutuu huijatuksi tai sitä käytetään väärin.
Ikääntyminen ei ole tehty yhdestä muotista
Vaikka ikääntyminen on monimuotoistunut viime vuosina, tuottaa mainonta ja media kuvaa aktiivisesta ikääntyvästä joka osaa, tuottaa ja osallistuu monin eri tavoin yhteiskunnassa. Kuitenkaan kaikki eivät tähän muottiin istu.
Ikääntyneiden syrjäytyminen tietoyhteiskunnasta on iso ongelma, mihin täytyy kiinnittää huomiota. Kun tieto ja asiointi ovat yhä enemmän sähköisessä muodossa, teknologian käytön vaikeudet voivat aiheuttaa ikääntyneille jopa isoja taloudellisia menetyksiä. (5)
Internet tarjoaisi keinoja yhteydenpitoon ja osallistumiseen varsinkin niille ikääntyville, joiden liikkuminen ulkomaailmassa on terveydellisistä tai muista syistä rajoittunut. Hyvävoimaiset ikääntyvät hakeutuvat usein itse oppimaan uutta tai hakemaan tietoa. Taas ne, joilla ei ole aikaisempaa kokemusta tekniikasta, jäävät entistä enemmän syrjään tietoyhteiskunnasta. Haasteena on se, miten ikääntyville suunnitellut teknologiahankkeet löytävät juuri syrjäytymisvaarassa olevat.
Paula Isokangas
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu tutkielmaan nimeltään ”Niin on helppo surffailla eteenpäin” Kolmasikäläisten kokemuksia yhteisöllisestä mediasta ja sen vaikutuksista sosiaaliseen pääomaan.
Lähteet
Karisto, Antti 2004: Kolmas ikä: Uusi näkökulma väestön vanhenemiseen. Ikääntyminen voimavarana. Tulevaisuusselonteon liiteraportti 2004. Luettavissa osoitteessa http://hdl.handle.net/102244/4042 (93.)
Jyrkämä, Jyrki 2001: Teoksessa Lapsuudesta vanhuuteen Iän sosiologiaa. Toimittaneet Anne Sankari ja Jyrki Jyrkämä Vastapaino Gummerrus Kirjapaino Oy Jyväskylä 2001. s.309
Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttö [verkkojulkaisu].ISSN=2341-8699. 2014. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 28.7.2015].Saantitapa: http://www.stat.fi/til/sutivi/2014/sutivi_2014_2014-11-06_tie_001_fi.html
Leikas, Jaana 2008: Ikääntyvät, teknologia ja etiikka. Luettavissa osoitteessa: http://www.vtt.fi/inf/pdf/workingpapers/2008/W110.pdf (s.57-58.)
Koskinen, Simo & Riihiaho, Sinikka 2007: Kolmas ikä elämänvaiheena. Teoksessa Kolmasikäläisten elämää pohjoisissa kaupungeissa. KaupunkiElvi-hankkeen tutkimustuloksia. Koskinen, Simo & Hakapää, Liisa & Maranen, Pirk-ko & Piekkari, Jouni (toim.) Lapin Yliopistopaino Rovaniemi 2007.(33-34.)
(2)
Moniammatillinen yhteistyö, haastavaa mutta palkitsevaa!
”Mehän tehhään tää yhessä, että meilon verkosto ja sitten niin ja näin ja …hirvee pettymys, että ei se hankekaan tee mittään, ei ne saa mittään aikaan …että sitähän taottiin vaikka kuinka pitkään päähän ihmisille, että ei tää oo mikkään mappi Ö, johon tungetaan niinko kaikki …pittää yhesä näitä edelleen tehä.” Haastateltavan kommentti moniammatillisen työryhmän työskentelystä.
Pro gradu tutkielmani käsittelee moniammatillista yhteistyötä Kemin kuntakokeiluhankkeessa työntekijöiden kokemana. Yhteistyö moniammatillisessa ryhmässä voi osoittautua haasteelliseksi. Yksi työntekijä kuvaili kokemustaan seuraavasti: ”Ittele oli niinko, ei järkytys, mutta jollakilaila, että onko tosi, että mikkään ei ole kahessakymmenessä vuessa muuttunu. Perusasioista pittää lähteä vieläki. Ja mitä haastavampi on se ongelma, mitä vaikeampi se haaste tai isompi se juttu, joka pittää ratkassa, niin sen hankalampaa on se yhteistyö.”
Sosiaalialalla ratkotaan monimutkaisia ongelmia ihmisten elämässä. Moniammatillisessa yhteistyössä eri alojen asiantuntijat jakavat valtaa, tietoa ja osaamistaan. Se on myös ryhmätoimintaa ja asiantuntijoiden vuorovaikutusta. Moniammatillisuus tuo yhteistyöhön useita eri tiedon ja osaamisen näkökulmia, joita hyvä lopputulos vaatii. Yhteistyö on usein työtä yli sektorirajojen. (1, 2).
Mitä taitoja yhteistyössä tarvitaan? Moniammatillisessa yhteistyössä on tärkeää tuntea yhdessä työskentelevien ammattiryhmien ajattelua ja toimintatapoja sekä hahmottaa oma osuus ja sen merkitys tavoitteen saavuttamisessa (1). Moniammatillinen yhteistyö edellyttää: vastuunottoa, selkeää käsitystä omasta tehtävästä, toisten asiantuntijuuden kunnioittamista, kuuntelu- ja vuorovaikutustaitoja sekä kokonaisuuksien ymmärtämistä. Työntekijän ammatillinen osaaminen ja työorientaation tiedostaminen luovat pohjan ammatilliseen toimintakulttuuriin osallistumiselle ja yhteistoiminnalle. (3, 4).
Hyvä vuorovaikutus edistää yhteistyön sujumista työryhmässä. Asiantuntijuuden jakaminen tulee joustavammaksi, jos ihmiset voivat olla toistensa kanssa vuorovaikutuksessa toistuvasti ilman virallisiakin yhteyksiä. Ongelmat tulee ratkaista heti niiden synnyttyä, sillä pitkittyessään niillä on tapana myös monimutkaistua.
Puhuminen kannattaa, kuten eräs haastateltava toteaa: ”Onhan se tietysti haasteellista, sanotaanko että niinko päästä samale ajatukselle, että ku kuitenki monelta kantilta katotaan …tokihan näitä yhteentörmäyksiä välillä on ja eri näkökantoja asioihin, mutta tuota puhumallahan niistä selviää.”
Roolit jäsentävät yhteistyötä. Ryhmätoiminnassa osallistujilla on aina jonkin rooli, joko annettuna tai omaksuttuna. Virallinen rooli muodostuu asiantuntijuuden ja mahdollisen ryhmän antaman roolin kautta. Esimerkiksi puheenjohtajan rooli, jolla on suuri merkitys yhteistyön toimivuuteen ryhmässä. Epävirallinen rooli puolestaan muodostuu persoonallisuuden piirteistä, tavoista ja käyttäytymisestä ryhmässä. Tämäkin rooli vaikuttaa huomattavasti henkilön asemaan ryhmässä. Jokainen tulee ryhmään omana persoonanaan. (5).
Työntekijöiden on hyvä tunnistaa oma roolinsa työryhmässä ja toimia sen mukaisesti yhteinen tavoite huomioon ottaen. Haastateltava kommentoi: ”Minusta meilon ammatin takia jo tietty rooli ja tuota ei sitä oo syytä purkaa. Se roolihan täsmentyy sitten, että mitä aletaan tekemään, mitä prosessia viiään yksin etteenpäin ja mitä viiään yhessä etteenpäin. Se on sitten sitä hienosäätöä, että kuka ottaa minkäki asian.”
Toimivassa yhteistyössä korostuvat hyvät keskinäiset ihmissuhteet, toinen toistensa auttaminen ja ryhmän jäsenten keskinäinen avoimuus. Näin syntyy joustava, yhteisöllinen, tehokas ja ennen kaikkea palkitseva yhdessä työskentely
Eija Kvist
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Tätähän pittää niinkö yhessä tehä”. Moniammatillinen yhteistyö työntekijöiden kokemana.
Lähteet
-
-
- Karila, Kirsti & Nummenmaa, Anna Raija 2001: Matkalla moniammatillisuuteen. Kuvauskohteena päiväkoti. WS Bookwell Oy. Juva.
- Myllärinen, Anna Riitta & Tast, Eeva 2001: Sosiaalialan uuden asiantuntijuuden rakentuminen koulutuksen ja työelämän yhteistyönä. Hämeen ammattikorkeakoulu. Saarijärvi.
- Isoherranen, Kaarina 2008: Yhteistyön uusi haaste – moniammatillinen yhteistyö. Teoksessa Isoherranen, Kaarina & Rekola, Leena & Nurminen, Raija: Enemmän yhdessä. WSOY Oppimateriaalit Oy. Helsinki.
- Kontio, Mari 2010: Moniammatillinen yhteistyö. Tukeva – hanke. Siberia Oy. Oulu.
- Isoherranen, Kaarina 2005: Moniammatillinen yhteistyö. WSOY. Dark Oy. Vantaa.
- Launis, Kirsti 1994: Asiantuntijoiden yhteistyö perusterveydenhuollossa. Käsityksiä ja arkikäytäntöjä. Stakes Tutkimuksia 50. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.
-
(1)
Voimaantuneen vanhemmuuden rakentaminen eron jälkeen
Lasten asiat ovat tulleet hoidetuksi lastenvalvojan ansiosta, sillä meillä vanhemmilla ei ole muutoin ollut puheyhteyttä toisiimme.
Vanhempien erilleen muuton ja eron kokee Suomessa vähintään 30 000 lasta vuodessa. Ero lapsiperheessä on koko perhettä mullistava muutos ja yksi henkilökohtaisen elämän suurimmista kriiseistä, vaikka se nähtäisiinkin positiiviseksi muutokseksi ja uudeksi aluksi. Ero tuo mukanaan lukuisia uusia tilanteita, joihin vain harva voi ja osaa varautua etukäteen.
Useimmiten eron jälkeen vanhemmat pyrkivät päättämään lastensa asioista yhdessä, ja suurimmassa osassa tapauksista yhteishuoltajuus onnistuu. Aikuisten keskinäinen suhde ei pääty eron jälkeen – tai ainakaan sen ei tulisi päättyä, mikäli heillä on yhteisiä lapsia. Suh¬de muuttuu eron jälkeen parisuhteesta vanhemmuussuhteeksi, jota pidetään yllä lasten asioiden yhdessä hoitamiseksi.
Onnistunut yhteistyö vanhempien välillä vähentää esimerkiksi käytöshäiriöitä ja oppimisvaikeuksia eroperheiden lapsilla (1).Vanhempien toimiva suhde erosta huolimatta myös vahvistaa lapsen itsetuntoa, tasapainottaa tunne-elämää ja auttaa ongelmanratkaisutaitojen kehittymisessä ja itsenäistymisessä. Eron jälkeiset vanhemmuuden onnistumisen kokemukset luovat pohjaa myös oman elämän uudelleenrakentamiselle.
Mihin eroperhe tarvitsee lastenvalvojaa?
Eikä tommosia sopimuksia yksin osais tehdä, et jos ei ois apua saatavilla, niin ois varmaan ihan kuutamolla, et miten toimitaan.
Erotilanteessa vanhempia auttaa sosiaalityöntekijä, joka työskentelee lastenvalvojan nimikkeellä. Lastenvalvoja on lapsiperheen erotilanteen juridiikan ja sosiaalisten suhteiden asiantuntija. Lasten-valvojan tärkein työtehtävä on varmistaa lapsen edun toteutuminen vanhempien päättäessä hänen asumisestaan ja ela¬tuksestaan.
Vanhemman voimaantuminen tarkoittaa onnistunutta vanhemmuuden uudelleenrakentamista parisuhteen päättymisen jälkeen. Lastenvalvojan toiminnalla on vaikutusta siihen, kuinka se onnistuu.
Erovanhemmat tarvitsevat tukea, neuvoja ja hyväksyntää
Vanhemmat kritisoivat eniten lastenvalvojan kuuntelemattomuutta, tuen ja auktoriteetin puuttumista sekä vanhemman näkemyksen vähättelyä lasten asioista sovittaessa. Näiden asioiden voidaan katsoa vaikuttaneen myös vanhemman voimaantumisen kokemukseen – tai sen puuttumiseen.
Voimaantumista voi kuitenkin tapahtua lastenvalvojan työn seurauksena. Haastattelemani vanhemmat olivat kokeneet voimaantumista seuraavien asioiden myötä:
-
-
- luottamuksen syntymisestä työntekijän ja vanhemman välille
- hyväksynnän kokemuksesta
- tuen ja konkreettisen avun saamisesta
- taloudellisen vastuunjakamisen onnistumisesta vanhempien välillä
-
Nämä kokemukset ovat auttaneet vanhempia elämässä ja vanhemmuudessa eron jälkeen. Vanhemman selviytyminen erosta vaikuttaa väistämättä myös lapsen sopeutumiseen ja selviytymiseen. Lastenvalvojan työn keskeisenä tavoitteena voidaan pitää voimaantuneen, erosta selvinneen vanhemmuuden saavuttamista – tällöin työn tuloksena olisi todennäköisesti myös voimaantunut ja vahva, vanhempien erosta selvinnyt lapsi.
Riikka Ylisaukko-oja
Lapin yliopisto
Kannanotto perustuu pro gradu tutkielmaan: Voimaantunut vanhemmuus, laadullinen tutkimus vanhempien kokemuksista perheasioiden sovittelutyössä
Lähteet
1. Ks. esim. Margulies, Sam 2007: Working with Divorcing Spouses: How to Help Clients Navigate
(55)
Nuoret hatkaavat eivätkä työntekijät voi tehdä mitään – miksi sallimme tämän?
Olemme kriittisenä seuranneet lastensuojelulain muutosta vuoden 2021 alusta. Muutokset lisäsivät sijaishuollossa olevien lasten ja nuorten oikeuksia ja vapauksia. Lastensuojelulain ja Unicefin lastenoikeuksien julistuksen mukaan lapsella, joka ei voi elää perheensä kanssa, on oikeus saada valtiolta erityistä suojelua ja tukea.
Lastensuojelulain muutosten myötä hatkat voi ottaa entistä helpommin, koska lasten liikkumisen rajoittaminen ei ole helppoa. Rajoittamista voidaan tehdä vain tiettyjen laissa säädettyjen edellytysten täyttyessä ja rajoittamisista täytyy tehdä viralliset päätökset.
Lastensuojelulain tulkinnassa lapsen oikeudet ovat alkaneet korostua etenkin viime vuosikymmenten aikana. Haastattelimme lastensuojeluyksikössä ohjaajana työskentelevää ammattilaista. Onko lasten oikeuksien korostamisessa menty liian pitkälle?
– Kyllä osittain. Keinot ovat riittämättömät, varsinkin vaikeasti oireilevien nuorien kohdalla. Tämänhetkisen lastensuojelulain puitteissa ei voida aina ennaltaehkäistä tapauksia, jotka voisivat olla ennakoitavissa.
Lastensuojelulain tulkinta herättää huolta muuallakin. Viime aikoina julkisuudessa on keskusteltu hatkaan lähteneistä nuorista. Kyseessä ovat sijoitetut nuoret, jotka ovat joko lähteneet luvatta sijoituspaikastaan tai jättäneet palaamatta sinne. Osa nuorista katoaa useammin kuin kerran ja tilastojen perusteella on kyse sadoista alle 18-vuotiaista ympäri Suomea.
Lastensuojelun ammattilaiset nostavat kädet pystyyn. Tällä hetkellä he joutuvat pohtimaan lain tulkintaa ja tilannekohtaisesti päättämään, mikä on lapsen etu. Sijaishuollossa olevan lapsen liikkumista ei saa rajoittaa, vaikka lapsen edun näkökulmasta se kuuluu perheen tai lapsen huolenpidosta vastaavan perustehtäviin.
– Ennakoitavissa tapauksissa ohjaajien näkemykset eivät ole tarpeeksi vahvoja perusteita, että voitaisiin tehdä rajoitustoimenpide. Tavallaan joissain tapauksissa joutuu ensin pahempi asia tapahtumaan ennen kuin voidaan tehdä rajoitustoimenpiteitä. Tämä on minun mielestäni isoin ongelma tällä hetkellä lastensuojelulaissa, ohjaaja toteaa.
Valvova viranomainen ei nuku. Hatkassa olevat nuoret näkyvät eduskunnan oikeusasiamiehen lausunnoissa ja ministeritason pohdinnoissa rajoitustoimenpiteistä. Median luoma kuva karkuteillä olevista nuorista ja sosiaalityöstä on koruton. Etenkin Yle on uutisoinut eduskunnan oikeusasiamiehen tekemien tarkastuskäyntien esiin nostamista ongelmista mm. Mikkelissä ja Limingassa.
Hatkanuorten kohdalla ei ole kyse yökyläilystä tutuilla koulukavereilla tai kotiintuloajan ylittämisestä. Usein on kyse vaikeasti oireilevista nuorista ja riskikäyttäytymisestä. Karanneiden nuorten terveys ja hyvinvointi ovat suuressa vaarassa. Riskit esim. seksuaaliseen hyväksikäyttöön, päihteiden holtittomaan käyttöön ja rikollisuuteen ovat todellisia. Kuka asettaa turvalliset rajat, jos lain keinoin ei pystytä estämään hatkoille lähtemistä?
– Lastensuojelulaissa voisi olla oma pykälänsä erittäin vaikeasti oireilevien lasten kohdalla, jolloin heille voisi tehdä tiukempia rajoitustoimenpiteitä, joka auttaisi ennaltaehkäisemään rikosten uusiutumista. Sillä voitaisiin tukea heidän päihteettömyyttään ja tehdä intensiivisemmin töitä heidän kanssaan, joka helpottaisi heitä kiinnittymään yhteiskuntaan, lastensuojelun ohjaaja pohtii.
Tämä on yhden ammattilaisen näkökulma, jota kannattaisi miettiä. Hatkaaminen rakenteellisena ilmiönä tulee tunnistaa paremmin ja lisätä julkista keskustelua hatka-ilmiöön puuttumisen tarpeellisuudesta ja keinoista. Nuorten pakomatkat työllistävät myös sosiaalipäivystystä ja poliisia. Hatkassa olevien nuorten etsimiseen ja tavoittamiseen tarvitaan hyvää yhteistyötä eri viranomaisten kanssa. Riittävät resurssit lastensuojelulaitoksissa nuorten emotionaaliseen tulee varmistaa. Myös syitä hatkaamiseen pitäisi pohtia, jotta nuorten oma ääni tulisi kuulluksi. Pesäpuu on tehnyt tärkeää työtä mm. Kysymällä keinoja nuorilta itseltään.
Voisimme rakenteellisen sosiaalityön avulla laittaa liikkeelle muutoksen. Muutoksen, joka aidosti suojaisi nuorta ja ottaisi huomioon nuorten monenlaiset tilanteet ja niiden vaatimat ratkaisut. Olennaista on kriittinen suhde yhteiskunnallisiin mekanismeihin, pyrkimys muutokseen eri tasoilla sekä oikeudenmukaisuuden ja ihmisten osallisuuden edistäminen (Pohjola 2014, 23–27). Erilaisuudet huomioon ottava laki on viime kädessä nuoren etu.
Hanna-Mari Parkkila, Suvi Kakko, Pauliina Ylitapio, Laura Tolkkinen
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelijat
Lähteet:
Lastensuojelulaki – Finlex (542/2019)
https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2007/20070417?search%5Btype%5D=pika&search%5Bpika%5D=lastensuojelulaki. Viitattu 26.3.2021.
Liukkonen, Antti & Siiriainen, Lauri (2019) Rajoitustoimenpiteet lasten sijaishuollossa – vallankäyttöä vai vaikuttavaa hoitoa? Diakonia-ammattikorkeakoulu. Sosiaalialan koulutusohjelma, sosionomi: https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/228093/Liukkonen_Antti%2C%20Siiriainen_Lauri.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Viitattu 26.3.2021.
MTV Uutiset (2021). Kadonneiden joulu – poliisin tiedossa jopa 252 tietymättömissä olevaa nuorta – huoli heidän turvallisuudestaan on suuri. https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/kadonneiden-joulu-poliisin-tiedossa-jopa-252-tietymattomissa-olevaa-nuorta-huoli-heidan-turvallisuudestaan-on-suuri/8021126#gs.uv6ct4. Viitattu 26.3.2021.
Oikeusasiamies (2019): https://www.oikeusasiamies.fi/r/fi/ratkaisut/-/eoar/6448/2019. Viitattu 26.3.2021.
Pesäpuu (2021): Sijaishuollon haastekisan kunniamaininnan saajat ja voittajat on selvillä!
https://pesapuu.fi/2021/02/sijaishuollon-haastekisa-2/ Viitattu 9.4.2021.
Pohjola, Anneli (2014) Rakenteellisen sosiaalityön paikannuksia. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana toim. (2014) Rakenteellinen sosiaalityö. 16–33.
Sosiaali- ja terveysministeriö (2021). Lastensuojelulain muutokset.
https://stm.fi/lastensuojelulain-muutokset. Viitattu 26.3.2021.
Talentia-lehti (2021). Lastensuojelu pelasti vankilalta ja viikatemieheltä. https://www.talentia-lehti.fi/lastensuojelu-pelasti-vankilalta-ja-viikatemiehelta/. Viitattu 26.3.2021.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2019) Lastensuojelun käsikirja. Rajoitukset sijaishuollossa. https://thl.fi/fi/web/lastensuojelun-kasikirja/tyoprosessi/sijaishuolto/rajoitukset-sijaishuollossa. Viitattu 26.3.2021.
Unicef: lapsen oikeuksien sopimus (2021). Lapsen oikeudet – mikä on lapsen oikeuksien sopimus?
https://www.unicef.fi/lapsen-oikeudet/mika-on-lapsen-oikeuksien-sopimus/. Viitattu 26.3.2021.
YLE Uutiset 14.7.2020 ja 2.7.2020: Limingan ja Mikkelin lastensuojeluyksiköt https://yle.fi/uutiset/3-11447162 ja https://yle.fi/uutiset/3-11429593. Viitattu 26.3.2021
(54)
”Ulos vankilasta” – Lievä autismikirjon häiriö, vuorovaikutus ja identiteetti
Autismia määrittelee vuorovaikutuksen vaikeus ja sen vaikutus identiteetin rakentumiseen. Diagnoosin ja kuntoutuksen myötä minäkuvaa voi kuitenkin eheyttää ja saada tukea arjen haasteisiin.
”Olin hiljainen, kiltti tyttö, joka seisoi koulussa seinän vierustalla ja tarkkaili muita. Toisinaan rohkaistuin ja yritin päästä muiden leikkeihin, mutta minua ei hyväksytty mukaan.” Nimimerkin ”Ulos vankilasta” aloitukseen kiteytyy autistisen vuorovaikutuksen hankaluudet lapsesta alkaen: tarkkailijaksi syrjään jääminen ja epäonnistuneet yritykset osallistua muiden mukaan. Pro gradu -tutkielmassani ”Aikuisen autismidiagnoosi ja identiteettinarratiivit” olen tarkastellut näitä lievän autismikirjon aikuisten kertomuksia vuorovaikutuksen ongelmista ja identiteetistä narratiivisen menetelmän avulla.
Autismikirjon häiriö on useimmiten läpi elämän jatkuva neurobiologinen ja kehityksellinen neuropsykiatrinen häiriö, jota esiintyy prosentilla väestöstä. Uusimman diagnostiikan myötä puhutaan lievästä, keskivaikeasta tai vaikeasta autismista. Lievästi oirehtiva autismi voi jäädä lapsena huomaamatta, mutta se voi paljastua aikuisiällä itsenäistymisen vaikeutena monimutkaistuvassa toimintaympäristössä.
Autistisuus ilmenee monilla elämänalueilla eriasteisesti ja yksilöllisinä oireyhdistelminä. Se ilmenee erityisesti sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelmina ja kaavamaisena käyttäytymisenä. Neurokognitiiviset vaikeudet, toiminnanohjauksen haasteet, vuorovaikutustaitojen puutteellisuus, tiedon käsittelytapa, paineensietokyky aisti- ja sosiaalisen kuormituksen tilanteissa, erityiskiinnostuksen kohteet, kontekstisokeus, pakko-oireisuus, aistiyliherkkyydet ja rutiinien korostuminen elämässä voivat pahimmillaan aiheuttaa häiriökäyttäytymistä.
Autismikirjon häiriön diagnosointikriteerit muuttuvat vuonna 2022.
Minäkuvan muodostuminen vuorovaikutuksessa
Identiteetti tarkoittaa sitä, miten ihminen kokee itsensä ja ilmaisee itseään sosiaalisessa ympäristössään. Minäkäsitys kuvaa ihmisen ajatuksia omista piirteistään, motiiveistaan ja käyttäytymisestään. Minäkäsitys voi olla laaja, ja siihen voivat vaikuttaa kaikki kokemukset. Siihen vaikuttavat nuoresta iästä alkaen muiden arvio siitä, keitä ja millaisia olemme. Ihminen ei kuitenkaan suoraan omaksu muiden käsityksiä itsestään, vaan luo tulkiten haluamaansa toimivaa, tuntevaa minäkuvaa.
Minäkäsitys vaikuttaa myös siihen, millaiseksi vuorovaikutus muodostuu. Opimme tuntemaan itsemme aktiivisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Minäkäsitys syntyy vuorovaikutuksen lisäksi samastumisesta ryhmiin. Tämä sosiaalinen identiteetti on tunneperäinen ja muodostuu useista, toisiaan leikkaavista ryhmistä. Vertailu muihin ryhmiin vaikuttaa epäsuorasti myös itsetuntoomme.
Vertailussa muihin alkaa omasta identiteetístä kertyä kokemuksia lapsesta alkaen. Autistinen yksilö joutuu ulkopuolisena pohtimaan omaa epätäydellisyyttään ja erilaisuuttaan eri ulottuvuuksilla suhteessa muihin. Identiteetin rakentuminen vuorovaikutuksessa on haastavaa, jos vuorovaikutustaidot ovat puutteelliset. ”Ulos vankilasta” -kirjoittaja jatkaa diagnoosia edeltävien vuorovaikutusongelmiensa kuvaamista: ”En oppinut puhumaan muiden kanssa. En oppinut kertomaan asioistani. En oppinut antamaan enkä olemaan vastavuoroinen. En ymmärtänyt, mitä ihmisten välillä tapahtuu. En oppinut, mitä ihmissuhteet tarkoittavat.”
Diagnoosi identiteettikäänteenä
Autistin identiteetti rakentuu vertailemalla sisäistä ja ulkoista maailmaa ja minäkuvaa vastakohtien kautta diagnoosia ennen ja sen jälkeen. Diagnoosikäänne avaa mahdollisuuden rakentaa, korjata, kuntouttaa ja eheyttää autistista minäkuvaa diagnoosikäänteeseen liittyvän tietoisuuden ja tiedon lisääntymisen kautta.
Sosiaalistrukturalistisen ajattelun mukaan identiteetti rakentuu koko elämän ajan. Aikuisena diagnostisoidut pystyvät retrospektiivisesti vertailemaan ja reflektoimaan diagnoosin merkitystä elämänkokemuksissaan. ”Ulos vankilasta” -kertomuksen kirjoittaja ponnisteli tuskaisesti vuosikymmenet väärän diagnoosin ja monenlaisten vuorovaikutusongelmien kanssa, kunnes löysi autismidiagnoosin ja palat alkoivat loksahdella paikoilleen: ”Oli valtavaa tajuta, että muilla on oma sisäinen maailmansa, omat ajatuksensa ja tunteensa, vaikka he eivät niitä minulle näyttäisi. Kun ymmärsin, että muut ovat kuorensa alla samanlaisia kuin minä (tuntevat ja ajattelevat), saatoin ensimmäisen kerran elämässäni ennustaa, miten johonkin lauseeseeni tai tekooni suhtauduttaisiin. [– –] Sain käyttöohjeet maailmaan!”
Minäkuvan eheytyminen kuntoutuksessa
Sosiaalisen kuntoutuksen avulla on tarkoitus oppia selviytymään arkitoimista, vuorovaikutussuhteista ja eri rooleista omia voimavaroja hyödyntäen ammattilaisten ohjaamana. Toimijuus muokkaa identiteettiä ja subjektiksi kasvamista, kun taas rajoitettu toimijuus heikentää sitä. Kuntoutuksessa stigmatisoituneesta ihmisestä on tarkoitus voimaannuttaa eheytyvä, aktiivinen ja autonominen toimija. Toipumiseen kuuluu minäkuvan luominen, jossa autismi on vain yksi osa minuutta.
Autisti joutuu käsittelemään poikkeavan identiteettiä ja leimaa sekä hyväksymään diagnoosin osaksi minäkuvaa. Autistien kertomuksissa on kuntoutumista määritteleviä teemoja: toivon herääminen, ongelman hyväksyminen, luopuminen syrjään vetäytymisestä ja aktiivinen osallistuminen sekä vastuun ottaminen omasta elämästä ja aktiivinen selviytymiskeinojen etsintä. Omaelämäkerta on vaikuttava osa kuntoutumista: terapeuttinen, itsetutkiskeleva, lohduttava vertaisille ja ymmärrystä avartava yleisölle. Tarinankerronta ovat elimellisen inhimillinen keino kommunikoida, järjestää, selittää ja ymmärtää inhimillistä elämää, ihmisten välisiä suhteita ja identiteettejä.
Kärsittyään vuosikymmeniä yksinäisenä, epäonnistuttuaan elämässä ja tunnettuaan itsensä kiinnittymättömiksi elämään ja maailmaan kirjoittajakin vihdoin löysi ymmärryksen suhteissa olemisesta: ”Jälkeenpäin tiedän, että minua olisi pitänyt kannustaa pohtimaan toisia, heidän ajatuksiaan, motiivejaan, halujaan, jotta heidän maailmansa olisi avautunut autistiselle mielelleni.” Kirjoittajan minäkuva kehkeytyi pitkälle aikuisuuteen tällaisessa vuorovaikutusympäristössä heijastuen kaikkiin elämänrooleihin. Hän tunsi olonsa eristyneeksi itsestään ja muista sekä olevansa tarkkailijana tai marginaalissa, kun elämä kulkee ohi.
Aiemmin vuorovaikutuksessa sisäistettyä identiteettiä voi diagnoosin myötä ja sosiaalisella kuntoutuksella käsitellä uudesta näkökulmasta ja rakentaa sitä uudelleen. Sosiaalityössä voi puhua identiteetin muutostyöstä, kun autistiselle tai muulle asiakkaalle rakennetaan valmentavasti ja kuntouttavasti myönteisempää identiteettiä. Sosiaalityössä voi toivon ja tulevaisuuspuheen kautta vahvistaa ja kehittää asiakkaan myönteisen, eheytyvän identiteetin muodostumista uhriuden ja stigman tilalle. Autistin osallisuus tarkoittaa myös esteettömyyttä osallistua tasavertaisesti. Elämän perusasioiden oppiminen sekä yhteiskunnan normaaliin toimintaan osallistuminen ovat kuntoutuksen ytimessä. Tavoitteena on itsenäinen elämä, joka on autistillekin tärkeä tarve.
Sari Kärkkäinen
Sosiaalityö
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Aikuisen autismidiagnoosi ja identiteettinarratiivit”. Lapin yliopisto, 2021.
Lähteet
Hall, Stuart 1999: Identity. Tammer-Paino Oy. Tampere.
Helkama, Klaus & Myllyniemi, Rauni & Liebkind, Karmela & Ruusuvuori, Johanna & Lönnqvist, Jan-Erik & Hankonen, Nelli & Mähönen, Tuuli Anna & Jasinskaja-Lahti, Inga & Lipponen, Jukka 2015: Johdatus sosiaalipsykologiaan. 10. uud. p. Edita. Helsinki.
Hyväri, Susanna & Salo, Markku (toim.) 2009: Elämäntarinoista kokemustutkimukseen. Mielenterveyden keskusliitto. Helsinki.
Jehkonen, Mervi & Saunamäki, Tiia & Hokkanen, Laura & Akila, Ritva (toim.) 2019: Kliininen neuropsykologia. 3. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim. Helsinki.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (toim.) 2008: Sosiaalityö aikuisten parissa. Vastapaino. Tampere.
Koskentausta, Terhi & Koski, Anniina & Tani, Pekka 2018: Aikuisen autismikirjon häiriö. Duodecim. https://helda.helsinki.fi//bitstream/handle/10138/304198/duo14424.pdf?sequence=1. Viitattu 27.12.2020.
Layder, Derek 2004: Social and Personal Identity. Understanding YourSelf. SAGE Publications Ltd. London.
Liimakka, Satu 2014: Kokemus, tieto ja kokemustieto – esimerkkinä autismi. Teoksessa Myyry, Liisa & Ahola, Salla & Ahokas, Marja & Sakki, Inari (toim.): Arkiajattelu, tieto ja oikeudenmukaisuus. Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2014:18. Helsingin yliopisto, sosiaalipsykologia. Hansaprint. Vantaa, 162–178. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/144169/AMPB_Juhlakirja.pdf?sequence=1. Viitattu 27.12.2020.
Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa (toim.) 2018: Sosiaalinen kuntoutuksessa. Lapland University Press. Rovaniemi.
Metteri, Anne & Valokivi, Heli & Ylinen, Satu (toim.) 2014: Terveys ja sosiaalityö. PS-Kustannus. Jyväskylä.
Moilanen, Irma & Mattila, Marja-Leena & Loukusa, Soile & Kielinen, Marko 2012: Autismikirjon häiriöt lapsilla ja nuorilla – katsaus. 14/2012, Duodecim. Helsinki, 1453–1462. https://www.duodecimlehti.fi/xmedia/duo/duo10395.pdf. Viitattu 27.12.2020.
Mönkkönen, Kaarina & Kekoni, Taru & Pehkonen, Aini (toim.) 2019: Moniammatillinen yhteistyö: vaikuttava vuorovaikutus sosiaali- ja terveysalalla. Gaudeamus. Helsinki.
Orhala, Satu & Utriainen, Jarkko (toim.) 2015: Minun tarinani. Kertomuksia autismin kirjolta. Autismiliitto ry. Helsinki. https://www.printbox.fi/flipbooks/malli/77822_minun_tarinani/.
Puusa, Anu & Hänninen, Vilma & Mönkkönen, Kaarina 2020: Narratiivinen lähestymistapa organisaatiotutkimuksessa. Teoksessa Puusa, Anu & Juuti, Pauli (toim.): Laadullisen tutkimuksen näkökulmat ja menetelmät. Gaudeamus Oy. Helsinki, 216–227.
Puustjärvi, Anita 2019: Autismikirjon häiriö – uutta tutkimustietoa ja kliinikon kokemuksia. Luento. Autismin talvipäivät 8.12.2019. https://www.youtube.com/watch?v=s8MEpNOHftc. Viitattu 27.12.2020.
(53)
Eriarvoisuutta tuottavat mekanismit
Suomessa on muodostunut erilaisia ryhmiä, joiden elintaso ja elämänlaatu eroavat kansalaisten enemmistön elämän edellytyksistä.
Eriarvoisuus vaikuttaa erityisesti yhteiskunnan haavoittuvimmassa asemassa oleviin, kuten esimerkiksi asunnottomiin, työttömiin, maahanmuuttajiin ja ikääntyneisiin. Vuonna 2018 Suomessa oli 856 000 henkilöä köyhyys- ja syrjäytymisriskissä ja samana vuonna vakavasta aineellisesta puutteesta kärsi 133 000 henkilöä (Tilastokeskus 2020). Vuonna 2019 perustoimeentulotukea myönnettiin 271 107 henkilölle (Tanhua & Kiuru 2020, 3). Perustoimeentulotukea saavat henkilöt ovat usealla tavalla köyhyysriskissä, koska heidän tulonsa jäävät elämiseen riittävän tason alle varsinaisen ensisijaisen turvan jälkeenkin (Isola & Suominen 2016, 40–41). Viimesijaista turvaa täydentävä ruoka-apu tavoittaa arviolta 20 000–25 000 henkilöä viikoittain ja suurin osa heistä on perusturvaetuuksien varassa tai heikossa työmarkkina-asemassa (STM 2020; Isola & Suominen 2016, 42).
Tarkastelin Pro gradu -tutkielmassani, miten eriarvoisuus näkyy, köyhyydestä kerrotuissa tarinoissa sosiologi Göran Therbornin (2014) eriarvoisuuden mekanismeja koskevan teorian avulla. Tutkimukseni aineisto koostui ”Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä” (2007) kirjoituskilpailun tuottamista tarinoista. Eriarvoisuuden mekanismeja ovat etääntyminen, riisto, ulossulkeminen ja hierarkisointi. Etääntyminen on prosessi, jossa hyvä- ja huono-osaisten erot kasvavat suureksi ja huono-osaisten elintaso jää hyväosaisten elintasosta jälkeen. Riisto liittyy hierarkioiden ylemmillä tasoilla olevien epäsymmetrisestä hyötymisestä hierarkioiden alemmilla tasoilla olevista ihmisitä. Ulossulkeminen tarkoittaa ihmisten etenemisen ja oikeuksien eteen asetettuja esteitä ja hidasteita sekä eri syrjinnän muotoja. Hierarkisointi liittyy arvojärjestelmiin, joka jakaa yhteiskunnassa ihmisiä eri luokkiin.
Etääntyminen
Huono-osaisuus periytyy Suomessa sukupolvelta toiselle. Etääntymistä voidaan Suomen kontekstissa tarkastella koulutuksen näkökulmasta, koska sitä pidetään usein sosiaalisen nousun välineenä. Kaikille avoimet koulutusmahdollisuudet korkeakoulutasolle asti kuuluvat hyvinvointivaltioon ja ilmaisen koulutuksen tavoitteena on, että lasten kouluttautuminen ei olisi kiinni vanhempien tulotasosta.
Kaikille avoimista koulutusmahdollisuuksista huolimatta Suomessa vanhempien koulutustaso periytyy lapsille yhä enemmän. Korkean koulutustason tutkinnon suorittaneiden vanhempien lapset päätyvät useammin korkeakoulutusaloille, kun taas matalan koulutusasteen suorittaneiden vanhempien lapset päätyvät matalan koulutuksen aloille.
Riisto
Perinteisesti työn on oletettu suojaavan köyhyydeltä ja köyhyysriskin nähdään koskevan erityisesti työvoiman ulkopuolella olevia ryhmiä, kuten pitkäaikaistyöttömiä, eläkeläisiä ja opiskelijoita. Työmarkkinoilla tapahtuvista muutoksista aiheutuva epävakaisuus on luonut työssäkäyvien köyhien ryhmän, joiden käytettävissä olevat tulot jäävät työssä käymisestä huolimatta suhteellisen köyhyysrajan alapuolelle.
Suhteellinen köyhyysrajan avulla kotitalous voidaan määritellä pienituloiseksi, jos sen käytettävissä olevat tulot ovat alle 60 prosenttia väestön mediaanituloista. Esimerkiksi yhden elättäjän perheissä tai yksinhuoltajaperheissä tulot eivät välttämättä riitä perheen elättämiseen.
Ulossulkeminen
Häpeän tunteminen liittyy tilanteisiin, joissa ihmisen käyttäytyminen poikkeaa sosiaalisesti hyväksyttävästä tavasta toimia.
Ihminen tuntee häpeän sisäisesti, mutta siihen liittyy myös muiden ihmisten asenne ja käyttäytyminen köyhyydessä eläviä kohtaan. Häpeän tunteminen johtuu siitä, että ei ole onnistunut elämään elämäänsä yhteiskunnan odotusten mukaisesti.
Esimerkiksi epäonnistumisen koulutukseen tai työelämään kiinnittymisessä ajatellaan johtuvan yksilön omasta syystä. Epäonnistumisen ajatellaan taas kertovan siitä, että hänessä olisi jotain vikaa.
Hierarkisointi
Eriarvoisuus on läsnä ihmisten päivittäisissä kohtaamisissa. Ihmiset pystyvät arvioimaan pienenkin käyttäytymiseen perustuvan tiedon avulla, mihin yhteiskuntaluokkaan toiset kuuluvat. Sosiaalisen luokan signaalit kertovat ihmisten yhteiskuntaluokasta ja ne liittyvät kehoon, ääneen ja kulttuuriin.
Sodabeh Aryanfard
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Eriarvoisuuden ilmentymiä köyhyydestä kerrotuissa tarinoissa”. Lapin yliopisto. 2020.
(52)
Asiantuntijuus sijaishuollossa vaatii sosiaalityöntekijältä paljon
Sijaishuollon sosiaalityöntekijöiltä vaaditaan laaja-alaista osaamista myös omien ammattirajojen yli.
Sosiaalityöntekijöiden kokemusten mukaan asiantuntijuus rakentuu useasta eri osa-alueesta ja se vaatii sosiaalityön kentän tuntemisen lisäksi osaamista esimerkiksi lapsen kehityspsykologiaan liittyen. Työhön kuitenkin koetaan pääsevän myös pienellä käytännön osaamisella eikä teoreettista osaamistakaan välttämättä ole. Lisäksi työn vaativuutta ei ymmärretä päättäjien tasolla ja työn tekemisen raamit ovat huonosti resursoituja. Työntekijöiden vaihtuvuus ja asiakasmäärät ovat suuria ja tämä epäkohta tulisi korjata esimerkiksi säätämällä lailla lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden maksimiasiakasmäärä, sillä suosituksia kunnat eivät noudata.
Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani sitä, kuinka asiantuntijuus rakentuu sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden kokemana ja kuinka tätä asiantuntijuutta voitaisiin sosiaalityöntekijöiden mukaan vahvistaa ja mitkä tekijät heikentävät asiantuntijuutta. Tutkielmani aineisto koostui viiden kunnallisessa sijaishuollossa työskentelevän tai aikaisemmin työskennelleiden sosiaalityöntekijöiden kirjoituksista. Kirjoitukset kerättiin sosiaalityön uraverkosto ja sosiaalityön pohjoinen uraverkosto- facebookryhmissä julkaistun kirjoituspyynnön avulla.
Minkälaista teoria- ja käytännönosaamista työssä katsottiin vaadittavan?
Tutkielmassani jaoin osaamisalueet viiteen eri osa-alueeseen. Aineiston perusteella keskeisiä asiantuntijuuden alueita olivat lapsen kokonaistilanteen hahmottaminen, asiakkaan kohtaaminen ja asiakassuhde, yhteistyötaidot ja verkostotyö, juridinen osaamisen sekä kyky ja rohkeus linjata ja tehdä päätöksiä.
Mitkä tekijät asiantuntijuutta heikentävät?
Merkittäväksi asiantuntijuutta heikentäväksi tekijäksi sosiaalityöntekijät kokivat vähäiset resurssit ja suuret asiakasmäärät. Sijaishuollossa lapsen lisäksi työskennellään usein hänen ympärillään olevan laajan ihmisjoukon kanssa, mikä lisää työn määrää. Vähäisillä resursseilla työn koettiin aineiston perusteella olevan tulipalojen sammuttelua. Lisäksi työntekijät vaihtuivat tiuhaan, mikä myös heikensi asiantuntijuutta. Lisäksi asiantuntijuutta katsottiin heikentävän esimerkiksi yhteistyökumppaneiden puutteelliset käsitykset sosiaalityöstä sekä sisäisen ohjeistuksen puuttuminen yksiköissä.
Mikä asiantuntijuutta vahvistaa?
Asiantuntijuutta vahvistavana pidettiin hyviä konsultaatiomahdollisuuksia, riittävää perehdytystä sekä toimivaa työtiimiä työn tukena. Lisäksi esimiehen tuki ja ohjaus koettiin tärkeänä. Ammatillisten toimijoiden, alan lehtien ja kirjallisuuden seuraaminen nostettiin myös merkittäväksi tekijäksi asiantuntijuutta vahvistettaessa. Kuitenkin moni asia asiantuntijuuden vahvistumisessa liitettiin siihen, että se vaatii työntekijän omaa aktiivisuutta ja esimerkiksi työparia täytyy vaatia, sillä lisäkoulutukset tai konsultaatiomahdollisuudet eivät välttämättä olleet olemassa työn rakenteissa.
Tutkielman aineistossa nostettiin esiin sijaishuollon asiantuntijuuden vaativuus. Työn voidaan luonnehtia olevan laaja-alaista lapsen asioista vastaamista, johon liittyy laaja vastuu. Työssä puututaan perheen yksityisyyteen ja käytetään laajaa harkintavaltaa haavoittuvassa asemassa oleviin lapsiin, mutta silti työn resurssit ovat huonot ja asiakasmäärät absurdin suuret.
Susanna Inget
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu-tutkielmaani ”Täytyy olla älykkyyttä ja pelisilmää pärjätä kaoottisissa ihmissuhteiden viidakoissa” – Sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden kokemuksia asiantuntijuudestaan.
Aiheeseen liittyviä lähteitä:
Eronen, Tuija & Laakso, Riitta 2017: Vaativat tilanteet sijaishuoltotyössä. Teoksessa Enroos, Rosi & Mäntysaari, Mikko & Ranta-Tyrkkö, Satu (toim.) 2017: Mielekäs tutkimus: näkökulmia sosiaalityön tutkimuksen missioihin. Suomen yliopistopaino Oy. Tampere.
Helavirta, Susanna 2016: Lapsen asioista vastaaminen huostaanoton jälkeen sosiaali-työntekijöiden kuvaamana. Teoksessa Enroos, Rosi, Heino, Tarja & Pösö, Tarja 2016: Huostaanotto. Lastensuojelun vaativin tehtävä. Vastapaino. Tampere.
Lastensuojelulaki 417/2017
Sipilä, Anita 2011: Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet -Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Itä-Suomen yliopisto. Väitöskirja.
(51)
Koneeseen kadonneet? – Vanhempien näkökulmia yläkouluikäisten poikien digitaaliseen pelaamiseen
Digitaalisella pelaamisella on tärkeä merkitys monien nykynuorten elämässä, arjessa ja sosiaalisissa suhteissa. Vanhempien rooli pelikasvattajina on keskeinen, ja mielenkiintoista onkin pohtia, millaiseksi muodostuu vanhempien toimijuus suhteessa heidän nuortensa digitaaliseen pelaamiseen.
Tutkimusten mukaan 10–19-vuotiaista suomalaisista lapsista ja nuorista 99 prosenttia pelaa digitaalisia pelejä ainakin satunnaisesti ja noin 70 prosenttia pelaa viikoittain (Meriläinen & Moisala 2019, 56-57). Alan tutkimuskirjallisuudessa ja oppaissa korostetaan vanhempien roolia ja tehtävää lasten ja nuorten pelikasvattajina ja ”mediamentoreina”. Yläkouluikäisten nuorten pelikasvatuksen keskiössä ovat muun muassa keskustelut mediakriittisyydestä, käyttäytymisestä internetympäristössä sekä laajemmin elämänhallintaan liittyvistä teemoista (Repo & Nätti 2015, 107). Pelikasvattajina vanhemmat ovat kuitenkin edelläkävijöitä, eikä heillä ole turvanaan ja esikuvinaan aiempien sukupolvien kasvatusmalleja ja toimintatapoja, mikä voi osaltaan haastaa heidän rooliaan nuorten pelikasvattajina. Myös nuorten usein vanhempiaan paremmat digitaalisten laitteiden käyttötaidot ja osaaminen sekä ajankäytölliset haasteet voivat tuottaa haasteita digiajan kasvattajuudelle. (Lahikainen 2015, 37.)
Nuorten digitaalista pelaamista vanhempien näkökulmasta on kuitenkin tutkittu vasta vähän, ja pro gradu – tutkielmassani olenkin selvittänyt digitaalisia pelejä pelaavien yläkouluikäisten (13-16-vuotiaiden) poikien vanhempien kokemuksia ja näkemyksiä poikiensa pelaamisesta. Analysoin, mikä vanhempia poikiensa pelaamisessa huolestuttaa ja millaiset ovat vanhempien toimijuuden rajat, mahdollisuudet ja ulottuvuudet suhteessa heidän poikiensa digitaaliseen pelaamiseen. Tutkielmani aineisto koostuu kuuden vanhemman teemahaastattelusta. Haastateltavien joukossa on neljä äitiä ja kaksi isää.
Digitaalinen pelaaminen ilmiönä
Nuorten digitaalinen pelaaminen on hyvin ajankohtainen ilmiö, josta käydään vilkasta yhteiskunnallista keskustelua. Digitaaliseen pelaamiseen liittyvä julkinen keskustelu on hyvin haitta- ja huolikeskeistä, jopa dramaattistakin. Keskusteluissa varoitellaan digitaalisen pelaamisen sekä fyysistä että psyykkisistä vaaroista ja haitoista ja keskitytään lähinnä pelaamisen rajoittamistapojen käsittelemiseen. Esiin nousevat esimerkiksi pelien väkivaltaiset sisällöt ja pelaamisen negatiiviset vaikutukset nuorten käyttäytymiseen, sosiaalisiin suhteisiin sekä liiallisen pelaamisen vaikutukset nuoren terveyteen, uneen ja koulunkäyntiin. Toisaalta alan tutkimuskirjallisuudessa korostetaan myös digitaalisen pelaamisen hyötyjä. On todettu, että pelaaminen voi parantaa pelaajan kognitiivisia, emotionaalisia ja sosiaalisia taitoja. (Meriläinen 2017; Männikkö 2017, 17-18; Lobel & muut 2017; Quandt & Kowert 2016, 177.)
Tutkimuskirjallisuudessa digitaalista pelaamista on tarkasteltu myös sosiaalisista ja kulttuurisista näkökulmista. Monille nuorille digitaaliset pelit ovat tärkeä heidän arkista elämäänsä ja sosiaalisia suhteitaan, ja laajemmin pelaaminen voidaan nähdä osana nuorisokulttuuria ja sen muutosta (Meriläinen & Moisala 2019, 63). Toisaalta digitaalista pelaamista ilmiönä voidaan tarkastella myös perhe-elämän kontekstissa ja vuorovaikutussuhteissa ja pohtia, miten digitaalinen pelaaminen vaikuttaa ja muuttaa perhe-elämän käytäntöjä, ja millaisia haasteita ja mahdollisuuksia se perhe-elämälle ja perheenjäsenten väliselle vuorovaikutukselle mahdollisesti tuottaa (esim. Lahikainen & muut 2015).
Huolen värittämä toimijuus
Tutkielmani tulosten perusteella vanhempien suhtautuminen heidän poikiensa digitaaliseen pelaamiseen on huolen värittämää, eivätkä vanhemmat pystyneet näkemään nuorensa pelaamisessa juuri positiivisia puolia. Poikien digitaalisessa pelaamisessa vanhempia huolestuttavat erityisesti pelaamiseen käytetyn ajan vaikutukset nuoren psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin sekä nuoren käytökseen. Vanhempia huolestuttivat myös pelaamisen imu ja addiktoivuus. Vanhempien mukaan pelaaminen tuntuu syrjäyttävän nuoren elämässä kaiken muun. Nuorten runsaana näyttäytyvään pelaamiseen vanhemmat löysivät syitä sekä nuoren yksilöllisistä ominaisuuksista että pelimaailman imusta. Tutkimukseeni osallistuneilla vanhemmilla ei ollut paljonkaan tietoa pelimaailmasta tai peleistä, joita heidän poikansa pelaavat, ja pelimaailma oli heille vieras.
Tulkintani mukaan huolinäkökulma sekä pelimaailman vieraus vanhemmille voi vaikuttaa keinoihin ja lähestymistapoihin, joilla vanhemmat pyrkivät puuttumaan ja toimimaan suhteessa poikiensa digitaaliseen pelaamiseen. Käytännössä vanhemmat pyrkivät eri tavoin hallitsemaan, kontrolloimaan ja rajoittamaan poikiensa pelaamista. Vanhemmat kokivat poikiensa digitaalisen pelaamisen hallinnan ja kontrolloinnin kuormittavaksi, ja pelaamisen hallintayritykset myös aiheuttivat konflikteja perheissä. Pelaamiseen puuttumista ja pelaamisen rajoittamista vanhemmat perustelivat lapsen edun mukaisena toimintana.
Toimijuuden rajat ja mahdollisuudet
Aineiston analyysin perusteella vanhempien toimijuutta suhteessa heidän poikiensa pelaamiseen haastavat vanhempien jaksaminen, ristiriidat perheessä sekä ulkopuolisen tuen vähäisyys tai puuttuminen. Pelaaminen voi aiheuttaa ristiriitoja paitsi nuoren ja vanhemman myös perheen vanhempien välille, jos vanhemmat ovat esimerkiksi erimieltä pelaamisen rajoittamistapojen suhteen. Vanhempien toimijuutta puolestaan tukee etenkin perheen vanhempien keskinäinen tuki toisilleen. Toimijuutensa tueksi suhteessa nuortensa digitaalisen pelaamisen hallintaan vanhemmat toivoivat vertaistukea sekä liittolaisuutta muilta vanhemmilta, joilloin esimerkiksi yhteisistä pelisäännöistä voitaisiin sopia ja pelaamiseen liittyvää huolta jakaa. Palvelujärjestelmän mahdollisuuksiin tukea toimijuuttaan vanhemmat sen sijaan suhtautuivat epäillen, eivätkä he uskoneet, että ammattiauttajillakaan olisi ratkaisuja peliongelman ratkaisemiseksi.
Tutkielmani tulosten perusteella vanhemmat tarvitsevat tukea ja neuvontaa pelikasvattajina toimimiseen sekä digitaalisen pelaamisen aiheuttamien ristiriitojen ratkaisemiseen. Tärkeää on, että ammattiauttajilla on tarpeeksi monipuolista osaamista ja tietoa digitaalisen pelaamisen erilaisista ulottuvuuksista, jotta he voivat tukea perheitä pelaamiseen ja laajemmin digitalisaatioon liittyvissä kysymyksissä mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Tärkeää on, että sekä nuoret että vanhemmat saavat äänensä kuuluville digitaalisesta pelaamisesta käytävissä keskusteluissa ja että nuoren ja vanhemman välistä keskustelu- ja neuvotteluyhteyttä digitaaliseen pelaamiseen liittyen tuettaisiin. Näin voitaisiin löytää vaihtoehtoisia tapoja ratkaista pelaamiseen liittyviä konflikteja ja myös kyseenalaistaa pelaamiseen liittyviä ennakkoluuloja ja stereotypioita. Toisaalta tulee myös kehittää menetelmiä haitallisen pelaamiseen tunnistamiseen ja hoitamiseen.
Sanna Ovaskainen
Sosiaalityö
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ” Koneeseen kadonneet? Vanhempien toimijuus ja yläkouluikäisten poikien digitaalinen pelaaminen.” Lapin yliopisto, 2019.
Lähteet:
Lahikainen, Anja Riitta 2015: Media lapsiperheen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta; Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (toim.) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere, 80–107.
Lahikainen, Anja Riitta & Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (2015) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere.
Lobel, Adam & Engels, Rutger & Stone, Lisanne & Burk, William & Granic, Isabela 2017: Video Gaming and Children’s Psychosocial Wellbeing: A Longitudinal Study. Journal of Youth and Adolescence, Vol. 46(4), 884–897.
Meriläinen, Mikko 2017: Pelaamisen hyödyt. Vanhempainnetti, Mannerheimin lastensuojeluliitto. https://www.mll.fi/vanhemmille/tietoa-lapsiperheen-elamasta/lapset-ja-media/digitaalinen-pelaaminen/pelaamisen-hyodyt/
Meriläinen, Mikko & Moisala, Mona 2019: Älylaitteet ja pelaaminen: Peliharrastus osana monipuolista arkea. Teoksessa Kosola, Silja & Moisala, Mona & Ruokoniemi, Päivi (toim.) Lapset, nuoret ja Älylaitteet – Taiten tasapainoon. Duodecim. Helsinki, 56–64.
Männikkö, Niko 2017: Problematic Gaming Behavior among Adolescents and Young Adults. Relationship Between Gaming Behaviour and Health. Acta Universitatis Ouluensis. D, Medica, 1429. Juvenes Print. Tampere. http://jultika.oulu.fi/Record/isbn978-952-62-1658-4
Quandt, Thorsten & Kowert, Rachel 2016: No Black and White in Video Game Land! Why We Need to Move Beyond Simple Explanations in the Video Game Debate. Teoksessa Kowert, Rachel & Quandt, Thorsten (toim.) The Video Game Debate: Unravelling the Physical, Social, and Psychological Effects of Digital Games. Routledge. New York, 176–177.
Repo, Katja & Nätti, Jouko 2015: Lasten ja nuorten median käytön aikatrendit. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta & Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (toim.) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere, 80–107.
(50)
Äitiyden merkitys afganistanilaisnaisten kertomuksissa itsestään
Äitiysidentiteetti on yksi keskeisimmistä naisten identiteeteistä. Afganistanilaisnaiset kertoivat haastatteluissa muun muassa siitä, millaisia äitejä he ovat lapsilleen ja millaisia äitien heidän mielestään tulisi olla. Näiden naisten identiteettejä tutkiessani jouduin pohtimaan myös omaa identiteettiäni äitinä.
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani sitä, millaisia identiteettejä kuusi Suomeen pakolaisena tullutta afganistanilaisnaista tuottivat haastatteluissa. Tutkielmassani tarkastelin naisten tuottamia identiteettejä intersektionaalisuuden viitekehyksessä. Intersektionaalisuuden perusajatus on, että ihmisen identiteetit rakentuvat monien lähtökohtien ja sosiaalisten luokitteluiden pohjalle, jotka risteävät keskenään. Näitä luokitteluja ovat esimerkiksi sukupuoli ikä, etnisyys, kotipaikka, seksuaalisuus, äidinkieli ja uskonto. 1970-luvulla Yhdysvalloissa syntynyt intersektionaalisuus on feministisen teorian lähestymistapa, jonka avulla analysoitiin alun perin naisiin kohdistuvan sorron monisyisiä alkutekijöitä. Nykytutkimuksessa intersektionaalisuuden ajatellaan laajimmillaan koskevan kaikkia ihmisiä, sillä jokainen ihminen on monien erojen leikkaama. Intersektionaalisuuden avulla voidaan pureutua sekä sortoon että etuoikeuteen ja siihen, miten nämä vaikuttavat toinen toisiinsa ihmisen elämässä. (Bastia 2014; Mahlamäki 2018; Rossi 2010.)
Identiteetit ymmärsin tutkimuksessani muun muassa Stuart Hallin (1999) tapaan moninaisiksi ja jatkuvassa muutoksessa oleviksi. Ihmisellä ei ole yhtä minuutta tai identiteettiä syntymästä kuolemaan, vaan identiteettejä tuotetaan ja rakennetaan vuorovaikutuksessa ja ne ovat kontekstisidonnaisia. Haastatteluja analysoidessa olikin tärkeää muistaa, että niissä aktivoituvat identiteetit olivat niitä, joita haastattelutilanne kutsui naiset tuottamaan ja joita he halusivat tuottaa haastattelun kontekstissa. Eri haastattelija, erilaiset kysymykset tai vaikkapa eri haastattelupaikka olisivat tuottaneet erilaisen lopputuloksen. Naisten haastatteluissa tuottamat identiteetit eivät siis paljasta naisten ”todellista” minää tai sitä, keitä he pohjimmiltaan ovat.
Tutkielmani aineisto on ainutlaatuinen ja sensitiivinen. Aineisto on kerätty Niloufar Kalvakhin ja Nabeela Hasanin vuonna 2014 valmistunutta pro gradu -tutkielmaa Settlement Process of Afghan Immigrant Women Based on Cultural Perspective in Finland. Tutkielman tekijöistä toinen, itsekin nainen ja muslimi, haastatteli Suomessa joitakin vuosia asuneita pakolaistaustaisia afgaaninaisia heidän äidinkielellään. Naiset kertovat haastatteluissa elämästään Afganistanissa, sieltä pakenemisesta ja niistä vaiheista, joiden kautta ovat lopulta päätyneet asumaan Suomeen. Lisäksi naiset puhuivat Suomeen sopeutumisen haasteista, niistä selviytymisestä sekä tyytyväisyydestään suomalaisiin sosiaalipalveluihin. Naisten identiteetit ja kokemus siitä, keitä he ovat, ei ollut haastattelujen aiheena, mutta haastatteluissa oli paljon identiteettiin ja minän rakentumiseen liittyvää puhetta. Identiteettejä tuotetaan kaikissa sellaisissa tilanteissa, joissa ihminen kertoo itsestään.
Äiti, muslimi ja maahanmuuttaja
Tutkielmassani tarkastelin kolmea diskurssianalyysin avulla löytämääni ja nimeämääni haastatteluissa aktivoituvaa identiteettikategoriaa suhteessa toisiinsa. Nämä kategoriat olivat äiti, muslimi ja maahanmuuttaja. Äitiyden ja lasten merkitys näyttäytyi suurena jokaisessa haastattelussa. Naiset kertoivat paenneensa Afganistanista voidakseen tarjota paremman elämän lapsilleen. Viisi naisista oli asunut kotimaasta lähdön jälkeen Iranissa vuosien ajan. Iranista lähdön syyksi he kertoivat sen, että afganistanilaisten oli vaikeaa kouluttautua ja työllistyä Iranissa. Myös lasten mahdollisuudet käydä koulua olivat huonot. Eurooppaan ja Suomeen naiset kertoivat tulleensa lastensa vuoksi, jotta lapsilla olisi mahdollisuus kouluttautumiseen, työllistymiseen ja sitä kautta parempaan elämään.
Naisten näkemys oli, että lapsista kasvaa sellaisia aikuisia, kuin vanhemmat, erityisesti äidit, heistä kasvattavat. Monet kertoivat olevansa sekä äitejä että isiä lapsilleen, koska puoliso oli kuollut, ottanut avioeron tai ei muuten osallistunut lasten kasvatukseen syystä tai toisesta. Yhtenä äidin keskeisimmistä tehtävistä nähtiin se, että lapsista kasvaa vanhempiensa uskonnollisia ja kulttuurisia perinteitä ylläpitäviä ja kunnioittavia aikuisia. Suomen afganistanilaista ja iranilaista vapaampi kasvatusilmapiiri koettiin haastavimpana asiana vanhemmuudessa.
Naisten uskonnolliset, kulttuuriset ja etniset identiteetit leikkasivat monessa kohtaa äitiysidentiteetin kanssa. Uskonnolliset rituaalit, paikat ja juhlat olivat naisille tärkeitä. Uskonto oli myös merkittävä identiteettien rakennusaine: naisten mukaan ihminen, jolla ei ole uskontoa, ei tunne itseään ja on ”ei kukaan”. Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, miksi naiset pitivät uskonnollisen tradition siirtämistä seuraaville polville hyvin tärkeänä. Uudessa kotimaassa, maahanmuuttajina, uskonnon merkitys korostui kenties entisestään, koska etenkin lapsille nähtiin olevan tarjolla toisenlaisia, naisten näkökulmasta vahingollisia identiteettejä.
Tutkijapositio: äiti, kristitty ja suomalainen
Tutkielman yhtenä keskeisenä tutkimuseettisenä kysymyksenä oli se, miten minä suomalaisena kristittynä äitinä ja teologina luen näiden naisten kertomuksia itsestään ja elämästään. Näkemys haastattelussa tuotettujen identiteettien tilannesidonnaisuudesta tuntui jo itsessään haastavan identiteettipuheen analysointia ja asetelma mutkistui entisestään, kun soppaa sekoittivat ne identiteetit, joiden kautta minä tutkijana tarkastelen näiden naisten kertomaan: äiti, kristitty teologi sekä suomalainen etuoikeutettu ja koulutettu nainen. Olen pohtinut sitä, korostuiko äitiys minulle naisten kertomuksissa osittain siksi, että olen itsekin äiti ja naisten kertomukset paosta kotimaasta lasten kanssa koskettivat minua kovasti. Tutkijan tulee pyrkiä objektiivisuuteen, mutta omia identiteettejään ei pääse pakoon toisten identiteettejä tutkiessaan.
Tutkimusten (esim. Kulmala 2006) mukaan vanhemmuus ja lapset ovat keskeisiä naisten identiteettien rakentumisessa. Tutkielmani tukee tätä näkemystä. Naisten kertomukset voivat auttaa myös pohtimaan sitä, millaisia erityisiä tuen tarpeita pakolaisnaisilla ja -äideillä voi olla sosiaalityön asiakkaina.
Maija Kujala
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Ennen kaikkea äiti. Afganistanilaisnaisten haastatteluissa tuottamat identiteetit intersektionaalisuuden viitekehyksessä.” Lapin yliopisto 2019.
Lähteet:
Bastia, Tanja 2014: Intersectionality, migration and development. Progress in Development Studies 14(3), s. 237–248.
Hall, Stuart 1999: Identiteetti. Vastapaino. Tampere.
Kulmala, Anna 2006: Kerrottuja kokemuksia leimatusta identiteetistä ja toiseudesta. Tampereen yliopisto. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos.
Mahlamäki, Tiina 2018: Sukupuoli ja uskonto. Teoksessa Ketola, Kimmo & Martikainen, Tuomas & Taira, Teemu: Uskontososiologia. Eetos. Turku, s. 165–176.
Rossi, Leena-Maija 2010: Sukupuoli ja seksuaalisuus, eroista eroihin. Teoksessa Saresma, Tuija & Rossi Leena-Maija & Juvonen, Tuula: Käsikirja sukupuoleen. Vastapaino. Tampere, s. 21–38.
(49)
Sosiaalisen pääoman merkitys lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille
Lastensuojelu on ollut toistuvien huolten aiheena. Huolta lastensuojelussa on herättänyt niin asiakasperheiden kuin lasten moniongelmaisuus, lastensuojelun asiakasmäärien kasvu, työvoiman riittämättömyys ja sosiaalityöntekijöiden ammatillisen osaamisen taso. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kuormittavaan tilanteeseen olisi tärkeää löytää sitä helpottavia keinoja – niin asiakkaiden kuin työntekijöiden hyvinvoinnin vuoksi.
Pro gradu -tutkielmassani selvitettiin systemaattisella kirjallisuuskatsauksella sosiaalisen pääoman merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöille. Tutkielmani aineisto pohjautuu yhdeksään tutkimusartikkeliin, joissa tutkittiin lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia eri näkökulmista. Kiinnostuin aiheesta työskennellessäni lastensuojelutyössä – huomasin, kuinka paljon työkavereiden tuki vaikutti omaan jaksamiseeni ja se innosti minua tutkimaan aihetta syvemmin. Voisiko sosiaalisen pääoman teorian avulla kehittää sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia lastensuojelutyössä?
Carrie Leanan ja Harry Van Burenin mukaan (1999) organisaation sosiaalisen pääoman voidaan nähdä kuvastavan organisaation sosiaalisia suhteita. Sosiaalinen pääoma näkyy työyhteisön yhtenäisinä tavoitteina ja luottamuksena, joka luo mahdollisuuden yhteisölliseen toimintaan. Sosiaalinen pääoma hyödyttää niin organisaatiota kuin myös siihen kuuluvaa yksilöä.
Lastensuojelussa tarvitaan tukea työyhteisöltä
Tutkielmassani jaottelin sosiaalisen pääoman kolmeen teemaan yhdistäen Leana ja Van Burenin (1999) sekä Janine Nahapietin ja Sumantra Ghosalin (1998) sosiaalisen pääoman mallit yhteen. Sosiaalisen pääoman voidaan katsoa koostuvan työyhteisön luottamuksesta, yhteisöllisyydestä ja sitoutuneisuudesta. Sosiaalisen pääoman kolme teemaa, luottamus, yhteisöllisyys ja sitoutuneisuus kietoutuvat yhteen vaikuttaen toisiinsa. Luottamus on keskeistä yhteisöllisyyden muodostumiselle: ilman luottamusta ei voi olla yhteisöllisyyttä, mutta luottamusta tarvitaan myös siihen, että yhteisöllisyyttä voi syntyä. Yhteisöllisyyden ja luottamuksen voidaan nähdä lisäävän myös sitoutuneisuutta ja näin ollen ne osaltaan tuottavat työyhteisöön sosiaalista pääomaa.
Luottamusta työyhteisössä käytännön tasolla kuvastaa muun muassa avoimuus ja työyhteisön moraali. Lastensuojelun ollessa kuormittava ala, on selvää, että työkavereiden kanssa täytyy voida keskustella ja heiltä täytyy myös saada konsultointiapua asiakastilanteisiin. Työyhteisöön tarvitaan avoimuutta. Työyhteisölle täytyy halutessaan voida myös jakaa henkilökohtaiseen elämään liittyviä asioita, koska tällöin myös työyhteisössä voidaan tarvittaessa huomioida mahdollisia erityistarpeita. Avoimuus mahdollistaa joustavuutta ja siten edistää myös työhyvinvointia.
Työyhteisöön täytyy myös pystyä luottamaan niin, että jokainen huolehtii omat työtehtävänsä. Työyhteisössä ja erityisesti lastensuojelutyössä on tärkeää, että työyhteisön moraaliset käsitykset kohtaavat. Lastensuojelutyötehtävät pohjautuvat lainsäädäntöön ja niissä on tarkat aikarajat. Toisinaan lastensuojelutyössä voi olla tilanteita, että asiakasprosessin eteneminen hidastuu toisesta työntekijästä johtuen. Mikäli moraaliset käsitykset esimerkiksi aikarajojen noudattamisesta eivät kohtaa, voi tämä johtaa ikäviin seurauksiin, kuten vastuussa olevan työntekijän stressaantumiseen. Vastuu lastensuojelutyössä on kuitenkin aina lapsen asioista vastaavalla sosiaalityöntekijällä, vaikka prosessin hidas eteneminen ei johtuisikaan suoranaisesti vastuullisesta työntekijästä.
Työyhteisön luottamus on pohjana yhteisöllisyyden muodostumiselle. Yhteisöllisyyttä kuvastaa esimerkiksi ”me-henki” sekä työyhteisön yhteiset tavoitteet ja arvot. Tutkielmani aineistossa lastensuojelutyön yhdeksi tärkeimmäksi tavoitteeksi muodostui halu työskennellä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi. Lastensuojelutyö antaa mahdollisuuden vaikuttaa ja olla mukana tekemässä muutosta. Työtä motivoi tekemään se, että näkee perheiden tilanteiden muuttuvan. Halu työskennellä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi kuvastaa yhtä lailla myös sosiaalityöntekijöiden eettisiä arvoja.
Kun työyhteisössä on luottamusta ja yhteisöllisyyttä, vaikuttaisi tämä lisäävän myös sitoutuneisuutta omaan työhön. Erityisesti vasta aloittaneiden työntekijöiden kohdalla työkavereiden tuki nousi yhdeksi tekijäksi, joka saa jatkamaan lastensuojelutyössä. Pidempään työssä olleille työkavereiden tuki ei noussut esille sitoutuneisuutta edistävänä tekijänä, mutta toisaalta heidän haluunsa jatkaa työssä vaikutti esimiesten tuki. Johtajuus näytti olevan merkityksellistä niin luottamuksen kuin yhteisöllisyyden ja sitoutuneisuuden kannalta.
Tutkimusartikkeleissa nousi esiin, että esimiesten nähdään voivan vaikuttaa negatiivisiin työssä stressiä aiheuttaviin tekijöihin kuten työmäärään. Lisäksi oli havaittavissa esimiehen tärkeys niin tuen antajana vaikeissa asiakastilanteissa kuin myös siinä, että esimiehen pätevyyteen on voitava luottaa. Kehittämisehdotuksena esimiesten olisi hyvä antaa uusille työntekijöille mahdollisuus keskittyä asiakassuhteiden luomiseen, koska hyvä asiakassuhteet edistävät työntekijöiden työssä jaksamista ja lisäävät työhön sitoutuneisuutta. On myös hyvä huomioida, että uudet työntekijät tarvitsevat työsuhteen alussa enemmän tukea stressiä aiheuttaviin tekijöihin, kuten lait ja organisatoriset normit.
Työtilanteeseen tarvitaan muutosta
Lastensuojelun kohtuuttomasta tilanteesta uutisoidaan jatkuvasti, eikä lastensuojelun työtilanteeseen pystytä vaikuttamaan pelkästään työyhteisön sosiaalisen pääoman parantamisella, vaan täytyy löytää muita keinoja työhyvinvoinnin edistämiseksi. Lastensuojelutyössä on asioita, joihin ei voida vaikuttaa. Lastensuojelutyössä tullaan aina kohtaamaan asiakkaita vaikeissa tilanteissa ja sosiaalityöntekijöiden toimintaa ohjaa aina lainsäädäntö. Tämän vuoksi on tärkeää alkaa vaikuttamaan niihin tekijöihin, joihin pystytään vaikuttamaan.
Tulevaisuudessa lastensuojelutyössä vasta-aloittavien työntekijöiden osalta tulisi kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten työntekijät saataisiin pysymään työssään ja miten uudet työntekijät sitoututetaan osaksi työyhteisöä. Näen, että nykyisen lastensuojelun tilanteen huomioiden tulisi kiinnittää huomiota siihen, millaista tukea työntekijät saavat. Vaikuttaisi vahvasti siltä, että työyhteisöllä, erityisesti esimiehellä on vaikutusta työhyvinvointiin. Työyhteisön sosiaalisen pääoman tukeminen ei vaadi suuria toimenpiteitä, tarvitaan johtajien perehtymistä asiaan ja sosiaalisen pääoman tukemisen ottamisen yhdeksi työyhteisön tavoitteeksi. Tämän tutkielman havaintojen perusteella voidaan siis todeta, että sosiaalisella pääomalla on merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille. Voidaan myös todeta, että erityisesti esimiesten rooli niin sosiaalisen pääoman muodostumiselle ja työyhteisön työhyvinvoinnille on merkityksellinen.
Ellinoora Mantere
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityön oppiaine.
Kirjoitus pohjautuu pro graduun: ” Systemaattinen kirjallisuuskatsaus sosiaalisen pääoman merkityksestä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnissa”
Lähteet
Baldschun, Andreas & Hämäläinen, Juha & Töttö, Pertti & Rantonen, Otso & Salo, Paula 2017: Job-Strain and well-being among Finnish social workers: Exploring the Differences in Occupational Well-Being Between Child Protection Social Workers and Social Workers Without Duties in Child Protection. European Journal of Social Work. 1-16.
Chenot, David & Benton D. Amy & Kim, Hansung 2009: The Influence of Supervisor Support, Peer Support, and Organizational Culture Among Early Career Social Workers in Child Welfare Servces. Child Welfare 88 (5). 129-147.
Hakalehto, Susanna 2018: Lapsioikeuden perusteet. Balto print. Liettua.
Hermon, Rao Sandhya & Chahlan, Rose 2018: A longitudinal study of stress and satisfaction among child welfare workers. Journal of Social Work 0 (0). 1-24.
Koivumäki, Jaakko 2008: Työyhteisöjen sosiaalinen pääoma. Tutkimus luottamuksen ja yhteisöllisyyden rakentumisesta ja merkityksestä muuttuvissa valtion asiantuntijaorganisaatiossa. Lisensiaatin työ. Tampereen Yliopistopaino Oy. Tampere.
Leana, R. Carrie & Van Buren, J. Harry 1999: Organizational Social Capital and Employment Practices. Academy of Management Review. 24. Nro. 3. 538-555. http://www.jstor.org/stable/pdf/259141.pdf. 22.4.2019.
McFadden, Paula 2018: Two sides of one coin? Relationships build resilience or contribute to burnout in child protection social work: Shared perspectives from Leavers and Stayers in Northern Ireland. International Social Work. 1-13.
Mänttäri-van der Kuip, Maija 2015: Work-related well-being among Finnish frontline social workers in an age of austerity. Lisensiaatin työ. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä University Printing House. Jyväskylä.
Nahapiet, Janine & Ghoshal, Sumantra 1998: Social Capital, Intellectual Capital, and the Organizational Advantage. Academy of Management Review 23 (2). 242-266.
Pösö, Tarja & Forsman, Sinikka 2013: Messages to Social Work Education: What makes Social Workers Continue and Cope in Child Welfare? Social Work Education 32 (5). 650- 661.
Schelbe, Lisa & Radey, Melissa & Panisch, Lisa 2017: Satisfactions and stressors experienced by recently-hired frontline child welfare workers. Children and Youth Services Review 78. 56-63.
Shier, Micheal L. & Graham. R John 2010: Work-related factors that impact social work practioners’ subjective well-being: Well-being in workplace. Journal of Social Work 11 (4). 402-421.
Strolin-Goltzman, Jessica 2008: Should I Stay or Should I Go? A Comparison study of Intention to Leave Among Public Child Welfare Systems with High and Low turnover rates. Child Welfare 87 (4). 125-143.
Washington, Karla & Yoon, Pil Dong & Galambos, Colleen & Kelly, Michael 2009: Job Satisfaction Among Child Welfare Workers in Public and Performance-Based Contracting Environments. Journal of Public Child Welfare (3). 159-172.
(48)
Televisio kertoo, mitä ajattelemme kuolemasta
Länsimainen kulttuurinen ja sosiaalinen tarve käsitellä kuolemaa (Walter 1994) täyttää mediatodellisuutemme kuoleman ympärille kiertyvän viihdeteollisuuden kautta. Tutkimusaiheena kuolema kuitenkin herättää kummastusta ja se liitetään helposti tutkijan käsittelemättömiin, henkilökohtaisiin ongelmiin tai synkkään mielenmaisemaan.
Reaktiot liittyvät edelleen hankalaan suhteeseemme kuoleman kanssa (Hockey 2017), johon kuoleman tutkijat viittaavat kuoleman hiljentämisenä yhteiskunnassa.
Anthony Giddensin mukaan kuoleman ja eksistentiaalisten kysymysten hiljentäminen myöhäismodernissa elämässämme on olennainen aikakautemme piirre – vaikkakin samalla vastausten etsiminen näihin kysymyksiin on keskeinen osa nyky-yksilön toimijuutta. Keräilemme tietoa, samaistumiskohteita ja erilaisia median välittämiä kokemuksia sovittamalla niitä omaan, yksilölliseen minäprojektiimme.
Elämään kuuluu hetkiä, jolloin turvallinen todellisuutemme murenee. Giddens (1991) puhuu kohtalokkaista hetkistä (fateful moments), jotka rikkovat äkisti toimijuuden perustan. Sairaus ja kuolema pidetään etäällä rutiineille ja sosiaalisille normeille rakentuvassa elämänkulussa, mutta kriisin kohdatessa toimijan on korjattava sirpaloitunutta elämäntarinaansa.
Viimeiset sanat käsittelevät elämää
Ylen esittämässä dokumenttisarjassa Viimeiset sanani (Isotalo 2013) seurattiin kuolevien viimeisiä vaiheita ja ajatuksia. Katsojat saivat myös nähdä päähenkilöiden viimeiset videoviestit ja niiden esittämisen läheisille kuoleman jälkeen.
Kukin dokumenttisarjan jakso kokoaa yhden elämäntarinan, jonka päättymistä itse kuolevan lisäksi pohtivat hänen läheisensä. Henkilökuvan kerroksissa erottuvat myös kuolemisen kokemusta kuvaavat ’pienet kertomukset’, jotka ilmentävät kuolevan toimijuutta – yksilön vuorovaikutusta sosiaalisten rakenteiden, käytänteiden ja normien kanssa. Toimijuus on refleksiivistä, yksilöllisen ’minä-tarinan’ rakentamista (Giddens 1991). Tarinankertoja tähtää kertomuksellaan haluamaansa positioon (vrt. Bamberg 1997; 2005; 2010) eli luo suhteen kuulijoihin, kertomuksen aihepiiriin, ja lopulta maailmaan. Kertoessaan tarinaa ’minusta’ – joka on viimekädessä jokaisen tarinan perimmäinen tavoite – puhuja toimii aina reflektiivisesti, suhteessa toiseen (Bamberg 2004) ja sosiaaliseen kontekstiin (Giddens 1979).
Viimeiset sanani -dokumentin ’pienissä kertomuksissa’ kohtaaminen kuoleman kanssa näyttäytyy kaaosnarratiivina (Frank 1995). Kohtaaminen johtaa joissakin tarinoissa pakenemiseen ja alistumiseen, ja toisissa parantumattoman sairauden hyväksymiseen. Seuraavissa tarinoissa kukin kertoja asettuu kuitenkin uudestaan suhteeseen kuulijaan: he kuvaavat elämää kuoleman kanssa ulkopuolisuuden kokemuksena tai pakotettuina positioina monissa sosiaalisissa tilanteissa. Päähenkilöt vastustavat kertomuksissaan epäoikeudenmukaista kohtelua ja tavoittelevat kuoleman normalisointia. Samalla he asemoivat itsensä ja kuoleman sosiaalisen ytimeen – osaksi elämää.
Hyvä ja paha kuolema
Vastauksena dokumenttisarjan jo ennakkoon aiheuttamaan keskusteluun Yle vakuutti, että sarja olisi ”dokumentaarinen, ei tosi-tv:n kaltainen” ja ”hyvällä maulla toteutettu” (Yle 2008). Päähenkilöt ovatkin ohjelmassa voittaneet kuolemanpelon ja puolustavat parantumattomasti sairaiden oikeutta sosiaaliseen osallisuuteen. Dokumentissa rakentuva ’suuri kertomus’ kuolevan toimijuudesta perustuu rohkeuden, tietoisuuden ja avoimuuden hyveille.
Viimeisten sanojen välittämä kuva hyvästä kuolemasta voi olla inspiroiva kokemus – mutta on myös niitä, joiden kokemus parantumattoman sairauden kohtaamisesta on erilainen. Heille dokumentti voi näyttäytyä ylitsepääsemättömänä normatiivisena vaatimuksena (Armstron-Coster 2011; Seale 1995).
Media-aineistot sosiaalisten ilmiöiden tutkimusmateriaalina lisäävät ymmärrystä julkisuudessa esillä olevien kertomusten vaikutuksesta yksilölliseen ja yksityiseen kokemukseen. Kuoleman hiljentämisen ja narratiivisen toimijuuden näkökulmat kannustavat katsojaa, ja erityisesti tutkijaa pohtimaan sitä, miten kuolema televisiossa muokkaa ja heijastaa kauhu- ja toivekuviamme.
Niina Moilanen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan The Dying Agent. A ‘small story’ narrative analysis of the television documentary My last words – Viimeiset sanani.
Lähteet:
Armstrong-Coster, Angela 2001: In Morte Media Jubliante: An empirical study of cancer-related documentary film. Julkaisussa: Mortality, 6 (3), 287-305.
Bamberg, Michael 1997: Positioning Between Structure and Performance. Julkaisussa: Journal of
Narrative and Life History, 335-342.
Bamberg, Michael 2004: Talk, Small Stories, and Adolescent Identities. Julkaisusa: Human Development, 47 (6), 366-369.
Bamberg, Michael 2005: Narrative discourse and identity. In: Meister, Ian Christoph (toim.): Narratology beyond literary criticism. New York: Walter de Gruyter.
Bamberg, Michael 2010: Blank Check for Biography? Openness and Ingenuity in the Management of the “Who-Am-I Question” and What Life Stories Actually May Not Be Good. Julkaisussa: Schiffrin, Deborah, De Fina, Anna & Nylund, Anastasia (toim.):Telling Stories: Language, Narrative and Social Life. Washington, DC: Georgetown University Press.
Frank, Arthur W. 1995: The wounded storyteller: Body, illness and ethics. Chicago: University of Chicago Press.
Giddens, Anthony 1991: Modernity and self-identity: Self and society in the late modern age. Cambridge: Polity Press.
Giddens, Anthony (1979): Central Problems in Social Theory. Action, Structure and Contradiction in Social Analysis. New York: MacMillan
Hockey, Jenny 2007: Closing in on death? Reflections on research and researchers in the field of death and dying. Julkaisussa: Health Sociology Review, 16 (5), 436-446.
Isotalo, Sari 2013: Viimeiset sanani. Susamuru Oy. Dokumenttisarja. Ensilähetys Yle TV1
24.4.2013. https://rtva.kavi.fi/cms/page/page/info_katselupisteet. Viitattu: 26.4.2019.
Seale, Clive 1995: Heroic Death. Julkaisussa: Sociology, 29 (4), 597-613.
Walter, Tony 1994: The Revival of Death. Lontoo ja New York: Routledge.
Yle uutiset 2008: Viimeiset sanani -tv-sarja käsittelee kuolemaa. Yle uutiset 16.1.2008. https://yle.fi/uutiset/3-5818653. Viitattu: 12.12.2018.
(47)
Kertomuksia häpeästä ja toiseudesta – 2000-luvun kirjoitettuja naiskuvia
Mediassa esitetyt aiheet vaikuttavat mielikuviin ja keskusteluilmapiiriin, jossa sosiaalityöntekijät työskentelevät. Kun sosiaalityön ilmiöistä kirjoitetaan sanomalehdissä ja ilmiön kohteena on naissukupuoli, voidaan löytää monia erilaisia naiserityisiä ilmiöitä. Naiskuvat ovat perinteisesti liitetty sukupuolentutkimuksen tutkimuskysymyksiin, mutta niitä on mahdollista tutkia myös sosiaalityössä.
Tutkin pro gradu-tutkielmassani 2000-luvun kirjoitettuja naiskuvia marginaalisissa ilmiöissä. Aineistona käytin viidentoista vuoden ajalta Helsingin Sanomien Kuukausiliitteitä jotka ajoittuivat vuosille 2000—2015. Tässä kirjoituksessa esittelen tutkielmassa esiintuodut pääkäsitteet, jotka nousivat esiin aineistosta. Näiden käsitteiden avulla asemoidutaan pohtimaan marginaalistavia ilmiöitä ja niiden suhdetta yhteiskuntaan ja sosiaalityöhön.
Naiskuvat virittävät keskustelua sosiaalityön ja sukupuolentutkimuksen välille pohdiskellen häpeää suhteessa äitiyteen, seksuaalisuuteen ja etnisyyteen. Naiskuvien muodostumista tarkastellaan marginaalisten ilmiöiden, kuten prostituution, päihdeongelmien, vankeuden ja kodittomuuden kautta. Häpeän, äitiyden, seksuaalisuuden ja etnisyyden nivoutuminen toisiinsa mahdollistivat intersektionaalisen lähestymistavan tutkimusaiheeseen. Sosiaalinen konstruktionismi esiin tuo tutkielman aiheen liittyviä ajallisia ja kultturisia paikannuksia.
Seksuaalisuus esiintyi aineistossa häivytettynä ja implisiittisenä aiheena, jota käsiteltiin suoraan lähinnä heteronormista poikkeamisena kuten samaa sukupuolta olevien vanhemmuudesta kertovan artikkelin yhteydessä. Seksuaalisuuden määrittely sanatarkasti on pulmallista, joten sen vuoksi aineistosta on nostettu seksuaalisuuteen eri näkökulmia naiskuvien yhteydessä. Esimerkiksi prostituutiota käsittelevässä artikkelissa seksuaalisuus oli ohitettu, kun aihetta käsiteltiin maskuliinisuuteen liittyvän häpeän lähtökohdasta.
Äitiys nousi aineistosta esiin dikotomisena ja arvottuneena asetelmana, mutta äitiyden kautta tulleet naiskuvat olivat sangen monipuolisia. Äitiyttä käsiteltiin muun muassa palvelujärjestelmän haavoittuvuuden, päihdeongelmien ja etnisyyden kautta. Äitiyden vahva liittyminen ja mieltäminen toivotunlaisen naiseuden kontekstiin oli itsessään vahva sosiaalinen konstruktio. Aineistossa esiinnousseet poikkeamat totuttuun äitikuvaan toivat esiin naiserityisen sosiaalityön tarpeet.
Etnisyys rodullistavana ja segregoivana naiskuvana toi esiin 2000-luvun monikulttuurisen konstruktion. Aineistosta nousi esiin myös etnisyyden ja sukupuolen haavoittuvaisuus, koska esimerkiksi saamelaisista kirjoitettiin viihteellistäen. Maahanmuuttajanaisten tai –tyttöjen kokema rasismi nousi aineistossa esiin segregoivana ja identiteettiin liittyvänä tekijänä, joka vaikutti suomalaiseen yhteiskuntaan kiinnittymisenä. Etnisyys esiintyi aineistossa monipuolisesti paitsi maahanmuuton, myös romanien ja saamelaisten kautta kirjoitettuna.
Eriarvoistava ja marginalisoiva häpeä näyttäytyi aineistossa vahvasti esimerkiksi vähäosaisuuteen, prostituutioon, etnisyyteen ja päihdeongelmiin liittyvissä aihepiireissä, jotka eivät liity pelkästään jollain tapaa rikottuun naiseuteen tai epäonnistuneeseen äitiyteen. Häpeä aiheuttaa kokijalleen tunnetta toiseudesta tai huonommuudesta.
Mielenkiintoisen tutkielman aineistosta teki myös se, mistä ei kirjoitettu tai kirjoitukset olivat yksittäisiä tekstejä, kuten naisten mielenterveysongelmat. Naiskuviin liittyy vahvoja arvopositioita, joihin sosiaalityöntekijät törmäävät joko työkäytännöissä tai rakenteellisesti. Tutkielman aihe pyrkii laajentamaan ymmärrystä sosiaalityössä esiintyvistä naiskuvista ja niiden suhteista yhteiskuntaan.
Tanja Karhunen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan Kertomuksia häpeästä ja toiseudesta. Kirjoitetut naiskuvat sosiaalisen konstruktionismin ja intersektionaalisuuden kontekstissa (2019).
(46)
Sijaissisarukset lastensuojelun perhehoidon osapuolina
Sijaissisarukset kohdataan lastensuojelussa viranomaisten taholta liian satunnaisesti.
Sijaissisarukset perhehoidon osapuolina on vähän tutkittu ja huomioitu osa-alue lastensuojelun perhehoidossa, vaikkakin äärimmäisen olennainen osa sitä. Lastensuojelun perhehoidon piirissä toimivien lasten, sekä sijoitettujen että sijaisperheen biologisten, kasvun ja kehityksen, sijoituksen onnistumisen sekä kaikkien osapuolten hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että kaikki sen osapuolet tulevat oikeaan aikaan ja riittävästi tarpeidensa mukaan kohdatuiksi, tuetuiksi ja autetuiksi.
On tutkittu (Höjer 2007), että sijaissisarusten elämään vaikuttavat mitä moninaisimmat tekijät heidän sijaissisaruksen tehtävän kautta. Sijoitus tuo perheeseen monenlaisia ulottuvuuksia, joilla on vaikutusta kaikkiin perheenjäseniin eikä vähiten lapsiin. Näitä ovat esimerkiksi oman perheen avautuminen yksityisestä julkiseksi eri viranomaisille, lapsen mieltä haastavien asioiden tiedostaminen, kuten sijoitukseen johtaneet syyt ja niiden yhteys lapsen käsitykseen vanhemmuudesta ja lapsuudesta, sekä luonnollisesti oman kodin ja tilan jakaminen kaikkinensa. Siten ei ole yhdentekevää, millä motiiveilla, millä keinoilla ja mistä näkökulmasta perhehoitoa lähdetään rakentamaan, ja kenen ehdoilla.
Kohtaamisista kohtaamiseen
Pro gradu -tutkielmaa varten tekemistäni sijaissisarusten haastatteluista nousee esille, että viranomaisten ja sijaissisarusten kohtaaminen perhehoidossa on vielä satunnaista ja aikuisvälitteistä. Sijoitusprosessin aikana ja sen eri vaiheissa tieto sijaissisaruksilta sosiaalityöntekijälle kulkee sijaisvanhempien kautta, ja palautuu sosiaalityöntekijältä vanhempien kautta sijaissisaruksille. On selvää, että tiedonkulun kaikkien prosessin piirissä olevien lasten osallisuuden ja toimijuuden varmistamiseksi ja mahdollistamiseksi, tarvitaan lisää lapset toimijoina näkevää ja heidän tietoaan arvostavia lapsilähtöisiä työn tekemisen tapoja ja niiden juurruttamista työkulttuuriin. Lapsilähtöiset ja dialogiset työtavat sijaissisarusten rooliin liittyen, systeemisen lastensuojelun työmenetelmät esimerkiksi, ovat hyviä tapoja herätellä sijaissisarusten tasavertaista toimijuutta ja vahvistaa sitä.
Jos perheen ulkopuolelle sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus näyttäytyi aikuisvälitteisenä, ei niin vahvana toimijuutena, perhesysteemin sisällä sijaissisaruksilla on oma paikkansa, mikä tutkimushaastatteluissa se nousi esille selkeänä ja aktiivisena. Sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus oman perheen sisällä on paitsi aktiivista, myös tutkimukseen osallistuneiden sijaissisarusten näkökulmasta riittävää.
Haastatellut sijaissisarukset eivät kaivanneet ulkopuolista tukea sijaissisaruksen tehtäväänsä ja näkivät sosiaalityöntekijän olevan enemmän tarvitsevaa sijaislasta varten, ei sijaissisaruksia. Kaikki haastatellut sijaissisarukset kokivat tarpeellisen tiedon välittyvän sosiaalityöntekijöille vanhempiensa kautta, ja he kertoivat pystyvänsä puhumaan vanhemmilleen asioistaan, ja että vanhemmat olivat niistä myös kiinnostuneita. Toisaalta sijaissisarukset kertoivat myös lasten välisestä kilpailusta, mustasukkaisuudesta ja asioista, joiden kertomiselle ei niinkään ollut luontevia paikkoja, ja jotka osittain sekoittuivat biologisen sisaruuden kaltaisiksi haasteiksi sisaruussuhteissa, mutta joista jotkin kytkeytyivät sijaissisaruuteen ja sen negatiivisiin puoliin. Oikeudenmukaisuus nousi tärkeimmäksi lähtökohdaksi yhteisen jaetun arjen onnistumiselle.
Koko perhe hoitaa
Oman lastensuojelun työkokemukseni kautta tiedostan kuitenkin, että kaikki sijaissisarukset eivät ole yhtä onnellisessa asemassa kuin tutkimukseen osallistuneet sijaissisarukset. On tilanteita, joissa asioiden kertominen ja taho, jonka velvollisuus on kuulla ja kuunnella sekä antaa tietoa, olisi tukenut tehtävässä suoriutumista vähemmällä ja tarpeettomalla ponnistelulla. Aikuisvälitteisen työn tekemisen mallissa vanhemmilla on suuri vastuu lasten toimijuuden ja osallisuuden tukemisessa ja mahdollistamisessa tiedon tavoittajana ja välittäjänä. Sosiaalityöntekijälle se asettaa velvoitteen kysyä ja aloittaa dialogeja sijaissisaruudesta.
Haastattelemani sijaissisarukset kertoivat kasvaneensa sijaissisaruuteen ja se oli heille yhtä luonnollista, kuin mikä tahansa perhemuoto omille jäsenilleen. Sijaissisarukset nostivat esille sijaissisaruuden rikkaudeksi muun muassa ihmisten elämän moninaisuuden ymmärtämisen ja siihen suhtautumisen, maailmankuvan avartumisen eri tavalla verrattuna niihin ikätovereihin, jotka eivät olleet sijaissisaruksia. Sijaissisaruus on parhaillaan elämän positiivisella tavalla rikastuttava asia, joka tarjoaa ainutlaatuisen koko elämään kantavan kasvun paikan sen kokeville.
Kaikkiaan tutkimusta sijaissisaruudesta eri näkökulmista on tehty verrattain vähän ja lisää tutkimusta kaivataan. Sijaissisarusten merkitys perhehoidon ja sijoituksen onnistumiselle on merkittävän suuri, ja tätä resurssia tulisi vaalia kaikin keinoin.
Marika Suutari
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan: Sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus suhteessa viranomaiskäytäntöihin lastensuojelun perhehoidossa. Lapin yliopisto 2019.
Lähteet
Höjer, Ingrid (2007): Sons and daughters of foster carers and the impact of fostering on their everyday life. Child and Family Social Work 12 (1). 73-83. http://content.ebscohost.com.ezproxy.ulapland.fi/ContentServer.asp?T=P&P=AN&K=23482219&S=R&D=afh&EbscoContent=dGJyMNHr7ESeqLA4zdnyOLCmr0%2Bep7NSr6a4SbWWxWXS&ContentCustomer=dGJyMPGqtU%2B2rbRQuePfgeyx44Dt6fIA Viitattu 28.1.2019
(45)
Jaetun toimijuuden rakentuminen moniammatillisessa yhteistyössä sosiaalisen kuntoutuksen parissa
Tutkin pro gradu -tutkielmassani jaetun toimijuuden rakentumista moniammatillisessa yhteistyössä nuorten sosiaalisen kuntoutuksen parissa. Tavoitteenani oli selvittää mitkä tekijät tukevat jaetun toimijuuden rakentumista ja mitkä estävät sitä. Tutkimusaineistoni koostui alun perin Marjo Romakkaniemen, Jari Lindhin ja Merja Laitisen (2018) tutkimukseen kerätystä neljästä työntekijöiden ryhmähaastattelusta. Työntekijät toimivat nuorten sosiaalisen kuntoutuksen asiakastyössä.
Nina Anttila
Lapin yliopisto
(44)
Veljeys, luottamus, tuki – Moottoripyöränjengin tuottama sosiaalinen pääoma
Moottoripyöräjengit nousevat tasaisin väliajoin uutisiin. Lähes aina uutisoinnissa on kyse niiden rikollisesta luonteesta tai niiden harjoittamasta rikollisesta toiminnasta. Harvoin missään keskustelussa kuulee puhuttavan niihin liittyvistä muista piirteistä.
Omassa Pro gradu -työssä (Izadi 2019) tutkin moottoripyöräjengien yhteisöllisyyttä ja sosiaalista pääomaa. Erityisesti sosiaalinen pääoma on vahva teoreettinen viitekehys yhteisöjen jäsenilleen antamien resurssien tutkimiseksi. Nojaudun työssäni niin sanottuun synergianäkökulmaan, joka pyrkii yhdistämään eri sosiaalisen pääoman tutkimuksessa esille nousseet empiriaan perustuvat osat. Määrittelen sosiaalisen pääoman sosiaalisiin rakenteisiin sisältyviksi normeiksi ja suhteiksi, jotka mahdollistavat yhteisön jäsenten tavoitteiden saavuttamisen.
Haastattelin viittä pohjoissuomalaiseen moottoripyöräjengiin kuuluvaa jäsentä, joista neljä oli alle 30-vuotiaita. Haastattelujen lisäksi kävin kuusi kertaa havainnoimassa jengin toimintaa heidän jengitiloissaan. Havainnointimateriaali lisäsi sopivasti ymmärrystä aiheesta ja tuki haastattelujen kautta saatua tietoa. Tutkittava moottoripyöräjengi oli tarkka yksityisyydestään ja sovimme, että tutkimuksen lopuksi aineistot tuhotaan.
Tutkimuksen tulokset yllättivät. Moottoripyöräjengin yhteisöllisyys oli vahvaa. Jäsenillä oli vahva yhteenkuulumisen tunne, he viettivät paljon aikaa yhdessä ja heillä oli verraten yhtenäinen ajatusmaailma. Jengitilat toimivat yhteisön kokoontumispaikkana ja kaikki haastateltavat pitivät sitä toisena kotinaan. Yhteisö toimi alakulttuureille tyypilliseen tapaan statuksen antajana sen jäsenilleen. Päätökset tehtiin demokraattisesti ja yhteisöllä oli selkeä hierarkia.
Myös sosiaalinen pääoma oli vahvaa yhteisössä. Jäsenet tunsivat toisensa hyvin ja luottamus oli suurta. Jäsenien välisiä suhteita kuvaa hyvin heidän tapansa puhutella toisiaan veljinä. Se ei ollut vain alakulttuurille ominainen puhetapa, vaan sisälsi valmiuksia auttaa, uhrautua ja tukea jengitovereita erilaisissa elämän haasteissa. Apua ja tukea annettiin väkivaltaisissa selkkauksissa, arjen askareissa, taloudellisesti vaikeissa tilanteissa ja henkilökohtaisten ongelmien käsittelyssä. Arjen askareisiin saattoi kuulua niinkin arkisia asioita kuin lasten vahtiminen ja muuttoapuna toimiminen.
Sosiaalinen pääoma ei siis rajoittunut pelkästään jengitoimintaan vaan ylsi jengin jäsenten kaikille elämän osa-alueille. Se auttoi jengin jäseniä työnsaannissa, turvallisen ja viihdyttävän ympäristön löytämisessä, arjessa jaksamisessa ja psyykkisessä hyvinvoinnissa. Yllättävää kyllä, moni jengin jäsen oli rauhoittunut elämässään jengin jäsenyyden seurauksena.
Jengin jäsenyydellä oli myös varjopuolensa. Vaikka haastateltavilla oli vaikea keksiä negatiivisia puolia jengin jäsenyydestä, pystyi aineistosta tunnistamaan muutaman selkeästi negatiivisen vaikutuksen. Haastateltavien jengin ulkopuoliset ihmissuhteet olivat jäsenyyden seurauksena vähentyneet, parisuhteita oli vaikea pitää yllä, väkivalta oli läsnä jengielämässä ja jengi vei paljon aikaa jäseniltä. Jengin jäsenyys toi myös sen jäsenille huonoa mainetta.
Tutkimustulokset herättävät monenlaisia kysymyksiä siitä, ylittääkö moottoripyöräjengin positiiviset vaikutukset sen negatiiviset vaikutukset, ehkäiseekö se sen jäsenten syrjäytymistä ja tulisiko moottoripyöräjengiläisiä rohkaista löytämään positiivista omista yhteisöistään vai etsiä korvaavia yhteisöjä. Yhteisöt voivat parhaimmillaan olla tärkeä työkalu nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi ja moottoripyöräjengeistä voidaan mielestäni vähintäänkin ottaa oppia sellaisten yhteisöjen rakentamiseksi, joilla on vahva ja positiivinen rooli nuorten elämässä.
Izadi, Henri
Veljeyttä, luottamusta ja tukea: moottoripyöräjengin sosiaalinen pääoma. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto. 2019.
Aiheeseen liittyviä lähteitä:
Coleman, James Samuel 1988: Social Capital in the Creation of Human Capital. Amer-ican Journal of Sociology 94, 95–120.
Izadi, Henri 2019: Veljeyttä, luottamusta ja tukea: moottoripyöräjengin sosiaalinen pääoma. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto.
Putnam, Robert D. 1995: Bowling alone: America’s declining social capital. Journal of Democracy 6, 65–78.
Wolf, Daniel R. 1991: The Rebels: A Brotherhood of Outlaw Bikers. University of Toronto Press. Toronto.
Woolcock, Michael 2000: Sosiaalinen pääoma: menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Teoksessa Kajanoja, Jouko & Simpura, Jussi (toim.): Sosiaalinen pääoma: globaa-leja ja paikallisia näkökulmia. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi, 25–56.
(43)
Nuoret ja työ
Nuoret aikuiset haluavat töihin. He tekevät urasuunnitelmia ja valintoja, mutta millä ja kenen ehdoilla?
Työelämän muutospyörteessä oman työllistymisen epävarmuutta tehdään elettäväksi pärjäämisen pakolla, tulevaisuutta varmistelemalla ja tilanteisiin sopeutumalla.
Nuorten aikuisten työelämään osallistuminen on muuttunut 2000-luvulla. Reitti työhön voi olla varsin monimutkainen ja epävarma. Nuoret tekevät tulevaisuuttaan koskettavia päätöksiä ajassa, jolloin asiantuntijoidenkin näkemykset tulevaisuuden työelämästä ovat ristiriitaisia. Varmuutta siitä, millainen työelämä on kymmenen vuoden päästä, ei ole.
Työmarkkinoilla on havaittavissa sekä muutosta että pysyvyyttä. Selkeä työmarkkinatrendi on työnteon tapojen monipuolistuminen. Työtä tehdään ja teetetään vuokratyönä, nollatuntisopimuksilla, itsensätyöllistäjänä, osa- ja määräaikaisissa työsuhteissa sekä toimeksiantoina ilman työsuhdetta. Kuitenkin suurin osa palkansaajista työskentelee edelleen normaalityösuhteessa kokopäivätyössä. Menestyäkseen työmarkkinoilla nuoret aikuiset joutuvat jatkuvasti työstämään työmarkkinakelpoisuuttaan sekä näyttämään ja todistamaan osaamistaan.
Pro gradu -tutkielmassani jäljitin nuorten aikuisten työelämäkertomuksista sitä, missä määrin nuoret aikuiset toimivat ja tekivät valintoja koulutuksen ja työn suhteen ”vapaina” ja intentionaalisesti ja missä määrin kytköksissä toisiin ihmisiin sekä yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin rakenteisiin ja normeihin. Aineistoni koostui seitsemästä vuosina 2014—2016 RAY:n (nyk. STEA) työllistämisohjelman kautta työllistyneen nuoren aikuisen kerronnallisesta haastattelusta.
Pärjääjä, varmistelija ja sopeutuja työelämätoimijoina
Löysin nuorten aikuisten kertomuksista samankaltaisuutta, jonka kautta muodostin kolme tyyppikertomusta työelämätoimijuudesta.
Pärjääjä on itseohjautuva ja yrittäjähenkinen työmarkkinatoimija. Hän on perinyt lapsuuden kodista kovan työn tekemisen mallin ja työ on usein mennyt opintojen edelle. Pärjääjä on kiinnittynyt työelämään jo varhain antaen näyttöjä työelämässä suoriutumisesta. Pärjääjälle työ näyttäytyy ensisijaisesti toimeentulon välineenä, mutta hän arvostaa työtä myös yksilön arvon mittarina. Hänellä on suhteellisen vähän kokemusta työttömyydestä. Pärjääjä ammentaa uusliberalistisesta ajattelutavasta, jossa korostuu menestys yksilön kykynä tehdä oikeita ja hyviä valintoja sekä vastuun ottamisena tehdyistä päätöksistä.
Varmistelijalla on vahva usko korkeakoulutukseen työllistymisen varmistamiseksi. Hän tekee turvallisuushakuisesti koulutukseen ja työhön liittyviä suunnitelmia. Toive perheen perustamisesta suuntaa suhtautumista koulutukseen ja työmarkkinoihin. Työttömyysjaksojen aikana varmistelija on käyttänyt paljon energiaa pitääkseen mielentilansa parempana ja itsensä työmarkkinakelpoisena. Työuraltaan varmistelija odottaa paitsi toimeentuloa myös mielekkyyttä ja itsensä kehittämistä.
Sopeutujalla on vahva sidos kaveripiiriin ja kotipaikkakuntaan, ja hän jäsentää mahdollisuuksiaan paikallisten työmarkkinoiden ja kiinnostuksensa pohjalta. Sopeutuja elää päivän kerrallaan tai kulloisenkin jakson kerrallaan, mutta suuntautuu kuitenkin jollain tavoin vähän pitemmälle tulevaisuuteen. Sopeutujan toimijuus ei tarkoita aina ulospäin havaittavaa toimintaa, vaan näyttäytyy myös odottamaan jäämisenä. Työttömyyteen hän suhtautuu luontevasti ilman suurempaa huolta toimeentulosta. Hän tarttuu mahdollisuuksiin tilanteiden avauduttua ilman vahvoja tulevaan kohdistettuja päämääriä.
Ihmiset tarvitsevat tarinoita
Nuorten aikuisten polut nuoruudesta aikuisuuteen näyttäytyivät moninaisina ja epälineaarisina ja työelämään kiinnittyminen oli katkoksellista ja epävarmaa. Koulutuksen ja työelämän kentällä toimijuuden mahdollisuuksiin ovat vaikuttaneet monet nuorista aikuisista riippumattomat yhteiskunnalliset ja kulttuuriset reunaehdot, vaikka ne ovat määrittäneet nuorten aikuisten toimijuutta usein tiedostamattomalla tasolla.
Nuorten aikuisten toimijuus koulutuksen ja työelämän kentällä ei tässä tutkimuksessa tarkoittanut vain näkyvää tekemistä tai valintaa vaan myös ei-tekemistä ja ei-valintoja. Oman kertomuksen esittämisessä ei aina ollut tärkeää se, että siinä korostuisi menestyminen tai sen kuvattaisiin olleen aina täysin kertojan, nuoren aikuisen käsissä. Oleellista oli se, että siirtymät ja käänteet koulutuksen ja työelämän kentillä esitettiin riittävän vakuuttavasti siten, ettei nuorten aikuisten autonomiaa ja vastuuta työelämätoimijana ollut tarvetta kyseenalaistaa.
Pitkäkestoinen työllistymisjakso antoi nuorille aikuisille mahdollisuuden hieman vakaampaan työmarkkina-asemaan, joka koettiin pääsääntöisesti positiiviseksi mahdollisuudeksi pohtia tarkemmin omaa tilannetta ja suunnitella tulevaisuutta. Kertominen avasi myös mahdollisuuden nuoren aikuisen oman työelämätarinan (uudelleen) muotoutumiselle.
Tuula Myllykangas
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Työelämätoimijuuden rakentuminen nuorten aikuisten kertomuksissa” (2018). Lapin yliopisto.
Lähteet:
Myrskylä, Pekka 2011: Nuoret työmarkkinoiden ja opiskelun ulkopuolella. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 12. Työ- ja elinkeinoministeriö. Helsinki.
Myrskylä, Pekka 2012: Hukassa — keitä ovat syrjäytyneet nuoret? EVA Analyysi No 19. Elinkeinoelämän Valtuuskunta. Helsinki.
Pyöriä, Pasi (toim.) 2017: Työelämän myytit ja todellisuus. Gaudeamus. Helsinki.
Pärnanen, Anna 2015: Työn tekemisen tavat 2000-luvulla – tapahtuiko rakenteellisia muutoksia? Työelämän tutkimus 13 (3), 242—250.
(42)
Eron jälkeinen vaino
Eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten rohkaiseva kohtaaminen heidän identiteettiprosesseissaan vaatii ammattilaiselta ymmärrystä vainosta kokemuksena
Kun viranomaiset kohtaavat vainoa kokeneita, voisi olla hyödyllistä kiinnittää huomiota siihen, että ottaa huomioon uhrin kokonaisvaltaisena ihmisenä sekä vahvistaa tämän identiteettiä pystyvänä ja selviävänä yksilönä.
Vainottuja auttavat järjestöt arvioivat vainon koskettavan vähintään muutamia tuhansia ihmisiä vuosittain. Läheskään kaikki uhrit eivät hae apua. (Ensi- ja turvakotien liitto, 2017.) Anna Nikupeteri määrittelee parisuhteen jälkeisen vainon tutkimuksessaan (2016) intensiiviseksi, tavoitteelliseksi sekä uhria kohtaan pakottavaksi käyttäytymiseksi. Tärkeää on uhrin kokemus teoista epämieluisina, uhkailevina, ahdistavina sekä tunkeilevina. Uhri kokee esimerkiksi pelkoa, turvattomuutta, ahdistusta sekä fyysistä ja sosiaalista harmia. (mt., 27–46.)
Tarkastelin Varjo-hankkeen kautta saatuja eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten pilottivertaistukiryhmän keskusteluja. Kyseisessä ryhmässä oli vetäjien lisäksi kuusi naispuolista osanottajaa, jotka olivat eri vaiheissa eron jälkeisen vainon kokemuksissa ja prosesseissa. Löysin naisten kokemuksista teemoja, jotka yhdistivät heitä.
Eron jälkeinen vaino kriisinä identiteetissä sekä häpeän ja syyllisyyden aiheuttajana
Naisten kokemuksissa eron jälkeinen vaino lähisuhdeväkivaltana haavoitti ja vei voimavaroja. Naiset eivät tottuneet vainoon vaan heillä oli kokemuksia vainon painajaisia ja pelkoja aiheuttavasta, haavoittavasta luonteesta, joka vaikutti esimerkiksi siihen, etteivät he halunneet nähdä väkivaltaa fiktiivisenä televisiossa tai elokuvissa. He kokivat olleensa esimerkiksi kilttejä tai ei-kovia ihmisiä, mutta vainon aiheuttavan heissä vihaa ja aggressioita. Osalla ryhmän jäsenistä oli esimerkiksi opiskeluissaan vaikeuksia, joita heillä ei ollut aiemmin ollut.
Naiset löysivät väkivallan uhrille tyypillisesti vainolle syitä itsestään. Vainon haavoittavuuteen kuului myös alistamisesta ja väkivallasta seuranneet minän hajoamisen kokemukset. Pilottiryhmä oli naisille tärkeä, koska he kokivat voivansa jakaa kokemuksiaan ja samaistumaan ryhmän jäseniin. Vainoa kokeneissa naisissa häpeä ja syyllisyys saivat aikaan epäilyksiä omista kokemuksista ja toiminnasta. He kertoivat joutuvansa kysymään itseltään, miksi juuri he olivat joutuneet vainon uhreiksi.
Eron jälkeinen vaino ja äitiys
Lapset koettiin ryhmässä erittäin tärkeiksi ja vanhemmuus merkittäväksi, mutta myös haastavaksi rooliksi. Naiset kokivat syyllisyyttä siitä, etteivät olleet voineet tarjota lapsilleen turvallista lapsuutta ja olla näin parhaita mahdollisia äitejä lapsilleen. Traumatisoituminen lähisuhdeväkivallan seurauksena ja omien tunteiden käsittely haastoivat äitiyteen käytettäviä voimavaroja. Yhteiset lapset vainoajan kanssa saattoivat myös hankaloittaa eroa ja pitkittää vainoa.
Naisten saattoi olla vaikea antaa anteeksi vainoajalle se, miten vaino oli vaikuttanut heidän lastensa lapsuudenkokemuksiin negatiivisesti, mutta toisaalta he halusivat mahdollisuuksien mukaan antaa isälle vanhemmuuden mahdollisuuksia. Vaikutti siltä, että lapset olivat naisten tärkeysjärjestyksessä ylimpänä. Toisaalta he olivat saattaneet joutua tilanteisiin, joissa heidän oli esimerkiksi oman turvallisuuden takia ollut pakko paeta väkivaltaa ja jättää lapset tilanteessa taakseen. Syyllisyys lasten kokemuksista painoi edelleen usealla vahvana mielessä.
Uuden elämän ja identiteetin rakentaminen
Naiset vertaistukiryhmässä eivät useinkaan olleet hakeneet apua heti, kun olisivat sitä tarvinneet vaan enemmän vältelleet avun hakemista. Naiset olivat saattaneet kokea eron jälkeisestä vainosta puhumisen raskaaksi ja kokeneet, etteivät muut kenties ymmärrä tai pysty auttamaan.
Pilottiryhmän naisten ensimmäisenä tavoitteena oli usein oman ja lasten elämän vakauttaminen sekä omien asioiden järjestykseen saaminen eron jälkeen. Tällaisessa tilanteessa uuden parisuhteen aloittaminen saattoi tuntua mahdottomalta eivätkä naiset halunneet tyytyä huonoon parisuhteeseen. Naiset saattoivat myös nähdä miehet jollain lailla epäkiinnostavina tai epäilyttävinä huonojen kokemustensa vuoksi. Naiset kokivat lisäksi uusien parisuhteiden aiheuttavan vainon pahenemista ja tuovan erilaista väkivallan uhkaa heidän ja uusien puolisoiden elämään. Toisaalta osa naisista oli kuitenkin uskaltanut aloittaa uusia suhteita ja uudet kumppanit olivat usein auttaneet heitä toipumisprosesseissa.
Eron jälkeisen vainon toipumisprosessiin näytti kuuluvan naisilla oman tahdon löytäminen ja uusien omien rajojen asettaminen. Vainon jälkeiseen elämään kuului myös kokemuksia väsymyksestä ja tyhjyydestä. Toisaalta osa naisista oli päässyt prosesseissaan niin pitkälle, että olivat alkaneet löytää uusia ilon aiheita esimerkiksi opiskeluista tai harrastuksista elämäänsä. Naiset kokivatkin päässeensä voimaantumaan ja heitä rohkaisi nähdä toisten elämissä tapahtunutta eheytymistä. Toisaalta osa naisista oli saattanut joutua etsimään iloa ja vapautta tilanteissa, joissa vaino yhä jatkui. Heillä oli halu rakentaa uutta elämäänsä vapaana ja vihasta vapaana.
Naisten elämässä olivat läsnä heikkouden ja toisaalta äärimmäisen vahvuuden kokemukset, jotka he olivat liittäneet osaksi identiteettiään. Identiteettiä rakentaessaan ihminen käyttää toisia ihmisiä peileinään (ks. Fadjukoff 2015, 191–192). Voisi ajatella, että vainon uhri tarvitsee myös henkilökohtaisesti uhriutta ”vastaan taistelevia” osa-alueita identiteetissään, jotka eivät saa heitä näkemään itseään pelkästään heikkoina tai kykenemättöminä vaan päinvastoin vahvistaa käsitystä itsestä vahvana ja kykenevänä yksilönä.
Kun identiteetti on itselle hyväksyttävä, sen ei tarvitse toisaalta olla täysin ristiriidaton tai ehjä vaan tärkeintä on se, että identiteetti on liikkuva, kaikki elämän osa-alueet huomioonottava kokonaisuus ja sillä on sekä menneisyys että tulevaisuus. Hyväksynnän kautta yksilö näkee itsensä aktiivisena toimijana. (ks. Nousiainen 2004, 167.)
Leea-Maria Pätsi
Lapin yliopistosta valmistuva sosiaalityöntekijä YTM
Lähteet:
Ensi- ja turvakotien liitto 2017: Eron jälkeistä vainoa kokeneiden lasten tilanne huolestuttaa
auttajia. https://www.sttinfo.fi/tiedote/eron-jalkeista-vainoa-kokeneiden-lasten-tilanne-huolestuttaa-auttajia?publisherId=3741&releaseId=56215087. Luettu 7.6.2018.
Fadjukoff, Päivi 2015: Identiteetti persoonallisuuden kokoavana rakenteena. Teoksessa
Metsäpelto, Riitta-Leena & Feldt, Taru: Meitä on moneksi. Persoonallisuuden psykologiset perusteet. Bookwell Oy. Juva. 179–193.
Nikupeteri, Anna 2016: Vainottuna. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen ja uhrien kohtaa-
minen. Hansaprint. Turenki. http://lauda.ulapland.fi/bitstream/handle/10024/62627/Nikupeteri_Anna_ActaE_204_pdfA.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Luettu 17.1.2018.
Nousiainen, Kirsi 2004: Lapsistaan erossa asuvat äidit. Äitiysidentiteetin rakentamisen tiloja. Minerva Kustannus Oy. Jyväskylä. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/sospo/vk/nousiainen/lapsista.pdf. Luettu 25.1.2018
(41)
Osallisuus tukee lapsen kasvua ja kehitystä lastensuojelussa
Pro gradu työni ”Tikapuita pitkin osallisuuteen” tutkii lasten osallisuutta lastensuojelun toimintaympäristössä lapsen näkökulmasta. Tutkimukseni tarkoituksena on löytää vastauksia, miten lapset ovat kokeneet oman osallisuutensa ja vaikuttamisen mahdollisuudet lastensuojelun prosessissaan, sekä selvittää mikä lapsen mielestä mahdollistaa osallisuutta.
Lapsen osallisuus on moniulotteinen teoria, joka tukee lapsen kasvua aktiiviseksi ja osallistuvaksi kansalaiseksi. Osallisuus kehittää lapsen ominaisuuksia tasapainoiseen elämään ja tukee kokonaisvaltaista hyvinvointia. Osallisuuden tulisi olla osa lapsen elämää ja sen avulla lapsi oppii elämään yhdessä muiden kanssa hänelle tärkeissä yhteisöissä sekä oppii kantamaan vastuuta niin itsestään kuin muistakin. Osallisuus on kasvun ja kehityksen perusedellytys.
Suomessa lapsen osallisuuden taustalla ovat maamme ratifioima Yhdistyneiden Kansakuntien lapsen oikeuksien sopimus sekä lastensuojelulaki. Näiden oikeuksien mukaan kaikkien viranomaisten tulee ottaa huomioon lapsen mielipide päätöksenteossa huomioimalla lapsen ikä ja kehitystaso. Lastensuojelulaki turvaa lapsen vaikuttamisen ja osallistumisen lapsen omissa asioissa tavoitteena turvata lapsen etu. Lapsen edun määritteleminen on haastavaa, mutta sen tulisi olla kaiken päätöksenteon ja viranomaistyöskentelyn taustalla.
Tutkimusten sekä oman työkokemukseni mukaan monet lastensuojelun asiakkaat eivät ole kokeneet tulleensa osallisiksi omissa lastensuojelun prosesseissaan. Monilla on kokemus, etteivät he ole voineet vaikuttaa tapahtumien kulkuun, eivätkä ole voimaantuneet asioidensa äärellä. Osallisuuden kautta lastensuojelun asiakkailla on mahdollisuus tulla kuulluksi ja kokea oman mielipiteensä vaikuttavuuden asioihinsa. Osallisuuden kokemuksessa olennaista on työntekijän asenne lapseen. Rohkaiseva ja kannustava ote auttaa lasta tuomaan mielipiteitään esille sekä osallistumaan. Osallisuuden kautta asiakas pääsee yhteistyökumppaniksi ja tiedontuottajaksi asiassaan sekä osallisuuden myötä on mahdollisuus saada asiakas sitoutumaan yhteistyöhön. Lapsen elämässä tällainen vaikuttamisen mahdollisuus tukee lapsen kasvua; lapsi kokee oman arvokkuutensa, tuntee olevansa tärkeä sekä tuntee kuuluvansa yhteisöön. Tämä voimaannuttaa ja kehittää lasta sekä auttaa kiinnittymään yhteiskuntaan ja ehkäisemään syrjäytymistä.
Asiakkaan ollessa lapsi, eli alle 18-vuotias, vuorovaikutuksellisen suhteen syntymiseksi työntekijältä vaaditaan monipuolista osaamista sekä persoonallisia ominaisuuksia. Tekemäni tutkimuksen mukaan nuoret kokevat, että osallisuuden mahdollistaa välittävä ja luottamuksellinen suhde asiakkaan ja työntekijän välillä. Luottamuksellisen suhteen luominen vaatii vastavuoroista, yhdessä vietettyä aikaa sekä esimerkiksi toiminnallisuutta tai aktiviteetteja, jolloin lapsen on helpompi ja luonnollisempi tutustua työntekijäänsä. Työntekijän nuorekkuus, leikkisyys ja huumorintaju nousivat myös merkityksellisiksi ominaisuuksiksi avoimen asiakassuhteen luomisessa. Nuoret kokivat byrokraattisen ja jäykän työntekijän kylmänä sekä etäisenä ja toimittivatkin asiansa mieluummin jonkun toisen ihmisen kautta, kuten terapeutti tai omaohjaaja lastensuojelulaitoksessa. Nuoren sanoin ”chilli ja rento tyyppi” luo mukavan tunnelman ja on helposti lähestyttävä työntekijä. Tärkeää ovat myös hyvät vuorovaikutustaidot, joiden avulla läheinen ja lämmin kumppanuus voi syntyä.
Esteenä osallisuuden toteutumiselle ovat kiire, työntekijöiden vaihtuvuus ja suuret asiakasmäärät. Luottamuksen syntyminen vaatii yhdessäoloa, jota työn kiireellisyys ja isot asiakasmäärät eivät aina mahdollista. Silloin tutustuminen ja luottamuksellinen vuorovaikutus ei mahdollistu ja lapsi voi kokea olevansa arvoton ja merkityksetön. Jäykkä ja byrokraattinen toimintakulttuuri voi myös olla esteenä osallisuuden kokemukselle.
Tutkimukseni tulokset tukevat aikaisempia tutkimuksien tuloksia asiakkaiden kokemuksista jäädä ulkopuolisiksi toimijoiksi. Nuoret kokivat oman osallisuutensa pinnallisena ja näennäisenä. Esimerkiksi nuoret eivät täysin ymmärtäneet lastensuojelunprosessien vaiheita. Osallisuuden yksi mahdollistaja, vähintään kerran vuoteen tehtävä asiakassuunnitelma, oli nuorille epäselvä, eivätkä sosiaalityön käytänteet tukeneet nuorten osallisuutta. Nuoret eivät tienneet oliko heille tehty asiakassuunnitelmaa, eivätkä sen tavoitteita. Tutkimuksessani tuli ilmi samoja sosiaalityöntekijän ominaisuuksia, jotka tukevat osallisuutta kuin aikaisemmissa tutkimuksissa, ja samoin vuorovaikutustaitojen merkitys korostui.
Osallisuuden tuominen sosiaalityön käytäntöihin on vaativaa, mutta tiedostamalla osallisuuden mahdollisuudet sekä osallisuuden olemassaolon, on sen tuominen käytäntöön mahdollista luomalla avoin ja luottamuksellinen kommunikaatio asiakkaiden ja työntekijöiden välillä. Tärkeää on nostaa lapsi esille tiedontuottajana sekä kumppanina omassa lastensuojelun prosessissaan. Osallisuus vaatii aina kaksi osapuolta; toimijan, joka haluaa ja hyväksyy toisen mukaan sekä toimijan, joka haluaa olla osallinen. Osallisuus on vuorovaikutusta.
Riitta Roivainen
(40)
Heteronormatiiviset oletukset sateenkaariperheiden haasteina
Heteronormatiiviset oletukset ja ydinperheajattelu istuvat yhteiskunnassa ja ihmisissä niin tiukasti, että niihin verrataan kaikkia muita perheitä ja perhemuotoja.
Yksilölliset valinnanmahdollisuudet perheen muodostuksessa ovat lisääntyneet. Enää ei ole olemassa niin sanottua normaalia perhemuotoa, jota kaikkien tulisi tavoitella. Heteronormatiiviset oletukset ja ydinperheajattelu istuvat kuitenkin yhteiskunnassa ja ihmisissä niin tiukasti, että niihin verrataan kaikkia muita perheitä ja perhemuotoja. Tutkimusten mukaan sosiaalityöntekijöillä on vallalla heteronormatiivinen perhekäsitys, etenkin tiedostamattomissa asenteissa. Normatiivinen ajattelu näkyy myös lastensuojelun ohjeistuksissa. Heteronormatiivisuuden länsäolo vaikeuttaa sateenkaari-ihmisen avun ja tuen saantia etenkin viranomaistasolla.
Heteroseksuaalisuutta pidetään yhteisesti jaettuna sosiaalisena normina, johon muita seksuaalisuuden muotoja verrataan. Voidaan jopa uskaliaasti väittää, että heteroseksismi on institutionaalisiin käytäntöihin sisältyvä ideologia. Yhteiskunnat myös pitävät yllä seksuaalista stigmaa verratessaan sateenkaari-ihmisten ja heteroseksuaalien käyttäytymistä, identiteettiä tai parisuhdetta toisiinsa. Heteroseksismi on sateenkari-ihmisiä alistavaa ja aiheuttaa tunteen siitä, että heidän sosiaalinen identiteettinsä on huonompi kuin muiden. Sateenkaariparit kokevat, ettei heidän parisuhdettaan vastaanoteta ja kunnioiteta samalla tavalla kuin heteroseksuaalien pariskuntien parisuhteita.
Tutkimusten mukaan homovanhemmat kokevat enemmän ennakkoluuloja ja homofobiaa kuin lesbovanhemmat. Lesbovanhempia pidetään turvallisina huoltajina lapselle, kun taas homovanhempien ajatellaan olevan lapselle vaaraksi tai heidän perusteensa vanhemmuuteen ovat kevytmielisiä (lapsi nähdään asusteena, leluna tai koiran korvikkeena).
Sateenkaarivanhemmilla on kokemuksia siitä, että sosiaalialan ammattilaiset eivät kykene ottamaan asioita avoimesti esille. Vanhemmat kokevat palveluista saamansa vanhemmuuden tuen puutteelliseksi. Ammattilaisten hämmennys ja ylivarovaisuus on usein vanhemmuuden tukemisen haasteena. Aiemmat homofobiset kokemukset saattavat vaikuttaa vanhemmuuteen myös niin, että vanhemmat tarkkailevat jatkuvasti lapsen kasvuympäristöä ja valikoivat palvelut ja henkilöt keiden kanssa toimivat.
Sateenkaarivanhempien kohtaamisen haasteet sosiaali- ja terveyspalveluissa lähtevät yhteiskunnan puutteellisesta politiikasta koskien seksuaalivähemmistöjen hyvinvointia. Palvelujärjestelmämme ei aina kykene tunnistamaan sateenkaariperhettä perheeksi. Tämän lisäksi kohtaaminen ja kohtelu saattaa olla epäammattimaista. Sateenkaariperheiden vanhemmat ovat kokeneet myös liian hienovaraista suhtau-tumista. Keskustelu ammattilaisten kanssa on ollut heidän oletuksiinsa perustuvaa, eikä asioista olla voitu keskustella avoimesti. Syrjinnän pelon ja onnistumisen pakon vuoksi sateenkaariperheet jättävät käyttämättä perhe- ja sosiaalipalveluita.
Sateenkaariperheissä niin vanhemmilla kuin lapsillakin on usein kokemuksia, että he ovat jääneet kohtaamatta sellaisena perheenä kuin ovat. Tämän vuoksi myös sosiaalipalveluissa vanhempaa saattaa huolestuttaa, huomioidaanko hänen tosiasiallinen perhetilanteensa hoitosuunnitelmaa tehtäessä. Juha Jämsän (2008, 296-297.) mukaan lastensuojelussa on tärkeää kiinnittää huomiota sosiaalityöntekijän ja sateenkaarivanhemman luottamuksellisen suhteen rakentamiseen ja työntekijän valmiuksiin vastata asiakkaan mahdollisesti kokemaan syrjinnän pelkoon.
Syrjinnän pelon kokemukset voivat estää luottamuksellisen kommunikaation. Työntekijä voi lievittää asiakkaan pelkoa puhumalla ääneen palvelun päämääristä, joilla pyritään turvaamaan asiakkaan ja hänen perheensä hyvinvointi. Lastensuojelun asiakkaaksi tullessaan perheellä saattaa olla taustalla palvelujärjestelmän epäonnistuminen sateenkaariperheen vanhemmuuden ja parisuhteen tukemisessa. Työskenneltäessä sateenkaarivanhemmuuden haasteiden kanssa on tärkeää keskittyä vanhempien vahvuuksiin ja vanhempien identiteetin rakentumiseen, sekä siihen, millä tavoin haasteet koetaan yksilötasolla, pariskuntana ja perheenä.
Ammattilaisten, jotka ovat tekemisissä sateenkaari-ihmisten kanssa, tulisi ensimmäisenä pohtia omaa asennettaan ja käsitystään sateenkaari-ihmisistä. Ammattilaisten tulisi pohtia oman kulttuurin ja uskonnon vaikutuksia asenteidensa muodostumiseen. Useat ammattilaiset uskovat olevansa puolueettomia ja pystyvänsä kohtaamaan sensitiivisenä pidettyjä asioita, vaikka he eivät usein ole saaneet koulutusta sukupuolen, seksuaalisuuden tai sateenkaarivanhempien ja -perheiden kohtaamiseen.
Marjo Muiruri
Lapin yliopisto
Perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan: Sateenkaariperheet lastensuojelun sosiaalityössä. Systemaattinen kirjallisuuskatsaus. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet
Apgar, Jen & Kovac, Laura & Trussell, Dawn. E 2017: LGBTQ parents’ experiences of community youth sport: Change your forms, change your (hetero) norms. Sport Management Review.
Jämsä, Juha 2008: Sateenkaariperheiden kokemuksia palveluista. Teoksessa Hulden, Anders & Huuska, Maarit & Jämsä, Juha (toim.) & Karvinen, Marita & Solantaus, Tytti. Sateenkaariperheet ja hyvinvointi. Käsikirja lasten ja perheiden kanssa työskenteleville. PS-kustannus. WS Bookwell Oy. Juva. 86-97.
Kashubeck-West, Susan 2014: Parenting Issues for Lesbian Couples. Teoksessa Dworkin, Sari. H & Pope, Mark: Casebook for Counseling Lesbian, Gay, Bisexual, and Transgender Persons and Their Families. American Counseling Association. Alexandria. 103-110.
Kimberly, Claire & Moore, Alexa 2015. Attitudes to Practice: National Survey of Adoption Obstacles Faced by Gay and Lesbian Prospective Parents. Journal of Gay & Lesbian Social Services 27 (4), 436-456.
Mallon, Gerald. P 2012: Practice With Families Where Gender or Sexual Orientation Is an Issue: Lesbian, Gay, Bisexual, and Trans Individuals and Their Families. Teoksessa Congress, Elaine & Gonzales, Manny: Multicultural Perspectives In Social Work Practice with Families. 3rd Edition. Springer Publishing Company. New York. 205-229.
Norton, Aaron & Smith, Vernon & Xing Tan, Tony 2017: Adoption of Black children by White parents in heterosexual and homosexual relationships: Exploring mental health trainees’ explicit and implicit attitudes. Journal of Gay & Lesbian Social Services 29 (3), 233-251.
Raiz, Lisa & Swank, Eric 2010: Predicting the support of same-sex relationship rights among social work students. Journal of Gay & Lesbian Social Services, 22(1), 149-164.
Riggs, Damien 2011: “What about the Children!” Homophobia, Accusations of Pedophilia, and the Construction of Childhood. Teoksessa Ball, Mathew & Scherer, Burkhard. Queering Paradigms II: Interrogating Agendas. Peter Lang AG, Internationaler Verlag der Wissenschaften. 245-258.
Wagner, Cynthia. G 2010: Homosexuality and Family Formation. The Futurist, 44 (3), 6-7.
(39)
Tunnistatko epäkohdan?
Epäkohtiin puuttuminen on ennen kaikkea rohkeutta nähdä ja viedä asioita eteenpäin. Onnistuneessa epäkohtaan puuttumisen prosessissa kuljetaan epäkohdan tunnistamisesta tiedon välittämisen kautta dialogiin ja ratkaisuihin.
Epäkohtiin puuttuminen on sosiaalialalla työn laadun ja ammattieettisyyden takaamista, mutta myös lainsäädännön asettama selkeä velvollisuus (Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301, 5.luku). Pro gradu -tutkielmassani selvitin, millaisia erilaisia epäkohtia sosiaalialan ammattilaiset työssään kohtaavat? Aineistonani käytin laajemman epäkohtatutkimuksen (ks. Tiitinen & Silén, 2016) osa-aineistoa.
Työntekijä, uskallatko nähdä?
Yksittäinen sosiaalialan työntekijä on avainasemassa havaitsemassa käytännön työssä esiintyviä epäkohtia. Mutta mitä kaikkea kentällä on sitten nähtävänä? Epäkohtatutkimuksen vastaajat kuvasivat laajan kirjon erilaisia asiakkaiden oikeuksia loukkaavia ja ammattietiikkaa ja laadukasta työtä uhkaavia epäkohtia.
Epäkohta voi todellistua tai ilmetä omassa, kollegan, työryhmän tai organisaation toiminnassa. Työyhteisön kulttuuriin on voinut syntyä vinoutumia: avoin viestintäkulttuuri saattaa puuttua ja tiedonkulku olla tehotonta ja katkonaista. Työyhteisön tehokkuus saattaa huveta epävirallisiin valtataisteluihin tai keskusteluissa ja toiminnassa voi esiintyä suoranaista asiakasvastaista asennetta.
Asiakkaita saatetaan kohdella epäasiallisesti suoraan, mutta myös välillisesti esimerkiksi työntekijöiden keskinäisissä keskusteluissa. Asiakkaiden tasa-arvoisuus, oikeusturva tai tiedonsaanti voivat vaarantua ja useissa tilanteissa erityisryhmien tarpeet jäädä huomioimatta.
Joissain työyhteisöissä kollektiivinen työmoraali on voinut heikentyä ja esimerkiksi työajan käyttäminen omien juttujen tekemiseen tai perusteettomien vapaapäivien pitäminen tai joidenkin työtehtävien tekemättä jättäminen hiljaisesti hyväksytään työyhteisössä eikä toimintaa nosteta keskusteluun. Joskus epäkohdissa on kyse myös yksittäisen työntekijän alalle sopimattomuudesta tai selkeästä väärin tekemisestä, kuten työntekijän väärinkäyttäessä asiakkaan varoja.
Kaikkia sosiaalialalla esiintyvien epäkohtien tyyppejä ei luonnollisestikaan voida ennalta kaiken kattavasti kuvailla. Erilaisista esimerkeistä voi kuitenkin johtaa itselleen kriittisen ja tunnistavan ajattelutavan työssä kohdattavia ilmiöitä kohtaan. Yksittäisillä teknisillä malleilla ja teorioilla voidaan saavuttaa vain tietynasteinen laatu tai ammattieettinen taso työhön. Työn laatua maksimoitaessa kyse on työorientaation tai mentaliteetin omaksumisesta (mm. Robert Adams 1998). Näen tärkeänä ”epäkohtatietoisen työorientaation” edistämisen sosiaalialan työntekijöiden keskuudessa.
Johtaja, uskallatko katsoa peiliin?
Johtamiseen liittyvät epäkohdat korostuivat tutkimusaineiston vastauksissa. Kyse saattoi olla puuttuvasta substanssi- ja/tai johtamisosaamisesta, mutta usein myös vinoutuneista asenteista. Esimies voi olla korostuneen lojaali ylemmälle johdolle, jolloin tuki työntekijöille jää puuttumaan. Epäasiallista toimintaa on muun muassa esimiehen painostus tai itsevaltaisuus asiakasasioissa, joihin liittyvistä ratkaisuista ja viranomaispäätöksistä kuitenkin vastuun kantaa päätöksen nimellään tehnyt sosiaalityöntekijä. Aineistossa oli kuvauksia epäasiallisesta käytöksestä ja työntekijöiden huonosta kohtelusta vuorovaikutustilanteissa. Jopa korruptiota tai korruptiotyyppistä toimintaa esiintyi.
Epäkohtien kannalta hyvin merkittäväksi ongelmaksi nousee esimiesten ongelmallinen asenne epäkohtiin. Yleistä oli epäkohtiin puuttumattomuus tiedosta huolimatta ja ongelmien vähättely tai selittely muilla asioilla. Johdon huolena saattoi olla epäkohtien julki tulo, ei itse epäkohta. Epäkohtien esiin tuonnista saattoi myös seurata rangaistus tai sen uhka esimiehen tai johdon taholta, vaikka lainsäädäntö tällaisen nimenomaisesti kieltää.
Sosiaalialan työntekijöiden työolosuhteiden puutteet ovat myös asioita, joihin organisaatioiden johdon tulee kyetä kiinnittämään huomiota. Tämä on sekä esimiestason että ylemmän johdon tehtävä. Tutkimusaineiston vastauksissa tuli esiin työturvallisuuteen liittyviä asioita, kuten työskentelytilojen puutteita, mutta työntekijät kohtaavat myös suoranaisia fyysisen ja psyykkisen loukkaamattomuuden uhkia. Työhyvinvoinnin kysymyksiin liittyvät myös resurssit. Liian niukoilla resursseilla tehty työ paitsi uhkaa asiakkaiden oikeuksien toteutumista myös uuvuttaa työntekijän. Joskus työtä ja resursseja oli työyhteisöissä organisoitu epätarkoituksenmukaisella tavalla.
Yhteiskunnan markkinataloistuminen on luonut paineita myös sosiaalialan työhön. Työntekijöille ohjatut resurssit vaikuttavat suoraan sosiaalihuollon asiakkaiden saamien palveluiden laatuun ja heidän asioissaan tehtävien viranomaispäätösten sisältöön. Epäkohtatutkimuksen vastaukset nostivat esiin päätöksiin ja palveluiden sisältöihin liittyviä asiakkaiden oikeuksia loukkaavia epäkohtia. Organisaatioissa saattoi olla lainvastaisia käytäntöjä tai soveltamisohjeita tai määräaikoja ei kyetty noudattamaan. Perusongelmana vaikuttaa olevan, että säästäminen määrittää palvelut, ei asiakkaan tarve. Se kuinka resursseja käytännössä viime kädessä jaetaan päätösten ja palveluiden muodossa on kiinni yksittäisistä sosiaalialan työntekijöistä, mutta vahvat reunaehdot tälle määrittävät organisaation johto sekä pohjimmiltaan ennen kaikkea yhteiskunnallinen päätöksenteko.
Yhteiskunta, uskallatko muistaa inhimillisyyden, vaaditko sääntöjen noudattamista, luotko mahdollisuuksia?
Yhteiskunta on lainsäädännön tasolla jo merkittävästi reagoinut epäkohtiin. Tutkimusaineistoni lähes kaikki epäkohtakuvaukset olivat tunnistettavissa epäkohdiksi lain kohtien perusteella. Osassa vastauksista tuotiin kuitenkin esiin huoli siitä, että yhteiskunta takaa ihmisille uusia toimintamuotoja ja ennaltaehkäiseviä palveluita, joiden toteuttamiseen ei kuitenkaan myönnetä resursseja. Tästä muotoutuu ristiriita käytännön työhön, kun perustehtävän hoitamiselta ei jää aikaa tai mahdollisuuksia hyväksikään koettujen uusien palveluiden tarjoamiseen edes silloin, kun asiakas niitä osaa pyytää. Resursseihin liittyvistä ristiriidoista johtuen kentällä esiintyy aineiston perusteella usein myös tilanteita, joissa työntekijä (joskus johdon ohjeistuksesta tai suoranaisesta vaatimuksesta) jättää kertomatta asiakkaille näiden oikeuksista. Näin siksi, ettei palveluiden kysyntä kasvaisi tilanteessa, jossa tiedetään, että käytännössä yksikön resurssit eivät riitä niitä toteuttamaan, vaikka laki takaisikin oikeuden johonkin (usein ennaltaehkäisevään) palveluun.
Yhteiskunnassa tulisi herkällä korvalla edelleen kuunnella sosiaalialan työkenttää. Vaikka porkkanan tarjoaminen on usein rakentavampi vaihtoehto ongelmien ratkaisussa, ei keppiäkään sovi unohtaa. Yksittäinen työntekijä voi havainnoida kentän epäkohtia ja niistä raportoida, mutta raportoinnin vaikutuksen ja epäkohtiin puuttumisen seurantaan ja tarvittaessa puuttumattomuudesta sanktiointiin yksittäisen työntekijän toimintamahdollisuudet eivät riitä. On yhteiskunnan tehtävä luoda rakenteita, jotka pystyvät tarvittaessa riittävän tehokkaasti vaikuttamaan sosiaalialan organisaatioiden toimintaan ja puuttumaan niissä esiintyviin epäkohtien käsittelyn ongelmiin.
Susanna Törmänen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Vaikka virkavastuu velvoittaisi muuhun” – sosiaalihuollon laatua heikentävät epäkohdat sosiaalialan työntekijöiden kuvaamina. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet:
Adams, Robert 1998: Quality Social Work. MacMillan. Houndmills, Basingstoke, Hampshire RG21 6XS ja Lontoo
Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301
(38)
Pohjoinen on koti, josta nuoren on usein itsenäistymisen kynnyksellä lähdettävä
Minulle pohjoisuus merkitsee enemmänki kuin vain poroja ja lunta.
Pro gradu -tutkimuksessani selvitin pohjoisessa itsenäistyvien lukioikäisten itsenäistymiskäsityksiä ja pohjoisuuden merkityksiä. Itsenäistyminen pohjoisessa merkitsee nuorille usein koulutusvalintojen myötä muuttoa kauemmas opiskelemaan, usein pitkien välimatkojen päähän. Konkreettisesti se tarkoittaa nuorille irtaantumista kodista, kasvuympäristöstä, perheestä sekä ystävistä. Pohjoisuus merkityksellistyy nuorille osana identiteettiä, pohjoisen luontona, välimatkoina sekä pohjoisuuteen liitettyinä mielikuvina. Itsenäistymiseen nuoret liittävät päätöksenteon, vastuun ja taloudellisen riippumattomuuden, koulutuksen ja työllistymisen myötä tehtävät valinnat, ihmissuhteet ja tulevaisuuspohdinnat. Nuoret itsenäistyvät kaiken aikaa kaikkialla, kuitenkin tutkimuksessani erityisyys liittyy itsenäistymisen kontekstiin, pohjoisuuteen. Pohjoisuus luo merkityksiä ja määrittelee osaltaan nuorten itsenäistymistä.
Pohjoisuus merkitsee nuorille elämisenympäristöä, joka fyysisenä, sosiaalisena sekä kulttuurisena paikkana kasvaa, on valmistanut heitä seuraavaan elämänvaiheeseen (ks. Kiilakoski 2016), itsenäistymiseen. Pohjoisen luonto on kiinteä osa nuorten kasvua, joka on mahdollistanut heille pohjoisessa tyypillisiä harrastuksia ja luonnon rauhaa. Nuoret kuvaavat luontoa lähes poikkeuksetta myönteisenä asiana.
Pohjoisuus merkitsee minulle kaunista ja monipuolista luontoa, maailman puhtainta ilmaa ja rauhallista ilmapiiriä.
Perhe ja ystävät ovat nuorille tärkeä tukiverkosta, josta irtaantuminen itsenäistymisen myötä on nuorille iso askel. Usein koulutusvalinnat vievät nuoret pitkien välimatkojen päähän näistä heille merkittävistä sosiaalisista suhteista ja erityisestä kasvuympäristöstään.
Nykyaika onneksi mahdollistaa helpon yhteydenoton perheeseen ja ystäviin, mutta välimatkat tulee olemaan satoja kilometrejä riippuen tietenkin siitä, mihin menee opiskelemaan.
Pohjoisuuden käsitteeseen liitetään usein mielikuvia luonnosta, sen maisemista ja rauhasta, sekä pohjoisen elämäntavoista, jotka kytkeytyvät laajemmin ihmisten asuinympäristöön ja elämismaailman kontekstiin (esim. Valkonen & Suopajärvi; Kontio; Hautala-Hirvioja; 2003). Anne Ollilan (2008, 91; 127) mukaan kertoessamme mistä olemme kotoisin, yhdistyy siihen tietynlasia mielikuvia. Esimerkiksi Lappi on lappilaisille nuorille vahvasti luontoa, mutta ei vain luontoa. Myös pohjoisuus avaa nuorille marginaali-identiteetin, josta voi erilaisissa yhteyksissä olla hyötyä tai haittaa. Pohjoisuuteen liitettävään marginaali-identiteettiin voidaan olla halukkaita sitoutumaan tai siitä voidaan haluta sanoutua irti kyseenalaistamalla sen mielekkyys, esimerkiksi korostamalla ilmiön moninaisuutta tai tavallisuutta. (Mt., 207–208.)
Itsenäistyminen on siirtymävaihe kohti aikuisuutta. Erilaiset siirtymävaiheet kuuluvat osaksi ihmisen elämänkulkua. Kehittyminen tapahtuu erilaisten siirtymävaiheiden kautta, niin että jokin aiempi asenne, toimintamalli tai elämäntapa väistyy tai muuttuu, jolloin uusi pääsee esiin. Siirtymä voi ilmetä arjessa vähitellen, lähes huomaamatta tai se voi ilmetä aikana, jolloin ihminen pysähtyy pohtimaan elämänsä suuntaa ja merkitystä. Tapahtumasarja, jossa jotain muuttuu tai kehittyy, voi olla hämmentävä ja kivulias, ja toisaalta huojentava ja iloa tuottava kokemus. (Dunderfelt 2011, 51.) Nuoren itsenäistyminen ja siihen kuuluvien valintojen tekeminen tapahtuu yhteiskunnan ja kulttuurin määrittäminen tehtävien ja instituutioiden luomassa ympäristössä (Nurmi 1995, 174). Yksi nuoruusvaiheen tärkeimmistä tehtävistä liittyy koulutusvalintoihin. Keskeistä ovat ne valinnat ja siirtymät, joita nuori tekee jo varhaisessa elämänkulussaan. Yksilövastuuta korostava ideologia asettaa yhä enemmän vaatimuksia nuoren valinnoille. (Pohjola 1994, 70.) Pohjoisessa itsenäistyvät nuoret pohtivat elämänsä suuntaan jo varhain, kun on tehtävä päätöksiä opiskelupaikan ja työllistymisen suhteen. Opintojen perässä muuttaminen on nuorille iso muutos, kun tutut elämänpiirit jäävät taakse ja on sopeuduttava uuteen ympäristöön.
Itsenäistymiseen liittyvät käsitykset ja odotukset myötäilevät yleisiä itsenäistymiseen yhdistettäviä teemoja (ks. Arnett 2004), kuten itsenäinen päätöksenteko, vastuun ottaminen ja taloudellinen riippumattomuus. Konkreettisesti itsenäistymiseen liittyviä asioita ovat muutto omilleen, kouluttautuminen ja raha-asioista vastuunkantaminen. Pohjoisessa oleva perhe ja ystävät ovat myös vastausten perusteella nuorille vahva tukiverkosto, jonka taakse jättäminen opintojen vuoksi jännittää. Teknologia nähdään välttämättömänä välineenä yhteydenpitoon, joka helpottaa arkea välimatkojen takana. Useissa vastauksissa nuoret pohtivat mahdollisuutta palata kotiseudulleen kouluttautumisen jälkeen, mutta huolta kannetaan muun muassa pohjoisen työllistymismahdollisuuksista. Pohjoisuuteen liitetään tiettyjä rajoitteita juuri koulutukseen, työllistymis- ja harrastusmahdollisuuksiin liittyen (myös Käyhkö 2016; Armila 2016; Ahonen 2012).
Välimatkat yhdistetään usein jatkokoulutuksen myötä konkretisoituvaksi asiaksi, jonka vuoksi yhteys kotiin, perheeseen ja ystäviin fyysisesti kasvaa pitkäksi välimatkojen myötä. Muilla tavoin välimatkat näkyvät nuorten arjessa siten, että erilaiset harrastusmahdollisuudet, konsertit ja tapahtumat sijaitsevat kaukana muualla. Vastaajat liittävät myös koulutuksen ja työn perässä muuttamisen pohjoisessa itsenäistymiseen. Nuoret kuvaavat kirjoitelmissaan sitä, kuinka koulutus- tai työllistymismahdollisuudet ovat pohjoisessa rajoitetummat kuin muualla. Lisäksi pohdittiin taloudellista pärjäämistä omillaan. Pohjoisen välimatkat luovat painetta myös tähän liittyen, matkustaminen koulutuspaikkakunnalle vie sekä aikaa, että rahaa. Usein nuoret kaipaavat kotiaan ja perhettään ystävineen, mutta säännöllinen, tiheä kotipaikkakunnalla vierailu voi tulla nuorelle kalliiksi, muiden kustannusten lisäksi.
Osa nuorista haluaa muuttaa pois kotoa ja lähteä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan heti kun se on mahdollista, kun taas toiset tahtoisivat ehdottomasti opiskella kotoaan käsin (Lampela ym. 2016, 102). Tämän huomion myötä on hyvä pohtia sitä vaihtoehdottomuutta, jonka esimerkiksi pohjoisessa itsenäistyvät nuoret kohtaavat, vaikka heidänkin joukossaan on muuttoa muualle innokkaasti odottavia, sekä heitä, jotka mielellään rakentaisivat elämänsä juurilleen.
Kirjoitelmat kuvasivat myös sitä, kuinka nuoret haluavat elää kotiseudullaan ja palata takaisin pohjoiseen muualla saadun koulutuksen jälkeen. Usein kuitenkin nuoret pohtivat kotiseudulle jäämiseen tai paluuseen liittyviä haasteita, joista työllistymisen epävarmuus pohjoisessa nousi selkeästi esille. Myös pohjoisen autiotumista pohditaan koulutuksen ja palveluiden keskittyessä tiheämmän asutuksen alueille, mikä on epäilemättä seikka, jota nuoret myös arvottavat valintoja tehdessään. Näkisin, että on tärkeää huomioida, kuinka pohjoisesta joudutaan usein lähtemään pakon edessä. Toisille lähteminen on toki selkeä ja toivottu valinta, mutta ainoa vaihtoehto sen ei pitäisi olla.
Pohjoisessa itsenäistyvien nuorten siirtymävaiheeseen kohti aikuisuutta kuuluu jopa korostetusti muutoksia vaativat toimintamallit ja elämäntavat, kun mahdolliset opiskelukuviot tarkoittavat uutta asuinympäristöä ja tutun taakse jättämistä. Siirtymävaiheessa nuoret pohtivat elämänsä suuntaa (ks. Dunderfelt 2011,51) eteenkin kun siirtymävaiheen myötä muutokset arjessa voivat olla merkittäviä. Itsenäistyminen pohjoisessa on nuorille erityinen siirtymävaihe, jossa valinnat ja valinnanmahdollisuudet ovat suuressa roolissa. Yleensä nuoret suhtautuvat tulevaisuuteen myönteisesti ja odottavat aikuisuutta, menestystä työuralla ja perheenperustamista (Kanninen ym., 2001, 129). Tässä tutkimuksessa nuoret vakuuttavat rohkeudellaan, rohkeudellaan lähteä tai jäädä. Itsenäistyminen tuo valtaa, jota nuoret janoavat ja heille se kuuluukin, sillä heillä on uskallus käyttää sitä, unelmoida ja seurata kauaskin vieviä unelmia. Nuorilta löytyy vahva luotto tulevaisuuteen, olosuhteista riippumatta tai juuri niiden vuoksi.
Nuorilla on kyky pitää mukanaan tärkein, koti sydämessä, paikasta riippumatta.
Miia Välimaa
Lapin yliopisto
Perustuu sosiaalityön pro graduun: ”Pohjoisuus on kait osa meitä, josta ei pääse eroon. Se on asia minkä kanssa synnytään ja eletään.” Pohjoisuuden merkityksiä nuorten itsenäistymisen kynnyksellä. Lapin yliopisto 2018
Lähteet
Ahonen, Arto 2012: Opiskeluvalinnat pohjoisen nuorten elämää suuntaamassa. Teoksessa Lauriala Anneli (toim.): Koulu ja pohjoisen pojat. Lapin yliopisto. Rovaniemi, 86–104.
Armila, Päivi 2016: Hylkysyrjäläisnuorten arjen rytmit ja piirit. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tulevaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 60–73.
Arnett Jeffrey 2004: Emerging Adulthood: The Winding Road from the Late Teens Through the Twenties. Oxford University Press.
Dunderfelt, Tony 2008: Elämänkaaripsykologia: Lapsen Kasvusta Yksilön Henkiseen Kehitykseen. 14. uudistettu painos. Helsinki: WSOYpro.
Hautala-Hirvioja, Tuija 2003: Pohjoinen luonto suomalaisessa kuvataiteessa. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Kanninen, Katri & Saara Katainen & Sanna Eronen & Mari Lähdesmäki & Else Oksala & Mia Penttilä & Nina Nykänen & Riikka Härkönen & Laura Kauppinen 2001: Persoona: Kehi-tyspsykologia. Helsinki. Edita.
Kontio, Riitta 2003: Annikki Kariniemi pohjoisen luontosuhteen kuvaajana. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Käyhkö, Mari 2016: Kotoa pois pakotetut? Syrjäseutujen nuorten toiselle asteelle siirtyminen ja koulutuksen alueellinen eriarvoisuus. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tulevaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 74–96.
Lampela, Milka & Moilanen, Elina & Armila, Päivi & Halonen, Terhi 2016: Oppilaanohjaajadi-lemmoja: toiveiden ja todellisuuden railossa. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tule-vaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 99–110.
Nurmi, Jari-Erik 1995: Nuoruusiän kehitys: etsintää, valintoja ja noidankehiä. Teoksessa Lyyti-nen, Paula & Korkiakangas, Mikko & Lyytinen, Heikki (toim.): Näkökulmia kehityspsykologiaan. Kehitys kontekstissaan. WSOY. Porvoo, 256–274.
Ollila Anne 2008: Kerrottu tulevaisuus. Alueet ja nuoret, menestys ja marginaalit. Lapin yli-opisto. Rovaniemi.
Pohjola, Anneli 1994: Elämän valttikortit? Nuoren aikuisen elämänkulku toimeentulotukea vaativien tilanteiden varjossa. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
Suopajärvi, Leena 2003: Ympäristötietoisuus-käsitteen kritiikki pohjoisten esimerkkien valossa. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Valkonen, Jarmo 2003: Ylä-Lapin luontopolitiikka ja luonnon paikallisuudet. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
(37)
Lapsi – lähisuhdeväkivallan hiljainen uhri vai suojelun kohde?
Lapsi on vanhempien välisen lähisuhdeväkivallan katsoja, kuuntelija ja kokija. Myös silloin, kun väkivaltaan puututaan, on lapsi usein sivusta seuraajan roolissa.
Lähisuhdeväkivalta koskettaa tuhansia perheitä yhteiskunnassamme. Tarkkaa tietoa luvuista ei ole saatavilla, sillä lähisuhdeväkivalta ei tule läheskään aina viranomaisten tietoon. Vanhempien välinen väkivalta vaikuttaa väistämättä myös perheen lapsiin, siitäkin huolimatta, että lasta kohtaan ei suoraan oltaisi väkivaltaisia. Lapsi voi altistua vanhempien väliselle väkivallalle kuulemalla ja näkemällä väkivaltaa, mutta lapsi voi myös aistia väkivallan aiheuttaman kireän ja pelon ilmapiirin. Ei ole myöskään epätavallista, että lapset yrittävät mennä väkivaltatilanteessa vanhempien väliin.
Lähisuhdeväkivaltaan puuttumiseksi on kehitetty maailmalla erilaisia menetelmiä. Suomeen rantautunut moniammatillinen riskinarviointikokous eli MARAK-menetelmä on yksi niistä. MARAK on asiakkaalle vapaaehtoinen ja sinne ohjaudutaan ammattilaisen teettämän riskinarvioinnin perusteella. MARAK-kokouksessa väkivallan riskit arvioidaan moniammatillisesti sekä laaditaan uhrille turvallisuussuunnitelma. MARAK on todettu olevan tehokas vakavaan ja jatkuvaan väkivaltaan puuttumisessa, mutta entä lapsen kuuleminen riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa? Listaan seuraavaksi muutamia asioita pro gradu -tutkielmaani perustuen, mitkä asiat vaikuttavat lapsien kuulematta jättämiseen riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa.
Ikä. Lapsen iästä on kiinnostuttu silloin, kun pohditaan, milloin lapsi voitaisiin ottaa mukaan väkivallan käsittelyyn. Lapsen iän ei pitäisi olla este ammattilaisten toiminnassa, sillä ikä ei (valitettavasti) ole este myöskään väkivallan kokemisessa. Pieni lapsi ei välttämättä osaa sanoittaa kokemuksiaan, mutta asioita voidaan käsitellä puhumisen sijasta esimerkiksi leikin tai piirtämisen avulla. Myös turvallisuutta koskevia asioita voidaan leikin lomassa käydä läpi.
Suojelu. Lasta halutaan suojella ja lasta pitää suojella. Mutta onko kyse suojelusta, jos lasta suojellaan sellaisten asioiden käsittelyiltä, joita hänkin on kokenut? Väkivallasta puhumisen saatetaan ajatella lisäävän lapsen pelkoa, mutta toisaalta asioista puhuminen turvallisessa ympäristössä voi helpottaa lasta ja auttaa ymmärtämään, että asioista on lupa myös puhua. Turvallisuusasioiden läpi käyminen lapsen kanssa voi myös lisätä lapsen turvallisuutta, sillä näin ollen lapsi tietää, miten kussakin tilanteessa toimia.
Kiinnostus. Usein ajatellaan, että lasta ei kiinnosta osallistua väkivallan käsittelyn eri prosesseihin. Lapsille pitää suoda mahdollisuus kieltäytyä osallistumasta, mutta ei automaattisesti olettaa, että lasta ei kiinnosta. Jokainen meistä (lapsistakin) on erilaisia.
Huoltajuus. Lähisuhdeväkivallassa väkivallan tekijä on usein lapsen toinen huoltaja eli lapselle tärkeä ihminen. Tekijästä ja väkivallasta puhuminen voi satuttaa ristiriitaisesti tuntevaa lasta. Todellisuudessa väkivallan tekijä on satuttanut lasta teoillaan ja lapsen tunteet ovat usein jo ristiriitaiset. Voidaanko sitä keskustelulla pahentaa?
Lapsia huomioidaan aktiivisesti väkivallan käsittelyn jokaisessa vaiheessa. Ammattilaiset ottavat lapsen turvallisuuden ja hyvinvoinnin laajasti huomioon työskentelyssään, eikä vaarana ole, ettei lapsen asioita ja kokemuksia käsiteltäisi. Lapsi kokee, tuntee ja elää asiat kuitenkin omalla henkilökohtaisella tavallaan, joten lapsesta puhuttavat tiedot ovat aina välillisiä aikuisten tuottamia oletuksia. Vaikka lasta tavataan lastensuojelun kautta ja lasta voidaan auttaa esimerkiksi lastenpsykiatriassa, ei lapsilta saatavia tärkeitä asioita oteta huomioon riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa. Todellisuudessa lapsilta saatu tieto voi antaa ammattilaiselle ja vanhemmalle sellaista tietoa, jota heillä ei muuten ole.
Lapsi jää helposti lähisuhdeväkivallan hiljaiseksi ja suojeltavaksi uhriksi. Olisiko kuitenkin aiheellista kuulla lapsen omaa ääntä?
Jannice Toolanen
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu –tutkielmaani ”Se on hyvin olennainen sitä MARAK työskentelyä ne lapset siinä” Lapsen osallisuuden huomioiminen moniammatillisessa riskinarviointikokouksessa (2018).
Lähteet
Broberg, Anders & Almqvist, Linnéa & Axberg, Ulf & Almqvist, Kjerstin & Cater, Åsa K & Eriksson, Maria 2010: Stöd till barn som upplevt våld mot mamma. Preliminära resultat från en nationell utvärdering. Göteborg: Göteborgs universitet, Psykologiska institutionen.
Oranen, Mikko 2012: Lapsi ja perheväkivalta. Teoksessa: Söderholm, Annlis & Kivitie Kallio, Satu (toim.) 2012: Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Helsinki, 217–238.
Pajulammi, Henna 2014: Lapsi, oikeus ja osallisuus. Talentum. Helsinki.
Piispa, Minna & October, Martta 2017: Vaikuttava työkalu toistuvaan parisuhdeväkivaltaan puuttumiseen. Yhteiskuntapolitiikka 82 (2017):3, 304–312.
THL 2015: Turvakotipalvelut 2015. Viitattu: 27.5.2018. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/130611/Turvakotipalvelut_2015.pdf?sequence=1
(36)
Sosiaalinen asiantuntijuus hyvinvointipalvelujen johtamisessa
Pro gradu -työssäni käsittelen sosiaalisen asiantuntijuuden merkitystä hyvinvointipalvelujen johtamisessa standpoint-teorian kehysanalyysissä.
Tutkielma keskittyy sekä sosiaaliseen asiantuntijuuteen että hyvinvointipalvelujen johtamiseen. Tutkielmassa tarkastellaan, miten sosiaalinen asiantuntijuus ja maakunta- ja sote-uudistus ilmenee hyvinvointipalvelujen johtamisessa. Analyysi on tehty kehysanalyysin keinoin, jossa on käytetty primäärikehyksenä feminististä standpoint-teoriaa ja valittuina strippeinä aihealueita, joita haastateltavat käsittelivät kysymysten kautta.
Hyvinvointipalvelujen johtajien näkemykset sosiaalisesta asiantuntijuudesta
Aineistoa on kerätty kaupunkien hyvinvointipalvelujen hallinnossa työskenteleviltä hyvinvointijohtajilta ja perusturvajohtajilta, joille on tehty puhelinhaastattelut sekä webropol-kysely. Haastattelujen ja kyselyn teemoina olivat tasa-arvo, sosiaalinen asiantuntijuus, hyvinvointipalvelujen johtaminen ja sote-uudistus sekä miten nämä ilmenevät hyvinvointipalvelun johtamisessa standpoint-teorian viitekehyksestä tarkasteltuna. Tutkimuksen teoria osiossa käsitellään julkisten hyvinvointipalveluja sosiaalista asiantuntijuutta hyvinvointipalveluiden johtamisessa.
Vastauksista on todettavissa, että sosiaalinen asiantuntijuus on monialaista osaamista, verkostomaista toimimista sekä asiakokonaisuuksien ja yhteyksien ymmärtämistä. Vastaajat määrittelivät, että henkilö, jolla on sosiaalista asiantuntijuutta, tuntee hyvin sosiaalipalvelulain ja siihen liittyvät lait. Lisäksi asiakaskunnan tarpeiden tunnistaminen sekä laaja-alainen sosiaalisuuden tuntemus on vastausten perusteella osa sosiaalista asiantuntemusta.
Sosiaalisen asiantuntijuuden tunnusmerkeiksi voi tämän tutkimuksen vastauksista luokitella myös sen, että yhteistyö monialaisessa verkostossa on sujuvaa. Sosiaalista asiantuntijuutta ei nähty pelkästään sosiaalityön edustuksena, vaikka vastauksissa kuvattiinkin sosiaalihuoltolain alainen substanssiosaaminen ja johtaminen tärkeäksi myös hyvinvointikeskuksissa ja erityispalveluissa. Sosiaalialan laaja-alainen näkemys yhteiskunnallisesta muutoksesta nähtiin myös osaksi sosiaalista asiantuntijuutta.
Vastauksissa sosiaalisesta asiantuntijuudesta hyvinvointipalveluissa tuli esille erityisesti sote- ja maakuntauudistusten valmistelu, ja vastaajille heränneet kysymykset siitä, miten palvelut järjestetään. Vastaajat pohtivat myös sitä miten sosiaalinen asiantuntijuus tulee huomioiduksi sote-kokonaisuudessa. Haastatteluissa tuli esille myös osakokonaisuuksien näkeminen ja se, että sosiaalinen asiantuntijuus on rakenteissa yksi osa kokonaisuutta. Toisaalta sosiaalinen asiantuntijuus nähtiin siis kokonaisuutena, ja toisaalta kokonaisuuden osana.
Sosiaalinen asiantuntijuus, tasa-arvo ja johtaminen maakunta- ja sote-uudistusten keskellä
Sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatiot ovat olleet viimeiset vuodet suurien muutosten keskellä ja tästä johtuen myös sosiaalinen asiantuntijuuden tila ja paikka ovat jatkuvassa muutoksessa. Valtiolliset muutokset vaikuttavat niin että kunnat ja kuntayhtymät ovat suurien muutoksien edessä, kun valtakunnallinen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus toteutuu. Nämä tulevat ja nyt jo tehdyt palvelurakenteiden muutokset tulivat esille kuntien johtajien haastatteluissa ja vastauksissa. Vastauksissa tuli esille paljon haasteita ja epätietoisuutta, mutta myös toivoa ja uudistusintoa.
Tutkimuksen primäärikehyksenä käytetään standpoint-teoriaa ja erityisesti valtarakenteiden asetelmaa sekä kuinka tämän teorian avulla esille nousee asioita, joita muutoin ei olisi välttämättä nähtävissä. Valta-asetelma kuvastui haastatteluissa ja webropol-kyselyissä opintoihin, ammattikuntiin, tietotaitoon ja kokemukseen.
Mielestäni tärkein asia tämän tutkimuksen teossa todentui, että sosiaalisen asiantuntijuuden paikka ja merkitys on yhä häilyvä ja epävarma vaikka kyseessä on juurikin hyvinvointipalvelut jonka ja toiminta perustuu sosiaaliselle asiantuntijuudelle. Tässä tutkimuksessa kerättiin haastatteluin ja kyselyin tietoa maakunta- ja sote-uudistuksen ilmenemisestä ja sosiaalisen asiantuntijuuden paikoista hyvinvointipalveluissa.
Sosiaali- ja terveydenhuollon toimintaympäristössä ja palvelurakenteissa meneillään olevat nopeat muutokset korostavat entisestään laajan yleissivistyksen, laajoja kokonaisuuksia jäsentävän yhteiskuntatieteellisen ymmärryksen ja tutkimustaitojen tärkeyttä pyrittäessä huolehtimaan kaikkien kansalaisten hyvinvoinnista, osallisuudesta ja vahvasta yhteiskunnallisesta asemasta. (Lähteinen, ym. 2017, 17.)
Tutkimustulokset valmistuivat ajankohtaan ja tilanteeseen, jolloin kunnat ovat valtavien haasteiden edessä. Palvelujen kysynnän kasvaessa, henkilöstön eläköityessä ja taloudellisen tilanteen tiukentuessa toimintaympäristötekijät ja rakenteelliset ratkaisut luovat vahvan ja vaikutusvaltaisen kontekstin sosiaalisen asiantuntijuuden johtamiselle. Tarvittavista kuntauudistuksista ja niiden laajuudesta käydään julkisuudessa erittäin voimakasta keskustelua.
Niina Ristolainen
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Sosiaalinen asiantuntijuus julkisten hyvinvointipalvelujen johtamisessa standpoint-teorian kehysanalyysissä”.
Lähteet:
Lähteinen, Sanna, Raitakari Suvi, Hänninen, Kaija, Kaittila, Taru, Kekoni, Taru, Krok, Suvi, Skaffari, Pia. 2017.Sosiaalityön koulutuksen tuottama osaaminen. SOSNET julkaisuja 7. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
(35)
Huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien tukeminen lastensuojelussa
Huostaanotto on lastensuojelun viimesijainen perheeseen kohdistuva interventio, jossa vastuu lapsesta siirtyy vanhemmilta sosiaalitoimelle.
Lastensuojelun sosiaalityöntekijät ovat lapsen vastuusosiaalityöntekijöitä, mutta heidän velvollisuutenaan on tukea myös huostaanotetun lapsen vanhempia. Pro gradu -tutkielmassani käsiteltiin tekijöitä, jotka vaikuttavat vanhempien tukemisen toteutumiseen lapsen sijoituksen aikana.
Huostaanotossa sosiaalityöntekijät käyttävät laissa säädettyä julkista valtaa lapsen edun suojelemiseksi. Lastensuojelun toimenpiteistä erityisesti huostaanotossa sosiaalityöntekijöiden vallankäyttö korostuu, sillä kyseisessä interventiossa puututaan perus- ja ihmisoikeuksiin. Huostaanotto ja tätä seuraava sijoitus vaikuttavat perheen yksityisyyteen ja vanhemmuussuhteisiin. Siten huostaanotto vaikuttaa lapsen lisäksi myös lapsen vanhempiin. Lastensuojelussa vanhempi onkin asianosainen, eli hallintolain (6.6.2003/434) 11 §:n mukaan henkilö, jonka etua, oikeutta tai velvollisuutta hallintoasia koskee.
Sosiaalityöntekijän velvollisuutena on myös vanhempien tukeminen. Lastensuojelulaissa (13.4.2007/417) mahdollistetaan vanhempien tukeminen vanhemman kuuntelemisella ja tarvittaessa vanhemmalle oman asiakassuunnitelman laatimisella. Lisäksi lastensuojelulaissa tuodaan esiin lapsen edun mukaisesti lapselle merkityksellisten ihmissuhteiden ja yhteydenpidon tukeminen, mikä on samalla myös vanhemmuuden tukemista.
Vanhemman tuen tarpeen tunnistamisen merkitys
Vanhemman tuen tarpeen tunnistaminen on ensisijaista, jotta vanhemman tukeminen voisi toteutua. Huostaanoton viimesijaisuus ja siinä perus- ja ihmisoikeuksiin puuttuminen näkyvät vanhempien tuen tarpeessa. Huostaanoton kerrottiin olevan kriisi vanhemmalle, ja siten jo itse huostaanoton aiheuttavan vanhemmissa tuen tarvetta. Kriisi näkyy vanhemmissa moninaisten tunnereaktioiden kautta. Sosiaalityöntekijät kertoivat havainneensa vanhemmissa niin surua, vihaa, häpeää kuin masennusta lapsen huostaanotosta johtuen.
Myös huostaanoton perusteet vaikuttavat vanhemman tuen tarpeen muodostumiseen. Vanhemmasta johtuviin huostaanoton perusteisiin voivat vaikuttaa esimerkiksi päihde- ja mielenterveysongelmat, jotka aiheuttavat myös vanhemmalle tuen tarvetta. Lapsen vakavasti itseään vaarantavan käyttäytymisen edessä vanhempi saattaa kokea voimattomuutta ja siten vaikuttaa vanhemman tuen tarpeeseen. Huomattava on, että huostaanoton perusteet voivat olla vaikuttamassa myös yhtä aikaisesti.
Sosiaalityöntekijöiden on keskeistä tunnistaa vanhempien tuen tarve sijoituksen aikana. Tämä ei kuitenkaan yksistään riitä, vaan myös vanhempien itse on tunnistettava tuen tarpeensa. Molempien osapuolien nähdessä vanhemman tuen tarpeet tukemisen toteutuminen on todennäköisempää.
Vanhempien tukemisen toteutuminen sijoituksen aikana
Huostaanotettujen lasten vanhempien tukeminen palvelujärjestelmässä näyttäytyi tutkimustuloksissa avoimena eikä selkeää tukijaa vanhemmalle ole löydettävissä. Sosiaalityöntekijät kokivat roolinsa vanhempien tukijana ristiriitaiseksi, koska he ovat ensisijaisesti lapsen vastuusosiaalityöntekijöitä. Sosiaalityöntekijät toivat ristiriitaisesta roolistaan johtuen esiin tarpeen työparista, jolla olisi päävastuu vanhemman tukemisesta. Epäselvyys sosiaalityöntekijän roolista vanhempaan nähden vaikuttaa vanhempien tukemisen toteutumiseen ja siten heikentää huostaanottoa väliaikaisena interventiona.
Sosiaalityöntekijät kertoivat vanhempien tukemisen olevan liian vähäistä vanhempien tuen tarpeeseen nähden. Huostaanotettujen lasten vanhempien tukemiseen vaikuttavat puutteelliset aikaan- ja osaamiseen liittyvät resurssit sekä lastensuojelulain avonaisuus sijoituksen aikaisen vanhemmuuden tukemisen osalta. Lastensuojelulaissa vanhemman tukeminen näyttäytyy ennen kaikkea lapsen ja vanhemman suhteen tukemisena. Tämä on tutkimustulosten perusteella vaikuttanut vahvasti myös käytäntöön. Esimerkiksi vanhemman tuen tarpeen kerrottiin olevan yleensä osana lapsen asiakassuunnitelmaa, vaikka lastensuojelulain mukaan tarvittaessa vanhemmalle tulisi laatia oma asiakassuunnitelma. Vanhempien tukeminen koettiin kuitenkin merkityksellisenä. Vanhempien tukemisen nähtiin toteuttavan lapsen etua ja lastensuojelussa tavoitteena olevaa perheen jälleenyhdistämistä.
Vanhempien eettisesti kestävä tukeminen toteuttaa vanhempien oikeuksia, lapsen etua ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa esiin tuotua perheen jälleenyhdistämisen tavoitetta. Tällä hetkellä selkeää vastuutyöntekijää vanhemmille ei näytä tutkimustulosten perusteella olevan, mikä heijastuu vanhempien tukemisen laadukkuuteen ja heikentää perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista.
Jonna Lindholm
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu vuonna 2018 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaan: Huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien tukeminen lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta.
Lähteet
Hallintolaki (6.6.2003/434)
Lastensuojelulaki (13.4.2007/417)
(34)
Sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välinen luottamussuhde rakentuu vanhemman voimaanuttamisesta ja kohtaamisesta
Kirjoitus perustuu pro gradu-tutkielmaani lastensuojelun arviointiyksikön sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välisestä luottamussuhteen rakentumisesta. Tutkielmassa kysyn 1) miten sosiaalityöntekijät rakentavat luottamussuhteen venäläistaustaisen vanhemman kanssa ja 2) minkälaisia haasteita luottamuksen rakentamiseen liittyy.
Toteutin tutkielmani haastattelemalla yhden pääkaupunkiseudun lastensuojelun arviointiyksikön 6 sosiaalityöntekijää. Lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnissa otetaan vastaan lastensuojeluilmoituksia, jotka sosiaalityöntekijät selvittävät ja arvioivat yhdessä perheen kanssa mahdolliset palvelutarpeet. Palvelutarpeen arvioinnin tehtävästä säädetään sosiaalihuoltolain (131/2014) ja lastensuojelulaissa (13.4.2007/417).
Sosiaalityöntekijän luottamuksenarvoisuuden osoittaminen
Arviointityöskentely perustuu pitkälti sosiaalityöntekijän ja vanhemman väliselle yhteistyölle (Hietamäki 2015). Sosiaalityöntekijät rakensivat luottamussuhdetta venäläistaustaista vanhempaa voimaannuttamalla heitä ja kohtaamalla aidosti. Sosiaalityöntekijöitä velvoittavat virkamiehen velvollisuudet, joista luottamuksen kannalta keskeiset ovat lainalaisuuden vaatimus ja puolueettomuusvaatimus. Sosiaalityöntekijän tulee noudattaa kaikessa virkatoiminnassa tarkoin lakia ja kohdeltava kaikkia yhdenvertaisesti. (Bruun ym. 1995, 142, 150.)
Vanhemman voimaannuttaminen merkitsee vanhemman oman asiantuntijuuden korostamista ja venäläistaustaisten vanhempien kohdalla palveluinformaation antamista. Viranomaiset kohtaavat venäläistaustaisten asiakkaiden kohdalla epäluuloisuutta ja epäluottamusta viranomaisia kohtaan, mikä voi selittyä lähtömaan yhteiskunnallisesta tilasta. (Heino & Kärmeniemi 2013, 101). Sosiaalityöntekijöillä on tärkeä tehtävä osoittaa venäläistaustaisille vanhemmille oma luottamuksenarvoisuus ja luottamusta rakennetaankin aina sosiaalityöntekijän ja vanhemman kohtaamisessa.
Positiiviset ja luottamukselliset kohtaamiset sosiaalityöntekijöiden kanssa lisäävät asiakkaiden luottamusta yleisellä tasolla sosiaaliviranomaisia kohtaan. Kohtaamisissa on olennaista, että sosiaalityöntekijä ei oleta vanhemman luottavan sosiaalityöntekijään. Olennaista on myös sosiaalityöntekijän läsnäolo vanhemman kohtaamisessa ja empaattinen ja ymmärtäväinen lähestymistapa. Myös se, että sosiaalityöntekijä osoittaa itse luottavansa asiakkaaseen rakentaa luottamussuhdetta.
Luottamuksen rakentamisen haasteet ovat moninaiset
Luottamuksen rakentamisen haasteet liittyvät niin puuttumistilanteisiin kuin työorganisaation käytettävissä oleviin resursseihin. Myös venäjän kieli ja kulttuurin heikko tuntemus asettavat haasteita. Puuttumistilanteissa on kyse lapseen kohdistuneesta kaltoinkohteluepäilystä. Työskentely muuttuu tällöin kontrollipainotteiseksi ja vanhempien toimintaan kohdistuu sosiaalityöntekijän puolelta muutospaineita.
Sosiaalityöntekijän ja vanhemman yhteisen kielen puuttuminen vaikeuttaa yhteisen ymmärryksen rakentumista. Venäläistaustainen vanhempi ei välttämättä osaa ottaa vastaan tarjottua informaatiota. (Alitolppa-Niitamo ym. 2005, 86.) Venäjän kielen tulkeista oli sosiaalityöntekijöillä vaihtelevia kokemuksia. Aina tulkinkaan avulla ei välttämättä päästy vanhemman kanssa yhteisymmärrykseen.
Lisäksi haasteena on palvelutarpeen arvioinnin määräaika ja arviointiyksikön resurssit asiakasmäärään nähden. Arvioinnin lakisääteinen määräaika on kolme kuukautta, jonka aikana sosiaalityöntekijä selvittää, arvioi ja päättää mahdollisista palveluista ja lastensuojelun asiakkuuden avaamisesta. Venäläistaustaisten vanhempien kohdalla koettiin, että lisäaika olisi hyväksi, jotta asiakassuhde ehtisi kehittyä.
Suuren asiakasmäärän takia joudutaan kuitenkin priorisoimaan ja kaikkien asiakkaiden kanssa ei ole mahdollista luoda luottamussuhdetta. Sosiaalityöntekijöiden mukaan luottamusta ei aina edes tarvita, jos perhettä tavataan vain kerran ja todetaan ettei tarvetta jatkotyöskentelylle ole.
Luottamuksella on sosiaalityössä suuri kysyntä
Julkisista instituutioista suomalaiset luottavat eniten poliisiin, koulutusjärjestelmään ja puolustusvoimiin. Terveydenhuoltojärjestelmään luotetaan enemmän kuin sosiaaliturvajärjestelmään. (Suomen vaalitutkimusportaali 2016.) Sosiaalihuollon viranomaiset käyttävät julkista valtaa, jolloin virkasuhteessa olevalla henkilöllä voi olla oikeus päättää yksipuolisesti yksityisen oikeusasemaan vaikuttavista toimista (Mäenpää 2000, 37).
Lastensuojelun arviointityössä sosiaalityöntekijä päättää lastensuojelun asiakkuudesta ja toisinaan päätös ei ole yhteinen vanhempien kanssa. Työskentely jatkuu silloin joko lastensuojelun avopalveluissa tai perhe ohjataan muiden palveluiden piiriin. Luottamussuhteen rakentaminen voi olla helppo siirtää ja ulkoistaa seuraavalle työntekijälle, vaikka jokaisessa kohtaamisessa, sen hetkisen sosiaalityöntekijän tulisi ottaa vastuu luottamuksen rakentamisesta. Jokaisen sosiaalityöntekijän tulisi vastata asiakkaan luottamuksen tarpeeseen.
Kristiina Mikkonen
Pro gradu: Sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välinen luottamus – Luottamuksen rakentaminen ja sen haasteet lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnin aikana. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet:
Alitolppa-Niitamo, Anne ym. 2005: Välittävä perhetyö – kokemuksia ja ajatuksia Väestöliiton Kotipuu-projektista. Teoksessa Alitolppa-Niitamo, Anne & Söderling, Ismo & Fågel, Stina (toim.) Olemme muuttaneet. Näkökulmia maahanmuuttoon, perheiden kotoutumiseen ja ammatillisen työn käytäntöihin. Väestöliitto. Väestöntutkimuslaitos ja Kotipuu. 84-95.
Bruun, Niklas & Mäenpää, Olli & Tuori, Kaarlo 1995: Virkamiesten oikeusasema. Kustannusosakeyhtiö Keuruu.
Heino, Eveliina & Kärmeniemi, Nadezda 2013: Cultural interpretation as an empowering method in social work with immigrant families. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering social work: research and practice. Helsinki. 88-116.
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/41105/empowering_social_work.pdf?sequence=1 viitattu 2.3.2018
Hietamäki, Johanna 2015: Lastensuojelun alkuarvioinnin vaikutukset vanhempien näkökulmasta. Jyväskylän yliopisto 2015. https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/46576/978-951-39-6257-9_vaitos_220812014.pdf?sequence=1 viitattu 15.2.2018
Lastensuojelulaki 417/13.4.2007
Mäenpää, Olli 2000: Hallinto-oikeus. Werner Söderström Lakitieto Oy.
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014
https://www.vaalitutkimus.fi/fi/poliittiset_asenteet/luottamus_yhteiskunnallisiin.html viitatttu 26.3.2018
(33)
Sosiaalityöntekijä kohtaa seksuaalisen hyväksikäytön
Tutkin pro gradu -työssäni lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamista sosiaalityöntekijän työssä haastattelemalla lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä, joilla oli kokemusta hyväksikäytön kohtaamisesta. Tässä kirjoituksessa keskityn sosiaalityöntekijöiden kaipaamiin muutoksiin työympäristössä ja yhteiskunnassa, sosiaalityön kohdatessa lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä tai sen epäilyä.
Seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen ja tunnistaminen on haastavaa sen tabuluonteisuuden ja todisteiden vaikean saamisen vuoksi. Tutkimusten mukaan lastensuojelun sosiaalityöntekijät nimeävät lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kaikkein vaikeimmaksi lastensuojelulliseksi ongelmaksi. Työntekijät kertovat myös kokevansa avuttomuutta ja tiedon puutetta kohdatessaan lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä työssään. (Esim. Martin ym. 2014, 6; Sirén 1992, 75.)
Haastattelemieni sosiaalityöntekijöiden mukaan lapsen turvaaminen on sosiaalityön tärkein tehtävä hyväksikäyttöä epäiltäessä. Hyväksikäytön selvittelyprosessissa puolestaan on keskeistä vuorovaikutuksellinen, aito kohtaaminen asiakkaan kanssa sekä toimiva yhteistyö eri viranomaisten kanssa. Myös sosiaalityöntekijöiden saama riittävä ohjeistus, koulutus ja tuki ovat tärkeitä selvitettäessä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.
Vahvinta tukea sosiaalityöntekijät kokivat saavansa työparilta ja työyhteisön muilta jäseniltä. Myös esimies ja työnohjaus koettiin tärkeiksi tukimuodoiksi. Sosiaalityöntekijät kokivat pääosin saamansa tuen liian vähäiseksi suhteessa raskaaseen aiheeseen.
Haastattelemani sosiaalityöntekijät kohtaavat asiakkaat oikeudenmukaisesti ja tasa-arvoisesti sosiaalityön ammattietiikan vaatimalla tavalla. Sosiaalityöntekijät kykenevät hallitsemaan omat tunteensa ja kunnioittamaan ihmisiä myös niissä tilanteissa, joissa kaikkia asiakkaiden tekoja ei pysty ymmärtämään.
Sosiaalityöntekijöiden kehittämistoiveet työympäristössään
Haastattelemani sosiaalityöntekijät haluaisivat kehittää seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisprosessia. Merkittävimmät muutosta vaativat epäkohdat olivat vääränlainen tai kokonaan puuttuva koulutus seksuaalisesta hyväksikäytöstä, yhteistyökumppaneiden kanssa sovittujen konkreettisten toimintaohjeiden puuttuminen sekä tiedonsaannin vakavat ongelmat viranomaisten välillä. Lisäksi työnohjauksen puuttuminen, sen liian harva toteutuminen sekä sosiaalityön kentän hallitsevan työnohjaajan löytämisen vaikeus, kaipaavat ratkaisua.
Työnohjauksen jatkuvuus on tärkeää sosiaalityössä, jossa työntekijät ovat jatkuvasti tekemisissä raskaiden aiheiden kanssa. Tutkimukseen osallistuneista sosiaalityöntekijöistä suurin osa ei kuitenkaan saanut työnohjausta. Työnohjaan puuttuminen johtui pääasiassa siitä, että lastensuojelun sosiaalityöhön oli ollut vaikea löytää riittävän kokenutta työnohjaajaa.
Tiedonkulunongelmat eri viranomaisten välillä sekä poliisin pitkät käsittelyajat viivästyttävät hyväksikäytön selvittämisprosessia ja aiheuttavat stressiä sosiaalityöntekijöille. Tiedonkulkuongelmia lastensuojelun ja muiden viranomaisten välillä helpottaisi eri viranomaistahojen kanssa yhdessä sovittavat toimintaohjeet ja toimintasuunnitelmat.
Seksuaalisesta hyväksikäytöstä tulisi olla sosiaalityöhön räätälöityä koulutusta jo sosiaalityön tutkintokoulutuksessa sekä täydennyskoulutusta työelämässä oleville tasaisin väliajoin. Koulutus olisi yhtä tärkeää myös sosiaalityön yhteistyökumppaneille. Koulutuksessa on keskeistä jatkuvuus ja systemaattisuus sekä sopivuus juuri sosiaalityöhön. Ilman jatkuvasti ylläpidettävää täydennyskoulutusta sosiaalityön ammatillisuus ei kehity.
Sosiaalityöntekijät ehdottivat myös seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisprosessin avuksi kokemusasiantuntijoita sekä mentorijärjestelmää. Kokemusasiantuntijat toisivat sosiaalityöntekijöille konkreettisia neuvoja ja tietoa, mentori puolestaan toimisi sosiaalityöntekijän työparina hyväksikäyttötapauksissa ja auttaisi hyväksikäytön selvittämisprosessissa. Mentorijärjestelmiä ehdotetaan lastensuojelutyöhön myös Aulikki Kanaojan väliraportissa (HS 7.3.2018).
Myös sosiaalityön julkisessa kuvassa on kehitettävää. Haastattelemani sosiaalityöntekijät toivoivat ammattiprofiilin nostamista, sosiaalityön näkyvämpää asemaa julkisuudessa, asiallisuutta ja realistisempaa otetta kärjistämisen sijaan. Se edistäisi alan ymmärrystä ja madaltaisi kynnystä yhteydenottoihin. Nyt sosiaalityön tekemä työ jää julkisuudelta näkymättömäksi (Tiitinen ja Lähteinen 2014, 204–205), kun pelkästään asiakkaat ovat äänessä ja sosiaalityöntekijät eivät voi kertoa omaa näkökulmaansa. Sosiaalityöntekijä ei pysty vaitiolovelvollisuutensa vuoksi puolustautumaan, jolloin he ovat helppoja syntipukkeja.
Tiedon jakaminen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on tärkeää
Sosiaalityön tehtävä on ravistella yhteiskuntaa tuomalla esiin epäkohtia. Se, miten sosiaalisista ilmiöistä puhutaan, vaikuttaa kansalaisten ymmärrykseen ja mielikuviin (Tiitinen ja Lähteinen 2014, 205). Epäkohtien näkyväksi tekeminen tuo esille sosiaalityöntekijöiden työolosuhteita ja niihin kaivattavia muutoksia sekä lisää uhrien oikeusturvaa. (Granfelt 2002, 137, 140.)
Taistelu heikompiin kohdistuvaa pahuutta kohtaan on sosiaalityön tärkein moraalinen tehtävä (Granfelt 2002, 137, 140). Seksuaalisesta hyväksikäytöstä täytyy tuottaa ja jakaa tietoa sekä puhua rohkeasti ja monipuolisesti. Monipuolinen tieto on ainoa reitti hyväksikäytön parempaan tunnistamiseen ja sitä kautta hyväksikäytön vähenemiseen. Koko yhteiskunnalla on vastuu seksuaalisen riiston ja väkivallan tunnistamisesta (Hurtig, Nikupeteri ja Laitinen 2014).
Vaikeita asioita on houkutus katsoa ohi, mutta niiden kohtaaminen osoittaa todellista rohkeutta ja ammattitaitoa. On tärkeää tiedostaa, että seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamiseen ja tunnistamiseen on mahdollista valmistautua ja harjaantua. Tärkeimpiä seikkoja ammatillisessa valmistautumisessa ovat riittävä koulutus sekä työyhteisön tuki ja työnohjaus, sillä ne auttavat pohtimaan ja kehittämään omaa toimintaa. (Humppi & Ellonen 2011, 285; Luoto 2008, 33; Salo & Ståhlberg 2004, 115.)
Marjo Vuokila
Pro gradu: Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen sosiaalityöntekijän työssä (otsikko saattaa vielä muuttua, odotan palautetta opettajalta). Lapin yliopisto, 2018.
Lähteet
Granfelt, Riitta 2002: Pahasta kirjoittaminen. Teoksessa Laitinen, Merja & Hurtig, Johanna (toim.) Pahan kosketus. Ihmisyyden ja auttamistyön varjojen jäljellä. PS-kustannus. Jyväskylä. 127–141.
HS: Helsingin Sanomat 7.3.2018: Lastensuojelun työntekijät uupuvat, kun yhden ihmisen vastuulla voi olla jopa sata lasta – tuore selvitys esittää ratkaisuja työn kuormittavuuteen.
Humppi, Sanna-Mari & Ellonen, Noora 2011: Lapsiin kohdistuva väkivalta ja hyväksikäyttö. Tapausten tunnistaminen, rikosprosessi ja viranomaisten yhteistyö. Poliisiammattikorkeakoulu. Tampere. 2. laillistettu painos. 1. painos 2010.
Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen Merja 2014: Teoksessa Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Unipress. 250–280.
Luoto, Mari 2008: Tunteet sosiaalityöntekijän arjessa – Sosiaalityöntekijöiden päiväkirjamerkintöjä tunnekokemuksistaan työssä. Teoksessa Huotari, Kari & Hurtig, Johanna (toim.): Sosiaalityötä monitoroimassa. Oy Yliopistokustannus, HYY Yhtymä. Helsinki. 25–46.
Martin, L & Brady, G & Kwhali, J & Brown, S. J & Crowe, S & Matouskova, G, 2014: Social workers’ knowledge and confidence when working with cases of child sexual abuse. What are the issues and challenges? https://www.nspcc.org.uk/globalassets/documents/research-reports/social-workers-knowledge-confidence-child-sexual-abuse.pdf Viitattu 10.3.2018.
Salo, Eeva & Ståhlberg, Marja-Riitta 2004: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Teoksessa Söderholm, Annlis & Halila, Ritav & Kivitie-Kallio Satu & Mertsola, Jussi & Niemi, Sirkku (toim.): Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Keuruu.
Sirén, Mirja 1992: Insestiepäilyn kohtaaminen sosiaalityöntekijän näkökulmasta. 1992. Tampereen yliopisto.
Tiitinen, Laura & Lähteinen, Sanna 2014: Teoksessa Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. UNIpress. 191–213.
(32)
Lastensuojelutarpeen arvioinnissa hyvin kohdattu nuori on puoliksi autettu nuori
Ne kirjoitti vaan ylös ja kuunteli sillai että joo nyt on sitte sinun vuoro puhua.
Edellinen on kontekstista irrotettu ja tiivistetty lainaus pro gradustani. Lainaus on nuoren vastaus lastensuojelutarpeen arvioinnin sosiaalityöntekijöiden toiminnasta vanhemman ja nuoren yhteistapaamisessa. Oma mielipidettään kertomatta ja puolia ottamatta sosiaalityöntekijät kirjaavat ja jakavat puheenvuorot.
Nuoren ja vanhemman kohtaaminen vaikuttaa lainauksessa mekaaniselta, lähes robottimaiselta. Kerronta kuullaan ja kirjataan. Asioita ei tarkisteta ja täsmennetä. Tunne tai asiasisältöön ei oteta kantaa.
Lastensuojelun sosiaalityössä puolueettomuutta ja jokaisen erilaisen mielipiteen tasapuolista kuulemista on pidetty käytännön pakkona. Asiakastyössä asiakkaiden kohtaamiseksi on tärkeää kuulla eri osapuolien erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia. Tämän ei kuitenkaan tulisi johtaa siihen, ettei näistä keskusteltaisi ja neuvoteltaisi tapaamisissa.
Keskustelun ja neuvottelun puuttuminen voivat johtaa erillisten käsitysten vahvistumiseen yhteisen ymmärryksen kustannuksella. Asiakkaana olevalle ihmiselle tällainen vuorovaikutus antaa kohtaamattomuuden kokemuksen. Asiakas jää yksin oman kertomansa kanssa ilman vastakaikua.
Yhteisen ymmärryksen puuttuminen tulee kuvaavasti esille myös lastensuojelun kirjauksissa. Monen sosiaalityöntekijän laatimissa asiakkaan kirjaukset ovat täynnä yksinkertaisia lauseita äidin mielestä sitä ja isän mielestä tätä.
Mikä siis avuksi kohtaamisiin? Varsinkin, kun me käytännön lastensuojelussa työskennelleet tiedämme, että välillä on erittäin tärkeää kirjata tarkkaan, kuka tapaamissa on mitäkin sanonut ja millä sanoin.
Passiivisuudesta ja puolueettomuudesta dialogiin
Työvälineenä dialogisuus ammatillisissa ihmisten kohtaamisissa ei ole uutta. Tuskinpa löytyy yhtään sosiaali- ja terveysalan ammattilaista, joka ei tuntisi tätä ainakin sanana. Dialogisuudella asiakastyössä tarkoitetaan sitä, että asiakas on aktiivinen ja osallistuva vaikuttaja. Asiakas voi olla esimerkiksi yksittäinen lapsi tai koko perhe.
Toisin kuin alun lainauksessa, dialogisessa työskentelyssä asiakas ja työntekijä keskustelevat ja neuvottelevat tasavertaisina kumppaneina esimerkiksi perheen nykytilanteesta.
Vaikka esimerkiksi lastensuojelussa nuori elää joka päivä arkeaan ei hän välttämättä näe tilanteessa mitään ongelmallisuutta. Nuoren kasvulle todella ongelmallinen ja turvaton aikaisemmin mainittu perheen nykytilanne voi olla täysin tavallista. Ja vaikka nuori näkisi perheensä tilanteen ongelmallisena hän ei aina uskalla tai osaa sanottaa sitä sosiaalityöntekijälle.
Sosiaalityöntekijä on lastensuojelussa keskeinen henkilö perheen tilanteen arvioinnissa. Hänellä on koulutuksen myötä tietoa suotuisasta lapsen kasvusta ja kehityksestä. Lastensuojelutarpeen arvioinnissa sosiaalityöntekijä ei usein tunne nuorta etukäteen. Tukeminen edellyttää asiakkaan tuntemista. On siis vaikea tietää, mikä juuri tämän nuoren kohdalla tukee häntä.
Riittävä tunteminen vaatii hyvää kohtaamista. Asiakkaat ja erityisesti nuoret tarvitsevat kokemusten ja tunteiden jäsentämistä. Sanoit näin ja näin, tarkoitatko sillä tätä ja tätä. Ymmärsinkö oikein, että koet tämän näin ja näin. Voisiko kertomasi liittyä tähän ja tähän.
Hyvään kohtaamiseen tarvitaan myös myötätuntoa. Se mitä kerroit kuulostaa todella ikävältä. Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan noin.
Asiakkaan aidolla kuuntelemisella ja kohtaamisella mahdollistetaan kumppanuus työntekijän ja asiakkaan välille. Samalla se mahdollistaa omien ammatillisten näkemysten esiintuomista näissä keskusteluissa. Välillä ammatillinen näkemys voi olla tunne, jonka sanottaminen asiakkaalle voi toimia ratkaisuna esimerkiksi tilanteen selvittämiseksi.
Dialogisuus vaatii hyvät puitteet
Dialoginen kohtaaminen vaatii toteutuakseen taitoa, tahtoa ja toimintaa.
Taidolla tarkoitan vuorovaikutustaitoja, joita käytämme. Kuten mitkä tahansa taidot, myös nämä taidot vaativat harjoittelua. Valitettavasti sosiaalityön yliopistokoulutus antaa tähän ohuesti mahdollisuuksia. Vastuu taitojen oppimisesta ja kehittämistä jää yksilöille. Taitojen harjoittelu siirtyy näin työelämään suoraan asiakastyöhön tai mahdollisiin jatkokoulutuksiin. Dialogisuus on taito jota pitää opiskella.
Tahdolla tarkoitan työn pyrkimyksiä. Millä arvopohjalla ja millä tavoin työtä teemme? Lastensuojelulla ja sosiaalityöllä laajemmin on historiallisena painolastina kontrolloiva ja normatiivinen tapa kohdata asiakasta. Nämä elävät rakenteissa, joita siirrämme ja jotka siirtyvät tiedostamatta myös uusille työntekijöille. Dialogisuus vaatii tahtoa tehdä työtä eri tavalla.
Tahtoa vaaditaan myös järjestää lastensuojelussa työn puitteet kuntoon. Tämä on laaja kokonaisuus, jossa tarvitaan kunnallisia ja valtakunnallisia ratkaisuita. Tästä muistuttaa myös 20.11.17 tuhannen sosiaalityöntekijän ja sosiaalityön opiskelijan julkinen vaatimus lastensuojelun tilanteen parantamiseksi. Tarvitaan aikaa ja mahdollisuuksia kohdata asiakasta dialogisesti.
Asiat eivät tapahdu itsestään, vaan ne vaativat toimintaa. Toimintaa ei tarvita vain työntekijä tasolla. Tarvitaan toimintaa työyhteisötasolla. Tarvitaan toimintaa kuntatasolla ja tarvitaan toimintaa valtakunnallisella tasolla. Toiminnalla dialogisuus toteutuisi mahdollisimman laajasti lastensuojelun kohtaamisissa.
Dialogisuus asiakastyössä ei ole kaikki voipainen ja autuaaksi tekevä. Se ei yksistään ratkaise laajoja lastensuojelun ongelmakohtia. Se mahdollistaa kuitenkin yhden askeleen kohti korkealaatuista lastensuojelua.
Jarkko Luusua
Kirjoitus pohjautuu syksyllä 2017 valmistuneeseen kahden nuoren haastatteluun perustuvaa pro gradu-tutkielmaan ”Vastuullista, jaettua ja ohittavaa -lastensuojelun palvelutarpeen arvioinneissa rakentuvia nuorten toimijuuksia”, sekä ajankohtaiseen keskusteluun lastensuojelun tilasta.
(31)
Sosiaalityön kielen laajeneva suunta
Tämä kirjoitus pohjaa Tampereen yliopiston sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani psykososiaalisesta sosiaalityöstä (Kemmo 2016). Tarkoitukseni on avata sitä, mitä tarkoittaa diskurssi. Tämän lisäksi tuon esiin psykososiaalisen sosiaalityön teksteistä löytämäni diskurssin. Pohdin myös mahdollisia syitä sille, miksi löytämäni diskurssi ylipäätään esiintyy sosiaalityön teksteissä. Kirjoitukseni kaksi olennaista teemaa eli psykososiaalinen ja diskurssi yhdistyvät yhdessä tekstin keskeisessä argumentissa siinä, että näen psykososiaalisen sosiaalityön ongelmien johtuvan alalla vaikuttavasta diskurssista.
Koska psykososiaalinen on käsitteenä sosiaalityön historiallinen ja keskeinen asiantuntijuuden kuva (Toikko 1997, 170–171; Granfelt 1993, 194; Sipilä, A. 2011, 135), koskettavat sen ongelmat laajaa alaa sosiaalityössä. Etenkin psykososiaalisen keskeisestä roolista johtuen sosiaalityön tietotuotannossa ei siis tavallaan voi olla kommunikoimatta[1] aiheesta, vaan osallistutaan – myös hiljaisuudella – epäselvyyksien suuntaamiseen kohti sosiaalityön käytäntöä.
Kun gradutyössäni olen tuonut esiin, ettei psykososiaalisen sosiaalityön jatkuviin epämääräisyyksiin ole kiinnitetty huomiota suomalaisessa sosiaalityössä, on tämän kirjoitukseni tähtäimessä pikemminkin kysymys syystä eli siitä, mistä tämä huomattavan hiljainen epäselvyyksien hyväksyminen voi alan keskeisen käsitteen ja työmuodon kohdalla sosiaalityössä johtua[2]. Psykososiaalisen sosiaalityön mittavista epäselvyyksistä johtuen tällä hetkellä voidaan hyvin nähdä, että suomalaista psykososiaalista sosiaalityötä koskeva akateeminen keskustelu on jo poikki (Kemmo 2016, 5).
Kun olin tutkinut psykososiaalista sosiaalityötä diskurssianalyysin keinoin, en löytänyt mitään sosiaalityön modernia tai postmodernia diskurssia. En liion löytänyt mitään sosiaalityön vuorovaikutuksen menetelmällistä ja käytännöllistä diskurssia, vaikka niiden mukaiset merkitykset teksteistä löysinkin. Löysin kuitenkin yhden: nimittäin sosiaalityön kielen laajenevan suunnan diskurssin. Vaikka tämä diskurssi ongelmineen onkin hahmottunut vahvasti juuri psykososiaalisen tekstien osana, eivät sen vaikutukset sosiaalityössä ulotu vain nimenomaisesti kyseisen aihealueen teksteihin. Tämä on yksi syy sille, miksi sosiaalityön kielen laajeneva suunta kuvaa alan laajempaa puhetapaa, toisin sanoen diskurssia.
Diskurssilla en kuitenkaan tarkoita jotakin sosiaalityön kaiken puheen kattavaa kuvausta enkä myöskään alalla etsittyjä – ja usein myös löydettyjä – verrattain ehyitä kielen merkityskokonaisuuksia, vaan Michel Foucault’n (2005, 38) luonnehdintaa siitä, ettei kielen diskurssi lopulta ole muuta kuin sanomatta jättämänsä haitallista läsnäoloa. Diskurssi on polku ristiriidasta toiseen aiheuttaen näkyvät ristiriidat, koska tottelee kätkemäänsä ristiriitaa (Foucault 2005, 198).
Kuten Foucault edellä teoretisoi, diskurssi on yleinen puhetapa, jonka merkityksiä ei ole tunnistettu ja tunnustettu. Koska kielen laajenevan suunnan voi ymmärtää sosiaalityön tutkimuksen kielen ongelmien jäsennyksenä tai yhteenvetona, pyrin sen avulla tavoittamaan juurikin sitä, mikä suomalaisen sosiaalityön tekstien kulussa on nähtävissä ja vaikuttaa, mutta joka on jäänyt sanomatta ääneen. Tässä piiloisuudessaan diskurssi ohjaa tutkimustekstien kulkua haitalliseen suuntaan. Jokin epäselvyyttä aiheuttava voi vaikuttaa ainoastaan kätkettynä, ja lähinnä piiloisuuttahan epäselvyyskin vain tarkoittaa. Seuraavaksi kuvaan löytämäni diskurssin merkityksen tiivistetysti. Kielen laajeneva suunta on siis käsitteellinen välineeni, jonka avulla voin kuvata löytämääni sosiaalityön tutkimustoiminnan teksteissä esiintyvää kielenkäytön tapaa.
Tutkimukseni havainnoissa sosiaalityön kielen laajeneva suunta on yleisessä ja keskeisessä roolissa psykososiaalisen merkityksen katoamisessa alan näköpiiristä, sillä laajeneva suunta suuntaa katseensa vain käsitteeseen, innovaatioihin ja vain eteenpäin. Kielen laajeneva suunta ei myöskään pidä kahta eri näkökulmaa mukanaan eikä toisistaan erillään, sillä se pyrkii vain yhdistämään silloinkin kun pitäisi erottaa, ja erottaa silloinkin kun ei tarvitsisi. Näin laajeneva suunta ei tukeudu selventämiseen tavoitteissaan, johdonmukaisuuteen periaatteissaan, ei ota kielen merkitysvälitteisyyttä vakavissaan eikä kohdista katsettaan itseymmärrykseen. Suunta ulottaa psykososiaalisen korjaamaan alalla minkä tahansa tilanteen ja pitää alan hiljaisena silloinkin kun pitäisi esittää kommenttia. Tästä johtuen sosiaalityön kielen laajeneva suunta lopulta kadottaa monelta osin kriittisyyden, itsekriittisyyden ja avoimuuden toimintansa perustoiltaan, tuottaa ongelmallista ristiriitaa tutkimustuloksissa ja haittaa alan käytännön kehittämistä vaientaessaan keskustelun aiheesta, josta on alkanut puhua.
Mistä tällainen puhe- ja toimintatapa sosiaalityön tietotuotannon teksteihin sitten syntyy? Mitä tarkoitusta se alalla ajaa? Asia on tärkeä selvitettävä, sillä sisäisten ristiriitaisuuksien ilmeneminen sosiaalityön teoreettisten tekstien osana aiheuttaa samalla sen, että tekstit välittävät implisiittisesti kyseisiä toimintatapoja alalle. Sosiaalityön tieteellinen tutkimustoiminta on alalla vaikuttavan tiedon keskeinen legitimoija (Walls 1986, 112–117). Toisin sanoen teoreettinen tieto on sosiaalityön tietotuotannon olennainen keino jäsentää ja tuoda esiin alan ilmiöitä ja hyväksyttäviä toimintatapoja (ks. Saurama 2005, 267). Tällaisen tuotetun teoreettisen tiedon avulla tietotuotanto pyrkii määrittämään ja merkityksellistämään alan käsitteistöä ja kommunikoimaan näin yhteiskunnalle sosiaalityön ulkopuolelle, mutta myös aikaansaamaan alan sisäistä keskustelua, joka on välttämätöntä sosiaalityön yhteisen asiantuntijuuden kehittämisessä. Yhteinen ja ymmärrettävä puhe on keskinäisen ymmärryksen perusta (Arnkil 2005, 186).
Katarina Piuva on havainnut sosiaalityön tieteenalaistamisintressin osana ruotsalaisia psykososiaalisen sosiaalityön tekstejä. Piuvan mukaan Ruotsissa kyseinen intressi on ajanut psykososiaalisen sosiaalityön tekstien painotukset kaiken muun, esimerkiksi asiakkaan sosiaalisesta tilanteesta lähtevän, tarkastelun edelle. Ruotsissa sosiaalityö liitettiin yliopistoon vuonna 1977. (Piuva 2007, 261–264, 276–277.) Suomessa sosiaalityö hyväksyttiin itsenäiseksi pääaineeksi yliopistoon vuonna 1999 (Karvinen-Niinikoski 2005, 73). Myös meillä on ilmennyt sosiaalityön tieteenalaistamistarve (Satka 1997, 28–32; Mutka 1998, 40) eli tarve muodostaa sosiaalityöhön omaa teoriaa, rakentaa alan tietotuotannon auktoriteettiasemaa ja koota sosiaalityötä yhteen. Kun edellä ensiksi mainitun tehtävän perustat ovat suomalaisenkin sosiaalityön teksteissä jääneet hataralle pohjalle[3], ovat muut mainitut intressit nousseet tekstien toiminnassa keskiöön. Samalla niiden mukaiset pyrkimykset ovat ajaneet aiheen selventämisen edelle. Siksi sosiaalityön diskurssin suunta on ollut levittäytyä aina uusiin kielen merkitysyhteyksiin, jolloin suunta myös aiheuttaa näkyvät ristiriidat alan tutkimuksen kielessä.
Jälleen juuri kuten Foucault edellä teoretisoi; sosiaalityön teoreettisen kirjallisuuden jatkuvat epäselvyydet syntyvät teksteihin paikkaamaan aiheen haurasta ydintä eli teoriapohjaa. Jo Riitta Granfelt (1993, 177) esitti eksplisiittisesti psykososiaalisen sosiaalityön teoriapohjan jäsentymättömyyden, mutta suomalaisen sosiaalityön muut intressit ovat ajaneet asian ohi, jolloin siihen ei ole kiinnitetty riittävää huomiota. Psykososiaalinen on siis etenkin alan vuorovaikutusta koskeva sosiaalityön teoria, joka on jäänyt vaille kunnollista teoriapohjaa, mistä johtuen myöskään psykososiaalisen käsitteen käyttö ei ole voinut muodostua tieteen periaatteiden mukaiseksi tai tieteelliseksi. Tämä on nähdäkseni juuri sellainen perustava ristiriita, jollaista Foucault (2005, 197–198) piti merkkinä diskurssista ja jota myös jatkuvat rajanvedot – sosiaalityön ja erityisesti psykologian välillä – syntyvät tekstien toiminnassa peittämään ja paikkaamaan (ks. Sipilä, J. 1989, 225; Granfelt 1993, 222–223; Toikko 1997, 184–185 ks. myös Weckroth 2007, 429–432; Toikko 2009, 285–286; Kemmo 2016, 66).
Havainnoistani johtuen ajattelen, että sosiaalityön teoriapohjaa tulee johdonmukaisesti vahvistaa, sillä sekä sosiaalityötieteen että alan yleisen toimintakulttuurin kehittäminen edellyttävät vähintäänkin alan merkitysten ymmärtämisen mahdollisuutta. Oman asiantuntijuuden ymmärtäminen on puolestaan tarpeen jo sinällään ja myös alan arvostuksen lisäämisessä osana moniammatillista toimintaa (Korpela 2014, 138–139; Metteri, Valokivi & Ylinen 2014, 330). Tekstien välityksellä sosiaalityössä opitaan esimerkiksi uskallusta ja ymmärrystä epäkohtien esittämiseen ja eriävään mielipiteeseen, jonka hyväksyttävä esittäminen alalla kuin alalla pitkälti edellyttää, että kyseisessä toimintakulttuurissa on tapana näin myös toimia. Sosiaalityö ehdollistuu tutkimuksellisten tekstien välityksellä, joten jos alan tietotuotannon teksteistä uupuu analyyttisyyttä, huolellisuutta, kriittisyyttä ja itsekriittisyyttä, ei näitä samoja periaatteita voi juurikaan olettaa ja odottaa löytyvän alan oppimisympäristöistäkään (ks. Saarnio 1986, 37–38). Käytännössäkin erityisen vaikeat asiat avautuvat vain jos on kykyä katsoa niitä toisin (Pösö 2004, 12–14; Hurtig, Nikupeteri & Laitinen 2014, 253). ”Vakiintunut ja kyseenalaistamaton tiedon kategorisointi voi estää rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön edistämisen ja sen toteutumisen palvelujärjestelmässä” (emt., 277). Lisäksi kielen merkitykset ylipäätäänkin rakentuvat vasta tuotettujen merkityserojen kautta (esim. Jokinen & Juhila 1991; 38; Jokinen 1999, 39–40).
Alan merkitykset eivät rakennu ymmärrettäviksi alati laajenevan suunnan kautta vaan sosiaalityön tietotuotannon tulisi kääntyä kohti itseymmärrystä; itsesuhdetta. Tämä on ollut syynä sille, miksi olen tässä kirjoituksessani ja gradutyössäni halunnut katsoa sosiaalityön tuttujen teemojen merkityksiä alan tietotuotannon teksteistä. Puhe ei nyt siis ole ollut sosiaalityön uudesta asiantuntijuudesta, vaan pikemminkin hyvin suppeasta yrityksestä ymmärtää hieman alan vanhempaa ydintä, mikä vasta voi mahdollistaa sen kriittistä arvioimistakin. Loppujen lopuksi sosiaalityön kiinnittäminen tiedeyhteisöönkin onnistuu vasta ja vain tieteen periaatteiden mukaisella ja niitä vahvistavalla toiminnalla. Teoriakaan ei voi niin sanotusti kellua tyhjän päällä, vaan se tulee kunnolla perustaa. Sosiaalityön teoria on edelleenkin turhan heppoinen ja osin unohdettukin laji myös suomalaisessa sosiaalityössä, sillä kukas kissan hännän nostaisi, jos ei kissa itse. Pelkään pahoin, että tällä nykyisellä menolla sosiaalityö on lähinnä vain itse poistamassa itseään yliopistoyhteisöstä.
Jussi Kemmo
sosiaalityöntekijä
_____________
[1] On myös ajateltu, ettei ihmisten ole edes mahdollista olla kommunikoimatta keskinäisissä toimissaan (Watzlawick, Bavelas & Jackson 1967).
[2] Sosiaalityön hiljaisuuden kulttuuri on alalla keskusteltu aihe (esim. Mutka 1998, 123–127).
[3] Sosiaalityön käytännön ja tieteen välisen suhteen nähdään jääneen perustoiltaan ongelmalliseksi (Saarnio 1986, 28–31; Satka 1997, 31).
_____________
Kirjallisuus
Arnkil, Tom Erik (2005) Metaforat, dialogisuus ja käytäntötutkimus. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 173–200.
Foucault, Michel (2005) Tiedon arkeologia. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Tampere: Vastapaino.
Granfelt, Riitta (1993) Psykososiaalinen orientaatio sosiaalityössä. Teoksessa Riitta Granfelt, Harri Jokiranta, Synnove Karvinen, Aila-Leena Matthies & Anneli Pohjola (toim.) Monisärmäinen sosiaalityö. Helsinki: Sosiaaliturvan Keskusliitto, 175–227.
Hurtig, Johanna, Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja (2014) Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Anneli Pohjola, Merja Laitinen & Marjaana Seppänen (toim.) Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja. Kuopio: Unipress, 250–280.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (1991) Diskursseja rakentamassa. Näkökulma sosiaalisten käytäntöjen tutkimiseen. Tutkimuksia Sarja A, 2. Tampereen yliopisto, Sosiaalipolitiikan laitos.
Jokinen, Arja (1999) Diskurssianalyysin suhde sukulaistraditioihin. Teoksessa Arja Jokinen, Kirsi Juhila & Eero Suoninen Diskurssianalyysi liikkeessä. Tampere: Vastapaino, 37–53.
Karvinen-Niinikoski, Synnove (2005) Sosiaalityön opetus, tutkimus ja kehittyvä asiantuntijuus. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 73–96.
Kemmo, Jussi (2016) Kohti psykososiaalisen sosiaalityön itseymmärrystä. Vuorovaikutus menetelmänä ja käytäntönä suomalaisessa psykososiaalisen sosiaalityön diskurssissa. Pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto.
Korpela, Rauni (2014) Terveyssosiaalityön asiantuntijuus ja kehittäminen. Teoksessa Anna Metteri, Heli Valokivi & Satu Ylinen (toim.) Terveys ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 118–141.
Metteri, Anna, Valokivi, Heli & Ylinen, Satu (2014) Lopuksi: Kohti monialaista keskustelua terveydestä ja sosiaalityöstä. Teoksessa Anna Metteri, Heli Valokivi & Satu Ylinen (toim.) Terveys ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 329–331.
Mutka, Ulla (1998) Sosiaalityön neljäs käänne. Asiantuntijuuden mahdollisuudet vahvan hyvinvointivaltion jälkeen. Jyväskylä: SoPhi.
Piuva, Katarina (2007) The Case of Psychosocial work: The Pedagogic Discourse of Psychosocial Education in Sweden 1938-1989. Social Work Education 26 (3) 261–279.
Pösö, Tarja (2004) Vakavat silmät ja muita kokemuksia koulukodista. Stakes tutkimuksia 133.
Saarnio, Pekka (1986) Vielä kerran sosiaalityön teorian ja käytännön suhteesta. Sosiaalityön Vuosikirja, 86, Helsinki, 26–44.
Satka, Mirja (1997) Sosiaalityö ajassa – ydinkysymysten äärellä. Raportissa Riitta Viialainen & Maisa Maaniittu (toim.) ”Tehdä itsensä tarpeettomaksi?” Sosiaalityö 1990-luvulla. Jyväskylä: Stakes, Raportteja 213, 27–38.
Saurama, Erja (2005) Muutosvallasta käytännössä. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 259–276.
Sipilä, Anita (2011) Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet – Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Kuopio: Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta No. 28.
Sipilä, Jorma (1989) Sosiaalityön jäljillä. Helsinki: Tammi.
Toikko, Timo (1997) Psykososiaalinen lähestymistapa sosiaalityössä. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti Janus (2), 169–185.
Toikko, Timo (2009) Tapauskohtainen sosiaalityö. Teoksessa Mikko Mäntysaari, Anneli Pohjola & Tarja Pösö (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS-kustannus, 271–291.
Walls, Georg (1986) Sosiaalityön tietoperusta ja organisointi. Teoksessa Antti Karisto & Tapani Purola (toim.) Sosiaalityön kehittäminen. taustoja, reunaehtoja, näkökulmia. Oppimateriaaleja 1. Helsinki: Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 109–129.
Watzlawick, Paul, Bavelas, Janet, Beavin & Jackson, Don D. (1967) Pragmatics of human communication. A study of interactional patterns, pathologies and paradoxes. New York: Norton.
Weckroth, Antti (2007) Mitä merkitsee ”psykososiaalinen” päihdehoidossa? Yhteiskuntapolitiikka-YP 72 (4), 426–436.
(30)
Yhteisön voimaannuttava vaikutus vanhustyössä
Pro gradu -työssäni käsittelen vanhusten voimaantumisen kokemuksia mielenterveysryhmissä. Tutkimuksessani haluan kartoittaa ryhmissä käyvien vanhusten kokemuksia toiminnan vaikutuksesta heidän arkielämäänsä ja siitä millaisia toiveita heillä on vanhuksille järjestettävistä palveluista.
Tutkimukseni käsittelee vanhusten voimaantumisien kokemuksia. Toteutin tutkimukseni ryhmähaastatteluina Vanhusten kotipalvelusäätiön kahdessa yksikössä Havurastissa, (Koivukylän Havukoskella) ja Myyrastissa Myyrmäessä. Mielenterveysryhmät paikantuvat sosiaalityössä kolmannen sektorin palveluihin. Vuonna 1972 perustetun kotipalvelusäätiön tehtävänä on edistää vanhusten asemaa ja tukea heidän hyvinvointiaan Vantaan kaupungissa. Tämä on varsin lähellä Sosiaalihuoltolain (1301/2014) 7§ mukaista tehtävää, jossa painotetaan sosiaalityön toimintaa kunnan asukkaiden asuin- ja toimintaympäristöjen kehittämiseksi ja sosiaalisten ongelmien huomaamiseksi ja ratkaisemiseksi.
Vanhusten kotiapusäätiön mielenterveysyhteisöjen toiminta liittää mielenkiintoisella tavalla yhteen 1970-luvun rakenteellisen ja alueellisen sosiaalityön pyrkimykset nykyisiin pyrkimyksiin tukea vanhusten kotona asumista ja toimintakykyä. Toiminnassa otetaan huomioon asiakkaiden omat toiveet, ja toiminta ja retket tapahtuvat asiakkaiden äänestyksen perusteella.
Asiakkaiden kertomukset yhteisöllisen avun merkityksestä arkeen
Tutkin asiakkaiden kertomuksia ja ryhmittelin vastauksia erilaisiin teema-alueisiin. Voimaantumisen ja emansipaation kokemukset tulivat voimakkaasti esille vanhusten vastauksissa. Tämä yllätti minut positiivisesti, sillä kuvittelin aluksi vastaajien kertovan esimerkiksi yksinäisyydestä. Toisena teemana nousi voimakkaasti esille elämänpiiri: vanhukset kertoivat lähtevänsä liikkeelle, kun haluisivat päästä käymään tapaamassa muita. Moni koki ja liikkeelle lähtemisen lisäävän arkiliikuntaa ja toimivan terveyttä ylläpitävänä tekijänä. Ulos lähtemiseen valmistautumista pidettiin joissakin vastauksissa vaikeimpana asiana. Toiminnan vaikutus lisäsi monien vastaajien mukaan arjen rytmiä, ja he osallistuvat mielellään liikuntaryhmiin. Tutun yhteisön läheisyys motivoi ihmisiä lähtemään liikkeelle.
Mielenterveysyhteisöjen toiminta oli täysin vapaaehtoista. Tämä madalsi toimintaan osallistumisen kynnystä. Toiminnan suunnittelemiseen saattoi osallistua tekemällä ehdotuksia ja äänestämällä ehdotuksista. Vapaaehtoisuus lisäsi vanhusten osallisuutta ja motivaatiota osallistua toimintaan. Kotiapusäätiön mielenterveysryhmillä on suuri paikallinen merkitys. Vanhukset kertoivat, että paikasta toiseen liikkuminen ei enää ollut helppoa eikä autottomilla vanhuksilla ollut mahdollisuutta käydä pitkän matkan päässä sijaitsevissa keskuksissa. Tutun ajanviettopaikan läheisyys lisäsi monien vanhusten mielestä arjen turvallisuuden tunnetta. Läheisiä puistonpenkkejäkään ei pidetty kaupunkiympäristössä kovin vaarattomina paikkona.
Yhteisön merkitys yksilön elämälle korostui elämän kriisihetkinä, ja nimesin viidennen teeman elämäntilanteeksi/situaatioksi. Moni vastaaja kertoi aloittaneensa mielenterveysryhmässä käymisen leskeytymisen tai omaishoitajuuden myötä. Vanhukset kokivat, että tuttu yhteisö oli antanut tukea vaikeiden asioiden käsittelyssä ja lisännyt voimavaroja arkeen. Ihmiset kokivat olevansa osa yhteisöä. Vaikeista asioista oli mahdollista puhua muiden ryhmäläisen kanssaan, mutta myös ohjaajille yksityisesti. Yksinäisyyden kokemukset lieventyivät, kun ihmisillä oli mahdollisuus olla osana yhteisöllistä toimintaa.
Toiveita vanhusten palveluista
Vanhukset toivoivat, että omassa asuinympäristössä olisi tarjolla riittävästi palveluita. Lähikaupan toiminnan tilapäinen lakkauttaminen oli hankaloittanut Havukoskella asuvien vanhusten elämää. Vanhukset sanoivat kaipaavansa sitä, että heidän olisi mahdollista vaihtaa muutama sana kotipalvelutyöntekijöiden kanssa, mutta kokivat palvelun liian kiireiseksi. Vanhusten mukana työntekijät vaihtuivat liian tiuhaan: esimerkiksi kotipalvelun työntekijät ja lääkärit vaihtuivat joka tapaamiskerralla. Huonosti liikkuville vanhuksillekin toivottiin mahdollisuutta osallistua sosiaaliseen toimintaan. Havurastin yksikön taannoinen lakkautusuhka sai asiakkaat kirjoittamaan vetoomuksen toiminnan jatkumisen puolesta. Vanhusten toiveena olikin, että palveluita järjestettäisiin heidän ehdoillaan ja heistä heidän toiveensa huomioiden.
Piia Helander
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Kun on huumori yllä, niin ei ne kivut ja särytkään tunnu niin pahoilta”- Vanhusten voimaantumisen kokemuksia kolmannen sektorin vertaistukiryhmissä.
Lähteet:
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014
(29)
Venäläisten maahanmuuttajanaisten työmarkkinaosaamista ei osata Suomessa hyödyntää
Pro gradu -tutkimuksessani katson venäläisten maahanmuuttajanaisten työllistymistä naisten silmin. Kysyn heiltä, mikä edesauttaa ja mikä estää työllistymistä Suomessa. Kiinnostuin aiheesta, koska tähän asti tutkimus ei ole tarkastellut erikseen venäläisten naismaahanmuuttajien tilannetta. Naisten ja miesten kokemus ja asema työmarkkinoilla on erilainen, joten on loogista olettaa, että myös maahanmuuttajien kokemukset työmarkkinoista eroavat sukupuolen mukaan.
Aihe kiinnosti minua myös siksi, koska olen itse maahanmuuttaja. Tutkijana jaan haastateltavien kanssa saman kulttuuripohjan ja äidinkielen sekä maahanmuuttajataustan. Käytän omaa taustaani ja kokemustani resurssina tutkimuksessa. Kuten maahanmuutosta tehdyt tutkimukset osoittavat, ei ole mahdollista ratkaista maahanmuuttajien ongelmia, jos ei ymmärrä heidän kulttuuriaan.
Tutkimukseni teoreettiseksi kehykseksi olen valinnut Berryn akkulturaatio teorian, jossa kulttuurien kohtaamisten polut jaetaan integraatioon, assimilaatioon, separaatioon ja marginalisaatioon. Näistä integraatiota olen tutkinut syvällisemmin, käyttäen Karmela Liebkindin, Annika Forsanderin, Liisa Harakkamäen ja Anu Yijälän teoksia. Aineistonkeruumenetelmänä on ollut semistrukturoitu haastattelu ja analyysimetodina on teoriaan perustuva sisällönanalyysi. Haastateltaviksi olen valinnut viisi naismaahanmuuttajaa, jotka ovat muuttaneet Suomeen eri-ikäisinä, eri alueilta Neuvostoliitosta tai Venäjältä ja ovat asuneet Suomessa 2-20 vuotta. Naiset osallistuivat Lapin Yliopiston ja Rovaniemen AMK:n projektiin, joka järjestettiin avoimen yliopiston kautta. Projektiin osallistujat opiskelivat avoimen yliopiston kursseilla ja saivat tietoa koulutuksista sekä neuvontaa, jotta he pystyisivät jatkamaan opiskelua ammattiin jossain korkeakoulussa.
Aiempien tutkimusten mukaan naismaahamuuttajat kokevat enemmän vaikeuksia työllistymisessä verrattuna miesmaahanmuuttajiin. Haastattelemani venäläiset naiset ovat aktiivisia oman työllistymisensä edistämisessä. He käyttävät resurssejaan ja tarjoutuvia mahdollisuuksia sopeutuakseen tilanteeseen. He ymmärtävät suomen kielen oppimisen merkityksen työn haussa. Muutettuaan Suomeen he alkoivat käydä suomen kielen kursseilla ja opiskelivat kieltä myös kotona sekä työharjoittelupaikoissa. Parin vuoden päästä he pystyivät asioimaan suomen kielellä itsenäisesti. Kielen opiskeluun osallistuivat sekä nuoret että vanhemmat naiset. Nuoret naismuuttajat osaavat usein myös englantia ja muita kieliä. Haastattelemani naiset olivat nopeasti luoneet käsityksen suomalaisista työmarkkinoista. Vanhemmat naiset joutuivat toteamaan, että heidän kotimaansa korkeakoulututkinnot eivät tuota Suomessa vastaavaa pätevyyttä eivätkä johda uudessa asuinmaassa työllistymiseen. Sen takia he olivat hakeutuneet heti kielikurssien jälkeen opiskelemaan uusiin ammatteihin tai päivittivät omaa tutkintoaan.
Venäläisiä naisia ei tarvitse motivoida työssä käymiseen
Haastatteluissa kävi ilmi, että venäläisille naisille työ on tie itsenäisyyteen ja itsensä toteuttamiseen. Se on tärkeä ja arvokas osa elämää. Vaikka venäläisessä kulttuurissa perheen äidin rooli on vahva, perheelliset haastateltavat ovat tottuneet yhdistämään perheen, työn ja vapaa-ajan aktiviteetit. Haastattelemistani naisista kolme oli ollut töissä ja naimisissa ennen Suomeen muuttoaan. He olivat ehtineet luoda työuraa Venäjällä. Se, että he uskalsivat jättää tämän kaiken taakseen ja aloittaa elämän uudessa maassa ja uudella kielellä, kertoo naisten rohkeudesta sekä itseluottamuksesta. Ensimmäisen työpaikan löytäminen ei kestänyt pitkään. Aiemmasta elämästä tuttu kyky yhdistää eri rooleja edesauttoi heitä aloittamaan pätkätöiden tekemisen pian maahanmuuton jälkeen, ja samalla hoitamaan perhevelvollisuudet ja/tai opiskelun.
Kuitenkin jopa nämä itseensä luottavat aktiiviset venäläiset naismaahanmuuttajat kokevat työllistymisessä vaikeuksia. Vaikka maantieteellisesti Venäjä ja Suomi ovat naapureita, kulttuurierot ovat isoja. Venäläisille naisille työ tarkoittaa paljon enemmän kuin ansiotulon lähde, se on heille itsensä toteuttamisen paikka. Aluksi naiset työllistyivät esimerkiksi apulaisopettajiksi, varhaiskasvatuksenopettajiksi, siivoojiksi, tarjoilijoiksi ja hoitoapulaiseksi. He kuitenkin kokivat, etteivät näissä tehtävissä voineet toteuttaa itseään ammatillisesti. Naiset haaveilevat saavansa tässä maassa vastaavan aseman kuin heillä oli Venäjällä sekä työllistyvänsä samalle alalle. Korkeakoulun diplomien rinnastamisen vaikeus sekä selkeä syrjintä työpaikoissa vaikeuttavat tavoitteen saavuttamista. Ulkoisesti, objektiivisten tekijöiden kautta tarkasteltuna, naisten tilanne saattaa näyttää onnistuneelta integraatiolta: heillä on työ, perhe, kavereita ja he osaavat suomen kielen. Subjektiivisesti naiset eivät kuitenkaan tunne integroituneensa. He eivät halua, että heidän miehensä rahoittaa heidän elämänsä (tai ehkä suomalaiset miehet eivät suostu tähän) ja sen takia he joutuvat ottamaan vastaan jokaisen työtarjoukseen, vaikka tarjottu työ ei usein vastaa heidän tutkintojaan tai työkokemustaan eikä edistä työuraa. Naiset pyrkivät todistamaan osaamistaan opiskelemalla uutta ammattia.
Maahanmuuttaja tarvitsee räätölöityjä palveluita
Jos tilannetta katsoo yhteiskunnan kannalta, naiset ja heidän osaamisensa sekä korkeakoulututkintonsa ovat resurssi, joka on jäänyt käyttämättä. Integraatioteoria korostaa integraatioprosessin kaksisuuntaisuutta. Onnistuneessa integraatiossa maahanmuuttaja sopeutuu yhteiskuntaan ja yhteiskunta sopeutuu maahanmuuttajiin. Venäläisten naismaahanmuuttajien integraatiota edesauttaa, jos lisätään työyhteisön ja maahanmuuttajien kanssakäymistä. Esimerkiksi kotoutumisohjelmaan kuuluvat harjoittelujaksot voitaisiin pidentää muutamasta viikosta pariin kuukauteen. Muutamassa viikossa maahanmuuttaja tuskin saa käsitystä työpaikasta, eikä työnantaja ehdi tutustua työntekijään.
Myös maahanmuuttoviranomaisten toimintakäytäntöjä tulisi tarkistaa kohti räätälöidympiä malleja, jotka ottavat nykyistä paremmin huomioon maahanmuuttajan työkokemuksen ja koulutustason. Viidestä haastattelemastani naisesta, kahdella oli positiivinen kokemus työhallinnon toiminnasta, mutta yksi toi esiin edellä mainitun ongelman. Hänet oli lähetetty kursseille ja harjoittelupaikkoihin, jotka eivät vastanneet hänen työkokemustaan ja koulutustaustaansa, eivätkä hänen kiinnostustaan.
Rovaniemellä toimivasta Moninetistä naisilla oli hyvin positiivisia kokemuksia. Moninet on tukenut naisia neuvomalla, harjoittelupaikkoja etsimällä, kieli- ja kulttuuriin tutustumiskursseja järjestämällä sekä tarjoamalla harjoittelumahdollisuuksia myös Moninetissä. Naisten kokemusten perusteella venäjää osaavista työntekijöistä kiinnostuneita työnantajia voisi houkutella nykyistä voimakkaammin yhteistyöhön Moninetin kanssa, tai jopa sopia yritysten kanssa maahanmuuttajille tarkoitetuista työpaikoista. Tässä tarvitaan Elinkeinoministeriön ja Ely-keskuksen apua ja resursointia.
Maahanmuuttajien työllistymistä ja elämäntilanteita selvittävää tutkimusta tarvitaan, jotta maahanmuuttoon liittyvät ongelmat pystytään tunnistamaan. Oman tutkimukseni perusteella on tärkeää tarkastella maahanmuuttajien osaryhmiä, eikä vain kaikkia maahanmuuttajia yhtenä ryhmänä. Toisaalta on tärkeää katsoa tilanteita maahanmuuttajien omasta näkökulmasta ja on hyödyksi, jos tutkijalla on tutkittavien kanssa yhteinen kieli-ja kokemustausta. Näin tutkimus tukisi osuvampien ratkaisujen löytymistä.
Marina Niemelä
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Venäläisten maahanmuuttajanaisten työmarkkinakiinnittyminen Suomessa. 2017.
(28)
Kun palvelun vastaanottaminen vaatii työtä
Kuvitelkaa normaali pikkulapsiperhe, jossa on yksi tai kaksi pientä, alle kouluikäistä lasta. Kun tämän perheen vanhempi lähtee lasten kanssa asioille, on pelkkä liikkeelle pääseminen jo oma operaationsa. Mutta mitä jos pieniä lapsia olisikin kolme, tai viisi? Ja niiden lisäksi alakouluikäisiä jokaiselle luokka-asteelle oma? Millaisten asioiden äärellä tuolloin ollaan, että perhe pääsee ylipäätään yhtään mihinkään?
Tällaisten haasteiden edessä suurperheet usein ovat. Pelkkä arkisten asioiden hoito kodin ulkopuolella, kuten neuvolakäynnit, kauppareissut ja vastaavat vaativat tarkkaa suunnittelua ja yleensä sen, että joku jää huolehtimaan kotiin muista lapsista. Koska esimerkiksi lasten neuvolakäynnit ovat juuri kyseisen lapsen omia käyntejä, ei niihin voi ottaa koko sisaruskatrasta mukaan, mutta pieniä lapsia ei voi jättää kotiinkaan, joten jonkun pitää huolehtia heistä. Mahdollisuudet siihen, että molemmat vanhemmat olisivat mukana asioilla, ovat pienet.
Suurperheet sosiaalityön asiakkaina
Tutkin omassa pro gradu -työssäni suurperheiden kokemuksia sosiaalityön asiakkuuden näkökulmasta. Sen kautta nousi selkeästi esiin ne haasteet, joita suurperheet kokevat perheen suuren lapsimäärän vuoksi jo pelkästään sosiaalipalveluiden vastaanoton tasolla. Asia, joka voi olla itsestäänselvyys yhden tai kahden lapsen perheessä, kuten koko perheen oleminen yhdessä paikassa yhtaikaa, varsinkin kodin ulkopuolella, voi olla valtava haaste suurperheille.
Kun suurperhe tarvitsee sosiaalityön tukea, ovat tuen tarpeet aivan samanlaisia kuin muissakin perheissä. On haasteita vanhemmuudessa, taloudellisia huolia, perheenjäsenen sairastumista, uupumusta ja monia muita haasteita. Suurperheet ovat tässä mielessä aivan tavallisia perheitä, eikä suuri lapsimäärä tee sinällään perhettä huonommin toimivaksi, eikö myöskään paremmin toimivaksi. Suuri lapsiluku ei kerro huonosta vanhemmuudesta, mutta se ei myöskään tee kenestäkään automaattisesti hyvää vanhempaa. Palvelujärjestelmämme ei kuitenkaan aina osaa tunnistaa suurperheiden erityisyyttä tuen tarvitsijoina.
Esimerkiksi kotipalvelun tuki, joka tutkimuksessani nousi selkeästi hyvin tarpeelliseksi ja hyväksi koetuksi palveluksi, on usein mitoitettu pienempien perheiden tarpeelle. Siinä missä yhden tai kahden lapsen perheessä parina päivänä viikossa muutaman tunnin käyvä kotipalvelu voi olla hyvinkin riittävä ja hyödyllinen apu, niin suurperheessä työmäärä on yksinkertaisesti niin iso, että myönnetyt tunnit eivät riitä kuin pintaraapaisuun.
Lisäksi pelkkä tuen vastaanottoon valmistautuminen voi vaatia suurperheitä paljon organisointia ja työtä. Erityisesti kodin ulkopuolelle suuntautuva tuki, kuten perheneuvola, mahdolliset terapiat, lastensuojelun tapaamiset ja monet muut voivat olla hyvin haastavia suurperheiden näkökulmasta, koska suuren lapsimäärän vuoksi molempien vanhempien on vaikea päästä yhtaikaa kodin ulkopuolelle. Perhetyö taas koettiin yleensä lähinnä ylimääräisenä haittatekijänä, sillä kodinhoitoon osallistumaton perheohjaaja oli vain yksi henkilö lisää kotona, joka piti huomioida.
Siltoja rakentava tuki
Tutkimukseeni osallistuneet suurperheet kokivat, että kotiin saatava, konkreettinen apu on toimivinta mahdollista tukea. Auttavat kädet, jotka helpottavat arjessa, sekä tuki joka mahdollistaa vanhempien osallistumisen yhdessä esimerkiksi yksittäisen lapsen palaveriin kodin ulkopuolella. Lisäksi tärkeänä koettiin, että toimijoita ei ole liikaa, vaan tuki keskitettäisiin.
Kutsunkin tätä tukea siltoja rakentavaksi tueksi. Tuki, joka rakentaa siltoja kodin ja palvelun välille, sekä siltoja eri toimijoiden välille. Tällaisen tuen avulla perheen jäsenet pääsisivät sen avun piiriin, jota he tarvitsisivat, ja toisaalta avuntarjoajat osaisivat koordinoida toimintaansa niin, että perhe ei ylikuormitu niiden keskellä.
Kuten jo aiemmin totesin, suurperheet ovat kaikessa moninaisuudessaan aivan tavallisia perheitä lapsimäärästä huolimatta. Syyt heidän tuen tarpeelle sosiaalityössä eivät poikkea muista, mutta siinä miten heitä tuetaan, ja millaisilla palveluilla, olisi kehittämisen paikka. Palvelut pitäisi mitoittaa riittävän laajaksi, ja ne pitäisi toteuttaa siten, että perheet voivat ne ottaa vastaan ilman, että vastaanotto itsessään kävisi työstä.
Tero Nevala
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Suurperheiden vanhempien kokemuksia sosiaalityöntekijöiden asennoitumisesta. Lapin yliopisto 2017.
Minkälaista sosiaalityön asiantuntijuutta ja osaamista tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa?
Pro gradu-tutkielmassani on tarkasteltu sosiaalityön asiantuntijuutta kunnallisessa aikuissosiaalityössä tulevaisuudessa Lapissa sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta. Tutkimuskysymyksenä on ollut: minkälaisia asiantuntijuuden tarpeita sosiaalityöntekijät ovat kuvanneet aikuissosiaalityössä tulevaisuudessa.
Kuvailen sosiaalityöntekijöiden itsensä esille tuomia osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeita. Rajaavina tekijöinä ovat olleet Lapin maakunnallinen alue, sosiaalityöntekijän ammatissa työskenteleminen kunnan sosiaalitoimessa, aikuissosiaalityö substanssialana sekä ajallinen perspektiivi; tulevaisuus sekä osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuuden näkökulmasta. Aineisto on analysoitu sisällönanalyysin avulla. Ryhmäteemahaastatteluaineiston tavoitteena on ollut kuvata kunnallisessa aikuissosiaalityössä tarvittavaa asiantuntijuutta ja osaamista sekä niiden asiantuntijuuden tiedollisia, taidollisia ja eettisiä ulottuvuuksia. Tavoitteena on ollut myös tarkastella kunnallisen aikuissosiaalityön muutosta yhteiskunnallisessa kontekstissa.
Tutkimustulosten ja kirjallisuuden perusteella aikuissosiaalityöhön liittyvät ulottuvuudet ovat tiedot, taidot ja eettiset periaatteet. Sosiaalityön tiedollisista osaamistarpeista ovat korostuneet yhteiskunnallinen, psykososiaalinen ja oikeudellinen tieto. Oikeudellinen tieto ohjaa vahvasti sosiaalityötä.
Sosiaalityön asiantuntijuus sosiaalityöntekijöiden kuvaamana
Sosiaalityön taidollisista osaamistarpeista ovat nousseet esiin moniammatillisen yhteistyön taidot ja osaaminen. Paljon tukea tarvitsevien asiakkaiden kohdalla moniammatillinen ja poikkitieteellinen verkostotyö on noussut esille ja se lisää sosiaalityöntekijän tehtävänkuvan ja siten myös asiantuntijuuden ja osaamisen tarpeiden kompleksisuutta. Lisäksi kuntouttavan sosiaalityön sekä päihdetyön taidolliset ja tiedolliset osaamistarpeet ovat nousseet aineistossa esiin. Yhteiskunta-ja palvelujärjestelmään liittyvä osaamisen tarve on noussut myös esiin. Asiakkaiden palveluohjaukselle ja sosiaaliohjaukselle on havaittu sosiaalista tarvetta.
Eettisistä asiantuntijuuden tarpeista ja toimintaperiaatteista tutkimustuloksissa ja kirjallisuudessa ovat nousseet esiin oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvoisuuden toimintaperiaatteet. Myös ihmisarvoisen kohtaamisen periaate sekä jännitteet asiakkaiden yksilöllisten ideologioiden, tuen tarpeiden ja yhteiskunnan sekä lainsäädännön välillä ovat korostuneet. Sosiaalityöntekijät ovat toimineet myös yhteiskuntakriitikkoina asiakaskuntansa näkökulmasta ja puolesta.
Sote-ja maakuntauudistuksen suhteen on toivottu parempaa tiedottamista tulevista konkreettisista muutoksista rivityöntekijän kannalta. Sosiaalityöntekijät ovat tuoneet esille, että avoimuus ja tiedottaminen ovat tärkeitä sote-ja maakuntauudistusta ajatellen. Myös sosiaalityön johtajuuden ja asiantuntemuksen merkitystä ja tarvetta on korostettu. Mikäli johtajuuteen ei aktiivisesti osallistuta, jokin muu taho voi ottaa roolin.
Aikuissosiaalityön osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuutta ajatellen ovat tiiviisti kytkeytyneet havaittuihin sosiaalisiin tarpeisiin ja epäkohtiin. Keskiössä on asiakas tarpeineen ja toiveineen, jonka ympärille sosiaalityö ja sen osaamistarpeet rakentuvat.
Sos tt k12: ”…jos ei sosiaalialalla ole sitä johtajuutta ja asiantuntemusta niin joku sen ottaa… Se on ihan turha jossitella ja kun meitä ei huomioida. Jos et tule esiin, anna jotain asiantuntijuutta, ei sua kukaan noteeraa. Se on ihan turha täällä kahvihuoneessa palpattaa menemään, jos sie et mee tuonne ihmisten ilmoille johtajuuteen mukaan.”
Tiina Ketola
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Aikuissosiaalityön osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuudessa sosiaalityöntekijöiden kuvaamina. Lapin yliopisto 2017.
(27)
ADHD-oireisen lapsen erityisen tuen tarpeen tunnistaminen
Ajatus siitä, että yhteiskuntamme tuottaa yhä enenevässä määrin uhmakkaita, omaehtoisia ja levottomia lapsia, on iskostunut mieliimme vahvasti. Näkökulma on passivoittanut meidät siten, että sallimme lapsen oireilla ilman, että perehtyisimme lapsen tilanteeseen riittävän syvällisesti.
Passiivisuuden kehityksen juuret ovat siinä, että näkökulmassamme levottomiin ja muulla tavoin oirehtiviin lapsiin korostuu syyllistäminen. Levottomuuden syytä haetaan muun muassa lapsen elinympäristöstä, yhteiskunnan ja ympäristön jatkuvasta muutoksesta ja liikkeestä, ympäristön ärsyketulvasta, nyky-yhteiskunnan vaatimusten lisääntymisestä ja kaupungistumisesta.
Sen sijaan unohdettu näkökulma on, että kaikkia eri näkemyksiä yhdistää sisäänrakennettu idea siitä, että osa lapsista reagoi herkemmin ympäristön vaikutuksiin kuin toiset. Kutsuimmepa näitä lapsia erityislapsiksi tai vammaisiksi lapsiksi, näemme samaa problematiikkaa: toimintakyky alenee ympäristön vaikutuksesta tai ympäristöstä johtuen. Näin ollen käsite ”vammaisuus” kuvastaa meille parhaiten näiden lasten haasteiden luonnetta, joka näkyy toimintakyvyn alentumisena suhteessa ympäristöön ja sen edellytyksiin.
ADHD – vamma(ko?)
Vammaisuutta on monenlaista, joista selkein on näkyvä vamma. Näkyvän vamman todentaminen on suhteellisen helppoa; se edellyttää havaintokykyä, mutta myös kulttuuristen syy-seuraussuhteiden ymmärtämistä, kuten sen, että fyysiset rajoitteet vaikuttavat yksilön elämässä monella eri tavalla – harrastamisesta arjen askareista suoriutumiseen.
Vammaisuuden toinen muoto, näkymätön vammaisuus, on kuitenkin erilainen. Näkymätön vamma haastaa vastaanottajansa havaintokyvyn. Näkymättömän vamman olemassaolo on helppo kiistää ja toisaalta syyllistää henkilöä tilanteesta. Lasten osalta tätä syyllisyystaakkaa kantavat usein lasten lisäksi vanhemmat.
ADHD on yksi näkymättömän vamman muoto. Tämä johtuu siitä, että ADHD-oirehdinnassa toimintakyky alenee suhteessa ympäristön vaatimuksiin nähden. Mitä nämä vaatimukset sitten ovat? Ne ovat niitä kulttuurisia odotuksia, joita yhteisönä asetamme ja joista johtuen syyllistämme niitä, jotka eivät näistä vaatimuksista suoriudu. Mitä tämä syyllisyystaakka ADHD-oireisilla lapsilla sitten on? Usein se on leima lapsen ilkeydestä, kurittomuudesta ja haasteellisuudesta. Vanhemmilla tämä sama syyllisyystaakka näkyy usein ulkopuoliselle heikkona vanhemmuutena.
Mitä olemme jättäneet huomioimatta?
Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani ADHD-oireisen lapsen oikeutta tukeen. Lopputuloksena oli kolme keskeistä teemaa, jotka ovat ADHD-oireisen lapsen oikeuksien toteutumisen haasteena. Nämä esteet ovat rakenteita, joiden synnyllä on oma historiansa ja taustansa ja jotka tuottavat väliinputoajaryhmiä. Nämä kolme teemaa ovat: Huolen herääminen, vammaisuuden tunnistaminen ja toimivat palvelupolut.
Tulokset kertoivat ristiriitaisesta ympäristöstä, jossa nämä erityislapset ja heidän vanhempansa usein elävät. Vanhemmilla on useinkin tietoa ja ymmärrystä lapsensa erityisyydestä jo hyvin varhaisessa vaiheessa, mutta kuitenkaan he eivät tule kuulluksi. Lapsen oirehdinta näkyy yleensä kotiympäristössä jo hyvin varhain, mistä syystä vanhemmat usein jo hyvin varhaisessa vaiheessa tunnistavat lapsensa erityisyyden. Tähän huoleen tulisi reagoida vaikka esimerkiksi neuvolakäynnillä lapsessa ei mitään erityistä olisikaan havaittavissa.
Vammaisuuden tunnistaminen/tunnustaminenkaan ei siten ole aina ongelmatonta. Erityisyyttä pohtiessa päädytään prosessin edetessä pohtimaan, kuuluvatko nämä erityislapset lastensuojelun asiakkuuteen vai mahdollisesti vammaispalvelujen piiriin? Mahdollista on myös, että asiakkuuden kriteerit eivät ADHD –oireisilla lapsilla täyty kummankaan palvelun piiriin. Useimmiten kuitenkin erityslapset tulevat lastensuojelun asiakkaaksi.
Erityisen tuen tarpeen tunnistaminen?
Erityisperheiden tarkastelu osoittaa, että lastensuojelun tarkoituksen terävöittäminen ja sen kohderyhmien uudelleen tarkastelu olisi enemmän kuin tarkoituksenmukaista. Toisekseen vammaispalvelujen asiantuntemuksen tulisi laajentua koskemaan myös näkymätöntä vammaisuutta. Olisiko tarkoituksenmukaisempaa tarkastella lapsen oirehdintaa vammaisuutena ja tukitoimien puutteena kuin lastensuojelullisena kysymyksenä? Onneksi uudistunut sosiaalihuoltolaki tuli lieventämään tätä raja-aitaa, mutta se ei kuitenkaan poista ongelmaa, mikäli sosiaalihuollon yleiset tukitoimet eivät olekaan riittävät.
Yksi työni keskeinen havainto oli, että ADHD-oireisille lapsille ei ole toimivia palvelupolkuja. Erityisen tuen tunnistamisen tulisi jo lain mukaan toteutua varhaisessa vaiheessa. Kuitenkin nyt huolet jäävät liian usein huomaamatta ja lapsen kasvamisesta odotellaan. Mihin asiakkuuteen lapsi kuuluu? Kuka tätä lasta hoitaa? Kenen vastuulla on järjestää asianmukaiset tukitoimet ja missä järjestyksessä prosessin tulee edetä? Useinkaan vanhemman vastaanottanut taho ei osaa vastata vanhemman kysymyksiin saati ohjata oikeaan paikkaan.
Tällä hetkellä näyttää, että lääkäriprofessio on ainoa, joka on ottanut paikkansa asiantuntijana lapsen erityisten tarpeiden tunnistamisessa ja joka tietää, kuinka näitä lapsia voidaan auttaa. Lääketieteen näkökulma on kuitenkin korostuneesti sairausnäkökulmaa ja tosiasiassa lääketieteen näkökulma kattaa vain pienen osan lapsen elämän kokonaisuudesta, joka koostuu erilaista elinympäristöistä ja erilaisista ihmissuhdeverkostoista.
Sosiaalityön velvollisuutena on varmistaa lapsen edun ja oikeuksien toteutuminen monimutkaisessa palvelujärjestelmässä. On tärkeää tarkastella lapsen tukemista kokonaisuutena siten, että lapsen tukeminen ja ymmärtäminen toteutuvat tosiasiallisesti lapsen erilaisissa elinympäristöissä. Sosiaalityön työvälineitä erityislasten kanssa työskenneltäessä ovat erityinen tuki, omatyöntekijän nimeäminen sekä asiakassuunnitelman tekeminen.
Oirehtiviin lapsiin tulee kohdentaa voimavaroja – heidän tilanteensa tulee nähdä tukemisen arvoisena.
Jenni Tyvitalo
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Vammaisen lapsen oikeus tukeen – Diskurssianalyysi ADHD –oireisen lapsen tunnustetuksi tulemisesta.
(26)
Tunteet sosiaalityössä
Sosiaalityö on tunnetyötä. Tunteita otetaan vastaan ja jaetaan erityisesti asiakaskohtaamisissa.
Tunnetyössä vaaditaan omien tunteiden suodattamista (Hochschild 1983). Vaikka sosiaalityöntekijät kohtaavat työssään monenlaisia tunteita, niin tunteiden tutkiminen on jäänyt vähälle huomiolle, eikä asiasta ole juurikaan käyty julkista keskustelua. Syynä tähän on todennäköisesti se, että työelämässä on perinteisesti korostunut rationaalisuuden vaatimus, eikä tunteille tai niiden käsittelylle ole ajateltu olevan siellä sijaa (esim. Juuti & Salmi 2014, 188). Tunnetyön raskaus on kuitenkin viime aikoina noussut keskustelun aiheeksi. Työolotutkimusten mukaan iso osa alalla työskentelevistä henkilöistä kokee sekä fyysistä että psyykkistä kuormittavuutta. (Husso 2016, 86.) Työhyvinvointi perustuu siihen, että ihmiset pystyvät ilmaisemaan rakentavalla tavalla omia tunteitaan työyhteisön keskuudessa. Jotta työntekijä voisi auttaa asiakasta, hänen itse tulee voida hyvin.
Pro gradu -tutkielmani aiheena oli Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. Tutkielmassani tarkastelin aikuis- ja perhetyössä työskentelevien sosiaalityöntekijöiden kokemia ja kohtaamia tunteita asiakastyössä. Aineistoni perustui sosiaalityöntekijöiden kirjoittamiin tunnepäiväkirjoihin, joissa he kuvaavat työnsä arkea ja niitä tunteita, joita siellä kokevat ja kohtaavat. Tulevana sosiaalityön ammattilaisena olen kiinnostunut siitä, millaisia tunteita työssä kohdataan ja mitkä ovat ne keinot, joiden avulla tunteita on mahdollista käsitellä. Työuupumuksesta on viime aikoina puhuttu enenevässä määrin myös julkisuudessa; mitkä seikat sitä aiheuttavat ja millä tavalla työuupumusta voisi ennaltaehkäistä?
Sosiaalityöntekijöiden kirjoitusten mukaan työssä koettiin tunteita laidasta laitaan. Näkemykseni mukaan sosiaalityöntekijöiden kuvaamat työtunteet voi jakaa kahteen eri ryhmään: kuormittaviin ja voimia antaviin tunteisiin. Tunnepäiväkirjojen mukaan työn arjessa kuormitti erityisesti kiire, joka aiheutti stressiä ja riittämättömyyden tunteita sosiaalityöntekijöille. Kiirettä työpaikoilla aiheuttivat muun muassa organisatoriset tekijät ja liian vähäinen henkilöstömitoitus työyksiköissä, joka lisäsi sosiaalityöntekijöiden työtaakkaa.
Voimia työntekijöille antoivat erityisesti onnistuneet asiakaskohtaamiset. Kokemukset siitä, että pystyi auttamaan asiakasta hänen vaikeassa elämäntilanteessaan, antoivat positiivisia tunnekokemuksia sosiaalityöntekijöille ja kasvattivat heidän ammatillista itsetuntoaan. Sosiaalityötä ei siis voi ajatella pelkästään negatiivisessa mielessä, vaan työ antaa tekijöilleen myös kokemuksia, joista pystyi iloitsemaan ja kokemaan onnistumisen tunteita. Nämä auttoivat työssäjaksamisessa.
Vertaistuki ja omien tunteiden jakaminen työtovereiden kesken auttoivat tunteiden käsittelyssä, esimerkiksi kahvitaukokeskustelut olivat tärkeitä tilanteita henkilökohtaisen tunnetaakan jakamisessa. Tunteiden jakaminen auttoi sosiaalityöntekijöiden kokemuksen mukaan siinä, että henkilökohtainen tunnetaakka väheni tunteista puhuttaessa. Tunnepäiväkirjoja kirjoittaneet sosiaalityöntekijät olivat sitä mieltä, että työyhteisössä vallitseva hyvä keskinäinen ilmapiiri vaikutti ratkaisevasti työssä jaksamiseen. Yhteisöllinen huumori toimi monissa tilanteissa keinona keventää raskasta tunnelmaa sekä yksilöllistä ja yhteisöllistä tunnetaakkaa.
Tunnetyössä työntekijöillä tulee olla mahdollisuus antaa omille tunteilleen palautumisaikaa niin sanottujen tunnetaukojen muodossa. Tunteiden kuunteleminen vaatii taukoja; työntekijöillä tulee olla mahdollisuus sulatella tapahtuneita asioita sekä virittäytyä seuraavaa vuorovaikutustilannetta ja sen tunnevaatimuksia varten. (Molander 2003, 176.) Tutkimusaineistossani tulikin esille, että tunteet koettiin tarpeelliseksi käydä läpi välittömästi niiden kokemisen jälkeen. Työnohjauksessa koettiin ongelmalliseksi se seikka, että sitä järjestettiin vain noin kuukauden välein. Tällöin alkuperäiset tunnekokemukset olivat jo saattaneet muuttaa muotoaan tai mahdollisesti kokonaan unohtuneet.
Tunteet ovat kuitenkin ennen kaikkea subjektiivisia, tämän takia olisi tärkeää, että työntekijöillä olisi työpaikallaan mahdollisuus käsitellä omia tunteitaan yksilöllisillä tavoilla. Työpaikan ilmapiirin tulisi olla rakentunut niin, että se hyväksyisi erilaiset tunteet ja niiden antaisi ilmaisulle sekä käsittelylle siellä tilaa. Myös esimiehillä on merkityksellinen osuus siihen, millaiseksi työpaikan tunneilmapiiri muodostuu.
Tutkimusten mukaan työssä koettu stressi ja kiire ovat merkittävimmät riskitekijät työuupumuksen syntymiselle (esim. Juuti & Salmi 2014, 55). Ajattelen, että sosiaalityöntekijöiden kokemiin työtunteisiin tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota niin organisatorisella kuin esimiestasollakin. Vaikka nykyään työhyvinvointitrendinä on vaikuttanut olevan se, että vastuu omasta hyvinvoinnista sysätään työntekijän henkilökohtaiseksi vastuuksi. Uupumuksen kaltaiset ongelmat tulkitaan alalla usein henkilökohtaisiksi vastoinkäymisiksi. Itsensä hoitamatta jättämisen ajatellaan olevan oma vika. Tällainen ajattelutapa ei huomio sitä, kuinka työelämän käytänteet todellisuudessa ovat rakentuneet ja mitkä ovat yksilön vaikutusmahdollisuudet sen suhteen. Työelämä on rakentunut tiettyjen yhteiskunnallisten ja institutionaalisten rakenteiden perustalle, joita yksilön voi olla mahdotonta muuttaa. (Husso 2016, 86.) Asiat eivät kuitenkaan muutu, elleivät työelämän käytännöt muutu. Työtunteiden huomioiminen vaatii toimenpiteitä myös organisaariselta taholta. Työn arki tulisi olla suunniteltu niin, että työntekijät voivat ilmaista ja käsitellä omia tunteitaan. Tärkeää olisi, että sosiaalityöntekijät saisivat oman äänensä kuuluville asiassa ja heidän tuntemuksensa tulisivat kuulluiksi.
Suviriina Laitinen
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. (2017).
Lähteet
Hochschild, Arlie 1983: The Managed Heart. The Commercialition of Human Feeling. University of California Press, Berkeley.
Husso, Marita 2016: Sukupuoli ruumiillisena tapaisuutena ja elettynä suhteena. Teoksessa Husso, Marita & Heiskala, Risto (toim.) Sukupuolikysymys. Gaudeamus Oy, Helsinki, 33-53.
Juuti, Pauli & Salmi, Pontus 2014: Työ ja tunteet. Uupumuksesta iloon. PS-kustannus, Jyväskylä.
Laitinen, Suviriina 2017: Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. Pro gradu -tutkielma, Lapin yliopisto.
Molander, Gustaf 2003: Työtunteet – esimerkkinä vanhustyö. Työterveyslaitos, Helsinki.
(25)
Elämän suuntaviivoja: Diskurssianalyyttinen tulkinta vammaisuuden ja toimijuuden rakentumisesta elämäkertakeruuaineistossa
Vammaisuus on ilmiönä moniulotteinen. Vammaisuutta voidaan selittää useilla erilaisilla selitysmalleilla, sillä mikään näistä ei yksinään pysty tyhjentävästi kuvaamaan vammaisuutta.
Pro gradu -tutkimuksessamme olemme tarkastelleet vammaisten henkilöiden elämänkerta-aineiston kirjoituksista erilaisia diskursiivisia vammaiskäsityksiä ja toimijuuden rakentamisen tapoja. Tutkimusaineistomme on elämäkertakeruuaineisto ja se on valittu Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston kokoelmista. Aineisto käsittää eri-ikäisten ja eri tavoin vammaisten henkilöiden kirjoituksia elämänhistoriastaan ja elämäntapahtumistaan.
Vammaisuutta tarkastelevasta tutkimuksesta voidaan erottaa kahdenlaista tutkimussuuntausta: vammaisuuden tutkimus ja vammaistutkimus. Tutkimusaiheemme paikantuu yhteiskuntatieteelliseen vammaistutkimukseen (engl. disability studies). Sosiaalityön tutkimukseen aiheemme liittyy siten, että vammaiset henkilöt ovat yksi sosiaalityön asiakasryhmä ja tutkimuksemme tavoitteena on tuottaa tietoa vammaisuudesta ilmiönä.
Tutkimuksessa tarkastelemme vammaisuutta sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksestä, koska käsityksemme mukaan vammaisuus liittyy vahvasti ympäröivään sosiaaliseen ja rakenteelliseen maailmaan. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan vammaisuus on kulttuurisidonnainen ilmiö ja se liittyy aina myös vallitseviin uskomuksiin ja arvoihin. Vammaisuus on kulttuurisesti luotu ilmiö ja sen merkitys ja sisältö ovat riippuvaisia siitä, mitä uskomuksia vammaisuuteen vallitsevassa kulttuuriympäristössä liitetään. (1)
Vammaisuuden tutkimussuuntauksiin kuuluu vammaisuuden subjektiivisten ja kokemuksellisten ulottuvuuksien tutkiminen, joka soveltaa vammaisuuden sosiaalista tulkintaa. Kokemusten tutkiminen tuo huomattavasti lisää tietoa vammaisten olosuhteista ja asemasta ja tämä tutkimussuunta on olennainen. (2) Kokemuksellinen vammaistutkimus on merkittävä, koska sillä on selkeä eettinen perusta ja se sitoutuu vammaisten ihmisten aseman parantamiseen. Samalla sillä kuvataan vammaisten ihmisten pyrkimystä vapautua muiden määräysvallasta ja se on vastapaino ammatillisille avuttomuutta korostaville vammaisuuskäsityksille. Kokemuksellisen vammaisnäkökulman periaatteet ja esitetyt toimivat ratkaisut ovat myös suoraan hyödynnettävissä käytännön toiminnassa. (3)
Monimerkityksellinen vammaisuus
Vammaisuutta voidaan avata yhtäaikaisesti useilla erilaisilla selitysmalleilla. Mikään selitysmalli ei yksin riitä tyhjentävästi kuvaamaan todellisuutta. Käytännössä vammaisuutta voidaan tarkastella eri tavoilla samanaikaisesti. (4) Ymmärrämme tutkimuksessamme vammaisuuden selitysmallit jatkumona ja saman ilmiön eri puolien kuvauksina.
Yksilökeskeinen vammaiskäsitys
Yksilökeskeisen vammaiskäsityksen ytimessä on mielleyhtymä siitä, että yksilön psyykkisen tai fyysisen erilaisuuden vuoksi tämä ei pysty täyttämään yhteisön asettamia vaatimuksia. Yksilökeskeistä näkökulmaa tarkasteltaessa normaaliuden käsite asettuu keskeiseen asemaan. Vammaisuus on merkinnyt poikkeavuutta normeista ja kyvyttömyyttä suoriutua rooliodotuksista. Vammaisuuden olemusta on kuvattu termeillä erilainen, poikkeava, toiseus ja stigma. Vammaisuus on käsitetty perustavanlaatuisesti erilaisuudeksi ihannekansalaisesta ja se on ilmentänyt konkreettisesti ihmisen olemassaolon toista puolta; ihmisen haavoittuvuutta. (5) Vammaisuuden yksilökeskeinen malli sisältää psykologisen ja lääketieteellisen näkökulman vammaisuuteen, joka tarkoittaa psykologista vajeen tai toiminnallisen rajoittumisen olemassaoloa (6).
Vammaisuus sosiaalinen ja yhteiskunnallisena käsityksenä
Ymmärrys vammaisuuden monitahoisesta prosessista on asteittain ja merkittävästi muuttunut yksilöllisestä lääketieteellisestä ongelmasta laajemmaksi sosio-poliittiseksi näkökulmaksi, jossa viitataan koko yhteiskuntaan (7). Vammaisuuden yhteiskunnallisessa mallissa vammaisuus ja siihen liitetyt ongelmat ymmärretään siten, että ne eivät johdu yksilön rajoituksista, vaan yhteiskunnan kyvyttömyydestä tarjota sopivia ja riittäviä palveluita ja ottaa täysimääräisesti huomioon vammaisten ihmisten tarpeet yhteiskunnassa.
Vammaisuutta ovat kaikki ne asiat, jotka muodostavat esteitä vammaisille ihmisille ja heidän osallistumiselleen ja toimimiselleen yhteiskunnassa. Yhteiskunnassa ilmenevät epäonnistumisten seuraukset eivät kosketa vain joitakin yksilöitä, vaan ne syrjivät systemaattisesti vammaisia ihmisiä ryhmänä. (6)
Vammaisuus poliittisena ja ihmisoikeudellisena käsityksenä
Vammaisuuden sosiaalisen tarkastelun myötä kehittyi poliittinen näkökulma vammaisuuteen. Vammaisuuden poliittisessa mallissa korostetaan ihmisoikeuksien näkökulmaa vammaisuuden selittämisessä. Vammaisuus ymmärretään siis olevan seurausta ihmisoikeuksien rikkomisesta. Vammaisuuden poliittinen malli on saanut yhä enemmän tilaa yhteiskunnallisessa ajattelussa. (4) Ihmisoikeusnäkökulma ja käsitys ihmisoikeuksien rikkomisesta vammaisten ihmisten kohdalla haastaa koko ilmiön perustalla lepäävän epätasa-arvon. (8)
Toimijuus käsitteenä
Tärkeä analyyttinen käsite tutkimuksessamme on toimijuuden käsite. Toiminta ja toimijuus ovat filosofian, yhteiskunta- ja ihmistieteiden peruskysymyksiä (9). Toimijuuden ymmärrämme humanistiseen ihmiskäsitykseen pohjautuen, jonka mukaan yksilöt ovat kykeneviä tekemään omia valintojaan ja toteuttamaan päämääriään vapaasti valitsemallaan tavalla. Ihmiset ovat rationaalisia toimijoita ja ovat itseohjautuvia, tavoitteellisia ja luottavat omiin mahdollisuuksiinsa. Toimijuuden kontekstissa vammaiset henkilöt ovat oman elämänsä subjekteja eli aktiivisia toimijoita, eikä toiminnan kohteita, objekteja.
Elämäkertakirjoituksista rakennetut tulkinnat vammaiskäsityksistä ja toimijuuden rakentumisesta
Elämäkertakeruuaineistosta käy esille se, että vamma tai sairaus vaikuttaa kirjoittajien elämään eri tavoin eri elämänkaaren tilanteissa. Yhteistä kertomuksissa näyttäytyi useimmiten olevan se, että kirjoittajat kuvaavat ensimmäiseksi vammaisuuden paikantumista fyysisesti ja sitä kautta diagnoosin vahvistumista ja laajemmin muun elämän kuvaamista vammaisuuden ja sen vaikutusten näkökulmasta.
Kirjoituksia analysoidessamme erotimme kaksi päädiskurssia: kehollisuusdiskurssin ja ristiriitaisuusdiskurssin. Aineiston analyysissa olemme tulkinneet sitä, miten kirjoittajat rakentavat vammaisuutta ja millaisiin asemiin vammaiset ihmiset tulkitsevat tulevansa sijoitetuiksi elämässään, kun he kertovat elämästään ja kokemuksistaan vammaisuuden vaikutuksesta elämässään.
Kehollisuusdiskurssista ilmenee, kuinka vammaiset henkilöt selittävät vammaisuutta lääketieteellisen diagnoosin avulla, jolloin vammasta kertominen avaa laajemmin myös sosiaalisen todellisuuden rakentumista, koska diagnoosit ja fyysis-elimellisen toimintakyvyn kuvaus käsittää huomattavan määrän tietoa. Tulkitsimme kehollisuusdiskurssissa usein esille tulleen yksilökeskeisen ja sosiaalisen vammaiskäsityksen johtuvan osittain siitä, että vammaisuudesta kertominen on monesti arkikielistä, ja se sisältää paljon ihmisten arkielämään liittyviä elementtejä.
Kehollisuudiskurssissa ilmenevä yksilökeskeinen lääketieteellinen selitysmalli johtuu tulkintamme mukaan osittain siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa lääketieteellistä tietoa arvotetaan ja sillä on vahva asema tiedon hierarkiassa globaalisti. Lisäksi tulkitsimme aineiston kirjoituksista, että kehollisuusdiskurssiin paikantuva yksilökeskeinen, lääketieteellinen tieto viittaa yksilöllä olevaan pysyvään ruumiin tilaan.
Kehollisuusdiskurssissa diagnostinen yksilökeskeinen näkökulma vammaisuuteen näyttäytyi merkittävänä. Vamma on kirjoittajien teksteissä nähtävissä ruumiiseen paikantuvana realiteettina ja se myös merkityksellistyy jokaiselle henkilölle omalla tavallaan. Kehollisuusdiskurssissa on viitteitä myös sosiaalisesta ja ihmisoikeudellisesta vammaisuuden mallista. Vammaisuutta voidaan aineistossa tulkita yksilökeskeisen, sosiaalisen ja poliittis-ihmisoikeudellisten vammaiskäsitysten kautta.
Elämäkertakeruuaineistosta tulkitsemastamme ristiriitaisuusdiskurssista on löydettävissä kahdenlaista näkökulmaa. Ensimmäisen näkökulman mukaan vammaisuudesta kirjoitettaessa ristiriita nousi siitä syystä, että henkilöt eivät itse kokeneet vammaisuuttaan ja vammaisuuden vaikutuksia samalla tavoin kuin miten ympäristö sen määritteli.
Keskeiset johtopäätökset
Keskeinen havaintomme oli se, että osa kirjoittajista vamman siivittämistä elämänkokemuksistaan huolimatta kokivat itsensä ensisijaisesti ihmisinä, eikä vammaisina tai muidenkaan erityismääritelmien mukaisina. Toisaalta aineistossa on nähtävissä, kuinka ristiriitaa herätti se, että vammaisen henkilön ja ympäristön tulkinta vamman vakavuudesta ja olemassaolosta eivät kohdanneet. Henkilö koki itsensä vammaiseksi, mutta esimerkiksi tukitoimista päättävät asiantuntijatahot eivät tukeneet henkilön näkemystä, jonka seurauksena ihmisille saattoi aiheutua kohtuuttomia tilanteita.
Tutkimusaineiston perusteella olemme todenneet, että vammaisuus rakentuu 1. yksilön vammasta 2. lääketieteellisestä diagnoosista 3. sosiaalis-institutionaalisista rakenteista sekä 4. poliittisesta ja ihmisoikeudellisesta sääntelystä. Aineistossa vammaisen henkilön tilanne näyttäytyi vahvana ja kannattelevana tilanteissa, joissa yksilön oma kokemus, lääketieteellisen näkökulman antama selitys ja ympäristön tekemä tulkinta yksilön tilanteesta kohtaavat.
Toimijuuden tutkimisen näkökulmasta olimme kiinnostuneita siitä, miten toimijuutta tuotettiin elämäkerran eri vaiheissa. Tutkimuksessamme tuli esille se, että toimijuudesta kertomiseen vaikuttivat elämäntarinoissa ajankohta ja elämäntilanne. Elämäkertakirjoituksissa toimijuus paikantui yksilön voimavaroihin. Toimijuus oli tekijänsä näköistä, tavoitteellista ja elämänvalintoja ohjaavaa. Elämäkertakirjoituksissa kirjoittajat kertoivat tavoitteistaan ja pyrkimyksistään elämässään ja pitivät merkityksellisinä heidän omia sisäsyntyisiä ominaisuuksiaan. Yksilötason toimijuuden diskursseista tuli esille myös se, että ne voivat olla hetkellisiä ja hauraita, eivätkä ne aina edellytä toimijalta välttämättä vahvuutta ja ponnekkuutta. Aineistosta tuli esille näkökulmia, jotka kuvastivat kirjoittajien eritasoista toimijuuden vaihtelua – vahvasta hauraaseen.
Vammaisten henkilöiden toimijuus näyttäytyi myös sosiaalisissa suhteissa rakentuvana, jolloin toimijuutta vahvistivat hyvät ihmissuhteet, oman paikan löytyminen koulutuksessa ja työelämässä. kirjoittajat kuvasivat tärkeäksi mahdollisuuden liittyä osaksi omaa viiteryhmäänsä ilman, että erontekoa heidän ja muiden ikätovereiden välillä tehtiin yksilöllä olevan vamman perusteella. Tulkitsimme, että toimijuuden rakentumisen kannalta kirjoittajille oli tärkeää, että heidät otettiin vastaan tasavertaisina ja samanlaiset mahdollisuudet omaavina nuorina. Elämäkertakirjoituksissa kirjoittajien kuvauksissa opiskelun ja työn aihepiireistä toimijuuden toteutuminen liittyy yksilön mahdollisuuteen liittyä osaksi yhteiskuntaa ja tavoitella merkitykselliseksi kokemaansa elämänuraa.
Hanna-Riitta Kahelin
Miia Klemola
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu –tutkielmaan: ”Elämän suuntaviivoja. Diskurssianalyyttinen tulkinta vammaisuuden ja toimijuuden rakentumisesta elämäkertakeruuaineistossa”, 2017.
Lähteet
-
- Vehmas Simo 2005: Vammaisuus. Johdatus historiaan, teoriaan ja etiikkaan. Tammer- Paino. Tampere.
- Haarni Ilka 2006: Keskeneräistä yhdenvertaisuutta. Vammaisten henkilöiden hyvinvointi ja elinolot Suomessa tutkimustiedon valossa. Stakes raportteja 6/ 2006. Valopaino Oy. Helsinki.
- Lampinen Reija 2007: Omat polut! Vammaisesta lapsesta täysvaltaiseksi aikuiseksi. Edita Prima Oy. Helsinki.
- Kivistö Mari 2014: Kolme ja yksi kuvaa osallisuuteen. Monimenetelmällinen tutkimus vaikeavammaisten ihmisten osallisuudesta toimintana, kokemuksena ja kielenkäyttönä. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi.
- Harjula Minna 1996: Vaillinaisuudella vaivatut. Vammaisuuden tulkinnat suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800-luvun lopulta 1930-luvun lopulle. Hakapaino Oy. Helsinki.
- Oliver Michael 1996: Understanding disability. From theory to practise. Palgrave. New York.
- Barnes Colin, Mercer Geof & Shakespeare Tom 1999: Exploring disability: a sociological introduction. Polity Press. Cambridge.
- Katsui Hisayo 2006: Vammaisten ihmisoikeuksista etelässä. Teoksessa Teittinen Antti (toim.) Vammaisuuden tutkimus. Yliopistopaino. Helsinki, 86 – 119.
- Hokkanen Liisa 2014: Autetuksi tuleminen. Valtaistavan sosiaalisen asianajon edellyttämät toimijuudet. Acta Universitatis Lapponiensis 278. Lapin yliopistopaino. Rovaniemi.
(24)
Monikulttuurista väkivaltatyötä tekemässä – Intersektionaalisten tekijöiden huomioiminen maahanmuuttajanaisten parissa tehtävässä turvakotityössä
Maahanmuuttajanaisten lähisuhdeväkivallan kokemuksista selviytymistä ja irtaantumista vaikeuttavat maahanmuuttobyrokratia ja suomalaisen yhteiskunnan rakenteissa piilevät eriarvosuutta luovat tekijät.
Pro-gradu -tutkimuksessani tarkastelin lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa tehtävää väkivaltatyötä turvakodeissa. Aineisto on kerätty haastattelemalla seitsemää työntekijää neljästä eri turvakodista.
Tutkimustehtävänä oli tarkastella sitä, millaisena lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa tehtävä väkivaltatyö näyttäytyy turvakodeissa ja onko lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten kohdalla nähtävissä intersektionaalisia tekijöitä, jotka vaikuttavat väkivaltakokemuksista selviämiseen tai väkivaltaisesta suhteesta irtaantumiseen?
Intersektionaalisten tekijöiden löytymisen kannalta tavoitteena oli myös tarkastella sitä, miten nämä tekijät on huomioitava turvakodeissa tehtävässä väkivaltatyössä? Intersektionaalisuudella tarkoitetaan useiden syrjintää aiheuttavien tekijöiden kuten sukupuolen, luokan, etnisyyden, seksuaalisuuden, rodun, iän ja terveyden kaltaisten, identiteettejä ja erontekoja tuottavien kategorioiden olemassaoloa sekä niiden välisten ja toisiinsa monimutkaisissa suhteissa olevien kytkösten kriittistä tarkastelua (Karkulehto ym. 2012, 1).
Kulttuuristen tapojen ja erityistarpeiden kunnioittaminen työskentelyn lähtökohtana
Tutkimuksesta kävi ilmi, että turvakotien työntekijät huomioivat ja kunnioittavat maahanmuuttajataustaisten naisten erityistarpeita- ja tapoja turvakotien arjessa. Tällaisia olivat muun muassa ruokailutapojen -ja tottumusten sekä uskonnon harjoittamisen mahdollistaminen.
Lisäksi työntekijät toivat esiin maahanmuuttajanaisten oman kielen tärkeyden, joka tulee huomioida siinä, että naisille mahdollistetaan vaikeista ja herkistä asioista puhuminen heidän omalla kielellään. Oman kielen käyttöön kiinnitettiin huomioita myös tulkkien käytössä ja valinnassa, sillä väkivallan vaikean aiheen vuoksi maahanmuuttajanaisten voi olla vaikeaa puhua tilanteestaan esimerkiksi miestulkin välityksellä.
Kieleen kiinnitettiin huomioita myös käsitteistön ja työskentelytapojen osalta, sillä länsimaiset toimintatavat eivät välttämättä istu sellaisenaan erilaisesta yhteiskunnasta tulevan auttamiseen. Tällöin joudutaan huomioimaan maahanmuuttajanaisten taustat ja kokemukset viranomaistahoista, sillä maahanmuuttajanaisilla ei ole välttämättä aiempia kokemuksia auttamistyöstä tai länsimaiseen itsereflektioon ja autonomiaan tähtäävästä dialogisesta työskentelystä.
Kielen ja käsitteistön suhteen kiinnitettiin huomioita myös siinä, että useissa maissa suomalaisille väkivaltatyössä käytetyille käsitteille ei ole välttämättä olemassa käännöksiä maahanmuuttajanaisten omalla kielellä tai että eri kielissä käytetyt emotionaaliset merkitykset voivat olla erilaisia eri ihmisille.
Tärkeäksi nähtiin myös mahdollisten maahanmuuttajakollegoiden ja vapaaehtoisten työntekijöiden kulttuurinen osaaminen, jonka koettiin edistävän maahanmuuttajanaisten asennetta avun vastaanottamisessa sekä tuovan kulttuuritietämystä myös suomalaistaustaisten työntekijöiden keskuuteen. Maahanmuuttajataustaisten vapaaehtoisten panos nähtiin arvokkaana lisänä paitsi turvakotien arjen työssä myös mahdollisena tukihenkilönä jatkumisena turvakotijakson jälkeen. Tätä tulisi mielestäni korostaa enemmän monikulttuurisessa väkivaltatyössä, jossa maahanmuuttaja-vapaaehtoiset tulisi nähdä voimavarana paitsi turvakotien arjen työssä, myös kielen ja kulttuurin tuntemusta tuovana lisänä.
Lisäksi maahanmuuttaja-vapaaehtoiset voivat edistää maahamuuttajanaisten kotoutumista sekä tukea naisten väkivaltaisesta suhteesta irtautumista myös turvakotijakson jälkeen, erityisesti silloin, jos väkivaltaa kohdanneilla maahanmuuttajanaisilla on muutoin puutteelliset sosiaaliset verkostot.
Neuvonta- ja palveluohjaus osana kokonaisvaltaista väkivaltatyötä
Aineistosta nousi esiin myös neuvonta- ja palveluohjauksen välttämättömyys, joka jakoi kuitenkin työntekijöiden näkemyksiä siitä, miten sen nähtiin asemoituvan väkivaltatyöhön. Osa haastateltavista koki, että vaikeassa elämäntilanteessa olevan asiakkaan juoksuttaminen luukulta luukulle on tarpeetonta, koska asiakkaan kokonaistilanteiden hoito voidaan ottaa haltuun myös turvakodeissa. Tiedon lisääminen yhteiskunnan eri palveluista ja naisten oikeuksista nähtiin vahvistavan naisten autonomisuutta ja edistävän näin myös voimaantumista.
Toiset työntekijät taas kokivat, että heille jää liian paljon hoidettavaksi sellaisia käytännön tehtäviä, jonka nähtiin kuuluvan pääsääntöisesti muille tahoille. Tällaisiksi tekijöiksi työntekijät nostivat muun muassa asunnon hankintaan liittyvät toimet, koska maahanmuuttajanaiset tarvitsevat kielivaikeuksien vuoksi niissä usein intensiivisempää apua kuin valtaväestöön kuuluvat. Käytännön asioiden hoitamisten nähtiin täten vievän aikaa varsinaiselta väkivaltatyöltä.
Väkivallan monisyisen luonteen vuoksi on kuitenkin tärkeää, että naisten irtautumisen syyt eivät jäisi kiinni siitä, etteivät he tiedä mistä ja miten apua voidaan hakea tai eivät saa apua käytännön asioiden hoitamiseen liittyvissä asioissa. Tämä nähtiin myös välttämättömänä, kuten yksi informantti totesikin: “eihän sitä voi edes erotakaan, jos ei saa asuntoo tai turvakotijakso venyy sen takia et kukaan ei niinku auta”. Neuvonta- ja palveluohjaukseksi luettiin muiden käytännön tehtävien lisäksi myös maahanmuuttobyrokratiaan liittyvien asioiden selvittäminen, sillä niistä johtuvat tiedonpuutteet näyttäytyivät työntekijöiden puheissa usein yhtenä syynä siihen, miksi naiset eivät uskaltaneet puhua väkivallasta tai tehdä omaa elämää koskevia päätöksiä.
Aineistosta ei käynyt ilmi, auttavatko työntekijät toisinaan maahanmuuttajanaisia myös oleskelulupiin liittyvissä asioissa, mutta Ewaldsin ym. (2013, 23) mukaan sen nähdään kuuluvan oleellisesti väkivaltatyöhön, erityisesti silloin, jos naisten oleskelulupa on väkivallan tekijästä riippuvaista.
Intersektionaalisten tekijöiden olemassaolo ja niiden vaikutusten huomioiminen väkivaltatyössä
Tutkimuksen keskiöön nousivat tekijät, jossa väkivaltaisesta ilmapiiristä irtaantumista ja avun saantia nähtiin haastavan ylirajaisuuden kysymykset, maahanmuuttopolitiikan aiheuttamat epävarmuudet sekä omia oikeuksia koskevat tiedon puutteet. Näiden intersektionaaliksi nimeämieni tekijöiden nähtiin vaikuttavan oleellisesti siihen, miten maahanmuuttajanaisten koettiin kykenevän työstämään väkivallan kokemuksia tai tekevän omaa elämää koskevia ratkaisuja.
Erityisesti näiden nähtiin korostuvan silloin, jos maahantuloprosessit olivat kesken tai muutoin epävarmaa. Maahanmuuttajanaisten nähtiin toisinaan pelkäävän sitä, että väkivallan paljastuminen voi vaarantaa suoraan heidän oman tai lasten maahan jäämisen mahdollisuuksia. Ylirajaisuus ja epävarmuudet nähtiin liittyvän myös siihen, että maahanmuuttajanaiset joutuvat huomioimaan päätöstensä seurauksia myös suvun tai yhteisön näkökulma huomioiden.
Haastateltavat toivat esille, että suku ei välttämättä hyväksy naisen päätöstä erota väkivaltaisesta liitosta, joka voi liittyä kulttuurisiin käsityksiin mieheydestä ja naiseudesta tai se voidaan nähdä suvun kunniaa loukkaavana häpeällisenä tekona.
Tutkimuksesta kävi myös ilmi, että maahanmuuttajanaiset kokevat syrjintää ja epätasa-arvoisuutta myös palveluiden saannissa. Tämä näkyi erityisesti turvakotijakson jälkeisten palveluiden saannissa, sillä useissa sekä julkisissa että kolmannen sektorin palveluissa ei ollut aina mahdollisuutta tulkkien käyttöön. Erityisesti maahanmuuttajien keskuudessa viranomaisverkostolla voi olla vahvempi rooli sekä auttajina, mutta myös puuttuvien sosiaalisten verkostojen paikkaajana.
Turvakotijakojen verrattain lyhytkestoisuus ei useinkaan riitä kaikille väkivaltaa kohdanneille, vaan toisinaan väkivallasta tai väkivaltaisesta suhteesta irtaantuminen vaatii pitkäkestoista apua ja tukea. Tämän avun jääminen puutteelliseksi nähtiin vaarantavan huomattavasti naisten selviytymistä. Aineistosta kävi ilmi, että perheelliset huomioidaan yksin tulevia aikuisia paremmin palveluiden saannissa, koska perheiden asioiden hoitaminen siirtyy lasten kautta usein sosiaalitoimen vastuulle.
Väkivallasta puhuminen tai avun hakeminen on ylipäätään vaikeaa monille väkivaltaa kohdanneille, mutta maahanmuuttajanaisten kohdalla näiden nähdään moninkertaistuvan kielitaidottomuuden, palvelujärjestelmän ja lainsäädännön tuntemattomuuden vuoksi. (Kyllönen-Saarnio & Nurmi 2005, 46). Nämä tekijät näyttäytyivät myös omassa tutkimuksessani avunsaantia rajoittavina tekijöinä, mutta väkivallan kokemusten ja avun saamisen valossa tulee huomioida, että vaikka irtaantumista rajoittavat tai estävät syyt ovat pitkälti universaaleja, voi maahanmuuttajanaisten kohdalla siihen vaikuttaa myös kulttuuriset syyt tai yhteiskunnan rakenteissa olevat tekijät, jotka luovat naisille epävarmuutta vaikeuttaen näin sekä avun hakemista, että väkivallasta selviytymistä.
Taru Vitikka
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Monikulttuurista väkivaltatyötä tekemässä – Intersektionaalisten tekijöiden huomioiminen maahanmuuttajanaisten parissa tehtävässä turvakotityössä”. 2017.
Lähteet
Ewalds, Helena & Arponen, Aino & Manns-Haatanen, Heidi & Ruuskanen, Kristiina & Laaksonen, Sari & Huopalainen, Kristina & Virtanen, Miialiila & Tuormaa, Tuija 2013: Turvakotipalvelujen kansalliset laatusuositukset. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos. Helsinki.
Karkulehto, Sanna & Saresman, Tuija & Harjunen, Hannele & Kantola, Johanna 2012: Intersektionaalisuus metodologiana ja performatiivisen intersektionaalisuuden haaste. Naistutkimus 25 (2012). 17–28.
Kyllönen-Saarnio, Eija & Nurmi, Reet 2005: Maahanmuuttajanaiset ja väkivalta. Opas sosiaali- ja terveysalan auttamistyöhön. Sosiaali- ja terveysministeriön oppaita 2005 (15). Helsinki.
(23)
Diverse experiences, knowledge and skills is evident in gerontology social work.
Working with ageing clients presents various experiences, different types of knowledge and skills. This research found out that first, gerontology social workers experiences in their work involved four main encounters which are, professional base, client, multidisciplinary team, and the society. Secondly gerontology social workers’ apply a combination of factual, theoretical, and practice knowledge in their work and thirdly gerontology social workers utilise interaction, writing, interviewing and organization skills in their work.
Components of interactions
Professional base
A lot of approaches I use daily like case management is what I was trained in social work, In terms of profession gerontology social work is related to working with ageing and older people’s well-being. One utilizes common methods such as empowerment approach, use of case management, as well as the use of reminiscence method to supporting the elderly clients and their families.
Gerontology social work professional encounters are based on social work profession principles and gerontology social work. Gerontology social workers described their work as mandated by the social profession and gerontology social work, they pointed out that their methods such as case management, knowledge base and theoretical backgrounds is founded on social work. They construct meaning and act within the scope of these two professions.
The Client
Gerontology social workers experiencse are centred in the care of their client who are 65+ years. Interactions with the clients forms basic context of their work, in this encounters social workers apply various approaches to aid their client needs.
Multidisciplinary team
Gerontology social workers engage in cooperative interactions with other professional working with elderly clients such as nurses, doctors, ward managers, institutional care centres managers, home care services managers, mental health care professionals, adult social workers and other public services. The different perspective of all various workers enhances an holistic care of the patience as well as allowing an opportunity to learn from each other.
The society
Gerontology social workers experience interaction with the society/community. They view their work as involving the community which forms the context of their work. The ageing individuals live in the community which has rules, culture, norms and other different organisations including families. Society provides aspects of political unit that establishes policies and programmes for the ageing. The political organisations and leadership have effect on the ageing populations. One of the participants lamented that the government has been cutting resources for prevention services across all sectors of public services. There was agreement though, that the establishment of the new law supporting the functional capacity of the older population & social-health services for elderly 28.12.2012/980, was of significant boost to ensuring the risk clients were brought into awareness through public participation.
Combination of factual, theoretical and practice knowledge
There is no manual that I need to read every day how to handle clients’ situation, through doing work I develop knowledge. I can easily step back and think through other situations I have had, the various laws I have applied before, the approach I have taken before, the colleague advice on so and so case.
The knowledge about ageing, aged and the diseases associated with age was notes important for a social worker working with elderly clients. Other areas of knowledge that were mentioned includes the knowledge of social and healthcare organization, various services offered by other sectors, elderly policies, the criteria for right to services, social work core values and methods. Gerontology social workers gain knowledge in practice, during home visits, sharing ideas and through interrelating with other professionals and experts.
Interaction, writing, interviewing and organization skills
When working with the elderly one requires several techniques like interviewing, one has to make sure to ask open ended questions not just a yes or no answers. By so doing you allow the clients to tell their feelings. I think having empathy, dignity and worthy of a person demands that you allow them tell their feelings and ideas, without judging them
Gerontology social workers reported the significant of interviewing and communication skills such as reframing, paraphrasing, summarizing and listening. Gerontology social workers identified utilising advising, guiding and counselling skills to effectively meet requirements of their jobs. It was emphasised the need to promote clients own initiative and boost their self care. Good writing skills are essential in the field of social work, gerontology social workers mentioned their involvement in report writing and giving written opinions about their clients to other sectors which are involved in services production and delivery in this sector.
Faith Kilpeläinen
University of Lapland
Text based on master thesis research 2017. ”Gerontology social workers experiences in their work”.
(22)
Sosiaalityön subjektiasema sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamissa mielipidekirjoituksissa
Mielipidekirjoitukset tuottavat ja rakentavat omalta osaltaan sosiaalista todellisuutta vaikuttamalla tietoomme, uskomuksiimme, arvoihimme, sosiaalisiin suhteisiimme ja identiteetteihimme (1). Mielipidekirjoitukset välittävät meille tietynlaisia tulkintakehyksiä, jotka ohjaavat ymmärtämään ja havainnoimaan todellisuutta tietystä näkökulmasta käsin ja rakentavat toimijoille tietynlaisia subjektiasemia sekä vakuuttavat ja suostuttelevat meitä tavoittelemiensa päämäärien taakse (2).
Pro gradu -tutkielmassani halusin selvittää sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamissa lastensuojelua käsittelevissä mielipidekirjoituksissa ilmeneviä subjektiasemia ja subjektiasemien välisiä suhteita. Subjektiasema tarkoitti tutkimuksessani viitekehystä, jonka mukaan ihmisen identiteetti muotoutuu, valikoituu ja neuvotellaan tilannekohtaisesti kussakin vuorovaikutuksellisessa suhteessa ja/tai tilanteessa yhä uudelleen (3).
Tutkimukseni tulokset osoittivat toimijoiden subjektiasemien jakautuvan neljään toimija-asemaan: julkisen vallan, asiantuntijatiedon, sosiaalityön ja sosiaalityön asiakkaiden, lasten ja vanhempien, subjektiasemaan.
Sosiaalityö ja julkinen valta
Mielipidekirjoituksissa julkinen valta (lainsäädäntö, poliittiset päättäjät, kuntien/kaupunkien johtavat viranhaltijat) oli hyvin vahva, jopa omavaltainen, toimija rajoittaen ja mahdollistaen sekä sosiaalityön että asiakkaiden toimijuutta. Julkisen vallan subjektiasema heijastui kaikkien muiden toimijoiden subjektiasemaan: se pystyi päätöksillään ohjaamaan kokonaisvaltaisesti muita toimijoita.
Sosiaalityön subjektiasema asettui siis suhteessa julkisen vallan määräysvaltaan ja tätä kautta lastensuojelun toimintaympäristössä ja toimintakäytännöissä mahdollistuviin ja rajoittuviin tekijöihin. Sosiaalityön subjektiasema kuvastui pakkona toimia rakenteiden puristuksessa. Sen subjektiasema näyttäytyi sosiaalityön oman ammattietiikan ja markkinaorientoituneen logiikan välisenä toimijuutena: sosiaalityö paini moraalisessa ja eettisessä ristiriidassa asiakkaiden ja rakenteiden välissä.
Kuitenkin julkisen vallan ohjaus- ja määräysvaltaan myös luotettiin. Se pystyi takaamaan ja mahdollistamaan laadukkaan ja korkeatasoisen lastensuojelun sosiaalityön kehystämällä ja linjaamalla lastensuojelupalveluja ja sen toimintakäytäntöjä.
Sosiaalityö ja asiantuntijatieto
Asiantuntijatietoa (tiede/tieto, kuten erilaiset tutkimukset, projektit tai tilastot) hyödynnettiin laajasti mielipidekirjoituksissa toimijoiden subjektiaseman ja/tai toiminnan perusteena/perustana. Asiantuntijatieto toimi hyvinkin erilaisten päämäärien oikeutuksena, sitä hyödynnettiin omien tavoitteiden ja toimija-aseman vahvistamiseksi/osoittamiseksi.
Asiantuntijatietoon viitattiin niin argumentoitaessa lastensuojelun asiakkaiden tilanteista ja tarpeista, kuten osoittamaan lasten hyvinvoinnin uhkatekijöitä, kerrottaessa lastensuojelupalvelujen tilanteesta, kuten lastensuojelun asiakasmääristä, kuin vaadittaessa julkista valtaa käyttämään tietoa/tiedettä päätöksentekonsa tukena.
Sosiaalityö ja asiakkaat
Asiakkaiden subjektiasema oli varsin heikko. Asiakkaista, niin lapsista kuin aikuisista, tehtiin erilaisia luokituksia ja kategorioita, joiden pohjalta varsinaiset päämäärät asetettiin, pantiin täytäntöön ja voitiin saavuttaa. Mielipidekirjoituksissa asiakkaiden toimijuudelle annettiin vain vähän tilaa, he eivät olleet itsenäisiä tietäviä, taitavia ja tasavertaisia toimijoita sosiaalityön rinnalla. Asiakkaiden toimija-asema kytkeytyi sosiaalityöhön: kun asiakkaat saivat sosiaalityön tukea, apua ja ohjausta, heidän mahdollisuutensa toimia ja osaamisensa kasvoivat merkittävästi.
Mielipidekirjoituksissa sosiaalityön subjektiasema näyttäytyi pyrkimyksenä kontrolloida vanhempia ja puolustaa lasten etua. Tosin lasten etu asettui suhteessa sosiaalityön päämääriin, ei niinkään suhteessa lapsien omiin päämääriin tai tarpeisiin. Sosiaalityö toteutti vahvasti viranomaisstatukseen, kontrolliin ja tukeen, perustuvaa toimijuutta. Sosiaalityön subjektiasema näyttäytyi asemana, jolla oli tietoa asiakkaiden tarpeista ja elämismaailmasta sekä siitä, kuinka asiakkaita voitiin auttaa, tukea ja ohjata sosiaalityön keinoin.
Sosiaalityö
Sosiaalityön subjektiasema rakentui suhteessa muihin toimijoihin. Sen subjektiasema kytkeytyi julkisen vallan, tiedon/tieteen ja asiakkaiden subjektiasemiin. Sosiaalityö vaati rinnalleen asiantuntijoiden verkoston, joka koostui julkisesta vallasta ja asiantuntijatiedosta (tieteestä/tiedosta). Se ei pystynyt toimimaan itsenäisesti, yksin, ilman näiden tukea. Asiakkaat olivat puolestaan sosiaalityön toimenpiteiden kohteena.
Mielipidekirjoituksissa pyrittiin vahvistamaan sosiaalityön subjektiasemaa yhteiskunnallisena toimijana/viranomaisena. Suhteessa julkiseen valtaan pyrittiin osoittamaan, että lastensuojelutyötä tekevät sosiaalityöntekijät ovat ammattilaisia ja että sosiaalityö pystyisi toteuttamaan perustehtäväänsä laadukkaasti, tarkoituksenmukaisesti ja oikea-aikaisesti osaavien ja pätevien sosiaalityöntekijöiden toimesta, mikäli vain julkinen valta takaisi, mahdollistaisi ja järjestäisi tämän (oikeilla päätöksillä ja resursseilla). Tässä asiantuntijatietoa käytettiin osoittamassa sosiaalityön tilanteita ja tarpeita, kuten tietynlaisten päätösten tai käytäntöjen toteuttamisen välttämättömyyttä lastensuojelutyön sujuvoittamiseksi.
Suhteessa asiakkaisiin mielipidekirjoituksissa kerrottiin sosiaalipalveluiden työskentelyn perustuvan sosiaalialan ammattilaisten asiantuntemukselle. Mielipidekirjoituksissa tuotiin myös esiin, että sosiaalityön työskentelyn lähtökohtana on nimenomaan asiakas- ja lapsikeskeisyys. Asiakastyön laatu kuitenkin myös huolestutti, erityisesti lapsikeskeisyyden ja lasten edun unohtuminen/sivuuttaminen. Mielipidekirjoituksissa vaadittiinkin, että sosiaalipalvelujen tulisi kautta linjan pyrkiä edelleen vahvistamaan asiakas- ja lapsikeskeistä työotettaan ja että sosiaalityöntekijöiden asiantuntemusta, tietämistä ja taitamista, tulisi vahvistaa. Tässä asiantuntijatietoa käytettiin oikeutuksena sosiaalityön asiantuntemuksen vahvistamiseksi, esimerkiksi perus- ja täydennyskoulutusten toteuttamista ja tarvetta perusteltiin sillä, että niiden kautta pystyttiin tukemaan sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä erilaisista asiakas- ja lapsikeskeisistä työskentelymenetelmistä.
Lyhyenä yhteenvetona voidaan todeta, että mielipidekirjoituksissa sosiaalityö ja muut toimijat asemoitiin hyvinkin erilaisiin suhteisiin. Julkisen vallan suhde oli valtasuhde, johon kaikki muut toimijat alistuivat. Sosiaalityön subjektiasema asiakkaisiin nähden oli asiantuntijasuhde, jossa sosiaalityöntekijä oli tietävä ja asiakas tietämätön. Asiantuntijatieto toimi perusteena/perustana muiden toimijoiden päämäärille. Asiakkaan subjektiasema oli puolestaan heikko.
Jenni Kaisto
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Semioottinen analyysi sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamista lastensuojelua käsittelevistä mielipidekirjoituksista vuosina 2008–2015”, 2017.
Lähteet
1. Fairclough, Norman 2002: Miten media puhuu. Vastapaino. Tampere.
2. Törrönen, Jukka 1997: Intohimoinen teksti – pysäytetty kertomus suostuttelun makrorakenteena. Teoksessa: Sulkunen, Pekka & Törrönen, Jukka (toim.): Semioottisen sosiologian näkökulmia. Gaudeamus. Helsinki, 221–247.
3. Törrönen, Jukka 2000: Subjektiaseman käsite empiirisessä sosiaalitutkimuksessa. Sosiologia 37(3), 243–255.
(21)
Mureneva toimijuus ja särkyvä identiteetti nuoren peliriippuvaisen naisen elämänkertomuksessa
Nuorten naisten peliriippuvuus on yhä varsin vähän tutkittu ilmiö, ja he ovat myös asiakasryhmänä edelleen suhteellisen pieni. Hoidon ja kuntoutuksen näkökulmasta heidän ongelmansa on kuitenkin näyttäytynyt jopa kaikkein vaikeimpana.
Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin 25-vuotiaan peliriippuvaisen Maijan toimijuudessa ja identiteetissä tapahtuneita muutoksia sekä peliriippuvuuden kehitysprosessia hänen oman elämänkertomuksensa pohjalta. Kertomuksen keskiöön nousivat elämän moninaiset epävarmuustekijät ja muutokset, kuten koettu köyhyys, hauraat tukiverkostot sekä varhainen itsenäistyminen ja opintopolun katkeaminen, jotka lujittivat olennaisesti pelitavan kehittymistä osaksi nuoren naisen elämää. Toimijuuden haavoittuvuus onkin ollut merkittävässä roolissa sekä pelaamista edeltävänä, että sitä ylläpitävänä tekijänä.
Myös aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet sosio-ekonomisiin riskiryhmiin kuuluvien olevan muita alttiimpia peliriippuvuuden kehittymiselle. Havainnot korostavat, kuinka tärkeää nuoren aikuisen tukeminen ja kokonaistilanteen kartoittaminen elämän muutostilanteissa on, jotta tulevaisuuden suunnittelu ja varhainen puuttuminen peliongelmaan mahdollistuisivat. Sanoisinkin, että peliriippuvuustutkimuksessa on kenties jopa liikaa korostettu ongelman psykologista viitekehystä, jolloin yksilön sosiaaliset olosuhteet, puutteelliset tukiverkostot, elämänmuutokset sekä osattomuus esimerkiksi opiskelu- ja työelämässä ovat jääneet ikään kuin sen varjoon peliongelmalle altistavina ja kuntoutumista haastavina tekijöinä.
Peliriippuvuus muuttaa olennaisesti yksilön prioriteetteja ja syrjäyttää aiemmin tärkeitä asioita, kun elämän merkityssisällöt muuttuvat peliriippuvuutta vastaaviksi. Pelaamisella on voimakas elämää kaventava vaikutus, jonka seurauksena asioita lykätään ja jätetään tekemättä, harrastukset jäävät pois ja ystäväpiiri ohenee. Lisäksi peliriippuvuudesta seuraa vaikeuksia motivoitua tai aloittaa mitään uuttaa, toiminnan lamaantumista ja yksinäisyyttä sekä kokonaisvaltaista voimavarattomuutta. Pelaamisen ensisijaisuus ja toimijuuden heikkeneminen ilmenevätkin ennen kaikkea muutoskyvyttömyytenä suurista pelihaitoista ja muutoshalusta huolimatta.
Peliriippuvuus näyttäytyy yksilön toimijuutta murentavana ilmiönä, jossa pelaaminen ottaa merkittävän aseman toimintaa ja aloitteellisuutta suuntaavana, sekä kykyjä ja minä-pystyvyyttä määrittelevänä voimana. Myös oman todellisen potentiaalin saavuttaminen estyy, kun vaikutus- ja valinnanmahdollisuuksia ohjaa ensisijaisesti pelaaminen ja sen jatkuvuus – usein jopa uran tai perheen kustannuksella. Pelihaitat heijastuvatkin olennaisesti myös yksilön läheisiin sekä tulevaisuudenkuviin, joissa pelaaminen näyttäytyy ainoana selviytymiskeinona ja uuden alun mahdollisuutena: ”Mää uskon siihen, että pystyn vasta sitten suunnittelemaan elämää, kun saan nuo velat maksettua. Ja sitte, ku saan nuo velat maksettua, nii hakisin apua tuohon pelaamiseen”.
Peliriippuvainen sekä antaa itselleen, että saa vuorovaikutuksessa muilta hyvin moninaisia identiteettejä ja ominaisuuksia. Annettuun ja omaksuttuun identiteettiin voi kuulua muun muassa ahneutta, pahuutta, hyväksikäyttöä, epäluotettavuutta, tunteettomuutta, moraalittomuutta, hulluutta, sairautta, rikollisuutta, epäsopivuutta, ulkopuolisuutta, hylätyksi tulemista ja päämäärättömyyttä, jotka nousivat esiin tutkimustuloksissani.
Peliriippuvainen voi kuitenkin tarkastella itseään myös iloisena, oikeudenmukaisena, rehellisenä ja tunneälykkäänä ihmisenä, mutta samaan aikaan epäillä, onko hänellä enää oikeutta näihin ajatuksiin esimerkiksi moraalinvastaisten tekojen ja niiden aiheuttaman sisäisen ristiriidan myötä. Identiteetti sisältääkin aina yksilön kokemuksen omasta arvostaan, ja jos se rakentuu kielteisten ominaisuuksien ympärille, vaikuttaa se usein myös toimintaan ja käyttäytymiseen.
Tutkimusprosessin myötä ja sen jälkeen huoleni kohdistuu erityisesti ammatillisten tahojen toimintavalmiuksiin peliriippuvuuden kohtaamisessa ja heidän rooliinsa negatiivisen minäkuvan vahvistamisessa. Häpeää ja syyllisyyttä tuottavia käytäntöjä onkin edelleen olemassa ja ne ovat valitettavan yleisiä laajasta tutkimus- ja kehittämistyöstä huolimatta. Ymmärrystä, hyväksytyksi tulemista ja sensitiivistä vuorovaikutusta on sen sijaan ollut huomattavasti vaikeampi löytää, vaikka niiden tulisi olla erottamaton osa sekä sosiaalityön käytäntöä, että työntekijän omaa ammattietiikkaa. Apua ei myöskään aina osata tai kyetä tarjoamaan oikeaan aikaan, eikä yhteyttä asiakkaaseen oteta silloin, kun on luvattu.
Kehittämistarpeita ja kipupisteitä näyttääkin olevan ennen kaikkea asiakkaaksi ottamisen prosesseissa, koska pelaajan voimavarat eivät aina ole riittäviä tai vastaa palveluntuottajien ajatuksia siitä, että palveluiden piiriin hakeuduttaisiin esimerkiksi itse.
Iida Saari
Lapin Yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Mut sit häviänki kaiken. – Kertomuksia nuoren peliriippuvaisen naisen toimijuudesta ja identiteetistä” (2017).
Lähteet
Huotari, Kari 2007: Pelaaminen hallintaan: kuntoutus- ja koulutusohjelman ulkoinen arviointi. Sosiaalipedagogiikan säätiö. Helsinki
Jaakkola, Tapio 2006: Viihteestä riippuvuudeksi. Rahapeliongelman luonne. Tilastokeskuksen hyvinvointikatsaus 4/2006,26—29.
Lund, Pekka 2010: Rahapeliongelma: yksilölle jätetty taakka. PS-kustannus. Jyväskylä
Mielonen, Harri & Tiittanen, Harri 1999: ”Sitä aatteli että jos sitä nyt voittaa” – Peliriippuvaisten kokemuksia ongelmapelaamisen syistä, seurauksista ja hoidosta. A-klinikkasäätiön raporttisarja nro 32. Helsinki.
(20)
Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan hyvinvoinnin kokemuksia hyvinvoinnistaan
Tutkielmani oli sosiaalityön opinnäytetyö ja tarkoituksenani oli paitsi ymmärtää haastavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten kokemuksia myös tuottaa tärkeää tietoa sosiaalityölle, lisäämällä ymmärrystä siitä minkälaisia tekijöitä yksittäisen sosiaalisen ongelman ympärillä on nähtävissä.
Pyrin lisäämään sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä siitä, että ihmisiä autettaessa asioita ei tule tarkastella liian kapeasta näkökulmasta keskittyen vain johonkin kapeasti rajattuun ongelmaan ja sulkemalla silmät siitä seuraavilta oheisilmiöiltä. Autisminkirjon lasten palvelutarpeita selvitettäessä on ehdottomasti huomioitava myös lapsen perheen hyvinvointi.
Autisminkirjo on laaja-alainen kehityshäiriö (1), missä on kyse neurobiologisesta kehityksellisestä oireyhtymästä (2), josta kärsii tutkimusten mukaan 0,7-1,2 prosenttia kaikista kouluikäisistä lapsista (3). Lisäksi Suomessa on noin 120 000 yksinhuoltajaperhettä (4). Tutkin pro-gradu tutkielmassani Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan hyvinvoinnin kokemuksia. Merkittävimpiä tutkimustuloksia olivat selkeät puutteet autisminkirjon lasten yksinhuoltajien hyvinvoinnissa sekä saadun tuen puute.
Perustarpeiden tyydyttäminen
Perustarpeiden tyydyttäminen, kuten riittävä uni, lepo, ruoka, liikunta, rakkaus, läheisyys ja vapauden tunteen saavuttaminen näytti olevan pahasti vaarantunut autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla. Tutkittavillani oli merkittäviä uniongelmia sekä haasteita saada terveellistä ravintoa. Nämä tekijät näyttivät olevan suoraan yhteydessä tutkittavien huonona näyttäytyneeseen terveydentilaan.
Tutkimukseni mukaan puolison puute oli autismin kirjon lapsen yksinhuoltajalle yleistä ja se koettiin pääsääntöisesti negatiivisena tekijänä suhteessa hyvinvointiin. Lapsen pärjääminen elämässä ja suhtautuminen elämään oli suorassa yhteydessä vanhemman omaan hyvinvoinnin kokemukseen. Tulkitsin aineistoni perusteella eri osa-alueiden välillä olevan selviä yhteyksiä toisiinsa; uniongelmista kärsivillä oli myös enemmän vaikeuksia syödä terveellisesti ja luoda uusia parisuhteita ja päinvastoin.
Pärjääminen työelämässä ja yhteisöissä
Työn tekeminen, harrastaminen, kansalaistoimintaan osallistuminen tai kouluttautuminen eivät näyttäytyneet tutkimuksessani saavuttamattomissa olevilta asioita. Tutkimukseni perusteella arvioin autisminkirjon lapsen yksinhuoltajilla olevan vahvaa ammattitaitoa ja halua toteuttaa itseään työn kautta. Työssä käyminen ei ollut mahdollista kaikille rajallisten voimavarojen takia. Työssäkäyville työn tekeminen ja työpaikalla pärjääminen vahvisti henkistä hyvinvointia, mutta vei voimavaroja muilta elämän osa-alueilta.
Tutkimukseni tulokset osoittavat perustarpeiden tyydyttämisen ja työssä sekä yhteisöissä pärjäämisen edellyttävän autismin kirjon lapsen yksinhuoltajalta vahvaa turvaverkkoa eli konkreettista hoitoapua sekä taloudellista tukea. Analyysini mukaan tuon turvaverkon voi luoda joko julkinen taho tai sukulaisuussuhteet. Olennaista olisi kuitenkin tuen luotettavuus eli joko pysyvät viranomaispäätökset tai vakaat ihmissuhteet. Tutkimukseni mukaan valitettavan usein nämä eivät toteutuneet.
Aineellinen-, henkinen- ja sosiaalinen pääoma
Aineellisen-, henkisen ja sosiaalisen pääoman kerääntyminen autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalle näyttäytyi tutkimukseni mukaan hyvin epätodennäköiseltä. Pääoman kerryttäminen olisi arvioni mukaan vaatinut perustarpeiden tyydyttämistä ja vankkaa asemaa työelämässä ja yhteisöissä eli edellyttänyt vahvaa ja toimivaa turvaverkkoa. Tutkimukseni mukaan autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla oli poikkeuksetta haasteita näillä elämän osa-alueilla.
Arvioni mukaan pääoman kerryttäminen olisi vaatinut lisäksi vahvaa persoonaa, jolla on hyvä paineensietokyky sekä tavoitehakuinen asenne elämään. Tulkintani mukaan autisminkirjon lasten yksinhuoltajilta ei puuttunut tätä ominaisuutta, mutta muut elämänalueet olivat liian raskaita energian ja vahvuuden riittämiseksi enää tälle pääoman kerryttämisen tasolle.
Kaiken kaikkiaan tutkimustulosteni perusteella autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla on siis suuria puutteita hyvinvoinnin kokemuksessaan. Nähdäkseni ihmisen perusluonne on kuitenkin eteenpäin pyrkivä ja näin ollen ihminen luo jatkuvasti jonkinlaisia tavoitteita joihin pyrkii, joko tietoisesti tai tiedostamatta. Autismin kirjon lapsen yksinhuoltajan elämä on vammaisen lapsen synnyttämisen ja eron myötä kokenut niin suuria perustarpeiden menetyksiä, että tavoitteet voivat tällaisessa elämäntilanteessa elävällä olla esimerkiksi vain riittävä uni, ruoka ja liikunta. Ihmisluonteen omaisesti tosin hyvinvoinnissaan jonkin tason saavutettuaan, ihminen luo itselle uuden tavoitteen ja lopulta voidaan päästä hyvin korkealle hyvinvoinnin kokemuksen tasolle.
Tähdellistä sosiaalityön tiedontuotannon kannalta on kuitenkin huomioida se, että yhteiskunta voi halutessaan tukea tässä haastavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten hyvinvointia paljon nykyistä paremmin keskittymällä siihen, että tukea annetaan riittävästi, oikea-aikaisesti ja pysyvyyttä ja jatkuvuutta painottaen.
Paula Huhtanen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan kokemuksia hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä”.
Lähteet
-
-
- Linna, Sirkka-Liisa. 2004: Laaja-alaiset kehityshäiriöt. Teoksessa: Moilanen, Irma & Räsänen, Eila & Tamminen, Tuula & Almqvist, Fredrik & Piha, Jorma & Kumpulainen, Kirsti (toim.) Lasten- ja nuorisopsykiatria. Helsinki: Duodecim, 289–298.
- Korpela, Raija 2004: Autismi. Teoksessa: Sillanpää, Matti & Herrgård, Eila & Iivanainen, Matti & Koivikko, Matti & Rantala, Heikki (toim.) Lasten neurologia. Helsinki, Duodecim, 200–212.
- Nylander Lena 2010: Autismin kirjo aikuisikäisillä – kysymyksiä ja vastauksia. Autismi- ja Aspergerliitto Ry. Vantaa, 19.
- 4. http://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/tilastoja/perheet/yksinhuoltajaperheet_suomessa/ 3.3.2017 klo 9:27
-
(19)
Sosiaalityöntekijät lastenpsykiatrialla
Kun lapsi sairastuu psyykkisesti, on lapsen perheen tilanne haavoittuva. Vanhemmat kokevat syyllisyyttä, epäonnistumista, jopa häpeää. Tällöin lapsi ja perhe tarvitsevat ammattilaisilta hyvää hoitoa ja hyvää kohtaamista.
Lastenpsykiatrialla työskennellään moniammatillisessa tiimissä. Tiimiin kuuluvat lastenpsykiatrian erikoislääkäri, psykologi, psyko-, puhe- ja toimintaterapeutti, fysioterapeutti, sosiaalityöntekijä, sairaanhoitajat ja sairaalakoulun erityisopettaja. Tavoitteena on auttaa lasta ja perhettä selviytymään arkielämässä sekä tukea lapsen kasvua ja kehitystä. (1.) Lastenpsykiatrian sosiaalityöntekijän tavoitteena on selvittää perheen rakennetta ja toimintaa sekä käsityksiä lapsen ongelmista (2). Perheen tilanteesta kartoitetaan perheen elinolosuhteet, elämäntilanteet sekä perheen terveys ja vuorovaikutussuhteet (3).
Pro gradu-tutkielmassani tarkastelin sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuutta lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä. Sosiaalityöntekijä työskentelee toimintaympäristössä, jossa vallitsee vahva lääketieteellinen lähestymistapa. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kokivat tiimityöskentelyn mielekkäänä työmuotona, koska asiantuntijat täydentävät osaamisellaan toisiaan. Tällöin lapsi ja perhe saavat monipuolista hoitoa. Tiimityössä myös työryhmän tuki koetiin tärkeänä, koska asioita ei tarvitse selvittää yksin.
Erityisosaajina
Sosiaalityöntekijät kokivat tuovansa tiimiin kokonaisvaltaista yhteiskuntatietteellistä näkemystä perheen tilanteeseen. He tarkastelevat asioita lapsen ja perheen tulokulmasta muiden ammattilaisten tarkastellessa syvemmin lapsen psyykettä. Sosiaalityöntekijät hallitsevat monimutkaisen palvelujärjestelmän; tiedon lasta ja perhettä hyödyntävistä tukimuodoista, sosiaalilainsäädännöstä sekä lastensuojelullisista kysymyksistä.
Sosiaalityöntekijöiden täytyy olla tietoisia yhteiskunnan tilanteesta ja yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista. Työskentelyssään he huomioivat yhteiskunnan rakenteelliset tekijät ja niiden vaikutukset perheiden hyvinvointiin. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kertoivat, että esimerkiksi perheitä kohdannut työttömyys, taloudellinen niukkuus tai perheen jäsenen sairastuminen vaikuttavat osaltaan perheiden hyvinvointiin. Tutkimuksessani sosiaalityöntekijät myös kohtasivat monenlaisia perhemalleja: samaa sukupuolta olevia pareja lapsineen sekä uusioperheitä.
Sosiaalityöntekijät kokivat, että vaikeissa tilanteissa olevien perheiden kohtaamisissa erityisesti kuulemisen taito, empaattisuus ja positiivisen palautteen antaminen ovat merkityksellisiä asioita. Tiimityössä tarvitaan avointa ja toisia ammattilaisia kunnioittavaa keskustelua. Tärkeintä yhteistyössä on, että eri asiantuntijat uskaltavat rohkeasti tuoda esiin omia näkökulmiaan. Asiantuntijoiden välinen hyvä ja avoin kommunikaatio mahdollistaa lapselle ja perheelle hyvän hoidon.
Koulutuksesta kokemukseen
Sosiaalityön koulutus antaa perustan asiantuntijana toimimiseen. Sosiaalityöntekijät kokivat, että koulutus antaa kyvyn katsoa perheen tilannetta kokonaisuutena. Lisäksi vankka palvelujärjestelmäosaaminen antaa tietoa sosiaaliturvasta, palvelujärjestelmistä ja tarvittavista laeista. Nämä osaltaan tekevät sosiaalityön asiantuntijuuden erityiseksi lastenpsykiatrialla. Sosiaalityöntekijät tarvitsevat lastenpsykiatrialla työskentelyyn myös lisäkoulutusta lapsen fyysisestä ja psyykkisestä kehityksestä sekä lastenpsykiatrisesta diagnostiikasta.
Työ- ja elämänkokemus antoivat sosiaalityöntekijöille rohkeutta työskentelyyn sekä välineitä käsitellä vaikeita tunteita ja tilanteita. Tilannetaju, empaattisuus ja kuuntelemisen taito koetiin vahvuuksina.
Tavoitteena on, yhdessä moniammatillisen tiimin kanssa, antaa lapselle ja hänen perheelleen parasta mahdollista hoitoa. Laaja-alainen perheen tilannekartoitus, tietous palvelujärjestelmistä sekä hyvä vuorovaikutus tiimin jäsenten ja asiakasperheen kanssa kuuluvat tärkeänä osana sosiaalityöntekijän työhön.
Lastenpsykiatrialla sosiaalityöntekijöiden ammatillinen osaaminen on tärkeä osa tiimityötä. Oman pro gradu- tutkielmani avulla haluan laajemmin tuoda esille heidän tekemäänsä arvokasta työtä.
Linnea Karhumaa
Lapin Yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuus lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä” 2017.
Lähteet
-
-
- Sosiaalityö lastenpsykiatrian alueella, monistetietopaketti. Painamaton.
- Sinkkonen, Jari 1999: Lastenpsykiatrinen diagnostiikka. Teoksessa Sinkkonen, Jari & Pihlaja, Päivi (Toim.): Ulos umpikujasta. WSOY – kirjapainoyksikkö. Porvoo, 167–186.
- Väänänen, Riitta 2013: Perheen rakenteen, dynamiikan ja arvojen merkitys lapsen psyykkiselle hyvinvoinnille. Väitöskirja. Kopijyvä. Kuopio.
-
(18)
Suomen kielen opetuksen merkitys turvapaikanhakijalle
Tilanne Suomessa oli syksyllä 2015 aikana monella tavalla ainutlaatuinen. Suomeen saapui huima määrä uusia maahanmuuttajia turvapaikanhakijoina (1).
Syksyllä 2015 perustettiin lyhyessä ajassa useita uusia vastaanottokeskuksia eri puolille maata samaan aikaan kun luonto oli valmistautumassa talvea varten, ilmat kylmenivät ja monet odottelivat jo ensilunta. Huolimatta siitä seesteisestä tunnelmasta minkä maan jäätyminen syksyisin yleensä meitä ympäröivässä luonnossa aiheuttaa, oli monessa vastaanottokeskuksessa käynnissä oma tiivis ja vinhasti pyörivä kuplansa, jonka sisällä hektinen arki hädin tuskin toimi kaikenlaisten puutteiden keskellä. Ihmisiä oli paljon ja tilat olivat ahtaita. Tuossa tilanteessa suomen kielen opetuksen alkamisella oli suuri merkitys, sillä se toi päiviin rakennetta ja antoi turvapaikanhakijoille toivoa niistä mahdollisuuksista, joita olivat tulleet uuteen maahan tavoittelemaan.
Pro gradu -tutkielmassani halusin päästä tarkemmin lähelle niitä merkityksiä ja kokemuksia, joita turvapaikanhakijat liittävät suomen kieleen, omaan äidinkieleensä ja kielitaitoon yleensä turvapaikkaprosessin ensivaiheissa. Olin kiinnostunut siitä, että mitkä ovat ne tarpeet, keinot ja mahdollisuudet, joita he yhdistävät kieleen ja uuden kielen oppimiseen?
Turvapaikanhakijat oleskelevat vastaanottokeskuksissa tai yksityismajoituksessa koko turvapaikkaprosessin ajan. Laki kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta (17.6.2011/746) sisältää pykälän (29§) työ- ja opintotoiminnasta. Asetuksen mukaan vastaanottokeskuksessa on järjestettävä työ- ja opintotoimintaa kansainvälistä suojelua hakevan ja tilapäistä suojelua saavan omatoimisuuden edistämiseksi. Työ- ja opintotoiminta tarkoittaa turvapaikanhakijan ja vastaanottokeskuksen laatimaa yhteistä toimintaohjelmaa, jonka mukaisesti turvapaikanhakija osallistuu esimerkiksi vastaanottokeskuksen siivoamiseen ja kunnostamiseen tai suomen, tai ruotsin kielen opiskeluun. Kieliopinnot ovat osa laissa säädettyä työ- ja opintotoimintaa ja niiden järjestäminen kuuluu vastaanottokeskukselle. Tarkoituksena on tukea turvapaikanhakijan itsenäisen elämän aloittamista sen jälkeen, jos hän saa luvan jäädä Suomeen (2).
Keräsin aineistoni pro gradu -tutkielmaani varten haastattelemalla vastaanottokeskuksessa asuvia afganistanilaisia turvapaikanhakijoita, jotka olivat aloittaneet suomen kielen opiskelun vastaanottokeskuksessa oleskelun aikana ja osallistuneet vastaanottokeskuksen työ- ja opintotoimintaan. Pisimpään Suomessa oleskelleista haastateltavistani olivat olleet Suomessa noin 9 kuukautta. Muut olivat tulleet noin 4-5 kuukautta sitten.
Kielitaito yhdistyi tässä tutkimuksessa valtaistumiseen. Valtakielen oppiminen mahdollistaa autonomisuuden. Autonomisuus ja sen saavuttaminen, voidaan nähdä valtaistumisen ydinajatuksena (3). Autonomisuus ja itsenäisyys liittyvät subjektiuden vahvistumiseen sekä hallinnan ja pystyvyyden tunteen kasvamiseen. Riippuvuuden ja riippumattomuuden, hallinnantunteen ja holhouksen ristiriidat punoutuvat jokaisen turvapaikanhakijan elämänkulkuun. Mahdollisuudet sosiaalisen muutokseen aikaansaamiseksi ovat rajoittuneet sekä sosiaalisesti että lainsäädännön kontrolloimana. Tällaisessa tilanteessa kielitaito voidaan ymmärtää subjektiuden vahvistumisen ja valtaistumisen liikkeelle panevana voimana.
Muutos kohti parempaa on valtaistumisen käsitteeseen yleisesti liitetty näkökulma. Turvapaikanhakijoiden kokemukset suomen kielen opiskelusta olivat pääosin positiivisia. Suomen kielen opiskelu nähtiin välineenä, jonka avulla kiinnittyä yhteiskuntaan ja oppia uuden maan kulttuuria, tapoja ja sääntöjä. Motivaatio suomen kielen opiskeluun kumpusi toiveesta saada aikaan muutos parempaan suuntaan omassa tilanteessa. Tärkeimpiä kielitaidon kautta tavoiteltavia asioita turvapaikanhakijoiden mielestä olivat status, tieto, turvallisuus ja sosiaaliset kontaktit. Kielitaito tuotti myös arvostusta ja aseman parantumista turvapaikanhakijan omassa sosiaalisessa elinpiirissä. Kaikilla haastateltavilla oli lisäksi suuri halu päästä osaksi suomalaista yhteiskuntaa suomen kielen oppimisen kautta. Suomalaista koulutusta kunnioitettiin ja halu opiskella oli korkea sekä miehillä että naisilla.
Puhuttaessa valtaistumisesta joudutaan väistämättä keskustelemaan myös vallan käsitteestä. Valta on monimuotoisesti jäsentyvien prosessien ja sosiaalisen kanssakäymisen seurauksena syntyvä tuote. Periaatteessa kukaan ei omista valtaa, mutta se on läsnä joka paikassa. Se on sosiaalisesti jaettu aktiivinen ilmiö, joka tulee näkyväksi ihmisten luomissa struktuureissa ja sovituissa normeissa. Sitä annetaan, se luovutetaan ja ansaitaan. Valta sisältää aina mahdollisuuden kontrolloida, rajoittaa ja asettaa erilaiset ihmiset ja ryhmät toisiaan vastaan (4).
Valta voidaan jaotella yhteiskunnan eri areenoilla ylivaltaan (power over), toimintavaltaan (power to) ja jaettuun valtaan (power with). Ylivalta on autoritääristä ja hierarkiaan liittyvää valtaa. Ylivalta on kaksinapainen, sillä sitä joko omistaa tai ei omista. Toimintavalta on hienovaraisempaa ja siihen liittyy mahdollisuus saada aikaan toivottu tulos joko suoraan tai välillisesti. Jaettu valta taas nähdään ylivallan haastajana, jossa valta saavutetaan yhteistoiminnan kautta (5). Yhteiskunnallisen vallan lisäksi on olemassa myös henkilökohtaista valtaa (personal power), joka tarkoittaa yksilön henkilökohtaista kykyä vaikuttaa omaan ympäristöönsä (6).
Kielitaito yhdistyi turvapaikanhakijoiden kertomuksissa vallan eri tasoihin. Kielitaito näkyi ylivallan (power over) välineenä käyttää totaalista valtaa ja tilanteissa, joissa turvapaikanhakijat toivoivat pääsevänsä osallisiksi jaetusta vallasta (power with). Turvapaikanhakijat kertoivat esimerkiksi siitä, miten kielitaitoa voidaan käyttää ylivallan työkaluna jonkin ryhmän alistamiseksi oman toimintavallan alaisuuteen. Toisaalta kielitaidon avulla voidaan myös luoda kontakteja. Kontaktit muihin ihmisiin mahdollistivat turvapaikanhakijoiden mielestä pääsyn jaetun vallan piiriin. Jaettu valta on ikään kuin ylivallan vastakohta ja tarkoittaa tasa-arvoista sosiaalista valtaa, eli valtaa toimia yhdessä muiden kanssa tasa-arvoisina kumppaneina (7).
Vallan tasoihin liitetään yleensä lisäksi suostutteluvalta (power to), mutta se ei tullut kovinkaan selvästi aineistossa esille. Ehkä tämä johtui siitä, että suostutteluvalta eli toimintatavalta liittyy niin tiukasti kielitaidon hallitsemiseen, eikä sitä voida käyttää sellaisen yksilön kohdalla, jolla tätä taitoa ei ole. Tai jos käytetäänkin, niin silloin joudutaan turvautumaan tulkin apuun. Voi olla myös, että suostutteluvalta liittyy enemmän viranomaisen toimintaan ja hänen pyrkimyksiinsä saada aikaan asiakkaan tilanteessa muutosta. Silloin se ei tule esille asiakkaan puheessa, vaan pikemminkin viranomaispuheessa. Suostutteluvallalla tarkoitettiin siis toimintavaltaa, jossa toivottua tulosta tavoitellaan suoraan tai välillisesti. Henkilökohtainen valta (personal power) taas nousi turvapaikanhakijoiden keskuudessa kielitaidon oppimisen kautta tavoiteltavaksi ja saavutettavaksi voimaantumisen muodoksi. Tulosten mukaan kielitaidolla oli myös ideologinen tehtävä. Kielitaito nähtiin nimittäin mahdollisuutena parantaa ei vain omaa elämää, mutta myös ympäristön tilaa ja muiden ihmisten elämää.
Sosiaalityön ympäristöissä kohdataan enenevissä määrin asiakkaita, joiden suomen kielen taito on puutteellinen tai, jotka eivät jaa viranomaisten kanssa lainkaan yhteistä kieltä. Kielitaitoon ja kielitaidottomuuteen on näissä tilanteissa hyvä muistaa kiinnittää huomiota. Sosiaalityöntekijän on tärkeä ymmärtää kielitaitoon liittyviä eri merkityksiä ja, että maahanmuuttoon, turvapaikkaprosesseihin, uuteen maahan ja kulttuuriin sopeutumiseen liittyy paljon eritasoisia tilanteita, joiden kaikkien alkujuuri näyttäisi palautuvan kielitaitoon. Kieli on hienovarainen vallankäytön väline ja avain niin moneen lukkoon, että sitä ei voida sivuuttaa kevyin perustein. Jos yhteistä kieltä ei asiakkaan kanssa löydy, olisi tärkeää tukeutua tulkkipalveluihin hyvin matalalla kynnyksellä.
Susanna Omori
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Melkein kaikki ongelmat ratkaistuu suomen kielellä – Kielitaito turvapaikanhakijan valtaistumisen väylänä”.
Lähteet
-
-
- Turvapaikanhakijoita saapui viimevuonna ennätysmäärä 2016: Sisäministeriö (2016). http://www.intermin.fi/fi/maahanmuutto/turvapaikanhakijat.
- Rontu, Kaisa & Ruunaniemi, Katja 2014: Vastaanottokeskusten opintotoiminnan suunnitelma. https://rednet.punainenristi.fi/node/27017
- Borodkina, Olga & Törrönen, Maritta & Samoylova, Valentina 2013: Empowerment as a current trend of social work in Russia. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering Social Work: Research and Practice. Palmenia Centre for Continuing Education. University of Helsinki, 22-35.
- Jan Fook 2002: Social Work, Critical Theory and Practice. London: SAGE Publications Ltd.
- Hokkanen 2009: Empowerment valtaistumisen ja voimaantumisen dialogina. Teoksessa Mäntysaari, Mikko & Pohjola, Anneli & Pösö, Tarja (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS- kustannus, 315-337.
- Neath, Jeanne & Schriner, Kay 2998: Power to people with disabilities: Empowerment issues in employment programming. Disability & Society 13 (2) 217-228.
- Neath & Schriner 1998, 218; Hokkanen 2009, 326.
-
(17)
Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit
Kannabiksen viihdekäyttö on sellainen asia, josta jokaisella on varmasti oma mielipiteensä. Nämä mielipiteet ovat jakautuneet lähinnä kahteen: puolesta tai vastaan. Koska halusin päästä niin sanotusti ilmiön taakse, pro gradu -tutkielmani käsittelee kannabiksen viihdekäytölle luotuja merkityksiä, ja näiden kautta kannabiksen viihdekäyttäjille rakentuvia identiteettejä. Kannabis on tällä hetkellä käytetyin laiton huume Suomessa (1), mikä tekee tutkielmasta ajankohtaisen. Aineistona toimii City-lehden Suuri huumeraportti ja sen kommenttiosio.
Huumeiden viihdekäyttö on vapaa-ajalla tapahtuvaa, hallinnassa olevaa huumeiden käyttämistä, jonka seuraukset koetaan lähinnä myönteisiksi (2). Tutkimuksessani näen viihdekäytön juuri tällä tavalla. Viihdekäytön yleistymiseen taas ovat vaikuttaneet esimerkiksi kansainvälinen klubikulttuuri, yksilönvapauden korostaminen, suorituskeskeisyyden lisääntyminen, huumeiden saatavuuden paraneminen sekä nuorten ja aikuisten ajatusmaailmojen välille kasvanut kuilu (3).
Kannabiksen viihdekäytön puolustajien rakentamat identiteetit antavat kannabiksen viihdekäyttäjistä positiivisen kuvan. Kelvollinen pössyttelijä on kuin kuka tahansa muukin niin sanotusti hyvä kansalainen siinä mielessä, että he ovat hyvin toimeentulevia ja tekevät osansa yhteiskunnan toimimisen eteen. Kannabiksen viihdekäyttäjä voi samalla kuitenkin tuntea erilaisuuden tunnetta sellaisiin ihmisiin verrattuna, jotka eivät ole viihdekäyttäjiä. Tällöin viihdekäyttäjälle rakentuu yhteiskuntakriittisen pössyttelijän identiteetti, sillä kannabiksen käyttö on maassamme laitonta, ja tämä voi aiheuttaa viihdekäyttäjissä kritiikkiä yhteiskuntaa, lakia ja lainsäätäjiä kohtaan.
1960-luvun hippiyteen yhdistin etenkin rauhaa ja rakkautta jakavan pössyttelijän, sillä molemmista löytyy samanlaisia piirteitä. Rakkaudella tarkoitetaan sitä, että jokaista elävää olentoa tulee rakastaa, ja rauha viittaa ihmisen sisäiseen mielentilaan, suvaitsevaisuuteen ja sopusointuun (4). Luonnon huomioiminen, rakkaus ja sisäisen maailman muutokset ovat myös joillekin nykyajan viihdekäyttäjistä tärkeitä kannabiksen käytön merkityksiä. Luonnon rakastaminen oli myös 1980-luvun Vihreälle liitolle tärkeää, josta myöhemmin muodostui nykyisinkin tuntemamme Vihreä puolue. Vihreän liiton juuret voidaan muiden 1970-80 lukujen uusien yhteiskunnallisten liikkeiden tavoin jäljittää yleiseen nuorisokulttuurin nousuun sekä hippiliikkeeseen (5). Tarkoitus ei ole yleistää, vaan kiinnittää huomio eri vuosikymmeninä tapahtuneiden asioiden ja ilmiöiden yhteyksiin ja herättää ihmisissä ajatuksia. Oikeuksiaan puolustava pössyttelijä vetoaa yksilön vapauteen tehdä omat valintansa elämässä, kunhan ne eivät aiheuta vahinkoa toisille ihmisille. Yksilön korostaminen ei liene koskaan ollut enemmän voimissaan kuin nyt, ja tähän viittaavaa retoriikkaa on nähtävissä selkeästi esimerkiksi poliittisten puolueidemme periaateohjelmissa – etenkin taas Vihreiden ja Vasemmiston.
Kannabiksen viihdekäytön vastustajien puheenvuoroista löydettävät identiteetit eivät taas anna kannabiksen viihdekäyttäjistä laisinkaan positiivista kuvaa. Heille rakentuvat nistin ja lainrikkojan identiteetit. Kannabiksen viihdekäyttäjä ei ole millään tavalla erilainen muista laittomien huumeiden käyttäjistä, ei edes riippuvaisista ongelmakäyttäjistä. Vastustajat pistävät kaikki huumeet samaan kategoriaan, joten myös huumeita käyttävät ihmiset niputetaan yhteen. Lainrikkojan identiteetti rakentuu sellaisten annettujen merkitysten kautta, jotka tekevät kannabiksen käytöstä rikollista toimintaa. Jossakin vaiheessa kannabiksen viihdekäyttäjästä saattaa tulla yhteiskunnallinen ongelma siinäkin mielessä, että vastustajat joutuvat verorahoistaan maksamaan heidän päihdehoitonsa.
Kannabiksen viihdekäyttäjissä tuntuu olevan tutkimuksen mukaan toisaalta elementtejä hippiliikkeestä, mutta samalla nykyajan yhteiskunnan etenkin yksilönvapauteen liittyvät arvot yhdistyvät tähän. Vaikka tarkoitus ei ole yleistää, on kuitenkin sosiaalityöntekijällekin hyödyllistä tietää mitä kannabiksen viihdekäytön taustalla saattaa mahdollisesti olla, sillä ilmiö tulee todennäköisesti vain kasvamaan.
Jenni Tuominen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan ”Hyvä, paha pössyttelijä – Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit”.
Lähteet
1. Partanen, Juha 2002: Huumeet maailmalla ja Suomessa. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka. Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 13-37.
2. Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Salasuo, Mikko 2004: Huumeet ajankuvana – huumeiden viihdekäytön kulttuurinen ilmeneminen Suomessa. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi.
3. Allaste, Airi-Alina 2006: Drug Cultures in Estonia – Contexts, Meanings and Patterns of Illicit Drug Use. Tallinn University Press. Tallinna, Viro; Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Parker, Howard & Aldrigde, Judith & Measham, Fiona 1998: Illegal leisure – the Normalization of Adolescent Recreational Drug Use. Routledge. Great Britain.
4. Tarvainen, Veikko 1993: 60-luvun kapina. Like. Helsinki.
5. Mickelson, Rauli 2015: Suomen puolueet. Vapauden ajasta maailmantuskaan. Vastapaino. Tampere.
(16)
Isyys eron jälkeen
Eroa ei tule nähdä pelkästään huonona asian lapsen elämässä. Vaikka vanhemmat eroavat toisistaan ja parisuhteesta, ero ei päätä vanhemmuutta. Ero muovaa kuitenkin arkea, rooleja ja suhteita. Suhde lapseen ja lapsen etu voivat nousta eron seurauksena vanhempien huomion keskiöön.
Tutkimuksessani isien kokemus isyydestä eron jälkeen oli alkuun hämmentävää ja hieman pelottavaa. Ero toi uudenlaista vastuunottamista. Isyys koettiin tärkeäksi ja isät halusivat olla lastensa elämässä aktiivisesti mukana. Isät kokivat, että jos yhteistyö lapsen äidin kanssa toimii, tapaamiset lapsen kanssa järjestyvät hyvin. Isät kokivat keskinäisen yhteistyön ja hyvän vuorovaikutuksen vahvistavan lapsen etua ja asemaa. Isät kokivat, että eron jälkeen keskinäistä puhetta ja keskustelua oli tullut enemmän lapsen ja hänen äidin kanssaan.
Kuka huolehtii, ettei vanhempiensa eron kokenut lapsi, joudu itse huolehtimaan oikeudestaan tavata isäänsä?
Vanhempien eron jälkeen lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa ja vanhemmilla velvollisuus huolehtia yhdessä lapsesta. Tutkimuksessani isät toivoivat lapsen tapaamisia enemmän. Toivettaan he eivät useinkaan rohjenneet esittää lapsen äidille tai viranomaiselle. Isät eivät he halunneet nostaa asiaa esille äidin kanssa, jotta sovitut tapaamiset eivät peruuntuisi. He eivät halunneet painostaa lastensa äitiä ja korostivat, että äidin ja lapsen hyvinvointi nivoutuvat kiinteästi toisiinsa.
Lastenvalvoja on tavallisesti ensimmäinen viranomainen keneen vanhemmat ottavat yhteyttä erotilanteessa. Ensimmäisellä tapaamisella vanhemmilla voi olla jo jonkinlainen suunnitelma, miten he aikovat huolehtia lapsesta. Lastenvalvojan rooli on tärkeä eroauttamistyössä, tästä syystä vanhempien ja lastenvalvojan ensitapaamiseen tulisikin varata riittävästi aikaa. Lastenvalvojan tehtävänä eroauttamisessa on nostaa lapsen asema keskiöön, sekä tarvittaessa neuvoa ja ohjata heitä muihin eroauttamispalveluihin.
”Turboahdettu tapaamisaikaa”
Tutkimuksessani isät kokivat, että heidän ja lasten väliset tapaamisajat olivat liian lyhyitä. He kokivat, että yhdellä tapaamiskerralla oli niin paljon tehtävää ja puhuttavaa, että aika ikään kuin loppui kesken. Isät eivät kuitenkaan halunneet, että tapaamistilanteet olisivat suoritustilanteita, vaan he pyrkivät luomaan niistä rentoja yhdessäolon hetkiä. Isät eivät halunneet kilpailua, siitä kumman luona lapsi viihtyy paremmin vaan isät halusivat elää tavallista lapsiperheen arkea lastensa kanssa.
Tutkimuksessani nousi esille, kuinka isät olisivat kaivanneet eron jälkeisiin ensitapaamisiin jonkinlaista valmennusta, ohjeistusta tai vertaistukea. ”Kukaan ei kertonut eikä valmistanut minua ensi tapaamiseen. Ilmassa oli paljon kysymysmerkkejä sekä molemmin puoleista jännitystä”.
Anita Tervo
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkielmaan: ”Tyhjäksi puserrua aikaa. Isä – lapsi suhde eron jälkeen”.
(15)
Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena
Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena Lastensuojelun edunvalvonnasta säädetään lastensuojelulain 22§:ssä. Pykälä on lapsen asioista vastaavaa sosiaalityöntekijää velvoittava, mutta vielä toistaiseksi huonosti tunnettu tai ainakin harvoin käytetty lapsen osallisuutta korostava lainkohta. Lapsilla ja nuorilla on kuitenkin hyvin positiivisia kokemuksia edunvalvontaprosesseista, joissa edunvalvoja on kulkenut lapsen rinnalla jopa useiden vuosien ajan.
Tieto edunvalvontamääräyksestä tulee lapselle ja nuorelle usein yllätyksenä, eikä heillä ole tietoa edes siitä, mitä edunvalvonta on, kuka sitä on hakenut ja miksi, kuka heidän edunvalvojansa on, mitä edunvalvoja tekee ja mitä edunvalvonta lapselle ja nuorelle merkitsee. Hyvin epäselvästä ja aikuisjohtoisesta lähtötilanteesta huolimatta edunvalvontaprosessi kokonaisuudessaan merkitsee lapselle ja nuorelle pysyvän, luottamuksellisen ja tärkeän ihmissuhteen syntymistä aivan vieraan aikuisen ihmisen kanssa.
”Ei ois tullu kuulluksi ilman edunvalvojaa”
Lastensuojeluprosessi ja etenkin siihen liittyvät erilaiset päätöksentekotilanteet näyttäytyvät lapselle ja nuorelle epäselviltä, osittain jopa kaoottisilta. Edes edunvalvojan mukana oleminen ei poista epämääräisyyden ja hallitsemattomuuden tunnetta lapsilta ja nuorilta. Lapsen ja nuoren osallistumisen mahdollisuudetkaan omassa asiassaan eivät ole itsestään selviä. Edunvalvoja pystyy kuitenkin omalla toiminnallaan tukemaan lasta oman mielipiteen muodostamisessa sekä huolehtimaan siitä, että lapsi ja nuori tulee kuulluksi joko suoraan tai edunvalvojansa kautta.
Edunvalvojan tehtävä on kaksijakoinen: hänen tulee tuoda esille lapsen ja nuoren mielipide häntä koskevassa päätöksenteossa, mutta muodostaa myös oma mielipiteensä siitä, mikä ratkaisu olisi lapsen edun mukainen. Tämä kaksoisrooli ei kuitenkaan heikennä lapsen ja nuoren sekä edunvalvojan välistä luottamusta. Tärkeintä on yhteinen keskustelu eri näkemyksistä molemminpuolisen ymmärryksen lisäämiseksi.
”No se niinku selvensi mulle niitä asioita”
Lapset ja nuoret kuvailevat edunvalvojaa sanoilla sanansaattaja, asioiden hoitaja ja kartalla olija. Sanansaattajan roolissa edunvalvojan tehtävänä on pitää esillä ja viedä eteenpäin lasten ja nuorten asioita ja mielipiteitä. Asioita hoitaessaan edunvalvojat esimerkiksi osallistuvat epävirallisiin kohtaamisiin ja arkisten asioiden hoitamiseen. Toiminta määräytyy pitkälti lasten ja nuorten tarpeiden ja toiveiden mukaan. Edunvalvoja on myös ”kartalla olija”, joka tuntee lapsen ja nuoren vuosien ajalta, luo häneen pysyvän, tärkeän ja luottamuksellisen ihmissuhteen, tietää ja tunnistaa lapsen ja nuoren tarpeet ja toiveet, puhuu lapsen puolesta ja vie hänen sanaansa eteenpäin viranomaisille ja muille lapsen asioissa työskenteleville ammattilaisille. Kartalla olija pystyy hoitamaan tehtäväänsä tapaamalla lasta ja nuorta säännöllisesti.
”Lähheinen ja luottamuksellinen suhde”
Edunvalvojan sekä lapsen ja nuoren välinen suhde rakentuu hitaasti kohtaamisten, keskusteluiden ja vapaan yhdessäolon kautta. Edunvalvontasuhteet ovat usein vuosien mittaisia, jolloin edunvalvojan pysyvyys sekä säännölliset tapaamiset ovat merkittäviä tekijöitä suhteen rakentumiselle. Huostaanotetuilla lapsilla on usein takanaan katkenneita ihmissuhteita, epävarmuutta ja menetyksiä. Edunvalvonta mahdollistaa lapselle ja nuorelle pysyvän ihmissuhteen edunvalvontamääräyksen ajaksi. Pysyvyyden lisäksi edunvalvojalla on todellisia, lakiin perustuvia mahdollisuuksia vaikuttaa lapsen ja nuoren lastensuojeluprosessiin ja sitä kautta heidän arkielämäänsä.
Jokaisella lapsella on lain suoma oikeus edunvalvojaan, mikäli edunvalvontamääräyksen kriteerit täyttyvät. Todellisuudessa edunvalvojan tarpeen arvioiminen ja hakeminen jää usein yksittäisen sosiaalityöntekijän vastuulle. Kiireellisimpien asioiden vuoksi edunvalvonnan hakemiseen liittyvä arviointi ja keskustelu lapsen kanssa voi helposti unohtua. Lapselle ja nuorelle tulisi kertoa edunvalvonnasta, jotta hän osaisi tarvittaessa myös itse vaatia edunvalvojan hakemista.
Edunvalvonnasta huolimatta lastensuojeluprosessia kokonaisuudessaan tulisi selkiyttää. Lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän tehtävänä on varmistua siitä, että asiakkaana oleva lapsi tai nuori on tietoinen omasta tilanteestaan ja siihen liittyvistä toimenpiteistä. Hänelle tulee myös perustellusti kertoa, keitä henkilöitä hänen asiassaan on mukana ja mitkä ovat heidän roolinsa. Lastensuojeluprosessin selkiyttämisen lähtökohtana on varmistaa, että lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä kohtaa asiakkaana olevia lapsia ja nuoria riittävän usein oppiakseen tuntemaan heidät ja heidän tarpeensa.
Myös edunvalvontatyöskentelyä voidaan kehittää entistä lapsilähtöisemmäksi. Vaikka lapset ja nuoret kokevat edunvalvonnan toimivana ja tärkeänä toimintana, edunvalvojat eivät ole voineet työskentelyllään poistaa lapsilta lastensuojeluprosessiin liittyvää epäselvyyttä. Edunvalvojan tulisi vielä selkeämmin kertoa lapselle ja nuorelle lastensuojeluprosessin vaiheista ja niihin vaikuttavista tekijöistä. Edunvalvojan tulee myös huolehtia siitä, että aikuisjohtoisissa tilanteissa asiat käsitellään lapsen kielellä selkeästi ja ymmärrettävästi.
Pilvikki Harju
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Meillä tuli semmonen hyvä suhde. Lasten ja nuorten kokemuksia lastensuojelun edunvalvonnasta”.
(14)
Päihdeäiti haluaa rakastaa lapsensa ehjäksi
”Sillai käyny läpi oman lapsuuden surua siitä, ett ei oo ite voinu olla lapsi…Lähinnä ne päihteet on ollu mulle semmonen selviytymiskeino jotenki..”
Erilaiset käyttäytymis- ja käsitysmallit siirtyvät sukupolvelta toiselle ja päihdeongelmat aiheuttavat tutkimusten mukaan tähän erityisen riskin (1). Tutkimukseni tarkoitus oli kuvata haastateltujen äitien näkemyksiä siitä, kuinka heidän oma päihteiden käyttönsä oli vaikuttanut heidän lastensa elämään. Tarinaan hiipi kuitenkin kuin huomaamatta sivujuonne. Äitien tarinoissa tuli kuuluviin, kuinka heidän vanhempiensa päihteiden käyttö äitien omassa lapsuudessa oli vaikuttanut siihen, millaiseksi heidän elämänsä oli muodostunut. Tämän juonipolun osuus korostui osaltaan myös metodologisten valintojeni vuoksi; narratiivisuus tutkimusotteena nosti äitien omat tarinat lapsista tuotettujen tarinoiden rinnalle. Myös näistä äideistä tuli näkyviin lapsi, jonka elämään vanhemman päihteiden käyttö oli jättänyt jälkensä.
Jokaisen päihdeongelmaisen äidin tilanne on omanlainen, joten stereotypioiden luominen päihdeäideistä voi olla kyseenalaista. Tärkeä on kuitenkin ymmärtää mistä lähtökohdista päihdeäidit usein vanhemmuuttaan rakentavat. He ovat poikkeuksellisen usein kokeneet omassa lapsuuden-perheessään vaikeuksia ja turvattomuutta. (2). Tämä korostui myös kuulemissani äitien tarinoissa. Osalla tutkimukseni äideistä oli lapsuudenkokemuksena myös seksuaalista hyväksikäyttöä tai väkivaltaa. Lapsena kaltoinkohdeltu ei ehkä aikuisena kykene luomaan turvallista kiintymyssuhdetta omiin lapsiinsa. Tämä lisää taas riskiä oman lapsen kaltoinkohtelulle ja ongelmien siirtymiselle seuraavaan sukupolveen. (3).
Päihteilevällä äidillä ei itsellään ole useinkaan ollut minkäänlaista äidin mallia. Siksi hän voi olla kuin imuri, imeä kaikesta vähän yrittäen olla kaikin tavoin kuvittelemansa ihanneäidin mukainen. Hän haluaisi olla pullantuoksuinen äiti, mutta hänellä ei ole keinoja toteuttaa sitä. Elämä on ennemminkin selviytymistaistelu. Päihdeäidit joutuvatkin usein turvautumaan oman lapsuuden taustansa ja omien hoivakokemustensa vuoksi puutteellisiin vanhemmuuden keinoihin (2).
Kiistatonta on, että vanhemman päihteiden käytön haitat lapselle ovat usein pitkäaikaisia. Lapsen varhaiset kokemukset voivat vaikuttaa hänen biologiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen kehitykseensä kriittisellä tavalla. (1). Tarinoissaan äidit näkivät äitiydessään kuitenkin myös hyvää. He rakastivat lapsiaan äärettömästi ja antoivat lapsille rakkautta ja läheisyyttä, syliä, halauksia ja pusuja.
Vaikea menneisyys jättää vanhemmuuteen särönsä, mutta äidin hakiessa apua ja asettuessa menneisyyden ja vuorovaikutuksen työstämiseen, hän voi löytää itsestään uusia äitiyden puolia ja sitä myötä uudenlaisen tavan olla lapsen kanssa (4). Äidin raitistuminen toi tarinoissa lasten elämään pysyvyyttä ja äidit olivat eri tavoin lapsilleen läsnä kuin aiemmin. Päihteettömyyden myötä äideillä oli mahdollisuus alkaa pohtimaan ja käsittelemään kipeitä asioita, eheyttämään myös itseään.
”Vaikka päihdeongelmaisen äidin rakkaus ei ole vastuullista, mutta se on rakkautta. Ei oo vastuullista vanhemmuutta, mutta rakkaus on olemassa ja se on sille lapselle tärkeätä. Ett vaikka äiti ei asu mun kanssa, niin se rakastaa minua, se pitää ehjänä sen lapsen.
Katja Salminen-Lahtinen
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Rakkaus pitää ehjänä? Äitiys ja päihteet – äitien narratiiveja lastensa elämästä”.
Lähteet
Holmila, Marja & Bardy Marjatta & Kouvonen Petra 2008: Lapsuus päihdeperheessä ja kielteisen sosiaalisen perimän voittaminen. Yhteiskuntapolitiikka 73 (4) , 421-432. (1)
Savonlahti, Elina & Pajulo, Marjukka & Piha, Jorma 2003: Päihdeäidit, vauvat ja varhainen vuorovaikutus. Teoksessa Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko & Tamminen, Tuula (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki. 327–337. (2)
Mennen, Ferol E. & O’Keefe, Maura 2005: Informed decisions in child welfare: The use of attacment theory. Children and Youth Services Review (27), 577-593. http://ac.els-cdn.com/S0190740904002440/1-s2.0-S0190740904002440-main.pdf?_tid=117b9aea-c753-11e5-982c-00000aab0f27&acdnat=1454159709_ca291e7cedba8c7d3286e696515903d5. (3)
Siltala, Pirkko 2003: Traumatisoitunut vanhemmuus ja varhainen vuorovaikutus.Teoksessa
Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko & Tamminen, Tuula (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki.268-282. (4)
(13)
Terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus
”…niin tuossahan tuo istuu ja jutellaan ongelmista, niin kuin sellaisista mitä on tapahtunut ja sun muuta, se lisää ymmärrystä” Asiakkaan käsitys terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuudesta.
Pro gradu –tutkielmani käsittelee terveyssosiaalityön asiantuntijuutta, jota tehdään terveydenhuollon organisaatiossa. Erään työntekijän kuvaus: ”Monesti tarvitaan tietoa toimeentulosta ja sosiaalityöntekijä tietää niistä parhaiten, joo ne sillai niin kuin ohjaa ja neuvoo. Ne tietää myös asumiseen liittyvistä tuista. Monet asiakkaat ovat veloissa ja tarvitsevat apua myös velkojen hoitoon. Sosiaalityöntekijä voi auttaa tällaisissakin asioissa.”
Mitä terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus on asiakastyöskentelyssä?
Terveyssosiaalityöntekijän työ käsittää terveyden ja sosiaalisuuden edistämistä ja ylläpitämistä. Kokonaisvaltainen näkemys sairaudesta ja sen vaikutuksista sosiaalisuuteen ovat terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuuden keskiössä. (1). Terveyssosiaalityön asiantuntijuus edellyttää: hyviä vuorovaikutustaitoja, voimaannuttavaa työotetta, neuvontaa ja ohjausta psykososiaalisen työotteen lisäksi.
Vuorovaikutus on kohtaamista, jossa osallistujat tuottavat ja jakavat sekä tulkitsevat merkityksiä yhdessä. Hyvään vuorovaikutukseen päästään kuuntelemisen taidolla, tunnetaidoilla ja kyvyllä ymmärtää eri-ikäisten asiakkaiden todellisuutta. Hyvä vuorovaikutus sisältää kyvyn antaa tukea, ylläpitää keskustelua ja reflektoida kuulemaansa. Psykososiaalisella lähestymistavalla haetaan syvällisempää ymmärrystä asiakkaan ajattelusta, tunteista ja hänen toiminnastaan. Tällä pyritään muutoksen aikaansaamiseen asiakkaan elämässä. Neuvonnalla ja ohjauksella pyritään saattamaan asiakas oikeiden palveluiden ja tukien piiriin.
Mitä on terveyssosiaalityöntekijän moniasiantuntijuus?
Moniasiantuntijuus terveyssosiaalityössä käsittää työryhmä- ja verkostotyöskentelyn sosiaaliturva- ja lainsäädäntöasiantuntijuuden, työ kehittämisen ja haasteet. Terveyssosiaalityöntekijä tarvitsee laajan tietopohjan lainsäädännöstä, sosiaalipalveluista ja sosiaaliturvasta. Terveyssosiaalityöntekijä työskentelee usein moniammatillisissa työryhmissä asiakkaiden verkoston kanssa, johon kuuluvat perhe, lähipiiri ja viranomaiset. Työn kehittämisessä ja haasteiden voittamisessa painotetaan terveyssosiaalityön asiantuntijuuden esille tuomista muille ammattiryhmille ja hallinnolle.
Katri Herala
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan ”Ne etsivät ratkaisuja yhdessä asiakkaan kanssa.” Terveyssosiaalityön asiantuntijuutta määrittämässä.
Lähteet
-
-
- Lindén, Mirja 1999: Terveydenhuollon sosiaalityö moniammatillisessa toimintaympäristössä. Sosiaali- ja terveysalan kehittämiskeskus. Raportteja 234. Helsinki: Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus.
-
(12)
Vuorovaikutus vaikuttaa – Rikoksia tehneiden tukeminen rikoksista irrottautumisen prosessissa
”Mä olin vapautunut muovipussin kanssa” –toteamus on käytännössä monelle totta. Vankeudesta vapautumisen vaiheessa yksilö on uuden edessä halutessaan suunnistaa rikoksettomaan elämään.
Rikoksista irrottautuminen on monisyinen prosessi, johon vaikuttavat useat eri tekijät. Siinä yksilön saamalla vuorovaikutuksellisella tuella on keskeinen merkitys. Erityisen riskialttiissa tilanteessa ovat tuomion suorittamisen jälkeen vapautumisen vaiheessa he, joilla ei ole rikoksista irrottautumista tukevaa omaa sosiaalista verkostoa.
Rikoksia tehneiden elämänhistoriassa on usein monenlaisia kasautuneita huono-osaisuuteen liittyviä tekijöitä ja rikolliseen käyttäytymiseen johtaneet kehityskulut ovat alkaneet jo varhain. (Timonen 2009, 3-4, 55-89. Blomster & Muiluvuori 2011, 148-150. Elonheimo 2010, 51-52, 56-57). Yksilön toimintaan vaikuttavat sekä yksilölliset tekijät että sosiaaliset tekijät laajemmin aina yhteiskunnan rakenteisiin saakka. Syrjäytymisen kehästä ulospääseminen ei ole helppoa rikoksista saadun tuomion suorittamisen jälkeen (Kyngäs 2000, 15, 38, 41-45. 230-231, 234, 240).
Leimasta eroon ja eteenpäin
Rikollisen leimaa on vaikea karistaa. Rikoksista irrottautumiseen liittyy vaihe, jossa rikoksentekijä luo uudestaan identiteettiään. Tälle vaiheelle on ominaista, että rikostaustan omaava alkaa mieltämään itsensä ei-rikoksentekijänä. (Viikki-Ripatti 2011, 198-200.) Ei-rikolliseen elämäntapaan liittyvän identiteetin uudelleen prosessoinnin vaiheessa on tukea antava, arvostava ja välittävä vuorovaikutus keskeistä. Ilman sitä rikoksista irrottautuminen voi vaikeutua.
”Sit kun oon saanut oikeen avun, oon saanut elämästä kiinni”
Näin totesi eräs opinnäytetyöhöni haastattelema rikostaustan omaava henkilö. Mitä tämä apu sitten on? Tutkimuksessani, jossa haastattelin ryhmähaastattelumenetelmin 13 rikostaustan omaavaa, tuli esille, että keskeistä rikoksista irrottautumisen tukemisessa on paitsi kuntoutumiseen tähtäävien tukitoimien mahdollistaminen, niin myös ennen kaikkea se, että yksilö kohdataan arvostavasti, välittävästi ja yksilöllisesti. Hyvä vuorovaikutus sosiaalityöntekijän kanssa edistää rikoksista irrottautumista. Sosiaalityön vaikuttavuutta edistää kasvokkain tapahtuva hyväksi koettu vuorovaikutus. Yhteiskunta- ja sosiaalieettisesti tarkasteltuna onkin tärkeää, etteivät taloudelliset leikkaukset kohdistu sosiaalityön käytäntöön siten, että rikostaustan omaavat joutuvat pääasiassa asioimaan kirjallisesti sosiaalitoimessa. Monilla rikoksia tehneillä on ollut jo lapsuudesta saakka elämänhallinnan vaikeuksia ja terveydellisiä haasteita. Tällöin kuntouttavan sosiaalityön merkitys korostuu aikuisuudessa. Parhaimmillaan sitä toteutetaan suunnitelmallisesti ja pitkäjänteisesti.
Rikoksiin ajautuminen on prosessi, johon vaikuttavat monet eri tekijät
Usein tähän liittyvät prosessit ovat alkaneet jo lapsuudessa, jolloin on tärkeää kiinnittää huomiota myös ennaltaehkäisevään työhön ja varhaiseen tukeen.
”Pitäis olla niin, että jauhetaan yhteistä taikinaa, eikä niin, että jokainen jauhaa omaa taikinaansa.”
Rikoksista irrottautumisen tukemisessa yhteistyö eri viranomaisten kesken on tärkeää, kuten edellä oleva opinnäytetyötutkimukseni lainauksessa todetaan. Osallisuuden edistämisessä ja syrjäytymisen kehästä ulospääsemisessä on jokainen kohtaaminen merkityksellistä. Tämä haastaa paitsi sosiaalityöntekijät, niin myös jokaisen kanssakulkijan ottamaan mukaan jo tuomionsa kärsineet.
Rikoksista irrottautumisen prosessissa yksilö koittaa etsiä uutta paikkaa yhteiskunnan systeemissä. Monesti kiinnittyminen siihen voi olla haasteellista. Siihen vaikuttaa rikostaustan omaavan yksilöllisyys sekä sosiaaliset ja yhteiskunnalliset tekijät. Koska rikostaustan omaavalla on usein rankka psykososiaalinen historia ja elämänhallinnan vaikeuksia, korostuu vuorovaikutuksen merkitys.
Camilla Sundell
Lapin yliopisto
(11)
Verkosta tukea pienten lasten äideille
Internetin avulla ihmisten on helppo kohdata toisiaan ja olla vuorovaikutuksessa keskenään. Erityisesti pienten lasten äidit ovat ottaneet erilaiset verkkoyhteisöt omaksi kanavakseen, jossa he jakavat kokemuksiaan ja saavat tukea vertaisiltaan. Verkkoon onkin syntynyt lukuisia äitien omia nettiyhteisöjä, kuten keskustelufoorumit sekä viime vuosina suureen suosioon nousseet äitiysblogit.
Joillekin äideille internet on ainoa paikka, jossa heillä on mahdollisuus tavata muita äitejä. Verkkoyhteisöt ovatkin muodostuneet kaikille avoimiksi vertaisryhmiksi. Julkisilla palveluilla olisi mahdollisuus tarjota samantyyppisiä yhteisöllisiä ryhmiä myös suljetummassa muodossa. Verkkovälitteisyyttä ei ole juurikaan hyödynnetty perheille suunnattujen hyvinvointipalveluiden toteuttamisessa.
Tällaisille palveluille selkeästi olisi tilausta. Äideillä on tarve tuoda esille omaa äitiyttään ja samalla saada muiden hyväksyntää. Neuvola ei kuitenkaan enää automaattisesti järjestä äitiryhmiä, joten verkostoituminen ja tuen saaminen muilta äideiltä ei ole itsestään selvää.
Pikkulapsiarki on äideille hyvin raskasta, mutta siitä selviämistä tuntuu helpottavan mahdollisuus keskustella ja jakaa omia kokemuksiaan samassa elämäntilanteessa olevien kanssa. Toisten äitien kokemusten kautta he ymmärtävät, että muutkin käyvät läpi samanlaisia tilanteita, eivätkä he suinkaan ole yksin omien kokemustensa tai ajatustensa kanssa.
Neuvolan toiminta ei äitien mielestä ole myöskään riittävän yhteisöllistä eikä se tarjoa nopeaa apua päivittäisiin tai yllättäviin tilanteisiin. Äitien verkkoyhteisöissä sen sijaan vallitsee vahva yhteisöllisyys ja me-henki. Äidit kannustavat toisiaan ja kantavat huolta toistensa elämäntilanteista ja jaksamisesta. He jakavat mielellään omia kokemuksiaan auttaakseen muita. Lisäksi verkkoyhteisöissä tukea ja neuvoja on saatavilla hyvin nopeasti. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta yhteisöstä on Facebookiin perustetut paikkakuntakohtaiset Hätäkahvit – nimellä toimivat ryhmät, joissa äidit voivat pyytää toisiltaan nopeaa käytännön apua.
Miten verkkoa voitaisiin hyödyntää hyvinvointipalveluissa? Esimerkiksi neuvolan tai lastensuojelun palvelujen oheen voidaan luoda toimintaa, joka tarjoaa äideille mahdollisuuden osallistua vertaisryhmään verkon välityksellä. Tällaisessa ryhmässä äidit voivat tutustua samassa elämäntilanteissa oleviin vertaisiin ja jakaa omia kokemuksiaan luottamuksellisessa ympäristössä ja näin saada sosiaalista tukea. Verkkovälitteisissä ryhmissä äidit voisivat saada apua ja tukea vuorokaudenajasta riippumatta, toisin kuin julkisen sektorin palveluissa yleensä. Verkkovälitteisten palvelujen avulla myös palvelujen saatavuus erityisesti harvaan asutuilla alueilla paranisi.
Internetin potentiaali tulisi nykyistä paremmin huomioida perheille suunnattujen palveluiden kehittämisessä. Palvelujärjestelmän tehtävänä on kehittää sellaisia verkkopalveluja, jotka vastaavat asiakkaiden tarpeisiin ja joiden käyttö on helppoa hektisessä pikkulapsiperheen arjessa.
Pauliina Posio
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan ”Sosiaalista tukea? Verkkoympäristöt pienten lasten äitien arjen tukena”.
(10)
Parisuhdeväkivallan vaietut kokijat
Mies ei voi kokea parisuhdeväkivaltaa? Henkinen väkivalta ei ole väkivaltaa? Tutkimuksemme kumosi vahvasti kyseiset väitteet.
Miehen kokema väkivalta on yhteiskunnassamme valtava tabu. Keskustelu menee helposti siihen, että puhuessamme miesten kokemasta väkivallasta, vähättelisimme jotenkin naisten kokemaa parisuhdeväkivaltaa. Asia ei tietenkään ole näin. Miesten kokemaa parisuhdeväkivaltaa pitää tuoda ihmisten tietoisuuteen, sillä se on yhteiskunnassamme vaiettu aihe.
Miehet itsekin mielellään vähättelevät kokemaansa parisuhdeväkivaltaa ja eivät hae siihen apua. Avun hakeminen on heille haastavaa ja itse väkivaltaongelmaa ei välttämättä edes tiedosteta ja jos tiedostetaan, niin miehet ajattelevat omassa mielessään, että miehen on kestettävä kipua. Kipua miehet mieluummin kestävätkin kuin aiheesta puhumisen häpeän. Tutkimuksemme perusteella sukupuoliroolit vaikuttavat miehillä erittäin voimakkaasti väkivaltaan suhtautumiseen sekä siihen, että apua ei haeta. Tutkimuksemme miehet kantoivat pitkään syyllisyyttä suhteen ongelmista ja sen päättymisestä.
Väkivallan muodot ja seuraukset
Miehet kokevat erityyppisiä väkivallan muotoja. Henkinen väkivalta haavoittaa uhriaan voimakkaasti. Tyypillistä on, että eri väkivallan muodot ovat yhteydessä toisiinsa. Miehet kokevat kontrollointia, mitätöintiä, manipulointia, uhkailua ja kiristämistä, taloudellista väkivaltaa sekä rajua fyysistä väkivaltaa.
Parisuhdeväkivallalla on pitkäaikaisia vaikutuksia miehiin. Miehet kokevat ahdistusta ja epätoivoa sekä häpeää koetusta väkivallasta. Erityisesti sillä on vaikutusta miesten itsetuntoon. Miehillä esiintyy univaikeuksia ja masennusoireita sekä poissaoloja töistä ja koulusta. Koettu väkivalta vaikuttaa miehiin siis hyvin kokonaisvaltaisesti.
Palveluiden kehittäminen
Miesten on hyvin vaikeaa hakea apua, sillä he jo etukäteen kokevat, ettei heidän parisuhdeväkivallan kokemuksiaan osata kohdata palvelujärjestelmässä. Tutkimuksemme perusteella miehet tarvitsevat ymmärtävää ja kärsivällistä kuuntelijaa. Ammattilaista, joka ikään kuin vahvistaa miesten kokemukset todeksi ja että heillä on oikeus tuntea kuten he tuntevat ja saada apua parisuhdeväkivaltaan. Toisaalta tarvitaan jämäkkyyttä, patistusta tilanteen etenemiseksi sekä konkreettisia neuvoja.
Palvelujärjestelmää tulee kehittää niin, että miehillä on helpompi hakeutua niiden piiriin. Jotta työskentely onnistuu parisuhdeväkivaltaa kokeneen miehen kanssa, ensimmäinen tapaaminen väkivaltapalveluiden työntekijän kanssa on merkittävä, sillä se ratkaisee palveluissa pysymisen ja on ensimmäinen askel miehen toipumiseen väkivaltaisesta suhteesta.
Miesten kokemasta parisuhdeväkivallasta pitää ehdottomasti keskustella julkisuudessa enemmän! Tutkimuksemme miehet toivoivat erityisesti tätä, sillä miehet tarvitsevat muiden samassa tilanteessa olevien miesten kokemustietoa aiheesta. Sitä, että he eivät ole jotain outoja poikkeustapauksia, vaan on muitakin parisuhdeväkivaltaa kokeneita miehiä. Näin miehet voivat päästä eroon syyllisyyden ja epäonnistumisen kokemuksistaan ja hakeutua väkivaltapalveluihin ilman henkistä painolastia. Väkivaltapalveluiden ”markkinointiin” tulee jatkossa panostaa niin, että niissä otetaan selkeästi huomioon MYÖS miehet väkivallan kokijoina, eikä vain tekijöinä!
Reeta Laitinen
Suvi Orislahti
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Kuopassa – Miesten kokemuksia parisuhdeväkivallasta”.
(9)
Parisuhdeväkivallan vaiettu salaisuus
Väkivallan tekijä pystyy käyttämään vallan elementtinä väkivallan salattavuutta. Naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa esiintyy vieläkin yhteiskunnassamme, vaikka olemme hyvinvointivaltio, jossa korostetaan miesten ja naisten tasa- arvoa sekä molemmilla olevia yhtäläisiä ihmisoikeuksia. Miten yhteiskuntamme ja siellä olevat ihmiset suhtautuvat parisuhdeväkivaltaan? Käytän lähdeaineistona mediassa esillä olevia kirjoituksia parisuhdeväkivallasta.
Väkivalta vaikuttaa sen kokijaan, sekä koko perheeseen. Se voi raaimmillaan johtaa puolison ja/ tai myös lasten kuolemaan! Perhesurmat olivat puheenaiheena mediassa muutama vuosi sitten ja osassa niissä syynä oli, että puoliso surmasi perheensä, koska nainen halusi erota miehestään. Puoliso menettää eron myötä valta- asemansa suhteessa naiseen. Sisäasianministeri Päivi Räsänen kertoi Terveyden ja hyvinvointilaitoksen tekemästä selvityksestä, jonka mukaan viranomaisten välisen yhteistyön lisäämisellä voitaisiin paremmin tunnistaa ja puuttua perheessä vallitsevaan väkivaltaan. Asenteita muuttamalla voitaisiin tarjota perheelle enemmän apua eikä vain välttämättömiä toimenpiteitä. Ilman tätä väkivallan kierrettä on vaikea katkaista.
Nainen voidaan leimata parisuhdeväkivallan aiheuttajaksi. Asenteet ovat syvällä yhteiskunnassamme, jotka muodostuvat jo lapsuudessa. Voidaan ajatellaan, että nainen voi omalla käyttäytymisellään vaikuttaa väkivallan syntymiseen. Parisuhdeväkivallassa myös mies syyllistää naista käyttämästään väkivallasta. Nainen uskoo lopulta omaan syyllisyyteensä ja alkaa tämän syyllisyyden, häpeän ja väkivallan pelon johdosta peitellä tai kaunistella kokemaansa väkivaltaa itselle ja muille sekä puolustella sen tekijää. Nainen haluaa onnistua omassa roolissaan puolisona, äitinä ja kodista huolehtijana sekä saavuttaa hyvän parisuhteen. Se tarkoittaa kulissien ylläpitämistä onnellisesta parisuhteesta, jonka väkivallasta puhuminen rikkoo.
Parisuhdeväkivalta voi jatkua perheen kodissa vuosikausiakin ilman, että kukaan huomaa naisen hätää. Tällöin nainen jää yksin asian kanssa ja se mahdollistaa väkivallan jatkumisen ja pahenemisen. Mies voi eristää naisen muista ihmisistä ja estää naisen avun hakemisen. Nainen voi myös tottua miehen käyttämään väkivaltaan ajan kuluessa, jolloin se normalisoituu osaksi parisuhdetta. Parisuhdeväkivalta voi myös jatkua jos nainen ei osaa tunnistaa kohtaamansa väkivaltaa väkivallaksi, kuten henkistä väkivaltaa. Parisuhdeväkivaltaa koskevan tiedon lisäämisellä voitaisiin helpottaa väkivallan tunnistettavuutta.
Viranomaisten asenteet voivat vaikuttaa parisuhdeväkivallasta puhumiseen ja avun hakemiseen. Nainen voi kokea, että hän ei saa tarvittavaa apua viranomaisten taholta tai hänen kertomuksensa joutuu arviointiin ja jopa hänen syyllistämiseensä. Tämän johdosta naiset eivät mielellään kerro kokemastaan väkivallasta. Väkivaltaisesta parisuhteesta lähteminen on vaikea prosessi, joka ei tapahdu hetkessä. Viranomaisia tulisi kouluttaa enemmän aiheen sensitiivisyydestä ja siitä miten he ottavat puheeksi parisuhdeväkivallan, jos he epäilevät naisen kärsivän siitä. Naista tulee myös osata ohjata eri auttamisjärjestelmien piiriin, jotta nainen ei jää yksin ja hänen väkivaltaisesta parisuhteesta irrottautuminen voisi tapahtua mahdollisimmin pian.
Parisuhdeväkivallan salattavuutta voidaan rikkoa siitä puhumalla, sekä sen syiden ja seurausten esiintuomisella. Mielestäni ihmisten tulisi rohkaistua puhumaan väkivallasta suoraan aina sitä epäiltäessä. Asenteiden pitää muuttua ja parisuhdeväkivalta tulee tuomita ja syyllistää sen tekijä! Naisen ei tule tuntea syyllisyyttä ja häpeää sen julkituomisesta vaan häntä tulee kannustaa kertomaan kokemuksistaan, jotta parisuhdeväkivalta tulee ilmi ja siihen voidaan puuttua viranomaisten tai lähipiirin toimesta,
Maarit Karvo
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Yhteensidotut – Parisuhdeväkivallan kiinnipitävä voima”.
(8)
Nuorisotyön ytimessä – Neiossa nuori kohdataan
Nuorisotakuun ja –politiikan ja nuorten todellisuuden kohtaamattomuus on aika ajoin nostettu esille, ja hyvästä syystä. (1) Nuorisotyöltä vaaditaan tulostavoitteellisuutta kuin pörssiyhtiöltä ikään, ja onnistumisen mittareiksi huolitaan nuoret, jotka on saatu pois työttömyys- ja kouluttautumattomuustilastoja rumentamasta.
Yhteisöllisyyden ja osallisuuden käsitteet vilisevät koulutuspoliittisissa teksteissä ja poliitikkojen puheissa taikasanojen tavoin syrjäytymistä poistavina tekijöinä, mutta talouden pyörissä ne ovat hioutuneet sanahelinäksi. Nuori nähdään kapeiden linssien läpi tulevaisuuden työntekijänä, osallisuus työelämään kiinnittymisenä ja yhteisöllisyys työ- ja opiskelupaikoilla automaattisesti syntyvänä liittymisen jälkituotteena. (2)
Todellisuus on muuta. Nuoren tie koulusta alan opintoihin ja töihin ei läheskään aina etene suoraviivaisesti, sillä nuori tarvitsee tilaa kokeilla erilaisia polkuja ja yhteisöjä sekä tulla kuulluksi ja hyväksytyksi. Resurssien kiristyksen myötä nuorisotyöstä uhkaa karsiutua pois sen ydin: sosiaalinen kasvatustyö, joka perustuu nuoren ja luotettavan aikuisen kohtaamiseen. (3)
Kunnat pyrkivät eroon seinistä nuorisotyön ympärillä, toisin sanoen tehostamaan tilojen käyttöä ja jalkauttamaan nuorisotyöntekijöitä sinne, missä nuoret liikkuvat. Olen kuitenkin vakuuttunut, että nuoria luokseen kutsuvalla tilatyöllä on merkittävä rooli aidon yhteisöllisyyden ja osallisuuden rakentumisessa. Sain etnografisen tutkielmani kautta tutustua Raha-automaattiyhdistyksen sekä Rovaniemen kaupungin tukemaan nuorisotyöhön Neiot – Tyttöjen Talolla, jossa yhteisöllisyys ja osallisuus saavat rakennuspalikoita talon kulttuurista sekä tyttöjen ja aikuisten välisestä vuorovaikutuksesta.
Fyysisesti koulu- ja muista instituutioista erillään seisovassa Tyttöjen Talossa ei vallitse valmiita nuorten välisiä hierarkioita. (4) Sen kodinomainen tunnelma, tasa-arvoinen tilatoteutus sekä tyttöjen tarpeiden mukaan muuttuvat tilat mahdollistavat yhteisöllisyyden ilman koulusta tai muista insituutioista saatuja sosiaalisia leimoja, kuten epäsuosittu tai syrjäytynyt. Kiusaamista ja ulossulkemista ei esiinny. Jos esiintyisikin, siihen olisi helppo puuttua yhteisöllisesti, sillä yhden palkatun ohjaajan lisäksi talolla toimii vapaaehtoisia, kaikenikäisiä isosiskoja.
Aikuisten ja nuorten välisissä kohtaamisissa tytöille annetaan huomiota ja huolenpitoa, neuvontaa ja tukea, ja heitä kannustetaan osallistumaan talon yhteisöön sekä muihin paikallisyhteisöihin. Vuorovaikutusta siivittää tyttöjen toivomat, heille maksuttomat aktiviteetit, kuten ruuanlaitto ja keilaaminen, ja niiden keskeltä kumpuava nauru.
Yhteisöllisyyteen kuuluu mahdollisuus osallistua yhteisön toimintaan omien toiveidensa ja voimavarojensa mukaisesti. Kun tyttö näkee omien toiveidensa konkretisoituvan ja oman vaikutusvaltansa talon toiminnassa, se rakentaa yhteisöllisyyden tunnetta.
Osallisuuteen kuuluu mahdollisuus määritellä, missä ja miten haluaa olla osallisena. Kun aikuisella on aikaa tutustua nuoreen ja päinvastoin, kun toiminnalla ei ole nuoren ulkopuolelta tulevaa päämäärää, se rakentaa osallisuutta hänelle tärkeissä asioissa ja pyrkimyksissä.
Yhteisöllisyyttä ja osallisuutta ei voi luoda työntämällä nuorta koulu- ja työelämään, jossa hänen elämäntilanteensa haasteisiin ei todellisuudessa pystytä vastaamaan. (2) Ilman nuorisotyöntekijän ja nuoren välistä aitoa kohtaamista nuori jää vaille kaipaamaansa tukea. Nuorisotyön ytimen muodostumiseen tarvitaan aikaa, joita resursseja oikein kohdistamalla voidaan nuorelle tarjota.
Heli Honkasilta
Lapin yliopisto
Lähteet
1 Mm. Tiitinen, Laura: Nuoren elämä ei ole putki. Tässä blogissa. Postattu 8.12.2015, viitattu 23.2.2016.
2 Souto, Anne-Mari 2014: Ohitettu nuoruus? Aikuismainen työelämäkykyisyys ja ammatillinen koulutus. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 158–161.
3 Cederlöf, Petri 2014: Tavallinen nuorisotyö ja nuorisotakuu. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 193–198.
Kylmäkoski, Merja 2007: Eteinen, vessa, keittokomero ja huone – Niistä on nuorisotila tehty. Teoksessa Hoikkala, Tommi & Sell, Anna (toim.): Nuorisotyötä on tehtävä. Menetelmien perustat, rajat ja mahdollisuudet. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura. Julkaisuja 76. Helsinki, 393–409.
4 Hämäläinen-Luukkainen, Jaana 2006: Nuorten tilattomuus koulussa. Teoksessa Kylmäkoski, Merja & Lind, Kimmo & Hintikka, Timo & Aittola, Tapio (toim.): Nuorten tilat. Sarja C. Oppimateriaaleja 9. HUMAK. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 70. Gummerus. Helsinki, 43–62.
(7)
Lukutaito on etuoikeus
Maailmassa on noin 780 miljoonaa aikuista, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa (1). Suurin osa luku- ja kirjoitustaidottomista aikuisista on naisia (2).
Nykysuomalaisille on itsestään selvää, että aikuinen osaa lukea. Suomessakin koko kansan kouluttaminen on silti suhteellisen tuore asia. Sata vuotta sitten meillä oli jo kansakouluja, muttei vielä yleistä oppivelvollisuutta – se saatiin vuonna 1921 (3). Siitä vielä sata vuotta taaksepäin opiskelu oli vain pienen eliitin etuoikeus. Sukujuuriaan miettimällä voi arvailla, olisiko itse lukutaitoinen, jos olot Suomessa eivät olisi muuttuneet.
Monissa maissa, joista Suomeen tullaan pakolaisina, lukutaito on edelleen harvojen etuoikeus. Esimerkiksi Afganistanissa vain noin 24 % aikuisista naisista osaa lukea. Sisällissodan repimässä Somaliassa koululaitoksella ei ole juuri edellytyksiä toimia. Monelta pakolaiselta koulu jää kesken myös pakomatkan takia.
Tietoyhteiskunta vaatii lukutaitoa
Suomeen tulijan lähtömaan kulttuurissa lukutaidon puute ei välttämättä ole ollut leimaavaa. Lukutaito ei myöskään aina ole ollut välttämätöntä arjessa selviytymiselle. Suomalainen tietoyhteiskunta kuitenkin perustuu lukutaidolle ja numeerisille taidoille enemmän kuin ehkä osaamme ajatellakaan.
Jopa niin arkinen asia kuin kaupassa käyminen vaatii lukutaidottomana maahan tulleelta aikuiselta paljon opiskelua. Kaikki eivät uskaltaudu yksin kauppaan vielä vuosien maassaolon jälkeenkään. Kaupassa on ensinnäkin osattava lukea tai ainakin tunnistaa tuotteiden nimet tietääkseen, mitä ostaa. On myös ymmärrettävä hinnat ja osattava käsitellä rahaa tai pankkikorttia.
Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulevilla aikuisilla on oikeus pitempään kotoutumisajan tukeen kuin muilla maahanmuuttajilla. Ennen varsinaisia kotoutumiskoulutuksen kursseja he voivat opiskella luku- ja kirjoitustaidon kursseilla.
Aikuisen on kuitenkin lasta vaikeampi oppia lukemaan. Myös uuden kielen oppiminen on vaikeampaa, kun aikaisempi koulutausta puuttuu. Pakolaisilla on usein myös traumoja, jotka vaikeuttavat kaikkea uuden oppimista. Vain harva lukutaitoa vailla maahan tullut aikuinen oppii lukemista ja suomen kieltä niin hyvin, että voisi – ainakaan nykyisellä vaatimustasolla – jatkaa ammatilliseen koulutukseen ja työllistyä.
Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulleet aikuiset ovatkin ryhmä, joka jää helposti syrjään kaikesta. Erityisesti naiset saattavat jäädä kodin seinien sisäpuolelle, näkymättömiin. Miehet liikkuvat usein kodin ulkopuolella naisia enemmän ja saattavat oppia suomen kielen suullisen taidon naisia paremmin, vaikka lukutaito puuttuisikin. Naisilta suhteet muihin suomalaisiin kuin viranomaistahoihin saattavat puuttua kokonaan.
Apua vapaaehtoisista?
Suhteet suomalaisiin olisivat tärkeitä niin kielen oppimisen kuin muun kotoutumisen kannalta. Vapaaehtoistoiminta on onneksi lisääntynyt myös kotouttamisessa. Esimerkiksi Rovaniemellä maahanmuuttajien sosiaalitoimisto koordinoi kotokaveritoimintaa (4). Mannerheimin Lastensuojeluliitolla on Ystäväksi maahanmuuttajaäidille –hanke (5) ja Helsingin Diakonissalaitos etsii maahanmuuttajaopiskelijoille kielikavereita (6).
Siltojen rakentaminen suomalaisten ja maahanmuuttajien kohtaamisille voisi kuulua yleisemminkin kotouttamistyöhön ja sosiaalityöhön maahanmuuttajien kanssa. Pelkkien viranomaiskontaktien avulla kotoutuminen jää ohueksi.
Miksi he sitten tulevat?
On selvää, että kouluja käymättömien ihmisten vastaanottaminen on Suomelle kalliimpaa kuin valmiiksi koulutetun työvoiman vastaanottaminen. Suurin osa luku- ja kirjoitustaitoa vailla olevista aikuisista tulijoista on pakolaisia. Suomi on allekirjoittanut pakolaisten vastaanottamisesta kansainvälisiä sopimuksia, muun muassa Geneven sopimuksen (7). Geneven sopimuksessa on syrjintäkielto, joka kieltää pakolaisten valikoimisen heidän ominaisuuksiensa perusteella.
Kun puhutaan pakolaisista, puhutaan ihmisistä, jotka ovat avun tarpeessa. Avun tarpeen mukaisesti heitä on myös autettava – ei siis esimerkiksi koulutuksen tai muiden hyötynäkökohtien perusteella.
Eila Mustaparta
Lapin yliopisto
Lähteet
-
-
- EU-Speak. Uutiskirje #1. Lokakuu 2015. https://research.ncl.ac.uk/media/sites/researchwebsites/eu-speak2/EU-SPEAK3%20julkistaa%20tiedon%20uudesta%20Erasmus+-rahoituksesta.pdf
- http://www.uis.unesco.org/literacy/Documents/fs32-2015-literacy.pdf
- http://www.minedu.fi/etusivu/arkisto/2009/0511/koulun_penkille.html
- http://www.rovaniemi.fi/fi/Palvelut/Perhe–ja-sosiaalipalvelut/Maahanmuuttajasosiaalityo/Kaveriksi-kotopolulle
- http://uudenmaanpiiri.mll.fi/toiminta/ystavaksi-maahanmuuttajaaidille/
- http://www.kansalaisareena.fi/valikko/wp-content/uploads/2015/06/Laura-Hakoköngas.pdf
- http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1968/19680077/19680077_2
-
(6)
Perhesurmiin puuttumisen mahdollisuudet
Perhesurmat ovat harvinainen ilmiö ja media uutisoi niistä yllättävinä tekoina. Perhesurmien taustalla on kuitenkin useita riskitekijöitä, joita läheiset ja viranomaiset eivät aina ole huomanneet tai eivät ole osanneet suhtautua niihin riittävän vakavasti.
Perheissä on ollut väkivaltaa ennen surmatekoja, mutta perheiden välillä on eroja väkivallan muodoissa ja siinä, kuinka paljon väkivaltaa on ollut. Väkivalta on ollut fyysistä, henkistä tai puolison kontrollointia. Väkivallan alku ja kulku eivät käy tarkasti vaiheittain ilmi, mutta perheissä on havaittavissa väkivallan kierre. Aluksi väkivallaton kumppani alkaa vastata toisen osapuolen käyttämään väkivaltaan väkivallalla ja näin väkivalta tuottaa lisää väkivaltaa (1).
Joissakin perheissä poliisit on soitettu kotiin paikalle väkivaltatilanteen vuoksi. Eräässä perheessä poliisit olivat rauhoittaneet tilanteen paikan päällä eikä ketään viety putkaan. Poliisien pitäisi aina perheväkivaltatilanteissa ohjata asiakkaat sosiaali- ja terveyspalveluihin käsittelemään väkivallan taustalla olevia ongelmia, sillä ne eivät poistu, vaikka tilanne sillä hetkellä rauhoittuukin.
Väkivallan lisäksi perhesurmien pitkäaikaisia riskitekijöitä ovat parisuhteen ongelmat, ero tai eroaikeet, taloudelliset ongelmat, riippuvuudet, persoonallisuushäiriöt ja vaikeudet yhteishuoltajuudessa. Lisäksi surmaajilla oli ollut unettomuutta ennen surmia. Surman taustalla on usein monia eri riskitekijöitä ja tilannetta voidaan kuvata konfliktien kasautumisena (2).
Palvelujärjestelmässämme on palveluita, jotka kohdentuvat perhesurmien pitkäaikaisiin riskitekijöihin. Esimerkiksi vanhempien välien ollessa riitaisat voidaan yhteishuollossa lapsen siirtyminen vanhemmalta toiselle toteuttaa valvottuna vaihtona, jolloin työntekijä on vaihtotilanteessa läsnä. Surmaperheissä palveluita ei kuitenkaan ole käytetty tai niitä on käytetty vähän.
Miksi perheet eivät ole hakeneet apua ongelmiinsa? Yhtenä merkittävänä tekijänä on ollut haluttomuus puhua ongelmista. Erityisesti surmaajalla on voinut olla tarve menestyä ja pitää yllä kulissia. Mielentilatutkimuksissa persoonallisuushäiriöt on nähty yhtenä esteenä avun hakemiselle. Joissakin perheissä tapahtumat ovat edenneet niin nopeasti, ettei apua ole ehditty hakea. Osa perheistä oli joskus hakenut apua ongelmiinsa, mutta ei surmia edeltäneenä aikana. He olivat kokeneet, etteivät olleet apua saaneet. Huonot kokemukset avun saamisesta voivat olla esteenä avun hakemiselle myöhemmin uudelleen.
Haasteet palvelujärjestelmälle
Ammattilaisten näkökulmasta perhesurmien ennakointi on vaikeaa, sillä riskitekijät ovat dynaamisia ja riskin suuruus vaihtelee. Lisäksi surmaajan mielentila voi muuttua äkillisesti esimerkiksi itsetuhoiseksi. Tilanteen ymmärtämiseksi ammattilainen tarvitsee paljon tietoa surmaajasta ja perheestä pitkältä ajalta. (3.) Perusteellinen perehtyminen asiakkaiden elämäntilanteeseen on kuitenkin mahdotonta, jos asiakkailla ei ole halua puhua ongelmistaan. Lisäksi tietojen keräämistä voivat haitata lyhyet tapaamis- ja vastaanottoajat, epäselvyydet tietojen vaihtamisesta ammattilaisten välillä sekä työntekijöiden vaihtuvuus.
Esteenä oikeanlaiselle avun saamiselle voi olla perheiden tavallisuus, joka saattaa harhauttaa ammattilaista. Perheet ovat usein ydinperheitä, vanhemmat ovat hyvin koulutettuja ja työssäkäyviä eikä surmaajiin voi liittää tyypillisiä henkirikoksen tekijän piirteitä. Auttamisen mahdollisuudet edellyttävät ammattilaiselta valmiutta katsoa asioita toisin (4).
Perhesurmien pitkäaikaiset riskitekijät, niiden muuttuminen sekä avun hakemisen ja saamisen kysymykset herättävät pohtimaan kohdattavien asiakkuuksien vaativuutta ja antaako koulutus ammattilaisille riittävät valmiudet kohtaamisiin.
Sari Veikanmaa
Lapin yliopisto
Lähteet
-
-
- Säävälä, Hannu & Nyqvist, Leo & Salonen, Santtu 2006: Väkivallan tekijän taustaa. Teoksessa Säävälä, Hannu & Pohjoisvirta, Riitta & Keinänen, Eero & Salonen, Santtu (toim.): Mies varikolle. Apua lähisuhdeväkivaltaan. Oulun ensi- ja turvakoti ry. Oulu, 31–55.
- Harper, Dee Wood & Voigt, Lydia 2007: Homicide Followed by Suicide. An Integrated Theoretical Perspective. Homicide Studies 11(4), 295–318.
- Sachmann, Mark & Harris Johnson, Carolyn Mary 2014: The Relevance of Long-Term Antecedents in Assessing the Risk of Familicide-Suicide Following Separation. Child Abuse Review 23(2), 130–141.
- Hurtig, Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2014: Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. UNIpress. Kuopio, 250–280.
-
(5)
Lapsen kengissä aikuissosiaalityössä
Uutisoinnin perusteella lasten pahoinvointi vaikuttaa lisääntyvän hyvinvointiyhteiskunnassa. Lastensuojelun resurssit ovat ahtaalla. Aikuisten sosiaalihuollon palveluita ei ole hyödynnetty riittävästi lastensuojelun työmuotona. Lasten huomioinnin ajatellaan kuuluvan lastensuojeluun.
Aikuissosiaalityön toimintakentällä ensisijaisina asiakkaina ovat aikuiset, mutta sosiaalihuollon toteutuminen vaikuttaa myös perheen lapsen tilanteeseen. Aikuissosiaalityössä työskentelevillä sosiaalityöntekijöillä on ymmärrys vanhemman tilanteen vaikutuksesta lapseen, mutta konkreettisista työtavoista ja -käytänteistä on puute.
”Lapset näkkyy perhetiedoissa ja paperilla. Otetaan ne (lapset) tulona huomioon”
Lapsen elämään vaikuttavia päätöksiä tehdään esimerkiksi toimeentulotuki-, päihde- ja mielenterveystyössä, jotka ovat aikuissosiaalityön keskeistä toiminta-aluetta. Lasten huomioiminen ja näkyväksi tekeminen tulee tapahtua näissä kohtaamisissa. Lapsi on aina asiakas, kun sosiaalihuoltoa hakevassa, käyttävässä tai sen kohteena olevassa perheessä on lapsi. Konkreettisimmin lapsen asiakkuus näkyy toimeentulotukityössä. Lapsilisät otetaan perheelle tulona huomioon. Lapset toimivat myös perusteena myöntää perheelle harkinnanvaraista toimeentulotukea esimerkiksi vuokrarästeihin.
Lapsi vanhemman varjossa
Lasten kodin ulkopuolelle sijoittamisen syyt liittyvät usein vanhempien elämän haasteisiin kuten heidän päihde- ja mielenterveysongelmiin, jaksamattomuuteen, perheristiriitoihin, avuttomuuteen, osaamattomuuteen ja taloudellisiin ongelmiin (1,2,3). Siitä huolimatta aikuissosiaalityöntekijät eivät olleet huolestuneita vanhemmuuteen liittyvistä kysymyksistä. Lasten huomioiminen aikuissosiaalityön toimintakentällä on työntekijälähtöistä ja tilannesidonnaista eikä siihen myöskään ole yhteneväisiä toimintatapoja. Uudistunut sosiaalihuoltolaki (1302/2014) velvoittaa kuntaa tarjoamaan avohuollon palveluita perheelle ilman lastensuojeluasiakkuutta.
”Asiakkaana yleensä aina perheen aikuinen – Hakemuksen jättäjä”
Sosiaalipalvelut on usein kunnissa organisoitu elämänkaariajattelumallin mukaisesti. Se ohjaa sosiaalityöntekijöitä kohdentamaan työnsä oman asiakaskuntansa mukaan. Se näkyy sosiaalityöntekijöiden tavassa puhua asiakkaista yksilöinä. Työ on myös tekijänsä näköistä ja sitä voi tehdä monella tapaa sosiaalityöntekijän oman kiinnostuksen mukaan.
Lasten omaa ääntä, osallisuutta ja toimintaa ei voi sivuuttaa. Lapsissa on tulevaisuus. Heidän hyvinvointinsa tulee ottaa huomioon kaikissa palveluissa, joissa työskennellään aikuisten asiakkaiden kanssa, joilla on alaikäisiä lapsia. Jotta lapsi tulee huomioiduksi aikuissosiaalityössä, hänet täytyy ensin tehdä näkyväksi aikuisille suunnatuissa palveluissa.
Marja Sundqvist
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro graduun sosiaalityöntekijöiden kokemuksia lasten huomioimisesta ja osallisuudesta aikuissosiaalityössä.
-
-
- Heino, Tarja 2007: Keitä ovat uudet lastensuojelun asiakkaat? Tutkimus lapsista ja perheistä tilastolukujen takana. THL-raportti. Helsinki. Valopaino Oy.
- Myllärniemi, Anniina 2006: Huostaanottojen kriteerit pääkaupunkiseudulla. Selvitys pääkaupunkiseudun lastensuojelun sijoituksista. Helsinki: SOCCA.
- Kestilä, Laura & Paananen, Reija & Väisänen, Antti & Muuri, Anu & Merikukka, Marko & Heino, Tarja & Gissler, Mika 2012a: Kodin ulkopuolelle sijoittamisen riskitekijät. Rekisteripohjainen seurantatutkimus Suomessa vuonna 1987 syntyneistä. Yhteiskuntapolitiikka 77:1. 34−52.
-
(4)
Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia arjesta ja ikääntymisestä
Ikääntyneiden kehitysvammaisten odotettavissa oleva elinikä nousee muun väestön lailla, mutta heidän kokemuksensa ovat jääneet taka-alalle. Myös kehitysvammaisten ikääntymiseen tulee kiinnittää huomiota, ja pyrkiä kehittämään heille tarjottavia palveluita sekä huomioida yksilöiden erilaiset toivomukset arkea koskien.
Kehitysvammaisiin suhtautuminen on ollut negatiivista kautta historian, aina viime vuosikymmenille saakka. Kehitysvammaisten kohtelu ja suhtautuminen on vaihdellut laitoksiin eristämisestä säälimiseen. 1970-luvun taitteessa myös Suomessa alkoi liike, jolla pyrittiin purkamaan kehitysvammaisten laitosasumista, ja tuomaan kehitysvammaiset lähemmäksi muuta yhteiskuntaa. (1) Tämän liikkeen, kehitysvammaisten asioita ajavien järjestöjen sekä hyvinvointipalvelujen paranemisen myötä kehitysvammaisten ikääntyminen mahdollistuu muun väestön lailla.
Usein kehitysvammaisia koskevissa tutkimuksissa kuullaan kehitysvammaisten omaisten tai heidän kanssaan työskentelevien henkilöiden ääntä. Ikääntyneet kehitysvammaiset ovat harvoin tutkimuksen tiedontuottajina, vaikka heidän kuulemisensa olisi tärkeää. Tutkimuksessani keskitynkin heidän kokemuksiensa kuuntelemiseen arjesta sekä heidän ajatuksistaan ikääntymisestä.
Arjesta mielekästä
Myös ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää arjen sujuminen mielekkäästi. Päivä- ja toimintakeskukset ovat monelle merkityksellisiä paikkoja sekä niiden tarjoamien aktiviteettien että sosiaalisten suhteidensa vuoksi. Käsillä tekeminen koetaan tärkeänä osana arkea, oli kyseessä sitten työt tai harrastusmielessä käsitöiden tekeminen.
Oma tupa, oma lupa
Ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää oma koti ja sen sopivuus omiin tarpeisiin. Koti on tärkeä riippumatta asumis- ja tukimuodoista. Oman huoneen sisustaminen omalle silmälle miellyttäväksi, tärkeiden tavaroiden tuominen entisestä kodista sekä kodin yksityisyys auttavat ikääntynyttä kehitysvammaista tuntemaan huoneensa kodiksi. Itsenäisesti asuvilla yksityisyys ja itsenäisyys toteutuvat automaattisemmin, sillä heidän kodissaan ei ole ympärivuorokautista henkilökuntaa.
Ikääntyneille kehitysvammaisille, niin kuin muillekin, on sosiaalinen tuki välineellistä tukea arvokkaampaa.
Sosiaaliset suhteet ovat merkityksellisiä myös ikääntyneille kehitysvammaisille. Naapurit, päivä- ja toimintakeskusten henkilökunta sekä muut asiakkaat ja omaiset ovat tärkeimpiä sosiaalisia suhteita. Sosiaaliset suhteet mahdollistavat keskustelun kulloinkin mieltä painavista asioista. Sosiaalinen tuki voi vaikuttaa positiivisesti terveyteen tai vähentää stressin aiheuttajien negatiivisia vaikeuksia (2). Asumismuoto voi vaikuttaa sosiaalisten suhteiden määrään. Yksin asuvien kehitysvammaisten sosiaaliset suhteet ovat riippuvaisia heidän omasta aktiivisuudesta, kun taas ryhmäkodeissa on enemmän ihmisiä lähellä arjessa.
Terveys on merkityksellinen ikääntyneiden kehitysvammaisten elämässä, sillä hyvä terveydentila mahdollistaa asumisen haluamallaan tavalla. Esimerkiksi tuetussa ryhmäkodissa asutaan ilman ympärivuorokautista apua. Luonnollisesti terveys vaikuttaa myös liikkumiseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Moni haastateltava koki terveytensä tärkeäksi, mutta ei itsestäänselvyydeksi. Heillä oli halua pitää hyvää huolta itsestään ja terveydestään.
Aktiivisuutta on monenlaista!
Ikääntyneiden kehitysvammaisten osallistuminen yhteiskuntaan omien kykyjen ja mahdollisuuksien mukaisesti on tärkeää henkilön itsensä lisäksi myös ympäristölle. Tuottava aktiivisuus voi olla tärkeä osa tyytyväistä vanhenemista (3). Tuottava aktiivisuus voi olla palkka- tai vapaaehtoistyötä. Tutkimukseni kehitysvammaiset tuottavat ympäristölleen muun muassa käsitöitä, musiikkia ja paljon sosiaalista hyvää. Yksi haastateltavista huolehti lähellä asuvasta liikuntarajoitteisesta henkilöstä.
Ikääntyneiden kokemukset ja elämäntarinat tuottavat arvokasta tietoa. Huomiota tulisi kiinnittää enemmän myös niiden yksilöiden kokemuksiin, joiden kommunikointikeinot ovat rajalliset. Heilläkin on omat tarinansa, jotka ansaitsevat tulla kuulluksi.
Tiia Pelkonen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkimukseen Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia ikääntymisestä ja arjesta. Teemahaastattelu onnistuneen vanhenemisen pohjalta.
Lähteet
(1) Repo, Marjo 2012: Historiasta nykypäivään. Teoksessa Malm, Marita & Matero, Marja & Talvela, Eeva-Liisa (toim.): Esteistä mahdollisuuksiin. Vammaistyön perusteet. 3.painos. 13–32
(2) Rowe, John & Kahn, Robert 1987: Human Ageing: Usual and successful. Teoksessa Science. 237. 142–149.
(3) Rowe, John & Kahn, Robert 1997: Successful Aging. Teoksessa The Gerontologist. Volume 37. Number 4. 433–440.
(3)
Ikääntyneet internetin ihmemaassa
Tilastokeskuksen mukaan 68 prosenttia 65-74−vuotiaista on käyttänyt internetiä viimeisen kolmen kuukauden aikana (3). Tämän päivän kolmasikäläiset ovat aktiivisia osallistujia ja vaikuttajia, joista suuri osa ylläpitää sosiaalisia suhteita monin tavoin.
Suurten ikäluokkien tulolla eläkeikään on vaikutuksia mm. mediamaailmaan, yhdistystoimintaan ja yhdyskuntaelämään Eläkeläisten sosiaalinen ja fyysinen liikkuvuus on lisääntymässä, samoin terveyteen ja kunnonkohotukseen liittyvät tuotteet ja palvelut kiinnostavat kolmasikäläisiä. (1) Heillä on kiinnostusta, aikaa ja varaa osallistumiseen sekä harrastamiseen. Tämä näkyy lisääntyvänä ikääntyneiden määränä yhteiskunnan eri toiminnoissa, kuten politiikassa, yhdistys- ja vapaaehtoistoiminnoissa.
Mä olen paljon kaikissa yhteiskunnallisissa asioissa mukana.
Kolmas ikä alkaa useimmiten eläkkeelle jäännin myötä. Sitä kuvataan henkilökohtaisten aikaansaannosten täydellistymisenä ja silloin yksilö on vapaa toteuttamaan henkilökohtaisia tavoitteitaan. Väestörakenteen jatkuvasti vanhetessa vanhempien ikäryhmien vaikutusvalta ja asema yhteiskunnan valtajärjestelmässä saattaa vain kasvaa. (2)
Nyt eläkkeellä on aikaa ja uteliaisuus on lisääntyny.
Tekniset ratkaisut tehty nuorten ehdoilla
Kolmasikäläiset ovat ahkeria internetin käyttäjiä. He tekevät siellä tilauksia ja seuraavat yhteisöpalveluita, aivan kuten muutkin. Jopa 34 prosenttia kolmasikäläisistä käyttää internetiä useita kertoja päivässä. (3)
Haasteet syntyvät siitä, että useimmat tekniset ratkaisut on tehty nuorten ja terveiden ihmisten ehdoilla, jotka ovat kasvaneet tekniikan parissa. Nykyään suuri osa julkisten ja yksityisten palvelujen asiointia tapahtuvat tietotekniikan avulla. Samoin kuin pankki-, tapahtuma, terveys- ja neuvontapalvelut hoituvat tietotekniikan avulla. Ikäihmiselle esimerkiksi erilaisten tuotteiden, kuten elektroniikan, etujen ja haittojen hahmottaminen voi olla vaikeaa vähäisten teknisten tietojen ja taitojen vuoksi. Sen vuoksi ikääntynyt on usein myyjien, palveluntuottajien tai asentajien armoilla. (4)
Huonoja puolia voi tulla, että siellä joutuu huijatuksi tai sitä käytetään väärin.
Ikääntyminen ei ole tehty yhdestä muotista
Vaikka ikääntyminen on monimuotoistunut viime vuosina, tuottaa mainonta ja media kuvaa aktiivisesta ikääntyvästä joka osaa, tuottaa ja osallistuu monin eri tavoin yhteiskunnassa. Kuitenkaan kaikki eivät tähän muottiin istu.
Ikääntyneiden syrjäytyminen tietoyhteiskunnasta on iso ongelma, mihin täytyy kiinnittää huomiota. Kun tieto ja asiointi ovat yhä enemmän sähköisessä muodossa, teknologian käytön vaikeudet voivat aiheuttaa ikääntyneille jopa isoja taloudellisia menetyksiä. (5)
Internet tarjoaisi keinoja yhteydenpitoon ja osallistumiseen varsinkin niille ikääntyville, joiden liikkuminen ulkomaailmassa on terveydellisistä tai muista syistä rajoittunut. Hyvävoimaiset ikääntyvät hakeutuvat usein itse oppimaan uutta tai hakemaan tietoa. Taas ne, joilla ei ole aikaisempaa kokemusta tekniikasta, jäävät entistä enemmän syrjään tietoyhteiskunnasta. Haasteena on se, miten ikääntyville suunnitellut teknologiahankkeet löytävät juuri syrjäytymisvaarassa olevat.
Paula Isokangas
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu tutkielmaan nimeltään ”Niin on helppo surffailla eteenpäin” Kolmasikäläisten kokemuksia yhteisöllisestä mediasta ja sen vaikutuksista sosiaaliseen pääomaan.
Lähteet
Karisto, Antti 2004: Kolmas ikä: Uusi näkökulma väestön vanhenemiseen. Ikääntyminen voimavarana. Tulevaisuusselonteon liiteraportti 2004. Luettavissa osoitteessa http://hdl.handle.net/102244/4042 (93.)
Jyrkämä, Jyrki 2001: Teoksessa Lapsuudesta vanhuuteen Iän sosiologiaa. Toimittaneet Anne Sankari ja Jyrki Jyrkämä Vastapaino Gummerrus Kirjapaino Oy Jyväskylä 2001. s.309
Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttö [verkkojulkaisu].ISSN=2341-8699. 2014. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 28.7.2015].Saantitapa: http://www.stat.fi/til/sutivi/2014/sutivi_2014_2014-11-06_tie_001_fi.html
Leikas, Jaana 2008: Ikääntyvät, teknologia ja etiikka. Luettavissa osoitteessa: http://www.vtt.fi/inf/pdf/workingpapers/2008/W110.pdf (s.57-58.)
Koskinen, Simo & Riihiaho, Sinikka 2007: Kolmas ikä elämänvaiheena. Teoksessa Kolmasikäläisten elämää pohjoisissa kaupungeissa. KaupunkiElvi-hankkeen tutkimustuloksia. Koskinen, Simo & Hakapää, Liisa & Maranen, Pirk-ko & Piekkari, Jouni (toim.) Lapin Yliopistopaino Rovaniemi 2007.(33-34.)
(2)
Moniammatillinen yhteistyö, haastavaa mutta palkitsevaa!
”Mehän tehhään tää yhessä, että meilon verkosto ja sitten niin ja näin ja …hirvee pettymys, että ei se hankekaan tee mittään, ei ne saa mittään aikaan …että sitähän taottiin vaikka kuinka pitkään päähän ihmisille, että ei tää oo mikkään mappi Ö, johon tungetaan niinko kaikki …pittää yhesä näitä edelleen tehä.” Haastateltavan kommentti moniammatillisen työryhmän työskentelystä.
Pro gradu tutkielmani käsittelee moniammatillista yhteistyötä Kemin kuntakokeiluhankkeessa työntekijöiden kokemana. Yhteistyö moniammatillisessa ryhmässä voi osoittautua haasteelliseksi. Yksi työntekijä kuvaili kokemustaan seuraavasti: ”Ittele oli niinko, ei järkytys, mutta jollakilaila, että onko tosi, että mikkään ei ole kahessakymmenessä vuessa muuttunu. Perusasioista pittää lähteä vieläki. Ja mitä haastavampi on se ongelma, mitä vaikeampi se haaste tai isompi se juttu, joka pittää ratkassa, niin sen hankalampaa on se yhteistyö.”
Sosiaalialalla ratkotaan monimutkaisia ongelmia ihmisten elämässä. Moniammatillisessa yhteistyössä eri alojen asiantuntijat jakavat valtaa, tietoa ja osaamistaan. Se on myös ryhmätoimintaa ja asiantuntijoiden vuorovaikutusta. Moniammatillisuus tuo yhteistyöhön useita eri tiedon ja osaamisen näkökulmia, joita hyvä lopputulos vaatii. Yhteistyö on usein työtä yli sektorirajojen. (1, 2).
Mitä taitoja yhteistyössä tarvitaan? Moniammatillisessa yhteistyössä on tärkeää tuntea yhdessä työskentelevien ammattiryhmien ajattelua ja toimintatapoja sekä hahmottaa oma osuus ja sen merkitys tavoitteen saavuttamisessa (1). Moniammatillinen yhteistyö edellyttää: vastuunottoa, selkeää käsitystä omasta tehtävästä, toisten asiantuntijuuden kunnioittamista, kuuntelu- ja vuorovaikutustaitoja sekä kokonaisuuksien ymmärtämistä. Työntekijän ammatillinen osaaminen ja työorientaation tiedostaminen luovat pohjan ammatilliseen toimintakulttuuriin osallistumiselle ja yhteistoiminnalle. (3, 4).
Hyvä vuorovaikutus edistää yhteistyön sujumista työryhmässä. Asiantuntijuuden jakaminen tulee joustavammaksi, jos ihmiset voivat olla toistensa kanssa vuorovaikutuksessa toistuvasti ilman virallisiakin yhteyksiä. Ongelmat tulee ratkaista heti niiden synnyttyä, sillä pitkittyessään niillä on tapana myös monimutkaistua.
Puhuminen kannattaa, kuten eräs haastateltava toteaa: ”Onhan se tietysti haasteellista, sanotaanko että niinko päästä samale ajatukselle, että ku kuitenki monelta kantilta katotaan …tokihan näitä yhteentörmäyksiä välillä on ja eri näkökantoja asioihin, mutta tuota puhumallahan niistä selviää.”
Roolit jäsentävät yhteistyötä. Ryhmätoiminnassa osallistujilla on aina jonkin rooli, joko annettuna tai omaksuttuna. Virallinen rooli muodostuu asiantuntijuuden ja mahdollisen ryhmän antaman roolin kautta. Esimerkiksi puheenjohtajan rooli, jolla on suuri merkitys yhteistyön toimivuuteen ryhmässä. Epävirallinen rooli puolestaan muodostuu persoonallisuuden piirteistä, tavoista ja käyttäytymisestä ryhmässä. Tämäkin rooli vaikuttaa huomattavasti henkilön asemaan ryhmässä. Jokainen tulee ryhmään omana persoonanaan. (5).
Työntekijöiden on hyvä tunnistaa oma roolinsa työryhmässä ja toimia sen mukaisesti yhteinen tavoite huomioon ottaen. Haastateltava kommentoi: ”Minusta meilon ammatin takia jo tietty rooli ja tuota ei sitä oo syytä purkaa. Se roolihan täsmentyy sitten, että mitä aletaan tekemään, mitä prosessia viiään yksin etteenpäin ja mitä viiään yhessä etteenpäin. Se on sitten sitä hienosäätöä, että kuka ottaa minkäki asian.”
Toimivassa yhteistyössä korostuvat hyvät keskinäiset ihmissuhteet, toinen toistensa auttaminen ja ryhmän jäsenten keskinäinen avoimuus. Näin syntyy joustava, yhteisöllinen, tehokas ja ennen kaikkea palkitseva yhdessä työskentely
Eija Kvist
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Tätähän pittää niinkö yhessä tehä”. Moniammatillinen yhteistyö työntekijöiden kokemana.
Lähteet
-
-
- Karila, Kirsti & Nummenmaa, Anna Raija 2001: Matkalla moniammatillisuuteen. Kuvauskohteena päiväkoti. WS Bookwell Oy. Juva.
- Myllärinen, Anna Riitta & Tast, Eeva 2001: Sosiaalialan uuden asiantuntijuuden rakentuminen koulutuksen ja työelämän yhteistyönä. Hämeen ammattikorkeakoulu. Saarijärvi.
- Isoherranen, Kaarina 2008: Yhteistyön uusi haaste – moniammatillinen yhteistyö. Teoksessa Isoherranen, Kaarina & Rekola, Leena & Nurminen, Raija: Enemmän yhdessä. WSOY Oppimateriaalit Oy. Helsinki.
- Kontio, Mari 2010: Moniammatillinen yhteistyö. Tukeva – hanke. Siberia Oy. Oulu.
- Isoherranen, Kaarina 2005: Moniammatillinen yhteistyö. WSOY. Dark Oy. Vantaa.
- Launis, Kirsti 1994: Asiantuntijoiden yhteistyö perusterveydenhuollossa. Käsityksiä ja arkikäytäntöjä. Stakes Tutkimuksia 50. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.
-
(1)
Voimaantuneen vanhemmuuden rakentaminen eron jälkeen
Lasten asiat ovat tulleet hoidetuksi lastenvalvojan ansiosta, sillä meillä vanhemmilla ei ole muutoin ollut puheyhteyttä toisiimme.
Vanhempien erilleen muuton ja eron kokee Suomessa vähintään 30 000 lasta vuodessa. Ero lapsiperheessä on koko perhettä mullistava muutos ja yksi henkilökohtaisen elämän suurimmista kriiseistä, vaikka se nähtäisiinkin positiiviseksi muutokseksi ja uudeksi aluksi. Ero tuo mukanaan lukuisia uusia tilanteita, joihin vain harva voi ja osaa varautua etukäteen.
Useimmiten eron jälkeen vanhemmat pyrkivät päättämään lastensa asioista yhdessä, ja suurimmassa osassa tapauksista yhteishuoltajuus onnistuu. Aikuisten keskinäinen suhde ei pääty eron jälkeen – tai ainakaan sen ei tulisi päättyä, mikäli heillä on yhteisiä lapsia. Suh¬de muuttuu eron jälkeen parisuhteesta vanhemmuussuhteeksi, jota pidetään yllä lasten asioiden yhdessä hoitamiseksi.
Onnistunut yhteistyö vanhempien välillä vähentää esimerkiksi käytöshäiriöitä ja oppimisvaikeuksia eroperheiden lapsilla (1).Vanhempien toimiva suhde erosta huolimatta myös vahvistaa lapsen itsetuntoa, tasapainottaa tunne-elämää ja auttaa ongelmanratkaisutaitojen kehittymisessä ja itsenäistymisessä. Eron jälkeiset vanhemmuuden onnistumisen kokemukset luovat pohjaa myös oman elämän uudelleenrakentamiselle.
Mihin eroperhe tarvitsee lastenvalvojaa?
Eikä tommosia sopimuksia yksin osais tehdä, et jos ei ois apua saatavilla, niin ois varmaan ihan kuutamolla, et miten toimitaan.
Erotilanteessa vanhempia auttaa sosiaalityöntekijä, joka työskentelee lastenvalvojan nimikkeellä. Lastenvalvoja on lapsiperheen erotilanteen juridiikan ja sosiaalisten suhteiden asiantuntija. Lasten-valvojan tärkein työtehtävä on varmistaa lapsen edun toteutuminen vanhempien päättäessä hänen asumisestaan ja ela¬tuksestaan.
Vanhemman voimaantuminen tarkoittaa onnistunutta vanhemmuuden uudelleenrakentamista parisuhteen päättymisen jälkeen. Lastenvalvojan toiminnalla on vaikutusta siihen, kuinka se onnistuu.
Erovanhemmat tarvitsevat tukea, neuvoja ja hyväksyntää
Vanhemmat kritisoivat eniten lastenvalvojan kuuntelemattomuutta, tuen ja auktoriteetin puuttumista sekä vanhemman näkemyksen vähättelyä lasten asioista sovittaessa. Näiden asioiden voidaan katsoa vaikuttaneen myös vanhemman voimaantumisen kokemukseen – tai sen puuttumiseen.
Voimaantumista voi kuitenkin tapahtua lastenvalvojan työn seurauksena. Haastattelemani vanhemmat olivat kokeneet voimaantumista seuraavien asioiden myötä:
-
-
- luottamuksen syntymisestä työntekijän ja vanhemman välille
- hyväksynnän kokemuksesta
- tuen ja konkreettisen avun saamisesta
- taloudellisen vastuunjakamisen onnistumisesta vanhempien välillä
-
Nämä kokemukset ovat auttaneet vanhempia elämässä ja vanhemmuudessa eron jälkeen. Vanhemman selviytyminen erosta vaikuttaa väistämättä myös lapsen sopeutumiseen ja selviytymiseen. Lastenvalvojan työn keskeisenä tavoitteena voidaan pitää voimaantuneen, erosta selvinneen vanhemmuuden saavuttamista – tällöin työn tuloksena olisi todennäköisesti myös voimaantunut ja vahva, vanhempien erosta selvinnyt lapsi.
Riikka Ylisaukko-oja
Lapin yliopisto
Kannanotto perustuu pro gradu tutkielmaan: Voimaantunut vanhemmuus, laadullinen tutkimus vanhempien kokemuksista perheasioiden sovittelutyössä
Lähteet
1. Ks. esim. Margulies, Sam 2007: Working with Divorcing Spouses: How to Help Clients Navigate
Kriittinen realismi lastensuojelun sosiaalityön asiakastyössä
Olen vapaa-ajallani tuottanut lastensuojelun sosiaalityössä jaksamiseen liittyvää kuunnelmaa (https://www.youtube.com/playlist?list=PLR-dradgF8EJrCnqaHXHj5Mv7K1PG7emx, jakso 16), jonka eräässä jaksossa pohdin työssä esiintyviä nk. ajattelun orientaatioita ja tietämisen tapoja. Kun mietin itseäni lastensuojelun sosiaalityössä, niin itselleni kaikkein kuormittavimmat ja stressaavimmat tilanteet ovat olleet ne, joissa ei ole tiennyt mitä pitää tehdä. Ja toisaalta ne tilanteet, joissa on ollut parhain mahdollinen positiivinen käsitys tilanteesta ja siitä seuraavista proseduureista, ovat olleet eräällä tavalla kirkkaita. Vanhan sananlaskun mukaan tieto lisää tuskaa, mutta toisaalta antiikin Kreikan filosofit ajattelivat sen tuovan mielenrauhan. Miten erilaiset tietämisen tavat voisivat auttaa lastensuojelun sosiaalityössä pärjäämiseen, selviämiseen ja jaksamiseen? Kysymys yhdistyy tekemääni opinnäytetyöhön kriittisen realismin käytöstä sosiaalityön tutkimuksessa.
Tietämiseen pyrkiminen ja erilaiset ajattelun orientaatiot
En tarkoita tietämisellä sitä, että olisi ennalta käsin, asiakas-casea tuntematta valmis tietojen jäsentynyt kokonaisuus päässä, josta johdettaisiin miten asiat ovat ja miten pitäisi toimia. Tarkoitan tietämisellä jotain dynaamisempaa: miten tietoon ja tietämiseen kussakin casessa pyritään. Kyse on siitä, että toimii casessa parhaimman saatavilla olevien tietojen pohjalta. Tämä ei tarkoita ”varmaa tietämistä” kuin ideaalina raja-arvona, josta huolimatta mielestäni lastensuojelun sosiaalityötä on mahdollista katsoa sillä tavalla, että arvioi ja pyrkii parhaimpaan mahdolliseen saatavilla olevaan tietoon kussakin tilanteessa, johon oma toiminta sitten perustuu.
Tämän kaltainen ajattelun ja tietämisen orientaatio voi tuntua hankalalta, sillä sosiaalityössä painotetaan erilaisia relativistisia ja konstruktionistisia ajattelutapoja. Vaikka ei millään tavalla ottaisi osaa sosiaalityön tiedekeskusteluun niin luultavasti jokaisen tietoisuuteen on leimansa jättänyt jossakin määrin teoreettinen normi siitä, miten omassa työssä pitää ajatella. Relativismilla tarkoitetaan sitä, että tietäminen ja totuuden arvioiminen on aina suhteessa johonkin käsitteistöön, näkökulmaan, kokemukseen jne. Konstruktionismilla taasen tarkoitetaan, että tietäminen ja totuuden arvioiminen on oman tajunnan tuotosta. Yhdessä nämä antavat sellaiset lähtökohdat sosiaalityötä koskevaan tietoon ja tietämiseen, että tieto ja totuus jostakin asiasta on ikään kuin vain sosiaalityöntekijän omassa päässä, eivätkä ne siis viittaa mihinkään sosiaalityöntekijän ulkopuolella vallitsevaan todellisuuteen. Relativismin ja konstruktionismin kaltaisilla ajattelun orientaatioilla ei itsessään oikein voi vakuuttaa asiakasta, perustella tahdonvastaista päätöstä, tehdä suunnitelmallista asiakastyötä, perustella johtajille miksi jossakin asiassa tarvitaan rakenteellista muutosta, sen avulla ei pysty käyttämään hyvän hallinnon periaatteita ja niin pois päin. Kyse on siitä, että miksi kenenkään pitäisi uskoa mitään, jos kyse on vain sosiaalityöntekijän subjektiivisesta mielentuotoksesta, jolla ei oleteta olevan viittaussuhdetta todellisuuteen.
Kriittinen realismi ja kohti ”varmuutta”
Näille ajatteluorientaatioille eräänlaisena vastakohtana on tieteellisen realismin erilaiset variaatiot, joiden mukaan on olemassa jonkinasteisia yksilöstä riippumattomia, sosiaalisessa todellisuudessa vallitsevia omaehtoisia tosiasioita, joita ei pystytä ajattelun voimalla muuttamaan toiseksi. Eräs näistä on variaatioista on kriittinen realismi, jota olen tutkinut omassa opinnäytetyössäni. Realistisen ajatteluorientaation pohjalta asiakastyön prosessi ei etene ainakaan pelkästään relativistis-konstruktionistisilla ajattelunvoimalla, vaan myöskin todellisuudesta saatavan palautteen perusteella.
Kriittinen realismi ja lastensuojelun sosiaalityö yhdessä tuovat omaan maallikon mieleeni lääkärit ja heidän episteemisen itsevarmuutensa tehdä arviota ja edetä proseduraalisesti ”olemassaolevien tosiseikkojen” pohjalta. Lääkärien työ ei toki ole kaavio jolla toteuttaa lastensuojelun sosiaalityötä, mutta yleisenä ideana ja esikuvana luottamus omaan asiantuntijuuteen ja arvion tekemiseen on nähdäkseni jotain, josta ammentaa ja joka ei onnistu nähdäkseni kuin realistisen ajatteluorientaation avulla. Syy, miksi kriittinen realismi onkin mielestäni tärkeää lastensuojelun sosiaalityössä, on että sen avulla voisimme ehkä saada omaa ammatillista olemistamme vahvistavan ja maadoittavamman position. Oman työn tekemisen sokkelina on kullakin hetkellä saatavilla oleva tieto ja sen pohjalta tehtävät kehotukset eri toimenpiteisiin.
Kriittinen realismi ei ole naiivia realismia, jossa luullaan että asiat ovat niin kuin ne ensisijaisesti koetaan ja havaitaan: Emme ole välttämättä silloin vielä totuuden äärellä, kun kuulemme vihaisen teinin sanovan että ei halua asua enää kotona tai että kun huoltaja väittää toisen huoltajan hakkaavan lastaan. Kriittisessä realismissa esiintyvän käsitteen ”kriittinen” on tässä tarkoitus mm. muistuttaa siitä fallibilistisesta asiasta, että lopullista totuutta ei välttämättä koskaan saavuteta, mutta siihen pyritään herkeämättä tieteelliseen ajatteluun kuuluvan itseään korjaavuuden kautta. Eli omia käsityksiä ja muodostettuja hypoteeseja tarkistetaan säännöllisesti todellisuudesta saatavan palautteen avulla.
Kriittisen realismin ”väheksynnän” syyt ja niiden kumoaminen
Realismin hylkimistä on perusteltu asiakkaan kunnioittamisella. Joku voi ajatella realistisen ajatteluorientaation ja siihen tässä maalaamani tiedollisen ja proseduraalisen itsevarmuuden olevan jotenkin asiakasta vahingoittavaa, mutta kyse ei ole asiakkaan sulkemisesta prosessin ulkopuolelle, vaan omia tulkintoja tarkennetaan todellisuudesta saatavalla palautteella joka on usein ellei peräti aina asiakas ja hänen tilanteensa. Sanottakoon, että myös relativistinen ja konstruktivistinen ajattelutapa voivat olla asiakkaan kannalta vahingollista. Ne voivat maalata kuvaa sosiaalityöntekijästä suuren harkintavallan omaavana myyttioliona, jolloin sosiaalityön periaatteita ja tietopohjaa sekä lakia tärkeämmäksi nousee se, että kuka on vastuutyöntekijä ja minkälaiset tajunnantilat ja ajatuskehät hänellä on. Myös relativismin ja konstruktionismin tietoteoreettinen näkemys siitä, että totuuksia on monta, on lastensuojelun sosiaalityön kaltaisessa työssä mielestäni moraalisesti arveluttavaa ja vaarallista ainakin silloin, kun asiakas ns. jätetään oman totuutensa varaan. Asiakkaalla on oikeus saada tietää, mikä on lastensuojelun sosiaalityön normatiivinen näkemys hänen tilanteestaan – esim. mikä on tällä hetkellä on normatiivinen hyväksyntä hyvästä lapsuudesta tai aikuisuudesta. Huomioitakoon, että kun tätä argumentoidaan sosiaalityöntekijöinä, niin se tehdään realistisiin asiaintiloihin eikä omaan subjektiiviseen maailmankuvaan vetoamalla.
Eräs syy realistisen position väheksymiselle sosiaalityössä on ehkä se, että luonnontieteeseen verrattuna ihmistieteissä ollaan tekemisissä ihmisten luomien, jo kerran käsitteellistettyjen asioiden parissa. Esim. Michel Foucault kuvaili psykiatriaa epistemologisesti matalaksi tieteeksi, jolla hän tarkoitti sitä, että psykiatrian määritelmät ja normit olivat suhteessa yhteiskunnan rakenteisiin ja arvoihin. Sosiaalityö on selkeästi myös epistemologisesti matala tiede – sen tietäminen, väitteet ja totuuden arviointi ovat vahvasti sidoksissa yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja arvostuksiin. Ja tähän liittyen varmaan relativismi ja konstruktionismi ovat olleet ns. suosiossa: Yhteiskunta perustuu sopimuksille, eikä kenties todellakaan ole mitään syvärakennetta sosiaalityön totuuksille, vaan toimimme poliittisten imperatiivien ja kulloisenkin aikakauden arvojen mukaan.
En kuitenkaan näe syytä sille, miksi realismia ei voitaisi soveltaa sosiaaliseen todellisuuteen, olkoonkin tämä todellisuus ”keinotekoinen”, kunhan keinotekoisuuden ehdot tiedetään ja huomioidaan ja sitten sen pohjalta edetään asiakasprosessissa. Itselleni siis jää epäselkeäksi se tietoteoreettinen linkki, että vaikka yhteiskunta on konventioihin perustuva, avoin ja muuttuva järjestelmä, niin miksi ei voisi pyrkiä löytämään realistisia viittaussuhteita, kunhan niissä otetaan riittävissä määrin huomioon kyseisten väitteiden pätevyyden ehdot.
Rymyävä elefantti kriittisen realismin olohuoneessa voi olla se, että miten realistinen ajatteluorientaatio toimii kun työmme ytimessä on niinkin hämärästi määriteltävä asia kuin lapsen etu. Lapsen etu tarkoittaa eri lapsien kohdalla eri asioita. Se ei välttämättä ole edes tarkasti määriteltävissä oleva käsite, vaan hämärä idea ja hahmo. Miten kriittinen realismi suhtautuu siihen?
Itselleni eräs varsin hyvä tapa maadoittaa omaa olemista ja löytää kiintopiste tässä työssä on arvioida vastaan tulevia asioita suhteessa lapsen etuun. Tässä lapsen etu ei ole tarkka käsite, vaan työtä reguloiva idea, jota reflektoidaan suhteessa kuhunkin asiakas-caseen. Kunkin casen kohdalla lapsen etu käy sitä kirkkaammaksi, mitä paremmin lapsen, perheen ja tilanteen tuntee. Tässä tietenkin huomaa, että eri caseissa lapsen etu voi olla eri asioita ja siksi sitä ei voi määritellä tarkasti. Tämä on siis täysin realistisen ajatteluorientaation mukaista: lapsen etu jossakin partikulaarissa asiakas-casessa saa alati tarkentuvan ilmaisun todellisuudesta saatavan palautteen perusteella.
Lopuksi
Itseäni kriittinen realismi kiinnostaa monesta syystä. Tässä olen käsitellyt sitä työssä ”jaksamisen”, ”pärjäämisen” ja ”selviämisen” näkökulmasta. Nähdäkseni kriittisen realismin kaltaisen tieteenfilosofian käytännöllinen toteutus omalla persoonallisella tavallaan voi tuoda maadoittavamman position käytäntöönkin tekemiseen.
Aki Kolu
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityö
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Kriittisen realismin käyttöjä suomalaisen sosiaalityön opinnäytetöissä. (2023)
Lähteet:
Alasuutari, Pertti 2007: Yhteiskuntateoria ja inhimillinen todellisuus. Gaudeamus. Helsinki.
Bhaskar, Roy 1975: A Realist Theory of Science. The Harvester Press. Brighton, Sussex.
Bhaskar, Roy 1979: The Possibility of Naturalism. The Harvester Press. Brighton, Sussex.
Bhaskar, Roy 1987: Scientific Realism and Human Emancipation. Verso. London.
Lassila, Matti & Mäntysaari, Mikko 2018: Realismia ja konstruktionismia sosiaalialan opinnäytteissä. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/59951/mantysaarilassila170918.pdf?sequence=1&isAllowed=y. Viitattu 4.2.2023.
Liston, Michael 2005: Scientific Realism and Antirealism. https://iep.utm.edu/scientific-realism-antirealism/. Viitattu 29.7.2023
Mäntysaari, Mikko 2006: Tarkentuva tieto sosiaalityössä. Teoksessa Kuusela, Pekka & Niiranen, Vuokko (toim.): Realismin haaste sosiaalitieteissä. Unipress. Suomi. 137-160.
Niiniluoto, Ilkka 1980: Johdatus tieteenfilosofiaan. Käsitteen- ja teorianmuodostus. Otava. Keuruu.
Niiniluoto, Ilkka 1983: Tieteellinen päättely ja selittäminen. Otava. Keuruu.
Niiniluoto, Ilkka 1987: Truthlikeness. D. Reidel. Hollanti.
Niiniluoto, Ilkka 2006: Kriittinen tieteellinen realismi. Teoksessa Kuusela, Pekka & Niiranen, Vuokko (toim.): Realismin haaste sosiaalitieteissä. Unipress. Suomi. 23-44.
Pekkarinen, Elina & Tapola-Haapala, Maria 2009: Kriittinen realismi sosiaalityössä – tiedontuotannosta emansipaatioon. https://www.ellibslibrary.com/reader/9789524518048. Viitattu 3.2.2023.
Pihlström, Sami 1997: Tutkiiko tiede todellisuutta? Realismi ja pragmatismi nykyisessä tieteenfilosofiassa. Hakapaino. Helsinki.
Pihlström, Sami 2003; ”Totuuden henki, johda Sinä meitä”. https://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn033-32.pdf. Viitattu 14.8.2023
Poutanen, Seppo 2004: Kriittisen realismin metodologisesta otteesta yhteiskuntatieteissä. Teoksessa Anttila, Anu-Hanna & Melin, Harri & Melin, Harri (toim.): Tutkimus menetelmien pyörteissä. Sosiaalitutkimuksen lähtökohdat ja valinnat. PS-kustannus. Juva. 181-200.
Töttö, Pertti 2004: Syvällistä ja pinnallista. Teoria, empiria ja kausaalisuus sosiaalitutkimuksessa. Vastapaino. Saarijärvi.
Töttö, Pertti 2006: Kriittinen realismi ja sosiaalitieteiden menetelmät. Teoksessa Kuusela, Pekka & Niiranen, Vuokko (toim.): Realismin haaste sosiaalitieteissä. Unipress Ab. Suomi. 45-76.
(72)
(Julkaistu 29.5.2023)
Lapsen hyvinvointi koronapandemian aikana
Koronaviruspandemia koetteli lähes koko väestön hyvinvointia. Koronaviruksesta johtuneet rajoitukset ja peruspalveluiden supistaminen johtivat poikkeukselliseen ajanjaksoon. Pro gradu -tutkimukseni tarkastelin, millainen käsitys lasten hyvinvoinnista piirtyy uutisartikkeleiden perusteella ja millaisia diskursseja uutisartikkeleista löytyy.
Koronaviruksen aiheuttama COVID-19-pandemia ja rajoitustoimet sen hillitsemiksi koettelivat väestön hyvinvointia ja mielenterveyttä maailmanlaajuisesti [1]. Ehkäiseviin peruspalveluihin kohdistunut voimakas supistaminen on johtanut siihen, että lapset, nuoret ja perheet ovat jääneet yksin tiedon, tuen ja avun tarpeineen.
Korona-aikana lasten ja perheiden tuen tarpeet ovat kasvaneet. Huoli lasten, nuorten ja perheiden hyvinvoinnista on lisääntynyt verrattuna syksyyn 2019. [2] Koronaepidemiakriisi on voimistanut hyvinvoinnin eriarvoisuutta, ja tämä eriarvoisuus tuskin poistuu kriisin väistyessä.
Suurin osa väestöstä tulee todennäköisesti toipumaan kriisistä melko hyvin, mutta monen tukea tarvitsevan tilanne on vaikeutunut ja tuen tarvetta on tullut myös ihmisille, joilla ei ennen sitä ole ollut. Lapsilla ja nuorilla on tullut esiin oppimiseen ja hyvinvointiin liittyvien ongelmien kasautumista, pitkittymistä ja vaikeutumista. [3]
Lapsuus ja hyvinvointi
Lapsuus on yhteiskunnallinen ilmiö, joka on historiallisesti sekä ajallisesti että paikallisesti ehdollinen ilmiö ja siksi muuttuva yhteiskunnallinen rakenne. Lapsuuden instituutiot kuten perhe ja koulu sekä niiden keskinäissuhteiden avulla säädelty ”normaalilapsuus” rajaavat lasten osallistumisen muotoja ja mahdollisuuksia, mutta toisaalta tekee lapsille mahdolliseksi toimia. [4] Keskeinen tekijä lapsen perusturvallisuuden kehittymiselle on lapsen ja aikuisen turvallinen kiintymyssuhde. Toinen keskeinen tekijä on oikea-aikainen tarpeisiin vastaaminen.
Haastavassakin perhetilanteessa elänyt lapsi voi kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi, jos hänen kasvuympäristössään on vähintään yksi turvallinen kiintymyssuhde ja riittävissä määrin muita suojaavia tekijöitä. Muita suojaavia tekijöitä ovat esimerkiksi kokemus pärjäämisestä ja saatavilla olevasta avusta tilanteissa, jotka vaativat erityistä tukea. [5]
Hyvinvointi koostuu monista tekijöistä. Esimerkiksi Marjatta Bardy on määritellyt hyvinvoinnille kolme pääulottuvuutta, jotka ovat elinolot, yhteisyyssuhteet ja maailmaan orientoituminen. Elinolot tarkoittavat toimeentuloa, asumista, työllisyyttä, terveyttä ja koulutusta. Yhteisyyssuhteet viittaavat erilaisiin suhteisiin. Lapsuudessa eritoten läheissuhteet perheessä tai muualla ovat elintärkeitä syvimpien tarpeiden tyydytyksessä. Sukulaisten ja ystävien kesken pidetään suhteita yllä kuten myös erilaisissa yhteisöissä kuten koulussa. Maailmaan orientoituminen tarkoittaa omaan ja yhteiseen elämään toimiin ja päätöksiin osallistumista. Se pitää sisällään myös mahdollisuudet vapaa-ajan tekemiseen. Osallisuuden kokemus syntyy sitä, että voi tulla nähdyksi ja kuulluksi oman itsenään yhteisönsä jäsenenä. [6]
Lasten hyvinvointiin kuuluu myös kuulluksi ja ymmärretyksi tuleminen, turvallisuuden rakentuminen, tietämisen ja päätöksenteon mahdollisuus sekä aktiivinen osallisuus ja toimijuus. Edellä mainitut tekijät muodostavat vuorovaikutteisen kehän, jossa niiden sisällölliset ulottuvuudet voivat joko vahvistaa tai heikentää lasten hyvinvointia. Hyvinvoinnin eri tekijöistä voidaan päätellä, että hyvinvoinnin tekijät rakentuvat vuorovaikutteisessa kehässä arkisissa ympyröissä, kuten koulussa, päiväkodissa ja kotona, joissa hyvinvointia tulisi myös tukea. [7]
Suomalainen lapsuus tapahtuu suurimmaksi osaksi erilaisissa institutionaalisissa tiloissa. Pitkäaikaisin institutionaalinen tila on perhe. Institutionaalisesta näkökulmasta koti tarkoittaa kaikkea sitä fyysistä, sosiaalista ja kulttuurista ympäristöä, joka kuuluu perheen suvereniteetin piiriin. Toinen keskeinen lapsuuden instituutio on koulu, joka on lapsille arjen keskeinen ympäristö. Lähes koulun veroinen instituutio on päiväkoti. [8]
Koululla ja peruspalveluilla suuri merkitys hyvinvoinnille
Pro gradu -tutkimukseni aineisto koostui 30 uutisartikkelista, jotka oli julkaistu Helsingin Sanomissa 18.3.2020–31.5.2021. Aineistosta nousivat seuraavat teemat: koulu, perhe, vanhemmuus ja kodin olosuhteet, harrastukset sekä psyykkinen vointi ja terveys. Aineistosta löytyi neljä isossa roolissa olevaa diskurssia. Nämä diskurssit ovat neuvontadiskurssi, palvelut-diskurssi, poikkeusaikadiskurssi ja huolidiskurssi.
Pro gradu -tutkielmaan valikoituneissa uutisartikkeleissa oli aineiston alkupäässä paljon nähtävissä ohjausdiskurssia. Ohjausdiskurssi väistyi melko nopeasti ja vallalle tuli huoli- ja poikkeusaikadiskurssit. Huolidiskurssi erityisesti näkyi voimakkaana aineistossa. Palvelut-diskurssi esiintyi myös koko aineistossa voimakkaasti, koska Suomi on hyvinvointiyhteiskunta, jossa palveluilla on keskeinen rooli ihmisten auttamisessa ja tukemisessa. Tutkimuksen aineistossa esiintyvät teemat liittyivät lähes kaikkiin diskursseihin.
Pro gradu -tutkielmani aineiston perusteella lasten hyvinvoinnista piirtyy uutisartikkeleissa monitahoinen näkemys. Uutisoinnissa on selkeästi tunnistettu ja tunnustettu tekijöitä, jotka vaikuttavat lasten hyvinvointiin. Uutisoinnissa korostui kouluun liittyvät tekijät.
Yksi merkittävimmistä tutkimustuloksista oli koulun merkitys. Koulu on merkityksellinen ja pitkäaikainen instituutio lasten elämässä. Suomessa koulujen sulkeminen oli todella suuri ja ainutlaatuinen asia. Koulun merkityksestä ja etäopetuksen vaikutuksista on saatu runsaasti tietoa. Koulu on tärkeä paikka oppimisella ja kohtaamiselle. Koulussa tavataan ikätovereita ja turvallisia aikuisia. Perhetaustalla on myös merkitystä, koska vanhemmilla on erilaiset mahdollisuudet tukea ja valvoa lasten koulunkäyntiä. Jos hyvinvointi jää taka-alalle koulussa, sillä voi olla vakavia yhteiskunnallisia seuraamuksia.
Koronaviruspandemia toi näkyvästi esille koulun merkityksen muussakin kuin vain opillisissa asioissa. Koulu on merkittävä tekijä yhteisöllisyyden kannalta ja yhteisöllisyys taas on merkittävää hyvinvoinnin näkökulmasta. Hyvinvoinnin tekijät rakentuvat vuorovaikutteisissa kehissä lasten arjessa, mutta ne voivat aiheuttaa myös pahoinvointia.
Myös kodin olosuhteet ja vanhemmuus sekä niiden vaikutus lasten hyvinvointiin oli saanut uutisoinnissa tilaa. Tutkimusaineistosta oli nähtävissä, että arjen tavanomaisten rakenteiden murtuminen oli poikkeuksellista ja se vaikutti kaikkiin lapsiin ja perheisiin. Lapsuudessa ollaan eritoten vanhempien, aikuisten ja yhteiskunnan kasvatuksen, suojelemisen ja kontrollin kohteena.
Koronapandemian aiheuttamien rajoitusten takia lähes kaikki vastuu tuli yhtäkkiä vanhempien hartioille. Myös vanhemmille tilanne oli uusi ja se vaikutti myös vanhempien omaan elämään monin tavoin. Tämäkin tutkimus tukee näin ollen havaintoa, että voimavaroiltaan vahvat pärjäsivät koronapandemian aiheuttamissa muutoksissa paremmin kuin ne, joilla oli jo ennestään vähäisemmät voimavarat.
Lapsuuden kokemukset voivat vaikuttaa ihmisen elämässä vielä useita vuosikymmeniä myöhemmin ja voivat aiheuttaa kumulatiivisia etuja tai haittoja. [9] Lapsuudella on suuri merkitys hyvinvoinnille ja sen rakentumiselle. Hyvinvointia tulisi tukea jo varhain, koska olisi tärkeää pysäyttää yhteiskunnan ulkopuolelle luisuminen ennen kuin ongelmia alkaa esiintyä.
Lapsen hyvinvoinnista on vastuussa useampi taho, mutta suurin vaikutus lapsen hyvinvointiin on perheellä. Instituutioilla on myös merkittäviä vaikutuksia lasten hyvinvointiin ja sen tukemiseen. Eri instituutioilla on mahdollisuus ja velvollisuus puuttua, mikäli huomaa lapsen hyvinvoinnissa olevan puutteita. Keskeistä lapsen hyvinvoinnin tukemisen ja lisäämisen kannalta on peruspalveluissa annettu tuki.
Riina Lamminsivu
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityö
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Toiset voivat hyvin, toiset hyvin huonosti”
Diskurssianalyysi uutisartikkeleista lasten hyvinvoinnista koronapandemian aikana (2023)
Lähteet:
[1] Aalto-Setälä, Terhi & Suvisaari, Jaana & Appelqvist-Schmidlechner, Kaija & Kiviruusu, Olli 2021: Pandemia ja nuorten mielenterveys – Kouluterveyskysely 2021. Tutkimuksesta tiiviisti 55/2021. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki.
[2] Hakulinen, Tuovi & Hietanen-Peltola, Marke & Hastrup, Arjs & Vaara, Sarianna & Jahnukainen, Johanna & Varonen, Päivi 2020: ”Pahin syksy ikinä” – Lasten, nuorten ja perheiden peruspalvelut koronasyksynä 2020. Työpaperi 37/2020. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.
[3] Varanka, Jouni & Packalen, Petra & Voipio-Pulkki, Liisa-Maria & Määttä, Seppo & Pohjola, Pasi & Salminen, Mika & Railavo, Jukka & Berghäll, Jonna & Rikama, Samuli & Nederström, Heli & Hiitola, Joni 2022: COVID-19 -kriisin yhteiskunnalliset vaikutukset Suomessa. Keskipitkän aikavälin arvioita. Valtioneuvoston julkaisuja 2022:14. Helsinki.
[4] Alanen, Leena 2001: Lapsuus yhteiskunnallisena ilmiönä. Teoksessa Sankari, Anne & Jyrkämä, Jyrki (toim.) Lapsuudesta vanhuuteen. Iän sosiologiaa. Vastapaino. Jyväskylä.
[5] Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2019: Väkivallaton lapsuus. Toimenpidesuunnitelma lapsiin kohdistuvan väkivallan ehkäisystä 2020-2025. Sosiaali- ja terveysministeriö. Helsinki.
[6] Bardy, Marjatta 2013: Lapsuus, aikuisuus ja yhteiskunta. Neljäs uudistettu painos. 1. painos 2009. Teoksessa Bardy, Marjatta. (toim.): Lastensuojelun Ytimissä. Kirjoittajat ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Tampere, 49–78
[7] Kallinen, Kati & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja & Lantela, Lauri & Turunen, Tuija & Nurmi, Henna & Leinonen, Jaana 2021: Lasten arjen hyvinvoinnin tekijät. Kasvatus ja aika 15 (2) 2021, 4–21.
[8] Kallio, Kirsi Pauliina 2010: Missä lapsuus tapahtuu? Teoksessa: Kallio, Kirsi Pauliina, Ritala-Koskinen, Aino & Rutanen, Niina (toim.) Missä lapsuutta tehdään? Nuorisotutkimusseura. Helsinki.
[9] Hunt, Stephen J 2017: The life course. A sociological introduction. Palgrave Macmillan. London.
(71)
(Julkaistu 2.5.2023)
Itsemyötätunto suojaa sosiaalityön opiskelijan mieltä
Heikkoina hetkinä jokainen kaipaa lohdullisia ja myötätuntoisia sanoja. Toisilta, mutta ennen kaikkea itseltä. Ystävälliset ja kannustavat sanat tulevat tarpeeseen haasteellisissa tilanteissa ja epäonnistumisten hetkinä, mutta silti niiden sanominen itselle tuntuu juuri tuolloin ylivoimaisen vaikealta.
Itsemyötätunto koostuu Kristin Neffin [1] mukaan kolmesta osatekijästä:
1) itseä kohtaan suuntautuvasta ymmärtäväisestä ja ystävällisestä lähestymistavasta
2) jaetun ihmisyyden tunnustamisesta
3) hyväksyvästä tietoisesta läsnäolosta (mindfulness)
Itsemyötätunnon kautta ihminen pystyy tunnistamaan oman kärsimyksensä, ymmärtää sen olevan osa ihmisyyttä ja kuuluvan ajoittain jokaisen elämään sekä kykenee suhtautumaan itseensä siinä tilanteessa myötätuntoisesti [1]. Itsemyötätuntoisen suhtautumisen avulla meidän on siten mahdollista suoda itsellemme juuri sillä heikkouden tai epäonnistumisen hetkellä eniten kaipaamiamme ystävällisiä ja lohdullisia sanoja.
Itsemyötätuntoinen mieli henkisenä kannustajana
Odotettua huonompi arvosana tai opettajalta saatu negatiivinen palaute vetävät kenen tahansa mielen matalaksi, ja juuri tuolloin jokainen kaipaisi kipeästi lohtua ja lempeitä sanoja. Näiden sijasta mielen täyttää usein ankara tai itsekriittinen ääni, joka suomii armotta tehdyistä virheistä ja epäonnistumisista. Hieroo suolaa haavoihin, sen sijaan että keskittyisi hoivaamaan ja parantamaan niitä.
Itsemyötätunto toimii kuitenkin ”mielen supervoimana”[2] ja henkisenä kannustajana, jonka kautta on mahdollista kohdata niin opiskelujen kuin työelämänkin eteen tuomia haasteita. Elämä sujuu harvoin kommelluksitta ja ilman ikäviä sattumuksia, jolloin itsemyötätuntoinen suhtautuminen auttaa ihmistä käsittelemään tapahtunutta ja jatkamaan eteenpäin.
Itsemyötätunnon avulla sosiaalityön opiskelijan on mahdollista käsitellä omia ahdistuksen, uupumuksen ja epävarmuuden tunteita siten, että ne eivät kuormita mieltä kohtuuttomasti. Itsemyötätunto parantaa lisäksi sosiaalityön opiskelijoiden henkistä hyvinvointia vähentämällä mielenterveysoireita sekä niihin liittyvää häpeää. Näiden ohella itsemyötätunnon avulla voidaan hillitä stressiä, mikä tuntuu varmasti taivaan lahjalta tenttiputkessa tai ensimmäisessä sosiaalityön työpaikassa.
Itsemyötätunnon treenaaminen
Itsemyötätunto ei kuitenkaan tule ihmiselle luonnostaan, vaan se edellyttää aiheeseen tutustumista ja itsemyötätuntoisen suhtautumisen opettelemista. Itsemyötätunto vaatii runsaasti treeniä ja toistoa, siinä missä lihasvoimakin.
Itsemyötätuntoa voi harjoitella erilaisten myötätunto- ja lempeysharjoitusten kautta. Sosiaalityön opiskelija voi esimerkiksi kirjoittaa itselleen myötätuntoisen kirjeen tai opetella tietoisesti puhumaan itselleen kuin parhaalle ystävälle.
Sosiaalityön opiskelijoiden itsemyötätuntoa voidaan lisäksi vahvistaa lisäämällä sosiaalityön koulutukseen ryhmämuotoista mindfulness – perustaista opetusta, jolloin opiskelijat voivat harjoitella itsemyötätuntotaitoja ryhmässä. Ryhmässä tehtävät itsemyötätuntoharjoitukset edesauttavat yksilöllisen oppimisen ohella myös ryhmähengen vahvistumista ja tukevat opiskelijoiden yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.
Sosiaalityö on kiistatta henkisesti kuormittavaa [3] ja vaatii erityisesti vastavalmistuneilta sosiaalityöntekijöiltä runsaasti tunne- ja tietoisuustaitoja, joiden avulla he kykenevät prosessoimaan työn herättämiä tunnetiloja sekä hallitsemaan omaa stressitasoa. Tästä johtuen itsemyötätuntotaitoja olisi syytä lisätä osaksi sosiaalityön koulutusta, jolloin tuoreella sosiaalityöntekijällä olisi tällaisiakin ammatillisia valmiuksia työkalupakissaan. [4]
Outi-Maria Hynninen
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityö
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Itsemyötätunto sosiaalityön opiskelijoiden psyykkisenä suojautumiskeinona. (2023)
Lähteet:
[1] Neff, Kristin 2003a: Self-compassion: An alternative conceptualization of a healthy attitude toward oneself. Self and Identity 2003;2. 85–101. https://self-compassion.org/wp-content/uploads/publications/SCtheoryarticle.pdf Viitattu 25.4.2023.
[2] HS 27.3.2021: Itsemyötätunto on mielen supervoima, ja sitä voi itse kehittää – psykologi kertoo kolme toimivaa harjoitusta. https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000007885600.html Viitattu 25.4.2023.
[3] Mänttäri-van der Kuip, Maija 2015a: Work-Related Well-Being among Finnish Frontline Social Workers in an Age of Austerity. Jyväskylä: University of Jyväskylä. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/45924/978-951-39-6191-6_vaitos29052015.pdf?sequence=1&isAllowed=y Viitattu 29.4.2023.
[4] Miller, J. Jay & Lee, Jacquelyn & Niu, Chunling & Grise-Owens, Erlene & Bode, Molly 2019a: Self-Compassion as a Predictor of Self-Care: A Study of Social Work Clinicians. Clinical Social Work Journal, Vol. 47, s. 321-331. https://link.springer.com/article/10.1007/s10615-019-00710-6 Viitattu 28.4.2023.
(70)
(Julkaistu 28.4.2023)
Rakenteellisella sosiaalityöllä kohti parempia palveluja
Sosiaalialan ammattilaiset kohtaavat työssään useita ilmiöitä kuten asunnottomuus, työttömyys, mielenterveys- ja päihdeongelmat, huono-osaisuus, rikollisuus, köyhyys ja monia muita yhteiskunnallisia asioita.
Sosiaalityö on näiden ongelmien kanssa tehtävää asiantuntijatyötä ja sosiaalityön voi katsoa olevan näköalapaikalla sosiaalisten kysymysten suhteen. (Juhila 2018, 247.) Miten tätä tietoa voidaan hyödyntää palveluiden kehittämisessä paremmin?
Sosiaalinen raportointi osana rakenteellista sosiaalityötä
Rakenteellinen sosiaalityö on käytännössä järjestelmällistä tiedon keräämistä kunnan (1.1.2023 alkaen hyvinvointialueiden) sosiaalisista ilmiöistä. Asiakastyöstä saatava tieto ja kokemukset välitetään osaksi päätöksentekoa.
Rakenteellinen sosiaalityö on kehittävää toimintaa, jonka avulla etsitään uusia ja tehokkaita toimintatapoja ja sen tavoitteena on ennaltaehkäistä sosiaalisia ongelmia havainnoimalla ja analysoimalla ilmiöitä sekä kehittämällä toimintatapoja, joilla on vaikutus ihmisten sosiaaliseen hyvinvointiin. (Sosiaali- ja terveysministeriö.) Rakenteellisen sosiaalityön menetelmä sosiaalinen raportointi tuo näkyväksi tietoa sosiaalisesta hyvinvoinnista sekä ongelmista (Lyly 2016, 3).
Rakenteellinen sosiaalityö Lapissa -hankkeen myötä sosiaalinen raportointi -menetelmän käyttäminen aloitettiin keväällä 2021. Työskentelen Rovaniemellä perheiden ja työikäisten palvelussa aikuissosiaalityössä, jossa rakenteellista sosiaalityötä sekä sosiaalista raportointia on tuotu esille enemmän kyseisen hankkeen myötä. Pro gradu -tutkielmassani selvitin millaisia ilmiöitä sosiaaliset raportit tuovat esille Lapissa työikäisten palveluissa ja mitä ratkaisuja niihin ehdotettiin.
Ratkaisuehdotuksena lisää resursseja
Tutkimukseni sisälsi 46 raporttia. Tuloksista oli havaittavissa asiakkaisiin, yhteistyötahoihin sekä sosiaalityön omaan organisaatioon liittyvät ilmiöt tai ongelmat.
Raporteissa tuotiin esille ilmiöitä asunnottomuuteen, asumisen haasteisiin ja asumisen palveluiden puutteisiin liittyen, mielenterveys- ja päihdepalveluiden toteuttamisen haasteisiin liittyen sekä monialaisen yhteistyön toteuttamiseen haasteisiin ja työikäisten palveluiden työkäytäntöihin liittyen.
Tuloksista välittyy haasteellinen kuva eri palveluiden puutteista ja ratkaisuehdotuksina tuotiinkin esille yleisesti ottaen resurssien lisäämistä.
Rakenteellisen sosiaalityön laajempi merkitys
Rakenteellisen sosiaalityön avulla ei yksistään ratkaista yhteiskunnallisia ongelmia, mutta se on tärkeä keino nostaa esiin ongelmia ja kehittää ratkaisuja. Rakenteellisen sosiaalityön merkitys korostuu silloin, kun se voi tarjota toimivia ratkaisuja haastaviin ongelmiin.
Rakenteellisen sosiaalityön laajempi yhteiskunnallinen merkitys voidaan nähdä palveluiden kehittämisenä niin, että sillä ehkäistään hyvinvointialueiden kustannusten nousu tai asiakkaiden joutuminen erityispalveluiden piiriin. Rakenteellisen sosiaalityön avulla kerättyä tietoa voitaisiin käyttää tehokkaammin hyvinvointialueilla ja tiedolla johtamisessa.
Sosiaalinen raportointi on yksi tapa toteuttaa rakenteellista sosiaalityötä. Raportoinnin tarkoituksena on saada tietoa ja viedä asioita eteenpäin toiminnan ja palveluiden kehittämiseksi. Sosiaalisen raportoinnin avulla voi tuoda esille asioita niiden asiakkaiden elämästä, jotka siihen eivät itse pysty, esimerkiksi erityisen tuen tarpeessa olevat. Tutkimus toi esille sen, että rakenteellisen sosiaalityön tekemisessä ja sosiaalisen raportoinnin käyttämisessä arkityössä on vielä kehitettävää.
Miten rakenteellista sosiaalityötä ja sosiaalista raportointia voisi kehittää?
Olisikin tärkeä miettiä, miten sosiaalisesta raportoinnista saisi toimivamman käytännön ja miten madaltaa kynnystä tehdä sosiaalista raportointia. Rakenteellinen sosiaalityö on lakisääteistä (SHL 7§) ja sille tulisi varata tilaa sosiaalityöntekijän tai sosiaaliohjaajan työnkuvassa. Lisäksi sosiaalista raportointia tulisi kehittää jokapäiväiseen työhön sopivaksi ja vakiinnuttaa osaksi sosiaalityötä, jotta sitä voidaan hyödyntää laajemmin osana alueellista hyvinvointikertomusta (Karjalainen 2019, 81).
Työyhteisöissä on tärkeää tuoda esille enemmän sitä, että vaikuttaminen on osa sosiaalityön ydintä ja yhteiskunnallista tehtävää ja työntekijöiden olisi hyvä olla mukana miettimässä ratkaisuja havaitsemilleen ongelmille. Lisäksi esihenkilöiden rooli korostuu siinä, miten raportointi saadaan osaksi normaalia arkea ja millaisia ajatuksia se herättää.
Pelkän tiedon kerääminen ei vielä vaikuta päätöksentekoon, vaan se vaatii esihenkilöltä paneutumista asioihin ja asioiden eteenpäin viemistä.
Lisäksi sosiaalityöntekijöiden ja sosiaaliohjaajien vaikuttamisen mahdollisuuksia tulee lisätä. Asiantuntijuutta tulee vahvistaa erilaisilla koulutuksilla, jolloin vaikuttamistyö on mahdollista sosiaalityön käytännössä.
Tulevaisuudessa on myös tärkeä vahvistaa työntekijöiden julkisen viestinnän taitoja ja panostaa työntekijöiden vaikuttamisen keinoihin, esimerkiksi sosiaaliseen mediaan ja blogeihin.
Halu vaikuttaa ja kehittää
Rakenteellinen sosiaalityö vaatii työntekijältä motivaatiota ja halua kehittää toimintaa. Ajan ja resurssin puute kuitenkin vaikeuttavat rakenteellisen sosiaalityön tekemistä ja jopa kätevän sosiaalisen raportoinnin työkalun hyödyntäminenkin osana arkea vaatii hyvää suunnittelua.
Koska sosiaalialan ammattilaisilla on tietoa alueen ilmiöistä ja palveluiden käyttäjien tarpeista, tulisi heitä rohkaista käyttämään sosiaalista raportointia työssään ahkerammin palveluiden kehittämiseksi!
Maija Keskimaunu
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityö
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan Sosiaalinen raportointi työikäisten palveluissa Lapissa.
Lähteet
Juhila, Kirsi 2018. Aika, paikka & sosiaalityö. Vastapaino, Tampere.
Karjalainen, Pekka & Metteri, Anna & Strömberg-Jakka, Minna 2019. Tiekartta 2030. Aikuisten parissa tehtävän sosiaalityön tulevaisuusselvitys. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/161612/R41_19_Tiekartta_2030.pdf?sequence=1&isAllowed=y . Viitattu 18.1.2023.
Lyly, Auri 2016. Sosiaalinen raportointi asiakastiedon tuottajana. Esimerkkinä aikuissosiaalityö ja lastensuojelu. Helsingin kaupunki, sosiaali- ja terveysvirasto. Tutkimuksia ja raportteja 2/2016. https://www.hel.fi/static/sote/hankkeet/sosiaalinen-raportointi-asiakastiedon-tuottajana.pdf . Viitattu 22.9.2022.
Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301
Sosiaali- ja terveysministeriö. Rakenteellinen sosiaalityö. https://stm.fi/rakenteellinen-sosiaalityo . Viitattu 5.9.2022.
Kuva: Glenn Carstens-Peters, Unsplash.com
(69)
(Julkaistu 24.4.2023)
Vanhemmille tarjottava eronjälkeinen tuki tukee myös lapsen etua
Eron jälkeen useat vanhemmat laativat sopimuksia lapsen huollosta, asumisesta, tapaamisesta ja elatuksesta. Eroon liittyy usein kipeitä tunteita ja lasten asioista sopiminen ex-puolison kanssa voi olla haastavaa. Rovaniemellä on kehitetty toimintamalli, jossa vanhemmille tarjotaan tukea erotilanteeseen osana sopimusten laatimista.
Rovaniemellä lastenvalvojan palvelut järjestetään osana perheoikeudellisia palveluja. Rovaniemen perheoikeudellisissa palveluissa on kehitetty Uuden eron prosessi -niminen toimintamalli. Uuden eron prosessi on tarkoitettu vanhemmille, jotka ovat laatimassa ensimmäistä kertaa lapsia koskevia sopimuksia. Usein kyseessä on tuore erotilanne.
Uuden eron prosessissa molemmille vanhemmille varataan ensin omat yksilökeskusteluajat perheoikeudellisten palveluiden sosiaalityöntekijän luokse. Yksilökeskusteluaikoja seuraa vanhempien yhteinen keskusteluaika sosiaalityöntekijän kanssa. Keskusteluaikojen tarkoituksena on tarjota vanhemmille tukea erotilanteeseen, eronjälkeiseen vanhemmuuteen sekä lasten asioista sopimiseen. Sosiaalityöntekijä osallistuu myös vanhempien sopimusneuvotteluun, jossa lapsia koskevat sopimukset laaditaan. Lastenvalvoja ja sosiaalityöntekijä toimivat sopimusneuvottelussa työparina.
Uuden eron prosessi on kehitetty Rovaniemellä työskentelevien lastenvalvojien ja sosiaalityöntekijöiden toimesta. Uuden eron prosessi on ollut Rovaniemen perheoikeudellisissa palveluissa käytössä elokuusta 2019 lähtien. Uuden eron prosessin kehittäminen sai alkunsa, sillä tuoreissa erotilanteissa sopimusneuvottelut olivat käyneet entistä haastavammiksi ja riitaisammiksi. Riitaisissa erotilanteissa ja käsittelemättömien tunteiden vallassa lapsen etu on vaarassa jäädä sopimuksissa sivuosaan.
Lastenvalvojan luona laadittavien sopimusten ensisijainen tarkoitus on turvata lapsen etu myös eron jälkeen (Valjakka 2002, 97). Uuden eron prosessissa lapsen edun toteutumista tuetaan tarjoamalla vanhemmille psykososiaalista tukea eron käsittelyyn ja vanhemmuuteen, sekä tietoa lapsen edun mukaisten ratkaisujen tekemisen tueksi. Vanhemmille tarjottavalla oikea-aikaisella tuella vanhempi sen sijaan kykenee ottamaan paremmin huomioon myös lapsen edun eronjälkeisissä ratkaisuissa. (Antikainen 2007, 43,75.)
Vanhempien kokemukset Uuden eron prosessista ovat myönteisiä
Tutkin pro gradu -tutkielmassani vanhempien kokemuksia Uuden eron prosessin mukaisesta toimintamallista. Toteutin tutkimukseni haastattelemalla kuutta Uuden eron prosessissa asioinutta vanhempaa, neljää äitiä ja kahta isää.
Tutkimukseeni osallistuneiden vanhempien kokemukset Uuden eron prosessi -toimintamallista ovat myönteisiä. Vanhemmat kokivat tärkeäksi saamansa keskusteluavun. Erityisesti yksilökeskusteluajan saadun tuen merkitys korostui vanhempien kokemuksissa.
Vanhemmat kokivat keskusteluaikojen valmistaneen heitä sopimusten laatimiseen ja sopimusneuvotteluun. Sosiaalityöntekijän läsnäolo sopimusneuvotteluissa koettiin myös tärkeäksi. Edellisen puolison kohtaaminen sopimusneuvottelussa ja lasten asioista sopiminen voi olla kuormittava kokemus (Emery 2012, 74). Tutun sosiaalityöntekijän läsnäolo lievensi vanhempien mukaan jännitystä ja loi turvallisuuden tunnetta. Vanhempien ei myöskään tarvinnut avata tilannettaan alusta asti lastenvalvojalle, kun sosiaalityöntekijä oli mukana taustoittamassa tilannetta.
Perheoikeudellisia palveluja tulee kehittää tukemaan vanhempia erokriisissä
Tutkimukseni tulosten perusteella Uuden eron prosessi onnistuu tavoitteessaan tarjota vanhemmille psykososiaalista tukea lapsen edun mukaisten sopimusten laatimisen tueksi. Vanhempien tukeminen erossa tukee vanhempien hyvinvointia ja sitä kautta kykyä parempaan vanhemmuuteen ja lapsen tarpeiden huomioimiseen (Kauppinen 2013, 26). Uuden eron prosessin myötä vanhemmilla on paremmat valmiudet tehdä lapsensa edun mukaisia eronjälkeisiä ratkaisuja. Mari Antikainen (2007, 70) on todennut väitöskirjassaan, että lastenvalvojapalveluita tulisi kehittää vanhempia erossa tukevaan suuntaan. Tutkimukseni puoltaa Antikaisen näkemystä.
Uuden eron prosessi tarjoaa vanhemmille myös matalan kynnyksen keskusteluapua. Ero on kriisi, josta selviytyminen edellyttää eron käsittelyä. Erokriisin kanssa yksin jääminen voi johtaa useisiin sosiaalisiin ja terveydellisiin ongelmiin. Suomessa matalan kynnyksen eropalveluja on liian vähän. (Nurmela & Kaittila 2019, 424–425.) Uuden eron prosessi vastaa tähän tarpeeseen tarjoamalla vanhemmille matalan kynnyksen keskusteluapua osana sopimusten laatimista ilman, että vanhempien tarvitsee erikseen hakea apua.
Tutkimukseni perusteella totean, että Uuden eron prosessi on toimintamalli, joka tukee sekä lapsen että vanhempien hyvinvoinnin toteutumista eron jälkeen. Eräs tutkimukseeni osallistunut vanhempi kuvaili, että Uuden eron prosessin mukainen lastenvalvojaprosessi on inhimillisempi, kuin jos menisi suoraan lastenvalvojan luokse. Näkemykseni on, että Uuden eron prosessi -toimintamalli olisi tärkeää ottaa käyttöön perheoikeudellisissa palveluissa myös Rovaniemen ulkopuolella.
Enni Haatanen
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelija
Kirjoitus perustuu vuonna 2023 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaan ”Mä aattelin, että näin on hyvin asiat joka paikassa” Vanhempien kokemukset Uuden eron prosessi -toimintamallin kehittämisen pohjana – Rakenteellisen sosiaalityön näkökulma”.
Lähteet
Antikainen, Mari 2007. Sosiaalityöntekijän asiantuntijuus lapsen huolto- ja tapaamissopimuspalvelussa. Kuopio: Kuopion yliopiston julkaisuja.
Emery, Robert E. 2012. Renegotiating Family Relationships: Divorce, Child Custody, and Mediation. 2nd ed. New York: Guilford Press.
Kauppinen, Nina 2013. Eronjälkeinen selviytyminen ja onnistunut yhteistyö eroperheiden tarinoissa. Lisensiaatintutkimus. Turku: Turun yliopisto.
Nurmela, Niina & Kaittila, Anniina 2019. Lapsiperheiden eropalveluiden kehittäminen sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmässä. Janus. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti. Vol. 27 (4) 2019. 422–429.
Valjakka, Eeva 2002. Lapsen huolto, asuminen ja tapaamisoikeus. Teoksessa: Litmala, Marjukka (toim.) 2002. Lapsen asema erossa. Helsinki: WSOY. 35–109.
(68)
(Julkaistu 15.12.2022)
Lähisuhdeväkivaltaa käyttäneiden naisten avun hakeminen ja saaminen
Naisten tekemä lähisuhdeväkivalta tunnistetaan edelleen heikosti. Aiheen tabuluontoisuuden vuoksi väkivaltaa käyttäneiden naisten on vaikea hakea ja saada apua.
Väkivallasta puhuttaessa tekijäksi mielletään useimmiten mies. Kuitenkin myös moni nainen käyttää väkivaltaa lähisuhteissaan. Naisten tekemä lähisuhdeväkivalta kohdistuu tyypillisimmin lapsiin tai puolisoon (Keiski 2018, 23; Lattu 2016, 81). Väkivaltaa käyttäneet naiset kokevat hankalaksi hakea ja saada apua.
Naisten tekemä lähisuhdeväkivalta on tabu
Miestenkään tekemää väkivaltaa ei yleisesti pidetä hyväksyttynä, mutta se on kuitenkin sosiaalisesti normatiivisempaa kuin naisten tekemä väkivalta (Putkonen 2011, 1213; Ronkainen 2017, 30). Väkivaltaa käyttävä nainen rikkoo stereotyyppiset odotukset naisesta lempeänä ja hoivaavana. Naisen väkivalta on tabu, ja juuri sen vuoksi väkivallan käyttö herättää naisissa voimakkaita häpeän ja epäonnistumisen kokemuksia (Mm. Bowen 2009, 13; Ellonen ym. 2015, 72; Keiski ym. 2018, 144; Lattu 2016, 188). Moni uskookin olevansa lähes ainoa väkivaltaa käyttänyt nainen.
Väkivaltaa käyttäneille naisille merkittävin avun hakemista estävä tekijä on häpeä. Aggressio ja väkivalta hävettävät naisia niin paljon, ettei aiheesta kerrota kenellekään. Avun hakeminen herättää myös pelkoa väkivallan julkitulemisesta ja muiden ihmisten tuomitsemisesta. Erityisesti lapsiin väkivaltaa kohdistaneet naiset pelkäävät lisäksi lastensuojelun väliintuloa. Toisinaan naiset eivät myöskään tunnista omaa toimintaansa väkivallaksi, ja eivät siksi hae apua.
Apua hakiessa monet väkivaltaa käyttäneet naiset kohtaavat vähättelyä ja ohittamista. Sosiaali- ja terveyspalveluissa työntekijät eivät usein tunnista naisten tekemää väkivaltaa, vaikka nainen itse yrittäisi kertoa huolestaan oman väkivallan suhteen. Ammattilaiset helposti sivuuttavat tilanteen tai pyrkivät selittämään väkivaltaa esimerkiksi unen puutteesta johtuvaksi normaaliksi hermostumiseksi. Väkivallan vähätteleminen tai ohittaminen tyypillisesti lisää naisten kokemaa häpeää ja estää uusia avun hakemisen yrityksiä.
Naisten avun hakemista on helpotettava
Avun saaminen näkyy naisten elämässä väkivallan vähenemisenä tai päättymisenä. Avun saamisen myötä naisten itsetuntemus ja armollisuus itseä kohtaan lisääntyvät. Apua saaneet naiset kokevat itsearvostuksensa ja hyvinvointinsa parantuneen työskentelyn myötä. Väkivaltaa käyttäneiden naisten auttaminen helpottaa usein myös naisen puolison ja lasten tilannetta. Naisten mukaan merkityksellistä avun saamisessa on arvostava kohtaaminen, kuulluksi tuleminen ja väkivallan vakavasti ottaminen.
Väkivaltaa käyttäneiden naisten kohtaamista ja avun saantia voidaan sosiaali- ja terveyspalveluissa parantaa lisäämällä kaikkien ammattilaisten ymmärrystä naisten väkivallasta. Oikean avun löytämisessä tärkeä rooli on onnistuneella palveluohjauksella ja selkeällä palveluverkostolla. Naiset toivovat usein konkreettista apua ja tukea arkeen, ja näitä palveluita tarjoamalla voitaisiinkin tukea arjessa jaksamista ja sitä kautta vähentää väkivallan käyttöä.
Tutkimuksia naisten väkivallasta on tehty, mutta tuloksia ja kerättyä tietoa ei ole saatu siirrettyä käytännön työskentelyyn (Keiski 2018, 77). Omalla tutkimuksellani olen pyrkinyt osallistumaan aiheesta käytävään keskusteluun ja vaikuttamaan naisten avun hakemisen ja saamisen helpottumiseen. On tärkeää, että kaikki väkivallan tekijät ja uhrit voivat hakea ja saada apua.
Laura Purhonen
Lapin Yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu vuonna 2022 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani ”Lähisuhdeväkivaltaa käyttäneiden naisten avun hakeminen ja saaminen”.
Lähteet
Bowen, Ellen L. 2009: Domestic violence treatment for abusive women. A Treatment manual. Taylor & Francis Group. New York.
Ellonen, Noora & Pösö, Tarja & Peltonen, Kirsi 2015: Äidit ja lapsiin kohdistuva väkivalta. Kyselytutkimuksen tulosten pohdintaa. Yhteiskuntapolitiikka 80 (2015): 1. 72–80.
Keiski, Pia 2018: Perheväkivaltaa käyttäneen naisen minuus. Realistinen synteesi perheväkivaltakäyttäytymisen vähenemiseen tähtäävän intervention vaikutuksista. Tampere University Press. Tampere.
Lattu, Emmi 2016: Naisten tekemä väkivalta. Tampere University Press. Tampere.
Putkonen, Hanna 2011: Suomalaisten naisten väkivalta. Duodecim 127. 1212–1218.
Ronkainen, Suvi 2017: Mitä väkivalta on? Teoksessa Niemi, Johanna & Kainulainen, Heini & Honkatukia, Päivi & Hautanen, Teija (toim.): Sukupuolistunut väkivalta: oikeudellinen ja sosiaalinen ongelma. Tallinna Raamatutrükikoja OÜ. Tallinna. 19–35.
(67)
(Julkaistu 20.11.2022)
Työttömyys – unohdettu tasa-arvon ongelma
Viimeaikainen julkinen keskustelu tasa-arvosta keskittyy sukupuolten ja vähemmistöjen tasa-arvoon. Tällainen kapea näkökulma normalisoi epätasa-arvoa.
Vähättelemättä sukupuolten ja vähemmistöjen tasa-arvon tärkeyttä, julkinen keskustelu sulkee ulkopuolelleen yhteiskuntaluokkien tasa-arvon. Elämme räikeiden tuloerojen maailmassa. Rikkain prosentti maailman ihmisistä omistaa 48 prosenttia kaikesta varallisuudesta ja rikkain kymmenys 87 prosenttia [1]. Samalla valtava määrä ihmisiä elää köyhyydessä.
Suomessa hyvinvointivaltio tarjoaa kaikille vähimmäistoimeentulon. Siitä huolimatta perustuslakiinkin kirjattu oikeus työhön ei kaikkien kohdalla toteudu. Emme ole tasa-arvoisessa asemassa työelämän suhteen.
Täydellistä tasa-arvoa on käytännössä mahdotonta saavuttaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei sitä kohti voitaisi pyrkiä. Yhteiskuntaluokkien taloudellista tasa-arvoa ei ole perusteltua jättää tasa-arvokeskustelun ulkopuolelle. Yhteiskuntaluokkien tasa-arvo ei ole valmis.
Hyväksyttyä epätasa-arvoa
Työttömyys on tasa-arvon ongelma. Työpaikkoja ei riitä kaikille halukkaille [2]. Poliittinen valtadiskurssi selittää työttömyyttä liian korkeilla palkoilla [3]: jos palkat olisivat pienemmät, yrityksillä olisi varaa palkata enemmän työttömiä töihin. Pienemmät palkat eivät kuitenkaan ratkaise tasa-arvon ongelmaa. Jos palkat eivät riitä elämiseen [4], epätasa-arvo ei häviä.
Poliittista valtadiskurssia kritisoiva marxilainen työttömyysteoria syyttää kapitalismia epätasa-arvosta. Esimerkiksi teknologia syrjäyttää ihmisiä työttömyyteen [5]. Työttömät kilpailevat työpaikoista työläisten kanssa: kuka suostuu halvimmalla töihin? Kilpailu työpaikoista pitää palkkatason matalana. Jos kaikki menisivät töihin, palkkojen kasvu söisi talouskasvun [6]. Tällöin talous romahtaisi.
Talous ei siis kasva ilman työttömyyttä. Vallitsevassa työttömyyspolitiikassa työttömyyttä ei haluta poistaa [7]. Työttömyys on politiikassa hyväksyttyä epätasa-arvoa.
Työnjako – jos kaikki olisikin toisin
Kapitalistinen työnjako on epätasa-arvoinen. Osa ihmisistä tekee pitkää työpäivää ja osa pakotetaan joutilaaksi [8]. Työ luo ihmisille osallisuutta ja mielekästä sisältöä elämään. Siksi jokaisella tulisi olla siihen oikeus. Toisaalta kenelläkään työtä ei pitäisi olla niin paljon, että se uuvuttaa ja vie työkyvyn.
Tasa-arvoa edistäisi, jos työ jaettaisiin tasan. Kaikilla olisi oikeus tehdä työtä, mutta kenenkään ei tarvitsisi tehdä sitä liikaa.
Tasa-arvoinen työnjako ei toteudu, jos tavoittelemme loputonta talouskasvua. Siksi koko talousjärjestelmä tulisi luoda uudelleen. Eläisimmekö mieluummin maailmassa, jossa tekisimme työtä itsemme ja läheistemme hyvinvoinnin eteen – emme globaalin pääoman tai ympäristön riiston hyväksi?
Tuotammeko sosiaalityössä epätasa-arvoa?
Sosiaalityön tehtävä on edistää tasa-arvoa ja puolustaa huono-osaisia [9]. Työttömät ja vähävaraiset ovat sosiaalityön keskeinen asiakasryhmä [10]. Sosiaalityö on myös poliittista toimintaa – se tuottaa poliittista käsitystä todellisuudesta [11]. Siksi on tärkeää, että sosiaalityössä huomioidaan työttömyys ja yhteiskuntaluokat tasa-arvon kysymyksinä.
Rakenteellista sosiaalityötä on viime vuosina korostettu. Liian usein rakenteellinen sosiaalityö keskittyy ”helppoihin” aiheisiin – esimerkiksi kehittelemään palveluista parempia. Sen lisäksi sosiaalityön tulisi katsoa rakenteita pintaa syvemmältä. Syvärakenteista voimme löytää uusia luovia näkökulmia sosiaalisiin epäkohtiin.
Kunnianhimottomuus yhteiskuntaluokkien tasa-arvon suhteen tuottaa kuvaa, että taloudellinen epätasa-arvo olisi yhteiskunnassamme hyväksyttävää. Haluammeko tuottaa epätasa-arvon hyväksyvää yhteiskuntaa vai ajatella tasa-arvon laajemmin?
Talous ei ole luonnonlaki – sen voi ja se tulee kyseenalaistaa. Alussa oli vain ihminen osana luontoa. Sitten ihminen loi rahan, talouden, yhteiskuntaluokat ja epätasa-arvon. Teimmekö jossain kohtaa historiaa virheen?
Mikko Raappana
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelija.
Kirjoitus perustuu pro graduuni Työvoimareservi tarpeellisena ongelmana. Politiikassa rakentuva representaatio työttömyydestä ja sosiaalityön työvoimapoliittisesta asemasta (2022) .
Viitteet
[1] Stierli ym. 2014, 11.
[2] Suomen virallinen tilasto 2020A; 2020B.
[3] Honkanen 2007, 51–75, 114–124; Koistinen 2014, 187–209.
[4] Marx 1957, 179–206; 1976, 50–58.
[5] Marx 1957, 404–408; 1976, 224–225; Honkanen 2007, 84.
[6] Marx 1957, 415, 583–591; 1976, 94–95.
[7] Ks. myös Honkanen 2007, 78–86, 207–208.
[8] Marx 1957, 592–595; Honkanen 2007, 85–86, 135–139, 171.
[9] Juhila 2002, 11–13; Raunio 2009, 87–89; Pohjola 2014, 16–18.
[10] Mm. Mäntysaari 2019, 185.
[11] Payne 2014, 20, 99, 103–107, 320–326.
Lähteet
Honkanen, Pertti 2007: Työttömyys ja arvoteoria. Tutkielma työttömyydestä, talousteorioista ja sosiaalipolitiikasta. Turun yliopiston julkaisuja C 252. Turku.
Juhila, Kirsi 2002: Sosiaalityö marginaalissa. Teoksessa Juhila, Kirsi & Forsberg, Hannele & Roivainen, Irene (toim.): Marginaalit ja sosiaalityö. SoPhi 65. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä, 11–19.
Koistinen, Pertti 2014: Työ, työvoima & politiikka. Vastapaino. Tampere.
Marx, Karl 1957: Pääoma – Kansantaloustieteen arvostelua. Ensimmäinen osa – Pääoman tuotantoprosessi. Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike. Petroskoi. (Alkuperäinen julkaisu 1867).
Marx, Karl 1976: Pääoma – Kansantaloustieteen arvostelua. Kolmas osa – Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Kustannusliike Edistys. Moskova. (Alkuperäinen julkaisu 1894).
Mäntysaari, Mikko 2019: Sosiaalityö ja työttömyys. Janus 27 (2), 181–187.
Payne, Malcolm 2014: Modern social work theory. 4. painos. 1. painos 1990. Palgrave Macmillan. Hampshire & New York.
Pohjola, Anneli 2014: Rakenteellisen sosiaalityön paikannuksia. Teoksessa: Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. Unipress. Kuopio, 16–36.
Raunio, Kyösti 2009: Olennainen sosiaalityössä. 2. painos. 1. painos 2004. Gaudeamus. Helsinki.
Stierli, Markus & Shorrocks, Anthony & Davies, James B. & Lluberas, Rodrigo & Koutsoukis, Antonios 2014: Global Wealth Report 2014. Credit Suisse Research Institute. Zurich.
Suomen virallinen tilasto 2020A: Avoimet työpaikat. 4. vuosineljännes 2019. Tilastokeskus. Helsinki. http://www.stat.fi/til/atp/2019/04/atp_2019_04_2020-02-18_tie_001_fi.html. Viitattu 15.9.2022.
Suomen virallinen tilasto 2020B: Työvoimatutkimus. Työllisyys ja työttömyys 2019. Tilastokeskus. Helsinki. http://www.stat.fi/til/tyti/2019/13/tyti_2019_13_2020-05-07_kat_002_fi.html. Viitattu 15.9.2022.
(66)
(Julkaistu 31.10.2022)
Sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnista aikuissosiaalityössä
”Onko työssäsi asioita, jotka auttavat sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnissa? Jos on, niin mitä?” ”Onko työssäsi asioita, jotka vaikeuttavat sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia? Jos on, niin mitä?
Muun muassa näihin kysymyksiin keräsin sosiaalityöntekijöiltä vastauksia Pro gradu -tutkielmaa tehdessäni. Halusin tutkielmassani antaa äänen aikuissosiaalityöstä työkokemusta omaaville sosiaalityöntekijöille, jotta he voisivat kertoa näkemyksiään sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnista aikuissosiaalityössä. Tutkielman aineisto kerättiin keväällä 2020 Webropol -verkkokyselylomakkeen avulla, Sosiaalityön Uraverkosto Facebook -ryhmästä. Kyselyyn vastasi yhteensä 17 sosiaalityöntekijää.
Sosiaalityöntekijöiden mainitsemia sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnissa auttavia tekijöitä aikuissosiaalityössä olivat asiakassuunnitelmat, palveluntarpeen arviointi, asiakastietojärjestelmä tai sen kautta tilastoinnin tekeminen, asiakaskirjaukset, mittarit, asiakaspalautteet, kyselyt, esihenkilö sekä kokonaisvaltainen asiakkaan tilanteen kartoittaminen ja huomioiminen työskentelyssä sekä verkostoyhteistyö. Osa vastaajista kuitenkin kertoi, ettei heillä ole työssään sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnissa auttavia tekijöitä.
Sosiaalityöntekijöiden mukaan sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia vaikeuttaviin tekijöihin puolestaan kuuluivat työn ja asiakkaiden määrä, puutteet mittareissa tai työkaluissa, asiakkaaseen, työnantajaan tai johtoon liittyvät tekijät, peruuntuneet tapaamiset, työskentelyn repaleisuus, sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia tukemattomat rakenteet, työntekijöiden vaihtuvuus, pirstaloituneet palvelut sekä tavoitteisiin liittyvä osaaminen.
Myös Kemppainen, Kostamo-Pääkkö, Niskala, Ojaniemi ja Vesterinen (2010, 35) sanovat, että asiakasvirtojen ja kiireen keskellä työn vaikuttavuuden tarkasteleminen usein unohtuu ja työ rutinoituu suoritteiksi. Sosiaalityötä tehdäänkin monimutkaistuvien ja vaikeutuvien asiakastilanteiden keskellä, valtavissa työpaineissa (Heinonen 2007, 10). Mikäli sosiaalityöntekijät eivät pysty tekemään työtään eettisesti kestävästi, on uhattuna sekä sosiaalityöntekijöiden hyvinvointi että jo ennestään haavoittuvassa asemassa olevien asiakkaiden hyvinvointi ja avunsaantimahdollisuudet. Ratkaisuksi ei riitä pelkästään sosiaalityöntekijöiden voimavarojen tukeminen, vaan sosiaalityöntekijöitä liiallisesti kuormittavat työn vaatimukset on tehtävä näkyväksi ja niihin puututtava. (Mänttäri-van Der Kuip 2015, 76.)
Sosiaalityöntekijöiden tulee Sosiaalihuoltolain (30.12.2014/1301) kolmannen luvun 15 §:n perusteella seurata työssään sosiaalityön vaikuttavuutta. On tärkeää, että sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnista kuullaan ja vahvistetaan sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia edistäviä tekijöitä sekä minimoidaan sitä vaikeuttavia tekijöitä. Tutkielmani tulosten mukaan sosiaalityöntekijät myös määrittelivät ja arvioivat sosiaalityön vaikuttavuutta aikuissosiaalityössä eri tavoin ja olisi aiheellista myös tarkastella, olisiko arviointitapojen yhtenäistämiselle tarvetta. Olennaista on, että sosiaalityöntekijöillä on tarpeeksi aiheeseen liittyvää osaamista sekä tosiasiallinen mahdollisuus toteuttaa aikuissosiaalityössä sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia.
Päivyt Jortikka
Kirjoitus perustuu Lapin yliopstoon tekemääni pro gradu -tutkielmaan: ”Sosiaalityön vaikuttavuuden arviointi aikuisten parissa tehtävässä sosiaalityössä – sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä”.
Lähteet:
Heinonen, Hanna (2007). Kohti syvempää ymmärrystä sosiaalityössä: tutkiva ja arvioiva työote sosiaalityöntekijöiden jäsentämänä. Pääkaupunkiseudun sosiaa-lialan osaamiskeskus SOCCA. http://www.socca.fi/files/72/Tutkiva_arvioiva_tyo-ote_sosiaalityontekijoiden_jasentamana.pdf. Viitattu 28.10.2022.
Kemppainen, Tarja & Kostamo-Pääkkö, Kaisa & Niskala, Asta & Ojaniemi, Pekka & Vesterinen, Kerttu (2010). Sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnin ensiaskeleet Lapissa: Tutkimus sosiaalitoimistojen työn vaikuttavuudesta. Rovaniemi. Oy Sevenprint Ltd.
Mänttäri-van Der Kuip, Maija (2015). Work-Related Well-Being among Finnish Frontline Social Workers in an Age of Austerity. Jyväskylän yliopisto. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/45924/978-951-39-6191-6_vaitos29052015.pdf?sequence=1&isAllowed=y. Viitattu 28.10.2022.
SHL Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2014/20141301. Viitattu 28.10.2022.
(65)
(Julkaistu 25.10.2022)
Sosiaalityöntekijän oikeudellinen osaaminen
Oikeudellinen osaaminen on yhä tärkeämpi osa sosiaalityön asiantuntijuutta ja se tulee ottaa vahvemmin huomioon sekä perus- ja täydennyskoulutuksessa.
Sosiaalityö on oikeudellistunut siinä missä koko yhteiskuntamme. Oikeudellistuminen on sitä, että lainsäädännön määrä, laajuus ja tarkkuus kasvaa koko ajan. Lainsäädännön piiriin tuodaan uusia ilmiöitä ja asioita, jotta heikommassa asemassa olevaa osapuolta voidaan suojella paremmin.
Sosiaalityössä tulee osata entistä laajemmin lainsäädäntöä ja tehdä työtä lainsäädännön edellyttämällä tavalla.
Sosiaalityötekijän oikeudellinen osaaminen
Sosiaalityöntekijän osaaminen koostuu useasta eri osa-alueesta. Tutkin pro gradu -tutkielmani myötä tarkemmin sosiaalityöntekijän oikeudellista osaamista. Tarkastelin oikeudellista osaamista erityisesti valvontatyön näkökulmasta, jota voidaan toteuttaa mm. omatyöntekijän tai vastuutyöntekijän roolista. Tutkielmani aineisto muodostui kahdesta osasta. Ensimmäisenä osa koostui Lapin maakunnan alueen kuntien sosiaalitoimen omavalvontasuunnitelmista, ja toinen osa muodostui §OHOVA –hankkeeseen osallistuneiden sosiaalityöntekijöiden näkemyksistä oikeudelliseen osaamiseen liittyen.
Tutkielmani tulosten perusteella oikeudellista osaamista tarvitaan sosiaalityöntekijän työssä päivittäin. Oikeudellinen osaaminen on merkittävä osa sosiaalityöntekijän ammattitaitoa, ja se koostuu useasta eri osa-alueesta, joita kuvaa moniulotteisuus. Oikeudellinen osaaminen on lainsäädännön ja oikeudellisen toimintaympäristön tuntemusta. Ihmis- ja perusoikeuksien ymmärtämistä osaksi sosiaalihuollon kokonaisuutta yhdistettynä julkisen vallan toimeenpanijan tehtävään.
Lisäksi tulee ymmärtää hyvän hallintotavan mukainen tapa tehdä työtä. Menettelylliset tavat työssä on vähintään yhtä tärkeät kuin asiakkaan hyvän kohtelun ja kohtaamisen taidot sekä vuorovaikutustaidot. Menettelylliset seikat on meille kaikille avattu hallintolaissa.
Sosiaalityö perustuu heikommassa asemassa olevan ihmisen asioiden puolustamiseen, joten ihmis- ja perusoikeuksien tuntemus ja ymmärtäminen on osa sosiaalityötä. Sosiaalityöhön kuuluu julkisen vallan käyttäminen, kun puututaan ihmisen perusoikeuksiin. Julkisen vallan käyttäjänä tulee toimia lainsäädännön mukaisesti. Sosiaalityössä tavallaan kierretään kehää lainsäädännön ympärillä huomioiden sosiaalityön ilmiöt.
Valvontatyö on osa sosiaalityöntekijän työtä
Sosiaalityöntekijän työhön voi kuulua valvontatyötä asiakkaille järjestettyjen palveluiden osalta. Valvontatyössä korostuu ohjaus- ja neuvontatyö. Sitä tehdään kaksisuuntaisesti, niin asiakkaalle kuin sille taholla, joka tuottaa asiakkaalle järjestetyn palvelun. Paljon puhutaan palveluntuottajista.
Valvonnan päämääränä on varmistaa asiakkaan hyvä kohtelu ja palvelun laatu. Valvonnassa käytetään ohjausta ja neuvontaa. Se on itse asiassa työmenetelmä. Valvontatyössä kuten sosiaalityössä yleensä tarvitaan hyviä vuorovaikutustaitoja, joiden avulla tuodaan näkyväksi sosiaalityöntekijän oikeudellista osaamista. Esimerkiksi asiakkaan oikeuksien sanoittaminen ja näkyväksi tekeminen ovat osa valvontatyön ohjausta ja neuvontaa palveluntuottajan suuntaan.
Sosiaalityössä toimitaan usein virkavastuulla. Virkavastuu velvoittaa tekemään valvontatyötä esimerkiksi lastensuojelussa, kun lapsi joudutaan sijoittamaan omasta kodista turvallisempaan ympäristöön. Sosiaalityön vastuulla on varmistaa, että lapsen elämä jatkuu inhimillisissä ja lapsen oikeuksia kunnioittavassa ympäristössä. Sosiaalityöntekijän tulee lain mukaan olla säännöllisesti yhteydessä lapseen ja paikkaan, jonne hänet on sijoitettu. Toteuttaa siis valvontatyötä.
Oikeudellinen osaaminen tarvitsee rinnalleen sosiaalityön osaamisen
Oikeudellinen osaaminen on yksi sosiaalityöntekijän monista ammattiosaamisen osa-alueista. Oikeudellista osaamista ei voi irrottaa erilleen sosiaalityöntekijän osaamiskokonaisuudesta, vaan oikeudellinen osaaminen ja sosiaalihuollon substanssin osaaminen kulkevat yhdessä, rinnakkain. Sosiaalityöntekijä käyttää lainsäädäntöä omassa työssään välineenä, jonka avulla asiakkaan tilanteeseen saadaan apua ja tukea.
Jos oikeudellinen osaaminen olisi irrotettavissa sosiaalityöstä, silloin sosiaalityötä tekisi työparina sosiaalityöntekijä ja juristi. Nyt sosiaalityötä tekevät sosiaalihuollon ammattilaiset, sosiaalityöntekijät, joiden työtehtävänä on tulkita ja soveltaa sosiaalihuollon lainsäädäntöä asiakastilanteissa. Sosiaalityöntekijöiden oikeudellisen osaamisen taso on vaihtelevaa aikaisemmin tehdyn selvityksen mukaan. Seitsemän sosiaalityöntekijää kymmenestä osaa tulkita lainsäädäntöä hyvin ja soveltaa sitä asiakkaan tilanteeseen. Kolme työntekijää kymmenestä kokee osaavansa jonkin verran tarvitsemaansa lainsäädäntöä.
Tarvitsemme täydennyskoulutusta
Lainsäädäntö on muuttunut vuosien aikana, ja uudistuu edelleen. Sosiaalityöntekijät tarvitsevat täydennyskoulutusta, jotta heidän ammattitaito pysyy yllä ja asiakkaan oikeudet toteutuvat vahvemmin. Täydennyskoulutuksen tulee kohdentua oikeudellisen osaamisen vahvistamiseen niin sosiaalihuoltolain kuin sosiaalihuollon erityislakien soveltamisen osalta. Tarvetta täydennyskoulutukselle lisää myös lainsäädännön monitulkintaisuus. Oikeudellisen osaamisen moniulotteisuus on hyvä huomioida tulevaisuudessa yliopistokoulutuksen aikana, ja vahvistaa tulevien sosiaalityöntekijöiden oikeudellisen osaamisen perusteita.
Ulla Sotaniemi
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelija
Kirjoitukseni perustuu syksyllä 2022 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani ”Sosiaalityöntekijän oikeudellinen osaaminen valvontatyössä”. Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityö.
Lähteet
Kuusisto, Katja & Kalliomaa-Puha, Laura 2019: Päihdeongelmaisen asiakkaan asema ja oikeudet – mitä sosiaalihuoltolain uudet välineet tarkoittavat päihdehuollossa? Teoksessa: Pehkonen, Aini & Kekoni, Taru & Kuusisto, Katja (toim.): Oikeus päihdehuoltoon. Vastapaino. Tampere.
Martin, Maria & Kemppainen, Tarja & Niskala, Asta & Pohjola, Anneli 2018: Sosiaalityöntekijöiden ja sosionomien osaaminen Lapissa. Osaamiskartoituksen tuloksia. PohjoisSuomen sosiaalialan osaamiskeskus.
Poikonen, Heidi ja Kekoni, Taru 2019: Asiakkaan oikeudet ja niihin vaikuttavat tekijät päihdepalveluissa. Teoksessa: Pehkonen, Aini & Kekoni, Taru & Kuusisto, Katja (toim.): Oikeus päihdehuoltoon. Vastapaino. Tampere.
(64)
(Julkaistu 11.7.2022)
Intersukupuoliset henkilöt kaipaavat tukea
Intersukupuolisuus tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä, ettei henkilöä ole mahdollista määritellä yksiselitteisesti naiseksi tai mieheksi kehon sukupuolipiirteiden perusteella. Toisin sanoen intersukupuoliset henkilöt kantavat kehoissaan sekä nais- että miessukupuolille tyypillisinä pidettyjä ominaisuuksia.
Intersukupuolisuus ei ole sairaus, vaan siinä on kyse kehon sukupuolipiirteiden luonnollisesta vaihtelusta. Toisinaan se tulee sekoitetuksi transsukupuolisuuteen, mikä on eri asia, sillä transsukupuolisuudessa on kyse koetun sukupuolen ja kehon välisestä ristiriidasta. Monet intersukupuoliset henkilöt kokevat sen sijaan olevansa naisia tai miehiä. Osa intersukupuolisista henkilöistä kokee kuuluvansa sukupuolivähemmistöön, osa ei. Seksuaalisuuden kanssa intersukupuolisuudella itsessään ei ole mitään tekemistä.
Intersukupuolisia henkilöitä syrjitään
Omassa pro gradu -tutkielmassani tarkastelin, millaisia sosiaalisia kokemuksia intersukupuolisilla henkilöillä on. Tutkimuksen mukaan intersukupuoliset henkilöt kokevat syrjintää, mikä johtuu esimerkiksi siitä, että Suomessa virallisia sukupuolia on vain kaksi. Sen seurauksena intersukupuoliset lapset on pakko määritellä tytöiksi tai pojiksi. Erilaiset asiakirjat, tilat ja toiminnot, jotka on tarkoitettu vain naisille tai miehille, voivat myös aiheuttaa hankaluuksia intersukupuolisille henkilöille.
Tutkimuksen mukaan intersukupuoliset henkilöt voivat kokea vähemmistöstressiä, mikä tarkoittaa vähemmistöön kuuluvan henkilön kokemaa pitkäaikaista ja/tai toistuvaa stressiä. Sitä aiheuttavat esimerkiksi ennakkoluulot, epäasiallinen kohtelu ja syrjintä, joiden seurauksena intersukupuoliset henkilöt voivat pelätä muiden ihmisten reaktioita ja joutuvat pohtimaan, miten he voivat esimerkiksi pukeutua ja käyttäytyä. Tutkimuksen mukaan osa intersukupuolisista henkilöistä on kohdannut esimerkiksi sukupuoltaan koskevia epäasiallisia kysymyksiä ja kommentteja. Vähemmistöstressi voi aiheuttaa erilaisia kielteisiä terveysvaikutuksia, kuten mielenterveysongelmia.
Intersukupuolisuudesta voi olla vaikea puhua
Tutkimuksen mukaan intersukupuolisten henkilöiden ja heidän vanhempiensa on usein vaikea kertoa intersukupuolisuudesta muille, koska he voivat esimerkiksi pelätä, ettei intersukupuolisuutta ymmärretä. Osa intersukupuolisista henkilöistä häpeää omaa intersukupuolisuuttaan ja salaa sen jopa omilta läheisiltään. Monet kaipaavat tukea toisilta intersukupuolisilta henkilöiltä. Myös vanhempien, ystävien ja kumppaneiden antama hyväksyntä, tuki ja myönteinen suhtautuminen ovat hyvin tärkeitä.
Tutkimuksen mukaan intersukupuolisuudesta voi olla helpompi kertoa silloin, kun intersukupuoliset henkilöt huomaavat, että muut ihmiset tietävät intersukupuolisuudesta ja/tai sukupuolen moninaisuudesta ja hyväksyvät sen. Intersukupuolisuuteen tulisi suhtautua tavallisena asiana, mutta ei vähättelevästi. Intersukupuoliset henkilöt toivovat, että intersukupuolisuudesta tiedettäisiin, mutta kenenkään ei tarvitse tietää siitä kaikkea. Intersukupuolisilta henkilöiltä on hyvä kysyä, mitä intersukupuolisuus heille itselleen merkitsee. Käytännössä apua voi olla esimerkiksi neutraalista tavasta puhua, eli henkilöistä puhumisesta naisten ja miesten sijasta.
Sointu Helttunen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitelma perustuu pro gradu -tutkielmaani ”Intersukupuolisuuden sosiaalinen ulottuvuus intersukupuolisten henkilöiden kokemana”. Lapin yliopisto, 2022.
Lähteet
European Union Agency for Fundamental Rights 2015: The fundamental rights situation of intersex people. 4/2015.
Jaskari Onni & Keski-Rahkonen Anna 2021: Vähemmistöstressi uhkana seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen terveydelle. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim. 2021; 137(17):1781-8.
Meyer Ilan H. 2003: Prejudice, Social Stress, and Mental Health in Lesbian, Gay, and Bisexual Populations: Conceptual Issues and Research Evidence. Psychological Bulletin Journal. 2003; 129(5): 674−697.
Oikarinen Tikli 2019: Ei tietoa eikä vaihtoehtoja – Selvitys intersukupuolisten ihmisten oikeuksista ja kokemuksista. Oikeusministeriön julkaisuja. Selvityksiä ja ohjeita 2019:3.
van Lisdonk Jantine 2014: Living with intersex/DSD – An exploratory study of the social situation of persons with intersex/DSD. The Netherlands Institute for Social Research.
(63)
(Julkaistu 8.6.2022)
Lasten ja nuorten hyvinvointi koronapandemian aikana
Korona-aika on vaikuttanut merkittävästi lasten ja nuorten hyvinvointiin.
Julkisessa keskustelussa ja mediassa lasten ja nuorten ääntä on tuotu esiin melko vähän, vaikka pandemia on vaikuttanut hyvin paljon myös lasten ja nuorten elämään. Sekä suomalaiset että kansainväliset tutkimukset puhuvat samaa kieltä; lasten ja nuorten hyvinvointi on huonontunut koronapandemian aikana.
Koronakriisi on lisännyt perheiden välistä eriarvoisuutta (Paju 2020, 6). Koronatoimien myötä lasten epävarmuus, turvattomuus ja ahdistus on lisääntynyt. Lasten yksinäisyys on lisääntynyt ja hyvinvointia ylläpitävät sosiaaliset suhteet ovat vähentyneet. (Lapsistrategian koronatyöryhmä 2020.) Keväällä 2020 huhtikuussa maailman lapsista 86 % oli poissa koulusta. Näistä lapsista 60 prosentilla ei ollut mahdollisuutta käyttää internetiä, jolloin he olivat todellisuudessa täysin ilman opetusta. Koulujen sulkeutumisen seurauksena myös kouluruokailu keskeytyi, jolloin kaikista köyhimmät lapset olivat vaarassa kärsiä aliravitsemuksesta. (The Lancet Child & Adolescent Health 2020, 479.)
Lasten ja nuorten hyvinvointi Erik Allardtin (1976) hyvinvoinnin ulottuvuuksien mukaan
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani lasten ja nuorten hyvinvointia Erik Allardtin (1976) hyvinvoinnin ulottuvuuksien – having, loving, being ja doing jäsennyksen mukaan. Tutkimus on tehty sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta. Tutkimusaineistona käytin valmista aineistoa, joka on kerätty PANDA-hankkeelle vuosina 2020 ja 2021.
Having -ulottuvuus tarkoittaa hengissä pysymistä, toimintaresursseja sekä tarvetta perustoimeentulolle (Helne & Hirvilammi 2021, 50). Having -ulottuvuuden osalta perheiden taloudelliset ongelmat lisääntyivät ja tukitoimet sekä tukipalvelut vähenivät tai loppuivat kokonaan. Näin ollen perheiden toimintaresurssit ovat huonontuneet koronapandemian aikana, mikä on vaikuttanut lasten ja nuorten hyvinvointiin heikentävästi. Perheiden haasteet kasvoivat koronapandemian aikana myös siksi, että yhteiskunta supisti perheille tarjottuja palveluja. Esimerkiksi mielenterveyspalveluihin pääseminen oli haasteellista, koska palveluja supistettiin ja ajettiin alas pandemian seurauksena.
Loving -ulottuvuus kuvaa sosiaalista vuorovaikutusta sekä merkityksellisiä ihmissuhteita. Ihmisen tulee kokea olevansa osa ryhmää tai yhteisöä. Yhteisöillä on merkitystä terveydelle ja lisäksi yhteisöt toimivat turvaverkkona haastavissa elämäntilanteissa. (Kivipelto & Saikkonen 2018, 60.) Hyvinvoinnin loving -ulottuvuus heikentyi oleellisesti koronapandemian aikana, koska kasvokkainen vuorovaikutus väheni. Palveluja siirrettiin etänä toteutettaviksi, mutta huomattiin, että etätapaamiset eivät sovi kaikille. Perheväkivalta, perheriidat ja lasten kaltoinkohtelu lisääntyivät. Myös yksinäisyys lisääntyi ja perheet kärsivät sosiaalisten suhteiden niukkuudesta.
Erik Allardtin mukaan (1976) being -ulottuvuus on ”ihmisenä olemista”. Lasten ja nuorten kohdalla being -ulottuvuus tarkoittaa sitä, että heillä on mahdollisuus kasvaa ja kehittyä kohti täyttä ihmisyyttä. Osallisuus ja elämänhallinta liittyvät being -ulottuvuuteen. Lisäksi terveys sisältyy tutkielmassani being -ulottuvuuteen. Being -ulottuvuuteen koronapandemia on vaikuttanut terveyden näkökulmasta. Korona sairautena on aiheuttanut paljon pelkoa, ahdistusta ja huolta. Mielenterveysongelmat ja ahdistus lisääntyivät ja vaikeutuivat niin lapsilla, nuorilla kuin vanhemmillakin. Vanhempien väsymys ja uupumus lisääntyivät ja jaksaminen vaikeutui. Vuonna 2020 myös päihdeongelmat, seksuaalinen hyväksikäyttö ja itsemurhat lisääntyivät.
Doing tarkoittaa merkityksellistä tekemistä, joka sallii ihmisen noudattaa omia arvojaan. Doing ei tarkoita vain palkkatyötä, vaan harrastukset, luova tekeminen ja vapaaehtoistyö kuuluvat doing -ulottuvuuden piiriin. (Helne & Hirvilammi 2021, 51-52.) Lasten ja nuorten tilanteissa doing merkitsee esimerkiksi varhaiskasvatusta, koulunkäyntiä, kerhotoimintaa ja harrastuksia. Koululla ja varhaiskasvatuksella on suuri merkitys lasten ja nuorten hyvinvoinnille, sillä koulu ja varhaiskasvatus tarjoavat lapsille ja nuorille rutiineja, ystävyyssuhteita ja ikätasoista tekemistä.
Doing -ulottuvuudessa hyvinvoinnin huonontuminen ilmenee etäkoulun ja etätöiden tekemisen haasteina. Osa lapsista jäi pois varhaiskasvatuksesta ja myös harrastustoiminta lopetettiin tai siirrettiin toteutettavaksi etänä. Vuonna 2020 myös työttömyys lisääntyi. Ongelmia esiintyi perheiden arjessa. Lapset eivät saaneet riittävästi tukea etäkouluun, jolloin oppiminen vaikeutui. Koulupudokkaat lisääntyivät ja osa lapsista ja nuorista jäi kokonaan koulunkäynnin ulkopuolelle. Varhaiskasvatuksen keskeytyminen toi mukanaan ongelmia. Vanhemmat joutuivat huolehtimaan töiden ohella myös lapsista, heidän koulunkäynnistään ja ruokahuollosta. Nämä tekijät haastoivat vanhempien jaksamista.
Tutkimustulosten analyysissä esiin tuli hyvinvoinnin ulottuvuuksien lisäksi myös viides luokka, jolle annoin nimen Sosiaalityöntekijöiden huoli. Sijoitin luokkaan sellaiset sosiaalityöntekijöiden vastauksissa toistuneet asiat, jotka liittyivät kyllä lasten ja nuorten hyvinvointiin, mutta jotka eivät suoraan sopineet Allardtin (1976) hyvinvoinnin ulottuvuuksiin. Nämä asiat keskittyivät sosiaalityöntekijöiden huolenaiheisiin koskien lapsia, perheitä ja pandemiaympäristössä työskentelyä. Sosiaalityöntekijät kantoivat huolta siitä, että perheiden ongelmat jäävät piiloon, sillä koronarajoitusten takia asiakkaita ei tavattu. Myös olemassa olevien ongelmien todettiin pahentuneen pandemian aikana. Koulujen ja päiväkotien ollessa kiinni perheiden palvelutarpeita ei huomattu ajoissa.
Miten koronapandemiasta päästään eteenpäin?
Lasten ja nuorten hyvinvointi ei ole oleellisesti muuttunut pandemian aikana vuosien 2020 ja 2021 välillä, mutta muutos on ollut suuri verrattuna aikaan ennen pandemiaa. Tämä muutos on ollut nimenomaan huonompaan suuntaan menemistä. Yhteiskunnan sulut ja sosiaalinen eristäytyminen muuttivat tapoja elää, tehdä työtä ja viettää vapaa-aikaa. Sellainen elämä, mikä oli ennen ollut normaalia, vietiin yhtäkkiä pois. Jotkut sopeutuivat rajoitettuun ja kotiin sijoittuvaan elämään sekä vapaa-aikaan paremmin, mutta monille perheille, lapsille ja nuorille, joilla oli muutenkin elämässään ja arjessaan haasteita, korona-aika näyttäytyi erityisen ahdistavana.
Lasten ja nuorten hyvinvoinnissa riittää korjattavaa pitkäksi aikaa. Mielenterveyspalvelujen vahvistaminen ja saatavuuden varmistaminen ovat eräs keskeinen toimenpide, jotta koronapandemian negatiivisia vaikutuksia lasten ja nuorten hyvinvoinnissa saadaan lievitettyä. Tähän tarvitaan lisää taloudellisia- ja henkilöstöresursseja tukemaan lapsia ja nuoria. Ei pidä kuitenkaan ajatella, että kaikki hyvinvoinnin haasteet, kuten tuen puute, mielenterveysongelmat ja arjen ongelmat, olisivat ilmestyneet pelkästään koronan myötä. Mielenterveyspalvelut, lastensuojelu ja monet muut julkiset palvelut ovat kärsineet resurssipulasta jo ennen koronaa. Pandemian myötä julkisten palvelujen puutteet nousivat vain entistä selkeämmin esille.
Rajoitustoimien ei tulisi kohdistua lapsiin ja nuoriin taudissa, jonka tiedetään olevan pitkälti vaaraton heille. Koronan jälkipuinnissa tulee pohtia, joutuivatko lapset ja nuoret maksamaan liian kovaa hintaa taudin ehkäisyssä, joka on pääosin vaarallinen vain iäkkäille ja erilaisista pitkäaikaissairauksista kärsiville. Tärkeintä on nyt keskittyä tarjoamaan apua niille, joilta korona-aika vei eniten jokapäiväistä tukea.
Yhteiskuntamme tulevaisuus on meidän sekä lasten ja nuorten käsissä. On tärkeää, että nyt teemme sellaisia ratkaisuja lasten ja nuorten hyvinvoinnin suhteen, että ne kantavat hedelmää pitkälle tulevaisuuteen. Olisi tärkeää panostaa hyvinvointiin ja hyvinvoinnin parantamiseen mahdollisimman nopeasti. Yhteiskunnaltamme tulee löytyä resursseja työhön lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseksi sekä mielenterveysongelmien ehkäisemiseksi. Poliittiset päätökset tulisi tehdä ajatellen pitkän aikavälin hyötyjä varsinkin, kun ne koskettavat lapsia, nuoria sekä lapsiperheitä.
Anna Jokela
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaani ”Sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä lasten ja nuorten hyvinvoinnista koronapandemian aikana”. Lapin yliopisto 2022.
Lähteet
Allardt, Erik 1976: Hyvinvoinnin ulottuvuuksia. Werner Söderström osakeyhtiö. Porvoo
Helne, Tuula & Hirvilammi, Tuuli 2021: Puristuksissa? Nuoret ja kestävän hyvinvoinnin
ehdot. Kela. Helsinki
Kivipelto Minna & Saikkonen Paula 2018: Hyvinvointia niukkuudesta? Kokemuksia
viimesijaisesta turvasta. Janus 2018; 26 (1), 57–72
Lapsistrategian koronatyöryhmä 2020: Lasten ja nuorten hyvinvointi koronakriisin
jälkihoidossa. Lapsistrategian koronatyöryhmän raportti lapsen oikeuksien
toteutumisesta. Valtioneuvoston julkaisuja 2020:21.
https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/162318/VN_2020_21.pdf?
sequence=7&isAllowed=y Viitattu 27.5.2022.
Paju, Petri 2020: Paikoiltaan siirretty arki. Koronakriisin vaikutukset lapsiperheiden
elämään. Lastensuojelun keskusliitto. Lastensuojelun Keskusliiton verkkojulkaisu
2/2020. https://www.lskl.fi/wp-content/uploads/Paikoiltaan-siirretty-arkiverkkojulkaisu.pdf Viitattu 27.5.2022.
The Lancet Child & Adolescent Health 2020: Prioritising children’s rights in the
COVID-19 response. Editorial. The Lancet Child & Adolescent Health. Volume
4, Issue 7, 7/2020. https://www.thelancet.com/journals/lanchi/article/PIIS2352-4642(20)30172-
3/fulltext Viitattu 27.5.2022.
(62)
(Julkaistu 8.6.2022)
Vaino sukupuolistuneena väkivaltana käräjäoikeuksien tuomioasiakirjoissa
Vaino luo uhrien eri elämänalueille tunkeutuvan häiritsevän tilan, joka yhdistyy kokonaisvaltaiseen turvattomuuteen rajoittaen vainon uhrien toimijuutta ja elinpiiriä.
Vaino on intensiivistä, tavoiteorientoitunutta ja uhria pakottavaa käyttäytymistä, joka muodostuu erilaisista toistuvista väkivaltaisista ja ei-väkivaltaisista teoista, jotka uhrit kokevat epämieluisina, uhkaavina, ahdistavina ja tunkeilevina.
Vainoajan toiminta aiheuttaa uhrissa pelkoa, turvattomuutta ja ahdistusta sekä tuottaa uhreille fyysistä ja sosiaalista harmia. (Nikupeteri 2016, 46.) Eron jälkeinen vaino on sosiaalinen ongelma ja väkivallan muoto, joka kietoutuu entiseen lähisuhteeseen (Nikupeteri 2016, 26).
Eron jälkeinen vaino rikoksena
Suomessa vaino kriminalisoitiin vuonna 2014. Lain esitöiden mukaan vainon kriminalisointi oli tarpeellista Suomen rikoslainsäädännön saattamiseksi vastaamaan kansainvälisiä velvoitteita ja vainon kriminalisoinnille oli myös kansallista tarvetta. (HE 19/2013; Häkkänen-Nyholm & Salo 2019, 296.)
Vainossa rikoksena keskeistä on, ettei kyse ole yksittäisestä rikollisesta teosta, vaan osateot muodostavat uhrin elämänlaatua vakavasti häiritsevän tilan, joka herättää uhrissa pelkoa ja ahdistusta ja voi muodostua uhrin elämää hallitsevaksi (HE 19/2013). Vainon kriminalisointi toimii yhteiskunnallisena viestinä siitä, ettei vainoaminen ole hyväksyttyä toimintaa (Mehtola & Särkelä 2017, 10).
Eron jälkeinen vaino sukupuolistuneena väkivaltana
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani vainoa sukupuolistuneena väkivaltana käräjäoikeuksien tuomioissa. Toteutin pro gradu -tutkielmani hankeyhteistyössä CAPS-hankkeen kanssa ja aineistonani oli 20 käräjäoikeuksien vainotuomioasiakirjaa. Kaikissa aineistoni oikeustapauksissa vainoaja oli mies ja vainon uhri nainen. Tutkimuskysymyksinäni olivat 1) Millaisena vaino sukupuolistuneena väkivaltana näyttäytyy käräjäoikeuksien tuomioissa? 2) Millaisia seurauksia vainolla on sen kohteena oleville naisille?
Väkivallan sukupuolistuneisuus kuvaa sukupuolta osana väkivallan rakennetta, siihen liitettyjä asenteita, merkityksiä ja väkivallan selittämistapoja, kuitenkaan pelkistämättä väkivallan rakennetta ja dynamiikkaa sukupuolten väliseksi vastakkainasetteluksi (Ronkainen & Näre 2008, 21). Sukupuolistuneisuuden käsite viittaa väkivallan ja sukupuolen yhteen kietoutumiseen kulttuurisella, rakenteellisella ja yksilötasolla (Ronkainen 2017, 29). Eron jälkeisessä vainossa ilmenevät sukupuolistuneelle väkivallalle olennaiset piirteet eli sukupuolistuneet käytännöt, tasa-arvokysymykset, vallankäyttö ja ihmisoikeuksien loukkaaminen (Nikupeteri 2016, 47).
Eron jälkeisen vainon ilmeneminen ja vainon aiheuttamat seuraukset uhreille
Tutkielmani tuloksina oli, että eron jälkeinen vaino ilmenee uhriin kohdistuvina toistuvina yhteydenottoina, uhkaamisena, seuraamisena ja tarkkailemisena, syyllistämisenä ja halventamisena sekä uhrin pakottamisena ja kontrolloimisena. Lisäksi tutkimustulokseni ilmensivät lasten välineellistä roolia vainossa tapauksissa, joissa vainon kohteena olevalla naisella oli lapsia. Tutkielmani tulokset ilmentävät, että vainon kohteena oleminen aiheuttaa uhreille kielteisiä seurauksia. Vainon kohteena oleminen ja vainoajan toiminta aiheuttivat uhreille pelkoa, ahdistusta ja turvattomuutta. Vainosta aiheutui sen kohteena oleville naisille kipua, kärsimystä ja fyysisiä vammoja sekä häiriötä, haittaa ja taloudellista vahinkoa. Lisäksi uhrit joutuvat soveltamaan erilaisia selviytymisstrategioita pyrkiessään tekemään vainon kohteena olemisesta vähemmän vaarallista ja häiritsevää.
Tutkielmani tulokset havainnollistavat, että vainon kohteena olevien naisten tunnemaailmaa hallitsee voimakas pelko ja ahdistus. Kyse ei ole yksittäisten rikollisten tekojen aiheuttamasta pelosta ja ahdistuksesta, vaan vainon luomasta kokonaisvaltaisesta, uhrin eri elämänalueille ulottuvasta turvattomuudesta, joka rajoittaa uhrien elintilaa ja toimijuutta. Tutkielmani tulokset ilmentävät myös selkeästi vainon aiheuttamaa kokonaisvaltaista häiriötä uhrien elämälle. Vainoajat häiritsevät uhrinsa työssäkäyntiä, kotirauhaa ja liikkumista. Vaino luo uhrien eri elämänalueille tunkeutuvan häiritsevän tilan, joka yhdistyy kokonaisvaltaiseen turvattomuuteen rajaten vainon uhrin toimijuutta ja elinpiiriä entisestään. Vaino heikentää uhrien elämänlaatua, riistää uhreilta rauhan ja häiritsee arkielämän rutiineja.
Ymmärrys sukupuolesta vaikuttaa siihen, miten vaino ymmärretään ja miten sitä palvelujärjestelmässä tulkitaan
Vaino ilmiönä on sekä sukupuolistunut että sukupuolittunut (Nikupeteri 2016, 47; Spitzberg & Cupach 2007; Tjaden & Thoennes 1998, 3–5). Sukupuolistuneen väkivallan viitekehys ilmentää, etteivät naisten vainokokemukset ole kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta kontekstistaan irrallisia, vaan rakentuvat kontekstisidonnaisesti (Edwards 2011, 335–337; Lidman 2015). Siihen miten vaino ymmärretään ja millaisena sitä auttamisjärjestelmässä tulkitaan, vaikuttaa ymmärrys sukupuolesta (Nikupeteri 2016, 65). Vainoteot mahdollistuvat ja naisten vainokokemukset muotoutuvat sosiaalisesti ja kulttuurisesti määrittyneiden naiseuden, äitiyden ja entisen kumppanin roolien pohjalta (Nikupeteri 2016, 48). Sukupuolen ja väkivallan yhteen kietoutuneisuuden tarkasteleminen eron jälkeisen vainon kontekstissa on tärkeää, sillä sukupuoleen liittyvät lukkiuttavat tulkinnat voivat estää vainon tunnistamista, ellei niitä tiedosteta ja osata kyseenalaistaa (Nikupeteri 2016, 65).
Vainon sukupuolistuneisuutta ilmentävät myös vainon uhrille aiheuttamat seuraukset. Naisten ja miesten tunnereaktiot ja -kokemukset läheisen toteuttamaan vainoon ja väkivaltaan ovat usein erilaisia (Nikupeteri 2016, 23). Naiset kokevat vainon ja väkivallan yleensä intensiivisempänä, pelottavampana ja kokonaisvaltaisempana miehiin verrattuna, jolloin naisten kokemus vainottuna olemisesta muodostuu omanlaisekseen (Emerson ym. 1998, 304; Sheridan & Lyndon 2012; Romito & Grassi 2007). Toisaalta myös reaktiot vainon kohteena olevien naisten kokemaan pelkoon voivat olla sukupuolistuneita. Naisten kokema pelko voi tulla vähätellyksi ja uhrit nähdyiksi ylitunteellisina (Nikupeteri 2017b, 12) tai ylivarovaisina naisina, minkä seurauksena ammattilaiset voivat tulkita virheellisesti naisten kokeman pelon ja turvattomuuden liioitelluksi tai kuvitelluksi (Nikupeteri 2017a, 802).
Eron jälkeisen vainon kohteena olevat naiset eivät kuitenkaan ylireagoi tai kärsi suhteettomista peloista. Pelko on legitiimi reaktio vainoon, joka lievimmilläänkin aiheuttaa uhrissa voimakasta ahdistusta on ja joka pahimmillaan on kohteelle erittäin vaarallista tai jopa tappavaa. (DeKeseredy ym. 2017, 69; ks. myös Nikupeteri ym. 2017.)
Vaino ilmiönä haastaa sosiaalityön asiantuntijuutta ja edellyttää ammattilaisilta riittävää vainotietoa
Jotta vainon uhreja voidaan auttaa, tulee ammattilaisten kyetä tunnistamaan vaino ilmiönä (Nikupeteri 2016, 6). Pelkkä vainon tunnistaminen ei kuitenkaan riitä, vaan jotta uhrien avuntarpeisiin voidaan vastata, tulee ammattilaisten kyetä ymmärtämään vainon luonne väkivaltana (Nikupeteri 2016, 157). Jotta vainon uhrit voidaan tunnistaa, tarvitaan riittävää vainotietoa sekä kykyä vallitsevien naiseuteen ja äitiyteen liittyvien sukupuolistuneiden käsitysten ja asenteiden tiedostamiseen (Nikupeteri 2016). Vainotieto ei voi olla pelkästään väkivaltaan erikoistuneilla ammattilaisilla olevaa asiantuntijuutta, vaan vainon kohteena olevat naiset tulee tunnistaa koko palvelujärjestelmässä.
Mikäli vainon uhrit eivät tulle tunnistetuiksi tai ammattilaiset positioivat heidät virheellisesti esimerkiksi vieraannuttaviksi vanhemmiksi, haavoittaa se vainon uhreja entisestään ja toisaalta mahdollistaa vainon jatkumisen siihen puuttumisen sijaan. (Nikupeteri 2016, Häkkänen-Nyholm 2017, 99.) Vaino haastaa sosiaalityön asiantuntijuutta ja edellyttää ammattilaisilta riskin tunnistamista ja arviointia sekä moniammatillista työskentelyä (Nikupeteri & Laitinen 2017, 19; Nikupeteri 2016).
Janika Paananen
Lapin yliopisto
Kirjoitukseni perustuu 2022 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani ”Vaino sukupuolistuneena väkivaltana käräjäoikeuksien tuomioissa”.
Lähteet
DeKeseredy, Walter & Dragiewicz, Molly & Schwartz, Martin 2017: Abusive endings. Separation and divorce violence against women. University of California Press. Oakland, California.
Edwards, Alice 2011: Violence against women under international human rights law. Cambridge University Press. Cambridge, New York.
Emerson, Robert & Ferris, Kerry & Gardner, Carol Brooks 1998: On Being Stalked. Social Problems 45(3), 289–314.
Hallituksen esitys eduskunnalle laeiksi rikoslain, pakkokeinolain 10 luvun 7§:n ja poliisilain 5 luvun 9§:n muuttamisesta (HE 19/2013).
Häkkänen-Nyholm, Helinä 2017: Vainon uhri vai vainon uhriksi tekeytyvä lapsen vanhemmasta vieraannuttaja? Teoksessa Laitinen, Merja & Kinnunen, Jaana & Hannus, Riitta (toim.): Varjosta valoon. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen, katkaisu ja uhrien selviytymisen tukeminen. Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 41. Ensi- ja turvakotien liitto ry. 83–101.
Häkkänen-Nyholm, Helinä & Salo, Verna 2019: Miten vainoamisesta tuomitaan: Oikeuskäytäntö Suomessa 2015–2016. Defensor Legis 3, 296–308.
Lidman, Satu 2015: Väkivaltakulttuurin perintö. Sukupuoli, asenteet ja historia. Gaudeamus. Helsinki.
Mehtola, Sirkku & Särkelä Riitta 2017: Esipuhe. Teoksessa Laitinen, Merja & Kinnunen, Jaana & Hannus, Riitta (toim.): Varjosta valoon. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen, katkaisu ja uhrien selviytymisen tukeminen. Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 41. Ensi- ja turvakotien liitto ry. 9–11.
Nikupeteri, Anna 2016: Vainottuna. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen ja uhrien kohtaaminen. Acta Universitatis Lapponiensis 336. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
Nikupeteri, Anna 2017a: Professionals’ critical positionings of women as help-seekers: Finnish women’s narratives of help-seeking during post-separation stalking. Qualitative Social Work 16(6), 793–809.
Nikupeteri, Anna 2017b: Stalked Lives: Finnish Women’s Emotional Experiences of Post-Separation Stalking. Nordic Social Work Research 7(1), 6–17.
(61)
(Julkaistu 8.6.2022)
Kiusaamista koulussa, väkivaltaa kadulla?
Kouluissa tapahtuu koulukiusaamista ja väkivaltaa monissa eri muodoissa. Suhtaudutaanko kouluissa tapahtuneisiin tekoihin kuitenkin lievemmin kuin vastaavaan tapahtumaan kadulla? Vaikuttaako koulukiusaamisen käsite heikentävästi kiusaamiseen puuttumiseen ja sen ehkäisyyn?
Mediassa uutisoidaan toistuvasti koulukiusaamisesta ja kouluissa tapahtuvista väkivallanteoista. (Hirvonen, 2020; Koskinen 2020; Tanninen 2021) Koulukiusaamista on pyritty torjumaan jo vuosikymmeniä, mutta silti sitä esiintyy edelleen. Tämä sai minut pohtimaan, vastaako koulukiusaamista kuvaava käsite kiusaamisen sisältöä vai olisiko tarpeellista uudistaa koulukiusaamisen käsitettä.
Mediassa koulukiusaamisesta on usein käytetty kouluväkivallan käsitettä. Voisiko kiusaamisen sisältöä osuvammin kuvaava käsite edistää koulussa tapahtuvaan kiusaamiseen ja muuhun väkivaltaiseen käyttäytymiseen puuttumista ja ehkäisyä?
Kiusaaminen ja väkivalta kouluissa
Nuorten elämän keskiössä ovat kaksi merkittävää yhteisöä; koti ja koulu (Ojala 2017, 5). Koulu on oppimisen lisäksi nuorisokulttuurin keskus, jossa nuori rakentaa tärkeitä ihmissuhteita (Kiilakoski 2012, 15).
Koulu ei ole jokaiselle nuorelle ainoastaan kiva paikka, sillä koulussa saatetaan kohdata kiusaamista ja muuta vahingoittavaa käytöstä. Koulukiusaaminen ilmenee muun muassa ryhmän ulkopuolelle jättämisenä, juorujen levittämisenä, lyömisenä ja potkimisena. Koulukiusaaminen linkittyy vahvasti väkivaltaan, mutta myös rikollisuuteen; koulukiusaaminen on sisällöltään fyysistä tai henkistä väkivaltaa ja väkivaltainen teko voi puolestaan täyttää rikoksen tunnusmerkit, jolloin kiusaamisesta voi tulla tuomittava rikos.
Nuorelle kaverisuhteet ovat merkittäviä ja nuoren hyvinvoinnille voikin olla hyvin haitallista jäädä kaveriporukoiden ulkopuolelle (Korkiamäki 2014, 38). Koulussa koettu kiusaaminen heikentää nuorten mielenterveyttä ja usein kiusaamisen kohteeksi valikoituvatkin jo entuudestaan masentuneet tai ahdistuneet koulutoverit. (Nurmi ym. 2014, 150, 175–176; Aalto-Setälä ym. 2020, 13).
Tutkielmassani hyödynsin Nuorisorikollisuus -aineistoa (Kivivuori & Näsi 2016), jonka analysointi oli erittäin mielenkiintoista. Tulokset osoittavat, että koulukiusaamisen lisäksi kouluissa tapahtuu muuta toisia vahingoittavaa käyttäytymistä, kuten pahoinpitelyitä, tappeluun osallistumista, varastamista, seksuaalista häirintää ja väkivallalla uhkailua. Nuoret olivat kohdanneet lähes kaikkia tekoja enemmän koulussa, kuin muissa ympäristöissä.
Koulukiusaamisen ja väkivallan käsitteiden tarkastelussa yksi eroavaisuus nousee vahvasti esille. Koulukiusaamisen määrittelyissä puhutaan pitkäkestoisuudesta ja toistuvuudesta. Puolestaan väkivallan määrittelyssä keskiössä on väkivallan seuraukset kohteelle. Väkivalta aiheuttaa ja sillä pyritään aiheuttamaan haittaa kohteelle. On ristiriitaista ajatella, että yksittäinen väkivallanteko katsotaan väkivallaksi, mutta pitkäkestoisesta ja systemaattisesta väkivallasta käytettäisiin koulukiusaamisen käsitettä. Koulukiusaaminen oli aineistossa määritelty tönimiseksi, nimittelyksi ja syrjinnäksi, mitkä vaikuttavat melko lieviltä teoilta. Mielestäni lieviksi määritellyt teot ovat kuitenkin väkivaltaa, sillä ne voivat aiheuttaa kohteelleen negatiivisia seurauksia.
Lopuksi
Koulu ei ole turvassa väkivallalta, vaan siellä tapahtuu samoja tekoja kuin muissakin nuorten suosimissa ympäristöissä. Tärkeintä olisi kyetä ehkäisemään toisia vahingoittavaa käyttäytymistä, jotta jokainen lapsi ja nuori saisi käydä koulua turvallisessa ympäristössä. Koulukiusaaminen on väkivaltaa ja siihen tulee suhtautua sen vaatimalla vakavuudella. Nuorten kahinoita ei tule kuitata toteamalla esimerkiksi, että ”pojat on poikia”.
Tutkielmani antaa perusteita koulukiusaamisen käsitteen uudistamiseen. Jos puhumme koulukiusaamisesta väkivallan tai kouluväkivallan käsitteellä, tekojen vähättelyn riski mahdollisesti pienenee, jolloin tekoihin myös puututaan voimakkaammin. Koulut eivät kykene yksin kantamaan vastuuta väkivaltaan puuttumisessa ja sen ehkäisyssä, vaan tueksi tarvitaan eri viranomaistahoja. Tämä kirjoitus toivottavasti lisäsi ymmärrystä siitä, miten vakavia tekoja kouluissa tapahtuu, joita ei voida määrittää vain kiusaamiseksi.
Milla Pötsönen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Kiusaamista koulussa, väkivaltaa kadulla. Koulukiusaaminen ja väkivalta epätoivottuna käyttäytymisenä yläkoululaisten keskuudessa”. Lapin yliopisto, 2022.
Lähteet
Aalto-Setälä, Terhi & Huikko, Eeva & Appelqvist-Schmidlechner, Kaija & Haravuori, Henna & Marttunen, Mauri 2020: Kouluikäisten mielenterveysongelmien tuki ja hoito perustason palveluissa. Opas tutkimiseen, hoitoon ja vaikuttavien menetelmien käyttöön. PunaMusta Oy. Vantaa.
Hirvonen, Saara 2020: Harvinainen väkivallanteko Vantaan Kytöpuiston koulussa – yksi alakoululainen loukkaantui välitunnilla. Yle Uutiset 21.9.2020. https://yle.fi/uutiset/3-11555048. Viitattu 4.1.2022.
Kiilakoski, Tomi 2012: Koulu nuorten näkemänä ja kokemana. Tilannekatsaus-marraskuu 2012. Opetushallituksen muistio 2012:6. https://www.nuorisotutkimusseura.fi/images/julkaisuja/144743_koulu_nuorten_nakemana_ja_kokemana_2.pdf. Viitattu 25.3.2022.
Kivivuori, Janne & Näsi, Matti: Nuorisorikollisuus 2016 [sähköinen tietoaineisto]. Versio 2.0 (2018-10-31). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD3209. Viitattu 15.2.2022.
Korkiamäki, Riikka 2014: ”Jos mä nyt voisin saada ystäviä”. Ulkopuolisuus vertaissuhteissa nuorten kokemana. Teoksessa Gissler, Mika & Kekkonen, Marjatta & Känkänen, Päivi & Muranen, Päivi & Wrede-Jäntti, Matilda (toim.): Nuoruus toisin sanoen: Nuorten elinolot- vuosikirja 2014. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL, 38–50.
Koskinen, Anu Leena 2020: Vanhemmat huolissaan Suomen kouluväkivallasta: ”Kenelläkään koulun aikuisella ei ole lupa katsoa pois”. Yle Uutiset 23.9.2020. https://yle.fi/uutiset/3-11558790. Viitattu 4.1.2022.
Ojala Terhi 2017: Kun perusopetuksen oppilaat oireilevat psyykkisesti. Opettajien kokemuksia. Oppimisen ja oppimisvaikeuksien erityislehti, 27 (4), 4–11.
Nurmi, Jari-Erik & Ahonen, Timo & Lyytinen, Heikki & Ruoppila, Isto & Pulkkinen. Lea & Lyytinen, Paula 2018: Ihmisen psykologinen kehitys. PS-kustannus. Jyväskylä.
Tanninen, Jouni 2021: Kouluväkivaltaa esiintyy laajasti Tampereella, vanhempien yhdistys esittää ensiavuksi yhtenäisiä toimintaohjeita. Yle Uutiset 19.11.2021. https://yle.fi/uutiset/3-12194822. Viitattu 8.2.2022.
(60)
Autetuksi tulemisen mahdollisuudet parisuhdeväkivallassa
Naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta on suomalaisessa yhteiskunnassa edelleen tunnistamaton ja piilossa oleva ilmiö.
Joka kolmas suomalainen nainen on kohdannut väkivaltaa, joka tarkoittaa siis lähes miljoonaa naista. (Muukkonen 2017, 10.) Naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta voidaan määrittää sukupuolistuneeksi ilmiöksi, koska siihen vaikuttavat edelleen vahvasti erilaiset rakenteelliset ja asenteelliset käsitykset naisten ja miesten rooleista. Väkivalta on ihmisoikeusloukkaus ja vakava yhteiskunnallinen ongelma.
Nainen parisuhdeväkivallan uhrina
Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ilmenee jokaisessa yhteiskuntaluokassa ja se käsittää erilaisia muotoja fyysisestä, psyykkisestä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Henkisen väkivallan kokeminen voi olla kokemukseltaan pahempaa kuin fyysinen väkivalta. (Marttala 2012, 42–43.) Henkinen väkivalta muuttaa pikkuhiljaa uhrin persoonallisuutta ja saa hänet mukailemaan tekijän haluja ja tarpeita. Pitkään jatkuva henkinen väkivalta murtaa uhrin identiteetin, jolloin uhri usein syyllistää itseään tilanteesta.
Naiseuteen liittyy monia odotuksia esimerkiksi hyvästä äitiydestä tai vaimoudesta, jolloin väkivalta on usein hyväksyttyä ja sen kokemista vähätellään. Parisuhdetta määrittävät ja ohjaavat sukupuolittuneet roolit ja odotukset. Nämä muovaavat riippuvuuksia ja valtasuhteita parin välillä. (Ronkainen 2017, 32.)
Suomi on yhä edelleen korkealla väkivaltatilastoissa ja väkivallan kokemukset ovatkin melko arkipäiväisiä Suomessa (Ronkainen 2008, 389). 1990-luvulta alkaen parisuhdeväkivallan tekijän rangaistavuuteen on tullut useita lakimuutoksia. Raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin vuonna 1994 ja lisäksi vainoaminen tuli rangaistavuuden piiriin vuonna 2014. Lakimuutoksista huolimatta naisiin kohdistuva väkivalta ei ole vähentynyt Suomessa (Lidman 2015, 51).
Naisten avun hakemista estävät tekijät
Pro gradu -tutkielmassamme tarkastelimme parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten autetuksi tulemisen esteitä. Tutkimusaineistona käytimme valmista aineistoa, joka on kerätty Lapin yliopiston ja Viola ry:n yhteistyönä toteutetussa hankkeessa. Tutkimuksen tuloksena olemme jäsentäneet naisten avun hakemisen esteet sisäisiin ja ulkoisiin esteisiin.
Sisäiset esteet
Naisten tunteet vaihtelivat rakkaudesta häpeään ja syyllisyyteen. Tunteille oli yhteistä se, että naiset näkivät parisuhdeväkivallan syyt muualla kuin tekijässä. He syyllistivät parisuhdeväkivallasta itseään ja kokivat huonommuuden tunteita parisuhteessa. Naiset ovat usein alisteisessa asemassa suhteessa kumppaniinsa.
Naiset näkivät kumppanissaan ja elämäntilanteessaan väkivallasta huolimatta niin paljon hyviä asioita, että he jaksavat uskoa ja toivoa, että väkivalta loppuisi ja tekijän muuttuisi. Naiset kannattelivat ja pitivät yllä kulisseja. Keskeisin syy kulissien ylläpitämiseen oli halu säilyttää ehjä koti ja perhe, ainakin ulospäin. Väkivaltaa salataan ja piilotellaan viimeiseen asti. Naiset sietivät kohtuuttoman paljon huonoa kohtelua ja joutuivat tinkimään omasta hyvinvoinnistaan.
Väkivalta itsessään kuormittaa uhria ja vie voimavaroja. Kun tähän yhdistyvät erilaiset haastavat elämänvaiheet, kuten esimerkiksi ruuhkavuodet, nousee avun hakemisen kynnys yhä korkeammaksi. Parisuhdeväkivallalle on tyypillistä, ettei sitä haluta tunnistaa, eikä myöntää. Osalle naisista väkivalta voi olla niin tuttua ja normaalia, että vasta avunpiiriin hakeutuminen saa ymmärtämään oman tilanteen vakavuuden. Naiset myös kieltävät väkivallan olemassaolon tietoisesti, sillä he eivät halua, eivätkä kykene myöntämään sitä. Väkivallan unohtaminen ja kieltäminen toimi monen naisen selviytymismekanismina arjessa.
Ulkoiset esteet
Naisten avun hakemisen esteinä oli useampia tekijöitä, jotka tulivat uhrin ulkopuolelta. Estävinä tekijöinä avun hakemiselle olivat ihmissuhteisiin liittyvät asiat, kuten esimerkiksi läheisten tuen puute. Myös väkivallan tekijän uhkailu, pelottelu ja syyllistäminen toimivat merkittävinä esteinä naisten avun hakemiselle. Naiset pelkäsivät jopa henkensä puolesta, että tekijä avun hakemisen seurauksena satuttaisi heitä tai muuta perhettä.
Tiedon puute, taloudellinen tilanne ja käytettävissä olevat resurssit vaikuttivat naisten avun hakemiseen. Uhrit eivät ole tietoisia avun hakemisen väylistä tai he eivät osanneet hakea apua. Usein naiset pelkäsivät, että miten he pärjäisivät taloudellisesti mahdollisen eron jälkeen. Myös asuinpaikka voi estää avun hakemisen ja saamisen, sillä palveluiden piiriin pääseminen voi olla mahdotonta etäisyyksien ja siihen liittyvien tekijöiden vuoksi.
Myös palvelujärjestelmä voi toimia ulkoisena esteenä avun saamiselle. Väkivallan uhrit kokivat liian usein parisuhdeväkivallan vähättelyä ja sivuuttamista työntekijän taholta palvelujärjestelmässä. Tyypillistä oli, että sosiaali- -ja terveydenhuollon ammattilaisilla ei ollut riittävästi tietoa ja kykyä tunnistaa ja auttaa parisuhdeväkivallan uhreja. Kun uhrit kokivat liian paljon sivuuttamista ja vähättelyä, avun hakeminen koetaan lopulta turhaksi. Yhteiskunnallisiin tekijöihin liittyvät myös erilaiset rakenteelliset ongelmat, kuten epäkohdat lainsäädännössä, kuten lähestymiskieltoa koskevissa asioissa. Tietämättömyys ja asenteet parisuhdeväkivaltaa kohtaan läpäisevät usein jokaisen yhteiskunnan osa-alueen, niin palveluissa, lainsäädännössä ja päätöksenteossa. Ilmiö on leimallinen ja häpeällinen uhrille, ja on kestämätöntä, että vastuu avun hakemisesta ja väkivallan esille tuomisesta on lähes aina vain uhrilla.
Parisuhdeväkivalta näkyväksi yhteiskunnassa
Lähi- ja peruspalvelut toimivat merkittävässä roolissa väkivallan uhrin tunnistamisessa. Väkivaltaa kokeneilla on useita kontakteja eri aloilla työskenteleviin ammattilaisiin, jolloin heillä on mahdollisuudet tunnistaa ja kohdata väkivalta perheessä. (Skaffari ym., 2021.) Kun autetuksi tulemisen esteitä tehdään näkyviksi, väkivallan uhrien palveluja voidaan kehittää.
Suomi on saanut kritiikkiä naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisystä, ja väkivaltatyöhön ei suunnata tarpeeksi resursseja. Tämä kertoo myös siitä, ettei ilmiötä oteta tarpeeksi vakavasti. Vaikka uhrin auttaminen ja tietoisuus parisuhdeväkivallasta on lisääntynyt, on heidän asemansa edelleen huono. Parisuhdeväkivallan ilmiö tunnustetaan, mutta palvelujärjestelmässä ei ole systemaattista käytäntöä tai yhdenmukaisia toimintatapoja parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisen auttamiseksi. Uhrit toivoivat, että perustason palveluissa jokaiselta kysyttäisiin parisuhdeväkivallasta yleisenä ja kartoittavana kysymyksenä. Vaikka naisiin kohdistuu Suomessa paljon väkivaltaa, palveluverkosto edelleen riittämätön ja palvelut ovat usein vaikeasti löydettävissä.
Parisuhdeväkivallan uhrin auttaminen vaatii edelleen asenteiden muuttumista ja tietoisuuden lisäämistä yhteiskunnassa. Poliittisten päätöstentekijöiden tietämättömyys heijastuu suoraan väkivaltatyöhön ohjattaviin resursseihin ja lainsäädäntöön. Päättäjien ulostulot parisuhdeväkivallan todellisuudesta voisivat saada uhrit hakemaan apua rohkeammin. Ilmiön näkyväksi tekeminen olisi tärkeää uhrien autetuksi tulemisen kannalta, sillä se auttaisi väkivallan tunnistamisessa ja avoimuuden luomisessa.
Salla Puhakka
Johanna Ålander
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaamme ”Parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten autetuksi tulemisen esteet ”. Lapin yliopisto, 2022.
Lähteet
Hurtig, Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2014: Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. UniPress. Eurooppa, 250–280.
Lidman, Satu 2015: Väkivaltakulttuurin perintö. Sukupuoli, asenteet ja historia. Gaudeamus. Tallinna.
Marttala, Pia 2011: Parisuhdeväkivallan monet muodot. Teoksessa Hannus, Riitta & Mehtola, Sirkku & Natunen, Luru & Ojuri, Auli (toim.) Veitsen terällä. Naiseus ja parisuhdeväkivalta. Ensi -ja turvakotien liitto. Hämeenlinna, 37–50.
Muukkonen, Tiina 2017: Tehdään jalkautuvaa väkivaltatyötä! Teoksessa Havu, Elina & Kovanen, Tuulia & Lehtonen, Maiju & Uusitalo, Sanna (toim.): Askeleita jalkautuvaan väkivaltatyöhön. Hyvinvoinnilla väkivaltaa vastaan. Ensi- ja turvakotien liitto. 10–11. https://issuu.com/ensi-jaturvakotienliitto/docs/askeleita_jalkautuvaan_v__kivaltaty. Viitattu 20.10.2021.
Ronkainen, Suvi 2008: Kenen ongelma väkivalta on? Suomalainen hyvinvointivaltio ja väkivallan toimijuus. Yhteiskuntapolitiikka 73 (2008):4.
Ronkainen, Suvi 2017: Mitä väkivalta on? Teoksessa Niemi, Johanna & Kainulainen, Heini & Honkatukia, Päivi (toim.): Sukupuolistunut väkivalta. Oikeudellinen ja sosiaalinen ongelma. Vastapaino. Tampere, 19–35.
Skaffari, Pia & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2021: Auttamisjärjestelmän kriittiset kohdat parisuhdeväkivallan kokijoiden näkökulmasta. Tutkimusraportti. Lapin yliopisto. https://ensijaturvakotienliitto.fi/violary/wp-content/uploads/sites/31/2021/09/Raportti-070921_yhteensovitetut-toimintamallit_valmis.pdf?x14354 Viitattu 24.2.2022.
(59)
Tiibetiläisen sosiaalityön lähtökohdat ja eetos
Onko meillä opittavaa tiibetiläisestä sosiaalityöstä?
Ymmärtääkseni paremmin tiibetiläistä sosiaalityötä, lähdin tutkimusmatkalle Tiibetin alkuperäiskansan buddhalaiseen ajatteluun.
Tiibetiläiset sosiaalityöntekijät työskentelevät ja johtavat sosiaalityön projekteja Nepalissa ja muualla Himalajan alueella. Tutkimusaineistoni tuottivat kaksi tiibetiläistä sosiaalityöntekijää. Tutkimuksen tulokset olivat jaoteltavissa kolmeen kategoriaan:
- pysymättömyyden ymmärtäminen
- suhteet ihmisiin
- buddhalaiset mielenharjoitukset.
Nämä lähtökohdat ilmentävät tiibetiläisen sosiaalityön eetosta.
Pandemia iski pahiten alkuperäiskansoihin ja köyhiin
Samaan aikaan kun itse istuin mukavasti työpöytäni ääressä, polttohautasivat tiibetiläiset kollegamme avustajineen Covid-19-pandemian uhreja sekä organisoivat ruokaa, vettä, lääkkeitä ja happea karanteenissa oleville köyhille perheille.
Muutoin he auttavat asunnottomia lapsia ja aikuisia, sekä hankkivat rahoitusta lasten ja päihdekuntoutujien koulutukseen. Siinä sivussa he tukevat maanjäristysten, ilmansaasteiden ja monien globaalien sosiaalisten ja ekososiaalisten ongelmien uhreiksi joutuneita yksilöitä ja yhteisöjä – eli kanssakulkijoitaan, siskojaan ja veljiään – kuten he asiakkaitaan kutsuvat.
Blogia kirjoittaessani saan tietää tiibetiläiseltä sosiaalityöntekijältä heillä ilmenneestä uudenlaisesta haasteesta: Kathmandussa on nälkiintyneitä koiria, koska ravintolat ovat pandemian ja lock downin vuoksi suljettu ja ruuasta on muutenkin puutetta. Sosiaalityöntekijä kertoo, että on sydäntä särkevää nähdä niin paljon kärsiviä koiria. Tiibetiläisen sosiaalityön perustana on Buddhan ensimmäinen opetus: Neljä Jaloa Totuutta: totuus kärsimyksestä, totuus kärsimyksen syistä, totuus kärsimyksen lakkaamisesta ja totuus kärsimyksen lakkaamiseen johtavasta polusta. Mielenharjoitukset liittyvät viimeisimpään eli menetelmiin.
Pysymättömyyden filosofia
Tiibetiläiset sosiaalityöntekijät opastavat myös asiakkaitaan mielenharjoituksiin, joita ovat muun muassa pysymättömyyden ymmärtäminen, puolueettomuuden ja myötätunnon harjoittaminen, kärsimyksen ymmärtäminen sekä keskinäisen riippuvuuden havaitseminen.
Tutkimukseen osallistunut tiibetiläinen sosiaalityöntekijä kertoi pysymättömyyden filosofiasta kuvaamalla kaikkein vaikeinta aikaa elämässään. Silloin hän oli lapsi ja pakeni perheensä kanssa kotimaastaan Tiibetistä. Hän kerjäsi ruokaa vaikeasti sairastuneille läheisilleen. Hän kirjoitti koskettavaa konkretiaa: vaatteita ei vaihdettu kuukausiin, he nukkuivat paljaalla maalla, tyynynä oli tiilen pala, jonka päälle hän asetti puhki kuluneet kenkänsä pehmikkeeksi ja hän oli erittäin väsynyt. Silloin oivallus pysymättömyydestä (impermanence) auttoi häntä ymmärtämään, että myös ongelmat ovat pysymättömiä. Tämä auttoi ylläpitämään toivoa.
”melkein menetin toivoni, mutta pieni ymmärrykseni buddhalaisuudesta, mikä sanoo, että kaikki on pysymätöntä ‒ ‒ ennemmin tai myöhemmin vapaudun näistä ongelmista”.
Konkreettista apua ja käytännöllistä myötätuntoa elämänsä vaikeimpana aikana hän sai toisilta köyhiltä lapsilta Nepalissa.
Sosiaalityön tutkija ja antropologi Alexandra Crampton (2015) ehdottaa sosiaalityön ”parhaiden käytäntöjen” dekolonisointia pysymättömyyden filosofian kautta. Cramptonin mukaan valtavirtainen länsimaiseen tiedekäsityksen pohjautuva sosiaalityö perustuu pysymättömyyden sijaan sen vastakohtaan: pysyvyyteen. Jos sosiaalityön lähestymistavat ovat standardinomaisia sitoumuksia, ne saattavat jättää huomiotta paikalliset ympäristöt, jolloin positiivinen ja kestävä muutos sosiaalisissa ja luonnonympäristöissä jää syntymättä. Hänen mukaansa on syytä erottaa ne sosiaalityön teoriat, jotka parhaiten soveltuvat pintatason muutokseen niistä sosiaalityön syvällisistä teorioista, joista menetelmät ja teoriat tulisi johtaa. (Mt. 2‒3.)
Ystävällisyyden maksaminen takaisin -mielenharjoitus
Tiibetiläinen sosiaalityöntekijä kertoi lähtökohtansa sosiaalityöhön ja nepalilaisten lasten auttamisen liittyvän kolmeen seikkaan: ystävällisyyden maksaminen takaisin niille, jotka auttoivat häntä vaikeina aikoina, Hänen Pyhyytensä Dalai Laman syvälliset ohjeet ja buddhalaiset myötätunnon inspiroimat anteliaisuuden harjoitukset.
Tiibetiläinen sosiaalityöntekijä haluaa korvata vaikeassa elämäntilanteessa oleville henkilöille tai yhteisöille heidän hyvyytensä takaisin. Tämä kuulostaa radikaalilta ja raikkaalta ajattelulta länsimaalaisen sosiaalityön kontekstiin sijoitettuna. Ajattelun taustalla on keskinäinen riippuvuus ja käsitys, että pohjimmiltaan olemme kaikki yhtä.
Tiibetiläisten sosiaalityöntekijöiden mukaan autamme jatkuvasti toisiamme, joko tiedostaen tai tiedostamatta. Heidän ajattelunsa mukaan olemme yhtä kaikkien olentojen kanssa, mikä kattaa niin näkymättömät kuin näkyvät olennot, eläimet ja luonnon. Ajattelussa on yhteneväisyyttä alkuperäiskansojen tiedon kanssa. Paikallinen ja alkuperäiskansojen (Indigenous) tieto korostuu sosiaalityön kansainvälisessä määritelmässä: ”Tieteellisesti sosiaalityö paikantuu sosiaalityön, yhteiskunta- ja humanististen tieteiden teorioihin sekä alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen tietoon.” (International Federation of Social Workers.)
Myötätunto ja pyhyys
Tiibetiläisellä sosiaalityöllä on myös yhtymäkohtia sosiaalityön ja setlementti -liikkeen uranuurtajan Jane Addamsin ajatteluun, jonka mukaan sosiaalisia ja kulttuurisia raja-aitoja voidaan yhteisöissä ylittää. Lapset ja vähäosaiset siirtolaiset olivat niitä, joiden keskuudessa syntyi rakentavia tunteita ja käytännön sosiaalisuutta. Addams näki keskinäistä huolenpitoa, avunantoa ja solidaarisuutta, mitä olisi kaivattu laajemminkin yhteiskunnassa. Hän teki havaintoja erityisesti lapsiryhmissä ilmenevästä keskinäisestä myötätunnosta ja kyvystä yhteistoimintaan.
Jane Addams toi esille, miten leikki toimi lapsilla herätteenä sosiaalisiin suhteisiin. Leikki myös yhdisti lapsia toveruuden hengessä. Useiden kulttuurien muodostamissa siirtolaisyhteisöissä lapset edustivat Addamsille ”todellisen demokraattisen suhteen ilmentymää”. Hän totesi lasten olevan aikuisia valmiimpia ylittämään kielen, kulttuurin tai uskonnon kautta syntyneet erot ihmisten välillä. (Puurunen 2019, 181.)
Alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen tieto sisältää usein henkisen perspektiivin, mutta toisaalta alkuperäiskansojen tietoa ei voi erotella henkiseen, ekologiseen tai muuhun komponenttiin. Kyse on kokonaisvaltaisesta tiedosta. Monet alkuperäiskansat uskovat, että kaikilla asioilla on olemassa yhteys. (Stonechild 2016, 3.)
Tiibetiläisten sosiaalityöntekijöiden työssä tulee vahvasti esille myötätunnon eetos. Buddhalaisten tekstien mukaan valtaosan ihmisistä tulee kehittää itsessään myötätuntoa. Kehittyminen asteittain yhä myötätuntoisemmaksi on mielen ja sekulaarin etiikan harjoittamista.
Pyhyys ja pyhät paikat ovat tiibetiläisen sosiaalityön käytännössä yksi kattava menetelmällinen lähtökohta. Ihmiskunnassa on olemassa perustavanlaatuisia eroja olemisen tavoissa (ontologia) ja tavoissa tietää (epistemologia). Jälkimmäisen kohdalla puhutaan myös maailmankatsomuksista tai metateoreettisista oletuksista. Ihmisten maailmankuva kertoo ja siitä saa tietää heidän filosofisesta ja metafyysisestä asenteestaan, jotka voivat vaihdella suuresti etenkin kolonisoivan ja kolonisoidun välillä. (Muller 2014, 69.)
Tiibetiläinen sosiaalityö voi valaista meille nykyisiä globaaleja ja paikallisia eksistentiaalisia ongelmia.
Eva Heiman
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaani ”Tiibetiläisen sosiaalityön lähtökohdat ja eetos”. Lapin yliopisto 2021.
Lähteet
Crampton, Alexandra 2015: Decolonizing Social Work “Best Practicies” through a Philosophy of Impermanence. Journal of INDIGENOUS SOCIAL DEVELOPMENT, 4 (1), 1–11,
International Federation of Social Workers https://www.ifsw.org/what-is-social-work/global-definition-of-social-work/. Viitattu 29.5.2021.
Muller, Lorraine 2014: A Theory for Indigenous Australian Health and Human Service Work: Connecting Indigenous Knowledge and Practice. Taylor & Francis Group.
Puurunen, Piia 2019: Jane Addamsin sosiaalityön käsityksen rakentuminen. University of Eastern Finland. Kuopio.
Stonechild, Blair 2016: The Knowledge Seeker: Embracing Indigenous Spirituality, University of Regina. ProQuest Ebook Central.
(58)
Digitalisaation vaikutus työhyvinvointiin ei ole aina suoraan nähtävissä
Sosiaalityön on yleisesti kuvailtu suhtautuvan epäilevästi digitalisaatioon, vaikka digitalisaatio itsessään ei ole hyvää tai pahaa (Kivistö 2017, 24). Kuitenkin digitalisaation hyödyntäminen sekä sähköisten palveluiden käyttö sosiaalipalveluissa on yleistynyt yhä enenemässä määrin ja työajanseurannan perusteella sosiaalityöntekijät käyttävät ison osan työajasta sellaisiin työtehtäviin, joissa hyödynnetään erilaisia teknisiä ja digitaalisia työvälineitä. (Salmela & Mämmi-Laukka 2017, 162.)
Digitalisaatio ja työhyvinvointi
Pro gradu -tutkielmani tarkastelee Seinäjoen keskussairaalan sosiaalityöntekijöiden kokemuksia digitalisaation vaikutuksista työhön työhyvinvoinnin näkökulmasta. Tutkielmani aineisto koostui 2 ryhmähaastattelusta, joihin osallistui yhteensä 6 sosiaalityöntekijää. Tutkimukseni teoreettinen viitekehys rakentuu kahden käsitteen varaan, jotka ovat työhyvinvointi ja sosiaalityön digitalisaatio.
Digitalisaation käsitteen laajuus haastaa sosiaalityön ja digitalisaation suhteen hahmottamista. Digitalisaatio tarkoittaa esimerkiksi dokumentaatiota, erilaisia tietojärjestelmiä ja sähköistä asiointia sekä sosiaalisen median sovelluksia. (Kivistö 2017, 22.)
Työhyvinvoinnilla tarkoitetaan työn mielekkyyttä ja sujuvuutta turvallisessa ja terveyttä edistävässä työympäristössä (Puttonen ym. 2016, 6). Työhyvinvointiin vaikuttaa osaltaan yksilön taustatekijät sekä elämäntilanne ja organisaatioon liittyvät tekijät, mutta myös yksilön oma persoonallisuus (Feldt ym. 2005, 75).
Digitalisaation vaikutukset työhyvinvointiin terveyssosiaalityössä
Haastatteluaineiston perusteella terveyssosiaalityöntekijät kokevat digitaalisen työympäristön enemmän myönteiseksi kuin kielteiseksi, mutta vastauksissa tunnistetaan myös negatiivisia ennakkoasenteita. Sosiaalityön työprosessit ovat monin tavoin sujuvoituneet digitalisaation myötä, mutta toisaalta digitalisaatio pitää sisällään myös tiettyjä haasteellisia ulottuvuuksia.
Internet ja asiakastietojärjestelmä ovat osaltaan helpottaneet ja nopeuttaneet työskentelyä, mutta samalla asiakastietojen kirjaaminen vie aikaa muulta työltä. Digitalisaatio työtä kehittävänä elementtinä tuo työntekijöille jatkuvasti uutta opeteltavaa uusien teknologisten työvälineiden muodossa, jolloin myös osaamisen vaatimukset kasvavat. Digitalisaatio osaltaan haastaa myös eettisen sosiaalityön toteuttamisen, jolloin tulee kiinnittää erityistä huomiota tietoturvakysymyksiin.
Työhyvinvointia edistävänä ja tukevana tekijänä nähdään sairaanhoitopiirin tarjoama riittävä perehdytys ja tuki digitaalisten ohjelmien käyttöön sekä esimiehen myönteinen suhtautuminen digitaalisten työvälineiden käyttöön ja uusiin ideoihin tarttuminen. Terveyssosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia tukee myös se, etteivät he ole työpuhelimen tai työsähköpostin tavoitettavissa vapaa-ajalla. Terveyssosiaalityöntekijät kaipaisivat kuitenkin enemmän tietoturvallisia sekä tarpeeksi sujuvia viestintäyhteyksiä asiakkaiden kanssa työskentelyn tueksi.
Digitalisaation vaikutus työhyvinvointiin ei siis aina ole täysin suoraan nähtävissä, vaan kyseessä on pikemminkin moniulotteinen ilmiö.
Wilma Kallio
Lapin yliopisto
2021
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ’’Digitalisaation vaikutukset terveyssosiaalityöntekijöiden työhön työhyvinvoinnin näkökulmasta’’ Lapin yliopisto, 2021.
Lähteet
Feldt, Taru & Mäkikangas, Anne & Kokko, Katja 2005: Työhyvinvoinnin yksilöllisyys. Teoksessa: Kinnunen, Ulla & Feldt, Taru & Mauno Saija (toim.) Työ leipälajina. Työhyvinvoinnin psykologiset perusteet. PS-Kustannus Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu.
Kivistö, Mari 2017: Sosiaalityö digitalisaatiossa ja eettisyyden vaade. Teoksessa: Kivistö, Mari & Päykkönen, Kirsi (toim.). Sosiaalityö digitalisaatiossa: Lapin yliopistopaino, Rovaniemi.
Salmela, Mirva & Mämmi-Laukka, Leena 2017 : Kuinka voin auttaa? – Kokemuksia sosiaalityössä hyödynnettävistä digipalveluista. Teoksessa: Kivistö, Mari & Päykkönen, Kirsi (toim.). Sosiaalityö digitalisaatiossa: Lapin yliopistopaino, Rovaniemi. 161–168.
Puttonen, Sampsa & Hasu, Mervi & Pahkin Krista 2016: Työhyvinvointi paremmaksi. Keinoja työhyvinvoinnin ja työterveyden kehittämiseksi suomalaisilla työpaikoilla. Työterveyslaitos. Helsinki. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/130787/Ty%C3%B6hyvinvointi%20paremmaksi.pdf?sequence Viitattu 1.4.2021.
(57)
Läheisten huomioimisen tärkeys rahapeliongelmassa
Rahapeliongelma ei kosketa vain pelaajaa itseänsä, vaan on merkityksellinen myös pelaajan läheisille. Usein pelaajan lisäksi myös läheiset tarvitsevat apua ja tukea rahapeliongelmasta aiheutuneisiin pelihaittoihin, joten läheisten huomioiminen on tärkeää.
Rahapelaaminen on monelle suomalaiselle tuttua toimintaa. Se perustuu vahvasti tavoitteeseen rahan voittamisesta ja sitä kautta unelmien toteuttamisesta. Kukapa ei olisi edes joskus unelmoinut miljonäärin elämästä. Tällaisen unelman tavoittelu rahapelaamisen kautta kuitenkin aiheuttaa pelaajalle ennemmin haittoja, jotka samalla heijastuvat myös pelaajan läheisiin.
Läheisten kokemus rahapeliongelmasta jää kuitenkin usein vähemmälle huomiolle, vaikka läheisen roolissa voi olla pelaajan puoliso, lapsi, vanhempi tai joku muu pelaajalle läheinen ihminen. Läheisten huomioiminen olisi tärkeää, koska rahapeliongelma on läheisille monella tavalla merkityksellinen.
Taloudelliset vaikeudet
Rahapelaamisen luonteen vuoksi taloudelliset vaikeudet ovat läheisille tyypillinen haitta. Rahapeliongelma vähentää käytettävissä olevan rahan määrää, ja aiheuttaa velkaantumista muun muassa pelaamista varten otettujen lainojen vuoksi.
Taloudellisen tilanteen muuttuminen pakottaa läheiset luopumaan erilaisista asioista ja muuttamaan kulutustottumuksiaan tilanteeseen sopivammaksi. Läheiset voivat myös pelätä rahapeliongelman aiheuttavan luottotietojen menettämisen, ja pahimmillaan johtavan kodin menettämiseen.
Tunteiden sekamelska
Yleensä läheiset kokevat rahapeliongelman seurauksena koko tunteiden kirjon. Nämä tunnekokemukset ovat usein hyvin vahvoja. Läheisten kokemat tunteet voivat kohdistua eri asioihin, kuten hankalaan elämäntilanteeseen, pelaajaan tai läheiseen itseensä.
Läheisten kokema emotionaalinen ahdistus rahapeliongelman aiheuttamasta tilanteesta on vahvaa. Erityisesti vihan, pelon ja huolen tunteet ovat tyypillisiä tunnekokemuksia. Läheiset voivat kokea myös itsesyytöksen ja itsesäälin kaltaisia tunteita.
Muuttuvat ihmissuhdemerkitykset
Rahapeliongelma vaikuttaa läheisen ja pelaajan väliseen suhteeseen aiheuttamalla riitoja rahasta ja pelaamisesta. Läheinen tyypillisesti menettää luottamuksensa pelaajaa kohtaan muun muassa pelaajan valehtelemisen vuoksi. Pelaajan puoliso voikin mahdollisesti haluta erota pelaajasta.
Myös läheisen suhde muihin ihmisiin voi muuttua, ja läheinen voi kokea jääneensä yksin vaikean elämäntilanteensa kanssa. Läheisillä ei välttämättä ole ketään jolle avautua vaikeasta tilanteestaan.
Merkitykset terveydelle
Läheiset voivat kokea rahapeliongelman vaikuttavan sekä heidän psyykkiseen että fyysiseen terveyteen. Vakavimmillaan rahapeliongelman aiheuttama vaikea tilanne voi olla psyykkisesti rankka kokemus, joka saa läheisen ajattelemaan omaa kuolemaansa.
Yleensä läheiset kokevat rahapeliongelman vaikuttavan erityisesti heidän uneensa ja sitä kautta lisäävän väsymyksen kokemusta. Lisäksi läheisille voi mahdollisesti ilmetä erilaisia fyysisiä oireita esimerkiksi stressin seurauksena.
Nämä rahapeliongelman laajat merkitykset läheisille korostavat sitä, kuinka tärkeää olisi pelaajan lisäksi huomioida läheisten näkökulma. Läheiset ovat kuitenkin niitä henkilöitä jotka tukevat rahapeliongelmasta toipuvaa pelaajaa, mutta heidän voimavaransa eivät ole ehtymättömiä. Läheiset tarvitsevatkin apua ja tukea rahapeliongelman aiheuttamaan vaikeaan elämäntilanteeseen, mutta avun saaminen ei ole aina helppoa.
Tärkeää olisikin tarjota apuaan ja tukeaan läheiselle omasta asemastaan huolimatta. Vähintä mitä jokainen voi läheisen eteen tehdä on pysähtyä kuuntelemaan häntä. Jo yksinkertaisen kysymyksen kuten ”Miten sinä voit?” esittäminen läheiselle voi olla erityisen merkityksellinen.
Katariina Sirvio
Kirjoitus perustuu kirjoittajan Lapin yliopistossa tekemään sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan.
Lähteitä ja hyödyllisiä linkkejä
Salonen, Anne & Hagfors, Heli & Lind, Kalle & Kontto, Jukka 2020: Rahapelaaminen ja peliongelmat – Suomalaisten rahapelaaminen 2019: Rahapelien pelaaminen riskitasolla on vähentynyt. THL – Tilastoraportti 08/2020. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020041618876
Salonen, Anne & Hagfors, Heli 2020: Rahapelaamiseen liittyvät asenteet ja mielipiteet – Suomalaisten rahapelaaminen 2019: Enemmistö kannattaa rahapeliautomaattien sijoittamista erillisiin pelisaleihin. THL – Tilastoraportti 24/2020. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020061644459
Subramaniam, Mythily & Chong, Siow Ann & Satghare, Pratika & Browning, Colette J & Shane, Thomas 2017: Gambling and family: A two-way relationship. Journal of Behavioral Addictions, Vol.6 (4), https://doi.org/10.1556/2006.6.2017.082
Järvinen-Tassopoulos, Johanna 2020: The impact of problem gambling: are there enough services availablefor families with children? Public Health Vol.184, https://doi.org/10.1016/j.puhe.2020.03.020
Tutustu myös
https://thl.fi/fi/web/alkoholi-tupakka-ja-riippuvuudet/rahapelit
THL:n sivu, jolla on tietoa rahapeliongelmasta ja aiheesta yleisesti.
(56)
Rajalla – Nuorten aikuisten valikoituminen sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen
Nuorten aikuisten sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuden alkamisen taustalla vaikuttaa monenlaisia tekijöitä. Pro gradu -tutkielmassani syvennyin aiheeseen tarkastelemalla tekijöitä, jotka vaikuttavat asiakkuuden alkamiseen joko sitä edistävästi tai siitä poissulkevasti.
Sosiaalinen kuntoutus on yksi kuntoutuksen osa-alueista ammatillisen, lääkinnällisen ja kasvatuksellisen kuntoutuksen rinnalla (Järvikoski & Härkäpää 2011, 21–22). Sosiaalinen kuntoutus voidaan nähdä myös kaikessa kuntoutuksessa mukana olevana sosiaalisena elementtinä (Vilkkumaa 2004, 28; Haimi & Kahilainen 2012).
Kuntoutusjärjestelmän, sosiaalialan ja sosiaalityön ollessa murroksessa ja sisällöllisten sekä rakenteellisten muutosten kohteena ovat sosiaaliseen kuntoutukseen liittyvät kysymykset ajankohtaisia (Lindh ym. 2018, 8). Sosiaalista kuntoutusta on toteutettu jo aiemmin sen kohdistuessa alkujaan invalideihin ja vammaisiin. Sittemmin kohderyhmänä olivat työrajoitteiset ja sosiaalisissa suhteissa rajoitteiset. 2010-luvulla sosiaalista kuntoutusta on kohdistettu aiempaa laajemmin syrjäytymisvaarassa oleviin, syrjäytyneisiin ja erityisen marginaalissa eläviin. (Väisänen 2018, 32.)
Viime vuosina sosiaalinen kuntoutus on vakiinnuttanut paikkaansa vahvemmin. Tästä osoituksena on se, että sosiaalinen kuntoutus on kirjattu ensimmäistä kertaa lakiin sosiaalihuoltolakia uudistettaessa. Sosiaalista kuntoutusta voidaan tarkastella myös muilla tavoin eikä sen käsitteellinen ja sisällöllinen ymmärrys ole ainakaan vielä vakiintunut (Lindh ym. 2018, 10).
Sosiaalinen kuntoutus lainsäädännössä
Sosiaalihuoltolain (Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301) 17 §:n mukaan sosiaalinen kuntoutus on tehostettua tukea, jolla pyritään vahvistamaan sosiaalista toimintakykyä, torjumaan syrjäytymistä ja edistämään osallisuutta. Sosiaalista kuntoutusta annetaan sosiaalityön ja sosiaaliohjauksen kautta.
Sosiaalihuoltolaki määrittää sosiaaliseen kuntoutukseen kuuluviksi sosiaalisen toimintakyvyn ja kuntoutustarpeen selvittämisen, kuntoutusneuvonnan ja -ohjauksen sekä tarvittaessa kuntoutuspalvelujen yhteensovittamisen, valmennuksen arkipäivän toiminnoista suoriutumiseen ja elämänhallintaan, ryhmätoiminnan ja tuen sosiaalisiin vuorovaikutussuhteisiin ja muut tarvittavat sosiaalista kuntoutumista edistävät toimenpiteet.
Sosiaalihuoltolain 17 §:ään (SHL 1301/2014) on kirjattu erikseen, että nuorten sosiaalisen kuntoutuksen tarkoituksena on tukea nuorten sijoittumista työ-, työkokeilu-, opiskelu-, työpaja- tai kuntoutuspaikkaan sekä ehkäistä näiden keskeyttämistä.
Millaisia palveluita sosiaalinen kuntoutus sisältää?
Usein sosiaalisessa kuntoutuksessa on kyse tavallisista sosiaalipalveluista tai muista kuntouttavista palveluista. Näitä tavanomaisia palveluita ei usein ajatella kuntoutuksena, vaikka niiden merkitys kuntoutumiseen olisi huomattava. (Kananoja 2012, 36.) Sosiaalinen kuntoutus voi palveluina myös sisältää erityisiä, jollekin kohderyhmälle nimenomaisesti suunnattuja palveluita. Tällaisissa tilanteissa kyse voi olla kehittämistyöstä sopivien palveluiden luomiseksi.
Sosiaalinen kuntoutus voi olla myös hyvin matalan kynnyksen toimintaa. Tutkielmani aineistona käytin Kelan rahoittamaan tutkimushankkeeseen ”Nuorten osallisuus ja sosiaalinen kuntoutus Lapissa” kerättyjä työntekijöiden ryhmähaastatteluja. Rajasin aineistosta yhden osa-aineiston käyttööni. Aineistossa sosiaalisen kuntoutuksen toimijoiksi oli mielletty kunnallisen sosiaalityön ja sosiaaliohjauksen lisäksi kunnallisissa mielenterveys- ja päihdepalveluissa, kuntoutusorganisaatioissa, työpajoissa ja kuntoutus- ja työllistämissäätiössä, järjestöissä sekä työvoiman palvelukeskuksessa toimiminen.
Kenelle sosiaalinen kuntoutus on tarkoitettu ja mitä sillä tavoitellaan?
Sosiaalinen kuntoutus on tarkoitettu henkilöille, jotka ovat syrjäytymisvaarassa tai joilla on haasteita toimintakyvyssä ja osallisuudessa. Sosiaalihuoltolaki nostaa ainoana ikäryhmänä erikseen esille nuoret. (SHL 1301/2014.) Nuoret eivät kuitenkaan ole ainoa sosiaalisen kuntoutuksen kohderyhmä. Sosiaalisella kuntoutuksella tavoitellaan toimintakyvyn lisäämistä, syrjäytymisen ehkäisemistä ja osallisuuden edistämistä (SHL 1301/2014).
Sosiaalisen kuntoutuksen kirjaamista lakiin voidaan pitää tärkeänä virstanpylväänä, sillä sen myötä työ- ja toimintakykyyn vaikuttavat sosiaaliset tekijät nähdään riittävinä kuntoutukseen pääsemisen kriteereinä. Sosiaalisen kuntoutuksen palvelutarve ei näin ollen perustu diagnoosiin. (Palola 2012; Lindh ym. 2018b, 8.) Tutkielmani tuloksissa diagnoosin merkitystä kuitenkin korostui ja joihinkin palveluihin pääsemiseksi diagnoosia edellytettiin.
Kuka sinne pääsee?
Tutkielmassani keskityin erityisesti tarkastelemaan nuorten aikuisten valikoitumisesta sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen. Tutkielmani käsitteellinen viitekehys nojautui Tarja Pösön (2010) käyttämään institutionaalisen rajan käsitteeseen.
Pösö (mt.) on käyttänyt institutionaalisen rajan käsitettä lastensuojelututkimuksessa kuvaamaan niitä kohtia, joissa julkisen lastensuojelujärjestelmän keinoin puututaan tai annetaan apua vanhempien ja lasten välisiin suhteisiin. Raja on se kohta, jossa tapahtuu valikointia asiakkuuteen ja asiakkuuden aikana. Valikointiin liittyy olennaisesti kannanotto siitä, mikä on lastensuojelun tehtävä yhteiskunnassa. Valikointi myös tuo esiin lastensuojelun tavoitteita ja oikeutuksia. Sovelsin institutionaalista rajaa tutkielmassani osin Pösöstä (mt.) poiketen. Tarkasteluni keskittyi erityisesti tekijöihin, jotka edistivät tai poissulkivat nuorten aikuisten sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuden alkamista eli institutionaalisen rajan ylittymistä. En tarkastellut sitä, millaista valikoitumista asiakkuuden aikana tapahtuu.
Tutkielman tulosten mukaan sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuden alkamiseen vaikuttavat tekijät voitiin jakaa kolmeen pääluokkaan: yhteiskuntaan ja palvelujärjestelmään; sosiaalisen kuntoutuksen toimijoihin, instituutioihin ja työntekijöihin; sekä nuoreen itseensä liittyviin tekijöihin. Nämä tekijät jakautuivat vielä alaluokkiin. Yhteiskuntaan ja palvelujärjestelmään liittyvät tekijät jakautuivat tarkemmin yhteiskunnan muuttumiseen, lainsäädännöllisiin ja koulutuksellisiin muutoksiin sekä diagnooseihin liittyviin kysymyksiin. Sosiaalisen kuntoutuksen toimijoihin liittyvät edistävät tekijät voitiin jakaa palveluvalikoimaan, työntekijöihin ja yhteistyöhön liittyviin tekijöihin. Nuoren vointi ja valinnat sekä nuoren lähiverkosto olivat taasen tekijöitä, jotka oli tunnistettavissa nuoreen liittyvinä edistävinä tekijöinä.
Sosiaalisen kuntoutuksen institutionaalinen raja näyttäytyi aineiston perusteella tilannekohtaisesti määrittyvänä. Sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuus paikallistui vahvimmin tilanteisiin, joissa arki ei toimi ja nuoren aikuisen elämänkulku ei etene yhteiskunnassa vallitsevien normatiivisten odotusten mukaisesti. Rajan ylittyminen edellytti myös, että sosiaalista kuntoutusta tarvitseva nuori tunnistettiin ja saavutettiin. Tässä toimijoiden välinen yhteistyö oli merkittävässä roolissa.
Aineiston perusteella on vaikea nostaa esiin jotakin yksittäistä pääluokkaa (yhteiskuntaan ja palvelujärjestelmään liittyvät tekijät, sosiaalisen kuntoutuksen toimijoihin, instituutioihin ja työntekijöihin liittyvät tekijät sekä nuoreen liittyvät tekijät), joka merkittävimmin vaikuttaisi nuorten aikuisten sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen valikoitumiseen ja näin institutionaalisen rajan sijainnin määrittymiseen. Yksittäiset tekijät, jotka herättivät paljon keskustelua, olivat työntekijän rooliin, diagnoosin merkitykseen ja päihteidenkäyttöön liittyvät tekijät. Pääluokista yhteiskunnallisiin tekijöihin liittyi runsaasti keskustelua sekä sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuden alkamista edistävien että poissulkevien tekijöiden puolella. Nuoreen liittyvät tekijät poikivat keskustelua erityisesti poissulkevien tekijöiden puolella.
Aineiston perusteella mikään pääluokista tai yksittäisistä tekijöistä ei noussut selkeästi vahvimmaksi vaikuttavaksi tekijäksi suhteessa nuoren aikuisen sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen. Tämä kuvastaa mielestäni sitä, kuinka myös sosiaalisen kuntoutuksen puolella institutionaalisen rajan sijainti on häilyväinen ja sen sijoittuminen määrittyy yhtäaikaisesti ja tilannekohtaisesti monen eri tekijän vaikutuksesta.
Minna Karhunen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Nuorten aikuisten valikoituminen sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen”. Lapin yliopisto, 2021.
Lähteet
Haimi, Tea & Kahilainen, Jaana 2012: Sosiaalisen kuntoutuksen käsitteen historiaa Suomessa. Kuntoutus 35 (4), 41–46.
Järvikoski, Aila & Härkäpää, Kristiina 2011: Kuntoutuksen perusteet. WSOYpro Oy. Helsinki. 5. uudistettu painos. 1. painos 2004.
Kananoja, Aulikki 2012: Sosiaalinen kuntoutus ja sosiaalihuollon uudistuksen suunta. Kuntoutus 35 (4), 35–40.
Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa 2018: Johdatus sosiaaliseen kuntoutuksessa. Teoksessa Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa (toim.): Sosiaalinen kuntoutuksessa. Lapland University Press. Rovaniemi, 7–15.
Palola, Elina 2012: Sosiaalinen kuntoutus uudessa sosiaalihuoltolaissa. Kuntoutus 35 (4), 30–34.
Pösö, Tarja 2010: Havaintoja suomalaisen lastensuojelun institutionaalisesta rajasta. Janus 18 (4), 324-336.
Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301.
Vilkkumaa, Ilpo 2012: Kolme tapaa nähdä sosiaalinen kuntoutuksessa. Teoksessa Karjalainen, Vappu & Vilkkumaa, Ilpo (toim.): Kuntoutus kanssamme. Ihmisen toimijuuden tukeminen. 7. painos. 1. painos 2004 Sosiaali- ja terveysalan tutkimus ja kehittämiskeskuksen julkaisemana. Juvenes Print – Suomen Yliopistopaino Oy. Tampere, 27–40.
Väisänen, Raija 2018: Sosiaalisen kuntoutuksen käsite ja kehitysvaiheet. Teoksessa Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa (toim.): Sosiaalinen kuntoutuksessa. Lapland University Press. Rovaniemi, 19–38.
(55)
Nuoret hatkaavat eivätkä työntekijät voi tehdä mitään – miksi sallimme tämän?
Olemme kriittisenä seuranneet lastensuojelulain muutosta vuoden 2021 alusta. Muutokset lisäsivät sijaishuollossa olevien lasten ja nuorten oikeuksia ja vapauksia. Lastensuojelulain ja Unicefin lastenoikeuksien julistuksen mukaan lapsella, joka ei voi elää perheensä kanssa, on oikeus saada valtiolta erityistä suojelua ja tukea.
Lastensuojelulain muutosten myötä hatkat voi ottaa entistä helpommin, koska lasten liikkumisen rajoittaminen ei ole helppoa. Rajoittamista voidaan tehdä vain tiettyjen laissa säädettyjen edellytysten täyttyessä ja rajoittamisista täytyy tehdä viralliset päätökset.
Lastensuojelulain tulkinnassa lapsen oikeudet ovat alkaneet korostua etenkin viime vuosikymmenten aikana. Haastattelimme lastensuojeluyksikössä ohjaajana työskentelevää ammattilaista. Onko lasten oikeuksien korostamisessa menty liian pitkälle?
– Kyllä osittain. Keinot ovat riittämättömät, varsinkin vaikeasti oireilevien nuorien kohdalla. Tämänhetkisen lastensuojelulain puitteissa ei voida aina ennaltaehkäistä tapauksia, jotka voisivat olla ennakoitavissa.
Lastensuojelulain tulkinta herättää huolta muuallakin. Viime aikoina julkisuudessa on keskusteltu hatkaan lähteneistä nuorista. Kyseessä ovat sijoitetut nuoret, jotka ovat joko lähteneet luvatta sijoituspaikastaan tai jättäneet palaamatta sinne. Osa nuorista katoaa useammin kuin kerran ja tilastojen perusteella on kyse sadoista alle 18-vuotiaista ympäri Suomea.
Lastensuojelun ammattilaiset nostavat kädet pystyyn. Tällä hetkellä he joutuvat pohtimaan lain tulkintaa ja tilannekohtaisesti päättämään, mikä on lapsen etu. Sijaishuollossa olevan lapsen liikkumista ei saa rajoittaa, vaikka lapsen edun näkökulmasta se kuuluu perheen tai lapsen huolenpidosta vastaavan perustehtäviin.
– Ennakoitavissa tapauksissa ohjaajien näkemykset eivät ole tarpeeksi vahvoja perusteita, että voitaisiin tehdä rajoitustoimenpide. Tavallaan joissain tapauksissa joutuu ensin pahempi asia tapahtumaan ennen kuin voidaan tehdä rajoitustoimenpiteitä. Tämä on minun mielestäni isoin ongelma tällä hetkellä lastensuojelulaissa, ohjaaja toteaa.
Valvova viranomainen ei nuku. Hatkassa olevat nuoret näkyvät eduskunnan oikeusasiamiehen lausunnoissa ja ministeritason pohdinnoissa rajoitustoimenpiteistä. Median luoma kuva karkuteillä olevista nuorista ja sosiaalityöstä on koruton. Etenkin Yle on uutisoinut eduskunnan oikeusasiamiehen tekemien tarkastuskäyntien esiin nostamista ongelmista mm. Mikkelissä ja Limingassa.
Hatkanuorten kohdalla ei ole kyse yökyläilystä tutuilla koulukavereilla tai kotiintuloajan ylittämisestä. Usein on kyse vaikeasti oireilevista nuorista ja riskikäyttäytymisestä. Karanneiden nuorten terveys ja hyvinvointi ovat suuressa vaarassa. Riskit esim. seksuaaliseen hyväksikäyttöön, päihteiden holtittomaan käyttöön ja rikollisuuteen ovat todellisia. Kuka asettaa turvalliset rajat, jos lain keinoin ei pystytä estämään hatkoille lähtemistä?
– Lastensuojelulaissa voisi olla oma pykälänsä erittäin vaikeasti oireilevien lasten kohdalla, jolloin heille voisi tehdä tiukempia rajoitustoimenpiteitä, joka auttaisi ennaltaehkäisemään rikosten uusiutumista. Sillä voitaisiin tukea heidän päihteettömyyttään ja tehdä intensiivisemmin töitä heidän kanssaan, joka helpottaisi heitä kiinnittymään yhteiskuntaan, lastensuojelun ohjaaja pohtii.
Tämä on yhden ammattilaisen näkökulma, jota kannattaisi miettiä. Hatkaaminen rakenteellisena ilmiönä tulee tunnistaa paremmin ja lisätä julkista keskustelua hatka-ilmiöön puuttumisen tarpeellisuudesta ja keinoista. Nuorten pakomatkat työllistävät myös sosiaalipäivystystä ja poliisia. Hatkassa olevien nuorten etsimiseen ja tavoittamiseen tarvitaan hyvää yhteistyötä eri viranomaisten kanssa. Riittävät resurssit lastensuojelulaitoksissa nuorten emotionaaliseen tulee varmistaa. Myös syitä hatkaamiseen pitäisi pohtia, jotta nuorten oma ääni tulisi kuulluksi. Pesäpuu on tehnyt tärkeää työtä mm. Kysymällä keinoja nuorilta itseltään.
Voisimme rakenteellisen sosiaalityön avulla laittaa liikkeelle muutoksen. Muutoksen, joka aidosti suojaisi nuorta ja ottaisi huomioon nuorten monenlaiset tilanteet ja niiden vaatimat ratkaisut. Olennaista on kriittinen suhde yhteiskunnallisiin mekanismeihin, pyrkimys muutokseen eri tasoilla sekä oikeudenmukaisuuden ja ihmisten osallisuuden edistäminen (Pohjola 2014, 23–27). Erilaisuudet huomioon ottava laki on viime kädessä nuoren etu.
Hanna-Mari Parkkila, Suvi Kakko, Pauliina Ylitapio, Laura Tolkkinen
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelijat
Lähteet
Lastensuojelulaki – Finlex (542/2019)
https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2007/20070417?search%5Btype%5D=pika&search%5Bpika%5D=lastensuojelulaki. Viitattu 26.3.2021.
Liukkonen, Antti & Siiriainen, Lauri (2019) Rajoitustoimenpiteet lasten sijaishuollossa – vallankäyttöä vai vaikuttavaa hoitoa? Diakonia-ammattikorkeakoulu. Sosiaalialan koulutusohjelma, sosionomi: https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/228093/Liukkonen_Antti%2C%20Siiriainen_Lauri.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Viitattu 26.3.2021.
MTV Uutiset (2021). Kadonneiden joulu – poliisin tiedossa jopa 252 tietymättömissä olevaa nuorta – huoli heidän turvallisuudestaan on suuri. https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/kadonneiden-joulu-poliisin-tiedossa-jopa-252-tietymattomissa-olevaa-nuorta-huoli-heidan-turvallisuudestaan-on-suuri/8021126#gs.uv6ct4. Viitattu 26.3.2021.
Oikeusasiamies (2019): https://www.oikeusasiamies.fi/r/fi/ratkaisut/-/eoar/6448/2019. Viitattu 26.3.2021.
Pesäpuu (2021): Sijaishuollon haastekisan kunniamaininnan saajat ja voittajat on selvillä!
https://pesapuu.fi/2021/02/sijaishuollon-haastekisa-2/ Viitattu 9.4.2021.
Pohjola, Anneli (2014) Rakenteellisen sosiaalityön paikannuksia. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana toim. (2014) Rakenteellinen sosiaalityö. 16–33.
Sosiaali- ja terveysministeriö (2021). Lastensuojelulain muutokset.
https://stm.fi/lastensuojelulain-muutokset. Viitattu 26.3.2021.
Talentia-lehti (2021). Lastensuojelu pelasti vankilalta ja viikatemieheltä. https://www.talentia-lehti.fi/lastensuojelu-pelasti-vankilalta-ja-viikatemiehelta/. Viitattu 26.3.2021.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2019) Lastensuojelun käsikirja. Rajoitukset sijaishuollossa. https://thl.fi/fi/web/lastensuojelun-kasikirja/tyoprosessi/sijaishuolto/rajoitukset-sijaishuollossa. Viitattu 26.3.2021.
Unicef: lapsen oikeuksien sopimus (2021). Lapsen oikeudet – mikä on lapsen oikeuksien sopimus?
https://www.unicef.fi/lapsen-oikeudet/mika-on-lapsen-oikeuksien-sopimus/. Viitattu 26.3.2021.
YLE Uutiset 14.7.2020 ja 2.7.2020: Limingan ja Mikkelin lastensuojeluyksiköt https://yle.fi/uutiset/3-11447162 ja https://yle.fi/uutiset/3-11429593. Viitattu 26.3.2021
(54)
”Ulos vankilasta” – Lievä autismikirjon häiriö, vuorovaikutus ja identiteetti
Autismia määrittelee vuorovaikutuksen vaikeus ja sen vaikutus identiteetin rakentumiseen. Diagnoosin ja kuntoutuksen myötä minäkuvaa voi kuitenkin eheyttää ja saada tukea arjen haasteisiin.
”Olin hiljainen, kiltti tyttö, joka seisoi koulussa seinän vierustalla ja tarkkaili muita. Toisinaan rohkaistuin ja yritin päästä muiden leikkeihin, mutta minua ei hyväksytty mukaan.” Nimimerkin ”Ulos vankilasta” aloitukseen kiteytyy autistisen vuorovaikutuksen hankaluudet lapsesta alkaen: tarkkailijaksi syrjään jääminen ja epäonnistuneet yritykset osallistua muiden mukaan. Pro gradu -tutkielmassani ”Aikuisen autismidiagnoosi ja identiteettinarratiivit” olen tarkastellut näitä lievän autismikirjon aikuisten kertomuksia vuorovaikutuksen ongelmista ja identiteetistä narratiivisen menetelmän avulla.
Autismikirjon häiriö on useimmiten läpi elämän jatkuva neurobiologinen ja kehityksellinen neuropsykiatrinen häiriö, jota esiintyy prosentilla väestöstä. Uusimman diagnostiikan myötä puhutaan lievästä, keskivaikeasta tai vaikeasta autismista. Lievästi oirehtiva autismi voi jäädä lapsena huomaamatta, mutta se voi paljastua aikuisiällä itsenäistymisen vaikeutena monimutkaistuvassa toimintaympäristössä.
Autistisuus ilmenee monilla elämänalueilla eriasteisesti ja yksilöllisinä oireyhdistelminä. Se ilmenee erityisesti sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelmina ja kaavamaisena käyttäytymisenä. Neurokognitiiviset vaikeudet, toiminnanohjauksen haasteet, vuorovaikutustaitojen puutteellisuus, tiedon käsittelytapa, paineensietokyky aisti- ja sosiaalisen kuormituksen tilanteissa, erityiskiinnostuksen kohteet, kontekstisokeus, pakko-oireisuus, aistiyliherkkyydet ja rutiinien korostuminen elämässä voivat pahimmillaan aiheuttaa häiriökäyttäytymistä.
Autismikirjon häiriön diagnosointikriteerit muuttuvat vuonna 2022.
Minäkuvan muodostuminen vuorovaikutuksessa
Identiteetti tarkoittaa sitä, miten ihminen kokee itsensä ja ilmaisee itseään sosiaalisessa ympäristössään. Minäkäsitys kuvaa ihmisen ajatuksia omista piirteistään, motiiveistaan ja käyttäytymisestään. Minäkäsitys voi olla laaja, ja siihen voivat vaikuttaa kaikki kokemukset. Siihen vaikuttavat nuoresta iästä alkaen muiden arvio siitä, keitä ja millaisia olemme. Ihminen ei kuitenkaan suoraan omaksu muiden käsityksiä itsestään, vaan luo tulkiten haluamaansa toimivaa, tuntevaa minäkuvaa.
Minäkäsitys vaikuttaa myös siihen, millaiseksi vuorovaikutus muodostuu. Opimme tuntemaan itsemme aktiivisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Minäkäsitys syntyy vuorovaikutuksen lisäksi samastumisesta ryhmiin. Tämä sosiaalinen identiteetti on tunneperäinen ja muodostuu useista, toisiaan leikkaavista ryhmistä. Vertailu muihin ryhmiin vaikuttaa epäsuorasti myös itsetuntoomme.
Vertailussa muihin alkaa omasta identiteetístä kertyä kokemuksia lapsesta alkaen. Autistinen yksilö joutuu ulkopuolisena pohtimaan omaa epätäydellisyyttään ja erilaisuuttaan eri ulottuvuuksilla suhteessa muihin. Identiteetin rakentuminen vuorovaikutuksessa on haastavaa, jos vuorovaikutustaidot ovat puutteelliset. ”Ulos vankilasta” -kirjoittaja jatkaa diagnoosia edeltävien vuorovaikutusongelmiensa kuvaamista: ”En oppinut puhumaan muiden kanssa. En oppinut kertomaan asioistani. En oppinut antamaan enkä olemaan vastavuoroinen. En ymmärtänyt, mitä ihmisten välillä tapahtuu. En oppinut, mitä ihmissuhteet tarkoittavat.”
Diagnoosi identiteettikäänteenä
Autistin identiteetti rakentuu vertailemalla sisäistä ja ulkoista maailmaa ja minäkuvaa vastakohtien kautta diagnoosia ennen ja sen jälkeen. Diagnoosikäänne avaa mahdollisuuden rakentaa, korjata, kuntouttaa ja eheyttää autistista minäkuvaa diagnoosikäänteeseen liittyvän tietoisuuden ja tiedon lisääntymisen kautta.
Sosiaalistrukturalistisen ajattelun mukaan identiteetti rakentuu koko elämän ajan. Aikuisena diagnostisoidut pystyvät retrospektiivisesti vertailemaan ja reflektoimaan diagnoosin merkitystä elämänkokemuksissaan. ”Ulos vankilasta” -kertomuksen kirjoittaja ponnisteli tuskaisesti vuosikymmenet väärän diagnoosin ja monenlaisten vuorovaikutusongelmien kanssa, kunnes löysi autismidiagnoosin ja palat alkoivat loksahdella paikoilleen: ”Oli valtavaa tajuta, että muilla on oma sisäinen maailmansa, omat ajatuksensa ja tunteensa, vaikka he eivät niitä minulle näyttäisi. Kun ymmärsin, että muut ovat kuorensa alla samanlaisia kuin minä (tuntevat ja ajattelevat), saatoin ensimmäisen kerran elämässäni ennustaa, miten johonkin lauseeseeni tai tekooni suhtauduttaisiin. [– –] Sain käyttöohjeet maailmaan!”
Minä-kuvan eheytyminen kuntoutuksessa
Sosiaalisen kuntoutuksen avulla on tarkoitus oppia selviytymään arkitoimista, vuorovaikutussuhteista ja eri rooleista omia voimavaroja hyödyntäen ammattilaisten ohjaamana. Toimijuus muokkaa identiteettiä ja subjektiksi kasvamista, kun taas rajoitettu toimijuus heikentää sitä. Kuntoutuksessa stigmatisoituneesta ihmisestä on tarkoitus voimaannuttaa eheytyvä, aktiivinen ja autonominen toimija. Toipumiseen kuuluu minäkuvan luominen, jossa autismi on vain yksi osa minuutta.
Autisti joutuu käsittelemään poikkeavan identiteettiä ja leimaa sekä hyväksymään diagnoosin osaksi minäkuvaa. Autistien kertomuksissa on kuntoutumista määritteleviä teemoja: toivon herääminen, ongelman hyväksyminen, luopuminen syrjään vetäytymisestä ja aktiivinen osallistuminen sekä vastuun ottaminen omasta elämästä ja aktiivinen selviytymiskeinojen etsintä. Omaelämäkerta on vaikuttava osa kuntoutumista: terapeuttinen, itsetutkiskeleva, lohduttava vertaisille ja ymmärrystä avartava yleisölle. Tarinankerronta ovat elimellisen inhimillinen keino kommunikoida, järjestää, selittää ja ymmärtää inhimillistä elämää, ihmisten välisiä suhteita ja identiteettejä.
Kärsittyään vuosikymmeniä yksinäisenä, epäonnistuttuaan elämässä ja tunnettuaan itsensä kiinnittymättömiksi elämään ja maailmaan kirjoittajakin vihdoin löysi ymmärryksen suhteissa olemisesta: ”Jälkeenpäin tiedän, että minua olisi pitänyt kannustaa pohtimaan toisia, heidän ajatuksiaan, motiivejaan, halujaan, jotta heidän maailmansa olisi avautunut autistiselle mielelleni.” Kirjoittajan minäkuva kehkeytyi pitkälle aikuisuuteen tällaisessa vuorovaikutusympäristössä heijastuen kaikkiin elämänrooleihin. Hän tunsi olonsa eristyneeksi itsestään ja muista sekä olevansa tarkkailijana tai marginaalissa, kun elämä kulkee ohi.
Aiemmin vuorovaikutuksessa sisäistettyä identiteettiä voi diagnoosin myötä ja sosiaalisella kuntoutuksella käsitellä uudesta näkökulmasta ja rakentaa sitä uudelleen. Sosiaalityössä voi puhua identiteetin muutostyöstä, kun autistiselle tai muulle asiakkaalle rakennetaan valmentavasti ja kuntouttavasti myönteisempää identiteettiä. Sosiaalityössä voi toivon ja tulevaisuuspuheen kautta vahvistaa ja kehittää asiakkaan myönteisen, eheytyvän identiteetin muodostumista uhriuden ja stigman tilalle. Autistin osallisuus tarkoittaa myös esteettömyyttä osallistua tasavertaisesti. Elämän perusasioiden oppiminen sekä yhteiskunnan normaaliin toimintaan osallistuminen ovat kuntoutuksen ytimessä. Tavoitteena on itsenäinen elämä, joka on autistillekin tärkeä tarve.
Sari Kärkkäinen
Sosiaalityö
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Aikuisen autismidiagnoosi ja identiteettinarratiivit”. Lapin yliopisto, 2021.
Lähteet
Hall, Stuart 1999: Identity. Tammer-Paino Oy. Tampere.
Helkama, Klaus & Myllyniemi, Rauni & Liebkind, Karmela & Ruusuvuori, Johanna & Lönnqvist, Jan-Erik & Hankonen, Nelli & Mähönen, Tuuli Anna & Jasinskaja-Lahti, Inga & Lipponen, Jukka 2015: Johdatus sosiaalipsykologiaan. 10. uud. p. Edita. Helsinki.
Hyväri, Susanna & Salo, Markku (toim.) 2009: Elämäntarinoista kokemustutkimukseen. Mielenterveyden keskusliitto. Helsinki.
Jehkonen, Mervi & Saunamäki, Tiia & Hokkanen, Laura & Akila, Ritva (toim.) 2019: Kliininen neuropsykologia. 3. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim. Helsinki.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (toim.) 2008: Sosiaalityö aikuisten parissa. Vastapaino. Tampere.
Koskentausta, Terhi & Koski, Anniina & Tani, Pekka 2018: Aikuisen autismikirjon häiriö. Duodecim. https://helda.helsinki.fi//bitstream/handle/10138/304198/duo14424.pdf?sequence=1. Viitattu 27.12.2020.
Layder, Derek 2004: Social and Personal Identity. Understanding YourSelf. SAGE Publications Ltd. London.
Liimakka, Satu 2014: Kokemus, tieto ja kokemustieto – esimerkkinä autismi. Teoksessa Myyry, Liisa & Ahola, Salla & Ahokas, Marja & Sakki, Inari (toim.): Arkiajattelu, tieto ja oikeudenmukaisuus. Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2014:18. Helsingin yliopisto, sosiaalipsykologia. Hansaprint. Vantaa, 162–178. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/144169/AMPB_Juhlakirja.pdf?sequence=1. Viitattu 27.12.2020.
Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa (toim.) 2018: Sosiaalinen kuntoutuksessa. Lapland University Press. Rovaniemi.
Metteri, Anne & Valokivi, Heli & Ylinen, Satu (toim.) 2014: Terveys ja sosiaalityö. PS-Kustannus. Jyväskylä.
Moilanen, Irma & Mattila, Marja-Leena & Loukusa, Soile & Kielinen, Marko 2012: Autismikirjon häiriöt lapsilla ja nuorilla – katsaus. 14/2012, Duodecim. Helsinki, 1453–1462. https://www.duodecimlehti.fi/xmedia/duo/duo10395.pdf. Viitattu 27.12.2020.
Mönkkönen, Kaarina & Kekoni, Taru & Pehkonen, Aini (toim.) 2019: Moniammatillinen yhteistyö: vaikuttava vuorovaikutus sosiaali- ja terveysalalla. Gaudeamus. Helsinki.
Orhala, Satu & Utriainen, Jarkko (toim.) 2015: Minun tarinani. Kertomuksia autismin kirjolta. Autismiliitto ry. Helsinki. https://www.printbox.fi/flipbooks/malli/77822_minun_tarinani/.
Puusa, Anu & Hänninen, Vilma & Mönkkönen, Kaarina 2020: Narratiivinen lähestymistapa organisaatiotutkimuksessa. Teoksessa Puusa, Anu & Juuti, Pauli (toim.): Laadullisen tutkimuksen näkökulmat ja menetelmät. Gaudeamus Oy. Helsinki, 216–227.
Puustjärvi, Anita 2019: Autismikirjon häiriö – uutta tutkimustietoa ja kliinikon kokemuksia. Luento. Autismin talvipäivät 8.12.2019. https://www.youtube.com/watch?v=s8MEpNOHftc. Viitattu 27.12.2020.
(53)
Eriarvoisuutta tuottavat mekanismit
Suomessa on muodostunut erilaisia ryhmiä, joiden elintaso ja elämänlaatu eroavat kansalaisten enemmistön elämän edellytyksistä.
Eriarvoisuus vaikuttaa erityisesti yhteiskunnan haavoittuvimmassa asemassa oleviin, kuten esimerkiksi asunnottomiin, työttömiin, maahanmuuttajiin ja ikääntyneisiin. Vuonna 2018 Suomessa oli 856 000 henkilöä köyhyys- ja syrjäytymisriskissä ja samana vuonna vakavasta aineellisesta puutteesta kärsi 133 000 henkilöä (Tilastokeskus 2020). Vuonna 2019 perustoimeentulotukea myönnettiin 271 107 henkilölle (Tanhua & Kiuru 2020, 3). Perustoimeentulotukea saavat henkilöt ovat usealla tavalla köyhyysriskissä, koska heidän tulonsa jäävät elämiseen riittävän tason alle varsinaisen ensisijaisen turvan jälkeenkin (Isola & Suominen 2016, 40–41). Viimesijaista turvaa täydentävä ruoka-apu tavoittaa arviolta 20 000–25 000 henkilöä viikoittain ja suurin osa heistä on perusturvaetuuksien varassa tai heikossa työmarkkina-asemassa (STM 2020; Isola & Suominen 2016, 42).
Tarkastelin Pro gradu -tutkielmassani, miten eriarvoisuus näkyy, köyhyydestä kerrotuissa tarinoissa sosiologi Göran Therbornin (2014) eriarvoisuuden mekanismeja koskevan teorian avulla. Tutkimukseni aineisto koostui ”Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä” (2007) kirjoituskilpailun tuottamista tarinoista. Eriarvoisuuden mekanismeja ovat etääntyminen, riisto, ulossulkeminen ja hierarkisointi. Etääntyminen on prosessi, jossa hyvä- ja huono-osaisten erot kasvavat suureksi ja huono-osaisten elintaso jää hyväosaisten elintasosta jälkeen. Riisto liittyy hierarkioiden ylemmillä tasoilla olevien epäsymmetrisestä hyötymisestä hierarkioiden alemmilla tasoilla olevista ihmisitä. Ulossulkeminen tarkoittaa ihmisten etenemisen ja oikeuksien eteen asetettuja esteitä ja hidasteita sekä eri syrjinnän muotoja. Hierarkisointi liittyy arvojärjestelmiin, joka jakaa yhteiskunnassa ihmisiä eri luokkiin.
Etääntyminen
Huono-osaisuus periytyy Suomessa sukupolvelta toiselle. Etääntymistä voidaan Suomen kontekstissa tarkastella koulutuksen näkökulmasta, koska sitä pidetään usein sosiaalisen nousun välineenä. Kaikille avoimet koulutusmahdollisuudet korkeakoulutasolle asti kuuluvat hyvinvointivaltioon ja ilmaisen koulutuksen tavoitteena on, että lasten kouluttautuminen ei olisi kiinni vanhempien tulotasosta.
Kaikille avoimista koulutusmahdollisuuksista huolimatta Suomessa vanhempien koulutustaso periytyy lapsille yhä enemmän. Korkean koulutustason tutkinnon suorittaneiden vanhempien lapset päätyvät useammin korkeakoulutusaloille, kun taas matalan koulutusasteen suorittaneiden vanhempien lapset päätyvät matalan koulutuksen aloille.
Riisto
Perinteisesti työn on oletettu suojaavan köyhyydeltä ja köyhyysriskin nähdään koskevan erityisesti työvoiman ulkopuolella olevia ryhmiä, kuten pitkäaikaistyöttömiä, eläkeläisiä ja opiskelijoita. Työmarkkinoilla tapahtuvista muutoksista aiheutuva epävakaisuus on luonut työssäkäyvien köyhien ryhmän, joiden käytettävissä olevat tulot jäävät työssä käymisestä huolimatta suhteellisen köyhyysrajan alapuolelle.
Suhteellinen köyhyysrajan avulla kotitalous voidaan määritellä pienituloiseksi, jos sen käytettävissä olevat tulot ovat alle 60 prosenttia väestön mediaanituloista. Esimerkiksi yhden elättäjän perheissä tai yksinhuoltajaperheissä tulot eivät välttämättä riitä perheen elättämiseen.
Ulossulkeminen
Häpeän tunteminen liittyy tilanteisiin, joissa ihmisen käyttäytyminen poikkeaa sosiaalisesti hyväksyttävästä tavasta toimia.
Ihminen tuntee häpeän sisäisesti, mutta siihen liittyy myös muiden ihmisten asenne ja käyttäytyminen köyhyydessä eläviä kohtaan. Häpeän tunteminen johtuu siitä, että ei ole onnistunut elämään elämäänsä yhteiskunnan odotusten mukaisesti.
Esimerkiksi epäonnistumisen koulutukseen tai työelämään kiinnittymisessä ajatellaan johtuvan yksilön omasta syystä. Epäonnistumisen ajatellaan taas kertovan siitä, että hänessä olisi jotain vikaa.
Hierarkisointi
Eriarvoisuus on läsnä ihmisten päivittäisissä kohtaamisissa. Ihmiset pystyvät arvioimaan pienenkin käyttäytymiseen perustuvan tiedon avulla, mihin yhteiskuntaluokkaan toiset kuuluvat. Sosiaalisen luokan signaalit kertovat ihmisten yhteiskuntaluokasta ja ne liittyvät kehoon, ääneen ja kulttuuriin.
Sodabeh Aryanfard
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Eriarvoisuuden ilmentymiä köyhyydestä kerrotuissa tarinoissa”. Lapin yliopisto. 2020.
(52)
Asiantuntijuus sijaishuollossa vaatii sosiaalityöntekijältä paljon
Sijaishuollon sosiaalityöntekijöiltä vaaditaan laaja-alaista osaamista myös omien ammattirajojen yli.
Sosiaalityöntekijöiden kokemusten mukaan asiantuntijuus rakentuu useasta eri osa-alueesta ja se vaatii sosiaalityön kentän tuntemisen lisäksi osaamista esimerkiksi lapsen kehityspsykologiaan liittyen. Työhön kuitenkin koetaan pääsevän myös pienellä käytännön osaamisella eikä teoreettista osaamistakaan välttämättä ole. Lisäksi työn vaativuutta ei ymmärretä päättäjien tasolla ja työn tekemisen raamit ovat huonosti resursoituja. Työntekijöiden vaihtuvuus ja asiakasmäärät ovat suuria ja tämä epäkohta tulisi korjata esimerkiksi säätämällä lailla lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden maksimiasiakasmäärä, sillä suosituksia kunnat eivät noudata.
Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani sitä, kuinka asiantuntijuus rakentuu sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden kokemana ja kuinka tätä asiantuntijuutta voitaisiin sosiaalityöntekijöiden mukaan vahvistaa ja mitkä tekijät heikentävät asiantuntijuutta. Tutkielmani aineisto koostui viiden kunnallisessa sijaishuollossa työskentelevän tai aikaisemmin työskennelleiden sosiaalityöntekijöiden kirjoituksista. Kirjoitukset kerättiin sosiaalityön uraverkosto ja sosiaalityön pohjoinen uraverkosto- facebookryhmissä julkaistun kirjoituspyynnön avulla.
Minkälaista teoria- ja käytännönosaamista työssä katsottiin vaadittavan?
Tutkielmassani jaoin osaamisalueet viiteen eri osa-alueeseen. Aineiston perusteella keskeisiä asiantuntijuuden alueita olivat lapsen kokonaistilanteen hahmottaminen, asiakkaan kohtaaminen ja asiakassuhde, yhteistyötaidot ja verkostotyö, juridinen osaamisen sekä kyky ja rohkeus linjata ja tehdä päätöksiä.
Mitkä tekijät asiantuntijuutta heikentävät?
Merkittäväksi asiantuntijuutta heikentäväksi tekijäksi sosiaalityöntekijät kokivat vähäiset resurssit ja suuret asiakasmäärät. Sijaishuollossa lapsen lisäksi työskennellään usein hänen ympärillään olevan laajan ihmisjoukon kanssa, mikä lisää työn määrää. Vähäisillä resursseilla työn koettiin aineiston perusteella olevan tulipalojen sammuttelua. Lisäksi työntekijät vaihtuivat tiuhaan, mikä myös heikensi asiantuntijuutta. Lisäksi asiantuntijuutta katsottiin heikentävän esimerkiksi yhteistyökumppaneiden puutteelliset käsitykset sosiaalityöstä sekä sisäisen ohjeistuksen puuttuminen yksiköissä.
Mikä asiantuntijuutta vahvistaa?
Asiantuntijuutta vahvistavana pidettiin hyviä konsultaatiomahdollisuuksia, riittävää perehdytystä sekä toimivaa työtiimiä työn tukena. Lisäksi esimiehen tuki ja ohjaus koettiin tärkeänä. Ammatillisten toimijoiden, alan lehtien ja kirjallisuuden seuraaminen nostettiin myös merkittäväksi tekijäksi asiantuntijuutta vahvistettaessa. Kuitenkin moni asia asiantuntijuuden vahvistumisessa liitettiin siihen, että se vaatii työntekijän omaa aktiivisuutta ja esimerkiksi työparia täytyy vaatia, sillä lisäkoulutukset tai konsultaatiomahdollisuudet eivät välttämättä olleet olemassa työn rakenteissa.
Tutkielman aineistossa nostettiin esiin sijaishuollon asiantuntijuuden vaativuus. Työn voidaan luonnehtia olevan laaja-alaista lapsen asioista vastaamista, johon liittyy laaja vastuu. Työssä puututaan perheen yksityisyyteen ja käytetään laajaa harkintavaltaa haavoittuvassa asemassa oleviin lapsiin, mutta silti työn resurssit ovat huonot ja asiakasmäärät absurdin suuret.
Susanna Inget
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu-tutkielmaani ”Täytyy olla älykkyyttä ja pelisilmää pärjätä kaoottisissa ihmissuhteiden viidakoissa” – Sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden kokemuksia asiantuntijuudestaan.
Aiheeseen liittyviä lähteitä
Eronen, Tuija & Laakso, Riitta 2017: Vaativat tilanteet sijaishuoltotyössä. Teoksessa Enroos, Rosi & Mäntysaari, Mikko & Ranta-Tyrkkö, Satu (toim.) 2017: Mielekäs tutkimus: näkökulmia sosiaalityön tutkimuksen missioihin. Suomen yliopistopaino Oy. Tampere.
Helavirta, Susanna 2016: Lapsen asioista vastaaminen huostaanoton jälkeen sosiaali-työntekijöiden kuvaamana. Teoksessa Enroos, Rosi, Heino, Tarja & Pösö, Tarja 2016: Huostaanotto. Lastensuojelun vaativin tehtävä. Vastapaino. Tampere.
Lastensuojelulaki 417/2017
Sipilä, Anita 2011: Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet -Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Itä-Suomen yliopisto. Väitöskirja.
(51)
Koneeseen kadonneet? – Vanhempien näkökulmia yläkouluikäisten poikien digitaaliseen pelaamiseen
Digitaalisella pelaamisella on tärkeä merkitys monien nykynuorten elämässä, arjessa ja sosiaalisissa suhteissa. Vanhempien rooli pelikasvattajina on keskeinen, ja mielenkiintoista onkin pohtia, millaiseksi muodostuu vanhempien toimijuus suhteessa heidän nuortensa digitaaliseen pelaamiseen.
Tutkimusten mukaan 10–19-vuotiaista suomalaisista lapsista ja nuorista 99 prosenttia pelaa digitaalisia pelejä ainakin satunnaisesti ja noin 70 prosenttia pelaa viikoittain (Meriläinen & Moisala 2019, 56-57). Alan tutkimuskirjallisuudessa ja oppaissa korostetaan vanhempien roolia ja tehtävää lasten ja nuorten pelikasvattajina ja ”mediamentoreina”. Yläkouluikäisten nuorten pelikasvatuksen keskiössä ovat muun muassa keskustelut mediakriittisyydestä, käyttäytymisestä internetympäristössä sekä laajemmin elämänhallintaan liittyvistä teemoista (Repo & Nätti 2015, 107). Pelikasvattajina vanhemmat ovat kuitenkin edelläkävijöitä, eikä heillä ole turvanaan ja esikuvinaan aiempien sukupolvien kasvatusmalleja ja toimintatapoja, mikä voi osaltaan haastaa heidän rooliaan nuorten pelikasvattajina. Myös nuorten usein vanhempiaan paremmat digitaalisten laitteiden käyttötaidot ja osaaminen sekä ajankäytölliset haasteet voivat tuottaa haasteita digiajan kasvattajuudelle. (Lahikainen 2015, 37.)
Nuorten digitaalista pelaamista vanhempien näkökulmasta on kuitenkin tutkittu vasta vähän, ja pro gradu – tutkielmassani olenkin selvittänyt digitaalisia pelejä pelaavien yläkouluikäisten (13-16-vuotiaiden) poikien vanhempien kokemuksia ja näkemyksiä poikiensa pelaamisesta. Analysoin, mikä vanhempia poikiensa pelaamisessa huolestuttaa ja millaiset ovat vanhempien toimijuuden rajat, mahdollisuudet ja ulottuvuudet suhteessa heidän poikiensa digitaaliseen pelaamiseen. Tutkielmani aineisto koostuu kuuden vanhemman teemahaastattelusta. Haastateltavien joukossa on neljä äitiä ja kaksi isää.
Digitaalinen pelaaminen ilmiönä
Nuorten digitaalinen pelaaminen on hyvin ajankohtainen ilmiö, josta käydään vilkasta yhteiskunnallista keskustelua. Digitaaliseen pelaamiseen liittyvä julkinen keskustelu on hyvin haitta- ja huolikeskeistä, jopa dramaattistakin. Keskusteluissa varoitellaan digitaalisen pelaamisen sekä fyysistä että psyykkisistä vaaroista ja haitoista ja keskitytään lähinnä pelaamisen rajoittamistapojen käsittelemiseen. Esiin nousevat esimerkiksi pelien väkivaltaiset sisällöt ja pelaamisen negatiiviset vaikutukset nuorten käyttäytymiseen, sosiaalisiin suhteisiin sekä liiallisen pelaamisen vaikutukset nuoren terveyteen, uneen ja koulunkäyntiin. Toisaalta alan tutkimuskirjallisuudessa korostetaan myös digitaalisen pelaamisen hyötyjä. On todettu, että pelaaminen voi parantaa pelaajan kognitiivisia, emotionaalisia ja sosiaalisia taitoja. (Meriläinen 2017; Männikkö 2017, 17-18; Lobel & muut 2017; Quandt & Kowert 2016, 177.)
Tutkimuskirjallisuudessa digitaalista pelaamista on tarkasteltu myös sosiaalisista ja kulttuurisista näkökulmista. Monille nuorille digitaaliset pelit ovat tärkeä heidän arkista elämäänsä ja sosiaalisia suhteitaan, ja laajemmin pelaaminen voidaan nähdä osana nuorisokulttuuria ja sen muutosta (Meriläinen & Moisala 2019, 63). Toisaalta digitaalista pelaamista ilmiönä voidaan tarkastella myös perhe-elämän kontekstissa ja vuorovaikutussuhteissa ja pohtia, miten digitaalinen pelaaminen vaikuttaa ja muuttaa perhe-elämän käytäntöjä, ja millaisia haasteita ja mahdollisuuksia se perhe-elämälle ja perheenjäsenten väliselle vuorovaikutukselle mahdollisesti tuottaa (esim. Lahikainen & muut 2015).
Huolen värittämä toimijuus
Tutkielmani tulosten perusteella vanhempien suhtautuminen heidän poikiensa digitaaliseen pelaamiseen on huolen värittämää, eivätkä vanhemmat pystyneet näkemään nuorensa pelaamisessa juuri positiivisia puolia. Poikien digitaalisessa pelaamisessa vanhempia huolestuttavat erityisesti pelaamiseen käytetyn ajan vaikutukset nuoren psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin sekä nuoren käytökseen. Vanhempia huolestuttivat myös pelaamisen imu ja addiktoivuus. Vanhempien mukaan pelaaminen tuntuu syrjäyttävän nuoren elämässä kaiken muun. Nuorten runsaana näyttäytyvään pelaamiseen vanhemmat löysivät syitä sekä nuoren yksilöllisistä ominaisuuksista että pelimaailman imusta. Tutkimukseeni osallistuneilla vanhemmilla ei ollut paljonkaan tietoa pelimaailmasta tai peleistä, joita heidän poikansa pelaavat, ja pelimaailma oli heille vieras.
Tulkintani mukaan huolinäkökulma sekä pelimaailman vieraus vanhemmille voi vaikuttaa keinoihin ja lähestymistapoihin, joilla vanhemmat pyrkivät puuttumaan ja toimimaan suhteessa poikiensa digitaaliseen pelaamiseen. Käytännössä vanhemmat pyrkivät eri tavoin hallitsemaan, kontrolloimaan ja rajoittamaan poikiensa pelaamista. Vanhemmat kokivat poikiensa digitaalisen pelaamisen hallinnan ja kontrolloinnin kuormittavaksi, ja pelaamisen hallintayritykset myös aiheuttivat konflikteja perheissä. Pelaamiseen puuttumista ja pelaamisen rajoittamista vanhemmat perustelivat lapsen edun mukaisena toimintana.
Toimijuuden rajat ja mahdollisuudet
Aineiston analyysin perusteella vanhempien toimijuutta suhteessa heidän poikiensa pelaamiseen haastavat vanhempien jaksaminen, ristiriidat perheessä sekä ulkopuolisen tuen vähäisyys tai puuttuminen. Pelaaminen voi aiheuttaa ristiriitoja paitsi nuoren ja vanhemman myös perheen vanhempien välille, jos vanhemmat ovat esimerkiksi erimieltä pelaamisen rajoittamistapojen suhteen. Vanhempien toimijuutta puolestaan tukee etenkin perheen vanhempien keskinäinen tuki toisilleen. Toimijuutensa tueksi suhteessa nuortensa digitaalisen pelaamisen hallintaan vanhemmat toivoivat vertaistukea sekä liittolaisuutta muilta vanhemmilta, joilloin esimerkiksi yhteisistä pelisäännöistä voitaisiin sopia ja pelaamiseen liittyvää huolta jakaa. Palvelujärjestelmän mahdollisuuksiin tukea toimijuuttaan vanhemmat sen sijaan suhtautuivat epäillen, eivätkä he uskoneet, että ammattiauttajillakaan olisi ratkaisuja peliongelman ratkaisemiseksi.
Tutkielmani tulosten perusteella vanhemmat tarvitsevat tukea ja neuvontaa pelikasvattajina toimimiseen sekä digitaalisen pelaamisen aiheuttamien ristiriitojen ratkaisemiseen. Tärkeää on, että ammattiauttajilla on tarpeeksi monipuolista osaamista ja tietoa digitaalisen pelaamisen erilaisista ulottuvuuksista, jotta he voivat tukea perheitä pelaamiseen ja laajemmin digitalisaatioon liittyvissä kysymyksissä mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Tärkeää on, että sekä nuoret että vanhemmat saavat äänensä kuuluville digitaalisesta pelaamisesta käytävissä keskusteluissa ja että nuoren ja vanhemman välistä keskustelu- ja neuvotteluyhteyttä digitaaliseen pelaamiseen liittyen tuettaisiin. Näin voitaisiin löytää vaihtoehtoisia tapoja ratkaista pelaamiseen liittyviä konflikteja ja myös kyseenalaistaa pelaamiseen liittyviä ennakkoluuloja ja stereotypioita. Toisaalta tulee myös kehittää menetelmiä haitallisen pelaamiseen tunnistamiseen ja hoitamiseen.
Sanna Ovaskainen
Sosiaalityö
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ” Koneeseen kadonneet? Vanhempien toimijuus ja yläkouluikäisten poikien digitaalinen pelaaminen.” Lapin yliopisto, 2019.
Lähteet
Lahikainen, Anja Riitta 2015: Media lapsiperheen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta; Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (toim.) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere, 80–107.
Lahikainen, Anja Riitta & Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (2015) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere.
Lobel, Adam & Engels, Rutger & Stone, Lisanne & Burk, William & Granic, Isabela 2017: Video Gaming and Children’s Psychosocial Wellbeing: A Longitudinal Study. Journal of Youth and Adolescence, Vol. 46(4), 884–897.
Meriläinen, Mikko 2017: Pelaamisen hyödyt. Vanhempainnetti, Mannerheimin lastensuojeluliitto. https://www.mll.fi/vanhemmille/tietoa-lapsiperheen-elamasta/lapset-ja-media/digitaalinen-pelaaminen/pelaamisen-hyodyt/
Meriläinen, Mikko & Moisala, Mona 2019: Älylaitteet ja pelaaminen: Peliharrastus osana monipuolista arkea. Teoksessa Kosola, Silja & Moisala, Mona & Ruokoniemi, Päivi (toim.) Lapset, nuoret ja Älylaitteet – Taiten tasapainoon. Duodecim. Helsinki, 56–64.
Männikkö, Niko 2017: Problematic Gaming Behavior among Adolescents and Young Adults. Relationship Between Gaming Behaviour and Health. Acta Universitatis Ouluensis. D, Medica, 1429. Juvenes Print. Tampere. http://jultika.oulu.fi/Record/isbn978-952-62-1658-4
Quandt, Thorsten & Kowert, Rachel 2016: No Black and White in Video Game Land! Why We Need to Move Beyond Simple Explanations in the Video Game Debate. Teoksessa Kowert, Rachel & Quandt, Thorsten (toim.) The Video Game Debate: Unravelling the Physical, Social, and Psychological Effects of Digital Games. Routledge. New York, 176–177.
Repo, Katja & Nätti, Jouko 2015: Lasten ja nuorten median käytön aikatrendit. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta & Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (toim.) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere, 80–107.
(50)
Äitiyden merkitys afganistanilaisnaisten kertomuksissa itsestään
Äitiysidentiteetti on yksi keskeisimmistä naisten identiteeteistä. Afganistanilaisnaiset kertoivat haastatteluissa muun muassa siitä, millaisia äitejä he ovat lapsilleen ja millaisia äitien heidän mielestään tulisi olla. Näiden naisten identiteettejä tutkiessani jouduin pohtimaan myös omaa identiteettiäni äitinä.
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani sitä, millaisia identiteettejä kuusi Suomeen pakolaisena tullutta afganistanilaisnaista tuottivat haastatteluissa. Tutkielmassani tarkastelin naisten tuottamia identiteettejä intersektionaalisuuden viitekehyksessä. Intersektionaalisuuden perusajatus on, että ihmisen identiteetit rakentuvat monien lähtökohtien ja sosiaalisten luokitteluiden pohjalle, jotka risteävät keskenään. Näitä luokitteluja ovat esimerkiksi sukupuoli ikä, etnisyys, kotipaikka, seksuaalisuus, äidinkieli ja uskonto. 1970-luvulla Yhdysvalloissa syntynyt intersektionaalisuus on feministisen teorian lähestymistapa, jonka avulla analysoitiin alun perin naisiin kohdistuvan sorron monisyisiä alkutekijöitä. Nykytutkimuksessa intersektionaalisuuden ajatellaan laajimmillaan koskevan kaikkia ihmisiä, sillä jokainen ihminen on monien erojen leikkaama. Intersektionaalisuuden avulla voidaan pureutua sekä sortoon että etuoikeuteen ja siihen, miten nämä vaikuttavat toinen toisiinsa ihmisen elämässä. (Bastia 2014; Mahlamäki 2018; Rossi 2010.)
Identiteetit ymmärsin tutkimuksessani muun muassa Stuart Hallin (1999) tapaan moninaisiksi ja jatkuvassa muutoksessa oleviksi. Ihmisellä ei ole yhtä minuutta tai identiteettiä syntymästä kuolemaan, vaan identiteettejä tuotetaan ja rakennetaan vuorovaikutuksessa ja ne ovat kontekstisidonnaisia. Haastatteluja analysoidessa olikin tärkeää muistaa, että niissä aktivoituvat identiteetit olivat niitä, joita haastattelutilanne kutsui naiset tuottamaan ja joita he halusivat tuottaa haastattelun kontekstissa. Eri haastattelija, erilaiset kysymykset tai vaikkapa eri haastattelupaikka olisivat tuottaneet erilaisen lopputuloksen. Naisten haastatteluissa tuottamat identiteetit eivät siis paljasta naisten ”todellista” minää tai sitä, keitä he pohjimmiltaan ovat.
Tutkielmani aineisto on ainutlaatuinen ja sensitiivinen. Aineisto on kerätty Niloufar Kalvakhin ja Nabeela Hasanin vuonna 2014 valmistunutta pro gradu -tutkielmaa Settlement Process of Afghan Immigrant Women Based on Cultural Perspective in Finland. Tutkielman tekijöistä toinen, itsekin nainen ja muslimi, haastatteli Suomessa joitakin vuosia asuneita pakolaistaustaisia afgaaninaisia heidän äidinkielellään. Naiset kertovat haastatteluissa elämästään Afganistanissa, sieltä pakenemisesta ja niistä vaiheista, joiden kautta ovat lopulta päätyneet asumaan Suomeen. Lisäksi naiset puhuivat Suomeen sopeutumisen haasteista, niistä selviytymisestä sekä tyytyväisyydestään suomalaisiin sosiaalipalveluihin. Naisten identiteetit ja kokemus siitä, keitä he ovat, ei ollut haastattelujen aiheena, mutta haastatteluissa oli paljon identiteettiin ja minän rakentumiseen liittyvää puhetta. Identiteettejä tuotetaan kaikissa sellaisissa tilanteissa, joissa ihminen kertoo itsestään.
Äiti, muslimi ja maahanmuuttaja
Tutkielmassani tarkastelin kolmea diskurssianalyysin avulla löytämääni ja nimeämääni haastatteluissa aktivoituvaa identiteettikategoriaa suhteessa toisiinsa. Nämä kategoriat olivat äiti, muslimi ja maahanmuuttaja. Äitiyden ja lasten merkitys näyttäytyi suurena jokaisessa haastattelussa. Naiset kertoivat paenneensa Afganistanista voidakseen tarjota paremman elämän lapsilleen. Viisi naisista oli asunut kotimaasta lähdön jälkeen Iranissa vuosien ajan. Iranista lähdön syyksi he kertoivat sen, että afganistanilaisten oli vaikeaa kouluttautua ja työllistyä Iranissa. Myös lasten mahdollisuudet käydä koulua olivat huonot. Eurooppaan ja Suomeen naiset kertoivat tulleensa lastensa vuoksi, jotta lapsilla olisi mahdollisuus kouluttautumiseen, työllistymiseen ja sitä kautta parempaan elämään.
Naisten näkemys oli, että lapsista kasvaa sellaisia aikuisia, kuin vanhemmat, erityisesti äidit, heistä kasvattavat. Monet kertoivat olevansa sekä äitejä että isiä lapsilleen, koska puoliso oli kuollut, ottanut avioeron tai ei muuten osallistunut lasten kasvatukseen syystä tai toisesta. Yhtenä äidin keskeisimmistä tehtävistä nähtiin se, että lapsista kasvaa vanhempiensa uskonnollisia ja kulttuurisia perinteitä ylläpitäviä ja kunnioittavia aikuisia. Suomen afganistanilaista ja iranilaista vapaampi kasvatusilmapiiri koettiin haastavimpana asiana vanhemmuudessa.
Naisten uskonnolliset, kulttuuriset ja etniset identiteetit leikkasivat monessa kohtaa äitiysidentiteetin kanssa. Uskonnolliset rituaalit, paikat ja juhlat olivat naisille tärkeitä. Uskonto oli myös merkittävä identiteettien rakennusaine: naisten mukaan ihminen, jolla ei ole uskontoa, ei tunne itseään ja on ”ei kukaan”. Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, miksi naiset pitivät uskonnollisen tradition siirtämistä seuraaville polville hyvin tärkeänä. Uudessa kotimaassa, maahanmuuttajina, uskonnon merkitys korostui kenties entisestään, koska etenkin lapsille nähtiin olevan tarjolla toisenlaisia, naisten näkökulmasta vahingollisia identiteettejä.
Tutkijapositio: äiti, kristitty ja suomalainen
Tutkielman yhtenä keskeisenä tutkimuseettisenä kysymyksenä oli se, miten minä suomalaisena kristittynä äitinä ja teologina luen näiden naisten kertomuksia itsestään ja elämästään. Näkemys haastattelussa tuotettujen identiteettien tilannesidonnaisuudesta tuntui jo itsessään haastavan identiteettipuheen analysointia ja asetelma mutkistui entisestään, kun soppaa sekoittivat ne identiteetit, joiden kautta minä tutkijana tarkastelen näiden naisten kertomaan: äiti, kristitty teologi sekä suomalainen etuoikeutettu ja koulutettu nainen. Olen pohtinut sitä, korostuiko äitiys minulle naisten kertomuksissa osittain siksi, että olen itsekin äiti ja naisten kertomukset paosta kotimaasta lasten kanssa koskettivat minua kovasti. Tutkijan tulee pyrkiä objektiivisuuteen, mutta omia identiteettejään ei pääse pakoon toisten identiteettejä tutkiessaan.
Tutkimusten (esim. Kulmala 2006) mukaan vanhemmuus ja lapset ovat keskeisiä naisten identiteettien rakentumisessa. Tutkielmani tukee tätä näkemystä. Naisten kertomukset voivat auttaa myös pohtimaan sitä, millaisia erityisiä tuen tarpeita pakolaisnaisilla ja -äideillä voi olla sosiaalityön asiakkaina.
Maija Kujala
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Ennen kaikkea äiti. Afganistanilaisnaisten haastatteluissa tuottamat identiteetit intersektionaalisuuden viitekehyksessä.” Lapin yliopisto 2019.
Lähteet
Bastia, Tanja 2014: Intersectionality, migration and development. Progress in Development Studies 14(3), s. 237–248.
Hall, Stuart 1999: Identiteetti. Vastapaino. Tampere.
Kulmala, Anna 2006: Kerrottuja kokemuksia leimatusta identiteetistä ja toiseudesta. Tampereen yliopisto. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos.
Mahlamäki, Tiina 2018: Sukupuoli ja uskonto. Teoksessa Ketola, Kimmo & Martikainen, Tuomas & Taira, Teemu: Uskontososiologia. Eetos. Turku, s. 165–176.
Rossi, Leena-Maija 2010: Sukupuoli ja seksuaalisuus, eroista eroihin. Teoksessa Saresma, Tuija & Rossi Leena-Maija & Juvonen, Tuula: Käsikirja sukupuoleen. Vastapaino. Tampere, s. 21–38.
(49)
Sosiaalisen pääoman merkitys lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille
Lastensuojelu on ollut toistuvien huolten aiheena. Huolta lastensuojelussa on herättänyt niin asiakasperheiden kuin lasten moniongelmaisuus, lastensuojelun asiakasmäärien kasvu, työvoiman riittämättömyys ja sosiaalityöntekijöiden ammatillisen osaamisen taso. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kuormittavaan tilanteeseen olisi tärkeää löytää sitä helpottavia keinoja – niin asiakkaiden kuin työntekijöiden hyvinvoinnin vuoksi.
Pro gradu -tutkielmassani selvitettiin systemaattisella kirjallisuuskatsauksella sosiaalisen pääoman merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöille. Tutkielmani aineisto pohjautuu yhdeksään tutkimusartikkeliin, joissa tutkittiin lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia eri näkökulmista. Kiinnostuin aiheesta työskennellessäni lastensuojelutyössä – huomasin, kuinka paljon työkavereiden tuki vaikutti omaan jaksamiseeni ja se innosti minua tutkimaan aihetta syvemmin. Voisiko sosiaalisen pääoman teorian avulla kehittää sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia lastensuojelutyössä?
Carrie Leanan ja Harry Van Burenin mukaan (1999) organisaation sosiaalisen pääoman voidaan nähdä kuvastavan organisaation sosiaalisia suhteita. Sosiaalinen pääoma näkyy työyhteisön yhtenäisinä tavoitteina ja luottamuksena, joka luo mahdollisuuden yhteisölliseen toimintaan. Sosiaalinen pääoma hyödyttää niin organisaatiota kuin myös siihen kuuluvaa yksilöä.
Lastensuojelussa tarvitaan tukea työyhteisöltä
Tutkielmassani jaottelin sosiaalisen pääoman kolmeen teemaan yhdistäen Leana ja Van Burenin (1999) sekä Janine Nahapietin ja Sumantra Ghosalin (1998) sosiaalisen pääoman mallit yhteen. Sosiaalisen pääoman voidaan katsoa koostuvan työyhteisön luottamuksesta, yhteisöllisyydestä ja sitoutuneisuudesta. Sosiaalisen pääoman kolme teemaa, luottamus, yhteisöllisyys ja sitoutuneisuus kietoutuvat yhteen vaikuttaen toisiinsa. Luottamus on keskeistä yhteisöllisyyden muodostumiselle: ilman luottamusta ei voi olla yhteisöllisyyttä, mutta luottamusta tarvitaan myös siihen, että yhteisöllisyyttä voi syntyä. Yhteisöllisyyden ja luottamuksen voidaan nähdä lisäävän myös sitoutuneisuutta ja näin ollen ne osaltaan tuottavat työyhteisöön sosiaalista pääomaa.
Luottamusta työyhteisössä käytännön tasolla kuvastaa muun muassa avoimuus ja työyhteisön moraali. Lastensuojelun ollessa kuormittava ala, on selvää, että työkavereiden kanssa täytyy voida keskustella ja heiltä täytyy myös saada konsultointiapua asiakastilanteisiin. Työyhteisöön tarvitaan avoimuutta. Työyhteisölle täytyy halutessaan voida myös jakaa henkilökohtaiseen elämään liittyviä asioita, koska tällöin myös työyhteisössä voidaan tarvittaessa huomioida mahdollisia erityistarpeita. Avoimuus mahdollistaa joustavuutta ja siten edistää myös työhyvinvointia.
Työyhteisöön täytyy myös pystyä luottamaan niin, että jokainen huolehtii omat työtehtävänsä. Työyhteisössä ja erityisesti lastensuojelutyössä on tärkeää, että työyhteisön moraaliset käsitykset kohtaavat. Lastensuojelutyötehtävät pohjautuvat lainsäädäntöön ja niissä on tarkat aikarajat. Toisinaan lastensuojelutyössä voi olla tilanteita, että asiakasprosessin eteneminen hidastuu toisesta työntekijästä johtuen. Mikäli moraaliset käsitykset esimerkiksi aikarajojen noudattamisesta eivät kohtaa, voi tämä johtaa ikäviin seurauksiin, kuten vastuussa olevan työntekijän stressaantumiseen. Vastuu lastensuojelutyössä on kuitenkin aina lapsen asioista vastaavalla sosiaalityöntekijällä, vaikka prosessin hidas eteneminen ei johtuisikaan suoranaisesti vastuullisesta työntekijästä.
Työyhteisön luottamus on pohjana yhteisöllisyyden muodostumiselle. Yhteisöllisyyttä kuvastaa esimerkiksi ”me-henki” sekä työyhteisön yhteiset tavoitteet ja arvot. Tutkielmani aineistossa lastensuojelutyön yhdeksi tärkeimmäksi tavoitteeksi muodostui halu työskennellä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi. Lastensuojelutyö antaa mahdollisuuden vaikuttaa ja olla mukana tekemässä muutosta. Työtä motivoi tekemään se, että näkee perheiden tilanteiden muuttuvan. Halu työskennellä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi kuvastaa yhtä lailla myös sosiaalityöntekijöiden eettisiä arvoja.
Kun työyhteisössä on luottamusta ja yhteisöllisyyttä, vaikuttaisi tämä lisäävän myös sitoutuneisuutta omaan työhön. Erityisesti vasta aloittaneiden työntekijöiden kohdalla työkavereiden tuki nousi yhdeksi tekijäksi, joka saa jatkamaan lastensuojelutyössä. Pidempään työssä olleille työkavereiden tuki ei noussut esille sitoutuneisuutta edistävänä tekijänä, mutta toisaalta heidän haluunsa jatkaa työssä vaikutti esimiesten tuki. Johtajuus näytti olevan merkityksellistä niin luottamuksen kuin yhteisöllisyyden ja sitoutuneisuuden kannalta.
Tutkimusartikkeleissa nousi esiin, että esimiesten nähdään voivan vaikuttaa negatiivisiin työssä stressiä aiheuttaviin tekijöihin kuten työmäärään. Lisäksi oli havaittavissa esimiehen tärkeys niin tuen antajana vaikeissa asiakastilanteissa kuin myös siinä, että esimiehen pätevyyteen on voitava luottaa. Kehittämisehdotuksena esimiesten olisi hyvä antaa uusille työntekijöille mahdollisuus keskittyä asiakassuhteiden luomiseen, koska hyvä asiakassuhteet edistävät työntekijöiden työssä jaksamista ja lisäävät työhön sitoutuneisuutta. On myös hyvä huomioida, että uudet työntekijät tarvitsevat työsuhteen alussa enemmän tukea stressiä aiheuttaviin tekijöihin, kuten lait ja organisatoriset normit.
Työtilanteeseen tarvitaan muutosta
Lastensuojelun kohtuuttomasta tilanteesta uutisoidaan jatkuvasti, eikä lastensuojelun työtilanteeseen pystytä vaikuttamaan pelkästään työyhteisön sosiaalisen pääoman parantamisella, vaan täytyy löytää muita keinoja työhyvinvoinnin edistämiseksi. Lastensuojelutyössä on asioita, joihin ei voida vaikuttaa. Lastensuojelutyössä tullaan aina kohtaamaan asiakkaita vaikeissa tilanteissa ja sosiaalityöntekijöiden toimintaa ohjaa aina lainsäädäntö. Tämän vuoksi on tärkeää alkaa vaikuttamaan niihin tekijöihin, joihin pystytään vaikuttamaan.
Tulevaisuudessa lastensuojelutyössä vasta-aloittavien työntekijöiden osalta tulisi kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten työntekijät saataisiin pysymään työssään ja miten uudet työntekijät sitoututetaan osaksi työyhteisöä. Näen, että nykyisen lastensuojelun tilanteen huomioiden tulisi kiinnittää huomiota siihen, millaista tukea työntekijät saavat. Vaikuttaisi vahvasti siltä, että työyhteisöllä, erityisesti esimiehellä on vaikutusta työhyvinvointiin. Työyhteisön sosiaalisen pääoman tukeminen ei vaadi suuria toimenpiteitä, tarvitaan johtajien perehtymistä asiaan ja sosiaalisen pääoman tukemisen ottamisen yhdeksi työyhteisön tavoitteeksi. Tämän tutkielman havaintojen perusteella voidaan siis todeta, että sosiaalisella pääomalla on merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille. Voidaan myös todeta, että erityisesti esimiesten rooli niin sosiaalisen pääoman muodostumiselle ja työyhteisön työhyvinvoinnille on merkityksellinen.
Ellinoora Mantere
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityön oppiaine.
Kirjoitus pohjautuu pro graduun: ” Systemaattinen kirjallisuuskatsaus sosiaalisen pääoman merkityksestä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnissa”
Lähteet
Baldschun, Andreas & Hämäläinen, Juha & Töttö, Pertti & Rantonen, Otso & Salo, Paula 2017: Job-Strain and well-being among Finnish social workers: Exploring the Differences in Occupational Well-Being Between Child Protection Social Workers and Social Workers Without Duties in Child Protection. European Journal of Social Work. 1-16.
Chenot, David & Benton D. Amy & Kim, Hansung 2009: The Influence of Supervisor Support, Peer Support, and Organizational Culture Among Early Career Social Workers in Child Welfare Servces. Child Welfare 88 (5). 129-147.
Hakalehto, Susanna 2018: Lapsioikeuden perusteet. Balto print. Liettua.
Hermon, Rao Sandhya & Chahlan, Rose 2018: A longitudinal study of stress and satisfaction among child welfare workers. Journal of Social Work 0 (0). 1-24.
Koivumäki, Jaakko 2008: Työyhteisöjen sosiaalinen pääoma. Tutkimus luottamuksen ja yhteisöllisyyden rakentumisesta ja merkityksestä muuttuvissa valtion asiantuntijaorganisaatiossa. Lisensiaatin työ. Tampereen Yliopistopaino Oy. Tampere.
Leana, R. Carrie & Van Buren, J. Harry 1999: Organizational Social Capital and Employment Practices. Academy of Management Review. 24. Nro. 3. 538-555. http://www.jstor.org/stable/pdf/259141.pdf. 22.4.2019.
McFadden, Paula 2018: Two sides of one coin? Relationships build resilience or contribute to burnout in child protection social work: Shared perspectives from Leavers and Stayers in Northern Ireland. International Social Work. 1-13.
Mänttäri-van der Kuip, Maija 2015: Work-related well-being among Finnish frontline social workers in an age of austerity. Lisensiaatin työ. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä University Printing House. Jyväskylä.
Nahapiet, Janine & Ghoshal, Sumantra 1998: Social Capital, Intellectual Capital, and the Organizational Advantage. Academy of Management Review 23 (2). 242-266.
Pösö, Tarja & Forsman, Sinikka 2013: Messages to Social Work Education: What makes Social Workers Continue and Cope in Child Welfare? Social Work Education 32 (5). 650- 661.
Schelbe, Lisa & Radey, Melissa & Panisch, Lisa 2017: Satisfactions and stressors experienced by recently-hired frontline child welfare workers. Children and Youth Services Review 78. 56-63.
Shier, Micheal L. & Graham. R John 2010: Work-related factors that impact social work practioners’ subjective well-being: Well-being in workplace. Journal of Social Work 11 (4). 402-421.
Strolin-Goltzman, Jessica 2008: Should I Stay or Should I Go? A Comparison study of Intention to Leave Among Public Child Welfare Systems with High and Low turnover rates. Child Welfare 87 (4). 125-143.
Washington, Karla & Yoon, Pil Dong & Galambos, Colleen & Kelly, Michael 2009: Job Satisfaction Among Child Welfare Workers in Public and Performance-Based Contracting Environments. Journal of Public Child Welfare (3). 159-172.
(48)
Televisio kertoo, mitä ajattelemme kuolemasta
Länsimainen kulttuurinen ja sosiaalinen tarve käsitellä kuolemaa (Walter 1994) täyttää mediatodellisuutemme kuoleman ympärille kiertyvän viihdeteollisuuden kautta. Tutkimusaiheena kuolema kuitenkin herättää kummastusta ja se liitetään helposti tutkijan käsittelemättömiin, henkilökohtaisiin ongelmiin tai synkkään mielenmaisemaan.
Reaktiot liittyvät edelleen hankalaan suhteeseemme kuoleman kanssa (Hockey 2017), johon kuoleman tutkijat viittaavat kuoleman hiljentämisenä yhteiskunnassa.
Anthony Giddensin mukaan kuoleman ja eksistentiaalisten kysymysten hiljentäminen myöhäismodernissa elämässämme on olennainen aikakautemme piirre – vaikkakin samalla vastausten etsiminen näihin kysymyksiin on keskeinen osa nyky-yksilön toimijuutta. Keräilemme tietoa, samaistumiskohteita ja erilaisia median välittämiä kokemuksia sovittamalla niitä omaan, yksilölliseen minäprojektiimme.
Elämään kuuluu hetkiä, jolloin turvallinen todellisuutemme murenee. Giddens (1991) puhuu kohtalokkaista hetkistä (fateful moments), jotka rikkovat äkisti toimijuuden perustan. Sairaus ja kuolema pidetään etäällä rutiineille ja sosiaalisille normeille rakentuvassa elämänkulussa, mutta kriisin kohdatessa toimijan on korjattava sirpaloitunutta elämäntarinaansa.
Viimeiset sanat käsittelevät elämää
Ylen esittämässä dokumenttisarjassa Viimeiset sanani (Isotalo 2013) seurattiin kuolevien viimeisiä vaiheita ja ajatuksia. Katsojat saivat myös nähdä päähenkilöiden viimeiset videoviestit ja niiden esittämisen läheisille kuoleman jälkeen.
Kukin dokumenttisarjan jakso kokoaa yhden elämäntarinan, jonka päättymistä itse kuolevan lisäksi pohtivat hänen läheisensä. Henkilökuvan kerroksissa erottuvat myös kuolemisen kokemusta kuvaavat ’pienet kertomukset’, jotka ilmentävät kuolevan toimijuutta – yksilön vuorovaikutusta sosiaalisten rakenteiden, käytänteiden ja normien kanssa. Toimijuus on refleksiivistä, yksilöllisen ’minä-tarinan’ rakentamista (Giddens 1991). Tarinankertoja tähtää kertomuksellaan haluamaansa positioon (vrt. Bamberg 1997; 2005; 2010) eli luo suhteen kuulijoihin, kertomuksen aihepiiriin, ja lopulta maailmaan. Kertoessaan tarinaa ’minusta’ – joka on viimekädessä jokaisen tarinan perimmäinen tavoite – puhuja toimii aina reflektiivisesti, suhteessa toiseen (Bamberg 2004) ja sosiaaliseen kontekstiin (Giddens 1979).
Viimeiset sanani -dokumentin ’pienissä kertomuksissa’ kohtaaminen kuoleman kanssa näyttäytyy kaaosnarratiivina (Frank 1995). Kohtaaminen johtaa joissakin tarinoissa pakenemiseen ja alistumiseen, ja toisissa parantumattoman sairauden hyväksymiseen. Seuraavissa tarinoissa kukin kertoja asettuu kuitenkin uudestaan suhteeseen kuulijaan: he kuvaavat elämää kuoleman kanssa ulkopuolisuuden kokemuksena tai pakotettuina positioina monissa sosiaalisissa tilanteissa. Päähenkilöt vastustavat kertomuksissaan epäoikeudenmukaista kohtelua ja tavoittelevat kuoleman normalisointia. Samalla he asemoivat itsensä ja kuoleman sosiaalisen ytimeen – osaksi elämää.
Hyvä ja paha kuolema
Vastauksena dokumenttisarjan jo ennakkoon aiheuttamaan keskusteluun Yle vakuutti, että sarja olisi ”dokumentaarinen, ei tosi-tv:n kaltainen” ja ”hyvällä maulla toteutettu” (Yle 2008). Päähenkilöt ovatkin ohjelmassa voittaneet kuolemanpelon ja puolustavat parantumattomasti sairaiden oikeutta sosiaaliseen osallisuuteen. Dokumentissa rakentuva ’suuri kertomus’ kuolevan toimijuudesta perustuu rohkeuden, tietoisuuden ja avoimuuden hyveille.
Viimeisten sanojen välittämä kuva hyvästä kuolemasta voi olla inspiroiva kokemus – mutta on myös niitä, joiden kokemus parantumattoman sairauden kohtaamisesta on erilainen. Heille dokumentti voi näyttäytyä ylitsepääsemättömänä normatiivisena vaatimuksena (Armstron-Coster 2011; Seale 1995).
Media-aineistot sosiaalisten ilmiöiden tutkimusmateriaalina lisäävät ymmärrystä julkisuudessa esillä olevien kertomusten vaikutuksesta yksilölliseen ja yksityiseen kokemukseen. Kuoleman hiljentämisen ja narratiivisen toimijuuden näkökulmat kannustavat katsojaa, ja erityisesti tutkijaa pohtimaan sitä, miten kuolema televisiossa muokkaa ja heijastaa kauhu- ja toivekuviamme.
Niina Moilanen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan The Dying Agent. A ‘small story’ narrative analysis of the television documentary My last words – Viimeiset sanani.
Lähteet
Armstrong-Coster, Angela 2001: In Morte Media Jubliante: An empirical study of cancer-related documentary film. Julkaisussa: Mortality, 6 (3), 287-305.
Bamberg, Michael 1997: Positioning Between Structure and Performance. Julkaisussa: Journal of
Narrative and Life History, 335-342.
Bamberg, Michael 2004: Talk, Small Stories, and Adolescent Identities. Julkaisusa: Human Development, 47 (6), 366-369.
Bamberg, Michael 2005: Narrative discourse and identity. In: Meister, Ian Christoph (toim.): Narratology beyond literary criticism. New York: Walter de Gruyter.
Bamberg, Michael 2010: Blank Check for Biography? Openness and Ingenuity in the Management of the “Who-Am-I Question” and What Life Stories Actually May Not Be Good. Julkaisussa: Schiffrin, Deborah, De Fina, Anna & Nylund, Anastasia (toim.):Telling Stories: Language, Narrative and Social Life. Washington, DC: Georgetown University Press.
Frank, Arthur W. 1995: The wounded storyteller: Body, illness and ethics. Chicago: University of Chicago Press.
Giddens, Anthony 1991: Modernity and self-identity: Self and society in the late modern age. Cambridge: Polity Press.
Giddens, Anthony (1979): Central Problems in Social Theory. Action, Structure and Contradiction in Social Analysis. New York: MacMillan
Hockey, Jenny 2007: Closing in on death? Reflections on research and researchers in the field of death and dying. Julkaisussa: Health Sociology Review, 16 (5), 436-446.
Isotalo, Sari 2013: Viimeiset sanani. Susamuru Oy. Dokumenttisarja. Ensilähetys Yle TV1
24.4.2013. https://rtva.kavi.fi/cms/page/page/info_katselupisteet. Viitattu: 26.4.2019.
Seale, Clive 1995: Heroic Death. Julkaisussa: Sociology, 29 (4), 597-613.
Walter, Tony 1994: The Revival of Death. Lontoo ja New York: Routledge.
Yle uutiset 2008: Viimeiset sanani -tv-sarja käsittelee kuolemaa. Yle uutiset 16.1.2008. https://yle.fi/uutiset/3-5818653. Viitattu: 12.12.2018.
(47)
Kertomuksia häpeästä ja toiseudesta – 2000-luvun kirjoitettuja naiskuvia
Mediassa esitetyt aiheet vaikuttavat mielikuviin ja keskusteluilmapiiriin, jossa sosiaalityöntekijät työskentelevät. Kun sosiaalityön ilmiöistä kirjoitetaan sanomalehdissä ja ilmiön kohteena on naissukupuoli, voidaan löytää monia erilaisia naiserityisiä ilmiöitä. Naiskuvat ovat perinteisesti liitetty sukupuolentutkimuksen tutkimuskysymyksiin, mutta niitä on mahdollista tutkia myös sosiaalityössä.
Tutkin pro gradu-tutkielmassani 2000-luvun kirjoitettuja naiskuvia marginaalisissa ilmiöissä. Aineistona käytin viidentoista vuoden ajalta Helsingin Sanomien Kuukausiliitteitä jotka ajoittuivat vuosille 2000—2015. Tässä kirjoituksessa esittelen tutkielmassa esiintuodut pääkäsitteet, jotka nousivat esiin aineistosta. Näiden käsitteiden avulla asemoidutaan pohtimaan marginaalistavia ilmiöitä ja niiden suhdetta yhteiskuntaan ja sosiaalityöhön.
Naiskuvat virittävät keskustelua sosiaalityön ja sukupuolentutkimuksen välille pohdiskellen häpeää suhteessa äitiyteen, seksuaalisuuteen ja etnisyyteen. Naiskuvien muodostumista tarkastellaan marginaalisten ilmiöiden, kuten prostituution, päihdeongelmien, vankeuden ja kodittomuuden kautta. Häpeän, äitiyden, seksuaalisuuden ja etnisyyden nivoutuminen toisiinsa mahdollistivat intersektionaalisen lähestymistavan tutkimusaiheeseen. Sosiaalinen konstruktionismi esiin tuo tutkielman aiheen liittyviä ajallisia ja kultturisia paikannuksia.
Seksuaalisuus esiintyi aineistossa häivytettynä ja implisiittisenä aiheena, jota käsiteltiin suoraan lähinnä heteronormista poikkeamisena kuten samaa sukupuolta olevien vanhemmuudesta kertovan artikkelin yhteydessä. Seksuaalisuuden määrittely sanatarkasti on pulmallista, joten sen vuoksi aineistosta on nostettu seksuaalisuuteen eri näkökulmia naiskuvien yhteydessä. Esimerkiksi prostituutiota käsittelevässä artikkelissa seksuaalisuus oli ohitettu, kun aihetta käsiteltiin maskuliinisuuteen liittyvän häpeän lähtökohdasta.
Äitiys nousi aineistosta esiin dikotomisena ja arvottuneena asetelmana, mutta äitiyden kautta tulleet naiskuvat olivat sangen monipuolisia. Äitiyttä käsiteltiin muun muassa palvelujärjestelmän haavoittuvuuden, päihdeongelmien ja etnisyyden kautta. Äitiyden vahva liittyminen ja mieltäminen toivotunlaisen naiseuden kontekstiin oli itsessään vahva sosiaalinen konstruktio. Aineistossa esiinnousseet poikkeamat totuttuun äitikuvaan toivat esiin naiserityisen sosiaalityön tarpeet.
Etnisyys rodullistavana ja segregoivana naiskuvana toi esiin 2000-luvun monikulttuurisen konstruktion. Aineistosta nousi esiin myös etnisyyden ja sukupuolen haavoittuvaisuus, koska esimerkiksi saamelaisista kirjoitettiin viihteellistäen. Maahanmuuttajanaisten tai –tyttöjen kokema rasismi nousi aineistossa esiin segregoivana ja identiteettiin liittyvänä tekijänä, joka vaikutti suomalaiseen yhteiskuntaan kiinnittymisenä. Etnisyys esiintyi aineistossa monipuolisesti paitsi maahanmuuton, myös romanien ja saamelaisten kautta kirjoitettuna.
Eriarvoistava ja marginalisoiva häpeä näyttäytyi aineistossa vahvasti esimerkiksi vähäosaisuuteen, prostituutioon, etnisyyteen ja päihdeongelmiin liittyvissä aihepiireissä, jotka eivät liity pelkästään jollain tapaa rikottuun naiseuteen tai epäonnistuneeseen äitiyteen. Häpeä aiheuttaa kokijalleen tunnetta toiseudesta tai huonommuudesta.
Mielenkiintoisen tutkielman aineistosta teki myös se, mistä ei kirjoitettu tai kirjoitukset olivat yksittäisiä tekstejä, kuten naisten mielenterveysongelmat. Naiskuviin liittyy vahvoja arvopositioita, joihin sosiaalityöntekijät törmäävät joko työkäytännöissä tai rakenteellisesti. Tutkielman aihe pyrkii laajentamaan ymmärrystä sosiaalityössä esiintyvistä naiskuvista ja niiden suhteista yhteiskuntaan.
Tanja Karhunen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan Kertomuksia häpeästä ja toiseudesta. Kirjoitetut naiskuvat sosiaalisen konstruktionismin ja intersektionaalisuuden kontekstissa (2019).
(46)
Sijaissisarukset lastensuojelun perhehoidon osapuolina
Sijaissisarukset kohdataan lastensuojelussa viranomaisten taholta liian satunnaisesti.
Sijaissisarukset perhehoidon osapuolina on vähän tutkittu ja huomioitu osa-alue lastensuojelun perhehoidossa, vaikkakin äärimmäisen olennainen osa sitä. Lastensuojelun perhehoidon piirissä toimivien lasten, sekä sijoitettujen että sijaisperheen biologisten, kasvun ja kehityksen, sijoituksen onnistumisen sekä kaikkien osapuolten hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että kaikki sen osapuolet tulevat oikeaan aikaan ja riittävästi tarpeidensa mukaan kohdatuiksi, tuetuiksi ja autetuiksi.
On tutkittu (Höjer 2007), että sijaissisarusten elämään vaikuttavat mitä moninaisimmat tekijät heidän sijaissisaruksen tehtävän kautta. Sijoitus tuo perheeseen monenlaisia ulottuvuuksia, joilla on vaikutusta kaikkiin perheenjäseniin eikä vähiten lapsiin. Näitä ovat esimerkiksi oman perheen avautuminen yksityisestä julkiseksi eri viranomaisille, lapsen mieltä haastavien asioiden tiedostaminen, kuten sijoitukseen johtaneet syyt ja niiden yhteys lapsen käsitykseen vanhemmuudesta ja lapsuudesta, sekä luonnollisesti oman kodin ja tilan jakaminen kaikkinensa. Siten ei ole yhdentekevää, millä motiiveilla, millä keinoilla ja mistä näkökulmasta perhehoitoa lähdetään rakentamaan, ja kenen ehdoilla.
Kohtaamisista kohtaamiseen
Pro gradu -tutkielmaa varten tekemistäni sijaissisarusten haastatteluista nousee esille, että viranomaisten ja sijaissisarusten kohtaaminen perhehoidossa on vielä satunnaista ja aikuisvälitteistä. Sijoitusprosessin aikana ja sen eri vaiheissa tieto sijaissisaruksilta sosiaalityöntekijälle kulkee sijaisvanhempien kautta, ja palautuu sosiaalityöntekijältä vanhempien kautta sijaissisaruksille. On selvää, että tiedonkulun kaikkien prosessin piirissä olevien lasten osallisuuden ja toimijuuden varmistamiseksi ja mahdollistamiseksi, tarvitaan lisää lapset toimijoina näkevää ja heidän tietoaan arvostavia lapsilähtöisiä työn tekemisen tapoja ja niiden juurruttamista työkulttuuriin. Lapsilähtöiset ja dialogiset työtavat sijaissisarusten rooliin liittyen, systeemisen lastensuojelun työmenetelmät esimerkiksi, ovat hyviä tapoja herätellä sijaissisarusten tasavertaista toimijuutta ja vahvistaa sitä.
Jos perheen ulkopuolelle sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus näyttäytyi aikuisvälitteisenä, ei niin vahvana toimijuutena, perhesysteemin sisällä sijaissisaruksilla on oma paikkansa, mikä tutkimushaastatteluissa se nousi esille selkeänä ja aktiivisena. Sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus oman perheen sisällä on paitsi aktiivista, myös tutkimukseen osallistuneiden sijaissisarusten näkökulmasta riittävää.
Haastatellut sijaissisarukset eivät kaivanneet ulkopuolista tukea sijaissisaruksen tehtäväänsä ja näkivät sosiaalityöntekijän olevan enemmän tarvitsevaa sijaislasta varten, ei sijaissisaruksia. Kaikki haastatellut sijaissisarukset kokivat tarpeellisen tiedon välittyvän sosiaalityöntekijöille vanhempiensa kautta, ja he kertoivat pystyvänsä puhumaan vanhemmilleen asioistaan, ja että vanhemmat olivat niistä myös kiinnostuneita. Toisaalta sijaissisarukset kertoivat myös lasten välisestä kilpailusta, mustasukkaisuudesta ja asioista, joiden kertomiselle ei niinkään ollut luontevia paikkoja, ja jotka osittain sekoittuivat biologisen sisaruuden kaltaisiksi haasteiksi sisaruussuhteissa, mutta joista jotkin kytkeytyivät sijaissisaruuteen ja sen negatiivisiin puoliin. Oikeudenmukaisuus nousi tärkeimmäksi lähtökohdaksi yhteisen jaetun arjen onnistumiselle.
Koko perhe hoitaa
Oman lastensuojelun työkokemukseni kautta tiedostan kuitenkin, että kaikki sijaissisarukset eivät ole yhtä onnellisessa asemassa kuin tutkimukseen osallistuneet sijaissisarukset. On tilanteita, joissa asioiden kertominen ja taho, jonka velvollisuus on kuulla ja kuunnella sekä antaa tietoa, olisi tukenut tehtävässä suoriutumista vähemmällä ja tarpeettomalla ponnistelulla. Aikuisvälitteisen työn tekemisen mallissa vanhemmilla on suuri vastuu lasten toimijuuden ja osallisuuden tukemisessa ja mahdollistamisessa tiedon tavoittajana ja välittäjänä. Sosiaalityöntekijälle se asettaa velvoitteen kysyä ja aloittaa dialogeja sijaissisaruudesta.
Haastattelemani sijaissisarukset kertoivat kasvaneensa sijaissisaruuteen ja se oli heille yhtä luonnollista, kuin mikä tahansa perhemuoto omille jäsenilleen. Sijaissisarukset nostivat esille sijaissisaruuden rikkaudeksi muun muassa ihmisten elämän moninaisuuden ymmärtämisen ja siihen suhtautumisen, maailmankuvan avartumisen eri tavalla verrattuna niihin ikätovereihin, jotka eivät olleet sijaissisaruksia. Sijaissisaruus on parhaillaan elämän positiivisella tavalla rikastuttava asia, joka tarjoaa ainutlaatuisen koko elämään kantavan kasvun paikan sen kokeville.
Kaikkiaan tutkimusta sijaissisaruudesta eri näkökulmista on tehty verrattain vähän ja lisää tutkimusta kaivataan. Sijaissisarusten merkitys perhehoidon ja sijoituksen onnistumiselle on merkittävän suuri, ja tätä resurssia tulisi vaalia kaikin keinoin.
Marika Suutari
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan: Sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus suhteessa viranomaiskäytäntöihin lastensuojelun perhehoidossa. Lapin yliopisto 2019.
Lähteet
Höjer, Ingrid (2007): Sons and daughters of foster carers and the impact of fostering on their everyday life. Child and Family Social Work 12 (1). 73-83. http://content.ebscohost.com.ezproxy.ulapland.fi/ContentServer.asp?T=P&P=AN&K=23482219&S=R&D=afh&EbscoContent=dGJyMNHr7ESeqLA4zdnyOLCmr0%2Bep7NSr6a4SbWWxWXS&ContentCustomer=dGJyMPGqtU%2B2rbRQuePfgeyx44Dt6fIA Viitattu 28.1.2019
(45)
Jaetun toimijuuden rakentuminen moniammatillisessa yhteistyössä sosiaalisen kuntoutuksen parissa
Tutkin pro gradu -tutkielmassani jaetun toimijuuden rakentumista moniammatillisessa yhteistyössä nuorten sosiaalisen kuntoutuksen parissa. Tavoitteenani oli selvittää mitkä tekijät tukevat jaetun toimijuuden rakentumista ja mitkä estävät sitä. Tutkimusaineistoni koostui alun perin Marjo Romakkaniemen, Jari Lindhin ja Merja Laitisen (2018) tutkimukseen kerätystä neljästä työntekijöiden ryhmähaastattelusta. Työntekijät toimivat nuorten sosiaalisen kuntoutuksen asiakastyössä.
Nina Anttila
Lapin yliopisto
(44)
Veljeys, luottamus, tuki – Moottoripyöränjengin tuottama sosiaalinen pääoma
Moottoripyöräjengit nousevat tasaisin väliajoin uutisiin. Lähes aina uutisoinnissa on kyse niiden rikollisesta luonteesta tai niiden harjoittamasta rikollisesta toiminnasta. Harvoin missään keskustelussa kuulee puhuttavan niihin liittyvistä muista piirteistä.
Omassa Pro gradu -työssä (Izadi 2019) tutkin moottoripyöräjengien yhteisöllisyyttä ja sosiaalista pääomaa. Erityisesti sosiaalinen pääoma on vahva teoreettinen viitekehys yhteisöjen jäsenilleen antamien resurssien tutkimiseksi. Nojaudun työssäni niin sanottuun synergianäkökulmaan, joka pyrkii yhdistämään eri sosiaalisen pääoman tutkimuksessa esille nousseet empiriaan perustuvat osat. Määrittelen sosiaalisen pääoman sosiaalisiin rakenteisiin sisältyviksi normeiksi ja suhteiksi, jotka mahdollistavat yhteisön jäsenten tavoitteiden saavuttamisen.
Haastattelin viittä pohjoissuomalaiseen moottoripyöräjengiin kuuluvaa jäsentä, joista neljä oli alle 30-vuotiaita. Haastattelujen lisäksi kävin kuusi kertaa havainnoimassa jengin toimintaa heidän jengitiloissaan. Havainnointimateriaali lisäsi sopivasti ymmärrystä aiheesta ja tuki haastattelujen kautta saatua tietoa. Tutkittava moottoripyöräjengi oli tarkka yksityisyydestään ja sovimme, että tutkimuksen lopuksi aineistot tuhotaan.
Tutkimuksen tulokset yllättivät. Moottoripyöräjengin yhteisöllisyys oli vahvaa. Jäsenillä oli vahva yhteenkuulumisen tunne, he viettivät paljon aikaa yhdessä ja heillä oli verraten yhtenäinen ajatusmaailma. Jengitilat toimivat yhteisön kokoontumispaikkana ja kaikki haastateltavat pitivät sitä toisena kotinaan. Yhteisö toimi alakulttuureille tyypilliseen tapaan statuksen antajana sen jäsenilleen. Päätökset tehtiin demokraattisesti ja yhteisöllä oli selkeä hierarkia.
Myös sosiaalinen pääoma oli vahvaa yhteisössä. Jäsenet tunsivat toisensa hyvin ja luottamus oli suurta. Jäsenien välisiä suhteita kuvaa hyvin heidän tapansa puhutella toisiaan veljinä. Se ei ollut vain alakulttuurille ominainen puhetapa, vaan sisälsi valmiuksia auttaa, uhrautua ja tukea jengitovereita erilaisissa elämän haasteissa. Apua ja tukea annettiin väkivaltaisissa selkkauksissa, arjen askareissa, taloudellisesti vaikeissa tilanteissa ja henkilökohtaisten ongelmien käsittelyssä. Arjen askareisiin saattoi kuulua niinkin arkisia asioita kuin lasten vahtiminen ja muuttoapuna toimiminen.
Sosiaalinen pääoma ei siis rajoittunut pelkästään jengitoimintaan vaan ylsi jengin jäsenten kaikille elämän osa-alueille. Se auttoi jengin jäseniä työnsaannissa, turvallisen ja viihdyttävän ympäristön löytämisessä, arjessa jaksamisessa ja psyykkisessä hyvinvoinnissa. Yllättävää kyllä, moni jengin jäsen oli rauhoittunut elämässään jengin jäsenyyden seurauksena.
Jengin jäsenyydellä oli myös varjopuolensa. Vaikka haastateltavilla oli vaikea keksiä negatiivisia puolia jengin jäsenyydestä, pystyi aineistosta tunnistamaan muutaman selkeästi negatiivisen vaikutuksen. Haastateltavien jengin ulkopuoliset ihmissuhteet olivat jäsenyyden seurauksena vähentyneet, parisuhteita oli vaikea pitää yllä, väkivalta oli läsnä jengielämässä ja jengi vei paljon aikaa jäseniltä. Jengin jäsenyys toi myös sen jäsenille huonoa mainetta.
Tutkimustulokset herättävät monenlaisia kysymyksiä siitä, ylittääkö moottoripyöräjengin positiiviset vaikutukset sen negatiiviset vaikutukset, ehkäiseekö se sen jäsenten syrjäytymistä ja tulisiko moottoripyöräjengiläisiä rohkaista löytämään positiivista omista yhteisöistään vai etsiä korvaavia yhteisöjä. Yhteisöt voivat parhaimmillaan olla tärkeä työkalu nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi ja moottoripyöräjengeistä voidaan mielestäni vähintäänkin ottaa oppia sellaisten yhteisöjen rakentamiseksi, joilla on vahva ja positiivinen rooli nuorten elämässä.
Izadi, Henri
Veljeyttä, luottamusta ja tukea: moottoripyöräjengin sosiaalinen pääoma. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto. 2019.
Aiheeseen liittyviä lähteitä
Coleman, James Samuel 1988: Social Capital in the Creation of Human Capital. Amer-ican Journal of Sociology 94, 95–120.
Izadi, Henri 2019: Veljeyttä, luottamusta ja tukea: moottoripyöräjengin sosiaalinen pääoma. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto.
Putnam, Robert D. 1995: Bowling alone: America’s declining social capital. Journal of Democracy 6, 65–78.
Wolf, Daniel R. 1991: The Rebels: A Brotherhood of Outlaw Bikers. University of Toronto Press. Toronto.
Woolcock, Michael 2000: Sosiaalinen pääoma: menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Teoksessa Kajanoja, Jouko & Simpura, Jussi (toim.): Sosiaalinen pääoma: globaa-leja ja paikallisia näkökulmia. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi, 25–56.
(43)
Nuoret ja työ
Nuoret aikuiset haluavat töihin. He tekevät urasuunnitelmia ja valintoja, mutta millä ja kenen ehdoilla?
Työelämän muutospyörteessä oman työllistymisen epävarmuutta tehdään elettäväksi pärjäämisen pakolla, tulevaisuutta varmistelemalla ja tilanteisiin sopeutumalla.
Nuorten aikuisten työelämään osallistuminen on muuttunut 2000-luvulla. Reitti työhön voi olla varsin monimutkainen ja epävarma. Nuoret tekevät tulevaisuuttaan koskettavia päätöksiä ajassa, jolloin asiantuntijoidenkin näkemykset tulevaisuuden työelämästä ovat ristiriitaisia. Varmuutta siitä, millainen työelämä on kymmenen vuoden päästä, ei ole.
Työmarkkinoilla on havaittavissa sekä muutosta että pysyvyyttä. Selkeä työmarkkinatrendi on työnteon tapojen monipuolistuminen. Työtä tehdään ja teetetään vuokratyönä, nollatuntisopimuksilla, itsensätyöllistäjänä, osa- ja määräaikaisissa työsuhteissa sekä toimeksiantoina ilman työsuhdetta. Kuitenkin suurin osa palkansaajista työskentelee edelleen normaalityösuhteessa kokopäivätyössä. Menestyäkseen työmarkkinoilla nuoret aikuiset joutuvat jatkuvasti työstämään työmarkkinakelpoisuuttaan sekä näyttämään ja todistamaan osaamistaan.
Pro gradu -tutkielmassani jäljitin nuorten aikuisten työelämäkertomuksista sitä, missä määrin nuoret aikuiset toimivat ja tekivät valintoja koulutuksen ja työn suhteen ”vapaina” ja intentionaalisesti ja missä määrin kytköksissä toisiin ihmisiin sekä yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin rakenteisiin ja normeihin. Aineistoni koostui seitsemästä vuosina 2014—2016 RAY:n (nyk. STEA) työllistämisohjelman kautta työllistyneen nuoren aikuisen kerronnallisesta haastattelusta.
Pärjääjä, varmistelija ja sopeutuja työelämätoimijoina
Löysin nuorten aikuisten kertomuksista samankaltaisuutta, jonka kautta muodostin kolme tyyppikertomusta työelämätoimijuudesta.
Pärjääjä on itseohjautuva ja yrittäjähenkinen työmarkkinatoimija. Hän on perinyt lapsuuden kodista kovan työn tekemisen mallin ja työ on usein mennyt opintojen edelle. Pärjääjä on kiinnittynyt työelämään jo varhain antaen näyttöjä työelämässä suoriutumisesta. Pärjääjälle työ näyttäytyy ensisijaisesti toimeentulon välineenä, mutta hän arvostaa työtä myös yksilön arvon mittarina. Hänellä on suhteellisen vähän kokemusta työttömyydestä. Pärjääjä ammentaa uusliberalistisesta ajattelutavasta, jossa korostuu menestys yksilön kykynä tehdä oikeita ja hyviä valintoja sekä vastuun ottamisena tehdyistä päätöksistä.
Varmistelijalla on vahva usko korkeakoulutukseen työllistymisen varmistamiseksi. Hän tekee turvallisuushakuisesti koulutukseen ja työhön liittyviä suunnitelmia. Toive perheen perustamisesta suuntaa suhtautumista koulutukseen ja työmarkkinoihin. Työttömyysjaksojen aikana varmistelija on käyttänyt paljon energiaa pitääkseen mielentilansa parempana ja itsensä työmarkkinakelpoisena. Työuraltaan varmistelija odottaa paitsi toimeentuloa myös mielekkyyttä ja itsensä kehittämistä.
Sopeutujalla on vahva sidos kaveripiiriin ja kotipaikkakuntaan, ja hän jäsentää mahdollisuuksiaan paikallisten työmarkkinoiden ja kiinnostuksensa pohjalta. Sopeutuja elää päivän kerrallaan tai kulloisenkin jakson kerrallaan, mutta suuntautuu kuitenkin jollain tavoin vähän pitemmälle tulevaisuuteen. Sopeutujan toimijuus ei tarkoita aina ulospäin havaittavaa toimintaa, vaan näyttäytyy myös odottamaan jäämisenä. Työttömyyteen hän suhtautuu luontevasti ilman suurempaa huolta toimeentulosta. Hän tarttuu mahdollisuuksiin tilanteiden avauduttua ilman vahvoja tulevaan kohdistettuja päämääriä.
Ihmiset tarvitsevat tarinoita
Nuorten aikuisten polut nuoruudesta aikuisuuteen näyttäytyivät moninaisina ja epälineaarisina ja työelämään kiinnittyminen oli katkoksellista ja epävarmaa. Koulutuksen ja työelämän kentällä toimijuuden mahdollisuuksiin ovat vaikuttaneet monet nuorista aikuisista riippumattomat yhteiskunnalliset ja kulttuuriset reunaehdot, vaikka ne ovat määrittäneet nuorten aikuisten toimijuutta usein tiedostamattomalla tasolla.
Nuorten aikuisten toimijuus koulutuksen ja työelämän kentällä ei tässä tutkimuksessa tarkoittanut vain näkyvää tekemistä tai valintaa vaan myös ei-tekemistä ja ei-valintoja. Oman kertomuksen esittämisessä ei aina ollut tärkeää se, että siinä korostuisi menestyminen tai sen kuvattaisiin olleen aina täysin kertojan, nuoren aikuisen käsissä. Oleellista oli se, että siirtymät ja käänteet koulutuksen ja työelämän kentillä esitettiin riittävän vakuuttavasti siten, ettei nuorten aikuisten autonomiaa ja vastuuta työelämätoimijana ollut tarvetta kyseenalaistaa.
Pitkäkestoinen työllistymisjakso antoi nuorille aikuisille mahdollisuuden hieman vakaampaan työmarkkina-asemaan, joka koettiin pääsääntöisesti positiiviseksi mahdollisuudeksi pohtia tarkemmin omaa tilannetta ja suunnitella tulevaisuutta. Kertominen avasi myös mahdollisuuden nuoren aikuisen oman työelämätarinan (uudelleen) muotoutumiselle.
Tuula Myllykangas
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Työelämätoimijuuden rakentuminen nuorten aikuisten kertomuksissa” (2018). Lapin yliopisto.
Lähteet
Myrskylä, Pekka 2011: Nuoret työmarkkinoiden ja opiskelun ulkopuolella. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 12. Työ- ja elinkeinoministeriö. Helsinki.
Myrskylä, Pekka 2012: Hukassa — keitä ovat syrjäytyneet nuoret? EVA Analyysi No 19. Elinkeinoelämän Valtuuskunta. Helsinki.
Pyöriä, Pasi (toim.) 2017: Työelämän myytit ja todellisuus. Gaudeamus. Helsinki.
Pärnanen, Anna 2015: Työn tekemisen tavat 2000-luvulla – tapahtuiko rakenteellisia muutoksia? Työelämän tutkimus 13 (3), 242—250.
(42)
Eron jälkeinen vaino
Eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten rohkaiseva kohtaaminen heidän identiteettiprosesseissaan vaatii ammattilaiselta ymmärrystä vainosta kokemuksena
Kun viranomaiset kohtaavat vainoa kokeneita, voisi olla hyödyllistä kiinnittää huomiota siihen, että ottaa huomioon uhrin kokonaisvaltaisena ihmisenä sekä vahvistaa tämän identiteettiä pystyvänä ja selviävänä yksilönä.
Vainottuja auttavat järjestöt arvioivat vainon koskettavan vähintään muutamia tuhansia ihmisiä vuosittain. Läheskään kaikki uhrit eivät hae apua. (Ensi- ja turvakotien liitto, 2017.) Anna Nikupeteri määrittelee parisuhteen jälkeisen vainon tutkimuksessaan (2016) intensiiviseksi, tavoitteelliseksi sekä uhria kohtaan pakottavaksi käyttäytymiseksi. Tärkeää on uhrin kokemus teoista epämieluisina, uhkailevina, ahdistavina sekä tunkeilevina. Uhri kokee esimerkiksi pelkoa, turvattomuutta, ahdistusta sekä fyysistä ja sosiaalista harmia. (mt., 27–46.)
Tarkastelin Varjo-hankkeen kautta saatuja eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten pilottivertaistukiryhmän keskusteluja. Kyseisessä ryhmässä oli vetäjien lisäksi kuusi naispuolista osanottajaa, jotka olivat eri vaiheissa eron jälkeisen vainon kokemuksissa ja prosesseissa. Löysin naisten kokemuksista teemoja, jotka yhdistivät heitä.
Eron jälkeinen vaino kriisinä identiteetissä sekä häpeän ja syyllisyyden aiheuttajana
Naisten kokemuksissa eron jälkeinen vaino lähisuhdeväkivaltana haavoitti ja vei voimavaroja. Naiset eivät tottuneet vainoon vaan heillä oli kokemuksia vainon painajaisia ja pelkoja aiheuttavasta, haavoittavasta luonteesta, joka vaikutti esimerkiksi siihen, etteivät he halunneet nähdä väkivaltaa fiktiivisenä televisiossa tai elokuvissa. He kokivat olleensa esimerkiksi kilttejä tai ei-kovia ihmisiä, mutta vainon aiheuttavan heissä vihaa ja aggressioita. Osalla ryhmän jäsenistä oli esimerkiksi opiskeluissaan vaikeuksia, joita heillä ei ollut aiemmin ollut.
Naiset löysivät väkivallan uhrille tyypillisesti vainolle syitä itsestään. Vainon haavoittavuuteen kuului myös alistamisesta ja väkivallasta seuranneet minän hajoamisen kokemukset. Pilottiryhmä oli naisille tärkeä, koska he kokivat voivansa jakaa kokemuksiaan ja samaistumaan ryhmän jäseniin. Vainoa kokeneissa naisissa häpeä ja syyllisyys saivat aikaan epäilyksiä omista kokemuksista ja toiminnasta. He kertoivat joutuvansa kysymään itseltään, miksi juuri he olivat joutuneet vainon uhreiksi.
Eron jälkeinen vaino ja äitiys
Lapset koettiin ryhmässä erittäin tärkeiksi ja vanhemmuus merkittäväksi, mutta myös haastavaksi rooliksi. Naiset kokivat syyllisyyttä siitä, etteivät olleet voineet tarjota lapsilleen turvallista lapsuutta ja olla näin parhaita mahdollisia äitejä lapsilleen. Traumatisoituminen lähisuhdeväkivallan seurauksena ja omien tunteiden käsittely haastoivat äitiyteen käytettäviä voimavaroja. Yhteiset lapset vainoajan kanssa saattoivat myös hankaloittaa eroa ja pitkittää vainoa.
Naisten saattoi olla vaikea antaa anteeksi vainoajalle se, miten vaino oli vaikuttanut heidän lastensa lapsuudenkokemuksiin negatiivisesti, mutta toisaalta he halusivat mahdollisuuksien mukaan antaa isälle vanhemmuuden mahdollisuuksia. Vaikutti siltä, että lapset olivat naisten tärkeysjärjestyksessä ylimpänä. Toisaalta he olivat saattaneet joutua tilanteisiin, joissa heidän oli esimerkiksi oman turvallisuuden takia ollut pakko paeta väkivaltaa ja jättää lapset tilanteessa taakseen. Syyllisyys lasten kokemuksista painoi edelleen usealla vahvana mielessä.
Uuden elämän ja identiteetin rakentaminen
Naiset vertaistukiryhmässä eivät useinkaan olleet hakeneet apua heti, kun olisivat sitä tarvinneet vaan enemmän vältelleet avun hakemista. Naiset olivat saattaneet kokea eron jälkeisestä vainosta puhumisen raskaaksi ja kokeneet, etteivät muut kenties ymmärrä tai pysty auttamaan.
Pilottiryhmän naisten ensimmäisenä tavoitteena oli usein oman ja lasten elämän vakauttaminen sekä omien asioiden järjestykseen saaminen eron jälkeen. Tällaisessa tilanteessa uuden parisuhteen aloittaminen saattoi tuntua mahdottomalta eivätkä naiset halunneet tyytyä huonoon parisuhteeseen. Naiset saattoivat myös nähdä miehet jollain lailla epäkiinnostavina tai epäilyttävinä huonojen kokemustensa vuoksi. Naiset kokivat lisäksi uusien parisuhteiden aiheuttavan vainon pahenemista ja tuovan erilaista väkivallan uhkaa heidän ja uusien puolisoiden elämään. Toisaalta osa naisista oli kuitenkin uskaltanut aloittaa uusia suhteita ja uudet kumppanit olivat usein auttaneet heitä toipumisprosesseissa.
Eron jälkeisen vainon toipumisprosessiin näytti kuuluvan naisilla oman tahdon löytäminen ja uusien omien rajojen asettaminen. Vainon jälkeiseen elämään kuului myös kokemuksia väsymyksestä ja tyhjyydestä. Toisaalta osa naisista oli päässyt prosesseissaan niin pitkälle, että olivat alkaneet löytää uusia ilon aiheita esimerkiksi opiskeluista tai harrastuksista elämäänsä. Naiset kokivatkin päässeensä voimaantumaan ja heitä rohkaisi nähdä toisten elämissä tapahtunutta eheytymistä. Toisaalta osa naisista oli saattanut joutua etsimään iloa ja vapautta tilanteissa, joissa vaino yhä jatkui. Heillä oli halu rakentaa uutta elämäänsä vapaana ja vihasta vapaana.
Naisten elämässä olivat läsnä heikkouden ja toisaalta äärimmäisen vahvuuden kokemukset, jotka he olivat liittäneet osaksi identiteettiään. Identiteettiä rakentaessaan ihminen käyttää toisia ihmisiä peileinään (ks. Fadjukoff 2015, 191–192). Voisi ajatella, että vainon uhri tarvitsee myös henkilökohtaisesti uhriutta ”vastaan taistelevia” osa-alueita identiteetissään, jotka eivät saa heitä näkemään itseään pelkästään heikkoina tai kykenemättöminä vaan päinvastoin vahvistaa käsitystä itsestä vahvana ja kykenevänä yksilönä.
Kun identiteetti on itselle hyväksyttävä, sen ei tarvitse toisaalta olla täysin ristiriidaton tai ehjä vaan tärkeintä on se, että identiteetti on liikkuva, kaikki elämän osa-alueet huomioonottava kokonaisuus ja sillä on sekä menneisyys että tulevaisuus. Hyväksynnän kautta yksilö näkee itsensä aktiivisena toimijana. (ks. Nousiainen 2004, 167.)
Leea-Maria Pätsi
Lapin yliopistosta valmistuva sosiaalityöntekijä YTM
Lähteet
Ensi- ja turvakotien liitto 2017: Eron jälkeistä vainoa kokeneiden lasten tilanne huolestuttaa
auttajia. https://www.sttinfo.fi/tiedote/eron-jalkeista-vainoa-kokeneiden-lasten-tilanne-huolestuttaa-auttajia?publisherId=3741&releaseId=56215087. Luettu 7.6.2018.
Fadjukoff, Päivi 2015: Identiteetti persoonallisuuden kokoavana rakenteena. Teoksessa
Metsäpelto, Riitta-Leena & Feldt, Taru: Meitä on moneksi. Persoonallisuuden psykologiset perusteet. Bookwell Oy. Juva. 179–193.
Nikupeteri, Anna 2016: Vainottuna. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen ja uhrien kohtaa-
minen. Hansaprint. Turenki. http://lauda.ulapland.fi/bitstream/handle/10024/62627/Nikupeteri_Anna_ActaE_204_pdfA.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Luettu 17.1.2018.
Nousiainen, Kirsi 2004: Lapsistaan erossa asuvat äidit. Äitiysidentiteetin rakentamisen tiloja. Minerva Kustannus Oy. Jyväskylä. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/sospo/vk/nousiainen/lapsista.pdf. Luettu 25.1.2018
(41)
Osallisuus tukee lapsen kasvua ja kehitystä lastensuojelussa
Pro gradu työni ”Tikapuita pitkin osallisuuteen” tutkii lasten osallisuutta lastensuojelun toimintaympäristössä lapsen näkökulmasta. Tutkimukseni tarkoituksena on löytää vastauksia, miten lapset ovat kokeneet oman osallisuutensa ja vaikuttamisen mahdollisuudet lastensuojelun prosessissaan, sekä selvittää mikä lapsen mielestä mahdollistaa osallisuutta.
Lapsen osallisuus on moniulotteinen teoria, joka tukee lapsen kasvua aktiiviseksi ja osallistuvaksi kansalaiseksi. Osallisuus kehittää lapsen ominaisuuksia tasapainoiseen elämään ja tukee kokonaisvaltaista hyvinvointia. Osallisuuden tulisi olla osa lapsen elämää ja sen avulla lapsi oppii elämään yhdessä muiden kanssa hänelle tärkeissä yhteisöissä sekä oppii kantamaan vastuuta niin itsestään kuin muistakin. Osallisuus on kasvun ja kehityksen perusedellytys.
Suomessa lapsen osallisuuden taustalla ovat maamme ratifioima Yhdistyneiden Kansakuntien lapsen oikeuksien sopimus sekä lastensuojelulaki. Näiden oikeuksien mukaan kaikkien viranomaisten tulee ottaa huomioon lapsen mielipide päätöksenteossa huomioimalla lapsen ikä ja kehitystaso. Lastensuojelulaki turvaa lapsen vaikuttamisen ja osallistumisen lapsen omissa asioissa tavoitteena turvata lapsen etu. Lapsen edun määritteleminen on haastavaa, mutta sen tulisi olla kaiken päätöksenteon ja viranomaistyöskentelyn taustalla.
Tutkimusten sekä oman työkokemukseni mukaan monet lastensuojelun asiakkaat eivät ole kokeneet tulleensa osallisiksi omissa lastensuojelun prosesseissaan. Monilla on kokemus, etteivät he ole voineet vaikuttaa tapahtumien kulkuun, eivätkä ole voimaantuneet asioidensa äärellä. Osallisuuden kautta lastensuojelun asiakkailla on mahdollisuus tulla kuulluksi ja kokea oman mielipiteensä vaikuttavuuden asioihinsa. Osallisuuden kokemuksessa olennaista on työntekijän asenne lapseen. Rohkaiseva ja kannustava ote auttaa lasta tuomaan mielipiteitään esille sekä osallistumaan. Osallisuuden kautta asiakas pääsee yhteistyökumppaniksi ja tiedontuottajaksi asiassaan sekä osallisuuden myötä on mahdollisuus saada asiakas sitoutumaan yhteistyöhön. Lapsen elämässä tällainen vaikuttamisen mahdollisuus tukee lapsen kasvua; lapsi kokee oman arvokkuutensa, tuntee olevansa tärkeä sekä tuntee kuuluvansa yhteisöön. Tämä voimaannuttaa ja kehittää lasta sekä auttaa kiinnittymään yhteiskuntaan ja ehkäisemään syrjäytymistä.
Asiakkaan ollessa lapsi, eli alle 18-vuotias, vuorovaikutuksellisen suhteen syntymiseksi työntekijältä vaaditaan monipuolista osaamista sekä persoonallisia ominaisuuksia. Tekemäni tutkimuksen mukaan nuoret kokevat, että osallisuuden mahdollistaa välittävä ja luottamuksellinen suhde asiakkaan ja työntekijän välillä. Luottamuksellisen suhteen luominen vaatii vastavuoroista, yhdessä vietettyä aikaa sekä esimerkiksi toiminnallisuutta tai aktiviteetteja, jolloin lapsen on helpompi ja luonnollisempi tutustua työntekijäänsä. Työntekijän nuorekkuus, leikkisyys ja huumorintaju nousivat myös merkityksellisiksi ominaisuuksiksi avoimen asiakassuhteen luomisessa. Nuoret kokivat byrokraattisen ja jäykän työntekijän kylmänä sekä etäisenä ja toimittivatkin asiansa mieluummin jonkun toisen ihmisen kautta, kuten terapeutti tai omaohjaaja lastensuojelulaitoksessa. Nuoren sanoin ”chilli ja rento tyyppi” luo mukavan tunnelman ja on helposti lähestyttävä työntekijä. Tärkeää ovat myös hyvät vuorovaikutustaidot, joiden avulla läheinen ja lämmin kumppanuus voi syntyä.
Esteenä osallisuuden toteutumiselle ovat kiire, työntekijöiden vaihtuvuus ja suuret asiakasmäärät. Luottamuksen syntyminen vaatii yhdessäoloa, jota työn kiireellisyys ja isot asiakasmäärät eivät aina mahdollista. Silloin tutustuminen ja luottamuksellinen vuorovaikutus ei mahdollistu ja lapsi voi kokea olevansa arvoton ja merkityksetön. Jäykkä ja byrokraattinen toimintakulttuuri voi myös olla esteenä osallisuuden kokemukselle.
Tutkimukseni tulokset tukevat aikaisempia tutkimuksien tuloksia asiakkaiden kokemuksista jäädä ulkopuolisiksi toimijoiksi. Nuoret kokivat oman osallisuutensa pinnallisena ja näennäisenä. Esimerkiksi nuoret eivät täysin ymmärtäneet lastensuojelunprosessien vaiheita. Osallisuuden yksi mahdollistaja, vähintään kerran vuoteen tehtävä asiakassuunnitelma, oli nuorille epäselvä, eivätkä sosiaalityön käytänteet tukeneet nuorten osallisuutta. Nuoret eivät tienneet oliko heille tehty asiakassuunnitelmaa, eivätkä sen tavoitteita. Tutkimuksessani tuli ilmi samoja sosiaalityöntekijän ominaisuuksia, jotka tukevat osallisuutta kuin aikaisemmissa tutkimuksissa, ja samoin vuorovaikutustaitojen merkitys korostui.
Osallisuuden tuominen sosiaalityön käytäntöihin on vaativaa, mutta tiedostamalla osallisuuden mahdollisuudet sekä osallisuuden olemassaolon, on sen tuominen käytäntöön mahdollista luomalla avoin ja luottamuksellinen kommunikaatio asiakkaiden ja työntekijöiden välillä. Tärkeää on nostaa lapsi esille tiedontuottajana sekä kumppanina omassa lastensuojelun prosessissaan. Osallisuus vaatii aina kaksi osapuolta; toimijan, joka haluaa ja hyväksyy toisen mukaan sekä toimijan, joka haluaa olla osallinen. Osallisuus on vuorovaikutusta.
Riitta Roivainen
(40)
Heteronormatiiviset oletukset sateenkaariperheiden haasteina
Heteronormatiiviset oletukset ja ydinperheajattelu istuvat yhteiskunnassa ja ihmisissä niin tiukasti, että niihin verrataan kaikkia muita perheitä ja perhemuotoja.
Yksilölliset valinnanmahdollisuudet perheen muodostuksessa ovat lisääntyneet. Enää ei ole olemassa niin sanottua normaalia perhemuotoa, jota kaikkien tulisi tavoitella. Heteronormatiiviset oletukset ja ydinperheajattelu istuvat kuitenkin yhteiskunnassa ja ihmisissä niin tiukasti, että niihin verrataan kaikkia muita perheitä ja perhemuotoja. Tutkimusten mukaan sosiaalityöntekijöillä on vallalla heteronormatiivinen perhekäsitys, etenkin tiedostamattomissa asenteissa. Normatiivinen ajattelu näkyy myös lastensuojelun ohjeistuksissa. Heteronormatiivisuuden länsäolo vaikeuttaa sateenkaari-ihmisen avun ja tuen saantia etenkin viranomaistasolla.
Heteroseksuaalisuutta pidetään yhteisesti jaettuna sosiaalisena normina, johon muita seksuaalisuuden muotoja verrataan. Voidaan jopa uskaliaasti väittää, että heteroseksismi on institutionaalisiin käytäntöihin sisältyvä ideologia. Yhteiskunnat myös pitävät yllä seksuaalista stigmaa verratessaan sateenkaari-ihmisten ja heteroseksuaalien käyttäytymistä, identiteettiä tai parisuhdetta toisiinsa. Heteroseksismi on sateenkari-ihmisiä alistavaa ja aiheuttaa tunteen siitä, että heidän sosiaalinen identiteettinsä on huonompi kuin muiden. Sateenkaariparit kokevat, ettei heidän parisuhdettaan vastaanoteta ja kunnioiteta samalla tavalla kuin heteroseksuaalien pariskuntien parisuhteita.
Tutkimusten mukaan homovanhemmat kokevat enemmän ennakkoluuloja ja homofobiaa kuin lesbovanhemmat. Lesbovanhempia pidetään turvallisina huoltajina lapselle, kun taas homovanhempien ajatellaan olevan lapselle vaaraksi tai heidän perusteensa vanhemmuuteen ovat kevytmielisiä (lapsi nähdään asusteena, leluna tai koiran korvikkeena).
Sateenkaarivanhemmilla on kokemuksia siitä, että sosiaalialan ammattilaiset eivät kykene ottamaan asioita avoimesti esille. Vanhemmat kokevat palveluista saamansa vanhemmuuden tuen puutteelliseksi. Ammattilaisten hämmennys ja ylivarovaisuus on usein vanhemmuuden tukemisen haasteena. Aiemmat homofobiset kokemukset saattavat vaikuttaa vanhemmuuteen myös niin, että vanhemmat tarkkailevat jatkuvasti lapsen kasvuympäristöä ja valikoivat palvelut ja henkilöt keiden kanssa toimivat.
Sateenkaarivanhempien kohtaamisen haasteet sosiaali- ja terveyspalveluissa lähtevät yhteiskunnan puutteellisesta politiikasta koskien seksuaalivähemmistöjen hyvinvointia. Palvelujärjestelmämme ei aina kykene tunnistamaan sateenkaariperhettä perheeksi. Tämän lisäksi kohtaaminen ja kohtelu saattaa olla epäammattimaista. Sateenkaariperheiden vanhemmat ovat kokeneet myös liian hienovaraista suhtau-tumista. Keskustelu ammattilaisten kanssa on ollut heidän oletuksiinsa perustuvaa, eikä asioista olla voitu keskustella avoimesti. Syrjinnän pelon ja onnistumisen pakon vuoksi sateenkaariperheet jättävät käyttämättä perhe- ja sosiaalipalveluita.
Sateenkaariperheissä niin vanhemmilla kuin lapsillakin on usein kokemuksia, että he ovat jääneet kohtaamatta sellaisena perheenä kuin ovat. Tämän vuoksi myös sosiaalipalveluissa vanhempaa saattaa huolestuttaa, huomioidaanko hänen tosiasiallinen perhetilanteensa hoitosuunnitelmaa tehtäessä. Juha Jämsän (2008, 296-297.) mukaan lastensuojelussa on tärkeää kiinnittää huomiota sosiaalityöntekijän ja sateenkaarivanhemman luottamuksellisen suhteen rakentamiseen ja työntekijän valmiuksiin vastata asiakkaan mahdollisesti kokemaan syrjinnän pelkoon.
Syrjinnän pelon kokemukset voivat estää luottamuksellisen kommunikaation. Työntekijä voi lievittää asiakkaan pelkoa puhumalla ääneen palvelun päämääristä, joilla pyritään turvaamaan asiakkaan ja hänen perheensä hyvinvointi. Lastensuojelun asiakkaaksi tullessaan perheellä saattaa olla taustalla palvelujärjestelmän epäonnistuminen sateenkaariperheen vanhemmuuden ja parisuhteen tukemisessa. Työskenneltäessä sateenkaarivanhemmuuden haasteiden kanssa on tärkeää keskittyä vanhempien vahvuuksiin ja vanhempien identiteetin rakentumiseen, sekä siihen, millä tavoin haasteet koetaan yksilötasolla, pariskuntana ja perheenä.
Ammattilaisten, jotka ovat tekemisissä sateenkaari-ihmisten kanssa, tulisi ensimmäisenä pohtia omaa asennettaan ja käsitystään sateenkaari-ihmisistä. Ammattilaisten tulisi pohtia oman kulttuurin ja uskonnon vaikutuksia asenteidensa muodostumiseen. Useat ammattilaiset uskovat olevansa puolueettomia ja pystyvänsä kohtaamaan sensitiivisenä pidettyjä asioita, vaikka he eivät usein ole saaneet koulutusta sukupuolen, seksuaalisuuden tai sateenkaarivanhempien ja -perheiden kohtaamiseen.
Marjo Muiruri
Lapin yliopisto
Perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan” Sateenkaariperheet lastensuojelun sosiaalityössä. Systemaattinen kirjallisuuskatsaus”. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet
Apgar, Jen & Kovac, Laura & Trussell, Dawn. E 2017: LGBTQ parents’ experiences of community youth sport: Change your forms, change your (hetero) norms. Sport Management Review.
Jämsä, Juha 2008: Sateenkaariperheiden kokemuksia palveluista. Teoksessa Hulden, Anders & Huuska, Maarit & Jämsä, Juha (toim.) & Karvinen, Marita & Solantaus, Tytti. Sateenkaariperheet ja hyvinvointi. Käsikirja lasten ja perheiden kanssa työskenteleville. PS-kustannus. WS Bookwell Oy. Juva. 86-97.
Kashubeck-West, Susan 2014: Parenting Issues for Lesbian Couples. Teoksessa Dworkin, Sari. H & Pope, Mark: Casebook for Counseling Lesbian, Gay, Bisexual, and Transgender Persons and Their Families. American Counseling Association. Alexandria. 103-110.
Kimberly, Claire & Moore, Alexa 2015. Attitudes to Practice: National Survey of Adoption Obstacles Faced by Gay and Lesbian Prospective Parents. Journal of Gay & Lesbian Social Services 27 (4), 436-456.
Mallon, Gerald. P 2012: Practice With Families Where Gender or Sexual Orientation Is an Issue: Lesbian, Gay, Bisexual, and Trans Individuals and Their Families. Teoksessa Congress, Elaine & Gonzales, Manny: Multicultural Perspectives In Social Work Practice with Families. 3rd Edition. Springer Publishing Company. New York. 205-229.
Norton, Aaron & Smith, Vernon & Xing Tan, Tony 2017: Adoption of Black children by White parents in heterosexual and homosexual relationships: Exploring mental health trainees’ explicit and implicit attitudes. Journal of Gay & Lesbian Social Services 29 (3), 233-251.
Raiz, Lisa & Swank, Eric 2010: Predicting the support of same-sex relationship rights among social work students. Journal of Gay & Lesbian Social Services, 22(1), 149-164.
Riggs, Damien 2011: “What about the Children!” Homophobia, Accusations of Pedophilia, and the Construction of Childhood. Teoksessa Ball, Mathew & Scherer, Burkhard. Queering Paradigms II: Interrogating Agendas. Peter Lang AG, Internationaler Verlag der Wissenschaften. 245-258.
Wagner, Cynthia. G 2010: Homosexuality and Family Formation. The Futurist, 44 (3), 6-7.
(39)
Tunnistatko epäkohdan?
Epäkohtiin puuttuminen on ennen kaikkea rohkeutta nähdä ja viedä asioita eteenpäin. Onnistuneessa epäkohtaan puuttumisen prosessissa kuljetaan epäkohdan tunnistamisesta tiedon välittämisen kautta dialogiin ja ratkaisuihin.
Epäkohtiin puuttuminen on sosiaalialalla työn laadun ja ammattieettisyyden takaamista, mutta myös lainsäädännön asettama selkeä velvollisuus (Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301, 5.luku). Pro gradu -tutkielmassani selvitin, millaisia erilaisia epäkohtia sosiaalialan ammattilaiset työssään kohtaavat? Aineistonani käytin laajemman epäkohtatutkimuksen (ks. Tiitinen & Silén, 2016) osa-aineistoa.
Työntekijä, uskallatko nähdä?
Yksittäinen sosiaalialan työntekijä on avainasemassa havaitsemassa käytännön työssä esiintyviä epäkohtia. Mutta mitä kaikkea kentällä on sitten nähtävänä? Epäkohtatutkimuksen vastaajat kuvasivat laajan kirjon erilaisia asiakkaiden oikeuksia loukkaavia ja ammattietiikkaa ja laadukasta työtä uhkaavia epäkohtia.
Epäkohta voi todellistua tai ilmetä omassa, kollegan, työryhmän tai organisaation toiminnassa. Työyhteisön kulttuuriin on voinut syntyä vinoutumia: avoin viestintäkulttuuri saattaa puuttua ja tiedonkulku olla tehotonta ja katkonaista. Työyhteisön tehokkuus saattaa huveta epävirallisiin valtataisteluihin tai keskusteluissa ja toiminnassa voi esiintyä suoranaista asiakasvastaista asennetta.
Asiakkaita saatetaan kohdella epäasiallisesti suoraan, mutta myös välillisesti esimerkiksi työntekijöiden keskinäisissä keskusteluissa. Asiakkaiden tasa-arvoisuus, oikeusturva tai tiedonsaanti voivat vaarantua ja useissa tilanteissa erityisryhmien tarpeet jäädä huomioimatta.
Joissain työyhteisöissä kollektiivinen työmoraali on voinut heikentyä ja esimerkiksi työajan käyttäminen omien juttujen tekemiseen tai perusteettomien vapaapäivien pitäminen tai joidenkin työtehtävien tekemättä jättäminen hiljaisesti hyväksytään työyhteisössä eikä toimintaa nosteta keskusteluun. Joskus epäkohdissa on kyse myös yksittäisen työntekijän alalle sopimattomuudesta tai selkeästä väärin tekemisestä, kuten työntekijän väärinkäyttäessä asiakkaan varoja.
Kaikkia sosiaalialalla esiintyvien epäkohtien tyyppejä ei luonnollisestikaan voida ennalta kaiken kattavasti kuvailla. Erilaisista esimerkeistä voi kuitenkin johtaa itselleen kriittisen ja tunnistavan ajattelutavan työssä kohdattavia ilmiöitä kohtaan. Yksittäisillä teknisillä malleilla ja teorioilla voidaan saavuttaa vain tietynasteinen laatu tai ammattieettinen taso työhön. Työn laatua maksimoitaessa kyse on työorientaation tai mentaliteetin omaksumisesta (mm. Robert Adams 1998). Näen tärkeänä ”epäkohtatietoisen työorientaation” edistämisen sosiaalialan työntekijöiden keskuudessa.
Johtaja, uskallatko katsoa peiliin?
Johtamiseen liittyvät epäkohdat korostuivat tutkimusaineiston vastauksissa. Kyse saattoi olla puuttuvasta substanssi- ja/tai johtamisosaamisesta, mutta usein myös vinoutuneista asenteista. Esimies voi olla korostuneen lojaali ylemmälle johdolle, jolloin tuki työntekijöille jää puuttumaan. Epäasiallista toimintaa on muun muassa esimiehen painostus tai itsevaltaisuus asiakasasioissa, joihin liittyvistä ratkaisuista ja viranomaispäätöksistä kuitenkin vastuun kantaa päätöksen nimellään tehnyt sosiaalityöntekijä. Aineistossa oli kuvauksia epäasiallisesta käytöksestä ja työntekijöiden huonosta kohtelusta vuorovaikutustilanteissa. Jopa korruptiota tai korruptiotyyppistä toimintaa esiintyi.
Epäkohtien kannalta hyvin merkittäväksi ongelmaksi nousee esimiesten ongelmallinen asenne epäkohtiin. Yleistä oli epäkohtiin puuttumattomuus tiedosta huolimatta ja ongelmien vähättely tai selittely muilla asioilla. Johdon huolena saattoi olla epäkohtien julki tulo, ei itse epäkohta. Epäkohtien esiin tuonnista saattoi myös seurata rangaistus tai sen uhka esimiehen tai johdon taholta, vaikka lainsäädäntö tällaisen nimenomaisesti kieltää.
Sosiaalialan työntekijöiden työolosuhteiden puutteet ovat myös asioita, joihin organisaatioiden johdon tulee kyetä kiinnittämään huomiota. Tämä on sekä esimiestason että ylemmän johdon tehtävä. Tutkimusaineiston vastauksissa tuli esiin työturvallisuuteen liittyviä asioita, kuten työskentelytilojen puutteita, mutta työntekijät kohtaavat myös suoranaisia fyysisen ja psyykkisen loukkaamattomuuden uhkia. Työhyvinvoinnin kysymyksiin liittyvät myös resurssit. Liian niukoilla resursseilla tehty työ paitsi uhkaa asiakkaiden oikeuksien toteutumista myös uuvuttaa työntekijän. Joskus työtä ja resursseja oli työyhteisöissä organisoitu epätarkoituksenmukaisella tavalla.
Yhteiskunnan markkinataloistuminen on luonut paineita myös sosiaalialan työhön. Työntekijöille ohjatut resurssit vaikuttavat suoraan sosiaalihuollon asiakkaiden saamien palveluiden laatuun ja heidän asioissaan tehtävien viranomaispäätösten sisältöön. Epäkohtatutkimuksen vastaukset nostivat esiin päätöksiin ja palveluiden sisältöihin liittyviä asiakkaiden oikeuksia loukkaavia epäkohtia. Organisaatioissa saattoi olla lainvastaisia käytäntöjä tai soveltamisohjeita tai määräaikoja ei kyetty noudattamaan. Perusongelmana vaikuttaa olevan, että säästäminen määrittää palvelut, ei asiakkaan tarve. Se kuinka resursseja käytännössä viime kädessä jaetaan päätösten ja palveluiden muodossa on kiinni yksittäisistä sosiaalialan työntekijöistä, mutta vahvat reunaehdot tälle määrittävät organisaation johto sekä pohjimmiltaan ennen kaikkea yhteiskunnallinen päätöksenteko.
Yhteiskunta, uskallatko muistaa inhimillisyyden, vaaditko sääntöjen noudattamista, luotko mahdollisuuksia?
Yhteiskunta on lainsäädännön tasolla jo merkittävästi reagoinut epäkohtiin. Tutkimusaineistoni lähes kaikki epäkohtakuvaukset olivat tunnistettavissa epäkohdiksi lain kohtien perusteella. Osassa vastauksista tuotiin kuitenkin esiin huoli siitä, että yhteiskunta takaa ihmisille uusia toimintamuotoja ja ennaltaehkäiseviä palveluita, joiden toteuttamiseen ei kuitenkaan myönnetä resursseja. Tästä muotoutuu ristiriita käytännön työhön, kun perustehtävän hoitamiselta ei jää aikaa tai mahdollisuuksia hyväksikään koettujen uusien palveluiden tarjoamiseen edes silloin, kun asiakas niitä osaa pyytää. Resursseihin liittyvistä ristiriidoista johtuen kentällä esiintyy aineiston perusteella usein myös tilanteita, joissa työntekijä (joskus johdon ohjeistuksesta tai suoranaisesta vaatimuksesta) jättää kertomatta asiakkaille näiden oikeuksista. Näin siksi, ettei palveluiden kysyntä kasvaisi tilanteessa, jossa tiedetään, että käytännössä yksikön resurssit eivät riitä niitä toteuttamaan, vaikka laki takaisikin oikeuden johonkin (usein ennaltaehkäisevään) palveluun.
Yhteiskunnassa tulisi herkällä korvalla edelleen kuunnella sosiaalialan työkenttää. Vaikka porkkanan tarjoaminen on usein rakentavampi vaihtoehto ongelmien ratkaisussa, ei keppiäkään sovi unohtaa. Yksittäinen työntekijä voi havainnoida kentän epäkohtia ja niistä raportoida, mutta raportoinnin vaikutuksen ja epäkohtiin puuttumisen seurantaan ja tarvittaessa puuttumattomuudesta sanktiointiin yksittäisen työntekijän toimintamahdollisuudet eivät riitä. On yhteiskunnan tehtävä luoda rakenteita, jotka pystyvät tarvittaessa riittävän tehokkaasti vaikuttamaan sosiaalialan organisaatioiden toimintaan ja puuttumaan niissä esiintyviin epäkohtien käsittelyn ongelmiin.
Susanna Törmänen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Vaikka virkavastuu velvoittaisi muuhun – sosiaalihuollon laatua heikentävät epäkohdat sosiaalialan työntekijöiden kuvaamina”. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet
Adams, Robert 1998: Quality Social Work. MacMillan. Houndmills, Basingstoke, Hampshire RG21 6XS ja Lontoo
Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301
(38)
Pohjoinen on koti, josta nuoren on usein itsenäistymisen kynnyksellä lähdettävä
Minulle pohjoisuus merkitsee enemmänki kuin vain poroja ja lunta.
Pro gradu -tutkimuksessani selvitin pohjoisessa itsenäistyvien lukioikäisten itsenäistymiskäsityksiä ja pohjoisuuden merkityksiä. Itsenäistyminen pohjoisessa merkitsee nuorille usein koulutusvalintojen myötä muuttoa kauemmas opiskelemaan, usein pitkien välimatkojen päähän. Konkreettisesti se tarkoittaa nuorille irtaantumista kodista, kasvuympäristöstä, perheestä sekä ystävistä. Pohjoisuus merkityksellistyy nuorille osana identiteettiä, pohjoisen luontona, välimatkoina sekä pohjoisuuteen liitettyinä mielikuvina. Itsenäistymiseen nuoret liittävät päätöksenteon, vastuun ja taloudellisen riippumattomuuden, koulutuksen ja työllistymisen myötä tehtävät valinnat, ihmissuhteet ja tulevaisuuspohdinnat. Nuoret itsenäistyvät kaiken aikaa kaikkialla, kuitenkin tutkimuksessani erityisyys liittyy itsenäistymisen kontekstiin, pohjoisuuteen. Pohjoisuus luo merkityksiä ja määrittelee osaltaan nuorten itsenäistymistä.
Pohjoisuus merkitsee nuorille elämisenympäristöä, joka fyysisenä, sosiaalisena sekä kulttuurisena paikkana kasvaa, on valmistanut heitä seuraavaan elämänvaiheeseen (ks. Kiilakoski 2016), itsenäistymiseen. Pohjoisen luonto on kiinteä osa nuorten kasvua, joka on mahdollistanut heille pohjoisessa tyypillisiä harrastuksia ja luonnon rauhaa. Nuoret kuvaavat luontoa lähes poikkeuksetta myönteisenä asiana.
Pohjoisuus merkitsee minulle kaunista ja monipuolista luontoa, maailman puhtainta ilmaa ja rauhallista ilmapiiriä.
Perhe ja ystävät ovat nuorille tärkeä tukiverkosta, josta irtaantuminen itsenäistymisen myötä on nuorille iso askel. Usein koulutusvalinnat vievät nuoret pitkien välimatkojen päähän näistä heille merkittävistä sosiaalisista suhteista ja erityisestä kasvuympäristöstään.
Nykyaika onneksi mahdollistaa helpon yhteydenoton perheeseen ja ystäviin, mutta välimatkat tulee olemaan satoja kilometrejä riippuen tietenkin siitä, mihin menee opiskelemaan.
Pohjoisuuden käsitteeseen liitetään usein mielikuvia luonnosta, sen maisemista ja rauhasta, sekä pohjoisen elämäntavoista, jotka kytkeytyvät laajemmin ihmisten asuinympäristöön ja elämismaailman kontekstiin (esim. Valkonen & Suopajärvi; Kontio; Hautala-Hirvioja; 2003). Anne Ollilan (2008, 91; 127) mukaan kertoessamme mistä olemme kotoisin, yhdistyy siihen tietynlasia mielikuvia. Esimerkiksi Lappi on lappilaisille nuorille vahvasti luontoa, mutta ei vain luontoa. Myös pohjoisuus avaa nuorille marginaali-identiteetin, josta voi erilaisissa yhteyksissä olla hyötyä tai haittaa. Pohjoisuuteen liitettävään marginaali-identiteettiin voidaan olla halukkaita sitoutumaan tai siitä voidaan haluta sanoutua irti kyseenalaistamalla sen mielekkyys, esimerkiksi korostamalla ilmiön moninaisuutta tai tavallisuutta. (Mt., 207–208.)
Itsenäistyminen on siirtymävaihe kohti aikuisuutta. Erilaiset siirtymävaiheet kuuluvat osaksi ihmisen elämänkulkua. Kehittyminen tapahtuu erilaisten siirtymävaiheiden kautta, niin että jokin aiempi asenne, toimintamalli tai elämäntapa väistyy tai muuttuu, jolloin uusi pääsee esiin. Siirtymä voi ilmetä arjessa vähitellen, lähes huomaamatta tai se voi ilmetä aikana, jolloin ihminen pysähtyy pohtimaan elämänsä suuntaa ja merkitystä. Tapahtumasarja, jossa jotain muuttuu tai kehittyy, voi olla hämmentävä ja kivulias, ja toisaalta huojentava ja iloa tuottava kokemus. (Dunderfelt 2011, 51.) Nuoren itsenäistyminen ja siihen kuuluvien valintojen tekeminen tapahtuu yhteiskunnan ja kulttuurin määrittäminen tehtävien ja instituutioiden luomassa ympäristössä (Nurmi 1995, 174). Yksi nuoruusvaiheen tärkeimmistä tehtävistä liittyy koulutusvalintoihin. Keskeistä ovat ne valinnat ja siirtymät, joita nuori tekee jo varhaisessa elämänkulussaan. Yksilövastuuta korostava ideologia asettaa yhä enemmän vaatimuksia nuoren valinnoille. (Pohjola 1994, 70.) Pohjoisessa itsenäistyvät nuoret pohtivat elämänsä suuntaan jo varhain, kun on tehtävä päätöksiä opiskelupaikan ja työllistymisen suhteen. Opintojen perässä muuttaminen on nuorille iso muutos, kun tutut elämänpiirit jäävät taakse ja on sopeuduttava uuteen ympäristöön.
Itsenäistymiseen liittyvät käsitykset ja odotukset myötäilevät yleisiä itsenäistymiseen yhdistettäviä teemoja (ks. Arnett 2004), kuten itsenäinen päätöksenteko, vastuun ottaminen ja taloudellinen riippumattomuus. Konkreettisesti itsenäistymiseen liittyviä asioita ovat muutto omilleen, kouluttautuminen ja raha-asioista vastuunkantaminen. Pohjoisessa oleva perhe ja ystävät ovat myös vastausten perusteella nuorille vahva tukiverkosto, jonka taakse jättäminen opintojen vuoksi jännittää. Teknologia nähdään välttämättömänä välineenä yhteydenpitoon, joka helpottaa arkea välimatkojen takana. Useissa vastauksissa nuoret pohtivat mahdollisuutta palata kotiseudulleen kouluttautumisen jälkeen, mutta huolta kannetaan muun muassa pohjoisen työllistymismahdollisuuksista. Pohjoisuuteen liitetään tiettyjä rajoitteita juuri koulutukseen, työllistymis- ja harrastusmahdollisuuksiin liittyen (myös Käyhkö 2016; Armila 2016; Ahonen 2012).
Välimatkat yhdistetään usein jatkokoulutuksen myötä konkretisoituvaksi asiaksi, jonka vuoksi yhteys kotiin, perheeseen ja ystäviin fyysisesti kasvaa pitkäksi välimatkojen myötä. Muilla tavoin välimatkat näkyvät nuorten arjessa siten, että erilaiset harrastusmahdollisuudet, konsertit ja tapahtumat sijaitsevat kaukana muualla. Vastaajat liittävät myös koulutuksen ja työn perässä muuttamisen pohjoisessa itsenäistymiseen. Nuoret kuvaavat kirjoitelmissaan sitä, kuinka koulutus- tai työllistymismahdollisuudet ovat pohjoisessa rajoitetummat kuin muualla. Lisäksi pohdittiin taloudellista pärjäämistä omillaan. Pohjoisen välimatkat luovat painetta myös tähän liittyen, matkustaminen koulutuspaikkakunnalle vie sekä aikaa, että rahaa. Usein nuoret kaipaavat kotiaan ja perhettään ystävineen, mutta säännöllinen, tiheä kotipaikkakunnalla vierailu voi tulla nuorelle kalliiksi, muiden kustannusten lisäksi.
Osa nuorista haluaa muuttaa pois kotoa ja lähteä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan heti kun se on mahdollista, kun taas toiset tahtoisivat ehdottomasti opiskella kotoaan käsin (Lampela ym. 2016, 102). Tämän huomion myötä on hyvä pohtia sitä vaihtoehdottomuutta, jonka esimerkiksi pohjoisessa itsenäistyvät nuoret kohtaavat, vaikka heidänkin joukossaan on muuttoa muualle innokkaasti odottavia, sekä heitä, jotka mielellään rakentaisivat elämänsä juurilleen.
Kirjoitelmat kuvasivat myös sitä, kuinka nuoret haluavat elää kotiseudullaan ja palata takaisin pohjoiseen muualla saadun koulutuksen jälkeen. Usein kuitenkin nuoret pohtivat kotiseudulle jäämiseen tai paluuseen liittyviä haasteita, joista työllistymisen epävarmuus pohjoisessa nousi selkeästi esille. Myös pohjoisen autiotumista pohditaan koulutuksen ja palveluiden keskittyessä tiheämmän asutuksen alueille, mikä on epäilemättä seikka, jota nuoret myös arvottavat valintoja tehdessään. Näkisin, että on tärkeää huomioida, kuinka pohjoisesta joudutaan usein lähtemään pakon edessä. Toisille lähteminen on toki selkeä ja toivottu valinta, mutta ainoa vaihtoehto sen ei pitäisi olla.
Pohjoisessa itsenäistyvien nuorten siirtymävaiheeseen kohti aikuisuutta kuuluu jopa korostetusti muutoksia vaativat toimintamallit ja elämäntavat, kun mahdolliset opiskelukuviot tarkoittavat uutta asuinympäristöä ja tutun taakse jättämistä. Siirtymävaiheessa nuoret pohtivat elämänsä suuntaa (ks. Dunderfelt 2011,51) eteenkin kun siirtymävaiheen myötä muutokset arjessa voivat olla merkittäviä. Itsenäistyminen pohjoisessa on nuorille erityinen siirtymävaihe, jossa valinnat ja valinnanmahdollisuudet ovat suuressa roolissa. Yleensä nuoret suhtautuvat tulevaisuuteen myönteisesti ja odottavat aikuisuutta, menestystä työuralla ja perheenperustamista (Kanninen ym., 2001, 129). Tässä tutkimuksessa nuoret vakuuttavat rohkeudellaan, rohkeudellaan lähteä tai jäädä. Itsenäistyminen tuo valtaa, jota nuoret janoavat ja heille se kuuluukin, sillä heillä on uskallus käyttää sitä, unelmoida ja seurata kauaskin vieviä unelmia. Nuorilta löytyy vahva luotto tulevaisuuteen, olosuhteista riippumatta tai juuri niiden vuoksi.
Nuorilla on kyky pitää mukanaan tärkein, koti sydämessä, paikasta riippumatta.
Miia Välimaa
Lapin yliopisto
Perustuu sosiaalityön pro graduun: ”Pohjoisuus on kait osa meitä, josta ei pääse eroon. Se on asia minkä kanssa synnytään ja eletään.” Pohjoisuuden merkityksiä nuorten itsenäistymisen kynnyksellä. Lapin yliopisto 2018
Lähteet
Ahonen, Arto 2012: Opiskeluvalinnat pohjoisen nuorten elämää suuntaamassa. Teoksessa Lauriala Anneli (toim.): Koulu ja pohjoisen pojat. Lapin yliopisto. Rovaniemi, 86–104.
Armila, Päivi 2016: Hylkysyrjäläisnuorten arjen rytmit ja piirit. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tulevaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 60–73.
Arnett Jeffrey 2004: Emerging Adulthood: The Winding Road from the Late Teens Through the Twenties. Oxford University Press.
Dunderfelt, Tony 2008: Elämänkaaripsykologia: Lapsen Kasvusta Yksilön Henkiseen Kehitykseen. 14. uudistettu painos. Helsinki: WSOYpro.
Hautala-Hirvioja, Tuija 2003: Pohjoinen luonto suomalaisessa kuvataiteessa. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Kanninen, Katri & Saara Katainen & Sanna Eronen & Mari Lähdesmäki & Else Oksala & Mia Penttilä & Nina Nykänen & Riikka Härkönen & Laura Kauppinen 2001: Persoona: Kehi-tyspsykologia. Helsinki. Edita.
Kontio, Riitta 2003: Annikki Kariniemi pohjoisen luontosuhteen kuvaajana. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Käyhkö, Mari 2016: Kotoa pois pakotetut? Syrjäseutujen nuorten toiselle asteelle siirtyminen ja koulutuksen alueellinen eriarvoisuus. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tulevaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 74–96.
Lampela, Milka & Moilanen, Elina & Armila, Päivi & Halonen, Terhi 2016: Oppilaanohjaajadi-lemmoja: toiveiden ja todellisuuden railossa. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tule-vaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 99–110.
Nurmi, Jari-Erik 1995: Nuoruusiän kehitys: etsintää, valintoja ja noidankehiä. Teoksessa Lyyti-nen, Paula & Korkiakangas, Mikko & Lyytinen, Heikki (toim.): Näkökulmia kehityspsykologiaan. Kehitys kontekstissaan. WSOY. Porvoo, 256–274.
Ollila Anne 2008: Kerrottu tulevaisuus. Alueet ja nuoret, menestys ja marginaalit. Lapin yli-opisto. Rovaniemi.
Pohjola, Anneli 1994: Elämän valttikortit? Nuoren aikuisen elämänkulku toimeentulotukea vaativien tilanteiden varjossa. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
Suopajärvi, Leena 2003: Ympäristötietoisuus-käsitteen kritiikki pohjoisten esimerkkien valossa. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Valkonen, Jarmo 2003: Ylä-Lapin luontopolitiikka ja luonnon paikallisuudet. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
(37)
Lapsi – lähisuhdeväkivallan hiljainen uhri vai suojelun kohde?
Lapsi on vanhempien välisen lähisuhdeväkivallan katsoja, kuuntelija ja kokija. Myös silloin, kun väkivaltaan puututaan, on lapsi usein sivusta seuraajan roolissa.
Lähisuhdeväkivalta koskettaa tuhansia perheitä yhteiskunnassamme. Tarkkaa tietoa luvuista ei ole saatavilla, sillä lähisuhdeväkivalta ei tule läheskään aina viranomaisten tietoon. Vanhempien välinen väkivalta vaikuttaa väistämättä myös perheen lapsiin, siitäkin huolimatta, että lasta kohtaan ei suoraan oltaisi väkivaltaisia. Lapsi voi altistua vanhempien väliselle väkivallalle kuulemalla ja näkemällä väkivaltaa, mutta lapsi voi myös aistia väkivallan aiheuttaman kireän ja pelon ilmapiirin. Ei ole myöskään epätavallista, että lapset yrittävät mennä väkivaltatilanteessa vanhempien väliin.
Lähisuhdeväkivaltaan puuttumiseksi on kehitetty maailmalla erilaisia menetelmiä. Suomeen rantautunut moniammatillinen riskinarviointikokous eli MARAK-menetelmä on yksi niistä. MARAK on asiakkaalle vapaaehtoinen ja sinne ohjaudutaan ammattilaisen teettämän riskinarvioinnin perusteella. MARAK-kokouksessa väkivallan riskit arvioidaan moniammatillisesti sekä laaditaan uhrille turvallisuussuunnitelma. MARAK on todettu olevan tehokas vakavaan ja jatkuvaan väkivaltaan puuttumisessa, mutta entä lapsen kuuleminen riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa? Listaan seuraavaksi muutamia asioita pro gradu -tutkielmaani perustuen, mitkä asiat vaikuttavat lapsien kuulematta jättämiseen riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa.
Ikä. Lapsen iästä on kiinnostuttu silloin, kun pohditaan, milloin lapsi voitaisiin ottaa mukaan väkivallan käsittelyyn. Lapsen iän ei pitäisi olla este ammattilaisten toiminnassa, sillä ikä ei (valitettavasti) ole este myöskään väkivallan kokemisessa. Pieni lapsi ei välttämättä osaa sanoittaa kokemuksiaan, mutta asioita voidaan käsitellä puhumisen sijasta esimerkiksi leikin tai piirtämisen avulla. Myös turvallisuutta koskevia asioita voidaan leikin lomassa käydä läpi.
Suojelu. Lasta halutaan suojella ja lasta pitää suojella. Mutta onko kyse suojelusta, jos lasta suojellaan sellaisten asioiden käsittelyiltä, joita hänkin on kokenut? Väkivallasta puhumisen saatetaan ajatella lisäävän lapsen pelkoa, mutta toisaalta asioista puhuminen turvallisessa ympäristössä voi helpottaa lasta ja auttaa ymmärtämään, että asioista on lupa myös puhua. Turvallisuusasioiden läpi käyminen lapsen kanssa voi myös lisätä lapsen turvallisuutta, sillä näin ollen lapsi tietää, miten kussakin tilanteessa toimia.
Kiinnostus. Usein ajatellaan, että lasta ei kiinnosta osallistua väkivallan käsittelyn eri prosesseihin. Lapsille pitää suoda mahdollisuus kieltäytyä osallistumasta, mutta ei automaattisesti olettaa, että lasta ei kiinnosta. Jokainen meistä (lapsistakin) on erilaisia.
Huoltajuus. Lähisuhdeväkivallassa väkivallan tekijä on usein lapsen toinen huoltaja eli lapselle tärkeä ihminen. Tekijästä ja väkivallasta puhuminen voi satuttaa ristiriitaisesti tuntevaa lasta. Todellisuudessa väkivallan tekijä on satuttanut lasta teoillaan ja lapsen tunteet ovat usein jo ristiriitaiset. Voidaanko sitä keskustelulla pahentaa?
Lapsia huomioidaan aktiivisesti väkivallan käsittelyn jokaisessa vaiheessa. Ammattilaiset ottavat lapsen turvallisuuden ja hyvinvoinnin laajasti huomioon työskentelyssään, eikä vaarana ole, ettei lapsen asioita ja kokemuksia käsiteltäisi. Lapsi kokee, tuntee ja elää asiat kuitenkin omalla henkilökohtaisella tavallaan, joten lapsesta puhuttavat tiedot ovat aina välillisiä aikuisten tuottamia oletuksia. Vaikka lasta tavataan lastensuojelun kautta ja lasta voidaan auttaa esimerkiksi lastenpsykiatriassa, ei lapsilta saatavia tärkeitä asioita oteta huomioon riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa. Todellisuudessa lapsilta saatu tieto voi antaa ammattilaiselle ja vanhemmalle sellaista tietoa, jota heillä ei muuten ole.
Lapsi jää helposti lähisuhdeväkivallan hiljaiseksi ja suojeltavaksi uhriksi. Olisiko kuitenkin aiheellista kuulla lapsen omaa ääntä?
Jannice Toolanen
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu tutkielmaani ”Se on hyvin olennainen sitä MARAK työskentelyä ne lapset siinä. Lapsen osallisuuden huomioiminen moniammatillisessa riskinarviointikokouksessa”, 2018.
Lähteet
Broberg, Anders & Almqvist, Linnéa & Axberg, Ulf & Almqvist, Kjerstin & Cater, Åsa K & Eriksson, Maria 2010: Stöd till barn som upplevt våld mot mamma. Preliminära resultat från en nationell utvärdering. Göteborg: Göteborgs universitet, Psykologiska institutionen.
Oranen, Mikko 2012: Lapsi ja perheväkivalta. Teoksessa: Söderholm, Annlis & Kivitie Kallio, Satu (toim.) 2012: Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Helsinki, 217–238.
Pajulammi, Henna 2014: Lapsi, oikeus ja osallisuus. Talentum. Helsinki.
Piispa, Minna & October, Martta 2017: Vaikuttava työkalu toistuvaan parisuhdeväkivaltaan puuttumiseen. Yhteiskuntapolitiikka 82 (2017):3, 304–312.
THL 2015: Turvakotipalvelut 2015. Viitattu: 27.5.2018. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/130611/Turvakotipalvelut_2015.pdf?sequence=1
(36)
Sosiaalinen asiantuntijuus hyvinvointipalvelujen johtamisessa
Pro gradu -työssäni käsittelen sosiaalisen asiantuntijuuden merkitystä hyvinvointipalvelujen johtamisessa standpoint-teorian kehysanalyysissä.
Tutkielma keskittyy sekä sosiaaliseen asiantuntijuuteen että hyvinvointipalvelujen johtamiseen. Tutkielmassa tarkastellaan, miten sosiaalinen asiantuntijuus ja maakunta- ja sote-uudistus ilmenee hyvinvointipalvelujen johtamisessa. Analyysi on tehty kehysanalyysin keinoin, jossa on käytetty primäärikehyksenä feminististä standpoint-teoriaa ja valittuina strippeinä aihealueita, joita haastateltavat käsittelivät kysymysten kautta.
Hyvinvointipalvelujen johtajien näkemykset sosiaalisesta asiantuntijuudesta
Aineistoa on kerätty kaupunkien hyvinvointipalvelujen hallinnossa työskenteleviltä hyvinvointijohtajilta ja perusturvajohtajilta, joille on tehty puhelinhaastattelut sekä webropol-kysely. Haastattelujen ja kyselyn teemoina olivat tasa-arvo, sosiaalinen asiantuntijuus, hyvinvointipalvelujen johtaminen ja sote-uudistus sekä miten nämä ilmenevät hyvinvointipalvelun johtamisessa standpoint-teorian viitekehyksestä tarkasteltuna. Tutkimuksen teoria osiossa käsitellään julkisten hyvinvointipalveluja sosiaalista asiantuntijuutta hyvinvointipalveluiden johtamisessa.
Vastauksista on todettavissa, että sosiaalinen asiantuntijuus on monialaista osaamista, verkostomaista toimimista sekä asiakokonaisuuksien ja yhteyksien ymmärtämistä. Vastaajat määrittelivät, että henkilö, jolla on sosiaalista asiantuntijuutta, tuntee hyvin sosiaalipalvelulain ja siihen liittyvät lait. Lisäksi asiakaskunnan tarpeiden tunnistaminen sekä laaja-alainen sosiaalisuuden tuntemus on vastausten perusteella osa sosiaalista asiantuntemusta.
Sosiaalisen asiantuntijuuden tunnusmerkeiksi voi tämän tutkimuksen vastauksista luokitella myös sen, että yhteistyö monialaisessa verkostossa on sujuvaa. Sosiaalista asiantuntijuutta ei nähty pelkästään sosiaalityön edustuksena, vaikka vastauksissa kuvattiinkin sosiaalihuoltolain alainen substanssiosaaminen ja johtaminen tärkeäksi myös hyvinvointikeskuksissa ja erityispalveluissa. Sosiaalialan laaja-alainen näkemys yhteiskunnallisesta muutoksesta nähtiin myös osaksi sosiaalista asiantuntijuutta.
Vastauksissa sosiaalisesta asiantuntijuudesta hyvinvointipalveluissa tuli esille erityisesti sote- ja maakuntauudistusten valmistelu, ja vastaajille heränneet kysymykset siitä, miten palvelut järjestetään. Vastaajat pohtivat myös sitä miten sosiaalinen asiantuntijuus tulee huomioiduksi sote-kokonaisuudessa. Haastatteluissa tuli esille myös osakokonaisuuksien näkeminen ja se, että sosiaalinen asiantuntijuus on rakenteissa yksi osa kokonaisuutta. Toisaalta sosiaalinen asiantuntijuus nähtiin siis kokonaisuutena, ja toisaalta kokonaisuuden osana.
Sosiaalinen asiantuntijuus, tasa-arvo ja johtaminen maakunta- ja sote-uudistusten keskellä
Sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatiot ovat olleet viimeiset vuodet suurien muutosten keskellä ja tästä johtuen myös sosiaalinen asiantuntijuuden tila ja paikka ovat jatkuvassa muutoksessa. Valtiolliset muutokset vaikuttavat niin että kunnat ja kuntayhtymät ovat suurien muutoksien edessä, kun valtakunnallinen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus toteutuu. Nämä tulevat ja nyt jo tehdyt palvelurakenteiden muutokset tulivat esille kuntien johtajien haastatteluissa ja vastauksissa. Vastauksissa tuli esille paljon haasteita ja epätietoisuutta, mutta myös toivoa ja uudistusintoa.
Tutkimuksen primäärikehyksenä käytetään standpoint-teoriaa ja erityisesti valtarakenteiden asetelmaa sekä kuinka tämän teorian avulla esille nousee asioita, joita muutoin ei olisi välttämättä nähtävissä. Valta-asetelma kuvastui haastatteluissa ja webropol-kyselyissä opintoihin, ammattikuntiin, tietotaitoon ja kokemukseen.
Mielestäni tärkein asia tämän tutkimuksen teossa todentui, että sosiaalisen asiantuntijuuden paikka ja merkitys on yhä häilyvä ja epävarma vaikka kyseessä on juurikin hyvinvointipalvelut jonka ja toiminta perustuu sosiaaliselle asiantuntijuudelle. Tässä tutkimuksessa kerättiin haastatteluin ja kyselyin tietoa maakunta- ja sote-uudistuksen ilmenemisestä ja sosiaalisen asiantuntijuuden paikoista hyvinvointipalveluissa.
Sosiaali- ja terveydenhuollon toimintaympäristössä ja palvelurakenteissa meneillään olevat nopeat muutokset korostavat entisestään laajan yleissivistyksen, laajoja kokonaisuuksia jäsentävän yhteiskuntatieteellisen ymmärryksen ja tutkimustaitojen tärkeyttä pyrittäessä huolehtimaan kaikkien kansalaisten hyvinvoinnista, osallisuudesta ja vahvasta yhteiskunnallisesta asemasta. (Lähteinen, ym. 2017, 17.)
Tutkimustulokset valmistuivat ajankohtaan ja tilanteeseen, jolloin kunnat ovat valtavien haasteiden edessä. Palvelujen kysynnän kasvaessa, henkilöstön eläköityessä ja taloudellisen tilanteen tiukentuessa toimintaympäristötekijät ja rakenteelliset ratkaisut luovat vahvan ja vaikutusvaltaisen kontekstin sosiaalisen asiantuntijuuden johtamiselle. Tarvittavista kuntauudistuksista ja niiden laajuudesta käydään julkisuudessa erittäin voimakasta keskustelua.
Niina Ristolainen
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Sosiaalinen asiantuntijuus julkisten hyvinvointipalvelujen johtamisessa standpoint-teorian kehysanalyysissä”.
Lähteet
Lähteinen, Sanna, Raitakari Suvi, Hänninen, Kaija, Kaittila, Taru, Kekoni, Taru, Krok, Suvi, Skaffari, Pia. 2017.Sosiaalityön koulutuksen tuottama osaaminen. SOSNET julkaisuja 7. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
(35)
Huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien tukeminen lastensuojelussa
Huostaanotto on lastensuojelun viimesijainen perheeseen kohdistuva interventio, jossa vastuu lapsesta siirtyy vanhemmilta sosiaalitoimelle.
Lastensuojelun sosiaalityöntekijät ovat lapsen vastuusosiaalityöntekijöitä, mutta heidän velvollisuutenaan on tukea myös huostaanotetun lapsen vanhempia. Pro gradu -tutkielmassani käsiteltiin tekijöitä, jotka vaikuttavat vanhempien tukemisen toteutumiseen lapsen sijoituksen aikana.
Huostaanotossa sosiaalityöntekijät käyttävät laissa säädettyä julkista valtaa lapsen edun suojelemiseksi. Lastensuojelun toimenpiteistä erityisesti huostaanotossa sosiaalityöntekijöiden vallankäyttö korostuu, sillä kyseisessä interventiossa puututaan perus- ja ihmisoikeuksiin. Huostaanotto ja tätä seuraava sijoitus vaikuttavat perheen yksityisyyteen ja vanhemmuussuhteisiin. Siten huostaanotto vaikuttaa lapsen lisäksi myös lapsen vanhempiin. Lastensuojelussa vanhempi onkin asianosainen, eli hallintolain (6.6.2003/434) 11 §:n mukaan henkilö, jonka etua, oikeutta tai velvollisuutta hallintoasia koskee.
Sosiaalityöntekijän velvollisuutena on myös vanhempien tukeminen. Lastensuojelulaissa (13.4.2007/417) mahdollistetaan vanhempien tukeminen vanhemman kuuntelemisella ja tarvittaessa vanhemmalle oman asiakassuunnitelman laatimisella. Lisäksi lastensuojelulaissa tuodaan esiin lapsen edun mukaisesti lapselle merkityksellisten ihmissuhteiden ja yhteydenpidon tukeminen, mikä on samalla myös vanhemmuuden tukemista.
Vanhemman tuen tarpeen tunnistamisen merkitys
Vanhemman tuen tarpeen tunnistaminen on ensisijaista, jotta vanhemman tukeminen voisi toteutua. Huostaanoton viimesijaisuus ja siinä perus- ja ihmisoikeuksiin puuttuminen näkyvät vanhempien tuen tarpeessa. Huostaanoton kerrottiin olevan kriisi vanhemmalle, ja siten jo itse huostaanoton aiheuttavan vanhemmissa tuen tarvetta. Kriisi näkyy vanhemmissa moninaisten tunnereaktioiden kautta. Sosiaalityöntekijät kertoivat havainneensa vanhemmissa niin surua, vihaa, häpeää kuin masennusta lapsen huostaanotosta johtuen.
Myös huostaanoton perusteet vaikuttavat vanhemman tuen tarpeen muodostumiseen. Vanhemmasta johtuviin huostaanoton perusteisiin voivat vaikuttaa esimerkiksi päihde- ja mielenterveysongelmat, jotka aiheuttavat myös vanhemmalle tuen tarvetta. Lapsen vakavasti itseään vaarantavan käyttäytymisen edessä vanhempi saattaa kokea voimattomuutta ja siten vaikuttaa vanhemman tuen tarpeeseen. Huomattava on, että huostaanoton perusteet voivat olla vaikuttamassa myös yhtä aikaisesti.
Sosiaalityöntekijöiden on keskeistä tunnistaa vanhempien tuen tarve sijoituksen aikana. Tämä ei kuitenkaan yksistään riitä, vaan myös vanhempien itse on tunnistettava tuen tarpeensa. Molempien osapuolien nähdessä vanhemman tuen tarpeet tukemisen toteutuminen on todennäköisempää.
Vanhempien tukemisen toteutuminen sijoituksen aikana
Huostaanotettujen lasten vanhempien tukeminen palvelujärjestelmässä näyttäytyi tutkimustuloksissa avoimena eikä selkeää tukijaa vanhemmalle ole löydettävissä. Sosiaalityöntekijät kokivat roolinsa vanhempien tukijana ristiriitaiseksi, koska he ovat ensisijaisesti lapsen vastuusosiaalityöntekijöitä. Sosiaalityöntekijät toivat ristiriitaisesta roolistaan johtuen esiin tarpeen työparista, jolla olisi päävastuu vanhemman tukemisesta. Epäselvyys sosiaalityöntekijän roolista vanhempaan nähden vaikuttaa vanhempien tukemisen toteutumiseen ja siten heikentää huostaanottoa väliaikaisena interventiona.
Sosiaalityöntekijät kertoivat vanhempien tukemisen olevan liian vähäistä vanhempien tuen tarpeeseen nähden. Huostaanotettujen lasten vanhempien tukemiseen vaikuttavat puutteelliset aikaan- ja osaamiseen liittyvät resurssit sekä lastensuojelulain avonaisuus sijoituksen aikaisen vanhemmuuden tukemisen osalta. Lastensuojelulaissa vanhemman tukeminen näyttäytyy ennen kaikkea lapsen ja vanhemman suhteen tukemisena. Tämä on tutkimustulosten perusteella vaikuttanut vahvasti myös käytäntöön. Esimerkiksi vanhemman tuen tarpeen kerrottiin olevan yleensä osana lapsen asiakassuunnitelmaa, vaikka lastensuojelulain mukaan tarvittaessa vanhemmalle tulisi laatia oma asiakassuunnitelma. Vanhempien tukeminen koettiin kuitenkin merkityksellisenä. Vanhempien tukemisen nähtiin toteuttavan lapsen etua ja lastensuojelussa tavoitteena olevaa perheen jälleenyhdistämistä.
Vanhempien eettisesti kestävä tukeminen toteuttaa vanhempien oikeuksia, lapsen etua ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa esiin tuotua perheen jälleenyhdistämisen tavoitetta. Tällä hetkellä selkeää vastuutyöntekijää vanhemmille ei näytä tutkimustulosten perusteella olevan, mikä heijastuu vanhempien tukemisen laadukkuuteen ja heikentää perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista.
Jonna Lindholm
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu vuonna 2018 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaan: Huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien tukeminen lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta.
Lähteet
Hallintolaki (6.6.2003/434)
Lastensuojelulaki (13.4.2007/417)
(34)
Sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välinen luottamussuhde rakentuu vanhemman voimaanuttamisesta ja kohtaamisesta
Kirjoitus perustuu pro gradu-tutkielmaani lastensuojelun arviointiyksikön sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välisestä luottamussuhteen rakentumisesta. Tutkielmassa kysyn 1) miten sosiaalityöntekijät rakentavat luottamussuhteen venäläistaustaisen vanhemman kanssa ja 2) minkälaisia haasteita luottamuksen rakentamiseen liittyy.
Toteutin tutkielmani haastattelemalla yhden pääkaupunkiseudun lastensuojelun arviointiyksikön 6 sosiaalityöntekijää. Lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnissa otetaan vastaan lastensuojeluilmoituksia, jotka sosiaalityöntekijät selvittävät ja arvioivat yhdessä perheen kanssa mahdolliset palvelutarpeet. Palvelutarpeen arvioinnin tehtävästä säädetään sosiaalihuoltolain (131/2014) ja lastensuojelulaissa (13.4.2007/417).
Sosiaalityöntekijän luottamuksenarvoisuuden osoittaminen
Arviointityöskentely perustuu pitkälti sosiaalityöntekijän ja vanhemman väliselle yhteistyölle (Hietamäki 2015). Sosiaalityöntekijät rakensivat luottamussuhdetta venäläistaustaista vanhempaa voimaannuttamalla heitä ja kohtaamalla aidosti. Sosiaalityöntekijöitä velvoittavat virkamiehen velvollisuudet, joista luottamuksen kannalta keskeiset ovat lainalaisuuden vaatimus ja puolueettomuusvaatimus. Sosiaalityöntekijän tulee noudattaa kaikessa virkatoiminnassa tarkoin lakia ja kohdeltava kaikkia yhdenvertaisesti. (Bruun ym. 1995, 142, 150.)
Vanhemman voimaannuttaminen merkitsee vanhemman oman asiantuntijuuden korostamista ja venäläistaustaisten vanhempien kohdalla palveluinformaation antamista. Viranomaiset kohtaavat venäläistaustaisten asiakkaiden kohdalla epäluuloisuutta ja epäluottamusta viranomaisia kohtaan, mikä voi selittyä lähtömaan yhteiskunnallisesta tilasta. (Heino & Kärmeniemi 2013, 101). Sosiaalityöntekijöillä on tärkeä tehtävä osoittaa venäläistaustaisille vanhemmille oma luottamuksenarvoisuus ja luottamusta rakennetaankin aina sosiaalityöntekijän ja vanhemman kohtaamisessa.
Positiiviset ja luottamukselliset kohtaamiset sosiaalityöntekijöiden kanssa lisäävät asiakkaiden luottamusta yleisellä tasolla sosiaaliviranomaisia kohtaan. Kohtaamisissa on olennaista, että sosiaalityöntekijä ei oleta vanhemman luottavan sosiaalityöntekijään. Olennaista on myös sosiaalityöntekijän läsnäolo vanhemman kohtaamisessa ja empaattinen ja ymmärtäväinen lähestymistapa. Myös se, että sosiaalityöntekijä osoittaa itse luottavansa asiakkaaseen rakentaa luottamussuhdetta.
Luottamuksen rakentamisen haasteet ovat moninaiset
Luottamuksen rakentamisen haasteet liittyvät niin puuttumistilanteisiin kuin työorganisaation käytettävissä oleviin resursseihin. Myös venäjän kieli ja kulttuurin heikko tuntemus asettavat haasteita. Puuttumistilanteissa on kyse lapseen kohdistuneesta kaltoinkohteluepäilystä. Työskentely muuttuu tällöin kontrollipainotteiseksi ja vanhempien toimintaan kohdistuu sosiaalityöntekijän puolelta muutospaineita.
Sosiaalityöntekijän ja vanhemman yhteisen kielen puuttuminen vaikeuttaa yhteisen ymmärryksen rakentumista. Venäläistaustainen vanhempi ei välttämättä osaa ottaa vastaan tarjottua informaatiota. (Alitolppa-Niitamo ym. 2005, 86.) Venäjän kielen tulkeista oli sosiaalityöntekijöillä vaihtelevia kokemuksia. Aina tulkinkaan avulla ei välttämättä päästy vanhemman kanssa yhteisymmärrykseen.
Lisäksi haasteena on palvelutarpeen arvioinnin määräaika ja arviointiyksikön resurssit asiakasmäärään nähden. Arvioinnin lakisääteinen määräaika on kolme kuukautta, jonka aikana sosiaalityöntekijä selvittää, arvioi ja päättää mahdollisista palveluista ja lastensuojelun asiakkuuden avaamisesta. Venäläistaustaisten vanhempien kohdalla koettiin, että lisäaika olisi hyväksi, jotta asiakassuhde ehtisi kehittyä.
Suuren asiakasmäärän takia joudutaan kuitenkin priorisoimaan ja kaikkien asiakkaiden kanssa ei ole mahdollista luoda luottamussuhdetta. Sosiaalityöntekijöiden mukaan luottamusta ei aina edes tarvita, jos perhettä tavataan vain kerran ja todetaan ettei tarvetta jatkotyöskentelylle ole.
Luottamuksella on sosiaalityössä suuri kysyntä
Julkisista instituutioista suomalaiset luottavat eniten poliisiin, koulutusjärjestelmään ja puolustusvoimiin. Terveydenhuoltojärjestelmään luotetaan enemmän kuin sosiaaliturvajärjestelmään. (Suomen vaalitutkimusportaali 2016.) Sosiaalihuollon viranomaiset käyttävät julkista valtaa, jolloin virkasuhteessa olevalla henkilöllä voi olla oikeus päättää yksipuolisesti yksityisen oikeusasemaan vaikuttavista toimista (Mäenpää 2000, 37).
Lastensuojelun arviointityössä sosiaalityöntekijä päättää lastensuojelun asiakkuudesta ja toisinaan päätös ei ole yhteinen vanhempien kanssa. Työskentely jatkuu silloin joko lastensuojelun avopalveluissa tai perhe ohjataan muiden palveluiden piiriin. Luottamussuhteen rakentaminen voi olla helppo siirtää ja ulkoistaa seuraavalle työntekijälle, vaikka jokaisessa kohtaamisessa, sen hetkisen sosiaalityöntekijän tulisi ottaa vastuu luottamuksen rakentamisesta. Jokaisen sosiaalityöntekijän tulisi vastata asiakkaan luottamuksen tarpeeseen.
Kristiina Mikkonen
Pro gradu: Sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välinen luottamus – Luottamuksen rakentaminen ja sen haasteet lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnin aikana. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet
Alitolppa-Niitamo, Anne ym. 2005: Välittävä perhetyö – kokemuksia ja ajatuksia Väestöliiton Kotipuu-projektista. Teoksessa Alitolppa-Niitamo, Anne & Söderling, Ismo & Fågel, Stina (toim.) Olemme muuttaneet. Näkökulmia maahanmuuttoon, perheiden kotoutumiseen ja ammatillisen työn käytäntöihin. Väestöliitto. Väestöntutkimuslaitos ja Kotipuu. 84-95.
Bruun, Niklas & Mäenpää, Olli & Tuori, Kaarlo 1995: Virkamiesten oikeusasema. Kustannusosakeyhtiö Keuruu.
Heino, Eveliina & Kärmeniemi, Nadezda 2013: Cultural interpretation as an empowering method in social work with immigrant families. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering social work: research and practice. Helsinki. 88-116.
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/41105/empowering_social_work.pdf?sequence=1 viitattu 2.3.2018
Hietamäki, Johanna 2015: Lastensuojelun alkuarvioinnin vaikutukset vanhempien näkökulmasta. Jyväskylän yliopisto 2015. https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/46576/978-951-39-6257-9_vaitos_220812014.pdf?sequence=1 viitattu 15.2.2018
Lastensuojelulaki 417/13.4.2007
Mäenpää, Olli 2000: Hallinto-oikeus. Werner Söderström Lakitieto Oy.
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014
https://www.vaalitutkimus.fi/fi/poliittiset_asenteet/luottamus_yhteiskunnallisiin.html viitatttu 26.3.2018
(33)
Sosiaalityöntekijä kohtaa seksuaalisen hyväksikäytön
Tutkin pro gradu -työssäni lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamista sosiaalityöntekijän työssä haastattelemalla lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä, joilla oli kokemusta hyväksikäytön kohtaamisesta. Tässä kirjoituksessa keskityn sosiaalityöntekijöiden kaipaamiin muutoksiin työympäristössä ja yhteiskunnassa, sosiaalityön kohdatessa lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä tai sen epäilyä.
Seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen ja tunnistaminen on haastavaa sen tabuluonteisuuden ja todisteiden vaikean saamisen vuoksi. Tutkimusten mukaan lastensuojelun sosiaalityöntekijät nimeävät lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kaikkein vaikeimmaksi lastensuojelulliseksi ongelmaksi. Työntekijät kertovat myös kokevansa avuttomuutta ja tiedon puutetta kohdatessaan lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä työssään. (Esim. Martin ym. 2014, 6; Sirén 1992, 75.)
Haastattelemieni sosiaalityöntekijöiden mukaan lapsen turvaaminen on sosiaalityön tärkein tehtävä hyväksikäyttöä epäiltäessä. Hyväksikäytön selvittelyprosessissa puolestaan on keskeistä vuorovaikutuksellinen, aito kohtaaminen asiakkaan kanssa sekä toimiva yhteistyö eri viranomaisten kanssa. Myös sosiaalityöntekijöiden saama riittävä ohjeistus, koulutus ja tuki ovat tärkeitä selvitettäessä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.
Vahvinta tukea sosiaalityöntekijät kokivat saavansa työparilta ja työyhteisön muilta jäseniltä. Myös esimies ja työnohjaus koettiin tärkeiksi tukimuodoiksi. Sosiaalityöntekijät kokivat pääosin saamansa tuen liian vähäiseksi suhteessa raskaaseen aiheeseen.
Haastattelemani sosiaalityöntekijät kohtaavat asiakkaat oikeudenmukaisesti ja tasa-arvoisesti sosiaalityön ammattietiikan vaatimalla tavalla. Sosiaalityöntekijät kykenevät hallitsemaan omat tunteensa ja kunnioittamaan ihmisiä myös niissä tilanteissa, joissa kaikkia asiakkaiden tekoja ei pysty ymmärtämään.
Sosiaalityöntekijöiden kehittämistoiveet työympäristössään
Haastattelemani sosiaalityöntekijät haluaisivat kehittää seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisprosessia. Merkittävimmät muutosta vaativat epäkohdat olivat vääränlainen tai kokonaan puuttuva koulutus seksuaalisesta hyväksikäytöstä, yhteistyökumppaneiden kanssa sovittujen konkreettisten toimintaohjeiden puuttuminen sekä tiedonsaannin vakavat ongelmat viranomaisten välillä. Lisäksi työnohjauksen puuttuminen, sen liian harva toteutuminen sekä sosiaalityön kentän hallitsevan työnohjaajan löytämisen vaikeus, kaipaavat ratkaisua.
Työnohjauksen jatkuvuus on tärkeää sosiaalityössä, jossa työntekijät ovat jatkuvasti tekemisissä raskaiden aiheiden kanssa. Tutkimukseen osallistuneista sosiaalityöntekijöistä suurin osa ei kuitenkaan saanut työnohjausta. Työnohjaan puuttuminen johtui pääasiassa siitä, että lastensuojelun sosiaalityöhön oli ollut vaikea löytää riittävän kokenutta työnohjaajaa.
Tiedonkulunongelmat eri viranomaisten välillä sekä poliisin pitkät käsittelyajat viivästyttävät hyväksikäytön selvittämisprosessia ja aiheuttavat stressiä sosiaalityöntekijöille. Tiedonkulkuongelmia lastensuojelun ja muiden viranomaisten välillä helpottaisi eri viranomaistahojen kanssa yhdessä sovittavat toimintaohjeet ja toimintasuunnitelmat.
Seksuaalisesta hyväksikäytöstä tulisi olla sosiaalityöhön räätälöityä koulutusta jo sosiaalityön tutkintokoulutuksessa sekä täydennyskoulutusta työelämässä oleville tasaisin väliajoin. Koulutus olisi yhtä tärkeää myös sosiaalityön yhteistyökumppaneille. Koulutuksessa on keskeistä jatkuvuus ja systemaattisuus sekä sopivuus juuri sosiaalityöhön. Ilman jatkuvasti ylläpidettävää täydennyskoulutusta sosiaalityön ammatillisuus ei kehity.
Sosiaalityöntekijät ehdottivat myös seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisprosessin avuksi kokemusasiantuntijoita sekä mentorijärjestelmää. Kokemusasiantuntijat toisivat sosiaalityöntekijöille konkreettisia neuvoja ja tietoa, mentori puolestaan toimisi sosiaalityöntekijän työparina hyväksikäyttötapauksissa ja auttaisi hyväksikäytön selvittämisprosessissa. Mentorijärjestelmiä ehdotetaan lastensuojelutyöhön myös Aulikki Kanaojan väliraportissa (HS 7.3.2018).
Myös sosiaalityön julkisessa kuvassa on kehitettävää. Haastattelemani sosiaalityöntekijät toivoivat ammattiprofiilin nostamista, sosiaalityön näkyvämpää asemaa julkisuudessa, asiallisuutta ja realistisempaa otetta kärjistämisen sijaan. Se edistäisi alan ymmärrystä ja madaltaisi kynnystä yhteydenottoihin. Nyt sosiaalityön tekemä työ jää julkisuudelta näkymättömäksi (Tiitinen ja Lähteinen 2014, 204–205), kun pelkästään asiakkaat ovat äänessä ja sosiaalityöntekijät eivät voi kertoa omaa näkökulmaansa. Sosiaalityöntekijä ei pysty vaitiolovelvollisuutensa vuoksi puolustautumaan, jolloin he ovat helppoja syntipukkeja.
Tiedon jakaminen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on tärkeää
Sosiaalityön tehtävä on ravistella yhteiskuntaa tuomalla esiin epäkohtia. Se, miten sosiaalisista ilmiöistä puhutaan, vaikuttaa kansalaisten ymmärrykseen ja mielikuviin (Tiitinen ja Lähteinen 2014, 205). Epäkohtien näkyväksi tekeminen tuo esille sosiaalityöntekijöiden työolosuhteita ja niihin kaivattavia muutoksia sekä lisää uhrien oikeusturvaa. (Granfelt 2002, 137, 140.)
Taistelu heikompiin kohdistuvaa pahuutta kohtaan on sosiaalityön tärkein moraalinen tehtävä (Granfelt 2002, 137, 140). Seksuaalisesta hyväksikäytöstä täytyy tuottaa ja jakaa tietoa sekä puhua rohkeasti ja monipuolisesti. Monipuolinen tieto on ainoa reitti hyväksikäytön parempaan tunnistamiseen ja sitä kautta hyväksikäytön vähenemiseen. Koko yhteiskunnalla on vastuu seksuaalisen riiston ja väkivallan tunnistamisesta (Hurtig, Nikupeteri ja Laitinen 2014).
Vaikeita asioita on houkutus katsoa ohi, mutta niiden kohtaaminen osoittaa todellista rohkeutta ja ammattitaitoa. On tärkeää tiedostaa, että seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamiseen ja tunnistamiseen on mahdollista valmistautua ja harjaantua. Tärkeimpiä seikkoja ammatillisessa valmistautumisessa ovat riittävä koulutus sekä työyhteisön tuki ja työnohjaus, sillä ne auttavat pohtimaan ja kehittämään omaa toimintaa. (Humppi & Ellonen 2011, 285; Luoto 2008, 33; Salo & Ståhlberg 2004, 115.)
Marjo Vuokila
Pro gradu: Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen sosiaalityöntekijän työssä (otsikko saattaa vielä muuttua, odotan palautetta opettajalta). Lapin yliopisto, 2018.
Lähteet
Granfelt, Riitta 2002: Pahasta kirjoittaminen. Teoksessa Laitinen, Merja & Hurtig, Johanna (toim.) Pahan kosketus. Ihmisyyden ja auttamistyön varjojen jäljellä. PS-kustannus. Jyväskylä. 127–141.
HS: Helsingin Sanomat 7.3.2018: Lastensuojelun työntekijät uupuvat, kun yhden ihmisen vastuulla voi olla jopa sata lasta – tuore selvitys esittää ratkaisuja työn kuormittavuuteen.
Humppi, Sanna-Mari & Ellonen, Noora 2011: Lapsiin kohdistuva väkivalta ja hyväksikäyttö. Tapausten tunnistaminen, rikosprosessi ja viranomaisten yhteistyö. Poliisiammattikorkeakoulu. Tampere. 2. laillistettu painos. 1. painos 2010.
Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen Merja 2014: Teoksessa Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Unipress. 250–280.
Luoto, Mari 2008: Tunteet sosiaalityöntekijän arjessa – Sosiaalityöntekijöiden päiväkirjamerkintöjä tunnekokemuksistaan työssä. Teoksessa Huotari, Kari & Hurtig, Johanna (toim.): Sosiaalityötä monitoroimassa. Oy Yliopistokustannus, HYY Yhtymä. Helsinki. 25–46.
Martin, L & Brady, G & Kwhali, J & Brown, S. J & Crowe, S & Matouskova, G, 2014: Social workers’ knowledge and confidence when working with cases of child sexual abuse. What are the issues and challenges? https://www.nspcc.org.uk/globalassets/documents/research-reports/social-workers-knowledge-confidence-child-sexual-abuse.pdf Viitattu 10.3.2018.
Salo, Eeva & Ståhlberg, Marja-Riitta 2004: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Teoksessa Söderholm, Annlis & Halila, Ritav & Kivitie-Kallio Satu & Mertsola, Jussi & Niemi, Sirkku (toim.): Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Keuruu.
Sirén, Mirja 1992: Insestiepäilyn kohtaaminen sosiaalityöntekijän näkökulmasta. 1992. Tampereen yliopisto.
Tiitinen, Laura & Lähteinen, Sanna 2014: Teoksessa Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. UNIpress. 191–213.
(32)
Lastensuojelutarpeen arvioinnissa hyvin kohdattu nuori on puoliksi autettu nuori
Ne kirjoitti vaan ylös ja kuunteli sillai että joo nyt on sitte sinun vuoro puhua.
Edellinen on kontekstista irrotettu ja tiivistetty lainaus pro gradustani. Lainaus on nuoren vastaus lastensuojelutarpeen arvioinnin sosiaalityöntekijöiden toiminnasta vanhemman ja nuoren yhteistapaamisessa. Oma mielipidettään kertomatta ja puolia ottamatta sosiaalityöntekijät kirjaavat ja jakavat puheenvuorot.
Nuoren ja vanhemman kohtaaminen vaikuttaa lainauksessa mekaaniselta, lähes robottimaiselta. Kerronta kuullaan ja kirjataan. Asioita ei tarkisteta ja täsmennetä. Tunne tai asiasisältöön ei oteta kantaa.
Lastensuojelun sosiaalityössä puolueettomuutta ja jokaisen erilaisen mielipiteen tasapuolista kuulemista on pidetty käytännön pakkona. Asiakastyössä asiakkaiden kohtaamiseksi on tärkeää kuulla eri osapuolien erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia. Tämän ei kuitenkaan tulisi johtaa siihen, ettei näistä keskusteltaisi ja neuvoteltaisi tapaamisissa.
Keskustelun ja neuvottelun puuttuminen voivat johtaa erillisten käsitysten vahvistumiseen yhteisen ymmärryksen kustannuksella. Asiakkaana olevalle ihmiselle tällainen vuorovaikutus antaa kohtaamattomuuden kokemuksen. Asiakas jää yksin oman kertomansa kanssa ilman vastakaikua.
Yhteisen ymmärryksen puuttuminen tulee kuvaavasti esille myös lastensuojelun kirjauksissa. Monen sosiaalityöntekijän laatimissa asiakkaan kirjaukset ovat täynnä yksinkertaisia lauseita äidin mielestä sitä ja isän mielestä tätä.
Mikä siis avuksi kohtaamisiin? Varsinkin, kun me käytännön lastensuojelussa työskennelleet tiedämme, että välillä on erittäin tärkeää kirjata tarkkaan, kuka tapaamissa on mitäkin sanonut ja millä sanoin.
Passiivisuudesta ja puolueettomuudesta dialogiin
Työvälineenä dialogisuus ammatillisissa ihmisten kohtaamisissa ei ole uutta. Tuskinpa löytyy yhtään sosiaali- ja terveysalan ammattilaista, joka ei tuntisi tätä ainakin sanana. Dialogisuudella asiakastyössä tarkoitetaan sitä, että asiakas on aktiivinen ja osallistuva vaikuttaja. Asiakas voi olla esimerkiksi yksittäinen lapsi tai koko perhe.
Toisin kuin alun lainauksessa, dialogisessa työskentelyssä asiakas ja työntekijä keskustelevat ja neuvottelevat tasavertaisina kumppaneina esimerkiksi perheen nykytilanteesta.
Vaikka esimerkiksi lastensuojelussa nuori elää joka päivä arkeaan ei hän välttämättä näe tilanteessa mitään ongelmallisuutta. Nuoren kasvulle todella ongelmallinen ja turvaton aikaisemmin mainittu perheen nykytilanne voi olla täysin tavallista. Ja vaikka nuori näkisi perheensä tilanteen ongelmallisena hän ei aina uskalla tai osaa sanottaa sitä sosiaalityöntekijälle.
Sosiaalityöntekijä on lastensuojelussa keskeinen henkilö perheen tilanteen arvioinnissa. Hänellä on koulutuksen myötä tietoa suotuisasta lapsen kasvusta ja kehityksestä. Lastensuojelutarpeen arvioinnissa sosiaalityöntekijä ei usein tunne nuorta etukäteen. Tukeminen edellyttää asiakkaan tuntemista. On siis vaikea tietää, mikä juuri tämän nuoren kohdalla tukee häntä.
Riittävä tunteminen vaatii hyvää kohtaamista. Asiakkaat ja erityisesti nuoret tarvitsevat kokemusten ja tunteiden jäsentämistä. Sanoit näin ja näin, tarkoitatko sillä tätä ja tätä. Ymmärsinkö oikein, että koet tämän näin ja näin. Voisiko kertomasi liittyä tähän ja tähän.
Hyvään kohtaamiseen tarvitaan myös myötätuntoa. Se mitä kerroit kuulostaa todella ikävältä. Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan noin.
Asiakkaan aidolla kuuntelemisella ja kohtaamisella mahdollistetaan kumppanuus työntekijän ja asiakkaan välille. Samalla se mahdollistaa omien ammatillisten näkemysten esiintuomista näissä keskusteluissa. Välillä ammatillinen näkemys voi olla tunne, jonka sanottaminen asiakkaalle voi toimia ratkaisuna esimerkiksi tilanteen selvittämiseksi.
Dialogisuus vaatii hyvät puitteet
Dialoginen kohtaaminen vaatii toteutuakseen taitoa, tahtoa ja toimintaa.
Taidolla tarkoitan vuorovaikutustaitoja, joita käytämme. Kuten mitkä tahansa taidot, myös nämä taidot vaativat harjoittelua. Valitettavasti sosiaalityön yliopistokoulutus antaa tähän ohuesti mahdollisuuksia. Vastuu taitojen oppimisesta ja kehittämistä jää yksilöille. Taitojen harjoittelu siirtyy näin työelämään suoraan asiakastyöhön tai mahdollisiin jatkokoulutuksiin. Dialogisuus on taito jota pitää opiskella.
Tahdolla tarkoitan työn pyrkimyksiä. Millä arvopohjalla ja millä tavoin työtä teemme? Lastensuojelulla ja sosiaalityöllä laajemmin on historiallisena painolastina kontrolloiva ja normatiivinen tapa kohdata asiakasta. Nämä elävät rakenteissa, joita siirrämme ja jotka siirtyvät tiedostamatta myös uusille työntekijöille. Dialogisuus vaatii tahtoa tehdä työtä eri tavalla.
Tahtoa vaaditaan myös järjestää lastensuojelussa työn puitteet kuntoon. Tämä on laaja kokonaisuus, jossa tarvitaan kunnallisia ja valtakunnallisia ratkaisuita. Tästä muistuttaa myös 20.11.17 tuhannen sosiaalityöntekijän ja sosiaalityön opiskelijan julkinen vaatimus lastensuojelun tilanteen parantamiseksi. Tarvitaan aikaa ja mahdollisuuksia kohdata asiakasta dialogisesti.
Asiat eivät tapahdu itsestään, vaan ne vaativat toimintaa. Toimintaa ei tarvita vain työntekijä tasolla. Tarvitaan toimintaa työyhteisötasolla. Tarvitaan toimintaa kuntatasolla ja tarvitaan toimintaa valtakunnallisella tasolla. Toiminnalla dialogisuus toteutuisi mahdollisimman laajasti lastensuojelun kohtaamisissa.
Dialogisuus asiakastyössä ei ole kaikki voipainen ja autuaaksi tekevä. Se ei yksistään ratkaise laajoja lastensuojelun ongelmakohtia. Se mahdollistaa kuitenkin yhden askeleen kohti korkealaatuista lastensuojelua.
Jarkko Luusua
Kirjoitus pohjautuu syksyllä 2017 valmistuneeseen kahden nuoren haastatteluun perustuvaa pro gradu-tutkielmaan ”Vastuullista, jaettua ja ohittavaa -lastensuojelun palvelutarpeen arvioinneissa rakentuvia nuorten toimijuuksia”, sekä ajankohtaiseen keskusteluun lastensuojelun tilasta.
(31)
Sosiaalityön kielen laajeneva suunta
Tämä kirjoitus pohjaa Tampereen yliopiston sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani psykososiaalisesta sosiaalityöstä (Kemmo 2016). Tarkoitukseni on avata sitä, mitä tarkoittaa diskurssi. Tämän lisäksi tuon esiin psykososiaalisen sosiaalityön teksteistä löytämäni diskurssin. Pohdin myös mahdollisia syitä sille, miksi löytämäni diskurssi ylipäätään esiintyy sosiaalityön teksteissä. Kirjoitukseni kaksi olennaista teemaa eli psykososiaalinen ja diskurssi yhdistyvät yhdessä tekstin keskeisessä argumentissa siinä, että näen psykososiaalisen sosiaalityön ongelmien johtuvan alalla vaikuttavasta diskurssista.
Koska psykososiaalinen on käsitteenä sosiaalityön historiallinen ja keskeinen asiantuntijuuden kuva (Toikko 1997, 170–171; Granfelt 1993, 194; Sipilä, A. 2011, 135), koskettavat sen ongelmat laajaa alaa sosiaalityössä. Etenkin psykososiaalisen keskeisestä roolista johtuen sosiaalityön tietotuotannossa ei siis tavallaan voi olla kommunikoimatta[1] aiheesta, vaan osallistutaan – myös hiljaisuudella – epäselvyyksien suuntaamiseen kohti sosiaalityön käytäntöä.
Kun gradutyössäni olen tuonut esiin, ettei psykososiaalisen sosiaalityön jatkuviin epämääräisyyksiin ole kiinnitetty huomiota suomalaisessa sosiaalityössä, on tämän kirjoitukseni tähtäimessä pikemminkin kysymys syystä eli siitä, mistä tämä huomattavan hiljainen epäselvyyksien hyväksyminen voi alan keskeisen käsitteen ja työmuodon kohdalla sosiaalityössä johtua[2]. Psykososiaalisen sosiaalityön mittavista epäselvyyksistä johtuen tällä hetkellä voidaan hyvin nähdä, että suomalaista psykososiaalista sosiaalityötä koskeva akateeminen keskustelu on jo poikki (Kemmo 2016, 5).
Kun olin tutkinut psykososiaalista sosiaalityötä diskurssianalyysin keinoin, en löytänyt mitään sosiaalityön modernia tai postmodernia diskurssia. En liion löytänyt mitään sosiaalityön vuorovaikutuksen menetelmällistä ja käytännöllistä diskurssia, vaikka niiden mukaiset merkitykset teksteistä löysinkin. Löysin kuitenkin yhden: nimittäin sosiaalityön kielen laajenevan suunnan diskurssin. Vaikka tämä diskurssi ongelmineen onkin hahmottunut vahvasti juuri psykososiaalisen tekstien osana, eivät sen vaikutukset sosiaalityössä ulotu vain nimenomaisesti kyseisen aihealueen teksteihin. Tämä on yksi syy sille, miksi sosiaalityön kielen laajeneva suunta kuvaa alan laajempaa puhetapaa, toisin sanoen diskurssia.
Diskurssilla en kuitenkaan tarkoita jotakin sosiaalityön kaiken puheen kattavaa kuvausta enkä myöskään alalla etsittyjä – ja usein myös löydettyjä – verrattain ehyitä kielen merkityskokonaisuuksia, vaan Michel Foucault’n (2005, 38) luonnehdintaa siitä, ettei kielen diskurssi lopulta ole muuta kuin sanomatta jättämänsä haitallista läsnäoloa. Diskurssi on polku ristiriidasta toiseen aiheuttaen näkyvät ristiriidat, koska tottelee kätkemäänsä ristiriitaa (Foucault 2005, 198).
Kuten Foucault edellä teoretisoi, diskurssi on yleinen puhetapa, jonka merkityksiä ei ole tunnistettu ja tunnustettu. Koska kielen laajenevan suunnan voi ymmärtää sosiaalityön tutkimuksen kielen ongelmien jäsennyksenä tai yhteenvetona, pyrin sen avulla tavoittamaan juurikin sitä, mikä suomalaisen sosiaalityön tekstien kulussa on nähtävissä ja vaikuttaa, mutta joka on jäänyt sanomatta ääneen. Tässä piiloisuudessaan diskurssi ohjaa tutkimustekstien kulkua haitalliseen suuntaan. Jokin epäselvyyttä aiheuttava voi vaikuttaa ainoastaan kätkettynä, ja lähinnä piiloisuuttahan epäselvyyskin vain tarkoittaa. Seuraavaksi kuvaan löytämäni diskurssin merkityksen tiivistetysti. Kielen laajeneva suunta on siis käsitteellinen välineeni, jonka avulla voin kuvata löytämääni sosiaalityön tutkimustoiminnan teksteissä esiintyvää kielenkäytön tapaa.
Tutkimukseni havainnoissa sosiaalityön kielen laajeneva suunta on yleisessä ja keskeisessä roolissa psykososiaalisen merkityksen katoamisessa alan näköpiiristä, sillä laajeneva suunta suuntaa katseensa vain käsitteeseen, innovaatioihin ja vain eteenpäin. Kielen laajeneva suunta ei myöskään pidä kahta eri näkökulmaa mukanaan eikä toisistaan erillään, sillä se pyrkii vain yhdistämään silloinkin kun pitäisi erottaa, ja erottaa silloinkin kun ei tarvitsisi. Näin laajeneva suunta ei tukeudu selventämiseen tavoitteissaan, johdonmukaisuuteen periaatteissaan, ei ota kielen merkitysvälitteisyyttä vakavissaan eikä kohdista katsettaan itseymmärrykseen. Suunta ulottaa psykososiaalisen korjaamaan alalla minkä tahansa tilanteen ja pitää alan hiljaisena silloinkin kun pitäisi esittää kommenttia. Tästä johtuen sosiaalityön kielen laajeneva suunta lopulta kadottaa monelta osin kriittisyyden, itsekriittisyyden ja avoimuuden toimintansa perustoiltaan, tuottaa ongelmallista ristiriitaa tutkimustuloksissa ja haittaa alan käytännön kehittämistä vaientaessaan keskustelun aiheesta, josta on alkanut puhua.
Mistä tällainen puhe- ja toimintatapa sosiaalityön tietotuotannon teksteihin sitten syntyy? Mitä tarkoitusta se alalla ajaa? Asia on tärkeä selvitettävä, sillä sisäisten ristiriitaisuuksien ilmeneminen sosiaalityön teoreettisten tekstien osana aiheuttaa samalla sen, että tekstit välittävät implisiittisesti kyseisiä toimintatapoja alalle. Sosiaalityön tieteellinen tutkimustoiminta on alalla vaikuttavan tiedon keskeinen legitimoija (Walls 1986, 112–117). Toisin sanoen teoreettinen tieto on sosiaalityön tietotuotannon olennainen keino jäsentää ja tuoda esiin alan ilmiöitä ja hyväksyttäviä toimintatapoja (ks. Saurama 2005, 267). Tällaisen tuotetun teoreettisen tiedon avulla tietotuotanto pyrkii määrittämään ja merkityksellistämään alan käsitteistöä ja kommunikoimaan näin yhteiskunnalle sosiaalityön ulkopuolelle, mutta myös aikaansaamaan alan sisäistä keskustelua, joka on välttämätöntä sosiaalityön yhteisen asiantuntijuuden kehittämisessä. Yhteinen ja ymmärrettävä puhe on keskinäisen ymmärryksen perusta (Arnkil 2005, 186).
Katarina Piuva on havainnut sosiaalityön tieteenalaistamisintressin osana ruotsalaisia psykososiaalisen sosiaalityön tekstejä. Piuvan mukaan Ruotsissa kyseinen intressi on ajanut psykososiaalisen sosiaalityön tekstien painotukset kaiken muun, esimerkiksi asiakkaan sosiaalisesta tilanteesta lähtevän, tarkastelun edelle. Ruotsissa sosiaalityö liitettiin yliopistoon vuonna 1977. (Piuva 2007, 261–264, 276–277.) Suomessa sosiaalityö hyväksyttiin itsenäiseksi pääaineeksi yliopistoon vuonna 1999 (Karvinen-Niinikoski 2005, 73). Myös meillä on ilmennyt sosiaalityön tieteenalaistamistarve (Satka 1997, 28–32; Mutka 1998, 40) eli tarve muodostaa sosiaalityöhön omaa teoriaa, rakentaa alan tietotuotannon auktoriteettiasemaa ja koota sosiaalityötä yhteen. Kun edellä ensiksi mainitun tehtävän perustat ovat suomalaisenkin sosiaalityön teksteissä jääneet hataralle pohjalle[3], ovat muut mainitut intressit nousseet tekstien toiminnassa keskiöön. Samalla niiden mukaiset pyrkimykset ovat ajaneet aiheen selventämisen edelle. Siksi sosiaalityön diskurssin suunta on ollut levittäytyä aina uusiin kielen merkitysyhteyksiin, jolloin suunta myös aiheuttaa näkyvät ristiriidat alan tutkimuksen kielessä.
Jälleen juuri kuten Foucault edellä teoretisoi; sosiaalityön teoreettisen kirjallisuuden jatkuvat epäselvyydet syntyvät teksteihin paikkaamaan aiheen haurasta ydintä eli teoriapohjaa. Jo Riitta Granfelt (1993, 177) esitti eksplisiittisesti psykososiaalisen sosiaalityön teoriapohjan jäsentymättömyyden, mutta suomalaisen sosiaalityön muut intressit ovat ajaneet asian ohi, jolloin siihen ei ole kiinnitetty riittävää huomiota. Psykososiaalinen on siis etenkin alan vuorovaikutusta koskeva sosiaalityön teoria, joka on jäänyt vaille kunnollista teoriapohjaa, mistä johtuen myöskään psykososiaalisen käsitteen käyttö ei ole voinut muodostua tieteen periaatteiden mukaiseksi tai tieteelliseksi. Tämä on nähdäkseni juuri sellainen perustava ristiriita, jollaista Foucault (2005, 197–198) piti merkkinä diskurssista ja jota myös jatkuvat rajanvedot – sosiaalityön ja erityisesti psykologian välillä – syntyvät tekstien toiminnassa peittämään ja paikkaamaan (ks. Sipilä, J. 1989, 225; Granfelt 1993, 222–223; Toikko 1997, 184–185 ks. myös Weckroth 2007, 429–432; Toikko 2009, 285–286; Kemmo 2016, 66).
Havainnoistani johtuen ajattelen, että sosiaalityön teoriapohjaa tulee johdonmukaisesti vahvistaa, sillä sekä sosiaalityötieteen että alan yleisen toimintakulttuurin kehittäminen edellyttävät vähintäänkin alan merkitysten ymmärtämisen mahdollisuutta. Oman asiantuntijuuden ymmärtäminen on puolestaan tarpeen jo sinällään ja myös alan arvostuksen lisäämisessä osana moniammatillista toimintaa (Korpela 2014, 138–139; Metteri, Valokivi & Ylinen 2014, 330). Tekstien välityksellä sosiaalityössä opitaan esimerkiksi uskallusta ja ymmärrystä epäkohtien esittämiseen ja eriävään mielipiteeseen, jonka hyväksyttävä esittäminen alalla kuin alalla pitkälti edellyttää, että kyseisessä toimintakulttuurissa on tapana näin myös toimia. Sosiaalityö ehdollistuu tutkimuksellisten tekstien välityksellä, joten jos alan tietotuotannon teksteistä uupuu analyyttisyyttä, huolellisuutta, kriittisyyttä ja itsekriittisyyttä, ei näitä samoja periaatteita voi juurikaan olettaa ja odottaa löytyvän alan oppimisympäristöistäkään (ks. Saarnio 1986, 37–38). Käytännössäkin erityisen vaikeat asiat avautuvat vain jos on kykyä katsoa niitä toisin (Pösö 2004, 12–14; Hurtig, Nikupeteri & Laitinen 2014, 253). ”Vakiintunut ja kyseenalaistamaton tiedon kategorisointi voi estää rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön edistämisen ja sen toteutumisen palvelujärjestelmässä” (emt., 277). Lisäksi kielen merkitykset ylipäätäänkin rakentuvat vasta tuotettujen merkityserojen kautta (esim. Jokinen & Juhila 1991; 38; Jokinen 1999, 39–40).
Alan merkitykset eivät rakennu ymmärrettäviksi alati laajenevan suunnan kautta vaan sosiaalityön tietotuotannon tulisi kääntyä kohti itseymmärrystä; itsesuhdetta. Tämä on ollut syynä sille, miksi olen tässä kirjoituksessani ja gradutyössäni halunnut katsoa sosiaalityön tuttujen teemojen merkityksiä alan tietotuotannon teksteistä. Puhe ei nyt siis ole ollut sosiaalityön uudesta asiantuntijuudesta, vaan pikemminkin hyvin suppeasta yrityksestä ymmärtää hieman alan vanhempaa ydintä, mikä vasta voi mahdollistaa sen kriittistä arvioimistakin. Loppujen lopuksi sosiaalityön kiinnittäminen tiedeyhteisöönkin onnistuu vasta ja vain tieteen periaatteiden mukaisella ja niitä vahvistavalla toiminnalla. Teoriakaan ei voi niin sanotusti kellua tyhjän päällä, vaan se tulee kunnolla perustaa. Sosiaalityön teoria on edelleenkin turhan heppoinen ja osin unohdettukin laji myös suomalaisessa sosiaalityössä, sillä kukas kissan hännän nostaisi, jos ei kissa itse. Pelkään pahoin, että tällä nykyisellä menolla sosiaalityö on lähinnä vain itse poistamassa itseään yliopistoyhteisöstä.
Jussi Kemmo
sosiaalityöntekijä
_____________
[1] On myös ajateltu, ettei ihmisten ole edes mahdollista olla kommunikoimatta keskinäisissä toimissaan (Watzlawick, Bavelas & Jackson 1967).
[2] Sosiaalityön hiljaisuuden kulttuuri on alalla keskusteltu aihe (esim. Mutka 1998, 123–127).
[3] Sosiaalityön käytännön ja tieteen välisen suhteen nähdään jääneen perustoiltaan ongelmalliseksi (Saarnio 1986, 28–31; Satka 1997, 31).
_____________
Kirjallisuus
Arnkil, Tom Erik (2005) Metaforat, dialogisuus ja käytäntötutkimus. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 173–200.
Foucault, Michel (2005) Tiedon arkeologia. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Tampere: Vastapaino.
Granfelt, Riitta (1993) Psykososiaalinen orientaatio sosiaalityössä. Teoksessa Riitta Granfelt, Harri Jokiranta, Synnove Karvinen, Aila-Leena Matthies & Anneli Pohjola (toim.) Monisärmäinen sosiaalityö. Helsinki: Sosiaaliturvan Keskusliitto, 175–227.
Hurtig, Johanna, Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja (2014) Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Anneli Pohjola, Merja Laitinen & Marjaana Seppänen (toim.) Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja. Kuopio: Unipress, 250–280.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (1991) Diskursseja rakentamassa. Näkökulma sosiaalisten käytäntöjen tutkimiseen. Tutkimuksia Sarja A, 2. Tampereen yliopisto, Sosiaalipolitiikan laitos.
Jokinen, Arja (1999) Diskurssianalyysin suhde sukulaistraditioihin. Teoksessa Arja Jokinen, Kirsi Juhila & Eero Suoninen Diskurssianalyysi liikkeessä. Tampere: Vastapaino, 37–53.
Karvinen-Niinikoski, Synnove (2005) Sosiaalityön opetus, tutkimus ja kehittyvä asiantuntijuus. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 73–96.
Kemmo, Jussi (2016) Kohti psykososiaalisen sosiaalityön itseymmärrystä. Vuorovaikutus menetelmänä ja käytäntönä suomalaisessa psykososiaalisen sosiaalityön diskurssissa. Pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto.
Korpela, Rauni (2014) Terveyssosiaalityön asiantuntijuus ja kehittäminen. Teoksessa Anna Metteri, Heli Valokivi & Satu Ylinen (toim.) Terveys ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 118–141.
Metteri, Anna, Valokivi, Heli & Ylinen, Satu (2014) Lopuksi: Kohti monialaista keskustelua terveydestä ja sosiaalityöstä. Teoksessa Anna Metteri, Heli Valokivi & Satu Ylinen (toim.) Terveys ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 329–331.
Mutka, Ulla (1998) Sosiaalityön neljäs käänne. Asiantuntijuuden mahdollisuudet vahvan hyvinvointivaltion jälkeen. Jyväskylä: SoPhi.
Piuva, Katarina (2007) The Case of Psychosocial work: The Pedagogic Discourse of Psychosocial Education in Sweden 1938-1989. Social Work Education 26 (3) 261–279.
Pösö, Tarja (2004) Vakavat silmät ja muita kokemuksia koulukodista. Stakes tutkimuksia 133.
Saarnio, Pekka (1986) Vielä kerran sosiaalityön teorian ja käytännön suhteesta. Sosiaalityön Vuosikirja, 86, Helsinki, 26–44.
Satka, Mirja (1997) Sosiaalityö ajassa – ydinkysymysten äärellä. Raportissa Riitta Viialainen & Maisa Maaniittu (toim.) ”Tehdä itsensä tarpeettomaksi?” Sosiaalityö 1990-luvulla. Jyväskylä: Stakes, Raportteja 213, 27–38.
Saurama, Erja (2005) Muutosvallasta käytännössä. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 259–276.
Sipilä, Anita (2011) Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet – Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Kuopio: Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta No. 28.
Sipilä, Jorma (1989) Sosiaalityön jäljillä. Helsinki: Tammi.
Toikko, Timo (1997) Psykososiaalinen lähestymistapa sosiaalityössä. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti Janus (2), 169–185.
Toikko, Timo (2009) Tapauskohtainen sosiaalityö. Teoksessa Mikko Mäntysaari, Anneli Pohjola & Tarja Pösö (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS-kustannus, 271–291.
Walls, Georg (1986) Sosiaalityön tietoperusta ja organisointi. Teoksessa Antti Karisto & Tapani Purola (toim.) Sosiaalityön kehittäminen. taustoja, reunaehtoja, näkökulmia. Oppimateriaaleja 1. Helsinki: Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 109–129.
Watzlawick, Paul, Bavelas, Janet, Beavin & Jackson, Don D. (1967) Pragmatics of human communication. A study of interactional patterns, pathologies and paradoxes. New York: Norton.
Weckroth, Antti (2007) Mitä merkitsee ”psykososiaalinen” päihdehoidossa? Yhteiskuntapolitiikka-YP 72 (4), 426–436.
(30)
Yhteisön voimaannuttava vaikutus vanhustyössä
Pro gradu -työssäni käsittelen vanhusten voimaantumisen kokemuksia mielenterveysryhmissä. Tutkimuksessani haluan kartoittaa ryhmissä käyvien vanhusten kokemuksia toiminnan vaikutuksesta heidän arkielämäänsä ja siitä millaisia toiveita heillä on vanhuksille järjestettävistä palveluista.
Tutkimukseni käsittelee vanhusten voimaantumisien kokemuksia. Toteutin tutkimukseni ryhmähaastatteluina Vanhusten kotipalvelusäätiön kahdessa yksikössä Havurastissa, (Koivukylän Havukoskella) ja Myyrastissa Myyrmäessä. Mielenterveysryhmät paikantuvat sosiaalityössä kolmannen sektorin palveluihin. Vuonna 1972 perustetun kotipalvelusäätiön tehtävänä on edistää vanhusten asemaa ja tukea heidän hyvinvointiaan Vantaan kaupungissa. Tämä on varsin lähellä Sosiaalihuoltolain (1301/2014) 7§ mukaista tehtävää, jossa painotetaan sosiaalityön toimintaa kunnan asukkaiden asuin- ja toimintaympäristöjen kehittämiseksi ja sosiaalisten ongelmien huomaamiseksi ja ratkaisemiseksi.
Vanhusten kotiapusäätiön mielenterveysyhteisöjen toiminta liittää mielenkiintoisella tavalla yhteen 1970-luvun rakenteellisen ja alueellisen sosiaalityön pyrkimykset nykyisiin pyrkimyksiin tukea vanhusten kotona asumista ja toimintakykyä. Toiminnassa otetaan huomioon asiakkaiden omat toiveet, ja toiminta ja retket tapahtuvat asiakkaiden äänestyksen perusteella.
Asiakkaiden kertomukset yhteisöllisen avun merkityksestä arkeen
Tutkin asiakkaiden kertomuksia ja ryhmittelin vastauksia erilaisiin teema-alueisiin. Voimaantumisen ja emansipaation kokemukset tulivat voimakkaasti esille vanhusten vastauksissa. Tämä yllätti minut positiivisesti, sillä kuvittelin aluksi vastaajien kertovan esimerkiksi yksinäisyydestä. Toisena teemana nousi voimakkaasti esille elämänpiiri: vanhukset kertoivat lähtevänsä liikkeelle, kun haluisivat päästä käymään tapaamassa muita. Moni koki ja liikkeelle lähtemisen lisäävän arkiliikuntaa ja toimivan terveyttä ylläpitävänä tekijänä. Ulos lähtemiseen valmistautumista pidettiin joissakin vastauksissa vaikeimpana asiana. Toiminnan vaikutus lisäsi monien vastaajien mukaan arjen rytmiä, ja he osallistuvat mielellään liikuntaryhmiin. Tutun yhteisön läheisyys motivoi ihmisiä lähtemään liikkeelle.
Mielenterveysyhteisöjen toiminta oli täysin vapaaehtoista. Tämä madalsi toimintaan osallistumisen kynnystä. Toiminnan suunnittelemiseen saattoi osallistua tekemällä ehdotuksia ja äänestämällä ehdotuksista. Vapaaehtoisuus lisäsi vanhusten osallisuutta ja motivaatiota osallistua toimintaan. Kotiapusäätiön mielenterveysryhmillä on suuri paikallinen merkitys. Vanhukset kertoivat, että paikasta toiseen liikkuminen ei enää ollut helppoa eikä autottomilla vanhuksilla ollut mahdollisuutta käydä pitkän matkan päässä sijaitsevissa keskuksissa. Tutun ajanviettopaikan läheisyys lisäsi monien vanhusten mielestä arjen turvallisuuden tunnetta. Läheisiä puistonpenkkejäkään ei pidetty kaupunkiympäristössä kovin vaarattomina paikkona.
Yhteisön merkitys yksilön elämälle korostui elämän kriisihetkinä, ja nimesin viidennen teeman elämäntilanteeksi/situaatioksi. Moni vastaaja kertoi aloittaneensa mielenterveysryhmässä käymisen leskeytymisen tai omaishoitajuuden myötä. Vanhukset kokivat, että tuttu yhteisö oli antanut tukea vaikeiden asioiden käsittelyssä ja lisännyt voimavaroja arkeen. Ihmiset kokivat olevansa osa yhteisöä. Vaikeista asioista oli mahdollista puhua muiden ryhmäläisen kanssaan, mutta myös ohjaajille yksityisesti. Yksinäisyyden kokemukset lieventyivät, kun ihmisillä oli mahdollisuus olla osana yhteisöllistä toimintaa.
Toiveita vanhusten palveluista
Vanhukset toivoivat, että omassa asuinympäristössä olisi tarjolla riittävästi palveluita. Lähikaupan toiminnan tilapäinen lakkauttaminen oli hankaloittanut Havukoskella asuvien vanhusten elämää. Vanhukset sanoivat kaipaavansa sitä, että heidän olisi mahdollista vaihtaa muutama sana kotipalvelutyöntekijöiden kanssa, mutta kokivat palvelun liian kiireiseksi. Vanhusten mukana työntekijät vaihtuivat liian tiuhaan: esimerkiksi kotipalvelun työntekijät ja lääkärit vaihtuivat joka tapaamiskerralla. Huonosti liikkuville vanhuksillekin toivottiin mahdollisuutta osallistua sosiaaliseen toimintaan. Havurastin yksikön taannoinen lakkautusuhka sai asiakkaat kirjoittamaan vetoomuksen toiminnan jatkumisen puolesta. Vanhusten toiveena olikin, että palveluita järjestettäisiin heidän ehdoillaan ja heistä heidän toiveensa huomioiden.
Piia Helander
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Kun on huumori yllä, niin ei ne kivut ja särytkään tunnu niin pahoilta”- Vanhusten voimaantumisen kokemuksia kolmannen sektorin vertaistukiryhmissä.
Lähteet
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014
(29)
Venäläisten maahanmuuttajanaisten työmarkkinaosaamista ei osata Suomessa hyödyntää
Pro gradu -tutkimuksessani katson venäläisten maahanmuuttajanaisten työllistymistä naisten silmin. Kysyn heiltä, mikä edesauttaa ja mikä estää työllistymistä Suomessa. Kiinnostuin aiheesta, koska tähän asti tutkimus ei ole tarkastellut erikseen venäläisten naismaahanmuuttajien tilannetta. Naisten ja miesten kokemus ja asema työmarkkinoilla on erilainen, joten on loogista olettaa, että myös maahanmuuttajien kokemukset työmarkkinoista eroavat sukupuolen mukaan.
Aihe kiinnosti minua myös siksi, koska olen itse maahanmuuttaja. Tutkijana jaan haastateltavien kanssa saman kulttuuripohjan ja äidinkielen sekä maahanmuuttajataustan. Käytän omaa taustaani ja kokemustani resurssina tutkimuksessa. Kuten maahanmuutosta tehdyt tutkimukset osoittavat, ei ole mahdollista ratkaista maahanmuuttajien ongelmia, jos ei ymmärrä heidän kulttuuriaan.
Tutkimukseni teoreettiseksi kehykseksi olen valinnut Berryn akkulturaatio teorian, jossa kulttuurien kohtaamisten polut jaetaan integraatioon, assimilaatioon, separaatioon ja marginalisaatioon. Näistä integraatiota olen tutkinut syvällisemmin, käyttäen Karmela Liebkindin, Annika Forsanderin, Liisa Harakkamäen ja Anu Yijälän teoksia. Aineistonkeruumenetelmänä on ollut semistrukturoitu haastattelu ja analyysimetodina on teoriaan perustuva sisällönanalyysi. Haastateltaviksi olen valinnut viisi naismaahanmuuttajaa, jotka ovat muuttaneet Suomeen eri-ikäisinä, eri alueilta Neuvostoliitosta tai Venäjältä ja ovat asuneet Suomessa 2-20 vuotta. Naiset osallistuivat Lapin Yliopiston ja Rovaniemen AMK:n projektiin, joka järjestettiin avoimen yliopiston kautta. Projektiin osallistujat opiskelivat avoimen yliopiston kursseilla ja saivat tietoa koulutuksista sekä neuvontaa, jotta he pystyisivät jatkamaan opiskelua ammattiin jossain korkeakoulussa.
Aiempien tutkimusten mukaan naismaahamuuttajat kokevat enemmän vaikeuksia työllistymisessä verrattuna miesmaahanmuuttajiin. Haastattelemani venäläiset naiset ovat aktiivisia oman työllistymisensä edistämisessä. He käyttävät resurssejaan ja tarjoutuvia mahdollisuuksia sopeutuakseen tilanteeseen. He ymmärtävät suomen kielen oppimisen merkityksen työn haussa. Muutettuaan Suomeen he alkoivat käydä suomen kielen kursseilla ja opiskelivat kieltä myös kotona sekä työharjoittelupaikoissa. Parin vuoden päästä he pystyivät asioimaan suomen kielellä itsenäisesti. Kielen opiskeluun osallistuivat sekä nuoret että vanhemmat naiset. Nuoret naismuuttajat osaavat usein myös englantia ja muita kieliä. Haastattelemani naiset olivat nopeasti luoneet käsityksen suomalaisista työmarkkinoista. Vanhemmat naiset joutuivat toteamaan, että heidän kotimaansa korkeakoulututkinnot eivät tuota Suomessa vastaavaa pätevyyttä eivätkä johda uudessa asuinmaassa työllistymiseen. Sen takia he olivat hakeutuneet heti kielikurssien jälkeen opiskelemaan uusiin ammatteihin tai päivittivät omaa tutkintoaan.
Venäläisiä naisia ei tarvitse motivoida työssä käymiseen
Haastatteluissa kävi ilmi, että venäläisille naisille työ on tie itsenäisyyteen ja itsensä toteuttamiseen. Se on tärkeä ja arvokas osa elämää. Vaikka venäläisessä kulttuurissa perheen äidin rooli on vahva, perheelliset haastateltavat ovat tottuneet yhdistämään perheen, työn ja vapaa-ajan aktiviteetit. Haastattelemistani naisista kolme oli ollut töissä ja naimisissa ennen Suomeen muuttoaan. He olivat ehtineet luoda työuraa Venäjällä. Se, että he uskalsivat jättää tämän kaiken taakseen ja aloittaa elämän uudessa maassa ja uudella kielellä, kertoo naisten rohkeudesta sekä itseluottamuksesta. Ensimmäisen työpaikan löytäminen ei kestänyt pitkään. Aiemmasta elämästä tuttu kyky yhdistää eri rooleja edesauttoi heitä aloittamaan pätkätöiden tekemisen pian maahanmuuton jälkeen, ja samalla hoitamaan perhevelvollisuudet ja/tai opiskelun.
Kuitenkin jopa nämä itseensä luottavat aktiiviset venäläiset naismaahanmuuttajat kokevat työllistymisessä vaikeuksia. Vaikka maantieteellisesti Venäjä ja Suomi ovat naapureita, kulttuurierot ovat isoja. Venäläisille naisille työ tarkoittaa paljon enemmän kuin ansiotulon lähde, se on heille itsensä toteuttamisen paikka. Aluksi naiset työllistyivät esimerkiksi apulaisopettajiksi, varhaiskasvatuksenopettajiksi, siivoojiksi, tarjoilijoiksi ja hoitoapulaiseksi. He kuitenkin kokivat, etteivät näissä tehtävissä voineet toteuttaa itseään ammatillisesti. Naiset haaveilevat saavansa tässä maassa vastaavan aseman kuin heillä oli Venäjällä sekä työllistyvänsä samalle alalle. Korkeakoulun diplomien rinnastamisen vaikeus sekä selkeä syrjintä työpaikoissa vaikeuttavat tavoitteen saavuttamista. Ulkoisesti, objektiivisten tekijöiden kautta tarkasteltuna, naisten tilanne saattaa näyttää onnistuneelta integraatiolta: heillä on työ, perhe, kavereita ja he osaavat suomen kielen. Subjektiivisesti naiset eivät kuitenkaan tunne integroituneensa. He eivät halua, että heidän miehensä rahoittaa heidän elämänsä (tai ehkä suomalaiset miehet eivät suostu tähän) ja sen takia he joutuvat ottamaan vastaan jokaisen työtarjoukseen, vaikka tarjottu työ ei usein vastaa heidän tutkintojaan tai työkokemustaan eikä edistä työuraa. Naiset pyrkivät todistamaan osaamistaan opiskelemalla uutta ammattia.
Maahanmuuttaja tarvitsee räätölöityjä palveluita
Jos tilannetta katsoo yhteiskunnan kannalta, naiset ja heidän osaamisensa sekä korkeakoulututkintonsa ovat resurssi, joka on jäänyt käyttämättä. Integraatioteoria korostaa integraatioprosessin kaksisuuntaisuutta. Onnistuneessa integraatiossa maahanmuuttaja sopeutuu yhteiskuntaan ja yhteiskunta sopeutuu maahanmuuttajiin. Venäläisten naismaahanmuuttajien integraatiota edesauttaa, jos lisätään työyhteisön ja maahanmuuttajien kanssakäymistä. Esimerkiksi kotoutumisohjelmaan kuuluvat harjoittelujaksot voitaisiin pidentää muutamasta viikosta pariin kuukauteen. Muutamassa viikossa maahanmuuttaja tuskin saa käsitystä työpaikasta, eikä työnantaja ehdi tutustua työntekijään.
Myös maahanmuuttoviranomaisten toimintakäytäntöjä tulisi tarkistaa kohti räätälöidympiä malleja, jotka ottavat nykyistä paremmin huomioon maahanmuuttajan työkokemuksen ja koulutustason. Viidestä haastattelemastani naisesta, kahdella oli positiivinen kokemus työhallinnon toiminnasta, mutta yksi toi esiin edellä mainitun ongelman. Hänet oli lähetetty kursseille ja harjoittelupaikkoihin, jotka eivät vastanneet hänen työkokemustaan ja koulutustaustaansa, eivätkä hänen kiinnostustaan.
Rovaniemellä toimivasta Moninetistä naisilla oli hyvin positiivisia kokemuksia. Moninet on tukenut naisia neuvomalla, harjoittelupaikkoja etsimällä, kieli- ja kulttuuriin tutustumiskursseja järjestämällä sekä tarjoamalla harjoittelumahdollisuuksia myös Moninetissä. Naisten kokemusten perusteella venäjää osaavista työntekijöistä kiinnostuneita työnantajia voisi houkutella nykyistä voimakkaammin yhteistyöhön Moninetin kanssa, tai jopa sopia yritysten kanssa maahanmuuttajille tarkoitetuista työpaikoista. Tässä tarvitaan Elinkeinoministeriön ja Ely-keskuksen apua ja resursointia.
Maahanmuuttajien työllistymistä ja elämäntilanteita selvittävää tutkimusta tarvitaan, jotta maahanmuuttoon liittyvät ongelmat pystytään tunnistamaan. Oman tutkimukseni perusteella on tärkeää tarkastella maahanmuuttajien osaryhmiä, eikä vain kaikkia maahanmuuttajia yhtenä ryhmänä. Toisaalta on tärkeää katsoa tilanteita maahanmuuttajien omasta näkökulmasta ja on hyödyksi, jos tutkijalla on tutkittavien kanssa yhteinen kieli-ja kokemustausta. Näin tutkimus tukisi osuvampien ratkaisujen löytymistä.
Marina Niemelä
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Venäläisten maahanmuuttajanaisten työmarkkinakiinnittyminen Suomessa. 2017.
(28)
Kun palvelun vastaanottaminen vaatii työtä
Kuvitelkaa normaali pikkulapsiperhe, jossa on yksi tai kaksi pientä, alle kouluikäistä lasta. Kun tämän perheen vanhempi lähtee lasten kanssa asioille, on pelkkä liikkeelle pääseminen jo oma operaationsa. Mutta mitä jos pieniä lapsia olisikin kolme, tai viisi? Ja niiden lisäksi alakouluikäisiä jokaiselle luokka-asteelle oma? Millaisten asioiden äärellä tuolloin ollaan, että perhe pääsee ylipäätään yhtään mihinkään?
Tällaisten haasteiden edessä suurperheet usein ovat. Pelkkä arkisten asioiden hoito kodin ulkopuolella, kuten neuvolakäynnit, kauppareissut ja vastaavat vaativat tarkkaa suunnittelua ja yleensä sen, että joku jää huolehtimaan kotiin muista lapsista. Koska esimerkiksi lasten neuvolakäynnit ovat juuri kyseisen lapsen omia käyntejä, ei niihin voi ottaa koko sisaruskatrasta mukaan, mutta pieniä lapsia ei voi jättää kotiinkaan, joten jonkun pitää huolehtia heistä. Mahdollisuudet siihen, että molemmat vanhemmat olisivat mukana asioilla, ovat pienet.
Suurperheet sosiaalityön asiakkaina
Tutkin omassa pro gradu -työssäni suurperheiden kokemuksia sosiaalityön asiakkuuden näkökulmasta. Sen kautta nousi selkeästi esiin ne haasteet, joita suurperheet kokevat perheen suuren lapsimäärän vuoksi jo pelkästään sosiaalipalveluiden vastaanoton tasolla. Asia, joka voi olla itsestäänselvyys yhden tai kahden lapsen perheessä, kuten koko perheen oleminen yhdessä paikassa yhtaikaa, varsinkin kodin ulkopuolella, voi olla valtava haaste suurperheille.
Kun suurperhe tarvitsee sosiaalityön tukea, ovat tuen tarpeet aivan samanlaisia kuin muissakin perheissä. On haasteita vanhemmuudessa, taloudellisia huolia, perheenjäsenen sairastumista, uupumusta ja monia muita haasteita. Suurperheet ovat tässä mielessä aivan tavallisia perheitä, eikä suuri lapsimäärä tee sinällään perhettä huonommin toimivaksi, eikö myöskään paremmin toimivaksi. Suuri lapsiluku ei kerro huonosta vanhemmuudesta, mutta se ei myöskään tee kenestäkään automaattisesti hyvää vanhempaa. Palvelujärjestelmämme ei kuitenkaan aina osaa tunnistaa suurperheiden erityisyyttä tuen tarvitsijoina.
Esimerkiksi kotipalvelun tuki, joka tutkimuksessani nousi selkeästi hyvin tarpeelliseksi ja hyväksi koetuksi palveluksi, on usein mitoitettu pienempien perheiden tarpeelle. Siinä missä yhden tai kahden lapsen perheessä parina päivänä viikossa muutaman tunnin käyvä kotipalvelu voi olla hyvinkin riittävä ja hyödyllinen apu, niin suurperheessä työmäärä on yksinkertaisesti niin iso, että myönnetyt tunnit eivät riitä kuin pintaraapaisuun.
Lisäksi pelkkä tuen vastaanottoon valmistautuminen voi vaatia suurperheitä paljon organisointia ja työtä. Erityisesti kodin ulkopuolelle suuntautuva tuki, kuten perheneuvola, mahdolliset terapiat, lastensuojelun tapaamiset ja monet muut voivat olla hyvin haastavia suurperheiden näkökulmasta, koska suuren lapsimäärän vuoksi molempien vanhempien on vaikea päästä yhtaikaa kodin ulkopuolelle. Perhetyö taas koettiin yleensä lähinnä ylimääräisenä haittatekijänä, sillä kodinhoitoon osallistumaton perheohjaaja oli vain yksi henkilö lisää kotona, joka piti huomioida.
Siltoja rakentava tuki
Tutkimukseeni osallistuneet suurperheet kokivat, että kotiin saatava, konkreettinen apu on toimivinta mahdollista tukea. Auttavat kädet, jotka helpottavat arjessa, sekä tuki joka mahdollistaa vanhempien osallistumisen yhdessä esimerkiksi yksittäisen lapsen palaveriin kodin ulkopuolella. Lisäksi tärkeänä koettiin, että toimijoita ei ole liikaa, vaan tuki keskitettäisiin.
Kutsunkin tätä tukea siltoja rakentavaksi tueksi. Tuki, joka rakentaa siltoja kodin ja palvelun välille, sekä siltoja eri toimijoiden välille. Tällaisen tuen avulla perheen jäsenet pääsisivät sen avun piiriin, jota he tarvitsisivat, ja toisaalta avuntarjoajat osaisivat koordinoida toimintaansa niin, että perhe ei ylikuormitu niiden keskellä.
Kuten jo aiemmin totesin, suurperheet ovat kaikessa moninaisuudessaan aivan tavallisia perheitä lapsimäärästä huolimatta. Syyt heidän tuen tarpeelle sosiaalityössä eivät poikkea muista, mutta siinä miten heitä tuetaan, ja millaisilla palveluilla, olisi kehittämisen paikka. Palvelut pitäisi mitoittaa riittävän laajaksi, ja ne pitäisi toteuttaa siten, että perheet voivat ne ottaa vastaan ilman, että vastaanotto itsessään kävisi työstä.
Tero Nevala
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Suurperheiden vanhempien kokemuksia sosiaalityöntekijöiden asennoitumisesta. Lapin yliopisto 2017.
Minkälaista sosiaalityön asiantuntijuutta ja osaamista tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa?
Pro gradu-tutkielmassani on tarkasteltu sosiaalityön asiantuntijuutta kunnallisessa aikuissosiaalityössä tulevaisuudessa Lapissa sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta. Tutkimuskysymyksenä on ollut: minkälaisia asiantuntijuuden tarpeita sosiaalityöntekijät ovat kuvanneet aikuissosiaalityössä tulevaisuudessa.
Kuvailen sosiaalityöntekijöiden itsensä esille tuomia osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeita. Rajaavina tekijöinä ovat olleet Lapin maakunnallinen alue, sosiaalityöntekijän ammatissa työskenteleminen kunnan sosiaalitoimessa, aikuissosiaalityö substanssialana sekä ajallinen perspektiivi; tulevaisuus sekä osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuuden näkökulmasta. Aineisto on analysoitu sisällönanalyysin avulla. Ryhmäteemahaastatteluaineiston tavoitteena on ollut kuvata kunnallisessa aikuissosiaalityössä tarvittavaa asiantuntijuutta ja osaamista sekä niiden asiantuntijuuden tiedollisia, taidollisia ja eettisiä ulottuvuuksia. Tavoitteena on ollut myös tarkastella kunnallisen aikuissosiaalityön muutosta yhteiskunnallisessa kontekstissa.
Tutkimustulosten ja kirjallisuuden perusteella aikuissosiaalityöhön liittyvät ulottuvuudet ovat tiedot, taidot ja eettiset periaatteet. Sosiaalityön tiedollisista osaamistarpeista ovat korostuneet yhteiskunnallinen, psykososiaalinen ja oikeudellinen tieto. Oikeudellinen tieto ohjaa vahvasti sosiaalityötä.
Sosiaalityön asiantuntijuus sosiaalityöntekijöiden kuvaamana
Sosiaalityön taidollisista osaamistarpeista ovat nousseet esiin moniammatillisen yhteistyön taidot ja osaaminen. Paljon tukea tarvitsevien asiakkaiden kohdalla moniammatillinen ja poikkitieteellinen verkostotyö on noussut esille ja se lisää sosiaalityöntekijän tehtävänkuvan ja siten myös asiantuntijuuden ja osaamisen tarpeiden kompleksisuutta. Lisäksi kuntouttavan sosiaalityön sekä päihdetyön taidolliset ja tiedolliset osaamistarpeet ovat nousseet aineistossa esiin. Yhteiskunta-ja palvelujärjestelmään liittyvä osaamisen tarve on noussut myös esiin. Asiakkaiden palveluohjaukselle ja sosiaaliohjaukselle on havaittu sosiaalista tarvetta.
Eettisistä asiantuntijuuden tarpeista ja toimintaperiaatteista tutkimustuloksissa ja kirjallisuudessa ovat nousseet esiin oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvoisuuden toimintaperiaatteet. Myös ihmisarvoisen kohtaamisen periaate sekä jännitteet asiakkaiden yksilöllisten ideologioiden, tuen tarpeiden ja yhteiskunnan sekä lainsäädännön välillä ovat korostuneet. Sosiaalityöntekijät ovat toimineet myös yhteiskuntakriitikkoina asiakaskuntansa näkökulmasta ja puolesta.
Sote-ja maakuntauudistuksen suhteen on toivottu parempaa tiedottamista tulevista konkreettisista muutoksista rivityöntekijän kannalta. Sosiaalityöntekijät ovat tuoneet esille, että avoimuus ja tiedottaminen ovat tärkeitä sote-ja maakuntauudistusta ajatellen. Myös sosiaalityön johtajuuden ja asiantuntemuksen merkitystä ja tarvetta on korostettu. Mikäli johtajuuteen ei aktiivisesti osallistuta, jokin muu taho voi ottaa roolin.
Aikuissosiaalityön osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuutta ajatellen ovat tiiviisti kytkeytyneet havaittuihin sosiaalisiin tarpeisiin ja epäkohtiin. Keskiössä on asiakas tarpeineen ja toiveineen, jonka ympärille sosiaalityö ja sen osaamistarpeet rakentuvat.
Sos tt k12: ”…jos ei sosiaalialalla ole sitä johtajuutta ja asiantuntemusta niin joku sen ottaa… Se on ihan turha jossitella ja kun meitä ei huomioida. Jos et tule esiin, anna jotain asiantuntijuutta, ei sua kukaan noteeraa. Se on ihan turha täällä kahvihuoneessa palpattaa menemään, jos sie et mee tuonne ihmisten ilmoille johtajuuteen mukaan.”
Tiina Ketola
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Aikuissosiaalityön osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuudessa sosiaalityöntekijöiden kuvaamina. Lapin yliopisto 2017.
(27)
ADHD-oireisen lapsen erityisen tuen tarpeen tunnistaminen
Ajatus siitä, että yhteiskuntamme tuottaa yhä enenevässä määrin uhmakkaita, omaehtoisia ja levottomia lapsia, on iskostunut mieliimme vahvasti. Näkökulma on passivoittanut meidät siten, että sallimme lapsen oireilla ilman, että perehtyisimme lapsen tilanteeseen riittävän syvällisesti.
Passiivisuuden kehityksen juuret ovat siinä, että näkökulmassamme levottomiin ja muulla tavoin oirehtiviin lapsiin korostuu syyllistäminen. Levottomuuden syytä haetaan muun muassa lapsen elinympäristöstä, yhteiskunnan ja ympäristön jatkuvasta muutoksesta ja liikkeestä, ympäristön ärsyketulvasta, nyky-yhteiskunnan vaatimusten lisääntymisestä ja kaupungistumisesta.
Sen sijaan unohdettu näkökulma on, että kaikkia eri näkemyksiä yhdistää sisäänrakennettu idea siitä, että osa lapsista reagoi herkemmin ympäristön vaikutuksiin kuin toiset. Kutsuimmepa näitä lapsia erityislapsiksi tai vammaisiksi lapsiksi, näemme samaa problematiikkaa: toimintakyky alenee ympäristön vaikutuksesta tai ympäristöstä johtuen. Näin ollen käsite ”vammaisuus” kuvastaa meille parhaiten näiden lasten haasteiden luonnetta, joka näkyy toimintakyvyn alentumisena suhteessa ympäristöön ja sen edellytyksiin.
ADHD – vamma(ko?)
Vammaisuutta on monenlaista, joista selkein on näkyvä vamma. Näkyvän vamman todentaminen on suhteellisen helppoa; se edellyttää havaintokykyä, mutta myös kulttuuristen syy-seuraussuhteiden ymmärtämistä, kuten sen, että fyysiset rajoitteet vaikuttavat yksilön elämässä monella eri tavalla – harrastamisesta arjen askareista suoriutumiseen.
Vammaisuuden toinen muoto, näkymätön vammaisuus, on kuitenkin erilainen. Näkymätön vamma haastaa vastaanottajansa havaintokyvyn. Näkymättömän vamman olemassaolo on helppo kiistää ja toisaalta syyllistää henkilöä tilanteesta. Lasten osalta tätä syyllisyystaakkaa kantavat usein lasten lisäksi vanhemmat.
ADHD on yksi näkymättömän vamman muoto. Tämä johtuu siitä, että ADHD-oirehdinnassa toimintakyky alenee suhteessa ympäristön vaatimuksiin nähden. Mitä nämä vaatimukset sitten ovat? Ne ovat niitä kulttuurisia odotuksia, joita yhteisönä asetamme ja joista johtuen syyllistämme niitä, jotka eivät näistä vaatimuksista suoriudu. Mitä tämä syyllisyystaakka ADHD-oireisilla lapsilla sitten on? Usein se on leima lapsen ilkeydestä, kurittomuudesta ja haasteellisuudesta. Vanhemmilla tämä sama syyllisyystaakka näkyy usein ulkopuoliselle heikkona vanhemmuutena.
Mitä olemme jättäneet huomioimatta?
Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani ADHD-oireisen lapsen oikeutta tukeen. Lopputuloksena oli kolme keskeistä teemaa, jotka ovat ADHD-oireisen lapsen oikeuksien toteutumisen haasteena. Nämä esteet ovat rakenteita, joiden synnyllä on oma historiansa ja taustansa ja jotka tuottavat väliinputoajaryhmiä. Nämä kolme teemaa ovat: Huolen herääminen, vammaisuuden tunnistaminen ja toimivat palvelupolut.
Tulokset kertoivat ristiriitaisesta ympäristöstä, jossa nämä erityislapset ja heidän vanhempansa usein elävät. Vanhemmilla on useinkin tietoa ja ymmärrystä lapsensa erityisyydestä jo hyvin varhaisessa vaiheessa, mutta kuitenkaan he eivät tule kuulluksi. Lapsen oirehdinta näkyy yleensä kotiympäristössä jo hyvin varhain, mistä syystä vanhemmat usein jo hyvin varhaisessa vaiheessa tunnistavat lapsensa erityisyyden. Tähän huoleen tulisi reagoida vaikka esimerkiksi neuvolakäynnillä lapsessa ei mitään erityistä olisikaan havaittavissa.
Vammaisuuden tunnistaminen/tunnustaminenkaan ei siten ole aina ongelmatonta. Erityisyyttä pohtiessa päädytään prosessin edetessä pohtimaan, kuuluvatko nämä erityislapset lastensuojelun asiakkuuteen vai mahdollisesti vammaispalvelujen piiriin? Mahdollista on myös, että asiakkuuden kriteerit eivät ADHD –oireisilla lapsilla täyty kummankaan palvelun piiriin. Useimmiten kuitenkin erityslapset tulevat lastensuojelun asiakkaaksi.
Erityisen tuen tarpeen tunnistaminen?
Erityisperheiden tarkastelu osoittaa, että lastensuojelun tarkoituksen terävöittäminen ja sen kohderyhmien uudelleen tarkastelu olisi enemmän kuin tarkoituksenmukaista. Toisekseen vammaispalvelujen asiantuntemuksen tulisi laajentua koskemaan myös näkymätöntä vammaisuutta. Olisiko tarkoituksenmukaisempaa tarkastella lapsen oirehdintaa vammaisuutena ja tukitoimien puutteena kuin lastensuojelullisena kysymyksenä? Onneksi uudistunut sosiaalihuoltolaki tuli lieventämään tätä raja-aitaa, mutta se ei kuitenkaan poista ongelmaa, mikäli sosiaalihuollon yleiset tukitoimet eivät olekaan riittävät.
Yksi työni keskeinen havainto oli, että ADHD-oireisille lapsille ei ole toimivia palvelupolkuja. Erityisen tuen tunnistamisen tulisi jo lain mukaan toteutua varhaisessa vaiheessa. Kuitenkin nyt huolet jäävät liian usein huomaamatta ja lapsen kasvamisesta odotellaan. Mihin asiakkuuteen lapsi kuuluu? Kuka tätä lasta hoitaa? Kenen vastuulla on järjestää asianmukaiset tukitoimet ja missä järjestyksessä prosessin tulee edetä? Useinkaan vanhemman vastaanottanut taho ei osaa vastata vanhemman kysymyksiin saati ohjata oikeaan paikkaan.
Tällä hetkellä näyttää, että lääkäriprofessio on ainoa, joka on ottanut paikkansa asiantuntijana lapsen erityisten tarpeiden tunnistamisessa ja joka tietää, kuinka näitä lapsia voidaan auttaa. Lääketieteen näkökulma on kuitenkin korostuneesti sairausnäkökulmaa ja tosiasiassa lääketieteen näkökulma kattaa vain pienen osan lapsen elämän kokonaisuudesta, joka koostuu erilaista elinympäristöistä ja erilaisista ihmissuhdeverkostoista.
Sosiaalityön velvollisuutena on varmistaa lapsen edun ja oikeuksien toteutuminen monimutkaisessa palvelujärjestelmässä. On tärkeää tarkastella lapsen tukemista kokonaisuutena siten, että lapsen tukeminen ja ymmärtäminen toteutuvat tosiasiallisesti lapsen erilaisissa elinympäristöissä. Sosiaalityön työvälineitä erityislasten kanssa työskenneltäessä ovat erityinen tuki, omatyöntekijän nimeäminen sekä asiakassuunnitelman tekeminen.
Oirehtiviin lapsiin tulee kohdentaa voimavaroja – heidän tilanteensa tulee nähdä tukemisen arvoisena.
Jenni Tyvitalo
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Vammaisen lapsen oikeus tukeen – Diskurssianalyysi ADHD –oireisen lapsen tunnustetuksi tulemisesta.
(26)
Tunteet sosiaalityössä
Sosiaalityö on tunnetyötä. Tunteita otetaan vastaan ja jaetaan erityisesti asiakaskohtaamisissa.
Tunnetyössä vaaditaan omien tunteiden suodattamista (Hochschild 1983). Vaikka sosiaalityöntekijät kohtaavat työssään monenlaisia tunteita, niin tunteiden tutkiminen on jäänyt vähälle huomiolle, eikä asiasta ole juurikaan käyty julkista keskustelua. Syynä tähän on todennäköisesti se, että työelämässä on perinteisesti korostunut rationaalisuuden vaatimus, eikä tunteille tai niiden käsittelylle ole ajateltu olevan siellä sijaa (esim. Juuti & Salmi 2014, 188). Tunnetyön raskaus on kuitenkin viime aikoina noussut keskustelun aiheeksi. Työolotutkimusten mukaan iso osa alalla työskentelevistä henkilöistä kokee sekä fyysistä että psyykkistä kuormittavuutta. (Husso 2016, 86.) Työhyvinvointi perustuu siihen, että ihmiset pystyvät ilmaisemaan rakentavalla tavalla omia tunteitaan työyhteisön keskuudessa. Jotta työntekijä voisi auttaa asiakasta, hänen itse tulee voida hyvin.
Pro gradu -tutkielmani aiheena oli Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. Tutkielmassani tarkastelin aikuis- ja perhetyössä työskentelevien sosiaalityöntekijöiden kokemia ja kohtaamia tunteita asiakastyössä. Aineistoni perustui sosiaalityöntekijöiden kirjoittamiin tunnepäiväkirjoihin, joissa he kuvaavat työnsä arkea ja niitä tunteita, joita siellä kokevat ja kohtaavat. Tulevana sosiaalityön ammattilaisena olen kiinnostunut siitä, millaisia tunteita työssä kohdataan ja mitkä ovat ne keinot, joiden avulla tunteita on mahdollista käsitellä. Työuupumuksesta on viime aikoina puhuttu enenevässä määrin myös julkisuudessa; mitkä seikat sitä aiheuttavat ja millä tavalla työuupumusta voisi ennaltaehkäistä?
Sosiaalityöntekijöiden kirjoitusten mukaan työssä koettiin tunteita laidasta laitaan. Näkemykseni mukaan sosiaalityöntekijöiden kuvaamat työtunteet voi jakaa kahteen eri ryhmään: kuormittaviin ja voimia antaviin tunteisiin. Tunnepäiväkirjojen mukaan työn arjessa kuormitti erityisesti kiire, joka aiheutti stressiä ja riittämättömyyden tunteita sosiaalityöntekijöille. Kiirettä työpaikoilla aiheuttivat muun muassa organisatoriset tekijät ja liian vähäinen henkilöstömitoitus työyksiköissä, joka lisäsi sosiaalityöntekijöiden työtaakkaa.
Voimia työntekijöille antoivat erityisesti onnistuneet asiakaskohtaamiset. Kokemukset siitä, että pystyi auttamaan asiakasta hänen vaikeassa elämäntilanteessaan, antoivat positiivisia tunnekokemuksia sosiaalityöntekijöille ja kasvattivat heidän ammatillista itsetuntoaan. Sosiaalityötä ei siis voi ajatella pelkästään negatiivisessa mielessä, vaan työ antaa tekijöilleen myös kokemuksia, joista pystyi iloitsemaan ja kokemaan onnistumisen tunteita. Nämä auttoivat työssäjaksamisessa.
Vertaistuki ja omien tunteiden jakaminen työtovereiden kesken auttoivat tunteiden käsittelyssä, esimerkiksi kahvitaukokeskustelut olivat tärkeitä tilanteita henkilökohtaisen tunnetaakan jakamisessa. Tunteiden jakaminen auttoi sosiaalityöntekijöiden kokemuksen mukaan siinä, että henkilökohtainen tunnetaakka väheni tunteista puhuttaessa. Tunnepäiväkirjoja kirjoittaneet sosiaalityöntekijät olivat sitä mieltä, että työyhteisössä vallitseva hyvä keskinäinen ilmapiiri vaikutti ratkaisevasti työssä jaksamiseen. Yhteisöllinen huumori toimi monissa tilanteissa keinona keventää raskasta tunnelmaa sekä yksilöllistä ja yhteisöllistä tunnetaakkaa.
Tunnetyössä työntekijöillä tulee olla mahdollisuus antaa omille tunteilleen palautumisaikaa niin sanottujen tunnetaukojen muodossa. Tunteiden kuunteleminen vaatii taukoja; työntekijöillä tulee olla mahdollisuus sulatella tapahtuneita asioita sekä virittäytyä seuraavaa vuorovaikutustilannetta ja sen tunnevaatimuksia varten. (Molander 2003, 176.) Tutkimusaineistossani tulikin esille, että tunteet koettiin tarpeelliseksi käydä läpi välittömästi niiden kokemisen jälkeen. Työnohjauksessa koettiin ongelmalliseksi se seikka, että sitä järjestettiin vain noin kuukauden välein. Tällöin alkuperäiset tunnekokemukset olivat jo saattaneet muuttaa muotoaan tai mahdollisesti kokonaan unohtuneet.
Tunteet ovat kuitenkin ennen kaikkea subjektiivisia, tämän takia olisi tärkeää, että työntekijöillä olisi työpaikallaan mahdollisuus käsitellä omia tunteitaan yksilöllisillä tavoilla. Työpaikan ilmapiirin tulisi olla rakentunut niin, että se hyväksyisi erilaiset tunteet ja niiden antaisi ilmaisulle sekä käsittelylle siellä tilaa. Myös esimiehillä on merkityksellinen osuus siihen, millaiseksi työpaikan tunneilmapiiri muodostuu.
Tutkimusten mukaan työssä koettu stressi ja kiire ovat merkittävimmät riskitekijät työuupumuksen syntymiselle (esim. Juuti & Salmi 2014, 55). Ajattelen, että sosiaalityöntekijöiden kokemiin työtunteisiin tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota niin organisatorisella kuin esimiestasollakin. Vaikka nykyään työhyvinvointitrendinä on vaikuttanut olevan se, että vastuu omasta hyvinvoinnista sysätään työntekijän henkilökohtaiseksi vastuuksi. Uupumuksen kaltaiset ongelmat tulkitaan alalla usein henkilökohtaisiksi vastoinkäymisiksi. Itsensä hoitamatta jättämisen ajatellaan olevan oma vika. Tällainen ajattelutapa ei huomio sitä, kuinka työelämän käytänteet todellisuudessa ovat rakentuneet ja mitkä ovat yksilön vaikutusmahdollisuudet sen suhteen. Työelämä on rakentunut tiettyjen yhteiskunnallisten ja institutionaalisten rakenteiden perustalle, joita yksilön voi olla mahdotonta muuttaa. (Husso 2016, 86.) Asiat eivät kuitenkaan muutu, elleivät työelämän käytännöt muutu. Työtunteiden huomioiminen vaatii toimenpiteitä myös organisaariselta taholta. Työn arki tulisi olla suunniteltu niin, että työntekijät voivat ilmaista ja käsitellä omia tunteitaan. Tärkeää olisi, että sosiaalityöntekijät saisivat oman äänensä kuuluville asiassa ja heidän tuntemuksensa tulisivat kuulluiksi.
Suviriina Laitinen
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. (2017).
Lähteet
Hochschild, Arlie 1983: The Managed Heart. The Commercialition of Human Feeling. University of California Press, Berkeley.
Husso, Marita 2016: Sukupuoli ruumiillisena tapaisuutena ja elettynä suhteena. Teoksessa Husso, Marita & Heiskala, Risto (toim.) Sukupuolikysymys. Gaudeamus Oy, Helsinki, 33-53.
Juuti, Pauli & Salmi, Pontus 2014: Työ ja tunteet. Uupumuksesta iloon. PS-kustannus, Jyväskylä.
Laitinen, Suviriina 2017: Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. Pro gradu -tutkielma, Lapin yliopisto.
Molander, Gustaf 2003: Työtunteet – esimerkkinä vanhustyö. Työterveyslaitos, Helsinki.
(25)
Elämän suuntaviivoja: Diskurssianalyyttinen tulkinta vammaisuuden ja toimijuuden rakentumisesta elämäkertakeruuaineistossa
Vammaisuus on ilmiönä moniulotteinen. Vammaisuutta voidaan selittää useilla erilaisilla selitysmalleilla, sillä mikään näistä ei yksinään pysty tyhjentävästi kuvaamaan vammaisuutta.
Pro gradu -tutkimuksessamme olemme tarkastelleet vammaisten henkilöiden elämänkerta-aineiston kirjoituksista erilaisia diskursiivisia vammaiskäsityksiä ja toimijuuden rakentamisen tapoja. Tutkimusaineistomme on elämäkertakeruuaineisto ja se on valittu Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston kokoelmista. Aineisto käsittää eri-ikäisten ja eri tavoin vammaisten henkilöiden kirjoituksia elämänhistoriastaan ja elämäntapahtumistaan.
Vammaisuutta tarkastelevasta tutkimuksesta voidaan erottaa kahdenlaista tutkimussuuntausta: vammaisuuden tutkimus ja vammaistutkimus. Tutkimusaiheemme paikantuu yhteiskuntatieteelliseen vammaistutkimukseen (engl. disability studies). Sosiaalityön tutkimukseen aiheemme liittyy siten, että vammaiset henkilöt ovat yksi sosiaalityön asiakasryhmä ja tutkimuksemme tavoitteena on tuottaa tietoa vammaisuudesta ilmiönä.
Tutkimuksessa tarkastelemme vammaisuutta sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksestä, koska käsityksemme mukaan vammaisuus liittyy vahvasti ympäröivään sosiaaliseen ja rakenteelliseen maailmaan. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan vammaisuus on kulttuurisidonnainen ilmiö ja se liittyy aina myös vallitseviin uskomuksiin ja arvoihin. Vammaisuus on kulttuurisesti luotu ilmiö ja sen merkitys ja sisältö ovat riippuvaisia siitä, mitä uskomuksia vammaisuuteen vallitsevassa kulttuuriympäristössä liitetään. (1)
Vammaisuuden tutkimussuuntauksiin kuuluu vammaisuuden subjektiivisten ja kokemuksellisten ulottuvuuksien tutkiminen, joka soveltaa vammaisuuden sosiaalista tulkintaa. Kokemusten tutkiminen tuo huomattavasti lisää tietoa vammaisten olosuhteista ja asemasta ja tämä tutkimussuunta on olennainen. (2) Kokemuksellinen vammaistutkimus on merkittävä, koska sillä on selkeä eettinen perusta ja se sitoutuu vammaisten ihmisten aseman parantamiseen. Samalla sillä kuvataan vammaisten ihmisten pyrkimystä vapautua muiden määräysvallasta ja se on vastapaino ammatillisille avuttomuutta korostaville vammaisuuskäsityksille. Kokemuksellisen vammaisnäkökulman periaatteet ja esitetyt toimivat ratkaisut ovat myös suoraan hyödynnettävissä käytännön toiminnassa. (3)
Monimerkityksellinen vammaisuus
Vammaisuutta voidaan avata yhtäaikaisesti useilla erilaisilla selitysmalleilla. Mikään selitysmalli ei yksin riitä tyhjentävästi kuvaamaan todellisuutta. Käytännössä vammaisuutta voidaan tarkastella eri tavoilla samanaikaisesti. (4) Ymmärrämme tutkimuksessamme vammaisuuden selitysmallit jatkumona ja saman ilmiön eri puolien kuvauksina.
Yksilökeskeinen vammaiskäsitys
Yksilökeskeisen vammaiskäsityksen ytimessä on mielleyhtymä siitä, että yksilön psyykkisen tai fyysisen erilaisuuden vuoksi tämä ei pysty täyttämään yhteisön asettamia vaatimuksia. Yksilökeskeistä näkökulmaa tarkasteltaessa normaaliuden käsite asettuu keskeiseen asemaan. Vammaisuus on merkinnyt poikkeavuutta normeista ja kyvyttömyyttä suoriutua rooliodotuksista. Vammaisuuden olemusta on kuvattu termeillä erilainen, poikkeava, toiseus ja stigma. Vammaisuus on käsitetty perustavanlaatuisesti erilaisuudeksi ihannekansalaisesta ja se on ilmentänyt konkreettisesti ihmisen olemassaolon toista puolta; ihmisen haavoittuvuutta. (5) Vammaisuuden yksilökeskeinen malli sisältää psykologisen ja lääketieteellisen näkökulman vammaisuuteen, joka tarkoittaa psykologista vajeen tai toiminnallisen rajoittumisen olemassaoloa (6).
Vammaisuus sosiaalinen ja yhteiskunnallisena käsityksenä
Ymmärrys vammaisuuden monitahoisesta prosessista on asteittain ja merkittävästi muuttunut yksilöllisestä lääketieteellisestä ongelmasta laajemmaksi sosio-poliittiseksi näkökulmaksi, jossa viitataan koko yhteiskuntaan (7). Vammaisuuden yhteiskunnallisessa mallissa vammaisuus ja siihen liitetyt ongelmat ymmärretään siten, että ne eivät johdu yksilön rajoituksista, vaan yhteiskunnan kyvyttömyydestä tarjota sopivia ja riittäviä palveluita ja ottaa täysimääräisesti huomioon vammaisten ihmisten tarpeet yhteiskunnassa.
Vammaisuutta ovat kaikki ne asiat, jotka muodostavat esteitä vammaisille ihmisille ja heidän osallistumiselleen ja toimimiselleen yhteiskunnassa. Yhteiskunnassa ilmenevät epäonnistumisten seuraukset eivät kosketa vain joitakin yksilöitä, vaan ne syrjivät systemaattisesti vammaisia ihmisiä ryhmänä. (6)
Vammaisuus poliittisena ja ihmisoikeudellisena käsityksenä
Vammaisuuden sosiaalisen tarkastelun myötä kehittyi poliittinen näkökulma vammaisuuteen. Vammaisuuden poliittisessa mallissa korostetaan ihmisoikeuksien näkökulmaa vammaisuuden selittämisessä. Vammaisuus ymmärretään siis olevan seurausta ihmisoikeuksien rikkomisesta. Vammaisuuden poliittinen malli on saanut yhä enemmän tilaa yhteiskunnallisessa ajattelussa. (4) Ihmisoikeusnäkökulma ja käsitys ihmisoikeuksien rikkomisesta vammaisten ihmisten kohdalla haastaa koko ilmiön perustalla lepäävän epätasa-arvon. (8)
Toimijuus käsitteenä
Tärkeä analyyttinen käsite tutkimuksessamme on toimijuuden käsite. Toiminta ja toimijuus ovat filosofian, yhteiskunta- ja ihmistieteiden peruskysymyksiä (9). Toimijuuden ymmärrämme humanistiseen ihmiskäsitykseen pohjautuen, jonka mukaan yksilöt ovat kykeneviä tekemään omia valintojaan ja toteuttamaan päämääriään vapaasti valitsemallaan tavalla. Ihmiset ovat rationaalisia toimijoita ja ovat itseohjautuvia, tavoitteellisia ja luottavat omiin mahdollisuuksiinsa. Toimijuuden kontekstissa vammaiset henkilöt ovat oman elämänsä subjekteja eli aktiivisia toimijoita, eikä toiminnan kohteita, objekteja.
Elämäkertakirjoituksista rakennetut tulkinnat vammaiskäsityksistä ja toimijuuden rakentumisesta
Elämäkertakeruuaineistosta käy esille se, että vamma tai sairaus vaikuttaa kirjoittajien elämään eri tavoin eri elämänkaaren tilanteissa. Yhteistä kertomuksissa näyttäytyi useimmiten olevan se, että kirjoittajat kuvaavat ensimmäiseksi vammaisuuden paikantumista fyysisesti ja sitä kautta diagnoosin vahvistumista ja laajemmin muun elämän kuvaamista vammaisuuden ja sen vaikutusten näkökulmasta.
Kirjoituksia analysoidessamme erotimme kaksi päädiskurssia: kehollisuusdiskurssin ja ristiriitaisuusdiskurssin. Aineiston analyysissa olemme tulkinneet sitä, miten kirjoittajat rakentavat vammaisuutta ja millaisiin asemiin vammaiset ihmiset tulkitsevat tulevansa sijoitetuiksi elämässään, kun he kertovat elämästään ja kokemuksistaan vammaisuuden vaikutuksesta elämässään.
Kehollisuusdiskurssista ilmenee, kuinka vammaiset henkilöt selittävät vammaisuutta lääketieteellisen diagnoosin avulla, jolloin vammasta kertominen avaa laajemmin myös sosiaalisen todellisuuden rakentumista, koska diagnoosit ja fyysis-elimellisen toimintakyvyn kuvaus käsittää huomattavan määrän tietoa. Tulkitsimme kehollisuusdiskurssissa usein esille tulleen yksilökeskeisen ja sosiaalisen vammaiskäsityksen johtuvan osittain siitä, että vammaisuudesta kertominen on monesti arkikielistä, ja se sisältää paljon ihmisten arkielämään liittyviä elementtejä.
Kehollisuudiskurssissa ilmenevä yksilökeskeinen lääketieteellinen selitysmalli johtuu tulkintamme mukaan osittain siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa lääketieteellistä tietoa arvotetaan ja sillä on vahva asema tiedon hierarkiassa globaalisti. Lisäksi tulkitsimme aineiston kirjoituksista, että kehollisuusdiskurssiin paikantuva yksilökeskeinen, lääketieteellinen tieto viittaa yksilöllä olevaan pysyvään ruumiin tilaan.
Kehollisuusdiskurssissa diagnostinen yksilökeskeinen näkökulma vammaisuuteen näyttäytyi merkittävänä. Vamma on kirjoittajien teksteissä nähtävissä ruumiiseen paikantuvana realiteettina ja se myös merkityksellistyy jokaiselle henkilölle omalla tavallaan. Kehollisuusdiskurssissa on viitteitä myös sosiaalisesta ja ihmisoikeudellisesta vammaisuuden mallista. Vammaisuutta voidaan aineistossa tulkita yksilökeskeisen, sosiaalisen ja poliittis-ihmisoikeudellisten vammaiskäsitysten kautta.
Elämäkertakeruuaineistosta tulkitsemastamme ristiriitaisuusdiskurssista on löydettävissä kahdenlaista näkökulmaa. Ensimmäisen näkökulman mukaan vammaisuudesta kirjoitettaessa ristiriita nousi siitä syystä, että henkilöt eivät itse kokeneet vammaisuuttaan ja vammaisuuden vaikutuksia samalla tavoin kuin miten ympäristö sen määritteli.
Keskeiset johtopäätökset
Keskeinen havaintomme oli se, että osa kirjoittajista vamman siivittämistä elämänkokemuksistaan huolimatta kokivat itsensä ensisijaisesti ihmisinä, eikä vammaisina tai muidenkaan erityismääritelmien mukaisina. Toisaalta aineistossa on nähtävissä, kuinka ristiriitaa herätti se, että vammaisen henkilön ja ympäristön tulkinta vamman vakavuudesta ja olemassaolosta eivät kohdanneet. Henkilö koki itsensä vammaiseksi, mutta esimerkiksi tukitoimista päättävät asiantuntijatahot eivät tukeneet henkilön näkemystä, jonka seurauksena ihmisille saattoi aiheutua kohtuuttomia tilanteita.
Tutkimusaineiston perusteella olemme todenneet, että vammaisuus rakentuu 1. yksilön vammasta 2. lääketieteellisestä diagnoosista 3. sosiaalis-institutionaalisista rakenteista sekä 4. poliittisesta ja ihmisoikeudellisesta sääntelystä. Aineistossa vammaisen henkilön tilanne näyttäytyi vahvana ja kannattelevana tilanteissa, joissa yksilön oma kokemus, lääketieteellisen näkökulman antama selitys ja ympäristön tekemä tulkinta yksilön tilanteesta kohtaavat.
Toimijuuden tutkimisen näkökulmasta olimme kiinnostuneita siitä, miten toimijuutta tuotettiin elämäkerran eri vaiheissa. Tutkimuksessamme tuli esille se, että toimijuudesta kertomiseen vaikuttivat elämäntarinoissa ajankohta ja elämäntilanne. Elämäkertakirjoituksissa toimijuus paikantui yksilön voimavaroihin. Toimijuus oli tekijänsä näköistä, tavoitteellista ja elämänvalintoja ohjaavaa. Elämäkertakirjoituksissa kirjoittajat kertoivat tavoitteistaan ja pyrkimyksistään elämässään ja pitivät merkityksellisinä heidän omia sisäsyntyisiä ominaisuuksiaan. Yksilötason toimijuuden diskursseista tuli esille myös se, että ne voivat olla hetkellisiä ja hauraita, eivätkä ne aina edellytä toimijalta välttämättä vahvuutta ja ponnekkuutta. Aineistosta tuli esille näkökulmia, jotka kuvastivat kirjoittajien eritasoista toimijuuden vaihtelua – vahvasta hauraaseen.
Vammaisten henkilöiden toimijuus näyttäytyi myös sosiaalisissa suhteissa rakentuvana, jolloin toimijuutta vahvistivat hyvät ihmissuhteet, oman paikan löytyminen koulutuksessa ja työelämässä. kirjoittajat kuvasivat tärkeäksi mahdollisuuden liittyä osaksi omaa viiteryhmäänsä ilman, että erontekoa heidän ja muiden ikätovereiden välillä tehtiin yksilöllä olevan vamman perusteella. Tulkitsimme, että toimijuuden rakentumisen kannalta kirjoittajille oli tärkeää, että heidät otettiin vastaan tasavertaisina ja samanlaiset mahdollisuudet omaavina nuorina. Elämäkertakirjoituksissa kirjoittajien kuvauksissa opiskelun ja työn aihepiireistä toimijuuden toteutuminen liittyy yksilön mahdollisuuteen liittyä osaksi yhteiskuntaa ja tavoitella merkitykselliseksi kokemaansa elämänuraa.
Hanna-Riitta Kahelin
Miia Klemola
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu –tutkielmaan: Elämän suuntaviivoja. Diskurssianalyyttinen tulkinta vammaisuuden ja toimijuuden rakentumisesta elämäkertakeruuaineistossa. (2017).
Lähteet
-
- Vehmas Simo 2005: Vammaisuus. Johdatus historiaan, teoriaan ja etiikkaan. Tammer- Paino. Tampere.
- Haarni Ilka 2006: Keskeneräistä yhdenvertaisuutta. Vammaisten henkilöiden hyvinvointi ja elinolot Suomessa tutkimustiedon valossa. Stakes raportteja 6/ 2006. Valopaino Oy. Helsinki.
- Lampinen Reija 2007: Omat polut! Vammaisesta lapsesta täysvaltaiseksi aikuiseksi. Edita Prima Oy. Helsinki.
- Kivistö Mari 2014: Kolme ja yksi kuvaa osallisuuteen. Monimenetelmällinen tutkimus vaikeavammaisten ihmisten osallisuudesta toimintana, kokemuksena ja kielenkäyttönä. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi.
- Harjula Minna 1996: Vaillinaisuudella vaivatut. Vammaisuuden tulkinnat suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800-luvun lopulta 1930-luvun lopulle. Hakapaino Oy. Helsinki.
- Oliver Michael 1996: Understanding disability. From theory to practise. Palgrave. New York.
- Barnes Colin, Mercer Geof & Shakespeare Tom 1999: Exploring disability: a sociological introduction. Polity Press. Cambridge.
- Katsui Hisayo 2006: Vammaisten ihmisoikeuksista etelässä. Teoksessa Teittinen Antti (toim.) Vammaisuuden tutkimus. Yliopistopaino. Helsinki, 86 – 119.
- Hokkanen Liisa 2014: Autetuksi tuleminen. Valtaistavan sosiaalisen asianajon edellyttämät toimijuudet. Acta Universitatis Lapponiensis 278. Lapin yliopistopaino. Rovaniemi.
(24)
Monikulttuurista väkivaltatyötä tekemässä – Intersektionaalisten tekijöiden huomioiminen maahanmuuttajanaisten parissa tehtävässä turvakotityössä
Maahanmuuttajanaisten lähisuhdeväkivallan kokemuksista selviytymistä ja irtaantumista vaikeuttavat maahanmuuttobyrokratia ja suomalaisen yhteiskunnan rakenteissa piilevät eriarvosuutta luovat tekijät.
Pro-gradu -tutkimuksessani tarkastelin lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa tehtävää väkivaltatyötä turvakodeissa. Aineisto on kerätty haastattelemalla seitsemää työntekijää neljästä eri turvakodista.
Tutkimustehtävänä oli tarkastella sitä, millaisena lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa tehtävä väkivaltatyö näyttäytyy turvakodeissa ja onko lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten kohdalla nähtävissä intersektionaalisia tekijöitä, jotka vaikuttavat väkivaltakokemuksista selviämiseen tai väkivaltaisesta suhteesta irtaantumiseen?
Intersektionaalisten tekijöiden löytymisen kannalta tavoitteena oli myös tarkastella sitä, miten nämä tekijät on huomioitava turvakodeissa tehtävässä väkivaltatyössä? Intersektionaalisuudella tarkoitetaan useiden syrjintää aiheuttavien tekijöiden kuten sukupuolen, luokan, etnisyyden, seksuaalisuuden, rodun, iän ja terveyden kaltaisten, identiteettejä ja erontekoja tuottavien kategorioiden olemassaoloa sekä niiden välisten ja toisiinsa monimutkaisissa suhteissa olevien kytkösten kriittistä tarkastelua (Karkulehto ym. 2012, 1).
Kulttuuristen tapojen ja erityistarpeiden kunnioittaminen työskentelyn lähtökohtana
Tutkimuksesta kävi ilmi, että turvakotien työntekijät huomioivat ja kunnioittavat maahanmuuttajataustaisten naisten erityistarpeita- ja tapoja turvakotien arjessa. Tällaisia olivat muun muassa ruokailutapojen -ja tottumusten sekä uskonnon harjoittamisen mahdollistaminen.
Lisäksi työntekijät toivat esiin maahanmuuttajanaisten oman kielen tärkeyden, joka tulee huomioida siinä, että naisille mahdollistetaan vaikeista ja herkistä asioista puhuminen heidän omalla kielellään. Oman kielen käyttöön kiinnitettiin huomioita myös tulkkien käytössä ja valinnassa, sillä väkivallan vaikean aiheen vuoksi maahanmuuttajanaisten voi olla vaikeaa puhua tilanteestaan esimerkiksi miestulkin välityksellä.
Kieleen kiinnitettiin huomioita myös käsitteistön ja työskentelytapojen osalta, sillä länsimaiset toimintatavat eivät välttämättä istu sellaisenaan erilaisesta yhteiskunnasta tulevan auttamiseen. Tällöin joudutaan huomioimaan maahanmuuttajanaisten taustat ja kokemukset viranomaistahoista, sillä maahanmuuttajanaisilla ei ole välttämättä aiempia kokemuksia auttamistyöstä tai länsimaiseen itsereflektioon ja autonomiaan tähtäävästä dialogisesta työskentelystä.
Kielen ja käsitteistön suhteen kiinnitettiin huomioita myös siinä, että useissa maissa suomalaisille väkivaltatyössä käytetyille käsitteille ei ole välttämättä olemassa käännöksiä maahanmuuttajanaisten omalla kielellä tai että eri kielissä käytetyt emotionaaliset merkitykset voivat olla erilaisia eri ihmisille.
Tärkeäksi nähtiin myös mahdollisten maahanmuuttajakollegoiden ja vapaaehtoisten työntekijöiden kulttuurinen osaaminen, jonka koettiin edistävän maahanmuuttajanaisten asennetta avun vastaanottamisessa sekä tuovan kulttuuritietämystä myös suomalaistaustaisten työntekijöiden keskuuteen. Maahanmuuttajataustaisten vapaaehtoisten panos nähtiin arvokkaana lisänä paitsi turvakotien arjen työssä myös mahdollisena tukihenkilönä jatkumisena turvakotijakson jälkeen. Tätä tulisi mielestäni korostaa enemmän monikulttuurisessa väkivaltatyössä, jossa maahanmuuttaja-vapaaehtoiset tulisi nähdä voimavarana paitsi turvakotien arjen työssä, myös kielen ja kulttuurin tuntemusta tuovana lisänä.
Lisäksi maahanmuuttaja-vapaaehtoiset voivat edistää maahamuuttajanaisten kotoutumista sekä tukea naisten väkivaltaisesta suhteesta irtautumista myös turvakotijakson jälkeen, erityisesti silloin, jos väkivaltaa kohdanneilla maahanmuuttajanaisilla on muutoin puutteelliset sosiaaliset verkostot.
Neuvonta- ja palveluohjaus osana kokonaisvaltaista väkivaltatyötä
Aineistosta nousi esiin myös neuvonta- ja palveluohjauksen välttämättömyys, joka jakoi kuitenkin työntekijöiden näkemyksiä siitä, miten sen nähtiin asemoituvan väkivaltatyöhön. Osa haastateltavista koki, että vaikeassa elämäntilanteessa olevan asiakkaan juoksuttaminen luukulta luukulle on tarpeetonta, koska asiakkaan kokonaistilanteiden hoito voidaan ottaa haltuun myös turvakodeissa. Tiedon lisääminen yhteiskunnan eri palveluista ja naisten oikeuksista nähtiin vahvistavan naisten autonomisuutta ja edistävän näin myös voimaantumista.
Toiset työntekijät taas kokivat, että heille jää liian paljon hoidettavaksi sellaisia käytännön tehtäviä, jonka nähtiin kuuluvan pääsääntöisesti muille tahoille. Tällaisiksi tekijöiksi työntekijät nostivat muun muassa asunnon hankintaan liittyvät toimet, koska maahanmuuttajanaiset tarvitsevat kielivaikeuksien vuoksi niissä usein intensiivisempää apua kuin valtaväestöön kuuluvat. Käytännön asioiden hoitamisten nähtiin täten vievän aikaa varsinaiselta väkivaltatyöltä.
Väkivallan monisyisen luonteen vuoksi on kuitenkin tärkeää, että naisten irtautumisen syyt eivät jäisi kiinni siitä, etteivät he tiedä mistä ja miten apua voidaan hakea tai eivät saa apua käytännön asioiden hoitamiseen liittyvissä asioissa. Tämä nähtiin myös välttämättömänä, kuten yksi informantti totesikin: “eihän sitä voi edes erotakaan, jos ei saa asuntoo tai turvakotijakso venyy sen takia et kukaan ei niinku auta”. Neuvonta- ja palveluohjaukseksi luettiin muiden käytännön tehtävien lisäksi myös maahanmuuttobyrokratiaan liittyvien asioiden selvittäminen, sillä niistä johtuvat tiedonpuutteet näyttäytyivät työntekijöiden puheissa usein yhtenä syynä siihen, miksi naiset eivät uskaltaneet puhua väkivallasta tai tehdä omaa elämää koskevia päätöksiä.
Aineistosta ei käynyt ilmi, auttavatko työntekijät toisinaan maahanmuuttajanaisia myös oleskelulupiin liittyvissä asioissa, mutta Ewaldsin ym. (2013, 23) mukaan sen nähdään kuuluvan oleellisesti väkivaltatyöhön, erityisesti silloin, jos naisten oleskelulupa on väkivallan tekijästä riippuvaista.
Intersektionaalisten tekijöiden olemassaolo ja niiden vaikutusten huomioiminen väkivaltatyössä
Tutkimuksen keskiöön nousivat tekijät, jossa väkivaltaisesta ilmapiiristä irtaantumista ja avun saantia nähtiin haastavan ylirajaisuuden kysymykset, maahanmuuttopolitiikan aiheuttamat epävarmuudet sekä omia oikeuksia koskevat tiedon puutteet. Näiden intersektionaaliksi nimeämieni tekijöiden nähtiin vaikuttavan oleellisesti siihen, miten maahanmuuttajanaisten koettiin kykenevän työstämään väkivallan kokemuksia tai tekevän omaa elämää koskevia ratkaisuja.
Erityisesti näiden nähtiin korostuvan silloin, jos maahantuloprosessit olivat kesken tai muutoin epävarmaa. Maahanmuuttajanaisten nähtiin toisinaan pelkäävän sitä, että väkivallan paljastuminen voi vaarantaa suoraan heidän oman tai lasten maahan jäämisen mahdollisuuksia. Ylirajaisuus ja epävarmuudet nähtiin liittyvän myös siihen, että maahanmuuttajanaiset joutuvat huomioimaan päätöstensä seurauksia myös suvun tai yhteisön näkökulma huomioiden.
Haastateltavat toivat esille, että suku ei välttämättä hyväksy naisen päätöstä erota väkivaltaisesta liitosta, joka voi liittyä kulttuurisiin käsityksiin mieheydestä ja naiseudesta tai se voidaan nähdä suvun kunniaa loukkaavana häpeällisenä tekona.
Tutkimuksesta kävi myös ilmi, että maahanmuuttajanaiset kokevat syrjintää ja epätasa-arvoisuutta myös palveluiden saannissa. Tämä näkyi erityisesti turvakotijakson jälkeisten palveluiden saannissa, sillä useissa sekä julkisissa että kolmannen sektorin palveluissa ei ollut aina mahdollisuutta tulkkien käyttöön. Erityisesti maahanmuuttajien keskuudessa viranomaisverkostolla voi olla vahvempi rooli sekä auttajina, mutta myös puuttuvien sosiaalisten verkostojen paikkaajana.
Turvakotijakojen verrattain lyhytkestoisuus ei useinkaan riitä kaikille väkivaltaa kohdanneille, vaan toisinaan väkivallasta tai väkivaltaisesta suhteesta irtaantuminen vaatii pitkäkestoista apua ja tukea. Tämän avun jääminen puutteelliseksi nähtiin vaarantavan huomattavasti naisten selviytymistä. Aineistosta kävi ilmi, että perheelliset huomioidaan yksin tulevia aikuisia paremmin palveluiden saannissa, koska perheiden asioiden hoitaminen siirtyy lasten kautta usein sosiaalitoimen vastuulle.
Väkivallasta puhuminen tai avun hakeminen on ylipäätään vaikeaa monille väkivaltaa kohdanneille, mutta maahanmuuttajanaisten kohdalla näiden nähdään moninkertaistuvan kielitaidottomuuden, palvelujärjestelmän ja lainsäädännön tuntemattomuuden vuoksi. (Kyllönen-Saarnio & Nurmi 2005, 46). Nämä tekijät näyttäytyivät myös omassa tutkimuksessani avunsaantia rajoittavina tekijöinä, mutta väkivallan kokemusten ja avun saamisen valossa tulee huomioida, että vaikka irtaantumista rajoittavat tai estävät syyt ovat pitkälti universaaleja, voi maahanmuuttajanaisten kohdalla siihen vaikuttaa myös kulttuuriset syyt tai yhteiskunnan rakenteissa olevat tekijät, jotka luovat naisille epävarmuutta vaikeuttaen näin sekä avun hakemista, että väkivallasta selviytymistä.
Taru Vitikka
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Monikulttuurista väkivaltatyötä tekemässä – Intersektionaalisten tekijöiden huomioiminen maahanmuuttajanaisten parissa tehtävässä turvakotityössä. 2017.
Lähteet
Ewalds, Helena & Arponen, Aino & Manns-Haatanen, Heidi & Ruuskanen, Kristiina & Laaksonen, Sari & Huopalainen, Kristina & Virtanen, Miialiila & Tuormaa, Tuija 2013: Turvakotipalvelujen kansalliset laatusuositukset. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos. Helsinki.
Karkulehto, Sanna & Saresman, Tuija & Harjunen, Hannele & Kantola, Johanna 2012: Intersektionaalisuus metodologiana ja performatiivisen intersektionaalisuuden haaste. Naistutkimus 25 (2012). 17–28.
Kyllönen-Saarnio, Eija & Nurmi, Reet 2005: Maahanmuuttajanaiset ja väkivalta. Opas sosiaali- ja terveysalan auttamistyöhön. Sosiaali- ja terveysministeriön oppaita 2005 (15). Helsinki.
(23)
Diverse experiences, knowledge and skills is evident in gerontology social work.
Working with ageing clients presents various experiences, different types of knowledge and skills. This research found out that first, gerontology social workers experiences in their work involved four main encounters which are, professional base, client, multidisciplinary team, and the society. Secondly gerontology social workers’ apply a combination of factual, theoretical, and practice knowledge in their work and thirdly gerontology social workers utilise interaction, writing, interviewing and organization skills in their work.
Components of interactions
Professional base
A lot of approaches I use daily like case management is what I was trained in social work, In terms of profession gerontology social work is related to working with ageing and older people’s well-being. One utilizes common methods such as empowerment approach, use of case management, as well as the use of reminiscence method to supporting the elderly clients and their families.
Gerontology social work professional encounters are based on social work profession principles and gerontology social work. Gerontology social workers described their work as mandated by the social profession and gerontology social work, they pointed out that their methods such as case management, knowledge base and theoretical backgrounds is founded on social work. They construct meaning and act within the scope of these two professions.
The Client
Gerontology social workers experiencse are centred in the care of their client who are 65+ years. Interactions with the clients forms basic context of their work, in this encounters social workers apply various approaches to aid their client needs.
Multidisciplinary team
Gerontology social workers engage in cooperative interactions with other professional working with elderly clients such as nurses, doctors, ward managers, institutional care centres managers, home care services managers, mental health care professionals, adult social workers and other public services. The different perspective of all various workers enhances an holistic care of the patience as well as allowing an opportunity to learn from each other.
The society
Gerontology social workers experience interaction with the society/community. They view their work as involving the community which forms the context of their work. The ageing individuals live in the community which has rules, culture, norms and other different organisations including families. Society provides aspects of political unit that establishes policies and programmes for the ageing. The political organisations and leadership have effect on the ageing populations. One of the participants lamented that the government has been cutting resources for prevention services across all sectors of public services. There was agreement though, that the establishment of the new law supporting the functional capacity of the older population & social-health services for elderly 28.12.2012/980, was of significant boost to ensuring the risk clients were brought into awareness through public participation.
Combination of factual, theoretical and practice knowledge
There is no manual that I need to read every day how to handle clients’ situation, through doing work I develop knowledge. I can easily step back and think through other situations I have had, the various laws I have applied before, the approach I have taken before, the colleague advice on so and so case.
The knowledge about ageing, aged and the diseases associated with age was notes important for a social worker working with elderly clients. Other areas of knowledge that were mentioned includes the knowledge of social and healthcare organization, various services offered by other sectors, elderly policies, the criteria for right to services, social work core values and methods. Gerontology social workers gain knowledge in practice, during home visits, sharing ideas and through interrelating with other professionals and experts.
Interaction, writing, interviewing and organization skills
When working with the elderly one requires several techniques like interviewing, one has to make sure to ask open ended questions not just a yes or no answers. By so doing you allow the clients to tell their feelings. I think having empathy, dignity and worthy of a person demands that you allow them tell their feelings and ideas, without judging them
Gerontology social workers reported the significant of interviewing and communication skills such as reframing, paraphrasing, summarizing and listening. Gerontology social workers identified utilising advising, guiding and counselling skills to effectively meet requirements of their jobs. It was emphasised the need to promote clients own initiative and boost their self care. Good writing skills are essential in the field of social work, gerontology social workers mentioned their involvement in report writing and giving written opinions about their clients to other sectors which are involved in services production and delivery in this sector.
Faith Kilpeläinen
University of Lapland
Text based on master thesis research 2017 – Gerontology social workers experiences in their work.
(22)
Sosiaalityön subjektiasema sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamissa mielipidekirjoituksissa
Mielipidekirjoitukset tuottavat ja rakentavat omalta osaltaan sosiaalista todellisuutta vaikuttamalla tietoomme, uskomuksiimme, arvoihimme, sosiaalisiin suhteisiimme ja identiteetteihimme (1). Mielipidekirjoitukset välittävät meille tietynlaisia tulkintakehyksiä, jotka ohjaavat ymmärtämään ja havainnoimaan todellisuutta tietystä näkökulmasta käsin ja rakentavat toimijoille tietynlaisia subjektiasemia sekä vakuuttavat ja suostuttelevat meitä tavoittelemiensa päämäärien taakse (2).
Pro gradu -tutkielmassani halusin selvittää sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamissa lastensuojelua käsittelevissä mielipidekirjoituksissa ilmeneviä subjektiasemia ja subjektiasemien välisiä suhteita. Subjektiasema tarkoitti tutkimuksessani viitekehystä, jonka mukaan ihmisen identiteetti muotoutuu, valikoituu ja neuvotellaan tilannekohtaisesti kussakin vuorovaikutuksellisessa suhteessa ja/tai tilanteessa yhä uudelleen (3).
Tutkimukseni tulokset osoittivat toimijoiden subjektiasemien jakautuvan neljään toimija-asemaan: julkisen vallan, asiantuntijatiedon, sosiaalityön ja sosiaalityön asiakkaiden, lasten ja vanhempien, subjektiasemaan.
Sosiaalityö ja julkinen valta
Mielipidekirjoituksissa julkinen valta (lainsäädäntö, poliittiset päättäjät, kuntien/kaupunkien johtavat viranhaltijat) oli hyvin vahva, jopa omavaltainen, toimija rajoittaen ja mahdollistaen sekä sosiaalityön että asiakkaiden toimijuutta. Julkisen vallan subjektiasema heijastui kaikkien muiden toimijoiden subjektiasemaan: se pystyi päätöksillään ohjaamaan kokonaisvaltaisesti muita toimijoita.
Sosiaalityön subjektiasema asettui siis suhteessa julkisen vallan määräysvaltaan ja tätä kautta lastensuojelun toimintaympäristössä ja toimintakäytännöissä mahdollistuviin ja rajoittuviin tekijöihin. Sosiaalityön subjektiasema kuvastui pakkona toimia rakenteiden puristuksessa. Sen subjektiasema näyttäytyi sosiaalityön oman ammattietiikan ja markkinaorientoituneen logiikan välisenä toimijuutena: sosiaalityö paini moraalisessa ja eettisessä ristiriidassa asiakkaiden ja rakenteiden välissä.
Kuitenkin julkisen vallan ohjaus- ja määräysvaltaan myös luotettiin. Se pystyi takaamaan ja mahdollistamaan laadukkaan ja korkeatasoisen lastensuojelun sosiaalityön kehystämällä ja linjaamalla lastensuojelupalveluja ja sen toimintakäytäntöjä.
Sosiaalityö ja asiantuntijatieto
Asiantuntijatietoa (tiede/tieto, kuten erilaiset tutkimukset, projektit tai tilastot) hyödynnettiin laajasti mielipidekirjoituksissa toimijoiden subjektiaseman ja/tai toiminnan perusteena/perustana. Asiantuntijatieto toimi hyvinkin erilaisten päämäärien oikeutuksena, sitä hyödynnettiin omien tavoitteiden ja toimija-aseman vahvistamiseksi/osoittamiseksi.
Asiantuntijatietoon viitattiin niin argumentoitaessa lastensuojelun asiakkaiden tilanteista ja tarpeista, kuten osoittamaan lasten hyvinvoinnin uhkatekijöitä, kerrottaessa lastensuojelupalvelujen tilanteesta, kuten lastensuojelun asiakasmääristä, kuin vaadittaessa julkista valtaa käyttämään tietoa/tiedettä päätöksentekonsa tukena.
Sosiaalityö ja asiakkaat
Asiakkaiden subjektiasema oli varsin heikko. Asiakkaista, niin lapsista kuin aikuisista, tehtiin erilaisia luokituksia ja kategorioita, joiden pohjalta varsinaiset päämäärät asetettiin, pantiin täytäntöön ja voitiin saavuttaa. Mielipidekirjoituksissa asiakkaiden toimijuudelle annettiin vain vähän tilaa, he eivät olleet itsenäisiä tietäviä, taitavia ja tasavertaisia toimijoita sosiaalityön rinnalla. Asiakkaiden toimija-asema kytkeytyi sosiaalityöhön: kun asiakkaat saivat sosiaalityön tukea, apua ja ohjausta, heidän mahdollisuutensa toimia ja osaamisensa kasvoivat merkittävästi.
Mielipidekirjoituksissa sosiaalityön subjektiasema näyttäytyi pyrkimyksenä kontrolloida vanhempia ja puolustaa lasten etua. Tosin lasten etu asettui suhteessa sosiaalityön päämääriin, ei niinkään suhteessa lapsien omiin päämääriin tai tarpeisiin. Sosiaalityö toteutti vahvasti viranomaisstatukseen, kontrolliin ja tukeen, perustuvaa toimijuutta. Sosiaalityön subjektiasema näyttäytyi asemana, jolla oli tietoa asiakkaiden tarpeista ja elämismaailmasta sekä siitä, kuinka asiakkaita voitiin auttaa, tukea ja ohjata sosiaalityön keinoin.
Sosiaalityö
Sosiaalityön subjektiasema rakentui suhteessa muihin toimijoihin. Sen subjektiasema kytkeytyi julkisen vallan, tiedon/tieteen ja asiakkaiden subjektiasemiin. Sosiaalityö vaati rinnalleen asiantuntijoiden verkoston, joka koostui julkisesta vallasta ja asiantuntijatiedosta (tieteestä/tiedosta). Se ei pystynyt toimimaan itsenäisesti, yksin, ilman näiden tukea. Asiakkaat olivat puolestaan sosiaalityön toimenpiteiden kohteena.
Mielipidekirjoituksissa pyrittiin vahvistamaan sosiaalityön subjektiasemaa yhteiskunnallisena toimijana/viranomaisena. Suhteessa julkiseen valtaan pyrittiin osoittamaan, että lastensuojelutyötä tekevät sosiaalityöntekijät ovat ammattilaisia ja että sosiaalityö pystyisi toteuttamaan perustehtäväänsä laadukkaasti, tarkoituksenmukaisesti ja oikea-aikaisesti osaavien ja pätevien sosiaalityöntekijöiden toimesta, mikäli vain julkinen valta takaisi, mahdollistaisi ja järjestäisi tämän (oikeilla päätöksillä ja resursseilla). Tässä asiantuntijatietoa käytettiin osoittamassa sosiaalityön tilanteita ja tarpeita, kuten tietynlaisten päätösten tai käytäntöjen toteuttamisen välttämättömyyttä lastensuojelutyön sujuvoittamiseksi.
Suhteessa asiakkaisiin mielipidekirjoituksissa kerrottiin sosiaalipalveluiden työskentelyn perustuvan sosiaalialan ammattilaisten asiantuntemukselle. Mielipidekirjoituksissa tuotiin myös esiin, että sosiaalityön työskentelyn lähtökohtana on nimenomaan asiakas- ja lapsikeskeisyys. Asiakastyön laatu kuitenkin myös huolestutti, erityisesti lapsikeskeisyyden ja lasten edun unohtuminen/sivuuttaminen. Mielipidekirjoituksissa vaadittiinkin, että sosiaalipalvelujen tulisi kautta linjan pyrkiä edelleen vahvistamaan asiakas- ja lapsikeskeistä työotettaan ja että sosiaalityöntekijöiden asiantuntemusta, tietämistä ja taitamista, tulisi vahvistaa. Tässä asiantuntijatietoa käytettiin oikeutuksena sosiaalityön asiantuntemuksen vahvistamiseksi, esimerkiksi perus- ja täydennyskoulutusten toteuttamista ja tarvetta perusteltiin sillä, että niiden kautta pystyttiin tukemaan sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä erilaisista asiakas- ja lapsikeskeisistä työskentelymenetelmistä.
Lyhyenä yhteenvetona voidaan todeta, että mielipidekirjoituksissa sosiaalityö ja muut toimijat asemoitiin hyvinkin erilaisiin suhteisiin. Julkisen vallan suhde oli valtasuhde, johon kaikki muut toimijat alistuivat. Sosiaalityön subjektiasema asiakkaisiin nähden oli asiantuntijasuhde, jossa sosiaalityöntekijä oli tietävä ja asiakas tietämätön. Asiantuntijatieto toimi perusteena/perustana muiden toimijoiden päämäärille. Asiakkaan subjektiasema oli puolestaan heikko.
Jenni Kaisto
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: Semioottinen analyysi sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamista lastensuojelua käsittelevistä mielipidekirjoituksista vuosina 2008–2015, 2017.
Lähteet
1. Fairclough, Norman 2002: Miten media puhuu. Vastapaino. Tampere.
2. Törrönen, Jukka 1997: Intohimoinen teksti – pysäytetty kertomus suostuttelun makrorakenteena. Teoksessa: Sulkunen, Pekka & Törrönen, Jukka (toim.): Semioottisen sosiologian näkökulmia. Gaudeamus. Helsinki, 221–247.
3. Törrönen, Jukka 2000: Subjektiaseman käsite empiirisessä sosiaalitutkimuksessa. Sosiologia 37(3), 243–255.
(21)
Mureneva toimijuus ja särkyvä identiteetti nuoren peliriippuvaisen naisen elämänkertomuksessa
Nuorten naisten peliriippuvuus on yhä varsin vähän tutkittu ilmiö, ja he ovat myös asiakasryhmänä edelleen suhteellisen pieni. Hoidon ja kuntoutuksen näkökulmasta heidän ongelmansa on kuitenkin näyttäytynyt jopa kaikkein vaikeimpana.
Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin 25-vuotiaan peliriippuvaisen Maijan toimijuudessa ja identiteetissä tapahtuneita muutoksia sekä peliriippuvuuden kehitysprosessia hänen oman elämänkertomuksensa pohjalta. Kertomuksen keskiöön nousivat elämän moninaiset epävarmuustekijät ja muutokset, kuten koettu köyhyys, hauraat tukiverkostot sekä varhainen itsenäistyminen ja opintopolun katkeaminen, jotka lujittivat olennaisesti pelitavan kehittymistä osaksi nuoren naisen elämää. Toimijuuden haavoittuvuus onkin ollut merkittävässä roolissa sekä pelaamista edeltävänä, että sitä ylläpitävänä tekijänä.
Myös aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet sosio-ekonomisiin riskiryhmiin kuuluvien olevan muita alttiimpia peliriippuvuuden kehittymiselle. Havainnot korostavat, kuinka tärkeää nuoren aikuisen tukeminen ja kokonaistilanteen kartoittaminen elämän muutostilanteissa on, jotta tulevaisuuden suunnittelu ja varhainen puuttuminen peliongelmaan mahdollistuisivat. Sanoisinkin, että peliriippuvuustutkimuksessa on kenties jopa liikaa korostettu ongelman psykologista viitekehystä, jolloin yksilön sosiaaliset olosuhteet, puutteelliset tukiverkostot, elämänmuutokset sekä osattomuus esimerkiksi opiskelu- ja työelämässä ovat jääneet ikään kuin sen varjoon peliongelmalle altistavina ja kuntoutumista haastavina tekijöinä.
Peliriippuvuus muuttaa olennaisesti yksilön prioriteetteja ja syrjäyttää aiemmin tärkeitä asioita, kun elämän merkityssisällöt muuttuvat peliriippuvuutta vastaaviksi. Pelaamisella on voimakas elämää kaventava vaikutus, jonka seurauksena asioita lykätään ja jätetään tekemättä, harrastukset jäävät pois ja ystäväpiiri ohenee. Lisäksi peliriippuvuudesta seuraa vaikeuksia motivoitua tai aloittaa mitään uuttaa, toiminnan lamaantumista ja yksinäisyyttä sekä kokonaisvaltaista voimavarattomuutta. Pelaamisen ensisijaisuus ja toimijuuden heikkeneminen ilmenevätkin ennen kaikkea muutoskyvyttömyytenä suurista pelihaitoista ja muutoshalusta huolimatta.
Peliriippuvuus näyttäytyy yksilön toimijuutta murentavana ilmiönä, jossa pelaaminen ottaa merkittävän aseman toimintaa ja aloitteellisuutta suuntaavana, sekä kykyjä ja minä-pystyvyyttä määrittelevänä voimana. Myös oman todellisen potentiaalin saavuttaminen estyy, kun vaikutus- ja valinnanmahdollisuuksia ohjaa ensisijaisesti pelaaminen ja sen jatkuvuus – usein jopa uran tai perheen kustannuksella. Pelihaitat heijastuvatkin olennaisesti myös yksilön läheisiin sekä tulevaisuudenkuviin, joissa pelaaminen näyttäytyy ainoana selviytymiskeinona ja uuden alun mahdollisuutena: ”Mää uskon siihen, että pystyn vasta sitten suunnittelemaan elämää, kun saan nuo velat maksettua. Ja sitte, ku saan nuo velat maksettua, nii hakisin apua tuohon pelaamiseen”.
Peliriippuvainen sekä antaa itselleen, että saa vuorovaikutuksessa muilta hyvin moninaisia identiteettejä ja ominaisuuksia. Annettuun ja omaksuttuun identiteettiin voi kuulua muun muassa ahneutta, pahuutta, hyväksikäyttöä, epäluotettavuutta, tunteettomuutta, moraalittomuutta, hulluutta, sairautta, rikollisuutta, epäsopivuutta, ulkopuolisuutta, hylätyksi tulemista ja päämäärättömyyttä, jotka nousivat esiin tutkimustuloksissani.
Peliriippuvainen voi kuitenkin tarkastella itseään myös iloisena, oikeudenmukaisena, rehellisenä ja tunneälykkäänä ihmisenä, mutta samaan aikaan epäillä, onko hänellä enää oikeutta näihin ajatuksiin esimerkiksi moraalinvastaisten tekojen ja niiden aiheuttaman sisäisen ristiriidan myötä. Identiteetti sisältääkin aina yksilön kokemuksen omasta arvostaan, ja jos se rakentuu kielteisten ominaisuuksien ympärille, vaikuttaa se usein myös toimintaan ja käyttäytymiseen.
Tutkimusprosessin myötä ja sen jälkeen huoleni kohdistuu erityisesti ammatillisten tahojen toimintavalmiuksiin peliriippuvuuden kohtaamisessa ja heidän rooliinsa negatiivisen minäkuvan vahvistamisessa. Häpeää ja syyllisyyttä tuottavia käytäntöjä onkin edelleen olemassa ja ne ovat valitettavan yleisiä laajasta tutkimus- ja kehittämistyöstä huolimatta. Ymmärrystä, hyväksytyksi tulemista ja sensitiivistä vuorovaikutusta on sen sijaan ollut huomattavasti vaikeampi löytää, vaikka niiden tulisi olla erottamaton osa sekä sosiaalityön käytäntöä, että työntekijän omaa ammattietiikkaa. Apua ei myöskään aina osata tai kyetä tarjoamaan oikeaan aikaan, eikä yhteyttä asiakkaaseen oteta silloin, kun on luvattu.
Kehittämistarpeita ja kipupisteitä näyttääkin olevan ennen kaikkea asiakkaaksi ottamisen prosesseissa, koska pelaajan voimavarat eivät aina ole riittäviä tai vastaa palveluntuottajien ajatuksia siitä, että palveluiden piiriin hakeuduttaisiin esimerkiksi itse.
Iida Saari
Lapin Yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Mut sit häviänki kaiken.” – Kertomuksia nuoren peliriippuvaisen naisen toimijuudesta ja identiteetistä (2017).
Lähteet
Huotari, Kari 2007: Pelaaminen hallintaan: kuntoutus- ja koulutusohjelman ulkoinen arviointi. Sosiaalipedagogiikan säätiö. Helsinki
Jaakkola, Tapio 2006: Viihteestä riippuvuudeksi. Rahapeliongelman luonne. Tilastokeskuksen hyvinvointikatsaus 4/2006,26—29.
Lund, Pekka 2010: Rahapeliongelma: yksilölle jätetty taakka. PS-kustannus. Jyväskylä
Mielonen, Harri & Tiittanen, Harri 1999: ”Sitä aatteli että jos sitä nyt voittaa” – Peliriippuvaisten kokemuksia ongelmapelaamisen syistä, seurauksista ja hoidosta. A-klinikkasäätiön raporttisarja nro 32. Helsinki.
(20)
Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan hyvinvoinnin kokemuksia hyvinvoinnistaan
Tutkielmani oli sosiaalityön opinnäytetyö ja tarkoituksenani oli paitsi ymmärtää haastavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten kokemuksia myös tuottaa tärkeää tietoa sosiaalityölle, lisäämällä ymmärrystä siitä minkälaisia tekijöitä yksittäisen sosiaalisen ongelman ympärillä on nähtävissä.
Pyrin lisäämään sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä siitä, että ihmisiä autettaessa asioita ei tule tarkastella liian kapeasta näkökulmasta keskittyen vain johonkin kapeasti rajattuun ongelmaan ja sulkemalla silmät siitä seuraavilta oheisilmiöiltä. Autisminkirjon lasten palvelutarpeita selvitettäessä on ehdottomasti huomioitava myös lapsen perheen hyvinvointi.
Autisminkirjo on laaja-alainen kehityshäiriö (1), missä on kyse neurobiologisesta kehityksellisestä oireyhtymästä (2), josta kärsii tutkimusten mukaan 0,7-1,2 prosenttia kaikista kouluikäisistä lapsista (3). Lisäksi Suomessa on noin 120 000 yksinhuoltajaperhettä (4). Tutkin pro-gradu tutkielmassani Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan hyvinvoinnin kokemuksia. Merkittävimpiä tutkimustuloksia olivat selkeät puutteet autisminkirjon lasten yksinhuoltajien hyvinvoinnissa sekä saadun tuen puute.
Perustarpeiden tyydyttäminen
Perustarpeiden tyydyttäminen, kuten riittävä uni, lepo, ruoka, liikunta, rakkaus, läheisyys ja vapauden tunteen saavuttaminen näytti olevan pahasti vaarantunut autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla. Tutkittavillani oli merkittäviä uniongelmia sekä haasteita saada terveellistä ravintoa. Nämä tekijät näyttivät olevan suoraan yhteydessä tutkittavien huonona näyttäytyneeseen terveydentilaan.
Tutkimukseni mukaan puolison puute oli autismin kirjon lapsen yksinhuoltajalle yleistä ja se koettiin pääsääntöisesti negatiivisena tekijänä suhteessa hyvinvointiin. Lapsen pärjääminen elämässä ja suhtautuminen elämään oli suorassa yhteydessä vanhemman omaan hyvinvoinnin kokemukseen. Tulkitsin aineistoni perusteella eri osa-alueiden välillä olevan selviä yhteyksiä toisiinsa; uniongelmista kärsivillä oli myös enemmän vaikeuksia syödä terveellisesti ja luoda uusia parisuhteita ja päinvastoin.
Pärjääminen työelämässä ja yhteisöissä
Työn tekeminen, harrastaminen, kansalaistoimintaan osallistuminen tai kouluttautuminen eivät näyttäytyneet tutkimuksessani saavuttamattomissa olevilta asioita. Tutkimukseni perusteella arvioin autisminkirjon lapsen yksinhuoltajilla olevan vahvaa ammattitaitoa ja halua toteuttaa itseään työn kautta. Työssä käyminen ei ollut mahdollista kaikille rajallisten voimavarojen takia. Työssäkäyville työn tekeminen ja työpaikalla pärjääminen vahvisti henkistä hyvinvointia, mutta vei voimavaroja muilta elämän osa-alueilta.
Tutkimukseni tulokset osoittavat perustarpeiden tyydyttämisen ja työssä sekä yhteisöissä pärjäämisen edellyttävän autismin kirjon lapsen yksinhuoltajalta vahvaa turvaverkkoa eli konkreettista hoitoapua sekä taloudellista tukea. Analyysini mukaan tuon turvaverkon voi luoda joko julkinen taho tai sukulaisuussuhteet. Olennaista olisi kuitenkin tuen luotettavuus eli joko pysyvät viranomaispäätökset tai vakaat ihmissuhteet. Tutkimukseni mukaan valitettavan usein nämä eivät toteutuneet.
Aineellinen-, henkinen- ja sosiaalinen pääoma
Aineellisen-, henkisen ja sosiaalisen pääoman kerääntyminen autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalle näyttäytyi tutkimukseni mukaan hyvin epätodennäköiseltä. Pääoman kerryttäminen olisi arvioni mukaan vaatinut perustarpeiden tyydyttämistä ja vankkaa asemaa työelämässä ja yhteisöissä eli edellyttänyt vahvaa ja toimivaa turvaverkkoa. Tutkimukseni mukaan autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla oli poikkeuksetta haasteita näillä elämän osa-alueilla.
Arvioni mukaan pääoman kerryttäminen olisi vaatinut lisäksi vahvaa persoonaa, jolla on hyvä paineensietokyky sekä tavoitehakuinen asenne elämään. Tulkintani mukaan autisminkirjon lasten yksinhuoltajilta ei puuttunut tätä ominaisuutta, mutta muut elämänalueet olivat liian raskaita energian ja vahvuuden riittämiseksi enää tälle pääoman kerryttämisen tasolle.
Kaiken kaikkiaan tutkimustulosteni perusteella autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla on siis suuria puutteita hyvinvoinnin kokemuksessaan. Nähdäkseni ihmisen perusluonne on kuitenkin eteenpäin pyrkivä ja näin ollen ihminen luo jatkuvasti jonkinlaisia tavoitteita joihin pyrkii, joko tietoisesti tai tiedostamatta. Autismin kirjon lapsen yksinhuoltajan elämä on vammaisen lapsen synnyttämisen ja eron myötä kokenut niin suuria perustarpeiden menetyksiä, että tavoitteet voivat tällaisessa elämäntilanteessa elävällä olla esimerkiksi vain riittävä uni, ruoka ja liikunta. Ihmisluonteen omaisesti tosin hyvinvoinnissaan jonkin tason saavutettuaan, ihminen luo itselle uuden tavoitteen ja lopulta voidaan päästä hyvin korkealle hyvinvoinnin kokemuksen tasolle.
Tähdellistä sosiaalityön tiedontuotannon kannalta on kuitenkin huomioida se, että yhteiskunta voi halutessaan tukea tässä haastavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten hyvinvointia paljon nykyistä paremmin keskittymällä siihen, että tukea annetaan riittävästi, oikea-aikaisesti ja pysyvyyttä ja jatkuvuutta painottaen.
Paula Huhtanen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan kokemuksia hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä.
Lähteet
-
-
- Linna, Sirkka-Liisa. 2004: Laaja-alaiset kehityshäiriöt. Teoksessa: Moilanen, Irma & Räsänen, Eila & Tamminen, Tuula & Almqvist, Fredrik & Piha, Jorma & Kumpulainen, Kirsti (toim.) Lasten- ja nuorisopsykiatria. Helsinki: Duodecim, 289–298.
- Korpela, Raija 2004: Autismi. Teoksessa: Sillanpää, Matti & Herrgård, Eila & Iivanainen, Matti & Koivikko, Matti & Rantala, Heikki (toim.) Lasten neurologia. Helsinki, Duodecim, 200–212.
- Nylander Lena 2010: Autismin kirjo aikuisikäisillä – kysymyksiä ja vastauksia. Autismi- ja Aspergerliitto Ry. Vantaa, 19.
- 4. http://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/tilastoja/perheet/yksinhuoltajaperheet_suomessa/ 3.3.2017 klo 9:27
-
(19)
Sosiaalityöntekijät lastenpsykiatrialla
Kun lapsi sairastuu psyykkisesti, on lapsen perheen tilanne haavoittuva. Vanhemmat kokevat syyllisyyttä, epäonnistumista, jopa häpeää. Tällöin lapsi ja perhe tarvitsevat ammattilaisilta hyvää hoitoa ja hyvää kohtaamista.
Lastenpsykiatrialla työskennellään moniammatillisessa tiimissä. Tiimiin kuuluvat lastenpsykiatrian erikoislääkäri, psykologi, psyko-, puhe- ja toimintaterapeutti, fysioterapeutti, sosiaalityöntekijä, sairaanhoitajat ja sairaalakoulun erityisopettaja. Tavoitteena on auttaa lasta ja perhettä selviytymään arkielämässä sekä tukea lapsen kasvua ja kehitystä. (1.) Lastenpsykiatrian sosiaalityöntekijän tavoitteena on selvittää perheen rakennetta ja toimintaa sekä käsityksiä lapsen ongelmista (2). Perheen tilanteesta kartoitetaan perheen elinolosuhteet, elämäntilanteet sekä perheen terveys ja vuorovaikutussuhteet (3).
Pro gradu-tutkielmassani tarkastelin sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuutta lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä. Sosiaalityöntekijä työskentelee toimintaympäristössä, jossa vallitsee vahva lääketieteellinen lähestymistapa. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kokivat tiimityöskentelyn mielekkäänä työmuotona, koska asiantuntijat täydentävät osaamisellaan toisiaan. Tällöin lapsi ja perhe saavat monipuolista hoitoa. Tiimityössä myös työryhmän tuki koetiin tärkeänä, koska asioita ei tarvitse selvittää yksin.
Erityisosaajina
Sosiaalityöntekijät kokivat tuovansa tiimiin kokonaisvaltaista yhteiskuntatietteellistä näkemystä perheen tilanteeseen. He tarkastelevat asioita lapsen ja perheen tulokulmasta muiden ammattilaisten tarkastellessa syvemmin lapsen psyykettä. Sosiaalityöntekijät hallitsevat monimutkaisen palvelujärjestelmän; tiedon lasta ja perhettä hyödyntävistä tukimuodoista, sosiaalilainsäädännöstä sekä lastensuojelullisista kysymyksistä.
Sosiaalityöntekijöiden täytyy olla tietoisia yhteiskunnan tilanteesta ja yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista. Työskentelyssään he huomioivat yhteiskunnan rakenteelliset tekijät ja niiden vaikutukset perheiden hyvinvointiin. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kertoivat, että esimerkiksi perheitä kohdannut työttömyys, taloudellinen niukkuus tai perheen jäsenen sairastuminen vaikuttavat osaltaan perheiden hyvinvointiin. Tutkimuksessani sosiaalityöntekijät myös kohtasivat monenlaisia perhemalleja: samaa sukupuolta olevia pareja lapsineen sekä uusioperheitä.
Sosiaalityöntekijät kokivat, että vaikeissa tilanteissa olevien perheiden kohtaamisissa erityisesti kuulemisen taito, empaattisuus ja positiivisen palautteen antaminen ovat merkityksellisiä asioita. Tiimityössä tarvitaan avointa ja toisia ammattilaisia kunnioittavaa keskustelua. Tärkeintä yhteistyössä on, että eri asiantuntijat uskaltavat rohkeasti tuoda esiin omia näkökulmiaan. Asiantuntijoiden välinen hyvä ja avoin kommunikaatio mahdollistaa lapselle ja perheelle hyvän hoidon.
Koulutuksesta kokemukseen
Sosiaalityön koulutus antaa perustan asiantuntijana toimimiseen. Sosiaalityöntekijät kokivat, että koulutus antaa kyvyn katsoa perheen tilannetta kokonaisuutena. Lisäksi vankka palvelujärjestelmäosaaminen antaa tietoa sosiaaliturvasta, palvelujärjestelmistä ja tarvittavista laeista. Nämä osaltaan tekevät sosiaalityön asiantuntijuuden erityiseksi lastenpsykiatrialla. Sosiaalityöntekijät tarvitsevat lastenpsykiatrialla työskentelyyn myös lisäkoulutusta lapsen fyysisestä ja psyykkisestä kehityksestä sekä lastenpsykiatrisesta diagnostiikasta.
Työ- ja elämänkokemus antoivat sosiaalityöntekijöille rohkeutta työskentelyyn sekä välineitä käsitellä vaikeita tunteita ja tilanteita. Tilannetaju, empaattisuus ja kuuntelemisen taito koetiin vahvuuksina.
Tavoitteena on, yhdessä moniammatillisen tiimin kanssa, antaa lapselle ja hänen perheelleen parasta mahdollista hoitoa. Laaja-alainen perheen tilannekartoitus, tietous palvelujärjestelmistä sekä hyvä vuorovaikutus tiimin jäsenten ja asiakasperheen kanssa kuuluvat tärkeänä osana sosiaalityöntekijän työhön.
Lastenpsykiatrialla sosiaalityöntekijöiden ammatillinen osaaminen on tärkeä osa tiimityötä. Oman pro gradu- tutkielmani avulla haluan laajemmin tuoda esille heidän tekemäänsä arvokasta työtä.
Linnea Karhumaa
Lapin Yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: Sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuus lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä 2017.
Lähteet
-
-
- Sosiaalityö lastenpsykiatrian alueella, monistetietopaketti. Painamaton.
- Sinkkonen, Jari 1999: Lastenpsykiatrinen diagnostiikka. Teoksessa Sinkkonen, Jari & Pihlaja, Päivi (Toim.): Ulos umpikujasta. WSOY – kirjapainoyksikkö. Porvoo, 167–186.
- Väänänen, Riitta 2013: Perheen rakenteen, dynamiikan ja arvojen merkitys lapsen psyykkiselle hyvinvoinnille. Väitöskirja. Kopijyvä. Kuopio.
-
(18)
Suomen kielen opetuksen merkitys turvapaikanhakijalle
Tilanne Suomessa oli syksyllä 2015 aikana monella tavalla ainutlaatuinen. Suomeen saapui huima määrä uusia maahanmuuttajia turvapaikanhakijoina (1).
Syksyllä 2015 perustettiin lyhyessä ajassa useita uusia vastaanottokeskuksia eri puolille maata samaan aikaan kun luonto oli valmistautumassa talvea varten, ilmat kylmenivät ja monet odottelivat jo ensilunta. Huolimatta siitä seesteisestä tunnelmasta minkä maan jäätyminen syksyisin yleensä meitä ympäröivässä luonnossa aiheuttaa, oli monessa vastaanottokeskuksessa käynnissä oma tiivis ja vinhasti pyörivä kuplansa, jonka sisällä hektinen arki hädin tuskin toimi kaikenlaisten puutteiden keskellä. Ihmisiä oli paljon ja tilat olivat ahtaita. Tuossa tilanteessa suomen kielen opetuksen alkamisella oli suuri merkitys, sillä se toi päiviin rakennetta ja antoi turvapaikanhakijoille toivoa niistä mahdollisuuksista, joita olivat tulleet uuteen maahan tavoittelemaan.
Pro gradu -tutkielmassani halusin päästä tarkemmin lähelle niitä merkityksiä ja kokemuksia, joita turvapaikanhakijat liittävät suomen kieleen, omaan äidinkieleensä ja kielitaitoon yleensä turvapaikkaprosessin ensivaiheissa. Olin kiinnostunut siitä, että mitkä ovat ne tarpeet, keinot ja mahdollisuudet, joita he yhdistävät kieleen ja uuden kielen oppimiseen?
Turvapaikanhakijat oleskelevat vastaanottokeskuksissa tai yksityismajoituksessa koko turvapaikkaprosessin ajan. Laki kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta (17.6.2011/746) sisältää pykälän (29§) työ- ja opintotoiminnasta. Asetuksen mukaan vastaanottokeskuksessa on järjestettävä työ- ja opintotoimintaa kansainvälistä suojelua hakevan ja tilapäistä suojelua saavan omatoimisuuden edistämiseksi. Työ- ja opintotoiminta tarkoittaa turvapaikanhakijan ja vastaanottokeskuksen laatimaa yhteistä toimintaohjelmaa, jonka mukaisesti turvapaikanhakija osallistuu esimerkiksi vastaanottokeskuksen siivoamiseen ja kunnostamiseen tai suomen, tai ruotsin kielen opiskeluun. Kieliopinnot ovat osa laissa säädettyä työ- ja opintotoimintaa ja niiden järjestäminen kuuluu vastaanottokeskukselle. Tarkoituksena on tukea turvapaikanhakijan itsenäisen elämän aloittamista sen jälkeen, jos hän saa luvan jäädä Suomeen (2).
Keräsin aineistoni pro gradu -tutkielmaani varten haastattelemalla vastaanottokeskuksessa asuvia afganistanilaisia turvapaikanhakijoita, jotka olivat aloittaneet suomen kielen opiskelun vastaanottokeskuksessa oleskelun aikana ja osallistuneet vastaanottokeskuksen työ- ja opintotoimintaan. Pisimpään Suomessa oleskelleista haastateltavistani olivat olleet Suomessa noin 9 kuukautta. Muut olivat tulleet noin 4-5 kuukautta sitten.
Kielitaito yhdistyi tässä tutkimuksessa valtaistumiseen. Valtakielen oppiminen mahdollistaa autonomisuuden. Autonomisuus ja sen saavuttaminen, voidaan nähdä valtaistumisen ydinajatuksena (3). Autonomisuus ja itsenäisyys liittyvät subjektiuden vahvistumiseen sekä hallinnan ja pystyvyyden tunteen kasvamiseen. Riippuvuuden ja riippumattomuuden, hallinnantunteen ja holhouksen ristiriidat punoutuvat jokaisen turvapaikanhakijan elämänkulkuun. Mahdollisuudet sosiaalisen muutokseen aikaansaamiseksi ovat rajoittuneet sekä sosiaalisesti että lainsäädännön kontrolloimana. Tällaisessa tilanteessa kielitaito voidaan ymmärtää subjektiuden vahvistumisen ja valtaistumisen liikkeelle panevana voimana.
Muutos kohti parempaa on valtaistumisen käsitteeseen yleisesti liitetty näkökulma. Turvapaikanhakijoiden kokemukset suomen kielen opiskelusta olivat pääosin positiivisia. Suomen kielen opiskelu nähtiin välineenä, jonka avulla kiinnittyä yhteiskuntaan ja oppia uuden maan kulttuuria, tapoja ja sääntöjä. Motivaatio suomen kielen opiskeluun kumpusi toiveesta saada aikaan muutos parempaan suuntaan omassa tilanteessa. Tärkeimpiä kielitaidon kautta tavoiteltavia asioita turvapaikanhakijoiden mielestä olivat status, tieto, turvallisuus ja sosiaaliset kontaktit. Kielitaito tuotti myös arvostusta ja aseman parantumista turvapaikanhakijan omassa sosiaalisessa elinpiirissä. Kaikilla haastateltavilla oli lisäksi suuri halu päästä osaksi suomalaista yhteiskuntaa suomen kielen oppimisen kautta. Suomalaista koulutusta kunnioitettiin ja halu opiskella oli korkea sekä miehillä että naisilla.
Puhuttaessa valtaistumisesta joudutaan väistämättä keskustelemaan myös vallan käsitteestä. Valta on monimuotoisesti jäsentyvien prosessien ja sosiaalisen kanssakäymisen seurauksena syntyvä tuote. Periaatteessa kukaan ei omista valtaa, mutta se on läsnä joka paikassa. Se on sosiaalisesti jaettu aktiivinen ilmiö, joka tulee näkyväksi ihmisten luomissa struktuureissa ja sovituissa normeissa. Sitä annetaan, se luovutetaan ja ansaitaan. Valta sisältää aina mahdollisuuden kontrolloida, rajoittaa ja asettaa erilaiset ihmiset ja ryhmät toisiaan vastaan (4).
Valta voidaan jaotella yhteiskunnan eri areenoilla ylivaltaan (power over), toimintavaltaan (power to) ja jaettuun valtaan (power with). Ylivalta on autoritääristä ja hierarkiaan liittyvää valtaa. Ylivalta on kaksinapainen, sillä sitä joko omistaa tai ei omista. Toimintavalta on hienovaraisempaa ja siihen liittyy mahdollisuus saada aikaan toivottu tulos joko suoraan tai välillisesti. Jaettu valta taas nähdään ylivallan haastajana, jossa valta saavutetaan yhteistoiminnan kautta (5). Yhteiskunnallisen vallan lisäksi on olemassa myös henkilökohtaista valtaa (personal power), joka tarkoittaa yksilön henkilökohtaista kykyä vaikuttaa omaan ympäristöönsä (6).
Kielitaito yhdistyi turvapaikanhakijoiden kertomuksissa vallan eri tasoihin. Kielitaito näkyi ylivallan (power over) välineenä käyttää totaalista valtaa ja tilanteissa, joissa turvapaikanhakijat toivoivat pääsevänsä osallisiksi jaetusta vallasta (power with). Turvapaikanhakijat kertoivat esimerkiksi siitä, miten kielitaitoa voidaan käyttää ylivallan työkaluna jonkin ryhmän alistamiseksi oman toimintavallan alaisuuteen. Toisaalta kielitaidon avulla voidaan myös luoda kontakteja. Kontaktit muihin ihmisiin mahdollistivat turvapaikanhakijoiden mielestä pääsyn jaetun vallan piiriin. Jaettu valta on ikään kuin ylivallan vastakohta ja tarkoittaa tasa-arvoista sosiaalista valtaa, eli valtaa toimia yhdessä muiden kanssa tasa-arvoisina kumppaneina (7).
Vallan tasoihin liitetään yleensä lisäksi suostutteluvalta (power to), mutta se ei tullut kovinkaan selvästi aineistossa esille. Ehkä tämä johtui siitä, että suostutteluvalta eli toimintatavalta liittyy niin tiukasti kielitaidon hallitsemiseen, eikä sitä voida käyttää sellaisen yksilön kohdalla, jolla tätä taitoa ei ole. Tai jos käytetäänkin, niin silloin joudutaan turvautumaan tulkin apuun. Voi olla myös, että suostutteluvalta liittyy enemmän viranomaisen toimintaan ja hänen pyrkimyksiinsä saada aikaan asiakkaan tilanteessa muutosta. Silloin se ei tule esille asiakkaan puheessa, vaan pikemminkin viranomaispuheessa. Suostutteluvallalla tarkoitettiin siis toimintavaltaa, jossa toivottua tulosta tavoitellaan suoraan tai välillisesti. Henkilökohtainen valta (personal power) taas nousi turvapaikanhakijoiden keskuudessa kielitaidon oppimisen kautta tavoiteltavaksi ja saavutettavaksi voimaantumisen muodoksi. Tulosten mukaan kielitaidolla oli myös ideologinen tehtävä. Kielitaito nähtiin nimittäin mahdollisuutena parantaa ei vain omaa elämää, mutta myös ympäristön tilaa ja muiden ihmisten elämää.
Sosiaalityön ympäristöissä kohdataan enenevissä määrin asiakkaita, joiden suomen kielen taito on puutteellinen tai, jotka eivät jaa viranomaisten kanssa lainkaan yhteistä kieltä. Kielitaitoon ja kielitaidottomuuteen on näissä tilanteissa hyvä muistaa kiinnittää huomiota. Sosiaalityöntekijän on tärkeä ymmärtää kielitaitoon liittyviä eri merkityksiä ja, että maahanmuuttoon, turvapaikkaprosesseihin, uuteen maahan ja kulttuuriin sopeutumiseen liittyy paljon eritasoisia tilanteita, joiden kaikkien alkujuuri näyttäisi palautuvan kielitaitoon. Kieli on hienovarainen vallankäytön väline ja avain niin moneen lukkoon, että sitä ei voida sivuuttaa kevyin perustein. Jos yhteistä kieltä ei asiakkaan kanssa löydy, olisi tärkeää tukeutua tulkkipalveluihin hyvin matalalla kynnyksellä.
Susanna Omori
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Melkein kaikki ongelmat ratkaistuu suomen kielellä” – Kielitaito turvapaikanhakijan valtaistumisen väylänä.
Lähteet
-
-
- Turvapaikanhakijoita saapui viimevuonna ennätysmäärä 2016: Sisäministeriö (2016). http://www.intermin.fi/fi/maahanmuutto/turvapaikanhakijat.
- Rontu, Kaisa & Ruunaniemi, Katja 2014: Vastaanottokeskusten opintotoiminnan suunnitelma. https://rednet.punainenristi.fi/node/27017
- Borodkina, Olga & Törrönen, Maritta & Samoylova, Valentina 2013: Empowerment as a current trend of social work in Russia. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering Social Work: Research and Practice. Palmenia Centre for Continuing Education. University of Helsinki, 22-35.
- Jan Fook 2002: Social Work, Critical Theory and Practice. London: SAGE Publications Ltd.
- Hokkanen 2009: Empowerment valtaistumisen ja voimaantumisen dialogina. Teoksessa Mäntysaari, Mikko & Pohjola, Anneli & Pösö, Tarja (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS- kustannus, 315-337.
- Neath, Jeanne & Schriner, Kay 2998: Power to people with disabilities: Empowerment issues in employment programming. Disability & Society 13 (2) 217-228.
- Neath & Schriner 1998, 218; Hokkanen 2009, 326.
-
(17)
Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit
Kannabiksen viihdekäyttö on sellainen asia, josta jokaisella on varmasti oma mielipiteensä. Nämä mielipiteet ovat jakautuneet lähinnä kahteen: puolesta tai vastaan. Koska halusin päästä niin sanotusti ilmiön taakse, pro gradu -tutkielmani käsittelee kannabiksen viihdekäytölle luotuja merkityksiä, ja näiden kautta kannabiksen viihdekäyttäjille rakentuvia identiteettejä. Kannabis on tällä hetkellä käytetyin laiton huume Suomessa (1), mikä tekee tutkielmasta ajankohtaisen. Aineistona toimii City-lehden Suuri huumeraportti ja sen kommenttiosio.
Huumeiden viihdekäyttö on vapaa-ajalla tapahtuvaa, hallinnassa olevaa huumeiden käyttämistä, jonka seuraukset koetaan lähinnä myönteisiksi (2). Tutkimuksessani näen viihdekäytön juuri tällä tavalla. Viihdekäytön yleistymiseen taas ovat vaikuttaneet esimerkiksi kansainvälinen klubikulttuuri, yksilönvapauden korostaminen, suorituskeskeisyyden lisääntyminen, huumeiden saatavuuden paraneminen sekä nuorten ja aikuisten ajatusmaailmojen välille kasvanut kuilu (3).
Kannabiksen viihdekäytön puolustajien rakentamat identiteetit antavat kannabiksen viihdekäyttäjistä positiivisen kuvan. Kelvollinen pössyttelijä on kuin kuka tahansa muukin niin sanotusti hyvä kansalainen siinä mielessä, että he ovat hyvin toimeentulevia ja tekevät osansa yhteiskunnan toimimisen eteen. Kannabiksen viihdekäyttäjä voi samalla kuitenkin tuntea erilaisuuden tunnetta sellaisiin ihmisiin verrattuna, jotka eivät ole viihdekäyttäjiä. Tällöin viihdekäyttäjälle rakentuu yhteiskuntakriittisen pössyttelijän identiteetti, sillä kannabiksen käyttö on maassamme laitonta, ja tämä voi aiheuttaa viihdekäyttäjissä kritiikkiä yhteiskuntaa, lakia ja lainsäätäjiä kohtaan.
1960-luvun hippiyteen yhdistin etenkin rauhaa ja rakkautta jakavan pössyttelijän, sillä molemmista löytyy samanlaisia piirteitä. Rakkaudella tarkoitetaan sitä, että jokaista elävää olentoa tulee rakastaa, ja rauha viittaa ihmisen sisäiseen mielentilaan, suvaitsevaisuuteen ja sopusointuun (4). Luonnon huomioiminen, rakkaus ja sisäisen maailman muutokset ovat myös joillekin nykyajan viihdekäyttäjistä tärkeitä kannabiksen käytön merkityksiä. Luonnon rakastaminen oli myös 1980-luvun Vihreälle liitolle tärkeää, josta myöhemmin muodostui nykyisinkin tuntemamme Vihreä puolue. Vihreän liiton juuret voidaan muiden 1970-80 lukujen uusien yhteiskunnallisten liikkeiden tavoin jäljittää yleiseen nuorisokulttuurin nousuun sekä hippiliikkeeseen (5). Tarkoitus ei ole yleistää, vaan kiinnittää huomio eri vuosikymmeninä tapahtuneiden asioiden ja ilmiöiden yhteyksiin ja herättää ihmisissä ajatuksia. Oikeuksiaan puolustava pössyttelijä vetoaa yksilön vapauteen tehdä omat valintansa elämässä, kunhan ne eivät aiheuta vahinkoa toisille ihmisille. Yksilön korostaminen ei liene koskaan ollut enemmän voimissaan kuin nyt, ja tähän viittaavaa retoriikkaa on nähtävissä selkeästi esimerkiksi poliittisten puolueidemme periaateohjelmissa – etenkin taas Vihreiden ja Vasemmiston.
Kannabiksen viihdekäytön vastustajien puheenvuoroista löydettävät identiteetit eivät taas anna kannabiksen viihdekäyttäjistä laisinkaan positiivista kuvaa. Heille rakentuvat nistin ja lainrikkojan identiteetit. Kannabiksen viihdekäyttäjä ei ole millään tavalla erilainen muista laittomien huumeiden käyttäjistä, ei edes riippuvaisista ongelmakäyttäjistä. Vastustajat pistävät kaikki huumeet samaan kategoriaan, joten myös huumeita käyttävät ihmiset niputetaan yhteen. Lainrikkojan identiteetti rakentuu sellaisten annettujen merkitysten kautta, jotka tekevät kannabiksen käytöstä rikollista toimintaa. Jossakin vaiheessa kannabiksen viihdekäyttäjästä saattaa tulla yhteiskunnallinen ongelma siinäkin mielessä, että vastustajat joutuvat verorahoistaan maksamaan heidän päihdehoitonsa.
Kannabiksen viihdekäyttäjissä tuntuu olevan tutkimuksen mukaan toisaalta elementtejä hippiliikkeestä, mutta samalla nykyajan yhteiskunnan etenkin yksilönvapauteen liittyvät arvot yhdistyvät tähän. Vaikka tarkoitus ei ole yleistää, on kuitenkin sosiaalityöntekijällekin hyödyllistä tietää mitä kannabiksen viihdekäytön taustalla saattaa mahdollisesti olla, sillä ilmiö tulee todennäköisesti vain kasvamaan.
Jenni Tuominen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan ”Hyvä, paha pössyttelijä” – Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit.
Lähteet
1. Partanen, Juha 2002: Huumeet maailmalla ja Suomessa. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka. Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 13-37.
2. Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Salasuo, Mikko 2004: Huumeet ajankuvana – huumeiden viihdekäytön kulttuurinen ilmeneminen Suomessa. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi.
3. Allaste, Airi-Alina 2006: Drug Cultures in Estonia – Contexts, Meanings and Patterns of Illicit Drug Use. Tallinn University Press. Tallinna, Viro; Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Parker, Howard & Aldrigde, Judith & Measham, Fiona 1998: Illegal leisure – the Normalization of Adolescent Recreational Drug Use. Routledge. Great Britain.
4. Tarvainen, Veikko 1993: 60-luvun kapina. Like. Helsinki.
5. Mickelson, Rauli 2015: Suomen puolueet. Vapauden ajasta maailmantuskaan. Vastapaino. Tampere.
(16)
Isyys eron jälkeen
Eroa ei tule nähdä pelkästään huonona asian lapsen elämässä. Vaikka vanhemmat eroavat toisistaan ja parisuhteesta, ero ei päätä vanhemmuutta. Ero muovaa kuitenkin arkea, rooleja ja suhteita. Suhde lapseen ja lapsen etu voivat nousta eron seurauksena vanhempien huomion keskiöön.
Tutkimuksessani isien kokemus isyydestä eron jälkeen oli alkuun hämmentävää ja hieman pelottavaa. Ero toi uudenlaista vastuunottamista. Isyys koettiin tärkeäksi ja isät halusivat olla lastensa elämässä aktiivisesti mukana. Isät kokivat, että jos yhteistyö lapsen äidin kanssa toimii, tapaamiset lapsen kanssa järjestyvät hyvin. Isät kokivat keskinäisen yhteistyön ja hyvän vuorovaikutuksen vahvistavan lapsen etua ja asemaa. Isät kokivat, että eron jälkeen keskinäistä puhetta ja keskustelua oli tullut enemmän lapsen ja hänen äidin kanssaan.
Kuka huolehtii, ettei vanhempiensa eron kokenut lapsi, joudu itse huolehtimaan oikeudestaan tavata isäänsä?
Vanhempien eron jälkeen lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa ja vanhemmilla velvollisuus huolehtia yhdessä lapsesta. Tutkimuksessani isät toivoivat lapsen tapaamisia enemmän. Toivettaan he eivät useinkaan rohjenneet esittää lapsen äidille tai viranomaiselle. Isät eivät he halunneet nostaa asiaa esille äidin kanssa, jotta sovitut tapaamiset eivät peruuntuisi. He eivät halunneet painostaa lastensa äitiä ja korostivat, että äidin ja lapsen hyvinvointi nivoutuvat kiinteästi toisiinsa.
Lastenvalvoja on tavallisesti ensimmäinen viranomainen keneen vanhemmat ottavat yhteyttä erotilanteessa. Ensimmäisellä tapaamisella vanhemmilla voi olla jo jonkinlainen suunnitelma, miten he aikovat huolehtia lapsesta. Lastenvalvojan rooli on tärkeä eroauttamistyössä, tästä syystä vanhempien ja lastenvalvojan ensitapaamiseen tulisikin varata riittävästi aikaa. Lastenvalvojan tehtävänä eroauttamisessa on nostaa lapsen asema keskiöön, sekä tarvittaessa neuvoa ja ohjata heitä muihin eroauttamispalveluihin.
”Turboahdettu tapaamisaikaa”
Tutkimuksessani isät kokivat, että heidän ja lasten väliset tapaamisajat olivat liian lyhyitä. He kokivat, että yhdellä tapaamiskerralla oli niin paljon tehtävää ja puhuttavaa, että aika ikään kuin loppui kesken. Isät eivät kuitenkaan halunneet, että tapaamistilanteet olisivat suoritustilanteita, vaan he pyrkivät luomaan niistä rentoja yhdessäolon hetkiä. Isät eivät halunneet kilpailua, siitä kumman luona lapsi viihtyy paremmin vaan isät halusivat elää tavallista lapsiperheen arkea lastensa kanssa.
Tutkimuksessani nousi esille, kuinka isät olisivat kaivanneet eron jälkeisiin ensitapaamisiin jonkinlaista valmennusta, ohjeistusta tai vertaistukea. ”Kukaan ei kertonut eikä valmistanut minua ensi tapaamiseen. Ilmassa oli paljon kysymysmerkkejä sekä molemmin puoleista jännitystä”.
Anita Tervo
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkielmaan: ”Tyhjäksi puserrua aikaa”, Isä – lapsi suhde eron jälkeen.
(15)
Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena
Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena Lastensuojelun edunvalvonnasta säädetään lastensuojelulain 22§:ssä. Pykälä on lapsen asioista vastaavaa sosiaalityöntekijää velvoittava, mutta vielä toistaiseksi huonosti tunnettu tai ainakin harvoin käytetty lapsen osallisuutta korostava lainkohta. Lapsilla ja nuorilla on kuitenkin hyvin positiivisia kokemuksia edunvalvontaprosesseista, joissa edunvalvoja on kulkenut lapsen rinnalla jopa useiden vuosien ajan.
Tieto edunvalvontamääräyksestä tulee lapselle ja nuorelle usein yllätyksenä, eikä heillä ole tietoa edes siitä, mitä edunvalvonta on, kuka sitä on hakenut ja miksi, kuka heidän edunvalvojansa on, mitä edunvalvoja tekee ja mitä edunvalvonta lapselle ja nuorelle merkitsee. Hyvin epäselvästä ja aikuisjohtoisesta lähtötilanteesta huolimatta edunvalvontaprosessi kokonaisuudessaan merkitsee lapselle ja nuorelle pysyvän, luottamuksellisen ja tärkeän ihmissuhteen syntymistä aivan vieraan aikuisen ihmisen kanssa.
”Ei ois tullu kuulluksi ilman edunvalvojaa”
Lastensuojeluprosessi ja etenkin siihen liittyvät erilaiset päätöksentekotilanteet näyttäytyvät lapselle ja nuorelle epäselviltä, osittain jopa kaoottisilta. Edes edunvalvojan mukana oleminen ei poista epämääräisyyden ja hallitsemattomuuden tunnetta lapsilta ja nuorilta. Lapsen ja nuoren osallistumisen mahdollisuudetkaan omassa asiassaan eivät ole itsestään selviä. Edunvalvoja pystyy kuitenkin omalla toiminnallaan tukemaan lasta oman mielipiteen muodostamisessa sekä huolehtimaan siitä, että lapsi ja nuori tulee kuulluksi joko suoraan tai edunvalvojansa kautta.
Edunvalvojan tehtävä on kaksijakoinen: hänen tulee tuoda esille lapsen ja nuoren mielipide häntä koskevassa päätöksenteossa, mutta muodostaa myös oma mielipiteensä siitä, mikä ratkaisu olisi lapsen edun mukainen. Tämä kaksoisrooli ei kuitenkaan heikennä lapsen ja nuoren sekä edunvalvojan välistä luottamusta. Tärkeintä on yhteinen keskustelu eri näkemyksistä molemminpuolisen ymmärryksen lisäämiseksi.
”No se niinku selvensi mulle niitä asioita”
Lapset ja nuoret kuvailevat edunvalvojaa sanoilla sanansaattaja, asioiden hoitaja ja kartalla olija. Sanansaattajan roolissa edunvalvojan tehtävänä on pitää esillä ja viedä eteenpäin lasten ja nuorten asioita ja mielipiteitä. Asioita hoitaessaan edunvalvojat esimerkiksi osallistuvat epävirallisiin kohtaamisiin ja arkisten asioiden hoitamiseen. Toiminta määräytyy pitkälti lasten ja nuorten tarpeiden ja toiveiden mukaan. Edunvalvoja on myös ”kartalla olija”, joka tuntee lapsen ja nuoren vuosien ajalta, luo häneen pysyvän, tärkeän ja luottamuksellisen ihmissuhteen, tietää ja tunnistaa lapsen ja nuoren tarpeet ja toiveet, puhuu lapsen puolesta ja vie hänen sanaansa eteenpäin viranomaisille ja muille lapsen asioissa työskenteleville ammattilaisille. Kartalla olija pystyy hoitamaan tehtäväänsä tapaamalla lasta ja nuorta säännöllisesti.
”Lähheinen ja luottamuksellinen suhde”
Edunvalvojan sekä lapsen ja nuoren välinen suhde rakentuu hitaasti kohtaamisten, keskusteluiden ja vapaan yhdessäolon kautta. Edunvalvontasuhteet ovat usein vuosien mittaisia, jolloin edunvalvojan pysyvyys sekä säännölliset tapaamiset ovat merkittäviä tekijöitä suhteen rakentumiselle. Huostaanotetuilla lapsilla on usein takanaan katkenneita ihmissuhteita, epävarmuutta ja menetyksiä. Edunvalvonta mahdollistaa lapselle ja nuorelle pysyvän ihmissuhteen edunvalvontamääräyksen ajaksi. Pysyvyyden lisäksi edunvalvojalla on todellisia, lakiin perustuvia mahdollisuuksia vaikuttaa lapsen ja nuoren lastensuojeluprosessiin ja sitä kautta heidän arkielämäänsä.
Jokaisella lapsella on lain suoma oikeus edunvalvojaan, mikäli edunvalvontamääräyksen kriteerit täyttyvät. Todellisuudessa edunvalvojan tarpeen arvioiminen ja hakeminen jää usein yksittäisen sosiaalityöntekijän vastuulle. Kiireellisimpien asioiden vuoksi edunvalvonnan hakemiseen liittyvä arviointi ja keskustelu lapsen kanssa voi helposti unohtua. Lapselle ja nuorelle tulisi kertoa edunvalvonnasta, jotta hän osaisi tarvittaessa myös itse vaatia edunvalvojan hakemista.
Edunvalvonnasta huolimatta lastensuojeluprosessia kokonaisuudessaan tulisi selkiyttää. Lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän tehtävänä on varmistua siitä, että asiakkaana oleva lapsi tai nuori on tietoinen omasta tilanteestaan ja siihen liittyvistä toimenpiteistä. Hänelle tulee myös perustellusti kertoa, keitä henkilöitä hänen asiassaan on mukana ja mitkä ovat heidän roolinsa. Lastensuojeluprosessin selkiyttämisen lähtökohtana on varmistaa, että lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä kohtaa asiakkaana olevia lapsia ja nuoria riittävän usein oppiakseen tuntemaan heidät ja heidän tarpeensa.
Myös edunvalvontatyöskentelyä voidaan kehittää entistä lapsilähtöisemmäksi. Vaikka lapset ja nuoret kokevat edunvalvonnan toimivana ja tärkeänä toimintana, edunvalvojat eivät ole voineet työskentelyllään poistaa lapsilta lastensuojeluprosessiin liittyvää epäselvyyttä. Edunvalvojan tulisi vielä selkeämmin kertoa lapselle ja nuorelle lastensuojeluprosessin vaiheista ja niihin vaikuttavista tekijöistä. Edunvalvojan tulee myös huolehtia siitä, että aikuisjohtoisissa tilanteissa asiat käsitellään lapsen kielellä selkeästi ja ymmärrettävästi.
Pilvikki Harju
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Meillä tuli semmonen hyvä suhde” Lasten ja nuorten kokemuksia lastensuojelun edunvalvonnasta.
(14)
Päihdeäiti haluaa rakastaa lapsensa ehjäksi
”Sillai käyny läpi oman lapsuuden surua siitä, ett ei oo ite voinu olla lapsi…Lähinnä ne päihteet on ollu mulle semmonen selviytymiskeino jotenki..”
Erilaiset käyttäytymis- ja käsitysmallit siirtyvät sukupolvelta toiselle ja päihdeongelmat aiheuttavat tutkimusten mukaan tähän erityisen riskin (1). Tutkimukseni tarkoitus oli kuvata haastateltujen äitien näkemyksiä siitä, kuinka heidän oma päihteiden käyttönsä oli vaikuttanut heidän lastensa elämään. Tarinaan hiipi kuitenkin kuin huomaamatta sivujuonne. Äitien tarinoissa tuli kuuluviin, kuinka heidän vanhempiensa päihteiden käyttö äitien omassa lapsuudessa oli vaikuttanut siihen, millaiseksi heidän elämänsä oli muodostunut. Tämän juonipolun osuus korostui osaltaan myös metodologisten valintojeni vuoksi; narratiivisuus tutkimusotteena nosti äitien omat tarinat lapsista tuotettujen tarinoiden rinnalle. Myös näistä äideistä tuli näkyviin lapsi, jonka elämään vanhemman päihteiden käyttö oli jättänyt jälkensä.
Jokaisen päihdeongelmaisen äidin tilanne on omanlainen, joten stereotypioiden luominen päihdeäideistä voi olla kyseenalaista. Tärkeä on kuitenkin ymmärtää mistä lähtökohdista päihdeäidit usein vanhemmuuttaan rakentavat. He ovat poikkeuksellisen usein kokeneet omassa lapsuuden-perheessään vaikeuksia ja turvattomuutta. (2). Tämä korostui myös kuulemissani äitien tarinoissa. Osalla tutkimukseni äideistä oli lapsuudenkokemuksena myös seksuaalista hyväksikäyttöä tai väkivaltaa. Lapsena kaltoinkohdeltu ei ehkä aikuisena kykene luomaan turvallista kiintymyssuhdetta omiin lapsiinsa. Tämä lisää taas riskiä oman lapsen kaltoinkohtelulle ja ongelmien siirtymiselle seuraavaan sukupolveen. (3).
Päihteilevällä äidillä ei itsellään ole useinkaan ollut minkäänlaista äidin mallia. Siksi hän voi olla kuin imuri, imeä kaikesta vähän yrittäen olla kaikin tavoin kuvittelemansa ihanneäidin mukainen. Hän haluaisi olla pullantuoksuinen äiti, mutta hänellä ei ole keinoja toteuttaa sitä. Elämä on ennemminkin selviytymistaistelu. Päihdeäidit joutuvatkin usein turvautumaan oman lapsuuden taustansa ja omien hoivakokemustensa vuoksi puutteellisiin vanhemmuuden keinoihin (2).
Kiistatonta on, että vanhemman päihteiden käytön haitat lapselle ovat usein pitkäaikaisia. Lapsen varhaiset kokemukset voivat vaikuttaa hänen biologiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen kehitykseensä kriittisellä tavalla. (1). Tarinoissaan äidit näkivät äitiydessään kuitenkin myös hyvää. He rakastivat lapsiaan äärettömästi ja antoivat lapsille rakkautta ja läheisyyttä, syliä, halauksia ja pusuja.
Vaikea menneisyys jättää vanhemmuuteen särönsä, mutta äidin hakiessa apua ja asettuessa menneisyyden ja vuorovaikutuksen työstämiseen, hän voi löytää itsestään uusia äitiyden puolia ja sitä myötä uudenlaisen tavan olla lapsen kanssa (4). Äidin raitistuminen toi tarinoissa lasten elämään pysyvyyttä ja äidit olivat eri tavoin lapsilleen läsnä kuin aiemmin. Päihteettömyyden myötä äideillä oli mahdollisuus alkaa pohtimaan ja käsittelemään kipeitä asioita, eheyttämään myös itseään.
”Vaikka päihdeongelmaisen äidin rakkaus ei ole vastuullista, mutta se on rakkautta. Ei oo vastuullista vanhemmuutta, mutta rakkaus on olemassa ja se on sille lapselle tärkeätä. Ett vaikka äiti ei asu mun kanssa, niin se rakastaa minua, se pitää ehjänä sen lapsen.
Katja Salminen-Lahtinen
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Rakkaus pitää ehjänä?” Äitiys ja päihteet –äitien narratiiveja lastensa elämästä.
Lähteet
Holmila, Marja & Bardy Marjatta & Kouvonen Petra 2008: Lapsuus päihdeperheessä ja kielteisen sosiaalisen perimän voittaminen. Yhteiskuntapolitiikka 73 (4) , 421-432. (1)
Savonlahti, Elina & Pajulo, Marjukka & Piha, Jorma 2003: Päihdeäidit, vauvat ja varhainen vuorovaikutus. Teoksessa Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko & Tamminen, Tuula (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki. 327–337. (2)
Mennen, Ferol E. & O’Keefe, Maura 2005: Informed decisions in child welfare: The use of attacment theory. Children and Youth Services Review (27), 577-593. http://ac.els-cdn.com/S0190740904002440/1-s2.0-S0190740904002440-main.pdf?_tid=117b9aea-c753-11e5-982c-00000aab0f27&acdnat=1454159709_ca291e7cedba8c7d3286e696515903d5. (3)
Siltala, Pirkko 2003: Traumatisoitunut vanhemmuus ja varhainen vuorovaikutus.Teoksessa
Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko & Tamminen, Tuula (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki.268-282. (4)
(13)
Terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus
”…niin tuossahan tuo istuu ja jutellaan ongelmista, niin kuin sellaisista mitä on tapahtunut ja sun muuta, se lisää ymmärrystä” Asiakkaan käsitys terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuudesta.
Pro gradu –tutkielmani käsittelee terveyssosiaalityön asiantuntijuutta, jota tehdään terveydenhuollon organisaatiossa. Erään työntekijän kuvaus: ”Monesti tarvitaan tietoa toimeentulosta ja sosiaalityöntekijä tietää niistä parhaiten, joo ne sillai niin kuin ohjaa ja neuvoo. Ne tietää myös asumiseen liittyvistä tuista. Monet asiakkaat ovat veloissa ja tarvitsevat apua myös velkojen hoitoon. Sosiaalityöntekijä voi auttaa tällaisissakin asioissa.”
Mitä terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus on asiakastyöskentelyssä?
Terveyssosiaalityöntekijän työ käsittää terveyden ja sosiaalisuuden edistämistä ja ylläpitämistä. Kokonaisvaltainen näkemys sairaudesta ja sen vaikutuksista sosiaalisuuteen ovat terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuuden keskiössä. (1). Terveyssosiaalityön asiantuntijuus edellyttää: hyviä vuorovaikutustaitoja, voimaannuttavaa työotetta, neuvontaa ja ohjausta psykososiaalisen työotteen lisäksi.
Vuorovaikutus on kohtaamista, jossa osallistujat tuottavat ja jakavat sekä tulkitsevat merkityksiä yhdessä. Hyvään vuorovaikutukseen päästään kuuntelemisen taidolla, tunnetaidoilla ja kyvyllä ymmärtää eri-ikäisten asiakkaiden todellisuutta. Hyvä vuorovaikutus sisältää kyvyn antaa tukea, ylläpitää keskustelua ja reflektoida kuulemaansa. Psykososiaalisella lähestymistavalla haetaan syvällisempää ymmärrystä asiakkaan ajattelusta, tunteista ja hänen toiminnastaan. Tällä pyritään muutoksen aikaansaamiseen asiakkaan elämässä. Neuvonnalla ja ohjauksella pyritään saattamaan asiakas oikeiden palveluiden ja tukien piiriin.
Mitä on terveyssosiaalityöntekijän moniasiantuntijuus?
Moniasiantuntijuus terveyssosiaalityössä käsittää työryhmä- ja verkostotyöskentelyn sosiaaliturva- ja lainsäädäntöasiantuntijuuden, työ kehittämisen ja haasteet. Terveyssosiaalityöntekijä tarvitsee laajan tietopohjan lainsäädännöstä, sosiaalipalveluista ja sosiaaliturvasta. Terveyssosiaalityöntekijä työskentelee usein moniammatillisissa työryhmissä asiakkaiden verkoston kanssa, johon kuuluvat perhe, lähipiiri ja viranomaiset. Työn kehittämisessä ja haasteiden voittamisessa painotetaan terveyssosiaalityön asiantuntijuuden esille tuomista muille ammattiryhmille ja hallinnolle.
Katri Herala
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan ”Ne etsivät ratkaisuja yhdessä asiakkaan kanssa.” Terveyssosiaalityön asiantuntijuutta määrittämässä.
Lähteet
-
-
- Lindén, Mirja 1999: Terveydenhuollon sosiaalityö moniammatillisessa toimintaympäristössä. Sosiaali- ja terveysalan kehittämiskeskus. Raportteja 234. Helsinki: Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus.
-
(12)
Vuorovaikutus vaikuttaa – Rikoksia tehneiden tukeminen rikoksista irrottautumisen prosessissa
”Mä olin vapautunut muovipussin kanssa” –toteamus on käytännössä monelle totta. Vankeudesta vapautumisen vaiheessa yksilö on uuden edessä halutessaan suunnistaa rikoksettomaan elämään.
Rikoksista irrottautuminen on monisyinen prosessi, johon vaikuttavat useat eri tekijät. Siinä yksilön saamalla vuorovaikutuksellisella tuella on keskeinen merkitys. Erityisen riskialttiissa tilanteessa ovat tuomion suorittamisen jälkeen vapautumisen vaiheessa he, joilla ei ole rikoksista irrottautumista tukevaa omaa sosiaalista verkostoa.
Rikoksia tehneiden elämänhistoriassa on usein monenlaisia kasautuneita huono-osaisuuteen liittyviä tekijöitä ja rikolliseen käyttäytymiseen johtaneet kehityskulut ovat alkaneet jo varhain. (Timonen 2009, 3-4, 55-89. Blomster & Muiluvuori 2011, 148-150. Elonheimo 2010, 51-52, 56-57). Yksilön toimintaan vaikuttavat sekä yksilölliset tekijät että sosiaaliset tekijät laajemmin aina yhteiskunnan rakenteisiin saakka. Syrjäytymisen kehästä ulospääseminen ei ole helppoa rikoksista saadun tuomion suorittamisen jälkeen (Kyngäs 2000, 15, 38, 41-45. 230-231, 234, 240).
Leimasta eroon ja eteenpäin
Rikollisen leimaa on vaikea karistaa. Rikoksista irrottautumiseen liittyy vaihe, jossa rikoksentekijä luo uudestaan identiteettiään. Tälle vaiheelle on ominaista, että rikostaustan omaava alkaa mieltämään itsensä ei-rikoksentekijänä. (Viikki-Ripatti 2011, 198-200.) Ei-rikolliseen elämäntapaan liittyvän identiteetin uudelleen prosessoinnin vaiheessa on tukea antava, arvostava ja välittävä vuorovaikutus keskeistä. Ilman sitä rikoksista irrottautuminen voi vaikeutua.
”Sit kun oon saanut oikeen avun, oon saanut elämästä kiinni”
Näin totesi eräs opinnäytetyöhöni haastattelema rikostaustan omaava henkilö. Mitä tämä apu sitten on? Tutkimuksessani, jossa haastattelin ryhmähaastattelumenetelmin 13 rikostaustan omaavaa, tuli esille, että keskeistä rikoksista irrottautumisen tukemisessa on paitsi kuntoutumiseen tähtäävien tukitoimien mahdollistaminen, niin myös ennen kaikkea se, että yksilö kohdataan arvostavasti, välittävästi ja yksilöllisesti. Hyvä vuorovaikutus sosiaalityöntekijän kanssa edistää rikoksista irrottautumista. Sosiaalityön vaikuttavuutta edistää kasvokkain tapahtuva hyväksi koettu vuorovaikutus. Yhteiskunta- ja sosiaalieettisesti tarkasteltuna onkin tärkeää, etteivät taloudelliset leikkaukset kohdistu sosiaalityön käytäntöön siten, että rikostaustan omaavat joutuvat pääasiassa asioimaan kirjallisesti sosiaalitoimessa. Monilla rikoksia tehneillä on ollut jo lapsuudesta saakka elämänhallinnan vaikeuksia ja terveydellisiä haasteita. Tällöin kuntouttavan sosiaalityön merkitys korostuu aikuisuudessa. Parhaimmillaan sitä toteutetaan suunnitelmallisesti ja pitkäjänteisesti.
Rikoksiin ajautuminen on prosessi, johon vaikuttavat monet eri tekijät
Usein tähän liittyvät prosessit ovat alkaneet jo lapsuudessa, jolloin on tärkeää kiinnittää huomiota myös ennaltaehkäisevään työhön ja varhaiseen tukeen.
”Pitäis olla niin, että jauhetaan yhteistä taikinaa, eikä niin, että jokainen jauhaa omaa taikinaansa.”
Rikoksista irrottautumisen tukemisessa yhteistyö eri viranomaisten kesken on tärkeää, kuten edellä oleva opinnäytetyötutkimukseni lainauksessa todetaan. Osallisuuden edistämisessä ja syrjäytymisen kehästä ulospääsemisessä on jokainen kohtaaminen merkityksellistä. Tämä haastaa paitsi sosiaalityöntekijät, niin myös jokaisen kanssakulkijan ottamaan mukaan jo tuomionsa kärsineet.
Rikoksista irrottautumisen prosessissa yksilö koittaa etsiä uutta paikkaa yhteiskunnan systeemissä. Monesti kiinnittyminen siihen voi olla haasteellista. Siihen vaikuttaa rikostaustan omaavan yksilöllisyys sekä sosiaaliset ja yhteiskunnalliset tekijät. Koska rikostaustan omaavalla on usein rankka psykososiaalinen historia ja elämänhallinnan vaikeuksia, korostuu vuorovaikutuksen merkitys.
Camilla Sundell
Lapin yliopisto
(11)
Verkosta tukea pienten lasten äideille
Internetin avulla ihmisten on helppo kohdata toisiaan ja olla vuorovaikutuksessa keskenään. Erityisesti pienten lasten äidit ovat ottaneet erilaiset verkkoyhteisöt omaksi kanavakseen, jossa he jakavat kokemuksiaan ja saavat tukea vertaisiltaan. Verkkoon onkin syntynyt lukuisia äitien omia nettiyhteisöjä, kuten keskustelufoorumit sekä viime vuosina suureen suosioon nousseet äitiysblogit.
Joillekin äideille internet on ainoa paikka, jossa heillä on mahdollisuus tavata muita äitejä. Verkkoyhteisöt ovatkin muodostuneet kaikille avoimiksi vertaisryhmiksi. Julkisilla palveluilla olisi mahdollisuus tarjota samantyyppisiä yhteisöllisiä ryhmiä myös suljetummassa muodossa. Verkkovälitteisyyttä ei ole juurikaan hyödynnetty perheille suunnattujen hyvinvointipalveluiden toteuttamisessa.
Tällaisille palveluille selkeästi olisi tilausta. Äideillä on tarve tuoda esille omaa äitiyttään ja samalla saada muiden hyväksyntää. Neuvola ei kuitenkaan enää automaattisesti järjestä äitiryhmiä, joten verkostoituminen ja tuen saaminen muilta äideiltä ei ole itsestään selvää.
Pikkulapsiarki on äideille hyvin raskasta, mutta siitä selviämistä tuntuu helpottavan mahdollisuus keskustella ja jakaa omia kokemuksiaan samassa elämäntilanteessa olevien kanssa. Toisten äitien kokemusten kautta he ymmärtävät, että muutkin käyvät läpi samanlaisia tilanteita, eivätkä he suinkaan ole yksin omien kokemustensa tai ajatustensa kanssa.
Neuvolan toiminta ei äitien mielestä ole myöskään riittävän yhteisöllistä eikä se tarjoa nopeaa apua päivittäisiin tai yllättäviin tilanteisiin. Äitien verkkoyhteisöissä sen sijaan vallitsee vahva yhteisöllisyys ja me-henki. Äidit kannustavat toisiaan ja kantavat huolta toistensa elämäntilanteista ja jaksamisesta. He jakavat mielellään omia kokemuksiaan auttaakseen muita. Lisäksi verkkoyhteisöissä tukea ja neuvoja on saatavilla hyvin nopeasti. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta yhteisöstä on Facebookiin perustetut paikkakuntakohtaiset Hätäkahvit – nimellä toimivat ryhmät, joissa äidit voivat pyytää toisiltaan nopeaa käytännön apua.
Miten verkkoa voitaisiin hyödyntää hyvinvointipalveluissa? Esimerkiksi neuvolan tai lastensuojelun palvelujen oheen voidaan luoda toimintaa, joka tarjoaa äideille mahdollisuuden osallistua vertaisryhmään verkon välityksellä. Tällaisessa ryhmässä äidit voivat tutustua samassa elämäntilanteissa oleviin vertaisiin ja jakaa omia kokemuksiaan luottamuksellisessa ympäristössä ja näin saada sosiaalista tukea. Verkkovälitteisissä ryhmissä äidit voisivat saada apua ja tukea vuorokaudenajasta riippumatta, toisin kuin julkisen sektorin palveluissa yleensä. Verkkovälitteisten palvelujen avulla myös palvelujen saatavuus erityisesti harvaan asutuilla alueilla paranisi.
Internetin potentiaali tulisi nykyistä paremmin huomioida perheille suunnattujen palveluiden kehittämisessä. Palvelujärjestelmän tehtävänä on kehittää sellaisia verkkopalveluja, jotka vastaavat asiakkaiden tarpeisiin ja joiden käyttö on helppoa hektisessä pikkulapsiperheen arjessa.
Pauliina Posio
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan Sosiaalista tukea? Verkkoympäristöt pienten lasten äitien arjen tukena.
(10)
Parisuhdeväkivallan vaietut kokijat
Mies ei voi kokea parisuhdeväkivaltaa? Henkinen väkivalta ei ole väkivaltaa? Tutkimuksemme kumosi vahvasti kyseiset väitteet.
Miehen kokema väkivalta on yhteiskunnassamme valtava tabu. Keskustelu menee helposti siihen, että puhuessamme miesten kokemasta väkivallasta, vähättelisimme jotenkin naisten kokemaa parisuhdeväkivaltaa. Asia ei tietenkään ole näin. Miesten kokemaa parisuhdeväkivaltaa pitää tuoda ihmisten tietoisuuteen, sillä se on yhteiskunnassamme vaiettu aihe.
Miehet itsekin mielellään vähättelevät kokemaansa parisuhdeväkivaltaa ja eivät hae siihen apua. Avun hakeminen on heille haastavaa ja itse väkivaltaongelmaa ei välttämättä edes tiedosteta ja jos tiedostetaan, niin miehet ajattelevat omassa mielessään, että miehen on kestettävä kipua. Kipua miehet mieluummin kestävätkin kuin aiheesta puhumisen häpeän. Tutkimuksemme perusteella sukupuoliroolit vaikuttavat miehillä erittäin voimakkaasti väkivaltaan suhtautumiseen sekä siihen, että apua ei haeta. Tutkimuksemme miehet kantoivat pitkään syyllisyyttä suhteen ongelmista ja sen päättymisestä.
Väkivallan muodot ja seuraukset
Miehet kokevat erityyppisiä väkivallan muotoja. Henkinen väkivalta haavoittaa uhriaan voimakkaasti. Tyypillistä on, että eri väkivallan muodot ovat yhteydessä toisiinsa. Miehet kokevat kontrollointia, mitätöintiä, manipulointia, uhkailua ja kiristämistä, taloudellista väkivaltaa sekä rajua fyysistä väkivaltaa.
Parisuhdeväkivallalla on pitkäaikaisia vaikutuksia miehiin. Miehet kokevat ahdistusta ja epätoivoa sekä häpeää koetusta väkivallasta. Erityisesti sillä on vaikutusta miesten itsetuntoon. Miehillä esiintyy univaikeuksia ja masennusoireita sekä poissaoloja töistä ja koulusta. Koettu väkivalta vaikuttaa miehiin siis hyvin kokonaisvaltaisesti.
Palveluiden kehittäminen
Miesten on hyvin vaikeaa hakea apua, sillä he jo etukäteen kokevat, ettei heidän parisuhdeväkivallan kokemuksiaan osata kohdata palvelujärjestelmässä. Tutkimuksemme perusteella miehet tarvitsevat ymmärtävää ja kärsivällistä kuuntelijaa. Ammattilaista, joka ikään kuin vahvistaa miesten kokemukset todeksi ja että heillä on oikeus tuntea kuten he tuntevat ja saada apua parisuhdeväkivaltaan. Toisaalta tarvitaan jämäkkyyttä, patistusta tilanteen etenemiseksi sekä konkreettisia neuvoja.
Palvelujärjestelmää tulee kehittää niin, että miehillä on helpompi hakeutua niiden piiriin. Jotta työskentely onnistuu parisuhdeväkivaltaa kokeneen miehen kanssa, ensimmäinen tapaaminen väkivaltapalveluiden työntekijän kanssa on merkittävä, sillä se ratkaisee palveluissa pysymisen ja on ensimmäinen askel miehen toipumiseen väkivaltaisesta suhteesta.
Miesten kokemasta parisuhdeväkivallasta pitää ehdottomasti keskustella julkisuudessa enemmän! Tutkimuksemme miehet toivoivat erityisesti tätä, sillä miehet tarvitsevat muiden samassa tilanteessa olevien miesten kokemustietoa aiheesta. Sitä, että he eivät ole jotain outoja poikkeustapauksia, vaan on muitakin parisuhdeväkivaltaa kokeneita miehiä. Näin miehet voivat päästä eroon syyllisyyden ja epäonnistumisen kokemuksistaan ja hakeutua väkivaltapalveluihin ilman henkistä painolastia. Väkivaltapalveluiden ”markkinointiin” tulee jatkossa panostaa niin, että niissä otetaan selkeästi huomioon MYÖS miehet väkivallan kokijoina, eikä vain tekijöinä!
Reeta Laitinen
Suvi Orislahti
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Kuopassa – Miesten kokemuksia parisuhdeväkivallasta.
(9)
Parisuhdeväkivallan vaiettu salaisuus
Väkivallan tekijä pystyy käyttämään vallan elementtinä väkivallan salattavuutta. Naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa esiintyy vieläkin yhteiskunnassamme, vaikka olemme hyvinvointivaltio, jossa korostetaan miesten ja naisten tasa- arvoa sekä molemmilla olevia yhtäläisiä ihmisoikeuksia. Miten yhteiskuntamme ja siellä olevat ihmiset suhtautuvat parisuhdeväkivaltaan? Käytän lähdeaineistona mediassa esillä olevia kirjoituksia parisuhdeväkivallasta.
Väkivalta vaikuttaa sen kokijaan, sekä koko perheeseen. Se voi raaimmillaan johtaa puolison ja/ tai myös lasten kuolemaan! Perhesurmat olivat puheenaiheena mediassa muutama vuosi sitten ja osassa niissä syynä oli, että puoliso surmasi perheensä, koska nainen halusi erota miehestään. Puoliso menettää eron myötä valta- asemansa suhteessa naiseen. Sisäasianministeri Päivi Räsänen kertoi Terveyden ja hyvinvointilaitoksen tekemästä selvityksestä, jonka mukaan viranomaisten välisen yhteistyön lisäämisellä voitaisiin paremmin tunnistaa ja puuttua perheessä vallitsevaan väkivaltaan. Asenteita muuttamalla voitaisiin tarjota perheelle enemmän apua eikä vain välttämättömiä toimenpiteitä. Ilman tätä väkivallan kierrettä on vaikea katkaista.
Nainen voidaan leimata parisuhdeväkivallan aiheuttajaksi. Asenteet ovat syvällä yhteiskunnassamme, jotka muodostuvat jo lapsuudessa. Voidaan ajatellaan, että nainen voi omalla käyttäytymisellään vaikuttaa väkivallan syntymiseen. Parisuhdeväkivallassa myös mies syyllistää naista käyttämästään väkivallasta. Nainen uskoo lopulta omaan syyllisyyteensä ja alkaa tämän syyllisyyden, häpeän ja väkivallan pelon johdosta peitellä tai kaunistella kokemaansa väkivaltaa itselle ja muille sekä puolustella sen tekijää. Nainen haluaa onnistua omassa roolissaan puolisona, äitinä ja kodista huolehtijana sekä saavuttaa hyvän parisuhteen. Se tarkoittaa kulissien ylläpitämistä onnellisesta parisuhteesta, jonka väkivallasta puhuminen rikkoo.
Parisuhdeväkivalta voi jatkua perheen kodissa vuosikausiakin ilman, että kukaan huomaa naisen hätää. Tällöin nainen jää yksin asian kanssa ja se mahdollistaa väkivallan jatkumisen ja pahenemisen. Mies voi eristää naisen muista ihmisistä ja estää naisen avun hakemisen. Nainen voi myös tottua miehen käyttämään väkivaltaan ajan kuluessa, jolloin se normalisoituu osaksi parisuhdetta. Parisuhdeväkivalta voi myös jatkua jos nainen ei osaa tunnistaa kohtaamansa väkivaltaa väkivallaksi, kuten henkistä väkivaltaa. Parisuhdeväkivaltaa koskevan tiedon lisäämisellä voitaisiin helpottaa väkivallan tunnistettavuutta.
Viranomaisten asenteet voivat vaikuttaa parisuhdeväkivallasta puhumiseen ja avun hakemiseen. Nainen voi kokea, että hän ei saa tarvittavaa apua viranomaisten taholta tai hänen kertomuksensa joutuu arviointiin ja jopa hänen syyllistämiseensä. Tämän johdosta naiset eivät mielellään kerro kokemastaan väkivallasta. Väkivaltaisesta parisuhteesta lähteminen on vaikea prosessi, joka ei tapahdu hetkessä. Viranomaisia tulisi kouluttaa enemmän aiheen sensitiivisyydestä ja siitä miten he ottavat puheeksi parisuhdeväkivallan, jos he epäilevät naisen kärsivän siitä. Naista tulee myös osata ohjata eri auttamisjärjestelmien piiriin, jotta nainen ei jää yksin ja hänen väkivaltaisesta parisuhteesta irrottautuminen voisi tapahtua mahdollisimmin pian.
Parisuhdeväkivallan salattavuutta voidaan rikkoa siitä puhumalla, sekä sen syiden ja seurausten esiintuomisella. Mielestäni ihmisten tulisi rohkaistua puhumaan väkivallasta suoraan aina sitä epäiltäessä. Asenteiden pitää muuttua ja parisuhdeväkivalta tulee tuomita ja syyllistää sen tekijä! Naisen ei tule tuntea syyllisyyttä ja häpeää sen julkituomisesta vaan häntä tulee kannustaa kertomaan kokemuksistaan, jotta parisuhdeväkivalta tulee ilmi ja siihen voidaan puuttua viranomaisten tai lähipiirin toimesta,
Maarit Karvo
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Yhteensidotut – Parisuhdeväkivallan kiinnipitävä voima.
(8)
Nuorisotyön ytimessä – Neiossa nuori kohdataan
Nuorisotakuun ja –politiikan ja nuorten todellisuuden kohtaamattomuus on aika ajoin nostettu esille, ja hyvästä syystä. (1) Nuorisotyöltä vaaditaan tulostavoitteellisuutta kuin pörssiyhtiöltä ikään, ja onnistumisen mittareiksi huolitaan nuoret, jotka on saatu pois työttömyys- ja kouluttautumattomuustilastoja rumentamasta.
Yhteisöllisyyden ja osallisuuden käsitteet vilisevät koulutuspoliittisissa teksteissä ja poliitikkojen puheissa taikasanojen tavoin syrjäytymistä poistavina tekijöinä, mutta talouden pyörissä ne ovat hioutuneet sanahelinäksi. Nuori nähdään kapeiden linssien läpi tulevaisuuden työntekijänä, osallisuus työelämään kiinnittymisenä ja yhteisöllisyys työ- ja opiskelupaikoilla automaattisesti syntyvänä liittymisen jälkituotteena. (2)
Todellisuus on muuta. Nuoren tie koulusta alan opintoihin ja töihin ei läheskään aina etene suoraviivaisesti, sillä nuori tarvitsee tilaa kokeilla erilaisia polkuja ja yhteisöjä sekä tulla kuulluksi ja hyväksytyksi. Resurssien kiristyksen myötä nuorisotyöstä uhkaa karsiutua pois sen ydin: sosiaalinen kasvatustyö, joka perustuu nuoren ja luotettavan aikuisen kohtaamiseen. (3)
Kunnat pyrkivät eroon seinistä nuorisotyön ympärillä, toisin sanoen tehostamaan tilojen käyttöä ja jalkauttamaan nuorisotyöntekijöitä sinne, missä nuoret liikkuvat. Olen kuitenkin vakuuttunut, että nuoria luokseen kutsuvalla tilatyöllä on merkittävä rooli aidon yhteisöllisyyden ja osallisuuden rakentumisessa. Sain etnografisen tutkielmani kautta tutustua Raha-automaattiyhdistyksen sekä Rovaniemen kaupungin tukemaan nuorisotyöhön Neiot – Tyttöjen Talolla, jossa yhteisöllisyys ja osallisuus saavat rakennuspalikoita talon kulttuurista sekä tyttöjen ja aikuisten välisestä vuorovaikutuksesta.
Fyysisesti koulu- ja muista instituutioista erillään seisovassa Tyttöjen Talossa ei vallitse valmiita nuorten välisiä hierarkioita. (4) Sen kodinomainen tunnelma, tasa-arvoinen tilatoteutus sekä tyttöjen tarpeiden mukaan muuttuvat tilat mahdollistavat yhteisöllisyyden ilman koulusta tai muista insituutioista saatuja sosiaalisia leimoja, kuten epäsuosittu tai syrjäytynyt. Kiusaamista ja ulossulkemista ei esiinny. Jos esiintyisikin, siihen olisi helppo puuttua yhteisöllisesti, sillä yhden palkatun ohjaajan lisäksi talolla toimii vapaaehtoisia, kaikenikäisiä isosiskoja.
Aikuisten ja nuorten välisissä kohtaamisissa tytöille annetaan huomiota ja huolenpitoa, neuvontaa ja tukea, ja heitä kannustetaan osallistumaan talon yhteisöön sekä muihin paikallisyhteisöihin. Vuorovaikutusta siivittää tyttöjen toivomat, heille maksuttomat aktiviteetit, kuten ruuanlaitto ja keilaaminen, ja niiden keskeltä kumpuava nauru.
Yhteisöllisyyteen kuuluu mahdollisuus osallistua yhteisön toimintaan omien toiveidensa ja voimavarojensa mukaisesti. Kun tyttö näkee omien toiveidensa konkretisoituvan ja oman vaikutusvaltansa talon toiminnassa, se rakentaa yhteisöllisyyden tunnetta.
Osallisuuteen kuuluu mahdollisuus määritellä, missä ja miten haluaa olla osallisena. Kun aikuisella on aikaa tutustua nuoreen ja päinvastoin, kun toiminnalla ei ole nuoren ulkopuolelta tulevaa päämäärää, se rakentaa osallisuutta hänelle tärkeissä asioissa ja pyrkimyksissä.
Yhteisöllisyyttä ja osallisuutta ei voi luoda työntämällä nuorta koulu- ja työelämään, jossa hänen elämäntilanteensa haasteisiin ei todellisuudessa pystytä vastaamaan. (2) Ilman nuorisotyöntekijän ja nuoren välistä aitoa kohtaamista nuori jää vaille kaipaamaansa tukea. Nuorisotyön ytimen muodostumiseen tarvitaan aikaa, joita resursseja oikein kohdistamalla voidaan nuorelle tarjota.
Heli Honkasilta
Lapin yliopisto
Lähteet
1 Mm. Tiitinen, Laura: Nuoren elämä ei ole putki. Tässä blogissa. Postattu 8.12.2015, viitattu 23.2.2016.
2 Souto, Anne-Mari 2014: Ohitettu nuoruus? Aikuismainen työelämäkykyisyys ja ammatillinen koulutus. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 158–161.
3 Cederlöf, Petri 2014: Tavallinen nuorisotyö ja nuorisotakuu. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 193–198.
Kylmäkoski, Merja 2007: Eteinen, vessa, keittokomero ja huone – Niistä on nuorisotila tehty. Teoksessa Hoikkala, Tommi & Sell, Anna (toim.): Nuorisotyötä on tehtävä. Menetelmien perustat, rajat ja mahdollisuudet. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura. Julkaisuja 76. Helsinki, 393–409.
4 Hämäläinen-Luukkainen, Jaana 2006: Nuorten tilattomuus koulussa. Teoksessa Kylmäkoski, Merja & Lind, Kimmo & Hintikka, Timo & Aittola, Tapio (toim.): Nuorten tilat. Sarja C. Oppimateriaaleja 9. HUMAK. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 70. Gummerus. Helsinki, 43–62.
(7)
Lukutaito on etuoikeus
Maailmassa on noin 780 miljoonaa aikuista, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa (1). Suurin osa luku- ja kirjoitustaidottomista aikuisista on naisia (2).
Nykysuomalaisille on itsestään selvää, että aikuinen osaa lukea. Suomessakin koko kansan kouluttaminen on silti suhteellisen tuore asia. Sata vuotta sitten meillä oli jo kansakouluja, muttei vielä yleistä oppivelvollisuutta – se saatiin vuonna 1921 (3). Siitä vielä sata vuotta taaksepäin opiskelu oli vain pienen eliitin etuoikeus. Sukujuuriaan miettimällä voi arvailla, olisiko itse lukutaitoinen, jos olot Suomessa eivät olisi muuttuneet.
Monissa maissa, joista Suomeen tullaan pakolaisina, lukutaito on edelleen harvojen etuoikeus. Esimerkiksi Afganistanissa vain noin 24 % aikuisista naisista osaa lukea. Sisällissodan repimässä Somaliassa koululaitoksella ei ole juuri edellytyksiä toimia. Monelta pakolaiselta koulu jää kesken myös pakomatkan takia.
Tietoyhteiskunta vaatii lukutaitoa
Suomeen tulijan lähtömaan kulttuurissa lukutaidon puute ei välttämättä ole ollut leimaavaa. Lukutaito ei myöskään aina ole ollut välttämätöntä arjessa selviytymiselle. Suomalainen tietoyhteiskunta kuitenkin perustuu lukutaidolle ja numeerisille taidoille enemmän kuin ehkä osaamme ajatellakaan.
Jopa niin arkinen asia kuin kaupassa käyminen vaatii lukutaidottomana maahan tulleelta aikuiselta paljon opiskelua. Kaikki eivät uskaltaudu yksin kauppaan vielä vuosien maassaolon jälkeenkään. Kaupassa on ensinnäkin osattava lukea tai ainakin tunnistaa tuotteiden nimet tietääkseen, mitä ostaa. On myös ymmärrettävä hinnat ja osattava käsitellä rahaa tai pankkikorttia.
Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulevilla aikuisilla on oikeus pitempään kotoutumisajan tukeen kuin muilla maahanmuuttajilla. Ennen varsinaisia kotoutumiskoulutuksen kursseja he voivat opiskella luku- ja kirjoitustaidon kursseilla.
Aikuisen on kuitenkin lasta vaikeampi oppia lukemaan. Myös uuden kielen oppiminen on vaikeampaa, kun aikaisempi koulutausta puuttuu. Pakolaisilla on usein myös traumoja, jotka vaikeuttavat kaikkea uuden oppimista. Vain harva lukutaitoa vailla maahan tullut aikuinen oppii lukemista ja suomen kieltä niin hyvin, että voisi – ainakaan nykyisellä vaatimustasolla – jatkaa ammatilliseen koulutukseen ja työllistyä.
Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulleet aikuiset ovatkin ryhmä, joka jää helposti syrjään kaikesta. Erityisesti naiset saattavat jäädä kodin seinien sisäpuolelle, näkymättömiin. Miehet liikkuvat usein kodin ulkopuolella naisia enemmän ja saattavat oppia suomen kielen suullisen taidon naisia paremmin, vaikka lukutaito puuttuisikin. Naisilta suhteet muihin suomalaisiin kuin viranomaistahoihin saattavat puuttua kokonaan.
Apua vapaaehtoisista?
Suhteet suomalaisiin olisivat tärkeitä niin kielen oppimisen kuin muun kotoutumisen kannalta. Vapaaehtoistoiminta on onneksi lisääntynyt myös kotouttamisessa. Esimerkiksi Rovaniemellä maahanmuuttajien sosiaalitoimisto koordinoi kotokaveritoimintaa (4). Mannerheimin Lastensuojeluliitolla on Ystäväksi maahanmuuttajaäidille –hanke (5) ja Helsingin Diakonissalaitos etsii maahanmuuttajaopiskelijoille kielikavereita (6).
Siltojen rakentaminen suomalaisten ja maahanmuuttajien kohtaamisille voisi kuulua yleisemminkin kotouttamistyöhön ja sosiaalityöhön maahanmuuttajien kanssa. Pelkkien viranomaiskontaktien avulla kotoutuminen jää ohueksi.
Miksi he sitten tulevat?
On selvää, että kouluja käymättömien ihmisten vastaanottaminen on Suomelle kalliimpaa kuin valmiiksi koulutetun työvoiman vastaanottaminen. Suurin osa luku- ja kirjoitustaitoa vailla olevista aikuisista tulijoista on pakolaisia. Suomi on allekirjoittanut pakolaisten vastaanottamisesta kansainvälisiä sopimuksia, muun muassa Geneven sopimuksen (7). Geneven sopimuksessa on syrjintäkielto, joka kieltää pakolaisten valikoimisen heidän ominaisuuksiensa perusteella.
Kun puhutaan pakolaisista, puhutaan ihmisistä, jotka ovat avun tarpeessa. Avun tarpeen mukaisesti heitä on myös autettava – ei siis esimerkiksi koulutuksen tai muiden hyötynäkökohtien perusteella.
Eila Mustaparta
Lapin yliopisto
Lähteet
-
-
- EU-Speak. Uutiskirje #1. Lokakuu 2015. https://research.ncl.ac.uk/media/sites/researchwebsites/eu-speak2/EU-SPEAK3%20julkistaa%20tiedon%20uudesta%20Erasmus+-rahoituksesta.pdf
- http://www.uis.unesco.org/literacy/Documents/fs32-2015-literacy.pdf
- http://www.minedu.fi/etusivu/arkisto/2009/0511/koulun_penkille.html
- http://www.rovaniemi.fi/fi/Palvelut/Perhe–ja-sosiaalipalvelut/Maahanmuuttajasosiaalityo/Kaveriksi-kotopolulle
- http://uudenmaanpiiri.mll.fi/toiminta/ystavaksi-maahanmuuttajaaidille/
- http://www.kansalaisareena.fi/valikko/wp-content/uploads/2015/06/Laura-Hakoköngas.pdf
- http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1968/19680077/19680077_2
-
(6)
Perhesurmiin puuttumisen mahdollisuudet
Perhesurmat ovat harvinainen ilmiö ja media uutisoi niistä yllättävinä tekoina. Perhesurmien taustalla on kuitenkin useita riskitekijöitä, joita läheiset ja viranomaiset eivät aina ole huomanneet tai eivät ole osanneet suhtautua niihin riittävän vakavasti.
Perheissä on ollut väkivaltaa ennen surmatekoja, mutta perheiden välillä on eroja väkivallan muodoissa ja siinä, kuinka paljon väkivaltaa on ollut. Väkivalta on ollut fyysistä, henkistä tai puolison kontrollointia. Väkivallan alku ja kulku eivät käy tarkasti vaiheittain ilmi, mutta perheissä on havaittavissa väkivallan kierre. Aluksi väkivallaton kumppani alkaa vastata toisen osapuolen käyttämään väkivaltaan väkivallalla ja näin väkivalta tuottaa lisää väkivaltaa (1).
Joissakin perheissä poliisit on soitettu kotiin paikalle väkivaltatilanteen vuoksi. Eräässä perheessä poliisit olivat rauhoittaneet tilanteen paikan päällä eikä ketään viety putkaan. Poliisien pitäisi aina perheväkivaltatilanteissa ohjata asiakkaat sosiaali- ja terveyspalveluihin käsittelemään väkivallan taustalla olevia ongelmia, sillä ne eivät poistu, vaikka tilanne sillä hetkellä rauhoittuukin.
Väkivallan lisäksi perhesurmien pitkäaikaisia riskitekijöitä ovat parisuhteen ongelmat, ero tai eroaikeet, taloudelliset ongelmat, riippuvuudet, persoonallisuushäiriöt ja vaikeudet yhteishuoltajuudessa. Lisäksi surmaajilla oli ollut unettomuutta ennen surmia. Surman taustalla on usein monia eri riskitekijöitä ja tilannetta voidaan kuvata konfliktien kasautumisena (2).
Palvelujärjestelmässämme on palveluita, jotka kohdentuvat perhesurmien pitkäaikaisiin riskitekijöihin. Esimerkiksi vanhempien välien ollessa riitaisat voidaan yhteishuollossa lapsen siirtyminen vanhemmalta toiselle toteuttaa valvottuna vaihtona, jolloin työntekijä on vaihtotilanteessa läsnä. Surmaperheissä palveluita ei kuitenkaan ole käytetty tai niitä on käytetty vähän.
Miksi perheet eivät ole hakeneet apua ongelmiinsa? Yhtenä merkittävänä tekijänä on ollut haluttomuus puhua ongelmista. Erityisesti surmaajalla on voinut olla tarve menestyä ja pitää yllä kulissia. Mielentilatutkimuksissa persoonallisuushäiriöt on nähty yhtenä esteenä avun hakemiselle. Joissakin perheissä tapahtumat ovat edenneet niin nopeasti, ettei apua ole ehditty hakea. Osa perheistä oli joskus hakenut apua ongelmiinsa, mutta ei surmia edeltäneenä aikana. He olivat kokeneet, etteivät olleet apua saaneet. Huonot kokemukset avun saamisesta voivat olla esteenä avun hakemiselle myöhemmin uudelleen.
Haasteet palvelujärjestelmälle
Ammattilaisten näkökulmasta perhesurmien ennakointi on vaikeaa, sillä riskitekijät ovat dynaamisia ja riskin suuruus vaihtelee. Lisäksi surmaajan mielentila voi muuttua äkillisesti esimerkiksi itsetuhoiseksi. Tilanteen ymmärtämiseksi ammattilainen tarvitsee paljon tietoa surmaajasta ja perheestä pitkältä ajalta. (3.) Perusteellinen perehtyminen asiakkaiden elämäntilanteeseen on kuitenkin mahdotonta, jos asiakkailla ei ole halua puhua ongelmistaan. Lisäksi tietojen keräämistä voivat haitata lyhyet tapaamis- ja vastaanottoajat, epäselvyydet tietojen vaihtamisesta ammattilaisten välillä sekä työntekijöiden vaihtuvuus.
Esteenä oikeanlaiselle avun saamiselle voi olla perheiden tavallisuus, joka saattaa harhauttaa ammattilaista. Perheet ovat usein ydinperheitä, vanhemmat ovat hyvin koulutettuja ja työssäkäyviä eikä surmaajiin voi liittää tyypillisiä henkirikoksen tekijän piirteitä. Auttamisen mahdollisuudet edellyttävät ammattilaiselta valmiutta katsoa asioita toisin (4).
Perhesurmien pitkäaikaiset riskitekijät, niiden muuttuminen sekä avun hakemisen ja saamisen kysymykset herättävät pohtimaan kohdattavien asiakkuuksien vaativuutta ja antaako koulutus ammattilaisille riittävät valmiudet kohtaamisiin.
Sari Veikanmaa
Lapin yliopisto
Lähteet
-
-
- Säävälä, Hannu & Nyqvist, Leo & Salonen, Santtu 2006: Väkivallan tekijän taustaa. Teoksessa Säävälä, Hannu & Pohjoisvirta, Riitta & Keinänen, Eero & Salonen, Santtu (toim.): Mies varikolle. Apua lähisuhdeväkivaltaan. Oulun ensi- ja turvakoti ry. Oulu, 31–55.
- Harper, Dee Wood & Voigt, Lydia 2007: Homicide Followed by Suicide. An Integrated Theoretical Perspective. Homicide Studies 11(4), 295–318.
- Sachmann, Mark & Harris Johnson, Carolyn Mary 2014: The Relevance of Long-Term Antecedents in Assessing the Risk of Familicide-Suicide Following Separation. Child Abuse Review 23(2), 130–141.
- Hurtig, Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2014: Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. UNIpress. Kuopio, 250–280.
-
(5)
Lapsen kengissä aikuissosiaalityössä
Uutisoinnin perusteella lasten pahoinvointi vaikuttaa lisääntyvän hyvinvointiyhteiskunnassa. Lastensuojelun resurssit ovat ahtaalla. Aikuisten sosiaalihuollon palveluita ei ole hyödynnetty riittävästi lastensuojelun työmuotona. Lasten huomioinnin ajatellaan kuuluvan lastensuojeluun.
Aikuissosiaalityön toimintakentällä ensisijaisina asiakkaina ovat aikuiset, mutta sosiaalihuollon toteutuminen vaikuttaa myös perheen lapsen tilanteeseen. Aikuissosiaalityössä työskentelevillä sosiaalityöntekijöillä on ymmärrys vanhemman tilanteen vaikutuksesta lapseen, mutta konkreettisista työtavoista ja -käytänteistä on puute.
”Lapset näkkyy perhetiedoissa ja paperilla. Otetaan ne (lapset) tulona huomioon”
Lapsen elämään vaikuttavia päätöksiä tehdään esimerkiksi toimeentulotuki-, päihde- ja mielenterveystyössä, jotka ovat aikuissosiaalityön keskeistä toiminta-aluetta. Lasten huomioiminen ja näkyväksi tekeminen tulee tapahtua näissä kohtaamisissa. Lapsi on aina asiakas, kun sosiaalihuoltoa hakevassa, käyttävässä tai sen kohteena olevassa perheessä on lapsi. Konkreettisimmin lapsen asiakkuus näkyy toimeentulotukityössä. Lapsilisät otetaan perheelle tulona huomioon. Lapset toimivat myös perusteena myöntää perheelle harkinnanvaraista toimeentulotukea esimerkiksi vuokrarästeihin.
Lapsi vanhemman varjossa
Lasten kodin ulkopuolelle sijoittamisen syyt liittyvät usein vanhempien elämän haasteisiin kuten heidän päihde- ja mielenterveysongelmiin, jaksamattomuuteen, perheristiriitoihin, avuttomuuteen, osaamattomuuteen ja taloudellisiin ongelmiin (1,2,3). Siitä huolimatta aikuissosiaalityöntekijät eivät olleet huolestuneita vanhemmuuteen liittyvistä kysymyksistä. Lasten huomioiminen aikuissosiaalityön toimintakentällä on työntekijälähtöistä ja tilannesidonnaista eikä siihen myöskään ole yhteneväisiä toimintatapoja. Uudistunut sosiaalihuoltolaki (1302/2014) velvoittaa kuntaa tarjoamaan avohuollon palveluita perheelle ilman lastensuojeluasiakkuutta.
”Asiakkaana yleensä aina perheen aikuinen – Hakemuksen jättäjä”
Sosiaalipalvelut on usein kunnissa organisoitu elämänkaariajattelumallin mukaisesti. Se ohjaa sosiaalityöntekijöitä kohdentamaan työnsä oman asiakaskuntansa mukaan. Se näkyy sosiaalityöntekijöiden tavassa puhua asiakkaista yksilöinä. Työ on myös tekijänsä näköistä ja sitä voi tehdä monella tapaa sosiaalityöntekijän oman kiinnostuksen mukaan.
Lasten omaa ääntä, osallisuutta ja toimintaa ei voi sivuuttaa. Lapsissa on tulevaisuus. Heidän hyvinvointinsa tulee ottaa huomioon kaikissa palveluissa, joissa työskennellään aikuisten asiakkaiden kanssa, joilla on alaikäisiä lapsia. Jotta lapsi tulee huomioiduksi aikuissosiaalityössä, hänet täytyy ensin tehdä näkyväksi aikuisille suunnatuissa palveluissa.
Marja Sundqvist
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro graduun sosiaalityöntekijöiden kokemuksia lasten huomioimisesta ja osallisuudesta aikuissosiaalityössä.
-
-
- Heino, Tarja 2007: Keitä ovat uudet lastensuojelun asiakkaat? Tutkimus lapsista ja perheistä tilastolukujen takana. THL-raportti. Helsinki. Valopaino Oy.
- Myllärniemi, Anniina 2006: Huostaanottojen kriteerit pääkaupunkiseudulla. Selvitys pääkaupunkiseudun lastensuojelun sijoituksista. Helsinki: SOCCA.
- Kestilä, Laura & Paananen, Reija & Väisänen, Antti & Muuri, Anu & Merikukka, Marko & Heino, Tarja & Gissler, Mika 2012a: Kodin ulkopuolelle sijoittamisen riskitekijät. Rekisteripohjainen seurantatutkimus Suomessa vuonna 1987 syntyneistä. Yhteiskuntapolitiikka 77:1. 34−52.
-
(4)
Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia arjesta ja ikääntymisestä
Ikääntyneiden kehitysvammaisten odotettavissa oleva elinikä nousee muun väestön lailla, mutta heidän kokemuksensa ovat jääneet taka-alalle. Myös kehitysvammaisten ikääntymiseen tulee kiinnittää huomiota, ja pyrkiä kehittämään heille tarjottavia palveluita sekä huomioida yksilöiden erilaiset toivomukset arkea koskien.
Kehitysvammaisiin suhtautuminen on ollut negatiivista kautta historian, aina viime vuosikymmenille saakka. Kehitysvammaisten kohtelu ja suhtautuminen on vaihdellut laitoksiin eristämisestä säälimiseen. 1970-luvun taitteessa myös Suomessa alkoi liike, jolla pyrittiin purkamaan kehitysvammaisten laitosasumista, ja tuomaan kehitysvammaiset lähemmäksi muuta yhteiskuntaa. (1) Tämän liikkeen, kehitysvammaisten asioita ajavien järjestöjen sekä hyvinvointipalvelujen paranemisen myötä kehitysvammaisten ikääntyminen mahdollistuu muun väestön lailla.
Usein kehitysvammaisia koskevissa tutkimuksissa kuullaan kehitysvammaisten omaisten tai heidän kanssaan työskentelevien henkilöiden ääntä. Ikääntyneet kehitysvammaiset ovat harvoin tutkimuksen tiedontuottajina, vaikka heidän kuulemisensa olisi tärkeää. Tutkimuksessani keskitynkin heidän kokemuksiensa kuuntelemiseen arjesta sekä heidän ajatuksistaan ikääntymisestä.
Arjesta mielekästä
Myös ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää arjen sujuminen mielekkäästi. Päivä- ja toimintakeskukset ovat monelle merkityksellisiä paikkoja sekä niiden tarjoamien aktiviteettien että sosiaalisten suhteidensa vuoksi. Käsillä tekeminen koetaan tärkeänä osana arkea, oli kyseessä sitten työt tai harrastusmielessä käsitöiden tekeminen.
Oma tupa, oma lupa
Ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää oma koti ja sen sopivuus omiin tarpeisiin. Koti on tärkeä riippumatta asumis- ja tukimuodoista. Oman huoneen sisustaminen omalle silmälle miellyttäväksi, tärkeiden tavaroiden tuominen entisestä kodista sekä kodin yksityisyys auttavat ikääntynyttä kehitysvammaista tuntemaan huoneensa kodiksi. Itsenäisesti asuvilla yksityisyys ja itsenäisyys toteutuvat automaattisemmin, sillä heidän kodissaan ei ole ympärivuorokautista henkilökuntaa.
Ikääntyneille kehitysvammaisille, niin kuin muillekin, on sosiaalinen tuki välineellistä tukea arvokkaampaa.
Sosiaaliset suhteet ovat merkityksellisiä myös ikääntyneille kehitysvammaisille. Naapurit, päivä- ja toimintakeskusten henkilökunta sekä muut asiakkaat ja omaiset ovat tärkeimpiä sosiaalisia suhteita. Sosiaaliset suhteet mahdollistavat keskustelun kulloinkin mieltä painavista asioista. Sosiaalinen tuki voi vaikuttaa positiivisesti terveyteen tai vähentää stressin aiheuttajien negatiivisia vaikeuksia (2). Asumismuoto voi vaikuttaa sosiaalisten suhteiden määrään. Yksin asuvien kehitysvammaisten sosiaaliset suhteet ovat riippuvaisia heidän omasta aktiivisuudesta, kun taas ryhmäkodeissa on enemmän ihmisiä lähellä arjessa.
Terveys on merkityksellinen ikääntyneiden kehitysvammaisten elämässä, sillä hyvä terveydentila mahdollistaa asumisen haluamallaan tavalla. Esimerkiksi tuetussa ryhmäkodissa asutaan ilman ympärivuorokautista apua. Luonnollisesti terveys vaikuttaa myös liikkumiseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Moni haastateltava koki terveytensä tärkeäksi, mutta ei itsestäänselvyydeksi. Heillä oli halua pitää hyvää huolta itsestään ja terveydestään.
Aktiivisuutta on monenlaista!
Ikääntyneiden kehitysvammaisten osallistuminen yhteiskuntaan omien kykyjen ja mahdollisuuksien mukaisesti on tärkeää henkilön itsensä lisäksi myös ympäristölle. Tuottava aktiivisuus voi olla tärkeä osa tyytyväistä vanhenemista (3). Tuottava aktiivisuus voi olla palkka- tai vapaaehtoistyötä. Tutkimukseni kehitysvammaiset tuottavat ympäristölleen muun muassa käsitöitä, musiikkia ja paljon sosiaalista hyvää. Yksi haastateltavista huolehti lähellä asuvasta liikuntarajoitteisesta henkilöstä.
Ikääntyneiden kokemukset ja elämäntarinat tuottavat arvokasta tietoa. Huomiota tulisi kiinnittää enemmän myös niiden yksilöiden kokemuksiin, joiden kommunikointikeinot ovat rajalliset. Heilläkin on omat tarinansa, jotka ansaitsevat tulla kuulluksi.
Tiia Pelkonen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkimukseen Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia ikääntymisestä ja arjesta. Teemahaastattelu onnistuneen vanhenemisen pohjalta.
Lähteet
(1) Repo, Marjo 2012: Historiasta nykypäivään. Teoksessa Malm, Marita & Matero, Marja & Talvela, Eeva-Liisa (toim.): Esteistä mahdollisuuksiin. Vammaistyön perusteet. 3.painos. 13–32
(2) Rowe, John & Kahn, Robert 1987: Human Ageing: Usual and successful. Teoksessa Science. 237. 142–149.
(3) Rowe, John & Kahn, Robert 1997: Successful Aging. Teoksessa The Gerontologist. Volume 37. Number 4. 433–440.
(3)
Ikääntyneet internetin ihmemaassa
Tilastokeskuksen mukaan 68 prosenttia 65-74−vuotiaista on käyttänyt internetiä viimeisen kolmen kuukauden aikana (3). Tämän päivän kolmasikäläiset ovat aktiivisia osallistujia ja vaikuttajia, joista suuri osa ylläpitää sosiaalisia suhteita monin tavoin.
Suurten ikäluokkien tulolla eläkeikään on vaikutuksia mm. mediamaailmaan, yhdistystoimintaan ja yhdyskuntaelämään Eläkeläisten sosiaalinen ja fyysinen liikkuvuus on lisääntymässä, samoin terveyteen ja kunnonkohotukseen liittyvät tuotteet ja palvelut kiinnostavat kolmasikäläisiä. (1) Heillä on kiinnostusta, aikaa ja varaa osallistumiseen sekä harrastamiseen. Tämä näkyy lisääntyvänä ikääntyneiden määränä yhteiskunnan eri toiminnoissa, kuten politiikassa, yhdistys- ja vapaaehtoistoiminnoissa.
Mä olen paljon kaikissa yhteiskunnallisissa asioissa mukana.
Kolmas ikä alkaa useimmiten eläkkeelle jäännin myötä. Sitä kuvataan henkilökohtaisten aikaansaannosten täydellistymisenä ja silloin yksilö on vapaa toteuttamaan henkilökohtaisia tavoitteitaan. Väestörakenteen jatkuvasti vanhetessa vanhempien ikäryhmien vaikutusvalta ja asema yhteiskunnan valtajärjestelmässä saattaa vain kasvaa. (2)
Nyt eläkkeellä on aikaa ja uteliaisuus on lisääntyny.
Tekniset ratkaisut tehty nuorten ehdoilla
Kolmasikäläiset ovat ahkeria internetin käyttäjiä. He tekevät siellä tilauksia ja seuraavat yhteisöpalveluita, aivan kuten muutkin. Jopa 34 prosenttia kolmasikäläisistä käyttää internetiä useita kertoja päivässä. (3)
Haasteet syntyvät siitä, että useimmat tekniset ratkaisut on tehty nuorten ja terveiden ihmisten ehdoilla, jotka ovat kasvaneet tekniikan parissa. Nykyään suuri osa julkisten ja yksityisten palvelujen asiointia tapahtuvat tietotekniikan avulla. Samoin kuin pankki-, tapahtuma, terveys- ja neuvontapalvelut hoituvat tietotekniikan avulla. Ikäihmiselle esimerkiksi erilaisten tuotteiden, kuten elektroniikan, etujen ja haittojen hahmottaminen voi olla vaikeaa vähäisten teknisten tietojen ja taitojen vuoksi. Sen vuoksi ikääntynyt on usein myyjien, palveluntuottajien tai asentajien armoilla. (4)
Huonoja puolia voi tulla, että siellä joutuu huijatuksi tai sitä käytetään väärin.
Ikääntyminen ei ole tehty yhdestä muotista
Vaikka ikääntyminen on monimuotoistunut viime vuosina, tuottaa mainonta ja media kuvaa aktiivisesta ikääntyvästä joka osaa, tuottaa ja osallistuu monin eri tavoin yhteiskunnassa. Kuitenkaan kaikki eivät tähän muottiin istu.
Ikääntyneiden syrjäytyminen tietoyhteiskunnasta on iso ongelma, mihin täytyy kiinnittää huomiota. Kun tieto ja asiointi ovat yhä enemmän sähköisessä muodossa, teknologian käytön vaikeudet voivat aiheuttaa ikääntyneille jopa isoja taloudellisia menetyksiä. (5)
Internet tarjoaisi keinoja yhteydenpitoon ja osallistumiseen varsinkin niille ikääntyville, joiden liikkuminen ulkomaailmassa on terveydellisistä tai muista syistä rajoittunut. Hyvävoimaiset ikääntyvät hakeutuvat usein itse oppimaan uutta tai hakemaan tietoa. Taas ne, joilla ei ole aikaisempaa kokemusta tekniikasta, jäävät entistä enemmän syrjään tietoyhteiskunnasta. Haasteena on se, miten ikääntyville suunnitellut teknologiahankkeet löytävät juuri syrjäytymisvaarassa olevat.
Paula Isokangas
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu tutkielmaan nimeltään ”Niin on helppo surffailla eteenpäin” Kolmasikäläisten kokemuksia yhteisöllisestä mediasta ja sen vaikutuksista sosiaaliseen pääomaan.
Lähteet
Karisto, Antti 2004: Kolmas ikä: Uusi näkökulma väestön vanhenemiseen. Ikääntyminen voimavarana. Tulevaisuusselonteon liiteraportti 2004. Luettavissa osoitteessa http://hdl.handle.net/102244/4042 (93.)
Jyrkämä, Jyrki 2001: Teoksessa Lapsuudesta vanhuuteen Iän sosiologiaa. Toimittaneet Anne Sankari ja Jyrki Jyrkämä Vastapaino Gummerrus Kirjapaino Oy Jyväskylä 2001. s.309
Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttö [verkkojulkaisu].ISSN=2341-8699. 2014. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 28.7.2015].Saantitapa: http://www.stat.fi/til/sutivi/2014/sutivi_2014_2014-11-06_tie_001_fi.html
Leikas, Jaana 2008: Ikääntyvät, teknologia ja etiikka. Luettavissa osoitteessa: http://www.vtt.fi/inf/pdf/workingpapers/2008/W110.pdf (s.57-58.)
Koskinen, Simo & Riihiaho, Sinikka 2007: Kolmas ikä elämänvaiheena. Teoksessa Kolmasikäläisten elämää pohjoisissa kaupungeissa. KaupunkiElvi-hankkeen tutkimustuloksia. Koskinen, Simo & Hakapää, Liisa & Maranen, Pirk-ko & Piekkari, Jouni (toim.) Lapin Yliopistopaino Rovaniemi 2007.(33-34.)
(2)
Moniammatillinen yhteistyö, haastavaa mutta palkitsevaa!
”Mehän tehhään tää yhessä, että meilon verkosto ja sitten niin ja näin ja …hirvee pettymys, että ei se hankekaan tee mittään, ei ne saa mittään aikaan …että sitähän taottiin vaikka kuinka pitkään päähän ihmisille, että ei tää oo mikkään mappi Ö, johon tungetaan niinko kaikki …pittää yhesä näitä edelleen tehä.” Haastateltavan kommentti moniammatillisen työryhmän työskentelystä.
Pro gradu tutkielmani käsittelee moniammatillista yhteistyötä Kemin kuntakokeiluhankkeessa työntekijöiden kokemana. Yhteistyö moniammatillisessa ryhmässä voi osoittautua haasteelliseksi. Yksi työntekijä kuvaili kokemustaan seuraavasti: ”Ittele oli niinko, ei järkytys, mutta jollakilaila, että onko tosi, että mikkään ei ole kahessakymmenessä vuessa muuttunu. Perusasioista pittää lähteä vieläki. Ja mitä haastavampi on se ongelma, mitä vaikeampi se haaste tai isompi se juttu, joka pittää ratkassa, niin sen hankalampaa on se yhteistyö.”
Sosiaalialalla ratkotaan monimutkaisia ongelmia ihmisten elämässä. Moniammatillisessa yhteistyössä eri alojen asiantuntijat jakavat valtaa, tietoa ja osaamistaan. Se on myös ryhmätoimintaa ja asiantuntijoiden vuorovaikutusta. Moniammatillisuus tuo yhteistyöhön useita eri tiedon ja osaamisen näkökulmia, joita hyvä lopputulos vaatii. Yhteistyö on usein työtä yli sektorirajojen. (1, 2).
Mitä taitoja yhteistyössä tarvitaan? Moniammatillisessa yhteistyössä on tärkeää tuntea yhdessä työskentelevien ammattiryhmien ajattelua ja toimintatapoja sekä hahmottaa oma osuus ja sen merkitys tavoitteen saavuttamisessa (1). Moniammatillinen yhteistyö edellyttää: vastuunottoa, selkeää käsitystä omasta tehtävästä, toisten asiantuntijuuden kunnioittamista, kuuntelu- ja vuorovaikutustaitoja sekä kokonaisuuksien ymmärtämistä. Työntekijän ammatillinen osaaminen ja työorientaation tiedostaminen luovat pohjan ammatilliseen toimintakulttuuriin osallistumiselle ja yhteistoiminnalle. (3, 4).
Hyvä vuorovaikutus edistää yhteistyön sujumista työryhmässä. Asiantuntijuuden jakaminen tulee joustavammaksi, jos ihmiset voivat olla toistensa kanssa vuorovaikutuksessa toistuvasti ilman virallisiakin yhteyksiä. Ongelmat tulee ratkaista heti niiden synnyttyä, sillä pitkittyessään niillä on tapana myös monimutkaistua.
Puhuminen kannattaa, kuten eräs haastateltava toteaa: ”Onhan se tietysti haasteellista, sanotaanko että niinko päästä samale ajatukselle, että ku kuitenki monelta kantilta katotaan …tokihan näitä yhteentörmäyksiä välillä on ja eri näkökantoja asioihin, mutta tuota puhumallahan niistä selviää.”
Roolit jäsentävät yhteistyötä. Ryhmätoiminnassa osallistujilla on aina jonkin rooli, joko annettuna tai omaksuttuna. Virallinen rooli muodostuu asiantuntijuuden ja mahdollisen ryhmän antaman roolin kautta. Esimerkiksi puheenjohtajan rooli, jolla on suuri merkitys yhteistyön toimivuuteen ryhmässä. Epävirallinen rooli puolestaan muodostuu persoonallisuuden piirteistä, tavoista ja käyttäytymisestä ryhmässä. Tämäkin rooli vaikuttaa huomattavasti henkilön asemaan ryhmässä. Jokainen tulee ryhmään omana persoonanaan. (5).
Työntekijöiden on hyvä tunnistaa oma roolinsa työryhmässä ja toimia sen mukaisesti yhteinen tavoite huomioon ottaen. Haastateltava kommentoi: ”Minusta meilon ammatin takia jo tietty rooli ja tuota ei sitä oo syytä purkaa. Se roolihan täsmentyy sitten, että mitä aletaan tekemään, mitä prosessia viiään yksin etteenpäin ja mitä viiään yhessä etteenpäin. Se on sitten sitä hienosäätöä, että kuka ottaa minkäki asian.”
Toimivassa yhteistyössä korostuvat hyvät keskinäiset ihmissuhteet, toinen toistensa auttaminen ja ryhmän jäsenten keskinäinen avoimuus. Näin syntyy joustava, yhteisöllinen, tehokas ja ennen kaikkea palkitseva yhdessä työskentely
Eija Kvist
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Tätähän pittää niinkö yhessä tehä”. Moniammatillinen yhteistyö työntekijöiden kokemana.
Lähteet
-
-
- Karila, Kirsti & Nummenmaa, Anna Raija 2001: Matkalla moniammatillisuuteen. Kuvauskohteena päiväkoti. WS Bookwell Oy. Juva.
- Myllärinen, Anna Riitta & Tast, Eeva 2001: Sosiaalialan uuden asiantuntijuuden rakentuminen koulutuksen ja työelämän yhteistyönä. Hämeen ammattikorkeakoulu. Saarijärvi.
- Isoherranen, Kaarina 2008: Yhteistyön uusi haaste – moniammatillinen yhteistyö. Teoksessa Isoherranen, Kaarina & Rekola, Leena & Nurminen, Raija: Enemmän yhdessä. WSOY Oppimateriaalit Oy. Helsinki.
- Kontio, Mari 2010: Moniammatillinen yhteistyö. Tukeva – hanke. Siberia Oy. Oulu.
- Isoherranen, Kaarina 2005: Moniammatillinen yhteistyö. WSOY. Dark Oy. Vantaa.
- Launis, Kirsti 1994: Asiantuntijoiden yhteistyö perusterveydenhuollossa. Käsityksiä ja arkikäytäntöjä. Stakes Tutkimuksia 50. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.
-
(1)
Voimaantuneen vanhemmuuden rakentaminen eron jälkeen
Lasten asiat ovat tulleet hoidetuksi lastenvalvojan ansiosta, sillä meillä vanhemmilla ei ole muutoin ollut puheyhteyttä toisiimme.
Vanhempien erilleen muuton ja eron kokee Suomessa vähintään 30 000 lasta vuodessa. Ero lapsiperheessä on koko perhettä mullistava muutos ja yksi henkilökohtaisen elämän suurimmista kriiseistä, vaikka se nähtäisiinkin positiiviseksi muutokseksi ja uudeksi aluksi. Ero tuo mukanaan lukuisia uusia tilanteita, joihin vain harva voi ja osaa varautua etukäteen.
Useimmiten eron jälkeen vanhemmat pyrkivät päättämään lastensa asioista yhdessä, ja suurimmassa osassa tapauksista yhteishuoltajuus onnistuu. Aikuisten keskinäinen suhde ei pääty eron jälkeen – tai ainakaan sen ei tulisi päättyä, mikäli heillä on yhteisiä lapsia. Suh¬de muuttuu eron jälkeen parisuhteesta vanhemmuussuhteeksi, jota pidetään yllä lasten asioiden yhdessä hoitamiseksi.
Onnistunut yhteistyö vanhempien välillä vähentää esimerkiksi käytöshäiriöitä ja oppimisvaikeuksia eroperheiden lapsilla (1).Vanhempien toimiva suhde erosta huolimatta myös vahvistaa lapsen itsetuntoa, tasapainottaa tunne-elämää ja auttaa ongelmanratkaisutaitojen kehittymisessä ja itsenäistymisessä. Eron jälkeiset vanhemmuuden onnistumisen kokemukset luovat pohjaa myös oman elämän uudelleenrakentamiselle.
Mihin eroperhe tarvitsee lastenvalvojaa?
Eikä tommosia sopimuksia yksin osais tehdä, et jos ei ois apua saatavilla, niin ois varmaan ihan kuutamolla, et miten toimitaan.
Erotilanteessa vanhempia auttaa sosiaalityöntekijä, joka työskentelee lastenvalvojan nimikkeellä. Lastenvalvoja on lapsiperheen erotilanteen juridiikan ja sosiaalisten suhteiden asiantuntija. Lasten-valvojan tärkein työtehtävä on varmistaa lapsen edun toteutuminen vanhempien päättäessä hänen asumisestaan ja ela¬tuksestaan.
Vanhemman voimaantuminen tarkoittaa onnistunutta vanhemmuuden uudelleenrakentamista parisuhteen päättymisen jälkeen. Lastenvalvojan toiminnalla on vaikutusta siihen, kuinka se onnistuu.
Erovanhemmat tarvitsevat tukea, neuvoja ja hyväksyntää
Vanhemmat kritisoivat eniten lastenvalvojan kuuntelemattomuutta, tuen ja auktoriteetin puuttumista sekä vanhemman näkemyksen vähättelyä lasten asioista sovittaessa. Näiden asioiden voidaan katsoa vaikuttaneen myös vanhemman voimaantumisen kokemukseen – tai sen puuttumiseen.
Voimaantumista voi kuitenkin tapahtua lastenvalvojan työn seurauksena. Haastattelemani vanhemmat olivat kokeneet voimaantumista seuraavien asioiden myötä:
-
-
- luottamuksen syntymisestä työntekijän ja vanhemman välille
- hyväksynnän kokemuksesta
- tuen ja konkreettisen avun saamisesta
- taloudellisen vastuunjakamisen onnistumisesta vanhempien välillä
-
Nämä kokemukset ovat auttaneet vanhempia elämässä ja vanhemmuudessa eron jälkeen. Vanhemman selviytyminen erosta vaikuttaa väistämättä myös lapsen sopeutumiseen ja selviytymiseen. Lastenvalvojan työn keskeisenä tavoitteena voidaan pitää voimaantuneen, erosta selvinneen vanhemmuuden saavuttamista – tällöin työn tuloksena olisi todennäköisesti myös voimaantunut ja vahva, vanhempien erosta selvinnyt lapsi.
Riikka Ylisaukko-oja
Lapin yliopisto
Kannanotto perustuu pro gradu tutkielmaan: Voimaantunut vanhemmuus, laadullinen tutkimus vanhempien kokemuksista perheasioiden sovittelutyössä
Lähteet
1. Ks. esim. Margulies, Sam 2007: Working with Divorcing Spouses: How to Help Clients Navigate
(55)
Nuoret hatkaavat eivätkä työntekijät voi tehdä mitään – miksi sallimme tämän?
Olemme kriittisenä seuranneet lastensuojelulain muutosta vuoden 2021 alusta. Muutokset lisäsivät sijaishuollossa olevien lasten ja nuorten oikeuksia ja vapauksia. Lastensuojelulain ja Unicefin lastenoikeuksien julistuksen mukaan lapsella, joka ei voi elää perheensä kanssa, on oikeus saada valtiolta erityistä suojelua ja tukea.
Lastensuojelulain muutosten myötä hatkat voi ottaa entistä helpommin, koska lasten liikkumisen rajoittaminen ei ole helppoa. Rajoittamista voidaan tehdä vain tiettyjen laissa säädettyjen edellytysten täyttyessä ja rajoittamisista täytyy tehdä viralliset päätökset.
Lastensuojelulain tulkinnassa lapsen oikeudet ovat alkaneet korostua etenkin viime vuosikymmenten aikana. Haastattelimme lastensuojeluyksikössä ohjaajana työskentelevää ammattilaista. Onko lasten oikeuksien korostamisessa menty liian pitkälle?
– Kyllä osittain. Keinot ovat riittämättömät, varsinkin vaikeasti oireilevien nuorien kohdalla. Tämänhetkisen lastensuojelulain puitteissa ei voida aina ennaltaehkäistä tapauksia, jotka voisivat olla ennakoitavissa.
Lastensuojelulain tulkinta herättää huolta muuallakin. Viime aikoina julkisuudessa on keskusteltu hatkaan lähteneistä nuorista. Kyseessä ovat sijoitetut nuoret, jotka ovat joko lähteneet luvatta sijoituspaikastaan tai jättäneet palaamatta sinne. Osa nuorista katoaa useammin kuin kerran ja tilastojen perusteella on kyse sadoista alle 18-vuotiaista ympäri Suomea.
Lastensuojelun ammattilaiset nostavat kädet pystyyn. Tällä hetkellä he joutuvat pohtimaan lain tulkintaa ja tilannekohtaisesti päättämään, mikä on lapsen etu. Sijaishuollossa olevan lapsen liikkumista ei saa rajoittaa, vaikka lapsen edun näkökulmasta se kuuluu perheen tai lapsen huolenpidosta vastaavan perustehtäviin.
– Ennakoitavissa tapauksissa ohjaajien näkemykset eivät ole tarpeeksi vahvoja perusteita, että voitaisiin tehdä rajoitustoimenpide. Tavallaan joissain tapauksissa joutuu ensin pahempi asia tapahtumaan ennen kuin voidaan tehdä rajoitustoimenpiteitä. Tämä on minun mielestäni isoin ongelma tällä hetkellä lastensuojelulaissa, ohjaaja toteaa.
Valvova viranomainen ei nuku. Hatkassa olevat nuoret näkyvät eduskunnan oikeusasiamiehen lausunnoissa ja ministeritason pohdinnoissa rajoitustoimenpiteistä. Median luoma kuva karkuteillä olevista nuorista ja sosiaalityöstä on koruton. Etenkin Yle on uutisoinut eduskunnan oikeusasiamiehen tekemien tarkastuskäyntien esiin nostamista ongelmista mm. Mikkelissä ja Limingassa.
Hatkanuorten kohdalla ei ole kyse yökyläilystä tutuilla koulukavereilla tai kotiintuloajan ylittämisestä. Usein on kyse vaikeasti oireilevista nuorista ja riskikäyttäytymisestä. Karanneiden nuorten terveys ja hyvinvointi ovat suuressa vaarassa. Riskit esim. seksuaaliseen hyväksikäyttöön, päihteiden holtittomaan käyttöön ja rikollisuuteen ovat todellisia. Kuka asettaa turvalliset rajat, jos lain keinoin ei pystytä estämään hatkoille lähtemistä?
– Lastensuojelulaissa voisi olla oma pykälänsä erittäin vaikeasti oireilevien lasten kohdalla, jolloin heille voisi tehdä tiukempia rajoitustoimenpiteitä, joka auttaisi ennaltaehkäisemään rikosten uusiutumista. Sillä voitaisiin tukea heidän päihteettömyyttään ja tehdä intensiivisemmin töitä heidän kanssaan, joka helpottaisi heitä kiinnittymään yhteiskuntaan, lastensuojelun ohjaaja pohtii.
Tämä on yhden ammattilaisen näkökulma, jota kannattaisi miettiä. Hatkaaminen rakenteellisena ilmiönä tulee tunnistaa paremmin ja lisätä julkista keskustelua hatka-ilmiöön puuttumisen tarpeellisuudesta ja keinoista. Nuorten pakomatkat työllistävät myös sosiaalipäivystystä ja poliisia. Hatkassa olevien nuorten etsimiseen ja tavoittamiseen tarvitaan hyvää yhteistyötä eri viranomaisten kanssa. Riittävät resurssit lastensuojelulaitoksissa nuorten emotionaaliseen tulee varmistaa. Myös syitä hatkaamiseen pitäisi pohtia, jotta nuorten oma ääni tulisi kuulluksi. Pesäpuu on tehnyt tärkeää työtä mm. Kysymällä keinoja nuorilta itseltään.
Voisimme rakenteellisen sosiaalityön avulla laittaa liikkeelle muutoksen. Muutoksen, joka aidosti suojaisi nuorta ja ottaisi huomioon nuorten monenlaiset tilanteet ja niiden vaatimat ratkaisut. Olennaista on kriittinen suhde yhteiskunnallisiin mekanismeihin, pyrkimys muutokseen eri tasoilla sekä oikeudenmukaisuuden ja ihmisten osallisuuden edistäminen (Pohjola 2014, 23–27). Erilaisuudet huomioon ottava laki on viime kädessä nuoren etu.
Hanna-Mari Parkkila, Suvi Kakko, Pauliina Ylitapio, Laura Tolkkinen
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelijat
Lähteet:
Lastensuojelulaki – Finlex (542/2019)
https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2007/20070417?search%5Btype%5D=pika&search%5Bpika%5D=lastensuojelulaki. Viitattu 26.3.2021.
Liukkonen, Antti & Siiriainen, Lauri (2019) Rajoitustoimenpiteet lasten sijaishuollossa – vallankäyttöä vai vaikuttavaa hoitoa? Diakonia-ammattikorkeakoulu. Sosiaalialan koulutusohjelma, sosionomi: https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/228093/Liukkonen_Antti%2C%20Siiriainen_Lauri.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Viitattu 26.3.2021.
MTV Uutiset (2021). Kadonneiden joulu – poliisin tiedossa jopa 252 tietymättömissä olevaa nuorta – huoli heidän turvallisuudestaan on suuri. https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/kadonneiden-joulu-poliisin-tiedossa-jopa-252-tietymattomissa-olevaa-nuorta-huoli-heidan-turvallisuudestaan-on-suuri/8021126#gs.uv6ct4. Viitattu 26.3.2021.
Oikeusasiamies (2019): https://www.oikeusasiamies.fi/r/fi/ratkaisut/-/eoar/6448/2019. Viitattu 26.3.2021.
Pesäpuu (2021): Sijaishuollon haastekisan kunniamaininnan saajat ja voittajat on selvillä!
https://pesapuu.fi/2021/02/sijaishuollon-haastekisa-2/ Viitattu 9.4.2021.
Pohjola, Anneli (2014) Rakenteellisen sosiaalityön paikannuksia. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana toim. (2014) Rakenteellinen sosiaalityö. 16–33.
Sosiaali- ja terveysministeriö (2021). Lastensuojelulain muutokset.
https://stm.fi/lastensuojelulain-muutokset. Viitattu 26.3.2021.
Talentia-lehti (2021). Lastensuojelu pelasti vankilalta ja viikatemieheltä. https://www.talentia-lehti.fi/lastensuojelu-pelasti-vankilalta-ja-viikatemiehelta/. Viitattu 26.3.2021.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2019) Lastensuojelun käsikirja. Rajoitukset sijaishuollossa. https://thl.fi/fi/web/lastensuojelun-kasikirja/tyoprosessi/sijaishuolto/rajoitukset-sijaishuollossa. Viitattu 26.3.2021.
Unicef: lapsen oikeuksien sopimus (2021). Lapsen oikeudet – mikä on lapsen oikeuksien sopimus?
https://www.unicef.fi/lapsen-oikeudet/mika-on-lapsen-oikeuksien-sopimus/. Viitattu 26.3.2021.
YLE Uutiset 14.7.2020 ja 2.7.2020: Limingan ja Mikkelin lastensuojeluyksiköt https://yle.fi/uutiset/3-11447162 ja https://yle.fi/uutiset/3-11429593. Viitattu 26.3.2021
(54)
”Ulos vankilasta” – Lievä autismikirjon häiriö, vuorovaikutus ja identiteetti
Autismia määrittelee vuorovaikutuksen vaikeus ja sen vaikutus identiteetin rakentumiseen. Diagnoosin ja kuntoutuksen myötä minäkuvaa voi kuitenkin eheyttää ja saada tukea arjen haasteisiin.
”Olin hiljainen, kiltti tyttö, joka seisoi koulussa seinän vierustalla ja tarkkaili muita. Toisinaan rohkaistuin ja yritin päästä muiden leikkeihin, mutta minua ei hyväksytty mukaan.” Nimimerkin ”Ulos vankilasta” aloitukseen kiteytyy autistisen vuorovaikutuksen hankaluudet lapsesta alkaen: tarkkailijaksi syrjään jääminen ja epäonnistuneet yritykset osallistua muiden mukaan. Pro gradu -tutkielmassani ”Aikuisen autismidiagnoosi ja identiteettinarratiivit” olen tarkastellut näitä lievän autismikirjon aikuisten kertomuksia vuorovaikutuksen ongelmista ja identiteetistä narratiivisen menetelmän avulla.
Autismikirjon häiriö on useimmiten läpi elämän jatkuva neurobiologinen ja kehityksellinen neuropsykiatrinen häiriö, jota esiintyy prosentilla väestöstä. Uusimman diagnostiikan myötä puhutaan lievästä, keskivaikeasta tai vaikeasta autismista. Lievästi oirehtiva autismi voi jäädä lapsena huomaamatta, mutta se voi paljastua aikuisiällä itsenäistymisen vaikeutena monimutkaistuvassa toimintaympäristössä.
Autistisuus ilmenee monilla elämänalueilla eriasteisesti ja yksilöllisinä oireyhdistelminä. Se ilmenee erityisesti sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelmina ja kaavamaisena käyttäytymisenä. Neurokognitiiviset vaikeudet, toiminnanohjauksen haasteet, vuorovaikutustaitojen puutteellisuus, tiedon käsittelytapa, paineensietokyky aisti- ja sosiaalisen kuormituksen tilanteissa, erityiskiinnostuksen kohteet, kontekstisokeus, pakko-oireisuus, aistiyliherkkyydet ja rutiinien korostuminen elämässä voivat pahimmillaan aiheuttaa häiriökäyttäytymistä.
Autismikirjon häiriön diagnosointikriteerit muuttuvat vuonna 2022.
Minäkuvan muodostuminen vuorovaikutuksessa
Identiteetti tarkoittaa sitä, miten ihminen kokee itsensä ja ilmaisee itseään sosiaalisessa ympäristössään. Minäkäsitys kuvaa ihmisen ajatuksia omista piirteistään, motiiveistaan ja käyttäytymisestään. Minäkäsitys voi olla laaja, ja siihen voivat vaikuttaa kaikki kokemukset. Siihen vaikuttavat nuoresta iästä alkaen muiden arvio siitä, keitä ja millaisia olemme. Ihminen ei kuitenkaan suoraan omaksu muiden käsityksiä itsestään, vaan luo tulkiten haluamaansa toimivaa, tuntevaa minäkuvaa.
Minäkäsitys vaikuttaa myös siihen, millaiseksi vuorovaikutus muodostuu. Opimme tuntemaan itsemme aktiivisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Minäkäsitys syntyy vuorovaikutuksen lisäksi samastumisesta ryhmiin. Tämä sosiaalinen identiteetti on tunneperäinen ja muodostuu useista, toisiaan leikkaavista ryhmistä. Vertailu muihin ryhmiin vaikuttaa epäsuorasti myös itsetuntoomme.
Vertailussa muihin alkaa omasta identiteetístä kertyä kokemuksia lapsesta alkaen. Autistinen yksilö joutuu ulkopuolisena pohtimaan omaa epätäydellisyyttään ja erilaisuuttaan eri ulottuvuuksilla suhteessa muihin. Identiteetin rakentuminen vuorovaikutuksessa on haastavaa, jos vuorovaikutustaidot ovat puutteelliset. ”Ulos vankilasta” -kirjoittaja jatkaa diagnoosia edeltävien vuorovaikutusongelmiensa kuvaamista: ”En oppinut puhumaan muiden kanssa. En oppinut kertomaan asioistani. En oppinut antamaan enkä olemaan vastavuoroinen. En ymmärtänyt, mitä ihmisten välillä tapahtuu. En oppinut, mitä ihmissuhteet tarkoittavat.”
Diagnoosi identiteettikäänteenä
Autistin identiteetti rakentuu vertailemalla sisäistä ja ulkoista maailmaa ja minäkuvaa vastakohtien kautta diagnoosia ennen ja sen jälkeen. Diagnoosikäänne avaa mahdollisuuden rakentaa, korjata, kuntouttaa ja eheyttää autistista minäkuvaa diagnoosikäänteeseen liittyvän tietoisuuden ja tiedon lisääntymisen kautta.
Sosiaalistrukturalistisen ajattelun mukaan identiteetti rakentuu koko elämän ajan. Aikuisena diagnostisoidut pystyvät retrospektiivisesti vertailemaan ja reflektoimaan diagnoosin merkitystä elämänkokemuksissaan. ”Ulos vankilasta” -kertomuksen kirjoittaja ponnisteli tuskaisesti vuosikymmenet väärän diagnoosin ja monenlaisten vuorovaikutusongelmien kanssa, kunnes löysi autismidiagnoosin ja palat alkoivat loksahdella paikoilleen: ”Oli valtavaa tajuta, että muilla on oma sisäinen maailmansa, omat ajatuksensa ja tunteensa, vaikka he eivät niitä minulle näyttäisi. Kun ymmärsin, että muut ovat kuorensa alla samanlaisia kuin minä (tuntevat ja ajattelevat), saatoin ensimmäisen kerran elämässäni ennustaa, miten johonkin lauseeseeni tai tekooni suhtauduttaisiin. [– –] Sain käyttöohjeet maailmaan!”
Minäkuvan eheytyminen kuntoutuksessa
Sosiaalisen kuntoutuksen avulla on tarkoitus oppia selviytymään arkitoimista, vuorovaikutussuhteista ja eri rooleista omia voimavaroja hyödyntäen ammattilaisten ohjaamana. Toimijuus muokkaa identiteettiä ja subjektiksi kasvamista, kun taas rajoitettu toimijuus heikentää sitä. Kuntoutuksessa stigmatisoituneesta ihmisestä on tarkoitus voimaannuttaa eheytyvä, aktiivinen ja autonominen toimija. Toipumiseen kuuluu minäkuvan luominen, jossa autismi on vain yksi osa minuutta.
Autisti joutuu käsittelemään poikkeavan identiteettiä ja leimaa sekä hyväksymään diagnoosin osaksi minäkuvaa. Autistien kertomuksissa on kuntoutumista määritteleviä teemoja: toivon herääminen, ongelman hyväksyminen, luopuminen syrjään vetäytymisestä ja aktiivinen osallistuminen sekä vastuun ottaminen omasta elämästä ja aktiivinen selviytymiskeinojen etsintä. Omaelämäkerta on vaikuttava osa kuntoutumista: terapeuttinen, itsetutkiskeleva, lohduttava vertaisille ja ymmärrystä avartava yleisölle. Tarinankerronta ovat elimellisen inhimillinen keino kommunikoida, järjestää, selittää ja ymmärtää inhimillistä elämää, ihmisten välisiä suhteita ja identiteettejä.
Kärsittyään vuosikymmeniä yksinäisenä, epäonnistuttuaan elämässä ja tunnettuaan itsensä kiinnittymättömiksi elämään ja maailmaan kirjoittajakin vihdoin löysi ymmärryksen suhteissa olemisesta: ”Jälkeenpäin tiedän, että minua olisi pitänyt kannustaa pohtimaan toisia, heidän ajatuksiaan, motiivejaan, halujaan, jotta heidän maailmansa olisi avautunut autistiselle mielelleni.” Kirjoittajan minäkuva kehkeytyi pitkälle aikuisuuteen tällaisessa vuorovaikutusympäristössä heijastuen kaikkiin elämänrooleihin. Hän tunsi olonsa eristyneeksi itsestään ja muista sekä olevansa tarkkailijana tai marginaalissa, kun elämä kulkee ohi.
Aiemmin vuorovaikutuksessa sisäistettyä identiteettiä voi diagnoosin myötä ja sosiaalisella kuntoutuksella käsitellä uudesta näkökulmasta ja rakentaa sitä uudelleen. Sosiaalityössä voi puhua identiteetin muutostyöstä, kun autistiselle tai muulle asiakkaalle rakennetaan valmentavasti ja kuntouttavasti myönteisempää identiteettiä. Sosiaalityössä voi toivon ja tulevaisuuspuheen kautta vahvistaa ja kehittää asiakkaan myönteisen, eheytyvän identiteetin muodostumista uhriuden ja stigman tilalle. Autistin osallisuus tarkoittaa myös esteettömyyttä osallistua tasavertaisesti. Elämän perusasioiden oppiminen sekä yhteiskunnan normaaliin toimintaan osallistuminen ovat kuntoutuksen ytimessä. Tavoitteena on itsenäinen elämä, joka on autistillekin tärkeä tarve.
Sari Kärkkäinen
Sosiaalityö
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Aikuisen autismidiagnoosi ja identiteettinarratiivit”. Lapin yliopisto, 2021.
Lähteet
Hall, Stuart 1999: Identity. Tammer-Paino Oy. Tampere.
Helkama, Klaus & Myllyniemi, Rauni & Liebkind, Karmela & Ruusuvuori, Johanna & Lönnqvist, Jan-Erik & Hankonen, Nelli & Mähönen, Tuuli Anna & Jasinskaja-Lahti, Inga & Lipponen, Jukka 2015: Johdatus sosiaalipsykologiaan. 10. uud. p. Edita. Helsinki.
Hyväri, Susanna & Salo, Markku (toim.) 2009: Elämäntarinoista kokemustutkimukseen. Mielenterveyden keskusliitto. Helsinki.
Jehkonen, Mervi & Saunamäki, Tiia & Hokkanen, Laura & Akila, Ritva (toim.) 2019: Kliininen neuropsykologia. 3. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim. Helsinki.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (toim.) 2008: Sosiaalityö aikuisten parissa. Vastapaino. Tampere.
Koskentausta, Terhi & Koski, Anniina & Tani, Pekka 2018: Aikuisen autismikirjon häiriö. Duodecim. https://helda.helsinki.fi//bitstream/handle/10138/304198/duo14424.pdf?sequence=1. Viitattu 27.12.2020.
Layder, Derek 2004: Social and Personal Identity. Understanding YourSelf. SAGE Publications Ltd. London.
Liimakka, Satu 2014: Kokemus, tieto ja kokemustieto – esimerkkinä autismi. Teoksessa Myyry, Liisa & Ahola, Salla & Ahokas, Marja & Sakki, Inari (toim.): Arkiajattelu, tieto ja oikeudenmukaisuus. Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2014:18. Helsingin yliopisto, sosiaalipsykologia. Hansaprint. Vantaa, 162–178. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/144169/AMPB_Juhlakirja.pdf?sequence=1. Viitattu 27.12.2020.
Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa (toim.) 2018: Sosiaalinen kuntoutuksessa. Lapland University Press. Rovaniemi.
Metteri, Anne & Valokivi, Heli & Ylinen, Satu (toim.) 2014: Terveys ja sosiaalityö. PS-Kustannus. Jyväskylä.
Moilanen, Irma & Mattila, Marja-Leena & Loukusa, Soile & Kielinen, Marko 2012: Autismikirjon häiriöt lapsilla ja nuorilla – katsaus. 14/2012, Duodecim. Helsinki, 1453–1462. https://www.duodecimlehti.fi/xmedia/duo/duo10395.pdf. Viitattu 27.12.2020.
Mönkkönen, Kaarina & Kekoni, Taru & Pehkonen, Aini (toim.) 2019: Moniammatillinen yhteistyö: vaikuttava vuorovaikutus sosiaali- ja terveysalalla. Gaudeamus. Helsinki.
Orhala, Satu & Utriainen, Jarkko (toim.) 2015: Minun tarinani. Kertomuksia autismin kirjolta. Autismiliitto ry. Helsinki. https://www.printbox.fi/flipbooks/malli/77822_minun_tarinani/.
Puusa, Anu & Hänninen, Vilma & Mönkkönen, Kaarina 2020: Narratiivinen lähestymistapa organisaatiotutkimuksessa. Teoksessa Puusa, Anu & Juuti, Pauli (toim.): Laadullisen tutkimuksen näkökulmat ja menetelmät. Gaudeamus Oy. Helsinki, 216–227.
Puustjärvi, Anita 2019: Autismikirjon häiriö – uutta tutkimustietoa ja kliinikon kokemuksia. Luento. Autismin talvipäivät 8.12.2019. https://www.youtube.com/watch?v=s8MEpNOHftc. Viitattu 27.12.2020.
(53)
Eriarvoisuutta tuottavat mekanismit
Suomessa on muodostunut erilaisia ryhmiä, joiden elintaso ja elämänlaatu eroavat kansalaisten enemmistön elämän edellytyksistä.
Eriarvoisuus vaikuttaa erityisesti yhteiskunnan haavoittuvimmassa asemassa oleviin, kuten esimerkiksi asunnottomiin, työttömiin, maahanmuuttajiin ja ikääntyneisiin. Vuonna 2018 Suomessa oli 856 000 henkilöä köyhyys- ja syrjäytymisriskissä ja samana vuonna vakavasta aineellisesta puutteesta kärsi 133 000 henkilöä (Tilastokeskus 2020). Vuonna 2019 perustoimeentulotukea myönnettiin 271 107 henkilölle (Tanhua & Kiuru 2020, 3). Perustoimeentulotukea saavat henkilöt ovat usealla tavalla köyhyysriskissä, koska heidän tulonsa jäävät elämiseen riittävän tason alle varsinaisen ensisijaisen turvan jälkeenkin (Isola & Suominen 2016, 40–41). Viimesijaista turvaa täydentävä ruoka-apu tavoittaa arviolta 20 000–25 000 henkilöä viikoittain ja suurin osa heistä on perusturvaetuuksien varassa tai heikossa työmarkkina-asemassa (STM 2020; Isola & Suominen 2016, 42).
Tarkastelin Pro gradu -tutkielmassani, miten eriarvoisuus näkyy, köyhyydestä kerrotuissa tarinoissa sosiologi Göran Therbornin (2014) eriarvoisuuden mekanismeja koskevan teorian avulla. Tutkimukseni aineisto koostui ”Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä” (2007) kirjoituskilpailun tuottamista tarinoista. Eriarvoisuuden mekanismeja ovat etääntyminen, riisto, ulossulkeminen ja hierarkisointi. Etääntyminen on prosessi, jossa hyvä- ja huono-osaisten erot kasvavat suureksi ja huono-osaisten elintaso jää hyväosaisten elintasosta jälkeen. Riisto liittyy hierarkioiden ylemmillä tasoilla olevien epäsymmetrisestä hyötymisestä hierarkioiden alemmilla tasoilla olevista ihmisitä. Ulossulkeminen tarkoittaa ihmisten etenemisen ja oikeuksien eteen asetettuja esteitä ja hidasteita sekä eri syrjinnän muotoja. Hierarkisointi liittyy arvojärjestelmiin, joka jakaa yhteiskunnassa ihmisiä eri luokkiin.
Etääntyminen
Huono-osaisuus periytyy Suomessa sukupolvelta toiselle. Etääntymistä voidaan Suomen kontekstissa tarkastella koulutuksen näkökulmasta, koska sitä pidetään usein sosiaalisen nousun välineenä. Kaikille avoimet koulutusmahdollisuudet korkeakoulutasolle asti kuuluvat hyvinvointivaltioon ja ilmaisen koulutuksen tavoitteena on, että lasten kouluttautuminen ei olisi kiinni vanhempien tulotasosta.
Kaikille avoimista koulutusmahdollisuuksista huolimatta Suomessa vanhempien koulutustaso periytyy lapsille yhä enemmän. Korkean koulutustason tutkinnon suorittaneiden vanhempien lapset päätyvät useammin korkeakoulutusaloille, kun taas matalan koulutusasteen suorittaneiden vanhempien lapset päätyvät matalan koulutuksen aloille.
Riisto
Perinteisesti työn on oletettu suojaavan köyhyydeltä ja köyhyysriskin nähdään koskevan erityisesti työvoiman ulkopuolella olevia ryhmiä, kuten pitkäaikaistyöttömiä, eläkeläisiä ja opiskelijoita. Työmarkkinoilla tapahtuvista muutoksista aiheutuva epävakaisuus on luonut työssäkäyvien köyhien ryhmän, joiden käytettävissä olevat tulot jäävät työssä käymisestä huolimatta suhteellisen köyhyysrajan alapuolelle.
Suhteellinen köyhyysrajan avulla kotitalous voidaan määritellä pienituloiseksi, jos sen käytettävissä olevat tulot ovat alle 60 prosenttia väestön mediaanituloista. Esimerkiksi yhden elättäjän perheissä tai yksinhuoltajaperheissä tulot eivät välttämättä riitä perheen elättämiseen.
Ulossulkeminen
Häpeän tunteminen liittyy tilanteisiin, joissa ihmisen käyttäytyminen poikkeaa sosiaalisesti hyväksyttävästä tavasta toimia.
Ihminen tuntee häpeän sisäisesti, mutta siihen liittyy myös muiden ihmisten asenne ja käyttäytyminen köyhyydessä eläviä kohtaan. Häpeän tunteminen johtuu siitä, että ei ole onnistunut elämään elämäänsä yhteiskunnan odotusten mukaisesti.
Esimerkiksi epäonnistumisen koulutukseen tai työelämään kiinnittymisessä ajatellaan johtuvan yksilön omasta syystä. Epäonnistumisen ajatellaan taas kertovan siitä, että hänessä olisi jotain vikaa.
Hierarkisointi
Eriarvoisuus on läsnä ihmisten päivittäisissä kohtaamisissa. Ihmiset pystyvät arvioimaan pienenkin käyttäytymiseen perustuvan tiedon avulla, mihin yhteiskuntaluokkaan toiset kuuluvat. Sosiaalisen luokan signaalit kertovat ihmisten yhteiskuntaluokasta ja ne liittyvät kehoon, ääneen ja kulttuuriin.
Sodabeh Aryanfard
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Eriarvoisuuden ilmentymiä köyhyydestä kerrotuissa tarinoissa”. Lapin yliopisto. 2020.
(52)
Asiantuntijuus sijaishuollossa vaatii sosiaalityöntekijältä paljon
Sijaishuollon sosiaalityöntekijöiltä vaaditaan laaja-alaista osaamista myös omien ammattirajojen yli.
Sosiaalityöntekijöiden kokemusten mukaan asiantuntijuus rakentuu useasta eri osa-alueesta ja se vaatii sosiaalityön kentän tuntemisen lisäksi osaamista esimerkiksi lapsen kehityspsykologiaan liittyen. Työhön kuitenkin koetaan pääsevän myös pienellä käytännön osaamisella eikä teoreettista osaamistakaan välttämättä ole. Lisäksi työn vaativuutta ei ymmärretä päättäjien tasolla ja työn tekemisen raamit ovat huonosti resursoituja. Työntekijöiden vaihtuvuus ja asiakasmäärät ovat suuria ja tämä epäkohta tulisi korjata esimerkiksi säätämällä lailla lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden maksimiasiakasmäärä, sillä suosituksia kunnat eivät noudata.
Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani sitä, kuinka asiantuntijuus rakentuu sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden kokemana ja kuinka tätä asiantuntijuutta voitaisiin sosiaalityöntekijöiden mukaan vahvistaa ja mitkä tekijät heikentävät asiantuntijuutta. Tutkielmani aineisto koostui viiden kunnallisessa sijaishuollossa työskentelevän tai aikaisemmin työskennelleiden sosiaalityöntekijöiden kirjoituksista. Kirjoitukset kerättiin sosiaalityön uraverkosto ja sosiaalityön pohjoinen uraverkosto- facebookryhmissä julkaistun kirjoituspyynnön avulla.
Minkälaista teoria- ja käytännönosaamista työssä katsottiin vaadittavan?
Tutkielmassani jaoin osaamisalueet viiteen eri osa-alueeseen. Aineiston perusteella keskeisiä asiantuntijuuden alueita olivat lapsen kokonaistilanteen hahmottaminen, asiakkaan kohtaaminen ja asiakassuhde, yhteistyötaidot ja verkostotyö, juridinen osaamisen sekä kyky ja rohkeus linjata ja tehdä päätöksiä.
Mitkä tekijät asiantuntijuutta heikentävät?
Merkittäväksi asiantuntijuutta heikentäväksi tekijäksi sosiaalityöntekijät kokivat vähäiset resurssit ja suuret asiakasmäärät. Sijaishuollossa lapsen lisäksi työskennellään usein hänen ympärillään olevan laajan ihmisjoukon kanssa, mikä lisää työn määrää. Vähäisillä resursseilla työn koettiin aineiston perusteella olevan tulipalojen sammuttelua. Lisäksi työntekijät vaihtuivat tiuhaan, mikä myös heikensi asiantuntijuutta. Lisäksi asiantuntijuutta katsottiin heikentävän esimerkiksi yhteistyökumppaneiden puutteelliset käsitykset sosiaalityöstä sekä sisäisen ohjeistuksen puuttuminen yksiköissä.
Mikä asiantuntijuutta vahvistaa?
Asiantuntijuutta vahvistavana pidettiin hyviä konsultaatiomahdollisuuksia, riittävää perehdytystä sekä toimivaa työtiimiä työn tukena. Lisäksi esimiehen tuki ja ohjaus koettiin tärkeänä. Ammatillisten toimijoiden, alan lehtien ja kirjallisuuden seuraaminen nostettiin myös merkittäväksi tekijäksi asiantuntijuutta vahvistettaessa. Kuitenkin moni asia asiantuntijuuden vahvistumisessa liitettiin siihen, että se vaatii työntekijän omaa aktiivisuutta ja esimerkiksi työparia täytyy vaatia, sillä lisäkoulutukset tai konsultaatiomahdollisuudet eivät välttämättä olleet olemassa työn rakenteissa.
Tutkielman aineistossa nostettiin esiin sijaishuollon asiantuntijuuden vaativuus. Työn voidaan luonnehtia olevan laaja-alaista lapsen asioista vastaamista, johon liittyy laaja vastuu. Työssä puututaan perheen yksityisyyteen ja käytetään laajaa harkintavaltaa haavoittuvassa asemassa oleviin lapsiin, mutta silti työn resurssit ovat huonot ja asiakasmäärät absurdin suuret.
Susanna Inget
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu-tutkielmaani ”Täytyy olla älykkyyttä ja pelisilmää pärjätä kaoottisissa ihmissuhteiden viidakoissa” – Sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden kokemuksia asiantuntijuudestaan.
Aiheeseen liittyviä lähteitä:
Eronen, Tuija & Laakso, Riitta 2017: Vaativat tilanteet sijaishuoltotyössä. Teoksessa Enroos, Rosi & Mäntysaari, Mikko & Ranta-Tyrkkö, Satu (toim.) 2017: Mielekäs tutkimus: näkökulmia sosiaalityön tutkimuksen missioihin. Suomen yliopistopaino Oy. Tampere.
Helavirta, Susanna 2016: Lapsen asioista vastaaminen huostaanoton jälkeen sosiaali-työntekijöiden kuvaamana. Teoksessa Enroos, Rosi, Heino, Tarja & Pösö, Tarja 2016: Huostaanotto. Lastensuojelun vaativin tehtävä. Vastapaino. Tampere.
Lastensuojelulaki 417/2017
Sipilä, Anita 2011: Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet -Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Itä-Suomen yliopisto. Väitöskirja.
(51)
Koneeseen kadonneet? – Vanhempien näkökulmia yläkouluikäisten poikien digitaaliseen pelaamiseen
Digitaalisella pelaamisella on tärkeä merkitys monien nykynuorten elämässä, arjessa ja sosiaalisissa suhteissa. Vanhempien rooli pelikasvattajina on keskeinen, ja mielenkiintoista onkin pohtia, millaiseksi muodostuu vanhempien toimijuus suhteessa heidän nuortensa digitaaliseen pelaamiseen.
Tutkimusten mukaan 10–19-vuotiaista suomalaisista lapsista ja nuorista 99 prosenttia pelaa digitaalisia pelejä ainakin satunnaisesti ja noin 70 prosenttia pelaa viikoittain (Meriläinen & Moisala 2019, 56-57). Alan tutkimuskirjallisuudessa ja oppaissa korostetaan vanhempien roolia ja tehtävää lasten ja nuorten pelikasvattajina ja ”mediamentoreina”. Yläkouluikäisten nuorten pelikasvatuksen keskiössä ovat muun muassa keskustelut mediakriittisyydestä, käyttäytymisestä internetympäristössä sekä laajemmin elämänhallintaan liittyvistä teemoista (Repo & Nätti 2015, 107). Pelikasvattajina vanhemmat ovat kuitenkin edelläkävijöitä, eikä heillä ole turvanaan ja esikuvinaan aiempien sukupolvien kasvatusmalleja ja toimintatapoja, mikä voi osaltaan haastaa heidän rooliaan nuorten pelikasvattajina. Myös nuorten usein vanhempiaan paremmat digitaalisten laitteiden käyttötaidot ja osaaminen sekä ajankäytölliset haasteet voivat tuottaa haasteita digiajan kasvattajuudelle. (Lahikainen 2015, 37.)
Nuorten digitaalista pelaamista vanhempien näkökulmasta on kuitenkin tutkittu vasta vähän, ja pro gradu – tutkielmassani olenkin selvittänyt digitaalisia pelejä pelaavien yläkouluikäisten (13-16-vuotiaiden) poikien vanhempien kokemuksia ja näkemyksiä poikiensa pelaamisesta. Analysoin, mikä vanhempia poikiensa pelaamisessa huolestuttaa ja millaiset ovat vanhempien toimijuuden rajat, mahdollisuudet ja ulottuvuudet suhteessa heidän poikiensa digitaaliseen pelaamiseen. Tutkielmani aineisto koostuu kuuden vanhemman teemahaastattelusta. Haastateltavien joukossa on neljä äitiä ja kaksi isää.
Digitaalinen pelaaminen ilmiönä
Nuorten digitaalinen pelaaminen on hyvin ajankohtainen ilmiö, josta käydään vilkasta yhteiskunnallista keskustelua. Digitaaliseen pelaamiseen liittyvä julkinen keskustelu on hyvin haitta- ja huolikeskeistä, jopa dramaattistakin. Keskusteluissa varoitellaan digitaalisen pelaamisen sekä fyysistä että psyykkisistä vaaroista ja haitoista ja keskitytään lähinnä pelaamisen rajoittamistapojen käsittelemiseen. Esiin nousevat esimerkiksi pelien väkivaltaiset sisällöt ja pelaamisen negatiiviset vaikutukset nuorten käyttäytymiseen, sosiaalisiin suhteisiin sekä liiallisen pelaamisen vaikutukset nuoren terveyteen, uneen ja koulunkäyntiin. Toisaalta alan tutkimuskirjallisuudessa korostetaan myös digitaalisen pelaamisen hyötyjä. On todettu, että pelaaminen voi parantaa pelaajan kognitiivisia, emotionaalisia ja sosiaalisia taitoja. (Meriläinen 2017; Männikkö 2017, 17-18; Lobel & muut 2017; Quandt & Kowert 2016, 177.)
Tutkimuskirjallisuudessa digitaalista pelaamista on tarkasteltu myös sosiaalisista ja kulttuurisista näkökulmista. Monille nuorille digitaaliset pelit ovat tärkeä heidän arkista elämäänsä ja sosiaalisia suhteitaan, ja laajemmin pelaaminen voidaan nähdä osana nuorisokulttuuria ja sen muutosta (Meriläinen & Moisala 2019, 63). Toisaalta digitaalista pelaamista ilmiönä voidaan tarkastella myös perhe-elämän kontekstissa ja vuorovaikutussuhteissa ja pohtia, miten digitaalinen pelaaminen vaikuttaa ja muuttaa perhe-elämän käytäntöjä, ja millaisia haasteita ja mahdollisuuksia se perhe-elämälle ja perheenjäsenten väliselle vuorovaikutukselle mahdollisesti tuottaa (esim. Lahikainen & muut 2015).
Huolen värittämä toimijuus
Tutkielmani tulosten perusteella vanhempien suhtautuminen heidän poikiensa digitaaliseen pelaamiseen on huolen värittämää, eivätkä vanhemmat pystyneet näkemään nuorensa pelaamisessa juuri positiivisia puolia. Poikien digitaalisessa pelaamisessa vanhempia huolestuttavat erityisesti pelaamiseen käytetyn ajan vaikutukset nuoren psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin sekä nuoren käytökseen. Vanhempia huolestuttivat myös pelaamisen imu ja addiktoivuus. Vanhempien mukaan pelaaminen tuntuu syrjäyttävän nuoren elämässä kaiken muun. Nuorten runsaana näyttäytyvään pelaamiseen vanhemmat löysivät syitä sekä nuoren yksilöllisistä ominaisuuksista että pelimaailman imusta. Tutkimukseeni osallistuneilla vanhemmilla ei ollut paljonkaan tietoa pelimaailmasta tai peleistä, joita heidän poikansa pelaavat, ja pelimaailma oli heille vieras.
Tulkintani mukaan huolinäkökulma sekä pelimaailman vieraus vanhemmille voi vaikuttaa keinoihin ja lähestymistapoihin, joilla vanhemmat pyrkivät puuttumaan ja toimimaan suhteessa poikiensa digitaaliseen pelaamiseen. Käytännössä vanhemmat pyrkivät eri tavoin hallitsemaan, kontrolloimaan ja rajoittamaan poikiensa pelaamista. Vanhemmat kokivat poikiensa digitaalisen pelaamisen hallinnan ja kontrolloinnin kuormittavaksi, ja pelaamisen hallintayritykset myös aiheuttivat konflikteja perheissä. Pelaamiseen puuttumista ja pelaamisen rajoittamista vanhemmat perustelivat lapsen edun mukaisena toimintana.
Toimijuuden rajat ja mahdollisuudet
Aineiston analyysin perusteella vanhempien toimijuutta suhteessa heidän poikiensa pelaamiseen haastavat vanhempien jaksaminen, ristiriidat perheessä sekä ulkopuolisen tuen vähäisyys tai puuttuminen. Pelaaminen voi aiheuttaa ristiriitoja paitsi nuoren ja vanhemman myös perheen vanhempien välille, jos vanhemmat ovat esimerkiksi erimieltä pelaamisen rajoittamistapojen suhteen. Vanhempien toimijuutta puolestaan tukee etenkin perheen vanhempien keskinäinen tuki toisilleen. Toimijuutensa tueksi suhteessa nuortensa digitaalisen pelaamisen hallintaan vanhemmat toivoivat vertaistukea sekä liittolaisuutta muilta vanhemmilta, joilloin esimerkiksi yhteisistä pelisäännöistä voitaisiin sopia ja pelaamiseen liittyvää huolta jakaa. Palvelujärjestelmän mahdollisuuksiin tukea toimijuuttaan vanhemmat sen sijaan suhtautuivat epäillen, eivätkä he uskoneet, että ammattiauttajillakaan olisi ratkaisuja peliongelman ratkaisemiseksi.
Tutkielmani tulosten perusteella vanhemmat tarvitsevat tukea ja neuvontaa pelikasvattajina toimimiseen sekä digitaalisen pelaamisen aiheuttamien ristiriitojen ratkaisemiseen. Tärkeää on, että ammattiauttajilla on tarpeeksi monipuolista osaamista ja tietoa digitaalisen pelaamisen erilaisista ulottuvuuksista, jotta he voivat tukea perheitä pelaamiseen ja laajemmin digitalisaatioon liittyvissä kysymyksissä mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Tärkeää on, että sekä nuoret että vanhemmat saavat äänensä kuuluville digitaalisesta pelaamisesta käytävissä keskusteluissa ja että nuoren ja vanhemman välistä keskustelu- ja neuvotteluyhteyttä digitaaliseen pelaamiseen liittyen tuettaisiin. Näin voitaisiin löytää vaihtoehtoisia tapoja ratkaista pelaamiseen liittyviä konflikteja ja myös kyseenalaistaa pelaamiseen liittyviä ennakkoluuloja ja stereotypioita. Toisaalta tulee myös kehittää menetelmiä haitallisen pelaamiseen tunnistamiseen ja hoitamiseen.
Sanna Ovaskainen
Sosiaalityö
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ” Koneeseen kadonneet? Vanhempien toimijuus ja yläkouluikäisten poikien digitaalinen pelaaminen.” Lapin yliopisto, 2019.
Lähteet:
Lahikainen, Anja Riitta 2015: Media lapsiperheen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta; Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (toim.) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere, 80–107.
Lahikainen, Anja Riitta & Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (2015) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere.
Lobel, Adam & Engels, Rutger & Stone, Lisanne & Burk, William & Granic, Isabela 2017: Video Gaming and Children’s Psychosocial Wellbeing: A Longitudinal Study. Journal of Youth and Adolescence, Vol. 46(4), 884–897.
Meriläinen, Mikko 2017: Pelaamisen hyödyt. Vanhempainnetti, Mannerheimin lastensuojeluliitto. https://www.mll.fi/vanhemmille/tietoa-lapsiperheen-elamasta/lapset-ja-media/digitaalinen-pelaaminen/pelaamisen-hyodyt/
Meriläinen, Mikko & Moisala, Mona 2019: Älylaitteet ja pelaaminen: Peliharrastus osana monipuolista arkea. Teoksessa Kosola, Silja & Moisala, Mona & Ruokoniemi, Päivi (toim.) Lapset, nuoret ja Älylaitteet – Taiten tasapainoon. Duodecim. Helsinki, 56–64.
Männikkö, Niko 2017: Problematic Gaming Behavior among Adolescents and Young Adults. Relationship Between Gaming Behaviour and Health. Acta Universitatis Ouluensis. D, Medica, 1429. Juvenes Print. Tampere. http://jultika.oulu.fi/Record/isbn978-952-62-1658-4
Quandt, Thorsten & Kowert, Rachel 2016: No Black and White in Video Game Land! Why We Need to Move Beyond Simple Explanations in the Video Game Debate. Teoksessa Kowert, Rachel & Quandt, Thorsten (toim.) The Video Game Debate: Unravelling the Physical, Social, and Psychological Effects of Digital Games. Routledge. New York, 176–177.
Repo, Katja & Nätti, Jouko 2015: Lasten ja nuorten median käytön aikatrendit. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta & Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (toim.) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere, 80–107.
(50)
Äitiyden merkitys afganistanilaisnaisten kertomuksissa itsestään
Äitiysidentiteetti on yksi keskeisimmistä naisten identiteeteistä. Afganistanilaisnaiset kertoivat haastatteluissa muun muassa siitä, millaisia äitejä he ovat lapsilleen ja millaisia äitien heidän mielestään tulisi olla. Näiden naisten identiteettejä tutkiessani jouduin pohtimaan myös omaa identiteettiäni äitinä.
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani sitä, millaisia identiteettejä kuusi Suomeen pakolaisena tullutta afganistanilaisnaista tuottivat haastatteluissa. Tutkielmassani tarkastelin naisten tuottamia identiteettejä intersektionaalisuuden viitekehyksessä. Intersektionaalisuuden perusajatus on, että ihmisen identiteetit rakentuvat monien lähtökohtien ja sosiaalisten luokitteluiden pohjalle, jotka risteävät keskenään. Näitä luokitteluja ovat esimerkiksi sukupuoli ikä, etnisyys, kotipaikka, seksuaalisuus, äidinkieli ja uskonto. 1970-luvulla Yhdysvalloissa syntynyt intersektionaalisuus on feministisen teorian lähestymistapa, jonka avulla analysoitiin alun perin naisiin kohdistuvan sorron monisyisiä alkutekijöitä. Nykytutkimuksessa intersektionaalisuuden ajatellaan laajimmillaan koskevan kaikkia ihmisiä, sillä jokainen ihminen on monien erojen leikkaama. Intersektionaalisuuden avulla voidaan pureutua sekä sortoon että etuoikeuteen ja siihen, miten nämä vaikuttavat toinen toisiinsa ihmisen elämässä. (Bastia 2014; Mahlamäki 2018; Rossi 2010.)
Identiteetit ymmärsin tutkimuksessani muun muassa Stuart Hallin (1999) tapaan moninaisiksi ja jatkuvassa muutoksessa oleviksi. Ihmisellä ei ole yhtä minuutta tai identiteettiä syntymästä kuolemaan, vaan identiteettejä tuotetaan ja rakennetaan vuorovaikutuksessa ja ne ovat kontekstisidonnaisia. Haastatteluja analysoidessa olikin tärkeää muistaa, että niissä aktivoituvat identiteetit olivat niitä, joita haastattelutilanne kutsui naiset tuottamaan ja joita he halusivat tuottaa haastattelun kontekstissa. Eri haastattelija, erilaiset kysymykset tai vaikkapa eri haastattelupaikka olisivat tuottaneet erilaisen lopputuloksen. Naisten haastatteluissa tuottamat identiteetit eivät siis paljasta naisten ”todellista” minää tai sitä, keitä he pohjimmiltaan ovat.
Tutkielmani aineisto on ainutlaatuinen ja sensitiivinen. Aineisto on kerätty Niloufar Kalvakhin ja Nabeela Hasanin vuonna 2014 valmistunutta pro gradu -tutkielmaa Settlement Process of Afghan Immigrant Women Based on Cultural Perspective in Finland. Tutkielman tekijöistä toinen, itsekin nainen ja muslimi, haastatteli Suomessa joitakin vuosia asuneita pakolaistaustaisia afgaaninaisia heidän äidinkielellään. Naiset kertovat haastatteluissa elämästään Afganistanissa, sieltä pakenemisesta ja niistä vaiheista, joiden kautta ovat lopulta päätyneet asumaan Suomeen. Lisäksi naiset puhuivat Suomeen sopeutumisen haasteista, niistä selviytymisestä sekä tyytyväisyydestään suomalaisiin sosiaalipalveluihin. Naisten identiteetit ja kokemus siitä, keitä he ovat, ei ollut haastattelujen aiheena, mutta haastatteluissa oli paljon identiteettiin ja minän rakentumiseen liittyvää puhetta. Identiteettejä tuotetaan kaikissa sellaisissa tilanteissa, joissa ihminen kertoo itsestään.
Äiti, muslimi ja maahanmuuttaja
Tutkielmassani tarkastelin kolmea diskurssianalyysin avulla löytämääni ja nimeämääni haastatteluissa aktivoituvaa identiteettikategoriaa suhteessa toisiinsa. Nämä kategoriat olivat äiti, muslimi ja maahanmuuttaja. Äitiyden ja lasten merkitys näyttäytyi suurena jokaisessa haastattelussa. Naiset kertoivat paenneensa Afganistanista voidakseen tarjota paremman elämän lapsilleen. Viisi naisista oli asunut kotimaasta lähdön jälkeen Iranissa vuosien ajan. Iranista lähdön syyksi he kertoivat sen, että afganistanilaisten oli vaikeaa kouluttautua ja työllistyä Iranissa. Myös lasten mahdollisuudet käydä koulua olivat huonot. Eurooppaan ja Suomeen naiset kertoivat tulleensa lastensa vuoksi, jotta lapsilla olisi mahdollisuus kouluttautumiseen, työllistymiseen ja sitä kautta parempaan elämään.
Naisten näkemys oli, että lapsista kasvaa sellaisia aikuisia, kuin vanhemmat, erityisesti äidit, heistä kasvattavat. Monet kertoivat olevansa sekä äitejä että isiä lapsilleen, koska puoliso oli kuollut, ottanut avioeron tai ei muuten osallistunut lasten kasvatukseen syystä tai toisesta. Yhtenä äidin keskeisimmistä tehtävistä nähtiin se, että lapsista kasvaa vanhempiensa uskonnollisia ja kulttuurisia perinteitä ylläpitäviä ja kunnioittavia aikuisia. Suomen afganistanilaista ja iranilaista vapaampi kasvatusilmapiiri koettiin haastavimpana asiana vanhemmuudessa.
Naisten uskonnolliset, kulttuuriset ja etniset identiteetit leikkasivat monessa kohtaa äitiysidentiteetin kanssa. Uskonnolliset rituaalit, paikat ja juhlat olivat naisille tärkeitä. Uskonto oli myös merkittävä identiteettien rakennusaine: naisten mukaan ihminen, jolla ei ole uskontoa, ei tunne itseään ja on ”ei kukaan”. Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, miksi naiset pitivät uskonnollisen tradition siirtämistä seuraaville polville hyvin tärkeänä. Uudessa kotimaassa, maahanmuuttajina, uskonnon merkitys korostui kenties entisestään, koska etenkin lapsille nähtiin olevan tarjolla toisenlaisia, naisten näkökulmasta vahingollisia identiteettejä.
Tutkijapositio: äiti, kristitty ja suomalainen
Tutkielman yhtenä keskeisenä tutkimuseettisenä kysymyksenä oli se, miten minä suomalaisena kristittynä äitinä ja teologina luen näiden naisten kertomuksia itsestään ja elämästään. Näkemys haastattelussa tuotettujen identiteettien tilannesidonnaisuudesta tuntui jo itsessään haastavan identiteettipuheen analysointia ja asetelma mutkistui entisestään, kun soppaa sekoittivat ne identiteetit, joiden kautta minä tutkijana tarkastelen näiden naisten kertomaan: äiti, kristitty teologi sekä suomalainen etuoikeutettu ja koulutettu nainen. Olen pohtinut sitä, korostuiko äitiys minulle naisten kertomuksissa osittain siksi, että olen itsekin äiti ja naisten kertomukset paosta kotimaasta lasten kanssa koskettivat minua kovasti. Tutkijan tulee pyrkiä objektiivisuuteen, mutta omia identiteettejään ei pääse pakoon toisten identiteettejä tutkiessaan.
Tutkimusten (esim. Kulmala 2006) mukaan vanhemmuus ja lapset ovat keskeisiä naisten identiteettien rakentumisessa. Tutkielmani tukee tätä näkemystä. Naisten kertomukset voivat auttaa myös pohtimaan sitä, millaisia erityisiä tuen tarpeita pakolaisnaisilla ja -äideillä voi olla sosiaalityön asiakkaina.
Maija Kujala
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Ennen kaikkea äiti. Afganistanilaisnaisten haastatteluissa tuottamat identiteetit intersektionaalisuuden viitekehyksessä.” Lapin yliopisto 2019.
Lähteet:
Bastia, Tanja 2014: Intersectionality, migration and development. Progress in Development Studies 14(3), s. 237–248.
Hall, Stuart 1999: Identiteetti. Vastapaino. Tampere.
Kulmala, Anna 2006: Kerrottuja kokemuksia leimatusta identiteetistä ja toiseudesta. Tampereen yliopisto. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos.
Mahlamäki, Tiina 2018: Sukupuoli ja uskonto. Teoksessa Ketola, Kimmo & Martikainen, Tuomas & Taira, Teemu: Uskontososiologia. Eetos. Turku, s. 165–176.
Rossi, Leena-Maija 2010: Sukupuoli ja seksuaalisuus, eroista eroihin. Teoksessa Saresma, Tuija & Rossi Leena-Maija & Juvonen, Tuula: Käsikirja sukupuoleen. Vastapaino. Tampere, s. 21–38.
(49)
Sosiaalisen pääoman merkitys lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille
Lastensuojelu on ollut toistuvien huolten aiheena. Huolta lastensuojelussa on herättänyt niin asiakasperheiden kuin lasten moniongelmaisuus, lastensuojelun asiakasmäärien kasvu, työvoiman riittämättömyys ja sosiaalityöntekijöiden ammatillisen osaamisen taso. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kuormittavaan tilanteeseen olisi tärkeää löytää sitä helpottavia keinoja – niin asiakkaiden kuin työntekijöiden hyvinvoinnin vuoksi.
Pro gradu -tutkielmassani selvitettiin systemaattisella kirjallisuuskatsauksella sosiaalisen pääoman merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöille. Tutkielmani aineisto pohjautuu yhdeksään tutkimusartikkeliin, joissa tutkittiin lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia eri näkökulmista. Kiinnostuin aiheesta työskennellessäni lastensuojelutyössä – huomasin, kuinka paljon työkavereiden tuki vaikutti omaan jaksamiseeni ja se innosti minua tutkimaan aihetta syvemmin. Voisiko sosiaalisen pääoman teorian avulla kehittää sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia lastensuojelutyössä?
Carrie Leanan ja Harry Van Burenin mukaan (1999) organisaation sosiaalisen pääoman voidaan nähdä kuvastavan organisaation sosiaalisia suhteita. Sosiaalinen pääoma näkyy työyhteisön yhtenäisinä tavoitteina ja luottamuksena, joka luo mahdollisuuden yhteisölliseen toimintaan. Sosiaalinen pääoma hyödyttää niin organisaatiota kuin myös siihen kuuluvaa yksilöä.
Lastensuojelussa tarvitaan tukea työyhteisöltä
Tutkielmassani jaottelin sosiaalisen pääoman kolmeen teemaan yhdistäen Leana ja Van Burenin (1999) sekä Janine Nahapietin ja Sumantra Ghosalin (1998) sosiaalisen pääoman mallit yhteen. Sosiaalisen pääoman voidaan katsoa koostuvan työyhteisön luottamuksesta, yhteisöllisyydestä ja sitoutuneisuudesta. Sosiaalisen pääoman kolme teemaa, luottamus, yhteisöllisyys ja sitoutuneisuus kietoutuvat yhteen vaikuttaen toisiinsa. Luottamus on keskeistä yhteisöllisyyden muodostumiselle: ilman luottamusta ei voi olla yhteisöllisyyttä, mutta luottamusta tarvitaan myös siihen, että yhteisöllisyyttä voi syntyä. Yhteisöllisyyden ja luottamuksen voidaan nähdä lisäävän myös sitoutuneisuutta ja näin ollen ne osaltaan tuottavat työyhteisöön sosiaalista pääomaa.
Luottamusta työyhteisössä käytännön tasolla kuvastaa muun muassa avoimuus ja työyhteisön moraali. Lastensuojelun ollessa kuormittava ala, on selvää, että työkavereiden kanssa täytyy voida keskustella ja heiltä täytyy myös saada konsultointiapua asiakastilanteisiin. Työyhteisöön tarvitaan avoimuutta. Työyhteisölle täytyy halutessaan voida myös jakaa henkilökohtaiseen elämään liittyviä asioita, koska tällöin myös työyhteisössä voidaan tarvittaessa huomioida mahdollisia erityistarpeita. Avoimuus mahdollistaa joustavuutta ja siten edistää myös työhyvinvointia.
Työyhteisöön täytyy myös pystyä luottamaan niin, että jokainen huolehtii omat työtehtävänsä. Työyhteisössä ja erityisesti lastensuojelutyössä on tärkeää, että työyhteisön moraaliset käsitykset kohtaavat. Lastensuojelutyötehtävät pohjautuvat lainsäädäntöön ja niissä on tarkat aikarajat. Toisinaan lastensuojelutyössä voi olla tilanteita, että asiakasprosessin eteneminen hidastuu toisesta työntekijästä johtuen. Mikäli moraaliset käsitykset esimerkiksi aikarajojen noudattamisesta eivät kohtaa, voi tämä johtaa ikäviin seurauksiin, kuten vastuussa olevan työntekijän stressaantumiseen. Vastuu lastensuojelutyössä on kuitenkin aina lapsen asioista vastaavalla sosiaalityöntekijällä, vaikka prosessin hidas eteneminen ei johtuisikaan suoranaisesti vastuullisesta työntekijästä.
Työyhteisön luottamus on pohjana yhteisöllisyyden muodostumiselle. Yhteisöllisyyttä kuvastaa esimerkiksi ”me-henki” sekä työyhteisön yhteiset tavoitteet ja arvot. Tutkielmani aineistossa lastensuojelutyön yhdeksi tärkeimmäksi tavoitteeksi muodostui halu työskennellä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi. Lastensuojelutyö antaa mahdollisuuden vaikuttaa ja olla mukana tekemässä muutosta. Työtä motivoi tekemään se, että näkee perheiden tilanteiden muuttuvan. Halu työskennellä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi kuvastaa yhtä lailla myös sosiaalityöntekijöiden eettisiä arvoja.
Kun työyhteisössä on luottamusta ja yhteisöllisyyttä, vaikuttaisi tämä lisäävän myös sitoutuneisuutta omaan työhön. Erityisesti vasta aloittaneiden työntekijöiden kohdalla työkavereiden tuki nousi yhdeksi tekijäksi, joka saa jatkamaan lastensuojelutyössä. Pidempään työssä olleille työkavereiden tuki ei noussut esille sitoutuneisuutta edistävänä tekijänä, mutta toisaalta heidän haluunsa jatkaa työssä vaikutti esimiesten tuki. Johtajuus näytti olevan merkityksellistä niin luottamuksen kuin yhteisöllisyyden ja sitoutuneisuuden kannalta.
Tutkimusartikkeleissa nousi esiin, että esimiesten nähdään voivan vaikuttaa negatiivisiin työssä stressiä aiheuttaviin tekijöihin kuten työmäärään. Lisäksi oli havaittavissa esimiehen tärkeys niin tuen antajana vaikeissa asiakastilanteissa kuin myös siinä, että esimiehen pätevyyteen on voitava luottaa. Kehittämisehdotuksena esimiesten olisi hyvä antaa uusille työntekijöille mahdollisuus keskittyä asiakassuhteiden luomiseen, koska hyvä asiakassuhteet edistävät työntekijöiden työssä jaksamista ja lisäävät työhön sitoutuneisuutta. On myös hyvä huomioida, että uudet työntekijät tarvitsevat työsuhteen alussa enemmän tukea stressiä aiheuttaviin tekijöihin, kuten lait ja organisatoriset normit.
Työtilanteeseen tarvitaan muutosta
Lastensuojelun kohtuuttomasta tilanteesta uutisoidaan jatkuvasti, eikä lastensuojelun työtilanteeseen pystytä vaikuttamaan pelkästään työyhteisön sosiaalisen pääoman parantamisella, vaan täytyy löytää muita keinoja työhyvinvoinnin edistämiseksi. Lastensuojelutyössä on asioita, joihin ei voida vaikuttaa. Lastensuojelutyössä tullaan aina kohtaamaan asiakkaita vaikeissa tilanteissa ja sosiaalityöntekijöiden toimintaa ohjaa aina lainsäädäntö. Tämän vuoksi on tärkeää alkaa vaikuttamaan niihin tekijöihin, joihin pystytään vaikuttamaan.
Tulevaisuudessa lastensuojelutyössä vasta-aloittavien työntekijöiden osalta tulisi kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten työntekijät saataisiin pysymään työssään ja miten uudet työntekijät sitoututetaan osaksi työyhteisöä. Näen, että nykyisen lastensuojelun tilanteen huomioiden tulisi kiinnittää huomiota siihen, millaista tukea työntekijät saavat. Vaikuttaisi vahvasti siltä, että työyhteisöllä, erityisesti esimiehellä on vaikutusta työhyvinvointiin. Työyhteisön sosiaalisen pääoman tukeminen ei vaadi suuria toimenpiteitä, tarvitaan johtajien perehtymistä asiaan ja sosiaalisen pääoman tukemisen ottamisen yhdeksi työyhteisön tavoitteeksi. Tämän tutkielman havaintojen perusteella voidaan siis todeta, että sosiaalisella pääomalla on merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille. Voidaan myös todeta, että erityisesti esimiesten rooli niin sosiaalisen pääoman muodostumiselle ja työyhteisön työhyvinvoinnille on merkityksellinen.
Ellinoora Mantere
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityön oppiaine.
Kirjoitus pohjautuu pro graduun: ” Systemaattinen kirjallisuuskatsaus sosiaalisen pääoman merkityksestä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnissa”
Lähteet
Baldschun, Andreas & Hämäläinen, Juha & Töttö, Pertti & Rantonen, Otso & Salo, Paula 2017: Job-Strain and well-being among Finnish social workers: Exploring the Differences in Occupational Well-Being Between Child Protection Social Workers and Social Workers Without Duties in Child Protection. European Journal of Social Work. 1-16.
Chenot, David & Benton D. Amy & Kim, Hansung 2009: The Influence of Supervisor Support, Peer Support, and Organizational Culture Among Early Career Social Workers in Child Welfare Servces. Child Welfare 88 (5). 129-147.
Hakalehto, Susanna 2018: Lapsioikeuden perusteet. Balto print. Liettua.
Hermon, Rao Sandhya & Chahlan, Rose 2018: A longitudinal study of stress and satisfaction among child welfare workers. Journal of Social Work 0 (0). 1-24.
Koivumäki, Jaakko 2008: Työyhteisöjen sosiaalinen pääoma. Tutkimus luottamuksen ja yhteisöllisyyden rakentumisesta ja merkityksestä muuttuvissa valtion asiantuntijaorganisaatiossa. Lisensiaatin työ. Tampereen Yliopistopaino Oy. Tampere.
Leana, R. Carrie & Van Buren, J. Harry 1999: Organizational Social Capital and Employment Practices. Academy of Management Review. 24. Nro. 3. 538-555. http://www.jstor.org/stable/pdf/259141.pdf. 22.4.2019.
McFadden, Paula 2018: Two sides of one coin? Relationships build resilience or contribute to burnout in child protection social work: Shared perspectives from Leavers and Stayers in Northern Ireland. International Social Work. 1-13.
Mänttäri-van der Kuip, Maija 2015: Work-related well-being among Finnish frontline social workers in an age of austerity. Lisensiaatin työ. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä University Printing House. Jyväskylä.
Nahapiet, Janine & Ghoshal, Sumantra 1998: Social Capital, Intellectual Capital, and the Organizational Advantage. Academy of Management Review 23 (2). 242-266.
Pösö, Tarja & Forsman, Sinikka 2013: Messages to Social Work Education: What makes Social Workers Continue and Cope in Child Welfare? Social Work Education 32 (5). 650- 661.
Schelbe, Lisa & Radey, Melissa & Panisch, Lisa 2017: Satisfactions and stressors experienced by recently-hired frontline child welfare workers. Children and Youth Services Review 78. 56-63.
Shier, Micheal L. & Graham. R John 2010: Work-related factors that impact social work practioners’ subjective well-being: Well-being in workplace. Journal of Social Work 11 (4). 402-421.
Strolin-Goltzman, Jessica 2008: Should I Stay or Should I Go? A Comparison study of Intention to Leave Among Public Child Welfare Systems with High and Low turnover rates. Child Welfare 87 (4). 125-143.
Washington, Karla & Yoon, Pil Dong & Galambos, Colleen & Kelly, Michael 2009: Job Satisfaction Among Child Welfare Workers in Public and Performance-Based Contracting Environments. Journal of Public Child Welfare (3). 159-172.
(48)
Televisio kertoo, mitä ajattelemme kuolemasta
Länsimainen kulttuurinen ja sosiaalinen tarve käsitellä kuolemaa (Walter 1994) täyttää mediatodellisuutemme kuoleman ympärille kiertyvän viihdeteollisuuden kautta. Tutkimusaiheena kuolema kuitenkin herättää kummastusta ja se liitetään helposti tutkijan käsittelemättömiin, henkilökohtaisiin ongelmiin tai synkkään mielenmaisemaan.
Reaktiot liittyvät edelleen hankalaan suhteeseemme kuoleman kanssa (Hockey 2017), johon kuoleman tutkijat viittaavat kuoleman hiljentämisenä yhteiskunnassa.
Anthony Giddensin mukaan kuoleman ja eksistentiaalisten kysymysten hiljentäminen myöhäismodernissa elämässämme on olennainen aikakautemme piirre – vaikkakin samalla vastausten etsiminen näihin kysymyksiin on keskeinen osa nyky-yksilön toimijuutta. Keräilemme tietoa, samaistumiskohteita ja erilaisia median välittämiä kokemuksia sovittamalla niitä omaan, yksilölliseen minäprojektiimme.
Elämään kuuluu hetkiä, jolloin turvallinen todellisuutemme murenee. Giddens (1991) puhuu kohtalokkaista hetkistä (fateful moments), jotka rikkovat äkisti toimijuuden perustan. Sairaus ja kuolema pidetään etäällä rutiineille ja sosiaalisille normeille rakentuvassa elämänkulussa, mutta kriisin kohdatessa toimijan on korjattava sirpaloitunutta elämäntarinaansa.
Viimeiset sanat käsittelevät elämää
Ylen esittämässä dokumenttisarjassa Viimeiset sanani (Isotalo 2013) seurattiin kuolevien viimeisiä vaiheita ja ajatuksia. Katsojat saivat myös nähdä päähenkilöiden viimeiset videoviestit ja niiden esittämisen läheisille kuoleman jälkeen.
Kukin dokumenttisarjan jakso kokoaa yhden elämäntarinan, jonka päättymistä itse kuolevan lisäksi pohtivat hänen läheisensä. Henkilökuvan kerroksissa erottuvat myös kuolemisen kokemusta kuvaavat ’pienet kertomukset’, jotka ilmentävät kuolevan toimijuutta – yksilön vuorovaikutusta sosiaalisten rakenteiden, käytänteiden ja normien kanssa. Toimijuus on refleksiivistä, yksilöllisen ’minä-tarinan’ rakentamista (Giddens 1991). Tarinankertoja tähtää kertomuksellaan haluamaansa positioon (vrt. Bamberg 1997; 2005; 2010) eli luo suhteen kuulijoihin, kertomuksen aihepiiriin, ja lopulta maailmaan. Kertoessaan tarinaa ’minusta’ – joka on viimekädessä jokaisen tarinan perimmäinen tavoite – puhuja toimii aina reflektiivisesti, suhteessa toiseen (Bamberg 2004) ja sosiaaliseen kontekstiin (Giddens 1979).
Viimeiset sanani -dokumentin ’pienissä kertomuksissa’ kohtaaminen kuoleman kanssa näyttäytyy kaaosnarratiivina (Frank 1995). Kohtaaminen johtaa joissakin tarinoissa pakenemiseen ja alistumiseen, ja toisissa parantumattoman sairauden hyväksymiseen. Seuraavissa tarinoissa kukin kertoja asettuu kuitenkin uudestaan suhteeseen kuulijaan: he kuvaavat elämää kuoleman kanssa ulkopuolisuuden kokemuksena tai pakotettuina positioina monissa sosiaalisissa tilanteissa. Päähenkilöt vastustavat kertomuksissaan epäoikeudenmukaista kohtelua ja tavoittelevat kuoleman normalisointia. Samalla he asemoivat itsensä ja kuoleman sosiaalisen ytimeen – osaksi elämää.
Hyvä ja paha kuolema
Vastauksena dokumenttisarjan jo ennakkoon aiheuttamaan keskusteluun Yle vakuutti, että sarja olisi ”dokumentaarinen, ei tosi-tv:n kaltainen” ja ”hyvällä maulla toteutettu” (Yle 2008). Päähenkilöt ovatkin ohjelmassa voittaneet kuolemanpelon ja puolustavat parantumattomasti sairaiden oikeutta sosiaaliseen osallisuuteen. Dokumentissa rakentuva ’suuri kertomus’ kuolevan toimijuudesta perustuu rohkeuden, tietoisuuden ja avoimuuden hyveille.
Viimeisten sanojen välittämä kuva hyvästä kuolemasta voi olla inspiroiva kokemus – mutta on myös niitä, joiden kokemus parantumattoman sairauden kohtaamisesta on erilainen. Heille dokumentti voi näyttäytyä ylitsepääsemättömänä normatiivisena vaatimuksena (Armstron-Coster 2011; Seale 1995).
Media-aineistot sosiaalisten ilmiöiden tutkimusmateriaalina lisäävät ymmärrystä julkisuudessa esillä olevien kertomusten vaikutuksesta yksilölliseen ja yksityiseen kokemukseen. Kuoleman hiljentämisen ja narratiivisen toimijuuden näkökulmat kannustavat katsojaa, ja erityisesti tutkijaa pohtimaan sitä, miten kuolema televisiossa muokkaa ja heijastaa kauhu- ja toivekuviamme.
Niina Moilanen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan The Dying Agent. A ‘small story’ narrative analysis of the television documentary My last words – Viimeiset sanani.
Lähteet:
Armstrong-Coster, Angela 2001: In Morte Media Jubliante: An empirical study of cancer-related documentary film. Julkaisussa: Mortality, 6 (3), 287-305.
Bamberg, Michael 1997: Positioning Between Structure and Performance. Julkaisussa: Journal of
Narrative and Life History, 335-342.
Bamberg, Michael 2004: Talk, Small Stories, and Adolescent Identities. Julkaisusa: Human Development, 47 (6), 366-369.
Bamberg, Michael 2005: Narrative discourse and identity. In: Meister, Ian Christoph (toim.): Narratology beyond literary criticism. New York: Walter de Gruyter.
Bamberg, Michael 2010: Blank Check for Biography? Openness and Ingenuity in the Management of the “Who-Am-I Question” and What Life Stories Actually May Not Be Good. Julkaisussa: Schiffrin, Deborah, De Fina, Anna & Nylund, Anastasia (toim.):Telling Stories: Language, Narrative and Social Life. Washington, DC: Georgetown University Press.
Frank, Arthur W. 1995: The wounded storyteller: Body, illness and ethics. Chicago: University of Chicago Press.
Giddens, Anthony 1991: Modernity and self-identity: Self and society in the late modern age. Cambridge: Polity Press.
Giddens, Anthony (1979): Central Problems in Social Theory. Action, Structure and Contradiction in Social Analysis. New York: MacMillan
Hockey, Jenny 2007: Closing in on death? Reflections on research and researchers in the field of death and dying. Julkaisussa: Health Sociology Review, 16 (5), 436-446.
Isotalo, Sari 2013: Viimeiset sanani. Susamuru Oy. Dokumenttisarja. Ensilähetys Yle TV1
24.4.2013. https://rtva.kavi.fi/cms/page/page/info_katselupisteet. Viitattu: 26.4.2019.
Seale, Clive 1995: Heroic Death. Julkaisussa: Sociology, 29 (4), 597-613.
Walter, Tony 1994: The Revival of Death. Lontoo ja New York: Routledge.
Yle uutiset 2008: Viimeiset sanani -tv-sarja käsittelee kuolemaa. Yle uutiset 16.1.2008. https://yle.fi/uutiset/3-5818653. Viitattu: 12.12.2018.
(47)
Kertomuksia häpeästä ja toiseudesta – 2000-luvun kirjoitettuja naiskuvia
Mediassa esitetyt aiheet vaikuttavat mielikuviin ja keskusteluilmapiiriin, jossa sosiaalityöntekijät työskentelevät. Kun sosiaalityön ilmiöistä kirjoitetaan sanomalehdissä ja ilmiön kohteena on naissukupuoli, voidaan löytää monia erilaisia naiserityisiä ilmiöitä. Naiskuvat ovat perinteisesti liitetty sukupuolentutkimuksen tutkimuskysymyksiin, mutta niitä on mahdollista tutkia myös sosiaalityössä.
Tutkin pro gradu-tutkielmassani 2000-luvun kirjoitettuja naiskuvia marginaalisissa ilmiöissä. Aineistona käytin viidentoista vuoden ajalta Helsingin Sanomien Kuukausiliitteitä jotka ajoittuivat vuosille 2000—2015. Tässä kirjoituksessa esittelen tutkielmassa esiintuodut pääkäsitteet, jotka nousivat esiin aineistosta. Näiden käsitteiden avulla asemoidutaan pohtimaan marginaalistavia ilmiöitä ja niiden suhdetta yhteiskuntaan ja sosiaalityöhön.
Naiskuvat virittävät keskustelua sosiaalityön ja sukupuolentutkimuksen välille pohdiskellen häpeää suhteessa äitiyteen, seksuaalisuuteen ja etnisyyteen. Naiskuvien muodostumista tarkastellaan marginaalisten ilmiöiden, kuten prostituution, päihdeongelmien, vankeuden ja kodittomuuden kautta. Häpeän, äitiyden, seksuaalisuuden ja etnisyyden nivoutuminen toisiinsa mahdollistivat intersektionaalisen lähestymistavan tutkimusaiheeseen. Sosiaalinen konstruktionismi esiin tuo tutkielman aiheen liittyviä ajallisia ja kultturisia paikannuksia.
Seksuaalisuus esiintyi aineistossa häivytettynä ja implisiittisenä aiheena, jota käsiteltiin suoraan lähinnä heteronormista poikkeamisena kuten samaa sukupuolta olevien vanhemmuudesta kertovan artikkelin yhteydessä. Seksuaalisuuden määrittely sanatarkasti on pulmallista, joten sen vuoksi aineistosta on nostettu seksuaalisuuteen eri näkökulmia naiskuvien yhteydessä. Esimerkiksi prostituutiota käsittelevässä artikkelissa seksuaalisuus oli ohitettu, kun aihetta käsiteltiin maskuliinisuuteen liittyvän häpeän lähtökohdasta.
Äitiys nousi aineistosta esiin dikotomisena ja arvottuneena asetelmana, mutta äitiyden kautta tulleet naiskuvat olivat sangen monipuolisia. Äitiyttä käsiteltiin muun muassa palvelujärjestelmän haavoittuvuuden, päihdeongelmien ja etnisyyden kautta. Äitiyden vahva liittyminen ja mieltäminen toivotunlaisen naiseuden kontekstiin oli itsessään vahva sosiaalinen konstruktio. Aineistossa esiinnousseet poikkeamat totuttuun äitikuvaan toivat esiin naiserityisen sosiaalityön tarpeet.
Etnisyys rodullistavana ja segregoivana naiskuvana toi esiin 2000-luvun monikulttuurisen konstruktion. Aineistosta nousi esiin myös etnisyyden ja sukupuolen haavoittuvaisuus, koska esimerkiksi saamelaisista kirjoitettiin viihteellistäen. Maahanmuuttajanaisten tai –tyttöjen kokema rasismi nousi aineistossa esiin segregoivana ja identiteettiin liittyvänä tekijänä, joka vaikutti suomalaiseen yhteiskuntaan kiinnittymisenä. Etnisyys esiintyi aineistossa monipuolisesti paitsi maahanmuuton, myös romanien ja saamelaisten kautta kirjoitettuna.
Eriarvoistava ja marginalisoiva häpeä näyttäytyi aineistossa vahvasti esimerkiksi vähäosaisuuteen, prostituutioon, etnisyyteen ja päihdeongelmiin liittyvissä aihepiireissä, jotka eivät liity pelkästään jollain tapaa rikottuun naiseuteen tai epäonnistuneeseen äitiyteen. Häpeä aiheuttaa kokijalleen tunnetta toiseudesta tai huonommuudesta.
Mielenkiintoisen tutkielman aineistosta teki myös se, mistä ei kirjoitettu tai kirjoitukset olivat yksittäisiä tekstejä, kuten naisten mielenterveysongelmat. Naiskuviin liittyy vahvoja arvopositioita, joihin sosiaalityöntekijät törmäävät joko työkäytännöissä tai rakenteellisesti. Tutkielman aihe pyrkii laajentamaan ymmärrystä sosiaalityössä esiintyvistä naiskuvista ja niiden suhteista yhteiskuntaan.
Tanja Karhunen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan Kertomuksia häpeästä ja toiseudesta. Kirjoitetut naiskuvat sosiaalisen konstruktionismin ja intersektionaalisuuden kontekstissa (2019).
(46)
Sijaissisarukset lastensuojelun perhehoidon osapuolina
Sijaissisarukset kohdataan lastensuojelussa viranomaisten taholta liian satunnaisesti.
Sijaissisarukset perhehoidon osapuolina on vähän tutkittu ja huomioitu osa-alue lastensuojelun perhehoidossa, vaikkakin äärimmäisen olennainen osa sitä. Lastensuojelun perhehoidon piirissä toimivien lasten, sekä sijoitettujen että sijaisperheen biologisten, kasvun ja kehityksen, sijoituksen onnistumisen sekä kaikkien osapuolten hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että kaikki sen osapuolet tulevat oikeaan aikaan ja riittävästi tarpeidensa mukaan kohdatuiksi, tuetuiksi ja autetuiksi.
On tutkittu (Höjer 2007), että sijaissisarusten elämään vaikuttavat mitä moninaisimmat tekijät heidän sijaissisaruksen tehtävän kautta. Sijoitus tuo perheeseen monenlaisia ulottuvuuksia, joilla on vaikutusta kaikkiin perheenjäseniin eikä vähiten lapsiin. Näitä ovat esimerkiksi oman perheen avautuminen yksityisestä julkiseksi eri viranomaisille, lapsen mieltä haastavien asioiden tiedostaminen, kuten sijoitukseen johtaneet syyt ja niiden yhteys lapsen käsitykseen vanhemmuudesta ja lapsuudesta, sekä luonnollisesti oman kodin ja tilan jakaminen kaikkinensa. Siten ei ole yhdentekevää, millä motiiveilla, millä keinoilla ja mistä näkökulmasta perhehoitoa lähdetään rakentamaan, ja kenen ehdoilla.
Kohtaamisista kohtaamiseen
Pro gradu -tutkielmaa varten tekemistäni sijaissisarusten haastatteluista nousee esille, että viranomaisten ja sijaissisarusten kohtaaminen perhehoidossa on vielä satunnaista ja aikuisvälitteistä. Sijoitusprosessin aikana ja sen eri vaiheissa tieto sijaissisaruksilta sosiaalityöntekijälle kulkee sijaisvanhempien kautta, ja palautuu sosiaalityöntekijältä vanhempien kautta sijaissisaruksille. On selvää, että tiedonkulun kaikkien prosessin piirissä olevien lasten osallisuuden ja toimijuuden varmistamiseksi ja mahdollistamiseksi, tarvitaan lisää lapset toimijoina näkevää ja heidän tietoaan arvostavia lapsilähtöisiä työn tekemisen tapoja ja niiden juurruttamista työkulttuuriin. Lapsilähtöiset ja dialogiset työtavat sijaissisarusten rooliin liittyen, systeemisen lastensuojelun työmenetelmät esimerkiksi, ovat hyviä tapoja herätellä sijaissisarusten tasavertaista toimijuutta ja vahvistaa sitä.
Jos perheen ulkopuolelle sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus näyttäytyi aikuisvälitteisenä, ei niin vahvana toimijuutena, perhesysteemin sisällä sijaissisaruksilla on oma paikkansa, mikä tutkimushaastatteluissa se nousi esille selkeänä ja aktiivisena. Sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus oman perheen sisällä on paitsi aktiivista, myös tutkimukseen osallistuneiden sijaissisarusten näkökulmasta riittävää.
Haastatellut sijaissisarukset eivät kaivanneet ulkopuolista tukea sijaissisaruksen tehtäväänsä ja näkivät sosiaalityöntekijän olevan enemmän tarvitsevaa sijaislasta varten, ei sijaissisaruksia. Kaikki haastatellut sijaissisarukset kokivat tarpeellisen tiedon välittyvän sosiaalityöntekijöille vanhempiensa kautta, ja he kertoivat pystyvänsä puhumaan vanhemmilleen asioistaan, ja että vanhemmat olivat niistä myös kiinnostuneita. Toisaalta sijaissisarukset kertoivat myös lasten välisestä kilpailusta, mustasukkaisuudesta ja asioista, joiden kertomiselle ei niinkään ollut luontevia paikkoja, ja jotka osittain sekoittuivat biologisen sisaruuden kaltaisiksi haasteiksi sisaruussuhteissa, mutta joista jotkin kytkeytyivät sijaissisaruuteen ja sen negatiivisiin puoliin. Oikeudenmukaisuus nousi tärkeimmäksi lähtökohdaksi yhteisen jaetun arjen onnistumiselle.
Koko perhe hoitaa
Oman lastensuojelun työkokemukseni kautta tiedostan kuitenkin, että kaikki sijaissisarukset eivät ole yhtä onnellisessa asemassa kuin tutkimukseen osallistuneet sijaissisarukset. On tilanteita, joissa asioiden kertominen ja taho, jonka velvollisuus on kuulla ja kuunnella sekä antaa tietoa, olisi tukenut tehtävässä suoriutumista vähemmällä ja tarpeettomalla ponnistelulla. Aikuisvälitteisen työn tekemisen mallissa vanhemmilla on suuri vastuu lasten toimijuuden ja osallisuuden tukemisessa ja mahdollistamisessa tiedon tavoittajana ja välittäjänä. Sosiaalityöntekijälle se asettaa velvoitteen kysyä ja aloittaa dialogeja sijaissisaruudesta.
Haastattelemani sijaissisarukset kertoivat kasvaneensa sijaissisaruuteen ja se oli heille yhtä luonnollista, kuin mikä tahansa perhemuoto omille jäsenilleen. Sijaissisarukset nostivat esille sijaissisaruuden rikkaudeksi muun muassa ihmisten elämän moninaisuuden ymmärtämisen ja siihen suhtautumisen, maailmankuvan avartumisen eri tavalla verrattuna niihin ikätovereihin, jotka eivät olleet sijaissisaruksia. Sijaissisaruus on parhaillaan elämän positiivisella tavalla rikastuttava asia, joka tarjoaa ainutlaatuisen koko elämään kantavan kasvun paikan sen kokeville.
Kaikkiaan tutkimusta sijaissisaruudesta eri näkökulmista on tehty verrattain vähän ja lisää tutkimusta kaivataan. Sijaissisarusten merkitys perhehoidon ja sijoituksen onnistumiselle on merkittävän suuri, ja tätä resurssia tulisi vaalia kaikin keinoin.
Marika Suutari
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan: Sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus suhteessa viranomaiskäytäntöihin lastensuojelun perhehoidossa. Lapin yliopisto 2019.
Lähteet
Höjer, Ingrid (2007): Sons and daughters of foster carers and the impact of fostering on their everyday life. Child and Family Social Work 12 (1). 73-83. http://content.ebscohost.com.ezproxy.ulapland.fi/ContentServer.asp?T=P&P=AN&K=23482219&S=R&D=afh&EbscoContent=dGJyMNHr7ESeqLA4zdnyOLCmr0%2Bep7NSr6a4SbWWxWXS&ContentCustomer=dGJyMPGqtU%2B2rbRQuePfgeyx44Dt6fIA Viitattu 28.1.2019
(45)
Jaetun toimijuuden rakentuminen moniammatillisessa yhteistyössä sosiaalisen kuntoutuksen parissa
Tutkin pro gradu -tutkielmassani jaetun toimijuuden rakentumista moniammatillisessa yhteistyössä nuorten sosiaalisen kuntoutuksen parissa. Tavoitteenani oli selvittää mitkä tekijät tukevat jaetun toimijuuden rakentumista ja mitkä estävät sitä. Tutkimusaineistoni koostui alun perin Marjo Romakkaniemen, Jari Lindhin ja Merja Laitisen (2018) tutkimukseen kerätystä neljästä työntekijöiden ryhmähaastattelusta. Työntekijät toimivat nuorten sosiaalisen kuntoutuksen asiakastyössä.
Nina Anttila
Lapin yliopisto
(44)
Veljeys, luottamus, tuki – Moottoripyöränjengin tuottama sosiaalinen pääoma
Moottoripyöräjengit nousevat tasaisin väliajoin uutisiin. Lähes aina uutisoinnissa on kyse niiden rikollisesta luonteesta tai niiden harjoittamasta rikollisesta toiminnasta. Harvoin missään keskustelussa kuulee puhuttavan niihin liittyvistä muista piirteistä.
Omassa Pro gradu -työssä (Izadi 2019) tutkin moottoripyöräjengien yhteisöllisyyttä ja sosiaalista pääomaa. Erityisesti sosiaalinen pääoma on vahva teoreettinen viitekehys yhteisöjen jäsenilleen antamien resurssien tutkimiseksi. Nojaudun työssäni niin sanottuun synergianäkökulmaan, joka pyrkii yhdistämään eri sosiaalisen pääoman tutkimuksessa esille nousseet empiriaan perustuvat osat. Määrittelen sosiaalisen pääoman sosiaalisiin rakenteisiin sisältyviksi normeiksi ja suhteiksi, jotka mahdollistavat yhteisön jäsenten tavoitteiden saavuttamisen.
Haastattelin viittä pohjoissuomalaiseen moottoripyöräjengiin kuuluvaa jäsentä, joista neljä oli alle 30-vuotiaita. Haastattelujen lisäksi kävin kuusi kertaa havainnoimassa jengin toimintaa heidän jengitiloissaan. Havainnointimateriaali lisäsi sopivasti ymmärrystä aiheesta ja tuki haastattelujen kautta saatua tietoa. Tutkittava moottoripyöräjengi oli tarkka yksityisyydestään ja sovimme, että tutkimuksen lopuksi aineistot tuhotaan.
Tutkimuksen tulokset yllättivät. Moottoripyöräjengin yhteisöllisyys oli vahvaa. Jäsenillä oli vahva yhteenkuulumisen tunne, he viettivät paljon aikaa yhdessä ja heillä oli verraten yhtenäinen ajatusmaailma. Jengitilat toimivat yhteisön kokoontumispaikkana ja kaikki haastateltavat pitivät sitä toisena kotinaan. Yhteisö toimi alakulttuureille tyypilliseen tapaan statuksen antajana sen jäsenilleen. Päätökset tehtiin demokraattisesti ja yhteisöllä oli selkeä hierarkia.
Myös sosiaalinen pääoma oli vahvaa yhteisössä. Jäsenet tunsivat toisensa hyvin ja luottamus oli suurta. Jäsenien välisiä suhteita kuvaa hyvin heidän tapansa puhutella toisiaan veljinä. Se ei ollut vain alakulttuurille ominainen puhetapa, vaan sisälsi valmiuksia auttaa, uhrautua ja tukea jengitovereita erilaisissa elämän haasteissa. Apua ja tukea annettiin väkivaltaisissa selkkauksissa, arjen askareissa, taloudellisesti vaikeissa tilanteissa ja henkilökohtaisten ongelmien käsittelyssä. Arjen askareisiin saattoi kuulua niinkin arkisia asioita kuin lasten vahtiminen ja muuttoapuna toimiminen.
Sosiaalinen pääoma ei siis rajoittunut pelkästään jengitoimintaan vaan ylsi jengin jäsenten kaikille elämän osa-alueille. Se auttoi jengin jäseniä työnsaannissa, turvallisen ja viihdyttävän ympäristön löytämisessä, arjessa jaksamisessa ja psyykkisessä hyvinvoinnissa. Yllättävää kyllä, moni jengin jäsen oli rauhoittunut elämässään jengin jäsenyyden seurauksena.
Jengin jäsenyydellä oli myös varjopuolensa. Vaikka haastateltavilla oli vaikea keksiä negatiivisia puolia jengin jäsenyydestä, pystyi aineistosta tunnistamaan muutaman selkeästi negatiivisen vaikutuksen. Haastateltavien jengin ulkopuoliset ihmissuhteet olivat jäsenyyden seurauksena vähentyneet, parisuhteita oli vaikea pitää yllä, väkivalta oli läsnä jengielämässä ja jengi vei paljon aikaa jäseniltä. Jengin jäsenyys toi myös sen jäsenille huonoa mainetta.
Tutkimustulokset herättävät monenlaisia kysymyksiä siitä, ylittääkö moottoripyöräjengin positiiviset vaikutukset sen negatiiviset vaikutukset, ehkäiseekö se sen jäsenten syrjäytymistä ja tulisiko moottoripyöräjengiläisiä rohkaista löytämään positiivista omista yhteisöistään vai etsiä korvaavia yhteisöjä. Yhteisöt voivat parhaimmillaan olla tärkeä työkalu nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi ja moottoripyöräjengeistä voidaan mielestäni vähintäänkin ottaa oppia sellaisten yhteisöjen rakentamiseksi, joilla on vahva ja positiivinen rooli nuorten elämässä.
Izadi, Henri
Veljeyttä, luottamusta ja tukea: moottoripyöräjengin sosiaalinen pääoma. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto. 2019.
Aiheeseen liittyviä lähteitä:
Coleman, James Samuel 1988: Social Capital in the Creation of Human Capital. Amer-ican Journal of Sociology 94, 95–120.
Izadi, Henri 2019: Veljeyttä, luottamusta ja tukea: moottoripyöräjengin sosiaalinen pääoma. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto.
Putnam, Robert D. 1995: Bowling alone: America’s declining social capital. Journal of Democracy 6, 65–78.
Wolf, Daniel R. 1991: The Rebels: A Brotherhood of Outlaw Bikers. University of Toronto Press. Toronto.
Woolcock, Michael 2000: Sosiaalinen pääoma: menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Teoksessa Kajanoja, Jouko & Simpura, Jussi (toim.): Sosiaalinen pääoma: globaa-leja ja paikallisia näkökulmia. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi, 25–56.
(43)
Nuoret ja työ
Nuoret aikuiset haluavat töihin. He tekevät urasuunnitelmia ja valintoja, mutta millä ja kenen ehdoilla?
Työelämän muutospyörteessä oman työllistymisen epävarmuutta tehdään elettäväksi pärjäämisen pakolla, tulevaisuutta varmistelemalla ja tilanteisiin sopeutumalla.
Nuorten aikuisten työelämään osallistuminen on muuttunut 2000-luvulla. Reitti työhön voi olla varsin monimutkainen ja epävarma. Nuoret tekevät tulevaisuuttaan koskettavia päätöksiä ajassa, jolloin asiantuntijoidenkin näkemykset tulevaisuuden työelämästä ovat ristiriitaisia. Varmuutta siitä, millainen työelämä on kymmenen vuoden päästä, ei ole.
Työmarkkinoilla on havaittavissa sekä muutosta että pysyvyyttä. Selkeä työmarkkinatrendi on työnteon tapojen monipuolistuminen. Työtä tehdään ja teetetään vuokratyönä, nollatuntisopimuksilla, itsensätyöllistäjänä, osa- ja määräaikaisissa työsuhteissa sekä toimeksiantoina ilman työsuhdetta. Kuitenkin suurin osa palkansaajista työskentelee edelleen normaalityösuhteessa kokopäivätyössä. Menestyäkseen työmarkkinoilla nuoret aikuiset joutuvat jatkuvasti työstämään työmarkkinakelpoisuuttaan sekä näyttämään ja todistamaan osaamistaan.
Pro gradu -tutkielmassani jäljitin nuorten aikuisten työelämäkertomuksista sitä, missä määrin nuoret aikuiset toimivat ja tekivät valintoja koulutuksen ja työn suhteen ”vapaina” ja intentionaalisesti ja missä määrin kytköksissä toisiin ihmisiin sekä yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin rakenteisiin ja normeihin. Aineistoni koostui seitsemästä vuosina 2014—2016 RAY:n (nyk. STEA) työllistämisohjelman kautta työllistyneen nuoren aikuisen kerronnallisesta haastattelusta.
Pärjääjä, varmistelija ja sopeutuja työelämätoimijoina
Löysin nuorten aikuisten kertomuksista samankaltaisuutta, jonka kautta muodostin kolme tyyppikertomusta työelämätoimijuudesta.
Pärjääjä on itseohjautuva ja yrittäjähenkinen työmarkkinatoimija. Hän on perinyt lapsuuden kodista kovan työn tekemisen mallin ja työ on usein mennyt opintojen edelle. Pärjääjä on kiinnittynyt työelämään jo varhain antaen näyttöjä työelämässä suoriutumisesta. Pärjääjälle työ näyttäytyy ensisijaisesti toimeentulon välineenä, mutta hän arvostaa työtä myös yksilön arvon mittarina. Hänellä on suhteellisen vähän kokemusta työttömyydestä. Pärjääjä ammentaa uusliberalistisesta ajattelutavasta, jossa korostuu menestys yksilön kykynä tehdä oikeita ja hyviä valintoja sekä vastuun ottamisena tehdyistä päätöksistä.
Varmistelijalla on vahva usko korkeakoulutukseen työllistymisen varmistamiseksi. Hän tekee turvallisuushakuisesti koulutukseen ja työhön liittyviä suunnitelmia. Toive perheen perustamisesta suuntaa suhtautumista koulutukseen ja työmarkkinoihin. Työttömyysjaksojen aikana varmistelija on käyttänyt paljon energiaa pitääkseen mielentilansa parempana ja itsensä työmarkkinakelpoisena. Työuraltaan varmistelija odottaa paitsi toimeentuloa myös mielekkyyttä ja itsensä kehittämistä.
Sopeutujalla on vahva sidos kaveripiiriin ja kotipaikkakuntaan, ja hän jäsentää mahdollisuuksiaan paikallisten työmarkkinoiden ja kiinnostuksensa pohjalta. Sopeutuja elää päivän kerrallaan tai kulloisenkin jakson kerrallaan, mutta suuntautuu kuitenkin jollain tavoin vähän pitemmälle tulevaisuuteen. Sopeutujan toimijuus ei tarkoita aina ulospäin havaittavaa toimintaa, vaan näyttäytyy myös odottamaan jäämisenä. Työttömyyteen hän suhtautuu luontevasti ilman suurempaa huolta toimeentulosta. Hän tarttuu mahdollisuuksiin tilanteiden avauduttua ilman vahvoja tulevaan kohdistettuja päämääriä.
Ihmiset tarvitsevat tarinoita
Nuorten aikuisten polut nuoruudesta aikuisuuteen näyttäytyivät moninaisina ja epälineaarisina ja työelämään kiinnittyminen oli katkoksellista ja epävarmaa. Koulutuksen ja työelämän kentällä toimijuuden mahdollisuuksiin ovat vaikuttaneet monet nuorista aikuisista riippumattomat yhteiskunnalliset ja kulttuuriset reunaehdot, vaikka ne ovat määrittäneet nuorten aikuisten toimijuutta usein tiedostamattomalla tasolla.
Nuorten aikuisten toimijuus koulutuksen ja työelämän kentällä ei tässä tutkimuksessa tarkoittanut vain näkyvää tekemistä tai valintaa vaan myös ei-tekemistä ja ei-valintoja. Oman kertomuksen esittämisessä ei aina ollut tärkeää se, että siinä korostuisi menestyminen tai sen kuvattaisiin olleen aina täysin kertojan, nuoren aikuisen käsissä. Oleellista oli se, että siirtymät ja käänteet koulutuksen ja työelämän kentillä esitettiin riittävän vakuuttavasti siten, ettei nuorten aikuisten autonomiaa ja vastuuta työelämätoimijana ollut tarvetta kyseenalaistaa.
Pitkäkestoinen työllistymisjakso antoi nuorille aikuisille mahdollisuuden hieman vakaampaan työmarkkina-asemaan, joka koettiin pääsääntöisesti positiiviseksi mahdollisuudeksi pohtia tarkemmin omaa tilannetta ja suunnitella tulevaisuutta. Kertominen avasi myös mahdollisuuden nuoren aikuisen oman työelämätarinan (uudelleen) muotoutumiselle.
Tuula Myllykangas
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Työelämätoimijuuden rakentuminen nuorten aikuisten kertomuksissa” (2018). Lapin yliopisto.
Lähteet:
Myrskylä, Pekka 2011: Nuoret työmarkkinoiden ja opiskelun ulkopuolella. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 12. Työ- ja elinkeinoministeriö. Helsinki.
Myrskylä, Pekka 2012: Hukassa — keitä ovat syrjäytyneet nuoret? EVA Analyysi No 19. Elinkeinoelämän Valtuuskunta. Helsinki.
Pyöriä, Pasi (toim.) 2017: Työelämän myytit ja todellisuus. Gaudeamus. Helsinki.
Pärnanen, Anna 2015: Työn tekemisen tavat 2000-luvulla – tapahtuiko rakenteellisia muutoksia? Työelämän tutkimus 13 (3), 242—250.
(42)
Eron jälkeinen vaino
Eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten rohkaiseva kohtaaminen heidän identiteettiprosesseissaan vaatii ammattilaiselta ymmärrystä vainosta kokemuksena
Kun viranomaiset kohtaavat vainoa kokeneita, voisi olla hyödyllistä kiinnittää huomiota siihen, että ottaa huomioon uhrin kokonaisvaltaisena ihmisenä sekä vahvistaa tämän identiteettiä pystyvänä ja selviävänä yksilönä.
Vainottuja auttavat järjestöt arvioivat vainon koskettavan vähintään muutamia tuhansia ihmisiä vuosittain. Läheskään kaikki uhrit eivät hae apua. (Ensi- ja turvakotien liitto, 2017.) Anna Nikupeteri määrittelee parisuhteen jälkeisen vainon tutkimuksessaan (2016) intensiiviseksi, tavoitteelliseksi sekä uhria kohtaan pakottavaksi käyttäytymiseksi. Tärkeää on uhrin kokemus teoista epämieluisina, uhkailevina, ahdistavina sekä tunkeilevina. Uhri kokee esimerkiksi pelkoa, turvattomuutta, ahdistusta sekä fyysistä ja sosiaalista harmia. (mt., 27–46.)
Tarkastelin Varjo-hankkeen kautta saatuja eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten pilottivertaistukiryhmän keskusteluja. Kyseisessä ryhmässä oli vetäjien lisäksi kuusi naispuolista osanottajaa, jotka olivat eri vaiheissa eron jälkeisen vainon kokemuksissa ja prosesseissa. Löysin naisten kokemuksista teemoja, jotka yhdistivät heitä.
Eron jälkeinen vaino kriisinä identiteetissä sekä häpeän ja syyllisyyden aiheuttajana
Naisten kokemuksissa eron jälkeinen vaino lähisuhdeväkivaltana haavoitti ja vei voimavaroja. Naiset eivät tottuneet vainoon vaan heillä oli kokemuksia vainon painajaisia ja pelkoja aiheuttavasta, haavoittavasta luonteesta, joka vaikutti esimerkiksi siihen, etteivät he halunneet nähdä väkivaltaa fiktiivisenä televisiossa tai elokuvissa. He kokivat olleensa esimerkiksi kilttejä tai ei-kovia ihmisiä, mutta vainon aiheuttavan heissä vihaa ja aggressioita. Osalla ryhmän jäsenistä oli esimerkiksi opiskeluissaan vaikeuksia, joita heillä ei ollut aiemmin ollut.
Naiset löysivät väkivallan uhrille tyypillisesti vainolle syitä itsestään. Vainon haavoittavuuteen kuului myös alistamisesta ja väkivallasta seuranneet minän hajoamisen kokemukset. Pilottiryhmä oli naisille tärkeä, koska he kokivat voivansa jakaa kokemuksiaan ja samaistumaan ryhmän jäseniin. Vainoa kokeneissa naisissa häpeä ja syyllisyys saivat aikaan epäilyksiä omista kokemuksista ja toiminnasta. He kertoivat joutuvansa kysymään itseltään, miksi juuri he olivat joutuneet vainon uhreiksi.
Eron jälkeinen vaino ja äitiys
Lapset koettiin ryhmässä erittäin tärkeiksi ja vanhemmuus merkittäväksi, mutta myös haastavaksi rooliksi. Naiset kokivat syyllisyyttä siitä, etteivät olleet voineet tarjota lapsilleen turvallista lapsuutta ja olla näin parhaita mahdollisia äitejä lapsilleen. Traumatisoituminen lähisuhdeväkivallan seurauksena ja omien tunteiden käsittely haastoivat äitiyteen käytettäviä voimavaroja. Yhteiset lapset vainoajan kanssa saattoivat myös hankaloittaa eroa ja pitkittää vainoa.
Naisten saattoi olla vaikea antaa anteeksi vainoajalle se, miten vaino oli vaikuttanut heidän lastensa lapsuudenkokemuksiin negatiivisesti, mutta toisaalta he halusivat mahdollisuuksien mukaan antaa isälle vanhemmuuden mahdollisuuksia. Vaikutti siltä, että lapset olivat naisten tärkeysjärjestyksessä ylimpänä. Toisaalta he olivat saattaneet joutua tilanteisiin, joissa heidän oli esimerkiksi oman turvallisuuden takia ollut pakko paeta väkivaltaa ja jättää lapset tilanteessa taakseen. Syyllisyys lasten kokemuksista painoi edelleen usealla vahvana mielessä.
Uuden elämän ja identiteetin rakentaminen
Naiset vertaistukiryhmässä eivät useinkaan olleet hakeneet apua heti, kun olisivat sitä tarvinneet vaan enemmän vältelleet avun hakemista. Naiset olivat saattaneet kokea eron jälkeisestä vainosta puhumisen raskaaksi ja kokeneet, etteivät muut kenties ymmärrä tai pysty auttamaan.
Pilottiryhmän naisten ensimmäisenä tavoitteena oli usein oman ja lasten elämän vakauttaminen sekä omien asioiden järjestykseen saaminen eron jälkeen. Tällaisessa tilanteessa uuden parisuhteen aloittaminen saattoi tuntua mahdottomalta eivätkä naiset halunneet tyytyä huonoon parisuhteeseen. Naiset saattoivat myös nähdä miehet jollain lailla epäkiinnostavina tai epäilyttävinä huonojen kokemustensa vuoksi. Naiset kokivat lisäksi uusien parisuhteiden aiheuttavan vainon pahenemista ja tuovan erilaista väkivallan uhkaa heidän ja uusien puolisoiden elämään. Toisaalta osa naisista oli kuitenkin uskaltanut aloittaa uusia suhteita ja uudet kumppanit olivat usein auttaneet heitä toipumisprosesseissa.
Eron jälkeisen vainon toipumisprosessiin näytti kuuluvan naisilla oman tahdon löytäminen ja uusien omien rajojen asettaminen. Vainon jälkeiseen elämään kuului myös kokemuksia väsymyksestä ja tyhjyydestä. Toisaalta osa naisista oli päässyt prosesseissaan niin pitkälle, että olivat alkaneet löytää uusia ilon aiheita esimerkiksi opiskeluista tai harrastuksista elämäänsä. Naiset kokivatkin päässeensä voimaantumaan ja heitä rohkaisi nähdä toisten elämissä tapahtunutta eheytymistä. Toisaalta osa naisista oli saattanut joutua etsimään iloa ja vapautta tilanteissa, joissa vaino yhä jatkui. Heillä oli halu rakentaa uutta elämäänsä vapaana ja vihasta vapaana.
Naisten elämässä olivat läsnä heikkouden ja toisaalta äärimmäisen vahvuuden kokemukset, jotka he olivat liittäneet osaksi identiteettiään. Identiteettiä rakentaessaan ihminen käyttää toisia ihmisiä peileinään (ks. Fadjukoff 2015, 191–192). Voisi ajatella, että vainon uhri tarvitsee myös henkilökohtaisesti uhriutta ”vastaan taistelevia” osa-alueita identiteetissään, jotka eivät saa heitä näkemään itseään pelkästään heikkoina tai kykenemättöminä vaan päinvastoin vahvistaa käsitystä itsestä vahvana ja kykenevänä yksilönä.
Kun identiteetti on itselle hyväksyttävä, sen ei tarvitse toisaalta olla täysin ristiriidaton tai ehjä vaan tärkeintä on se, että identiteetti on liikkuva, kaikki elämän osa-alueet huomioonottava kokonaisuus ja sillä on sekä menneisyys että tulevaisuus. Hyväksynnän kautta yksilö näkee itsensä aktiivisena toimijana. (ks. Nousiainen 2004, 167.)
Leea-Maria Pätsi
Lapin yliopistosta valmistuva sosiaalityöntekijä YTM
Lähteet:
Ensi- ja turvakotien liitto 2017: Eron jälkeistä vainoa kokeneiden lasten tilanne huolestuttaa
auttajia. https://www.sttinfo.fi/tiedote/eron-jalkeista-vainoa-kokeneiden-lasten-tilanne-huolestuttaa-auttajia?publisherId=3741&releaseId=56215087. Luettu 7.6.2018.
Fadjukoff, Päivi 2015: Identiteetti persoonallisuuden kokoavana rakenteena. Teoksessa
Metsäpelto, Riitta-Leena & Feldt, Taru: Meitä on moneksi. Persoonallisuuden psykologiset perusteet. Bookwell Oy. Juva. 179–193.
Nikupeteri, Anna 2016: Vainottuna. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen ja uhrien kohtaa-
minen. Hansaprint. Turenki. http://lauda.ulapland.fi/bitstream/handle/10024/62627/Nikupeteri_Anna_ActaE_204_pdfA.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Luettu 17.1.2018.
Nousiainen, Kirsi 2004: Lapsistaan erossa asuvat äidit. Äitiysidentiteetin rakentamisen tiloja. Minerva Kustannus Oy. Jyväskylä. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/sospo/vk/nousiainen/lapsista.pdf. Luettu 25.1.2018
(41)
Osallisuus tukee lapsen kasvua ja kehitystä lastensuojelussa
Pro gradu työni ”Tikapuita pitkin osallisuuteen” tutkii lasten osallisuutta lastensuojelun toimintaympäristössä lapsen näkökulmasta. Tutkimukseni tarkoituksena on löytää vastauksia, miten lapset ovat kokeneet oman osallisuutensa ja vaikuttamisen mahdollisuudet lastensuojelun prosessissaan, sekä selvittää mikä lapsen mielestä mahdollistaa osallisuutta.
Lapsen osallisuus on moniulotteinen teoria, joka tukee lapsen kasvua aktiiviseksi ja osallistuvaksi kansalaiseksi. Osallisuus kehittää lapsen ominaisuuksia tasapainoiseen elämään ja tukee kokonaisvaltaista hyvinvointia. Osallisuuden tulisi olla osa lapsen elämää ja sen avulla lapsi oppii elämään yhdessä muiden kanssa hänelle tärkeissä yhteisöissä sekä oppii kantamaan vastuuta niin itsestään kuin muistakin. Osallisuus on kasvun ja kehityksen perusedellytys.
Suomessa lapsen osallisuuden taustalla ovat maamme ratifioima Yhdistyneiden Kansakuntien lapsen oikeuksien sopimus sekä lastensuojelulaki. Näiden oikeuksien mukaan kaikkien viranomaisten tulee ottaa huomioon lapsen mielipide päätöksenteossa huomioimalla lapsen ikä ja kehitystaso. Lastensuojelulaki turvaa lapsen vaikuttamisen ja osallistumisen lapsen omissa asioissa tavoitteena turvata lapsen etu. Lapsen edun määritteleminen on haastavaa, mutta sen tulisi olla kaiken päätöksenteon ja viranomaistyöskentelyn taustalla.
Tutkimusten sekä oman työkokemukseni mukaan monet lastensuojelun asiakkaat eivät ole kokeneet tulleensa osallisiksi omissa lastensuojelun prosesseissaan. Monilla on kokemus, etteivät he ole voineet vaikuttaa tapahtumien kulkuun, eivätkä ole voimaantuneet asioidensa äärellä. Osallisuuden kautta lastensuojelun asiakkailla on mahdollisuus tulla kuulluksi ja kokea oman mielipiteensä vaikuttavuuden asioihinsa. Osallisuuden kokemuksessa olennaista on työntekijän asenne lapseen. Rohkaiseva ja kannustava ote auttaa lasta tuomaan mielipiteitään esille sekä osallistumaan. Osallisuuden kautta asiakas pääsee yhteistyökumppaniksi ja tiedontuottajaksi asiassaan sekä osallisuuden myötä on mahdollisuus saada asiakas sitoutumaan yhteistyöhön. Lapsen elämässä tällainen vaikuttamisen mahdollisuus tukee lapsen kasvua; lapsi kokee oman arvokkuutensa, tuntee olevansa tärkeä sekä tuntee kuuluvansa yhteisöön. Tämä voimaannuttaa ja kehittää lasta sekä auttaa kiinnittymään yhteiskuntaan ja ehkäisemään syrjäytymistä.
Asiakkaan ollessa lapsi, eli alle 18-vuotias, vuorovaikutuksellisen suhteen syntymiseksi työntekijältä vaaditaan monipuolista osaamista sekä persoonallisia ominaisuuksia. Tekemäni tutkimuksen mukaan nuoret kokevat, että osallisuuden mahdollistaa välittävä ja luottamuksellinen suhde asiakkaan ja työntekijän välillä. Luottamuksellisen suhteen luominen vaatii vastavuoroista, yhdessä vietettyä aikaa sekä esimerkiksi toiminnallisuutta tai aktiviteetteja, jolloin lapsen on helpompi ja luonnollisempi tutustua työntekijäänsä. Työntekijän nuorekkuus, leikkisyys ja huumorintaju nousivat myös merkityksellisiksi ominaisuuksiksi avoimen asiakassuhteen luomisessa. Nuoret kokivat byrokraattisen ja jäykän työntekijän kylmänä sekä etäisenä ja toimittivatkin asiansa mieluummin jonkun toisen ihmisen kautta, kuten terapeutti tai omaohjaaja lastensuojelulaitoksessa. Nuoren sanoin ”chilli ja rento tyyppi” luo mukavan tunnelman ja on helposti lähestyttävä työntekijä. Tärkeää ovat myös hyvät vuorovaikutustaidot, joiden avulla läheinen ja lämmin kumppanuus voi syntyä.
Esteenä osallisuuden toteutumiselle ovat kiire, työntekijöiden vaihtuvuus ja suuret asiakasmäärät. Luottamuksen syntyminen vaatii yhdessäoloa, jota työn kiireellisyys ja isot asiakasmäärät eivät aina mahdollista. Silloin tutustuminen ja luottamuksellinen vuorovaikutus ei mahdollistu ja lapsi voi kokea olevansa arvoton ja merkityksetön. Jäykkä ja byrokraattinen toimintakulttuuri voi myös olla esteenä osallisuuden kokemukselle.
Tutkimukseni tulokset tukevat aikaisempia tutkimuksien tuloksia asiakkaiden kokemuksista jäädä ulkopuolisiksi toimijoiksi. Nuoret kokivat oman osallisuutensa pinnallisena ja näennäisenä. Esimerkiksi nuoret eivät täysin ymmärtäneet lastensuojelunprosessien vaiheita. Osallisuuden yksi mahdollistaja, vähintään kerran vuoteen tehtävä asiakassuunnitelma, oli nuorille epäselvä, eivätkä sosiaalityön käytänteet tukeneet nuorten osallisuutta. Nuoret eivät tienneet oliko heille tehty asiakassuunnitelmaa, eivätkä sen tavoitteita. Tutkimuksessani tuli ilmi samoja sosiaalityöntekijän ominaisuuksia, jotka tukevat osallisuutta kuin aikaisemmissa tutkimuksissa, ja samoin vuorovaikutustaitojen merkitys korostui.
Osallisuuden tuominen sosiaalityön käytäntöihin on vaativaa, mutta tiedostamalla osallisuuden mahdollisuudet sekä osallisuuden olemassaolon, on sen tuominen käytäntöön mahdollista luomalla avoin ja luottamuksellinen kommunikaatio asiakkaiden ja työntekijöiden välillä. Tärkeää on nostaa lapsi esille tiedontuottajana sekä kumppanina omassa lastensuojelun prosessissaan. Osallisuus vaatii aina kaksi osapuolta; toimijan, joka haluaa ja hyväksyy toisen mukaan sekä toimijan, joka haluaa olla osallinen. Osallisuus on vuorovaikutusta.
Riitta Roivainen
(40)
Heteronormatiiviset oletukset sateenkaariperheiden haasteina
Heteronormatiiviset oletukset ja ydinperheajattelu istuvat yhteiskunnassa ja ihmisissä niin tiukasti, että niihin verrataan kaikkia muita perheitä ja perhemuotoja.
Yksilölliset valinnanmahdollisuudet perheen muodostuksessa ovat lisääntyneet. Enää ei ole olemassa niin sanottua normaalia perhemuotoa, jota kaikkien tulisi tavoitella. Heteronormatiiviset oletukset ja ydinperheajattelu istuvat kuitenkin yhteiskunnassa ja ihmisissä niin tiukasti, että niihin verrataan kaikkia muita perheitä ja perhemuotoja. Tutkimusten mukaan sosiaalityöntekijöillä on vallalla heteronormatiivinen perhekäsitys, etenkin tiedostamattomissa asenteissa. Normatiivinen ajattelu näkyy myös lastensuojelun ohjeistuksissa. Heteronormatiivisuuden länsäolo vaikeuttaa sateenkaari-ihmisen avun ja tuen saantia etenkin viranomaistasolla.
Heteroseksuaalisuutta pidetään yhteisesti jaettuna sosiaalisena normina, johon muita seksuaalisuuden muotoja verrataan. Voidaan jopa uskaliaasti väittää, että heteroseksismi on institutionaalisiin käytäntöihin sisältyvä ideologia. Yhteiskunnat myös pitävät yllä seksuaalista stigmaa verratessaan sateenkaari-ihmisten ja heteroseksuaalien käyttäytymistä, identiteettiä tai parisuhdetta toisiinsa. Heteroseksismi on sateenkari-ihmisiä alistavaa ja aiheuttaa tunteen siitä, että heidän sosiaalinen identiteettinsä on huonompi kuin muiden. Sateenkaariparit kokevat, ettei heidän parisuhdettaan vastaanoteta ja kunnioiteta samalla tavalla kuin heteroseksuaalien pariskuntien parisuhteita.
Tutkimusten mukaan homovanhemmat kokevat enemmän ennakkoluuloja ja homofobiaa kuin lesbovanhemmat. Lesbovanhempia pidetään turvallisina huoltajina lapselle, kun taas homovanhempien ajatellaan olevan lapselle vaaraksi tai heidän perusteensa vanhemmuuteen ovat kevytmielisiä (lapsi nähdään asusteena, leluna tai koiran korvikkeena).
Sateenkaarivanhemmilla on kokemuksia siitä, että sosiaalialan ammattilaiset eivät kykene ottamaan asioita avoimesti esille. Vanhemmat kokevat palveluista saamansa vanhemmuuden tuen puutteelliseksi. Ammattilaisten hämmennys ja ylivarovaisuus on usein vanhemmuuden tukemisen haasteena. Aiemmat homofobiset kokemukset saattavat vaikuttaa vanhemmuuteen myös niin, että vanhemmat tarkkailevat jatkuvasti lapsen kasvuympäristöä ja valikoivat palvelut ja henkilöt keiden kanssa toimivat.
Sateenkaarivanhempien kohtaamisen haasteet sosiaali- ja terveyspalveluissa lähtevät yhteiskunnan puutteellisesta politiikasta koskien seksuaalivähemmistöjen hyvinvointia. Palvelujärjestelmämme ei aina kykene tunnistamaan sateenkaariperhettä perheeksi. Tämän lisäksi kohtaaminen ja kohtelu saattaa olla epäammattimaista. Sateenkaariperheiden vanhemmat ovat kokeneet myös liian hienovaraista suhtau-tumista. Keskustelu ammattilaisten kanssa on ollut heidän oletuksiinsa perustuvaa, eikä asioista olla voitu keskustella avoimesti. Syrjinnän pelon ja onnistumisen pakon vuoksi sateenkaariperheet jättävät käyttämättä perhe- ja sosiaalipalveluita.
Sateenkaariperheissä niin vanhemmilla kuin lapsillakin on usein kokemuksia, että he ovat jääneet kohtaamatta sellaisena perheenä kuin ovat. Tämän vuoksi myös sosiaalipalveluissa vanhempaa saattaa huolestuttaa, huomioidaanko hänen tosiasiallinen perhetilanteensa hoitosuunnitelmaa tehtäessä. Juha Jämsän (2008, 296-297.) mukaan lastensuojelussa on tärkeää kiinnittää huomiota sosiaalityöntekijän ja sateenkaarivanhemman luottamuksellisen suhteen rakentamiseen ja työntekijän valmiuksiin vastata asiakkaan mahdollisesti kokemaan syrjinnän pelkoon.
Syrjinnän pelon kokemukset voivat estää luottamuksellisen kommunikaation. Työntekijä voi lievittää asiakkaan pelkoa puhumalla ääneen palvelun päämääristä, joilla pyritään turvaamaan asiakkaan ja hänen perheensä hyvinvointi. Lastensuojelun asiakkaaksi tullessaan perheellä saattaa olla taustalla palvelujärjestelmän epäonnistuminen sateenkaariperheen vanhemmuuden ja parisuhteen tukemisessa. Työskenneltäessä sateenkaarivanhemmuuden haasteiden kanssa on tärkeää keskittyä vanhempien vahvuuksiin ja vanhempien identiteetin rakentumiseen, sekä siihen, millä tavoin haasteet koetaan yksilötasolla, pariskuntana ja perheenä.
Ammattilaisten, jotka ovat tekemisissä sateenkaari-ihmisten kanssa, tulisi ensimmäisenä pohtia omaa asennettaan ja käsitystään sateenkaari-ihmisistä. Ammattilaisten tulisi pohtia oman kulttuurin ja uskonnon vaikutuksia asenteidensa muodostumiseen. Useat ammattilaiset uskovat olevansa puolueettomia ja pystyvänsä kohtaamaan sensitiivisenä pidettyjä asioita, vaikka he eivät usein ole saaneet koulutusta sukupuolen, seksuaalisuuden tai sateenkaarivanhempien ja -perheiden kohtaamiseen.
Marjo Muiruri
Lapin yliopisto
Perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan: Sateenkaariperheet lastensuojelun sosiaalityössä. Systemaattinen kirjallisuuskatsaus. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet
Apgar, Jen & Kovac, Laura & Trussell, Dawn. E 2017: LGBTQ parents’ experiences of community youth sport: Change your forms, change your (hetero) norms. Sport Management Review.
Jämsä, Juha 2008: Sateenkaariperheiden kokemuksia palveluista. Teoksessa Hulden, Anders & Huuska, Maarit & Jämsä, Juha (toim.) & Karvinen, Marita & Solantaus, Tytti. Sateenkaariperheet ja hyvinvointi. Käsikirja lasten ja perheiden kanssa työskenteleville. PS-kustannus. WS Bookwell Oy. Juva. 86-97.
Kashubeck-West, Susan 2014: Parenting Issues for Lesbian Couples. Teoksessa Dworkin, Sari. H & Pope, Mark: Casebook for Counseling Lesbian, Gay, Bisexual, and Transgender Persons and Their Families. American Counseling Association. Alexandria. 103-110.
Kimberly, Claire & Moore, Alexa 2015. Attitudes to Practice: National Survey of Adoption Obstacles Faced by Gay and Lesbian Prospective Parents. Journal of Gay & Lesbian Social Services 27 (4), 436-456.
Mallon, Gerald. P 2012: Practice With Families Where Gender or Sexual Orientation Is an Issue: Lesbian, Gay, Bisexual, and Trans Individuals and Their Families. Teoksessa Congress, Elaine & Gonzales, Manny: Multicultural Perspectives In Social Work Practice with Families. 3rd Edition. Springer Publishing Company. New York. 205-229.
Norton, Aaron & Smith, Vernon & Xing Tan, Tony 2017: Adoption of Black children by White parents in heterosexual and homosexual relationships: Exploring mental health trainees’ explicit and implicit attitudes. Journal of Gay & Lesbian Social Services 29 (3), 233-251.
Raiz, Lisa & Swank, Eric 2010: Predicting the support of same-sex relationship rights among social work students. Journal of Gay & Lesbian Social Services, 22(1), 149-164.
Riggs, Damien 2011: “What about the Children!” Homophobia, Accusations of Pedophilia, and the Construction of Childhood. Teoksessa Ball, Mathew & Scherer, Burkhard. Queering Paradigms II: Interrogating Agendas. Peter Lang AG, Internationaler Verlag der Wissenschaften. 245-258.
Wagner, Cynthia. G 2010: Homosexuality and Family Formation. The Futurist, 44 (3), 6-7.
(39)
Tunnistatko epäkohdan?
Epäkohtiin puuttuminen on ennen kaikkea rohkeutta nähdä ja viedä asioita eteenpäin. Onnistuneessa epäkohtaan puuttumisen prosessissa kuljetaan epäkohdan tunnistamisesta tiedon välittämisen kautta dialogiin ja ratkaisuihin.
Epäkohtiin puuttuminen on sosiaalialalla työn laadun ja ammattieettisyyden takaamista, mutta myös lainsäädännön asettama selkeä velvollisuus (Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301, 5.luku). Pro gradu -tutkielmassani selvitin, millaisia erilaisia epäkohtia sosiaalialan ammattilaiset työssään kohtaavat? Aineistonani käytin laajemman epäkohtatutkimuksen (ks. Tiitinen & Silén, 2016) osa-aineistoa.
Työntekijä, uskallatko nähdä?
Yksittäinen sosiaalialan työntekijä on avainasemassa havaitsemassa käytännön työssä esiintyviä epäkohtia. Mutta mitä kaikkea kentällä on sitten nähtävänä? Epäkohtatutkimuksen vastaajat kuvasivat laajan kirjon erilaisia asiakkaiden oikeuksia loukkaavia ja ammattietiikkaa ja laadukasta työtä uhkaavia epäkohtia.
Epäkohta voi todellistua tai ilmetä omassa, kollegan, työryhmän tai organisaation toiminnassa. Työyhteisön kulttuuriin on voinut syntyä vinoutumia: avoin viestintäkulttuuri saattaa puuttua ja tiedonkulku olla tehotonta ja katkonaista. Työyhteisön tehokkuus saattaa huveta epävirallisiin valtataisteluihin tai keskusteluissa ja toiminnassa voi esiintyä suoranaista asiakasvastaista asennetta.
Asiakkaita saatetaan kohdella epäasiallisesti suoraan, mutta myös välillisesti esimerkiksi työntekijöiden keskinäisissä keskusteluissa. Asiakkaiden tasa-arvoisuus, oikeusturva tai tiedonsaanti voivat vaarantua ja useissa tilanteissa erityisryhmien tarpeet jäädä huomioimatta.
Joissain työyhteisöissä kollektiivinen työmoraali on voinut heikentyä ja esimerkiksi työajan käyttäminen omien juttujen tekemiseen tai perusteettomien vapaapäivien pitäminen tai joidenkin työtehtävien tekemättä jättäminen hiljaisesti hyväksytään työyhteisössä eikä toimintaa nosteta keskusteluun. Joskus epäkohdissa on kyse myös yksittäisen työntekijän alalle sopimattomuudesta tai selkeästä väärin tekemisestä, kuten työntekijän väärinkäyttäessä asiakkaan varoja.
Kaikkia sosiaalialalla esiintyvien epäkohtien tyyppejä ei luonnollisestikaan voida ennalta kaiken kattavasti kuvailla. Erilaisista esimerkeistä voi kuitenkin johtaa itselleen kriittisen ja tunnistavan ajattelutavan työssä kohdattavia ilmiöitä kohtaan. Yksittäisillä teknisillä malleilla ja teorioilla voidaan saavuttaa vain tietynasteinen laatu tai ammattieettinen taso työhön. Työn laatua maksimoitaessa kyse on työorientaation tai mentaliteetin omaksumisesta (mm. Robert Adams 1998). Näen tärkeänä ”epäkohtatietoisen työorientaation” edistämisen sosiaalialan työntekijöiden keskuudessa.
Johtaja, uskallatko katsoa peiliin?
Johtamiseen liittyvät epäkohdat korostuivat tutkimusaineiston vastauksissa. Kyse saattoi olla puuttuvasta substanssi- ja/tai johtamisosaamisesta, mutta usein myös vinoutuneista asenteista. Esimies voi olla korostuneen lojaali ylemmälle johdolle, jolloin tuki työntekijöille jää puuttumaan. Epäasiallista toimintaa on muun muassa esimiehen painostus tai itsevaltaisuus asiakasasioissa, joihin liittyvistä ratkaisuista ja viranomaispäätöksistä kuitenkin vastuun kantaa päätöksen nimellään tehnyt sosiaalityöntekijä. Aineistossa oli kuvauksia epäasiallisesta käytöksestä ja työntekijöiden huonosta kohtelusta vuorovaikutustilanteissa. Jopa korruptiota tai korruptiotyyppistä toimintaa esiintyi.
Epäkohtien kannalta hyvin merkittäväksi ongelmaksi nousee esimiesten ongelmallinen asenne epäkohtiin. Yleistä oli epäkohtiin puuttumattomuus tiedosta huolimatta ja ongelmien vähättely tai selittely muilla asioilla. Johdon huolena saattoi olla epäkohtien julki tulo, ei itse epäkohta. Epäkohtien esiin tuonnista saattoi myös seurata rangaistus tai sen uhka esimiehen tai johdon taholta, vaikka lainsäädäntö tällaisen nimenomaisesti kieltää.
Sosiaalialan työntekijöiden työolosuhteiden puutteet ovat myös asioita, joihin organisaatioiden johdon tulee kyetä kiinnittämään huomiota. Tämä on sekä esimiestason että ylemmän johdon tehtävä. Tutkimusaineiston vastauksissa tuli esiin työturvallisuuteen liittyviä asioita, kuten työskentelytilojen puutteita, mutta työntekijät kohtaavat myös suoranaisia fyysisen ja psyykkisen loukkaamattomuuden uhkia. Työhyvinvoinnin kysymyksiin liittyvät myös resurssit. Liian niukoilla resursseilla tehty työ paitsi uhkaa asiakkaiden oikeuksien toteutumista myös uuvuttaa työntekijän. Joskus työtä ja resursseja oli työyhteisöissä organisoitu epätarkoituksenmukaisella tavalla.
Yhteiskunnan markkinataloistuminen on luonut paineita myös sosiaalialan työhön. Työntekijöille ohjatut resurssit vaikuttavat suoraan sosiaalihuollon asiakkaiden saamien palveluiden laatuun ja heidän asioissaan tehtävien viranomaispäätösten sisältöön. Epäkohtatutkimuksen vastaukset nostivat esiin päätöksiin ja palveluiden sisältöihin liittyviä asiakkaiden oikeuksia loukkaavia epäkohtia. Organisaatioissa saattoi olla lainvastaisia käytäntöjä tai soveltamisohjeita tai määräaikoja ei kyetty noudattamaan. Perusongelmana vaikuttaa olevan, että säästäminen määrittää palvelut, ei asiakkaan tarve. Se kuinka resursseja käytännössä viime kädessä jaetaan päätösten ja palveluiden muodossa on kiinni yksittäisistä sosiaalialan työntekijöistä, mutta vahvat reunaehdot tälle määrittävät organisaation johto sekä pohjimmiltaan ennen kaikkea yhteiskunnallinen päätöksenteko.
Yhteiskunta, uskallatko muistaa inhimillisyyden, vaaditko sääntöjen noudattamista, luotko mahdollisuuksia?
Yhteiskunta on lainsäädännön tasolla jo merkittävästi reagoinut epäkohtiin. Tutkimusaineistoni lähes kaikki epäkohtakuvaukset olivat tunnistettavissa epäkohdiksi lain kohtien perusteella. Osassa vastauksista tuotiin kuitenkin esiin huoli siitä, että yhteiskunta takaa ihmisille uusia toimintamuotoja ja ennaltaehkäiseviä palveluita, joiden toteuttamiseen ei kuitenkaan myönnetä resursseja. Tästä muotoutuu ristiriita käytännön työhön, kun perustehtävän hoitamiselta ei jää aikaa tai mahdollisuuksia hyväksikään koettujen uusien palveluiden tarjoamiseen edes silloin, kun asiakas niitä osaa pyytää. Resursseihin liittyvistä ristiriidoista johtuen kentällä esiintyy aineiston perusteella usein myös tilanteita, joissa työntekijä (joskus johdon ohjeistuksesta tai suoranaisesta vaatimuksesta) jättää kertomatta asiakkaille näiden oikeuksista. Näin siksi, ettei palveluiden kysyntä kasvaisi tilanteessa, jossa tiedetään, että käytännössä yksikön resurssit eivät riitä niitä toteuttamaan, vaikka laki takaisikin oikeuden johonkin (usein ennaltaehkäisevään) palveluun.
Yhteiskunnassa tulisi herkällä korvalla edelleen kuunnella sosiaalialan työkenttää. Vaikka porkkanan tarjoaminen on usein rakentavampi vaihtoehto ongelmien ratkaisussa, ei keppiäkään sovi unohtaa. Yksittäinen työntekijä voi havainnoida kentän epäkohtia ja niistä raportoida, mutta raportoinnin vaikutuksen ja epäkohtiin puuttumisen seurantaan ja tarvittaessa puuttumattomuudesta sanktiointiin yksittäisen työntekijän toimintamahdollisuudet eivät riitä. On yhteiskunnan tehtävä luoda rakenteita, jotka pystyvät tarvittaessa riittävän tehokkaasti vaikuttamaan sosiaalialan organisaatioiden toimintaan ja puuttumaan niissä esiintyviin epäkohtien käsittelyn ongelmiin.
Susanna Törmänen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Vaikka virkavastuu velvoittaisi muuhun” – sosiaalihuollon laatua heikentävät epäkohdat sosiaalialan työntekijöiden kuvaamina. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet:
Adams, Robert 1998: Quality Social Work. MacMillan. Houndmills, Basingstoke, Hampshire RG21 6XS ja Lontoo
Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301
(38)
Pohjoinen on koti, josta nuoren on usein itsenäistymisen kynnyksellä lähdettävä
Minulle pohjoisuus merkitsee enemmänki kuin vain poroja ja lunta.
Pro gradu -tutkimuksessani selvitin pohjoisessa itsenäistyvien lukioikäisten itsenäistymiskäsityksiä ja pohjoisuuden merkityksiä. Itsenäistyminen pohjoisessa merkitsee nuorille usein koulutusvalintojen myötä muuttoa kauemmas opiskelemaan, usein pitkien välimatkojen päähän. Konkreettisesti se tarkoittaa nuorille irtaantumista kodista, kasvuympäristöstä, perheestä sekä ystävistä. Pohjoisuus merkityksellistyy nuorille osana identiteettiä, pohjoisen luontona, välimatkoina sekä pohjoisuuteen liitettyinä mielikuvina. Itsenäistymiseen nuoret liittävät päätöksenteon, vastuun ja taloudellisen riippumattomuuden, koulutuksen ja työllistymisen myötä tehtävät valinnat, ihmissuhteet ja tulevaisuuspohdinnat. Nuoret itsenäistyvät kaiken aikaa kaikkialla, kuitenkin tutkimuksessani erityisyys liittyy itsenäistymisen kontekstiin, pohjoisuuteen. Pohjoisuus luo merkityksiä ja määrittelee osaltaan nuorten itsenäistymistä.
Pohjoisuus merkitsee nuorille elämisenympäristöä, joka fyysisenä, sosiaalisena sekä kulttuurisena paikkana kasvaa, on valmistanut heitä seuraavaan elämänvaiheeseen (ks. Kiilakoski 2016), itsenäistymiseen. Pohjoisen luonto on kiinteä osa nuorten kasvua, joka on mahdollistanut heille pohjoisessa tyypillisiä harrastuksia ja luonnon rauhaa. Nuoret kuvaavat luontoa lähes poikkeuksetta myönteisenä asiana.
Pohjoisuus merkitsee minulle kaunista ja monipuolista luontoa, maailman puhtainta ilmaa ja rauhallista ilmapiiriä.
Perhe ja ystävät ovat nuorille tärkeä tukiverkosta, josta irtaantuminen itsenäistymisen myötä on nuorille iso askel. Usein koulutusvalinnat vievät nuoret pitkien välimatkojen päähän näistä heille merkittävistä sosiaalisista suhteista ja erityisestä kasvuympäristöstään.
Nykyaika onneksi mahdollistaa helpon yhteydenoton perheeseen ja ystäviin, mutta välimatkat tulee olemaan satoja kilometrejä riippuen tietenkin siitä, mihin menee opiskelemaan.
Pohjoisuuden käsitteeseen liitetään usein mielikuvia luonnosta, sen maisemista ja rauhasta, sekä pohjoisen elämäntavoista, jotka kytkeytyvät laajemmin ihmisten asuinympäristöön ja elämismaailman kontekstiin (esim. Valkonen & Suopajärvi; Kontio; Hautala-Hirvioja; 2003). Anne Ollilan (2008, 91; 127) mukaan kertoessamme mistä olemme kotoisin, yhdistyy siihen tietynlasia mielikuvia. Esimerkiksi Lappi on lappilaisille nuorille vahvasti luontoa, mutta ei vain luontoa. Myös pohjoisuus avaa nuorille marginaali-identiteetin, josta voi erilaisissa yhteyksissä olla hyötyä tai haittaa. Pohjoisuuteen liitettävään marginaali-identiteettiin voidaan olla halukkaita sitoutumaan tai siitä voidaan haluta sanoutua irti kyseenalaistamalla sen mielekkyys, esimerkiksi korostamalla ilmiön moninaisuutta tai tavallisuutta. (Mt., 207–208.)
Itsenäistyminen on siirtymävaihe kohti aikuisuutta. Erilaiset siirtymävaiheet kuuluvat osaksi ihmisen elämänkulkua. Kehittyminen tapahtuu erilaisten siirtymävaiheiden kautta, niin että jokin aiempi asenne, toimintamalli tai elämäntapa väistyy tai muuttuu, jolloin uusi pääsee esiin. Siirtymä voi ilmetä arjessa vähitellen, lähes huomaamatta tai se voi ilmetä aikana, jolloin ihminen pysähtyy pohtimaan elämänsä suuntaa ja merkitystä. Tapahtumasarja, jossa jotain muuttuu tai kehittyy, voi olla hämmentävä ja kivulias, ja toisaalta huojentava ja iloa tuottava kokemus. (Dunderfelt 2011, 51.) Nuoren itsenäistyminen ja siihen kuuluvien valintojen tekeminen tapahtuu yhteiskunnan ja kulttuurin määrittäminen tehtävien ja instituutioiden luomassa ympäristössä (Nurmi 1995, 174). Yksi nuoruusvaiheen tärkeimmistä tehtävistä liittyy koulutusvalintoihin. Keskeistä ovat ne valinnat ja siirtymät, joita nuori tekee jo varhaisessa elämänkulussaan. Yksilövastuuta korostava ideologia asettaa yhä enemmän vaatimuksia nuoren valinnoille. (Pohjola 1994, 70.) Pohjoisessa itsenäistyvät nuoret pohtivat elämänsä suuntaan jo varhain, kun on tehtävä päätöksiä opiskelupaikan ja työllistymisen suhteen. Opintojen perässä muuttaminen on nuorille iso muutos, kun tutut elämänpiirit jäävät taakse ja on sopeuduttava uuteen ympäristöön.
Itsenäistymiseen liittyvät käsitykset ja odotukset myötäilevät yleisiä itsenäistymiseen yhdistettäviä teemoja (ks. Arnett 2004), kuten itsenäinen päätöksenteko, vastuun ottaminen ja taloudellinen riippumattomuus. Konkreettisesti itsenäistymiseen liittyviä asioita ovat muutto omilleen, kouluttautuminen ja raha-asioista vastuunkantaminen. Pohjoisessa oleva perhe ja ystävät ovat myös vastausten perusteella nuorille vahva tukiverkosto, jonka taakse jättäminen opintojen vuoksi jännittää. Teknologia nähdään välttämättömänä välineenä yhteydenpitoon, joka helpottaa arkea välimatkojen takana. Useissa vastauksissa nuoret pohtivat mahdollisuutta palata kotiseudulleen kouluttautumisen jälkeen, mutta huolta kannetaan muun muassa pohjoisen työllistymismahdollisuuksista. Pohjoisuuteen liitetään tiettyjä rajoitteita juuri koulutukseen, työllistymis- ja harrastusmahdollisuuksiin liittyen (myös Käyhkö 2016; Armila 2016; Ahonen 2012).
Välimatkat yhdistetään usein jatkokoulutuksen myötä konkretisoituvaksi asiaksi, jonka vuoksi yhteys kotiin, perheeseen ja ystäviin fyysisesti kasvaa pitkäksi välimatkojen myötä. Muilla tavoin välimatkat näkyvät nuorten arjessa siten, että erilaiset harrastusmahdollisuudet, konsertit ja tapahtumat sijaitsevat kaukana muualla. Vastaajat liittävät myös koulutuksen ja työn perässä muuttamisen pohjoisessa itsenäistymiseen. Nuoret kuvaavat kirjoitelmissaan sitä, kuinka koulutus- tai työllistymismahdollisuudet ovat pohjoisessa rajoitetummat kuin muualla. Lisäksi pohdittiin taloudellista pärjäämistä omillaan. Pohjoisen välimatkat luovat painetta myös tähän liittyen, matkustaminen koulutuspaikkakunnalle vie sekä aikaa, että rahaa. Usein nuoret kaipaavat kotiaan ja perhettään ystävineen, mutta säännöllinen, tiheä kotipaikkakunnalla vierailu voi tulla nuorelle kalliiksi, muiden kustannusten lisäksi.
Osa nuorista haluaa muuttaa pois kotoa ja lähteä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan heti kun se on mahdollista, kun taas toiset tahtoisivat ehdottomasti opiskella kotoaan käsin (Lampela ym. 2016, 102). Tämän huomion myötä on hyvä pohtia sitä vaihtoehdottomuutta, jonka esimerkiksi pohjoisessa itsenäistyvät nuoret kohtaavat, vaikka heidänkin joukossaan on muuttoa muualle innokkaasti odottavia, sekä heitä, jotka mielellään rakentaisivat elämänsä juurilleen.
Kirjoitelmat kuvasivat myös sitä, kuinka nuoret haluavat elää kotiseudullaan ja palata takaisin pohjoiseen muualla saadun koulutuksen jälkeen. Usein kuitenkin nuoret pohtivat kotiseudulle jäämiseen tai paluuseen liittyviä haasteita, joista työllistymisen epävarmuus pohjoisessa nousi selkeästi esille. Myös pohjoisen autiotumista pohditaan koulutuksen ja palveluiden keskittyessä tiheämmän asutuksen alueille, mikä on epäilemättä seikka, jota nuoret myös arvottavat valintoja tehdessään. Näkisin, että on tärkeää huomioida, kuinka pohjoisesta joudutaan usein lähtemään pakon edessä. Toisille lähteminen on toki selkeä ja toivottu valinta, mutta ainoa vaihtoehto sen ei pitäisi olla.
Pohjoisessa itsenäistyvien nuorten siirtymävaiheeseen kohti aikuisuutta kuuluu jopa korostetusti muutoksia vaativat toimintamallit ja elämäntavat, kun mahdolliset opiskelukuviot tarkoittavat uutta asuinympäristöä ja tutun taakse jättämistä. Siirtymävaiheessa nuoret pohtivat elämänsä suuntaa (ks. Dunderfelt 2011,51) eteenkin kun siirtymävaiheen myötä muutokset arjessa voivat olla merkittäviä. Itsenäistyminen pohjoisessa on nuorille erityinen siirtymävaihe, jossa valinnat ja valinnanmahdollisuudet ovat suuressa roolissa. Yleensä nuoret suhtautuvat tulevaisuuteen myönteisesti ja odottavat aikuisuutta, menestystä työuralla ja perheenperustamista (Kanninen ym., 2001, 129). Tässä tutkimuksessa nuoret vakuuttavat rohkeudellaan, rohkeudellaan lähteä tai jäädä. Itsenäistyminen tuo valtaa, jota nuoret janoavat ja heille se kuuluukin, sillä heillä on uskallus käyttää sitä, unelmoida ja seurata kauaskin vieviä unelmia. Nuorilta löytyy vahva luotto tulevaisuuteen, olosuhteista riippumatta tai juuri niiden vuoksi.
Nuorilla on kyky pitää mukanaan tärkein, koti sydämessä, paikasta riippumatta.
Miia Välimaa
Lapin yliopisto
Perustuu sosiaalityön pro graduun: ”Pohjoisuus on kait osa meitä, josta ei pääse eroon. Se on asia minkä kanssa synnytään ja eletään.” Pohjoisuuden merkityksiä nuorten itsenäistymisen kynnyksellä. Lapin yliopisto 2018
Lähteet
Ahonen, Arto 2012: Opiskeluvalinnat pohjoisen nuorten elämää suuntaamassa. Teoksessa Lauriala Anneli (toim.): Koulu ja pohjoisen pojat. Lapin yliopisto. Rovaniemi, 86–104.
Armila, Päivi 2016: Hylkysyrjäläisnuorten arjen rytmit ja piirit. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tulevaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 60–73.
Arnett Jeffrey 2004: Emerging Adulthood: The Winding Road from the Late Teens Through the Twenties. Oxford University Press.
Dunderfelt, Tony 2008: Elämänkaaripsykologia: Lapsen Kasvusta Yksilön Henkiseen Kehitykseen. 14. uudistettu painos. Helsinki: WSOYpro.
Hautala-Hirvioja, Tuija 2003: Pohjoinen luonto suomalaisessa kuvataiteessa. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Kanninen, Katri & Saara Katainen & Sanna Eronen & Mari Lähdesmäki & Else Oksala & Mia Penttilä & Nina Nykänen & Riikka Härkönen & Laura Kauppinen 2001: Persoona: Kehi-tyspsykologia. Helsinki. Edita.
Kontio, Riitta 2003: Annikki Kariniemi pohjoisen luontosuhteen kuvaajana. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Käyhkö, Mari 2016: Kotoa pois pakotetut? Syrjäseutujen nuorten toiselle asteelle siirtyminen ja koulutuksen alueellinen eriarvoisuus. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tulevaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 74–96.
Lampela, Milka & Moilanen, Elina & Armila, Päivi & Halonen, Terhi 2016: Oppilaanohjaajadi-lemmoja: toiveiden ja todellisuuden railossa. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tule-vaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 99–110.
Nurmi, Jari-Erik 1995: Nuoruusiän kehitys: etsintää, valintoja ja noidankehiä. Teoksessa Lyyti-nen, Paula & Korkiakangas, Mikko & Lyytinen, Heikki (toim.): Näkökulmia kehityspsykologiaan. Kehitys kontekstissaan. WSOY. Porvoo, 256–274.
Ollila Anne 2008: Kerrottu tulevaisuus. Alueet ja nuoret, menestys ja marginaalit. Lapin yli-opisto. Rovaniemi.
Pohjola, Anneli 1994: Elämän valttikortit? Nuoren aikuisen elämänkulku toimeentulotukea vaativien tilanteiden varjossa. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
Suopajärvi, Leena 2003: Ympäristötietoisuus-käsitteen kritiikki pohjoisten esimerkkien valossa. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Valkonen, Jarmo 2003: Ylä-Lapin luontopolitiikka ja luonnon paikallisuudet. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
(37)
Lapsi – lähisuhdeväkivallan hiljainen uhri vai suojelun kohde?
Lapsi on vanhempien välisen lähisuhdeväkivallan katsoja, kuuntelija ja kokija. Myös silloin, kun väkivaltaan puututaan, on lapsi usein sivusta seuraajan roolissa.
Lähisuhdeväkivalta koskettaa tuhansia perheitä yhteiskunnassamme. Tarkkaa tietoa luvuista ei ole saatavilla, sillä lähisuhdeväkivalta ei tule läheskään aina viranomaisten tietoon. Vanhempien välinen väkivalta vaikuttaa väistämättä myös perheen lapsiin, siitäkin huolimatta, että lasta kohtaan ei suoraan oltaisi väkivaltaisia. Lapsi voi altistua vanhempien väliselle väkivallalle kuulemalla ja näkemällä väkivaltaa, mutta lapsi voi myös aistia väkivallan aiheuttaman kireän ja pelon ilmapiirin. Ei ole myöskään epätavallista, että lapset yrittävät mennä väkivaltatilanteessa vanhempien väliin.
Lähisuhdeväkivaltaan puuttumiseksi on kehitetty maailmalla erilaisia menetelmiä. Suomeen rantautunut moniammatillinen riskinarviointikokous eli MARAK-menetelmä on yksi niistä. MARAK on asiakkaalle vapaaehtoinen ja sinne ohjaudutaan ammattilaisen teettämän riskinarvioinnin perusteella. MARAK-kokouksessa väkivallan riskit arvioidaan moniammatillisesti sekä laaditaan uhrille turvallisuussuunnitelma. MARAK on todettu olevan tehokas vakavaan ja jatkuvaan väkivaltaan puuttumisessa, mutta entä lapsen kuuleminen riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa? Listaan seuraavaksi muutamia asioita pro gradu -tutkielmaani perustuen, mitkä asiat vaikuttavat lapsien kuulematta jättämiseen riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa.
Ikä. Lapsen iästä on kiinnostuttu silloin, kun pohditaan, milloin lapsi voitaisiin ottaa mukaan väkivallan käsittelyyn. Lapsen iän ei pitäisi olla este ammattilaisten toiminnassa, sillä ikä ei (valitettavasti) ole este myöskään väkivallan kokemisessa. Pieni lapsi ei välttämättä osaa sanoittaa kokemuksiaan, mutta asioita voidaan käsitellä puhumisen sijasta esimerkiksi leikin tai piirtämisen avulla. Myös turvallisuutta koskevia asioita voidaan leikin lomassa käydä läpi.
Suojelu. Lasta halutaan suojella ja lasta pitää suojella. Mutta onko kyse suojelusta, jos lasta suojellaan sellaisten asioiden käsittelyiltä, joita hänkin on kokenut? Väkivallasta puhumisen saatetaan ajatella lisäävän lapsen pelkoa, mutta toisaalta asioista puhuminen turvallisessa ympäristössä voi helpottaa lasta ja auttaa ymmärtämään, että asioista on lupa myös puhua. Turvallisuusasioiden läpi käyminen lapsen kanssa voi myös lisätä lapsen turvallisuutta, sillä näin ollen lapsi tietää, miten kussakin tilanteessa toimia.
Kiinnostus. Usein ajatellaan, että lasta ei kiinnosta osallistua väkivallan käsittelyn eri prosesseihin. Lapsille pitää suoda mahdollisuus kieltäytyä osallistumasta, mutta ei automaattisesti olettaa, että lasta ei kiinnosta. Jokainen meistä (lapsistakin) on erilaisia.
Huoltajuus. Lähisuhdeväkivallassa väkivallan tekijä on usein lapsen toinen huoltaja eli lapselle tärkeä ihminen. Tekijästä ja väkivallasta puhuminen voi satuttaa ristiriitaisesti tuntevaa lasta. Todellisuudessa väkivallan tekijä on satuttanut lasta teoillaan ja lapsen tunteet ovat usein jo ristiriitaiset. Voidaanko sitä keskustelulla pahentaa?
Lapsia huomioidaan aktiivisesti väkivallan käsittelyn jokaisessa vaiheessa. Ammattilaiset ottavat lapsen turvallisuuden ja hyvinvoinnin laajasti huomioon työskentelyssään, eikä vaarana ole, ettei lapsen asioita ja kokemuksia käsiteltäisi. Lapsi kokee, tuntee ja elää asiat kuitenkin omalla henkilökohtaisella tavallaan, joten lapsesta puhuttavat tiedot ovat aina välillisiä aikuisten tuottamia oletuksia. Vaikka lasta tavataan lastensuojelun kautta ja lasta voidaan auttaa esimerkiksi lastenpsykiatriassa, ei lapsilta saatavia tärkeitä asioita oteta huomioon riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa. Todellisuudessa lapsilta saatu tieto voi antaa ammattilaiselle ja vanhemmalle sellaista tietoa, jota heillä ei muuten ole.
Lapsi jää helposti lähisuhdeväkivallan hiljaiseksi ja suojeltavaksi uhriksi. Olisiko kuitenkin aiheellista kuulla lapsen omaa ääntä?
Jannice Toolanen
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu –tutkielmaani ”Se on hyvin olennainen sitä MARAK työskentelyä ne lapset siinä” Lapsen osallisuuden huomioiminen moniammatillisessa riskinarviointikokouksessa (2018).
Lähteet
Broberg, Anders & Almqvist, Linnéa & Axberg, Ulf & Almqvist, Kjerstin & Cater, Åsa K & Eriksson, Maria 2010: Stöd till barn som upplevt våld mot mamma. Preliminära resultat från en nationell utvärdering. Göteborg: Göteborgs universitet, Psykologiska institutionen.
Oranen, Mikko 2012: Lapsi ja perheväkivalta. Teoksessa: Söderholm, Annlis & Kivitie Kallio, Satu (toim.) 2012: Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Helsinki, 217–238.
Pajulammi, Henna 2014: Lapsi, oikeus ja osallisuus. Talentum. Helsinki.
Piispa, Minna & October, Martta 2017: Vaikuttava työkalu toistuvaan parisuhdeväkivaltaan puuttumiseen. Yhteiskuntapolitiikka 82 (2017):3, 304–312.
THL 2015: Turvakotipalvelut 2015. Viitattu: 27.5.2018. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/130611/Turvakotipalvelut_2015.pdf?sequence=1
(36)
Sosiaalinen asiantuntijuus hyvinvointipalvelujen johtamisessa
Pro gradu -työssäni käsittelen sosiaalisen asiantuntijuuden merkitystä hyvinvointipalvelujen johtamisessa standpoint-teorian kehysanalyysissä.
Tutkielma keskittyy sekä sosiaaliseen asiantuntijuuteen että hyvinvointipalvelujen johtamiseen. Tutkielmassa tarkastellaan, miten sosiaalinen asiantuntijuus ja maakunta- ja sote-uudistus ilmenee hyvinvointipalvelujen johtamisessa. Analyysi on tehty kehysanalyysin keinoin, jossa on käytetty primäärikehyksenä feminististä standpoint-teoriaa ja valittuina strippeinä aihealueita, joita haastateltavat käsittelivät kysymysten kautta.
Hyvinvointipalvelujen johtajien näkemykset sosiaalisesta asiantuntijuudesta
Aineistoa on kerätty kaupunkien hyvinvointipalvelujen hallinnossa työskenteleviltä hyvinvointijohtajilta ja perusturvajohtajilta, joille on tehty puhelinhaastattelut sekä webropol-kysely. Haastattelujen ja kyselyn teemoina olivat tasa-arvo, sosiaalinen asiantuntijuus, hyvinvointipalvelujen johtaminen ja sote-uudistus sekä miten nämä ilmenevät hyvinvointipalvelun johtamisessa standpoint-teorian viitekehyksestä tarkasteltuna. Tutkimuksen teoria osiossa käsitellään julkisten hyvinvointipalveluja sosiaalista asiantuntijuutta hyvinvointipalveluiden johtamisessa.
Vastauksista on todettavissa, että sosiaalinen asiantuntijuus on monialaista osaamista, verkostomaista toimimista sekä asiakokonaisuuksien ja yhteyksien ymmärtämistä. Vastaajat määrittelivät, että henkilö, jolla on sosiaalista asiantuntijuutta, tuntee hyvin sosiaalipalvelulain ja siihen liittyvät lait. Lisäksi asiakaskunnan tarpeiden tunnistaminen sekä laaja-alainen sosiaalisuuden tuntemus on vastausten perusteella osa sosiaalista asiantuntemusta.
Sosiaalisen asiantuntijuuden tunnusmerkeiksi voi tämän tutkimuksen vastauksista luokitella myös sen, että yhteistyö monialaisessa verkostossa on sujuvaa. Sosiaalista asiantuntijuutta ei nähty pelkästään sosiaalityön edustuksena, vaikka vastauksissa kuvattiinkin sosiaalihuoltolain alainen substanssiosaaminen ja johtaminen tärkeäksi myös hyvinvointikeskuksissa ja erityispalveluissa. Sosiaalialan laaja-alainen näkemys yhteiskunnallisesta muutoksesta nähtiin myös osaksi sosiaalista asiantuntijuutta.
Vastauksissa sosiaalisesta asiantuntijuudesta hyvinvointipalveluissa tuli esille erityisesti sote- ja maakuntauudistusten valmistelu, ja vastaajille heränneet kysymykset siitä, miten palvelut järjestetään. Vastaajat pohtivat myös sitä miten sosiaalinen asiantuntijuus tulee huomioiduksi sote-kokonaisuudessa. Haastatteluissa tuli esille myös osakokonaisuuksien näkeminen ja se, että sosiaalinen asiantuntijuus on rakenteissa yksi osa kokonaisuutta. Toisaalta sosiaalinen asiantuntijuus nähtiin siis kokonaisuutena, ja toisaalta kokonaisuuden osana.
Sosiaalinen asiantuntijuus, tasa-arvo ja johtaminen maakunta- ja sote-uudistusten keskellä
Sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatiot ovat olleet viimeiset vuodet suurien muutosten keskellä ja tästä johtuen myös sosiaalinen asiantuntijuuden tila ja paikka ovat jatkuvassa muutoksessa. Valtiolliset muutokset vaikuttavat niin että kunnat ja kuntayhtymät ovat suurien muutoksien edessä, kun valtakunnallinen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus toteutuu. Nämä tulevat ja nyt jo tehdyt palvelurakenteiden muutokset tulivat esille kuntien johtajien haastatteluissa ja vastauksissa. Vastauksissa tuli esille paljon haasteita ja epätietoisuutta, mutta myös toivoa ja uudistusintoa.
Tutkimuksen primäärikehyksenä käytetään standpoint-teoriaa ja erityisesti valtarakenteiden asetelmaa sekä kuinka tämän teorian avulla esille nousee asioita, joita muutoin ei olisi välttämättä nähtävissä. Valta-asetelma kuvastui haastatteluissa ja webropol-kyselyissä opintoihin, ammattikuntiin, tietotaitoon ja kokemukseen.
Mielestäni tärkein asia tämän tutkimuksen teossa todentui, että sosiaalisen asiantuntijuuden paikka ja merkitys on yhä häilyvä ja epävarma vaikka kyseessä on juurikin hyvinvointipalvelut jonka ja toiminta perustuu sosiaaliselle asiantuntijuudelle. Tässä tutkimuksessa kerättiin haastatteluin ja kyselyin tietoa maakunta- ja sote-uudistuksen ilmenemisestä ja sosiaalisen asiantuntijuuden paikoista hyvinvointipalveluissa.
Sosiaali- ja terveydenhuollon toimintaympäristössä ja palvelurakenteissa meneillään olevat nopeat muutokset korostavat entisestään laajan yleissivistyksen, laajoja kokonaisuuksia jäsentävän yhteiskuntatieteellisen ymmärryksen ja tutkimustaitojen tärkeyttä pyrittäessä huolehtimaan kaikkien kansalaisten hyvinvoinnista, osallisuudesta ja vahvasta yhteiskunnallisesta asemasta. (Lähteinen, ym. 2017, 17.)
Tutkimustulokset valmistuivat ajankohtaan ja tilanteeseen, jolloin kunnat ovat valtavien haasteiden edessä. Palvelujen kysynnän kasvaessa, henkilöstön eläköityessä ja taloudellisen tilanteen tiukentuessa toimintaympäristötekijät ja rakenteelliset ratkaisut luovat vahvan ja vaikutusvaltaisen kontekstin sosiaalisen asiantuntijuuden johtamiselle. Tarvittavista kuntauudistuksista ja niiden laajuudesta käydään julkisuudessa erittäin voimakasta keskustelua.
Niina Ristolainen
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Sosiaalinen asiantuntijuus julkisten hyvinvointipalvelujen johtamisessa standpoint-teorian kehysanalyysissä”.
Lähteet:
Lähteinen, Sanna, Raitakari Suvi, Hänninen, Kaija, Kaittila, Taru, Kekoni, Taru, Krok, Suvi, Skaffari, Pia. 2017.Sosiaalityön koulutuksen tuottama osaaminen. SOSNET julkaisuja 7. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
(35)
Huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien tukeminen lastensuojelussa
Huostaanotto on lastensuojelun viimesijainen perheeseen kohdistuva interventio, jossa vastuu lapsesta siirtyy vanhemmilta sosiaalitoimelle.
Lastensuojelun sosiaalityöntekijät ovat lapsen vastuusosiaalityöntekijöitä, mutta heidän velvollisuutenaan on tukea myös huostaanotetun lapsen vanhempia. Pro gradu -tutkielmassani käsiteltiin tekijöitä, jotka vaikuttavat vanhempien tukemisen toteutumiseen lapsen sijoituksen aikana.
Huostaanotossa sosiaalityöntekijät käyttävät laissa säädettyä julkista valtaa lapsen edun suojelemiseksi. Lastensuojelun toimenpiteistä erityisesti huostaanotossa sosiaalityöntekijöiden vallankäyttö korostuu, sillä kyseisessä interventiossa puututaan perus- ja ihmisoikeuksiin. Huostaanotto ja tätä seuraava sijoitus vaikuttavat perheen yksityisyyteen ja vanhemmuussuhteisiin. Siten huostaanotto vaikuttaa lapsen lisäksi myös lapsen vanhempiin. Lastensuojelussa vanhempi onkin asianosainen, eli hallintolain (6.6.2003/434) 11 §:n mukaan henkilö, jonka etua, oikeutta tai velvollisuutta hallintoasia koskee.
Sosiaalityöntekijän velvollisuutena on myös vanhempien tukeminen. Lastensuojelulaissa (13.4.2007/417) mahdollistetaan vanhempien tukeminen vanhemman kuuntelemisella ja tarvittaessa vanhemmalle oman asiakassuunnitelman laatimisella. Lisäksi lastensuojelulaissa tuodaan esiin lapsen edun mukaisesti lapselle merkityksellisten ihmissuhteiden ja yhteydenpidon tukeminen, mikä on samalla myös vanhemmuuden tukemista.
Vanhemman tuen tarpeen tunnistamisen merkitys
Vanhemman tuen tarpeen tunnistaminen on ensisijaista, jotta vanhemman tukeminen voisi toteutua. Huostaanoton viimesijaisuus ja siinä perus- ja ihmisoikeuksiin puuttuminen näkyvät vanhempien tuen tarpeessa. Huostaanoton kerrottiin olevan kriisi vanhemmalle, ja siten jo itse huostaanoton aiheuttavan vanhemmissa tuen tarvetta. Kriisi näkyy vanhemmissa moninaisten tunnereaktioiden kautta. Sosiaalityöntekijät kertoivat havainneensa vanhemmissa niin surua, vihaa, häpeää kuin masennusta lapsen huostaanotosta johtuen.
Myös huostaanoton perusteet vaikuttavat vanhemman tuen tarpeen muodostumiseen. Vanhemmasta johtuviin huostaanoton perusteisiin voivat vaikuttaa esimerkiksi päihde- ja mielenterveysongelmat, jotka aiheuttavat myös vanhemmalle tuen tarvetta. Lapsen vakavasti itseään vaarantavan käyttäytymisen edessä vanhempi saattaa kokea voimattomuutta ja siten vaikuttaa vanhemman tuen tarpeeseen. Huomattava on, että huostaanoton perusteet voivat olla vaikuttamassa myös yhtä aikaisesti.
Sosiaalityöntekijöiden on keskeistä tunnistaa vanhempien tuen tarve sijoituksen aikana. Tämä ei kuitenkaan yksistään riitä, vaan myös vanhempien itse on tunnistettava tuen tarpeensa. Molempien osapuolien nähdessä vanhemman tuen tarpeet tukemisen toteutuminen on todennäköisempää.
Vanhempien tukemisen toteutuminen sijoituksen aikana
Huostaanotettujen lasten vanhempien tukeminen palvelujärjestelmässä näyttäytyi tutkimustuloksissa avoimena eikä selkeää tukijaa vanhemmalle ole löydettävissä. Sosiaalityöntekijät kokivat roolinsa vanhempien tukijana ristiriitaiseksi, koska he ovat ensisijaisesti lapsen vastuusosiaalityöntekijöitä. Sosiaalityöntekijät toivat ristiriitaisesta roolistaan johtuen esiin tarpeen työparista, jolla olisi päävastuu vanhemman tukemisesta. Epäselvyys sosiaalityöntekijän roolista vanhempaan nähden vaikuttaa vanhempien tukemisen toteutumiseen ja siten heikentää huostaanottoa väliaikaisena interventiona.
Sosiaalityöntekijät kertoivat vanhempien tukemisen olevan liian vähäistä vanhempien tuen tarpeeseen nähden. Huostaanotettujen lasten vanhempien tukemiseen vaikuttavat puutteelliset aikaan- ja osaamiseen liittyvät resurssit sekä lastensuojelulain avonaisuus sijoituksen aikaisen vanhemmuuden tukemisen osalta. Lastensuojelulaissa vanhemman tukeminen näyttäytyy ennen kaikkea lapsen ja vanhemman suhteen tukemisena. Tämä on tutkimustulosten perusteella vaikuttanut vahvasti myös käytäntöön. Esimerkiksi vanhemman tuen tarpeen kerrottiin olevan yleensä osana lapsen asiakassuunnitelmaa, vaikka lastensuojelulain mukaan tarvittaessa vanhemmalle tulisi laatia oma asiakassuunnitelma. Vanhempien tukeminen koettiin kuitenkin merkityksellisenä. Vanhempien tukemisen nähtiin toteuttavan lapsen etua ja lastensuojelussa tavoitteena olevaa perheen jälleenyhdistämistä.
Vanhempien eettisesti kestävä tukeminen toteuttaa vanhempien oikeuksia, lapsen etua ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa esiin tuotua perheen jälleenyhdistämisen tavoitetta. Tällä hetkellä selkeää vastuutyöntekijää vanhemmille ei näytä tutkimustulosten perusteella olevan, mikä heijastuu vanhempien tukemisen laadukkuuteen ja heikentää perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista.
Jonna Lindholm
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu vuonna 2018 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaan: Huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien tukeminen lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta.
Lähteet
Hallintolaki (6.6.2003/434)
Lastensuojelulaki (13.4.2007/417)
(34)
Sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välinen luottamussuhde rakentuu vanhemman voimaanuttamisesta ja kohtaamisesta
Kirjoitus perustuu pro gradu-tutkielmaani lastensuojelun arviointiyksikön sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välisestä luottamussuhteen rakentumisesta. Tutkielmassa kysyn 1) miten sosiaalityöntekijät rakentavat luottamussuhteen venäläistaustaisen vanhemman kanssa ja 2) minkälaisia haasteita luottamuksen rakentamiseen liittyy.
Toteutin tutkielmani haastattelemalla yhden pääkaupunkiseudun lastensuojelun arviointiyksikön 6 sosiaalityöntekijää. Lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnissa otetaan vastaan lastensuojeluilmoituksia, jotka sosiaalityöntekijät selvittävät ja arvioivat yhdessä perheen kanssa mahdolliset palvelutarpeet. Palvelutarpeen arvioinnin tehtävästä säädetään sosiaalihuoltolain (131/2014) ja lastensuojelulaissa (13.4.2007/417).
Sosiaalityöntekijän luottamuksenarvoisuuden osoittaminen
Arviointityöskentely perustuu pitkälti sosiaalityöntekijän ja vanhemman väliselle yhteistyölle (Hietamäki 2015). Sosiaalityöntekijät rakensivat luottamussuhdetta venäläistaustaista vanhempaa voimaannuttamalla heitä ja kohtaamalla aidosti. Sosiaalityöntekijöitä velvoittavat virkamiehen velvollisuudet, joista luottamuksen kannalta keskeiset ovat lainalaisuuden vaatimus ja puolueettomuusvaatimus. Sosiaalityöntekijän tulee noudattaa kaikessa virkatoiminnassa tarkoin lakia ja kohdeltava kaikkia yhdenvertaisesti. (Bruun ym. 1995, 142, 150.)
Vanhemman voimaannuttaminen merkitsee vanhemman oman asiantuntijuuden korostamista ja venäläistaustaisten vanhempien kohdalla palveluinformaation antamista. Viranomaiset kohtaavat venäläistaustaisten asiakkaiden kohdalla epäluuloisuutta ja epäluottamusta viranomaisia kohtaan, mikä voi selittyä lähtömaan yhteiskunnallisesta tilasta. (Heino & Kärmeniemi 2013, 101). Sosiaalityöntekijöillä on tärkeä tehtävä osoittaa venäläistaustaisille vanhemmille oma luottamuksenarvoisuus ja luottamusta rakennetaankin aina sosiaalityöntekijän ja vanhemman kohtaamisessa.
Positiiviset ja luottamukselliset kohtaamiset sosiaalityöntekijöiden kanssa lisäävät asiakkaiden luottamusta yleisellä tasolla sosiaaliviranomaisia kohtaan. Kohtaamisissa on olennaista, että sosiaalityöntekijä ei oleta vanhemman luottavan sosiaalityöntekijään. Olennaista on myös sosiaalityöntekijän läsnäolo vanhemman kohtaamisessa ja empaattinen ja ymmärtäväinen lähestymistapa. Myös se, että sosiaalityöntekijä osoittaa itse luottavansa asiakkaaseen rakentaa luottamussuhdetta.
Luottamuksen rakentamisen haasteet ovat moninaiset
Luottamuksen rakentamisen haasteet liittyvät niin puuttumistilanteisiin kuin työorganisaation käytettävissä oleviin resursseihin. Myös venäjän kieli ja kulttuurin heikko tuntemus asettavat haasteita. Puuttumistilanteissa on kyse lapseen kohdistuneesta kaltoinkohteluepäilystä. Työskentely muuttuu tällöin kontrollipainotteiseksi ja vanhempien toimintaan kohdistuu sosiaalityöntekijän puolelta muutospaineita.
Sosiaalityöntekijän ja vanhemman yhteisen kielen puuttuminen vaikeuttaa yhteisen ymmärryksen rakentumista. Venäläistaustainen vanhempi ei välttämättä osaa ottaa vastaan tarjottua informaatiota. (Alitolppa-Niitamo ym. 2005, 86.) Venäjän kielen tulkeista oli sosiaalityöntekijöillä vaihtelevia kokemuksia. Aina tulkinkaan avulla ei välttämättä päästy vanhemman kanssa yhteisymmärrykseen.
Lisäksi haasteena on palvelutarpeen arvioinnin määräaika ja arviointiyksikön resurssit asiakasmäärään nähden. Arvioinnin lakisääteinen määräaika on kolme kuukautta, jonka aikana sosiaalityöntekijä selvittää, arvioi ja päättää mahdollisista palveluista ja lastensuojelun asiakkuuden avaamisesta. Venäläistaustaisten vanhempien kohdalla koettiin, että lisäaika olisi hyväksi, jotta asiakassuhde ehtisi kehittyä.
Suuren asiakasmäärän takia joudutaan kuitenkin priorisoimaan ja kaikkien asiakkaiden kanssa ei ole mahdollista luoda luottamussuhdetta. Sosiaalityöntekijöiden mukaan luottamusta ei aina edes tarvita, jos perhettä tavataan vain kerran ja todetaan ettei tarvetta jatkotyöskentelylle ole.
Luottamuksella on sosiaalityössä suuri kysyntä
Julkisista instituutioista suomalaiset luottavat eniten poliisiin, koulutusjärjestelmään ja puolustusvoimiin. Terveydenhuoltojärjestelmään luotetaan enemmän kuin sosiaaliturvajärjestelmään. (Suomen vaalitutkimusportaali 2016.) Sosiaalihuollon viranomaiset käyttävät julkista valtaa, jolloin virkasuhteessa olevalla henkilöllä voi olla oikeus päättää yksipuolisesti yksityisen oikeusasemaan vaikuttavista toimista (Mäenpää 2000, 37).
Lastensuojelun arviointityössä sosiaalityöntekijä päättää lastensuojelun asiakkuudesta ja toisinaan päätös ei ole yhteinen vanhempien kanssa. Työskentely jatkuu silloin joko lastensuojelun avopalveluissa tai perhe ohjataan muiden palveluiden piiriin. Luottamussuhteen rakentaminen voi olla helppo siirtää ja ulkoistaa seuraavalle työntekijälle, vaikka jokaisessa kohtaamisessa, sen hetkisen sosiaalityöntekijän tulisi ottaa vastuu luottamuksen rakentamisesta. Jokaisen sosiaalityöntekijän tulisi vastata asiakkaan luottamuksen tarpeeseen.
Kristiina Mikkonen
Pro gradu: Sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välinen luottamus – Luottamuksen rakentaminen ja sen haasteet lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnin aikana. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet:
Alitolppa-Niitamo, Anne ym. 2005: Välittävä perhetyö – kokemuksia ja ajatuksia Väestöliiton Kotipuu-projektista. Teoksessa Alitolppa-Niitamo, Anne & Söderling, Ismo & Fågel, Stina (toim.) Olemme muuttaneet. Näkökulmia maahanmuuttoon, perheiden kotoutumiseen ja ammatillisen työn käytäntöihin. Väestöliitto. Väestöntutkimuslaitos ja Kotipuu. 84-95.
Bruun, Niklas & Mäenpää, Olli & Tuori, Kaarlo 1995: Virkamiesten oikeusasema. Kustannusosakeyhtiö Keuruu.
Heino, Eveliina & Kärmeniemi, Nadezda 2013: Cultural interpretation as an empowering method in social work with immigrant families. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering social work: research and practice. Helsinki. 88-116.
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/41105/empowering_social_work.pdf?sequence=1 viitattu 2.3.2018
Hietamäki, Johanna 2015: Lastensuojelun alkuarvioinnin vaikutukset vanhempien näkökulmasta. Jyväskylän yliopisto 2015. https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/46576/978-951-39-6257-9_vaitos_220812014.pdf?sequence=1 viitattu 15.2.2018
Lastensuojelulaki 417/13.4.2007
Mäenpää, Olli 2000: Hallinto-oikeus. Werner Söderström Lakitieto Oy.
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014
https://www.vaalitutkimus.fi/fi/poliittiset_asenteet/luottamus_yhteiskunnallisiin.html viitatttu 26.3.2018
(33)
Sosiaalityöntekijä kohtaa seksuaalisen hyväksikäytön
Tutkin pro gradu -työssäni lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamista sosiaalityöntekijän työssä haastattelemalla lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä, joilla oli kokemusta hyväksikäytön kohtaamisesta. Tässä kirjoituksessa keskityn sosiaalityöntekijöiden kaipaamiin muutoksiin työympäristössä ja yhteiskunnassa, sosiaalityön kohdatessa lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä tai sen epäilyä.
Seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen ja tunnistaminen on haastavaa sen tabuluonteisuuden ja todisteiden vaikean saamisen vuoksi. Tutkimusten mukaan lastensuojelun sosiaalityöntekijät nimeävät lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kaikkein vaikeimmaksi lastensuojelulliseksi ongelmaksi. Työntekijät kertovat myös kokevansa avuttomuutta ja tiedon puutetta kohdatessaan lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä työssään. (Esim. Martin ym. 2014, 6; Sirén 1992, 75.)
Haastattelemieni sosiaalityöntekijöiden mukaan lapsen turvaaminen on sosiaalityön tärkein tehtävä hyväksikäyttöä epäiltäessä. Hyväksikäytön selvittelyprosessissa puolestaan on keskeistä vuorovaikutuksellinen, aito kohtaaminen asiakkaan kanssa sekä toimiva yhteistyö eri viranomaisten kanssa. Myös sosiaalityöntekijöiden saama riittävä ohjeistus, koulutus ja tuki ovat tärkeitä selvitettäessä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.
Vahvinta tukea sosiaalityöntekijät kokivat saavansa työparilta ja työyhteisön muilta jäseniltä. Myös esimies ja työnohjaus koettiin tärkeiksi tukimuodoiksi. Sosiaalityöntekijät kokivat pääosin saamansa tuen liian vähäiseksi suhteessa raskaaseen aiheeseen.
Haastattelemani sosiaalityöntekijät kohtaavat asiakkaat oikeudenmukaisesti ja tasa-arvoisesti sosiaalityön ammattietiikan vaatimalla tavalla. Sosiaalityöntekijät kykenevät hallitsemaan omat tunteensa ja kunnioittamaan ihmisiä myös niissä tilanteissa, joissa kaikkia asiakkaiden tekoja ei pysty ymmärtämään.
Sosiaalityöntekijöiden kehittämistoiveet työympäristössään
Haastattelemani sosiaalityöntekijät haluaisivat kehittää seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisprosessia. Merkittävimmät muutosta vaativat epäkohdat olivat vääränlainen tai kokonaan puuttuva koulutus seksuaalisesta hyväksikäytöstä, yhteistyökumppaneiden kanssa sovittujen konkreettisten toimintaohjeiden puuttuminen sekä tiedonsaannin vakavat ongelmat viranomaisten välillä. Lisäksi työnohjauksen puuttuminen, sen liian harva toteutuminen sekä sosiaalityön kentän hallitsevan työnohjaajan löytämisen vaikeus, kaipaavat ratkaisua.
Työnohjauksen jatkuvuus on tärkeää sosiaalityössä, jossa työntekijät ovat jatkuvasti tekemisissä raskaiden aiheiden kanssa. Tutkimukseen osallistuneista sosiaalityöntekijöistä suurin osa ei kuitenkaan saanut työnohjausta. Työnohjaan puuttuminen johtui pääasiassa siitä, että lastensuojelun sosiaalityöhön oli ollut vaikea löytää riittävän kokenutta työnohjaajaa.
Tiedonkulunongelmat eri viranomaisten välillä sekä poliisin pitkät käsittelyajat viivästyttävät hyväksikäytön selvittämisprosessia ja aiheuttavat stressiä sosiaalityöntekijöille. Tiedonkulkuongelmia lastensuojelun ja muiden viranomaisten välillä helpottaisi eri viranomaistahojen kanssa yhdessä sovittavat toimintaohjeet ja toimintasuunnitelmat.
Seksuaalisesta hyväksikäytöstä tulisi olla sosiaalityöhön räätälöityä koulutusta jo sosiaalityön tutkintokoulutuksessa sekä täydennyskoulutusta työelämässä oleville tasaisin väliajoin. Koulutus olisi yhtä tärkeää myös sosiaalityön yhteistyökumppaneille. Koulutuksessa on keskeistä jatkuvuus ja systemaattisuus sekä sopivuus juuri sosiaalityöhön. Ilman jatkuvasti ylläpidettävää täydennyskoulutusta sosiaalityön ammatillisuus ei kehity.
Sosiaalityöntekijät ehdottivat myös seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisprosessin avuksi kokemusasiantuntijoita sekä mentorijärjestelmää. Kokemusasiantuntijat toisivat sosiaalityöntekijöille konkreettisia neuvoja ja tietoa, mentori puolestaan toimisi sosiaalityöntekijän työparina hyväksikäyttötapauksissa ja auttaisi hyväksikäytön selvittämisprosessissa. Mentorijärjestelmiä ehdotetaan lastensuojelutyöhön myös Aulikki Kanaojan väliraportissa (HS 7.3.2018).
Myös sosiaalityön julkisessa kuvassa on kehitettävää. Haastattelemani sosiaalityöntekijät toivoivat ammattiprofiilin nostamista, sosiaalityön näkyvämpää asemaa julkisuudessa, asiallisuutta ja realistisempaa otetta kärjistämisen sijaan. Se edistäisi alan ymmärrystä ja madaltaisi kynnystä yhteydenottoihin. Nyt sosiaalityön tekemä työ jää julkisuudelta näkymättömäksi (Tiitinen ja Lähteinen 2014, 204–205), kun pelkästään asiakkaat ovat äänessä ja sosiaalityöntekijät eivät voi kertoa omaa näkökulmaansa. Sosiaalityöntekijä ei pysty vaitiolovelvollisuutensa vuoksi puolustautumaan, jolloin he ovat helppoja syntipukkeja.
Tiedon jakaminen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on tärkeää
Sosiaalityön tehtävä on ravistella yhteiskuntaa tuomalla esiin epäkohtia. Se, miten sosiaalisista ilmiöistä puhutaan, vaikuttaa kansalaisten ymmärrykseen ja mielikuviin (Tiitinen ja Lähteinen 2014, 205). Epäkohtien näkyväksi tekeminen tuo esille sosiaalityöntekijöiden työolosuhteita ja niihin kaivattavia muutoksia sekä lisää uhrien oikeusturvaa. (Granfelt 2002, 137, 140.)
Taistelu heikompiin kohdistuvaa pahuutta kohtaan on sosiaalityön tärkein moraalinen tehtävä (Granfelt 2002, 137, 140). Seksuaalisesta hyväksikäytöstä täytyy tuottaa ja jakaa tietoa sekä puhua rohkeasti ja monipuolisesti. Monipuolinen tieto on ainoa reitti hyväksikäytön parempaan tunnistamiseen ja sitä kautta hyväksikäytön vähenemiseen. Koko yhteiskunnalla on vastuu seksuaalisen riiston ja väkivallan tunnistamisesta (Hurtig, Nikupeteri ja Laitinen 2014).
Vaikeita asioita on houkutus katsoa ohi, mutta niiden kohtaaminen osoittaa todellista rohkeutta ja ammattitaitoa. On tärkeää tiedostaa, että seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamiseen ja tunnistamiseen on mahdollista valmistautua ja harjaantua. Tärkeimpiä seikkoja ammatillisessa valmistautumisessa ovat riittävä koulutus sekä työyhteisön tuki ja työnohjaus, sillä ne auttavat pohtimaan ja kehittämään omaa toimintaa. (Humppi & Ellonen 2011, 285; Luoto 2008, 33; Salo & Ståhlberg 2004, 115.)
Marjo Vuokila
Pro gradu: Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen sosiaalityöntekijän työssä (otsikko saattaa vielä muuttua, odotan palautetta opettajalta). Lapin yliopisto, 2018.
Lähteet
Granfelt, Riitta 2002: Pahasta kirjoittaminen. Teoksessa Laitinen, Merja & Hurtig, Johanna (toim.) Pahan kosketus. Ihmisyyden ja auttamistyön varjojen jäljellä. PS-kustannus. Jyväskylä. 127–141.
HS: Helsingin Sanomat 7.3.2018: Lastensuojelun työntekijät uupuvat, kun yhden ihmisen vastuulla voi olla jopa sata lasta – tuore selvitys esittää ratkaisuja työn kuormittavuuteen.
Humppi, Sanna-Mari & Ellonen, Noora 2011: Lapsiin kohdistuva väkivalta ja hyväksikäyttö. Tapausten tunnistaminen, rikosprosessi ja viranomaisten yhteistyö. Poliisiammattikorkeakoulu. Tampere. 2. laillistettu painos. 1. painos 2010.
Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen Merja 2014: Teoksessa Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Unipress. 250–280.
Luoto, Mari 2008: Tunteet sosiaalityöntekijän arjessa – Sosiaalityöntekijöiden päiväkirjamerkintöjä tunnekokemuksistaan työssä. Teoksessa Huotari, Kari & Hurtig, Johanna (toim.): Sosiaalityötä monitoroimassa. Oy Yliopistokustannus, HYY Yhtymä. Helsinki. 25–46.
Martin, L & Brady, G & Kwhali, J & Brown, S. J & Crowe, S & Matouskova, G, 2014: Social workers’ knowledge and confidence when working with cases of child sexual abuse. What are the issues and challenges? https://www.nspcc.org.uk/globalassets/documents/research-reports/social-workers-knowledge-confidence-child-sexual-abuse.pdf Viitattu 10.3.2018.
Salo, Eeva & Ståhlberg, Marja-Riitta 2004: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Teoksessa Söderholm, Annlis & Halila, Ritav & Kivitie-Kallio Satu & Mertsola, Jussi & Niemi, Sirkku (toim.): Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Keuruu.
Sirén, Mirja 1992: Insestiepäilyn kohtaaminen sosiaalityöntekijän näkökulmasta. 1992. Tampereen yliopisto.
Tiitinen, Laura & Lähteinen, Sanna 2014: Teoksessa Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. UNIpress. 191–213.
(32)
Lastensuojelutarpeen arvioinnissa hyvin kohdattu nuori on puoliksi autettu nuori
Ne kirjoitti vaan ylös ja kuunteli sillai että joo nyt on sitte sinun vuoro puhua.
Edellinen on kontekstista irrotettu ja tiivistetty lainaus pro gradustani. Lainaus on nuoren vastaus lastensuojelutarpeen arvioinnin sosiaalityöntekijöiden toiminnasta vanhemman ja nuoren yhteistapaamisessa. Oma mielipidettään kertomatta ja puolia ottamatta sosiaalityöntekijät kirjaavat ja jakavat puheenvuorot.
Nuoren ja vanhemman kohtaaminen vaikuttaa lainauksessa mekaaniselta, lähes robottimaiselta. Kerronta kuullaan ja kirjataan. Asioita ei tarkisteta ja täsmennetä. Tunne tai asiasisältöön ei oteta kantaa.
Lastensuojelun sosiaalityössä puolueettomuutta ja jokaisen erilaisen mielipiteen tasapuolista kuulemista on pidetty käytännön pakkona. Asiakastyössä asiakkaiden kohtaamiseksi on tärkeää kuulla eri osapuolien erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia. Tämän ei kuitenkaan tulisi johtaa siihen, ettei näistä keskusteltaisi ja neuvoteltaisi tapaamisissa.
Keskustelun ja neuvottelun puuttuminen voivat johtaa erillisten käsitysten vahvistumiseen yhteisen ymmärryksen kustannuksella. Asiakkaana olevalle ihmiselle tällainen vuorovaikutus antaa kohtaamattomuuden kokemuksen. Asiakas jää yksin oman kertomansa kanssa ilman vastakaikua.
Yhteisen ymmärryksen puuttuminen tulee kuvaavasti esille myös lastensuojelun kirjauksissa. Monen sosiaalityöntekijän laatimissa asiakkaan kirjaukset ovat täynnä yksinkertaisia lauseita äidin mielestä sitä ja isän mielestä tätä.
Mikä siis avuksi kohtaamisiin? Varsinkin, kun me käytännön lastensuojelussa työskennelleet tiedämme, että välillä on erittäin tärkeää kirjata tarkkaan, kuka tapaamissa on mitäkin sanonut ja millä sanoin.
Passiivisuudesta ja puolueettomuudesta dialogiin
Työvälineenä dialogisuus ammatillisissa ihmisten kohtaamisissa ei ole uutta. Tuskinpa löytyy yhtään sosiaali- ja terveysalan ammattilaista, joka ei tuntisi tätä ainakin sanana. Dialogisuudella asiakastyössä tarkoitetaan sitä, että asiakas on aktiivinen ja osallistuva vaikuttaja. Asiakas voi olla esimerkiksi yksittäinen lapsi tai koko perhe.
Toisin kuin alun lainauksessa, dialogisessa työskentelyssä asiakas ja työntekijä keskustelevat ja neuvottelevat tasavertaisina kumppaneina esimerkiksi perheen nykytilanteesta.
Vaikka esimerkiksi lastensuojelussa nuori elää joka päivä arkeaan ei hän välttämättä näe tilanteessa mitään ongelmallisuutta. Nuoren kasvulle todella ongelmallinen ja turvaton aikaisemmin mainittu perheen nykytilanne voi olla täysin tavallista. Ja vaikka nuori näkisi perheensä tilanteen ongelmallisena hän ei aina uskalla tai osaa sanottaa sitä sosiaalityöntekijälle.
Sosiaalityöntekijä on lastensuojelussa keskeinen henkilö perheen tilanteen arvioinnissa. Hänellä on koulutuksen myötä tietoa suotuisasta lapsen kasvusta ja kehityksestä. Lastensuojelutarpeen arvioinnissa sosiaalityöntekijä ei usein tunne nuorta etukäteen. Tukeminen edellyttää asiakkaan tuntemista. On siis vaikea tietää, mikä juuri tämän nuoren kohdalla tukee häntä.
Riittävä tunteminen vaatii hyvää kohtaamista. Asiakkaat ja erityisesti nuoret tarvitsevat kokemusten ja tunteiden jäsentämistä. Sanoit näin ja näin, tarkoitatko sillä tätä ja tätä. Ymmärsinkö oikein, että koet tämän näin ja näin. Voisiko kertomasi liittyä tähän ja tähän.
Hyvään kohtaamiseen tarvitaan myös myötätuntoa. Se mitä kerroit kuulostaa todella ikävältä. Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan noin.
Asiakkaan aidolla kuuntelemisella ja kohtaamisella mahdollistetaan kumppanuus työntekijän ja asiakkaan välille. Samalla se mahdollistaa omien ammatillisten näkemysten esiintuomista näissä keskusteluissa. Välillä ammatillinen näkemys voi olla tunne, jonka sanottaminen asiakkaalle voi toimia ratkaisuna esimerkiksi tilanteen selvittämiseksi.
Dialogisuus vaatii hyvät puitteet
Dialoginen kohtaaminen vaatii toteutuakseen taitoa, tahtoa ja toimintaa.
Taidolla tarkoitan vuorovaikutustaitoja, joita käytämme. Kuten mitkä tahansa taidot, myös nämä taidot vaativat harjoittelua. Valitettavasti sosiaalityön yliopistokoulutus antaa tähän ohuesti mahdollisuuksia. Vastuu taitojen oppimisesta ja kehittämistä jää yksilöille. Taitojen harjoittelu siirtyy näin työelämään suoraan asiakastyöhön tai mahdollisiin jatkokoulutuksiin. Dialogisuus on taito jota pitää opiskella.
Tahdolla tarkoitan työn pyrkimyksiä. Millä arvopohjalla ja millä tavoin työtä teemme? Lastensuojelulla ja sosiaalityöllä laajemmin on historiallisena painolastina kontrolloiva ja normatiivinen tapa kohdata asiakasta. Nämä elävät rakenteissa, joita siirrämme ja jotka siirtyvät tiedostamatta myös uusille työntekijöille. Dialogisuus vaatii tahtoa tehdä työtä eri tavalla.
Tahtoa vaaditaan myös järjestää lastensuojelussa työn puitteet kuntoon. Tämä on laaja kokonaisuus, jossa tarvitaan kunnallisia ja valtakunnallisia ratkaisuita. Tästä muistuttaa myös 20.11.17 tuhannen sosiaalityöntekijän ja sosiaalityön opiskelijan julkinen vaatimus lastensuojelun tilanteen parantamiseksi. Tarvitaan aikaa ja mahdollisuuksia kohdata asiakasta dialogisesti.
Asiat eivät tapahdu itsestään, vaan ne vaativat toimintaa. Toimintaa ei tarvita vain työntekijä tasolla. Tarvitaan toimintaa työyhteisötasolla. Tarvitaan toimintaa kuntatasolla ja tarvitaan toimintaa valtakunnallisella tasolla. Toiminnalla dialogisuus toteutuisi mahdollisimman laajasti lastensuojelun kohtaamisissa.
Dialogisuus asiakastyössä ei ole kaikki voipainen ja autuaaksi tekevä. Se ei yksistään ratkaise laajoja lastensuojelun ongelmakohtia. Se mahdollistaa kuitenkin yhden askeleen kohti korkealaatuista lastensuojelua.
Jarkko Luusua
Kirjoitus pohjautuu syksyllä 2017 valmistuneeseen kahden nuoren haastatteluun perustuvaa pro gradu-tutkielmaan ”Vastuullista, jaettua ja ohittavaa -lastensuojelun palvelutarpeen arvioinneissa rakentuvia nuorten toimijuuksia”, sekä ajankohtaiseen keskusteluun lastensuojelun tilasta.
(31)
Sosiaalityön kielen laajeneva suunta
Tämä kirjoitus pohjaa Tampereen yliopiston sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani psykososiaalisesta sosiaalityöstä (Kemmo 2016). Tarkoitukseni on avata sitä, mitä tarkoittaa diskurssi. Tämän lisäksi tuon esiin psykososiaalisen sosiaalityön teksteistä löytämäni diskurssin. Pohdin myös mahdollisia syitä sille, miksi löytämäni diskurssi ylipäätään esiintyy sosiaalityön teksteissä. Kirjoitukseni kaksi olennaista teemaa eli psykososiaalinen ja diskurssi yhdistyvät yhdessä tekstin keskeisessä argumentissa siinä, että näen psykososiaalisen sosiaalityön ongelmien johtuvan alalla vaikuttavasta diskurssista.
Koska psykososiaalinen on käsitteenä sosiaalityön historiallinen ja keskeinen asiantuntijuuden kuva (Toikko 1997, 170–171; Granfelt 1993, 194; Sipilä, A. 2011, 135), koskettavat sen ongelmat laajaa alaa sosiaalityössä. Etenkin psykososiaalisen keskeisestä roolista johtuen sosiaalityön tietotuotannossa ei siis tavallaan voi olla kommunikoimatta[1] aiheesta, vaan osallistutaan – myös hiljaisuudella – epäselvyyksien suuntaamiseen kohti sosiaalityön käytäntöä.
Kun gradutyössäni olen tuonut esiin, ettei psykososiaalisen sosiaalityön jatkuviin epämääräisyyksiin ole kiinnitetty huomiota suomalaisessa sosiaalityössä, on tämän kirjoitukseni tähtäimessä pikemminkin kysymys syystä eli siitä, mistä tämä huomattavan hiljainen epäselvyyksien hyväksyminen voi alan keskeisen käsitteen ja työmuodon kohdalla sosiaalityössä johtua[2]. Psykososiaalisen sosiaalityön mittavista epäselvyyksistä johtuen tällä hetkellä voidaan hyvin nähdä, että suomalaista psykososiaalista sosiaalityötä koskeva akateeminen keskustelu on jo poikki (Kemmo 2016, 5).
Kun olin tutkinut psykososiaalista sosiaalityötä diskurssianalyysin keinoin, en löytänyt mitään sosiaalityön modernia tai postmodernia diskurssia. En liion löytänyt mitään sosiaalityön vuorovaikutuksen menetelmällistä ja käytännöllistä diskurssia, vaikka niiden mukaiset merkitykset teksteistä löysinkin. Löysin kuitenkin yhden: nimittäin sosiaalityön kielen laajenevan suunnan diskurssin. Vaikka tämä diskurssi ongelmineen onkin hahmottunut vahvasti juuri psykososiaalisen tekstien osana, eivät sen vaikutukset sosiaalityössä ulotu vain nimenomaisesti kyseisen aihealueen teksteihin. Tämä on yksi syy sille, miksi sosiaalityön kielen laajeneva suunta kuvaa alan laajempaa puhetapaa, toisin sanoen diskurssia.
Diskurssilla en kuitenkaan tarkoita jotakin sosiaalityön kaiken puheen kattavaa kuvausta enkä myöskään alalla etsittyjä – ja usein myös löydettyjä – verrattain ehyitä kielen merkityskokonaisuuksia, vaan Michel Foucault’n (2005, 38) luonnehdintaa siitä, ettei kielen diskurssi lopulta ole muuta kuin sanomatta jättämänsä haitallista läsnäoloa. Diskurssi on polku ristiriidasta toiseen aiheuttaen näkyvät ristiriidat, koska tottelee kätkemäänsä ristiriitaa (Foucault 2005, 198).
Kuten Foucault edellä teoretisoi, diskurssi on yleinen puhetapa, jonka merkityksiä ei ole tunnistettu ja tunnustettu. Koska kielen laajenevan suunnan voi ymmärtää sosiaalityön tutkimuksen kielen ongelmien jäsennyksenä tai yhteenvetona, pyrin sen avulla tavoittamaan juurikin sitä, mikä suomalaisen sosiaalityön tekstien kulussa on nähtävissä ja vaikuttaa, mutta joka on jäänyt sanomatta ääneen. Tässä piiloisuudessaan diskurssi ohjaa tutkimustekstien kulkua haitalliseen suuntaan. Jokin epäselvyyttä aiheuttava voi vaikuttaa ainoastaan kätkettynä, ja lähinnä piiloisuuttahan epäselvyyskin vain tarkoittaa. Seuraavaksi kuvaan löytämäni diskurssin merkityksen tiivistetysti. Kielen laajeneva suunta on siis käsitteellinen välineeni, jonka avulla voin kuvata löytämääni sosiaalityön tutkimustoiminnan teksteissä esiintyvää kielenkäytön tapaa.
Tutkimukseni havainnoissa sosiaalityön kielen laajeneva suunta on yleisessä ja keskeisessä roolissa psykososiaalisen merkityksen katoamisessa alan näköpiiristä, sillä laajeneva suunta suuntaa katseensa vain käsitteeseen, innovaatioihin ja vain eteenpäin. Kielen laajeneva suunta ei myöskään pidä kahta eri näkökulmaa mukanaan eikä toisistaan erillään, sillä se pyrkii vain yhdistämään silloinkin kun pitäisi erottaa, ja erottaa silloinkin kun ei tarvitsisi. Näin laajeneva suunta ei tukeudu selventämiseen tavoitteissaan, johdonmukaisuuteen periaatteissaan, ei ota kielen merkitysvälitteisyyttä vakavissaan eikä kohdista katsettaan itseymmärrykseen. Suunta ulottaa psykososiaalisen korjaamaan alalla minkä tahansa tilanteen ja pitää alan hiljaisena silloinkin kun pitäisi esittää kommenttia. Tästä johtuen sosiaalityön kielen laajeneva suunta lopulta kadottaa monelta osin kriittisyyden, itsekriittisyyden ja avoimuuden toimintansa perustoiltaan, tuottaa ongelmallista ristiriitaa tutkimustuloksissa ja haittaa alan käytännön kehittämistä vaientaessaan keskustelun aiheesta, josta on alkanut puhua.
Mistä tällainen puhe- ja toimintatapa sosiaalityön tietotuotannon teksteihin sitten syntyy? Mitä tarkoitusta se alalla ajaa? Asia on tärkeä selvitettävä, sillä sisäisten ristiriitaisuuksien ilmeneminen sosiaalityön teoreettisten tekstien osana aiheuttaa samalla sen, että tekstit välittävät implisiittisesti kyseisiä toimintatapoja alalle. Sosiaalityön tieteellinen tutkimustoiminta on alalla vaikuttavan tiedon keskeinen legitimoija (Walls 1986, 112–117). Toisin sanoen teoreettinen tieto on sosiaalityön tietotuotannon olennainen keino jäsentää ja tuoda esiin alan ilmiöitä ja hyväksyttäviä toimintatapoja (ks. Saurama 2005, 267). Tällaisen tuotetun teoreettisen tiedon avulla tietotuotanto pyrkii määrittämään ja merkityksellistämään alan käsitteistöä ja kommunikoimaan näin yhteiskunnalle sosiaalityön ulkopuolelle, mutta myös aikaansaamaan alan sisäistä keskustelua, joka on välttämätöntä sosiaalityön yhteisen asiantuntijuuden kehittämisessä. Yhteinen ja ymmärrettävä puhe on keskinäisen ymmärryksen perusta (Arnkil 2005, 186).
Katarina Piuva on havainnut sosiaalityön tieteenalaistamisintressin osana ruotsalaisia psykososiaalisen sosiaalityön tekstejä. Piuvan mukaan Ruotsissa kyseinen intressi on ajanut psykososiaalisen sosiaalityön tekstien painotukset kaiken muun, esimerkiksi asiakkaan sosiaalisesta tilanteesta lähtevän, tarkastelun edelle. Ruotsissa sosiaalityö liitettiin yliopistoon vuonna 1977. (Piuva 2007, 261–264, 276–277.) Suomessa sosiaalityö hyväksyttiin itsenäiseksi pääaineeksi yliopistoon vuonna 1999 (Karvinen-Niinikoski 2005, 73). Myös meillä on ilmennyt sosiaalityön tieteenalaistamistarve (Satka 1997, 28–32; Mutka 1998, 40) eli tarve muodostaa sosiaalityöhön omaa teoriaa, rakentaa alan tietotuotannon auktoriteettiasemaa ja koota sosiaalityötä yhteen. Kun edellä ensiksi mainitun tehtävän perustat ovat suomalaisenkin sosiaalityön teksteissä jääneet hataralle pohjalle[3], ovat muut mainitut intressit nousseet tekstien toiminnassa keskiöön. Samalla niiden mukaiset pyrkimykset ovat ajaneet aiheen selventämisen edelle. Siksi sosiaalityön diskurssin suunta on ollut levittäytyä aina uusiin kielen merkitysyhteyksiin, jolloin suunta myös aiheuttaa näkyvät ristiriidat alan tutkimuksen kielessä.
Jälleen juuri kuten Foucault edellä teoretisoi; sosiaalityön teoreettisen kirjallisuuden jatkuvat epäselvyydet syntyvät teksteihin paikkaamaan aiheen haurasta ydintä eli teoriapohjaa. Jo Riitta Granfelt (1993, 177) esitti eksplisiittisesti psykososiaalisen sosiaalityön teoriapohjan jäsentymättömyyden, mutta suomalaisen sosiaalityön muut intressit ovat ajaneet asian ohi, jolloin siihen ei ole kiinnitetty riittävää huomiota. Psykososiaalinen on siis etenkin alan vuorovaikutusta koskeva sosiaalityön teoria, joka on jäänyt vaille kunnollista teoriapohjaa, mistä johtuen myöskään psykososiaalisen käsitteen käyttö ei ole voinut muodostua tieteen periaatteiden mukaiseksi tai tieteelliseksi. Tämä on nähdäkseni juuri sellainen perustava ristiriita, jollaista Foucault (2005, 197–198) piti merkkinä diskurssista ja jota myös jatkuvat rajanvedot – sosiaalityön ja erityisesti psykologian välillä – syntyvät tekstien toiminnassa peittämään ja paikkaamaan (ks. Sipilä, J. 1989, 225; Granfelt 1993, 222–223; Toikko 1997, 184–185 ks. myös Weckroth 2007, 429–432; Toikko 2009, 285–286; Kemmo 2016, 66).
Havainnoistani johtuen ajattelen, että sosiaalityön teoriapohjaa tulee johdonmukaisesti vahvistaa, sillä sekä sosiaalityötieteen että alan yleisen toimintakulttuurin kehittäminen edellyttävät vähintäänkin alan merkitysten ymmärtämisen mahdollisuutta. Oman asiantuntijuuden ymmärtäminen on puolestaan tarpeen jo sinällään ja myös alan arvostuksen lisäämisessä osana moniammatillista toimintaa (Korpela 2014, 138–139; Metteri, Valokivi & Ylinen 2014, 330). Tekstien välityksellä sosiaalityössä opitaan esimerkiksi uskallusta ja ymmärrystä epäkohtien esittämiseen ja eriävään mielipiteeseen, jonka hyväksyttävä esittäminen alalla kuin alalla pitkälti edellyttää, että kyseisessä toimintakulttuurissa on tapana näin myös toimia. Sosiaalityö ehdollistuu tutkimuksellisten tekstien välityksellä, joten jos alan tietotuotannon teksteistä uupuu analyyttisyyttä, huolellisuutta, kriittisyyttä ja itsekriittisyyttä, ei näitä samoja periaatteita voi juurikaan olettaa ja odottaa löytyvän alan oppimisympäristöistäkään (ks. Saarnio 1986, 37–38). Käytännössäkin erityisen vaikeat asiat avautuvat vain jos on kykyä katsoa niitä toisin (Pösö 2004, 12–14; Hurtig, Nikupeteri & Laitinen 2014, 253). ”Vakiintunut ja kyseenalaistamaton tiedon kategorisointi voi estää rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön edistämisen ja sen toteutumisen palvelujärjestelmässä” (emt., 277). Lisäksi kielen merkitykset ylipäätäänkin rakentuvat vasta tuotettujen merkityserojen kautta (esim. Jokinen & Juhila 1991; 38; Jokinen 1999, 39–40).
Alan merkitykset eivät rakennu ymmärrettäviksi alati laajenevan suunnan kautta vaan sosiaalityön tietotuotannon tulisi kääntyä kohti itseymmärrystä; itsesuhdetta. Tämä on ollut syynä sille, miksi olen tässä kirjoituksessani ja gradutyössäni halunnut katsoa sosiaalityön tuttujen teemojen merkityksiä alan tietotuotannon teksteistä. Puhe ei nyt siis ole ollut sosiaalityön uudesta asiantuntijuudesta, vaan pikemminkin hyvin suppeasta yrityksestä ymmärtää hieman alan vanhempaa ydintä, mikä vasta voi mahdollistaa sen kriittistä arvioimistakin. Loppujen lopuksi sosiaalityön kiinnittäminen tiedeyhteisöönkin onnistuu vasta ja vain tieteen periaatteiden mukaisella ja niitä vahvistavalla toiminnalla. Teoriakaan ei voi niin sanotusti kellua tyhjän päällä, vaan se tulee kunnolla perustaa. Sosiaalityön teoria on edelleenkin turhan heppoinen ja osin unohdettukin laji myös suomalaisessa sosiaalityössä, sillä kukas kissan hännän nostaisi, jos ei kissa itse. Pelkään pahoin, että tällä nykyisellä menolla sosiaalityö on lähinnä vain itse poistamassa itseään yliopistoyhteisöstä.
Jussi Kemmo
sosiaalityöntekijä
_____________
[1] On myös ajateltu, ettei ihmisten ole edes mahdollista olla kommunikoimatta keskinäisissä toimissaan (Watzlawick, Bavelas & Jackson 1967).
[2] Sosiaalityön hiljaisuuden kulttuuri on alalla keskusteltu aihe (esim. Mutka 1998, 123–127).
[3] Sosiaalityön käytännön ja tieteen välisen suhteen nähdään jääneen perustoiltaan ongelmalliseksi (Saarnio 1986, 28–31; Satka 1997, 31).
_____________
Kirjallisuus
Arnkil, Tom Erik (2005) Metaforat, dialogisuus ja käytäntötutkimus. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 173–200.
Foucault, Michel (2005) Tiedon arkeologia. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Tampere: Vastapaino.
Granfelt, Riitta (1993) Psykososiaalinen orientaatio sosiaalityössä. Teoksessa Riitta Granfelt, Harri Jokiranta, Synnove Karvinen, Aila-Leena Matthies & Anneli Pohjola (toim.) Monisärmäinen sosiaalityö. Helsinki: Sosiaaliturvan Keskusliitto, 175–227.
Hurtig, Johanna, Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja (2014) Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Anneli Pohjola, Merja Laitinen & Marjaana Seppänen (toim.) Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja. Kuopio: Unipress, 250–280.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (1991) Diskursseja rakentamassa. Näkökulma sosiaalisten käytäntöjen tutkimiseen. Tutkimuksia Sarja A, 2. Tampereen yliopisto, Sosiaalipolitiikan laitos.
Jokinen, Arja (1999) Diskurssianalyysin suhde sukulaistraditioihin. Teoksessa Arja Jokinen, Kirsi Juhila & Eero Suoninen Diskurssianalyysi liikkeessä. Tampere: Vastapaino, 37–53.
Karvinen-Niinikoski, Synnove (2005) Sosiaalityön opetus, tutkimus ja kehittyvä asiantuntijuus. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 73–96.
Kemmo, Jussi (2016) Kohti psykososiaalisen sosiaalityön itseymmärrystä. Vuorovaikutus menetelmänä ja käytäntönä suomalaisessa psykososiaalisen sosiaalityön diskurssissa. Pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto.
Korpela, Rauni (2014) Terveyssosiaalityön asiantuntijuus ja kehittäminen. Teoksessa Anna Metteri, Heli Valokivi & Satu Ylinen (toim.) Terveys ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 118–141.
Metteri, Anna, Valokivi, Heli & Ylinen, Satu (2014) Lopuksi: Kohti monialaista keskustelua terveydestä ja sosiaalityöstä. Teoksessa Anna Metteri, Heli Valokivi & Satu Ylinen (toim.) Terveys ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 329–331.
Mutka, Ulla (1998) Sosiaalityön neljäs käänne. Asiantuntijuuden mahdollisuudet vahvan hyvinvointivaltion jälkeen. Jyväskylä: SoPhi.
Piuva, Katarina (2007) The Case of Psychosocial work: The Pedagogic Discourse of Psychosocial Education in Sweden 1938-1989. Social Work Education 26 (3) 261–279.
Pösö, Tarja (2004) Vakavat silmät ja muita kokemuksia koulukodista. Stakes tutkimuksia 133.
Saarnio, Pekka (1986) Vielä kerran sosiaalityön teorian ja käytännön suhteesta. Sosiaalityön Vuosikirja, 86, Helsinki, 26–44.
Satka, Mirja (1997) Sosiaalityö ajassa – ydinkysymysten äärellä. Raportissa Riitta Viialainen & Maisa Maaniittu (toim.) ”Tehdä itsensä tarpeettomaksi?” Sosiaalityö 1990-luvulla. Jyväskylä: Stakes, Raportteja 213, 27–38.
Saurama, Erja (2005) Muutosvallasta käytännössä. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 259–276.
Sipilä, Anita (2011) Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet – Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Kuopio: Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta No. 28.
Sipilä, Jorma (1989) Sosiaalityön jäljillä. Helsinki: Tammi.
Toikko, Timo (1997) Psykososiaalinen lähestymistapa sosiaalityössä. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti Janus (2), 169–185.
Toikko, Timo (2009) Tapauskohtainen sosiaalityö. Teoksessa Mikko Mäntysaari, Anneli Pohjola & Tarja Pösö (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS-kustannus, 271–291.
Walls, Georg (1986) Sosiaalityön tietoperusta ja organisointi. Teoksessa Antti Karisto & Tapani Purola (toim.) Sosiaalityön kehittäminen. taustoja, reunaehtoja, näkökulmia. Oppimateriaaleja 1. Helsinki: Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 109–129.
Watzlawick, Paul, Bavelas, Janet, Beavin & Jackson, Don D. (1967) Pragmatics of human communication. A study of interactional patterns, pathologies and paradoxes. New York: Norton.
Weckroth, Antti (2007) Mitä merkitsee ”psykososiaalinen” päihdehoidossa? Yhteiskuntapolitiikka-YP 72 (4), 426–436.
(30)
Yhteisön voimaannuttava vaikutus vanhustyössä
Pro gradu -työssäni käsittelen vanhusten voimaantumisen kokemuksia mielenterveysryhmissä. Tutkimuksessani haluan kartoittaa ryhmissä käyvien vanhusten kokemuksia toiminnan vaikutuksesta heidän arkielämäänsä ja siitä millaisia toiveita heillä on vanhuksille järjestettävistä palveluista.
Tutkimukseni käsittelee vanhusten voimaantumisien kokemuksia. Toteutin tutkimukseni ryhmähaastatteluina Vanhusten kotipalvelusäätiön kahdessa yksikössä Havurastissa, (Koivukylän Havukoskella) ja Myyrastissa Myyrmäessä. Mielenterveysryhmät paikantuvat sosiaalityössä kolmannen sektorin palveluihin. Vuonna 1972 perustetun kotipalvelusäätiön tehtävänä on edistää vanhusten asemaa ja tukea heidän hyvinvointiaan Vantaan kaupungissa. Tämä on varsin lähellä Sosiaalihuoltolain (1301/2014) 7§ mukaista tehtävää, jossa painotetaan sosiaalityön toimintaa kunnan asukkaiden asuin- ja toimintaympäristöjen kehittämiseksi ja sosiaalisten ongelmien huomaamiseksi ja ratkaisemiseksi.
Vanhusten kotiapusäätiön mielenterveysyhteisöjen toiminta liittää mielenkiintoisella tavalla yhteen 1970-luvun rakenteellisen ja alueellisen sosiaalityön pyrkimykset nykyisiin pyrkimyksiin tukea vanhusten kotona asumista ja toimintakykyä. Toiminnassa otetaan huomioon asiakkaiden omat toiveet, ja toiminta ja retket tapahtuvat asiakkaiden äänestyksen perusteella.
Asiakkaiden kertomukset yhteisöllisen avun merkityksestä arkeen
Tutkin asiakkaiden kertomuksia ja ryhmittelin vastauksia erilaisiin teema-alueisiin. Voimaantumisen ja emansipaation kokemukset tulivat voimakkaasti esille vanhusten vastauksissa. Tämä yllätti minut positiivisesti, sillä kuvittelin aluksi vastaajien kertovan esimerkiksi yksinäisyydestä. Toisena teemana nousi voimakkaasti esille elämänpiiri: vanhukset kertoivat lähtevänsä liikkeelle, kun haluisivat päästä käymään tapaamassa muita. Moni koki ja liikkeelle lähtemisen lisäävän arkiliikuntaa ja toimivan terveyttä ylläpitävänä tekijänä. Ulos lähtemiseen valmistautumista pidettiin joissakin vastauksissa vaikeimpana asiana. Toiminnan vaikutus lisäsi monien vastaajien mukaan arjen rytmiä, ja he osallistuvat mielellään liikuntaryhmiin. Tutun yhteisön läheisyys motivoi ihmisiä lähtemään liikkeelle.
Mielenterveysyhteisöjen toiminta oli täysin vapaaehtoista. Tämä madalsi toimintaan osallistumisen kynnystä. Toiminnan suunnittelemiseen saattoi osallistua tekemällä ehdotuksia ja äänestämällä ehdotuksista. Vapaaehtoisuus lisäsi vanhusten osallisuutta ja motivaatiota osallistua toimintaan. Kotiapusäätiön mielenterveysryhmillä on suuri paikallinen merkitys. Vanhukset kertoivat, että paikasta toiseen liikkuminen ei enää ollut helppoa eikä autottomilla vanhuksilla ollut mahdollisuutta käydä pitkän matkan päässä sijaitsevissa keskuksissa. Tutun ajanviettopaikan läheisyys lisäsi monien vanhusten mielestä arjen turvallisuuden tunnetta. Läheisiä puistonpenkkejäkään ei pidetty kaupunkiympäristössä kovin vaarattomina paikkona.
Yhteisön merkitys yksilön elämälle korostui elämän kriisihetkinä, ja nimesin viidennen teeman elämäntilanteeksi/situaatioksi. Moni vastaaja kertoi aloittaneensa mielenterveysryhmässä käymisen leskeytymisen tai omaishoitajuuden myötä. Vanhukset kokivat, että tuttu yhteisö oli antanut tukea vaikeiden asioiden käsittelyssä ja lisännyt voimavaroja arkeen. Ihmiset kokivat olevansa osa yhteisöä. Vaikeista asioista oli mahdollista puhua muiden ryhmäläisen kanssaan, mutta myös ohjaajille yksityisesti. Yksinäisyyden kokemukset lieventyivät, kun ihmisillä oli mahdollisuus olla osana yhteisöllistä toimintaa.
Toiveita vanhusten palveluista
Vanhukset toivoivat, että omassa asuinympäristössä olisi tarjolla riittävästi palveluita. Lähikaupan toiminnan tilapäinen lakkauttaminen oli hankaloittanut Havukoskella asuvien vanhusten elämää. Vanhukset sanoivat kaipaavansa sitä, että heidän olisi mahdollista vaihtaa muutama sana kotipalvelutyöntekijöiden kanssa, mutta kokivat palvelun liian kiireiseksi. Vanhusten mukana työntekijät vaihtuivat liian tiuhaan: esimerkiksi kotipalvelun työntekijät ja lääkärit vaihtuivat joka tapaamiskerralla. Huonosti liikkuville vanhuksillekin toivottiin mahdollisuutta osallistua sosiaaliseen toimintaan. Havurastin yksikön taannoinen lakkautusuhka sai asiakkaat kirjoittamaan vetoomuksen toiminnan jatkumisen puolesta. Vanhusten toiveena olikin, että palveluita järjestettäisiin heidän ehdoillaan ja heistä heidän toiveensa huomioiden.
Piia Helander
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Kun on huumori yllä, niin ei ne kivut ja särytkään tunnu niin pahoilta”- Vanhusten voimaantumisen kokemuksia kolmannen sektorin vertaistukiryhmissä.
Lähteet:
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014
(29)
Venäläisten maahanmuuttajanaisten työmarkkinaosaamista ei osata Suomessa hyödyntää
Pro gradu -tutkimuksessani katson venäläisten maahanmuuttajanaisten työllistymistä naisten silmin. Kysyn heiltä, mikä edesauttaa ja mikä estää työllistymistä Suomessa. Kiinnostuin aiheesta, koska tähän asti tutkimus ei ole tarkastellut erikseen venäläisten naismaahanmuuttajien tilannetta. Naisten ja miesten kokemus ja asema työmarkkinoilla on erilainen, joten on loogista olettaa, että myös maahanmuuttajien kokemukset työmarkkinoista eroavat sukupuolen mukaan.
Aihe kiinnosti minua myös siksi, koska olen itse maahanmuuttaja. Tutkijana jaan haastateltavien kanssa saman kulttuuripohjan ja äidinkielen sekä maahanmuuttajataustan. Käytän omaa taustaani ja kokemustani resurssina tutkimuksessa. Kuten maahanmuutosta tehdyt tutkimukset osoittavat, ei ole mahdollista ratkaista maahanmuuttajien ongelmia, jos ei ymmärrä heidän kulttuuriaan.
Tutkimukseni teoreettiseksi kehykseksi olen valinnut Berryn akkulturaatio teorian, jossa kulttuurien kohtaamisten polut jaetaan integraatioon, assimilaatioon, separaatioon ja marginalisaatioon. Näistä integraatiota olen tutkinut syvällisemmin, käyttäen Karmela Liebkindin, Annika Forsanderin, Liisa Harakkamäen ja Anu Yijälän teoksia. Aineistonkeruumenetelmänä on ollut semistrukturoitu haastattelu ja analyysimetodina on teoriaan perustuva sisällönanalyysi. Haastateltaviksi olen valinnut viisi naismaahanmuuttajaa, jotka ovat muuttaneet Suomeen eri-ikäisinä, eri alueilta Neuvostoliitosta tai Venäjältä ja ovat asuneet Suomessa 2-20 vuotta. Naiset osallistuivat Lapin Yliopiston ja Rovaniemen AMK:n projektiin, joka järjestettiin avoimen yliopiston kautta. Projektiin osallistujat opiskelivat avoimen yliopiston kursseilla ja saivat tietoa koulutuksista sekä neuvontaa, jotta he pystyisivät jatkamaan opiskelua ammattiin jossain korkeakoulussa.
Aiempien tutkimusten mukaan naismaahamuuttajat kokevat enemmän vaikeuksia työllistymisessä verrattuna miesmaahanmuuttajiin. Haastattelemani venäläiset naiset ovat aktiivisia oman työllistymisensä edistämisessä. He käyttävät resurssejaan ja tarjoutuvia mahdollisuuksia sopeutuakseen tilanteeseen. He ymmärtävät suomen kielen oppimisen merkityksen työn haussa. Muutettuaan Suomeen he alkoivat käydä suomen kielen kursseilla ja opiskelivat kieltä myös kotona sekä työharjoittelupaikoissa. Parin vuoden päästä he pystyivät asioimaan suomen kielellä itsenäisesti. Kielen opiskeluun osallistuivat sekä nuoret että vanhemmat naiset. Nuoret naismuuttajat osaavat usein myös englantia ja muita kieliä. Haastattelemani naiset olivat nopeasti luoneet käsityksen suomalaisista työmarkkinoista. Vanhemmat naiset joutuivat toteamaan, että heidän kotimaansa korkeakoulututkinnot eivät tuota Suomessa vastaavaa pätevyyttä eivätkä johda uudessa asuinmaassa työllistymiseen. Sen takia he olivat hakeutuneet heti kielikurssien jälkeen opiskelemaan uusiin ammatteihin tai päivittivät omaa tutkintoaan.
Venäläisiä naisia ei tarvitse motivoida työssä käymiseen
Haastatteluissa kävi ilmi, että venäläisille naisille työ on tie itsenäisyyteen ja itsensä toteuttamiseen. Se on tärkeä ja arvokas osa elämää. Vaikka venäläisessä kulttuurissa perheen äidin rooli on vahva, perheelliset haastateltavat ovat tottuneet yhdistämään perheen, työn ja vapaa-ajan aktiviteetit. Haastattelemistani naisista kolme oli ollut töissä ja naimisissa ennen Suomeen muuttoaan. He olivat ehtineet luoda työuraa Venäjällä. Se, että he uskalsivat jättää tämän kaiken taakseen ja aloittaa elämän uudessa maassa ja uudella kielellä, kertoo naisten rohkeudesta sekä itseluottamuksesta. Ensimmäisen työpaikan löytäminen ei kestänyt pitkään. Aiemmasta elämästä tuttu kyky yhdistää eri rooleja edesauttoi heitä aloittamaan pätkätöiden tekemisen pian maahanmuuton jälkeen, ja samalla hoitamaan perhevelvollisuudet ja/tai opiskelun.
Kuitenkin jopa nämä itseensä luottavat aktiiviset venäläiset naismaahanmuuttajat kokevat työllistymisessä vaikeuksia. Vaikka maantieteellisesti Venäjä ja Suomi ovat naapureita, kulttuurierot ovat isoja. Venäläisille naisille työ tarkoittaa paljon enemmän kuin ansiotulon lähde, se on heille itsensä toteuttamisen paikka. Aluksi naiset työllistyivät esimerkiksi apulaisopettajiksi, varhaiskasvatuksenopettajiksi, siivoojiksi, tarjoilijoiksi ja hoitoapulaiseksi. He kuitenkin kokivat, etteivät näissä tehtävissä voineet toteuttaa itseään ammatillisesti. Naiset haaveilevat saavansa tässä maassa vastaavan aseman kuin heillä oli Venäjällä sekä työllistyvänsä samalle alalle. Korkeakoulun diplomien rinnastamisen vaikeus sekä selkeä syrjintä työpaikoissa vaikeuttavat tavoitteen saavuttamista. Ulkoisesti, objektiivisten tekijöiden kautta tarkasteltuna, naisten tilanne saattaa näyttää onnistuneelta integraatiolta: heillä on työ, perhe, kavereita ja he osaavat suomen kielen. Subjektiivisesti naiset eivät kuitenkaan tunne integroituneensa. He eivät halua, että heidän miehensä rahoittaa heidän elämänsä (tai ehkä suomalaiset miehet eivät suostu tähän) ja sen takia he joutuvat ottamaan vastaan jokaisen työtarjoukseen, vaikka tarjottu työ ei usein vastaa heidän tutkintojaan tai työkokemustaan eikä edistä työuraa. Naiset pyrkivät todistamaan osaamistaan opiskelemalla uutta ammattia.
Maahanmuuttaja tarvitsee räätölöityjä palveluita
Jos tilannetta katsoo yhteiskunnan kannalta, naiset ja heidän osaamisensa sekä korkeakoulututkintonsa ovat resurssi, joka on jäänyt käyttämättä. Integraatioteoria korostaa integraatioprosessin kaksisuuntaisuutta. Onnistuneessa integraatiossa maahanmuuttaja sopeutuu yhteiskuntaan ja yhteiskunta sopeutuu maahanmuuttajiin. Venäläisten naismaahanmuuttajien integraatiota edesauttaa, jos lisätään työyhteisön ja maahanmuuttajien kanssakäymistä. Esimerkiksi kotoutumisohjelmaan kuuluvat harjoittelujaksot voitaisiin pidentää muutamasta viikosta pariin kuukauteen. Muutamassa viikossa maahanmuuttaja tuskin saa käsitystä työpaikasta, eikä työnantaja ehdi tutustua työntekijään.
Myös maahanmuuttoviranomaisten toimintakäytäntöjä tulisi tarkistaa kohti räätälöidympiä malleja, jotka ottavat nykyistä paremmin huomioon maahanmuuttajan työkokemuksen ja koulutustason. Viidestä haastattelemastani naisesta, kahdella oli positiivinen kokemus työhallinnon toiminnasta, mutta yksi toi esiin edellä mainitun ongelman. Hänet oli lähetetty kursseille ja harjoittelupaikkoihin, jotka eivät vastanneet hänen työkokemustaan ja koulutustaustaansa, eivätkä hänen kiinnostustaan.
Rovaniemellä toimivasta Moninetistä naisilla oli hyvin positiivisia kokemuksia. Moninet on tukenut naisia neuvomalla, harjoittelupaikkoja etsimällä, kieli- ja kulttuuriin tutustumiskursseja järjestämällä sekä tarjoamalla harjoittelumahdollisuuksia myös Moninetissä. Naisten kokemusten perusteella venäjää osaavista työntekijöistä kiinnostuneita työnantajia voisi houkutella nykyistä voimakkaammin yhteistyöhön Moninetin kanssa, tai jopa sopia yritysten kanssa maahanmuuttajille tarkoitetuista työpaikoista. Tässä tarvitaan Elinkeinoministeriön ja Ely-keskuksen apua ja resursointia.
Maahanmuuttajien työllistymistä ja elämäntilanteita selvittävää tutkimusta tarvitaan, jotta maahanmuuttoon liittyvät ongelmat pystytään tunnistamaan. Oman tutkimukseni perusteella on tärkeää tarkastella maahanmuuttajien osaryhmiä, eikä vain kaikkia maahanmuuttajia yhtenä ryhmänä. Toisaalta on tärkeää katsoa tilanteita maahanmuuttajien omasta näkökulmasta ja on hyödyksi, jos tutkijalla on tutkittavien kanssa yhteinen kieli-ja kokemustausta. Näin tutkimus tukisi osuvampien ratkaisujen löytymistä.
Marina Niemelä
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Venäläisten maahanmuuttajanaisten työmarkkinakiinnittyminen Suomessa. 2017.
(28)
Kun palvelun vastaanottaminen vaatii työtä
Kuvitelkaa normaali pikkulapsiperhe, jossa on yksi tai kaksi pientä, alle kouluikäistä lasta. Kun tämän perheen vanhempi lähtee lasten kanssa asioille, on pelkkä liikkeelle pääseminen jo oma operaationsa. Mutta mitä jos pieniä lapsia olisikin kolme, tai viisi? Ja niiden lisäksi alakouluikäisiä jokaiselle luokka-asteelle oma? Millaisten asioiden äärellä tuolloin ollaan, että perhe pääsee ylipäätään yhtään mihinkään?
Tällaisten haasteiden edessä suurperheet usein ovat. Pelkkä arkisten asioiden hoito kodin ulkopuolella, kuten neuvolakäynnit, kauppareissut ja vastaavat vaativat tarkkaa suunnittelua ja yleensä sen, että joku jää huolehtimaan kotiin muista lapsista. Koska esimerkiksi lasten neuvolakäynnit ovat juuri kyseisen lapsen omia käyntejä, ei niihin voi ottaa koko sisaruskatrasta mukaan, mutta pieniä lapsia ei voi jättää kotiinkaan, joten jonkun pitää huolehtia heistä. Mahdollisuudet siihen, että molemmat vanhemmat olisivat mukana asioilla, ovat pienet.
Suurperheet sosiaalityön asiakkaina
Tutkin omassa pro gradu -työssäni suurperheiden kokemuksia sosiaalityön asiakkuuden näkökulmasta. Sen kautta nousi selkeästi esiin ne haasteet, joita suurperheet kokevat perheen suuren lapsimäärän vuoksi jo pelkästään sosiaalipalveluiden vastaanoton tasolla. Asia, joka voi olla itsestäänselvyys yhden tai kahden lapsen perheessä, kuten koko perheen oleminen yhdessä paikassa yhtaikaa, varsinkin kodin ulkopuolella, voi olla valtava haaste suurperheille.
Kun suurperhe tarvitsee sosiaalityön tukea, ovat tuen tarpeet aivan samanlaisia kuin muissakin perheissä. On haasteita vanhemmuudessa, taloudellisia huolia, perheenjäsenen sairastumista, uupumusta ja monia muita haasteita. Suurperheet ovat tässä mielessä aivan tavallisia perheitä, eikä suuri lapsimäärä tee sinällään perhettä huonommin toimivaksi, eikö myöskään paremmin toimivaksi. Suuri lapsiluku ei kerro huonosta vanhemmuudesta, mutta se ei myöskään tee kenestäkään automaattisesti hyvää vanhempaa. Palvelujärjestelmämme ei kuitenkaan aina osaa tunnistaa suurperheiden erityisyyttä tuen tarvitsijoina.
Esimerkiksi kotipalvelun tuki, joka tutkimuksessani nousi selkeästi hyvin tarpeelliseksi ja hyväksi koetuksi palveluksi, on usein mitoitettu pienempien perheiden tarpeelle. Siinä missä yhden tai kahden lapsen perheessä parina päivänä viikossa muutaman tunnin käyvä kotipalvelu voi olla hyvinkin riittävä ja hyödyllinen apu, niin suurperheessä työmäärä on yksinkertaisesti niin iso, että myönnetyt tunnit eivät riitä kuin pintaraapaisuun.
Lisäksi pelkkä tuen vastaanottoon valmistautuminen voi vaatia suurperheitä paljon organisointia ja työtä. Erityisesti kodin ulkopuolelle suuntautuva tuki, kuten perheneuvola, mahdolliset terapiat, lastensuojelun tapaamiset ja monet muut voivat olla hyvin haastavia suurperheiden näkökulmasta, koska suuren lapsimäärän vuoksi molempien vanhempien on vaikea päästä yhtaikaa kodin ulkopuolelle. Perhetyö taas koettiin yleensä lähinnä ylimääräisenä haittatekijänä, sillä kodinhoitoon osallistumaton perheohjaaja oli vain yksi henkilö lisää kotona, joka piti huomioida.
Siltoja rakentava tuki
Tutkimukseeni osallistuneet suurperheet kokivat, että kotiin saatava, konkreettinen apu on toimivinta mahdollista tukea. Auttavat kädet, jotka helpottavat arjessa, sekä tuki joka mahdollistaa vanhempien osallistumisen yhdessä esimerkiksi yksittäisen lapsen palaveriin kodin ulkopuolella. Lisäksi tärkeänä koettiin, että toimijoita ei ole liikaa, vaan tuki keskitettäisiin.
Kutsunkin tätä tukea siltoja rakentavaksi tueksi. Tuki, joka rakentaa siltoja kodin ja palvelun välille, sekä siltoja eri toimijoiden välille. Tällaisen tuen avulla perheen jäsenet pääsisivät sen avun piiriin, jota he tarvitsisivat, ja toisaalta avuntarjoajat osaisivat koordinoida toimintaansa niin, että perhe ei ylikuormitu niiden keskellä.
Kuten jo aiemmin totesin, suurperheet ovat kaikessa moninaisuudessaan aivan tavallisia perheitä lapsimäärästä huolimatta. Syyt heidän tuen tarpeelle sosiaalityössä eivät poikkea muista, mutta siinä miten heitä tuetaan, ja millaisilla palveluilla, olisi kehittämisen paikka. Palvelut pitäisi mitoittaa riittävän laajaksi, ja ne pitäisi toteuttaa siten, että perheet voivat ne ottaa vastaan ilman, että vastaanotto itsessään kävisi työstä.
Tero Nevala
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Suurperheiden vanhempien kokemuksia sosiaalityöntekijöiden asennoitumisesta. Lapin yliopisto 2017.
Minkälaista sosiaalityön asiantuntijuutta ja osaamista tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa?
Pro gradu-tutkielmassani on tarkasteltu sosiaalityön asiantuntijuutta kunnallisessa aikuissosiaalityössä tulevaisuudessa Lapissa sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta. Tutkimuskysymyksenä on ollut: minkälaisia asiantuntijuuden tarpeita sosiaalityöntekijät ovat kuvanneet aikuissosiaalityössä tulevaisuudessa.
Kuvailen sosiaalityöntekijöiden itsensä esille tuomia osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeita. Rajaavina tekijöinä ovat olleet Lapin maakunnallinen alue, sosiaalityöntekijän ammatissa työskenteleminen kunnan sosiaalitoimessa, aikuissosiaalityö substanssialana sekä ajallinen perspektiivi; tulevaisuus sekä osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuuden näkökulmasta. Aineisto on analysoitu sisällönanalyysin avulla. Ryhmäteemahaastatteluaineiston tavoitteena on ollut kuvata kunnallisessa aikuissosiaalityössä tarvittavaa asiantuntijuutta ja osaamista sekä niiden asiantuntijuuden tiedollisia, taidollisia ja eettisiä ulottuvuuksia. Tavoitteena on ollut myös tarkastella kunnallisen aikuissosiaalityön muutosta yhteiskunnallisessa kontekstissa.
Tutkimustulosten ja kirjallisuuden perusteella aikuissosiaalityöhön liittyvät ulottuvuudet ovat tiedot, taidot ja eettiset periaatteet. Sosiaalityön tiedollisista osaamistarpeista ovat korostuneet yhteiskunnallinen, psykososiaalinen ja oikeudellinen tieto. Oikeudellinen tieto ohjaa vahvasti sosiaalityötä.
Sosiaalityön asiantuntijuus sosiaalityöntekijöiden kuvaamana
Sosiaalityön taidollisista osaamistarpeista ovat nousseet esiin moniammatillisen yhteistyön taidot ja osaaminen. Paljon tukea tarvitsevien asiakkaiden kohdalla moniammatillinen ja poikkitieteellinen verkostotyö on noussut esille ja se lisää sosiaalityöntekijän tehtävänkuvan ja siten myös asiantuntijuuden ja osaamisen tarpeiden kompleksisuutta. Lisäksi kuntouttavan sosiaalityön sekä päihdetyön taidolliset ja tiedolliset osaamistarpeet ovat nousseet aineistossa esiin. Yhteiskunta-ja palvelujärjestelmään liittyvä osaamisen tarve on noussut myös esiin. Asiakkaiden palveluohjaukselle ja sosiaaliohjaukselle on havaittu sosiaalista tarvetta.
Eettisistä asiantuntijuuden tarpeista ja toimintaperiaatteista tutkimustuloksissa ja kirjallisuudessa ovat nousseet esiin oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvoisuuden toimintaperiaatteet. Myös ihmisarvoisen kohtaamisen periaate sekä jännitteet asiakkaiden yksilöllisten ideologioiden, tuen tarpeiden ja yhteiskunnan sekä lainsäädännön välillä ovat korostuneet. Sosiaalityöntekijät ovat toimineet myös yhteiskuntakriitikkoina asiakaskuntansa näkökulmasta ja puolesta.
Sote-ja maakuntauudistuksen suhteen on toivottu parempaa tiedottamista tulevista konkreettisista muutoksista rivityöntekijän kannalta. Sosiaalityöntekijät ovat tuoneet esille, että avoimuus ja tiedottaminen ovat tärkeitä sote-ja maakuntauudistusta ajatellen. Myös sosiaalityön johtajuuden ja asiantuntemuksen merkitystä ja tarvetta on korostettu. Mikäli johtajuuteen ei aktiivisesti osallistuta, jokin muu taho voi ottaa roolin.
Aikuissosiaalityön osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuutta ajatellen ovat tiiviisti kytkeytyneet havaittuihin sosiaalisiin tarpeisiin ja epäkohtiin. Keskiössä on asiakas tarpeineen ja toiveineen, jonka ympärille sosiaalityö ja sen osaamistarpeet rakentuvat.
Sos tt k12: ”…jos ei sosiaalialalla ole sitä johtajuutta ja asiantuntemusta niin joku sen ottaa… Se on ihan turha jossitella ja kun meitä ei huomioida. Jos et tule esiin, anna jotain asiantuntijuutta, ei sua kukaan noteeraa. Se on ihan turha täällä kahvihuoneessa palpattaa menemään, jos sie et mee tuonne ihmisten ilmoille johtajuuteen mukaan.”
Tiina Ketola
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Aikuissosiaalityön osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuudessa sosiaalityöntekijöiden kuvaamina. Lapin yliopisto 2017.
(27)
ADHD-oireisen lapsen erityisen tuen tarpeen tunnistaminen
Ajatus siitä, että yhteiskuntamme tuottaa yhä enenevässä määrin uhmakkaita, omaehtoisia ja levottomia lapsia, on iskostunut mieliimme vahvasti. Näkökulma on passivoittanut meidät siten, että sallimme lapsen oireilla ilman, että perehtyisimme lapsen tilanteeseen riittävän syvällisesti.
Passiivisuuden kehityksen juuret ovat siinä, että näkökulmassamme levottomiin ja muulla tavoin oirehtiviin lapsiin korostuu syyllistäminen. Levottomuuden syytä haetaan muun muassa lapsen elinympäristöstä, yhteiskunnan ja ympäristön jatkuvasta muutoksesta ja liikkeestä, ympäristön ärsyketulvasta, nyky-yhteiskunnan vaatimusten lisääntymisestä ja kaupungistumisesta.
Sen sijaan unohdettu näkökulma on, että kaikkia eri näkemyksiä yhdistää sisäänrakennettu idea siitä, että osa lapsista reagoi herkemmin ympäristön vaikutuksiin kuin toiset. Kutsuimmepa näitä lapsia erityislapsiksi tai vammaisiksi lapsiksi, näemme samaa problematiikkaa: toimintakyky alenee ympäristön vaikutuksesta tai ympäristöstä johtuen. Näin ollen käsite ”vammaisuus” kuvastaa meille parhaiten näiden lasten haasteiden luonnetta, joka näkyy toimintakyvyn alentumisena suhteessa ympäristöön ja sen edellytyksiin.
ADHD – vamma(ko?)
Vammaisuutta on monenlaista, joista selkein on näkyvä vamma. Näkyvän vamman todentaminen on suhteellisen helppoa; se edellyttää havaintokykyä, mutta myös kulttuuristen syy-seuraussuhteiden ymmärtämistä, kuten sen, että fyysiset rajoitteet vaikuttavat yksilön elämässä monella eri tavalla – harrastamisesta arjen askareista suoriutumiseen.
Vammaisuuden toinen muoto, näkymätön vammaisuus, on kuitenkin erilainen. Näkymätön vamma haastaa vastaanottajansa havaintokyvyn. Näkymättömän vamman olemassaolo on helppo kiistää ja toisaalta syyllistää henkilöä tilanteesta. Lasten osalta tätä syyllisyystaakkaa kantavat usein lasten lisäksi vanhemmat.
ADHD on yksi näkymättömän vamman muoto. Tämä johtuu siitä, että ADHD-oirehdinnassa toimintakyky alenee suhteessa ympäristön vaatimuksiin nähden. Mitä nämä vaatimukset sitten ovat? Ne ovat niitä kulttuurisia odotuksia, joita yhteisönä asetamme ja joista johtuen syyllistämme niitä, jotka eivät näistä vaatimuksista suoriudu. Mitä tämä syyllisyystaakka ADHD-oireisilla lapsilla sitten on? Usein se on leima lapsen ilkeydestä, kurittomuudesta ja haasteellisuudesta. Vanhemmilla tämä sama syyllisyystaakka näkyy usein ulkopuoliselle heikkona vanhemmuutena.
Mitä olemme jättäneet huomioimatta?
Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani ADHD-oireisen lapsen oikeutta tukeen. Lopputuloksena oli kolme keskeistä teemaa, jotka ovat ADHD-oireisen lapsen oikeuksien toteutumisen haasteena. Nämä esteet ovat rakenteita, joiden synnyllä on oma historiansa ja taustansa ja jotka tuottavat väliinputoajaryhmiä. Nämä kolme teemaa ovat: Huolen herääminen, vammaisuuden tunnistaminen ja toimivat palvelupolut.
Tulokset kertoivat ristiriitaisesta ympäristöstä, jossa nämä erityislapset ja heidän vanhempansa usein elävät. Vanhemmilla on useinkin tietoa ja ymmärrystä lapsensa erityisyydestä jo hyvin varhaisessa vaiheessa, mutta kuitenkaan he eivät tule kuulluksi. Lapsen oirehdinta näkyy yleensä kotiympäristössä jo hyvin varhain, mistä syystä vanhemmat usein jo hyvin varhaisessa vaiheessa tunnistavat lapsensa erityisyyden. Tähän huoleen tulisi reagoida vaikka esimerkiksi neuvolakäynnillä lapsessa ei mitään erityistä olisikaan havaittavissa.
Vammaisuuden tunnistaminen/tunnustaminenkaan ei siten ole aina ongelmatonta. Erityisyyttä pohtiessa päädytään prosessin edetessä pohtimaan, kuuluvatko nämä erityislapset lastensuojelun asiakkuuteen vai mahdollisesti vammaispalvelujen piiriin? Mahdollista on myös, että asiakkuuden kriteerit eivät ADHD –oireisilla lapsilla täyty kummankaan palvelun piiriin. Useimmiten kuitenkin erityslapset tulevat lastensuojelun asiakkaaksi.
Erityisen tuen tarpeen tunnistaminen?
Erityisperheiden tarkastelu osoittaa, että lastensuojelun tarkoituksen terävöittäminen ja sen kohderyhmien uudelleen tarkastelu olisi enemmän kuin tarkoituksenmukaista. Toisekseen vammaispalvelujen asiantuntemuksen tulisi laajentua koskemaan myös näkymätöntä vammaisuutta. Olisiko tarkoituksenmukaisempaa tarkastella lapsen oirehdintaa vammaisuutena ja tukitoimien puutteena kuin lastensuojelullisena kysymyksenä? Onneksi uudistunut sosiaalihuoltolaki tuli lieventämään tätä raja-aitaa, mutta se ei kuitenkaan poista ongelmaa, mikäli sosiaalihuollon yleiset tukitoimet eivät olekaan riittävät.
Yksi työni keskeinen havainto oli, että ADHD-oireisille lapsille ei ole toimivia palvelupolkuja. Erityisen tuen tunnistamisen tulisi jo lain mukaan toteutua varhaisessa vaiheessa. Kuitenkin nyt huolet jäävät liian usein huomaamatta ja lapsen kasvamisesta odotellaan. Mihin asiakkuuteen lapsi kuuluu? Kuka tätä lasta hoitaa? Kenen vastuulla on järjestää asianmukaiset tukitoimet ja missä järjestyksessä prosessin tulee edetä? Useinkaan vanhemman vastaanottanut taho ei osaa vastata vanhemman kysymyksiin saati ohjata oikeaan paikkaan.
Tällä hetkellä näyttää, että lääkäriprofessio on ainoa, joka on ottanut paikkansa asiantuntijana lapsen erityisten tarpeiden tunnistamisessa ja joka tietää, kuinka näitä lapsia voidaan auttaa. Lääketieteen näkökulma on kuitenkin korostuneesti sairausnäkökulmaa ja tosiasiassa lääketieteen näkökulma kattaa vain pienen osan lapsen elämän kokonaisuudesta, joka koostuu erilaista elinympäristöistä ja erilaisista ihmissuhdeverkostoista.
Sosiaalityön velvollisuutena on varmistaa lapsen edun ja oikeuksien toteutuminen monimutkaisessa palvelujärjestelmässä. On tärkeää tarkastella lapsen tukemista kokonaisuutena siten, että lapsen tukeminen ja ymmärtäminen toteutuvat tosiasiallisesti lapsen erilaisissa elinympäristöissä. Sosiaalityön työvälineitä erityislasten kanssa työskenneltäessä ovat erityinen tuki, omatyöntekijän nimeäminen sekä asiakassuunnitelman tekeminen.
Oirehtiviin lapsiin tulee kohdentaa voimavaroja – heidän tilanteensa tulee nähdä tukemisen arvoisena.
Jenni Tyvitalo
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Vammaisen lapsen oikeus tukeen – Diskurssianalyysi ADHD –oireisen lapsen tunnustetuksi tulemisesta.
(26)
Tunteet sosiaalityössä
Sosiaalityö on tunnetyötä. Tunteita otetaan vastaan ja jaetaan erityisesti asiakaskohtaamisissa.
Tunnetyössä vaaditaan omien tunteiden suodattamista (Hochschild 1983). Vaikka sosiaalityöntekijät kohtaavat työssään monenlaisia tunteita, niin tunteiden tutkiminen on jäänyt vähälle huomiolle, eikä asiasta ole juurikaan käyty julkista keskustelua. Syynä tähän on todennäköisesti se, että työelämässä on perinteisesti korostunut rationaalisuuden vaatimus, eikä tunteille tai niiden käsittelylle ole ajateltu olevan siellä sijaa (esim. Juuti & Salmi 2014, 188). Tunnetyön raskaus on kuitenkin viime aikoina noussut keskustelun aiheeksi. Työolotutkimusten mukaan iso osa alalla työskentelevistä henkilöistä kokee sekä fyysistä että psyykkistä kuormittavuutta. (Husso 2016, 86.) Työhyvinvointi perustuu siihen, että ihmiset pystyvät ilmaisemaan rakentavalla tavalla omia tunteitaan työyhteisön keskuudessa. Jotta työntekijä voisi auttaa asiakasta, hänen itse tulee voida hyvin.
Pro gradu -tutkielmani aiheena oli Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. Tutkielmassani tarkastelin aikuis- ja perhetyössä työskentelevien sosiaalityöntekijöiden kokemia ja kohtaamia tunteita asiakastyössä. Aineistoni perustui sosiaalityöntekijöiden kirjoittamiin tunnepäiväkirjoihin, joissa he kuvaavat työnsä arkea ja niitä tunteita, joita siellä kokevat ja kohtaavat. Tulevana sosiaalityön ammattilaisena olen kiinnostunut siitä, millaisia tunteita työssä kohdataan ja mitkä ovat ne keinot, joiden avulla tunteita on mahdollista käsitellä. Työuupumuksesta on viime aikoina puhuttu enenevässä määrin myös julkisuudessa; mitkä seikat sitä aiheuttavat ja millä tavalla työuupumusta voisi ennaltaehkäistä?
Sosiaalityöntekijöiden kirjoitusten mukaan työssä koettiin tunteita laidasta laitaan. Näkemykseni mukaan sosiaalityöntekijöiden kuvaamat työtunteet voi jakaa kahteen eri ryhmään: kuormittaviin ja voimia antaviin tunteisiin. Tunnepäiväkirjojen mukaan työn arjessa kuormitti erityisesti kiire, joka aiheutti stressiä ja riittämättömyyden tunteita sosiaalityöntekijöille. Kiirettä työpaikoilla aiheuttivat muun muassa organisatoriset tekijät ja liian vähäinen henkilöstömitoitus työyksiköissä, joka lisäsi sosiaalityöntekijöiden työtaakkaa.
Voimia työntekijöille antoivat erityisesti onnistuneet asiakaskohtaamiset. Kokemukset siitä, että pystyi auttamaan asiakasta hänen vaikeassa elämäntilanteessaan, antoivat positiivisia tunnekokemuksia sosiaalityöntekijöille ja kasvattivat heidän ammatillista itsetuntoaan. Sosiaalityötä ei siis voi ajatella pelkästään negatiivisessa mielessä, vaan työ antaa tekijöilleen myös kokemuksia, joista pystyi iloitsemaan ja kokemaan onnistumisen tunteita. Nämä auttoivat työssäjaksamisessa.
Vertaistuki ja omien tunteiden jakaminen työtovereiden kesken auttoivat tunteiden käsittelyssä, esimerkiksi kahvitaukokeskustelut olivat tärkeitä tilanteita henkilökohtaisen tunnetaakan jakamisessa. Tunteiden jakaminen auttoi sosiaalityöntekijöiden kokemuksen mukaan siinä, että henkilökohtainen tunnetaakka väheni tunteista puhuttaessa. Tunnepäiväkirjoja kirjoittaneet sosiaalityöntekijät olivat sitä mieltä, että työyhteisössä vallitseva hyvä keskinäinen ilmapiiri vaikutti ratkaisevasti työssä jaksamiseen. Yhteisöllinen huumori toimi monissa tilanteissa keinona keventää raskasta tunnelmaa sekä yksilöllistä ja yhteisöllistä tunnetaakkaa.
Tunnetyössä työntekijöillä tulee olla mahdollisuus antaa omille tunteilleen palautumisaikaa niin sanottujen tunnetaukojen muodossa. Tunteiden kuunteleminen vaatii taukoja; työntekijöillä tulee olla mahdollisuus sulatella tapahtuneita asioita sekä virittäytyä seuraavaa vuorovaikutustilannetta ja sen tunnevaatimuksia varten. (Molander 2003, 176.) Tutkimusaineistossani tulikin esille, että tunteet koettiin tarpeelliseksi käydä läpi välittömästi niiden kokemisen jälkeen. Työnohjauksessa koettiin ongelmalliseksi se seikka, että sitä järjestettiin vain noin kuukauden välein. Tällöin alkuperäiset tunnekokemukset olivat jo saattaneet muuttaa muotoaan tai mahdollisesti kokonaan unohtuneet.
Tunteet ovat kuitenkin ennen kaikkea subjektiivisia, tämän takia olisi tärkeää, että työntekijöillä olisi työpaikallaan mahdollisuus käsitellä omia tunteitaan yksilöllisillä tavoilla. Työpaikan ilmapiirin tulisi olla rakentunut niin, että se hyväksyisi erilaiset tunteet ja niiden antaisi ilmaisulle sekä käsittelylle siellä tilaa. Myös esimiehillä on merkityksellinen osuus siihen, millaiseksi työpaikan tunneilmapiiri muodostuu.
Tutkimusten mukaan työssä koettu stressi ja kiire ovat merkittävimmät riskitekijät työuupumuksen syntymiselle (esim. Juuti & Salmi 2014, 55). Ajattelen, että sosiaalityöntekijöiden kokemiin työtunteisiin tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota niin organisatorisella kuin esimiestasollakin. Vaikka nykyään työhyvinvointitrendinä on vaikuttanut olevan se, että vastuu omasta hyvinvoinnista sysätään työntekijän henkilökohtaiseksi vastuuksi. Uupumuksen kaltaiset ongelmat tulkitaan alalla usein henkilökohtaisiksi vastoinkäymisiksi. Itsensä hoitamatta jättämisen ajatellaan olevan oma vika. Tällainen ajattelutapa ei huomio sitä, kuinka työelämän käytänteet todellisuudessa ovat rakentuneet ja mitkä ovat yksilön vaikutusmahdollisuudet sen suhteen. Työelämä on rakentunut tiettyjen yhteiskunnallisten ja institutionaalisten rakenteiden perustalle, joita yksilön voi olla mahdotonta muuttaa. (Husso 2016, 86.) Asiat eivät kuitenkaan muutu, elleivät työelämän käytännöt muutu. Työtunteiden huomioiminen vaatii toimenpiteitä myös organisaariselta taholta. Työn arki tulisi olla suunniteltu niin, että työntekijät voivat ilmaista ja käsitellä omia tunteitaan. Tärkeää olisi, että sosiaalityöntekijät saisivat oman äänensä kuuluville asiassa ja heidän tuntemuksensa tulisivat kuulluiksi.
Suviriina Laitinen
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. (2017).
Lähteet
Hochschild, Arlie 1983: The Managed Heart. The Commercialition of Human Feeling. University of California Press, Berkeley.
Husso, Marita 2016: Sukupuoli ruumiillisena tapaisuutena ja elettynä suhteena. Teoksessa Husso, Marita & Heiskala, Risto (toim.) Sukupuolikysymys. Gaudeamus Oy, Helsinki, 33-53.
Juuti, Pauli & Salmi, Pontus 2014: Työ ja tunteet. Uupumuksesta iloon. PS-kustannus, Jyväskylä.
Laitinen, Suviriina 2017: Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. Pro gradu -tutkielma, Lapin yliopisto.
Molander, Gustaf 2003: Työtunteet – esimerkkinä vanhustyö. Työterveyslaitos, Helsinki.
(25)
Elämän suuntaviivoja: Diskurssianalyyttinen tulkinta vammaisuuden ja toimijuuden rakentumisesta elämäkertakeruuaineistossa
Vammaisuus on ilmiönä moniulotteinen. Vammaisuutta voidaan selittää useilla erilaisilla selitysmalleilla, sillä mikään näistä ei yksinään pysty tyhjentävästi kuvaamaan vammaisuutta.
Pro gradu -tutkimuksessamme olemme tarkastelleet vammaisten henkilöiden elämänkerta-aineiston kirjoituksista erilaisia diskursiivisia vammaiskäsityksiä ja toimijuuden rakentamisen tapoja. Tutkimusaineistomme on elämäkertakeruuaineisto ja se on valittu Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston kokoelmista. Aineisto käsittää eri-ikäisten ja eri tavoin vammaisten henkilöiden kirjoituksia elämänhistoriastaan ja elämäntapahtumistaan.
Vammaisuutta tarkastelevasta tutkimuksesta voidaan erottaa kahdenlaista tutkimussuuntausta: vammaisuuden tutkimus ja vammaistutkimus. Tutkimusaiheemme paikantuu yhteiskuntatieteelliseen vammaistutkimukseen (engl. disability studies). Sosiaalityön tutkimukseen aiheemme liittyy siten, että vammaiset henkilöt ovat yksi sosiaalityön asiakasryhmä ja tutkimuksemme tavoitteena on tuottaa tietoa vammaisuudesta ilmiönä.
Tutkimuksessa tarkastelemme vammaisuutta sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksestä, koska käsityksemme mukaan vammaisuus liittyy vahvasti ympäröivään sosiaaliseen ja rakenteelliseen maailmaan. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan vammaisuus on kulttuurisidonnainen ilmiö ja se liittyy aina myös vallitseviin uskomuksiin ja arvoihin. Vammaisuus on kulttuurisesti luotu ilmiö ja sen merkitys ja sisältö ovat riippuvaisia siitä, mitä uskomuksia vammaisuuteen vallitsevassa kulttuuriympäristössä liitetään. (1)
Vammaisuuden tutkimussuuntauksiin kuuluu vammaisuuden subjektiivisten ja kokemuksellisten ulottuvuuksien tutkiminen, joka soveltaa vammaisuuden sosiaalista tulkintaa. Kokemusten tutkiminen tuo huomattavasti lisää tietoa vammaisten olosuhteista ja asemasta ja tämä tutkimussuunta on olennainen. (2) Kokemuksellinen vammaistutkimus on merkittävä, koska sillä on selkeä eettinen perusta ja se sitoutuu vammaisten ihmisten aseman parantamiseen. Samalla sillä kuvataan vammaisten ihmisten pyrkimystä vapautua muiden määräysvallasta ja se on vastapaino ammatillisille avuttomuutta korostaville vammaisuuskäsityksille. Kokemuksellisen vammaisnäkökulman periaatteet ja esitetyt toimivat ratkaisut ovat myös suoraan hyödynnettävissä käytännön toiminnassa. (3)
Monimerkityksellinen vammaisuus
Vammaisuutta voidaan avata yhtäaikaisesti useilla erilaisilla selitysmalleilla. Mikään selitysmalli ei yksin riitä tyhjentävästi kuvaamaan todellisuutta. Käytännössä vammaisuutta voidaan tarkastella eri tavoilla samanaikaisesti. (4) Ymmärrämme tutkimuksessamme vammaisuuden selitysmallit jatkumona ja saman ilmiön eri puolien kuvauksina.
Yksilökeskeinen vammaiskäsitys
Yksilökeskeisen vammaiskäsityksen ytimessä on mielleyhtymä siitä, että yksilön psyykkisen tai fyysisen erilaisuuden vuoksi tämä ei pysty täyttämään yhteisön asettamia vaatimuksia. Yksilökeskeistä näkökulmaa tarkasteltaessa normaaliuden käsite asettuu keskeiseen asemaan. Vammaisuus on merkinnyt poikkeavuutta normeista ja kyvyttömyyttä suoriutua rooliodotuksista. Vammaisuuden olemusta on kuvattu termeillä erilainen, poikkeava, toiseus ja stigma. Vammaisuus on käsitetty perustavanlaatuisesti erilaisuudeksi ihannekansalaisesta ja se on ilmentänyt konkreettisesti ihmisen olemassaolon toista puolta; ihmisen haavoittuvuutta. (5) Vammaisuuden yksilökeskeinen malli sisältää psykologisen ja lääketieteellisen näkökulman vammaisuuteen, joka tarkoittaa psykologista vajeen tai toiminnallisen rajoittumisen olemassaoloa (6).
Vammaisuus sosiaalinen ja yhteiskunnallisena käsityksenä
Ymmärrys vammaisuuden monitahoisesta prosessista on asteittain ja merkittävästi muuttunut yksilöllisestä lääketieteellisestä ongelmasta laajemmaksi sosio-poliittiseksi näkökulmaksi, jossa viitataan koko yhteiskuntaan (7). Vammaisuuden yhteiskunnallisessa mallissa vammaisuus ja siihen liitetyt ongelmat ymmärretään siten, että ne eivät johdu yksilön rajoituksista, vaan yhteiskunnan kyvyttömyydestä tarjota sopivia ja riittäviä palveluita ja ottaa täysimääräisesti huomioon vammaisten ihmisten tarpeet yhteiskunnassa.
Vammaisuutta ovat kaikki ne asiat, jotka muodostavat esteitä vammaisille ihmisille ja heidän osallistumiselleen ja toimimiselleen yhteiskunnassa. Yhteiskunnassa ilmenevät epäonnistumisten seuraukset eivät kosketa vain joitakin yksilöitä, vaan ne syrjivät systemaattisesti vammaisia ihmisiä ryhmänä. (6)
Vammaisuus poliittisena ja ihmisoikeudellisena käsityksenä
Vammaisuuden sosiaalisen tarkastelun myötä kehittyi poliittinen näkökulma vammaisuuteen. Vammaisuuden poliittisessa mallissa korostetaan ihmisoikeuksien näkökulmaa vammaisuuden selittämisessä. Vammaisuus ymmärretään siis olevan seurausta ihmisoikeuksien rikkomisesta. Vammaisuuden poliittinen malli on saanut yhä enemmän tilaa yhteiskunnallisessa ajattelussa. (4) Ihmisoikeusnäkökulma ja käsitys ihmisoikeuksien rikkomisesta vammaisten ihmisten kohdalla haastaa koko ilmiön perustalla lepäävän epätasa-arvon. (8)
Toimijuus käsitteenä
Tärkeä analyyttinen käsite tutkimuksessamme on toimijuuden käsite. Toiminta ja toimijuus ovat filosofian, yhteiskunta- ja ihmistieteiden peruskysymyksiä (9). Toimijuuden ymmärrämme humanistiseen ihmiskäsitykseen pohjautuen, jonka mukaan yksilöt ovat kykeneviä tekemään omia valintojaan ja toteuttamaan päämääriään vapaasti valitsemallaan tavalla. Ihmiset ovat rationaalisia toimijoita ja ovat itseohjautuvia, tavoitteellisia ja luottavat omiin mahdollisuuksiinsa. Toimijuuden kontekstissa vammaiset henkilöt ovat oman elämänsä subjekteja eli aktiivisia toimijoita, eikä toiminnan kohteita, objekteja.
Elämäkertakirjoituksista rakennetut tulkinnat vammaiskäsityksistä ja toimijuuden rakentumisesta
Elämäkertakeruuaineistosta käy esille se, että vamma tai sairaus vaikuttaa kirjoittajien elämään eri tavoin eri elämänkaaren tilanteissa. Yhteistä kertomuksissa näyttäytyi useimmiten olevan se, että kirjoittajat kuvaavat ensimmäiseksi vammaisuuden paikantumista fyysisesti ja sitä kautta diagnoosin vahvistumista ja laajemmin muun elämän kuvaamista vammaisuuden ja sen vaikutusten näkökulmasta.
Kirjoituksia analysoidessamme erotimme kaksi päädiskurssia: kehollisuusdiskurssin ja ristiriitaisuusdiskurssin. Aineiston analyysissa olemme tulkinneet sitä, miten kirjoittajat rakentavat vammaisuutta ja millaisiin asemiin vammaiset ihmiset tulkitsevat tulevansa sijoitetuiksi elämässään, kun he kertovat elämästään ja kokemuksistaan vammaisuuden vaikutuksesta elämässään.
Kehollisuusdiskurssista ilmenee, kuinka vammaiset henkilöt selittävät vammaisuutta lääketieteellisen diagnoosin avulla, jolloin vammasta kertominen avaa laajemmin myös sosiaalisen todellisuuden rakentumista, koska diagnoosit ja fyysis-elimellisen toimintakyvyn kuvaus käsittää huomattavan määrän tietoa. Tulkitsimme kehollisuusdiskurssissa usein esille tulleen yksilökeskeisen ja sosiaalisen vammaiskäsityksen johtuvan osittain siitä, että vammaisuudesta kertominen on monesti arkikielistä, ja se sisältää paljon ihmisten arkielämään liittyviä elementtejä.
Kehollisuudiskurssissa ilmenevä yksilökeskeinen lääketieteellinen selitysmalli johtuu tulkintamme mukaan osittain siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa lääketieteellistä tietoa arvotetaan ja sillä on vahva asema tiedon hierarkiassa globaalisti. Lisäksi tulkitsimme aineiston kirjoituksista, että kehollisuusdiskurssiin paikantuva yksilökeskeinen, lääketieteellinen tieto viittaa yksilöllä olevaan pysyvään ruumiin tilaan.
Kehollisuusdiskurssissa diagnostinen yksilökeskeinen näkökulma vammaisuuteen näyttäytyi merkittävänä. Vamma on kirjoittajien teksteissä nähtävissä ruumiiseen paikantuvana realiteettina ja se myös merkityksellistyy jokaiselle henkilölle omalla tavallaan. Kehollisuusdiskurssissa on viitteitä myös sosiaalisesta ja ihmisoikeudellisesta vammaisuuden mallista. Vammaisuutta voidaan aineistossa tulkita yksilökeskeisen, sosiaalisen ja poliittis-ihmisoikeudellisten vammaiskäsitysten kautta.
Elämäkertakeruuaineistosta tulkitsemastamme ristiriitaisuusdiskurssista on löydettävissä kahdenlaista näkökulmaa. Ensimmäisen näkökulman mukaan vammaisuudesta kirjoitettaessa ristiriita nousi siitä syystä, että henkilöt eivät itse kokeneet vammaisuuttaan ja vammaisuuden vaikutuksia samalla tavoin kuin miten ympäristö sen määritteli.
Keskeiset johtopäätökset
Keskeinen havaintomme oli se, että osa kirjoittajista vamman siivittämistä elämänkokemuksistaan huolimatta kokivat itsensä ensisijaisesti ihmisinä, eikä vammaisina tai muidenkaan erityismääritelmien mukaisina. Toisaalta aineistossa on nähtävissä, kuinka ristiriitaa herätti se, että vammaisen henkilön ja ympäristön tulkinta vamman vakavuudesta ja olemassaolosta eivät kohdanneet. Henkilö koki itsensä vammaiseksi, mutta esimerkiksi tukitoimista päättävät asiantuntijatahot eivät tukeneet henkilön näkemystä, jonka seurauksena ihmisille saattoi aiheutua kohtuuttomia tilanteita.
Tutkimusaineiston perusteella olemme todenneet, että vammaisuus rakentuu 1. yksilön vammasta 2. lääketieteellisestä diagnoosista 3. sosiaalis-institutionaalisista rakenteista sekä 4. poliittisesta ja ihmisoikeudellisesta sääntelystä. Aineistossa vammaisen henkilön tilanne näyttäytyi vahvana ja kannattelevana tilanteissa, joissa yksilön oma kokemus, lääketieteellisen näkökulman antama selitys ja ympäristön tekemä tulkinta yksilön tilanteesta kohtaavat.
Toimijuuden tutkimisen näkökulmasta olimme kiinnostuneita siitä, miten toimijuutta tuotettiin elämäkerran eri vaiheissa. Tutkimuksessamme tuli esille se, että toimijuudesta kertomiseen vaikuttivat elämäntarinoissa ajankohta ja elämäntilanne. Elämäkertakirjoituksissa toimijuus paikantui yksilön voimavaroihin. Toimijuus oli tekijänsä näköistä, tavoitteellista ja elämänvalintoja ohjaavaa. Elämäkertakirjoituksissa kirjoittajat kertoivat tavoitteistaan ja pyrkimyksistään elämässään ja pitivät merkityksellisinä heidän omia sisäsyntyisiä ominaisuuksiaan. Yksilötason toimijuuden diskursseista tuli esille myös se, että ne voivat olla hetkellisiä ja hauraita, eivätkä ne aina edellytä toimijalta välttämättä vahvuutta ja ponnekkuutta. Aineistosta tuli esille näkökulmia, jotka kuvastivat kirjoittajien eritasoista toimijuuden vaihtelua – vahvasta hauraaseen.
Vammaisten henkilöiden toimijuus näyttäytyi myös sosiaalisissa suhteissa rakentuvana, jolloin toimijuutta vahvistivat hyvät ihmissuhteet, oman paikan löytyminen koulutuksessa ja työelämässä. kirjoittajat kuvasivat tärkeäksi mahdollisuuden liittyä osaksi omaa viiteryhmäänsä ilman, että erontekoa heidän ja muiden ikätovereiden välillä tehtiin yksilöllä olevan vamman perusteella. Tulkitsimme, että toimijuuden rakentumisen kannalta kirjoittajille oli tärkeää, että heidät otettiin vastaan tasavertaisina ja samanlaiset mahdollisuudet omaavina nuorina. Elämäkertakirjoituksissa kirjoittajien kuvauksissa opiskelun ja työn aihepiireistä toimijuuden toteutuminen liittyy yksilön mahdollisuuteen liittyä osaksi yhteiskuntaa ja tavoitella merkitykselliseksi kokemaansa elämänuraa.
Hanna-Riitta Kahelin
Miia Klemola
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu –tutkielmaan: ”Elämän suuntaviivoja. Diskurssianalyyttinen tulkinta vammaisuuden ja toimijuuden rakentumisesta elämäkertakeruuaineistossa”, 2017.
Lähteet
-
- Vehmas Simo 2005: Vammaisuus. Johdatus historiaan, teoriaan ja etiikkaan. Tammer- Paino. Tampere.
- Haarni Ilka 2006: Keskeneräistä yhdenvertaisuutta. Vammaisten henkilöiden hyvinvointi ja elinolot Suomessa tutkimustiedon valossa. Stakes raportteja 6/ 2006. Valopaino Oy. Helsinki.
- Lampinen Reija 2007: Omat polut! Vammaisesta lapsesta täysvaltaiseksi aikuiseksi. Edita Prima Oy. Helsinki.
- Kivistö Mari 2014: Kolme ja yksi kuvaa osallisuuteen. Monimenetelmällinen tutkimus vaikeavammaisten ihmisten osallisuudesta toimintana, kokemuksena ja kielenkäyttönä. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi.
- Harjula Minna 1996: Vaillinaisuudella vaivatut. Vammaisuuden tulkinnat suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800-luvun lopulta 1930-luvun lopulle. Hakapaino Oy. Helsinki.
- Oliver Michael 1996: Understanding disability. From theory to practise. Palgrave. New York.
- Barnes Colin, Mercer Geof & Shakespeare Tom 1999: Exploring disability: a sociological introduction. Polity Press. Cambridge.
- Katsui Hisayo 2006: Vammaisten ihmisoikeuksista etelässä. Teoksessa Teittinen Antti (toim.) Vammaisuuden tutkimus. Yliopistopaino. Helsinki, 86 – 119.
- Hokkanen Liisa 2014: Autetuksi tuleminen. Valtaistavan sosiaalisen asianajon edellyttämät toimijuudet. Acta Universitatis Lapponiensis 278. Lapin yliopistopaino. Rovaniemi.
(24)
Monikulttuurista väkivaltatyötä tekemässä – Intersektionaalisten tekijöiden huomioiminen maahanmuuttajanaisten parissa tehtävässä turvakotityössä
Maahanmuuttajanaisten lähisuhdeväkivallan kokemuksista selviytymistä ja irtaantumista vaikeuttavat maahanmuuttobyrokratia ja suomalaisen yhteiskunnan rakenteissa piilevät eriarvosuutta luovat tekijät.
Pro-gradu -tutkimuksessani tarkastelin lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa tehtävää väkivaltatyötä turvakodeissa. Aineisto on kerätty haastattelemalla seitsemää työntekijää neljästä eri turvakodista.
Tutkimustehtävänä oli tarkastella sitä, millaisena lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa tehtävä väkivaltatyö näyttäytyy turvakodeissa ja onko lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten kohdalla nähtävissä intersektionaalisia tekijöitä, jotka vaikuttavat väkivaltakokemuksista selviämiseen tai väkivaltaisesta suhteesta irtaantumiseen?
Intersektionaalisten tekijöiden löytymisen kannalta tavoitteena oli myös tarkastella sitä, miten nämä tekijät on huomioitava turvakodeissa tehtävässä väkivaltatyössä? Intersektionaalisuudella tarkoitetaan useiden syrjintää aiheuttavien tekijöiden kuten sukupuolen, luokan, etnisyyden, seksuaalisuuden, rodun, iän ja terveyden kaltaisten, identiteettejä ja erontekoja tuottavien kategorioiden olemassaoloa sekä niiden välisten ja toisiinsa monimutkaisissa suhteissa olevien kytkösten kriittistä tarkastelua (Karkulehto ym. 2012, 1).
Kulttuuristen tapojen ja erityistarpeiden kunnioittaminen työskentelyn lähtökohtana
Tutkimuksesta kävi ilmi, että turvakotien työntekijät huomioivat ja kunnioittavat maahanmuuttajataustaisten naisten erityistarpeita- ja tapoja turvakotien arjessa. Tällaisia olivat muun muassa ruokailutapojen -ja tottumusten sekä uskonnon harjoittamisen mahdollistaminen.
Lisäksi työntekijät toivat esiin maahanmuuttajanaisten oman kielen tärkeyden, joka tulee huomioida siinä, että naisille mahdollistetaan vaikeista ja herkistä asioista puhuminen heidän omalla kielellään. Oman kielen käyttöön kiinnitettiin huomioita myös tulkkien käytössä ja valinnassa, sillä väkivallan vaikean aiheen vuoksi maahanmuuttajanaisten voi olla vaikeaa puhua tilanteestaan esimerkiksi miestulkin välityksellä.
Kieleen kiinnitettiin huomioita myös käsitteistön ja työskentelytapojen osalta, sillä länsimaiset toimintatavat eivät välttämättä istu sellaisenaan erilaisesta yhteiskunnasta tulevan auttamiseen. Tällöin joudutaan huomioimaan maahanmuuttajanaisten taustat ja kokemukset viranomaistahoista, sillä maahanmuuttajanaisilla ei ole välttämättä aiempia kokemuksia auttamistyöstä tai länsimaiseen itsereflektioon ja autonomiaan tähtäävästä dialogisesta työskentelystä.
Kielen ja käsitteistön suhteen kiinnitettiin huomioita myös siinä, että useissa maissa suomalaisille väkivaltatyössä käytetyille käsitteille ei ole välttämättä olemassa käännöksiä maahanmuuttajanaisten omalla kielellä tai että eri kielissä käytetyt emotionaaliset merkitykset voivat olla erilaisia eri ihmisille.
Tärkeäksi nähtiin myös mahdollisten maahanmuuttajakollegoiden ja vapaaehtoisten työntekijöiden kulttuurinen osaaminen, jonka koettiin edistävän maahanmuuttajanaisten asennetta avun vastaanottamisessa sekä tuovan kulttuuritietämystä myös suomalaistaustaisten työntekijöiden keskuuteen. Maahanmuuttajataustaisten vapaaehtoisten panos nähtiin arvokkaana lisänä paitsi turvakotien arjen työssä myös mahdollisena tukihenkilönä jatkumisena turvakotijakson jälkeen. Tätä tulisi mielestäni korostaa enemmän monikulttuurisessa väkivaltatyössä, jossa maahanmuuttaja-vapaaehtoiset tulisi nähdä voimavarana paitsi turvakotien arjen työssä, myös kielen ja kulttuurin tuntemusta tuovana lisänä.
Lisäksi maahanmuuttaja-vapaaehtoiset voivat edistää maahamuuttajanaisten kotoutumista sekä tukea naisten väkivaltaisesta suhteesta irtautumista myös turvakotijakson jälkeen, erityisesti silloin, jos väkivaltaa kohdanneilla maahanmuuttajanaisilla on muutoin puutteelliset sosiaaliset verkostot.
Neuvonta- ja palveluohjaus osana kokonaisvaltaista väkivaltatyötä
Aineistosta nousi esiin myös neuvonta- ja palveluohjauksen välttämättömyys, joka jakoi kuitenkin työntekijöiden näkemyksiä siitä, miten sen nähtiin asemoituvan väkivaltatyöhön. Osa haastateltavista koki, että vaikeassa elämäntilanteessa olevan asiakkaan juoksuttaminen luukulta luukulle on tarpeetonta, koska asiakkaan kokonaistilanteiden hoito voidaan ottaa haltuun myös turvakodeissa. Tiedon lisääminen yhteiskunnan eri palveluista ja naisten oikeuksista nähtiin vahvistavan naisten autonomisuutta ja edistävän näin myös voimaantumista.
Toiset työntekijät taas kokivat, että heille jää liian paljon hoidettavaksi sellaisia käytännön tehtäviä, jonka nähtiin kuuluvan pääsääntöisesti muille tahoille. Tällaisiksi tekijöiksi työntekijät nostivat muun muassa asunnon hankintaan liittyvät toimet, koska maahanmuuttajanaiset tarvitsevat kielivaikeuksien vuoksi niissä usein intensiivisempää apua kuin valtaväestöön kuuluvat. Käytännön asioiden hoitamisten nähtiin täten vievän aikaa varsinaiselta väkivaltatyöltä.
Väkivallan monisyisen luonteen vuoksi on kuitenkin tärkeää, että naisten irtautumisen syyt eivät jäisi kiinni siitä, etteivät he tiedä mistä ja miten apua voidaan hakea tai eivät saa apua käytännön asioiden hoitamiseen liittyvissä asioissa. Tämä nähtiin myös välttämättömänä, kuten yksi informantti totesikin: “eihän sitä voi edes erotakaan, jos ei saa asuntoo tai turvakotijakso venyy sen takia et kukaan ei niinku auta”. Neuvonta- ja palveluohjaukseksi luettiin muiden käytännön tehtävien lisäksi myös maahanmuuttobyrokratiaan liittyvien asioiden selvittäminen, sillä niistä johtuvat tiedonpuutteet näyttäytyivät työntekijöiden puheissa usein yhtenä syynä siihen, miksi naiset eivät uskaltaneet puhua väkivallasta tai tehdä omaa elämää koskevia päätöksiä.
Aineistosta ei käynyt ilmi, auttavatko työntekijät toisinaan maahanmuuttajanaisia myös oleskelulupiin liittyvissä asioissa, mutta Ewaldsin ym. (2013, 23) mukaan sen nähdään kuuluvan oleellisesti väkivaltatyöhön, erityisesti silloin, jos naisten oleskelulupa on väkivallan tekijästä riippuvaista.
Intersektionaalisten tekijöiden olemassaolo ja niiden vaikutusten huomioiminen väkivaltatyössä
Tutkimuksen keskiöön nousivat tekijät, jossa väkivaltaisesta ilmapiiristä irtaantumista ja avun saantia nähtiin haastavan ylirajaisuuden kysymykset, maahanmuuttopolitiikan aiheuttamat epävarmuudet sekä omia oikeuksia koskevat tiedon puutteet. Näiden intersektionaaliksi nimeämieni tekijöiden nähtiin vaikuttavan oleellisesti siihen, miten maahanmuuttajanaisten koettiin kykenevän työstämään väkivallan kokemuksia tai tekevän omaa elämää koskevia ratkaisuja.
Erityisesti näiden nähtiin korostuvan silloin, jos maahantuloprosessit olivat kesken tai muutoin epävarmaa. Maahanmuuttajanaisten nähtiin toisinaan pelkäävän sitä, että väkivallan paljastuminen voi vaarantaa suoraan heidän oman tai lasten maahan jäämisen mahdollisuuksia. Ylirajaisuus ja epävarmuudet nähtiin liittyvän myös siihen, että maahanmuuttajanaiset joutuvat huomioimaan päätöstensä seurauksia myös suvun tai yhteisön näkökulma huomioiden.
Haastateltavat toivat esille, että suku ei välttämättä hyväksy naisen päätöstä erota väkivaltaisesta liitosta, joka voi liittyä kulttuurisiin käsityksiin mieheydestä ja naiseudesta tai se voidaan nähdä suvun kunniaa loukkaavana häpeällisenä tekona.
Tutkimuksesta kävi myös ilmi, että maahanmuuttajanaiset kokevat syrjintää ja epätasa-arvoisuutta myös palveluiden saannissa. Tämä näkyi erityisesti turvakotijakson jälkeisten palveluiden saannissa, sillä useissa sekä julkisissa että kolmannen sektorin palveluissa ei ollut aina mahdollisuutta tulkkien käyttöön. Erityisesti maahanmuuttajien keskuudessa viranomaisverkostolla voi olla vahvempi rooli sekä auttajina, mutta myös puuttuvien sosiaalisten verkostojen paikkaajana.
Turvakotijakojen verrattain lyhytkestoisuus ei useinkaan riitä kaikille väkivaltaa kohdanneille, vaan toisinaan väkivallasta tai väkivaltaisesta suhteesta irtaantuminen vaatii pitkäkestoista apua ja tukea. Tämän avun jääminen puutteelliseksi nähtiin vaarantavan huomattavasti naisten selviytymistä. Aineistosta kävi ilmi, että perheelliset huomioidaan yksin tulevia aikuisia paremmin palveluiden saannissa, koska perheiden asioiden hoitaminen siirtyy lasten kautta usein sosiaalitoimen vastuulle.
Väkivallasta puhuminen tai avun hakeminen on ylipäätään vaikeaa monille väkivaltaa kohdanneille, mutta maahanmuuttajanaisten kohdalla näiden nähdään moninkertaistuvan kielitaidottomuuden, palvelujärjestelmän ja lainsäädännön tuntemattomuuden vuoksi. (Kyllönen-Saarnio & Nurmi 2005, 46). Nämä tekijät näyttäytyivät myös omassa tutkimuksessani avunsaantia rajoittavina tekijöinä, mutta väkivallan kokemusten ja avun saamisen valossa tulee huomioida, että vaikka irtaantumista rajoittavat tai estävät syyt ovat pitkälti universaaleja, voi maahanmuuttajanaisten kohdalla siihen vaikuttaa myös kulttuuriset syyt tai yhteiskunnan rakenteissa olevat tekijät, jotka luovat naisille epävarmuutta vaikeuttaen näin sekä avun hakemista, että väkivallasta selviytymistä.
Taru Vitikka
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Monikulttuurista väkivaltatyötä tekemässä – Intersektionaalisten tekijöiden huomioiminen maahanmuuttajanaisten parissa tehtävässä turvakotityössä”. 2017.
Lähteet
Ewalds, Helena & Arponen, Aino & Manns-Haatanen, Heidi & Ruuskanen, Kristiina & Laaksonen, Sari & Huopalainen, Kristina & Virtanen, Miialiila & Tuormaa, Tuija 2013: Turvakotipalvelujen kansalliset laatusuositukset. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos. Helsinki.
Karkulehto, Sanna & Saresman, Tuija & Harjunen, Hannele & Kantola, Johanna 2012: Intersektionaalisuus metodologiana ja performatiivisen intersektionaalisuuden haaste. Naistutkimus 25 (2012). 17–28.
Kyllönen-Saarnio, Eija & Nurmi, Reet 2005: Maahanmuuttajanaiset ja väkivalta. Opas sosiaali- ja terveysalan auttamistyöhön. Sosiaali- ja terveysministeriön oppaita 2005 (15). Helsinki.
(23)
Diverse experiences, knowledge and skills is evident in gerontology social work.
Working with ageing clients presents various experiences, different types of knowledge and skills. This research found out that first, gerontology social workers experiences in their work involved four main encounters which are, professional base, client, multidisciplinary team, and the society. Secondly gerontology social workers’ apply a combination of factual, theoretical, and practice knowledge in their work and thirdly gerontology social workers utilise interaction, writing, interviewing and organization skills in their work.
Components of interactions
Professional base
A lot of approaches I use daily like case management is what I was trained in social work, In terms of profession gerontology social work is related to working with ageing and older people’s well-being. One utilizes common methods such as empowerment approach, use of case management, as well as the use of reminiscence method to supporting the elderly clients and their families.
Gerontology social work professional encounters are based on social work profession principles and gerontology social work. Gerontology social workers described their work as mandated by the social profession and gerontology social work, they pointed out that their methods such as case management, knowledge base and theoretical backgrounds is founded on social work. They construct meaning and act within the scope of these two professions.
The Client
Gerontology social workers experiencse are centred in the care of their client who are 65+ years. Interactions with the clients forms basic context of their work, in this encounters social workers apply various approaches to aid their client needs.
Multidisciplinary team
Gerontology social workers engage in cooperative interactions with other professional working with elderly clients such as nurses, doctors, ward managers, institutional care centres managers, home care services managers, mental health care professionals, adult social workers and other public services. The different perspective of all various workers enhances an holistic care of the patience as well as allowing an opportunity to learn from each other.
The society
Gerontology social workers experience interaction with the society/community. They view their work as involving the community which forms the context of their work. The ageing individuals live in the community which has rules, culture, norms and other different organisations including families. Society provides aspects of political unit that establishes policies and programmes for the ageing. The political organisations and leadership have effect on the ageing populations. One of the participants lamented that the government has been cutting resources for prevention services across all sectors of public services. There was agreement though, that the establishment of the new law supporting the functional capacity of the older population & social-health services for elderly 28.12.2012/980, was of significant boost to ensuring the risk clients were brought into awareness through public participation.
Combination of factual, theoretical and practice knowledge
There is no manual that I need to read every day how to handle clients’ situation, through doing work I develop knowledge. I can easily step back and think through other situations I have had, the various laws I have applied before, the approach I have taken before, the colleague advice on so and so case.
The knowledge about ageing, aged and the diseases associated with age was notes important for a social worker working with elderly clients. Other areas of knowledge that were mentioned includes the knowledge of social and healthcare organization, various services offered by other sectors, elderly policies, the criteria for right to services, social work core values and methods. Gerontology social workers gain knowledge in practice, during home visits, sharing ideas and through interrelating with other professionals and experts.
Interaction, writing, interviewing and organization skills
When working with the elderly one requires several techniques like interviewing, one has to make sure to ask open ended questions not just a yes or no answers. By so doing you allow the clients to tell their feelings. I think having empathy, dignity and worthy of a person demands that you allow them tell their feelings and ideas, without judging them
Gerontology social workers reported the significant of interviewing and communication skills such as reframing, paraphrasing, summarizing and listening. Gerontology social workers identified utilising advising, guiding and counselling skills to effectively meet requirements of their jobs. It was emphasised the need to promote clients own initiative and boost their self care. Good writing skills are essential in the field of social work, gerontology social workers mentioned their involvement in report writing and giving written opinions about their clients to other sectors which are involved in services production and delivery in this sector.
Faith Kilpeläinen
University of Lapland
Text based on master thesis research 2017. ”Gerontology social workers experiences in their work”.
(22)
Sosiaalityön subjektiasema sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamissa mielipidekirjoituksissa
Mielipidekirjoitukset tuottavat ja rakentavat omalta osaltaan sosiaalista todellisuutta vaikuttamalla tietoomme, uskomuksiimme, arvoihimme, sosiaalisiin suhteisiimme ja identiteetteihimme (1). Mielipidekirjoitukset välittävät meille tietynlaisia tulkintakehyksiä, jotka ohjaavat ymmärtämään ja havainnoimaan todellisuutta tietystä näkökulmasta käsin ja rakentavat toimijoille tietynlaisia subjektiasemia sekä vakuuttavat ja suostuttelevat meitä tavoittelemiensa päämäärien taakse (2).
Pro gradu -tutkielmassani halusin selvittää sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamissa lastensuojelua käsittelevissä mielipidekirjoituksissa ilmeneviä subjektiasemia ja subjektiasemien välisiä suhteita. Subjektiasema tarkoitti tutkimuksessani viitekehystä, jonka mukaan ihmisen identiteetti muotoutuu, valikoituu ja neuvotellaan tilannekohtaisesti kussakin vuorovaikutuksellisessa suhteessa ja/tai tilanteessa yhä uudelleen (3).
Tutkimukseni tulokset osoittivat toimijoiden subjektiasemien jakautuvan neljään toimija-asemaan: julkisen vallan, asiantuntijatiedon, sosiaalityön ja sosiaalityön asiakkaiden, lasten ja vanhempien, subjektiasemaan.
Sosiaalityö ja julkinen valta
Mielipidekirjoituksissa julkinen valta (lainsäädäntö, poliittiset päättäjät, kuntien/kaupunkien johtavat viranhaltijat) oli hyvin vahva, jopa omavaltainen, toimija rajoittaen ja mahdollistaen sekä sosiaalityön että asiakkaiden toimijuutta. Julkisen vallan subjektiasema heijastui kaikkien muiden toimijoiden subjektiasemaan: se pystyi päätöksillään ohjaamaan kokonaisvaltaisesti muita toimijoita.
Sosiaalityön subjektiasema asettui siis suhteessa julkisen vallan määräysvaltaan ja tätä kautta lastensuojelun toimintaympäristössä ja toimintakäytännöissä mahdollistuviin ja rajoittuviin tekijöihin. Sosiaalityön subjektiasema kuvastui pakkona toimia rakenteiden puristuksessa. Sen subjektiasema näyttäytyi sosiaalityön oman ammattietiikan ja markkinaorientoituneen logiikan välisenä toimijuutena: sosiaalityö paini moraalisessa ja eettisessä ristiriidassa asiakkaiden ja rakenteiden välissä.
Kuitenkin julkisen vallan ohjaus- ja määräysvaltaan myös luotettiin. Se pystyi takaamaan ja mahdollistamaan laadukkaan ja korkeatasoisen lastensuojelun sosiaalityön kehystämällä ja linjaamalla lastensuojelupalveluja ja sen toimintakäytäntöjä.
Sosiaalityö ja asiantuntijatieto
Asiantuntijatietoa (tiede/tieto, kuten erilaiset tutkimukset, projektit tai tilastot) hyödynnettiin laajasti mielipidekirjoituksissa toimijoiden subjektiaseman ja/tai toiminnan perusteena/perustana. Asiantuntijatieto toimi hyvinkin erilaisten päämäärien oikeutuksena, sitä hyödynnettiin omien tavoitteiden ja toimija-aseman vahvistamiseksi/osoittamiseksi.
Asiantuntijatietoon viitattiin niin argumentoitaessa lastensuojelun asiakkaiden tilanteista ja tarpeista, kuten osoittamaan lasten hyvinvoinnin uhkatekijöitä, kerrottaessa lastensuojelupalvelujen tilanteesta, kuten lastensuojelun asiakasmääristä, kuin vaadittaessa julkista valtaa käyttämään tietoa/tiedettä päätöksentekonsa tukena.
Sosiaalityö ja asiakkaat
Asiakkaiden subjektiasema oli varsin heikko. Asiakkaista, niin lapsista kuin aikuisista, tehtiin erilaisia luokituksia ja kategorioita, joiden pohjalta varsinaiset päämäärät asetettiin, pantiin täytäntöön ja voitiin saavuttaa. Mielipidekirjoituksissa asiakkaiden toimijuudelle annettiin vain vähän tilaa, he eivät olleet itsenäisiä tietäviä, taitavia ja tasavertaisia toimijoita sosiaalityön rinnalla. Asiakkaiden toimija-asema kytkeytyi sosiaalityöhön: kun asiakkaat saivat sosiaalityön tukea, apua ja ohjausta, heidän mahdollisuutensa toimia ja osaamisensa kasvoivat merkittävästi.
Mielipidekirjoituksissa sosiaalityön subjektiasema näyttäytyi pyrkimyksenä kontrolloida vanhempia ja puolustaa lasten etua. Tosin lasten etu asettui suhteessa sosiaalityön päämääriin, ei niinkään suhteessa lapsien omiin päämääriin tai tarpeisiin. Sosiaalityö toteutti vahvasti viranomaisstatukseen, kontrolliin ja tukeen, perustuvaa toimijuutta. Sosiaalityön subjektiasema näyttäytyi asemana, jolla oli tietoa asiakkaiden tarpeista ja elämismaailmasta sekä siitä, kuinka asiakkaita voitiin auttaa, tukea ja ohjata sosiaalityön keinoin.
Sosiaalityö
Sosiaalityön subjektiasema rakentui suhteessa muihin toimijoihin. Sen subjektiasema kytkeytyi julkisen vallan, tiedon/tieteen ja asiakkaiden subjektiasemiin. Sosiaalityö vaati rinnalleen asiantuntijoiden verkoston, joka koostui julkisesta vallasta ja asiantuntijatiedosta (tieteestä/tiedosta). Se ei pystynyt toimimaan itsenäisesti, yksin, ilman näiden tukea. Asiakkaat olivat puolestaan sosiaalityön toimenpiteiden kohteena.
Mielipidekirjoituksissa pyrittiin vahvistamaan sosiaalityön subjektiasemaa yhteiskunnallisena toimijana/viranomaisena. Suhteessa julkiseen valtaan pyrittiin osoittamaan, että lastensuojelutyötä tekevät sosiaalityöntekijät ovat ammattilaisia ja että sosiaalityö pystyisi toteuttamaan perustehtäväänsä laadukkaasti, tarkoituksenmukaisesti ja oikea-aikaisesti osaavien ja pätevien sosiaalityöntekijöiden toimesta, mikäli vain julkinen valta takaisi, mahdollistaisi ja järjestäisi tämän (oikeilla päätöksillä ja resursseilla). Tässä asiantuntijatietoa käytettiin osoittamassa sosiaalityön tilanteita ja tarpeita, kuten tietynlaisten päätösten tai käytäntöjen toteuttamisen välttämättömyyttä lastensuojelutyön sujuvoittamiseksi.
Suhteessa asiakkaisiin mielipidekirjoituksissa kerrottiin sosiaalipalveluiden työskentelyn perustuvan sosiaalialan ammattilaisten asiantuntemukselle. Mielipidekirjoituksissa tuotiin myös esiin, että sosiaalityön työskentelyn lähtökohtana on nimenomaan asiakas- ja lapsikeskeisyys. Asiakastyön laatu kuitenkin myös huolestutti, erityisesti lapsikeskeisyyden ja lasten edun unohtuminen/sivuuttaminen. Mielipidekirjoituksissa vaadittiinkin, että sosiaalipalvelujen tulisi kautta linjan pyrkiä edelleen vahvistamaan asiakas- ja lapsikeskeistä työotettaan ja että sosiaalityöntekijöiden asiantuntemusta, tietämistä ja taitamista, tulisi vahvistaa. Tässä asiantuntijatietoa käytettiin oikeutuksena sosiaalityön asiantuntemuksen vahvistamiseksi, esimerkiksi perus- ja täydennyskoulutusten toteuttamista ja tarvetta perusteltiin sillä, että niiden kautta pystyttiin tukemaan sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä erilaisista asiakas- ja lapsikeskeisistä työskentelymenetelmistä.
Lyhyenä yhteenvetona voidaan todeta, että mielipidekirjoituksissa sosiaalityö ja muut toimijat asemoitiin hyvinkin erilaisiin suhteisiin. Julkisen vallan suhde oli valtasuhde, johon kaikki muut toimijat alistuivat. Sosiaalityön subjektiasema asiakkaisiin nähden oli asiantuntijasuhde, jossa sosiaalityöntekijä oli tietävä ja asiakas tietämätön. Asiantuntijatieto toimi perusteena/perustana muiden toimijoiden päämäärille. Asiakkaan subjektiasema oli puolestaan heikko.
Jenni Kaisto
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Semioottinen analyysi sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamista lastensuojelua käsittelevistä mielipidekirjoituksista vuosina 2008–2015”, 2017.
Lähteet
1. Fairclough, Norman 2002: Miten media puhuu. Vastapaino. Tampere.
2. Törrönen, Jukka 1997: Intohimoinen teksti – pysäytetty kertomus suostuttelun makrorakenteena. Teoksessa: Sulkunen, Pekka & Törrönen, Jukka (toim.): Semioottisen sosiologian näkökulmia. Gaudeamus. Helsinki, 221–247.
3. Törrönen, Jukka 2000: Subjektiaseman käsite empiirisessä sosiaalitutkimuksessa. Sosiologia 37(3), 243–255.
(21)
Mureneva toimijuus ja särkyvä identiteetti nuoren peliriippuvaisen naisen elämänkertomuksessa
Nuorten naisten peliriippuvuus on yhä varsin vähän tutkittu ilmiö, ja he ovat myös asiakasryhmänä edelleen suhteellisen pieni. Hoidon ja kuntoutuksen näkökulmasta heidän ongelmansa on kuitenkin näyttäytynyt jopa kaikkein vaikeimpana.
Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin 25-vuotiaan peliriippuvaisen Maijan toimijuudessa ja identiteetissä tapahtuneita muutoksia sekä peliriippuvuuden kehitysprosessia hänen oman elämänkertomuksensa pohjalta. Kertomuksen keskiöön nousivat elämän moninaiset epävarmuustekijät ja muutokset, kuten koettu köyhyys, hauraat tukiverkostot sekä varhainen itsenäistyminen ja opintopolun katkeaminen, jotka lujittivat olennaisesti pelitavan kehittymistä osaksi nuoren naisen elämää. Toimijuuden haavoittuvuus onkin ollut merkittävässä roolissa sekä pelaamista edeltävänä, että sitä ylläpitävänä tekijänä.
Myös aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet sosio-ekonomisiin riskiryhmiin kuuluvien olevan muita alttiimpia peliriippuvuuden kehittymiselle. Havainnot korostavat, kuinka tärkeää nuoren aikuisen tukeminen ja kokonaistilanteen kartoittaminen elämän muutostilanteissa on, jotta tulevaisuuden suunnittelu ja varhainen puuttuminen peliongelmaan mahdollistuisivat. Sanoisinkin, että peliriippuvuustutkimuksessa on kenties jopa liikaa korostettu ongelman psykologista viitekehystä, jolloin yksilön sosiaaliset olosuhteet, puutteelliset tukiverkostot, elämänmuutokset sekä osattomuus esimerkiksi opiskelu- ja työelämässä ovat jääneet ikään kuin sen varjoon peliongelmalle altistavina ja kuntoutumista haastavina tekijöinä.
Peliriippuvuus muuttaa olennaisesti yksilön prioriteetteja ja syrjäyttää aiemmin tärkeitä asioita, kun elämän merkityssisällöt muuttuvat peliriippuvuutta vastaaviksi. Pelaamisella on voimakas elämää kaventava vaikutus, jonka seurauksena asioita lykätään ja jätetään tekemättä, harrastukset jäävät pois ja ystäväpiiri ohenee. Lisäksi peliriippuvuudesta seuraa vaikeuksia motivoitua tai aloittaa mitään uuttaa, toiminnan lamaantumista ja yksinäisyyttä sekä kokonaisvaltaista voimavarattomuutta. Pelaamisen ensisijaisuus ja toimijuuden heikkeneminen ilmenevätkin ennen kaikkea muutoskyvyttömyytenä suurista pelihaitoista ja muutoshalusta huolimatta.
Peliriippuvuus näyttäytyy yksilön toimijuutta murentavana ilmiönä, jossa pelaaminen ottaa merkittävän aseman toimintaa ja aloitteellisuutta suuntaavana, sekä kykyjä ja minä-pystyvyyttä määrittelevänä voimana. Myös oman todellisen potentiaalin saavuttaminen estyy, kun vaikutus- ja valinnanmahdollisuuksia ohjaa ensisijaisesti pelaaminen ja sen jatkuvuus – usein jopa uran tai perheen kustannuksella. Pelihaitat heijastuvatkin olennaisesti myös yksilön läheisiin sekä tulevaisuudenkuviin, joissa pelaaminen näyttäytyy ainoana selviytymiskeinona ja uuden alun mahdollisuutena: ”Mää uskon siihen, että pystyn vasta sitten suunnittelemaan elämää, kun saan nuo velat maksettua. Ja sitte, ku saan nuo velat maksettua, nii hakisin apua tuohon pelaamiseen”.
Peliriippuvainen sekä antaa itselleen, että saa vuorovaikutuksessa muilta hyvin moninaisia identiteettejä ja ominaisuuksia. Annettuun ja omaksuttuun identiteettiin voi kuulua muun muassa ahneutta, pahuutta, hyväksikäyttöä, epäluotettavuutta, tunteettomuutta, moraalittomuutta, hulluutta, sairautta, rikollisuutta, epäsopivuutta, ulkopuolisuutta, hylätyksi tulemista ja päämäärättömyyttä, jotka nousivat esiin tutkimustuloksissani.
Peliriippuvainen voi kuitenkin tarkastella itseään myös iloisena, oikeudenmukaisena, rehellisenä ja tunneälykkäänä ihmisenä, mutta samaan aikaan epäillä, onko hänellä enää oikeutta näihin ajatuksiin esimerkiksi moraalinvastaisten tekojen ja niiden aiheuttaman sisäisen ristiriidan myötä. Identiteetti sisältääkin aina yksilön kokemuksen omasta arvostaan, ja jos se rakentuu kielteisten ominaisuuksien ympärille, vaikuttaa se usein myös toimintaan ja käyttäytymiseen.
Tutkimusprosessin myötä ja sen jälkeen huoleni kohdistuu erityisesti ammatillisten tahojen toimintavalmiuksiin peliriippuvuuden kohtaamisessa ja heidän rooliinsa negatiivisen minäkuvan vahvistamisessa. Häpeää ja syyllisyyttä tuottavia käytäntöjä onkin edelleen olemassa ja ne ovat valitettavan yleisiä laajasta tutkimus- ja kehittämistyöstä huolimatta. Ymmärrystä, hyväksytyksi tulemista ja sensitiivistä vuorovaikutusta on sen sijaan ollut huomattavasti vaikeampi löytää, vaikka niiden tulisi olla erottamaton osa sekä sosiaalityön käytäntöä, että työntekijän omaa ammattietiikkaa. Apua ei myöskään aina osata tai kyetä tarjoamaan oikeaan aikaan, eikä yhteyttä asiakkaaseen oteta silloin, kun on luvattu.
Kehittämistarpeita ja kipupisteitä näyttääkin olevan ennen kaikkea asiakkaaksi ottamisen prosesseissa, koska pelaajan voimavarat eivät aina ole riittäviä tai vastaa palveluntuottajien ajatuksia siitä, että palveluiden piiriin hakeuduttaisiin esimerkiksi itse.
Iida Saari
Lapin Yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Mut sit häviänki kaiken. – Kertomuksia nuoren peliriippuvaisen naisen toimijuudesta ja identiteetistä” (2017).
Lähteet
Huotari, Kari 2007: Pelaaminen hallintaan: kuntoutus- ja koulutusohjelman ulkoinen arviointi. Sosiaalipedagogiikan säätiö. Helsinki
Jaakkola, Tapio 2006: Viihteestä riippuvuudeksi. Rahapeliongelman luonne. Tilastokeskuksen hyvinvointikatsaus 4/2006,26—29.
Lund, Pekka 2010: Rahapeliongelma: yksilölle jätetty taakka. PS-kustannus. Jyväskylä
Mielonen, Harri & Tiittanen, Harri 1999: ”Sitä aatteli että jos sitä nyt voittaa” – Peliriippuvaisten kokemuksia ongelmapelaamisen syistä, seurauksista ja hoidosta. A-klinikkasäätiön raporttisarja nro 32. Helsinki.
(20)
Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan hyvinvoinnin kokemuksia hyvinvoinnistaan
Tutkielmani oli sosiaalityön opinnäytetyö ja tarkoituksenani oli paitsi ymmärtää haastavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten kokemuksia myös tuottaa tärkeää tietoa sosiaalityölle, lisäämällä ymmärrystä siitä minkälaisia tekijöitä yksittäisen sosiaalisen ongelman ympärillä on nähtävissä.
Pyrin lisäämään sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä siitä, että ihmisiä autettaessa asioita ei tule tarkastella liian kapeasta näkökulmasta keskittyen vain johonkin kapeasti rajattuun ongelmaan ja sulkemalla silmät siitä seuraavilta oheisilmiöiltä. Autisminkirjon lasten palvelutarpeita selvitettäessä on ehdottomasti huomioitava myös lapsen perheen hyvinvointi.
Autisminkirjo on laaja-alainen kehityshäiriö (1), missä on kyse neurobiologisesta kehityksellisestä oireyhtymästä (2), josta kärsii tutkimusten mukaan 0,7-1,2 prosenttia kaikista kouluikäisistä lapsista (3). Lisäksi Suomessa on noin 120 000 yksinhuoltajaperhettä (4). Tutkin pro-gradu tutkielmassani Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan hyvinvoinnin kokemuksia. Merkittävimpiä tutkimustuloksia olivat selkeät puutteet autisminkirjon lasten yksinhuoltajien hyvinvoinnissa sekä saadun tuen puute.
Perustarpeiden tyydyttäminen
Perustarpeiden tyydyttäminen, kuten riittävä uni, lepo, ruoka, liikunta, rakkaus, läheisyys ja vapauden tunteen saavuttaminen näytti olevan pahasti vaarantunut autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla. Tutkittavillani oli merkittäviä uniongelmia sekä haasteita saada terveellistä ravintoa. Nämä tekijät näyttivät olevan suoraan yhteydessä tutkittavien huonona näyttäytyneeseen terveydentilaan.
Tutkimukseni mukaan puolison puute oli autismin kirjon lapsen yksinhuoltajalle yleistä ja se koettiin pääsääntöisesti negatiivisena tekijänä suhteessa hyvinvointiin. Lapsen pärjääminen elämässä ja suhtautuminen elämään oli suorassa yhteydessä vanhemman omaan hyvinvoinnin kokemukseen. Tulkitsin aineistoni perusteella eri osa-alueiden välillä olevan selviä yhteyksiä toisiinsa; uniongelmista kärsivillä oli myös enemmän vaikeuksia syödä terveellisesti ja luoda uusia parisuhteita ja päinvastoin.
Pärjääminen työelämässä ja yhteisöissä
Työn tekeminen, harrastaminen, kansalaistoimintaan osallistuminen tai kouluttautuminen eivät näyttäytyneet tutkimuksessani saavuttamattomissa olevilta asioita. Tutkimukseni perusteella arvioin autisminkirjon lapsen yksinhuoltajilla olevan vahvaa ammattitaitoa ja halua toteuttaa itseään työn kautta. Työssä käyminen ei ollut mahdollista kaikille rajallisten voimavarojen takia. Työssäkäyville työn tekeminen ja työpaikalla pärjääminen vahvisti henkistä hyvinvointia, mutta vei voimavaroja muilta elämän osa-alueilta.
Tutkimukseni tulokset osoittavat perustarpeiden tyydyttämisen ja työssä sekä yhteisöissä pärjäämisen edellyttävän autismin kirjon lapsen yksinhuoltajalta vahvaa turvaverkkoa eli konkreettista hoitoapua sekä taloudellista tukea. Analyysini mukaan tuon turvaverkon voi luoda joko julkinen taho tai sukulaisuussuhteet. Olennaista olisi kuitenkin tuen luotettavuus eli joko pysyvät viranomaispäätökset tai vakaat ihmissuhteet. Tutkimukseni mukaan valitettavan usein nämä eivät toteutuneet.
Aineellinen-, henkinen- ja sosiaalinen pääoma
Aineellisen-, henkisen ja sosiaalisen pääoman kerääntyminen autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalle näyttäytyi tutkimukseni mukaan hyvin epätodennäköiseltä. Pääoman kerryttäminen olisi arvioni mukaan vaatinut perustarpeiden tyydyttämistä ja vankkaa asemaa työelämässä ja yhteisöissä eli edellyttänyt vahvaa ja toimivaa turvaverkkoa. Tutkimukseni mukaan autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla oli poikkeuksetta haasteita näillä elämän osa-alueilla.
Arvioni mukaan pääoman kerryttäminen olisi vaatinut lisäksi vahvaa persoonaa, jolla on hyvä paineensietokyky sekä tavoitehakuinen asenne elämään. Tulkintani mukaan autisminkirjon lasten yksinhuoltajilta ei puuttunut tätä ominaisuutta, mutta muut elämänalueet olivat liian raskaita energian ja vahvuuden riittämiseksi enää tälle pääoman kerryttämisen tasolle.
Kaiken kaikkiaan tutkimustulosteni perusteella autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla on siis suuria puutteita hyvinvoinnin kokemuksessaan. Nähdäkseni ihmisen perusluonne on kuitenkin eteenpäin pyrkivä ja näin ollen ihminen luo jatkuvasti jonkinlaisia tavoitteita joihin pyrkii, joko tietoisesti tai tiedostamatta. Autismin kirjon lapsen yksinhuoltajan elämä on vammaisen lapsen synnyttämisen ja eron myötä kokenut niin suuria perustarpeiden menetyksiä, että tavoitteet voivat tällaisessa elämäntilanteessa elävällä olla esimerkiksi vain riittävä uni, ruoka ja liikunta. Ihmisluonteen omaisesti tosin hyvinvoinnissaan jonkin tason saavutettuaan, ihminen luo itselle uuden tavoitteen ja lopulta voidaan päästä hyvin korkealle hyvinvoinnin kokemuksen tasolle.
Tähdellistä sosiaalityön tiedontuotannon kannalta on kuitenkin huomioida se, että yhteiskunta voi halutessaan tukea tässä haastavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten hyvinvointia paljon nykyistä paremmin keskittymällä siihen, että tukea annetaan riittävästi, oikea-aikaisesti ja pysyvyyttä ja jatkuvuutta painottaen.
Paula Huhtanen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan kokemuksia hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä”.
Lähteet
-
-
- Linna, Sirkka-Liisa. 2004: Laaja-alaiset kehityshäiriöt. Teoksessa: Moilanen, Irma & Räsänen, Eila & Tamminen, Tuula & Almqvist, Fredrik & Piha, Jorma & Kumpulainen, Kirsti (toim.) Lasten- ja nuorisopsykiatria. Helsinki: Duodecim, 289–298.
- Korpela, Raija 2004: Autismi. Teoksessa: Sillanpää, Matti & Herrgård, Eila & Iivanainen, Matti & Koivikko, Matti & Rantala, Heikki (toim.) Lasten neurologia. Helsinki, Duodecim, 200–212.
- Nylander Lena 2010: Autismin kirjo aikuisikäisillä – kysymyksiä ja vastauksia. Autismi- ja Aspergerliitto Ry. Vantaa, 19.
- 4. http://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/tilastoja/perheet/yksinhuoltajaperheet_suomessa/ 3.3.2017 klo 9:27
-
(19)
Sosiaalityöntekijät lastenpsykiatrialla
Kun lapsi sairastuu psyykkisesti, on lapsen perheen tilanne haavoittuva. Vanhemmat kokevat syyllisyyttä, epäonnistumista, jopa häpeää. Tällöin lapsi ja perhe tarvitsevat ammattilaisilta hyvää hoitoa ja hyvää kohtaamista.
Lastenpsykiatrialla työskennellään moniammatillisessa tiimissä. Tiimiin kuuluvat lastenpsykiatrian erikoislääkäri, psykologi, psyko-, puhe- ja toimintaterapeutti, fysioterapeutti, sosiaalityöntekijä, sairaanhoitajat ja sairaalakoulun erityisopettaja. Tavoitteena on auttaa lasta ja perhettä selviytymään arkielämässä sekä tukea lapsen kasvua ja kehitystä. (1.) Lastenpsykiatrian sosiaalityöntekijän tavoitteena on selvittää perheen rakennetta ja toimintaa sekä käsityksiä lapsen ongelmista (2). Perheen tilanteesta kartoitetaan perheen elinolosuhteet, elämäntilanteet sekä perheen terveys ja vuorovaikutussuhteet (3).
Pro gradu-tutkielmassani tarkastelin sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuutta lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä. Sosiaalityöntekijä työskentelee toimintaympäristössä, jossa vallitsee vahva lääketieteellinen lähestymistapa. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kokivat tiimityöskentelyn mielekkäänä työmuotona, koska asiantuntijat täydentävät osaamisellaan toisiaan. Tällöin lapsi ja perhe saavat monipuolista hoitoa. Tiimityössä myös työryhmän tuki koetiin tärkeänä, koska asioita ei tarvitse selvittää yksin.
Erityisosaajina
Sosiaalityöntekijät kokivat tuovansa tiimiin kokonaisvaltaista yhteiskuntatietteellistä näkemystä perheen tilanteeseen. He tarkastelevat asioita lapsen ja perheen tulokulmasta muiden ammattilaisten tarkastellessa syvemmin lapsen psyykettä. Sosiaalityöntekijät hallitsevat monimutkaisen palvelujärjestelmän; tiedon lasta ja perhettä hyödyntävistä tukimuodoista, sosiaalilainsäädännöstä sekä lastensuojelullisista kysymyksistä.
Sosiaalityöntekijöiden täytyy olla tietoisia yhteiskunnan tilanteesta ja yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista. Työskentelyssään he huomioivat yhteiskunnan rakenteelliset tekijät ja niiden vaikutukset perheiden hyvinvointiin. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kertoivat, että esimerkiksi perheitä kohdannut työttömyys, taloudellinen niukkuus tai perheen jäsenen sairastuminen vaikuttavat osaltaan perheiden hyvinvointiin. Tutkimuksessani sosiaalityöntekijät myös kohtasivat monenlaisia perhemalleja: samaa sukupuolta olevia pareja lapsineen sekä uusioperheitä.
Sosiaalityöntekijät kokivat, että vaikeissa tilanteissa olevien perheiden kohtaamisissa erityisesti kuulemisen taito, empaattisuus ja positiivisen palautteen antaminen ovat merkityksellisiä asioita. Tiimityössä tarvitaan avointa ja toisia ammattilaisia kunnioittavaa keskustelua. Tärkeintä yhteistyössä on, että eri asiantuntijat uskaltavat rohkeasti tuoda esiin omia näkökulmiaan. Asiantuntijoiden välinen hyvä ja avoin kommunikaatio mahdollistaa lapselle ja perheelle hyvän hoidon.
Koulutuksesta kokemukseen
Sosiaalityön koulutus antaa perustan asiantuntijana toimimiseen. Sosiaalityöntekijät kokivat, että koulutus antaa kyvyn katsoa perheen tilannetta kokonaisuutena. Lisäksi vankka palvelujärjestelmäosaaminen antaa tietoa sosiaaliturvasta, palvelujärjestelmistä ja tarvittavista laeista. Nämä osaltaan tekevät sosiaalityön asiantuntijuuden erityiseksi lastenpsykiatrialla. Sosiaalityöntekijät tarvitsevat lastenpsykiatrialla työskentelyyn myös lisäkoulutusta lapsen fyysisestä ja psyykkisestä kehityksestä sekä lastenpsykiatrisesta diagnostiikasta.
Työ- ja elämänkokemus antoivat sosiaalityöntekijöille rohkeutta työskentelyyn sekä välineitä käsitellä vaikeita tunteita ja tilanteita. Tilannetaju, empaattisuus ja kuuntelemisen taito koetiin vahvuuksina.
Tavoitteena on, yhdessä moniammatillisen tiimin kanssa, antaa lapselle ja hänen perheelleen parasta mahdollista hoitoa. Laaja-alainen perheen tilannekartoitus, tietous palvelujärjestelmistä sekä hyvä vuorovaikutus tiimin jäsenten ja asiakasperheen kanssa kuuluvat tärkeänä osana sosiaalityöntekijän työhön.
Lastenpsykiatrialla sosiaalityöntekijöiden ammatillinen osaaminen on tärkeä osa tiimityötä. Oman pro gradu- tutkielmani avulla haluan laajemmin tuoda esille heidän tekemäänsä arvokasta työtä.
Linnea Karhumaa
Lapin Yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuus lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä” 2017.
Lähteet
-
-
- Sosiaalityö lastenpsykiatrian alueella, monistetietopaketti. Painamaton.
- Sinkkonen, Jari 1999: Lastenpsykiatrinen diagnostiikka. Teoksessa Sinkkonen, Jari & Pihlaja, Päivi (Toim.): Ulos umpikujasta. WSOY – kirjapainoyksikkö. Porvoo, 167–186.
- Väänänen, Riitta 2013: Perheen rakenteen, dynamiikan ja arvojen merkitys lapsen psyykkiselle hyvinvoinnille. Väitöskirja. Kopijyvä. Kuopio.
-
(18)
Suomen kielen opetuksen merkitys turvapaikanhakijalle
Tilanne Suomessa oli syksyllä 2015 aikana monella tavalla ainutlaatuinen. Suomeen saapui huima määrä uusia maahanmuuttajia turvapaikanhakijoina (1).
Syksyllä 2015 perustettiin lyhyessä ajassa useita uusia vastaanottokeskuksia eri puolille maata samaan aikaan kun luonto oli valmistautumassa talvea varten, ilmat kylmenivät ja monet odottelivat jo ensilunta. Huolimatta siitä seesteisestä tunnelmasta minkä maan jäätyminen syksyisin yleensä meitä ympäröivässä luonnossa aiheuttaa, oli monessa vastaanottokeskuksessa käynnissä oma tiivis ja vinhasti pyörivä kuplansa, jonka sisällä hektinen arki hädin tuskin toimi kaikenlaisten puutteiden keskellä. Ihmisiä oli paljon ja tilat olivat ahtaita. Tuossa tilanteessa suomen kielen opetuksen alkamisella oli suuri merkitys, sillä se toi päiviin rakennetta ja antoi turvapaikanhakijoille toivoa niistä mahdollisuuksista, joita olivat tulleet uuteen maahan tavoittelemaan.
Pro gradu -tutkielmassani halusin päästä tarkemmin lähelle niitä merkityksiä ja kokemuksia, joita turvapaikanhakijat liittävät suomen kieleen, omaan äidinkieleensä ja kielitaitoon yleensä turvapaikkaprosessin ensivaiheissa. Olin kiinnostunut siitä, että mitkä ovat ne tarpeet, keinot ja mahdollisuudet, joita he yhdistävät kieleen ja uuden kielen oppimiseen?
Turvapaikanhakijat oleskelevat vastaanottokeskuksissa tai yksityismajoituksessa koko turvapaikkaprosessin ajan. Laki kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta (17.6.2011/746) sisältää pykälän (29§) työ- ja opintotoiminnasta. Asetuksen mukaan vastaanottokeskuksessa on järjestettävä työ- ja opintotoimintaa kansainvälistä suojelua hakevan ja tilapäistä suojelua saavan omatoimisuuden edistämiseksi. Työ- ja opintotoiminta tarkoittaa turvapaikanhakijan ja vastaanottokeskuksen laatimaa yhteistä toimintaohjelmaa, jonka mukaisesti turvapaikanhakija osallistuu esimerkiksi vastaanottokeskuksen siivoamiseen ja kunnostamiseen tai suomen, tai ruotsin kielen opiskeluun. Kieliopinnot ovat osa laissa säädettyä työ- ja opintotoimintaa ja niiden järjestäminen kuuluu vastaanottokeskukselle. Tarkoituksena on tukea turvapaikanhakijan itsenäisen elämän aloittamista sen jälkeen, jos hän saa luvan jäädä Suomeen (2).
Keräsin aineistoni pro gradu -tutkielmaani varten haastattelemalla vastaanottokeskuksessa asuvia afganistanilaisia turvapaikanhakijoita, jotka olivat aloittaneet suomen kielen opiskelun vastaanottokeskuksessa oleskelun aikana ja osallistuneet vastaanottokeskuksen työ- ja opintotoimintaan. Pisimpään Suomessa oleskelleista haastateltavistani olivat olleet Suomessa noin 9 kuukautta. Muut olivat tulleet noin 4-5 kuukautta sitten.
Kielitaito yhdistyi tässä tutkimuksessa valtaistumiseen. Valtakielen oppiminen mahdollistaa autonomisuuden. Autonomisuus ja sen saavuttaminen, voidaan nähdä valtaistumisen ydinajatuksena (3). Autonomisuus ja itsenäisyys liittyvät subjektiuden vahvistumiseen sekä hallinnan ja pystyvyyden tunteen kasvamiseen. Riippuvuuden ja riippumattomuuden, hallinnantunteen ja holhouksen ristiriidat punoutuvat jokaisen turvapaikanhakijan elämänkulkuun. Mahdollisuudet sosiaalisen muutokseen aikaansaamiseksi ovat rajoittuneet sekä sosiaalisesti että lainsäädännön kontrolloimana. Tällaisessa tilanteessa kielitaito voidaan ymmärtää subjektiuden vahvistumisen ja valtaistumisen liikkeelle panevana voimana.
Muutos kohti parempaa on valtaistumisen käsitteeseen yleisesti liitetty näkökulma. Turvapaikanhakijoiden kokemukset suomen kielen opiskelusta olivat pääosin positiivisia. Suomen kielen opiskelu nähtiin välineenä, jonka avulla kiinnittyä yhteiskuntaan ja oppia uuden maan kulttuuria, tapoja ja sääntöjä. Motivaatio suomen kielen opiskeluun kumpusi toiveesta saada aikaan muutos parempaan suuntaan omassa tilanteessa. Tärkeimpiä kielitaidon kautta tavoiteltavia asioita turvapaikanhakijoiden mielestä olivat status, tieto, turvallisuus ja sosiaaliset kontaktit. Kielitaito tuotti myös arvostusta ja aseman parantumista turvapaikanhakijan omassa sosiaalisessa elinpiirissä. Kaikilla haastateltavilla oli lisäksi suuri halu päästä osaksi suomalaista yhteiskuntaa suomen kielen oppimisen kautta. Suomalaista koulutusta kunnioitettiin ja halu opiskella oli korkea sekä miehillä että naisilla.
Puhuttaessa valtaistumisesta joudutaan väistämättä keskustelemaan myös vallan käsitteestä. Valta on monimuotoisesti jäsentyvien prosessien ja sosiaalisen kanssakäymisen seurauksena syntyvä tuote. Periaatteessa kukaan ei omista valtaa, mutta se on läsnä joka paikassa. Se on sosiaalisesti jaettu aktiivinen ilmiö, joka tulee näkyväksi ihmisten luomissa struktuureissa ja sovituissa normeissa. Sitä annetaan, se luovutetaan ja ansaitaan. Valta sisältää aina mahdollisuuden kontrolloida, rajoittaa ja asettaa erilaiset ihmiset ja ryhmät toisiaan vastaan (4).
Valta voidaan jaotella yhteiskunnan eri areenoilla ylivaltaan (power over), toimintavaltaan (power to) ja jaettuun valtaan (power with). Ylivalta on autoritääristä ja hierarkiaan liittyvää valtaa. Ylivalta on kaksinapainen, sillä sitä joko omistaa tai ei omista. Toimintavalta on hienovaraisempaa ja siihen liittyy mahdollisuus saada aikaan toivottu tulos joko suoraan tai välillisesti. Jaettu valta taas nähdään ylivallan haastajana, jossa valta saavutetaan yhteistoiminnan kautta (5). Yhteiskunnallisen vallan lisäksi on olemassa myös henkilökohtaista valtaa (personal power), joka tarkoittaa yksilön henkilökohtaista kykyä vaikuttaa omaan ympäristöönsä (6).
Kielitaito yhdistyi turvapaikanhakijoiden kertomuksissa vallan eri tasoihin. Kielitaito näkyi ylivallan (power over) välineenä käyttää totaalista valtaa ja tilanteissa, joissa turvapaikanhakijat toivoivat pääsevänsä osallisiksi jaetusta vallasta (power with). Turvapaikanhakijat kertoivat esimerkiksi siitä, miten kielitaitoa voidaan käyttää ylivallan työkaluna jonkin ryhmän alistamiseksi oman toimintavallan alaisuuteen. Toisaalta kielitaidon avulla voidaan myös luoda kontakteja. Kontaktit muihin ihmisiin mahdollistivat turvapaikanhakijoiden mielestä pääsyn jaetun vallan piiriin. Jaettu valta on ikään kuin ylivallan vastakohta ja tarkoittaa tasa-arvoista sosiaalista valtaa, eli valtaa toimia yhdessä muiden kanssa tasa-arvoisina kumppaneina (7).
Vallan tasoihin liitetään yleensä lisäksi suostutteluvalta (power to), mutta se ei tullut kovinkaan selvästi aineistossa esille. Ehkä tämä johtui siitä, että suostutteluvalta eli toimintatavalta liittyy niin tiukasti kielitaidon hallitsemiseen, eikä sitä voida käyttää sellaisen yksilön kohdalla, jolla tätä taitoa ei ole. Tai jos käytetäänkin, niin silloin joudutaan turvautumaan tulkin apuun. Voi olla myös, että suostutteluvalta liittyy enemmän viranomaisen toimintaan ja hänen pyrkimyksiinsä saada aikaan asiakkaan tilanteessa muutosta. Silloin se ei tule esille asiakkaan puheessa, vaan pikemminkin viranomaispuheessa. Suostutteluvallalla tarkoitettiin siis toimintavaltaa, jossa toivottua tulosta tavoitellaan suoraan tai välillisesti. Henkilökohtainen valta (personal power) taas nousi turvapaikanhakijoiden keskuudessa kielitaidon oppimisen kautta tavoiteltavaksi ja saavutettavaksi voimaantumisen muodoksi. Tulosten mukaan kielitaidolla oli myös ideologinen tehtävä. Kielitaito nähtiin nimittäin mahdollisuutena parantaa ei vain omaa elämää, mutta myös ympäristön tilaa ja muiden ihmisten elämää.
Sosiaalityön ympäristöissä kohdataan enenevissä määrin asiakkaita, joiden suomen kielen taito on puutteellinen tai, jotka eivät jaa viranomaisten kanssa lainkaan yhteistä kieltä. Kielitaitoon ja kielitaidottomuuteen on näissä tilanteissa hyvä muistaa kiinnittää huomiota. Sosiaalityöntekijän on tärkeä ymmärtää kielitaitoon liittyviä eri merkityksiä ja, että maahanmuuttoon, turvapaikkaprosesseihin, uuteen maahan ja kulttuuriin sopeutumiseen liittyy paljon eritasoisia tilanteita, joiden kaikkien alkujuuri näyttäisi palautuvan kielitaitoon. Kieli on hienovarainen vallankäytön väline ja avain niin moneen lukkoon, että sitä ei voida sivuuttaa kevyin perustein. Jos yhteistä kieltä ei asiakkaan kanssa löydy, olisi tärkeää tukeutua tulkkipalveluihin hyvin matalalla kynnyksellä.
Susanna Omori
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Melkein kaikki ongelmat ratkaistuu suomen kielellä – Kielitaito turvapaikanhakijan valtaistumisen väylänä”.
Lähteet
-
-
- Turvapaikanhakijoita saapui viimevuonna ennätysmäärä 2016: Sisäministeriö (2016). http://www.intermin.fi/fi/maahanmuutto/turvapaikanhakijat.
- Rontu, Kaisa & Ruunaniemi, Katja 2014: Vastaanottokeskusten opintotoiminnan suunnitelma. https://rednet.punainenristi.fi/node/27017
- Borodkina, Olga & Törrönen, Maritta & Samoylova, Valentina 2013: Empowerment as a current trend of social work in Russia. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering Social Work: Research and Practice. Palmenia Centre for Continuing Education. University of Helsinki, 22-35.
- Jan Fook 2002: Social Work, Critical Theory and Practice. London: SAGE Publications Ltd.
- Hokkanen 2009: Empowerment valtaistumisen ja voimaantumisen dialogina. Teoksessa Mäntysaari, Mikko & Pohjola, Anneli & Pösö, Tarja (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS- kustannus, 315-337.
- Neath, Jeanne & Schriner, Kay 2998: Power to people with disabilities: Empowerment issues in employment programming. Disability & Society 13 (2) 217-228.
- Neath & Schriner 1998, 218; Hokkanen 2009, 326.
-
(17)
Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit
Kannabiksen viihdekäyttö on sellainen asia, josta jokaisella on varmasti oma mielipiteensä. Nämä mielipiteet ovat jakautuneet lähinnä kahteen: puolesta tai vastaan. Koska halusin päästä niin sanotusti ilmiön taakse, pro gradu -tutkielmani käsittelee kannabiksen viihdekäytölle luotuja merkityksiä, ja näiden kautta kannabiksen viihdekäyttäjille rakentuvia identiteettejä. Kannabis on tällä hetkellä käytetyin laiton huume Suomessa (1), mikä tekee tutkielmasta ajankohtaisen. Aineistona toimii City-lehden Suuri huumeraportti ja sen kommenttiosio.
Huumeiden viihdekäyttö on vapaa-ajalla tapahtuvaa, hallinnassa olevaa huumeiden käyttämistä, jonka seuraukset koetaan lähinnä myönteisiksi (2). Tutkimuksessani näen viihdekäytön juuri tällä tavalla. Viihdekäytön yleistymiseen taas ovat vaikuttaneet esimerkiksi kansainvälinen klubikulttuuri, yksilönvapauden korostaminen, suorituskeskeisyyden lisääntyminen, huumeiden saatavuuden paraneminen sekä nuorten ja aikuisten ajatusmaailmojen välille kasvanut kuilu (3).
Kannabiksen viihdekäytön puolustajien rakentamat identiteetit antavat kannabiksen viihdekäyttäjistä positiivisen kuvan. Kelvollinen pössyttelijä on kuin kuka tahansa muukin niin sanotusti hyvä kansalainen siinä mielessä, että he ovat hyvin toimeentulevia ja tekevät osansa yhteiskunnan toimimisen eteen. Kannabiksen viihdekäyttäjä voi samalla kuitenkin tuntea erilaisuuden tunnetta sellaisiin ihmisiin verrattuna, jotka eivät ole viihdekäyttäjiä. Tällöin viihdekäyttäjälle rakentuu yhteiskuntakriittisen pössyttelijän identiteetti, sillä kannabiksen käyttö on maassamme laitonta, ja tämä voi aiheuttaa viihdekäyttäjissä kritiikkiä yhteiskuntaa, lakia ja lainsäätäjiä kohtaan.
1960-luvun hippiyteen yhdistin etenkin rauhaa ja rakkautta jakavan pössyttelijän, sillä molemmista löytyy samanlaisia piirteitä. Rakkaudella tarkoitetaan sitä, että jokaista elävää olentoa tulee rakastaa, ja rauha viittaa ihmisen sisäiseen mielentilaan, suvaitsevaisuuteen ja sopusointuun (4). Luonnon huomioiminen, rakkaus ja sisäisen maailman muutokset ovat myös joillekin nykyajan viihdekäyttäjistä tärkeitä kannabiksen käytön merkityksiä. Luonnon rakastaminen oli myös 1980-luvun Vihreälle liitolle tärkeää, josta myöhemmin muodostui nykyisinkin tuntemamme Vihreä puolue. Vihreän liiton juuret voidaan muiden 1970-80 lukujen uusien yhteiskunnallisten liikkeiden tavoin jäljittää yleiseen nuorisokulttuurin nousuun sekä hippiliikkeeseen (5). Tarkoitus ei ole yleistää, vaan kiinnittää huomio eri vuosikymmeninä tapahtuneiden asioiden ja ilmiöiden yhteyksiin ja herättää ihmisissä ajatuksia. Oikeuksiaan puolustava pössyttelijä vetoaa yksilön vapauteen tehdä omat valintansa elämässä, kunhan ne eivät aiheuta vahinkoa toisille ihmisille. Yksilön korostaminen ei liene koskaan ollut enemmän voimissaan kuin nyt, ja tähän viittaavaa retoriikkaa on nähtävissä selkeästi esimerkiksi poliittisten puolueidemme periaateohjelmissa – etenkin taas Vihreiden ja Vasemmiston.
Kannabiksen viihdekäytön vastustajien puheenvuoroista löydettävät identiteetit eivät taas anna kannabiksen viihdekäyttäjistä laisinkaan positiivista kuvaa. Heille rakentuvat nistin ja lainrikkojan identiteetit. Kannabiksen viihdekäyttäjä ei ole millään tavalla erilainen muista laittomien huumeiden käyttäjistä, ei edes riippuvaisista ongelmakäyttäjistä. Vastustajat pistävät kaikki huumeet samaan kategoriaan, joten myös huumeita käyttävät ihmiset niputetaan yhteen. Lainrikkojan identiteetti rakentuu sellaisten annettujen merkitysten kautta, jotka tekevät kannabiksen käytöstä rikollista toimintaa. Jossakin vaiheessa kannabiksen viihdekäyttäjästä saattaa tulla yhteiskunnallinen ongelma siinäkin mielessä, että vastustajat joutuvat verorahoistaan maksamaan heidän päihdehoitonsa.
Kannabiksen viihdekäyttäjissä tuntuu olevan tutkimuksen mukaan toisaalta elementtejä hippiliikkeestä, mutta samalla nykyajan yhteiskunnan etenkin yksilönvapauteen liittyvät arvot yhdistyvät tähän. Vaikka tarkoitus ei ole yleistää, on kuitenkin sosiaalityöntekijällekin hyödyllistä tietää mitä kannabiksen viihdekäytön taustalla saattaa mahdollisesti olla, sillä ilmiö tulee todennäköisesti vain kasvamaan.
Jenni Tuominen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan ”Hyvä, paha pössyttelijä – Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit”.
Lähteet
1. Partanen, Juha 2002: Huumeet maailmalla ja Suomessa. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka. Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 13-37.
2. Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Salasuo, Mikko 2004: Huumeet ajankuvana – huumeiden viihdekäytön kulttuurinen ilmeneminen Suomessa. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi.
3. Allaste, Airi-Alina 2006: Drug Cultures in Estonia – Contexts, Meanings and Patterns of Illicit Drug Use. Tallinn University Press. Tallinna, Viro; Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Parker, Howard & Aldrigde, Judith & Measham, Fiona 1998: Illegal leisure – the Normalization of Adolescent Recreational Drug Use. Routledge. Great Britain.
4. Tarvainen, Veikko 1993: 60-luvun kapina. Like. Helsinki.
5. Mickelson, Rauli 2015: Suomen puolueet. Vapauden ajasta maailmantuskaan. Vastapaino. Tampere.
(16)
Isyys eron jälkeen
Eroa ei tule nähdä pelkästään huonona asian lapsen elämässä. Vaikka vanhemmat eroavat toisistaan ja parisuhteesta, ero ei päätä vanhemmuutta. Ero muovaa kuitenkin arkea, rooleja ja suhteita. Suhde lapseen ja lapsen etu voivat nousta eron seurauksena vanhempien huomion keskiöön.
Tutkimuksessani isien kokemus isyydestä eron jälkeen oli alkuun hämmentävää ja hieman pelottavaa. Ero toi uudenlaista vastuunottamista. Isyys koettiin tärkeäksi ja isät halusivat olla lastensa elämässä aktiivisesti mukana. Isät kokivat, että jos yhteistyö lapsen äidin kanssa toimii, tapaamiset lapsen kanssa järjestyvät hyvin. Isät kokivat keskinäisen yhteistyön ja hyvän vuorovaikutuksen vahvistavan lapsen etua ja asemaa. Isät kokivat, että eron jälkeen keskinäistä puhetta ja keskustelua oli tullut enemmän lapsen ja hänen äidin kanssaan.
Kuka huolehtii, ettei vanhempiensa eron kokenut lapsi, joudu itse huolehtimaan oikeudestaan tavata isäänsä?
Vanhempien eron jälkeen lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa ja vanhemmilla velvollisuus huolehtia yhdessä lapsesta. Tutkimuksessani isät toivoivat lapsen tapaamisia enemmän. Toivettaan he eivät useinkaan rohjenneet esittää lapsen äidille tai viranomaiselle. Isät eivät he halunneet nostaa asiaa esille äidin kanssa, jotta sovitut tapaamiset eivät peruuntuisi. He eivät halunneet painostaa lastensa äitiä ja korostivat, että äidin ja lapsen hyvinvointi nivoutuvat kiinteästi toisiinsa.
Lastenvalvoja on tavallisesti ensimmäinen viranomainen keneen vanhemmat ottavat yhteyttä erotilanteessa. Ensimmäisellä tapaamisella vanhemmilla voi olla jo jonkinlainen suunnitelma, miten he aikovat huolehtia lapsesta. Lastenvalvojan rooli on tärkeä eroauttamistyössä, tästä syystä vanhempien ja lastenvalvojan ensitapaamiseen tulisikin varata riittävästi aikaa. Lastenvalvojan tehtävänä eroauttamisessa on nostaa lapsen asema keskiöön, sekä tarvittaessa neuvoa ja ohjata heitä muihin eroauttamispalveluihin.
”Turboahdettu tapaamisaikaa”
Tutkimuksessani isät kokivat, että heidän ja lasten väliset tapaamisajat olivat liian lyhyitä. He kokivat, että yhdellä tapaamiskerralla oli niin paljon tehtävää ja puhuttavaa, että aika ikään kuin loppui kesken. Isät eivät kuitenkaan halunneet, että tapaamistilanteet olisivat suoritustilanteita, vaan he pyrkivät luomaan niistä rentoja yhdessäolon hetkiä. Isät eivät halunneet kilpailua, siitä kumman luona lapsi viihtyy paremmin vaan isät halusivat elää tavallista lapsiperheen arkea lastensa kanssa.
Tutkimuksessani nousi esille, kuinka isät olisivat kaivanneet eron jälkeisiin ensitapaamisiin jonkinlaista valmennusta, ohjeistusta tai vertaistukea. ”Kukaan ei kertonut eikä valmistanut minua ensi tapaamiseen. Ilmassa oli paljon kysymysmerkkejä sekä molemmin puoleista jännitystä”.
Anita Tervo
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkielmaan: ”Tyhjäksi puserrua aikaa. Isä – lapsi suhde eron jälkeen”.
(15)
Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena
Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena Lastensuojelun edunvalvonnasta säädetään lastensuojelulain 22§:ssä. Pykälä on lapsen asioista vastaavaa sosiaalityöntekijää velvoittava, mutta vielä toistaiseksi huonosti tunnettu tai ainakin harvoin käytetty lapsen osallisuutta korostava lainkohta. Lapsilla ja nuorilla on kuitenkin hyvin positiivisia kokemuksia edunvalvontaprosesseista, joissa edunvalvoja on kulkenut lapsen rinnalla jopa useiden vuosien ajan.
Tieto edunvalvontamääräyksestä tulee lapselle ja nuorelle usein yllätyksenä, eikä heillä ole tietoa edes siitä, mitä edunvalvonta on, kuka sitä on hakenut ja miksi, kuka heidän edunvalvojansa on, mitä edunvalvoja tekee ja mitä edunvalvonta lapselle ja nuorelle merkitsee. Hyvin epäselvästä ja aikuisjohtoisesta lähtötilanteesta huolimatta edunvalvontaprosessi kokonaisuudessaan merkitsee lapselle ja nuorelle pysyvän, luottamuksellisen ja tärkeän ihmissuhteen syntymistä aivan vieraan aikuisen ihmisen kanssa.
”Ei ois tullu kuulluksi ilman edunvalvojaa”
Lastensuojeluprosessi ja etenkin siihen liittyvät erilaiset päätöksentekotilanteet näyttäytyvät lapselle ja nuorelle epäselviltä, osittain jopa kaoottisilta. Edes edunvalvojan mukana oleminen ei poista epämääräisyyden ja hallitsemattomuuden tunnetta lapsilta ja nuorilta. Lapsen ja nuoren osallistumisen mahdollisuudetkaan omassa asiassaan eivät ole itsestään selviä. Edunvalvoja pystyy kuitenkin omalla toiminnallaan tukemaan lasta oman mielipiteen muodostamisessa sekä huolehtimaan siitä, että lapsi ja nuori tulee kuulluksi joko suoraan tai edunvalvojansa kautta.
Edunvalvojan tehtävä on kaksijakoinen: hänen tulee tuoda esille lapsen ja nuoren mielipide häntä koskevassa päätöksenteossa, mutta muodostaa myös oma mielipiteensä siitä, mikä ratkaisu olisi lapsen edun mukainen. Tämä kaksoisrooli ei kuitenkaan heikennä lapsen ja nuoren sekä edunvalvojan välistä luottamusta. Tärkeintä on yhteinen keskustelu eri näkemyksistä molemminpuolisen ymmärryksen lisäämiseksi.
”No se niinku selvensi mulle niitä asioita”
Lapset ja nuoret kuvailevat edunvalvojaa sanoilla sanansaattaja, asioiden hoitaja ja kartalla olija. Sanansaattajan roolissa edunvalvojan tehtävänä on pitää esillä ja viedä eteenpäin lasten ja nuorten asioita ja mielipiteitä. Asioita hoitaessaan edunvalvojat esimerkiksi osallistuvat epävirallisiin kohtaamisiin ja arkisten asioiden hoitamiseen. Toiminta määräytyy pitkälti lasten ja nuorten tarpeiden ja toiveiden mukaan. Edunvalvoja on myös ”kartalla olija”, joka tuntee lapsen ja nuoren vuosien ajalta, luo häneen pysyvän, tärkeän ja luottamuksellisen ihmissuhteen, tietää ja tunnistaa lapsen ja nuoren tarpeet ja toiveet, puhuu lapsen puolesta ja vie hänen sanaansa eteenpäin viranomaisille ja muille lapsen asioissa työskenteleville ammattilaisille. Kartalla olija pystyy hoitamaan tehtäväänsä tapaamalla lasta ja nuorta säännöllisesti.
”Lähheinen ja luottamuksellinen suhde”
Edunvalvojan sekä lapsen ja nuoren välinen suhde rakentuu hitaasti kohtaamisten, keskusteluiden ja vapaan yhdessäolon kautta. Edunvalvontasuhteet ovat usein vuosien mittaisia, jolloin edunvalvojan pysyvyys sekä säännölliset tapaamiset ovat merkittäviä tekijöitä suhteen rakentumiselle. Huostaanotetuilla lapsilla on usein takanaan katkenneita ihmissuhteita, epävarmuutta ja menetyksiä. Edunvalvonta mahdollistaa lapselle ja nuorelle pysyvän ihmissuhteen edunvalvontamääräyksen ajaksi. Pysyvyyden lisäksi edunvalvojalla on todellisia, lakiin perustuvia mahdollisuuksia vaikuttaa lapsen ja nuoren lastensuojeluprosessiin ja sitä kautta heidän arkielämäänsä.
Jokaisella lapsella on lain suoma oikeus edunvalvojaan, mikäli edunvalvontamääräyksen kriteerit täyttyvät. Todellisuudessa edunvalvojan tarpeen arvioiminen ja hakeminen jää usein yksittäisen sosiaalityöntekijän vastuulle. Kiireellisimpien asioiden vuoksi edunvalvonnan hakemiseen liittyvä arviointi ja keskustelu lapsen kanssa voi helposti unohtua. Lapselle ja nuorelle tulisi kertoa edunvalvonnasta, jotta hän osaisi tarvittaessa myös itse vaatia edunvalvojan hakemista.
Edunvalvonnasta huolimatta lastensuojeluprosessia kokonaisuudessaan tulisi selkiyttää. Lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän tehtävänä on varmistua siitä, että asiakkaana oleva lapsi tai nuori on tietoinen omasta tilanteestaan ja siihen liittyvistä toimenpiteistä. Hänelle tulee myös perustellusti kertoa, keitä henkilöitä hänen asiassaan on mukana ja mitkä ovat heidän roolinsa. Lastensuojeluprosessin selkiyttämisen lähtökohtana on varmistaa, että lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä kohtaa asiakkaana olevia lapsia ja nuoria riittävän usein oppiakseen tuntemaan heidät ja heidän tarpeensa.
Myös edunvalvontatyöskentelyä voidaan kehittää entistä lapsilähtöisemmäksi. Vaikka lapset ja nuoret kokevat edunvalvonnan toimivana ja tärkeänä toimintana, edunvalvojat eivät ole voineet työskentelyllään poistaa lapsilta lastensuojeluprosessiin liittyvää epäselvyyttä. Edunvalvojan tulisi vielä selkeämmin kertoa lapselle ja nuorelle lastensuojeluprosessin vaiheista ja niihin vaikuttavista tekijöistä. Edunvalvojan tulee myös huolehtia siitä, että aikuisjohtoisissa tilanteissa asiat käsitellään lapsen kielellä selkeästi ja ymmärrettävästi.
Pilvikki Harju
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Meillä tuli semmonen hyvä suhde. Lasten ja nuorten kokemuksia lastensuojelun edunvalvonnasta”.
(14)
Päihdeäiti haluaa rakastaa lapsensa ehjäksi
”Sillai käyny läpi oman lapsuuden surua siitä, ett ei oo ite voinu olla lapsi…Lähinnä ne päihteet on ollu mulle semmonen selviytymiskeino jotenki..”
Erilaiset käyttäytymis- ja käsitysmallit siirtyvät sukupolvelta toiselle ja päihdeongelmat aiheuttavat tutkimusten mukaan tähän erityisen riskin (1). Tutkimukseni tarkoitus oli kuvata haastateltujen äitien näkemyksiä siitä, kuinka heidän oma päihteiden käyttönsä oli vaikuttanut heidän lastensa elämään. Tarinaan hiipi kuitenkin kuin huomaamatta sivujuonne. Äitien tarinoissa tuli kuuluviin, kuinka heidän vanhempiensa päihteiden käyttö äitien omassa lapsuudessa oli vaikuttanut siihen, millaiseksi heidän elämänsä oli muodostunut. Tämän juonipolun osuus korostui osaltaan myös metodologisten valintojeni vuoksi; narratiivisuus tutkimusotteena nosti äitien omat tarinat lapsista tuotettujen tarinoiden rinnalle. Myös näistä äideistä tuli näkyviin lapsi, jonka elämään vanhemman päihteiden käyttö oli jättänyt jälkensä.
Jokaisen päihdeongelmaisen äidin tilanne on omanlainen, joten stereotypioiden luominen päihdeäideistä voi olla kyseenalaista. Tärkeä on kuitenkin ymmärtää mistä lähtökohdista päihdeäidit usein vanhemmuuttaan rakentavat. He ovat poikkeuksellisen usein kokeneet omassa lapsuuden-perheessään vaikeuksia ja turvattomuutta. (2). Tämä korostui myös kuulemissani äitien tarinoissa. Osalla tutkimukseni äideistä oli lapsuudenkokemuksena myös seksuaalista hyväksikäyttöä tai väkivaltaa. Lapsena kaltoinkohdeltu ei ehkä aikuisena kykene luomaan turvallista kiintymyssuhdetta omiin lapsiinsa. Tämä lisää taas riskiä oman lapsen kaltoinkohtelulle ja ongelmien siirtymiselle seuraavaan sukupolveen. (3).
Päihteilevällä äidillä ei itsellään ole useinkaan ollut minkäänlaista äidin mallia. Siksi hän voi olla kuin imuri, imeä kaikesta vähän yrittäen olla kaikin tavoin kuvittelemansa ihanneäidin mukainen. Hän haluaisi olla pullantuoksuinen äiti, mutta hänellä ei ole keinoja toteuttaa sitä. Elämä on ennemminkin selviytymistaistelu. Päihdeäidit joutuvatkin usein turvautumaan oman lapsuuden taustansa ja omien hoivakokemustensa vuoksi puutteellisiin vanhemmuuden keinoihin (2).
Kiistatonta on, että vanhemman päihteiden käytön haitat lapselle ovat usein pitkäaikaisia. Lapsen varhaiset kokemukset voivat vaikuttaa hänen biologiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen kehitykseensä kriittisellä tavalla. (1). Tarinoissaan äidit näkivät äitiydessään kuitenkin myös hyvää. He rakastivat lapsiaan äärettömästi ja antoivat lapsille rakkautta ja läheisyyttä, syliä, halauksia ja pusuja.
Vaikea menneisyys jättää vanhemmuuteen särönsä, mutta äidin hakiessa apua ja asettuessa menneisyyden ja vuorovaikutuksen työstämiseen, hän voi löytää itsestään uusia äitiyden puolia ja sitä myötä uudenlaisen tavan olla lapsen kanssa (4). Äidin raitistuminen toi tarinoissa lasten elämään pysyvyyttä ja äidit olivat eri tavoin lapsilleen läsnä kuin aiemmin. Päihteettömyyden myötä äideillä oli mahdollisuus alkaa pohtimaan ja käsittelemään kipeitä asioita, eheyttämään myös itseään.
”Vaikka päihdeongelmaisen äidin rakkaus ei ole vastuullista, mutta se on rakkautta. Ei oo vastuullista vanhemmuutta, mutta rakkaus on olemassa ja se on sille lapselle tärkeätä. Ett vaikka äiti ei asu mun kanssa, niin se rakastaa minua, se pitää ehjänä sen lapsen.
Katja Salminen-Lahtinen
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Rakkaus pitää ehjänä? Äitiys ja päihteet – äitien narratiiveja lastensa elämästä”.
Lähteet
Holmila, Marja & Bardy Marjatta & Kouvonen Petra 2008: Lapsuus päihdeperheessä ja kielteisen sosiaalisen perimän voittaminen. Yhteiskuntapolitiikka 73 (4) , 421-432. (1)
Savonlahti, Elina & Pajulo, Marjukka & Piha, Jorma 2003: Päihdeäidit, vauvat ja varhainen vuorovaikutus. Teoksessa Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko & Tamminen, Tuula (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki. 327–337. (2)
Mennen, Ferol E. & O’Keefe, Maura 2005: Informed decisions in child welfare: The use of attacment theory. Children and Youth Services Review (27), 577-593. http://ac.els-cdn.com/S0190740904002440/1-s2.0-S0190740904002440-main.pdf?_tid=117b9aea-c753-11e5-982c-00000aab0f27&acdnat=1454159709_ca291e7cedba8c7d3286e696515903d5. (3)
Siltala, Pirkko 2003: Traumatisoitunut vanhemmuus ja varhainen vuorovaikutus.Teoksessa
Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko & Tamminen, Tuula (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki.268-282. (4)
(13)
Terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus
”…niin tuossahan tuo istuu ja jutellaan ongelmista, niin kuin sellaisista mitä on tapahtunut ja sun muuta, se lisää ymmärrystä” Asiakkaan käsitys terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuudesta.
Pro gradu –tutkielmani käsittelee terveyssosiaalityön asiantuntijuutta, jota tehdään terveydenhuollon organisaatiossa. Erään työntekijän kuvaus: ”Monesti tarvitaan tietoa toimeentulosta ja sosiaalityöntekijä tietää niistä parhaiten, joo ne sillai niin kuin ohjaa ja neuvoo. Ne tietää myös asumiseen liittyvistä tuista. Monet asiakkaat ovat veloissa ja tarvitsevat apua myös velkojen hoitoon. Sosiaalityöntekijä voi auttaa tällaisissakin asioissa.”
Mitä terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus on asiakastyöskentelyssä?
Terveyssosiaalityöntekijän työ käsittää terveyden ja sosiaalisuuden edistämistä ja ylläpitämistä. Kokonaisvaltainen näkemys sairaudesta ja sen vaikutuksista sosiaalisuuteen ovat terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuuden keskiössä. (1). Terveyssosiaalityön asiantuntijuus edellyttää: hyviä vuorovaikutustaitoja, voimaannuttavaa työotetta, neuvontaa ja ohjausta psykososiaalisen työotteen lisäksi.
Vuorovaikutus on kohtaamista, jossa osallistujat tuottavat ja jakavat sekä tulkitsevat merkityksiä yhdessä. Hyvään vuorovaikutukseen päästään kuuntelemisen taidolla, tunnetaidoilla ja kyvyllä ymmärtää eri-ikäisten asiakkaiden todellisuutta. Hyvä vuorovaikutus sisältää kyvyn antaa tukea, ylläpitää keskustelua ja reflektoida kuulemaansa. Psykososiaalisella lähestymistavalla haetaan syvällisempää ymmärrystä asiakkaan ajattelusta, tunteista ja hänen toiminnastaan. Tällä pyritään muutoksen aikaansaamiseen asiakkaan elämässä. Neuvonnalla ja ohjauksella pyritään saattamaan asiakas oikeiden palveluiden ja tukien piiriin.
Mitä on terveyssosiaalityöntekijän moniasiantuntijuus?
Moniasiantuntijuus terveyssosiaalityössä käsittää työryhmä- ja verkostotyöskentelyn sosiaaliturva- ja lainsäädäntöasiantuntijuuden, työ kehittämisen ja haasteet. Terveyssosiaalityöntekijä tarvitsee laajan tietopohjan lainsäädännöstä, sosiaalipalveluista ja sosiaaliturvasta. Terveyssosiaalityöntekijä työskentelee usein moniammatillisissa työryhmissä asiakkaiden verkoston kanssa, johon kuuluvat perhe, lähipiiri ja viranomaiset. Työn kehittämisessä ja haasteiden voittamisessa painotetaan terveyssosiaalityön asiantuntijuuden esille tuomista muille ammattiryhmille ja hallinnolle.
Katri Herala
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan ”Ne etsivät ratkaisuja yhdessä asiakkaan kanssa.” Terveyssosiaalityön asiantuntijuutta määrittämässä.
Lähteet
-
-
- Lindén, Mirja 1999: Terveydenhuollon sosiaalityö moniammatillisessa toimintaympäristössä. Sosiaali- ja terveysalan kehittämiskeskus. Raportteja 234. Helsinki: Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus.
-
(12)
Vuorovaikutus vaikuttaa – Rikoksia tehneiden tukeminen rikoksista irrottautumisen prosessissa
”Mä olin vapautunut muovipussin kanssa” –toteamus on käytännössä monelle totta. Vankeudesta vapautumisen vaiheessa yksilö on uuden edessä halutessaan suunnistaa rikoksettomaan elämään.
Rikoksista irrottautuminen on monisyinen prosessi, johon vaikuttavat useat eri tekijät. Siinä yksilön saamalla vuorovaikutuksellisella tuella on keskeinen merkitys. Erityisen riskialttiissa tilanteessa ovat tuomion suorittamisen jälkeen vapautumisen vaiheessa he, joilla ei ole rikoksista irrottautumista tukevaa omaa sosiaalista verkostoa.
Rikoksia tehneiden elämänhistoriassa on usein monenlaisia kasautuneita huono-osaisuuteen liittyviä tekijöitä ja rikolliseen käyttäytymiseen johtaneet kehityskulut ovat alkaneet jo varhain. (Timonen 2009, 3-4, 55-89. Blomster & Muiluvuori 2011, 148-150. Elonheimo 2010, 51-52, 56-57). Yksilön toimintaan vaikuttavat sekä yksilölliset tekijät että sosiaaliset tekijät laajemmin aina yhteiskunnan rakenteisiin saakka. Syrjäytymisen kehästä ulospääseminen ei ole helppoa rikoksista saadun tuomion suorittamisen jälkeen (Kyngäs 2000, 15, 38, 41-45. 230-231, 234, 240).
Leimasta eroon ja eteenpäin
Rikollisen leimaa on vaikea karistaa. Rikoksista irrottautumiseen liittyy vaihe, jossa rikoksentekijä luo uudestaan identiteettiään. Tälle vaiheelle on ominaista, että rikostaustan omaava alkaa mieltämään itsensä ei-rikoksentekijänä. (Viikki-Ripatti 2011, 198-200.) Ei-rikolliseen elämäntapaan liittyvän identiteetin uudelleen prosessoinnin vaiheessa on tukea antava, arvostava ja välittävä vuorovaikutus keskeistä. Ilman sitä rikoksista irrottautuminen voi vaikeutua.
”Sit kun oon saanut oikeen avun, oon saanut elämästä kiinni”
Näin totesi eräs opinnäytetyöhöni haastattelema rikostaustan omaava henkilö. Mitä tämä apu sitten on? Tutkimuksessani, jossa haastattelin ryhmähaastattelumenetelmin 13 rikostaustan omaavaa, tuli esille, että keskeistä rikoksista irrottautumisen tukemisessa on paitsi kuntoutumiseen tähtäävien tukitoimien mahdollistaminen, niin myös ennen kaikkea se, että yksilö kohdataan arvostavasti, välittävästi ja yksilöllisesti. Hyvä vuorovaikutus sosiaalityöntekijän kanssa edistää rikoksista irrottautumista. Sosiaalityön vaikuttavuutta edistää kasvokkain tapahtuva hyväksi koettu vuorovaikutus. Yhteiskunta- ja sosiaalieettisesti tarkasteltuna onkin tärkeää, etteivät taloudelliset leikkaukset kohdistu sosiaalityön käytäntöön siten, että rikostaustan omaavat joutuvat pääasiassa asioimaan kirjallisesti sosiaalitoimessa. Monilla rikoksia tehneillä on ollut jo lapsuudesta saakka elämänhallinnan vaikeuksia ja terveydellisiä haasteita. Tällöin kuntouttavan sosiaalityön merkitys korostuu aikuisuudessa. Parhaimmillaan sitä toteutetaan suunnitelmallisesti ja pitkäjänteisesti.
Rikoksiin ajautuminen on prosessi, johon vaikuttavat monet eri tekijät
Usein tähän liittyvät prosessit ovat alkaneet jo lapsuudessa, jolloin on tärkeää kiinnittää huomiota myös ennaltaehkäisevään työhön ja varhaiseen tukeen.
”Pitäis olla niin, että jauhetaan yhteistä taikinaa, eikä niin, että jokainen jauhaa omaa taikinaansa.”
Rikoksista irrottautumisen tukemisessa yhteistyö eri viranomaisten kesken on tärkeää, kuten edellä oleva opinnäytetyötutkimukseni lainauksessa todetaan. Osallisuuden edistämisessä ja syrjäytymisen kehästä ulospääsemisessä on jokainen kohtaaminen merkityksellistä. Tämä haastaa paitsi sosiaalityöntekijät, niin myös jokaisen kanssakulkijan ottamaan mukaan jo tuomionsa kärsineet.
Rikoksista irrottautumisen prosessissa yksilö koittaa etsiä uutta paikkaa yhteiskunnan systeemissä. Monesti kiinnittyminen siihen voi olla haasteellista. Siihen vaikuttaa rikostaustan omaavan yksilöllisyys sekä sosiaaliset ja yhteiskunnalliset tekijät. Koska rikostaustan omaavalla on usein rankka psykososiaalinen historia ja elämänhallinnan vaikeuksia, korostuu vuorovaikutuksen merkitys.
Camilla Sundell
Lapin yliopisto
(11)
Verkosta tukea pienten lasten äideille
Internetin avulla ihmisten on helppo kohdata toisiaan ja olla vuorovaikutuksessa keskenään. Erityisesti pienten lasten äidit ovat ottaneet erilaiset verkkoyhteisöt omaksi kanavakseen, jossa he jakavat kokemuksiaan ja saavat tukea vertaisiltaan. Verkkoon onkin syntynyt lukuisia äitien omia nettiyhteisöjä, kuten keskustelufoorumit sekä viime vuosina suureen suosioon nousseet äitiysblogit.
Joillekin äideille internet on ainoa paikka, jossa heillä on mahdollisuus tavata muita äitejä. Verkkoyhteisöt ovatkin muodostuneet kaikille avoimiksi vertaisryhmiksi. Julkisilla palveluilla olisi mahdollisuus tarjota samantyyppisiä yhteisöllisiä ryhmiä myös suljetummassa muodossa. Verkkovälitteisyyttä ei ole juurikaan hyödynnetty perheille suunnattujen hyvinvointipalveluiden toteuttamisessa.
Tällaisille palveluille selkeästi olisi tilausta. Äideillä on tarve tuoda esille omaa äitiyttään ja samalla saada muiden hyväksyntää. Neuvola ei kuitenkaan enää automaattisesti järjestä äitiryhmiä, joten verkostoituminen ja tuen saaminen muilta äideiltä ei ole itsestään selvää.
Pikkulapsiarki on äideille hyvin raskasta, mutta siitä selviämistä tuntuu helpottavan mahdollisuus keskustella ja jakaa omia kokemuksiaan samassa elämäntilanteessa olevien kanssa. Toisten äitien kokemusten kautta he ymmärtävät, että muutkin käyvät läpi samanlaisia tilanteita, eivätkä he suinkaan ole yksin omien kokemustensa tai ajatustensa kanssa.
Neuvolan toiminta ei äitien mielestä ole myöskään riittävän yhteisöllistä eikä se tarjoa nopeaa apua päivittäisiin tai yllättäviin tilanteisiin. Äitien verkkoyhteisöissä sen sijaan vallitsee vahva yhteisöllisyys ja me-henki. Äidit kannustavat toisiaan ja kantavat huolta toistensa elämäntilanteista ja jaksamisesta. He jakavat mielellään omia kokemuksiaan auttaakseen muita. Lisäksi verkkoyhteisöissä tukea ja neuvoja on saatavilla hyvin nopeasti. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta yhteisöstä on Facebookiin perustetut paikkakuntakohtaiset Hätäkahvit – nimellä toimivat ryhmät, joissa äidit voivat pyytää toisiltaan nopeaa käytännön apua.
Miten verkkoa voitaisiin hyödyntää hyvinvointipalveluissa? Esimerkiksi neuvolan tai lastensuojelun palvelujen oheen voidaan luoda toimintaa, joka tarjoaa äideille mahdollisuuden osallistua vertaisryhmään verkon välityksellä. Tällaisessa ryhmässä äidit voivat tutustua samassa elämäntilanteissa oleviin vertaisiin ja jakaa omia kokemuksiaan luottamuksellisessa ympäristössä ja näin saada sosiaalista tukea. Verkkovälitteisissä ryhmissä äidit voisivat saada apua ja tukea vuorokaudenajasta riippumatta, toisin kuin julkisen sektorin palveluissa yleensä. Verkkovälitteisten palvelujen avulla myös palvelujen saatavuus erityisesti harvaan asutuilla alueilla paranisi.
Internetin potentiaali tulisi nykyistä paremmin huomioida perheille suunnattujen palveluiden kehittämisessä. Palvelujärjestelmän tehtävänä on kehittää sellaisia verkkopalveluja, jotka vastaavat asiakkaiden tarpeisiin ja joiden käyttö on helppoa hektisessä pikkulapsiperheen arjessa.
Pauliina Posio
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan ”Sosiaalista tukea? Verkkoympäristöt pienten lasten äitien arjen tukena”.
(10)
Parisuhdeväkivallan vaietut kokijat
Mies ei voi kokea parisuhdeväkivaltaa? Henkinen väkivalta ei ole väkivaltaa? Tutkimuksemme kumosi vahvasti kyseiset väitteet.
Miehen kokema väkivalta on yhteiskunnassamme valtava tabu. Keskustelu menee helposti siihen, että puhuessamme miesten kokemasta väkivallasta, vähättelisimme jotenkin naisten kokemaa parisuhdeväkivaltaa. Asia ei tietenkään ole näin. Miesten kokemaa parisuhdeväkivaltaa pitää tuoda ihmisten tietoisuuteen, sillä se on yhteiskunnassamme vaiettu aihe.
Miehet itsekin mielellään vähättelevät kokemaansa parisuhdeväkivaltaa ja eivät hae siihen apua. Avun hakeminen on heille haastavaa ja itse väkivaltaongelmaa ei välttämättä edes tiedosteta ja jos tiedostetaan, niin miehet ajattelevat omassa mielessään, että miehen on kestettävä kipua. Kipua miehet mieluummin kestävätkin kuin aiheesta puhumisen häpeän. Tutkimuksemme perusteella sukupuoliroolit vaikuttavat miehillä erittäin voimakkaasti väkivaltaan suhtautumiseen sekä siihen, että apua ei haeta. Tutkimuksemme miehet kantoivat pitkään syyllisyyttä suhteen ongelmista ja sen päättymisestä.
Väkivallan muodot ja seuraukset
Miehet kokevat erityyppisiä väkivallan muotoja. Henkinen väkivalta haavoittaa uhriaan voimakkaasti. Tyypillistä on, että eri väkivallan muodot ovat yhteydessä toisiinsa. Miehet kokevat kontrollointia, mitätöintiä, manipulointia, uhkailua ja kiristämistä, taloudellista väkivaltaa sekä rajua fyysistä väkivaltaa.
Parisuhdeväkivallalla on pitkäaikaisia vaikutuksia miehiin. Miehet kokevat ahdistusta ja epätoivoa sekä häpeää koetusta väkivallasta. Erityisesti sillä on vaikutusta miesten itsetuntoon. Miehillä esiintyy univaikeuksia ja masennusoireita sekä poissaoloja töistä ja koulusta. Koettu väkivalta vaikuttaa miehiin siis hyvin kokonaisvaltaisesti.
Palveluiden kehittäminen
Miesten on hyvin vaikeaa hakea apua, sillä he jo etukäteen kokevat, ettei heidän parisuhdeväkivallan kokemuksiaan osata kohdata palvelujärjestelmässä. Tutkimuksemme perusteella miehet tarvitsevat ymmärtävää ja kärsivällistä kuuntelijaa. Ammattilaista, joka ikään kuin vahvistaa miesten kokemukset todeksi ja että heillä on oikeus tuntea kuten he tuntevat ja saada apua parisuhdeväkivaltaan. Toisaalta tarvitaan jämäkkyyttä, patistusta tilanteen etenemiseksi sekä konkreettisia neuvoja.
Palvelujärjestelmää tulee kehittää niin, että miehillä on helpompi hakeutua niiden piiriin. Jotta työskentely onnistuu parisuhdeväkivaltaa kokeneen miehen kanssa, ensimmäinen tapaaminen väkivaltapalveluiden työntekijän kanssa on merkittävä, sillä se ratkaisee palveluissa pysymisen ja on ensimmäinen askel miehen toipumiseen väkivaltaisesta suhteesta.
Miesten kokemasta parisuhdeväkivallasta pitää ehdottomasti keskustella julkisuudessa enemmän! Tutkimuksemme miehet toivoivat erityisesti tätä, sillä miehet tarvitsevat muiden samassa tilanteessa olevien miesten kokemustietoa aiheesta. Sitä, että he eivät ole jotain outoja poikkeustapauksia, vaan on muitakin parisuhdeväkivaltaa kokeneita miehiä. Näin miehet voivat päästä eroon syyllisyyden ja epäonnistumisen kokemuksistaan ja hakeutua väkivaltapalveluihin ilman henkistä painolastia. Väkivaltapalveluiden ”markkinointiin” tulee jatkossa panostaa niin, että niissä otetaan selkeästi huomioon MYÖS miehet väkivallan kokijoina, eikä vain tekijöinä!
Reeta Laitinen
Suvi Orislahti
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Kuopassa – Miesten kokemuksia parisuhdeväkivallasta”.
(9)
Parisuhdeväkivallan vaiettu salaisuus
Väkivallan tekijä pystyy käyttämään vallan elementtinä väkivallan salattavuutta. Naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa esiintyy vieläkin yhteiskunnassamme, vaikka olemme hyvinvointivaltio, jossa korostetaan miesten ja naisten tasa- arvoa sekä molemmilla olevia yhtäläisiä ihmisoikeuksia. Miten yhteiskuntamme ja siellä olevat ihmiset suhtautuvat parisuhdeväkivaltaan? Käytän lähdeaineistona mediassa esillä olevia kirjoituksia parisuhdeväkivallasta.
Väkivalta vaikuttaa sen kokijaan, sekä koko perheeseen. Se voi raaimmillaan johtaa puolison ja/ tai myös lasten kuolemaan! Perhesurmat olivat puheenaiheena mediassa muutama vuosi sitten ja osassa niissä syynä oli, että puoliso surmasi perheensä, koska nainen halusi erota miehestään. Puoliso menettää eron myötä valta- asemansa suhteessa naiseen. Sisäasianministeri Päivi Räsänen kertoi Terveyden ja hyvinvointilaitoksen tekemästä selvityksestä, jonka mukaan viranomaisten välisen yhteistyön lisäämisellä voitaisiin paremmin tunnistaa ja puuttua perheessä vallitsevaan väkivaltaan. Asenteita muuttamalla voitaisiin tarjota perheelle enemmän apua eikä vain välttämättömiä toimenpiteitä. Ilman tätä väkivallan kierrettä on vaikea katkaista.
Nainen voidaan leimata parisuhdeväkivallan aiheuttajaksi. Asenteet ovat syvällä yhteiskunnassamme, jotka muodostuvat jo lapsuudessa. Voidaan ajatellaan, että nainen voi omalla käyttäytymisellään vaikuttaa väkivallan syntymiseen. Parisuhdeväkivallassa myös mies syyllistää naista käyttämästään väkivallasta. Nainen uskoo lopulta omaan syyllisyyteensä ja alkaa tämän syyllisyyden, häpeän ja väkivallan pelon johdosta peitellä tai kaunistella kokemaansa väkivaltaa itselle ja muille sekä puolustella sen tekijää. Nainen haluaa onnistua omassa roolissaan puolisona, äitinä ja kodista huolehtijana sekä saavuttaa hyvän parisuhteen. Se tarkoittaa kulissien ylläpitämistä onnellisesta parisuhteesta, jonka väkivallasta puhuminen rikkoo.
Parisuhdeväkivalta voi jatkua perheen kodissa vuosikausiakin ilman, että kukaan huomaa naisen hätää. Tällöin nainen jää yksin asian kanssa ja se mahdollistaa väkivallan jatkumisen ja pahenemisen. Mies voi eristää naisen muista ihmisistä ja estää naisen avun hakemisen. Nainen voi myös tottua miehen käyttämään väkivaltaan ajan kuluessa, jolloin se normalisoituu osaksi parisuhdetta. Parisuhdeväkivalta voi myös jatkua jos nainen ei osaa tunnistaa kohtaamansa väkivaltaa väkivallaksi, kuten henkistä väkivaltaa. Parisuhdeväkivaltaa koskevan tiedon lisäämisellä voitaisiin helpottaa väkivallan tunnistettavuutta.
Viranomaisten asenteet voivat vaikuttaa parisuhdeväkivallasta puhumiseen ja avun hakemiseen. Nainen voi kokea, että hän ei saa tarvittavaa apua viranomaisten taholta tai hänen kertomuksensa joutuu arviointiin ja jopa hänen syyllistämiseensä. Tämän johdosta naiset eivät mielellään kerro kokemastaan väkivallasta. Väkivaltaisesta parisuhteesta lähteminen on vaikea prosessi, joka ei tapahdu hetkessä. Viranomaisia tulisi kouluttaa enemmän aiheen sensitiivisyydestä ja siitä miten he ottavat puheeksi parisuhdeväkivallan, jos he epäilevät naisen kärsivän siitä. Naista tulee myös osata ohjata eri auttamisjärjestelmien piiriin, jotta nainen ei jää yksin ja hänen väkivaltaisesta parisuhteesta irrottautuminen voisi tapahtua mahdollisimmin pian.
Parisuhdeväkivallan salattavuutta voidaan rikkoa siitä puhumalla, sekä sen syiden ja seurausten esiintuomisella. Mielestäni ihmisten tulisi rohkaistua puhumaan väkivallasta suoraan aina sitä epäiltäessä. Asenteiden pitää muuttua ja parisuhdeväkivalta tulee tuomita ja syyllistää sen tekijä! Naisen ei tule tuntea syyllisyyttä ja häpeää sen julkituomisesta vaan häntä tulee kannustaa kertomaan kokemuksistaan, jotta parisuhdeväkivalta tulee ilmi ja siihen voidaan puuttua viranomaisten tai lähipiirin toimesta,
Maarit Karvo
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Yhteensidotut – Parisuhdeväkivallan kiinnipitävä voima”.
(8)
Nuorisotyön ytimessä – Neiossa nuori kohdataan
Nuorisotakuun ja –politiikan ja nuorten todellisuuden kohtaamattomuus on aika ajoin nostettu esille, ja hyvästä syystä. (1) Nuorisotyöltä vaaditaan tulostavoitteellisuutta kuin pörssiyhtiöltä ikään, ja onnistumisen mittareiksi huolitaan nuoret, jotka on saatu pois työttömyys- ja kouluttautumattomuustilastoja rumentamasta.
Yhteisöllisyyden ja osallisuuden käsitteet vilisevät koulutuspoliittisissa teksteissä ja poliitikkojen puheissa taikasanojen tavoin syrjäytymistä poistavina tekijöinä, mutta talouden pyörissä ne ovat hioutuneet sanahelinäksi. Nuori nähdään kapeiden linssien läpi tulevaisuuden työntekijänä, osallisuus työelämään kiinnittymisenä ja yhteisöllisyys työ- ja opiskelupaikoilla automaattisesti syntyvänä liittymisen jälkituotteena. (2)
Todellisuus on muuta. Nuoren tie koulusta alan opintoihin ja töihin ei läheskään aina etene suoraviivaisesti, sillä nuori tarvitsee tilaa kokeilla erilaisia polkuja ja yhteisöjä sekä tulla kuulluksi ja hyväksytyksi. Resurssien kiristyksen myötä nuorisotyöstä uhkaa karsiutua pois sen ydin: sosiaalinen kasvatustyö, joka perustuu nuoren ja luotettavan aikuisen kohtaamiseen. (3)
Kunnat pyrkivät eroon seinistä nuorisotyön ympärillä, toisin sanoen tehostamaan tilojen käyttöä ja jalkauttamaan nuorisotyöntekijöitä sinne, missä nuoret liikkuvat. Olen kuitenkin vakuuttunut, että nuoria luokseen kutsuvalla tilatyöllä on merkittävä rooli aidon yhteisöllisyyden ja osallisuuden rakentumisessa. Sain etnografisen tutkielmani kautta tutustua Raha-automaattiyhdistyksen sekä Rovaniemen kaupungin tukemaan nuorisotyöhön Neiot – Tyttöjen Talolla, jossa yhteisöllisyys ja osallisuus saavat rakennuspalikoita talon kulttuurista sekä tyttöjen ja aikuisten välisestä vuorovaikutuksesta.
Fyysisesti koulu- ja muista instituutioista erillään seisovassa Tyttöjen Talossa ei vallitse valmiita nuorten välisiä hierarkioita. (4) Sen kodinomainen tunnelma, tasa-arvoinen tilatoteutus sekä tyttöjen tarpeiden mukaan muuttuvat tilat mahdollistavat yhteisöllisyyden ilman koulusta tai muista insituutioista saatuja sosiaalisia leimoja, kuten epäsuosittu tai syrjäytynyt. Kiusaamista ja ulossulkemista ei esiinny. Jos esiintyisikin, siihen olisi helppo puuttua yhteisöllisesti, sillä yhden palkatun ohjaajan lisäksi talolla toimii vapaaehtoisia, kaikenikäisiä isosiskoja.
Aikuisten ja nuorten välisissä kohtaamisissa tytöille annetaan huomiota ja huolenpitoa, neuvontaa ja tukea, ja heitä kannustetaan osallistumaan talon yhteisöön sekä muihin paikallisyhteisöihin. Vuorovaikutusta siivittää tyttöjen toivomat, heille maksuttomat aktiviteetit, kuten ruuanlaitto ja keilaaminen, ja niiden keskeltä kumpuava nauru.
Yhteisöllisyyteen kuuluu mahdollisuus osallistua yhteisön toimintaan omien toiveidensa ja voimavarojensa mukaisesti. Kun tyttö näkee omien toiveidensa konkretisoituvan ja oman vaikutusvaltansa talon toiminnassa, se rakentaa yhteisöllisyyden tunnetta.
Osallisuuteen kuuluu mahdollisuus määritellä, missä ja miten haluaa olla osallisena. Kun aikuisella on aikaa tutustua nuoreen ja päinvastoin, kun toiminnalla ei ole nuoren ulkopuolelta tulevaa päämäärää, se rakentaa osallisuutta hänelle tärkeissä asioissa ja pyrkimyksissä.
Yhteisöllisyyttä ja osallisuutta ei voi luoda työntämällä nuorta koulu- ja työelämään, jossa hänen elämäntilanteensa haasteisiin ei todellisuudessa pystytä vastaamaan. (2) Ilman nuorisotyöntekijän ja nuoren välistä aitoa kohtaamista nuori jää vaille kaipaamaansa tukea. Nuorisotyön ytimen muodostumiseen tarvitaan aikaa, joita resursseja oikein kohdistamalla voidaan nuorelle tarjota.
Heli Honkasilta
Lapin yliopisto
Lähteet
1 Mm. Tiitinen, Laura: Nuoren elämä ei ole putki. Tässä blogissa. Postattu 8.12.2015, viitattu 23.2.2016.
2 Souto, Anne-Mari 2014: Ohitettu nuoruus? Aikuismainen työelämäkykyisyys ja ammatillinen koulutus. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 158–161.
3 Cederlöf, Petri 2014: Tavallinen nuorisotyö ja nuorisotakuu. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 193–198.
Kylmäkoski, Merja 2007: Eteinen, vessa, keittokomero ja huone – Niistä on nuorisotila tehty. Teoksessa Hoikkala, Tommi & Sell, Anna (toim.): Nuorisotyötä on tehtävä. Menetelmien perustat, rajat ja mahdollisuudet. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura. Julkaisuja 76. Helsinki, 393–409.
4 Hämäläinen-Luukkainen, Jaana 2006: Nuorten tilattomuus koulussa. Teoksessa Kylmäkoski, Merja & Lind, Kimmo & Hintikka, Timo & Aittola, Tapio (toim.): Nuorten tilat. Sarja C. Oppimateriaaleja 9. HUMAK. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 70. Gummerus. Helsinki, 43–62.
(7)
Lukutaito on etuoikeus
Maailmassa on noin 780 miljoonaa aikuista, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa (1). Suurin osa luku- ja kirjoitustaidottomista aikuisista on naisia (2).
Nykysuomalaisille on itsestään selvää, että aikuinen osaa lukea. Suomessakin koko kansan kouluttaminen on silti suhteellisen tuore asia. Sata vuotta sitten meillä oli jo kansakouluja, muttei vielä yleistä oppivelvollisuutta – se saatiin vuonna 1921 (3). Siitä vielä sata vuotta taaksepäin opiskelu oli vain pienen eliitin etuoikeus. Sukujuuriaan miettimällä voi arvailla, olisiko itse lukutaitoinen, jos olot Suomessa eivät olisi muuttuneet.
Monissa maissa, joista Suomeen tullaan pakolaisina, lukutaito on edelleen harvojen etuoikeus. Esimerkiksi Afganistanissa vain noin 24 % aikuisista naisista osaa lukea. Sisällissodan repimässä Somaliassa koululaitoksella ei ole juuri edellytyksiä toimia. Monelta pakolaiselta koulu jää kesken myös pakomatkan takia.
Tietoyhteiskunta vaatii lukutaitoa
Suomeen tulijan lähtömaan kulttuurissa lukutaidon puute ei välttämättä ole ollut leimaavaa. Lukutaito ei myöskään aina ole ollut välttämätöntä arjessa selviytymiselle. Suomalainen tietoyhteiskunta kuitenkin perustuu lukutaidolle ja numeerisille taidoille enemmän kuin ehkä osaamme ajatellakaan.
Jopa niin arkinen asia kuin kaupassa käyminen vaatii lukutaidottomana maahan tulleelta aikuiselta paljon opiskelua. Kaikki eivät uskaltaudu yksin kauppaan vielä vuosien maassaolon jälkeenkään. Kaupassa on ensinnäkin osattava lukea tai ainakin tunnistaa tuotteiden nimet tietääkseen, mitä ostaa. On myös ymmärrettävä hinnat ja osattava käsitellä rahaa tai pankkikorttia.
Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulevilla aikuisilla on oikeus pitempään kotoutumisajan tukeen kuin muilla maahanmuuttajilla. Ennen varsinaisia kotoutumiskoulutuksen kursseja he voivat opiskella luku- ja kirjoitustaidon kursseilla.
Aikuisen on kuitenkin lasta vaikeampi oppia lukemaan. Myös uuden kielen oppiminen on vaikeampaa, kun aikaisempi koulutausta puuttuu. Pakolaisilla on usein myös traumoja, jotka vaikeuttavat kaikkea uuden oppimista. Vain harva lukutaitoa vailla maahan tullut aikuinen oppii lukemista ja suomen kieltä niin hyvin, että voisi – ainakaan nykyisellä vaatimustasolla – jatkaa ammatilliseen koulutukseen ja työllistyä.
Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulleet aikuiset ovatkin ryhmä, joka jää helposti syrjään kaikesta. Erityisesti naiset saattavat jäädä kodin seinien sisäpuolelle, näkymättömiin. Miehet liikkuvat usein kodin ulkopuolella naisia enemmän ja saattavat oppia suomen kielen suullisen taidon naisia paremmin, vaikka lukutaito puuttuisikin. Naisilta suhteet muihin suomalaisiin kuin viranomaistahoihin saattavat puuttua kokonaan.
Apua vapaaehtoisista?
Suhteet suomalaisiin olisivat tärkeitä niin kielen oppimisen kuin muun kotoutumisen kannalta. Vapaaehtoistoiminta on onneksi lisääntynyt myös kotouttamisessa. Esimerkiksi Rovaniemellä maahanmuuttajien sosiaalitoimisto koordinoi kotokaveritoimintaa (4). Mannerheimin Lastensuojeluliitolla on Ystäväksi maahanmuuttajaäidille –hanke (5) ja Helsingin Diakonissalaitos etsii maahanmuuttajaopiskelijoille kielikavereita (6).
Siltojen rakentaminen suomalaisten ja maahanmuuttajien kohtaamisille voisi kuulua yleisemminkin kotouttamistyöhön ja sosiaalityöhön maahanmuuttajien kanssa. Pelkkien viranomaiskontaktien avulla kotoutuminen jää ohueksi.
Miksi he sitten tulevat?
On selvää, että kouluja käymättömien ihmisten vastaanottaminen on Suomelle kalliimpaa kuin valmiiksi koulutetun työvoiman vastaanottaminen. Suurin osa luku- ja kirjoitustaitoa vailla olevista aikuisista tulijoista on pakolaisia. Suomi on allekirjoittanut pakolaisten vastaanottamisesta kansainvälisiä sopimuksia, muun muassa Geneven sopimuksen (7). Geneven sopimuksessa on syrjintäkielto, joka kieltää pakolaisten valikoimisen heidän ominaisuuksiensa perusteella.
Kun puhutaan pakolaisista, puhutaan ihmisistä, jotka ovat avun tarpeessa. Avun tarpeen mukaisesti heitä on myös autettava – ei siis esimerkiksi koulutuksen tai muiden hyötynäkökohtien perusteella.
Eila Mustaparta
Lapin yliopisto
Lähteet
-
-
- EU-Speak. Uutiskirje #1. Lokakuu 2015. https://research.ncl.ac.uk/media/sites/researchwebsites/eu-speak2/EU-SPEAK3%20julkistaa%20tiedon%20uudesta%20Erasmus+-rahoituksesta.pdf
- http://www.uis.unesco.org/literacy/Documents/fs32-2015-literacy.pdf
- http://www.minedu.fi/etusivu/arkisto/2009/0511/koulun_penkille.html
- http://www.rovaniemi.fi/fi/Palvelut/Perhe–ja-sosiaalipalvelut/Maahanmuuttajasosiaalityo/Kaveriksi-kotopolulle
- http://uudenmaanpiiri.mll.fi/toiminta/ystavaksi-maahanmuuttajaaidille/
- http://www.kansalaisareena.fi/valikko/wp-content/uploads/2015/06/Laura-Hakoköngas.pdf
- http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1968/19680077/19680077_2
-
(6)
Perhesurmiin puuttumisen mahdollisuudet
Perhesurmat ovat harvinainen ilmiö ja media uutisoi niistä yllättävinä tekoina. Perhesurmien taustalla on kuitenkin useita riskitekijöitä, joita läheiset ja viranomaiset eivät aina ole huomanneet tai eivät ole osanneet suhtautua niihin riittävän vakavasti.
Perheissä on ollut väkivaltaa ennen surmatekoja, mutta perheiden välillä on eroja väkivallan muodoissa ja siinä, kuinka paljon väkivaltaa on ollut. Väkivalta on ollut fyysistä, henkistä tai puolison kontrollointia. Väkivallan alku ja kulku eivät käy tarkasti vaiheittain ilmi, mutta perheissä on havaittavissa väkivallan kierre. Aluksi väkivallaton kumppani alkaa vastata toisen osapuolen käyttämään väkivaltaan väkivallalla ja näin väkivalta tuottaa lisää väkivaltaa (1).
Joissakin perheissä poliisit on soitettu kotiin paikalle väkivaltatilanteen vuoksi. Eräässä perheessä poliisit olivat rauhoittaneet tilanteen paikan päällä eikä ketään viety putkaan. Poliisien pitäisi aina perheväkivaltatilanteissa ohjata asiakkaat sosiaali- ja terveyspalveluihin käsittelemään väkivallan taustalla olevia ongelmia, sillä ne eivät poistu, vaikka tilanne sillä hetkellä rauhoittuukin.
Väkivallan lisäksi perhesurmien pitkäaikaisia riskitekijöitä ovat parisuhteen ongelmat, ero tai eroaikeet, taloudelliset ongelmat, riippuvuudet, persoonallisuushäiriöt ja vaikeudet yhteishuoltajuudessa. Lisäksi surmaajilla oli ollut unettomuutta ennen surmia. Surman taustalla on usein monia eri riskitekijöitä ja tilannetta voidaan kuvata konfliktien kasautumisena (2).
Palvelujärjestelmässämme on palveluita, jotka kohdentuvat perhesurmien pitkäaikaisiin riskitekijöihin. Esimerkiksi vanhempien välien ollessa riitaisat voidaan yhteishuollossa lapsen siirtyminen vanhemmalta toiselle toteuttaa valvottuna vaihtona, jolloin työntekijä on vaihtotilanteessa läsnä. Surmaperheissä palveluita ei kuitenkaan ole käytetty tai niitä on käytetty vähän.
Miksi perheet eivät ole hakeneet apua ongelmiinsa? Yhtenä merkittävänä tekijänä on ollut haluttomuus puhua ongelmista. Erityisesti surmaajalla on voinut olla tarve menestyä ja pitää yllä kulissia. Mielentilatutkimuksissa persoonallisuushäiriöt on nähty yhtenä esteenä avun hakemiselle. Joissakin perheissä tapahtumat ovat edenneet niin nopeasti, ettei apua ole ehditty hakea. Osa perheistä oli joskus hakenut apua ongelmiinsa, mutta ei surmia edeltäneenä aikana. He olivat kokeneet, etteivät olleet apua saaneet. Huonot kokemukset avun saamisesta voivat olla esteenä avun hakemiselle myöhemmin uudelleen.
Haasteet palvelujärjestelmälle
Ammattilaisten näkökulmasta perhesurmien ennakointi on vaikeaa, sillä riskitekijät ovat dynaamisia ja riskin suuruus vaihtelee. Lisäksi surmaajan mielentila voi muuttua äkillisesti esimerkiksi itsetuhoiseksi. Tilanteen ymmärtämiseksi ammattilainen tarvitsee paljon tietoa surmaajasta ja perheestä pitkältä ajalta. (3.) Perusteellinen perehtyminen asiakkaiden elämäntilanteeseen on kuitenkin mahdotonta, jos asiakkailla ei ole halua puhua ongelmistaan. Lisäksi tietojen keräämistä voivat haitata lyhyet tapaamis- ja vastaanottoajat, epäselvyydet tietojen vaihtamisesta ammattilaisten välillä sekä työntekijöiden vaihtuvuus.
Esteenä oikeanlaiselle avun saamiselle voi olla perheiden tavallisuus, joka saattaa harhauttaa ammattilaista. Perheet ovat usein ydinperheitä, vanhemmat ovat hyvin koulutettuja ja työssäkäyviä eikä surmaajiin voi liittää tyypillisiä henkirikoksen tekijän piirteitä. Auttamisen mahdollisuudet edellyttävät ammattilaiselta valmiutta katsoa asioita toisin (4).
Perhesurmien pitkäaikaiset riskitekijät, niiden muuttuminen sekä avun hakemisen ja saamisen kysymykset herättävät pohtimaan kohdattavien asiakkuuksien vaativuutta ja antaako koulutus ammattilaisille riittävät valmiudet kohtaamisiin.
Sari Veikanmaa
Lapin yliopisto
Lähteet
-
-
- Säävälä, Hannu & Nyqvist, Leo & Salonen, Santtu 2006: Väkivallan tekijän taustaa. Teoksessa Säävälä, Hannu & Pohjoisvirta, Riitta & Keinänen, Eero & Salonen, Santtu (toim.): Mies varikolle. Apua lähisuhdeväkivaltaan. Oulun ensi- ja turvakoti ry. Oulu, 31–55.
- Harper, Dee Wood & Voigt, Lydia 2007: Homicide Followed by Suicide. An Integrated Theoretical Perspective. Homicide Studies 11(4), 295–318.
- Sachmann, Mark & Harris Johnson, Carolyn Mary 2014: The Relevance of Long-Term Antecedents in Assessing the Risk of Familicide-Suicide Following Separation. Child Abuse Review 23(2), 130–141.
- Hurtig, Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2014: Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. UNIpress. Kuopio, 250–280.
-
(5)
Lapsen kengissä aikuissosiaalityössä
Uutisoinnin perusteella lasten pahoinvointi vaikuttaa lisääntyvän hyvinvointiyhteiskunnassa. Lastensuojelun resurssit ovat ahtaalla. Aikuisten sosiaalihuollon palveluita ei ole hyödynnetty riittävästi lastensuojelun työmuotona. Lasten huomioinnin ajatellaan kuuluvan lastensuojeluun.
Aikuissosiaalityön toimintakentällä ensisijaisina asiakkaina ovat aikuiset, mutta sosiaalihuollon toteutuminen vaikuttaa myös perheen lapsen tilanteeseen. Aikuissosiaalityössä työskentelevillä sosiaalityöntekijöillä on ymmärrys vanhemman tilanteen vaikutuksesta lapseen, mutta konkreettisista työtavoista ja -käytänteistä on puute.
”Lapset näkkyy perhetiedoissa ja paperilla. Otetaan ne (lapset) tulona huomioon”
Lapsen elämään vaikuttavia päätöksiä tehdään esimerkiksi toimeentulotuki-, päihde- ja mielenterveystyössä, jotka ovat aikuissosiaalityön keskeistä toiminta-aluetta. Lasten huomioiminen ja näkyväksi tekeminen tulee tapahtua näissä kohtaamisissa. Lapsi on aina asiakas, kun sosiaalihuoltoa hakevassa, käyttävässä tai sen kohteena olevassa perheessä on lapsi. Konkreettisimmin lapsen asiakkuus näkyy toimeentulotukityössä. Lapsilisät otetaan perheelle tulona huomioon. Lapset toimivat myös perusteena myöntää perheelle harkinnanvaraista toimeentulotukea esimerkiksi vuokrarästeihin.
Lapsi vanhemman varjossa
Lasten kodin ulkopuolelle sijoittamisen syyt liittyvät usein vanhempien elämän haasteisiin kuten heidän päihde- ja mielenterveysongelmiin, jaksamattomuuteen, perheristiriitoihin, avuttomuuteen, osaamattomuuteen ja taloudellisiin ongelmiin (1,2,3). Siitä huolimatta aikuissosiaalityöntekijät eivät olleet huolestuneita vanhemmuuteen liittyvistä kysymyksistä. Lasten huomioiminen aikuissosiaalityön toimintakentällä on työntekijälähtöistä ja tilannesidonnaista eikä siihen myöskään ole yhteneväisiä toimintatapoja. Uudistunut sosiaalihuoltolaki (1302/2014) velvoittaa kuntaa tarjoamaan avohuollon palveluita perheelle ilman lastensuojeluasiakkuutta.
”Asiakkaana yleensä aina perheen aikuinen – Hakemuksen jättäjä”
Sosiaalipalvelut on usein kunnissa organisoitu elämänkaariajattelumallin mukaisesti. Se ohjaa sosiaalityöntekijöitä kohdentamaan työnsä oman asiakaskuntansa mukaan. Se näkyy sosiaalityöntekijöiden tavassa puhua asiakkaista yksilöinä. Työ on myös tekijänsä näköistä ja sitä voi tehdä monella tapaa sosiaalityöntekijän oman kiinnostuksen mukaan.
Lasten omaa ääntä, osallisuutta ja toimintaa ei voi sivuuttaa. Lapsissa on tulevaisuus. Heidän hyvinvointinsa tulee ottaa huomioon kaikissa palveluissa, joissa työskennellään aikuisten asiakkaiden kanssa, joilla on alaikäisiä lapsia. Jotta lapsi tulee huomioiduksi aikuissosiaalityössä, hänet täytyy ensin tehdä näkyväksi aikuisille suunnatuissa palveluissa.
Marja Sundqvist
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro graduun sosiaalityöntekijöiden kokemuksia lasten huomioimisesta ja osallisuudesta aikuissosiaalityössä.
-
-
- Heino, Tarja 2007: Keitä ovat uudet lastensuojelun asiakkaat? Tutkimus lapsista ja perheistä tilastolukujen takana. THL-raportti. Helsinki. Valopaino Oy.
- Myllärniemi, Anniina 2006: Huostaanottojen kriteerit pääkaupunkiseudulla. Selvitys pääkaupunkiseudun lastensuojelun sijoituksista. Helsinki: SOCCA.
- Kestilä, Laura & Paananen, Reija & Väisänen, Antti & Muuri, Anu & Merikukka, Marko & Heino, Tarja & Gissler, Mika 2012a: Kodin ulkopuolelle sijoittamisen riskitekijät. Rekisteripohjainen seurantatutkimus Suomessa vuonna 1987 syntyneistä. Yhteiskuntapolitiikka 77:1. 34−52.
-
(4)
Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia arjesta ja ikääntymisestä
Ikääntyneiden kehitysvammaisten odotettavissa oleva elinikä nousee muun väestön lailla, mutta heidän kokemuksensa ovat jääneet taka-alalle. Myös kehitysvammaisten ikääntymiseen tulee kiinnittää huomiota, ja pyrkiä kehittämään heille tarjottavia palveluita sekä huomioida yksilöiden erilaiset toivomukset arkea koskien.
Kehitysvammaisiin suhtautuminen on ollut negatiivista kautta historian, aina viime vuosikymmenille saakka. Kehitysvammaisten kohtelu ja suhtautuminen on vaihdellut laitoksiin eristämisestä säälimiseen. 1970-luvun taitteessa myös Suomessa alkoi liike, jolla pyrittiin purkamaan kehitysvammaisten laitosasumista, ja tuomaan kehitysvammaiset lähemmäksi muuta yhteiskuntaa. (1) Tämän liikkeen, kehitysvammaisten asioita ajavien järjestöjen sekä hyvinvointipalvelujen paranemisen myötä kehitysvammaisten ikääntyminen mahdollistuu muun väestön lailla.
Usein kehitysvammaisia koskevissa tutkimuksissa kuullaan kehitysvammaisten omaisten tai heidän kanssaan työskentelevien henkilöiden ääntä. Ikääntyneet kehitysvammaiset ovat harvoin tutkimuksen tiedontuottajina, vaikka heidän kuulemisensa olisi tärkeää. Tutkimuksessani keskitynkin heidän kokemuksiensa kuuntelemiseen arjesta sekä heidän ajatuksistaan ikääntymisestä.
Arjesta mielekästä
Myös ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää arjen sujuminen mielekkäästi. Päivä- ja toimintakeskukset ovat monelle merkityksellisiä paikkoja sekä niiden tarjoamien aktiviteettien että sosiaalisten suhteidensa vuoksi. Käsillä tekeminen koetaan tärkeänä osana arkea, oli kyseessä sitten työt tai harrastusmielessä käsitöiden tekeminen.
Oma tupa, oma lupa
Ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää oma koti ja sen sopivuus omiin tarpeisiin. Koti on tärkeä riippumatta asumis- ja tukimuodoista. Oman huoneen sisustaminen omalle silmälle miellyttäväksi, tärkeiden tavaroiden tuominen entisestä kodista sekä kodin yksityisyys auttavat ikääntynyttä kehitysvammaista tuntemaan huoneensa kodiksi. Itsenäisesti asuvilla yksityisyys ja itsenäisyys toteutuvat automaattisemmin, sillä heidän kodissaan ei ole ympärivuorokautista henkilökuntaa.
Ikääntyneille kehitysvammaisille, niin kuin muillekin, on sosiaalinen tuki välineellistä tukea arvokkaampaa.
Sosiaaliset suhteet ovat merkityksellisiä myös ikääntyneille kehitysvammaisille. Naapurit, päivä- ja toimintakeskusten henkilökunta sekä muut asiakkaat ja omaiset ovat tärkeimpiä sosiaalisia suhteita. Sosiaaliset suhteet mahdollistavat keskustelun kulloinkin mieltä painavista asioista. Sosiaalinen tuki voi vaikuttaa positiivisesti terveyteen tai vähentää stressin aiheuttajien negatiivisia vaikeuksia (2). Asumismuoto voi vaikuttaa sosiaalisten suhteiden määrään. Yksin asuvien kehitysvammaisten sosiaaliset suhteet ovat riippuvaisia heidän omasta aktiivisuudesta, kun taas ryhmäkodeissa on enemmän ihmisiä lähellä arjessa.
Terveys on merkityksellinen ikääntyneiden kehitysvammaisten elämässä, sillä hyvä terveydentila mahdollistaa asumisen haluamallaan tavalla. Esimerkiksi tuetussa ryhmäkodissa asutaan ilman ympärivuorokautista apua. Luonnollisesti terveys vaikuttaa myös liikkumiseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Moni haastateltava koki terveytensä tärkeäksi, mutta ei itsestäänselvyydeksi. Heillä oli halua pitää hyvää huolta itsestään ja terveydestään.
Aktiivisuutta on monenlaista!
Ikääntyneiden kehitysvammaisten osallistuminen yhteiskuntaan omien kykyjen ja mahdollisuuksien mukaisesti on tärkeää henkilön itsensä lisäksi myös ympäristölle. Tuottava aktiivisuus voi olla tärkeä osa tyytyväistä vanhenemista (3). Tuottava aktiivisuus voi olla palkka- tai vapaaehtoistyötä. Tutkimukseni kehitysvammaiset tuottavat ympäristölleen muun muassa käsitöitä, musiikkia ja paljon sosiaalista hyvää. Yksi haastateltavista huolehti lähellä asuvasta liikuntarajoitteisesta henkilöstä.
Ikääntyneiden kokemukset ja elämäntarinat tuottavat arvokasta tietoa. Huomiota tulisi kiinnittää enemmän myös niiden yksilöiden kokemuksiin, joiden kommunikointikeinot ovat rajalliset. Heilläkin on omat tarinansa, jotka ansaitsevat tulla kuulluksi.
Tiia Pelkonen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkimukseen Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia ikääntymisestä ja arjesta. Teemahaastattelu onnistuneen vanhenemisen pohjalta.
Lähteet
(1) Repo, Marjo 2012: Historiasta nykypäivään. Teoksessa Malm, Marita & Matero, Marja & Talvela, Eeva-Liisa (toim.): Esteistä mahdollisuuksiin. Vammaistyön perusteet. 3.painos. 13–32
(2) Rowe, John & Kahn, Robert 1987: Human Ageing: Usual and successful. Teoksessa Science. 237. 142–149.
(3) Rowe, John & Kahn, Robert 1997: Successful Aging. Teoksessa The Gerontologist. Volume 37. Number 4. 433–440.
(3)
Ikääntyneet internetin ihmemaassa
Tilastokeskuksen mukaan 68 prosenttia 65-74−vuotiaista on käyttänyt internetiä viimeisen kolmen kuukauden aikana (3). Tämän päivän kolmasikäläiset ovat aktiivisia osallistujia ja vaikuttajia, joista suuri osa ylläpitää sosiaalisia suhteita monin tavoin.
Suurten ikäluokkien tulolla eläkeikään on vaikutuksia mm. mediamaailmaan, yhdistystoimintaan ja yhdyskuntaelämään Eläkeläisten sosiaalinen ja fyysinen liikkuvuus on lisääntymässä, samoin terveyteen ja kunnonkohotukseen liittyvät tuotteet ja palvelut kiinnostavat kolmasikäläisiä. (1) Heillä on kiinnostusta, aikaa ja varaa osallistumiseen sekä harrastamiseen. Tämä näkyy lisääntyvänä ikääntyneiden määränä yhteiskunnan eri toiminnoissa, kuten politiikassa, yhdistys- ja vapaaehtoistoiminnoissa.
Mä olen paljon kaikissa yhteiskunnallisissa asioissa mukana.
Kolmas ikä alkaa useimmiten eläkkeelle jäännin myötä. Sitä kuvataan henkilökohtaisten aikaansaannosten täydellistymisenä ja silloin yksilö on vapaa toteuttamaan henkilökohtaisia tavoitteitaan. Väestörakenteen jatkuvasti vanhetessa vanhempien ikäryhmien vaikutusvalta ja asema yhteiskunnan valtajärjestelmässä saattaa vain kasvaa. (2)
Nyt eläkkeellä on aikaa ja uteliaisuus on lisääntyny.
Tekniset ratkaisut tehty nuorten ehdoilla
Kolmasikäläiset ovat ahkeria internetin käyttäjiä. He tekevät siellä tilauksia ja seuraavat yhteisöpalveluita, aivan kuten muutkin. Jopa 34 prosenttia kolmasikäläisistä käyttää internetiä useita kertoja päivässä. (3)
Haasteet syntyvät siitä, että useimmat tekniset ratkaisut on tehty nuorten ja terveiden ihmisten ehdoilla, jotka ovat kasvaneet tekniikan parissa. Nykyään suuri osa julkisten ja yksityisten palvelujen asiointia tapahtuvat tietotekniikan avulla. Samoin kuin pankki-, tapahtuma, terveys- ja neuvontapalvelut hoituvat tietotekniikan avulla. Ikäihmiselle esimerkiksi erilaisten tuotteiden, kuten elektroniikan, etujen ja haittojen hahmottaminen voi olla vaikeaa vähäisten teknisten tietojen ja taitojen vuoksi. Sen vuoksi ikääntynyt on usein myyjien, palveluntuottajien tai asentajien armoilla. (4)
Huonoja puolia voi tulla, että siellä joutuu huijatuksi tai sitä käytetään väärin.
Ikääntyminen ei ole tehty yhdestä muotista
Vaikka ikääntyminen on monimuotoistunut viime vuosina, tuottaa mainonta ja media kuvaa aktiivisesta ikääntyvästä joka osaa, tuottaa ja osallistuu monin eri tavoin yhteiskunnassa. Kuitenkaan kaikki eivät tähän muottiin istu.
Ikääntyneiden syrjäytyminen tietoyhteiskunnasta on iso ongelma, mihin täytyy kiinnittää huomiota. Kun tieto ja asiointi ovat yhä enemmän sähköisessä muodossa, teknologian käytön vaikeudet voivat aiheuttaa ikääntyneille jopa isoja taloudellisia menetyksiä. (5)
Internet tarjoaisi keinoja yhteydenpitoon ja osallistumiseen varsinkin niille ikääntyville, joiden liikkuminen ulkomaailmassa on terveydellisistä tai muista syistä rajoittunut. Hyvävoimaiset ikääntyvät hakeutuvat usein itse oppimaan uutta tai hakemaan tietoa. Taas ne, joilla ei ole aikaisempaa kokemusta tekniikasta, jäävät entistä enemmän syrjään tietoyhteiskunnasta. Haasteena on se, miten ikääntyville suunnitellut teknologiahankkeet löytävät juuri syrjäytymisvaarassa olevat.
Paula Isokangas
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu tutkielmaan nimeltään ”Niin on helppo surffailla eteenpäin” Kolmasikäläisten kokemuksia yhteisöllisestä mediasta ja sen vaikutuksista sosiaaliseen pääomaan.
Lähteet
Karisto, Antti 2004: Kolmas ikä: Uusi näkökulma väestön vanhenemiseen. Ikääntyminen voimavarana. Tulevaisuusselonteon liiteraportti 2004. Luettavissa osoitteessa http://hdl.handle.net/102244/4042 (93.)
Jyrkämä, Jyrki 2001: Teoksessa Lapsuudesta vanhuuteen Iän sosiologiaa. Toimittaneet Anne Sankari ja Jyrki Jyrkämä Vastapaino Gummerrus Kirjapaino Oy Jyväskylä 2001. s.309
Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttö [verkkojulkaisu].ISSN=2341-8699. 2014. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 28.7.2015].Saantitapa: http://www.stat.fi/til/sutivi/2014/sutivi_2014_2014-11-06_tie_001_fi.html
Leikas, Jaana 2008: Ikääntyvät, teknologia ja etiikka. Luettavissa osoitteessa: http://www.vtt.fi/inf/pdf/workingpapers/2008/W110.pdf (s.57-58.)
Koskinen, Simo & Riihiaho, Sinikka 2007: Kolmas ikä elämänvaiheena. Teoksessa Kolmasikäläisten elämää pohjoisissa kaupungeissa. KaupunkiElvi-hankkeen tutkimustuloksia. Koskinen, Simo & Hakapää, Liisa & Maranen, Pirk-ko & Piekkari, Jouni (toim.) Lapin Yliopistopaino Rovaniemi 2007.(33-34.)
(2)
Moniammatillinen yhteistyö, haastavaa mutta palkitsevaa!
”Mehän tehhään tää yhessä, että meilon verkosto ja sitten niin ja näin ja …hirvee pettymys, että ei se hankekaan tee mittään, ei ne saa mittään aikaan …että sitähän taottiin vaikka kuinka pitkään päähän ihmisille, että ei tää oo mikkään mappi Ö, johon tungetaan niinko kaikki …pittää yhesä näitä edelleen tehä.” Haastateltavan kommentti moniammatillisen työryhmän työskentelystä.
Pro gradu tutkielmani käsittelee moniammatillista yhteistyötä Kemin kuntakokeiluhankkeessa työntekijöiden kokemana. Yhteistyö moniammatillisessa ryhmässä voi osoittautua haasteelliseksi. Yksi työntekijä kuvaili kokemustaan seuraavasti: ”Ittele oli niinko, ei järkytys, mutta jollakilaila, että onko tosi, että mikkään ei ole kahessakymmenessä vuessa muuttunu. Perusasioista pittää lähteä vieläki. Ja mitä haastavampi on se ongelma, mitä vaikeampi se haaste tai isompi se juttu, joka pittää ratkassa, niin sen hankalampaa on se yhteistyö.”
Sosiaalialalla ratkotaan monimutkaisia ongelmia ihmisten elämässä. Moniammatillisessa yhteistyössä eri alojen asiantuntijat jakavat valtaa, tietoa ja osaamistaan. Se on myös ryhmätoimintaa ja asiantuntijoiden vuorovaikutusta. Moniammatillisuus tuo yhteistyöhön useita eri tiedon ja osaamisen näkökulmia, joita hyvä lopputulos vaatii. Yhteistyö on usein työtä yli sektorirajojen. (1, 2).
Mitä taitoja yhteistyössä tarvitaan? Moniammatillisessa yhteistyössä on tärkeää tuntea yhdessä työskentelevien ammattiryhmien ajattelua ja toimintatapoja sekä hahmottaa oma osuus ja sen merkitys tavoitteen saavuttamisessa (1). Moniammatillinen yhteistyö edellyttää: vastuunottoa, selkeää käsitystä omasta tehtävästä, toisten asiantuntijuuden kunnioittamista, kuuntelu- ja vuorovaikutustaitoja sekä kokonaisuuksien ymmärtämistä. Työntekijän ammatillinen osaaminen ja työorientaation tiedostaminen luovat pohjan ammatilliseen toimintakulttuuriin osallistumiselle ja yhteistoiminnalle. (3, 4).
Hyvä vuorovaikutus edistää yhteistyön sujumista työryhmässä. Asiantuntijuuden jakaminen tulee joustavammaksi, jos ihmiset voivat olla toistensa kanssa vuorovaikutuksessa toistuvasti ilman virallisiakin yhteyksiä. Ongelmat tulee ratkaista heti niiden synnyttyä, sillä pitkittyessään niillä on tapana myös monimutkaistua.
Puhuminen kannattaa, kuten eräs haastateltava toteaa: ”Onhan se tietysti haasteellista, sanotaanko että niinko päästä samale ajatukselle, että ku kuitenki monelta kantilta katotaan …tokihan näitä yhteentörmäyksiä välillä on ja eri näkökantoja asioihin, mutta tuota puhumallahan niistä selviää.”
Roolit jäsentävät yhteistyötä. Ryhmätoiminnassa osallistujilla on aina jonkin rooli, joko annettuna tai omaksuttuna. Virallinen rooli muodostuu asiantuntijuuden ja mahdollisen ryhmän antaman roolin kautta. Esimerkiksi puheenjohtajan rooli, jolla on suuri merkitys yhteistyön toimivuuteen ryhmässä. Epävirallinen rooli puolestaan muodostuu persoonallisuuden piirteistä, tavoista ja käyttäytymisestä ryhmässä. Tämäkin rooli vaikuttaa huomattavasti henkilön asemaan ryhmässä. Jokainen tulee ryhmään omana persoonanaan. (5).
Työntekijöiden on hyvä tunnistaa oma roolinsa työryhmässä ja toimia sen mukaisesti yhteinen tavoite huomioon ottaen. Haastateltava kommentoi: ”Minusta meilon ammatin takia jo tietty rooli ja tuota ei sitä oo syytä purkaa. Se roolihan täsmentyy sitten, että mitä aletaan tekemään, mitä prosessia viiään yksin etteenpäin ja mitä viiään yhessä etteenpäin. Se on sitten sitä hienosäätöä, että kuka ottaa minkäki asian.”
Toimivassa yhteistyössä korostuvat hyvät keskinäiset ihmissuhteet, toinen toistensa auttaminen ja ryhmän jäsenten keskinäinen avoimuus. Näin syntyy joustava, yhteisöllinen, tehokas ja ennen kaikkea palkitseva yhdessä työskentely
Eija Kvist
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Tätähän pittää niinkö yhessä tehä”. Moniammatillinen yhteistyö työntekijöiden kokemana.
Lähteet
-
-
- Karila, Kirsti & Nummenmaa, Anna Raija 2001: Matkalla moniammatillisuuteen. Kuvauskohteena päiväkoti. WS Bookwell Oy. Juva.
- Myllärinen, Anna Riitta & Tast, Eeva 2001: Sosiaalialan uuden asiantuntijuuden rakentuminen koulutuksen ja työelämän yhteistyönä. Hämeen ammattikorkeakoulu. Saarijärvi.
- Isoherranen, Kaarina 2008: Yhteistyön uusi haaste – moniammatillinen yhteistyö. Teoksessa Isoherranen, Kaarina & Rekola, Leena & Nurminen, Raija: Enemmän yhdessä. WSOY Oppimateriaalit Oy. Helsinki.
- Kontio, Mari 2010: Moniammatillinen yhteistyö. Tukeva – hanke. Siberia Oy. Oulu.
- Isoherranen, Kaarina 2005: Moniammatillinen yhteistyö. WSOY. Dark Oy. Vantaa.
- Launis, Kirsti 1994: Asiantuntijoiden yhteistyö perusterveydenhuollossa. Käsityksiä ja arkikäytäntöjä. Stakes Tutkimuksia 50. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.
-
(1)
Voimaantuneen vanhemmuuden rakentaminen eron jälkeen
Lasten asiat ovat tulleet hoidetuksi lastenvalvojan ansiosta, sillä meillä vanhemmilla ei ole muutoin ollut puheyhteyttä toisiimme.
Vanhempien erilleen muuton ja eron kokee Suomessa vähintään 30 000 lasta vuodessa. Ero lapsiperheessä on koko perhettä mullistava muutos ja yksi henkilökohtaisen elämän suurimmista kriiseistä, vaikka se nähtäisiinkin positiiviseksi muutokseksi ja uudeksi aluksi. Ero tuo mukanaan lukuisia uusia tilanteita, joihin vain harva voi ja osaa varautua etukäteen.
Useimmiten eron jälkeen vanhemmat pyrkivät päättämään lastensa asioista yhdessä, ja suurimmassa osassa tapauksista yhteishuoltajuus onnistuu. Aikuisten keskinäinen suhde ei pääty eron jälkeen – tai ainakaan sen ei tulisi päättyä, mikäli heillä on yhteisiä lapsia. Suh¬de muuttuu eron jälkeen parisuhteesta vanhemmuussuhteeksi, jota pidetään yllä lasten asioiden yhdessä hoitamiseksi.
Onnistunut yhteistyö vanhempien välillä vähentää esimerkiksi käytöshäiriöitä ja oppimisvaikeuksia eroperheiden lapsilla (1).Vanhempien toimiva suhde erosta huolimatta myös vahvistaa lapsen itsetuntoa, tasapainottaa tunne-elämää ja auttaa ongelmanratkaisutaitojen kehittymisessä ja itsenäistymisessä. Eron jälkeiset vanhemmuuden onnistumisen kokemukset luovat pohjaa myös oman elämän uudelleenrakentamiselle.
Mihin eroperhe tarvitsee lastenvalvojaa?
Eikä tommosia sopimuksia yksin osais tehdä, et jos ei ois apua saatavilla, niin ois varmaan ihan kuutamolla, et miten toimitaan.
Erotilanteessa vanhempia auttaa sosiaalityöntekijä, joka työskentelee lastenvalvojan nimikkeellä. Lastenvalvoja on lapsiperheen erotilanteen juridiikan ja sosiaalisten suhteiden asiantuntija. Lasten-valvojan tärkein työtehtävä on varmistaa lapsen edun toteutuminen vanhempien päättäessä hänen asumisestaan ja ela¬tuksestaan.
Vanhemman voimaantuminen tarkoittaa onnistunutta vanhemmuuden uudelleenrakentamista parisuhteen päättymisen jälkeen. Lastenvalvojan toiminnalla on vaikutusta siihen, kuinka se onnistuu.
Erovanhemmat tarvitsevat tukea, neuvoja ja hyväksyntää
Vanhemmat kritisoivat eniten lastenvalvojan kuuntelemattomuutta, tuen ja auktoriteetin puuttumista sekä vanhemman näkemyksen vähättelyä lasten asioista sovittaessa. Näiden asioiden voidaan katsoa vaikuttaneen myös vanhemman voimaantumisen kokemukseen – tai sen puuttumiseen.
Voimaantumista voi kuitenkin tapahtua lastenvalvojan työn seurauksena. Haastattelemani vanhemmat olivat kokeneet voimaantumista seuraavien asioiden myötä:
-
-
- luottamuksen syntymisestä työntekijän ja vanhemman välille
- hyväksynnän kokemuksesta
- tuen ja konkreettisen avun saamisesta
- taloudellisen vastuunjakamisen onnistumisesta vanhempien välillä
-
Nämä kokemukset ovat auttaneet vanhempia elämässä ja vanhemmuudessa eron jälkeen. Vanhemman selviytyminen erosta vaikuttaa väistämättä myös lapsen sopeutumiseen ja selviytymiseen. Lastenvalvojan työn keskeisenä tavoitteena voidaan pitää voimaantuneen, erosta selvinneen vanhemmuuden saavuttamista – tällöin työn tuloksena olisi todennäköisesti myös voimaantunut ja vahva, vanhempien erosta selvinnyt lapsi.
Riikka Ylisaukko-oja
Lapin yliopisto
Kannanotto perustuu pro gradu tutkielmaan: Voimaantunut vanhemmuus, laadullinen tutkimus vanhempien kokemuksista perheasioiden sovittelutyössä
Lähteet
1. Ks. esim. Margulies, Sam 2007: Working with Divorcing Spouses: How to Help Clients Navigate
Vanhemmille tarjottava eronjälkeinen tuki tukee myös lapsen etua
Eron jälkeen useat vanhemmat laativat sopimuksia lapsen huollosta, asumisesta, tapaamisesta ja elatuksesta. Eroon liittyy usein kipeitä tunteita ja lasten asioista sopiminen ex-puolison kanssa voi olla haastavaa. Rovaniemellä on kehitetty toimintamalli, jossa vanhemmille tarjotaan tukea erotilanteeseen osana sopimusten laatimista.
Rovaniemellä lastenvalvojan palvelut järjestetään osana perheoikeudellisia palveluja. Rovaniemen perheoikeudellisissa palveluissa on kehitetty Uuden eron prosessi -niminen toimintamalli. Uuden eron prosessi on tarkoitettu vanhemmille, jotka ovat laatimassa ensimmäistä kertaa lapsia koskevia sopimuksia. Usein kyseessä on tuore erotilanne.
Uuden eron prosessissa molemmille vanhemmille varataan ensin omat yksilökeskusteluajat perheoikeudellisten palveluiden sosiaalityöntekijän luokse. Yksilökeskusteluaikoja seuraa vanhempien yhteinen keskusteluaika sosiaalityöntekijän kanssa. Keskusteluaikojen tarkoituksena on tarjota vanhemmille tukea erotilanteeseen, eronjälkeiseen vanhemmuuteen sekä lasten asioista sopimiseen. Sosiaalityöntekijä osallistuu myös vanhempien sopimusneuvotteluun, jossa lapsia koskevat sopimukset laaditaan. Lastenvalvoja ja sosiaalityöntekijä toimivat sopimusneuvottelussa työparina.
Uuden eron prosessi on kehitetty Rovaniemellä työskentelevien lastenvalvojien ja sosiaalityöntekijöiden toimesta. Uuden eron prosessi on ollut Rovaniemen perheoikeudellisissa palveluissa käytössä elokuusta 2019 lähtien. Uuden eron prosessin kehittäminen sai alkunsa, sillä tuoreissa erotilanteissa sopimusneuvottelut olivat käyneet entistä haastavammiksi ja riitaisammiksi. Riitaisissa erotilanteissa ja käsittelemättömien tunteiden vallassa lapsen etu on vaarassa jäädä sopimuksissa sivuosaan.
Lastenvalvojan luona laadittavien sopimusten ensisijainen tarkoitus on turvata lapsen etu myös eron jälkeen (Valjakka 2002, 97). Uuden eron prosessissa lapsen edun toteutumista tuetaan tarjoamalla vanhemmille psykososiaalista tukea eron käsittelyyn ja vanhemmuuteen, sekä tietoa lapsen edun mukaisten ratkaisujen tekemisen tueksi. Vanhemmille tarjottavalla oikea-aikaisella tuella vanhempi sen sijaan kykenee ottamaan paremmin huomioon myös lapsen edun eronjälkeisissä ratkaisuissa. (Antikainen 2007, 43,75.)
Vanhempien kokemukset Uuden eron prosessista ovat myönteisiä
Tutkin pro gradu -tutkielmassani vanhempien kokemuksia Uuden eron prosessin mukaisesta toimintamallista. Toteutin tutkimukseni haastattelemalla kuutta Uuden eron prosessissa asioinutta vanhempaa, neljää äitiä ja kahta isää.
Tutkimukseeni osallistuneiden vanhempien kokemukset Uuden eron prosessi -toimintamallista ovat myönteisiä. Vanhemmat kokivat tärkeäksi saamansa keskusteluavun. Erityisesti yksilökeskusteluajan saadun tuen merkitys korostui vanhempien kokemuksissa.
Vanhemmat kokivat keskusteluaikojen valmistaneen heitä sopimusten laatimiseen ja sopimusneuvotteluun. Sosiaalityöntekijän läsnäolo sopimusneuvotteluissa koettiin myös tärkeäksi. Edellisen puolison kohtaaminen sopimusneuvottelussa ja lasten asioista sopiminen voi olla kuormittava kokemus (Emery 2012, 74). Tutun sosiaalityöntekijän läsnäolo lievensi vanhempien mukaan jännitystä ja loi turvallisuuden tunnetta. Vanhempien ei myöskään tarvinnut avata tilannettaan alusta asti lastenvalvojalle, kun sosiaalityöntekijä oli mukana taustoittamassa tilannetta.
Perheoikeudellisia palveluja tulee kehittää tukemaan vanhempia erokriisissä
Tutkimukseni tulosten perusteella Uuden eron prosessi onnistuu tavoitteessaan tarjota vanhemmille psykososiaalista tukea lapsen edun mukaisten sopimusten laatimisen tueksi. Vanhempien tukeminen erossa tukee vanhempien hyvinvointia ja sitä kautta kykyä parempaan vanhemmuuteen ja lapsen tarpeiden huomioimiseen (Kauppinen 2013, 26). Uuden eron prosessin myötä vanhemmilla on paremmat valmiudet tehdä lapsensa edun mukaisia eronjälkeisiä ratkaisuja. Mari Antikainen (2007, 70) on todennut väitöskirjassaan, että lastenvalvojapalveluita tulisi kehittää vanhempia erossa tukevaan suuntaan. Tutkimukseni puoltaa Antikaisen näkemystä.
Uuden eron prosessi tarjoaa vanhemmille myös matalan kynnyksen keskusteluapua. Ero on kriisi, josta selviytyminen edellyttää eron käsittelyä. Erokriisin kanssa yksin jääminen voi johtaa useisiin sosiaalisiin ja terveydellisiin ongelmiin. Suomessa matalan kynnyksen eropalveluja on liian vähän. (Nurmela & Kaittila 2019, 424–425.) Uuden eron prosessi vastaa tähän tarpeeseen tarjoamalla vanhemmille matalan kynnyksen keskusteluapua osana sopimusten laatimista ilman, että vanhempien tarvitsee erikseen hakea apua.
Tutkimukseni perusteella totean, että Uuden eron prosessi on toimintamalli, joka tukee sekä lapsen että vanhempien hyvinvoinnin toteutumista eron jälkeen. Eräs tutkimukseeni osallistunut vanhempi kuvaili, että Uuden eron prosessin mukainen lastenvalvojaprosessi on inhimillisempi, kuin jos menisi suoraan lastenvalvojan luokse. Näkemykseni on, että Uuden eron prosessi -toimintamalli olisi tärkeää ottaa käyttöön perheoikeudellisissa palveluissa myös Rovaniemen ulkopuolella.
Enni Haatanen
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelija
Kirjoitus perustuu vuonna 2023 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaan ”Mä aattelin, että näin on hyvin asiat joka paikassa” Vanhempien kokemukset Uuden eron prosessi -toimintamallin kehittämisen pohjana – Rakenteellisen sosiaalityön näkökulma”.
Lähteet
Antikainen, Mari 2007. Sosiaalityöntekijän asiantuntijuus lapsen huolto- ja tapaamissopimuspalvelussa. Kuopio: Kuopion yliopiston julkaisuja.
Emery, Robert E. 2012. Renegotiating Family Relationships: Divorce, Child Custody, and Mediation. 2nd ed. New York: Guilford Press.
Kauppinen, Nina 2013. Eronjälkeinen selviytyminen ja onnistunut yhteistyö eroperheiden tarinoissa. Lisensiaatintutkimus. Turku: Turun yliopisto.
Nurmela, Niina & Kaittila, Anniina 2019. Lapsiperheiden eropalveluiden kehittäminen sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmässä. Janus. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti. Vol. 27 (4) 2019. 422–429.
Valjakka, Eeva 2002. Lapsen huolto, asuminen ja tapaamisoikeus. Teoksessa: Litmala, Marjukka (toim.) 2002. Lapsen asema erossa. Helsinki: WSOY. 35–109.
(68)
(Julkaistu 15.12.2022)
Lähisuhdeväkivaltaa käyttäneiden naisten avun hakeminen ja saaminen
Naisten tekemä lähisuhdeväkivalta tunnistetaan edelleen heikosti. Aiheen tabuluontoisuuden vuoksi väkivaltaa käyttäneiden naisten on vaikea hakea ja saada apua.
Väkivallasta puhuttaessa tekijäksi mielletään useimmiten mies. Kuitenkin myös moni nainen käyttää väkivaltaa lähisuhteissaan. Naisten tekemä lähisuhdeväkivalta kohdistuu tyypillisimmin lapsiin tai puolisoon (Keiski 2018, 23; Lattu 2016, 81). Väkivaltaa käyttäneet naiset kokevat hankalaksi hakea ja saada apua.
Naisten tekemä lähisuhdeväkivalta on tabu
Miestenkään tekemää väkivaltaa ei yleisesti pidetä hyväksyttynä, mutta se on kuitenkin sosiaalisesti normatiivisempaa kuin naisten tekemä väkivalta (Putkonen 2011, 1213; Ronkainen 2017, 30). Väkivaltaa käyttävä nainen rikkoo stereotyyppiset odotukset naisesta lempeänä ja hoivaavana. Naisen väkivalta on tabu, ja juuri sen vuoksi väkivallan käyttö herättää naisissa voimakkaita häpeän ja epäonnistumisen kokemuksia (Mm. Bowen 2009, 13; Ellonen ym. 2015, 72; Keiski ym. 2018, 144; Lattu 2016, 188). Moni uskookin olevansa lähes ainoa väkivaltaa käyttänyt nainen.
Väkivaltaa käyttäneille naisille merkittävin avun hakemista estävä tekijä on häpeä. Aggressio ja väkivalta hävettävät naisia niin paljon, ettei aiheesta kerrota kenellekään. Avun hakeminen herättää myös pelkoa väkivallan julkitulemisesta ja muiden ihmisten tuomitsemisesta. Erityisesti lapsiin väkivaltaa kohdistaneet naiset pelkäävät lisäksi lastensuojelun väliintuloa. Toisinaan naiset eivät myöskään tunnista omaa toimintaansa väkivallaksi, ja eivät siksi hae apua.
Apua hakiessa monet väkivaltaa käyttäneet naiset kohtaavat vähättelyä ja ohittamista. Sosiaali- ja terveyspalveluissa työntekijät eivät usein tunnista naisten tekemää väkivaltaa, vaikka nainen itse yrittäisi kertoa huolestaan oman väkivallan suhteen. Ammattilaiset helposti sivuuttavat tilanteen tai pyrkivät selittämään väkivaltaa esimerkiksi unen puutteesta johtuvaksi normaaliksi hermostumiseksi. Väkivallan vähätteleminen tai ohittaminen tyypillisesti lisää naisten kokemaa häpeää ja estää uusia avun hakemisen yrityksiä.
Naisten avun hakemista on helpotettava
Avun saaminen näkyy naisten elämässä väkivallan vähenemisenä tai päättymisenä. Avun saamisen myötä naisten itsetuntemus ja armollisuus itseä kohtaan lisääntyvät. Apua saaneet naiset kokevat itsearvostuksensa ja hyvinvointinsa parantuneen työskentelyn myötä. Väkivaltaa käyttäneiden naisten auttaminen helpottaa usein myös naisen puolison ja lasten tilannetta. Naisten mukaan merkityksellistä avun saamisessa on arvostava kohtaaminen, kuulluksi tuleminen ja väkivallan vakavasti ottaminen.
Väkivaltaa käyttäneiden naisten kohtaamista ja avun saantia voidaan sosiaali- ja terveyspalveluissa parantaa lisäämällä kaikkien ammattilaisten ymmärrystä naisten väkivallasta. Oikean avun löytämisessä tärkeä rooli on onnistuneella palveluohjauksella ja selkeällä palveluverkostolla. Naiset toivovat usein konkreettista apua ja tukea arkeen, ja näitä palveluita tarjoamalla voitaisiinkin tukea arjessa jaksamista ja sitä kautta vähentää väkivallan käyttöä.
Tutkimuksia naisten väkivallasta on tehty, mutta tuloksia ja kerättyä tietoa ei ole saatu siirrettyä käytännön työskentelyyn (Keiski 2018, 77). Omalla tutkimuksellani olen pyrkinyt osallistumaan aiheesta käytävään keskusteluun ja vaikuttamaan naisten avun hakemisen ja saamisen helpottumiseen. On tärkeää, että kaikki väkivallan tekijät ja uhrit voivat hakea ja saada apua.
Laura Purhonen
Lapin Yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu vuonna 2022 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani ”Lähisuhdeväkivaltaa käyttäneiden naisten avun hakeminen ja saaminen”.
Lähteet
Bowen, Ellen L. 2009: Domestic violence treatment for abusive women. A Treatment manual. Taylor & Francis Group. New York.
Ellonen, Noora & Pösö, Tarja & Peltonen, Kirsi 2015: Äidit ja lapsiin kohdistuva väkivalta. Kyselytutkimuksen tulosten pohdintaa. Yhteiskuntapolitiikka 80 (2015): 1. 72–80.
Keiski, Pia 2018: Perheväkivaltaa käyttäneen naisen minuus. Realistinen synteesi perheväkivaltakäyttäytymisen vähenemiseen tähtäävän intervention vaikutuksista. Tampere University Press. Tampere.
Lattu, Emmi 2016: Naisten tekemä väkivalta. Tampere University Press. Tampere.
Putkonen, Hanna 2011: Suomalaisten naisten väkivalta. Duodecim 127. 1212–1218.
Ronkainen, Suvi 2017: Mitä väkivalta on? Teoksessa Niemi, Johanna & Kainulainen, Heini & Honkatukia, Päivi & Hautanen, Teija (toim.): Sukupuolistunut väkivalta: oikeudellinen ja sosiaalinen ongelma. Tallinna Raamatutrükikoja OÜ. Tallinna. 19–35.
(67)
(Julkaistu 20.11.2022)
Työttömyys – unohdettu tasa-arvon ongelma
Viimeaikainen julkinen keskustelu tasa-arvosta keskittyy sukupuolten ja vähemmistöjen tasa-arvoon. Tällainen kapea näkökulma normalisoi epätasa-arvoa.
Vähättelemättä sukupuolten ja vähemmistöjen tasa-arvon tärkeyttä, julkinen keskustelu sulkee ulkopuolelleen yhteiskuntaluokkien tasa-arvon. Elämme räikeiden tuloerojen maailmassa. Rikkain prosentti maailman ihmisistä omistaa 48 prosenttia kaikesta varallisuudesta ja rikkain kymmenys 87 prosenttia [1]. Samalla valtava määrä ihmisiä elää köyhyydessä.
Suomessa hyvinvointivaltio tarjoaa kaikille vähimmäistoimeentulon. Siitä huolimatta perustuslakiinkin kirjattu oikeus työhön ei kaikkien kohdalla toteudu. Emme ole tasa-arvoisessa asemassa työelämän suhteen.
Täydellistä tasa-arvoa on käytännössä mahdotonta saavuttaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei sitä kohti voitaisi pyrkiä. Yhteiskuntaluokkien taloudellista tasa-arvoa ei ole perusteltua jättää tasa-arvokeskustelun ulkopuolelle. Yhteiskuntaluokkien tasa-arvo ei ole valmis.
Hyväksyttyä epätasa-arvoa
Työttömyys on tasa-arvon ongelma. Työpaikkoja ei riitä kaikille halukkaille [2]. Poliittinen valtadiskurssi selittää työttömyyttä liian korkeilla palkoilla [3]: jos palkat olisivat pienemmät, yrityksillä olisi varaa palkata enemmän työttömiä töihin. Pienemmät palkat eivät kuitenkaan ratkaise tasa-arvon ongelmaa. Jos palkat eivät riitä elämiseen [4], epätasa-arvo ei häviä.
Poliittista valtadiskurssia kritisoiva marxilainen työttömyysteoria syyttää kapitalismia epätasa-arvosta. Esimerkiksi teknologia syrjäyttää ihmisiä työttömyyteen [5]. Työttömät kilpailevat työpaikoista työläisten kanssa: kuka suostuu halvimmalla töihin? Kilpailu työpaikoista pitää palkkatason matalana. Jos kaikki menisivät töihin, palkkojen kasvu söisi talouskasvun [6]. Tällöin talous romahtaisi.
Talous ei siis kasva ilman työttömyyttä. Vallitsevassa työttömyyspolitiikassa työttömyyttä ei haluta poistaa [7]. Työttömyys on politiikassa hyväksyttyä epätasa-arvoa.
Työnjako – jos kaikki olisikin toisin
Kapitalistinen työnjako on epätasa-arvoinen. Osa ihmisistä tekee pitkää työpäivää ja osa pakotetaan joutilaaksi [8]. Työ luo ihmisille osallisuutta ja mielekästä sisältöä elämään. Siksi jokaisella tulisi olla siihen oikeus. Toisaalta kenelläkään työtä ei pitäisi olla niin paljon, että se uuvuttaa ja vie työkyvyn.
Tasa-arvoa edistäisi, jos työ jaettaisiin tasan. Kaikilla olisi oikeus tehdä työtä, mutta kenenkään ei tarvitsisi tehdä sitä liikaa.
Tasa-arvoinen työnjako ei toteudu, jos tavoittelemme loputonta talouskasvua. Siksi koko talousjärjestelmä tulisi luoda uudelleen. Eläisimmekö mieluummin maailmassa, jossa tekisimme työtä itsemme ja läheistemme hyvinvoinnin eteen – emme globaalin pääoman tai ympäristön riiston hyväksi?
Tuotammeko sosiaalityössä epätasa-arvoa?
Sosiaalityön tehtävä on edistää tasa-arvoa ja puolustaa huono-osaisia [9]. Työttömät ja vähävaraiset ovat sosiaalityön keskeinen asiakasryhmä [10]. Sosiaalityö on myös poliittista toimintaa – se tuottaa poliittista käsitystä todellisuudesta [11]. Siksi on tärkeää, että sosiaalityössä huomioidaan työttömyys ja yhteiskuntaluokat tasa-arvon kysymyksinä.
Rakenteellista sosiaalityötä on viime vuosina korostettu. Liian usein rakenteellinen sosiaalityö keskittyy ”helppoihin” aiheisiin – esimerkiksi kehittelemään palveluista parempia. Sen lisäksi sosiaalityön tulisi katsoa rakenteita pintaa syvemmältä. Syvärakenteista voimme löytää uusia luovia näkökulmia sosiaalisiin epäkohtiin.
Kunnianhimottomuus yhteiskuntaluokkien tasa-arvon suhteen tuottaa kuvaa, että taloudellinen epätasa-arvo olisi yhteiskunnassamme hyväksyttävää. Haluammeko tuottaa epätasa-arvon hyväksyvää yhteiskuntaa vai ajatella tasa-arvon laajemmin?
Talous ei ole luonnonlaki – sen voi ja se tulee kyseenalaistaa. Alussa oli vain ihminen osana luontoa. Sitten ihminen loi rahan, talouden, yhteiskuntaluokat ja epätasa-arvon. Teimmekö jossain kohtaa historiaa virheen?
Mikko Raappana
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelija.
Kirjoitus perustuu pro graduuni Työvoimareservi tarpeellisena ongelmana. Politiikassa rakentuva representaatio työttömyydestä ja sosiaalityön työvoimapoliittisesta asemasta (2022) .
Viitteet
[1] Stierli ym. 2014, 11.
[2] Suomen virallinen tilasto 2020A; 2020B.
[3] Honkanen 2007, 51–75, 114–124; Koistinen 2014, 187–209.
[4] Marx 1957, 179–206; 1976, 50–58.
[5] Marx 1957, 404–408; 1976, 224–225; Honkanen 2007, 84.
[6] Marx 1957, 415, 583–591; 1976, 94–95.
[7] Ks. myös Honkanen 2007, 78–86, 207–208.
[8] Marx 1957, 592–595; Honkanen 2007, 85–86, 135–139, 171.
[9] Juhila 2002, 11–13; Raunio 2009, 87–89; Pohjola 2014, 16–18.
[10] Mm. Mäntysaari 2019, 185.
[11] Payne 2014, 20, 99, 103–107, 320–326.
Lähteet
Honkanen, Pertti 2007: Työttömyys ja arvoteoria. Tutkielma työttömyydestä, talousteorioista ja sosiaalipolitiikasta. Turun yliopiston julkaisuja C 252. Turku.
Juhila, Kirsi 2002: Sosiaalityö marginaalissa. Teoksessa Juhila, Kirsi & Forsberg, Hannele & Roivainen, Irene (toim.): Marginaalit ja sosiaalityö. SoPhi 65. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä, 11–19.
Koistinen, Pertti 2014: Työ, työvoima & politiikka. Vastapaino. Tampere.
Marx, Karl 1957: Pääoma – Kansantaloustieteen arvostelua. Ensimmäinen osa – Pääoman tuotantoprosessi. Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike. Petroskoi. (Alkuperäinen julkaisu 1867).
Marx, Karl 1976: Pääoma – Kansantaloustieteen arvostelua. Kolmas osa – Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Kustannusliike Edistys. Moskova. (Alkuperäinen julkaisu 1894).
Mäntysaari, Mikko 2019: Sosiaalityö ja työttömyys. Janus 27 (2), 181–187.
Payne, Malcolm 2014: Modern social work theory. 4. painos. 1. painos 1990. Palgrave Macmillan. Hampshire & New York.
Pohjola, Anneli 2014: Rakenteellisen sosiaalityön paikannuksia. Teoksessa: Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. Unipress. Kuopio, 16–36.
Raunio, Kyösti 2009: Olennainen sosiaalityössä. 2. painos. 1. painos 2004. Gaudeamus. Helsinki.
Stierli, Markus & Shorrocks, Anthony & Davies, James B. & Lluberas, Rodrigo & Koutsoukis, Antonios 2014: Global Wealth Report 2014. Credit Suisse Research Institute. Zurich.
Suomen virallinen tilasto 2020A: Avoimet työpaikat. 4. vuosineljännes 2019. Tilastokeskus. Helsinki. http://www.stat.fi/til/atp/2019/04/atp_2019_04_2020-02-18_tie_001_fi.html. Viitattu 15.9.2022.
Suomen virallinen tilasto 2020B: Työvoimatutkimus. Työllisyys ja työttömyys 2019. Tilastokeskus. Helsinki. http://www.stat.fi/til/tyti/2019/13/tyti_2019_13_2020-05-07_kat_002_fi.html. Viitattu 15.9.2022.
(66)
(Julkaistu 31.10.2022)
Sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnista aikuissosiaalityössä
”Onko työssäsi asioita, jotka auttavat sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnissa? Jos on, niin mitä?” ”Onko työssäsi asioita, jotka vaikeuttavat sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia? Jos on, niin mitä?
Muun muassa näihin kysymyksiin keräsin sosiaalityöntekijöiltä vastauksia Pro gradu -tutkielmaa tehdessäni. Halusin tutkielmassani antaa äänen aikuissosiaalityöstä työkokemusta omaaville sosiaalityöntekijöille, jotta he voisivat kertoa näkemyksiään sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnista aikuissosiaalityössä. Tutkielman aineisto kerättiin keväällä 2020 Webropol -verkkokyselylomakkeen avulla, Sosiaalityön Uraverkosto Facebook -ryhmästä. Kyselyyn vastasi yhteensä 17 sosiaalityöntekijää.
Sosiaalityöntekijöiden mainitsemia sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnissa auttavia tekijöitä aikuissosiaalityössä olivat asiakassuunnitelmat, palveluntarpeen arviointi, asiakastietojärjestelmä tai sen kautta tilastoinnin tekeminen, asiakaskirjaukset, mittarit, asiakaspalautteet, kyselyt, esihenkilö sekä kokonaisvaltainen asiakkaan tilanteen kartoittaminen ja huomioiminen työskentelyssä sekä verkostoyhteistyö. Osa vastaajista kuitenkin kertoi, ettei heillä ole työssään sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnissa auttavia tekijöitä.
Sosiaalityöntekijöiden mukaan sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia vaikeuttaviin tekijöihin puolestaan kuuluivat työn ja asiakkaiden määrä, puutteet mittareissa tai työkaluissa, asiakkaaseen, työnantajaan tai johtoon liittyvät tekijät, peruuntuneet tapaamiset, työskentelyn repaleisuus, sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia tukemattomat rakenteet, työntekijöiden vaihtuvuus, pirstaloituneet palvelut sekä tavoitteisiin liittyvä osaaminen.
Myös Kemppainen, Kostamo-Pääkkö, Niskala, Ojaniemi ja Vesterinen (2010, 35) sanovat, että asiakasvirtojen ja kiireen keskellä työn vaikuttavuuden tarkasteleminen usein unohtuu ja työ rutinoituu suoritteiksi. Sosiaalityötä tehdäänkin monimutkaistuvien ja vaikeutuvien asiakastilanteiden keskellä, valtavissa työpaineissa (Heinonen 2007, 10). Mikäli sosiaalityöntekijät eivät pysty tekemään työtään eettisesti kestävästi, on uhattuna sekä sosiaalityöntekijöiden hyvinvointi että jo ennestään haavoittuvassa asemassa olevien asiakkaiden hyvinvointi ja avunsaantimahdollisuudet. Ratkaisuksi ei riitä pelkästään sosiaalityöntekijöiden voimavarojen tukeminen, vaan sosiaalityöntekijöitä liiallisesti kuormittavat työn vaatimukset on tehtävä näkyväksi ja niihin puututtava. (Mänttäri-van Der Kuip 2015, 76.)
Sosiaalityöntekijöiden tulee Sosiaalihuoltolain (30.12.2014/1301) kolmannen luvun 15 §:n perusteella seurata työssään sosiaalityön vaikuttavuutta. On tärkeää, että sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnista kuullaan ja vahvistetaan sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia edistäviä tekijöitä sekä minimoidaan sitä vaikeuttavia tekijöitä. Tutkielmani tulosten mukaan sosiaalityöntekijät myös määrittelivät ja arvioivat sosiaalityön vaikuttavuutta aikuissosiaalityössä eri tavoin ja olisi aiheellista myös tarkastella, olisiko arviointitapojen yhtenäistämiselle tarvetta. Olennaista on, että sosiaalityöntekijöillä on tarpeeksi aiheeseen liittyvää osaamista sekä tosiasiallinen mahdollisuus toteuttaa aikuissosiaalityössä sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia.
Päivyt Jortikka
Kirjoitus perustuu Lapin yliopstoon tekemääni pro gradu -tutkielmaan: ”Sosiaalityön vaikuttavuuden arviointi aikuisten parissa tehtävässä sosiaalityössä – sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä”.
Lähteet:
Heinonen, Hanna (2007). Kohti syvempää ymmärrystä sosiaalityössä: tutkiva ja arvioiva työote sosiaalityöntekijöiden jäsentämänä. Pääkaupunkiseudun sosiaa-lialan osaamiskeskus SOCCA. http://www.socca.fi/files/72/Tutkiva_arvioiva_tyo-ote_sosiaalityontekijoiden_jasentamana.pdf. Viitattu 28.10.2022.
Kemppainen, Tarja & Kostamo-Pääkkö, Kaisa & Niskala, Asta & Ojaniemi, Pekka & Vesterinen, Kerttu (2010). Sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnin ensiaskeleet Lapissa: Tutkimus sosiaalitoimistojen työn vaikuttavuudesta. Rovaniemi. Oy Sevenprint Ltd.
Mänttäri-van Der Kuip, Maija (2015). Work-Related Well-Being among Finnish Frontline Social Workers in an Age of Austerity. Jyväskylän yliopisto. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/45924/978-951-39-6191-6_vaitos29052015.pdf?sequence=1&isAllowed=y. Viitattu 28.10.2022.
SHL Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2014/20141301. Viitattu 28.10.2022.
(65)
(Julkaistu 25.10.2022)
Sosiaalityöntekijän oikeudellinen osaaminen
Oikeudellinen osaaminen on yhä tärkeämpi osa sosiaalityön asiantuntijuutta ja se tulee ottaa vahvemmin huomioon sekä perus- ja täydennyskoulutuksessa.
Sosiaalityö on oikeudellistunut siinä missä koko yhteiskuntamme. Oikeudellistuminen on sitä, että lainsäädännön määrä, laajuus ja tarkkuus kasvaa koko ajan. Lainsäädännön piiriin tuodaan uusia ilmiöitä ja asioita, jotta heikommassa asemassa olevaa osapuolta voidaan suojella paremmin.
Sosiaalityössä tulee osata entistä laajemmin lainsäädäntöä ja tehdä työtä lainsäädännön edellyttämällä tavalla.
Sosiaalityötekijän oikeudellinen osaaminen
Sosiaalityöntekijän osaaminen koostuu useasta eri osa-alueesta. Tutkin pro gradu -tutkielmani myötä tarkemmin sosiaalityöntekijän oikeudellista osaamista. Tarkastelin oikeudellista osaamista erityisesti valvontatyön näkökulmasta, jota voidaan toteuttaa mm. omatyöntekijän tai vastuutyöntekijän roolista. Tutkielmani aineisto muodostui kahdesta osasta. Ensimmäisenä osa koostui Lapin maakunnan alueen kuntien sosiaalitoimen omavalvontasuunnitelmista, ja toinen osa muodostui §OHOVA –hankkeeseen osallistuneiden sosiaalityöntekijöiden näkemyksistä oikeudelliseen osaamiseen liittyen.
Tutkielmani tulosten perusteella oikeudellista osaamista tarvitaan sosiaalityöntekijän työssä päivittäin. Oikeudellinen osaaminen on merkittävä osa sosiaalityöntekijän ammattitaitoa, ja se koostuu useasta eri osa-alueesta, joita kuvaa moniulotteisuus. Oikeudellinen osaaminen on lainsäädännön ja oikeudellisen toimintaympäristön tuntemusta. Ihmis- ja perusoikeuksien ymmärtämistä osaksi sosiaalihuollon kokonaisuutta yhdistettynä julkisen vallan toimeenpanijan tehtävään.
Lisäksi tulee ymmärtää hyvän hallintotavan mukainen tapa tehdä työtä. Menettelylliset tavat työssä on vähintään yhtä tärkeät kuin asiakkaan hyvän kohtelun ja kohtaamisen taidot sekä vuorovaikutustaidot. Menettelylliset seikat on meille kaikille avattu hallintolaissa.
Sosiaalityö perustuu heikommassa asemassa olevan ihmisen asioiden puolustamiseen, joten ihmis- ja perusoikeuksien tuntemus ja ymmärtäminen on osa sosiaalityötä. Sosiaalityöhön kuuluu julkisen vallan käyttäminen, kun puututaan ihmisen perusoikeuksiin. Julkisen vallan käyttäjänä tulee toimia lainsäädännön mukaisesti. Sosiaalityössä tavallaan kierretään kehää lainsäädännön ympärillä huomioiden sosiaalityön ilmiöt.
Valvontatyö on osa sosiaalityöntekijän työtä
Sosiaalityöntekijän työhön voi kuulua valvontatyötä asiakkaille järjestettyjen palveluiden osalta. Valvontatyössä korostuu ohjaus- ja neuvontatyö. Sitä tehdään kaksisuuntaisesti, niin asiakkaalle kuin sille taholla, joka tuottaa asiakkaalle järjestetyn palvelun. Paljon puhutaan palveluntuottajista.
Valvonnan päämääränä on varmistaa asiakkaan hyvä kohtelu ja palvelun laatu. Valvonnassa käytetään ohjausta ja neuvontaa. Se on itse asiassa työmenetelmä. Valvontatyössä kuten sosiaalityössä yleensä tarvitaan hyviä vuorovaikutustaitoja, joiden avulla tuodaan näkyväksi sosiaalityöntekijän oikeudellista osaamista. Esimerkiksi asiakkaan oikeuksien sanoittaminen ja näkyväksi tekeminen ovat osa valvontatyön ohjausta ja neuvontaa palveluntuottajan suuntaan.
Sosiaalityössä toimitaan usein virkavastuulla. Virkavastuu velvoittaa tekemään valvontatyötä esimerkiksi lastensuojelussa, kun lapsi joudutaan sijoittamaan omasta kodista turvallisempaan ympäristöön. Sosiaalityön vastuulla on varmistaa, että lapsen elämä jatkuu inhimillisissä ja lapsen oikeuksia kunnioittavassa ympäristössä. Sosiaalityöntekijän tulee lain mukaan olla säännöllisesti yhteydessä lapseen ja paikkaan, jonne hänet on sijoitettu. Toteuttaa siis valvontatyötä.
Oikeudellinen osaaminen tarvitsee rinnalleen sosiaalityön osaamisen
Oikeudellinen osaaminen on yksi sosiaalityöntekijän monista ammattiosaamisen osa-alueista. Oikeudellista osaamista ei voi irrottaa erilleen sosiaalityöntekijän osaamiskokonaisuudesta, vaan oikeudellinen osaaminen ja sosiaalihuollon substanssin osaaminen kulkevat yhdessä, rinnakkain. Sosiaalityöntekijä käyttää lainsäädäntöä omassa työssään välineenä, jonka avulla asiakkaan tilanteeseen saadaan apua ja tukea.
Jos oikeudellinen osaaminen olisi irrotettavissa sosiaalityöstä, silloin sosiaalityötä tekisi työparina sosiaalityöntekijä ja juristi. Nyt sosiaalityötä tekevät sosiaalihuollon ammattilaiset, sosiaalityöntekijät, joiden työtehtävänä on tulkita ja soveltaa sosiaalihuollon lainsäädäntöä asiakastilanteissa. Sosiaalityöntekijöiden oikeudellisen osaamisen taso on vaihtelevaa aikaisemmin tehdyn selvityksen mukaan. Seitsemän sosiaalityöntekijää kymmenestä osaa tulkita lainsäädäntöä hyvin ja soveltaa sitä asiakkaan tilanteeseen. Kolme työntekijää kymmenestä kokee osaavansa jonkin verran tarvitsemaansa lainsäädäntöä.
Tarvitsemme täydennyskoulutusta
Lainsäädäntö on muuttunut vuosien aikana, ja uudistuu edelleen. Sosiaalityöntekijät tarvitsevat täydennyskoulutusta, jotta heidän ammattitaito pysyy yllä ja asiakkaan oikeudet toteutuvat vahvemmin. Täydennyskoulutuksen tulee kohdentua oikeudellisen osaamisen vahvistamiseen niin sosiaalihuoltolain kuin sosiaalihuollon erityislakien soveltamisen osalta. Tarvetta täydennyskoulutukselle lisää myös lainsäädännön monitulkintaisuus. Oikeudellisen osaamisen moniulotteisuus on hyvä huomioida tulevaisuudessa yliopistokoulutuksen aikana, ja vahvistaa tulevien sosiaalityöntekijöiden oikeudellisen osaamisen perusteita.
Ulla Sotaniemi
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelija
Kirjoitukseni perustuu syksyllä 2022 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani ”Sosiaalityöntekijän oikeudellinen osaaminen valvontatyössä”. Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityö.
Lähteet
Kuusisto, Katja & Kalliomaa-Puha, Laura 2019: Päihdeongelmaisen asiakkaan asema ja oikeudet – mitä sosiaalihuoltolain uudet välineet tarkoittavat päihdehuollossa? Teoksessa: Pehkonen, Aini & Kekoni, Taru & Kuusisto, Katja (toim.): Oikeus päihdehuoltoon. Vastapaino. Tampere.
Martin, Maria & Kemppainen, Tarja & Niskala, Asta & Pohjola, Anneli 2018: Sosiaalityöntekijöiden ja sosionomien osaaminen Lapissa. Osaamiskartoituksen tuloksia. PohjoisSuomen sosiaalialan osaamiskeskus.
Poikonen, Heidi ja Kekoni, Taru 2019: Asiakkaan oikeudet ja niihin vaikuttavat tekijät päihdepalveluissa. Teoksessa: Pehkonen, Aini & Kekoni, Taru & Kuusisto, Katja (toim.): Oikeus päihdehuoltoon. Vastapaino. Tampere.
(64)
(Julkaistu 11.7.2022)
Intersukupuoliset henkilöt kaipaavat tukea
Intersukupuolisuus tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä, ettei henkilöä ole mahdollista määritellä yksiselitteisesti naiseksi tai mieheksi kehon sukupuolipiirteiden perusteella. Toisin sanoen intersukupuoliset henkilöt kantavat kehoissaan sekä nais- että miessukupuolille tyypillisinä pidettyjä ominaisuuksia.
Intersukupuolisuus ei ole sairaus, vaan siinä on kyse kehon sukupuolipiirteiden luonnollisesta vaihtelusta. Toisinaan se tulee sekoitetuksi transsukupuolisuuteen, mikä on eri asia, sillä transsukupuolisuudessa on kyse koetun sukupuolen ja kehon välisestä ristiriidasta. Monet intersukupuoliset henkilöt kokevat sen sijaan olevansa naisia tai miehiä. Osa intersukupuolisista henkilöistä kokee kuuluvansa sukupuolivähemmistöön, osa ei. Seksuaalisuuden kanssa intersukupuolisuudella itsessään ei ole mitään tekemistä.
Intersukupuolisia henkilöitä syrjitään
Omassa pro gradu -tutkielmassani tarkastelin, millaisia sosiaalisia kokemuksia intersukupuolisilla henkilöillä on. Tutkimuksen mukaan intersukupuoliset henkilöt kokevat syrjintää, mikä johtuu esimerkiksi siitä, että Suomessa virallisia sukupuolia on vain kaksi. Sen seurauksena intersukupuoliset lapset on pakko määritellä tytöiksi tai pojiksi. Erilaiset asiakirjat, tilat ja toiminnot, jotka on tarkoitettu vain naisille tai miehille, voivat myös aiheuttaa hankaluuksia intersukupuolisille henkilöille.
Tutkimuksen mukaan intersukupuoliset henkilöt voivat kokea vähemmistöstressiä, mikä tarkoittaa vähemmistöön kuuluvan henkilön kokemaa pitkäaikaista ja/tai toistuvaa stressiä. Sitä aiheuttavat esimerkiksi ennakkoluulot, epäasiallinen kohtelu ja syrjintä, joiden seurauksena intersukupuoliset henkilöt voivat pelätä muiden ihmisten reaktioita ja joutuvat pohtimaan, miten he voivat esimerkiksi pukeutua ja käyttäytyä. Tutkimuksen mukaan osa intersukupuolisista henkilöistä on kohdannut esimerkiksi sukupuoltaan koskevia epäasiallisia kysymyksiä ja kommentteja. Vähemmistöstressi voi aiheuttaa erilaisia kielteisiä terveysvaikutuksia, kuten mielenterveysongelmia.
Intersukupuolisuudesta voi olla vaikea puhua
Tutkimuksen mukaan intersukupuolisten henkilöiden ja heidän vanhempiensa on usein vaikea kertoa intersukupuolisuudesta muille, koska he voivat esimerkiksi pelätä, ettei intersukupuolisuutta ymmärretä. Osa intersukupuolisista henkilöistä häpeää omaa intersukupuolisuuttaan ja salaa sen jopa omilta läheisiltään. Monet kaipaavat tukea toisilta intersukupuolisilta henkilöiltä. Myös vanhempien, ystävien ja kumppaneiden antama hyväksyntä, tuki ja myönteinen suhtautuminen ovat hyvin tärkeitä.
Tutkimuksen mukaan intersukupuolisuudesta voi olla helpompi kertoa silloin, kun intersukupuoliset henkilöt huomaavat, että muut ihmiset tietävät intersukupuolisuudesta ja/tai sukupuolen moninaisuudesta ja hyväksyvät sen. Intersukupuolisuuteen tulisi suhtautua tavallisena asiana, mutta ei vähättelevästi. Intersukupuoliset henkilöt toivovat, että intersukupuolisuudesta tiedettäisiin, mutta kenenkään ei tarvitse tietää siitä kaikkea. Intersukupuolisilta henkilöiltä on hyvä kysyä, mitä intersukupuolisuus heille itselleen merkitsee. Käytännössä apua voi olla esimerkiksi neutraalista tavasta puhua, eli henkilöistä puhumisesta naisten ja miesten sijasta.
Sointu Helttunen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitelma perustuu pro gradu -tutkielmaani ”Intersukupuolisuuden sosiaalinen ulottuvuus intersukupuolisten henkilöiden kokemana”. Lapin yliopisto, 2022.
Lähteet
European Union Agency for Fundamental Rights 2015: The fundamental rights situation of intersex people. 4/2015.
Jaskari Onni & Keski-Rahkonen Anna 2021: Vähemmistöstressi uhkana seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen terveydelle. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim. 2021; 137(17):1781-8.
Meyer Ilan H. 2003: Prejudice, Social Stress, and Mental Health in Lesbian, Gay, and Bisexual Populations: Conceptual Issues and Research Evidence. Psychological Bulletin Journal. 2003; 129(5): 674−697.
Oikarinen Tikli 2019: Ei tietoa eikä vaihtoehtoja – Selvitys intersukupuolisten ihmisten oikeuksista ja kokemuksista. Oikeusministeriön julkaisuja. Selvityksiä ja ohjeita 2019:3.
van Lisdonk Jantine 2014: Living with intersex/DSD – An exploratory study of the social situation of persons with intersex/DSD. The Netherlands Institute for Social Research.
(63)
(Julkaistu 8.6.2022)
Lasten ja nuorten hyvinvointi koronapandemian aikana
Korona-aika on vaikuttanut merkittävästi lasten ja nuorten hyvinvointiin.
Julkisessa keskustelussa ja mediassa lasten ja nuorten ääntä on tuotu esiin melko vähän, vaikka pandemia on vaikuttanut hyvin paljon myös lasten ja nuorten elämään. Sekä suomalaiset että kansainväliset tutkimukset puhuvat samaa kieltä; lasten ja nuorten hyvinvointi on huonontunut koronapandemian aikana.
Koronakriisi on lisännyt perheiden välistä eriarvoisuutta (Paju 2020, 6). Koronatoimien myötä lasten epävarmuus, turvattomuus ja ahdistus on lisääntynyt. Lasten yksinäisyys on lisääntynyt ja hyvinvointia ylläpitävät sosiaaliset suhteet ovat vähentyneet. (Lapsistrategian koronatyöryhmä 2020.) Keväällä 2020 huhtikuussa maailman lapsista 86 % oli poissa koulusta. Näistä lapsista 60 prosentilla ei ollut mahdollisuutta käyttää internetiä, jolloin he olivat todellisuudessa täysin ilman opetusta. Koulujen sulkeutumisen seurauksena myös kouluruokailu keskeytyi, jolloin kaikista köyhimmät lapset olivat vaarassa kärsiä aliravitsemuksesta. (The Lancet Child & Adolescent Health 2020, 479.)
Lasten ja nuorten hyvinvointi Erik Allardtin (1976) hyvinvoinnin ulottuvuuksien mukaan
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani lasten ja nuorten hyvinvointia Erik Allardtin (1976) hyvinvoinnin ulottuvuuksien – having, loving, being ja doing jäsennyksen mukaan. Tutkimus on tehty sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta. Tutkimusaineistona käytin valmista aineistoa, joka on kerätty PANDA-hankkeelle vuosina 2020 ja 2021.
Having -ulottuvuus tarkoittaa hengissä pysymistä, toimintaresursseja sekä tarvetta perustoimeentulolle (Helne & Hirvilammi 2021, 50). Having -ulottuvuuden osalta perheiden taloudelliset ongelmat lisääntyivät ja tukitoimet sekä tukipalvelut vähenivät tai loppuivat kokonaan. Näin ollen perheiden toimintaresurssit ovat huonontuneet koronapandemian aikana, mikä on vaikuttanut lasten ja nuorten hyvinvointiin heikentävästi. Perheiden haasteet kasvoivat koronapandemian aikana myös siksi, että yhteiskunta supisti perheille tarjottuja palveluja. Esimerkiksi mielenterveyspalveluihin pääseminen oli haasteellista, koska palveluja supistettiin ja ajettiin alas pandemian seurauksena.
Loving -ulottuvuus kuvaa sosiaalista vuorovaikutusta sekä merkityksellisiä ihmissuhteita. Ihmisen tulee kokea olevansa osa ryhmää tai yhteisöä. Yhteisöillä on merkitystä terveydelle ja lisäksi yhteisöt toimivat turvaverkkona haastavissa elämäntilanteissa. (Kivipelto & Saikkonen 2018, 60.) Hyvinvoinnin loving -ulottuvuus heikentyi oleellisesti koronapandemian aikana, koska kasvokkainen vuorovaikutus väheni. Palveluja siirrettiin etänä toteutettaviksi, mutta huomattiin, että etätapaamiset eivät sovi kaikille. Perheväkivalta, perheriidat ja lasten kaltoinkohtelu lisääntyivät. Myös yksinäisyys lisääntyi ja perheet kärsivät sosiaalisten suhteiden niukkuudesta.
Erik Allardtin mukaan (1976) being -ulottuvuus on ”ihmisenä olemista”. Lasten ja nuorten kohdalla being -ulottuvuus tarkoittaa sitä, että heillä on mahdollisuus kasvaa ja kehittyä kohti täyttä ihmisyyttä. Osallisuus ja elämänhallinta liittyvät being -ulottuvuuteen. Lisäksi terveys sisältyy tutkielmassani being -ulottuvuuteen. Being -ulottuvuuteen koronapandemia on vaikuttanut terveyden näkökulmasta. Korona sairautena on aiheuttanut paljon pelkoa, ahdistusta ja huolta. Mielenterveysongelmat ja ahdistus lisääntyivät ja vaikeutuivat niin lapsilla, nuorilla kuin vanhemmillakin. Vanhempien väsymys ja uupumus lisääntyivät ja jaksaminen vaikeutui. Vuonna 2020 myös päihdeongelmat, seksuaalinen hyväksikäyttö ja itsemurhat lisääntyivät.
Doing tarkoittaa merkityksellistä tekemistä, joka sallii ihmisen noudattaa omia arvojaan. Doing ei tarkoita vain palkkatyötä, vaan harrastukset, luova tekeminen ja vapaaehtoistyö kuuluvat doing -ulottuvuuden piiriin. (Helne & Hirvilammi 2021, 51-52.) Lasten ja nuorten tilanteissa doing merkitsee esimerkiksi varhaiskasvatusta, koulunkäyntiä, kerhotoimintaa ja harrastuksia. Koululla ja varhaiskasvatuksella on suuri merkitys lasten ja nuorten hyvinvoinnille, sillä koulu ja varhaiskasvatus tarjoavat lapsille ja nuorille rutiineja, ystävyyssuhteita ja ikätasoista tekemistä.
Doing -ulottuvuudessa hyvinvoinnin huonontuminen ilmenee etäkoulun ja etätöiden tekemisen haasteina. Osa lapsista jäi pois varhaiskasvatuksesta ja myös harrastustoiminta lopetettiin tai siirrettiin toteutettavaksi etänä. Vuonna 2020 myös työttömyys lisääntyi. Ongelmia esiintyi perheiden arjessa. Lapset eivät saaneet riittävästi tukea etäkouluun, jolloin oppiminen vaikeutui. Koulupudokkaat lisääntyivät ja osa lapsista ja nuorista jäi kokonaan koulunkäynnin ulkopuolelle. Varhaiskasvatuksen keskeytyminen toi mukanaan ongelmia. Vanhemmat joutuivat huolehtimaan töiden ohella myös lapsista, heidän koulunkäynnistään ja ruokahuollosta. Nämä tekijät haastoivat vanhempien jaksamista.
Tutkimustulosten analyysissä esiin tuli hyvinvoinnin ulottuvuuksien lisäksi myös viides luokka, jolle annoin nimen Sosiaalityöntekijöiden huoli. Sijoitin luokkaan sellaiset sosiaalityöntekijöiden vastauksissa toistuneet asiat, jotka liittyivät kyllä lasten ja nuorten hyvinvointiin, mutta jotka eivät suoraan sopineet Allardtin (1976) hyvinvoinnin ulottuvuuksiin. Nämä asiat keskittyivät sosiaalityöntekijöiden huolenaiheisiin koskien lapsia, perheitä ja pandemiaympäristössä työskentelyä. Sosiaalityöntekijät kantoivat huolta siitä, että perheiden ongelmat jäävät piiloon, sillä koronarajoitusten takia asiakkaita ei tavattu. Myös olemassa olevien ongelmien todettiin pahentuneen pandemian aikana. Koulujen ja päiväkotien ollessa kiinni perheiden palvelutarpeita ei huomattu ajoissa.
Miten koronapandemiasta päästään eteenpäin?
Lasten ja nuorten hyvinvointi ei ole oleellisesti muuttunut pandemian aikana vuosien 2020 ja 2021 välillä, mutta muutos on ollut suuri verrattuna aikaan ennen pandemiaa. Tämä muutos on ollut nimenomaan huonompaan suuntaan menemistä. Yhteiskunnan sulut ja sosiaalinen eristäytyminen muuttivat tapoja elää, tehdä työtä ja viettää vapaa-aikaa. Sellainen elämä, mikä oli ennen ollut normaalia, vietiin yhtäkkiä pois. Jotkut sopeutuivat rajoitettuun ja kotiin sijoittuvaan elämään sekä vapaa-aikaan paremmin, mutta monille perheille, lapsille ja nuorille, joilla oli muutenkin elämässään ja arjessaan haasteita, korona-aika näyttäytyi erityisen ahdistavana.
Lasten ja nuorten hyvinvoinnissa riittää korjattavaa pitkäksi aikaa. Mielenterveyspalvelujen vahvistaminen ja saatavuuden varmistaminen ovat eräs keskeinen toimenpide, jotta koronapandemian negatiivisia vaikutuksia lasten ja nuorten hyvinvoinnissa saadaan lievitettyä. Tähän tarvitaan lisää taloudellisia- ja henkilöstöresursseja tukemaan lapsia ja nuoria. Ei pidä kuitenkaan ajatella, että kaikki hyvinvoinnin haasteet, kuten tuen puute, mielenterveysongelmat ja arjen ongelmat, olisivat ilmestyneet pelkästään koronan myötä. Mielenterveyspalvelut, lastensuojelu ja monet muut julkiset palvelut ovat kärsineet resurssipulasta jo ennen koronaa. Pandemian myötä julkisten palvelujen puutteet nousivat vain entistä selkeämmin esille.
Rajoitustoimien ei tulisi kohdistua lapsiin ja nuoriin taudissa, jonka tiedetään olevan pitkälti vaaraton heille. Koronan jälkipuinnissa tulee pohtia, joutuivatko lapset ja nuoret maksamaan liian kovaa hintaa taudin ehkäisyssä, joka on pääosin vaarallinen vain iäkkäille ja erilaisista pitkäaikaissairauksista kärsiville. Tärkeintä on nyt keskittyä tarjoamaan apua niille, joilta korona-aika vei eniten jokapäiväistä tukea.
Yhteiskuntamme tulevaisuus on meidän sekä lasten ja nuorten käsissä. On tärkeää, että nyt teemme sellaisia ratkaisuja lasten ja nuorten hyvinvoinnin suhteen, että ne kantavat hedelmää pitkälle tulevaisuuteen. Olisi tärkeää panostaa hyvinvointiin ja hyvinvoinnin parantamiseen mahdollisimman nopeasti. Yhteiskunnaltamme tulee löytyä resursseja työhön lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseksi sekä mielenterveysongelmien ehkäisemiseksi. Poliittiset päätökset tulisi tehdä ajatellen pitkän aikavälin hyötyjä varsinkin, kun ne koskettavat lapsia, nuoria sekä lapsiperheitä.
Anna Jokela
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaani ”Sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä lasten ja nuorten hyvinvoinnista koronapandemian aikana”. Lapin yliopisto 2022.
Lähteet
Allardt, Erik 1976: Hyvinvoinnin ulottuvuuksia. Werner Söderström osakeyhtiö. Porvoo
Helne, Tuula & Hirvilammi, Tuuli 2021: Puristuksissa? Nuoret ja kestävän hyvinvoinnin
ehdot. Kela. Helsinki
Kivipelto Minna & Saikkonen Paula 2018: Hyvinvointia niukkuudesta? Kokemuksia
viimesijaisesta turvasta. Janus 2018; 26 (1), 57–72
Lapsistrategian koronatyöryhmä 2020: Lasten ja nuorten hyvinvointi koronakriisin
jälkihoidossa. Lapsistrategian koronatyöryhmän raportti lapsen oikeuksien
toteutumisesta. Valtioneuvoston julkaisuja 2020:21.
https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/162318/VN_2020_21.pdf?
sequence=7&isAllowed=y Viitattu 27.5.2022.
Paju, Petri 2020: Paikoiltaan siirretty arki. Koronakriisin vaikutukset lapsiperheiden
elämään. Lastensuojelun keskusliitto. Lastensuojelun Keskusliiton verkkojulkaisu
2/2020. https://www.lskl.fi/wp-content/uploads/Paikoiltaan-siirretty-arkiverkkojulkaisu.pdf Viitattu 27.5.2022.
The Lancet Child & Adolescent Health 2020: Prioritising children’s rights in the
COVID-19 response. Editorial. The Lancet Child & Adolescent Health. Volume
4, Issue 7, 7/2020. https://www.thelancet.com/journals/lanchi/article/PIIS2352-4642(20)30172-
3/fulltext Viitattu 27.5.2022.
(62)
(Julkaistu 8.6.2022)
Vaino sukupuolistuneena väkivaltana käräjäoikeuksien tuomioasiakirjoissa
Vaino luo uhrien eri elämänalueille tunkeutuvan häiritsevän tilan, joka yhdistyy kokonaisvaltaiseen turvattomuuteen rajoittaen vainon uhrien toimijuutta ja elinpiiriä.
Vaino on intensiivistä, tavoiteorientoitunutta ja uhria pakottavaa käyttäytymistä, joka muodostuu erilaisista toistuvista väkivaltaisista ja ei-väkivaltaisista teoista, jotka uhrit kokevat epämieluisina, uhkaavina, ahdistavina ja tunkeilevina.
Vainoajan toiminta aiheuttaa uhrissa pelkoa, turvattomuutta ja ahdistusta sekä tuottaa uhreille fyysistä ja sosiaalista harmia. (Nikupeteri 2016, 46.) Eron jälkeinen vaino on sosiaalinen ongelma ja väkivallan muoto, joka kietoutuu entiseen lähisuhteeseen (Nikupeteri 2016, 26).
Eron jälkeinen vaino rikoksena
Suomessa vaino kriminalisoitiin vuonna 2014. Lain esitöiden mukaan vainon kriminalisointi oli tarpeellista Suomen rikoslainsäädännön saattamiseksi vastaamaan kansainvälisiä velvoitteita ja vainon kriminalisoinnille oli myös kansallista tarvetta. (HE 19/2013; Häkkänen-Nyholm & Salo 2019, 296.)
Vainossa rikoksena keskeistä on, ettei kyse ole yksittäisestä rikollisesta teosta, vaan osateot muodostavat uhrin elämänlaatua vakavasti häiritsevän tilan, joka herättää uhrissa pelkoa ja ahdistusta ja voi muodostua uhrin elämää hallitsevaksi (HE 19/2013). Vainon kriminalisointi toimii yhteiskunnallisena viestinä siitä, ettei vainoaminen ole hyväksyttyä toimintaa (Mehtola & Särkelä 2017, 10).
Eron jälkeinen vaino sukupuolistuneena väkivaltana
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani vainoa sukupuolistuneena väkivaltana käräjäoikeuksien tuomioissa. Toteutin pro gradu -tutkielmani hankeyhteistyössä CAPS-hankkeen kanssa ja aineistonani oli 20 käräjäoikeuksien vainotuomioasiakirjaa. Kaikissa aineistoni oikeustapauksissa vainoaja oli mies ja vainon uhri nainen. Tutkimuskysymyksinäni olivat 1) Millaisena vaino sukupuolistuneena väkivaltana näyttäytyy käräjäoikeuksien tuomioissa? 2) Millaisia seurauksia vainolla on sen kohteena oleville naisille?
Väkivallan sukupuolistuneisuus kuvaa sukupuolta osana väkivallan rakennetta, siihen liitettyjä asenteita, merkityksiä ja väkivallan selittämistapoja, kuitenkaan pelkistämättä väkivallan rakennetta ja dynamiikkaa sukupuolten väliseksi vastakkainasetteluksi (Ronkainen & Näre 2008, 21). Sukupuolistuneisuuden käsite viittaa väkivallan ja sukupuolen yhteen kietoutumiseen kulttuurisella, rakenteellisella ja yksilötasolla (Ronkainen 2017, 29). Eron jälkeisessä vainossa ilmenevät sukupuolistuneelle väkivallalle olennaiset piirteet eli sukupuolistuneet käytännöt, tasa-arvokysymykset, vallankäyttö ja ihmisoikeuksien loukkaaminen (Nikupeteri 2016, 47).
Eron jälkeisen vainon ilmeneminen ja vainon aiheuttamat seuraukset uhreille
Tutkielmani tuloksina oli, että eron jälkeinen vaino ilmenee uhriin kohdistuvina toistuvina yhteydenottoina, uhkaamisena, seuraamisena ja tarkkailemisena, syyllistämisenä ja halventamisena sekä uhrin pakottamisena ja kontrolloimisena. Lisäksi tutkimustulokseni ilmensivät lasten välineellistä roolia vainossa tapauksissa, joissa vainon kohteena olevalla naisella oli lapsia. Tutkielmani tulokset ilmentävät, että vainon kohteena oleminen aiheuttaa uhreille kielteisiä seurauksia. Vainon kohteena oleminen ja vainoajan toiminta aiheuttivat uhreille pelkoa, ahdistusta ja turvattomuutta. Vainosta aiheutui sen kohteena oleville naisille kipua, kärsimystä ja fyysisiä vammoja sekä häiriötä, haittaa ja taloudellista vahinkoa. Lisäksi uhrit joutuvat soveltamaan erilaisia selviytymisstrategioita pyrkiessään tekemään vainon kohteena olemisesta vähemmän vaarallista ja häiritsevää.
Tutkielmani tulokset havainnollistavat, että vainon kohteena olevien naisten tunnemaailmaa hallitsee voimakas pelko ja ahdistus. Kyse ei ole yksittäisten rikollisten tekojen aiheuttamasta pelosta ja ahdistuksesta, vaan vainon luomasta kokonaisvaltaisesta, uhrin eri elämänalueille ulottuvasta turvattomuudesta, joka rajoittaa uhrien elintilaa ja toimijuutta. Tutkielmani tulokset ilmentävät myös selkeästi vainon aiheuttamaa kokonaisvaltaista häiriötä uhrien elämälle. Vainoajat häiritsevät uhrinsa työssäkäyntiä, kotirauhaa ja liikkumista. Vaino luo uhrien eri elämänalueille tunkeutuvan häiritsevän tilan, joka yhdistyy kokonaisvaltaiseen turvattomuuteen rajaten vainon uhrin toimijuutta ja elinpiiriä entisestään. Vaino heikentää uhrien elämänlaatua, riistää uhreilta rauhan ja häiritsee arkielämän rutiineja.
Ymmärrys sukupuolesta vaikuttaa siihen, miten vaino ymmärretään ja miten sitä palvelujärjestelmässä tulkitaan
Vaino ilmiönä on sekä sukupuolistunut että sukupuolittunut (Nikupeteri 2016, 47; Spitzberg & Cupach 2007; Tjaden & Thoennes 1998, 3–5). Sukupuolistuneen väkivallan viitekehys ilmentää, etteivät naisten vainokokemukset ole kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta kontekstistaan irrallisia, vaan rakentuvat kontekstisidonnaisesti (Edwards 2011, 335–337; Lidman 2015). Siihen miten vaino ymmärretään ja millaisena sitä auttamisjärjestelmässä tulkitaan, vaikuttaa ymmärrys sukupuolesta (Nikupeteri 2016, 65). Vainoteot mahdollistuvat ja naisten vainokokemukset muotoutuvat sosiaalisesti ja kulttuurisesti määrittyneiden naiseuden, äitiyden ja entisen kumppanin roolien pohjalta (Nikupeteri 2016, 48). Sukupuolen ja väkivallan yhteen kietoutuneisuuden tarkasteleminen eron jälkeisen vainon kontekstissa on tärkeää, sillä sukupuoleen liittyvät lukkiuttavat tulkinnat voivat estää vainon tunnistamista, ellei niitä tiedosteta ja osata kyseenalaistaa (Nikupeteri 2016, 65).
Vainon sukupuolistuneisuutta ilmentävät myös vainon uhrille aiheuttamat seuraukset. Naisten ja miesten tunnereaktiot ja -kokemukset läheisen toteuttamaan vainoon ja väkivaltaan ovat usein erilaisia (Nikupeteri 2016, 23). Naiset kokevat vainon ja väkivallan yleensä intensiivisempänä, pelottavampana ja kokonaisvaltaisempana miehiin verrattuna, jolloin naisten kokemus vainottuna olemisesta muodostuu omanlaisekseen (Emerson ym. 1998, 304; Sheridan & Lyndon 2012; Romito & Grassi 2007). Toisaalta myös reaktiot vainon kohteena olevien naisten kokemaan pelkoon voivat olla sukupuolistuneita. Naisten kokema pelko voi tulla vähätellyksi ja uhrit nähdyiksi ylitunteellisina (Nikupeteri 2017b, 12) tai ylivarovaisina naisina, minkä seurauksena ammattilaiset voivat tulkita virheellisesti naisten kokeman pelon ja turvattomuuden liioitelluksi tai kuvitelluksi (Nikupeteri 2017a, 802).
Eron jälkeisen vainon kohteena olevat naiset eivät kuitenkaan ylireagoi tai kärsi suhteettomista peloista. Pelko on legitiimi reaktio vainoon, joka lievimmilläänkin aiheuttaa uhrissa voimakasta ahdistusta on ja joka pahimmillaan on kohteelle erittäin vaarallista tai jopa tappavaa. (DeKeseredy ym. 2017, 69; ks. myös Nikupeteri ym. 2017.)
Vaino ilmiönä haastaa sosiaalityön asiantuntijuutta ja edellyttää ammattilaisilta riittävää vainotietoa
Jotta vainon uhreja voidaan auttaa, tulee ammattilaisten kyetä tunnistamaan vaino ilmiönä (Nikupeteri 2016, 6). Pelkkä vainon tunnistaminen ei kuitenkaan riitä, vaan jotta uhrien avuntarpeisiin voidaan vastata, tulee ammattilaisten kyetä ymmärtämään vainon luonne väkivaltana (Nikupeteri 2016, 157). Jotta vainon uhrit voidaan tunnistaa, tarvitaan riittävää vainotietoa sekä kykyä vallitsevien naiseuteen ja äitiyteen liittyvien sukupuolistuneiden käsitysten ja asenteiden tiedostamiseen (Nikupeteri 2016). Vainotieto ei voi olla pelkästään väkivaltaan erikoistuneilla ammattilaisilla olevaa asiantuntijuutta, vaan vainon kohteena olevat naiset tulee tunnistaa koko palvelujärjestelmässä.
Mikäli vainon uhrit eivät tulle tunnistetuiksi tai ammattilaiset positioivat heidät virheellisesti esimerkiksi vieraannuttaviksi vanhemmiksi, haavoittaa se vainon uhreja entisestään ja toisaalta mahdollistaa vainon jatkumisen siihen puuttumisen sijaan. (Nikupeteri 2016, Häkkänen-Nyholm 2017, 99.) Vaino haastaa sosiaalityön asiantuntijuutta ja edellyttää ammattilaisilta riskin tunnistamista ja arviointia sekä moniammatillista työskentelyä (Nikupeteri & Laitinen 2017, 19; Nikupeteri 2016).
Janika Paananen
Lapin yliopisto
Kirjoitukseni perustuu 2022 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani ”Vaino sukupuolistuneena väkivaltana käräjäoikeuksien tuomioissa”.
Lähteet
DeKeseredy, Walter & Dragiewicz, Molly & Schwartz, Martin 2017: Abusive endings. Separation and divorce violence against women. University of California Press. Oakland, California.
Edwards, Alice 2011: Violence against women under international human rights law. Cambridge University Press. Cambridge, New York.
Emerson, Robert & Ferris, Kerry & Gardner, Carol Brooks 1998: On Being Stalked. Social Problems 45(3), 289–314.
Hallituksen esitys eduskunnalle laeiksi rikoslain, pakkokeinolain 10 luvun 7§:n ja poliisilain 5 luvun 9§:n muuttamisesta (HE 19/2013).
Häkkänen-Nyholm, Helinä 2017: Vainon uhri vai vainon uhriksi tekeytyvä lapsen vanhemmasta vieraannuttaja? Teoksessa Laitinen, Merja & Kinnunen, Jaana & Hannus, Riitta (toim.): Varjosta valoon. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen, katkaisu ja uhrien selviytymisen tukeminen. Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 41. Ensi- ja turvakotien liitto ry. 83–101.
Häkkänen-Nyholm, Helinä & Salo, Verna 2019: Miten vainoamisesta tuomitaan: Oikeuskäytäntö Suomessa 2015–2016. Defensor Legis 3, 296–308.
Lidman, Satu 2015: Väkivaltakulttuurin perintö. Sukupuoli, asenteet ja historia. Gaudeamus. Helsinki.
Mehtola, Sirkku & Särkelä Riitta 2017: Esipuhe. Teoksessa Laitinen, Merja & Kinnunen, Jaana & Hannus, Riitta (toim.): Varjosta valoon. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen, katkaisu ja uhrien selviytymisen tukeminen. Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 41. Ensi- ja turvakotien liitto ry. 9–11.
Nikupeteri, Anna 2016: Vainottuna. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen ja uhrien kohtaaminen. Acta Universitatis Lapponiensis 336. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
Nikupeteri, Anna 2017a: Professionals’ critical positionings of women as help-seekers: Finnish women’s narratives of help-seeking during post-separation stalking. Qualitative Social Work 16(6), 793–809.
Nikupeteri, Anna 2017b: Stalked Lives: Finnish Women’s Emotional Experiences of Post-Separation Stalking. Nordic Social Work Research 7(1), 6–17.
(61)
(Julkaistu 8.6.2022)
Kiusaamista koulussa, väkivaltaa kadulla?
Kouluissa tapahtuu koulukiusaamista ja väkivaltaa monissa eri muodoissa. Suhtaudutaanko kouluissa tapahtuneisiin tekoihin kuitenkin lievemmin kuin vastaavaan tapahtumaan kadulla? Vaikuttaako koulukiusaamisen käsite heikentävästi kiusaamiseen puuttumiseen ja sen ehkäisyyn?
Mediassa uutisoidaan toistuvasti koulukiusaamisesta ja kouluissa tapahtuvista väkivallanteoista. (Hirvonen, 2020; Koskinen 2020; Tanninen 2021) Koulukiusaamista on pyritty torjumaan jo vuosikymmeniä, mutta silti sitä esiintyy edelleen. Tämä sai minut pohtimaan, vastaako koulukiusaamista kuvaava käsite kiusaamisen sisältöä vai olisiko tarpeellista uudistaa koulukiusaamisen käsitettä.
Mediassa koulukiusaamisesta on usein käytetty kouluväkivallan käsitettä. Voisiko kiusaamisen sisältöä osuvammin kuvaava käsite edistää koulussa tapahtuvaan kiusaamiseen ja muuhun väkivaltaiseen käyttäytymiseen puuttumista ja ehkäisyä?
Kiusaaminen ja väkivalta kouluissa
Nuorten elämän keskiössä ovat kaksi merkittävää yhteisöä; koti ja koulu (Ojala 2017, 5). Koulu on oppimisen lisäksi nuorisokulttuurin keskus, jossa nuori rakentaa tärkeitä ihmissuhteita (Kiilakoski 2012, 15).
Koulu ei ole jokaiselle nuorelle ainoastaan kiva paikka, sillä koulussa saatetaan kohdata kiusaamista ja muuta vahingoittavaa käytöstä. Koulukiusaaminen ilmenee muun muassa ryhmän ulkopuolelle jättämisenä, juorujen levittämisenä, lyömisenä ja potkimisena. Koulukiusaaminen linkittyy vahvasti väkivaltaan, mutta myös rikollisuuteen; koulukiusaaminen on sisällöltään fyysistä tai henkistä väkivaltaa ja väkivaltainen teko voi puolestaan täyttää rikoksen tunnusmerkit, jolloin kiusaamisesta voi tulla tuomittava rikos.
Nuorelle kaverisuhteet ovat merkittäviä ja nuoren hyvinvoinnille voikin olla hyvin haitallista jäädä kaveriporukoiden ulkopuolelle (Korkiamäki 2014, 38). Koulussa koettu kiusaaminen heikentää nuorten mielenterveyttä ja usein kiusaamisen kohteeksi valikoituvatkin jo entuudestaan masentuneet tai ahdistuneet koulutoverit. (Nurmi ym. 2014, 150, 175–176; Aalto-Setälä ym. 2020, 13).
Tutkielmassani hyödynsin Nuorisorikollisuus -aineistoa (Kivivuori & Näsi 2016), jonka analysointi oli erittäin mielenkiintoista. Tulokset osoittavat, että koulukiusaamisen lisäksi kouluissa tapahtuu muuta toisia vahingoittavaa käyttäytymistä, kuten pahoinpitelyitä, tappeluun osallistumista, varastamista, seksuaalista häirintää ja väkivallalla uhkailua. Nuoret olivat kohdanneet lähes kaikkia tekoja enemmän koulussa, kuin muissa ympäristöissä.
Koulukiusaamisen ja väkivallan käsitteiden tarkastelussa yksi eroavaisuus nousee vahvasti esille. Koulukiusaamisen määrittelyissä puhutaan pitkäkestoisuudesta ja toistuvuudesta. Puolestaan väkivallan määrittelyssä keskiössä on väkivallan seuraukset kohteelle. Väkivalta aiheuttaa ja sillä pyritään aiheuttamaan haittaa kohteelle. On ristiriitaista ajatella, että yksittäinen väkivallanteko katsotaan väkivallaksi, mutta pitkäkestoisesta ja systemaattisesta väkivallasta käytettäisiin koulukiusaamisen käsitettä. Koulukiusaaminen oli aineistossa määritelty tönimiseksi, nimittelyksi ja syrjinnäksi, mitkä vaikuttavat melko lieviltä teoilta. Mielestäni lieviksi määritellyt teot ovat kuitenkin väkivaltaa, sillä ne voivat aiheuttaa kohteelleen negatiivisia seurauksia.
Lopuksi
Koulu ei ole turvassa väkivallalta, vaan siellä tapahtuu samoja tekoja kuin muissakin nuorten suosimissa ympäristöissä. Tärkeintä olisi kyetä ehkäisemään toisia vahingoittavaa käyttäytymistä, jotta jokainen lapsi ja nuori saisi käydä koulua turvallisessa ympäristössä. Koulukiusaaminen on väkivaltaa ja siihen tulee suhtautua sen vaatimalla vakavuudella. Nuorten kahinoita ei tule kuitata toteamalla esimerkiksi, että ”pojat on poikia”.
Tutkielmani antaa perusteita koulukiusaamisen käsitteen uudistamiseen. Jos puhumme koulukiusaamisesta väkivallan tai kouluväkivallan käsitteellä, tekojen vähättelyn riski mahdollisesti pienenee, jolloin tekoihin myös puututaan voimakkaammin. Koulut eivät kykene yksin kantamaan vastuuta väkivaltaan puuttumisessa ja sen ehkäisyssä, vaan tueksi tarvitaan eri viranomaistahoja. Tämä kirjoitus toivottavasti lisäsi ymmärrystä siitä, miten vakavia tekoja kouluissa tapahtuu, joita ei voida määrittää vain kiusaamiseksi.
Milla Pötsönen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Kiusaamista koulussa, väkivaltaa kadulla. Koulukiusaaminen ja väkivalta epätoivottuna käyttäytymisenä yläkoululaisten keskuudessa”. Lapin yliopisto, 2022.
Lähteet
Aalto-Setälä, Terhi & Huikko, Eeva & Appelqvist-Schmidlechner, Kaija & Haravuori, Henna & Marttunen, Mauri 2020: Kouluikäisten mielenterveysongelmien tuki ja hoito perustason palveluissa. Opas tutkimiseen, hoitoon ja vaikuttavien menetelmien käyttöön. PunaMusta Oy. Vantaa.
Hirvonen, Saara 2020: Harvinainen väkivallanteko Vantaan Kytöpuiston koulussa – yksi alakoululainen loukkaantui välitunnilla. Yle Uutiset 21.9.2020. https://yle.fi/uutiset/3-11555048. Viitattu 4.1.2022.
Kiilakoski, Tomi 2012: Koulu nuorten näkemänä ja kokemana. Tilannekatsaus-marraskuu 2012. Opetushallituksen muistio 2012:6. https://www.nuorisotutkimusseura.fi/images/julkaisuja/144743_koulu_nuorten_nakemana_ja_kokemana_2.pdf. Viitattu 25.3.2022.
Kivivuori, Janne & Näsi, Matti: Nuorisorikollisuus 2016 [sähköinen tietoaineisto]. Versio 2.0 (2018-10-31). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD3209. Viitattu 15.2.2022.
Korkiamäki, Riikka 2014: ”Jos mä nyt voisin saada ystäviä”. Ulkopuolisuus vertaissuhteissa nuorten kokemana. Teoksessa Gissler, Mika & Kekkonen, Marjatta & Känkänen, Päivi & Muranen, Päivi & Wrede-Jäntti, Matilda (toim.): Nuoruus toisin sanoen: Nuorten elinolot- vuosikirja 2014. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL, 38–50.
Koskinen, Anu Leena 2020: Vanhemmat huolissaan Suomen kouluväkivallasta: ”Kenelläkään koulun aikuisella ei ole lupa katsoa pois”. Yle Uutiset 23.9.2020. https://yle.fi/uutiset/3-11558790. Viitattu 4.1.2022.
Ojala Terhi 2017: Kun perusopetuksen oppilaat oireilevat psyykkisesti. Opettajien kokemuksia. Oppimisen ja oppimisvaikeuksien erityislehti, 27 (4), 4–11.
Nurmi, Jari-Erik & Ahonen, Timo & Lyytinen, Heikki & Ruoppila, Isto & Pulkkinen. Lea & Lyytinen, Paula 2018: Ihmisen psykologinen kehitys. PS-kustannus. Jyväskylä.
Tanninen, Jouni 2021: Kouluväkivaltaa esiintyy laajasti Tampereella, vanhempien yhdistys esittää ensiavuksi yhtenäisiä toimintaohjeita. Yle Uutiset 19.11.2021. https://yle.fi/uutiset/3-12194822. Viitattu 8.2.2022.
(60)
Autetuksi tulemisen mahdollisuudet parisuhdeväkivallassa
Naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta on suomalaisessa yhteiskunnassa edelleen tunnistamaton ja piilossa oleva ilmiö.
Joka kolmas suomalainen nainen on kohdannut väkivaltaa, joka tarkoittaa siis lähes miljoonaa naista. (Muukkonen 2017, 10.) Naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta voidaan määrittää sukupuolistuneeksi ilmiöksi, koska siihen vaikuttavat edelleen vahvasti erilaiset rakenteelliset ja asenteelliset käsitykset naisten ja miesten rooleista. Väkivalta on ihmisoikeusloukkaus ja vakava yhteiskunnallinen ongelma.
Nainen parisuhdeväkivallan uhrina
Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ilmenee jokaisessa yhteiskuntaluokassa ja se käsittää erilaisia muotoja fyysisestä, psyykkisestä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Henkisen väkivallan kokeminen voi olla kokemukseltaan pahempaa kuin fyysinen väkivalta. (Marttala 2012, 42–43.) Henkinen väkivalta muuttaa pikkuhiljaa uhrin persoonallisuutta ja saa hänet mukailemaan tekijän haluja ja tarpeita. Pitkään jatkuva henkinen väkivalta murtaa uhrin identiteetin, jolloin uhri usein syyllistää itseään tilanteesta.
Naiseuteen liittyy monia odotuksia esimerkiksi hyvästä äitiydestä tai vaimoudesta, jolloin väkivalta on usein hyväksyttyä ja sen kokemista vähätellään. Parisuhdetta määrittävät ja ohjaavat sukupuolittuneet roolit ja odotukset. Nämä muovaavat riippuvuuksia ja valtasuhteita parin välillä. (Ronkainen 2017, 32.)
Suomi on yhä edelleen korkealla väkivaltatilastoissa ja väkivallan kokemukset ovatkin melko arkipäiväisiä Suomessa (Ronkainen 2008, 389). 1990-luvulta alkaen parisuhdeväkivallan tekijän rangaistavuuteen on tullut useita lakimuutoksia. Raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin vuonna 1994 ja lisäksi vainoaminen tuli rangaistavuuden piiriin vuonna 2014. Lakimuutoksista huolimatta naisiin kohdistuva väkivalta ei ole vähentynyt Suomessa (Lidman 2015, 51).
Naisten avun hakemista estävät tekijät
Pro gradu -tutkielmassamme tarkastelimme parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten autetuksi tulemisen esteitä. Tutkimusaineistona käytimme valmista aineistoa, joka on kerätty Lapin yliopiston ja Viola ry:n yhteistyönä toteutetussa hankkeessa. Tutkimuksen tuloksena olemme jäsentäneet naisten avun hakemisen esteet sisäisiin ja ulkoisiin esteisiin.
Sisäiset esteet
Naisten tunteet vaihtelivat rakkaudesta häpeään ja syyllisyyteen. Tunteille oli yhteistä se, että naiset näkivät parisuhdeväkivallan syyt muualla kuin tekijässä. He syyllistivät parisuhdeväkivallasta itseään ja kokivat huonommuuden tunteita parisuhteessa. Naiset ovat usein alisteisessa asemassa suhteessa kumppaniinsa.
Naiset näkivät kumppanissaan ja elämäntilanteessaan väkivallasta huolimatta niin paljon hyviä asioita, että he jaksavat uskoa ja toivoa, että väkivalta loppuisi ja tekijän muuttuisi. Naiset kannattelivat ja pitivät yllä kulisseja. Keskeisin syy kulissien ylläpitämiseen oli halu säilyttää ehjä koti ja perhe, ainakin ulospäin. Väkivaltaa salataan ja piilotellaan viimeiseen asti. Naiset sietivät kohtuuttoman paljon huonoa kohtelua ja joutuivat tinkimään omasta hyvinvoinnistaan.
Väkivalta itsessään kuormittaa uhria ja vie voimavaroja. Kun tähän yhdistyvät erilaiset haastavat elämänvaiheet, kuten esimerkiksi ruuhkavuodet, nousee avun hakemisen kynnys yhä korkeammaksi. Parisuhdeväkivallalle on tyypillistä, ettei sitä haluta tunnistaa, eikä myöntää. Osalle naisista väkivalta voi olla niin tuttua ja normaalia, että vasta avunpiiriin hakeutuminen saa ymmärtämään oman tilanteen vakavuuden. Naiset myös kieltävät väkivallan olemassaolon tietoisesti, sillä he eivät halua, eivätkä kykene myöntämään sitä. Väkivallan unohtaminen ja kieltäminen toimi monen naisen selviytymismekanismina arjessa.
Ulkoiset esteet
Naisten avun hakemisen esteinä oli useampia tekijöitä, jotka tulivat uhrin ulkopuolelta. Estävinä tekijöinä avun hakemiselle olivat ihmissuhteisiin liittyvät asiat, kuten esimerkiksi läheisten tuen puute. Myös väkivallan tekijän uhkailu, pelottelu ja syyllistäminen toimivat merkittävinä esteinä naisten avun hakemiselle. Naiset pelkäsivät jopa henkensä puolesta, että tekijä avun hakemisen seurauksena satuttaisi heitä tai muuta perhettä.
Tiedon puute, taloudellinen tilanne ja käytettävissä olevat resurssit vaikuttivat naisten avun hakemiseen. Uhrit eivät ole tietoisia avun hakemisen väylistä tai he eivät osanneet hakea apua. Usein naiset pelkäsivät, että miten he pärjäisivät taloudellisesti mahdollisen eron jälkeen. Myös asuinpaikka voi estää avun hakemisen ja saamisen, sillä palveluiden piiriin pääseminen voi olla mahdotonta etäisyyksien ja siihen liittyvien tekijöiden vuoksi.
Myös palvelujärjestelmä voi toimia ulkoisena esteenä avun saamiselle. Väkivallan uhrit kokivat liian usein parisuhdeväkivallan vähättelyä ja sivuuttamista työntekijän taholta palvelujärjestelmässä. Tyypillistä oli, että sosiaali- -ja terveydenhuollon ammattilaisilla ei ollut riittävästi tietoa ja kykyä tunnistaa ja auttaa parisuhdeväkivallan uhreja. Kun uhrit kokivat liian paljon sivuuttamista ja vähättelyä, avun hakeminen koetaan lopulta turhaksi. Yhteiskunnallisiin tekijöihin liittyvät myös erilaiset rakenteelliset ongelmat, kuten epäkohdat lainsäädännössä, kuten lähestymiskieltoa koskevissa asioissa. Tietämättömyys ja asenteet parisuhdeväkivaltaa kohtaan läpäisevät usein jokaisen yhteiskunnan osa-alueen, niin palveluissa, lainsäädännössä ja päätöksenteossa. Ilmiö on leimallinen ja häpeällinen uhrille, ja on kestämätöntä, että vastuu avun hakemisesta ja väkivallan esille tuomisesta on lähes aina vain uhrilla.
Parisuhdeväkivalta näkyväksi yhteiskunnassa
Lähi- ja peruspalvelut toimivat merkittävässä roolissa väkivallan uhrin tunnistamisessa. Väkivaltaa kokeneilla on useita kontakteja eri aloilla työskenteleviin ammattilaisiin, jolloin heillä on mahdollisuudet tunnistaa ja kohdata väkivalta perheessä. (Skaffari ym., 2021.) Kun autetuksi tulemisen esteitä tehdään näkyviksi, väkivallan uhrien palveluja voidaan kehittää.
Suomi on saanut kritiikkiä naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisystä, ja väkivaltatyöhön ei suunnata tarpeeksi resursseja. Tämä kertoo myös siitä, ettei ilmiötä oteta tarpeeksi vakavasti. Vaikka uhrin auttaminen ja tietoisuus parisuhdeväkivallasta on lisääntynyt, on heidän asemansa edelleen huono. Parisuhdeväkivallan ilmiö tunnustetaan, mutta palvelujärjestelmässä ei ole systemaattista käytäntöä tai yhdenmukaisia toimintatapoja parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisen auttamiseksi. Uhrit toivoivat, että perustason palveluissa jokaiselta kysyttäisiin parisuhdeväkivallasta yleisenä ja kartoittavana kysymyksenä. Vaikka naisiin kohdistuu Suomessa paljon väkivaltaa, palveluverkosto edelleen riittämätön ja palvelut ovat usein vaikeasti löydettävissä.
Parisuhdeväkivallan uhrin auttaminen vaatii edelleen asenteiden muuttumista ja tietoisuuden lisäämistä yhteiskunnassa. Poliittisten päätöstentekijöiden tietämättömyys heijastuu suoraan väkivaltatyöhön ohjattaviin resursseihin ja lainsäädäntöön. Päättäjien ulostulot parisuhdeväkivallan todellisuudesta voisivat saada uhrit hakemaan apua rohkeammin. Ilmiön näkyväksi tekeminen olisi tärkeää uhrien autetuksi tulemisen kannalta, sillä se auttaisi väkivallan tunnistamisessa ja avoimuuden luomisessa.
Salla Puhakka
Johanna Ålander
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaamme ”Parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten autetuksi tulemisen esteet ”. Lapin yliopisto, 2022.
Lähteet
Hurtig, Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2014: Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. UniPress. Eurooppa, 250–280.
Lidman, Satu 2015: Väkivaltakulttuurin perintö. Sukupuoli, asenteet ja historia. Gaudeamus. Tallinna.
Marttala, Pia 2011: Parisuhdeväkivallan monet muodot. Teoksessa Hannus, Riitta & Mehtola, Sirkku & Natunen, Luru & Ojuri, Auli (toim.) Veitsen terällä. Naiseus ja parisuhdeväkivalta. Ensi -ja turvakotien liitto. Hämeenlinna, 37–50.
Muukkonen, Tiina 2017: Tehdään jalkautuvaa väkivaltatyötä! Teoksessa Havu, Elina & Kovanen, Tuulia & Lehtonen, Maiju & Uusitalo, Sanna (toim.): Askeleita jalkautuvaan väkivaltatyöhön. Hyvinvoinnilla väkivaltaa vastaan. Ensi- ja turvakotien liitto. 10–11. https://issuu.com/ensi-jaturvakotienliitto/docs/askeleita_jalkautuvaan_v__kivaltaty. Viitattu 20.10.2021.
Ronkainen, Suvi 2008: Kenen ongelma väkivalta on? Suomalainen hyvinvointivaltio ja väkivallan toimijuus. Yhteiskuntapolitiikka 73 (2008):4.
Ronkainen, Suvi 2017: Mitä väkivalta on? Teoksessa Niemi, Johanna & Kainulainen, Heini & Honkatukia, Päivi (toim.): Sukupuolistunut väkivalta. Oikeudellinen ja sosiaalinen ongelma. Vastapaino. Tampere, 19–35.
Skaffari, Pia & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2021: Auttamisjärjestelmän kriittiset kohdat parisuhdeväkivallan kokijoiden näkökulmasta. Tutkimusraportti. Lapin yliopisto. https://ensijaturvakotienliitto.fi/violary/wp-content/uploads/sites/31/2021/09/Raportti-070921_yhteensovitetut-toimintamallit_valmis.pdf?x14354 Viitattu 24.2.2022.
(59)
Tiibetiläisen sosiaalityön lähtökohdat ja eetos
Onko meillä opittavaa tiibetiläisestä sosiaalityöstä?
Ymmärtääkseni paremmin tiibetiläistä sosiaalityötä, lähdin tutkimusmatkalle Tiibetin alkuperäiskansan buddhalaiseen ajatteluun.
Tiibetiläiset sosiaalityöntekijät työskentelevät ja johtavat sosiaalityön projekteja Nepalissa ja muualla Himalajan alueella. Tutkimusaineistoni tuottivat kaksi tiibetiläistä sosiaalityöntekijää. Tutkimuksen tulokset olivat jaoteltavissa kolmeen kategoriaan:
- pysymättömyyden ymmärtäminen
- suhteet ihmisiin
- buddhalaiset mielenharjoitukset.
Nämä lähtökohdat ilmentävät tiibetiläisen sosiaalityön eetosta.
Pandemia iski pahiten alkuperäiskansoihin ja köyhiin
Samaan aikaan kun itse istuin mukavasti työpöytäni ääressä, polttohautasivat tiibetiläiset kollegamme avustajineen Covid-19-pandemian uhreja sekä organisoivat ruokaa, vettä, lääkkeitä ja happea karanteenissa oleville köyhille perheille.
Muutoin he auttavat asunnottomia lapsia ja aikuisia, sekä hankkivat rahoitusta lasten ja päihdekuntoutujien koulutukseen. Siinä sivussa he tukevat maanjäristysten, ilmansaasteiden ja monien globaalien sosiaalisten ja ekososiaalisten ongelmien uhreiksi joutuneita yksilöitä ja yhteisöjä – eli kanssakulkijoitaan, siskojaan ja veljiään – kuten he asiakkaitaan kutsuvat.
Blogia kirjoittaessani saan tietää tiibetiläiseltä sosiaalityöntekijältä heillä ilmenneestä uudenlaisesta haasteesta: Kathmandussa on nälkiintyneitä koiria, koska ravintolat ovat pandemian ja lock downin vuoksi suljettu ja ruuasta on muutenkin puutetta. Sosiaalityöntekijä kertoo, että on sydäntä särkevää nähdä niin paljon kärsiviä koiria. Tiibetiläisen sosiaalityön perustana on Buddhan ensimmäinen opetus: Neljä Jaloa Totuutta: totuus kärsimyksestä, totuus kärsimyksen syistä, totuus kärsimyksen lakkaamisesta ja totuus kärsimyksen lakkaamiseen johtavasta polusta. Mielenharjoitukset liittyvät viimeisimpään eli menetelmiin.
Pysymättömyyden filosofia
Tiibetiläiset sosiaalityöntekijät opastavat myös asiakkaitaan mielenharjoituksiin, joita ovat muun muassa pysymättömyyden ymmärtäminen, puolueettomuuden ja myötätunnon harjoittaminen, kärsimyksen ymmärtäminen sekä keskinäisen riippuvuuden havaitseminen.
Tutkimukseen osallistunut tiibetiläinen sosiaalityöntekijä kertoi pysymättömyyden filosofiasta kuvaamalla kaikkein vaikeinta aikaa elämässään. Silloin hän oli lapsi ja pakeni perheensä kanssa kotimaastaan Tiibetistä. Hän kerjäsi ruokaa vaikeasti sairastuneille läheisilleen. Hän kirjoitti koskettavaa konkretiaa: vaatteita ei vaihdettu kuukausiin, he nukkuivat paljaalla maalla, tyynynä oli tiilen pala, jonka päälle hän asetti puhki kuluneet kenkänsä pehmikkeeksi ja hän oli erittäin väsynyt. Silloin oivallus pysymättömyydestä (impermanence) auttoi häntä ymmärtämään, että myös ongelmat ovat pysymättömiä. Tämä auttoi ylläpitämään toivoa.
”melkein menetin toivoni, mutta pieni ymmärrykseni buddhalaisuudesta, mikä sanoo, että kaikki on pysymätöntä ‒ ‒ ennemmin tai myöhemmin vapaudun näistä ongelmista”.
Konkreettista apua ja käytännöllistä myötätuntoa elämänsä vaikeimpana aikana hän sai toisilta köyhiltä lapsilta Nepalissa.
Sosiaalityön tutkija ja antropologi Alexandra Crampton (2015) ehdottaa sosiaalityön ”parhaiden käytäntöjen” dekolonisointia pysymättömyyden filosofian kautta. Cramptonin mukaan valtavirtainen länsimaiseen tiedekäsityksen pohjautuva sosiaalityö perustuu pysymättömyyden sijaan sen vastakohtaan: pysyvyyteen. Jos sosiaalityön lähestymistavat ovat standardinomaisia sitoumuksia, ne saattavat jättää huomiotta paikalliset ympäristöt, jolloin positiivinen ja kestävä muutos sosiaalisissa ja luonnonympäristöissä jää syntymättä. Hänen mukaansa on syytä erottaa ne sosiaalityön teoriat, jotka parhaiten soveltuvat pintatason muutokseen niistä sosiaalityön syvällisistä teorioista, joista menetelmät ja teoriat tulisi johtaa. (Mt. 2‒3.)
Ystävällisyyden maksaminen takaisin -mielenharjoitus
Tiibetiläinen sosiaalityöntekijä kertoi lähtökohtansa sosiaalityöhön ja nepalilaisten lasten auttamisen liittyvän kolmeen seikkaan: ystävällisyyden maksaminen takaisin niille, jotka auttoivat häntä vaikeina aikoina, Hänen Pyhyytensä Dalai Laman syvälliset ohjeet ja buddhalaiset myötätunnon inspiroimat anteliaisuuden harjoitukset.
Tiibetiläinen sosiaalityöntekijä haluaa korvata vaikeassa elämäntilanteessa oleville henkilöille tai yhteisöille heidän hyvyytensä takaisin. Tämä kuulostaa radikaalilta ja raikkaalta ajattelulta länsimaalaisen sosiaalityön kontekstiin sijoitettuna. Ajattelun taustalla on keskinäinen riippuvuus ja käsitys, että pohjimmiltaan olemme kaikki yhtä.
Tiibetiläisten sosiaalityöntekijöiden mukaan autamme jatkuvasti toisiamme, joko tiedostaen tai tiedostamatta. Heidän ajattelunsa mukaan olemme yhtä kaikkien olentojen kanssa, mikä kattaa niin näkymättömät kuin näkyvät olennot, eläimet ja luonnon. Ajattelussa on yhteneväisyyttä alkuperäiskansojen tiedon kanssa. Paikallinen ja alkuperäiskansojen (Indigenous) tieto korostuu sosiaalityön kansainvälisessä määritelmässä: ”Tieteellisesti sosiaalityö paikantuu sosiaalityön, yhteiskunta- ja humanististen tieteiden teorioihin sekä alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen tietoon.” (International Federation of Social Workers.)
Myötätunto ja pyhyys
Tiibetiläisellä sosiaalityöllä on myös yhtymäkohtia sosiaalityön ja setlementti -liikkeen uranuurtajan Jane Addamsin ajatteluun, jonka mukaan sosiaalisia ja kulttuurisia raja-aitoja voidaan yhteisöissä ylittää. Lapset ja vähäosaiset siirtolaiset olivat niitä, joiden keskuudessa syntyi rakentavia tunteita ja käytännön sosiaalisuutta. Addams näki keskinäistä huolenpitoa, avunantoa ja solidaarisuutta, mitä olisi kaivattu laajemminkin yhteiskunnassa. Hän teki havaintoja erityisesti lapsiryhmissä ilmenevästä keskinäisestä myötätunnosta ja kyvystä yhteistoimintaan.
Jane Addams toi esille, miten leikki toimi lapsilla herätteenä sosiaalisiin suhteisiin. Leikki myös yhdisti lapsia toveruuden hengessä. Useiden kulttuurien muodostamissa siirtolaisyhteisöissä lapset edustivat Addamsille ”todellisen demokraattisen suhteen ilmentymää”. Hän totesi lasten olevan aikuisia valmiimpia ylittämään kielen, kulttuurin tai uskonnon kautta syntyneet erot ihmisten välillä. (Puurunen 2019, 181.)
Alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen tieto sisältää usein henkisen perspektiivin, mutta toisaalta alkuperäiskansojen tietoa ei voi erotella henkiseen, ekologiseen tai muuhun komponenttiin. Kyse on kokonaisvaltaisesta tiedosta. Monet alkuperäiskansat uskovat, että kaikilla asioilla on olemassa yhteys. (Stonechild 2016, 3.)
Tiibetiläisten sosiaalityöntekijöiden työssä tulee vahvasti esille myötätunnon eetos. Buddhalaisten tekstien mukaan valtaosan ihmisistä tulee kehittää itsessään myötätuntoa. Kehittyminen asteittain yhä myötätuntoisemmaksi on mielen ja sekulaarin etiikan harjoittamista.
Pyhyys ja pyhät paikat ovat tiibetiläisen sosiaalityön käytännössä yksi kattava menetelmällinen lähtökohta. Ihmiskunnassa on olemassa perustavanlaatuisia eroja olemisen tavoissa (ontologia) ja tavoissa tietää (epistemologia). Jälkimmäisen kohdalla puhutaan myös maailmankatsomuksista tai metateoreettisista oletuksista. Ihmisten maailmankuva kertoo ja siitä saa tietää heidän filosofisesta ja metafyysisestä asenteestaan, jotka voivat vaihdella suuresti etenkin kolonisoivan ja kolonisoidun välillä. (Muller 2014, 69.)
Tiibetiläinen sosiaalityö voi valaista meille nykyisiä globaaleja ja paikallisia eksistentiaalisia ongelmia.
Eva Heiman
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaani ”Tiibetiläisen sosiaalityön lähtökohdat ja eetos”. Lapin yliopisto 2021.
Lähteet
Crampton, Alexandra 2015: Decolonizing Social Work “Best Practicies” through a Philosophy of Impermanence. Journal of INDIGENOUS SOCIAL DEVELOPMENT, 4 (1), 1–11,
International Federation of Social Workers https://www.ifsw.org/what-is-social-work/global-definition-of-social-work/. Viitattu 29.5.2021.
Muller, Lorraine 2014: A Theory for Indigenous Australian Health and Human Service Work: Connecting Indigenous Knowledge and Practice. Taylor & Francis Group.
Puurunen, Piia 2019: Jane Addamsin sosiaalityön käsityksen rakentuminen. University of Eastern Finland. Kuopio.
Stonechild, Blair 2016: The Knowledge Seeker: Embracing Indigenous Spirituality, University of Regina. ProQuest Ebook Central.
(58)
Digitalisaation vaikutus työhyvinvointiin ei ole aina suoraan nähtävissä
Sosiaalityön on yleisesti kuvailtu suhtautuvan epäilevästi digitalisaatioon, vaikka digitalisaatio itsessään ei ole hyvää tai pahaa (Kivistö 2017, 24). Kuitenkin digitalisaation hyödyntäminen sekä sähköisten palveluiden käyttö sosiaalipalveluissa on yleistynyt yhä enenemässä määrin ja työajanseurannan perusteella sosiaalityöntekijät käyttävät ison osan työajasta sellaisiin työtehtäviin, joissa hyödynnetään erilaisia teknisiä ja digitaalisia työvälineitä. (Salmela & Mämmi-Laukka 2017, 162.)
Digitalisaatio ja työhyvinvointi
Pro gradu -tutkielmani tarkastelee Seinäjoen keskussairaalan sosiaalityöntekijöiden kokemuksia digitalisaation vaikutuksista työhön työhyvinvoinnin näkökulmasta. Tutkielmani aineisto koostui 2 ryhmähaastattelusta, joihin osallistui yhteensä 6 sosiaalityöntekijää. Tutkimukseni teoreettinen viitekehys rakentuu kahden käsitteen varaan, jotka ovat työhyvinvointi ja sosiaalityön digitalisaatio.
Digitalisaation käsitteen laajuus haastaa sosiaalityön ja digitalisaation suhteen hahmottamista. Digitalisaatio tarkoittaa esimerkiksi dokumentaatiota, erilaisia tietojärjestelmiä ja sähköistä asiointia sekä sosiaalisen median sovelluksia. (Kivistö 2017, 22.)
Työhyvinvoinnilla tarkoitetaan työn mielekkyyttä ja sujuvuutta turvallisessa ja terveyttä edistävässä työympäristössä (Puttonen ym. 2016, 6). Työhyvinvointiin vaikuttaa osaltaan yksilön taustatekijät sekä elämäntilanne ja organisaatioon liittyvät tekijät, mutta myös yksilön oma persoonallisuus (Feldt ym. 2005, 75).
Digitalisaation vaikutukset työhyvinvointiin terveyssosiaalityössä
Haastatteluaineiston perusteella terveyssosiaalityöntekijät kokevat digitaalisen työympäristön enemmän myönteiseksi kuin kielteiseksi, mutta vastauksissa tunnistetaan myös negatiivisia ennakkoasenteita. Sosiaalityön työprosessit ovat monin tavoin sujuvoituneet digitalisaation myötä, mutta toisaalta digitalisaatio pitää sisällään myös tiettyjä haasteellisia ulottuvuuksia.
Internet ja asiakastietojärjestelmä ovat osaltaan helpottaneet ja nopeuttaneet työskentelyä, mutta samalla asiakastietojen kirjaaminen vie aikaa muulta työltä. Digitalisaatio työtä kehittävänä elementtinä tuo työntekijöille jatkuvasti uutta opeteltavaa uusien teknologisten työvälineiden muodossa, jolloin myös osaamisen vaatimukset kasvavat. Digitalisaatio osaltaan haastaa myös eettisen sosiaalityön toteuttamisen, jolloin tulee kiinnittää erityistä huomiota tietoturvakysymyksiin.
Työhyvinvointia edistävänä ja tukevana tekijänä nähdään sairaanhoitopiirin tarjoama riittävä perehdytys ja tuki digitaalisten ohjelmien käyttöön sekä esimiehen myönteinen suhtautuminen digitaalisten työvälineiden käyttöön ja uusiin ideoihin tarttuminen. Terveyssosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia tukee myös se, etteivät he ole työpuhelimen tai työsähköpostin tavoitettavissa vapaa-ajalla. Terveyssosiaalityöntekijät kaipaisivat kuitenkin enemmän tietoturvallisia sekä tarpeeksi sujuvia viestintäyhteyksiä asiakkaiden kanssa työskentelyn tueksi.
Digitalisaation vaikutus työhyvinvointiin ei siis aina ole täysin suoraan nähtävissä, vaan kyseessä on pikemminkin moniulotteinen ilmiö.
Wilma Kallio
Lapin yliopisto
2021
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ’’Digitalisaation vaikutukset terveyssosiaalityöntekijöiden työhön työhyvinvoinnin näkökulmasta’’ Lapin yliopisto, 2021.
Lähteet
Feldt, Taru & Mäkikangas, Anne & Kokko, Katja 2005: Työhyvinvoinnin yksilöllisyys. Teoksessa: Kinnunen, Ulla & Feldt, Taru & Mauno Saija (toim.) Työ leipälajina. Työhyvinvoinnin psykologiset perusteet. PS-Kustannus Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu.
Kivistö, Mari 2017: Sosiaalityö digitalisaatiossa ja eettisyyden vaade. Teoksessa: Kivistö, Mari & Päykkönen, Kirsi (toim.). Sosiaalityö digitalisaatiossa: Lapin yliopistopaino, Rovaniemi.
Salmela, Mirva & Mämmi-Laukka, Leena 2017 : Kuinka voin auttaa? – Kokemuksia sosiaalityössä hyödynnettävistä digipalveluista. Teoksessa: Kivistö, Mari & Päykkönen, Kirsi (toim.). Sosiaalityö digitalisaatiossa: Lapin yliopistopaino, Rovaniemi. 161–168.
Puttonen, Sampsa & Hasu, Mervi & Pahkin Krista 2016: Työhyvinvointi paremmaksi. Keinoja työhyvinvoinnin ja työterveyden kehittämiseksi suomalaisilla työpaikoilla. Työterveyslaitos. Helsinki. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/130787/Ty%C3%B6hyvinvointi%20paremmaksi.pdf?sequence Viitattu 1.4.2021.
(57)
Läheisten huomioimisen tärkeys rahapeliongelmassa
Rahapeliongelma ei kosketa vain pelaajaa itseänsä, vaan on merkityksellinen myös pelaajan läheisille. Usein pelaajan lisäksi myös läheiset tarvitsevat apua ja tukea rahapeliongelmasta aiheutuneisiin pelihaittoihin, joten läheisten huomioiminen on tärkeää.
Rahapelaaminen on monelle suomalaiselle tuttua toimintaa. Se perustuu vahvasti tavoitteeseen rahan voittamisesta ja sitä kautta unelmien toteuttamisesta. Kukapa ei olisi edes joskus unelmoinut miljonäärin elämästä. Tällaisen unelman tavoittelu rahapelaamisen kautta kuitenkin aiheuttaa pelaajalle ennemmin haittoja, jotka samalla heijastuvat myös pelaajan läheisiin.
Läheisten kokemus rahapeliongelmasta jää kuitenkin usein vähemmälle huomiolle, vaikka läheisen roolissa voi olla pelaajan puoliso, lapsi, vanhempi tai joku muu pelaajalle läheinen ihminen. Läheisten huomioiminen olisi tärkeää, koska rahapeliongelma on läheisille monella tavalla merkityksellinen.
Taloudelliset vaikeudet
Rahapelaamisen luonteen vuoksi taloudelliset vaikeudet ovat läheisille tyypillinen haitta. Rahapeliongelma vähentää käytettävissä olevan rahan määrää, ja aiheuttaa velkaantumista muun muassa pelaamista varten otettujen lainojen vuoksi.
Taloudellisen tilanteen muuttuminen pakottaa läheiset luopumaan erilaisista asioista ja muuttamaan kulutustottumuksiaan tilanteeseen sopivammaksi. Läheiset voivat myös pelätä rahapeliongelman aiheuttavan luottotietojen menettämisen, ja pahimmillaan johtavan kodin menettämiseen.
Tunteiden sekamelska
Yleensä läheiset kokevat rahapeliongelman seurauksena koko tunteiden kirjon. Nämä tunnekokemukset ovat usein hyvin vahvoja. Läheisten kokemat tunteet voivat kohdistua eri asioihin, kuten hankalaan elämäntilanteeseen, pelaajaan tai läheiseen itseensä.
Läheisten kokema emotionaalinen ahdistus rahapeliongelman aiheuttamasta tilanteesta on vahvaa. Erityisesti vihan, pelon ja huolen tunteet ovat tyypillisiä tunnekokemuksia. Läheiset voivat kokea myös itsesyytöksen ja itsesäälin kaltaisia tunteita.
Muuttuvat ihmissuhdemerkitykset
Rahapeliongelma vaikuttaa läheisen ja pelaajan väliseen suhteeseen aiheuttamalla riitoja rahasta ja pelaamisesta. Läheinen tyypillisesti menettää luottamuksensa pelaajaa kohtaan muun muassa pelaajan valehtelemisen vuoksi. Pelaajan puoliso voikin mahdollisesti haluta erota pelaajasta.
Myös läheisen suhde muihin ihmisiin voi muuttua, ja läheinen voi kokea jääneensä yksin vaikean elämäntilanteensa kanssa. Läheisillä ei välttämättä ole ketään jolle avautua vaikeasta tilanteestaan.
Merkitykset terveydelle
Läheiset voivat kokea rahapeliongelman vaikuttavan sekä heidän psyykkiseen että fyysiseen terveyteen. Vakavimmillaan rahapeliongelman aiheuttama vaikea tilanne voi olla psyykkisesti rankka kokemus, joka saa läheisen ajattelemaan omaa kuolemaansa.
Yleensä läheiset kokevat rahapeliongelman vaikuttavan erityisesti heidän uneensa ja sitä kautta lisäävän väsymyksen kokemusta. Lisäksi läheisille voi mahdollisesti ilmetä erilaisia fyysisiä oireita esimerkiksi stressin seurauksena.
Nämä rahapeliongelman laajat merkitykset läheisille korostavat sitä, kuinka tärkeää olisi pelaajan lisäksi huomioida läheisten näkökulma. Läheiset ovat kuitenkin niitä henkilöitä jotka tukevat rahapeliongelmasta toipuvaa pelaajaa, mutta heidän voimavaransa eivät ole ehtymättömiä. Läheiset tarvitsevatkin apua ja tukea rahapeliongelman aiheuttamaan vaikeaan elämäntilanteeseen, mutta avun saaminen ei ole aina helppoa.
Tärkeää olisikin tarjota apuaan ja tukeaan läheiselle omasta asemastaan huolimatta. Vähintä mitä jokainen voi läheisen eteen tehdä on pysähtyä kuuntelemaan häntä. Jo yksinkertaisen kysymyksen kuten ”Miten sinä voit?” esittäminen läheiselle voi olla erityisen merkityksellinen.
Katariina Sirvio
Kirjoitus perustuu kirjoittajan Lapin yliopistossa tekemään sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan.
Lähteitä ja hyödyllisiä linkkejä
Salonen, Anne & Hagfors, Heli & Lind, Kalle & Kontto, Jukka 2020: Rahapelaaminen ja peliongelmat – Suomalaisten rahapelaaminen 2019: Rahapelien pelaaminen riskitasolla on vähentynyt. THL – Tilastoraportti 08/2020. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020041618876
Salonen, Anne & Hagfors, Heli 2020: Rahapelaamiseen liittyvät asenteet ja mielipiteet – Suomalaisten rahapelaaminen 2019: Enemmistö kannattaa rahapeliautomaattien sijoittamista erillisiin pelisaleihin. THL – Tilastoraportti 24/2020. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020061644459
Subramaniam, Mythily & Chong, Siow Ann & Satghare, Pratika & Browning, Colette J & Shane, Thomas 2017: Gambling and family: A two-way relationship. Journal of Behavioral Addictions, Vol.6 (4), https://doi.org/10.1556/2006.6.2017.082
Järvinen-Tassopoulos, Johanna 2020: The impact of problem gambling: are there enough services availablefor families with children? Public Health Vol.184, https://doi.org/10.1016/j.puhe.2020.03.020
Tutustu myös
https://thl.fi/fi/web/alkoholi-tupakka-ja-riippuvuudet/rahapelit
THL:n sivu, jolla on tietoa rahapeliongelmasta ja aiheesta yleisesti.
(56)
Rajalla – Nuorten aikuisten valikoituminen sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen
Nuorten aikuisten sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuden alkamisen taustalla vaikuttaa monenlaisia tekijöitä. Pro gradu -tutkielmassani syvennyin aiheeseen tarkastelemalla tekijöitä, jotka vaikuttavat asiakkuuden alkamiseen joko sitä edistävästi tai siitä poissulkevasti.
Sosiaalinen kuntoutus on yksi kuntoutuksen osa-alueista ammatillisen, lääkinnällisen ja kasvatuksellisen kuntoutuksen rinnalla (Järvikoski & Härkäpää 2011, 21–22). Sosiaalinen kuntoutus voidaan nähdä myös kaikessa kuntoutuksessa mukana olevana sosiaalisena elementtinä (Vilkkumaa 2004, 28; Haimi & Kahilainen 2012).
Kuntoutusjärjestelmän, sosiaalialan ja sosiaalityön ollessa murroksessa ja sisällöllisten sekä rakenteellisten muutosten kohteena ovat sosiaaliseen kuntoutukseen liittyvät kysymykset ajankohtaisia (Lindh ym. 2018, 8). Sosiaalista kuntoutusta on toteutettu jo aiemmin sen kohdistuessa alkujaan invalideihin ja vammaisiin. Sittemmin kohderyhmänä olivat työrajoitteiset ja sosiaalisissa suhteissa rajoitteiset. 2010-luvulla sosiaalista kuntoutusta on kohdistettu aiempaa laajemmin syrjäytymisvaarassa oleviin, syrjäytyneisiin ja erityisen marginaalissa eläviin. (Väisänen 2018, 32.)
Viime vuosina sosiaalinen kuntoutus on vakiinnuttanut paikkaansa vahvemmin. Tästä osoituksena on se, että sosiaalinen kuntoutus on kirjattu ensimmäistä kertaa lakiin sosiaalihuoltolakia uudistettaessa. Sosiaalista kuntoutusta voidaan tarkastella myös muilla tavoin eikä sen käsitteellinen ja sisällöllinen ymmärrys ole ainakaan vielä vakiintunut (Lindh ym. 2018, 10).
Sosiaalinen kuntoutus lainsäädännössä
Sosiaalihuoltolain (Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301) 17 §:n mukaan sosiaalinen kuntoutus on tehostettua tukea, jolla pyritään vahvistamaan sosiaalista toimintakykyä, torjumaan syrjäytymistä ja edistämään osallisuutta. Sosiaalista kuntoutusta annetaan sosiaalityön ja sosiaaliohjauksen kautta.
Sosiaalihuoltolaki määrittää sosiaaliseen kuntoutukseen kuuluviksi sosiaalisen toimintakyvyn ja kuntoutustarpeen selvittämisen, kuntoutusneuvonnan ja -ohjauksen sekä tarvittaessa kuntoutuspalvelujen yhteensovittamisen, valmennuksen arkipäivän toiminnoista suoriutumiseen ja elämänhallintaan, ryhmätoiminnan ja tuen sosiaalisiin vuorovaikutussuhteisiin ja muut tarvittavat sosiaalista kuntoutumista edistävät toimenpiteet.
Sosiaalihuoltolain 17 §:ään (SHL 1301/2014) on kirjattu erikseen, että nuorten sosiaalisen kuntoutuksen tarkoituksena on tukea nuorten sijoittumista työ-, työkokeilu-, opiskelu-, työpaja- tai kuntoutuspaikkaan sekä ehkäistä näiden keskeyttämistä.
Millaisia palveluita sosiaalinen kuntoutus sisältää?
Usein sosiaalisessa kuntoutuksessa on kyse tavallisista sosiaalipalveluista tai muista kuntouttavista palveluista. Näitä tavanomaisia palveluita ei usein ajatella kuntoutuksena, vaikka niiden merkitys kuntoutumiseen olisi huomattava. (Kananoja 2012, 36.) Sosiaalinen kuntoutus voi palveluina myös sisältää erityisiä, jollekin kohderyhmälle nimenomaisesti suunnattuja palveluita. Tällaisissa tilanteissa kyse voi olla kehittämistyöstä sopivien palveluiden luomiseksi.
Sosiaalinen kuntoutus voi olla myös hyvin matalan kynnyksen toimintaa. Tutkielmani aineistona käytin Kelan rahoittamaan tutkimushankkeeseen ”Nuorten osallisuus ja sosiaalinen kuntoutus Lapissa” kerättyjä työntekijöiden ryhmähaastatteluja. Rajasin aineistosta yhden osa-aineiston käyttööni. Aineistossa sosiaalisen kuntoutuksen toimijoiksi oli mielletty kunnallisen sosiaalityön ja sosiaaliohjauksen lisäksi kunnallisissa mielenterveys- ja päihdepalveluissa, kuntoutusorganisaatioissa, työpajoissa ja kuntoutus- ja työllistämissäätiössä, järjestöissä sekä työvoiman palvelukeskuksessa toimiminen.
Kenelle sosiaalinen kuntoutus on tarkoitettu ja mitä sillä tavoitellaan?
Sosiaalinen kuntoutus on tarkoitettu henkilöille, jotka ovat syrjäytymisvaarassa tai joilla on haasteita toimintakyvyssä ja osallisuudessa. Sosiaalihuoltolaki nostaa ainoana ikäryhmänä erikseen esille nuoret. (SHL 1301/2014.) Nuoret eivät kuitenkaan ole ainoa sosiaalisen kuntoutuksen kohderyhmä. Sosiaalisella kuntoutuksella tavoitellaan toimintakyvyn lisäämistä, syrjäytymisen ehkäisemistä ja osallisuuden edistämistä (SHL 1301/2014).
Sosiaalisen kuntoutuksen kirjaamista lakiin voidaan pitää tärkeänä virstanpylväänä, sillä sen myötä työ- ja toimintakykyyn vaikuttavat sosiaaliset tekijät nähdään riittävinä kuntoutukseen pääsemisen kriteereinä. Sosiaalisen kuntoutuksen palvelutarve ei näin ollen perustu diagnoosiin. (Palola 2012; Lindh ym. 2018b, 8.) Tutkielmani tuloksissa diagnoosin merkitystä kuitenkin korostui ja joihinkin palveluihin pääsemiseksi diagnoosia edellytettiin.
Kuka sinne pääsee?
Tutkielmassani keskityin erityisesti tarkastelemaan nuorten aikuisten valikoitumisesta sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen. Tutkielmani käsitteellinen viitekehys nojautui Tarja Pösön (2010) käyttämään institutionaalisen rajan käsitteeseen.
Pösö (mt.) on käyttänyt institutionaalisen rajan käsitettä lastensuojelututkimuksessa kuvaamaan niitä kohtia, joissa julkisen lastensuojelujärjestelmän keinoin puututaan tai annetaan apua vanhempien ja lasten välisiin suhteisiin. Raja on se kohta, jossa tapahtuu valikointia asiakkuuteen ja asiakkuuden aikana. Valikointiin liittyy olennaisesti kannanotto siitä, mikä on lastensuojelun tehtävä yhteiskunnassa. Valikointi myös tuo esiin lastensuojelun tavoitteita ja oikeutuksia. Sovelsin institutionaalista rajaa tutkielmassani osin Pösöstä (mt.) poiketen. Tarkasteluni keskittyi erityisesti tekijöihin, jotka edistivät tai poissulkivat nuorten aikuisten sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuden alkamista eli institutionaalisen rajan ylittymistä. En tarkastellut sitä, millaista valikoitumista asiakkuuden aikana tapahtuu.
Tutkielman tulosten mukaan sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuden alkamiseen vaikuttavat tekijät voitiin jakaa kolmeen pääluokkaan: yhteiskuntaan ja palvelujärjestelmään; sosiaalisen kuntoutuksen toimijoihin, instituutioihin ja työntekijöihin; sekä nuoreen itseensä liittyviin tekijöihin. Nämä tekijät jakautuivat vielä alaluokkiin. Yhteiskuntaan ja palvelujärjestelmään liittyvät tekijät jakautuivat tarkemmin yhteiskunnan muuttumiseen, lainsäädännöllisiin ja koulutuksellisiin muutoksiin sekä diagnooseihin liittyviin kysymyksiin. Sosiaalisen kuntoutuksen toimijoihin liittyvät edistävät tekijät voitiin jakaa palveluvalikoimaan, työntekijöihin ja yhteistyöhön liittyviin tekijöihin. Nuoren vointi ja valinnat sekä nuoren lähiverkosto olivat taasen tekijöitä, jotka oli tunnistettavissa nuoreen liittyvinä edistävinä tekijöinä.
Sosiaalisen kuntoutuksen institutionaalinen raja näyttäytyi aineiston perusteella tilannekohtaisesti määrittyvänä. Sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuus paikallistui vahvimmin tilanteisiin, joissa arki ei toimi ja nuoren aikuisen elämänkulku ei etene yhteiskunnassa vallitsevien normatiivisten odotusten mukaisesti. Rajan ylittyminen edellytti myös, että sosiaalista kuntoutusta tarvitseva nuori tunnistettiin ja saavutettiin. Tässä toimijoiden välinen yhteistyö oli merkittävässä roolissa.
Aineiston perusteella on vaikea nostaa esiin jotakin yksittäistä pääluokkaa (yhteiskuntaan ja palvelujärjestelmään liittyvät tekijät, sosiaalisen kuntoutuksen toimijoihin, instituutioihin ja työntekijöihin liittyvät tekijät sekä nuoreen liittyvät tekijät), joka merkittävimmin vaikuttaisi nuorten aikuisten sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen valikoitumiseen ja näin institutionaalisen rajan sijainnin määrittymiseen. Yksittäiset tekijät, jotka herättivät paljon keskustelua, olivat työntekijän rooliin, diagnoosin merkitykseen ja päihteidenkäyttöön liittyvät tekijät. Pääluokista yhteiskunnallisiin tekijöihin liittyi runsaasti keskustelua sekä sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuden alkamista edistävien että poissulkevien tekijöiden puolella. Nuoreen liittyvät tekijät poikivat keskustelua erityisesti poissulkevien tekijöiden puolella.
Aineiston perusteella mikään pääluokista tai yksittäisistä tekijöistä ei noussut selkeästi vahvimmaksi vaikuttavaksi tekijäksi suhteessa nuoren aikuisen sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen. Tämä kuvastaa mielestäni sitä, kuinka myös sosiaalisen kuntoutuksen puolella institutionaalisen rajan sijainti on häilyväinen ja sen sijoittuminen määrittyy yhtäaikaisesti ja tilannekohtaisesti monen eri tekijän vaikutuksesta.
Minna Karhunen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Nuorten aikuisten valikoituminen sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen”. Lapin yliopisto, 2021.
Lähteet
Haimi, Tea & Kahilainen, Jaana 2012: Sosiaalisen kuntoutuksen käsitteen historiaa Suomessa. Kuntoutus 35 (4), 41–46.
Järvikoski, Aila & Härkäpää, Kristiina 2011: Kuntoutuksen perusteet. WSOYpro Oy. Helsinki. 5. uudistettu painos. 1. painos 2004.
Kananoja, Aulikki 2012: Sosiaalinen kuntoutus ja sosiaalihuollon uudistuksen suunta. Kuntoutus 35 (4), 35–40.
Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa 2018: Johdatus sosiaaliseen kuntoutuksessa. Teoksessa Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa (toim.): Sosiaalinen kuntoutuksessa. Lapland University Press. Rovaniemi, 7–15.
Palola, Elina 2012: Sosiaalinen kuntoutus uudessa sosiaalihuoltolaissa. Kuntoutus 35 (4), 30–34.
Pösö, Tarja 2010: Havaintoja suomalaisen lastensuojelun institutionaalisesta rajasta. Janus 18 (4), 324-336.
Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301.
Vilkkumaa, Ilpo 2012: Kolme tapaa nähdä sosiaalinen kuntoutuksessa. Teoksessa Karjalainen, Vappu & Vilkkumaa, Ilpo (toim.): Kuntoutus kanssamme. Ihmisen toimijuuden tukeminen. 7. painos. 1. painos 2004 Sosiaali- ja terveysalan tutkimus ja kehittämiskeskuksen julkaisemana. Juvenes Print – Suomen Yliopistopaino Oy. Tampere, 27–40.
Väisänen, Raija 2018: Sosiaalisen kuntoutuksen käsite ja kehitysvaiheet. Teoksessa Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa (toim.): Sosiaalinen kuntoutuksessa. Lapland University Press. Rovaniemi, 19–38.
(55)
Nuoret hatkaavat eivätkä työntekijät voi tehdä mitään – miksi sallimme tämän?
Olemme kriittisenä seuranneet lastensuojelulain muutosta vuoden 2021 alusta. Muutokset lisäsivät sijaishuollossa olevien lasten ja nuorten oikeuksia ja vapauksia. Lastensuojelulain ja Unicefin lastenoikeuksien julistuksen mukaan lapsella, joka ei voi elää perheensä kanssa, on oikeus saada valtiolta erityistä suojelua ja tukea.
Lastensuojelulain muutosten myötä hatkat voi ottaa entistä helpommin, koska lasten liikkumisen rajoittaminen ei ole helppoa. Rajoittamista voidaan tehdä vain tiettyjen laissa säädettyjen edellytysten täyttyessä ja rajoittamisista täytyy tehdä viralliset päätökset.
Lastensuojelulain tulkinnassa lapsen oikeudet ovat alkaneet korostua etenkin viime vuosikymmenten aikana. Haastattelimme lastensuojeluyksikössä ohjaajana työskentelevää ammattilaista. Onko lasten oikeuksien korostamisessa menty liian pitkälle?
– Kyllä osittain. Keinot ovat riittämättömät, varsinkin vaikeasti oireilevien nuorien kohdalla. Tämänhetkisen lastensuojelulain puitteissa ei voida aina ennaltaehkäistä tapauksia, jotka voisivat olla ennakoitavissa.
Lastensuojelulain tulkinta herättää huolta muuallakin. Viime aikoina julkisuudessa on keskusteltu hatkaan lähteneistä nuorista. Kyseessä ovat sijoitetut nuoret, jotka ovat joko lähteneet luvatta sijoituspaikastaan tai jättäneet palaamatta sinne. Osa nuorista katoaa useammin kuin kerran ja tilastojen perusteella on kyse sadoista alle 18-vuotiaista ympäri Suomea.
Lastensuojelun ammattilaiset nostavat kädet pystyyn. Tällä hetkellä he joutuvat pohtimaan lain tulkintaa ja tilannekohtaisesti päättämään, mikä on lapsen etu. Sijaishuollossa olevan lapsen liikkumista ei saa rajoittaa, vaikka lapsen edun näkökulmasta se kuuluu perheen tai lapsen huolenpidosta vastaavan perustehtäviin.
– Ennakoitavissa tapauksissa ohjaajien näkemykset eivät ole tarpeeksi vahvoja perusteita, että voitaisiin tehdä rajoitustoimenpide. Tavallaan joissain tapauksissa joutuu ensin pahempi asia tapahtumaan ennen kuin voidaan tehdä rajoitustoimenpiteitä. Tämä on minun mielestäni isoin ongelma tällä hetkellä lastensuojelulaissa, ohjaaja toteaa.
Valvova viranomainen ei nuku. Hatkassa olevat nuoret näkyvät eduskunnan oikeusasiamiehen lausunnoissa ja ministeritason pohdinnoissa rajoitustoimenpiteistä. Median luoma kuva karkuteillä olevista nuorista ja sosiaalityöstä on koruton. Etenkin Yle on uutisoinut eduskunnan oikeusasiamiehen tekemien tarkastuskäyntien esiin nostamista ongelmista mm. Mikkelissä ja Limingassa.
Hatkanuorten kohdalla ei ole kyse yökyläilystä tutuilla koulukavereilla tai kotiintuloajan ylittämisestä. Usein on kyse vaikeasti oireilevista nuorista ja riskikäyttäytymisestä. Karanneiden nuorten terveys ja hyvinvointi ovat suuressa vaarassa. Riskit esim. seksuaaliseen hyväksikäyttöön, päihteiden holtittomaan käyttöön ja rikollisuuteen ovat todellisia. Kuka asettaa turvalliset rajat, jos lain keinoin ei pystytä estämään hatkoille lähtemistä?
– Lastensuojelulaissa voisi olla oma pykälänsä erittäin vaikeasti oireilevien lasten kohdalla, jolloin heille voisi tehdä tiukempia rajoitustoimenpiteitä, joka auttaisi ennaltaehkäisemään rikosten uusiutumista. Sillä voitaisiin tukea heidän päihteettömyyttään ja tehdä intensiivisemmin töitä heidän kanssaan, joka helpottaisi heitä kiinnittymään yhteiskuntaan, lastensuojelun ohjaaja pohtii.
Tämä on yhden ammattilaisen näkökulma, jota kannattaisi miettiä. Hatkaaminen rakenteellisena ilmiönä tulee tunnistaa paremmin ja lisätä julkista keskustelua hatka-ilmiöön puuttumisen tarpeellisuudesta ja keinoista. Nuorten pakomatkat työllistävät myös sosiaalipäivystystä ja poliisia. Hatkassa olevien nuorten etsimiseen ja tavoittamiseen tarvitaan hyvää yhteistyötä eri viranomaisten kanssa. Riittävät resurssit lastensuojelulaitoksissa nuorten emotionaaliseen tulee varmistaa. Myös syitä hatkaamiseen pitäisi pohtia, jotta nuorten oma ääni tulisi kuulluksi. Pesäpuu on tehnyt tärkeää työtä mm. Kysymällä keinoja nuorilta itseltään.
Voisimme rakenteellisen sosiaalityön avulla laittaa liikkeelle muutoksen. Muutoksen, joka aidosti suojaisi nuorta ja ottaisi huomioon nuorten monenlaiset tilanteet ja niiden vaatimat ratkaisut. Olennaista on kriittinen suhde yhteiskunnallisiin mekanismeihin, pyrkimys muutokseen eri tasoilla sekä oikeudenmukaisuuden ja ihmisten osallisuuden edistäminen (Pohjola 2014, 23–27). Erilaisuudet huomioon ottava laki on viime kädessä nuoren etu.
Hanna-Mari Parkkila, Suvi Kakko, Pauliina Ylitapio, Laura Tolkkinen
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelijat
Lähteet
Lastensuojelulaki – Finlex (542/2019)
https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2007/20070417?search%5Btype%5D=pika&search%5Bpika%5D=lastensuojelulaki. Viitattu 26.3.2021.
Liukkonen, Antti & Siiriainen, Lauri (2019) Rajoitustoimenpiteet lasten sijaishuollossa – vallankäyttöä vai vaikuttavaa hoitoa? Diakonia-ammattikorkeakoulu. Sosiaalialan koulutusohjelma, sosionomi: https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/228093/Liukkonen_Antti%2C%20Siiriainen_Lauri.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Viitattu 26.3.2021.
MTV Uutiset (2021). Kadonneiden joulu – poliisin tiedossa jopa 252 tietymättömissä olevaa nuorta – huoli heidän turvallisuudestaan on suuri. https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/kadonneiden-joulu-poliisin-tiedossa-jopa-252-tietymattomissa-olevaa-nuorta-huoli-heidan-turvallisuudestaan-on-suuri/8021126#gs.uv6ct4. Viitattu 26.3.2021.
Oikeusasiamies (2019): https://www.oikeusasiamies.fi/r/fi/ratkaisut/-/eoar/6448/2019. Viitattu 26.3.2021.
Pesäpuu (2021): Sijaishuollon haastekisan kunniamaininnan saajat ja voittajat on selvillä!
https://pesapuu.fi/2021/02/sijaishuollon-haastekisa-2/ Viitattu 9.4.2021.
Pohjola, Anneli (2014) Rakenteellisen sosiaalityön paikannuksia. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana toim. (2014) Rakenteellinen sosiaalityö. 16–33.
Sosiaali- ja terveysministeriö (2021). Lastensuojelulain muutokset.
https://stm.fi/lastensuojelulain-muutokset. Viitattu 26.3.2021.
Talentia-lehti (2021). Lastensuojelu pelasti vankilalta ja viikatemieheltä. https://www.talentia-lehti.fi/lastensuojelu-pelasti-vankilalta-ja-viikatemiehelta/. Viitattu 26.3.2021.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2019) Lastensuojelun käsikirja. Rajoitukset sijaishuollossa. https://thl.fi/fi/web/lastensuojelun-kasikirja/tyoprosessi/sijaishuolto/rajoitukset-sijaishuollossa. Viitattu 26.3.2021.
Unicef: lapsen oikeuksien sopimus (2021). Lapsen oikeudet – mikä on lapsen oikeuksien sopimus?
https://www.unicef.fi/lapsen-oikeudet/mika-on-lapsen-oikeuksien-sopimus/. Viitattu 26.3.2021.
YLE Uutiset 14.7.2020 ja 2.7.2020: Limingan ja Mikkelin lastensuojeluyksiköt https://yle.fi/uutiset/3-11447162 ja https://yle.fi/uutiset/3-11429593. Viitattu 26.3.2021
(54)
”Ulos vankilasta” – Lievä autismikirjon häiriö, vuorovaikutus ja identiteetti
Autismia määrittelee vuorovaikutuksen vaikeus ja sen vaikutus identiteetin rakentumiseen. Diagnoosin ja kuntoutuksen myötä minäkuvaa voi kuitenkin eheyttää ja saada tukea arjen haasteisiin.
”Olin hiljainen, kiltti tyttö, joka seisoi koulussa seinän vierustalla ja tarkkaili muita. Toisinaan rohkaistuin ja yritin päästä muiden leikkeihin, mutta minua ei hyväksytty mukaan.” Nimimerkin ”Ulos vankilasta” aloitukseen kiteytyy autistisen vuorovaikutuksen hankaluudet lapsesta alkaen: tarkkailijaksi syrjään jääminen ja epäonnistuneet yritykset osallistua muiden mukaan. Pro gradu -tutkielmassani ”Aikuisen autismidiagnoosi ja identiteettinarratiivit” olen tarkastellut näitä lievän autismikirjon aikuisten kertomuksia vuorovaikutuksen ongelmista ja identiteetistä narratiivisen menetelmän avulla.
Autismikirjon häiriö on useimmiten läpi elämän jatkuva neurobiologinen ja kehityksellinen neuropsykiatrinen häiriö, jota esiintyy prosentilla väestöstä. Uusimman diagnostiikan myötä puhutaan lievästä, keskivaikeasta tai vaikeasta autismista. Lievästi oirehtiva autismi voi jäädä lapsena huomaamatta, mutta se voi paljastua aikuisiällä itsenäistymisen vaikeutena monimutkaistuvassa toimintaympäristössä.
Autistisuus ilmenee monilla elämänalueilla eriasteisesti ja yksilöllisinä oireyhdistelminä. Se ilmenee erityisesti sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelmina ja kaavamaisena käyttäytymisenä. Neurokognitiiviset vaikeudet, toiminnanohjauksen haasteet, vuorovaikutustaitojen puutteellisuus, tiedon käsittelytapa, paineensietokyky aisti- ja sosiaalisen kuormituksen tilanteissa, erityiskiinnostuksen kohteet, kontekstisokeus, pakko-oireisuus, aistiyliherkkyydet ja rutiinien korostuminen elämässä voivat pahimmillaan aiheuttaa häiriökäyttäytymistä.
Autismikirjon häiriön diagnosointikriteerit muuttuvat vuonna 2022.
Minäkuvan muodostuminen vuorovaikutuksessa
Identiteetti tarkoittaa sitä, miten ihminen kokee itsensä ja ilmaisee itseään sosiaalisessa ympäristössään. Minäkäsitys kuvaa ihmisen ajatuksia omista piirteistään, motiiveistaan ja käyttäytymisestään. Minäkäsitys voi olla laaja, ja siihen voivat vaikuttaa kaikki kokemukset. Siihen vaikuttavat nuoresta iästä alkaen muiden arvio siitä, keitä ja millaisia olemme. Ihminen ei kuitenkaan suoraan omaksu muiden käsityksiä itsestään, vaan luo tulkiten haluamaansa toimivaa, tuntevaa minäkuvaa.
Minäkäsitys vaikuttaa myös siihen, millaiseksi vuorovaikutus muodostuu. Opimme tuntemaan itsemme aktiivisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Minäkäsitys syntyy vuorovaikutuksen lisäksi samastumisesta ryhmiin. Tämä sosiaalinen identiteetti on tunneperäinen ja muodostuu useista, toisiaan leikkaavista ryhmistä. Vertailu muihin ryhmiin vaikuttaa epäsuorasti myös itsetuntoomme.
Vertailussa muihin alkaa omasta identiteetístä kertyä kokemuksia lapsesta alkaen. Autistinen yksilö joutuu ulkopuolisena pohtimaan omaa epätäydellisyyttään ja erilaisuuttaan eri ulottuvuuksilla suhteessa muihin. Identiteetin rakentuminen vuorovaikutuksessa on haastavaa, jos vuorovaikutustaidot ovat puutteelliset. ”Ulos vankilasta” -kirjoittaja jatkaa diagnoosia edeltävien vuorovaikutusongelmiensa kuvaamista: ”En oppinut puhumaan muiden kanssa. En oppinut kertomaan asioistani. En oppinut antamaan enkä olemaan vastavuoroinen. En ymmärtänyt, mitä ihmisten välillä tapahtuu. En oppinut, mitä ihmissuhteet tarkoittavat.”
Diagnoosi identiteettikäänteenä
Autistin identiteetti rakentuu vertailemalla sisäistä ja ulkoista maailmaa ja minäkuvaa vastakohtien kautta diagnoosia ennen ja sen jälkeen. Diagnoosikäänne avaa mahdollisuuden rakentaa, korjata, kuntouttaa ja eheyttää autistista minäkuvaa diagnoosikäänteeseen liittyvän tietoisuuden ja tiedon lisääntymisen kautta.
Sosiaalistrukturalistisen ajattelun mukaan identiteetti rakentuu koko elämän ajan. Aikuisena diagnostisoidut pystyvät retrospektiivisesti vertailemaan ja reflektoimaan diagnoosin merkitystä elämänkokemuksissaan. ”Ulos vankilasta” -kertomuksen kirjoittaja ponnisteli tuskaisesti vuosikymmenet väärän diagnoosin ja monenlaisten vuorovaikutusongelmien kanssa, kunnes löysi autismidiagnoosin ja palat alkoivat loksahdella paikoilleen: ”Oli valtavaa tajuta, että muilla on oma sisäinen maailmansa, omat ajatuksensa ja tunteensa, vaikka he eivät niitä minulle näyttäisi. Kun ymmärsin, että muut ovat kuorensa alla samanlaisia kuin minä (tuntevat ja ajattelevat), saatoin ensimmäisen kerran elämässäni ennustaa, miten johonkin lauseeseeni tai tekooni suhtauduttaisiin. [– –] Sain käyttöohjeet maailmaan!”
Minä-kuvan eheytyminen kuntoutuksessa
Sosiaalisen kuntoutuksen avulla on tarkoitus oppia selviytymään arkitoimista, vuorovaikutussuhteista ja eri rooleista omia voimavaroja hyödyntäen ammattilaisten ohjaamana. Toimijuus muokkaa identiteettiä ja subjektiksi kasvamista, kun taas rajoitettu toimijuus heikentää sitä. Kuntoutuksessa stigmatisoituneesta ihmisestä on tarkoitus voimaannuttaa eheytyvä, aktiivinen ja autonominen toimija. Toipumiseen kuuluu minäkuvan luominen, jossa autismi on vain yksi osa minuutta.
Autisti joutuu käsittelemään poikkeavan identiteettiä ja leimaa sekä hyväksymään diagnoosin osaksi minäkuvaa. Autistien kertomuksissa on kuntoutumista määritteleviä teemoja: toivon herääminen, ongelman hyväksyminen, luopuminen syrjään vetäytymisestä ja aktiivinen osallistuminen sekä vastuun ottaminen omasta elämästä ja aktiivinen selviytymiskeinojen etsintä. Omaelämäkerta on vaikuttava osa kuntoutumista: terapeuttinen, itsetutkiskeleva, lohduttava vertaisille ja ymmärrystä avartava yleisölle. Tarinankerronta ovat elimellisen inhimillinen keino kommunikoida, järjestää, selittää ja ymmärtää inhimillistä elämää, ihmisten välisiä suhteita ja identiteettejä.
Kärsittyään vuosikymmeniä yksinäisenä, epäonnistuttuaan elämässä ja tunnettuaan itsensä kiinnittymättömiksi elämään ja maailmaan kirjoittajakin vihdoin löysi ymmärryksen suhteissa olemisesta: ”Jälkeenpäin tiedän, että minua olisi pitänyt kannustaa pohtimaan toisia, heidän ajatuksiaan, motiivejaan, halujaan, jotta heidän maailmansa olisi avautunut autistiselle mielelleni.” Kirjoittajan minäkuva kehkeytyi pitkälle aikuisuuteen tällaisessa vuorovaikutusympäristössä heijastuen kaikkiin elämänrooleihin. Hän tunsi olonsa eristyneeksi itsestään ja muista sekä olevansa tarkkailijana tai marginaalissa, kun elämä kulkee ohi.
Aiemmin vuorovaikutuksessa sisäistettyä identiteettiä voi diagnoosin myötä ja sosiaalisella kuntoutuksella käsitellä uudesta näkökulmasta ja rakentaa sitä uudelleen. Sosiaalityössä voi puhua identiteetin muutostyöstä, kun autistiselle tai muulle asiakkaalle rakennetaan valmentavasti ja kuntouttavasti myönteisempää identiteettiä. Sosiaalityössä voi toivon ja tulevaisuuspuheen kautta vahvistaa ja kehittää asiakkaan myönteisen, eheytyvän identiteetin muodostumista uhriuden ja stigman tilalle. Autistin osallisuus tarkoittaa myös esteettömyyttä osallistua tasavertaisesti. Elämän perusasioiden oppiminen sekä yhteiskunnan normaaliin toimintaan osallistuminen ovat kuntoutuksen ytimessä. Tavoitteena on itsenäinen elämä, joka on autistillekin tärkeä tarve.
Sari Kärkkäinen
Sosiaalityö
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Aikuisen autismidiagnoosi ja identiteettinarratiivit”. Lapin yliopisto, 2021.
Lähteet
Hall, Stuart 1999: Identity. Tammer-Paino Oy. Tampere.
Helkama, Klaus & Myllyniemi, Rauni & Liebkind, Karmela & Ruusuvuori, Johanna & Lönnqvist, Jan-Erik & Hankonen, Nelli & Mähönen, Tuuli Anna & Jasinskaja-Lahti, Inga & Lipponen, Jukka 2015: Johdatus sosiaalipsykologiaan. 10. uud. p. Edita. Helsinki.
Hyväri, Susanna & Salo, Markku (toim.) 2009: Elämäntarinoista kokemustutkimukseen. Mielenterveyden keskusliitto. Helsinki.
Jehkonen, Mervi & Saunamäki, Tiia & Hokkanen, Laura & Akila, Ritva (toim.) 2019: Kliininen neuropsykologia. 3. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim. Helsinki.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (toim.) 2008: Sosiaalityö aikuisten parissa. Vastapaino. Tampere.
Koskentausta, Terhi & Koski, Anniina & Tani, Pekka 2018: Aikuisen autismikirjon häiriö. Duodecim. https://helda.helsinki.fi//bitstream/handle/10138/304198/duo14424.pdf?sequence=1. Viitattu 27.12.2020.
Layder, Derek 2004: Social and Personal Identity. Understanding YourSelf. SAGE Publications Ltd. London.
Liimakka, Satu 2014: Kokemus, tieto ja kokemustieto – esimerkkinä autismi. Teoksessa Myyry, Liisa & Ahola, Salla & Ahokas, Marja & Sakki, Inari (toim.): Arkiajattelu, tieto ja oikeudenmukaisuus. Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2014:18. Helsingin yliopisto, sosiaalipsykologia. Hansaprint. Vantaa, 162–178. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/144169/AMPB_Juhlakirja.pdf?sequence=1. Viitattu 27.12.2020.
Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa (toim.) 2018: Sosiaalinen kuntoutuksessa. Lapland University Press. Rovaniemi.
Metteri, Anne & Valokivi, Heli & Ylinen, Satu (toim.) 2014: Terveys ja sosiaalityö. PS-Kustannus. Jyväskylä.
Moilanen, Irma & Mattila, Marja-Leena & Loukusa, Soile & Kielinen, Marko 2012: Autismikirjon häiriöt lapsilla ja nuorilla – katsaus. 14/2012, Duodecim. Helsinki, 1453–1462. https://www.duodecimlehti.fi/xmedia/duo/duo10395.pdf. Viitattu 27.12.2020.
Mönkkönen, Kaarina & Kekoni, Taru & Pehkonen, Aini (toim.) 2019: Moniammatillinen yhteistyö: vaikuttava vuorovaikutus sosiaali- ja terveysalalla. Gaudeamus. Helsinki.
Orhala, Satu & Utriainen, Jarkko (toim.) 2015: Minun tarinani. Kertomuksia autismin kirjolta. Autismiliitto ry. Helsinki. https://www.printbox.fi/flipbooks/malli/77822_minun_tarinani/.
Puusa, Anu & Hänninen, Vilma & Mönkkönen, Kaarina 2020: Narratiivinen lähestymistapa organisaatiotutkimuksessa. Teoksessa Puusa, Anu & Juuti, Pauli (toim.): Laadullisen tutkimuksen näkökulmat ja menetelmät. Gaudeamus Oy. Helsinki, 216–227.
Puustjärvi, Anita 2019: Autismikirjon häiriö – uutta tutkimustietoa ja kliinikon kokemuksia. Luento. Autismin talvipäivät 8.12.2019. https://www.youtube.com/watch?v=s8MEpNOHftc. Viitattu 27.12.2020.
(53)
Eriarvoisuutta tuottavat mekanismit
Suomessa on muodostunut erilaisia ryhmiä, joiden elintaso ja elämänlaatu eroavat kansalaisten enemmistön elämän edellytyksistä.
Eriarvoisuus vaikuttaa erityisesti yhteiskunnan haavoittuvimmassa asemassa oleviin, kuten esimerkiksi asunnottomiin, työttömiin, maahanmuuttajiin ja ikääntyneisiin. Vuonna 2018 Suomessa oli 856 000 henkilöä köyhyys- ja syrjäytymisriskissä ja samana vuonna vakavasta aineellisesta puutteesta kärsi 133 000 henkilöä (Tilastokeskus 2020). Vuonna 2019 perustoimeentulotukea myönnettiin 271 107 henkilölle (Tanhua & Kiuru 2020, 3). Perustoimeentulotukea saavat henkilöt ovat usealla tavalla köyhyysriskissä, koska heidän tulonsa jäävät elämiseen riittävän tason alle varsinaisen ensisijaisen turvan jälkeenkin (Isola & Suominen 2016, 40–41). Viimesijaista turvaa täydentävä ruoka-apu tavoittaa arviolta 20 000–25 000 henkilöä viikoittain ja suurin osa heistä on perusturvaetuuksien varassa tai heikossa työmarkkina-asemassa (STM 2020; Isola & Suominen 2016, 42).
Tarkastelin Pro gradu -tutkielmassani, miten eriarvoisuus näkyy, köyhyydestä kerrotuissa tarinoissa sosiologi Göran Therbornin (2014) eriarvoisuuden mekanismeja koskevan teorian avulla. Tutkimukseni aineisto koostui ”Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä” (2007) kirjoituskilpailun tuottamista tarinoista. Eriarvoisuuden mekanismeja ovat etääntyminen, riisto, ulossulkeminen ja hierarkisointi. Etääntyminen on prosessi, jossa hyvä- ja huono-osaisten erot kasvavat suureksi ja huono-osaisten elintaso jää hyväosaisten elintasosta jälkeen. Riisto liittyy hierarkioiden ylemmillä tasoilla olevien epäsymmetrisestä hyötymisestä hierarkioiden alemmilla tasoilla olevista ihmisitä. Ulossulkeminen tarkoittaa ihmisten etenemisen ja oikeuksien eteen asetettuja esteitä ja hidasteita sekä eri syrjinnän muotoja. Hierarkisointi liittyy arvojärjestelmiin, joka jakaa yhteiskunnassa ihmisiä eri luokkiin.
Etääntyminen
Huono-osaisuus periytyy Suomessa sukupolvelta toiselle. Etääntymistä voidaan Suomen kontekstissa tarkastella koulutuksen näkökulmasta, koska sitä pidetään usein sosiaalisen nousun välineenä. Kaikille avoimet koulutusmahdollisuudet korkeakoulutasolle asti kuuluvat hyvinvointivaltioon ja ilmaisen koulutuksen tavoitteena on, että lasten kouluttautuminen ei olisi kiinni vanhempien tulotasosta.
Kaikille avoimista koulutusmahdollisuuksista huolimatta Suomessa vanhempien koulutustaso periytyy lapsille yhä enemmän. Korkean koulutustason tutkinnon suorittaneiden vanhempien lapset päätyvät useammin korkeakoulutusaloille, kun taas matalan koulutusasteen suorittaneiden vanhempien lapset päätyvät matalan koulutuksen aloille.
Riisto
Perinteisesti työn on oletettu suojaavan köyhyydeltä ja köyhyysriskin nähdään koskevan erityisesti työvoiman ulkopuolella olevia ryhmiä, kuten pitkäaikaistyöttömiä, eläkeläisiä ja opiskelijoita. Työmarkkinoilla tapahtuvista muutoksista aiheutuva epävakaisuus on luonut työssäkäyvien köyhien ryhmän, joiden käytettävissä olevat tulot jäävät työssä käymisestä huolimatta suhteellisen köyhyysrajan alapuolelle.
Suhteellinen köyhyysrajan avulla kotitalous voidaan määritellä pienituloiseksi, jos sen käytettävissä olevat tulot ovat alle 60 prosenttia väestön mediaanituloista. Esimerkiksi yhden elättäjän perheissä tai yksinhuoltajaperheissä tulot eivät välttämättä riitä perheen elättämiseen.
Ulossulkeminen
Häpeän tunteminen liittyy tilanteisiin, joissa ihmisen käyttäytyminen poikkeaa sosiaalisesti hyväksyttävästä tavasta toimia.
Ihminen tuntee häpeän sisäisesti, mutta siihen liittyy myös muiden ihmisten asenne ja käyttäytyminen köyhyydessä eläviä kohtaan. Häpeän tunteminen johtuu siitä, että ei ole onnistunut elämään elämäänsä yhteiskunnan odotusten mukaisesti.
Esimerkiksi epäonnistumisen koulutukseen tai työelämään kiinnittymisessä ajatellaan johtuvan yksilön omasta syystä. Epäonnistumisen ajatellaan taas kertovan siitä, että hänessä olisi jotain vikaa.
Hierarkisointi
Eriarvoisuus on läsnä ihmisten päivittäisissä kohtaamisissa. Ihmiset pystyvät arvioimaan pienenkin käyttäytymiseen perustuvan tiedon avulla, mihin yhteiskuntaluokkaan toiset kuuluvat. Sosiaalisen luokan signaalit kertovat ihmisten yhteiskuntaluokasta ja ne liittyvät kehoon, ääneen ja kulttuuriin.
Sodabeh Aryanfard
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Eriarvoisuuden ilmentymiä köyhyydestä kerrotuissa tarinoissa”. Lapin yliopisto. 2020.
(52)
Asiantuntijuus sijaishuollossa vaatii sosiaalityöntekijältä paljon
Sijaishuollon sosiaalityöntekijöiltä vaaditaan laaja-alaista osaamista myös omien ammattirajojen yli.
Sosiaalityöntekijöiden kokemusten mukaan asiantuntijuus rakentuu useasta eri osa-alueesta ja se vaatii sosiaalityön kentän tuntemisen lisäksi osaamista esimerkiksi lapsen kehityspsykologiaan liittyen. Työhön kuitenkin koetaan pääsevän myös pienellä käytännön osaamisella eikä teoreettista osaamistakaan välttämättä ole. Lisäksi työn vaativuutta ei ymmärretä päättäjien tasolla ja työn tekemisen raamit ovat huonosti resursoituja. Työntekijöiden vaihtuvuus ja asiakasmäärät ovat suuria ja tämä epäkohta tulisi korjata esimerkiksi säätämällä lailla lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden maksimiasiakasmäärä, sillä suosituksia kunnat eivät noudata.
Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani sitä, kuinka asiantuntijuus rakentuu sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden kokemana ja kuinka tätä asiantuntijuutta voitaisiin sosiaalityöntekijöiden mukaan vahvistaa ja mitkä tekijät heikentävät asiantuntijuutta. Tutkielmani aineisto koostui viiden kunnallisessa sijaishuollossa työskentelevän tai aikaisemmin työskennelleiden sosiaalityöntekijöiden kirjoituksista. Kirjoitukset kerättiin sosiaalityön uraverkosto ja sosiaalityön pohjoinen uraverkosto- facebookryhmissä julkaistun kirjoituspyynnön avulla.
Minkälaista teoria- ja käytännönosaamista työssä katsottiin vaadittavan?
Tutkielmassani jaoin osaamisalueet viiteen eri osa-alueeseen. Aineiston perusteella keskeisiä asiantuntijuuden alueita olivat lapsen kokonaistilanteen hahmottaminen, asiakkaan kohtaaminen ja asiakassuhde, yhteistyötaidot ja verkostotyö, juridinen osaamisen sekä kyky ja rohkeus linjata ja tehdä päätöksiä.
Mitkä tekijät asiantuntijuutta heikentävät?
Merkittäväksi asiantuntijuutta heikentäväksi tekijäksi sosiaalityöntekijät kokivat vähäiset resurssit ja suuret asiakasmäärät. Sijaishuollossa lapsen lisäksi työskennellään usein hänen ympärillään olevan laajan ihmisjoukon kanssa, mikä lisää työn määrää. Vähäisillä resursseilla työn koettiin aineiston perusteella olevan tulipalojen sammuttelua. Lisäksi työntekijät vaihtuivat tiuhaan, mikä myös heikensi asiantuntijuutta. Lisäksi asiantuntijuutta katsottiin heikentävän esimerkiksi yhteistyökumppaneiden puutteelliset käsitykset sosiaalityöstä sekä sisäisen ohjeistuksen puuttuminen yksiköissä.
Mikä asiantuntijuutta vahvistaa?
Asiantuntijuutta vahvistavana pidettiin hyviä konsultaatiomahdollisuuksia, riittävää perehdytystä sekä toimivaa työtiimiä työn tukena. Lisäksi esimiehen tuki ja ohjaus koettiin tärkeänä. Ammatillisten toimijoiden, alan lehtien ja kirjallisuuden seuraaminen nostettiin myös merkittäväksi tekijäksi asiantuntijuutta vahvistettaessa. Kuitenkin moni asia asiantuntijuuden vahvistumisessa liitettiin siihen, että se vaatii työntekijän omaa aktiivisuutta ja esimerkiksi työparia täytyy vaatia, sillä lisäkoulutukset tai konsultaatiomahdollisuudet eivät välttämättä olleet olemassa työn rakenteissa.
Tutkielman aineistossa nostettiin esiin sijaishuollon asiantuntijuuden vaativuus. Työn voidaan luonnehtia olevan laaja-alaista lapsen asioista vastaamista, johon liittyy laaja vastuu. Työssä puututaan perheen yksityisyyteen ja käytetään laajaa harkintavaltaa haavoittuvassa asemassa oleviin lapsiin, mutta silti työn resurssit ovat huonot ja asiakasmäärät absurdin suuret.
Susanna Inget
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu-tutkielmaani ”Täytyy olla älykkyyttä ja pelisilmää pärjätä kaoottisissa ihmissuhteiden viidakoissa” – Sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden kokemuksia asiantuntijuudestaan.
Aiheeseen liittyviä lähteitä
Eronen, Tuija & Laakso, Riitta 2017: Vaativat tilanteet sijaishuoltotyössä. Teoksessa Enroos, Rosi & Mäntysaari, Mikko & Ranta-Tyrkkö, Satu (toim.) 2017: Mielekäs tutkimus: näkökulmia sosiaalityön tutkimuksen missioihin. Suomen yliopistopaino Oy. Tampere.
Helavirta, Susanna 2016: Lapsen asioista vastaaminen huostaanoton jälkeen sosiaali-työntekijöiden kuvaamana. Teoksessa Enroos, Rosi, Heino, Tarja & Pösö, Tarja 2016: Huostaanotto. Lastensuojelun vaativin tehtävä. Vastapaino. Tampere.
Lastensuojelulaki 417/2017
Sipilä, Anita 2011: Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet -Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Itä-Suomen yliopisto. Väitöskirja.
(51)
Koneeseen kadonneet? – Vanhempien näkökulmia yläkouluikäisten poikien digitaaliseen pelaamiseen
Digitaalisella pelaamisella on tärkeä merkitys monien nykynuorten elämässä, arjessa ja sosiaalisissa suhteissa. Vanhempien rooli pelikasvattajina on keskeinen, ja mielenkiintoista onkin pohtia, millaiseksi muodostuu vanhempien toimijuus suhteessa heidän nuortensa digitaaliseen pelaamiseen.
Tutkimusten mukaan 10–19-vuotiaista suomalaisista lapsista ja nuorista 99 prosenttia pelaa digitaalisia pelejä ainakin satunnaisesti ja noin 70 prosenttia pelaa viikoittain (Meriläinen & Moisala 2019, 56-57). Alan tutkimuskirjallisuudessa ja oppaissa korostetaan vanhempien roolia ja tehtävää lasten ja nuorten pelikasvattajina ja ”mediamentoreina”. Yläkouluikäisten nuorten pelikasvatuksen keskiössä ovat muun muassa keskustelut mediakriittisyydestä, käyttäytymisestä internetympäristössä sekä laajemmin elämänhallintaan liittyvistä teemoista (Repo & Nätti 2015, 107). Pelikasvattajina vanhemmat ovat kuitenkin edelläkävijöitä, eikä heillä ole turvanaan ja esikuvinaan aiempien sukupolvien kasvatusmalleja ja toimintatapoja, mikä voi osaltaan haastaa heidän rooliaan nuorten pelikasvattajina. Myös nuorten usein vanhempiaan paremmat digitaalisten laitteiden käyttötaidot ja osaaminen sekä ajankäytölliset haasteet voivat tuottaa haasteita digiajan kasvattajuudelle. (Lahikainen 2015, 37.)
Nuorten digitaalista pelaamista vanhempien näkökulmasta on kuitenkin tutkittu vasta vähän, ja pro gradu – tutkielmassani olenkin selvittänyt digitaalisia pelejä pelaavien yläkouluikäisten (13-16-vuotiaiden) poikien vanhempien kokemuksia ja näkemyksiä poikiensa pelaamisesta. Analysoin, mikä vanhempia poikiensa pelaamisessa huolestuttaa ja millaiset ovat vanhempien toimijuuden rajat, mahdollisuudet ja ulottuvuudet suhteessa heidän poikiensa digitaaliseen pelaamiseen. Tutkielmani aineisto koostuu kuuden vanhemman teemahaastattelusta. Haastateltavien joukossa on neljä äitiä ja kaksi isää.
Digitaalinen pelaaminen ilmiönä
Nuorten digitaalinen pelaaminen on hyvin ajankohtainen ilmiö, josta käydään vilkasta yhteiskunnallista keskustelua. Digitaaliseen pelaamiseen liittyvä julkinen keskustelu on hyvin haitta- ja huolikeskeistä, jopa dramaattistakin. Keskusteluissa varoitellaan digitaalisen pelaamisen sekä fyysistä että psyykkisistä vaaroista ja haitoista ja keskitytään lähinnä pelaamisen rajoittamistapojen käsittelemiseen. Esiin nousevat esimerkiksi pelien väkivaltaiset sisällöt ja pelaamisen negatiiviset vaikutukset nuorten käyttäytymiseen, sosiaalisiin suhteisiin sekä liiallisen pelaamisen vaikutukset nuoren terveyteen, uneen ja koulunkäyntiin. Toisaalta alan tutkimuskirjallisuudessa korostetaan myös digitaalisen pelaamisen hyötyjä. On todettu, että pelaaminen voi parantaa pelaajan kognitiivisia, emotionaalisia ja sosiaalisia taitoja. (Meriläinen 2017; Männikkö 2017, 17-18; Lobel & muut 2017; Quandt & Kowert 2016, 177.)
Tutkimuskirjallisuudessa digitaalista pelaamista on tarkasteltu myös sosiaalisista ja kulttuurisista näkökulmista. Monille nuorille digitaaliset pelit ovat tärkeä heidän arkista elämäänsä ja sosiaalisia suhteitaan, ja laajemmin pelaaminen voidaan nähdä osana nuorisokulttuuria ja sen muutosta (Meriläinen & Moisala 2019, 63). Toisaalta digitaalista pelaamista ilmiönä voidaan tarkastella myös perhe-elämän kontekstissa ja vuorovaikutussuhteissa ja pohtia, miten digitaalinen pelaaminen vaikuttaa ja muuttaa perhe-elämän käytäntöjä, ja millaisia haasteita ja mahdollisuuksia se perhe-elämälle ja perheenjäsenten väliselle vuorovaikutukselle mahdollisesti tuottaa (esim. Lahikainen & muut 2015).
Huolen värittämä toimijuus
Tutkielmani tulosten perusteella vanhempien suhtautuminen heidän poikiensa digitaaliseen pelaamiseen on huolen värittämää, eivätkä vanhemmat pystyneet näkemään nuorensa pelaamisessa juuri positiivisia puolia. Poikien digitaalisessa pelaamisessa vanhempia huolestuttavat erityisesti pelaamiseen käytetyn ajan vaikutukset nuoren psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin sekä nuoren käytökseen. Vanhempia huolestuttivat myös pelaamisen imu ja addiktoivuus. Vanhempien mukaan pelaaminen tuntuu syrjäyttävän nuoren elämässä kaiken muun. Nuorten runsaana näyttäytyvään pelaamiseen vanhemmat löysivät syitä sekä nuoren yksilöllisistä ominaisuuksista että pelimaailman imusta. Tutkimukseeni osallistuneilla vanhemmilla ei ollut paljonkaan tietoa pelimaailmasta tai peleistä, joita heidän poikansa pelaavat, ja pelimaailma oli heille vieras.
Tulkintani mukaan huolinäkökulma sekä pelimaailman vieraus vanhemmille voi vaikuttaa keinoihin ja lähestymistapoihin, joilla vanhemmat pyrkivät puuttumaan ja toimimaan suhteessa poikiensa digitaaliseen pelaamiseen. Käytännössä vanhemmat pyrkivät eri tavoin hallitsemaan, kontrolloimaan ja rajoittamaan poikiensa pelaamista. Vanhemmat kokivat poikiensa digitaalisen pelaamisen hallinnan ja kontrolloinnin kuormittavaksi, ja pelaamisen hallintayritykset myös aiheuttivat konflikteja perheissä. Pelaamiseen puuttumista ja pelaamisen rajoittamista vanhemmat perustelivat lapsen edun mukaisena toimintana.
Toimijuuden rajat ja mahdollisuudet
Aineiston analyysin perusteella vanhempien toimijuutta suhteessa heidän poikiensa pelaamiseen haastavat vanhempien jaksaminen, ristiriidat perheessä sekä ulkopuolisen tuen vähäisyys tai puuttuminen. Pelaaminen voi aiheuttaa ristiriitoja paitsi nuoren ja vanhemman myös perheen vanhempien välille, jos vanhemmat ovat esimerkiksi erimieltä pelaamisen rajoittamistapojen suhteen. Vanhempien toimijuutta puolestaan tukee etenkin perheen vanhempien keskinäinen tuki toisilleen. Toimijuutensa tueksi suhteessa nuortensa digitaalisen pelaamisen hallintaan vanhemmat toivoivat vertaistukea sekä liittolaisuutta muilta vanhemmilta, joilloin esimerkiksi yhteisistä pelisäännöistä voitaisiin sopia ja pelaamiseen liittyvää huolta jakaa. Palvelujärjestelmän mahdollisuuksiin tukea toimijuuttaan vanhemmat sen sijaan suhtautuivat epäillen, eivätkä he uskoneet, että ammattiauttajillakaan olisi ratkaisuja peliongelman ratkaisemiseksi.
Tutkielmani tulosten perusteella vanhemmat tarvitsevat tukea ja neuvontaa pelikasvattajina toimimiseen sekä digitaalisen pelaamisen aiheuttamien ristiriitojen ratkaisemiseen. Tärkeää on, että ammattiauttajilla on tarpeeksi monipuolista osaamista ja tietoa digitaalisen pelaamisen erilaisista ulottuvuuksista, jotta he voivat tukea perheitä pelaamiseen ja laajemmin digitalisaatioon liittyvissä kysymyksissä mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Tärkeää on, että sekä nuoret että vanhemmat saavat äänensä kuuluville digitaalisesta pelaamisesta käytävissä keskusteluissa ja että nuoren ja vanhemman välistä keskustelu- ja neuvotteluyhteyttä digitaaliseen pelaamiseen liittyen tuettaisiin. Näin voitaisiin löytää vaihtoehtoisia tapoja ratkaista pelaamiseen liittyviä konflikteja ja myös kyseenalaistaa pelaamiseen liittyviä ennakkoluuloja ja stereotypioita. Toisaalta tulee myös kehittää menetelmiä haitallisen pelaamiseen tunnistamiseen ja hoitamiseen.
Sanna Ovaskainen
Sosiaalityö
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ” Koneeseen kadonneet? Vanhempien toimijuus ja yläkouluikäisten poikien digitaalinen pelaaminen.” Lapin yliopisto, 2019.
Lähteet
Lahikainen, Anja Riitta 2015: Media lapsiperheen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta; Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (toim.) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere, 80–107.
Lahikainen, Anja Riitta & Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (2015) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere.
Lobel, Adam & Engels, Rutger & Stone, Lisanne & Burk, William & Granic, Isabela 2017: Video Gaming and Children’s Psychosocial Wellbeing: A Longitudinal Study. Journal of Youth and Adolescence, Vol. 46(4), 884–897.
Meriläinen, Mikko 2017: Pelaamisen hyödyt. Vanhempainnetti, Mannerheimin lastensuojeluliitto. https://www.mll.fi/vanhemmille/tietoa-lapsiperheen-elamasta/lapset-ja-media/digitaalinen-pelaaminen/pelaamisen-hyodyt/
Meriläinen, Mikko & Moisala, Mona 2019: Älylaitteet ja pelaaminen: Peliharrastus osana monipuolista arkea. Teoksessa Kosola, Silja & Moisala, Mona & Ruokoniemi, Päivi (toim.) Lapset, nuoret ja Älylaitteet – Taiten tasapainoon. Duodecim. Helsinki, 56–64.
Männikkö, Niko 2017: Problematic Gaming Behavior among Adolescents and Young Adults. Relationship Between Gaming Behaviour and Health. Acta Universitatis Ouluensis. D, Medica, 1429. Juvenes Print. Tampere. http://jultika.oulu.fi/Record/isbn978-952-62-1658-4
Quandt, Thorsten & Kowert, Rachel 2016: No Black and White in Video Game Land! Why We Need to Move Beyond Simple Explanations in the Video Game Debate. Teoksessa Kowert, Rachel & Quandt, Thorsten (toim.) The Video Game Debate: Unravelling the Physical, Social, and Psychological Effects of Digital Games. Routledge. New York, 176–177.
Repo, Katja & Nätti, Jouko 2015: Lasten ja nuorten median käytön aikatrendit. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta & Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (toim.) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere, 80–107.
(50)
Äitiyden merkitys afganistanilaisnaisten kertomuksissa itsestään
Äitiysidentiteetti on yksi keskeisimmistä naisten identiteeteistä. Afganistanilaisnaiset kertoivat haastatteluissa muun muassa siitä, millaisia äitejä he ovat lapsilleen ja millaisia äitien heidän mielestään tulisi olla. Näiden naisten identiteettejä tutkiessani jouduin pohtimaan myös omaa identiteettiäni äitinä.
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani sitä, millaisia identiteettejä kuusi Suomeen pakolaisena tullutta afganistanilaisnaista tuottivat haastatteluissa. Tutkielmassani tarkastelin naisten tuottamia identiteettejä intersektionaalisuuden viitekehyksessä. Intersektionaalisuuden perusajatus on, että ihmisen identiteetit rakentuvat monien lähtökohtien ja sosiaalisten luokitteluiden pohjalle, jotka risteävät keskenään. Näitä luokitteluja ovat esimerkiksi sukupuoli ikä, etnisyys, kotipaikka, seksuaalisuus, äidinkieli ja uskonto. 1970-luvulla Yhdysvalloissa syntynyt intersektionaalisuus on feministisen teorian lähestymistapa, jonka avulla analysoitiin alun perin naisiin kohdistuvan sorron monisyisiä alkutekijöitä. Nykytutkimuksessa intersektionaalisuuden ajatellaan laajimmillaan koskevan kaikkia ihmisiä, sillä jokainen ihminen on monien erojen leikkaama. Intersektionaalisuuden avulla voidaan pureutua sekä sortoon että etuoikeuteen ja siihen, miten nämä vaikuttavat toinen toisiinsa ihmisen elämässä. (Bastia 2014; Mahlamäki 2018; Rossi 2010.)
Identiteetit ymmärsin tutkimuksessani muun muassa Stuart Hallin (1999) tapaan moninaisiksi ja jatkuvassa muutoksessa oleviksi. Ihmisellä ei ole yhtä minuutta tai identiteettiä syntymästä kuolemaan, vaan identiteettejä tuotetaan ja rakennetaan vuorovaikutuksessa ja ne ovat kontekstisidonnaisia. Haastatteluja analysoidessa olikin tärkeää muistaa, että niissä aktivoituvat identiteetit olivat niitä, joita haastattelutilanne kutsui naiset tuottamaan ja joita he halusivat tuottaa haastattelun kontekstissa. Eri haastattelija, erilaiset kysymykset tai vaikkapa eri haastattelupaikka olisivat tuottaneet erilaisen lopputuloksen. Naisten haastatteluissa tuottamat identiteetit eivät siis paljasta naisten ”todellista” minää tai sitä, keitä he pohjimmiltaan ovat.
Tutkielmani aineisto on ainutlaatuinen ja sensitiivinen. Aineisto on kerätty Niloufar Kalvakhin ja Nabeela Hasanin vuonna 2014 valmistunutta pro gradu -tutkielmaa Settlement Process of Afghan Immigrant Women Based on Cultural Perspective in Finland. Tutkielman tekijöistä toinen, itsekin nainen ja muslimi, haastatteli Suomessa joitakin vuosia asuneita pakolaistaustaisia afgaaninaisia heidän äidinkielellään. Naiset kertovat haastatteluissa elämästään Afganistanissa, sieltä pakenemisesta ja niistä vaiheista, joiden kautta ovat lopulta päätyneet asumaan Suomeen. Lisäksi naiset puhuivat Suomeen sopeutumisen haasteista, niistä selviytymisestä sekä tyytyväisyydestään suomalaisiin sosiaalipalveluihin. Naisten identiteetit ja kokemus siitä, keitä he ovat, ei ollut haastattelujen aiheena, mutta haastatteluissa oli paljon identiteettiin ja minän rakentumiseen liittyvää puhetta. Identiteettejä tuotetaan kaikissa sellaisissa tilanteissa, joissa ihminen kertoo itsestään.
Äiti, muslimi ja maahanmuuttaja
Tutkielmassani tarkastelin kolmea diskurssianalyysin avulla löytämääni ja nimeämääni haastatteluissa aktivoituvaa identiteettikategoriaa suhteessa toisiinsa. Nämä kategoriat olivat äiti, muslimi ja maahanmuuttaja. Äitiyden ja lasten merkitys näyttäytyi suurena jokaisessa haastattelussa. Naiset kertoivat paenneensa Afganistanista voidakseen tarjota paremman elämän lapsilleen. Viisi naisista oli asunut kotimaasta lähdön jälkeen Iranissa vuosien ajan. Iranista lähdön syyksi he kertoivat sen, että afganistanilaisten oli vaikeaa kouluttautua ja työllistyä Iranissa. Myös lasten mahdollisuudet käydä koulua olivat huonot. Eurooppaan ja Suomeen naiset kertoivat tulleensa lastensa vuoksi, jotta lapsilla olisi mahdollisuus kouluttautumiseen, työllistymiseen ja sitä kautta parempaan elämään.
Naisten näkemys oli, että lapsista kasvaa sellaisia aikuisia, kuin vanhemmat, erityisesti äidit, heistä kasvattavat. Monet kertoivat olevansa sekä äitejä että isiä lapsilleen, koska puoliso oli kuollut, ottanut avioeron tai ei muuten osallistunut lasten kasvatukseen syystä tai toisesta. Yhtenä äidin keskeisimmistä tehtävistä nähtiin se, että lapsista kasvaa vanhempiensa uskonnollisia ja kulttuurisia perinteitä ylläpitäviä ja kunnioittavia aikuisia. Suomen afganistanilaista ja iranilaista vapaampi kasvatusilmapiiri koettiin haastavimpana asiana vanhemmuudessa.
Naisten uskonnolliset, kulttuuriset ja etniset identiteetit leikkasivat monessa kohtaa äitiysidentiteetin kanssa. Uskonnolliset rituaalit, paikat ja juhlat olivat naisille tärkeitä. Uskonto oli myös merkittävä identiteettien rakennusaine: naisten mukaan ihminen, jolla ei ole uskontoa, ei tunne itseään ja on ”ei kukaan”. Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, miksi naiset pitivät uskonnollisen tradition siirtämistä seuraaville polville hyvin tärkeänä. Uudessa kotimaassa, maahanmuuttajina, uskonnon merkitys korostui kenties entisestään, koska etenkin lapsille nähtiin olevan tarjolla toisenlaisia, naisten näkökulmasta vahingollisia identiteettejä.
Tutkijapositio: äiti, kristitty ja suomalainen
Tutkielman yhtenä keskeisenä tutkimuseettisenä kysymyksenä oli se, miten minä suomalaisena kristittynä äitinä ja teologina luen näiden naisten kertomuksia itsestään ja elämästään. Näkemys haastattelussa tuotettujen identiteettien tilannesidonnaisuudesta tuntui jo itsessään haastavan identiteettipuheen analysointia ja asetelma mutkistui entisestään, kun soppaa sekoittivat ne identiteetit, joiden kautta minä tutkijana tarkastelen näiden naisten kertomaan: äiti, kristitty teologi sekä suomalainen etuoikeutettu ja koulutettu nainen. Olen pohtinut sitä, korostuiko äitiys minulle naisten kertomuksissa osittain siksi, että olen itsekin äiti ja naisten kertomukset paosta kotimaasta lasten kanssa koskettivat minua kovasti. Tutkijan tulee pyrkiä objektiivisuuteen, mutta omia identiteettejään ei pääse pakoon toisten identiteettejä tutkiessaan.
Tutkimusten (esim. Kulmala 2006) mukaan vanhemmuus ja lapset ovat keskeisiä naisten identiteettien rakentumisessa. Tutkielmani tukee tätä näkemystä. Naisten kertomukset voivat auttaa myös pohtimaan sitä, millaisia erityisiä tuen tarpeita pakolaisnaisilla ja -äideillä voi olla sosiaalityön asiakkaina.
Maija Kujala
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Ennen kaikkea äiti. Afganistanilaisnaisten haastatteluissa tuottamat identiteetit intersektionaalisuuden viitekehyksessä.” Lapin yliopisto 2019.
Lähteet
Bastia, Tanja 2014: Intersectionality, migration and development. Progress in Development Studies 14(3), s. 237–248.
Hall, Stuart 1999: Identiteetti. Vastapaino. Tampere.
Kulmala, Anna 2006: Kerrottuja kokemuksia leimatusta identiteetistä ja toiseudesta. Tampereen yliopisto. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos.
Mahlamäki, Tiina 2018: Sukupuoli ja uskonto. Teoksessa Ketola, Kimmo & Martikainen, Tuomas & Taira, Teemu: Uskontososiologia. Eetos. Turku, s. 165–176.
Rossi, Leena-Maija 2010: Sukupuoli ja seksuaalisuus, eroista eroihin. Teoksessa Saresma, Tuija & Rossi Leena-Maija & Juvonen, Tuula: Käsikirja sukupuoleen. Vastapaino. Tampere, s. 21–38.
(49)
Sosiaalisen pääoman merkitys lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille
Lastensuojelu on ollut toistuvien huolten aiheena. Huolta lastensuojelussa on herättänyt niin asiakasperheiden kuin lasten moniongelmaisuus, lastensuojelun asiakasmäärien kasvu, työvoiman riittämättömyys ja sosiaalityöntekijöiden ammatillisen osaamisen taso. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kuormittavaan tilanteeseen olisi tärkeää löytää sitä helpottavia keinoja – niin asiakkaiden kuin työntekijöiden hyvinvoinnin vuoksi.
Pro gradu -tutkielmassani selvitettiin systemaattisella kirjallisuuskatsauksella sosiaalisen pääoman merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöille. Tutkielmani aineisto pohjautuu yhdeksään tutkimusartikkeliin, joissa tutkittiin lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia eri näkökulmista. Kiinnostuin aiheesta työskennellessäni lastensuojelutyössä – huomasin, kuinka paljon työkavereiden tuki vaikutti omaan jaksamiseeni ja se innosti minua tutkimaan aihetta syvemmin. Voisiko sosiaalisen pääoman teorian avulla kehittää sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia lastensuojelutyössä?
Carrie Leanan ja Harry Van Burenin mukaan (1999) organisaation sosiaalisen pääoman voidaan nähdä kuvastavan organisaation sosiaalisia suhteita. Sosiaalinen pääoma näkyy työyhteisön yhtenäisinä tavoitteina ja luottamuksena, joka luo mahdollisuuden yhteisölliseen toimintaan. Sosiaalinen pääoma hyödyttää niin organisaatiota kuin myös siihen kuuluvaa yksilöä.
Lastensuojelussa tarvitaan tukea työyhteisöltä
Tutkielmassani jaottelin sosiaalisen pääoman kolmeen teemaan yhdistäen Leana ja Van Burenin (1999) sekä Janine Nahapietin ja Sumantra Ghosalin (1998) sosiaalisen pääoman mallit yhteen. Sosiaalisen pääoman voidaan katsoa koostuvan työyhteisön luottamuksesta, yhteisöllisyydestä ja sitoutuneisuudesta. Sosiaalisen pääoman kolme teemaa, luottamus, yhteisöllisyys ja sitoutuneisuus kietoutuvat yhteen vaikuttaen toisiinsa. Luottamus on keskeistä yhteisöllisyyden muodostumiselle: ilman luottamusta ei voi olla yhteisöllisyyttä, mutta luottamusta tarvitaan myös siihen, että yhteisöllisyyttä voi syntyä. Yhteisöllisyyden ja luottamuksen voidaan nähdä lisäävän myös sitoutuneisuutta ja näin ollen ne osaltaan tuottavat työyhteisöön sosiaalista pääomaa.
Luottamusta työyhteisössä käytännön tasolla kuvastaa muun muassa avoimuus ja työyhteisön moraali. Lastensuojelun ollessa kuormittava ala, on selvää, että työkavereiden kanssa täytyy voida keskustella ja heiltä täytyy myös saada konsultointiapua asiakastilanteisiin. Työyhteisöön tarvitaan avoimuutta. Työyhteisölle täytyy halutessaan voida myös jakaa henkilökohtaiseen elämään liittyviä asioita, koska tällöin myös työyhteisössä voidaan tarvittaessa huomioida mahdollisia erityistarpeita. Avoimuus mahdollistaa joustavuutta ja siten edistää myös työhyvinvointia.
Työyhteisöön täytyy myös pystyä luottamaan niin, että jokainen huolehtii omat työtehtävänsä. Työyhteisössä ja erityisesti lastensuojelutyössä on tärkeää, että työyhteisön moraaliset käsitykset kohtaavat. Lastensuojelutyötehtävät pohjautuvat lainsäädäntöön ja niissä on tarkat aikarajat. Toisinaan lastensuojelutyössä voi olla tilanteita, että asiakasprosessin eteneminen hidastuu toisesta työntekijästä johtuen. Mikäli moraaliset käsitykset esimerkiksi aikarajojen noudattamisesta eivät kohtaa, voi tämä johtaa ikäviin seurauksiin, kuten vastuussa olevan työntekijän stressaantumiseen. Vastuu lastensuojelutyössä on kuitenkin aina lapsen asioista vastaavalla sosiaalityöntekijällä, vaikka prosessin hidas eteneminen ei johtuisikaan suoranaisesti vastuullisesta työntekijästä.
Työyhteisön luottamus on pohjana yhteisöllisyyden muodostumiselle. Yhteisöllisyyttä kuvastaa esimerkiksi ”me-henki” sekä työyhteisön yhteiset tavoitteet ja arvot. Tutkielmani aineistossa lastensuojelutyön yhdeksi tärkeimmäksi tavoitteeksi muodostui halu työskennellä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi. Lastensuojelutyö antaa mahdollisuuden vaikuttaa ja olla mukana tekemässä muutosta. Työtä motivoi tekemään se, että näkee perheiden tilanteiden muuttuvan. Halu työskennellä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi kuvastaa yhtä lailla myös sosiaalityöntekijöiden eettisiä arvoja.
Kun työyhteisössä on luottamusta ja yhteisöllisyyttä, vaikuttaisi tämä lisäävän myös sitoutuneisuutta omaan työhön. Erityisesti vasta aloittaneiden työntekijöiden kohdalla työkavereiden tuki nousi yhdeksi tekijäksi, joka saa jatkamaan lastensuojelutyössä. Pidempään työssä olleille työkavereiden tuki ei noussut esille sitoutuneisuutta edistävänä tekijänä, mutta toisaalta heidän haluunsa jatkaa työssä vaikutti esimiesten tuki. Johtajuus näytti olevan merkityksellistä niin luottamuksen kuin yhteisöllisyyden ja sitoutuneisuuden kannalta.
Tutkimusartikkeleissa nousi esiin, että esimiesten nähdään voivan vaikuttaa negatiivisiin työssä stressiä aiheuttaviin tekijöihin kuten työmäärään. Lisäksi oli havaittavissa esimiehen tärkeys niin tuen antajana vaikeissa asiakastilanteissa kuin myös siinä, että esimiehen pätevyyteen on voitava luottaa. Kehittämisehdotuksena esimiesten olisi hyvä antaa uusille työntekijöille mahdollisuus keskittyä asiakassuhteiden luomiseen, koska hyvä asiakassuhteet edistävät työntekijöiden työssä jaksamista ja lisäävät työhön sitoutuneisuutta. On myös hyvä huomioida, että uudet työntekijät tarvitsevat työsuhteen alussa enemmän tukea stressiä aiheuttaviin tekijöihin, kuten lait ja organisatoriset normit.
Työtilanteeseen tarvitaan muutosta
Lastensuojelun kohtuuttomasta tilanteesta uutisoidaan jatkuvasti, eikä lastensuojelun työtilanteeseen pystytä vaikuttamaan pelkästään työyhteisön sosiaalisen pääoman parantamisella, vaan täytyy löytää muita keinoja työhyvinvoinnin edistämiseksi. Lastensuojelutyössä on asioita, joihin ei voida vaikuttaa. Lastensuojelutyössä tullaan aina kohtaamaan asiakkaita vaikeissa tilanteissa ja sosiaalityöntekijöiden toimintaa ohjaa aina lainsäädäntö. Tämän vuoksi on tärkeää alkaa vaikuttamaan niihin tekijöihin, joihin pystytään vaikuttamaan.
Tulevaisuudessa lastensuojelutyössä vasta-aloittavien työntekijöiden osalta tulisi kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten työntekijät saataisiin pysymään työssään ja miten uudet työntekijät sitoututetaan osaksi työyhteisöä. Näen, että nykyisen lastensuojelun tilanteen huomioiden tulisi kiinnittää huomiota siihen, millaista tukea työntekijät saavat. Vaikuttaisi vahvasti siltä, että työyhteisöllä, erityisesti esimiehellä on vaikutusta työhyvinvointiin. Työyhteisön sosiaalisen pääoman tukeminen ei vaadi suuria toimenpiteitä, tarvitaan johtajien perehtymistä asiaan ja sosiaalisen pääoman tukemisen ottamisen yhdeksi työyhteisön tavoitteeksi. Tämän tutkielman havaintojen perusteella voidaan siis todeta, että sosiaalisella pääomalla on merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille. Voidaan myös todeta, että erityisesti esimiesten rooli niin sosiaalisen pääoman muodostumiselle ja työyhteisön työhyvinvoinnille on merkityksellinen.
Ellinoora Mantere
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityön oppiaine.
Kirjoitus pohjautuu pro graduun: ” Systemaattinen kirjallisuuskatsaus sosiaalisen pääoman merkityksestä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnissa”
Lähteet
Baldschun, Andreas & Hämäläinen, Juha & Töttö, Pertti & Rantonen, Otso & Salo, Paula 2017: Job-Strain and well-being among Finnish social workers: Exploring the Differences in Occupational Well-Being Between Child Protection Social Workers and Social Workers Without Duties in Child Protection. European Journal of Social Work. 1-16.
Chenot, David & Benton D. Amy & Kim, Hansung 2009: The Influence of Supervisor Support, Peer Support, and Organizational Culture Among Early Career Social Workers in Child Welfare Servces. Child Welfare 88 (5). 129-147.
Hakalehto, Susanna 2018: Lapsioikeuden perusteet. Balto print. Liettua.
Hermon, Rao Sandhya & Chahlan, Rose 2018: A longitudinal study of stress and satisfaction among child welfare workers. Journal of Social Work 0 (0). 1-24.
Koivumäki, Jaakko 2008: Työyhteisöjen sosiaalinen pääoma. Tutkimus luottamuksen ja yhteisöllisyyden rakentumisesta ja merkityksestä muuttuvissa valtion asiantuntijaorganisaatiossa. Lisensiaatin työ. Tampereen Yliopistopaino Oy. Tampere.
Leana, R. Carrie & Van Buren, J. Harry 1999: Organizational Social Capital and Employment Practices. Academy of Management Review. 24. Nro. 3. 538-555. http://www.jstor.org/stable/pdf/259141.pdf. 22.4.2019.
McFadden, Paula 2018: Two sides of one coin? Relationships build resilience or contribute to burnout in child protection social work: Shared perspectives from Leavers and Stayers in Northern Ireland. International Social Work. 1-13.
Mänttäri-van der Kuip, Maija 2015: Work-related well-being among Finnish frontline social workers in an age of austerity. Lisensiaatin työ. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä University Printing House. Jyväskylä.
Nahapiet, Janine & Ghoshal, Sumantra 1998: Social Capital, Intellectual Capital, and the Organizational Advantage. Academy of Management Review 23 (2). 242-266.
Pösö, Tarja & Forsman, Sinikka 2013: Messages to Social Work Education: What makes Social Workers Continue and Cope in Child Welfare? Social Work Education 32 (5). 650- 661.
Schelbe, Lisa & Radey, Melissa & Panisch, Lisa 2017: Satisfactions and stressors experienced by recently-hired frontline child welfare workers. Children and Youth Services Review 78. 56-63.
Shier, Micheal L. & Graham. R John 2010: Work-related factors that impact social work practioners’ subjective well-being: Well-being in workplace. Journal of Social Work 11 (4). 402-421.
Strolin-Goltzman, Jessica 2008: Should I Stay or Should I Go? A Comparison study of Intention to Leave Among Public Child Welfare Systems with High and Low turnover rates. Child Welfare 87 (4). 125-143.
Washington, Karla & Yoon, Pil Dong & Galambos, Colleen & Kelly, Michael 2009: Job Satisfaction Among Child Welfare Workers in Public and Performance-Based Contracting Environments. Journal of Public Child Welfare (3). 159-172.
(48)
Televisio kertoo, mitä ajattelemme kuolemasta
Länsimainen kulttuurinen ja sosiaalinen tarve käsitellä kuolemaa (Walter 1994) täyttää mediatodellisuutemme kuoleman ympärille kiertyvän viihdeteollisuuden kautta. Tutkimusaiheena kuolema kuitenkin herättää kummastusta ja se liitetään helposti tutkijan käsittelemättömiin, henkilökohtaisiin ongelmiin tai synkkään mielenmaisemaan.
Reaktiot liittyvät edelleen hankalaan suhteeseemme kuoleman kanssa (Hockey 2017), johon kuoleman tutkijat viittaavat kuoleman hiljentämisenä yhteiskunnassa.
Anthony Giddensin mukaan kuoleman ja eksistentiaalisten kysymysten hiljentäminen myöhäismodernissa elämässämme on olennainen aikakautemme piirre – vaikkakin samalla vastausten etsiminen näihin kysymyksiin on keskeinen osa nyky-yksilön toimijuutta. Keräilemme tietoa, samaistumiskohteita ja erilaisia median välittämiä kokemuksia sovittamalla niitä omaan, yksilölliseen minäprojektiimme.
Elämään kuuluu hetkiä, jolloin turvallinen todellisuutemme murenee. Giddens (1991) puhuu kohtalokkaista hetkistä (fateful moments), jotka rikkovat äkisti toimijuuden perustan. Sairaus ja kuolema pidetään etäällä rutiineille ja sosiaalisille normeille rakentuvassa elämänkulussa, mutta kriisin kohdatessa toimijan on korjattava sirpaloitunutta elämäntarinaansa.
Viimeiset sanat käsittelevät elämää
Ylen esittämässä dokumenttisarjassa Viimeiset sanani (Isotalo 2013) seurattiin kuolevien viimeisiä vaiheita ja ajatuksia. Katsojat saivat myös nähdä päähenkilöiden viimeiset videoviestit ja niiden esittämisen läheisille kuoleman jälkeen.
Kukin dokumenttisarjan jakso kokoaa yhden elämäntarinan, jonka päättymistä itse kuolevan lisäksi pohtivat hänen läheisensä. Henkilökuvan kerroksissa erottuvat myös kuolemisen kokemusta kuvaavat ’pienet kertomukset’, jotka ilmentävät kuolevan toimijuutta – yksilön vuorovaikutusta sosiaalisten rakenteiden, käytänteiden ja normien kanssa. Toimijuus on refleksiivistä, yksilöllisen ’minä-tarinan’ rakentamista (Giddens 1991). Tarinankertoja tähtää kertomuksellaan haluamaansa positioon (vrt. Bamberg 1997; 2005; 2010) eli luo suhteen kuulijoihin, kertomuksen aihepiiriin, ja lopulta maailmaan. Kertoessaan tarinaa ’minusta’ – joka on viimekädessä jokaisen tarinan perimmäinen tavoite – puhuja toimii aina reflektiivisesti, suhteessa toiseen (Bamberg 2004) ja sosiaaliseen kontekstiin (Giddens 1979).
Viimeiset sanani -dokumentin ’pienissä kertomuksissa’ kohtaaminen kuoleman kanssa näyttäytyy kaaosnarratiivina (Frank 1995). Kohtaaminen johtaa joissakin tarinoissa pakenemiseen ja alistumiseen, ja toisissa parantumattoman sairauden hyväksymiseen. Seuraavissa tarinoissa kukin kertoja asettuu kuitenkin uudestaan suhteeseen kuulijaan: he kuvaavat elämää kuoleman kanssa ulkopuolisuuden kokemuksena tai pakotettuina positioina monissa sosiaalisissa tilanteissa. Päähenkilöt vastustavat kertomuksissaan epäoikeudenmukaista kohtelua ja tavoittelevat kuoleman normalisointia. Samalla he asemoivat itsensä ja kuoleman sosiaalisen ytimeen – osaksi elämää.
Hyvä ja paha kuolema
Vastauksena dokumenttisarjan jo ennakkoon aiheuttamaan keskusteluun Yle vakuutti, että sarja olisi ”dokumentaarinen, ei tosi-tv:n kaltainen” ja ”hyvällä maulla toteutettu” (Yle 2008). Päähenkilöt ovatkin ohjelmassa voittaneet kuolemanpelon ja puolustavat parantumattomasti sairaiden oikeutta sosiaaliseen osallisuuteen. Dokumentissa rakentuva ’suuri kertomus’ kuolevan toimijuudesta perustuu rohkeuden, tietoisuuden ja avoimuuden hyveille.
Viimeisten sanojen välittämä kuva hyvästä kuolemasta voi olla inspiroiva kokemus – mutta on myös niitä, joiden kokemus parantumattoman sairauden kohtaamisesta on erilainen. Heille dokumentti voi näyttäytyä ylitsepääsemättömänä normatiivisena vaatimuksena (Armstron-Coster 2011; Seale 1995).
Media-aineistot sosiaalisten ilmiöiden tutkimusmateriaalina lisäävät ymmärrystä julkisuudessa esillä olevien kertomusten vaikutuksesta yksilölliseen ja yksityiseen kokemukseen. Kuoleman hiljentämisen ja narratiivisen toimijuuden näkökulmat kannustavat katsojaa, ja erityisesti tutkijaa pohtimaan sitä, miten kuolema televisiossa muokkaa ja heijastaa kauhu- ja toivekuviamme.
Niina Moilanen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan The Dying Agent. A ‘small story’ narrative analysis of the television documentary My last words – Viimeiset sanani.
Lähteet
Armstrong-Coster, Angela 2001: In Morte Media Jubliante: An empirical study of cancer-related documentary film. Julkaisussa: Mortality, 6 (3), 287-305.
Bamberg, Michael 1997: Positioning Between Structure and Performance. Julkaisussa: Journal of
Narrative and Life History, 335-342.
Bamberg, Michael 2004: Talk, Small Stories, and Adolescent Identities. Julkaisusa: Human Development, 47 (6), 366-369.
Bamberg, Michael 2005: Narrative discourse and identity. In: Meister, Ian Christoph (toim.): Narratology beyond literary criticism. New York: Walter de Gruyter.
Bamberg, Michael 2010: Blank Check for Biography? Openness and Ingenuity in the Management of the “Who-Am-I Question” and What Life Stories Actually May Not Be Good. Julkaisussa: Schiffrin, Deborah, De Fina, Anna & Nylund, Anastasia (toim.):Telling Stories: Language, Narrative and Social Life. Washington, DC: Georgetown University Press.
Frank, Arthur W. 1995: The wounded storyteller: Body, illness and ethics. Chicago: University of Chicago Press.
Giddens, Anthony 1991: Modernity and self-identity: Self and society in the late modern age. Cambridge: Polity Press.
Giddens, Anthony (1979): Central Problems in Social Theory. Action, Structure and Contradiction in Social Analysis. New York: MacMillan
Hockey, Jenny 2007: Closing in on death? Reflections on research and researchers in the field of death and dying. Julkaisussa: Health Sociology Review, 16 (5), 436-446.
Isotalo, Sari 2013: Viimeiset sanani. Susamuru Oy. Dokumenttisarja. Ensilähetys Yle TV1
24.4.2013. https://rtva.kavi.fi/cms/page/page/info_katselupisteet. Viitattu: 26.4.2019.
Seale, Clive 1995: Heroic Death. Julkaisussa: Sociology, 29 (4), 597-613.
Walter, Tony 1994: The Revival of Death. Lontoo ja New York: Routledge.
Yle uutiset 2008: Viimeiset sanani -tv-sarja käsittelee kuolemaa. Yle uutiset 16.1.2008. https://yle.fi/uutiset/3-5818653. Viitattu: 12.12.2018.
(47)
Kertomuksia häpeästä ja toiseudesta – 2000-luvun kirjoitettuja naiskuvia
Mediassa esitetyt aiheet vaikuttavat mielikuviin ja keskusteluilmapiiriin, jossa sosiaalityöntekijät työskentelevät. Kun sosiaalityön ilmiöistä kirjoitetaan sanomalehdissä ja ilmiön kohteena on naissukupuoli, voidaan löytää monia erilaisia naiserityisiä ilmiöitä. Naiskuvat ovat perinteisesti liitetty sukupuolentutkimuksen tutkimuskysymyksiin, mutta niitä on mahdollista tutkia myös sosiaalityössä.
Tutkin pro gradu-tutkielmassani 2000-luvun kirjoitettuja naiskuvia marginaalisissa ilmiöissä. Aineistona käytin viidentoista vuoden ajalta Helsingin Sanomien Kuukausiliitteitä jotka ajoittuivat vuosille 2000—2015. Tässä kirjoituksessa esittelen tutkielmassa esiintuodut pääkäsitteet, jotka nousivat esiin aineistosta. Näiden käsitteiden avulla asemoidutaan pohtimaan marginaalistavia ilmiöitä ja niiden suhdetta yhteiskuntaan ja sosiaalityöhön.
Naiskuvat virittävät keskustelua sosiaalityön ja sukupuolentutkimuksen välille pohdiskellen häpeää suhteessa äitiyteen, seksuaalisuuteen ja etnisyyteen. Naiskuvien muodostumista tarkastellaan marginaalisten ilmiöiden, kuten prostituution, päihdeongelmien, vankeuden ja kodittomuuden kautta. Häpeän, äitiyden, seksuaalisuuden ja etnisyyden nivoutuminen toisiinsa mahdollistivat intersektionaalisen lähestymistavan tutkimusaiheeseen. Sosiaalinen konstruktionismi esiin tuo tutkielman aiheen liittyviä ajallisia ja kultturisia paikannuksia.
Seksuaalisuus esiintyi aineistossa häivytettynä ja implisiittisenä aiheena, jota käsiteltiin suoraan lähinnä heteronormista poikkeamisena kuten samaa sukupuolta olevien vanhemmuudesta kertovan artikkelin yhteydessä. Seksuaalisuuden määrittely sanatarkasti on pulmallista, joten sen vuoksi aineistosta on nostettu seksuaalisuuteen eri näkökulmia naiskuvien yhteydessä. Esimerkiksi prostituutiota käsittelevässä artikkelissa seksuaalisuus oli ohitettu, kun aihetta käsiteltiin maskuliinisuuteen liittyvän häpeän lähtökohdasta.
Äitiys nousi aineistosta esiin dikotomisena ja arvottuneena asetelmana, mutta äitiyden kautta tulleet naiskuvat olivat sangen monipuolisia. Äitiyttä käsiteltiin muun muassa palvelujärjestelmän haavoittuvuuden, päihdeongelmien ja etnisyyden kautta. Äitiyden vahva liittyminen ja mieltäminen toivotunlaisen naiseuden kontekstiin oli itsessään vahva sosiaalinen konstruktio. Aineistossa esiinnousseet poikkeamat totuttuun äitikuvaan toivat esiin naiserityisen sosiaalityön tarpeet.
Etnisyys rodullistavana ja segregoivana naiskuvana toi esiin 2000-luvun monikulttuurisen konstruktion. Aineistosta nousi esiin myös etnisyyden ja sukupuolen haavoittuvaisuus, koska esimerkiksi saamelaisista kirjoitettiin viihteellistäen. Maahanmuuttajanaisten tai –tyttöjen kokema rasismi nousi aineistossa esiin segregoivana ja identiteettiin liittyvänä tekijänä, joka vaikutti suomalaiseen yhteiskuntaan kiinnittymisenä. Etnisyys esiintyi aineistossa monipuolisesti paitsi maahanmuuton, myös romanien ja saamelaisten kautta kirjoitettuna.
Eriarvoistava ja marginalisoiva häpeä näyttäytyi aineistossa vahvasti esimerkiksi vähäosaisuuteen, prostituutioon, etnisyyteen ja päihdeongelmiin liittyvissä aihepiireissä, jotka eivät liity pelkästään jollain tapaa rikottuun naiseuteen tai epäonnistuneeseen äitiyteen. Häpeä aiheuttaa kokijalleen tunnetta toiseudesta tai huonommuudesta.
Mielenkiintoisen tutkielman aineistosta teki myös se, mistä ei kirjoitettu tai kirjoitukset olivat yksittäisiä tekstejä, kuten naisten mielenterveysongelmat. Naiskuviin liittyy vahvoja arvopositioita, joihin sosiaalityöntekijät törmäävät joko työkäytännöissä tai rakenteellisesti. Tutkielman aihe pyrkii laajentamaan ymmärrystä sosiaalityössä esiintyvistä naiskuvista ja niiden suhteista yhteiskuntaan.
Tanja Karhunen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan Kertomuksia häpeästä ja toiseudesta. Kirjoitetut naiskuvat sosiaalisen konstruktionismin ja intersektionaalisuuden kontekstissa (2019).
(46)
Sijaissisarukset lastensuojelun perhehoidon osapuolina
Sijaissisarukset kohdataan lastensuojelussa viranomaisten taholta liian satunnaisesti.
Sijaissisarukset perhehoidon osapuolina on vähän tutkittu ja huomioitu osa-alue lastensuojelun perhehoidossa, vaikkakin äärimmäisen olennainen osa sitä. Lastensuojelun perhehoidon piirissä toimivien lasten, sekä sijoitettujen että sijaisperheen biologisten, kasvun ja kehityksen, sijoituksen onnistumisen sekä kaikkien osapuolten hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että kaikki sen osapuolet tulevat oikeaan aikaan ja riittävästi tarpeidensa mukaan kohdatuiksi, tuetuiksi ja autetuiksi.
On tutkittu (Höjer 2007), että sijaissisarusten elämään vaikuttavat mitä moninaisimmat tekijät heidän sijaissisaruksen tehtävän kautta. Sijoitus tuo perheeseen monenlaisia ulottuvuuksia, joilla on vaikutusta kaikkiin perheenjäseniin eikä vähiten lapsiin. Näitä ovat esimerkiksi oman perheen avautuminen yksityisestä julkiseksi eri viranomaisille, lapsen mieltä haastavien asioiden tiedostaminen, kuten sijoitukseen johtaneet syyt ja niiden yhteys lapsen käsitykseen vanhemmuudesta ja lapsuudesta, sekä luonnollisesti oman kodin ja tilan jakaminen kaikkinensa. Siten ei ole yhdentekevää, millä motiiveilla, millä keinoilla ja mistä näkökulmasta perhehoitoa lähdetään rakentamaan, ja kenen ehdoilla.
Kohtaamisista kohtaamiseen
Pro gradu -tutkielmaa varten tekemistäni sijaissisarusten haastatteluista nousee esille, että viranomaisten ja sijaissisarusten kohtaaminen perhehoidossa on vielä satunnaista ja aikuisvälitteistä. Sijoitusprosessin aikana ja sen eri vaiheissa tieto sijaissisaruksilta sosiaalityöntekijälle kulkee sijaisvanhempien kautta, ja palautuu sosiaalityöntekijältä vanhempien kautta sijaissisaruksille. On selvää, että tiedonkulun kaikkien prosessin piirissä olevien lasten osallisuuden ja toimijuuden varmistamiseksi ja mahdollistamiseksi, tarvitaan lisää lapset toimijoina näkevää ja heidän tietoaan arvostavia lapsilähtöisiä työn tekemisen tapoja ja niiden juurruttamista työkulttuuriin. Lapsilähtöiset ja dialogiset työtavat sijaissisarusten rooliin liittyen, systeemisen lastensuojelun työmenetelmät esimerkiksi, ovat hyviä tapoja herätellä sijaissisarusten tasavertaista toimijuutta ja vahvistaa sitä.
Jos perheen ulkopuolelle sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus näyttäytyi aikuisvälitteisenä, ei niin vahvana toimijuutena, perhesysteemin sisällä sijaissisaruksilla on oma paikkansa, mikä tutkimushaastatteluissa se nousi esille selkeänä ja aktiivisena. Sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus oman perheen sisällä on paitsi aktiivista, myös tutkimukseen osallistuneiden sijaissisarusten näkökulmasta riittävää.
Haastatellut sijaissisarukset eivät kaivanneet ulkopuolista tukea sijaissisaruksen tehtäväänsä ja näkivät sosiaalityöntekijän olevan enemmän tarvitsevaa sijaislasta varten, ei sijaissisaruksia. Kaikki haastatellut sijaissisarukset kokivat tarpeellisen tiedon välittyvän sosiaalityöntekijöille vanhempiensa kautta, ja he kertoivat pystyvänsä puhumaan vanhemmilleen asioistaan, ja että vanhemmat olivat niistä myös kiinnostuneita. Toisaalta sijaissisarukset kertoivat myös lasten välisestä kilpailusta, mustasukkaisuudesta ja asioista, joiden kertomiselle ei niinkään ollut luontevia paikkoja, ja jotka osittain sekoittuivat biologisen sisaruuden kaltaisiksi haasteiksi sisaruussuhteissa, mutta joista jotkin kytkeytyivät sijaissisaruuteen ja sen negatiivisiin puoliin. Oikeudenmukaisuus nousi tärkeimmäksi lähtökohdaksi yhteisen jaetun arjen onnistumiselle.
Koko perhe hoitaa
Oman lastensuojelun työkokemukseni kautta tiedostan kuitenkin, että kaikki sijaissisarukset eivät ole yhtä onnellisessa asemassa kuin tutkimukseen osallistuneet sijaissisarukset. On tilanteita, joissa asioiden kertominen ja taho, jonka velvollisuus on kuulla ja kuunnella sekä antaa tietoa, olisi tukenut tehtävässä suoriutumista vähemmällä ja tarpeettomalla ponnistelulla. Aikuisvälitteisen työn tekemisen mallissa vanhemmilla on suuri vastuu lasten toimijuuden ja osallisuuden tukemisessa ja mahdollistamisessa tiedon tavoittajana ja välittäjänä. Sosiaalityöntekijälle se asettaa velvoitteen kysyä ja aloittaa dialogeja sijaissisaruudesta.
Haastattelemani sijaissisarukset kertoivat kasvaneensa sijaissisaruuteen ja se oli heille yhtä luonnollista, kuin mikä tahansa perhemuoto omille jäsenilleen. Sijaissisarukset nostivat esille sijaissisaruuden rikkaudeksi muun muassa ihmisten elämän moninaisuuden ymmärtämisen ja siihen suhtautumisen, maailmankuvan avartumisen eri tavalla verrattuna niihin ikätovereihin, jotka eivät olleet sijaissisaruksia. Sijaissisaruus on parhaillaan elämän positiivisella tavalla rikastuttava asia, joka tarjoaa ainutlaatuisen koko elämään kantavan kasvun paikan sen kokeville.
Kaikkiaan tutkimusta sijaissisaruudesta eri näkökulmista on tehty verrattain vähän ja lisää tutkimusta kaivataan. Sijaissisarusten merkitys perhehoidon ja sijoituksen onnistumiselle on merkittävän suuri, ja tätä resurssia tulisi vaalia kaikin keinoin.
Marika Suutari
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan: Sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus suhteessa viranomaiskäytäntöihin lastensuojelun perhehoidossa. Lapin yliopisto 2019.
Lähteet
Höjer, Ingrid (2007): Sons and daughters of foster carers and the impact of fostering on their everyday life. Child and Family Social Work 12 (1). 73-83. http://content.ebscohost.com.ezproxy.ulapland.fi/ContentServer.asp?T=P&P=AN&K=23482219&S=R&D=afh&EbscoContent=dGJyMNHr7ESeqLA4zdnyOLCmr0%2Bep7NSr6a4SbWWxWXS&ContentCustomer=dGJyMPGqtU%2B2rbRQuePfgeyx44Dt6fIA Viitattu 28.1.2019
(45)
Jaetun toimijuuden rakentuminen moniammatillisessa yhteistyössä sosiaalisen kuntoutuksen parissa
Tutkin pro gradu -tutkielmassani jaetun toimijuuden rakentumista moniammatillisessa yhteistyössä nuorten sosiaalisen kuntoutuksen parissa. Tavoitteenani oli selvittää mitkä tekijät tukevat jaetun toimijuuden rakentumista ja mitkä estävät sitä. Tutkimusaineistoni koostui alun perin Marjo Romakkaniemen, Jari Lindhin ja Merja Laitisen (2018) tutkimukseen kerätystä neljästä työntekijöiden ryhmähaastattelusta. Työntekijät toimivat nuorten sosiaalisen kuntoutuksen asiakastyössä.
Nina Anttila
Lapin yliopisto
(44)
Veljeys, luottamus, tuki – Moottoripyöränjengin tuottama sosiaalinen pääoma
Moottoripyöräjengit nousevat tasaisin väliajoin uutisiin. Lähes aina uutisoinnissa on kyse niiden rikollisesta luonteesta tai niiden harjoittamasta rikollisesta toiminnasta. Harvoin missään keskustelussa kuulee puhuttavan niihin liittyvistä muista piirteistä.
Omassa Pro gradu -työssä (Izadi 2019) tutkin moottoripyöräjengien yhteisöllisyyttä ja sosiaalista pääomaa. Erityisesti sosiaalinen pääoma on vahva teoreettinen viitekehys yhteisöjen jäsenilleen antamien resurssien tutkimiseksi. Nojaudun työssäni niin sanottuun synergianäkökulmaan, joka pyrkii yhdistämään eri sosiaalisen pääoman tutkimuksessa esille nousseet empiriaan perustuvat osat. Määrittelen sosiaalisen pääoman sosiaalisiin rakenteisiin sisältyviksi normeiksi ja suhteiksi, jotka mahdollistavat yhteisön jäsenten tavoitteiden saavuttamisen.
Haastattelin viittä pohjoissuomalaiseen moottoripyöräjengiin kuuluvaa jäsentä, joista neljä oli alle 30-vuotiaita. Haastattelujen lisäksi kävin kuusi kertaa havainnoimassa jengin toimintaa heidän jengitiloissaan. Havainnointimateriaali lisäsi sopivasti ymmärrystä aiheesta ja tuki haastattelujen kautta saatua tietoa. Tutkittava moottoripyöräjengi oli tarkka yksityisyydestään ja sovimme, että tutkimuksen lopuksi aineistot tuhotaan.
Tutkimuksen tulokset yllättivät. Moottoripyöräjengin yhteisöllisyys oli vahvaa. Jäsenillä oli vahva yhteenkuulumisen tunne, he viettivät paljon aikaa yhdessä ja heillä oli verraten yhtenäinen ajatusmaailma. Jengitilat toimivat yhteisön kokoontumispaikkana ja kaikki haastateltavat pitivät sitä toisena kotinaan. Yhteisö toimi alakulttuureille tyypilliseen tapaan statuksen antajana sen jäsenilleen. Päätökset tehtiin demokraattisesti ja yhteisöllä oli selkeä hierarkia.
Myös sosiaalinen pääoma oli vahvaa yhteisössä. Jäsenet tunsivat toisensa hyvin ja luottamus oli suurta. Jäsenien välisiä suhteita kuvaa hyvin heidän tapansa puhutella toisiaan veljinä. Se ei ollut vain alakulttuurille ominainen puhetapa, vaan sisälsi valmiuksia auttaa, uhrautua ja tukea jengitovereita erilaisissa elämän haasteissa. Apua ja tukea annettiin väkivaltaisissa selkkauksissa, arjen askareissa, taloudellisesti vaikeissa tilanteissa ja henkilökohtaisten ongelmien käsittelyssä. Arjen askareisiin saattoi kuulua niinkin arkisia asioita kuin lasten vahtiminen ja muuttoapuna toimiminen.
Sosiaalinen pääoma ei siis rajoittunut pelkästään jengitoimintaan vaan ylsi jengin jäsenten kaikille elämän osa-alueille. Se auttoi jengin jäseniä työnsaannissa, turvallisen ja viihdyttävän ympäristön löytämisessä, arjessa jaksamisessa ja psyykkisessä hyvinvoinnissa. Yllättävää kyllä, moni jengin jäsen oli rauhoittunut elämässään jengin jäsenyyden seurauksena.
Jengin jäsenyydellä oli myös varjopuolensa. Vaikka haastateltavilla oli vaikea keksiä negatiivisia puolia jengin jäsenyydestä, pystyi aineistosta tunnistamaan muutaman selkeästi negatiivisen vaikutuksen. Haastateltavien jengin ulkopuoliset ihmissuhteet olivat jäsenyyden seurauksena vähentyneet, parisuhteita oli vaikea pitää yllä, väkivalta oli läsnä jengielämässä ja jengi vei paljon aikaa jäseniltä. Jengin jäsenyys toi myös sen jäsenille huonoa mainetta.
Tutkimustulokset herättävät monenlaisia kysymyksiä siitä, ylittääkö moottoripyöräjengin positiiviset vaikutukset sen negatiiviset vaikutukset, ehkäiseekö se sen jäsenten syrjäytymistä ja tulisiko moottoripyöräjengiläisiä rohkaista löytämään positiivista omista yhteisöistään vai etsiä korvaavia yhteisöjä. Yhteisöt voivat parhaimmillaan olla tärkeä työkalu nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi ja moottoripyöräjengeistä voidaan mielestäni vähintäänkin ottaa oppia sellaisten yhteisöjen rakentamiseksi, joilla on vahva ja positiivinen rooli nuorten elämässä.
Izadi, Henri
Veljeyttä, luottamusta ja tukea: moottoripyöräjengin sosiaalinen pääoma. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto. 2019.
Aiheeseen liittyviä lähteitä
Coleman, James Samuel 1988: Social Capital in the Creation of Human Capital. Amer-ican Journal of Sociology 94, 95–120.
Izadi, Henri 2019: Veljeyttä, luottamusta ja tukea: moottoripyöräjengin sosiaalinen pääoma. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto.
Putnam, Robert D. 1995: Bowling alone: America’s declining social capital. Journal of Democracy 6, 65–78.
Wolf, Daniel R. 1991: The Rebels: A Brotherhood of Outlaw Bikers. University of Toronto Press. Toronto.
Woolcock, Michael 2000: Sosiaalinen pääoma: menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Teoksessa Kajanoja, Jouko & Simpura, Jussi (toim.): Sosiaalinen pääoma: globaa-leja ja paikallisia näkökulmia. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi, 25–56.
(43)
Nuoret ja työ
Nuoret aikuiset haluavat töihin. He tekevät urasuunnitelmia ja valintoja, mutta millä ja kenen ehdoilla?
Työelämän muutospyörteessä oman työllistymisen epävarmuutta tehdään elettäväksi pärjäämisen pakolla, tulevaisuutta varmistelemalla ja tilanteisiin sopeutumalla.
Nuorten aikuisten työelämään osallistuminen on muuttunut 2000-luvulla. Reitti työhön voi olla varsin monimutkainen ja epävarma. Nuoret tekevät tulevaisuuttaan koskettavia päätöksiä ajassa, jolloin asiantuntijoidenkin näkemykset tulevaisuuden työelämästä ovat ristiriitaisia. Varmuutta siitä, millainen työelämä on kymmenen vuoden päästä, ei ole.
Työmarkkinoilla on havaittavissa sekä muutosta että pysyvyyttä. Selkeä työmarkkinatrendi on työnteon tapojen monipuolistuminen. Työtä tehdään ja teetetään vuokratyönä, nollatuntisopimuksilla, itsensätyöllistäjänä, osa- ja määräaikaisissa työsuhteissa sekä toimeksiantoina ilman työsuhdetta. Kuitenkin suurin osa palkansaajista työskentelee edelleen normaalityösuhteessa kokopäivätyössä. Menestyäkseen työmarkkinoilla nuoret aikuiset joutuvat jatkuvasti työstämään työmarkkinakelpoisuuttaan sekä näyttämään ja todistamaan osaamistaan.
Pro gradu -tutkielmassani jäljitin nuorten aikuisten työelämäkertomuksista sitä, missä määrin nuoret aikuiset toimivat ja tekivät valintoja koulutuksen ja työn suhteen ”vapaina” ja intentionaalisesti ja missä määrin kytköksissä toisiin ihmisiin sekä yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin rakenteisiin ja normeihin. Aineistoni koostui seitsemästä vuosina 2014—2016 RAY:n (nyk. STEA) työllistämisohjelman kautta työllistyneen nuoren aikuisen kerronnallisesta haastattelusta.
Pärjääjä, varmistelija ja sopeutuja työelämätoimijoina
Löysin nuorten aikuisten kertomuksista samankaltaisuutta, jonka kautta muodostin kolme tyyppikertomusta työelämätoimijuudesta.
Pärjääjä on itseohjautuva ja yrittäjähenkinen työmarkkinatoimija. Hän on perinyt lapsuuden kodista kovan työn tekemisen mallin ja työ on usein mennyt opintojen edelle. Pärjääjä on kiinnittynyt työelämään jo varhain antaen näyttöjä työelämässä suoriutumisesta. Pärjääjälle työ näyttäytyy ensisijaisesti toimeentulon välineenä, mutta hän arvostaa työtä myös yksilön arvon mittarina. Hänellä on suhteellisen vähän kokemusta työttömyydestä. Pärjääjä ammentaa uusliberalistisesta ajattelutavasta, jossa korostuu menestys yksilön kykynä tehdä oikeita ja hyviä valintoja sekä vastuun ottamisena tehdyistä päätöksistä.
Varmistelijalla on vahva usko korkeakoulutukseen työllistymisen varmistamiseksi. Hän tekee turvallisuushakuisesti koulutukseen ja työhön liittyviä suunnitelmia. Toive perheen perustamisesta suuntaa suhtautumista koulutukseen ja työmarkkinoihin. Työttömyysjaksojen aikana varmistelija on käyttänyt paljon energiaa pitääkseen mielentilansa parempana ja itsensä työmarkkinakelpoisena. Työuraltaan varmistelija odottaa paitsi toimeentuloa myös mielekkyyttä ja itsensä kehittämistä.
Sopeutujalla on vahva sidos kaveripiiriin ja kotipaikkakuntaan, ja hän jäsentää mahdollisuuksiaan paikallisten työmarkkinoiden ja kiinnostuksensa pohjalta. Sopeutuja elää päivän kerrallaan tai kulloisenkin jakson kerrallaan, mutta suuntautuu kuitenkin jollain tavoin vähän pitemmälle tulevaisuuteen. Sopeutujan toimijuus ei tarkoita aina ulospäin havaittavaa toimintaa, vaan näyttäytyy myös odottamaan jäämisenä. Työttömyyteen hän suhtautuu luontevasti ilman suurempaa huolta toimeentulosta. Hän tarttuu mahdollisuuksiin tilanteiden avauduttua ilman vahvoja tulevaan kohdistettuja päämääriä.
Ihmiset tarvitsevat tarinoita
Nuorten aikuisten polut nuoruudesta aikuisuuteen näyttäytyivät moninaisina ja epälineaarisina ja työelämään kiinnittyminen oli katkoksellista ja epävarmaa. Koulutuksen ja työelämän kentällä toimijuuden mahdollisuuksiin ovat vaikuttaneet monet nuorista aikuisista riippumattomat yhteiskunnalliset ja kulttuuriset reunaehdot, vaikka ne ovat määrittäneet nuorten aikuisten toimijuutta usein tiedostamattomalla tasolla.
Nuorten aikuisten toimijuus koulutuksen ja työelämän kentällä ei tässä tutkimuksessa tarkoittanut vain näkyvää tekemistä tai valintaa vaan myös ei-tekemistä ja ei-valintoja. Oman kertomuksen esittämisessä ei aina ollut tärkeää se, että siinä korostuisi menestyminen tai sen kuvattaisiin olleen aina täysin kertojan, nuoren aikuisen käsissä. Oleellista oli se, että siirtymät ja käänteet koulutuksen ja työelämän kentillä esitettiin riittävän vakuuttavasti siten, ettei nuorten aikuisten autonomiaa ja vastuuta työelämätoimijana ollut tarvetta kyseenalaistaa.
Pitkäkestoinen työllistymisjakso antoi nuorille aikuisille mahdollisuuden hieman vakaampaan työmarkkina-asemaan, joka koettiin pääsääntöisesti positiiviseksi mahdollisuudeksi pohtia tarkemmin omaa tilannetta ja suunnitella tulevaisuutta. Kertominen avasi myös mahdollisuuden nuoren aikuisen oman työelämätarinan (uudelleen) muotoutumiselle.
Tuula Myllykangas
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Työelämätoimijuuden rakentuminen nuorten aikuisten kertomuksissa” (2018). Lapin yliopisto.
Lähteet
Myrskylä, Pekka 2011: Nuoret työmarkkinoiden ja opiskelun ulkopuolella. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 12. Työ- ja elinkeinoministeriö. Helsinki.
Myrskylä, Pekka 2012: Hukassa — keitä ovat syrjäytyneet nuoret? EVA Analyysi No 19. Elinkeinoelämän Valtuuskunta. Helsinki.
Pyöriä, Pasi (toim.) 2017: Työelämän myytit ja todellisuus. Gaudeamus. Helsinki.
Pärnanen, Anna 2015: Työn tekemisen tavat 2000-luvulla – tapahtuiko rakenteellisia muutoksia? Työelämän tutkimus 13 (3), 242—250.
(42)
Eron jälkeinen vaino
Eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten rohkaiseva kohtaaminen heidän identiteettiprosesseissaan vaatii ammattilaiselta ymmärrystä vainosta kokemuksena
Kun viranomaiset kohtaavat vainoa kokeneita, voisi olla hyödyllistä kiinnittää huomiota siihen, että ottaa huomioon uhrin kokonaisvaltaisena ihmisenä sekä vahvistaa tämän identiteettiä pystyvänä ja selviävänä yksilönä.
Vainottuja auttavat järjestöt arvioivat vainon koskettavan vähintään muutamia tuhansia ihmisiä vuosittain. Läheskään kaikki uhrit eivät hae apua. (Ensi- ja turvakotien liitto, 2017.) Anna Nikupeteri määrittelee parisuhteen jälkeisen vainon tutkimuksessaan (2016) intensiiviseksi, tavoitteelliseksi sekä uhria kohtaan pakottavaksi käyttäytymiseksi. Tärkeää on uhrin kokemus teoista epämieluisina, uhkailevina, ahdistavina sekä tunkeilevina. Uhri kokee esimerkiksi pelkoa, turvattomuutta, ahdistusta sekä fyysistä ja sosiaalista harmia. (mt., 27–46.)
Tarkastelin Varjo-hankkeen kautta saatuja eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten pilottivertaistukiryhmän keskusteluja. Kyseisessä ryhmässä oli vetäjien lisäksi kuusi naispuolista osanottajaa, jotka olivat eri vaiheissa eron jälkeisen vainon kokemuksissa ja prosesseissa. Löysin naisten kokemuksista teemoja, jotka yhdistivät heitä.
Eron jälkeinen vaino kriisinä identiteetissä sekä häpeän ja syyllisyyden aiheuttajana
Naisten kokemuksissa eron jälkeinen vaino lähisuhdeväkivaltana haavoitti ja vei voimavaroja. Naiset eivät tottuneet vainoon vaan heillä oli kokemuksia vainon painajaisia ja pelkoja aiheuttavasta, haavoittavasta luonteesta, joka vaikutti esimerkiksi siihen, etteivät he halunneet nähdä väkivaltaa fiktiivisenä televisiossa tai elokuvissa. He kokivat olleensa esimerkiksi kilttejä tai ei-kovia ihmisiä, mutta vainon aiheuttavan heissä vihaa ja aggressioita. Osalla ryhmän jäsenistä oli esimerkiksi opiskeluissaan vaikeuksia, joita heillä ei ollut aiemmin ollut.
Naiset löysivät väkivallan uhrille tyypillisesti vainolle syitä itsestään. Vainon haavoittavuuteen kuului myös alistamisesta ja väkivallasta seuranneet minän hajoamisen kokemukset. Pilottiryhmä oli naisille tärkeä, koska he kokivat voivansa jakaa kokemuksiaan ja samaistumaan ryhmän jäseniin. Vainoa kokeneissa naisissa häpeä ja syyllisyys saivat aikaan epäilyksiä omista kokemuksista ja toiminnasta. He kertoivat joutuvansa kysymään itseltään, miksi juuri he olivat joutuneet vainon uhreiksi.
Eron jälkeinen vaino ja äitiys
Lapset koettiin ryhmässä erittäin tärkeiksi ja vanhemmuus merkittäväksi, mutta myös haastavaksi rooliksi. Naiset kokivat syyllisyyttä siitä, etteivät olleet voineet tarjota lapsilleen turvallista lapsuutta ja olla näin parhaita mahdollisia äitejä lapsilleen. Traumatisoituminen lähisuhdeväkivallan seurauksena ja omien tunteiden käsittely haastoivat äitiyteen käytettäviä voimavaroja. Yhteiset lapset vainoajan kanssa saattoivat myös hankaloittaa eroa ja pitkittää vainoa.
Naisten saattoi olla vaikea antaa anteeksi vainoajalle se, miten vaino oli vaikuttanut heidän lastensa lapsuudenkokemuksiin negatiivisesti, mutta toisaalta he halusivat mahdollisuuksien mukaan antaa isälle vanhemmuuden mahdollisuuksia. Vaikutti siltä, että lapset olivat naisten tärkeysjärjestyksessä ylimpänä. Toisaalta he olivat saattaneet joutua tilanteisiin, joissa heidän oli esimerkiksi oman turvallisuuden takia ollut pakko paeta väkivaltaa ja jättää lapset tilanteessa taakseen. Syyllisyys lasten kokemuksista painoi edelleen usealla vahvana mielessä.
Uuden elämän ja identiteetin rakentaminen
Naiset vertaistukiryhmässä eivät useinkaan olleet hakeneet apua heti, kun olisivat sitä tarvinneet vaan enemmän vältelleet avun hakemista. Naiset olivat saattaneet kokea eron jälkeisestä vainosta puhumisen raskaaksi ja kokeneet, etteivät muut kenties ymmärrä tai pysty auttamaan.
Pilottiryhmän naisten ensimmäisenä tavoitteena oli usein oman ja lasten elämän vakauttaminen sekä omien asioiden järjestykseen saaminen eron jälkeen. Tällaisessa tilanteessa uuden parisuhteen aloittaminen saattoi tuntua mahdottomalta eivätkä naiset halunneet tyytyä huonoon parisuhteeseen. Naiset saattoivat myös nähdä miehet jollain lailla epäkiinnostavina tai epäilyttävinä huonojen kokemustensa vuoksi. Naiset kokivat lisäksi uusien parisuhteiden aiheuttavan vainon pahenemista ja tuovan erilaista väkivallan uhkaa heidän ja uusien puolisoiden elämään. Toisaalta osa naisista oli kuitenkin uskaltanut aloittaa uusia suhteita ja uudet kumppanit olivat usein auttaneet heitä toipumisprosesseissa.
Eron jälkeisen vainon toipumisprosessiin näytti kuuluvan naisilla oman tahdon löytäminen ja uusien omien rajojen asettaminen. Vainon jälkeiseen elämään kuului myös kokemuksia väsymyksestä ja tyhjyydestä. Toisaalta osa naisista oli päässyt prosesseissaan niin pitkälle, että olivat alkaneet löytää uusia ilon aiheita esimerkiksi opiskeluista tai harrastuksista elämäänsä. Naiset kokivatkin päässeensä voimaantumaan ja heitä rohkaisi nähdä toisten elämissä tapahtunutta eheytymistä. Toisaalta osa naisista oli saattanut joutua etsimään iloa ja vapautta tilanteissa, joissa vaino yhä jatkui. Heillä oli halu rakentaa uutta elämäänsä vapaana ja vihasta vapaana.
Naisten elämässä olivat läsnä heikkouden ja toisaalta äärimmäisen vahvuuden kokemukset, jotka he olivat liittäneet osaksi identiteettiään. Identiteettiä rakentaessaan ihminen käyttää toisia ihmisiä peileinään (ks. Fadjukoff 2015, 191–192). Voisi ajatella, että vainon uhri tarvitsee myös henkilökohtaisesti uhriutta ”vastaan taistelevia” osa-alueita identiteetissään, jotka eivät saa heitä näkemään itseään pelkästään heikkoina tai kykenemättöminä vaan päinvastoin vahvistaa käsitystä itsestä vahvana ja kykenevänä yksilönä.
Kun identiteetti on itselle hyväksyttävä, sen ei tarvitse toisaalta olla täysin ristiriidaton tai ehjä vaan tärkeintä on se, että identiteetti on liikkuva, kaikki elämän osa-alueet huomioonottava kokonaisuus ja sillä on sekä menneisyys että tulevaisuus. Hyväksynnän kautta yksilö näkee itsensä aktiivisena toimijana. (ks. Nousiainen 2004, 167.)
Leea-Maria Pätsi
Lapin yliopistosta valmistuva sosiaalityöntekijä YTM
Lähteet
Ensi- ja turvakotien liitto 2017: Eron jälkeistä vainoa kokeneiden lasten tilanne huolestuttaa
auttajia. https://www.sttinfo.fi/tiedote/eron-jalkeista-vainoa-kokeneiden-lasten-tilanne-huolestuttaa-auttajia?publisherId=3741&releaseId=56215087. Luettu 7.6.2018.
Fadjukoff, Päivi 2015: Identiteetti persoonallisuuden kokoavana rakenteena. Teoksessa
Metsäpelto, Riitta-Leena & Feldt, Taru: Meitä on moneksi. Persoonallisuuden psykologiset perusteet. Bookwell Oy. Juva. 179–193.
Nikupeteri, Anna 2016: Vainottuna. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen ja uhrien kohtaa-
minen. Hansaprint. Turenki. http://lauda.ulapland.fi/bitstream/handle/10024/62627/Nikupeteri_Anna_ActaE_204_pdfA.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Luettu 17.1.2018.
Nousiainen, Kirsi 2004: Lapsistaan erossa asuvat äidit. Äitiysidentiteetin rakentamisen tiloja. Minerva Kustannus Oy. Jyväskylä. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/sospo/vk/nousiainen/lapsista.pdf. Luettu 25.1.2018
(41)
Osallisuus tukee lapsen kasvua ja kehitystä lastensuojelussa
Pro gradu työni ”Tikapuita pitkin osallisuuteen” tutkii lasten osallisuutta lastensuojelun toimintaympäristössä lapsen näkökulmasta. Tutkimukseni tarkoituksena on löytää vastauksia, miten lapset ovat kokeneet oman osallisuutensa ja vaikuttamisen mahdollisuudet lastensuojelun prosessissaan, sekä selvittää mikä lapsen mielestä mahdollistaa osallisuutta.
Lapsen osallisuus on moniulotteinen teoria, joka tukee lapsen kasvua aktiiviseksi ja osallistuvaksi kansalaiseksi. Osallisuus kehittää lapsen ominaisuuksia tasapainoiseen elämään ja tukee kokonaisvaltaista hyvinvointia. Osallisuuden tulisi olla osa lapsen elämää ja sen avulla lapsi oppii elämään yhdessä muiden kanssa hänelle tärkeissä yhteisöissä sekä oppii kantamaan vastuuta niin itsestään kuin muistakin. Osallisuus on kasvun ja kehityksen perusedellytys.
Suomessa lapsen osallisuuden taustalla ovat maamme ratifioima Yhdistyneiden Kansakuntien lapsen oikeuksien sopimus sekä lastensuojelulaki. Näiden oikeuksien mukaan kaikkien viranomaisten tulee ottaa huomioon lapsen mielipide päätöksenteossa huomioimalla lapsen ikä ja kehitystaso. Lastensuojelulaki turvaa lapsen vaikuttamisen ja osallistumisen lapsen omissa asioissa tavoitteena turvata lapsen etu. Lapsen edun määritteleminen on haastavaa, mutta sen tulisi olla kaiken päätöksenteon ja viranomaistyöskentelyn taustalla.
Tutkimusten sekä oman työkokemukseni mukaan monet lastensuojelun asiakkaat eivät ole kokeneet tulleensa osallisiksi omissa lastensuojelun prosesseissaan. Monilla on kokemus, etteivät he ole voineet vaikuttaa tapahtumien kulkuun, eivätkä ole voimaantuneet asioidensa äärellä. Osallisuuden kautta lastensuojelun asiakkailla on mahdollisuus tulla kuulluksi ja kokea oman mielipiteensä vaikuttavuuden asioihinsa. Osallisuuden kokemuksessa olennaista on työntekijän asenne lapseen. Rohkaiseva ja kannustava ote auttaa lasta tuomaan mielipiteitään esille sekä osallistumaan. Osallisuuden kautta asiakas pääsee yhteistyökumppaniksi ja tiedontuottajaksi asiassaan sekä osallisuuden myötä on mahdollisuus saada asiakas sitoutumaan yhteistyöhön. Lapsen elämässä tällainen vaikuttamisen mahdollisuus tukee lapsen kasvua; lapsi kokee oman arvokkuutensa, tuntee olevansa tärkeä sekä tuntee kuuluvansa yhteisöön. Tämä voimaannuttaa ja kehittää lasta sekä auttaa kiinnittymään yhteiskuntaan ja ehkäisemään syrjäytymistä.
Asiakkaan ollessa lapsi, eli alle 18-vuotias, vuorovaikutuksellisen suhteen syntymiseksi työntekijältä vaaditaan monipuolista osaamista sekä persoonallisia ominaisuuksia. Tekemäni tutkimuksen mukaan nuoret kokevat, että osallisuuden mahdollistaa välittävä ja luottamuksellinen suhde asiakkaan ja työntekijän välillä. Luottamuksellisen suhteen luominen vaatii vastavuoroista, yhdessä vietettyä aikaa sekä esimerkiksi toiminnallisuutta tai aktiviteetteja, jolloin lapsen on helpompi ja luonnollisempi tutustua työntekijäänsä. Työntekijän nuorekkuus, leikkisyys ja huumorintaju nousivat myös merkityksellisiksi ominaisuuksiksi avoimen asiakassuhteen luomisessa. Nuoret kokivat byrokraattisen ja jäykän työntekijän kylmänä sekä etäisenä ja toimittivatkin asiansa mieluummin jonkun toisen ihmisen kautta, kuten terapeutti tai omaohjaaja lastensuojelulaitoksessa. Nuoren sanoin ”chilli ja rento tyyppi” luo mukavan tunnelman ja on helposti lähestyttävä työntekijä. Tärkeää ovat myös hyvät vuorovaikutustaidot, joiden avulla läheinen ja lämmin kumppanuus voi syntyä.
Esteenä osallisuuden toteutumiselle ovat kiire, työntekijöiden vaihtuvuus ja suuret asiakasmäärät. Luottamuksen syntyminen vaatii yhdessäoloa, jota työn kiireellisyys ja isot asiakasmäärät eivät aina mahdollista. Silloin tutustuminen ja luottamuksellinen vuorovaikutus ei mahdollistu ja lapsi voi kokea olevansa arvoton ja merkityksetön. Jäykkä ja byrokraattinen toimintakulttuuri voi myös olla esteenä osallisuuden kokemukselle.
Tutkimukseni tulokset tukevat aikaisempia tutkimuksien tuloksia asiakkaiden kokemuksista jäädä ulkopuolisiksi toimijoiksi. Nuoret kokivat oman osallisuutensa pinnallisena ja näennäisenä. Esimerkiksi nuoret eivät täysin ymmärtäneet lastensuojelunprosessien vaiheita. Osallisuuden yksi mahdollistaja, vähintään kerran vuoteen tehtävä asiakassuunnitelma, oli nuorille epäselvä, eivätkä sosiaalityön käytänteet tukeneet nuorten osallisuutta. Nuoret eivät tienneet oliko heille tehty asiakassuunnitelmaa, eivätkä sen tavoitteita. Tutkimuksessani tuli ilmi samoja sosiaalityöntekijän ominaisuuksia, jotka tukevat osallisuutta kuin aikaisemmissa tutkimuksissa, ja samoin vuorovaikutustaitojen merkitys korostui.
Osallisuuden tuominen sosiaalityön käytäntöihin on vaativaa, mutta tiedostamalla osallisuuden mahdollisuudet sekä osallisuuden olemassaolon, on sen tuominen käytäntöön mahdollista luomalla avoin ja luottamuksellinen kommunikaatio asiakkaiden ja työntekijöiden välillä. Tärkeää on nostaa lapsi esille tiedontuottajana sekä kumppanina omassa lastensuojelun prosessissaan. Osallisuus vaatii aina kaksi osapuolta; toimijan, joka haluaa ja hyväksyy toisen mukaan sekä toimijan, joka haluaa olla osallinen. Osallisuus on vuorovaikutusta.
Riitta Roivainen
(40)
Heteronormatiiviset oletukset sateenkaariperheiden haasteina
Heteronormatiiviset oletukset ja ydinperheajattelu istuvat yhteiskunnassa ja ihmisissä niin tiukasti, että niihin verrataan kaikkia muita perheitä ja perhemuotoja.
Yksilölliset valinnanmahdollisuudet perheen muodostuksessa ovat lisääntyneet. Enää ei ole olemassa niin sanottua normaalia perhemuotoa, jota kaikkien tulisi tavoitella. Heteronormatiiviset oletukset ja ydinperheajattelu istuvat kuitenkin yhteiskunnassa ja ihmisissä niin tiukasti, että niihin verrataan kaikkia muita perheitä ja perhemuotoja. Tutkimusten mukaan sosiaalityöntekijöillä on vallalla heteronormatiivinen perhekäsitys, etenkin tiedostamattomissa asenteissa. Normatiivinen ajattelu näkyy myös lastensuojelun ohjeistuksissa. Heteronormatiivisuuden länsäolo vaikeuttaa sateenkaari-ihmisen avun ja tuen saantia etenkin viranomaistasolla.
Heteroseksuaalisuutta pidetään yhteisesti jaettuna sosiaalisena normina, johon muita seksuaalisuuden muotoja verrataan. Voidaan jopa uskaliaasti väittää, että heteroseksismi on institutionaalisiin käytäntöihin sisältyvä ideologia. Yhteiskunnat myös pitävät yllä seksuaalista stigmaa verratessaan sateenkaari-ihmisten ja heteroseksuaalien käyttäytymistä, identiteettiä tai parisuhdetta toisiinsa. Heteroseksismi on sateenkari-ihmisiä alistavaa ja aiheuttaa tunteen siitä, että heidän sosiaalinen identiteettinsä on huonompi kuin muiden. Sateenkaariparit kokevat, ettei heidän parisuhdettaan vastaanoteta ja kunnioiteta samalla tavalla kuin heteroseksuaalien pariskuntien parisuhteita.
Tutkimusten mukaan homovanhemmat kokevat enemmän ennakkoluuloja ja homofobiaa kuin lesbovanhemmat. Lesbovanhempia pidetään turvallisina huoltajina lapselle, kun taas homovanhempien ajatellaan olevan lapselle vaaraksi tai heidän perusteensa vanhemmuuteen ovat kevytmielisiä (lapsi nähdään asusteena, leluna tai koiran korvikkeena).
Sateenkaarivanhemmilla on kokemuksia siitä, että sosiaalialan ammattilaiset eivät kykene ottamaan asioita avoimesti esille. Vanhemmat kokevat palveluista saamansa vanhemmuuden tuen puutteelliseksi. Ammattilaisten hämmennys ja ylivarovaisuus on usein vanhemmuuden tukemisen haasteena. Aiemmat homofobiset kokemukset saattavat vaikuttaa vanhemmuuteen myös niin, että vanhemmat tarkkailevat jatkuvasti lapsen kasvuympäristöä ja valikoivat palvelut ja henkilöt keiden kanssa toimivat.
Sateenkaarivanhempien kohtaamisen haasteet sosiaali- ja terveyspalveluissa lähtevät yhteiskunnan puutteellisesta politiikasta koskien seksuaalivähemmistöjen hyvinvointia. Palvelujärjestelmämme ei aina kykene tunnistamaan sateenkaariperhettä perheeksi. Tämän lisäksi kohtaaminen ja kohtelu saattaa olla epäammattimaista. Sateenkaariperheiden vanhemmat ovat kokeneet myös liian hienovaraista suhtau-tumista. Keskustelu ammattilaisten kanssa on ollut heidän oletuksiinsa perustuvaa, eikä asioista olla voitu keskustella avoimesti. Syrjinnän pelon ja onnistumisen pakon vuoksi sateenkaariperheet jättävät käyttämättä perhe- ja sosiaalipalveluita.
Sateenkaariperheissä niin vanhemmilla kuin lapsillakin on usein kokemuksia, että he ovat jääneet kohtaamatta sellaisena perheenä kuin ovat. Tämän vuoksi myös sosiaalipalveluissa vanhempaa saattaa huolestuttaa, huomioidaanko hänen tosiasiallinen perhetilanteensa hoitosuunnitelmaa tehtäessä. Juha Jämsän (2008, 296-297.) mukaan lastensuojelussa on tärkeää kiinnittää huomiota sosiaalityöntekijän ja sateenkaarivanhemman luottamuksellisen suhteen rakentamiseen ja työntekijän valmiuksiin vastata asiakkaan mahdollisesti kokemaan syrjinnän pelkoon.
Syrjinnän pelon kokemukset voivat estää luottamuksellisen kommunikaation. Työntekijä voi lievittää asiakkaan pelkoa puhumalla ääneen palvelun päämääristä, joilla pyritään turvaamaan asiakkaan ja hänen perheensä hyvinvointi. Lastensuojelun asiakkaaksi tullessaan perheellä saattaa olla taustalla palvelujärjestelmän epäonnistuminen sateenkaariperheen vanhemmuuden ja parisuhteen tukemisessa. Työskenneltäessä sateenkaarivanhemmuuden haasteiden kanssa on tärkeää keskittyä vanhempien vahvuuksiin ja vanhempien identiteetin rakentumiseen, sekä siihen, millä tavoin haasteet koetaan yksilötasolla, pariskuntana ja perheenä.
Ammattilaisten, jotka ovat tekemisissä sateenkaari-ihmisten kanssa, tulisi ensimmäisenä pohtia omaa asennettaan ja käsitystään sateenkaari-ihmisistä. Ammattilaisten tulisi pohtia oman kulttuurin ja uskonnon vaikutuksia asenteidensa muodostumiseen. Useat ammattilaiset uskovat olevansa puolueettomia ja pystyvänsä kohtaamaan sensitiivisenä pidettyjä asioita, vaikka he eivät usein ole saaneet koulutusta sukupuolen, seksuaalisuuden tai sateenkaarivanhempien ja -perheiden kohtaamiseen.
Marjo Muiruri
Lapin yliopisto
Perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan” Sateenkaariperheet lastensuojelun sosiaalityössä. Systemaattinen kirjallisuuskatsaus”. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet
Apgar, Jen & Kovac, Laura & Trussell, Dawn. E 2017: LGBTQ parents’ experiences of community youth sport: Change your forms, change your (hetero) norms. Sport Management Review.
Jämsä, Juha 2008: Sateenkaariperheiden kokemuksia palveluista. Teoksessa Hulden, Anders & Huuska, Maarit & Jämsä, Juha (toim.) & Karvinen, Marita & Solantaus, Tytti. Sateenkaariperheet ja hyvinvointi. Käsikirja lasten ja perheiden kanssa työskenteleville. PS-kustannus. WS Bookwell Oy. Juva. 86-97.
Kashubeck-West, Susan 2014: Parenting Issues for Lesbian Couples. Teoksessa Dworkin, Sari. H & Pope, Mark: Casebook for Counseling Lesbian, Gay, Bisexual, and Transgender Persons and Their Families. American Counseling Association. Alexandria. 103-110.
Kimberly, Claire & Moore, Alexa 2015. Attitudes to Practice: National Survey of Adoption Obstacles Faced by Gay and Lesbian Prospective Parents. Journal of Gay & Lesbian Social Services 27 (4), 436-456.
Mallon, Gerald. P 2012: Practice With Families Where Gender or Sexual Orientation Is an Issue: Lesbian, Gay, Bisexual, and Trans Individuals and Their Families. Teoksessa Congress, Elaine & Gonzales, Manny: Multicultural Perspectives In Social Work Practice with Families. 3rd Edition. Springer Publishing Company. New York. 205-229.
Norton, Aaron & Smith, Vernon & Xing Tan, Tony 2017: Adoption of Black children by White parents in heterosexual and homosexual relationships: Exploring mental health trainees’ explicit and implicit attitudes. Journal of Gay & Lesbian Social Services 29 (3), 233-251.
Raiz, Lisa & Swank, Eric 2010: Predicting the support of same-sex relationship rights among social work students. Journal of Gay & Lesbian Social Services, 22(1), 149-164.
Riggs, Damien 2011: “What about the Children!” Homophobia, Accusations of Pedophilia, and the Construction of Childhood. Teoksessa Ball, Mathew & Scherer, Burkhard. Queering Paradigms II: Interrogating Agendas. Peter Lang AG, Internationaler Verlag der Wissenschaften. 245-258.
Wagner, Cynthia. G 2010: Homosexuality and Family Formation. The Futurist, 44 (3), 6-7.
(39)
Tunnistatko epäkohdan?
Epäkohtiin puuttuminen on ennen kaikkea rohkeutta nähdä ja viedä asioita eteenpäin. Onnistuneessa epäkohtaan puuttumisen prosessissa kuljetaan epäkohdan tunnistamisesta tiedon välittämisen kautta dialogiin ja ratkaisuihin.
Epäkohtiin puuttuminen on sosiaalialalla työn laadun ja ammattieettisyyden takaamista, mutta myös lainsäädännön asettama selkeä velvollisuus (Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301, 5.luku). Pro gradu -tutkielmassani selvitin, millaisia erilaisia epäkohtia sosiaalialan ammattilaiset työssään kohtaavat? Aineistonani käytin laajemman epäkohtatutkimuksen (ks. Tiitinen & Silén, 2016) osa-aineistoa.
Työntekijä, uskallatko nähdä?
Yksittäinen sosiaalialan työntekijä on avainasemassa havaitsemassa käytännön työssä esiintyviä epäkohtia. Mutta mitä kaikkea kentällä on sitten nähtävänä? Epäkohtatutkimuksen vastaajat kuvasivat laajan kirjon erilaisia asiakkaiden oikeuksia loukkaavia ja ammattietiikkaa ja laadukasta työtä uhkaavia epäkohtia.
Epäkohta voi todellistua tai ilmetä omassa, kollegan, työryhmän tai organisaation toiminnassa. Työyhteisön kulttuuriin on voinut syntyä vinoutumia: avoin viestintäkulttuuri saattaa puuttua ja tiedonkulku olla tehotonta ja katkonaista. Työyhteisön tehokkuus saattaa huveta epävirallisiin valtataisteluihin tai keskusteluissa ja toiminnassa voi esiintyä suoranaista asiakasvastaista asennetta.
Asiakkaita saatetaan kohdella epäasiallisesti suoraan, mutta myös välillisesti esimerkiksi työntekijöiden keskinäisissä keskusteluissa. Asiakkaiden tasa-arvoisuus, oikeusturva tai tiedonsaanti voivat vaarantua ja useissa tilanteissa erityisryhmien tarpeet jäädä huomioimatta.
Joissain työyhteisöissä kollektiivinen työmoraali on voinut heikentyä ja esimerkiksi työajan käyttäminen omien juttujen tekemiseen tai perusteettomien vapaapäivien pitäminen tai joidenkin työtehtävien tekemättä jättäminen hiljaisesti hyväksytään työyhteisössä eikä toimintaa nosteta keskusteluun. Joskus epäkohdissa on kyse myös yksittäisen työntekijän alalle sopimattomuudesta tai selkeästä väärin tekemisestä, kuten työntekijän väärinkäyttäessä asiakkaan varoja.
Kaikkia sosiaalialalla esiintyvien epäkohtien tyyppejä ei luonnollisestikaan voida ennalta kaiken kattavasti kuvailla. Erilaisista esimerkeistä voi kuitenkin johtaa itselleen kriittisen ja tunnistavan ajattelutavan työssä kohdattavia ilmiöitä kohtaan. Yksittäisillä teknisillä malleilla ja teorioilla voidaan saavuttaa vain tietynasteinen laatu tai ammattieettinen taso työhön. Työn laatua maksimoitaessa kyse on työorientaation tai mentaliteetin omaksumisesta (mm. Robert Adams 1998). Näen tärkeänä ”epäkohtatietoisen työorientaation” edistämisen sosiaalialan työntekijöiden keskuudessa.
Johtaja, uskallatko katsoa peiliin?
Johtamiseen liittyvät epäkohdat korostuivat tutkimusaineiston vastauksissa. Kyse saattoi olla puuttuvasta substanssi- ja/tai johtamisosaamisesta, mutta usein myös vinoutuneista asenteista. Esimies voi olla korostuneen lojaali ylemmälle johdolle, jolloin tuki työntekijöille jää puuttumaan. Epäasiallista toimintaa on muun muassa esimiehen painostus tai itsevaltaisuus asiakasasioissa, joihin liittyvistä ratkaisuista ja viranomaispäätöksistä kuitenkin vastuun kantaa päätöksen nimellään tehnyt sosiaalityöntekijä. Aineistossa oli kuvauksia epäasiallisesta käytöksestä ja työntekijöiden huonosta kohtelusta vuorovaikutustilanteissa. Jopa korruptiota tai korruptiotyyppistä toimintaa esiintyi.
Epäkohtien kannalta hyvin merkittäväksi ongelmaksi nousee esimiesten ongelmallinen asenne epäkohtiin. Yleistä oli epäkohtiin puuttumattomuus tiedosta huolimatta ja ongelmien vähättely tai selittely muilla asioilla. Johdon huolena saattoi olla epäkohtien julki tulo, ei itse epäkohta. Epäkohtien esiin tuonnista saattoi myös seurata rangaistus tai sen uhka esimiehen tai johdon taholta, vaikka lainsäädäntö tällaisen nimenomaisesti kieltää.
Sosiaalialan työntekijöiden työolosuhteiden puutteet ovat myös asioita, joihin organisaatioiden johdon tulee kyetä kiinnittämään huomiota. Tämä on sekä esimiestason että ylemmän johdon tehtävä. Tutkimusaineiston vastauksissa tuli esiin työturvallisuuteen liittyviä asioita, kuten työskentelytilojen puutteita, mutta työntekijät kohtaavat myös suoranaisia fyysisen ja psyykkisen loukkaamattomuuden uhkia. Työhyvinvoinnin kysymyksiin liittyvät myös resurssit. Liian niukoilla resursseilla tehty työ paitsi uhkaa asiakkaiden oikeuksien toteutumista myös uuvuttaa työntekijän. Joskus työtä ja resursseja oli työyhteisöissä organisoitu epätarkoituksenmukaisella tavalla.
Yhteiskunnan markkinataloistuminen on luonut paineita myös sosiaalialan työhön. Työntekijöille ohjatut resurssit vaikuttavat suoraan sosiaalihuollon asiakkaiden saamien palveluiden laatuun ja heidän asioissaan tehtävien viranomaispäätösten sisältöön. Epäkohtatutkimuksen vastaukset nostivat esiin päätöksiin ja palveluiden sisältöihin liittyviä asiakkaiden oikeuksia loukkaavia epäkohtia. Organisaatioissa saattoi olla lainvastaisia käytäntöjä tai soveltamisohjeita tai määräaikoja ei kyetty noudattamaan. Perusongelmana vaikuttaa olevan, että säästäminen määrittää palvelut, ei asiakkaan tarve. Se kuinka resursseja käytännössä viime kädessä jaetaan päätösten ja palveluiden muodossa on kiinni yksittäisistä sosiaalialan työntekijöistä, mutta vahvat reunaehdot tälle määrittävät organisaation johto sekä pohjimmiltaan ennen kaikkea yhteiskunnallinen päätöksenteko.
Yhteiskunta, uskallatko muistaa inhimillisyyden, vaaditko sääntöjen noudattamista, luotko mahdollisuuksia?
Yhteiskunta on lainsäädännön tasolla jo merkittävästi reagoinut epäkohtiin. Tutkimusaineistoni lähes kaikki epäkohtakuvaukset olivat tunnistettavissa epäkohdiksi lain kohtien perusteella. Osassa vastauksista tuotiin kuitenkin esiin huoli siitä, että yhteiskunta takaa ihmisille uusia toimintamuotoja ja ennaltaehkäiseviä palveluita, joiden toteuttamiseen ei kuitenkaan myönnetä resursseja. Tästä muotoutuu ristiriita käytännön työhön, kun perustehtävän hoitamiselta ei jää aikaa tai mahdollisuuksia hyväksikään koettujen uusien palveluiden tarjoamiseen edes silloin, kun asiakas niitä osaa pyytää. Resursseihin liittyvistä ristiriidoista johtuen kentällä esiintyy aineiston perusteella usein myös tilanteita, joissa työntekijä (joskus johdon ohjeistuksesta tai suoranaisesta vaatimuksesta) jättää kertomatta asiakkaille näiden oikeuksista. Näin siksi, ettei palveluiden kysyntä kasvaisi tilanteessa, jossa tiedetään, että käytännössä yksikön resurssit eivät riitä niitä toteuttamaan, vaikka laki takaisikin oikeuden johonkin (usein ennaltaehkäisevään) palveluun.
Yhteiskunnassa tulisi herkällä korvalla edelleen kuunnella sosiaalialan työkenttää. Vaikka porkkanan tarjoaminen on usein rakentavampi vaihtoehto ongelmien ratkaisussa, ei keppiäkään sovi unohtaa. Yksittäinen työntekijä voi havainnoida kentän epäkohtia ja niistä raportoida, mutta raportoinnin vaikutuksen ja epäkohtiin puuttumisen seurantaan ja tarvittaessa puuttumattomuudesta sanktiointiin yksittäisen työntekijän toimintamahdollisuudet eivät riitä. On yhteiskunnan tehtävä luoda rakenteita, jotka pystyvät tarvittaessa riittävän tehokkaasti vaikuttamaan sosiaalialan organisaatioiden toimintaan ja puuttumaan niissä esiintyviin epäkohtien käsittelyn ongelmiin.
Susanna Törmänen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Vaikka virkavastuu velvoittaisi muuhun – sosiaalihuollon laatua heikentävät epäkohdat sosiaalialan työntekijöiden kuvaamina”. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet
Adams, Robert 1998: Quality Social Work. MacMillan. Houndmills, Basingstoke, Hampshire RG21 6XS ja Lontoo
Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301
(38)
Pohjoinen on koti, josta nuoren on usein itsenäistymisen kynnyksellä lähdettävä
Minulle pohjoisuus merkitsee enemmänki kuin vain poroja ja lunta.
Pro gradu -tutkimuksessani selvitin pohjoisessa itsenäistyvien lukioikäisten itsenäistymiskäsityksiä ja pohjoisuuden merkityksiä. Itsenäistyminen pohjoisessa merkitsee nuorille usein koulutusvalintojen myötä muuttoa kauemmas opiskelemaan, usein pitkien välimatkojen päähän. Konkreettisesti se tarkoittaa nuorille irtaantumista kodista, kasvuympäristöstä, perheestä sekä ystävistä. Pohjoisuus merkityksellistyy nuorille osana identiteettiä, pohjoisen luontona, välimatkoina sekä pohjoisuuteen liitettyinä mielikuvina. Itsenäistymiseen nuoret liittävät päätöksenteon, vastuun ja taloudellisen riippumattomuuden, koulutuksen ja työllistymisen myötä tehtävät valinnat, ihmissuhteet ja tulevaisuuspohdinnat. Nuoret itsenäistyvät kaiken aikaa kaikkialla, kuitenkin tutkimuksessani erityisyys liittyy itsenäistymisen kontekstiin, pohjoisuuteen. Pohjoisuus luo merkityksiä ja määrittelee osaltaan nuorten itsenäistymistä.
Pohjoisuus merkitsee nuorille elämisenympäristöä, joka fyysisenä, sosiaalisena sekä kulttuurisena paikkana kasvaa, on valmistanut heitä seuraavaan elämänvaiheeseen (ks. Kiilakoski 2016), itsenäistymiseen. Pohjoisen luonto on kiinteä osa nuorten kasvua, joka on mahdollistanut heille pohjoisessa tyypillisiä harrastuksia ja luonnon rauhaa. Nuoret kuvaavat luontoa lähes poikkeuksetta myönteisenä asiana.
Pohjoisuus merkitsee minulle kaunista ja monipuolista luontoa, maailman puhtainta ilmaa ja rauhallista ilmapiiriä.
Perhe ja ystävät ovat nuorille tärkeä tukiverkosta, josta irtaantuminen itsenäistymisen myötä on nuorille iso askel. Usein koulutusvalinnat vievät nuoret pitkien välimatkojen päähän näistä heille merkittävistä sosiaalisista suhteista ja erityisestä kasvuympäristöstään.
Nykyaika onneksi mahdollistaa helpon yhteydenoton perheeseen ja ystäviin, mutta välimatkat tulee olemaan satoja kilometrejä riippuen tietenkin siitä, mihin menee opiskelemaan.
Pohjoisuuden käsitteeseen liitetään usein mielikuvia luonnosta, sen maisemista ja rauhasta, sekä pohjoisen elämäntavoista, jotka kytkeytyvät laajemmin ihmisten asuinympäristöön ja elämismaailman kontekstiin (esim. Valkonen & Suopajärvi; Kontio; Hautala-Hirvioja; 2003). Anne Ollilan (2008, 91; 127) mukaan kertoessamme mistä olemme kotoisin, yhdistyy siihen tietynlasia mielikuvia. Esimerkiksi Lappi on lappilaisille nuorille vahvasti luontoa, mutta ei vain luontoa. Myös pohjoisuus avaa nuorille marginaali-identiteetin, josta voi erilaisissa yhteyksissä olla hyötyä tai haittaa. Pohjoisuuteen liitettävään marginaali-identiteettiin voidaan olla halukkaita sitoutumaan tai siitä voidaan haluta sanoutua irti kyseenalaistamalla sen mielekkyys, esimerkiksi korostamalla ilmiön moninaisuutta tai tavallisuutta. (Mt., 207–208.)
Itsenäistyminen on siirtymävaihe kohti aikuisuutta. Erilaiset siirtymävaiheet kuuluvat osaksi ihmisen elämänkulkua. Kehittyminen tapahtuu erilaisten siirtymävaiheiden kautta, niin että jokin aiempi asenne, toimintamalli tai elämäntapa väistyy tai muuttuu, jolloin uusi pääsee esiin. Siirtymä voi ilmetä arjessa vähitellen, lähes huomaamatta tai se voi ilmetä aikana, jolloin ihminen pysähtyy pohtimaan elämänsä suuntaa ja merkitystä. Tapahtumasarja, jossa jotain muuttuu tai kehittyy, voi olla hämmentävä ja kivulias, ja toisaalta huojentava ja iloa tuottava kokemus. (Dunderfelt 2011, 51.) Nuoren itsenäistyminen ja siihen kuuluvien valintojen tekeminen tapahtuu yhteiskunnan ja kulttuurin määrittäminen tehtävien ja instituutioiden luomassa ympäristössä (Nurmi 1995, 174). Yksi nuoruusvaiheen tärkeimmistä tehtävistä liittyy koulutusvalintoihin. Keskeistä ovat ne valinnat ja siirtymät, joita nuori tekee jo varhaisessa elämänkulussaan. Yksilövastuuta korostava ideologia asettaa yhä enemmän vaatimuksia nuoren valinnoille. (Pohjola 1994, 70.) Pohjoisessa itsenäistyvät nuoret pohtivat elämänsä suuntaan jo varhain, kun on tehtävä päätöksiä opiskelupaikan ja työllistymisen suhteen. Opintojen perässä muuttaminen on nuorille iso muutos, kun tutut elämänpiirit jäävät taakse ja on sopeuduttava uuteen ympäristöön.
Itsenäistymiseen liittyvät käsitykset ja odotukset myötäilevät yleisiä itsenäistymiseen yhdistettäviä teemoja (ks. Arnett 2004), kuten itsenäinen päätöksenteko, vastuun ottaminen ja taloudellinen riippumattomuus. Konkreettisesti itsenäistymiseen liittyviä asioita ovat muutto omilleen, kouluttautuminen ja raha-asioista vastuunkantaminen. Pohjoisessa oleva perhe ja ystävät ovat myös vastausten perusteella nuorille vahva tukiverkosto, jonka taakse jättäminen opintojen vuoksi jännittää. Teknologia nähdään välttämättömänä välineenä yhteydenpitoon, joka helpottaa arkea välimatkojen takana. Useissa vastauksissa nuoret pohtivat mahdollisuutta palata kotiseudulleen kouluttautumisen jälkeen, mutta huolta kannetaan muun muassa pohjoisen työllistymismahdollisuuksista. Pohjoisuuteen liitetään tiettyjä rajoitteita juuri koulutukseen, työllistymis- ja harrastusmahdollisuuksiin liittyen (myös Käyhkö 2016; Armila 2016; Ahonen 2012).
Välimatkat yhdistetään usein jatkokoulutuksen myötä konkretisoituvaksi asiaksi, jonka vuoksi yhteys kotiin, perheeseen ja ystäviin fyysisesti kasvaa pitkäksi välimatkojen myötä. Muilla tavoin välimatkat näkyvät nuorten arjessa siten, että erilaiset harrastusmahdollisuudet, konsertit ja tapahtumat sijaitsevat kaukana muualla. Vastaajat liittävät myös koulutuksen ja työn perässä muuttamisen pohjoisessa itsenäistymiseen. Nuoret kuvaavat kirjoitelmissaan sitä, kuinka koulutus- tai työllistymismahdollisuudet ovat pohjoisessa rajoitetummat kuin muualla. Lisäksi pohdittiin taloudellista pärjäämistä omillaan. Pohjoisen välimatkat luovat painetta myös tähän liittyen, matkustaminen koulutuspaikkakunnalle vie sekä aikaa, että rahaa. Usein nuoret kaipaavat kotiaan ja perhettään ystävineen, mutta säännöllinen, tiheä kotipaikkakunnalla vierailu voi tulla nuorelle kalliiksi, muiden kustannusten lisäksi.
Osa nuorista haluaa muuttaa pois kotoa ja lähteä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan heti kun se on mahdollista, kun taas toiset tahtoisivat ehdottomasti opiskella kotoaan käsin (Lampela ym. 2016, 102). Tämän huomion myötä on hyvä pohtia sitä vaihtoehdottomuutta, jonka esimerkiksi pohjoisessa itsenäistyvät nuoret kohtaavat, vaikka heidänkin joukossaan on muuttoa muualle innokkaasti odottavia, sekä heitä, jotka mielellään rakentaisivat elämänsä juurilleen.
Kirjoitelmat kuvasivat myös sitä, kuinka nuoret haluavat elää kotiseudullaan ja palata takaisin pohjoiseen muualla saadun koulutuksen jälkeen. Usein kuitenkin nuoret pohtivat kotiseudulle jäämiseen tai paluuseen liittyviä haasteita, joista työllistymisen epävarmuus pohjoisessa nousi selkeästi esille. Myös pohjoisen autiotumista pohditaan koulutuksen ja palveluiden keskittyessä tiheämmän asutuksen alueille, mikä on epäilemättä seikka, jota nuoret myös arvottavat valintoja tehdessään. Näkisin, että on tärkeää huomioida, kuinka pohjoisesta joudutaan usein lähtemään pakon edessä. Toisille lähteminen on toki selkeä ja toivottu valinta, mutta ainoa vaihtoehto sen ei pitäisi olla.
Pohjoisessa itsenäistyvien nuorten siirtymävaiheeseen kohti aikuisuutta kuuluu jopa korostetusti muutoksia vaativat toimintamallit ja elämäntavat, kun mahdolliset opiskelukuviot tarkoittavat uutta asuinympäristöä ja tutun taakse jättämistä. Siirtymävaiheessa nuoret pohtivat elämänsä suuntaa (ks. Dunderfelt 2011,51) eteenkin kun siirtymävaiheen myötä muutokset arjessa voivat olla merkittäviä. Itsenäistyminen pohjoisessa on nuorille erityinen siirtymävaihe, jossa valinnat ja valinnanmahdollisuudet ovat suuressa roolissa. Yleensä nuoret suhtautuvat tulevaisuuteen myönteisesti ja odottavat aikuisuutta, menestystä työuralla ja perheenperustamista (Kanninen ym., 2001, 129). Tässä tutkimuksessa nuoret vakuuttavat rohkeudellaan, rohkeudellaan lähteä tai jäädä. Itsenäistyminen tuo valtaa, jota nuoret janoavat ja heille se kuuluukin, sillä heillä on uskallus käyttää sitä, unelmoida ja seurata kauaskin vieviä unelmia. Nuorilta löytyy vahva luotto tulevaisuuteen, olosuhteista riippumatta tai juuri niiden vuoksi.
Nuorilla on kyky pitää mukanaan tärkein, koti sydämessä, paikasta riippumatta.
Miia Välimaa
Lapin yliopisto
Perustuu sosiaalityön pro graduun: ”Pohjoisuus on kait osa meitä, josta ei pääse eroon. Se on asia minkä kanssa synnytään ja eletään.” Pohjoisuuden merkityksiä nuorten itsenäistymisen kynnyksellä. Lapin yliopisto 2018
Lähteet
Ahonen, Arto 2012: Opiskeluvalinnat pohjoisen nuorten elämää suuntaamassa. Teoksessa Lauriala Anneli (toim.): Koulu ja pohjoisen pojat. Lapin yliopisto. Rovaniemi, 86–104.
Armila, Päivi 2016: Hylkysyrjäläisnuorten arjen rytmit ja piirit. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tulevaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 60–73.
Arnett Jeffrey 2004: Emerging Adulthood: The Winding Road from the Late Teens Through the Twenties. Oxford University Press.
Dunderfelt, Tony 2008: Elämänkaaripsykologia: Lapsen Kasvusta Yksilön Henkiseen Kehitykseen. 14. uudistettu painos. Helsinki: WSOYpro.
Hautala-Hirvioja, Tuija 2003: Pohjoinen luonto suomalaisessa kuvataiteessa. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Kanninen, Katri & Saara Katainen & Sanna Eronen & Mari Lähdesmäki & Else Oksala & Mia Penttilä & Nina Nykänen & Riikka Härkönen & Laura Kauppinen 2001: Persoona: Kehi-tyspsykologia. Helsinki. Edita.
Kontio, Riitta 2003: Annikki Kariniemi pohjoisen luontosuhteen kuvaajana. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Käyhkö, Mari 2016: Kotoa pois pakotetut? Syrjäseutujen nuorten toiselle asteelle siirtyminen ja koulutuksen alueellinen eriarvoisuus. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tulevaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 74–96.
Lampela, Milka & Moilanen, Elina & Armila, Päivi & Halonen, Terhi 2016: Oppilaanohjaajadi-lemmoja: toiveiden ja todellisuuden railossa. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tule-vaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 99–110.
Nurmi, Jari-Erik 1995: Nuoruusiän kehitys: etsintää, valintoja ja noidankehiä. Teoksessa Lyyti-nen, Paula & Korkiakangas, Mikko & Lyytinen, Heikki (toim.): Näkökulmia kehityspsykologiaan. Kehitys kontekstissaan. WSOY. Porvoo, 256–274.
Ollila Anne 2008: Kerrottu tulevaisuus. Alueet ja nuoret, menestys ja marginaalit. Lapin yli-opisto. Rovaniemi.
Pohjola, Anneli 1994: Elämän valttikortit? Nuoren aikuisen elämänkulku toimeentulotukea vaativien tilanteiden varjossa. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
Suopajärvi, Leena 2003: Ympäristötietoisuus-käsitteen kritiikki pohjoisten esimerkkien valossa. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Valkonen, Jarmo 2003: Ylä-Lapin luontopolitiikka ja luonnon paikallisuudet. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
(37)
Lapsi – lähisuhdeväkivallan hiljainen uhri vai suojelun kohde?
Lapsi on vanhempien välisen lähisuhdeväkivallan katsoja, kuuntelija ja kokija. Myös silloin, kun väkivaltaan puututaan, on lapsi usein sivusta seuraajan roolissa.
Lähisuhdeväkivalta koskettaa tuhansia perheitä yhteiskunnassamme. Tarkkaa tietoa luvuista ei ole saatavilla, sillä lähisuhdeväkivalta ei tule läheskään aina viranomaisten tietoon. Vanhempien välinen väkivalta vaikuttaa väistämättä myös perheen lapsiin, siitäkin huolimatta, että lasta kohtaan ei suoraan oltaisi väkivaltaisia. Lapsi voi altistua vanhempien väliselle väkivallalle kuulemalla ja näkemällä väkivaltaa, mutta lapsi voi myös aistia väkivallan aiheuttaman kireän ja pelon ilmapiirin. Ei ole myöskään epätavallista, että lapset yrittävät mennä väkivaltatilanteessa vanhempien väliin.
Lähisuhdeväkivaltaan puuttumiseksi on kehitetty maailmalla erilaisia menetelmiä. Suomeen rantautunut moniammatillinen riskinarviointikokous eli MARAK-menetelmä on yksi niistä. MARAK on asiakkaalle vapaaehtoinen ja sinne ohjaudutaan ammattilaisen teettämän riskinarvioinnin perusteella. MARAK-kokouksessa väkivallan riskit arvioidaan moniammatillisesti sekä laaditaan uhrille turvallisuussuunnitelma. MARAK on todettu olevan tehokas vakavaan ja jatkuvaan väkivaltaan puuttumisessa, mutta entä lapsen kuuleminen riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa? Listaan seuraavaksi muutamia asioita pro gradu -tutkielmaani perustuen, mitkä asiat vaikuttavat lapsien kuulematta jättämiseen riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa.
Ikä. Lapsen iästä on kiinnostuttu silloin, kun pohditaan, milloin lapsi voitaisiin ottaa mukaan väkivallan käsittelyyn. Lapsen iän ei pitäisi olla este ammattilaisten toiminnassa, sillä ikä ei (valitettavasti) ole este myöskään väkivallan kokemisessa. Pieni lapsi ei välttämättä osaa sanoittaa kokemuksiaan, mutta asioita voidaan käsitellä puhumisen sijasta esimerkiksi leikin tai piirtämisen avulla. Myös turvallisuutta koskevia asioita voidaan leikin lomassa käydä läpi.
Suojelu. Lasta halutaan suojella ja lasta pitää suojella. Mutta onko kyse suojelusta, jos lasta suojellaan sellaisten asioiden käsittelyiltä, joita hänkin on kokenut? Väkivallasta puhumisen saatetaan ajatella lisäävän lapsen pelkoa, mutta toisaalta asioista puhuminen turvallisessa ympäristössä voi helpottaa lasta ja auttaa ymmärtämään, että asioista on lupa myös puhua. Turvallisuusasioiden läpi käyminen lapsen kanssa voi myös lisätä lapsen turvallisuutta, sillä näin ollen lapsi tietää, miten kussakin tilanteessa toimia.
Kiinnostus. Usein ajatellaan, että lasta ei kiinnosta osallistua väkivallan käsittelyn eri prosesseihin. Lapsille pitää suoda mahdollisuus kieltäytyä osallistumasta, mutta ei automaattisesti olettaa, että lasta ei kiinnosta. Jokainen meistä (lapsistakin) on erilaisia.
Huoltajuus. Lähisuhdeväkivallassa väkivallan tekijä on usein lapsen toinen huoltaja eli lapselle tärkeä ihminen. Tekijästä ja väkivallasta puhuminen voi satuttaa ristiriitaisesti tuntevaa lasta. Todellisuudessa väkivallan tekijä on satuttanut lasta teoillaan ja lapsen tunteet ovat usein jo ristiriitaiset. Voidaanko sitä keskustelulla pahentaa?
Lapsia huomioidaan aktiivisesti väkivallan käsittelyn jokaisessa vaiheessa. Ammattilaiset ottavat lapsen turvallisuuden ja hyvinvoinnin laajasti huomioon työskentelyssään, eikä vaarana ole, ettei lapsen asioita ja kokemuksia käsiteltäisi. Lapsi kokee, tuntee ja elää asiat kuitenkin omalla henkilökohtaisella tavallaan, joten lapsesta puhuttavat tiedot ovat aina välillisiä aikuisten tuottamia oletuksia. Vaikka lasta tavataan lastensuojelun kautta ja lasta voidaan auttaa esimerkiksi lastenpsykiatriassa, ei lapsilta saatavia tärkeitä asioita oteta huomioon riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa. Todellisuudessa lapsilta saatu tieto voi antaa ammattilaiselle ja vanhemmalle sellaista tietoa, jota heillä ei muuten ole.
Lapsi jää helposti lähisuhdeväkivallan hiljaiseksi ja suojeltavaksi uhriksi. Olisiko kuitenkin aiheellista kuulla lapsen omaa ääntä?
Jannice Toolanen
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu tutkielmaani ”Se on hyvin olennainen sitä MARAK työskentelyä ne lapset siinä. Lapsen osallisuuden huomioiminen moniammatillisessa riskinarviointikokouksessa”, 2018.
Lähteet
Broberg, Anders & Almqvist, Linnéa & Axberg, Ulf & Almqvist, Kjerstin & Cater, Åsa K & Eriksson, Maria 2010: Stöd till barn som upplevt våld mot mamma. Preliminära resultat från en nationell utvärdering. Göteborg: Göteborgs universitet, Psykologiska institutionen.
Oranen, Mikko 2012: Lapsi ja perheväkivalta. Teoksessa: Söderholm, Annlis & Kivitie Kallio, Satu (toim.) 2012: Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Helsinki, 217–238.
Pajulammi, Henna 2014: Lapsi, oikeus ja osallisuus. Talentum. Helsinki.
Piispa, Minna & October, Martta 2017: Vaikuttava työkalu toistuvaan parisuhdeväkivaltaan puuttumiseen. Yhteiskuntapolitiikka 82 (2017):3, 304–312.
THL 2015: Turvakotipalvelut 2015. Viitattu: 27.5.2018. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/130611/Turvakotipalvelut_2015.pdf?sequence=1
(36)
Sosiaalinen asiantuntijuus hyvinvointipalvelujen johtamisessa
Pro gradu -työssäni käsittelen sosiaalisen asiantuntijuuden merkitystä hyvinvointipalvelujen johtamisessa standpoint-teorian kehysanalyysissä.
Tutkielma keskittyy sekä sosiaaliseen asiantuntijuuteen että hyvinvointipalvelujen johtamiseen. Tutkielmassa tarkastellaan, miten sosiaalinen asiantuntijuus ja maakunta- ja sote-uudistus ilmenee hyvinvointipalvelujen johtamisessa. Analyysi on tehty kehysanalyysin keinoin, jossa on käytetty primäärikehyksenä feminististä standpoint-teoriaa ja valittuina strippeinä aihealueita, joita haastateltavat käsittelivät kysymysten kautta.
Hyvinvointipalvelujen johtajien näkemykset sosiaalisesta asiantuntijuudesta
Aineistoa on kerätty kaupunkien hyvinvointipalvelujen hallinnossa työskenteleviltä hyvinvointijohtajilta ja perusturvajohtajilta, joille on tehty puhelinhaastattelut sekä webropol-kysely. Haastattelujen ja kyselyn teemoina olivat tasa-arvo, sosiaalinen asiantuntijuus, hyvinvointipalvelujen johtaminen ja sote-uudistus sekä miten nämä ilmenevät hyvinvointipalvelun johtamisessa standpoint-teorian viitekehyksestä tarkasteltuna. Tutkimuksen teoria osiossa käsitellään julkisten hyvinvointipalveluja sosiaalista asiantuntijuutta hyvinvointipalveluiden johtamisessa.
Vastauksista on todettavissa, että sosiaalinen asiantuntijuus on monialaista osaamista, verkostomaista toimimista sekä asiakokonaisuuksien ja yhteyksien ymmärtämistä. Vastaajat määrittelivät, että henkilö, jolla on sosiaalista asiantuntijuutta, tuntee hyvin sosiaalipalvelulain ja siihen liittyvät lait. Lisäksi asiakaskunnan tarpeiden tunnistaminen sekä laaja-alainen sosiaalisuuden tuntemus on vastausten perusteella osa sosiaalista asiantuntemusta.
Sosiaalisen asiantuntijuuden tunnusmerkeiksi voi tämän tutkimuksen vastauksista luokitella myös sen, että yhteistyö monialaisessa verkostossa on sujuvaa. Sosiaalista asiantuntijuutta ei nähty pelkästään sosiaalityön edustuksena, vaikka vastauksissa kuvattiinkin sosiaalihuoltolain alainen substanssiosaaminen ja johtaminen tärkeäksi myös hyvinvointikeskuksissa ja erityispalveluissa. Sosiaalialan laaja-alainen näkemys yhteiskunnallisesta muutoksesta nähtiin myös osaksi sosiaalista asiantuntijuutta.
Vastauksissa sosiaalisesta asiantuntijuudesta hyvinvointipalveluissa tuli esille erityisesti sote- ja maakuntauudistusten valmistelu, ja vastaajille heränneet kysymykset siitä, miten palvelut järjestetään. Vastaajat pohtivat myös sitä miten sosiaalinen asiantuntijuus tulee huomioiduksi sote-kokonaisuudessa. Haastatteluissa tuli esille myös osakokonaisuuksien näkeminen ja se, että sosiaalinen asiantuntijuus on rakenteissa yksi osa kokonaisuutta. Toisaalta sosiaalinen asiantuntijuus nähtiin siis kokonaisuutena, ja toisaalta kokonaisuuden osana.
Sosiaalinen asiantuntijuus, tasa-arvo ja johtaminen maakunta- ja sote-uudistusten keskellä
Sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatiot ovat olleet viimeiset vuodet suurien muutosten keskellä ja tästä johtuen myös sosiaalinen asiantuntijuuden tila ja paikka ovat jatkuvassa muutoksessa. Valtiolliset muutokset vaikuttavat niin että kunnat ja kuntayhtymät ovat suurien muutoksien edessä, kun valtakunnallinen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus toteutuu. Nämä tulevat ja nyt jo tehdyt palvelurakenteiden muutokset tulivat esille kuntien johtajien haastatteluissa ja vastauksissa. Vastauksissa tuli esille paljon haasteita ja epätietoisuutta, mutta myös toivoa ja uudistusintoa.
Tutkimuksen primäärikehyksenä käytetään standpoint-teoriaa ja erityisesti valtarakenteiden asetelmaa sekä kuinka tämän teorian avulla esille nousee asioita, joita muutoin ei olisi välttämättä nähtävissä. Valta-asetelma kuvastui haastatteluissa ja webropol-kyselyissä opintoihin, ammattikuntiin, tietotaitoon ja kokemukseen.
Mielestäni tärkein asia tämän tutkimuksen teossa todentui, että sosiaalisen asiantuntijuuden paikka ja merkitys on yhä häilyvä ja epävarma vaikka kyseessä on juurikin hyvinvointipalvelut jonka ja toiminta perustuu sosiaaliselle asiantuntijuudelle. Tässä tutkimuksessa kerättiin haastatteluin ja kyselyin tietoa maakunta- ja sote-uudistuksen ilmenemisestä ja sosiaalisen asiantuntijuuden paikoista hyvinvointipalveluissa.
Sosiaali- ja terveydenhuollon toimintaympäristössä ja palvelurakenteissa meneillään olevat nopeat muutokset korostavat entisestään laajan yleissivistyksen, laajoja kokonaisuuksia jäsentävän yhteiskuntatieteellisen ymmärryksen ja tutkimustaitojen tärkeyttä pyrittäessä huolehtimaan kaikkien kansalaisten hyvinvoinnista, osallisuudesta ja vahvasta yhteiskunnallisesta asemasta. (Lähteinen, ym. 2017, 17.)
Tutkimustulokset valmistuivat ajankohtaan ja tilanteeseen, jolloin kunnat ovat valtavien haasteiden edessä. Palvelujen kysynnän kasvaessa, henkilöstön eläköityessä ja taloudellisen tilanteen tiukentuessa toimintaympäristötekijät ja rakenteelliset ratkaisut luovat vahvan ja vaikutusvaltaisen kontekstin sosiaalisen asiantuntijuuden johtamiselle. Tarvittavista kuntauudistuksista ja niiden laajuudesta käydään julkisuudessa erittäin voimakasta keskustelua.
Niina Ristolainen
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Sosiaalinen asiantuntijuus julkisten hyvinvointipalvelujen johtamisessa standpoint-teorian kehysanalyysissä”.
Lähteet
Lähteinen, Sanna, Raitakari Suvi, Hänninen, Kaija, Kaittila, Taru, Kekoni, Taru, Krok, Suvi, Skaffari, Pia. 2017.Sosiaalityön koulutuksen tuottama osaaminen. SOSNET julkaisuja 7. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
(35)
Huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien tukeminen lastensuojelussa
Huostaanotto on lastensuojelun viimesijainen perheeseen kohdistuva interventio, jossa vastuu lapsesta siirtyy vanhemmilta sosiaalitoimelle.
Lastensuojelun sosiaalityöntekijät ovat lapsen vastuusosiaalityöntekijöitä, mutta heidän velvollisuutenaan on tukea myös huostaanotetun lapsen vanhempia. Pro gradu -tutkielmassani käsiteltiin tekijöitä, jotka vaikuttavat vanhempien tukemisen toteutumiseen lapsen sijoituksen aikana.
Huostaanotossa sosiaalityöntekijät käyttävät laissa säädettyä julkista valtaa lapsen edun suojelemiseksi. Lastensuojelun toimenpiteistä erityisesti huostaanotossa sosiaalityöntekijöiden vallankäyttö korostuu, sillä kyseisessä interventiossa puututaan perus- ja ihmisoikeuksiin. Huostaanotto ja tätä seuraava sijoitus vaikuttavat perheen yksityisyyteen ja vanhemmuussuhteisiin. Siten huostaanotto vaikuttaa lapsen lisäksi myös lapsen vanhempiin. Lastensuojelussa vanhempi onkin asianosainen, eli hallintolain (6.6.2003/434) 11 §:n mukaan henkilö, jonka etua, oikeutta tai velvollisuutta hallintoasia koskee.
Sosiaalityöntekijän velvollisuutena on myös vanhempien tukeminen. Lastensuojelulaissa (13.4.2007/417) mahdollistetaan vanhempien tukeminen vanhemman kuuntelemisella ja tarvittaessa vanhemmalle oman asiakassuunnitelman laatimisella. Lisäksi lastensuojelulaissa tuodaan esiin lapsen edun mukaisesti lapselle merkityksellisten ihmissuhteiden ja yhteydenpidon tukeminen, mikä on samalla myös vanhemmuuden tukemista.
Vanhemman tuen tarpeen tunnistamisen merkitys
Vanhemman tuen tarpeen tunnistaminen on ensisijaista, jotta vanhemman tukeminen voisi toteutua. Huostaanoton viimesijaisuus ja siinä perus- ja ihmisoikeuksiin puuttuminen näkyvät vanhempien tuen tarpeessa. Huostaanoton kerrottiin olevan kriisi vanhemmalle, ja siten jo itse huostaanoton aiheuttavan vanhemmissa tuen tarvetta. Kriisi näkyy vanhemmissa moninaisten tunnereaktioiden kautta. Sosiaalityöntekijät kertoivat havainneensa vanhemmissa niin surua, vihaa, häpeää kuin masennusta lapsen huostaanotosta johtuen.
Myös huostaanoton perusteet vaikuttavat vanhemman tuen tarpeen muodostumiseen. Vanhemmasta johtuviin huostaanoton perusteisiin voivat vaikuttaa esimerkiksi päihde- ja mielenterveysongelmat, jotka aiheuttavat myös vanhemmalle tuen tarvetta. Lapsen vakavasti itseään vaarantavan käyttäytymisen edessä vanhempi saattaa kokea voimattomuutta ja siten vaikuttaa vanhemman tuen tarpeeseen. Huomattava on, että huostaanoton perusteet voivat olla vaikuttamassa myös yhtä aikaisesti.
Sosiaalityöntekijöiden on keskeistä tunnistaa vanhempien tuen tarve sijoituksen aikana. Tämä ei kuitenkaan yksistään riitä, vaan myös vanhempien itse on tunnistettava tuen tarpeensa. Molempien osapuolien nähdessä vanhemman tuen tarpeet tukemisen toteutuminen on todennäköisempää.
Vanhempien tukemisen toteutuminen sijoituksen aikana
Huostaanotettujen lasten vanhempien tukeminen palvelujärjestelmässä näyttäytyi tutkimustuloksissa avoimena eikä selkeää tukijaa vanhemmalle ole löydettävissä. Sosiaalityöntekijät kokivat roolinsa vanhempien tukijana ristiriitaiseksi, koska he ovat ensisijaisesti lapsen vastuusosiaalityöntekijöitä. Sosiaalityöntekijät toivat ristiriitaisesta roolistaan johtuen esiin tarpeen työparista, jolla olisi päävastuu vanhemman tukemisesta. Epäselvyys sosiaalityöntekijän roolista vanhempaan nähden vaikuttaa vanhempien tukemisen toteutumiseen ja siten heikentää huostaanottoa väliaikaisena interventiona.
Sosiaalityöntekijät kertoivat vanhempien tukemisen olevan liian vähäistä vanhempien tuen tarpeeseen nähden. Huostaanotettujen lasten vanhempien tukemiseen vaikuttavat puutteelliset aikaan- ja osaamiseen liittyvät resurssit sekä lastensuojelulain avonaisuus sijoituksen aikaisen vanhemmuuden tukemisen osalta. Lastensuojelulaissa vanhemman tukeminen näyttäytyy ennen kaikkea lapsen ja vanhemman suhteen tukemisena. Tämä on tutkimustulosten perusteella vaikuttanut vahvasti myös käytäntöön. Esimerkiksi vanhemman tuen tarpeen kerrottiin olevan yleensä osana lapsen asiakassuunnitelmaa, vaikka lastensuojelulain mukaan tarvittaessa vanhemmalle tulisi laatia oma asiakassuunnitelma. Vanhempien tukeminen koettiin kuitenkin merkityksellisenä. Vanhempien tukemisen nähtiin toteuttavan lapsen etua ja lastensuojelussa tavoitteena olevaa perheen jälleenyhdistämistä.
Vanhempien eettisesti kestävä tukeminen toteuttaa vanhempien oikeuksia, lapsen etua ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa esiin tuotua perheen jälleenyhdistämisen tavoitetta. Tällä hetkellä selkeää vastuutyöntekijää vanhemmille ei näytä tutkimustulosten perusteella olevan, mikä heijastuu vanhempien tukemisen laadukkuuteen ja heikentää perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista.
Jonna Lindholm
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu vuonna 2018 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaan: Huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien tukeminen lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta.
Lähteet
Hallintolaki (6.6.2003/434)
Lastensuojelulaki (13.4.2007/417)
(34)
Sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välinen luottamussuhde rakentuu vanhemman voimaanuttamisesta ja kohtaamisesta
Kirjoitus perustuu pro gradu-tutkielmaani lastensuojelun arviointiyksikön sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välisestä luottamussuhteen rakentumisesta. Tutkielmassa kysyn 1) miten sosiaalityöntekijät rakentavat luottamussuhteen venäläistaustaisen vanhemman kanssa ja 2) minkälaisia haasteita luottamuksen rakentamiseen liittyy.
Toteutin tutkielmani haastattelemalla yhden pääkaupunkiseudun lastensuojelun arviointiyksikön 6 sosiaalityöntekijää. Lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnissa otetaan vastaan lastensuojeluilmoituksia, jotka sosiaalityöntekijät selvittävät ja arvioivat yhdessä perheen kanssa mahdolliset palvelutarpeet. Palvelutarpeen arvioinnin tehtävästä säädetään sosiaalihuoltolain (131/2014) ja lastensuojelulaissa (13.4.2007/417).
Sosiaalityöntekijän luottamuksenarvoisuuden osoittaminen
Arviointityöskentely perustuu pitkälti sosiaalityöntekijän ja vanhemman väliselle yhteistyölle (Hietamäki 2015). Sosiaalityöntekijät rakensivat luottamussuhdetta venäläistaustaista vanhempaa voimaannuttamalla heitä ja kohtaamalla aidosti. Sosiaalityöntekijöitä velvoittavat virkamiehen velvollisuudet, joista luottamuksen kannalta keskeiset ovat lainalaisuuden vaatimus ja puolueettomuusvaatimus. Sosiaalityöntekijän tulee noudattaa kaikessa virkatoiminnassa tarkoin lakia ja kohdeltava kaikkia yhdenvertaisesti. (Bruun ym. 1995, 142, 150.)
Vanhemman voimaannuttaminen merkitsee vanhemman oman asiantuntijuuden korostamista ja venäläistaustaisten vanhempien kohdalla palveluinformaation antamista. Viranomaiset kohtaavat venäläistaustaisten asiakkaiden kohdalla epäluuloisuutta ja epäluottamusta viranomaisia kohtaan, mikä voi selittyä lähtömaan yhteiskunnallisesta tilasta. (Heino & Kärmeniemi 2013, 101). Sosiaalityöntekijöillä on tärkeä tehtävä osoittaa venäläistaustaisille vanhemmille oma luottamuksenarvoisuus ja luottamusta rakennetaankin aina sosiaalityöntekijän ja vanhemman kohtaamisessa.
Positiiviset ja luottamukselliset kohtaamiset sosiaalityöntekijöiden kanssa lisäävät asiakkaiden luottamusta yleisellä tasolla sosiaaliviranomaisia kohtaan. Kohtaamisissa on olennaista, että sosiaalityöntekijä ei oleta vanhemman luottavan sosiaalityöntekijään. Olennaista on myös sosiaalityöntekijän läsnäolo vanhemman kohtaamisessa ja empaattinen ja ymmärtäväinen lähestymistapa. Myös se, että sosiaalityöntekijä osoittaa itse luottavansa asiakkaaseen rakentaa luottamussuhdetta.
Luottamuksen rakentamisen haasteet ovat moninaiset
Luottamuksen rakentamisen haasteet liittyvät niin puuttumistilanteisiin kuin työorganisaation käytettävissä oleviin resursseihin. Myös venäjän kieli ja kulttuurin heikko tuntemus asettavat haasteita. Puuttumistilanteissa on kyse lapseen kohdistuneesta kaltoinkohteluepäilystä. Työskentely muuttuu tällöin kontrollipainotteiseksi ja vanhempien toimintaan kohdistuu sosiaalityöntekijän puolelta muutospaineita.
Sosiaalityöntekijän ja vanhemman yhteisen kielen puuttuminen vaikeuttaa yhteisen ymmärryksen rakentumista. Venäläistaustainen vanhempi ei välttämättä osaa ottaa vastaan tarjottua informaatiota. (Alitolppa-Niitamo ym. 2005, 86.) Venäjän kielen tulkeista oli sosiaalityöntekijöillä vaihtelevia kokemuksia. Aina tulkinkaan avulla ei välttämättä päästy vanhemman kanssa yhteisymmärrykseen.
Lisäksi haasteena on palvelutarpeen arvioinnin määräaika ja arviointiyksikön resurssit asiakasmäärään nähden. Arvioinnin lakisääteinen määräaika on kolme kuukautta, jonka aikana sosiaalityöntekijä selvittää, arvioi ja päättää mahdollisista palveluista ja lastensuojelun asiakkuuden avaamisesta. Venäläistaustaisten vanhempien kohdalla koettiin, että lisäaika olisi hyväksi, jotta asiakassuhde ehtisi kehittyä.
Suuren asiakasmäärän takia joudutaan kuitenkin priorisoimaan ja kaikkien asiakkaiden kanssa ei ole mahdollista luoda luottamussuhdetta. Sosiaalityöntekijöiden mukaan luottamusta ei aina edes tarvita, jos perhettä tavataan vain kerran ja todetaan ettei tarvetta jatkotyöskentelylle ole.
Luottamuksella on sosiaalityössä suuri kysyntä
Julkisista instituutioista suomalaiset luottavat eniten poliisiin, koulutusjärjestelmään ja puolustusvoimiin. Terveydenhuoltojärjestelmään luotetaan enemmän kuin sosiaaliturvajärjestelmään. (Suomen vaalitutkimusportaali 2016.) Sosiaalihuollon viranomaiset käyttävät julkista valtaa, jolloin virkasuhteessa olevalla henkilöllä voi olla oikeus päättää yksipuolisesti yksityisen oikeusasemaan vaikuttavista toimista (Mäenpää 2000, 37).
Lastensuojelun arviointityössä sosiaalityöntekijä päättää lastensuojelun asiakkuudesta ja toisinaan päätös ei ole yhteinen vanhempien kanssa. Työskentely jatkuu silloin joko lastensuojelun avopalveluissa tai perhe ohjataan muiden palveluiden piiriin. Luottamussuhteen rakentaminen voi olla helppo siirtää ja ulkoistaa seuraavalle työntekijälle, vaikka jokaisessa kohtaamisessa, sen hetkisen sosiaalityöntekijän tulisi ottaa vastuu luottamuksen rakentamisesta. Jokaisen sosiaalityöntekijän tulisi vastata asiakkaan luottamuksen tarpeeseen.
Kristiina Mikkonen
Pro gradu: Sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välinen luottamus – Luottamuksen rakentaminen ja sen haasteet lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnin aikana. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet
Alitolppa-Niitamo, Anne ym. 2005: Välittävä perhetyö – kokemuksia ja ajatuksia Väestöliiton Kotipuu-projektista. Teoksessa Alitolppa-Niitamo, Anne & Söderling, Ismo & Fågel, Stina (toim.) Olemme muuttaneet. Näkökulmia maahanmuuttoon, perheiden kotoutumiseen ja ammatillisen työn käytäntöihin. Väestöliitto. Väestöntutkimuslaitos ja Kotipuu. 84-95.
Bruun, Niklas & Mäenpää, Olli & Tuori, Kaarlo 1995: Virkamiesten oikeusasema. Kustannusosakeyhtiö Keuruu.
Heino, Eveliina & Kärmeniemi, Nadezda 2013: Cultural interpretation as an empowering method in social work with immigrant families. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering social work: research and practice. Helsinki. 88-116.
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/41105/empowering_social_work.pdf?sequence=1 viitattu 2.3.2018
Hietamäki, Johanna 2015: Lastensuojelun alkuarvioinnin vaikutukset vanhempien näkökulmasta. Jyväskylän yliopisto 2015. https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/46576/978-951-39-6257-9_vaitos_220812014.pdf?sequence=1 viitattu 15.2.2018
Lastensuojelulaki 417/13.4.2007
Mäenpää, Olli 2000: Hallinto-oikeus. Werner Söderström Lakitieto Oy.
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014
https://www.vaalitutkimus.fi/fi/poliittiset_asenteet/luottamus_yhteiskunnallisiin.html viitatttu 26.3.2018
(33)
Sosiaalityöntekijä kohtaa seksuaalisen hyväksikäytön
Tutkin pro gradu -työssäni lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamista sosiaalityöntekijän työssä haastattelemalla lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä, joilla oli kokemusta hyväksikäytön kohtaamisesta. Tässä kirjoituksessa keskityn sosiaalityöntekijöiden kaipaamiin muutoksiin työympäristössä ja yhteiskunnassa, sosiaalityön kohdatessa lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä tai sen epäilyä.
Seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen ja tunnistaminen on haastavaa sen tabuluonteisuuden ja todisteiden vaikean saamisen vuoksi. Tutkimusten mukaan lastensuojelun sosiaalityöntekijät nimeävät lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kaikkein vaikeimmaksi lastensuojelulliseksi ongelmaksi. Työntekijät kertovat myös kokevansa avuttomuutta ja tiedon puutetta kohdatessaan lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä työssään. (Esim. Martin ym. 2014, 6; Sirén 1992, 75.)
Haastattelemieni sosiaalityöntekijöiden mukaan lapsen turvaaminen on sosiaalityön tärkein tehtävä hyväksikäyttöä epäiltäessä. Hyväksikäytön selvittelyprosessissa puolestaan on keskeistä vuorovaikutuksellinen, aito kohtaaminen asiakkaan kanssa sekä toimiva yhteistyö eri viranomaisten kanssa. Myös sosiaalityöntekijöiden saama riittävä ohjeistus, koulutus ja tuki ovat tärkeitä selvitettäessä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.
Vahvinta tukea sosiaalityöntekijät kokivat saavansa työparilta ja työyhteisön muilta jäseniltä. Myös esimies ja työnohjaus koettiin tärkeiksi tukimuodoiksi. Sosiaalityöntekijät kokivat pääosin saamansa tuen liian vähäiseksi suhteessa raskaaseen aiheeseen.
Haastattelemani sosiaalityöntekijät kohtaavat asiakkaat oikeudenmukaisesti ja tasa-arvoisesti sosiaalityön ammattietiikan vaatimalla tavalla. Sosiaalityöntekijät kykenevät hallitsemaan omat tunteensa ja kunnioittamaan ihmisiä myös niissä tilanteissa, joissa kaikkia asiakkaiden tekoja ei pysty ymmärtämään.
Sosiaalityöntekijöiden kehittämistoiveet työympäristössään
Haastattelemani sosiaalityöntekijät haluaisivat kehittää seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisprosessia. Merkittävimmät muutosta vaativat epäkohdat olivat vääränlainen tai kokonaan puuttuva koulutus seksuaalisesta hyväksikäytöstä, yhteistyökumppaneiden kanssa sovittujen konkreettisten toimintaohjeiden puuttuminen sekä tiedonsaannin vakavat ongelmat viranomaisten välillä. Lisäksi työnohjauksen puuttuminen, sen liian harva toteutuminen sekä sosiaalityön kentän hallitsevan työnohjaajan löytämisen vaikeus, kaipaavat ratkaisua.
Työnohjauksen jatkuvuus on tärkeää sosiaalityössä, jossa työntekijät ovat jatkuvasti tekemisissä raskaiden aiheiden kanssa. Tutkimukseen osallistuneista sosiaalityöntekijöistä suurin osa ei kuitenkaan saanut työnohjausta. Työnohjaan puuttuminen johtui pääasiassa siitä, että lastensuojelun sosiaalityöhön oli ollut vaikea löytää riittävän kokenutta työnohjaajaa.
Tiedonkulunongelmat eri viranomaisten välillä sekä poliisin pitkät käsittelyajat viivästyttävät hyväksikäytön selvittämisprosessia ja aiheuttavat stressiä sosiaalityöntekijöille. Tiedonkulkuongelmia lastensuojelun ja muiden viranomaisten välillä helpottaisi eri viranomaistahojen kanssa yhdessä sovittavat toimintaohjeet ja toimintasuunnitelmat.
Seksuaalisesta hyväksikäytöstä tulisi olla sosiaalityöhön räätälöityä koulutusta jo sosiaalityön tutkintokoulutuksessa sekä täydennyskoulutusta työelämässä oleville tasaisin väliajoin. Koulutus olisi yhtä tärkeää myös sosiaalityön yhteistyökumppaneille. Koulutuksessa on keskeistä jatkuvuus ja systemaattisuus sekä sopivuus juuri sosiaalityöhön. Ilman jatkuvasti ylläpidettävää täydennyskoulutusta sosiaalityön ammatillisuus ei kehity.
Sosiaalityöntekijät ehdottivat myös seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisprosessin avuksi kokemusasiantuntijoita sekä mentorijärjestelmää. Kokemusasiantuntijat toisivat sosiaalityöntekijöille konkreettisia neuvoja ja tietoa, mentori puolestaan toimisi sosiaalityöntekijän työparina hyväksikäyttötapauksissa ja auttaisi hyväksikäytön selvittämisprosessissa. Mentorijärjestelmiä ehdotetaan lastensuojelutyöhön myös Aulikki Kanaojan väliraportissa (HS 7.3.2018).
Myös sosiaalityön julkisessa kuvassa on kehitettävää. Haastattelemani sosiaalityöntekijät toivoivat ammattiprofiilin nostamista, sosiaalityön näkyvämpää asemaa julkisuudessa, asiallisuutta ja realistisempaa otetta kärjistämisen sijaan. Se edistäisi alan ymmärrystä ja madaltaisi kynnystä yhteydenottoihin. Nyt sosiaalityön tekemä työ jää julkisuudelta näkymättömäksi (Tiitinen ja Lähteinen 2014, 204–205), kun pelkästään asiakkaat ovat äänessä ja sosiaalityöntekijät eivät voi kertoa omaa näkökulmaansa. Sosiaalityöntekijä ei pysty vaitiolovelvollisuutensa vuoksi puolustautumaan, jolloin he ovat helppoja syntipukkeja.
Tiedon jakaminen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on tärkeää
Sosiaalityön tehtävä on ravistella yhteiskuntaa tuomalla esiin epäkohtia. Se, miten sosiaalisista ilmiöistä puhutaan, vaikuttaa kansalaisten ymmärrykseen ja mielikuviin (Tiitinen ja Lähteinen 2014, 205). Epäkohtien näkyväksi tekeminen tuo esille sosiaalityöntekijöiden työolosuhteita ja niihin kaivattavia muutoksia sekä lisää uhrien oikeusturvaa. (Granfelt 2002, 137, 140.)
Taistelu heikompiin kohdistuvaa pahuutta kohtaan on sosiaalityön tärkein moraalinen tehtävä (Granfelt 2002, 137, 140). Seksuaalisesta hyväksikäytöstä täytyy tuottaa ja jakaa tietoa sekä puhua rohkeasti ja monipuolisesti. Monipuolinen tieto on ainoa reitti hyväksikäytön parempaan tunnistamiseen ja sitä kautta hyväksikäytön vähenemiseen. Koko yhteiskunnalla on vastuu seksuaalisen riiston ja väkivallan tunnistamisesta (Hurtig, Nikupeteri ja Laitinen 2014).
Vaikeita asioita on houkutus katsoa ohi, mutta niiden kohtaaminen osoittaa todellista rohkeutta ja ammattitaitoa. On tärkeää tiedostaa, että seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamiseen ja tunnistamiseen on mahdollista valmistautua ja harjaantua. Tärkeimpiä seikkoja ammatillisessa valmistautumisessa ovat riittävä koulutus sekä työyhteisön tuki ja työnohjaus, sillä ne auttavat pohtimaan ja kehittämään omaa toimintaa. (Humppi & Ellonen 2011, 285; Luoto 2008, 33; Salo & Ståhlberg 2004, 115.)
Marjo Vuokila
Pro gradu: Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen sosiaalityöntekijän työssä (otsikko saattaa vielä muuttua, odotan palautetta opettajalta). Lapin yliopisto, 2018.
Lähteet
Granfelt, Riitta 2002: Pahasta kirjoittaminen. Teoksessa Laitinen, Merja & Hurtig, Johanna (toim.) Pahan kosketus. Ihmisyyden ja auttamistyön varjojen jäljellä. PS-kustannus. Jyväskylä. 127–141.
HS: Helsingin Sanomat 7.3.2018: Lastensuojelun työntekijät uupuvat, kun yhden ihmisen vastuulla voi olla jopa sata lasta – tuore selvitys esittää ratkaisuja työn kuormittavuuteen.
Humppi, Sanna-Mari & Ellonen, Noora 2011: Lapsiin kohdistuva väkivalta ja hyväksikäyttö. Tapausten tunnistaminen, rikosprosessi ja viranomaisten yhteistyö. Poliisiammattikorkeakoulu. Tampere. 2. laillistettu painos. 1. painos 2010.
Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen Merja 2014: Teoksessa Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Unipress. 250–280.
Luoto, Mari 2008: Tunteet sosiaalityöntekijän arjessa – Sosiaalityöntekijöiden päiväkirjamerkintöjä tunnekokemuksistaan työssä. Teoksessa Huotari, Kari & Hurtig, Johanna (toim.): Sosiaalityötä monitoroimassa. Oy Yliopistokustannus, HYY Yhtymä. Helsinki. 25–46.
Martin, L & Brady, G & Kwhali, J & Brown, S. J & Crowe, S & Matouskova, G, 2014: Social workers’ knowledge and confidence when working with cases of child sexual abuse. What are the issues and challenges? https://www.nspcc.org.uk/globalassets/documents/research-reports/social-workers-knowledge-confidence-child-sexual-abuse.pdf Viitattu 10.3.2018.
Salo, Eeva & Ståhlberg, Marja-Riitta 2004: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Teoksessa Söderholm, Annlis & Halila, Ritav & Kivitie-Kallio Satu & Mertsola, Jussi & Niemi, Sirkku (toim.): Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Keuruu.
Sirén, Mirja 1992: Insestiepäilyn kohtaaminen sosiaalityöntekijän näkökulmasta. 1992. Tampereen yliopisto.
Tiitinen, Laura & Lähteinen, Sanna 2014: Teoksessa Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. UNIpress. 191–213.
(32)
Lastensuojelutarpeen arvioinnissa hyvin kohdattu nuori on puoliksi autettu nuori
Ne kirjoitti vaan ylös ja kuunteli sillai että joo nyt on sitte sinun vuoro puhua.
Edellinen on kontekstista irrotettu ja tiivistetty lainaus pro gradustani. Lainaus on nuoren vastaus lastensuojelutarpeen arvioinnin sosiaalityöntekijöiden toiminnasta vanhemman ja nuoren yhteistapaamisessa. Oma mielipidettään kertomatta ja puolia ottamatta sosiaalityöntekijät kirjaavat ja jakavat puheenvuorot.
Nuoren ja vanhemman kohtaaminen vaikuttaa lainauksessa mekaaniselta, lähes robottimaiselta. Kerronta kuullaan ja kirjataan. Asioita ei tarkisteta ja täsmennetä. Tunne tai asiasisältöön ei oteta kantaa.
Lastensuojelun sosiaalityössä puolueettomuutta ja jokaisen erilaisen mielipiteen tasapuolista kuulemista on pidetty käytännön pakkona. Asiakastyössä asiakkaiden kohtaamiseksi on tärkeää kuulla eri osapuolien erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia. Tämän ei kuitenkaan tulisi johtaa siihen, ettei näistä keskusteltaisi ja neuvoteltaisi tapaamisissa.
Keskustelun ja neuvottelun puuttuminen voivat johtaa erillisten käsitysten vahvistumiseen yhteisen ymmärryksen kustannuksella. Asiakkaana olevalle ihmiselle tällainen vuorovaikutus antaa kohtaamattomuuden kokemuksen. Asiakas jää yksin oman kertomansa kanssa ilman vastakaikua.
Yhteisen ymmärryksen puuttuminen tulee kuvaavasti esille myös lastensuojelun kirjauksissa. Monen sosiaalityöntekijän laatimissa asiakkaan kirjaukset ovat täynnä yksinkertaisia lauseita äidin mielestä sitä ja isän mielestä tätä.
Mikä siis avuksi kohtaamisiin? Varsinkin, kun me käytännön lastensuojelussa työskennelleet tiedämme, että välillä on erittäin tärkeää kirjata tarkkaan, kuka tapaamissa on mitäkin sanonut ja millä sanoin.
Passiivisuudesta ja puolueettomuudesta dialogiin
Työvälineenä dialogisuus ammatillisissa ihmisten kohtaamisissa ei ole uutta. Tuskinpa löytyy yhtään sosiaali- ja terveysalan ammattilaista, joka ei tuntisi tätä ainakin sanana. Dialogisuudella asiakastyössä tarkoitetaan sitä, että asiakas on aktiivinen ja osallistuva vaikuttaja. Asiakas voi olla esimerkiksi yksittäinen lapsi tai koko perhe.
Toisin kuin alun lainauksessa, dialogisessa työskentelyssä asiakas ja työntekijä keskustelevat ja neuvottelevat tasavertaisina kumppaneina esimerkiksi perheen nykytilanteesta.
Vaikka esimerkiksi lastensuojelussa nuori elää joka päivä arkeaan ei hän välttämättä näe tilanteessa mitään ongelmallisuutta. Nuoren kasvulle todella ongelmallinen ja turvaton aikaisemmin mainittu perheen nykytilanne voi olla täysin tavallista. Ja vaikka nuori näkisi perheensä tilanteen ongelmallisena hän ei aina uskalla tai osaa sanottaa sitä sosiaalityöntekijälle.
Sosiaalityöntekijä on lastensuojelussa keskeinen henkilö perheen tilanteen arvioinnissa. Hänellä on koulutuksen myötä tietoa suotuisasta lapsen kasvusta ja kehityksestä. Lastensuojelutarpeen arvioinnissa sosiaalityöntekijä ei usein tunne nuorta etukäteen. Tukeminen edellyttää asiakkaan tuntemista. On siis vaikea tietää, mikä juuri tämän nuoren kohdalla tukee häntä.
Riittävä tunteminen vaatii hyvää kohtaamista. Asiakkaat ja erityisesti nuoret tarvitsevat kokemusten ja tunteiden jäsentämistä. Sanoit näin ja näin, tarkoitatko sillä tätä ja tätä. Ymmärsinkö oikein, että koet tämän näin ja näin. Voisiko kertomasi liittyä tähän ja tähän.
Hyvään kohtaamiseen tarvitaan myös myötätuntoa. Se mitä kerroit kuulostaa todella ikävältä. Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan noin.
Asiakkaan aidolla kuuntelemisella ja kohtaamisella mahdollistetaan kumppanuus työntekijän ja asiakkaan välille. Samalla se mahdollistaa omien ammatillisten näkemysten esiintuomista näissä keskusteluissa. Välillä ammatillinen näkemys voi olla tunne, jonka sanottaminen asiakkaalle voi toimia ratkaisuna esimerkiksi tilanteen selvittämiseksi.
Dialogisuus vaatii hyvät puitteet
Dialoginen kohtaaminen vaatii toteutuakseen taitoa, tahtoa ja toimintaa.
Taidolla tarkoitan vuorovaikutustaitoja, joita käytämme. Kuten mitkä tahansa taidot, myös nämä taidot vaativat harjoittelua. Valitettavasti sosiaalityön yliopistokoulutus antaa tähän ohuesti mahdollisuuksia. Vastuu taitojen oppimisesta ja kehittämistä jää yksilöille. Taitojen harjoittelu siirtyy näin työelämään suoraan asiakastyöhön tai mahdollisiin jatkokoulutuksiin. Dialogisuus on taito jota pitää opiskella.
Tahdolla tarkoitan työn pyrkimyksiä. Millä arvopohjalla ja millä tavoin työtä teemme? Lastensuojelulla ja sosiaalityöllä laajemmin on historiallisena painolastina kontrolloiva ja normatiivinen tapa kohdata asiakasta. Nämä elävät rakenteissa, joita siirrämme ja jotka siirtyvät tiedostamatta myös uusille työntekijöille. Dialogisuus vaatii tahtoa tehdä työtä eri tavalla.
Tahtoa vaaditaan myös järjestää lastensuojelussa työn puitteet kuntoon. Tämä on laaja kokonaisuus, jossa tarvitaan kunnallisia ja valtakunnallisia ratkaisuita. Tästä muistuttaa myös 20.11.17 tuhannen sosiaalityöntekijän ja sosiaalityön opiskelijan julkinen vaatimus lastensuojelun tilanteen parantamiseksi. Tarvitaan aikaa ja mahdollisuuksia kohdata asiakasta dialogisesti.
Asiat eivät tapahdu itsestään, vaan ne vaativat toimintaa. Toimintaa ei tarvita vain työntekijä tasolla. Tarvitaan toimintaa työyhteisötasolla. Tarvitaan toimintaa kuntatasolla ja tarvitaan toimintaa valtakunnallisella tasolla. Toiminnalla dialogisuus toteutuisi mahdollisimman laajasti lastensuojelun kohtaamisissa.
Dialogisuus asiakastyössä ei ole kaikki voipainen ja autuaaksi tekevä. Se ei yksistään ratkaise laajoja lastensuojelun ongelmakohtia. Se mahdollistaa kuitenkin yhden askeleen kohti korkealaatuista lastensuojelua.
Jarkko Luusua
Kirjoitus pohjautuu syksyllä 2017 valmistuneeseen kahden nuoren haastatteluun perustuvaa pro gradu-tutkielmaan ”Vastuullista, jaettua ja ohittavaa -lastensuojelun palvelutarpeen arvioinneissa rakentuvia nuorten toimijuuksia”, sekä ajankohtaiseen keskusteluun lastensuojelun tilasta.
(31)
Sosiaalityön kielen laajeneva suunta
Tämä kirjoitus pohjaa Tampereen yliopiston sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani psykososiaalisesta sosiaalityöstä (Kemmo 2016). Tarkoitukseni on avata sitä, mitä tarkoittaa diskurssi. Tämän lisäksi tuon esiin psykososiaalisen sosiaalityön teksteistä löytämäni diskurssin. Pohdin myös mahdollisia syitä sille, miksi löytämäni diskurssi ylipäätään esiintyy sosiaalityön teksteissä. Kirjoitukseni kaksi olennaista teemaa eli psykososiaalinen ja diskurssi yhdistyvät yhdessä tekstin keskeisessä argumentissa siinä, että näen psykososiaalisen sosiaalityön ongelmien johtuvan alalla vaikuttavasta diskurssista.
Koska psykososiaalinen on käsitteenä sosiaalityön historiallinen ja keskeinen asiantuntijuuden kuva (Toikko 1997, 170–171; Granfelt 1993, 194; Sipilä, A. 2011, 135), koskettavat sen ongelmat laajaa alaa sosiaalityössä. Etenkin psykososiaalisen keskeisestä roolista johtuen sosiaalityön tietotuotannossa ei siis tavallaan voi olla kommunikoimatta[1] aiheesta, vaan osallistutaan – myös hiljaisuudella – epäselvyyksien suuntaamiseen kohti sosiaalityön käytäntöä.
Kun gradutyössäni olen tuonut esiin, ettei psykososiaalisen sosiaalityön jatkuviin epämääräisyyksiin ole kiinnitetty huomiota suomalaisessa sosiaalityössä, on tämän kirjoitukseni tähtäimessä pikemminkin kysymys syystä eli siitä, mistä tämä huomattavan hiljainen epäselvyyksien hyväksyminen voi alan keskeisen käsitteen ja työmuodon kohdalla sosiaalityössä johtua[2]. Psykososiaalisen sosiaalityön mittavista epäselvyyksistä johtuen tällä hetkellä voidaan hyvin nähdä, että suomalaista psykososiaalista sosiaalityötä koskeva akateeminen keskustelu on jo poikki (Kemmo 2016, 5).
Kun olin tutkinut psykososiaalista sosiaalityötä diskurssianalyysin keinoin, en löytänyt mitään sosiaalityön modernia tai postmodernia diskurssia. En liion löytänyt mitään sosiaalityön vuorovaikutuksen menetelmällistä ja käytännöllistä diskurssia, vaikka niiden mukaiset merkitykset teksteistä löysinkin. Löysin kuitenkin yhden: nimittäin sosiaalityön kielen laajenevan suunnan diskurssin. Vaikka tämä diskurssi ongelmineen onkin hahmottunut vahvasti juuri psykososiaalisen tekstien osana, eivät sen vaikutukset sosiaalityössä ulotu vain nimenomaisesti kyseisen aihealueen teksteihin. Tämä on yksi syy sille, miksi sosiaalityön kielen laajeneva suunta kuvaa alan laajempaa puhetapaa, toisin sanoen diskurssia.
Diskurssilla en kuitenkaan tarkoita jotakin sosiaalityön kaiken puheen kattavaa kuvausta enkä myöskään alalla etsittyjä – ja usein myös löydettyjä – verrattain ehyitä kielen merkityskokonaisuuksia, vaan Michel Foucault’n (2005, 38) luonnehdintaa siitä, ettei kielen diskurssi lopulta ole muuta kuin sanomatta jättämänsä haitallista läsnäoloa. Diskurssi on polku ristiriidasta toiseen aiheuttaen näkyvät ristiriidat, koska tottelee kätkemäänsä ristiriitaa (Foucault 2005, 198).
Kuten Foucault edellä teoretisoi, diskurssi on yleinen puhetapa, jonka merkityksiä ei ole tunnistettu ja tunnustettu. Koska kielen laajenevan suunnan voi ymmärtää sosiaalityön tutkimuksen kielen ongelmien jäsennyksenä tai yhteenvetona, pyrin sen avulla tavoittamaan juurikin sitä, mikä suomalaisen sosiaalityön tekstien kulussa on nähtävissä ja vaikuttaa, mutta joka on jäänyt sanomatta ääneen. Tässä piiloisuudessaan diskurssi ohjaa tutkimustekstien kulkua haitalliseen suuntaan. Jokin epäselvyyttä aiheuttava voi vaikuttaa ainoastaan kätkettynä, ja lähinnä piiloisuuttahan epäselvyyskin vain tarkoittaa. Seuraavaksi kuvaan löytämäni diskurssin merkityksen tiivistetysti. Kielen laajeneva suunta on siis käsitteellinen välineeni, jonka avulla voin kuvata löytämääni sosiaalityön tutkimustoiminnan teksteissä esiintyvää kielenkäytön tapaa.
Tutkimukseni havainnoissa sosiaalityön kielen laajeneva suunta on yleisessä ja keskeisessä roolissa psykososiaalisen merkityksen katoamisessa alan näköpiiristä, sillä laajeneva suunta suuntaa katseensa vain käsitteeseen, innovaatioihin ja vain eteenpäin. Kielen laajeneva suunta ei myöskään pidä kahta eri näkökulmaa mukanaan eikä toisistaan erillään, sillä se pyrkii vain yhdistämään silloinkin kun pitäisi erottaa, ja erottaa silloinkin kun ei tarvitsisi. Näin laajeneva suunta ei tukeudu selventämiseen tavoitteissaan, johdonmukaisuuteen periaatteissaan, ei ota kielen merkitysvälitteisyyttä vakavissaan eikä kohdista katsettaan itseymmärrykseen. Suunta ulottaa psykososiaalisen korjaamaan alalla minkä tahansa tilanteen ja pitää alan hiljaisena silloinkin kun pitäisi esittää kommenttia. Tästä johtuen sosiaalityön kielen laajeneva suunta lopulta kadottaa monelta osin kriittisyyden, itsekriittisyyden ja avoimuuden toimintansa perustoiltaan, tuottaa ongelmallista ristiriitaa tutkimustuloksissa ja haittaa alan käytännön kehittämistä vaientaessaan keskustelun aiheesta, josta on alkanut puhua.
Mistä tällainen puhe- ja toimintatapa sosiaalityön tietotuotannon teksteihin sitten syntyy? Mitä tarkoitusta se alalla ajaa? Asia on tärkeä selvitettävä, sillä sisäisten ristiriitaisuuksien ilmeneminen sosiaalityön teoreettisten tekstien osana aiheuttaa samalla sen, että tekstit välittävät implisiittisesti kyseisiä toimintatapoja alalle. Sosiaalityön tieteellinen tutkimustoiminta on alalla vaikuttavan tiedon keskeinen legitimoija (Walls 1986, 112–117). Toisin sanoen teoreettinen tieto on sosiaalityön tietotuotannon olennainen keino jäsentää ja tuoda esiin alan ilmiöitä ja hyväksyttäviä toimintatapoja (ks. Saurama 2005, 267). Tällaisen tuotetun teoreettisen tiedon avulla tietotuotanto pyrkii määrittämään ja merkityksellistämään alan käsitteistöä ja kommunikoimaan näin yhteiskunnalle sosiaalityön ulkopuolelle, mutta myös aikaansaamaan alan sisäistä keskustelua, joka on välttämätöntä sosiaalityön yhteisen asiantuntijuuden kehittämisessä. Yhteinen ja ymmärrettävä puhe on keskinäisen ymmärryksen perusta (Arnkil 2005, 186).
Katarina Piuva on havainnut sosiaalityön tieteenalaistamisintressin osana ruotsalaisia psykososiaalisen sosiaalityön tekstejä. Piuvan mukaan Ruotsissa kyseinen intressi on ajanut psykososiaalisen sosiaalityön tekstien painotukset kaiken muun, esimerkiksi asiakkaan sosiaalisesta tilanteesta lähtevän, tarkastelun edelle. Ruotsissa sosiaalityö liitettiin yliopistoon vuonna 1977. (Piuva 2007, 261–264, 276–277.) Suomessa sosiaalityö hyväksyttiin itsenäiseksi pääaineeksi yliopistoon vuonna 1999 (Karvinen-Niinikoski 2005, 73). Myös meillä on ilmennyt sosiaalityön tieteenalaistamistarve (Satka 1997, 28–32; Mutka 1998, 40) eli tarve muodostaa sosiaalityöhön omaa teoriaa, rakentaa alan tietotuotannon auktoriteettiasemaa ja koota sosiaalityötä yhteen. Kun edellä ensiksi mainitun tehtävän perustat ovat suomalaisenkin sosiaalityön teksteissä jääneet hataralle pohjalle[3], ovat muut mainitut intressit nousseet tekstien toiminnassa keskiöön. Samalla niiden mukaiset pyrkimykset ovat ajaneet aiheen selventämisen edelle. Siksi sosiaalityön diskurssin suunta on ollut levittäytyä aina uusiin kielen merkitysyhteyksiin, jolloin suunta myös aiheuttaa näkyvät ristiriidat alan tutkimuksen kielessä.
Jälleen juuri kuten Foucault edellä teoretisoi; sosiaalityön teoreettisen kirjallisuuden jatkuvat epäselvyydet syntyvät teksteihin paikkaamaan aiheen haurasta ydintä eli teoriapohjaa. Jo Riitta Granfelt (1993, 177) esitti eksplisiittisesti psykososiaalisen sosiaalityön teoriapohjan jäsentymättömyyden, mutta suomalaisen sosiaalityön muut intressit ovat ajaneet asian ohi, jolloin siihen ei ole kiinnitetty riittävää huomiota. Psykososiaalinen on siis etenkin alan vuorovaikutusta koskeva sosiaalityön teoria, joka on jäänyt vaille kunnollista teoriapohjaa, mistä johtuen myöskään psykososiaalisen käsitteen käyttö ei ole voinut muodostua tieteen periaatteiden mukaiseksi tai tieteelliseksi. Tämä on nähdäkseni juuri sellainen perustava ristiriita, jollaista Foucault (2005, 197–198) piti merkkinä diskurssista ja jota myös jatkuvat rajanvedot – sosiaalityön ja erityisesti psykologian välillä – syntyvät tekstien toiminnassa peittämään ja paikkaamaan (ks. Sipilä, J. 1989, 225; Granfelt 1993, 222–223; Toikko 1997, 184–185 ks. myös Weckroth 2007, 429–432; Toikko 2009, 285–286; Kemmo 2016, 66).
Havainnoistani johtuen ajattelen, että sosiaalityön teoriapohjaa tulee johdonmukaisesti vahvistaa, sillä sekä sosiaalityötieteen että alan yleisen toimintakulttuurin kehittäminen edellyttävät vähintäänkin alan merkitysten ymmärtämisen mahdollisuutta. Oman asiantuntijuuden ymmärtäminen on puolestaan tarpeen jo sinällään ja myös alan arvostuksen lisäämisessä osana moniammatillista toimintaa (Korpela 2014, 138–139; Metteri, Valokivi & Ylinen 2014, 330). Tekstien välityksellä sosiaalityössä opitaan esimerkiksi uskallusta ja ymmärrystä epäkohtien esittämiseen ja eriävään mielipiteeseen, jonka hyväksyttävä esittäminen alalla kuin alalla pitkälti edellyttää, että kyseisessä toimintakulttuurissa on tapana näin myös toimia. Sosiaalityö ehdollistuu tutkimuksellisten tekstien välityksellä, joten jos alan tietotuotannon teksteistä uupuu analyyttisyyttä, huolellisuutta, kriittisyyttä ja itsekriittisyyttä, ei näitä samoja periaatteita voi juurikaan olettaa ja odottaa löytyvän alan oppimisympäristöistäkään (ks. Saarnio 1986, 37–38). Käytännössäkin erityisen vaikeat asiat avautuvat vain jos on kykyä katsoa niitä toisin (Pösö 2004, 12–14; Hurtig, Nikupeteri & Laitinen 2014, 253). ”Vakiintunut ja kyseenalaistamaton tiedon kategorisointi voi estää rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön edistämisen ja sen toteutumisen palvelujärjestelmässä” (emt., 277). Lisäksi kielen merkitykset ylipäätäänkin rakentuvat vasta tuotettujen merkityserojen kautta (esim. Jokinen & Juhila 1991; 38; Jokinen 1999, 39–40).
Alan merkitykset eivät rakennu ymmärrettäviksi alati laajenevan suunnan kautta vaan sosiaalityön tietotuotannon tulisi kääntyä kohti itseymmärrystä; itsesuhdetta. Tämä on ollut syynä sille, miksi olen tässä kirjoituksessani ja gradutyössäni halunnut katsoa sosiaalityön tuttujen teemojen merkityksiä alan tietotuotannon teksteistä. Puhe ei nyt siis ole ollut sosiaalityön uudesta asiantuntijuudesta, vaan pikemminkin hyvin suppeasta yrityksestä ymmärtää hieman alan vanhempaa ydintä, mikä vasta voi mahdollistaa sen kriittistä arvioimistakin. Loppujen lopuksi sosiaalityön kiinnittäminen tiedeyhteisöönkin onnistuu vasta ja vain tieteen periaatteiden mukaisella ja niitä vahvistavalla toiminnalla. Teoriakaan ei voi niin sanotusti kellua tyhjän päällä, vaan se tulee kunnolla perustaa. Sosiaalityön teoria on edelleenkin turhan heppoinen ja osin unohdettukin laji myös suomalaisessa sosiaalityössä, sillä kukas kissan hännän nostaisi, jos ei kissa itse. Pelkään pahoin, että tällä nykyisellä menolla sosiaalityö on lähinnä vain itse poistamassa itseään yliopistoyhteisöstä.
Jussi Kemmo
sosiaalityöntekijä
_____________
[1] On myös ajateltu, ettei ihmisten ole edes mahdollista olla kommunikoimatta keskinäisissä toimissaan (Watzlawick, Bavelas & Jackson 1967).
[2] Sosiaalityön hiljaisuuden kulttuuri on alalla keskusteltu aihe (esim. Mutka 1998, 123–127).
[3] Sosiaalityön käytännön ja tieteen välisen suhteen nähdään jääneen perustoiltaan ongelmalliseksi (Saarnio 1986, 28–31; Satka 1997, 31).
_____________
Kirjallisuus
Arnkil, Tom Erik (2005) Metaforat, dialogisuus ja käytäntötutkimus. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 173–200.
Foucault, Michel (2005) Tiedon arkeologia. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Tampere: Vastapaino.
Granfelt, Riitta (1993) Psykososiaalinen orientaatio sosiaalityössä. Teoksessa Riitta Granfelt, Harri Jokiranta, Synnove Karvinen, Aila-Leena Matthies & Anneli Pohjola (toim.) Monisärmäinen sosiaalityö. Helsinki: Sosiaaliturvan Keskusliitto, 175–227.
Hurtig, Johanna, Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja (2014) Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Anneli Pohjola, Merja Laitinen & Marjaana Seppänen (toim.) Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja. Kuopio: Unipress, 250–280.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (1991) Diskursseja rakentamassa. Näkökulma sosiaalisten käytäntöjen tutkimiseen. Tutkimuksia Sarja A, 2. Tampereen yliopisto, Sosiaalipolitiikan laitos.
Jokinen, Arja (1999) Diskurssianalyysin suhde sukulaistraditioihin. Teoksessa Arja Jokinen, Kirsi Juhila & Eero Suoninen Diskurssianalyysi liikkeessä. Tampere: Vastapaino, 37–53.
Karvinen-Niinikoski, Synnove (2005) Sosiaalityön opetus, tutkimus ja kehittyvä asiantuntijuus. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 73–96.
Kemmo, Jussi (2016) Kohti psykososiaalisen sosiaalityön itseymmärrystä. Vuorovaikutus menetelmänä ja käytäntönä suomalaisessa psykososiaalisen sosiaalityön diskurssissa. Pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto.
Korpela, Rauni (2014) Terveyssosiaalityön asiantuntijuus ja kehittäminen. Teoksessa Anna Metteri, Heli Valokivi & Satu Ylinen (toim.) Terveys ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 118–141.
Metteri, Anna, Valokivi, Heli & Ylinen, Satu (2014) Lopuksi: Kohti monialaista keskustelua terveydestä ja sosiaalityöstä. Teoksessa Anna Metteri, Heli Valokivi & Satu Ylinen (toim.) Terveys ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 329–331.
Mutka, Ulla (1998) Sosiaalityön neljäs käänne. Asiantuntijuuden mahdollisuudet vahvan hyvinvointivaltion jälkeen. Jyväskylä: SoPhi.
Piuva, Katarina (2007) The Case of Psychosocial work: The Pedagogic Discourse of Psychosocial Education in Sweden 1938-1989. Social Work Education 26 (3) 261–279.
Pösö, Tarja (2004) Vakavat silmät ja muita kokemuksia koulukodista. Stakes tutkimuksia 133.
Saarnio, Pekka (1986) Vielä kerran sosiaalityön teorian ja käytännön suhteesta. Sosiaalityön Vuosikirja, 86, Helsinki, 26–44.
Satka, Mirja (1997) Sosiaalityö ajassa – ydinkysymysten äärellä. Raportissa Riitta Viialainen & Maisa Maaniittu (toim.) ”Tehdä itsensä tarpeettomaksi?” Sosiaalityö 1990-luvulla. Jyväskylä: Stakes, Raportteja 213, 27–38.
Saurama, Erja (2005) Muutosvallasta käytännössä. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 259–276.
Sipilä, Anita (2011) Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet – Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Kuopio: Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta No. 28.
Sipilä, Jorma (1989) Sosiaalityön jäljillä. Helsinki: Tammi.
Toikko, Timo (1997) Psykososiaalinen lähestymistapa sosiaalityössä. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti Janus (2), 169–185.
Toikko, Timo (2009) Tapauskohtainen sosiaalityö. Teoksessa Mikko Mäntysaari, Anneli Pohjola & Tarja Pösö (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS-kustannus, 271–291.
Walls, Georg (1986) Sosiaalityön tietoperusta ja organisointi. Teoksessa Antti Karisto & Tapani Purola (toim.) Sosiaalityön kehittäminen. taustoja, reunaehtoja, näkökulmia. Oppimateriaaleja 1. Helsinki: Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 109–129.
Watzlawick, Paul, Bavelas, Janet, Beavin & Jackson, Don D. (1967) Pragmatics of human communication. A study of interactional patterns, pathologies and paradoxes. New York: Norton.
Weckroth, Antti (2007) Mitä merkitsee ”psykososiaalinen” päihdehoidossa? Yhteiskuntapolitiikka-YP 72 (4), 426–436.
(30)
Yhteisön voimaannuttava vaikutus vanhustyössä
Pro gradu -työssäni käsittelen vanhusten voimaantumisen kokemuksia mielenterveysryhmissä. Tutkimuksessani haluan kartoittaa ryhmissä käyvien vanhusten kokemuksia toiminnan vaikutuksesta heidän arkielämäänsä ja siitä millaisia toiveita heillä on vanhuksille järjestettävistä palveluista.
Tutkimukseni käsittelee vanhusten voimaantumisien kokemuksia. Toteutin tutkimukseni ryhmähaastatteluina Vanhusten kotipalvelusäätiön kahdessa yksikössä Havurastissa, (Koivukylän Havukoskella) ja Myyrastissa Myyrmäessä. Mielenterveysryhmät paikantuvat sosiaalityössä kolmannen sektorin palveluihin. Vuonna 1972 perustetun kotipalvelusäätiön tehtävänä on edistää vanhusten asemaa ja tukea heidän hyvinvointiaan Vantaan kaupungissa. Tämä on varsin lähellä Sosiaalihuoltolain (1301/2014) 7§ mukaista tehtävää, jossa painotetaan sosiaalityön toimintaa kunnan asukkaiden asuin- ja toimintaympäristöjen kehittämiseksi ja sosiaalisten ongelmien huomaamiseksi ja ratkaisemiseksi.
Vanhusten kotiapusäätiön mielenterveysyhteisöjen toiminta liittää mielenkiintoisella tavalla yhteen 1970-luvun rakenteellisen ja alueellisen sosiaalityön pyrkimykset nykyisiin pyrkimyksiin tukea vanhusten kotona asumista ja toimintakykyä. Toiminnassa otetaan huomioon asiakkaiden omat toiveet, ja toiminta ja retket tapahtuvat asiakkaiden äänestyksen perusteella.
Asiakkaiden kertomukset yhteisöllisen avun merkityksestä arkeen
Tutkin asiakkaiden kertomuksia ja ryhmittelin vastauksia erilaisiin teema-alueisiin. Voimaantumisen ja emansipaation kokemukset tulivat voimakkaasti esille vanhusten vastauksissa. Tämä yllätti minut positiivisesti, sillä kuvittelin aluksi vastaajien kertovan esimerkiksi yksinäisyydestä. Toisena teemana nousi voimakkaasti esille elämänpiiri: vanhukset kertoivat lähtevänsä liikkeelle, kun haluisivat päästä käymään tapaamassa muita. Moni koki ja liikkeelle lähtemisen lisäävän arkiliikuntaa ja toimivan terveyttä ylläpitävänä tekijänä. Ulos lähtemiseen valmistautumista pidettiin joissakin vastauksissa vaikeimpana asiana. Toiminnan vaikutus lisäsi monien vastaajien mukaan arjen rytmiä, ja he osallistuvat mielellään liikuntaryhmiin. Tutun yhteisön läheisyys motivoi ihmisiä lähtemään liikkeelle.
Mielenterveysyhteisöjen toiminta oli täysin vapaaehtoista. Tämä madalsi toimintaan osallistumisen kynnystä. Toiminnan suunnittelemiseen saattoi osallistua tekemällä ehdotuksia ja äänestämällä ehdotuksista. Vapaaehtoisuus lisäsi vanhusten osallisuutta ja motivaatiota osallistua toimintaan. Kotiapusäätiön mielenterveysryhmillä on suuri paikallinen merkitys. Vanhukset kertoivat, että paikasta toiseen liikkuminen ei enää ollut helppoa eikä autottomilla vanhuksilla ollut mahdollisuutta käydä pitkän matkan päässä sijaitsevissa keskuksissa. Tutun ajanviettopaikan läheisyys lisäsi monien vanhusten mielestä arjen turvallisuuden tunnetta. Läheisiä puistonpenkkejäkään ei pidetty kaupunkiympäristössä kovin vaarattomina paikkona.
Yhteisön merkitys yksilön elämälle korostui elämän kriisihetkinä, ja nimesin viidennen teeman elämäntilanteeksi/situaatioksi. Moni vastaaja kertoi aloittaneensa mielenterveysryhmässä käymisen leskeytymisen tai omaishoitajuuden myötä. Vanhukset kokivat, että tuttu yhteisö oli antanut tukea vaikeiden asioiden käsittelyssä ja lisännyt voimavaroja arkeen. Ihmiset kokivat olevansa osa yhteisöä. Vaikeista asioista oli mahdollista puhua muiden ryhmäläisen kanssaan, mutta myös ohjaajille yksityisesti. Yksinäisyyden kokemukset lieventyivät, kun ihmisillä oli mahdollisuus olla osana yhteisöllistä toimintaa.
Toiveita vanhusten palveluista
Vanhukset toivoivat, että omassa asuinympäristössä olisi tarjolla riittävästi palveluita. Lähikaupan toiminnan tilapäinen lakkauttaminen oli hankaloittanut Havukoskella asuvien vanhusten elämää. Vanhukset sanoivat kaipaavansa sitä, että heidän olisi mahdollista vaihtaa muutama sana kotipalvelutyöntekijöiden kanssa, mutta kokivat palvelun liian kiireiseksi. Vanhusten mukana työntekijät vaihtuivat liian tiuhaan: esimerkiksi kotipalvelun työntekijät ja lääkärit vaihtuivat joka tapaamiskerralla. Huonosti liikkuville vanhuksillekin toivottiin mahdollisuutta osallistua sosiaaliseen toimintaan. Havurastin yksikön taannoinen lakkautusuhka sai asiakkaat kirjoittamaan vetoomuksen toiminnan jatkumisen puolesta. Vanhusten toiveena olikin, että palveluita järjestettäisiin heidän ehdoillaan ja heistä heidän toiveensa huomioiden.
Piia Helander
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Kun on huumori yllä, niin ei ne kivut ja särytkään tunnu niin pahoilta”- Vanhusten voimaantumisen kokemuksia kolmannen sektorin vertaistukiryhmissä.
Lähteet
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014
(29)
Venäläisten maahanmuuttajanaisten työmarkkinaosaamista ei osata Suomessa hyödyntää
Pro gradu -tutkimuksessani katson venäläisten maahanmuuttajanaisten työllistymistä naisten silmin. Kysyn heiltä, mikä edesauttaa ja mikä estää työllistymistä Suomessa. Kiinnostuin aiheesta, koska tähän asti tutkimus ei ole tarkastellut erikseen venäläisten naismaahanmuuttajien tilannetta. Naisten ja miesten kokemus ja asema työmarkkinoilla on erilainen, joten on loogista olettaa, että myös maahanmuuttajien kokemukset työmarkkinoista eroavat sukupuolen mukaan.
Aihe kiinnosti minua myös siksi, koska olen itse maahanmuuttaja. Tutkijana jaan haastateltavien kanssa saman kulttuuripohjan ja äidinkielen sekä maahanmuuttajataustan. Käytän omaa taustaani ja kokemustani resurssina tutkimuksessa. Kuten maahanmuutosta tehdyt tutkimukset osoittavat, ei ole mahdollista ratkaista maahanmuuttajien ongelmia, jos ei ymmärrä heidän kulttuuriaan.
Tutkimukseni teoreettiseksi kehykseksi olen valinnut Berryn akkulturaatio teorian, jossa kulttuurien kohtaamisten polut jaetaan integraatioon, assimilaatioon, separaatioon ja marginalisaatioon. Näistä integraatiota olen tutkinut syvällisemmin, käyttäen Karmela Liebkindin, Annika Forsanderin, Liisa Harakkamäen ja Anu Yijälän teoksia. Aineistonkeruumenetelmänä on ollut semistrukturoitu haastattelu ja analyysimetodina on teoriaan perustuva sisällönanalyysi. Haastateltaviksi olen valinnut viisi naismaahanmuuttajaa, jotka ovat muuttaneet Suomeen eri-ikäisinä, eri alueilta Neuvostoliitosta tai Venäjältä ja ovat asuneet Suomessa 2-20 vuotta. Naiset osallistuivat Lapin Yliopiston ja Rovaniemen AMK:n projektiin, joka järjestettiin avoimen yliopiston kautta. Projektiin osallistujat opiskelivat avoimen yliopiston kursseilla ja saivat tietoa koulutuksista sekä neuvontaa, jotta he pystyisivät jatkamaan opiskelua ammattiin jossain korkeakoulussa.
Aiempien tutkimusten mukaan naismaahamuuttajat kokevat enemmän vaikeuksia työllistymisessä verrattuna miesmaahanmuuttajiin. Haastattelemani venäläiset naiset ovat aktiivisia oman työllistymisensä edistämisessä. He käyttävät resurssejaan ja tarjoutuvia mahdollisuuksia sopeutuakseen tilanteeseen. He ymmärtävät suomen kielen oppimisen merkityksen työn haussa. Muutettuaan Suomeen he alkoivat käydä suomen kielen kursseilla ja opiskelivat kieltä myös kotona sekä työharjoittelupaikoissa. Parin vuoden päästä he pystyivät asioimaan suomen kielellä itsenäisesti. Kielen opiskeluun osallistuivat sekä nuoret että vanhemmat naiset. Nuoret naismuuttajat osaavat usein myös englantia ja muita kieliä. Haastattelemani naiset olivat nopeasti luoneet käsityksen suomalaisista työmarkkinoista. Vanhemmat naiset joutuivat toteamaan, että heidän kotimaansa korkeakoulututkinnot eivät tuota Suomessa vastaavaa pätevyyttä eivätkä johda uudessa asuinmaassa työllistymiseen. Sen takia he olivat hakeutuneet heti kielikurssien jälkeen opiskelemaan uusiin ammatteihin tai päivittivät omaa tutkintoaan.
Venäläisiä naisia ei tarvitse motivoida työssä käymiseen
Haastatteluissa kävi ilmi, että venäläisille naisille työ on tie itsenäisyyteen ja itsensä toteuttamiseen. Se on tärkeä ja arvokas osa elämää. Vaikka venäläisessä kulttuurissa perheen äidin rooli on vahva, perheelliset haastateltavat ovat tottuneet yhdistämään perheen, työn ja vapaa-ajan aktiviteetit. Haastattelemistani naisista kolme oli ollut töissä ja naimisissa ennen Suomeen muuttoaan. He olivat ehtineet luoda työuraa Venäjällä. Se, että he uskalsivat jättää tämän kaiken taakseen ja aloittaa elämän uudessa maassa ja uudella kielellä, kertoo naisten rohkeudesta sekä itseluottamuksesta. Ensimmäisen työpaikan löytäminen ei kestänyt pitkään. Aiemmasta elämästä tuttu kyky yhdistää eri rooleja edesauttoi heitä aloittamaan pätkätöiden tekemisen pian maahanmuuton jälkeen, ja samalla hoitamaan perhevelvollisuudet ja/tai opiskelun.
Kuitenkin jopa nämä itseensä luottavat aktiiviset venäläiset naismaahanmuuttajat kokevat työllistymisessä vaikeuksia. Vaikka maantieteellisesti Venäjä ja Suomi ovat naapureita, kulttuurierot ovat isoja. Venäläisille naisille työ tarkoittaa paljon enemmän kuin ansiotulon lähde, se on heille itsensä toteuttamisen paikka. Aluksi naiset työllistyivät esimerkiksi apulaisopettajiksi, varhaiskasvatuksenopettajiksi, siivoojiksi, tarjoilijoiksi ja hoitoapulaiseksi. He kuitenkin kokivat, etteivät näissä tehtävissä voineet toteuttaa itseään ammatillisesti. Naiset haaveilevat saavansa tässä maassa vastaavan aseman kuin heillä oli Venäjällä sekä työllistyvänsä samalle alalle. Korkeakoulun diplomien rinnastamisen vaikeus sekä selkeä syrjintä työpaikoissa vaikeuttavat tavoitteen saavuttamista. Ulkoisesti, objektiivisten tekijöiden kautta tarkasteltuna, naisten tilanne saattaa näyttää onnistuneelta integraatiolta: heillä on työ, perhe, kavereita ja he osaavat suomen kielen. Subjektiivisesti naiset eivät kuitenkaan tunne integroituneensa. He eivät halua, että heidän miehensä rahoittaa heidän elämänsä (tai ehkä suomalaiset miehet eivät suostu tähän) ja sen takia he joutuvat ottamaan vastaan jokaisen työtarjoukseen, vaikka tarjottu työ ei usein vastaa heidän tutkintojaan tai työkokemustaan eikä edistä työuraa. Naiset pyrkivät todistamaan osaamistaan opiskelemalla uutta ammattia.
Maahanmuuttaja tarvitsee räätölöityjä palveluita
Jos tilannetta katsoo yhteiskunnan kannalta, naiset ja heidän osaamisensa sekä korkeakoulututkintonsa ovat resurssi, joka on jäänyt käyttämättä. Integraatioteoria korostaa integraatioprosessin kaksisuuntaisuutta. Onnistuneessa integraatiossa maahanmuuttaja sopeutuu yhteiskuntaan ja yhteiskunta sopeutuu maahanmuuttajiin. Venäläisten naismaahanmuuttajien integraatiota edesauttaa, jos lisätään työyhteisön ja maahanmuuttajien kanssakäymistä. Esimerkiksi kotoutumisohjelmaan kuuluvat harjoittelujaksot voitaisiin pidentää muutamasta viikosta pariin kuukauteen. Muutamassa viikossa maahanmuuttaja tuskin saa käsitystä työpaikasta, eikä työnantaja ehdi tutustua työntekijään.
Myös maahanmuuttoviranomaisten toimintakäytäntöjä tulisi tarkistaa kohti räätälöidympiä malleja, jotka ottavat nykyistä paremmin huomioon maahanmuuttajan työkokemuksen ja koulutustason. Viidestä haastattelemastani naisesta, kahdella oli positiivinen kokemus työhallinnon toiminnasta, mutta yksi toi esiin edellä mainitun ongelman. Hänet oli lähetetty kursseille ja harjoittelupaikkoihin, jotka eivät vastanneet hänen työkokemustaan ja koulutustaustaansa, eivätkä hänen kiinnostustaan.
Rovaniemellä toimivasta Moninetistä naisilla oli hyvin positiivisia kokemuksia. Moninet on tukenut naisia neuvomalla, harjoittelupaikkoja etsimällä, kieli- ja kulttuuriin tutustumiskursseja järjestämällä sekä tarjoamalla harjoittelumahdollisuuksia myös Moninetissä. Naisten kokemusten perusteella venäjää osaavista työntekijöistä kiinnostuneita työnantajia voisi houkutella nykyistä voimakkaammin yhteistyöhön Moninetin kanssa, tai jopa sopia yritysten kanssa maahanmuuttajille tarkoitetuista työpaikoista. Tässä tarvitaan Elinkeinoministeriön ja Ely-keskuksen apua ja resursointia.
Maahanmuuttajien työllistymistä ja elämäntilanteita selvittävää tutkimusta tarvitaan, jotta maahanmuuttoon liittyvät ongelmat pystytään tunnistamaan. Oman tutkimukseni perusteella on tärkeää tarkastella maahanmuuttajien osaryhmiä, eikä vain kaikkia maahanmuuttajia yhtenä ryhmänä. Toisaalta on tärkeää katsoa tilanteita maahanmuuttajien omasta näkökulmasta ja on hyödyksi, jos tutkijalla on tutkittavien kanssa yhteinen kieli-ja kokemustausta. Näin tutkimus tukisi osuvampien ratkaisujen löytymistä.
Marina Niemelä
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Venäläisten maahanmuuttajanaisten työmarkkinakiinnittyminen Suomessa. 2017.
(28)
Kun palvelun vastaanottaminen vaatii työtä
Kuvitelkaa normaali pikkulapsiperhe, jossa on yksi tai kaksi pientä, alle kouluikäistä lasta. Kun tämän perheen vanhempi lähtee lasten kanssa asioille, on pelkkä liikkeelle pääseminen jo oma operaationsa. Mutta mitä jos pieniä lapsia olisikin kolme, tai viisi? Ja niiden lisäksi alakouluikäisiä jokaiselle luokka-asteelle oma? Millaisten asioiden äärellä tuolloin ollaan, että perhe pääsee ylipäätään yhtään mihinkään?
Tällaisten haasteiden edessä suurperheet usein ovat. Pelkkä arkisten asioiden hoito kodin ulkopuolella, kuten neuvolakäynnit, kauppareissut ja vastaavat vaativat tarkkaa suunnittelua ja yleensä sen, että joku jää huolehtimaan kotiin muista lapsista. Koska esimerkiksi lasten neuvolakäynnit ovat juuri kyseisen lapsen omia käyntejä, ei niihin voi ottaa koko sisaruskatrasta mukaan, mutta pieniä lapsia ei voi jättää kotiinkaan, joten jonkun pitää huolehtia heistä. Mahdollisuudet siihen, että molemmat vanhemmat olisivat mukana asioilla, ovat pienet.
Suurperheet sosiaalityön asiakkaina
Tutkin omassa pro gradu -työssäni suurperheiden kokemuksia sosiaalityön asiakkuuden näkökulmasta. Sen kautta nousi selkeästi esiin ne haasteet, joita suurperheet kokevat perheen suuren lapsimäärän vuoksi jo pelkästään sosiaalipalveluiden vastaanoton tasolla. Asia, joka voi olla itsestäänselvyys yhden tai kahden lapsen perheessä, kuten koko perheen oleminen yhdessä paikassa yhtaikaa, varsinkin kodin ulkopuolella, voi olla valtava haaste suurperheille.
Kun suurperhe tarvitsee sosiaalityön tukea, ovat tuen tarpeet aivan samanlaisia kuin muissakin perheissä. On haasteita vanhemmuudessa, taloudellisia huolia, perheenjäsenen sairastumista, uupumusta ja monia muita haasteita. Suurperheet ovat tässä mielessä aivan tavallisia perheitä, eikä suuri lapsimäärä tee sinällään perhettä huonommin toimivaksi, eikö myöskään paremmin toimivaksi. Suuri lapsiluku ei kerro huonosta vanhemmuudesta, mutta se ei myöskään tee kenestäkään automaattisesti hyvää vanhempaa. Palvelujärjestelmämme ei kuitenkaan aina osaa tunnistaa suurperheiden erityisyyttä tuen tarvitsijoina.
Esimerkiksi kotipalvelun tuki, joka tutkimuksessani nousi selkeästi hyvin tarpeelliseksi ja hyväksi koetuksi palveluksi, on usein mitoitettu pienempien perheiden tarpeelle. Siinä missä yhden tai kahden lapsen perheessä parina päivänä viikossa muutaman tunnin käyvä kotipalvelu voi olla hyvinkin riittävä ja hyödyllinen apu, niin suurperheessä työmäärä on yksinkertaisesti niin iso, että myönnetyt tunnit eivät riitä kuin pintaraapaisuun.
Lisäksi pelkkä tuen vastaanottoon valmistautuminen voi vaatia suurperheitä paljon organisointia ja työtä. Erityisesti kodin ulkopuolelle suuntautuva tuki, kuten perheneuvola, mahdolliset terapiat, lastensuojelun tapaamiset ja monet muut voivat olla hyvin haastavia suurperheiden näkökulmasta, koska suuren lapsimäärän vuoksi molempien vanhempien on vaikea päästä yhtaikaa kodin ulkopuolelle. Perhetyö taas koettiin yleensä lähinnä ylimääräisenä haittatekijänä, sillä kodinhoitoon osallistumaton perheohjaaja oli vain yksi henkilö lisää kotona, joka piti huomioida.
Siltoja rakentava tuki
Tutkimukseeni osallistuneet suurperheet kokivat, että kotiin saatava, konkreettinen apu on toimivinta mahdollista tukea. Auttavat kädet, jotka helpottavat arjessa, sekä tuki joka mahdollistaa vanhempien osallistumisen yhdessä esimerkiksi yksittäisen lapsen palaveriin kodin ulkopuolella. Lisäksi tärkeänä koettiin, että toimijoita ei ole liikaa, vaan tuki keskitettäisiin.
Kutsunkin tätä tukea siltoja rakentavaksi tueksi. Tuki, joka rakentaa siltoja kodin ja palvelun välille, sekä siltoja eri toimijoiden välille. Tällaisen tuen avulla perheen jäsenet pääsisivät sen avun piiriin, jota he tarvitsisivat, ja toisaalta avuntarjoajat osaisivat koordinoida toimintaansa niin, että perhe ei ylikuormitu niiden keskellä.
Kuten jo aiemmin totesin, suurperheet ovat kaikessa moninaisuudessaan aivan tavallisia perheitä lapsimäärästä huolimatta. Syyt heidän tuen tarpeelle sosiaalityössä eivät poikkea muista, mutta siinä miten heitä tuetaan, ja millaisilla palveluilla, olisi kehittämisen paikka. Palvelut pitäisi mitoittaa riittävän laajaksi, ja ne pitäisi toteuttaa siten, että perheet voivat ne ottaa vastaan ilman, että vastaanotto itsessään kävisi työstä.
Tero Nevala
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Suurperheiden vanhempien kokemuksia sosiaalityöntekijöiden asennoitumisesta. Lapin yliopisto 2017.
Minkälaista sosiaalityön asiantuntijuutta ja osaamista tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa?
Pro gradu-tutkielmassani on tarkasteltu sosiaalityön asiantuntijuutta kunnallisessa aikuissosiaalityössä tulevaisuudessa Lapissa sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta. Tutkimuskysymyksenä on ollut: minkälaisia asiantuntijuuden tarpeita sosiaalityöntekijät ovat kuvanneet aikuissosiaalityössä tulevaisuudessa.
Kuvailen sosiaalityöntekijöiden itsensä esille tuomia osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeita. Rajaavina tekijöinä ovat olleet Lapin maakunnallinen alue, sosiaalityöntekijän ammatissa työskenteleminen kunnan sosiaalitoimessa, aikuissosiaalityö substanssialana sekä ajallinen perspektiivi; tulevaisuus sekä osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuuden näkökulmasta. Aineisto on analysoitu sisällönanalyysin avulla. Ryhmäteemahaastatteluaineiston tavoitteena on ollut kuvata kunnallisessa aikuissosiaalityössä tarvittavaa asiantuntijuutta ja osaamista sekä niiden asiantuntijuuden tiedollisia, taidollisia ja eettisiä ulottuvuuksia. Tavoitteena on ollut myös tarkastella kunnallisen aikuissosiaalityön muutosta yhteiskunnallisessa kontekstissa.
Tutkimustulosten ja kirjallisuuden perusteella aikuissosiaalityöhön liittyvät ulottuvuudet ovat tiedot, taidot ja eettiset periaatteet. Sosiaalityön tiedollisista osaamistarpeista ovat korostuneet yhteiskunnallinen, psykososiaalinen ja oikeudellinen tieto. Oikeudellinen tieto ohjaa vahvasti sosiaalityötä.
Sosiaalityön asiantuntijuus sosiaalityöntekijöiden kuvaamana
Sosiaalityön taidollisista osaamistarpeista ovat nousseet esiin moniammatillisen yhteistyön taidot ja osaaminen. Paljon tukea tarvitsevien asiakkaiden kohdalla moniammatillinen ja poikkitieteellinen verkostotyö on noussut esille ja se lisää sosiaalityöntekijän tehtävänkuvan ja siten myös asiantuntijuuden ja osaamisen tarpeiden kompleksisuutta. Lisäksi kuntouttavan sosiaalityön sekä päihdetyön taidolliset ja tiedolliset osaamistarpeet ovat nousseet aineistossa esiin. Yhteiskunta-ja palvelujärjestelmään liittyvä osaamisen tarve on noussut myös esiin. Asiakkaiden palveluohjaukselle ja sosiaaliohjaukselle on havaittu sosiaalista tarvetta.
Eettisistä asiantuntijuuden tarpeista ja toimintaperiaatteista tutkimustuloksissa ja kirjallisuudessa ovat nousseet esiin oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvoisuuden toimintaperiaatteet. Myös ihmisarvoisen kohtaamisen periaate sekä jännitteet asiakkaiden yksilöllisten ideologioiden, tuen tarpeiden ja yhteiskunnan sekä lainsäädännön välillä ovat korostuneet. Sosiaalityöntekijät ovat toimineet myös yhteiskuntakriitikkoina asiakaskuntansa näkökulmasta ja puolesta.
Sote-ja maakuntauudistuksen suhteen on toivottu parempaa tiedottamista tulevista konkreettisista muutoksista rivityöntekijän kannalta. Sosiaalityöntekijät ovat tuoneet esille, että avoimuus ja tiedottaminen ovat tärkeitä sote-ja maakuntauudistusta ajatellen. Myös sosiaalityön johtajuuden ja asiantuntemuksen merkitystä ja tarvetta on korostettu. Mikäli johtajuuteen ei aktiivisesti osallistuta, jokin muu taho voi ottaa roolin.
Aikuissosiaalityön osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuutta ajatellen ovat tiiviisti kytkeytyneet havaittuihin sosiaalisiin tarpeisiin ja epäkohtiin. Keskiössä on asiakas tarpeineen ja toiveineen, jonka ympärille sosiaalityö ja sen osaamistarpeet rakentuvat.
Sos tt k12: ”…jos ei sosiaalialalla ole sitä johtajuutta ja asiantuntemusta niin joku sen ottaa… Se on ihan turha jossitella ja kun meitä ei huomioida. Jos et tule esiin, anna jotain asiantuntijuutta, ei sua kukaan noteeraa. Se on ihan turha täällä kahvihuoneessa palpattaa menemään, jos sie et mee tuonne ihmisten ilmoille johtajuuteen mukaan.”
Tiina Ketola
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Aikuissosiaalityön osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuudessa sosiaalityöntekijöiden kuvaamina. Lapin yliopisto 2017.
(27)
ADHD-oireisen lapsen erityisen tuen tarpeen tunnistaminen
Ajatus siitä, että yhteiskuntamme tuottaa yhä enenevässä määrin uhmakkaita, omaehtoisia ja levottomia lapsia, on iskostunut mieliimme vahvasti. Näkökulma on passivoittanut meidät siten, että sallimme lapsen oireilla ilman, että perehtyisimme lapsen tilanteeseen riittävän syvällisesti.
Passiivisuuden kehityksen juuret ovat siinä, että näkökulmassamme levottomiin ja muulla tavoin oirehtiviin lapsiin korostuu syyllistäminen. Levottomuuden syytä haetaan muun muassa lapsen elinympäristöstä, yhteiskunnan ja ympäristön jatkuvasta muutoksesta ja liikkeestä, ympäristön ärsyketulvasta, nyky-yhteiskunnan vaatimusten lisääntymisestä ja kaupungistumisesta.
Sen sijaan unohdettu näkökulma on, että kaikkia eri näkemyksiä yhdistää sisäänrakennettu idea siitä, että osa lapsista reagoi herkemmin ympäristön vaikutuksiin kuin toiset. Kutsuimmepa näitä lapsia erityislapsiksi tai vammaisiksi lapsiksi, näemme samaa problematiikkaa: toimintakyky alenee ympäristön vaikutuksesta tai ympäristöstä johtuen. Näin ollen käsite ”vammaisuus” kuvastaa meille parhaiten näiden lasten haasteiden luonnetta, joka näkyy toimintakyvyn alentumisena suhteessa ympäristöön ja sen edellytyksiin.
ADHD – vamma(ko?)
Vammaisuutta on monenlaista, joista selkein on näkyvä vamma. Näkyvän vamman todentaminen on suhteellisen helppoa; se edellyttää havaintokykyä, mutta myös kulttuuristen syy-seuraussuhteiden ymmärtämistä, kuten sen, että fyysiset rajoitteet vaikuttavat yksilön elämässä monella eri tavalla – harrastamisesta arjen askareista suoriutumiseen.
Vammaisuuden toinen muoto, näkymätön vammaisuus, on kuitenkin erilainen. Näkymätön vamma haastaa vastaanottajansa havaintokyvyn. Näkymättömän vamman olemassaolo on helppo kiistää ja toisaalta syyllistää henkilöä tilanteesta. Lasten osalta tätä syyllisyystaakkaa kantavat usein lasten lisäksi vanhemmat.
ADHD on yksi näkymättömän vamman muoto. Tämä johtuu siitä, että ADHD-oirehdinnassa toimintakyky alenee suhteessa ympäristön vaatimuksiin nähden. Mitä nämä vaatimukset sitten ovat? Ne ovat niitä kulttuurisia odotuksia, joita yhteisönä asetamme ja joista johtuen syyllistämme niitä, jotka eivät näistä vaatimuksista suoriudu. Mitä tämä syyllisyystaakka ADHD-oireisilla lapsilla sitten on? Usein se on leima lapsen ilkeydestä, kurittomuudesta ja haasteellisuudesta. Vanhemmilla tämä sama syyllisyystaakka näkyy usein ulkopuoliselle heikkona vanhemmuutena.
Mitä olemme jättäneet huomioimatta?
Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani ADHD-oireisen lapsen oikeutta tukeen. Lopputuloksena oli kolme keskeistä teemaa, jotka ovat ADHD-oireisen lapsen oikeuksien toteutumisen haasteena. Nämä esteet ovat rakenteita, joiden synnyllä on oma historiansa ja taustansa ja jotka tuottavat väliinputoajaryhmiä. Nämä kolme teemaa ovat: Huolen herääminen, vammaisuuden tunnistaminen ja toimivat palvelupolut.
Tulokset kertoivat ristiriitaisesta ympäristöstä, jossa nämä erityislapset ja heidän vanhempansa usein elävät. Vanhemmilla on useinkin tietoa ja ymmärrystä lapsensa erityisyydestä jo hyvin varhaisessa vaiheessa, mutta kuitenkaan he eivät tule kuulluksi. Lapsen oirehdinta näkyy yleensä kotiympäristössä jo hyvin varhain, mistä syystä vanhemmat usein jo hyvin varhaisessa vaiheessa tunnistavat lapsensa erityisyyden. Tähän huoleen tulisi reagoida vaikka esimerkiksi neuvolakäynnillä lapsessa ei mitään erityistä olisikaan havaittavissa.
Vammaisuuden tunnistaminen/tunnustaminenkaan ei siten ole aina ongelmatonta. Erityisyyttä pohtiessa päädytään prosessin edetessä pohtimaan, kuuluvatko nämä erityislapset lastensuojelun asiakkuuteen vai mahdollisesti vammaispalvelujen piiriin? Mahdollista on myös, että asiakkuuden kriteerit eivät ADHD –oireisilla lapsilla täyty kummankaan palvelun piiriin. Useimmiten kuitenkin erityslapset tulevat lastensuojelun asiakkaaksi.
Erityisen tuen tarpeen tunnistaminen?
Erityisperheiden tarkastelu osoittaa, että lastensuojelun tarkoituksen terävöittäminen ja sen kohderyhmien uudelleen tarkastelu olisi enemmän kuin tarkoituksenmukaista. Toisekseen vammaispalvelujen asiantuntemuksen tulisi laajentua koskemaan myös näkymätöntä vammaisuutta. Olisiko tarkoituksenmukaisempaa tarkastella lapsen oirehdintaa vammaisuutena ja tukitoimien puutteena kuin lastensuojelullisena kysymyksenä? Onneksi uudistunut sosiaalihuoltolaki tuli lieventämään tätä raja-aitaa, mutta se ei kuitenkaan poista ongelmaa, mikäli sosiaalihuollon yleiset tukitoimet eivät olekaan riittävät.
Yksi työni keskeinen havainto oli, että ADHD-oireisille lapsille ei ole toimivia palvelupolkuja. Erityisen tuen tunnistamisen tulisi jo lain mukaan toteutua varhaisessa vaiheessa. Kuitenkin nyt huolet jäävät liian usein huomaamatta ja lapsen kasvamisesta odotellaan. Mihin asiakkuuteen lapsi kuuluu? Kuka tätä lasta hoitaa? Kenen vastuulla on järjestää asianmukaiset tukitoimet ja missä järjestyksessä prosessin tulee edetä? Useinkaan vanhemman vastaanottanut taho ei osaa vastata vanhemman kysymyksiin saati ohjata oikeaan paikkaan.
Tällä hetkellä näyttää, että lääkäriprofessio on ainoa, joka on ottanut paikkansa asiantuntijana lapsen erityisten tarpeiden tunnistamisessa ja joka tietää, kuinka näitä lapsia voidaan auttaa. Lääketieteen näkökulma on kuitenkin korostuneesti sairausnäkökulmaa ja tosiasiassa lääketieteen näkökulma kattaa vain pienen osan lapsen elämän kokonaisuudesta, joka koostuu erilaista elinympäristöistä ja erilaisista ihmissuhdeverkostoista.
Sosiaalityön velvollisuutena on varmistaa lapsen edun ja oikeuksien toteutuminen monimutkaisessa palvelujärjestelmässä. On tärkeää tarkastella lapsen tukemista kokonaisuutena siten, että lapsen tukeminen ja ymmärtäminen toteutuvat tosiasiallisesti lapsen erilaisissa elinympäristöissä. Sosiaalityön työvälineitä erityislasten kanssa työskenneltäessä ovat erityinen tuki, omatyöntekijän nimeäminen sekä asiakassuunnitelman tekeminen.
Oirehtiviin lapsiin tulee kohdentaa voimavaroja – heidän tilanteensa tulee nähdä tukemisen arvoisena.
Jenni Tyvitalo
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Vammaisen lapsen oikeus tukeen – Diskurssianalyysi ADHD –oireisen lapsen tunnustetuksi tulemisesta.
(26)
Tunteet sosiaalityössä
Sosiaalityö on tunnetyötä. Tunteita otetaan vastaan ja jaetaan erityisesti asiakaskohtaamisissa.
Tunnetyössä vaaditaan omien tunteiden suodattamista (Hochschild 1983). Vaikka sosiaalityöntekijät kohtaavat työssään monenlaisia tunteita, niin tunteiden tutkiminen on jäänyt vähälle huomiolle, eikä asiasta ole juurikaan käyty julkista keskustelua. Syynä tähän on todennäköisesti se, että työelämässä on perinteisesti korostunut rationaalisuuden vaatimus, eikä tunteille tai niiden käsittelylle ole ajateltu olevan siellä sijaa (esim. Juuti & Salmi 2014, 188). Tunnetyön raskaus on kuitenkin viime aikoina noussut keskustelun aiheeksi. Työolotutkimusten mukaan iso osa alalla työskentelevistä henkilöistä kokee sekä fyysistä että psyykkistä kuormittavuutta. (Husso 2016, 86.) Työhyvinvointi perustuu siihen, että ihmiset pystyvät ilmaisemaan rakentavalla tavalla omia tunteitaan työyhteisön keskuudessa. Jotta työntekijä voisi auttaa asiakasta, hänen itse tulee voida hyvin.
Pro gradu -tutkielmani aiheena oli Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. Tutkielmassani tarkastelin aikuis- ja perhetyössä työskentelevien sosiaalityöntekijöiden kokemia ja kohtaamia tunteita asiakastyössä. Aineistoni perustui sosiaalityöntekijöiden kirjoittamiin tunnepäiväkirjoihin, joissa he kuvaavat työnsä arkea ja niitä tunteita, joita siellä kokevat ja kohtaavat. Tulevana sosiaalityön ammattilaisena olen kiinnostunut siitä, millaisia tunteita työssä kohdataan ja mitkä ovat ne keinot, joiden avulla tunteita on mahdollista käsitellä. Työuupumuksesta on viime aikoina puhuttu enenevässä määrin myös julkisuudessa; mitkä seikat sitä aiheuttavat ja millä tavalla työuupumusta voisi ennaltaehkäistä?
Sosiaalityöntekijöiden kirjoitusten mukaan työssä koettiin tunteita laidasta laitaan. Näkemykseni mukaan sosiaalityöntekijöiden kuvaamat työtunteet voi jakaa kahteen eri ryhmään: kuormittaviin ja voimia antaviin tunteisiin. Tunnepäiväkirjojen mukaan työn arjessa kuormitti erityisesti kiire, joka aiheutti stressiä ja riittämättömyyden tunteita sosiaalityöntekijöille. Kiirettä työpaikoilla aiheuttivat muun muassa organisatoriset tekijät ja liian vähäinen henkilöstömitoitus työyksiköissä, joka lisäsi sosiaalityöntekijöiden työtaakkaa.
Voimia työntekijöille antoivat erityisesti onnistuneet asiakaskohtaamiset. Kokemukset siitä, että pystyi auttamaan asiakasta hänen vaikeassa elämäntilanteessaan, antoivat positiivisia tunnekokemuksia sosiaalityöntekijöille ja kasvattivat heidän ammatillista itsetuntoaan. Sosiaalityötä ei siis voi ajatella pelkästään negatiivisessa mielessä, vaan työ antaa tekijöilleen myös kokemuksia, joista pystyi iloitsemaan ja kokemaan onnistumisen tunteita. Nämä auttoivat työssäjaksamisessa.
Vertaistuki ja omien tunteiden jakaminen työtovereiden kesken auttoivat tunteiden käsittelyssä, esimerkiksi kahvitaukokeskustelut olivat tärkeitä tilanteita henkilökohtaisen tunnetaakan jakamisessa. Tunteiden jakaminen auttoi sosiaalityöntekijöiden kokemuksen mukaan siinä, että henkilökohtainen tunnetaakka väheni tunteista puhuttaessa. Tunnepäiväkirjoja kirjoittaneet sosiaalityöntekijät olivat sitä mieltä, että työyhteisössä vallitseva hyvä keskinäinen ilmapiiri vaikutti ratkaisevasti työssä jaksamiseen. Yhteisöllinen huumori toimi monissa tilanteissa keinona keventää raskasta tunnelmaa sekä yksilöllistä ja yhteisöllistä tunnetaakkaa.
Tunnetyössä työntekijöillä tulee olla mahdollisuus antaa omille tunteilleen palautumisaikaa niin sanottujen tunnetaukojen muodossa. Tunteiden kuunteleminen vaatii taukoja; työntekijöillä tulee olla mahdollisuus sulatella tapahtuneita asioita sekä virittäytyä seuraavaa vuorovaikutustilannetta ja sen tunnevaatimuksia varten. (Molander 2003, 176.) Tutkimusaineistossani tulikin esille, että tunteet koettiin tarpeelliseksi käydä läpi välittömästi niiden kokemisen jälkeen. Työnohjauksessa koettiin ongelmalliseksi se seikka, että sitä järjestettiin vain noin kuukauden välein. Tällöin alkuperäiset tunnekokemukset olivat jo saattaneet muuttaa muotoaan tai mahdollisesti kokonaan unohtuneet.
Tunteet ovat kuitenkin ennen kaikkea subjektiivisia, tämän takia olisi tärkeää, että työntekijöillä olisi työpaikallaan mahdollisuus käsitellä omia tunteitaan yksilöllisillä tavoilla. Työpaikan ilmapiirin tulisi olla rakentunut niin, että se hyväksyisi erilaiset tunteet ja niiden antaisi ilmaisulle sekä käsittelylle siellä tilaa. Myös esimiehillä on merkityksellinen osuus siihen, millaiseksi työpaikan tunneilmapiiri muodostuu.
Tutkimusten mukaan työssä koettu stressi ja kiire ovat merkittävimmät riskitekijät työuupumuksen syntymiselle (esim. Juuti & Salmi 2014, 55). Ajattelen, että sosiaalityöntekijöiden kokemiin työtunteisiin tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota niin organisatorisella kuin esimiestasollakin. Vaikka nykyään työhyvinvointitrendinä on vaikuttanut olevan se, että vastuu omasta hyvinvoinnista sysätään työntekijän henkilökohtaiseksi vastuuksi. Uupumuksen kaltaiset ongelmat tulkitaan alalla usein henkilökohtaisiksi vastoinkäymisiksi. Itsensä hoitamatta jättämisen ajatellaan olevan oma vika. Tällainen ajattelutapa ei huomio sitä, kuinka työelämän käytänteet todellisuudessa ovat rakentuneet ja mitkä ovat yksilön vaikutusmahdollisuudet sen suhteen. Työelämä on rakentunut tiettyjen yhteiskunnallisten ja institutionaalisten rakenteiden perustalle, joita yksilön voi olla mahdotonta muuttaa. (Husso 2016, 86.) Asiat eivät kuitenkaan muutu, elleivät työelämän käytännöt muutu. Työtunteiden huomioiminen vaatii toimenpiteitä myös organisaariselta taholta. Työn arki tulisi olla suunniteltu niin, että työntekijät voivat ilmaista ja käsitellä omia tunteitaan. Tärkeää olisi, että sosiaalityöntekijät saisivat oman äänensä kuuluville asiassa ja heidän tuntemuksensa tulisivat kuulluiksi.
Suviriina Laitinen
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. (2017).
Lähteet
Hochschild, Arlie 1983: The Managed Heart. The Commercialition of Human Feeling. University of California Press, Berkeley.
Husso, Marita 2016: Sukupuoli ruumiillisena tapaisuutena ja elettynä suhteena. Teoksessa Husso, Marita & Heiskala, Risto (toim.) Sukupuolikysymys. Gaudeamus Oy, Helsinki, 33-53.
Juuti, Pauli & Salmi, Pontus 2014: Työ ja tunteet. Uupumuksesta iloon. PS-kustannus, Jyväskylä.
Laitinen, Suviriina 2017: Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. Pro gradu -tutkielma, Lapin yliopisto.
Molander, Gustaf 2003: Työtunteet – esimerkkinä vanhustyö. Työterveyslaitos, Helsinki.
(25)
Elämän suuntaviivoja: Diskurssianalyyttinen tulkinta vammaisuuden ja toimijuuden rakentumisesta elämäkertakeruuaineistossa
Vammaisuus on ilmiönä moniulotteinen. Vammaisuutta voidaan selittää useilla erilaisilla selitysmalleilla, sillä mikään näistä ei yksinään pysty tyhjentävästi kuvaamaan vammaisuutta.
Pro gradu -tutkimuksessamme olemme tarkastelleet vammaisten henkilöiden elämänkerta-aineiston kirjoituksista erilaisia diskursiivisia vammaiskäsityksiä ja toimijuuden rakentamisen tapoja. Tutkimusaineistomme on elämäkertakeruuaineisto ja se on valittu Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston kokoelmista. Aineisto käsittää eri-ikäisten ja eri tavoin vammaisten henkilöiden kirjoituksia elämänhistoriastaan ja elämäntapahtumistaan.
Vammaisuutta tarkastelevasta tutkimuksesta voidaan erottaa kahdenlaista tutkimussuuntausta: vammaisuuden tutkimus ja vammaistutkimus. Tutkimusaiheemme paikantuu yhteiskuntatieteelliseen vammaistutkimukseen (engl. disability studies). Sosiaalityön tutkimukseen aiheemme liittyy siten, että vammaiset henkilöt ovat yksi sosiaalityön asiakasryhmä ja tutkimuksemme tavoitteena on tuottaa tietoa vammaisuudesta ilmiönä.
Tutkimuksessa tarkastelemme vammaisuutta sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksestä, koska käsityksemme mukaan vammaisuus liittyy vahvasti ympäröivään sosiaaliseen ja rakenteelliseen maailmaan. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan vammaisuus on kulttuurisidonnainen ilmiö ja se liittyy aina myös vallitseviin uskomuksiin ja arvoihin. Vammaisuus on kulttuurisesti luotu ilmiö ja sen merkitys ja sisältö ovat riippuvaisia siitä, mitä uskomuksia vammaisuuteen vallitsevassa kulttuuriympäristössä liitetään. (1)
Vammaisuuden tutkimussuuntauksiin kuuluu vammaisuuden subjektiivisten ja kokemuksellisten ulottuvuuksien tutkiminen, joka soveltaa vammaisuuden sosiaalista tulkintaa. Kokemusten tutkiminen tuo huomattavasti lisää tietoa vammaisten olosuhteista ja asemasta ja tämä tutkimussuunta on olennainen. (2) Kokemuksellinen vammaistutkimus on merkittävä, koska sillä on selkeä eettinen perusta ja se sitoutuu vammaisten ihmisten aseman parantamiseen. Samalla sillä kuvataan vammaisten ihmisten pyrkimystä vapautua muiden määräysvallasta ja se on vastapaino ammatillisille avuttomuutta korostaville vammaisuuskäsityksille. Kokemuksellisen vammaisnäkökulman periaatteet ja esitetyt toimivat ratkaisut ovat myös suoraan hyödynnettävissä käytännön toiminnassa. (3)
Monimerkityksellinen vammaisuus
Vammaisuutta voidaan avata yhtäaikaisesti useilla erilaisilla selitysmalleilla. Mikään selitysmalli ei yksin riitä tyhjentävästi kuvaamaan todellisuutta. Käytännössä vammaisuutta voidaan tarkastella eri tavoilla samanaikaisesti. (4) Ymmärrämme tutkimuksessamme vammaisuuden selitysmallit jatkumona ja saman ilmiön eri puolien kuvauksina.
Yksilökeskeinen vammaiskäsitys
Yksilökeskeisen vammaiskäsityksen ytimessä on mielleyhtymä siitä, että yksilön psyykkisen tai fyysisen erilaisuuden vuoksi tämä ei pysty täyttämään yhteisön asettamia vaatimuksia. Yksilökeskeistä näkökulmaa tarkasteltaessa normaaliuden käsite asettuu keskeiseen asemaan. Vammaisuus on merkinnyt poikkeavuutta normeista ja kyvyttömyyttä suoriutua rooliodotuksista. Vammaisuuden olemusta on kuvattu termeillä erilainen, poikkeava, toiseus ja stigma. Vammaisuus on käsitetty perustavanlaatuisesti erilaisuudeksi ihannekansalaisesta ja se on ilmentänyt konkreettisesti ihmisen olemassaolon toista puolta; ihmisen haavoittuvuutta. (5) Vammaisuuden yksilökeskeinen malli sisältää psykologisen ja lääketieteellisen näkökulman vammaisuuteen, joka tarkoittaa psykologista vajeen tai toiminnallisen rajoittumisen olemassaoloa (6).
Vammaisuus sosiaalinen ja yhteiskunnallisena käsityksenä
Ymmärrys vammaisuuden monitahoisesta prosessista on asteittain ja merkittävästi muuttunut yksilöllisestä lääketieteellisestä ongelmasta laajemmaksi sosio-poliittiseksi näkökulmaksi, jossa viitataan koko yhteiskuntaan (7). Vammaisuuden yhteiskunnallisessa mallissa vammaisuus ja siihen liitetyt ongelmat ymmärretään siten, että ne eivät johdu yksilön rajoituksista, vaan yhteiskunnan kyvyttömyydestä tarjota sopivia ja riittäviä palveluita ja ottaa täysimääräisesti huomioon vammaisten ihmisten tarpeet yhteiskunnassa.
Vammaisuutta ovat kaikki ne asiat, jotka muodostavat esteitä vammaisille ihmisille ja heidän osallistumiselleen ja toimimiselleen yhteiskunnassa. Yhteiskunnassa ilmenevät epäonnistumisten seuraukset eivät kosketa vain joitakin yksilöitä, vaan ne syrjivät systemaattisesti vammaisia ihmisiä ryhmänä. (6)
Vammaisuus poliittisena ja ihmisoikeudellisena käsityksenä
Vammaisuuden sosiaalisen tarkastelun myötä kehittyi poliittinen näkökulma vammaisuuteen. Vammaisuuden poliittisessa mallissa korostetaan ihmisoikeuksien näkökulmaa vammaisuuden selittämisessä. Vammaisuus ymmärretään siis olevan seurausta ihmisoikeuksien rikkomisesta. Vammaisuuden poliittinen malli on saanut yhä enemmän tilaa yhteiskunnallisessa ajattelussa. (4) Ihmisoikeusnäkökulma ja käsitys ihmisoikeuksien rikkomisesta vammaisten ihmisten kohdalla haastaa koko ilmiön perustalla lepäävän epätasa-arvon. (8)
Toimijuus käsitteenä
Tärkeä analyyttinen käsite tutkimuksessamme on toimijuuden käsite. Toiminta ja toimijuus ovat filosofian, yhteiskunta- ja ihmistieteiden peruskysymyksiä (9). Toimijuuden ymmärrämme humanistiseen ihmiskäsitykseen pohjautuen, jonka mukaan yksilöt ovat kykeneviä tekemään omia valintojaan ja toteuttamaan päämääriään vapaasti valitsemallaan tavalla. Ihmiset ovat rationaalisia toimijoita ja ovat itseohjautuvia, tavoitteellisia ja luottavat omiin mahdollisuuksiinsa. Toimijuuden kontekstissa vammaiset henkilöt ovat oman elämänsä subjekteja eli aktiivisia toimijoita, eikä toiminnan kohteita, objekteja.
Elämäkertakirjoituksista rakennetut tulkinnat vammaiskäsityksistä ja toimijuuden rakentumisesta
Elämäkertakeruuaineistosta käy esille se, että vamma tai sairaus vaikuttaa kirjoittajien elämään eri tavoin eri elämänkaaren tilanteissa. Yhteistä kertomuksissa näyttäytyi useimmiten olevan se, että kirjoittajat kuvaavat ensimmäiseksi vammaisuuden paikantumista fyysisesti ja sitä kautta diagnoosin vahvistumista ja laajemmin muun elämän kuvaamista vammaisuuden ja sen vaikutusten näkökulmasta.
Kirjoituksia analysoidessamme erotimme kaksi päädiskurssia: kehollisuusdiskurssin ja ristiriitaisuusdiskurssin. Aineiston analyysissa olemme tulkinneet sitä, miten kirjoittajat rakentavat vammaisuutta ja millaisiin asemiin vammaiset ihmiset tulkitsevat tulevansa sijoitetuiksi elämässään, kun he kertovat elämästään ja kokemuksistaan vammaisuuden vaikutuksesta elämässään.
Kehollisuusdiskurssista ilmenee, kuinka vammaiset henkilöt selittävät vammaisuutta lääketieteellisen diagnoosin avulla, jolloin vammasta kertominen avaa laajemmin myös sosiaalisen todellisuuden rakentumista, koska diagnoosit ja fyysis-elimellisen toimintakyvyn kuvaus käsittää huomattavan määrän tietoa. Tulkitsimme kehollisuusdiskurssissa usein esille tulleen yksilökeskeisen ja sosiaalisen vammaiskäsityksen johtuvan osittain siitä, että vammaisuudesta kertominen on monesti arkikielistä, ja se sisältää paljon ihmisten arkielämään liittyviä elementtejä.
Kehollisuudiskurssissa ilmenevä yksilökeskeinen lääketieteellinen selitysmalli johtuu tulkintamme mukaan osittain siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa lääketieteellistä tietoa arvotetaan ja sillä on vahva asema tiedon hierarkiassa globaalisti. Lisäksi tulkitsimme aineiston kirjoituksista, että kehollisuusdiskurssiin paikantuva yksilökeskeinen, lääketieteellinen tieto viittaa yksilöllä olevaan pysyvään ruumiin tilaan.
Kehollisuusdiskurssissa diagnostinen yksilökeskeinen näkökulma vammaisuuteen näyttäytyi merkittävänä. Vamma on kirjoittajien teksteissä nähtävissä ruumiiseen paikantuvana realiteettina ja se myös merkityksellistyy jokaiselle henkilölle omalla tavallaan. Kehollisuusdiskurssissa on viitteitä myös sosiaalisesta ja ihmisoikeudellisesta vammaisuuden mallista. Vammaisuutta voidaan aineistossa tulkita yksilökeskeisen, sosiaalisen ja poliittis-ihmisoikeudellisten vammaiskäsitysten kautta.
Elämäkertakeruuaineistosta tulkitsemastamme ristiriitaisuusdiskurssista on löydettävissä kahdenlaista näkökulmaa. Ensimmäisen näkökulman mukaan vammaisuudesta kirjoitettaessa ristiriita nousi siitä syystä, että henkilöt eivät itse kokeneet vammaisuuttaan ja vammaisuuden vaikutuksia samalla tavoin kuin miten ympäristö sen määritteli.
Keskeiset johtopäätökset
Keskeinen havaintomme oli se, että osa kirjoittajista vamman siivittämistä elämänkokemuksistaan huolimatta kokivat itsensä ensisijaisesti ihmisinä, eikä vammaisina tai muidenkaan erityismääritelmien mukaisina. Toisaalta aineistossa on nähtävissä, kuinka ristiriitaa herätti se, että vammaisen henkilön ja ympäristön tulkinta vamman vakavuudesta ja olemassaolosta eivät kohdanneet. Henkilö koki itsensä vammaiseksi, mutta esimerkiksi tukitoimista päättävät asiantuntijatahot eivät tukeneet henkilön näkemystä, jonka seurauksena ihmisille saattoi aiheutua kohtuuttomia tilanteita.
Tutkimusaineiston perusteella olemme todenneet, että vammaisuus rakentuu 1. yksilön vammasta 2. lääketieteellisestä diagnoosista 3. sosiaalis-institutionaalisista rakenteista sekä 4. poliittisesta ja ihmisoikeudellisesta sääntelystä. Aineistossa vammaisen henkilön tilanne näyttäytyi vahvana ja kannattelevana tilanteissa, joissa yksilön oma kokemus, lääketieteellisen näkökulman antama selitys ja ympäristön tekemä tulkinta yksilön tilanteesta kohtaavat.
Toimijuuden tutkimisen näkökulmasta olimme kiinnostuneita siitä, miten toimijuutta tuotettiin elämäkerran eri vaiheissa. Tutkimuksessamme tuli esille se, että toimijuudesta kertomiseen vaikuttivat elämäntarinoissa ajankohta ja elämäntilanne. Elämäkertakirjoituksissa toimijuus paikantui yksilön voimavaroihin. Toimijuus oli tekijänsä näköistä, tavoitteellista ja elämänvalintoja ohjaavaa. Elämäkertakirjoituksissa kirjoittajat kertoivat tavoitteistaan ja pyrkimyksistään elämässään ja pitivät merkityksellisinä heidän omia sisäsyntyisiä ominaisuuksiaan. Yksilötason toimijuuden diskursseista tuli esille myös se, että ne voivat olla hetkellisiä ja hauraita, eivätkä ne aina edellytä toimijalta välttämättä vahvuutta ja ponnekkuutta. Aineistosta tuli esille näkökulmia, jotka kuvastivat kirjoittajien eritasoista toimijuuden vaihtelua – vahvasta hauraaseen.
Vammaisten henkilöiden toimijuus näyttäytyi myös sosiaalisissa suhteissa rakentuvana, jolloin toimijuutta vahvistivat hyvät ihmissuhteet, oman paikan löytyminen koulutuksessa ja työelämässä. kirjoittajat kuvasivat tärkeäksi mahdollisuuden liittyä osaksi omaa viiteryhmäänsä ilman, että erontekoa heidän ja muiden ikätovereiden välillä tehtiin yksilöllä olevan vamman perusteella. Tulkitsimme, että toimijuuden rakentumisen kannalta kirjoittajille oli tärkeää, että heidät otettiin vastaan tasavertaisina ja samanlaiset mahdollisuudet omaavina nuorina. Elämäkertakirjoituksissa kirjoittajien kuvauksissa opiskelun ja työn aihepiireistä toimijuuden toteutuminen liittyy yksilön mahdollisuuteen liittyä osaksi yhteiskuntaa ja tavoitella merkitykselliseksi kokemaansa elämänuraa.
Hanna-Riitta Kahelin
Miia Klemola
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu –tutkielmaan: Elämän suuntaviivoja. Diskurssianalyyttinen tulkinta vammaisuuden ja toimijuuden rakentumisesta elämäkertakeruuaineistossa. (2017).
Lähteet
-
- Vehmas Simo 2005: Vammaisuus. Johdatus historiaan, teoriaan ja etiikkaan. Tammer- Paino. Tampere.
- Haarni Ilka 2006: Keskeneräistä yhdenvertaisuutta. Vammaisten henkilöiden hyvinvointi ja elinolot Suomessa tutkimustiedon valossa. Stakes raportteja 6/ 2006. Valopaino Oy. Helsinki.
- Lampinen Reija 2007: Omat polut! Vammaisesta lapsesta täysvaltaiseksi aikuiseksi. Edita Prima Oy. Helsinki.
- Kivistö Mari 2014: Kolme ja yksi kuvaa osallisuuteen. Monimenetelmällinen tutkimus vaikeavammaisten ihmisten osallisuudesta toimintana, kokemuksena ja kielenkäyttönä. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi.
- Harjula Minna 1996: Vaillinaisuudella vaivatut. Vammaisuuden tulkinnat suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800-luvun lopulta 1930-luvun lopulle. Hakapaino Oy. Helsinki.
- Oliver Michael 1996: Understanding disability. From theory to practise. Palgrave. New York.
- Barnes Colin, Mercer Geof & Shakespeare Tom 1999: Exploring disability: a sociological introduction. Polity Press. Cambridge.
- Katsui Hisayo 2006: Vammaisten ihmisoikeuksista etelässä. Teoksessa Teittinen Antti (toim.) Vammaisuuden tutkimus. Yliopistopaino. Helsinki, 86 – 119.
- Hokkanen Liisa 2014: Autetuksi tuleminen. Valtaistavan sosiaalisen asianajon edellyttämät toimijuudet. Acta Universitatis Lapponiensis 278. Lapin yliopistopaino. Rovaniemi.
(24)
Monikulttuurista väkivaltatyötä tekemässä – Intersektionaalisten tekijöiden huomioiminen maahanmuuttajanaisten parissa tehtävässä turvakotityössä
Maahanmuuttajanaisten lähisuhdeväkivallan kokemuksista selviytymistä ja irtaantumista vaikeuttavat maahanmuuttobyrokratia ja suomalaisen yhteiskunnan rakenteissa piilevät eriarvosuutta luovat tekijät.
Pro-gradu -tutkimuksessani tarkastelin lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa tehtävää väkivaltatyötä turvakodeissa. Aineisto on kerätty haastattelemalla seitsemää työntekijää neljästä eri turvakodista.
Tutkimustehtävänä oli tarkastella sitä, millaisena lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa tehtävä väkivaltatyö näyttäytyy turvakodeissa ja onko lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten kohdalla nähtävissä intersektionaalisia tekijöitä, jotka vaikuttavat väkivaltakokemuksista selviämiseen tai väkivaltaisesta suhteesta irtaantumiseen?
Intersektionaalisten tekijöiden löytymisen kannalta tavoitteena oli myös tarkastella sitä, miten nämä tekijät on huomioitava turvakodeissa tehtävässä väkivaltatyössä? Intersektionaalisuudella tarkoitetaan useiden syrjintää aiheuttavien tekijöiden kuten sukupuolen, luokan, etnisyyden, seksuaalisuuden, rodun, iän ja terveyden kaltaisten, identiteettejä ja erontekoja tuottavien kategorioiden olemassaoloa sekä niiden välisten ja toisiinsa monimutkaisissa suhteissa olevien kytkösten kriittistä tarkastelua (Karkulehto ym. 2012, 1).
Kulttuuristen tapojen ja erityistarpeiden kunnioittaminen työskentelyn lähtökohtana
Tutkimuksesta kävi ilmi, että turvakotien työntekijät huomioivat ja kunnioittavat maahanmuuttajataustaisten naisten erityistarpeita- ja tapoja turvakotien arjessa. Tällaisia olivat muun muassa ruokailutapojen -ja tottumusten sekä uskonnon harjoittamisen mahdollistaminen.
Lisäksi työntekijät toivat esiin maahanmuuttajanaisten oman kielen tärkeyden, joka tulee huomioida siinä, että naisille mahdollistetaan vaikeista ja herkistä asioista puhuminen heidän omalla kielellään. Oman kielen käyttöön kiinnitettiin huomioita myös tulkkien käytössä ja valinnassa, sillä väkivallan vaikean aiheen vuoksi maahanmuuttajanaisten voi olla vaikeaa puhua tilanteestaan esimerkiksi miestulkin välityksellä.
Kieleen kiinnitettiin huomioita myös käsitteistön ja työskentelytapojen osalta, sillä länsimaiset toimintatavat eivät välttämättä istu sellaisenaan erilaisesta yhteiskunnasta tulevan auttamiseen. Tällöin joudutaan huomioimaan maahanmuuttajanaisten taustat ja kokemukset viranomaistahoista, sillä maahanmuuttajanaisilla ei ole välttämättä aiempia kokemuksia auttamistyöstä tai länsimaiseen itsereflektioon ja autonomiaan tähtäävästä dialogisesta työskentelystä.
Kielen ja käsitteistön suhteen kiinnitettiin huomioita myös siinä, että useissa maissa suomalaisille väkivaltatyössä käytetyille käsitteille ei ole välttämättä olemassa käännöksiä maahanmuuttajanaisten omalla kielellä tai että eri kielissä käytetyt emotionaaliset merkitykset voivat olla erilaisia eri ihmisille.
Tärkeäksi nähtiin myös mahdollisten maahanmuuttajakollegoiden ja vapaaehtoisten työntekijöiden kulttuurinen osaaminen, jonka koettiin edistävän maahanmuuttajanaisten asennetta avun vastaanottamisessa sekä tuovan kulttuuritietämystä myös suomalaistaustaisten työntekijöiden keskuuteen. Maahanmuuttajataustaisten vapaaehtoisten panos nähtiin arvokkaana lisänä paitsi turvakotien arjen työssä myös mahdollisena tukihenkilönä jatkumisena turvakotijakson jälkeen. Tätä tulisi mielestäni korostaa enemmän monikulttuurisessa väkivaltatyössä, jossa maahanmuuttaja-vapaaehtoiset tulisi nähdä voimavarana paitsi turvakotien arjen työssä, myös kielen ja kulttuurin tuntemusta tuovana lisänä.
Lisäksi maahanmuuttaja-vapaaehtoiset voivat edistää maahamuuttajanaisten kotoutumista sekä tukea naisten väkivaltaisesta suhteesta irtautumista myös turvakotijakson jälkeen, erityisesti silloin, jos väkivaltaa kohdanneilla maahanmuuttajanaisilla on muutoin puutteelliset sosiaaliset verkostot.
Neuvonta- ja palveluohjaus osana kokonaisvaltaista väkivaltatyötä
Aineistosta nousi esiin myös neuvonta- ja palveluohjauksen välttämättömyys, joka jakoi kuitenkin työntekijöiden näkemyksiä siitä, miten sen nähtiin asemoituvan väkivaltatyöhön. Osa haastateltavista koki, että vaikeassa elämäntilanteessa olevan asiakkaan juoksuttaminen luukulta luukulle on tarpeetonta, koska asiakkaan kokonaistilanteiden hoito voidaan ottaa haltuun myös turvakodeissa. Tiedon lisääminen yhteiskunnan eri palveluista ja naisten oikeuksista nähtiin vahvistavan naisten autonomisuutta ja edistävän näin myös voimaantumista.
Toiset työntekijät taas kokivat, että heille jää liian paljon hoidettavaksi sellaisia käytännön tehtäviä, jonka nähtiin kuuluvan pääsääntöisesti muille tahoille. Tällaisiksi tekijöiksi työntekijät nostivat muun muassa asunnon hankintaan liittyvät toimet, koska maahanmuuttajanaiset tarvitsevat kielivaikeuksien vuoksi niissä usein intensiivisempää apua kuin valtaväestöön kuuluvat. Käytännön asioiden hoitamisten nähtiin täten vievän aikaa varsinaiselta väkivaltatyöltä.
Väkivallan monisyisen luonteen vuoksi on kuitenkin tärkeää, että naisten irtautumisen syyt eivät jäisi kiinni siitä, etteivät he tiedä mistä ja miten apua voidaan hakea tai eivät saa apua käytännön asioiden hoitamiseen liittyvissä asioissa. Tämä nähtiin myös välttämättömänä, kuten yksi informantti totesikin: “eihän sitä voi edes erotakaan, jos ei saa asuntoo tai turvakotijakso venyy sen takia et kukaan ei niinku auta”. Neuvonta- ja palveluohjaukseksi luettiin muiden käytännön tehtävien lisäksi myös maahanmuuttobyrokratiaan liittyvien asioiden selvittäminen, sillä niistä johtuvat tiedonpuutteet näyttäytyivät työntekijöiden puheissa usein yhtenä syynä siihen, miksi naiset eivät uskaltaneet puhua väkivallasta tai tehdä omaa elämää koskevia päätöksiä.
Aineistosta ei käynyt ilmi, auttavatko työntekijät toisinaan maahanmuuttajanaisia myös oleskelulupiin liittyvissä asioissa, mutta Ewaldsin ym. (2013, 23) mukaan sen nähdään kuuluvan oleellisesti väkivaltatyöhön, erityisesti silloin, jos naisten oleskelulupa on väkivallan tekijästä riippuvaista.
Intersektionaalisten tekijöiden olemassaolo ja niiden vaikutusten huomioiminen väkivaltatyössä
Tutkimuksen keskiöön nousivat tekijät, jossa väkivaltaisesta ilmapiiristä irtaantumista ja avun saantia nähtiin haastavan ylirajaisuuden kysymykset, maahanmuuttopolitiikan aiheuttamat epävarmuudet sekä omia oikeuksia koskevat tiedon puutteet. Näiden intersektionaaliksi nimeämieni tekijöiden nähtiin vaikuttavan oleellisesti siihen, miten maahanmuuttajanaisten koettiin kykenevän työstämään väkivallan kokemuksia tai tekevän omaa elämää koskevia ratkaisuja.
Erityisesti näiden nähtiin korostuvan silloin, jos maahantuloprosessit olivat kesken tai muutoin epävarmaa. Maahanmuuttajanaisten nähtiin toisinaan pelkäävän sitä, että väkivallan paljastuminen voi vaarantaa suoraan heidän oman tai lasten maahan jäämisen mahdollisuuksia. Ylirajaisuus ja epävarmuudet nähtiin liittyvän myös siihen, että maahanmuuttajanaiset joutuvat huomioimaan päätöstensä seurauksia myös suvun tai yhteisön näkökulma huomioiden.
Haastateltavat toivat esille, että suku ei välttämättä hyväksy naisen päätöstä erota väkivaltaisesta liitosta, joka voi liittyä kulttuurisiin käsityksiin mieheydestä ja naiseudesta tai se voidaan nähdä suvun kunniaa loukkaavana häpeällisenä tekona.
Tutkimuksesta kävi myös ilmi, että maahanmuuttajanaiset kokevat syrjintää ja epätasa-arvoisuutta myös palveluiden saannissa. Tämä näkyi erityisesti turvakotijakson jälkeisten palveluiden saannissa, sillä useissa sekä julkisissa että kolmannen sektorin palveluissa ei ollut aina mahdollisuutta tulkkien käyttöön. Erityisesti maahanmuuttajien keskuudessa viranomaisverkostolla voi olla vahvempi rooli sekä auttajina, mutta myös puuttuvien sosiaalisten verkostojen paikkaajana.
Turvakotijakojen verrattain lyhytkestoisuus ei useinkaan riitä kaikille väkivaltaa kohdanneille, vaan toisinaan väkivallasta tai väkivaltaisesta suhteesta irtaantuminen vaatii pitkäkestoista apua ja tukea. Tämän avun jääminen puutteelliseksi nähtiin vaarantavan huomattavasti naisten selviytymistä. Aineistosta kävi ilmi, että perheelliset huomioidaan yksin tulevia aikuisia paremmin palveluiden saannissa, koska perheiden asioiden hoitaminen siirtyy lasten kautta usein sosiaalitoimen vastuulle.
Väkivallasta puhuminen tai avun hakeminen on ylipäätään vaikeaa monille väkivaltaa kohdanneille, mutta maahanmuuttajanaisten kohdalla näiden nähdään moninkertaistuvan kielitaidottomuuden, palvelujärjestelmän ja lainsäädännön tuntemattomuuden vuoksi. (Kyllönen-Saarnio & Nurmi 2005, 46). Nämä tekijät näyttäytyivät myös omassa tutkimuksessani avunsaantia rajoittavina tekijöinä, mutta väkivallan kokemusten ja avun saamisen valossa tulee huomioida, että vaikka irtaantumista rajoittavat tai estävät syyt ovat pitkälti universaaleja, voi maahanmuuttajanaisten kohdalla siihen vaikuttaa myös kulttuuriset syyt tai yhteiskunnan rakenteissa olevat tekijät, jotka luovat naisille epävarmuutta vaikeuttaen näin sekä avun hakemista, että väkivallasta selviytymistä.
Taru Vitikka
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Monikulttuurista väkivaltatyötä tekemässä – Intersektionaalisten tekijöiden huomioiminen maahanmuuttajanaisten parissa tehtävässä turvakotityössä. 2017.
Lähteet
Ewalds, Helena & Arponen, Aino & Manns-Haatanen, Heidi & Ruuskanen, Kristiina & Laaksonen, Sari & Huopalainen, Kristina & Virtanen, Miialiila & Tuormaa, Tuija 2013: Turvakotipalvelujen kansalliset laatusuositukset. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos. Helsinki.
Karkulehto, Sanna & Saresman, Tuija & Harjunen, Hannele & Kantola, Johanna 2012: Intersektionaalisuus metodologiana ja performatiivisen intersektionaalisuuden haaste. Naistutkimus 25 (2012). 17–28.
Kyllönen-Saarnio, Eija & Nurmi, Reet 2005: Maahanmuuttajanaiset ja väkivalta. Opas sosiaali- ja terveysalan auttamistyöhön. Sosiaali- ja terveysministeriön oppaita 2005 (15). Helsinki.
(23)
Diverse experiences, knowledge and skills is evident in gerontology social work.
Working with ageing clients presents various experiences, different types of knowledge and skills. This research found out that first, gerontology social workers experiences in their work involved four main encounters which are, professional base, client, multidisciplinary team, and the society. Secondly gerontology social workers’ apply a combination of factual, theoretical, and practice knowledge in their work and thirdly gerontology social workers utilise interaction, writing, interviewing and organization skills in their work.
Components of interactions
Professional base
A lot of approaches I use daily like case management is what I was trained in social work, In terms of profession gerontology social work is related to working with ageing and older people’s well-being. One utilizes common methods such as empowerment approach, use of case management, as well as the use of reminiscence method to supporting the elderly clients and their families.
Gerontology social work professional encounters are based on social work profession principles and gerontology social work. Gerontology social workers described their work as mandated by the social profession and gerontology social work, they pointed out that their methods such as case management, knowledge base and theoretical backgrounds is founded on social work. They construct meaning and act within the scope of these two professions.
The Client
Gerontology social workers experiencse are centred in the care of their client who are 65+ years. Interactions with the clients forms basic context of their work, in this encounters social workers apply various approaches to aid their client needs.
Multidisciplinary team
Gerontology social workers engage in cooperative interactions with other professional working with elderly clients such as nurses, doctors, ward managers, institutional care centres managers, home care services managers, mental health care professionals, adult social workers and other public services. The different perspective of all various workers enhances an holistic care of the patience as well as allowing an opportunity to learn from each other.
The society
Gerontology social workers experience interaction with the society/community. They view their work as involving the community which forms the context of their work. The ageing individuals live in the community which has rules, culture, norms and other different organisations including families. Society provides aspects of political unit that establishes policies and programmes for the ageing. The political organisations and leadership have effect on the ageing populations. One of the participants lamented that the government has been cutting resources for prevention services across all sectors of public services. There was agreement though, that the establishment of the new law supporting the functional capacity of the older population & social-health services for elderly 28.12.2012/980, was of significant boost to ensuring the risk clients were brought into awareness through public participation.
Combination of factual, theoretical and practice knowledge
There is no manual that I need to read every day how to handle clients’ situation, through doing work I develop knowledge. I can easily step back and think through other situations I have had, the various laws I have applied before, the approach I have taken before, the colleague advice on so and so case.
The knowledge about ageing, aged and the diseases associated with age was notes important for a social worker working with elderly clients. Other areas of knowledge that were mentioned includes the knowledge of social and healthcare organization, various services offered by other sectors, elderly policies, the criteria for right to services, social work core values and methods. Gerontology social workers gain knowledge in practice, during home visits, sharing ideas and through interrelating with other professionals and experts.
Interaction, writing, interviewing and organization skills
When working with the elderly one requires several techniques like interviewing, one has to make sure to ask open ended questions not just a yes or no answers. By so doing you allow the clients to tell their feelings. I think having empathy, dignity and worthy of a person demands that you allow them tell their feelings and ideas, without judging them
Gerontology social workers reported the significant of interviewing and communication skills such as reframing, paraphrasing, summarizing and listening. Gerontology social workers identified utilising advising, guiding and counselling skills to effectively meet requirements of their jobs. It was emphasised the need to promote clients own initiative and boost their self care. Good writing skills are essential in the field of social work, gerontology social workers mentioned their involvement in report writing and giving written opinions about their clients to other sectors which are involved in services production and delivery in this sector.
Faith Kilpeläinen
University of Lapland
Text based on master thesis research 2017 – Gerontology social workers experiences in their work.
(22)
Sosiaalityön subjektiasema sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamissa mielipidekirjoituksissa
Mielipidekirjoitukset tuottavat ja rakentavat omalta osaltaan sosiaalista todellisuutta vaikuttamalla tietoomme, uskomuksiimme, arvoihimme, sosiaalisiin suhteisiimme ja identiteetteihimme (1). Mielipidekirjoitukset välittävät meille tietynlaisia tulkintakehyksiä, jotka ohjaavat ymmärtämään ja havainnoimaan todellisuutta tietystä näkökulmasta käsin ja rakentavat toimijoille tietynlaisia subjektiasemia sekä vakuuttavat ja suostuttelevat meitä tavoittelemiensa päämäärien taakse (2).
Pro gradu -tutkielmassani halusin selvittää sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamissa lastensuojelua käsittelevissä mielipidekirjoituksissa ilmeneviä subjektiasemia ja subjektiasemien välisiä suhteita. Subjektiasema tarkoitti tutkimuksessani viitekehystä, jonka mukaan ihmisen identiteetti muotoutuu, valikoituu ja neuvotellaan tilannekohtaisesti kussakin vuorovaikutuksellisessa suhteessa ja/tai tilanteessa yhä uudelleen (3).
Tutkimukseni tulokset osoittivat toimijoiden subjektiasemien jakautuvan neljään toimija-asemaan: julkisen vallan, asiantuntijatiedon, sosiaalityön ja sosiaalityön asiakkaiden, lasten ja vanhempien, subjektiasemaan.
Sosiaalityö ja julkinen valta
Mielipidekirjoituksissa julkinen valta (lainsäädäntö, poliittiset päättäjät, kuntien/kaupunkien johtavat viranhaltijat) oli hyvin vahva, jopa omavaltainen, toimija rajoittaen ja mahdollistaen sekä sosiaalityön että asiakkaiden toimijuutta. Julkisen vallan subjektiasema heijastui kaikkien muiden toimijoiden subjektiasemaan: se pystyi päätöksillään ohjaamaan kokonaisvaltaisesti muita toimijoita.
Sosiaalityön subjektiasema asettui siis suhteessa julkisen vallan määräysvaltaan ja tätä kautta lastensuojelun toimintaympäristössä ja toimintakäytännöissä mahdollistuviin ja rajoittuviin tekijöihin. Sosiaalityön subjektiasema kuvastui pakkona toimia rakenteiden puristuksessa. Sen subjektiasema näyttäytyi sosiaalityön oman ammattietiikan ja markkinaorientoituneen logiikan välisenä toimijuutena: sosiaalityö paini moraalisessa ja eettisessä ristiriidassa asiakkaiden ja rakenteiden välissä.
Kuitenkin julkisen vallan ohjaus- ja määräysvaltaan myös luotettiin. Se pystyi takaamaan ja mahdollistamaan laadukkaan ja korkeatasoisen lastensuojelun sosiaalityön kehystämällä ja linjaamalla lastensuojelupalveluja ja sen toimintakäytäntöjä.
Sosiaalityö ja asiantuntijatieto
Asiantuntijatietoa (tiede/tieto, kuten erilaiset tutkimukset, projektit tai tilastot) hyödynnettiin laajasti mielipidekirjoituksissa toimijoiden subjektiaseman ja/tai toiminnan perusteena/perustana. Asiantuntijatieto toimi hyvinkin erilaisten päämäärien oikeutuksena, sitä hyödynnettiin omien tavoitteiden ja toimija-aseman vahvistamiseksi/osoittamiseksi.
Asiantuntijatietoon viitattiin niin argumentoitaessa lastensuojelun asiakkaiden tilanteista ja tarpeista, kuten osoittamaan lasten hyvinvoinnin uhkatekijöitä, kerrottaessa lastensuojelupalvelujen tilanteesta, kuten lastensuojelun asiakasmääristä, kuin vaadittaessa julkista valtaa käyttämään tietoa/tiedettä päätöksentekonsa tukena.
Sosiaalityö ja asiakkaat
Asiakkaiden subjektiasema oli varsin heikko. Asiakkaista, niin lapsista kuin aikuisista, tehtiin erilaisia luokituksia ja kategorioita, joiden pohjalta varsinaiset päämäärät asetettiin, pantiin täytäntöön ja voitiin saavuttaa. Mielipidekirjoituksissa asiakkaiden toimijuudelle annettiin vain vähän tilaa, he eivät olleet itsenäisiä tietäviä, taitavia ja tasavertaisia toimijoita sosiaalityön rinnalla. Asiakkaiden toimija-asema kytkeytyi sosiaalityöhön: kun asiakkaat saivat sosiaalityön tukea, apua ja ohjausta, heidän mahdollisuutensa toimia ja osaamisensa kasvoivat merkittävästi.
Mielipidekirjoituksissa sosiaalityön subjektiasema näyttäytyi pyrkimyksenä kontrolloida vanhempia ja puolustaa lasten etua. Tosin lasten etu asettui suhteessa sosiaalityön päämääriin, ei niinkään suhteessa lapsien omiin päämääriin tai tarpeisiin. Sosiaalityö toteutti vahvasti viranomaisstatukseen, kontrolliin ja tukeen, perustuvaa toimijuutta. Sosiaalityön subjektiasema näyttäytyi asemana, jolla oli tietoa asiakkaiden tarpeista ja elämismaailmasta sekä siitä, kuinka asiakkaita voitiin auttaa, tukea ja ohjata sosiaalityön keinoin.
Sosiaalityö
Sosiaalityön subjektiasema rakentui suhteessa muihin toimijoihin. Sen subjektiasema kytkeytyi julkisen vallan, tiedon/tieteen ja asiakkaiden subjektiasemiin. Sosiaalityö vaati rinnalleen asiantuntijoiden verkoston, joka koostui julkisesta vallasta ja asiantuntijatiedosta (tieteestä/tiedosta). Se ei pystynyt toimimaan itsenäisesti, yksin, ilman näiden tukea. Asiakkaat olivat puolestaan sosiaalityön toimenpiteiden kohteena.
Mielipidekirjoituksissa pyrittiin vahvistamaan sosiaalityön subjektiasemaa yhteiskunnallisena toimijana/viranomaisena. Suhteessa julkiseen valtaan pyrittiin osoittamaan, että lastensuojelutyötä tekevät sosiaalityöntekijät ovat ammattilaisia ja että sosiaalityö pystyisi toteuttamaan perustehtäväänsä laadukkaasti, tarkoituksenmukaisesti ja oikea-aikaisesti osaavien ja pätevien sosiaalityöntekijöiden toimesta, mikäli vain julkinen valta takaisi, mahdollistaisi ja järjestäisi tämän (oikeilla päätöksillä ja resursseilla). Tässä asiantuntijatietoa käytettiin osoittamassa sosiaalityön tilanteita ja tarpeita, kuten tietynlaisten päätösten tai käytäntöjen toteuttamisen välttämättömyyttä lastensuojelutyön sujuvoittamiseksi.
Suhteessa asiakkaisiin mielipidekirjoituksissa kerrottiin sosiaalipalveluiden työskentelyn perustuvan sosiaalialan ammattilaisten asiantuntemukselle. Mielipidekirjoituksissa tuotiin myös esiin, että sosiaalityön työskentelyn lähtökohtana on nimenomaan asiakas- ja lapsikeskeisyys. Asiakastyön laatu kuitenkin myös huolestutti, erityisesti lapsikeskeisyyden ja lasten edun unohtuminen/sivuuttaminen. Mielipidekirjoituksissa vaadittiinkin, että sosiaalipalvelujen tulisi kautta linjan pyrkiä edelleen vahvistamaan asiakas- ja lapsikeskeistä työotettaan ja että sosiaalityöntekijöiden asiantuntemusta, tietämistä ja taitamista, tulisi vahvistaa. Tässä asiantuntijatietoa käytettiin oikeutuksena sosiaalityön asiantuntemuksen vahvistamiseksi, esimerkiksi perus- ja täydennyskoulutusten toteuttamista ja tarvetta perusteltiin sillä, että niiden kautta pystyttiin tukemaan sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä erilaisista asiakas- ja lapsikeskeisistä työskentelymenetelmistä.
Lyhyenä yhteenvetona voidaan todeta, että mielipidekirjoituksissa sosiaalityö ja muut toimijat asemoitiin hyvinkin erilaisiin suhteisiin. Julkisen vallan suhde oli valtasuhde, johon kaikki muut toimijat alistuivat. Sosiaalityön subjektiasema asiakkaisiin nähden oli asiantuntijasuhde, jossa sosiaalityöntekijä oli tietävä ja asiakas tietämätön. Asiantuntijatieto toimi perusteena/perustana muiden toimijoiden päämäärille. Asiakkaan subjektiasema oli puolestaan heikko.
Jenni Kaisto
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: Semioottinen analyysi sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamista lastensuojelua käsittelevistä mielipidekirjoituksista vuosina 2008–2015, 2017.
Lähteet
1. Fairclough, Norman 2002: Miten media puhuu. Vastapaino. Tampere.
2. Törrönen, Jukka 1997: Intohimoinen teksti – pysäytetty kertomus suostuttelun makrorakenteena. Teoksessa: Sulkunen, Pekka & Törrönen, Jukka (toim.): Semioottisen sosiologian näkökulmia. Gaudeamus. Helsinki, 221–247.
3. Törrönen, Jukka 2000: Subjektiaseman käsite empiirisessä sosiaalitutkimuksessa. Sosiologia 37(3), 243–255.
(21)
Mureneva toimijuus ja särkyvä identiteetti nuoren peliriippuvaisen naisen elämänkertomuksessa
Nuorten naisten peliriippuvuus on yhä varsin vähän tutkittu ilmiö, ja he ovat myös asiakasryhmänä edelleen suhteellisen pieni. Hoidon ja kuntoutuksen näkökulmasta heidän ongelmansa on kuitenkin näyttäytynyt jopa kaikkein vaikeimpana.
Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin 25-vuotiaan peliriippuvaisen Maijan toimijuudessa ja identiteetissä tapahtuneita muutoksia sekä peliriippuvuuden kehitysprosessia hänen oman elämänkertomuksensa pohjalta. Kertomuksen keskiöön nousivat elämän moninaiset epävarmuustekijät ja muutokset, kuten koettu köyhyys, hauraat tukiverkostot sekä varhainen itsenäistyminen ja opintopolun katkeaminen, jotka lujittivat olennaisesti pelitavan kehittymistä osaksi nuoren naisen elämää. Toimijuuden haavoittuvuus onkin ollut merkittävässä roolissa sekä pelaamista edeltävänä, että sitä ylläpitävänä tekijänä.
Myös aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet sosio-ekonomisiin riskiryhmiin kuuluvien olevan muita alttiimpia peliriippuvuuden kehittymiselle. Havainnot korostavat, kuinka tärkeää nuoren aikuisen tukeminen ja kokonaistilanteen kartoittaminen elämän muutostilanteissa on, jotta tulevaisuuden suunnittelu ja varhainen puuttuminen peliongelmaan mahdollistuisivat. Sanoisinkin, että peliriippuvuustutkimuksessa on kenties jopa liikaa korostettu ongelman psykologista viitekehystä, jolloin yksilön sosiaaliset olosuhteet, puutteelliset tukiverkostot, elämänmuutokset sekä osattomuus esimerkiksi opiskelu- ja työelämässä ovat jääneet ikään kuin sen varjoon peliongelmalle altistavina ja kuntoutumista haastavina tekijöinä.
Peliriippuvuus muuttaa olennaisesti yksilön prioriteetteja ja syrjäyttää aiemmin tärkeitä asioita, kun elämän merkityssisällöt muuttuvat peliriippuvuutta vastaaviksi. Pelaamisella on voimakas elämää kaventava vaikutus, jonka seurauksena asioita lykätään ja jätetään tekemättä, harrastukset jäävät pois ja ystäväpiiri ohenee. Lisäksi peliriippuvuudesta seuraa vaikeuksia motivoitua tai aloittaa mitään uuttaa, toiminnan lamaantumista ja yksinäisyyttä sekä kokonaisvaltaista voimavarattomuutta. Pelaamisen ensisijaisuus ja toimijuuden heikkeneminen ilmenevätkin ennen kaikkea muutoskyvyttömyytenä suurista pelihaitoista ja muutoshalusta huolimatta.
Peliriippuvuus näyttäytyy yksilön toimijuutta murentavana ilmiönä, jossa pelaaminen ottaa merkittävän aseman toimintaa ja aloitteellisuutta suuntaavana, sekä kykyjä ja minä-pystyvyyttä määrittelevänä voimana. Myös oman todellisen potentiaalin saavuttaminen estyy, kun vaikutus- ja valinnanmahdollisuuksia ohjaa ensisijaisesti pelaaminen ja sen jatkuvuus – usein jopa uran tai perheen kustannuksella. Pelihaitat heijastuvatkin olennaisesti myös yksilön läheisiin sekä tulevaisuudenkuviin, joissa pelaaminen näyttäytyy ainoana selviytymiskeinona ja uuden alun mahdollisuutena: ”Mää uskon siihen, että pystyn vasta sitten suunnittelemaan elämää, kun saan nuo velat maksettua. Ja sitte, ku saan nuo velat maksettua, nii hakisin apua tuohon pelaamiseen”.
Peliriippuvainen sekä antaa itselleen, että saa vuorovaikutuksessa muilta hyvin moninaisia identiteettejä ja ominaisuuksia. Annettuun ja omaksuttuun identiteettiin voi kuulua muun muassa ahneutta, pahuutta, hyväksikäyttöä, epäluotettavuutta, tunteettomuutta, moraalittomuutta, hulluutta, sairautta, rikollisuutta, epäsopivuutta, ulkopuolisuutta, hylätyksi tulemista ja päämäärättömyyttä, jotka nousivat esiin tutkimustuloksissani.
Peliriippuvainen voi kuitenkin tarkastella itseään myös iloisena, oikeudenmukaisena, rehellisenä ja tunneälykkäänä ihmisenä, mutta samaan aikaan epäillä, onko hänellä enää oikeutta näihin ajatuksiin esimerkiksi moraalinvastaisten tekojen ja niiden aiheuttaman sisäisen ristiriidan myötä. Identiteetti sisältääkin aina yksilön kokemuksen omasta arvostaan, ja jos se rakentuu kielteisten ominaisuuksien ympärille, vaikuttaa se usein myös toimintaan ja käyttäytymiseen.
Tutkimusprosessin myötä ja sen jälkeen huoleni kohdistuu erityisesti ammatillisten tahojen toimintavalmiuksiin peliriippuvuuden kohtaamisessa ja heidän rooliinsa negatiivisen minäkuvan vahvistamisessa. Häpeää ja syyllisyyttä tuottavia käytäntöjä onkin edelleen olemassa ja ne ovat valitettavan yleisiä laajasta tutkimus- ja kehittämistyöstä huolimatta. Ymmärrystä, hyväksytyksi tulemista ja sensitiivistä vuorovaikutusta on sen sijaan ollut huomattavasti vaikeampi löytää, vaikka niiden tulisi olla erottamaton osa sekä sosiaalityön käytäntöä, että työntekijän omaa ammattietiikkaa. Apua ei myöskään aina osata tai kyetä tarjoamaan oikeaan aikaan, eikä yhteyttä asiakkaaseen oteta silloin, kun on luvattu.
Kehittämistarpeita ja kipupisteitä näyttääkin olevan ennen kaikkea asiakkaaksi ottamisen prosesseissa, koska pelaajan voimavarat eivät aina ole riittäviä tai vastaa palveluntuottajien ajatuksia siitä, että palveluiden piiriin hakeuduttaisiin esimerkiksi itse.
Iida Saari
Lapin Yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Mut sit häviänki kaiken.” – Kertomuksia nuoren peliriippuvaisen naisen toimijuudesta ja identiteetistä (2017).
Lähteet
Huotari, Kari 2007: Pelaaminen hallintaan: kuntoutus- ja koulutusohjelman ulkoinen arviointi. Sosiaalipedagogiikan säätiö. Helsinki
Jaakkola, Tapio 2006: Viihteestä riippuvuudeksi. Rahapeliongelman luonne. Tilastokeskuksen hyvinvointikatsaus 4/2006,26—29.
Lund, Pekka 2010: Rahapeliongelma: yksilölle jätetty taakka. PS-kustannus. Jyväskylä
Mielonen, Harri & Tiittanen, Harri 1999: ”Sitä aatteli että jos sitä nyt voittaa” – Peliriippuvaisten kokemuksia ongelmapelaamisen syistä, seurauksista ja hoidosta. A-klinikkasäätiön raporttisarja nro 32. Helsinki.
(20)
Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan hyvinvoinnin kokemuksia hyvinvoinnistaan
Tutkielmani oli sosiaalityön opinnäytetyö ja tarkoituksenani oli paitsi ymmärtää haastavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten kokemuksia myös tuottaa tärkeää tietoa sosiaalityölle, lisäämällä ymmärrystä siitä minkälaisia tekijöitä yksittäisen sosiaalisen ongelman ympärillä on nähtävissä.
Pyrin lisäämään sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä siitä, että ihmisiä autettaessa asioita ei tule tarkastella liian kapeasta näkökulmasta keskittyen vain johonkin kapeasti rajattuun ongelmaan ja sulkemalla silmät siitä seuraavilta oheisilmiöiltä. Autisminkirjon lasten palvelutarpeita selvitettäessä on ehdottomasti huomioitava myös lapsen perheen hyvinvointi.
Autisminkirjo on laaja-alainen kehityshäiriö (1), missä on kyse neurobiologisesta kehityksellisestä oireyhtymästä (2), josta kärsii tutkimusten mukaan 0,7-1,2 prosenttia kaikista kouluikäisistä lapsista (3). Lisäksi Suomessa on noin 120 000 yksinhuoltajaperhettä (4). Tutkin pro-gradu tutkielmassani Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan hyvinvoinnin kokemuksia. Merkittävimpiä tutkimustuloksia olivat selkeät puutteet autisminkirjon lasten yksinhuoltajien hyvinvoinnissa sekä saadun tuen puute.
Perustarpeiden tyydyttäminen
Perustarpeiden tyydyttäminen, kuten riittävä uni, lepo, ruoka, liikunta, rakkaus, läheisyys ja vapauden tunteen saavuttaminen näytti olevan pahasti vaarantunut autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla. Tutkittavillani oli merkittäviä uniongelmia sekä haasteita saada terveellistä ravintoa. Nämä tekijät näyttivät olevan suoraan yhteydessä tutkittavien huonona näyttäytyneeseen terveydentilaan.
Tutkimukseni mukaan puolison puute oli autismin kirjon lapsen yksinhuoltajalle yleistä ja se koettiin pääsääntöisesti negatiivisena tekijänä suhteessa hyvinvointiin. Lapsen pärjääminen elämässä ja suhtautuminen elämään oli suorassa yhteydessä vanhemman omaan hyvinvoinnin kokemukseen. Tulkitsin aineistoni perusteella eri osa-alueiden välillä olevan selviä yhteyksiä toisiinsa; uniongelmista kärsivillä oli myös enemmän vaikeuksia syödä terveellisesti ja luoda uusia parisuhteita ja päinvastoin.
Pärjääminen työelämässä ja yhteisöissä
Työn tekeminen, harrastaminen, kansalaistoimintaan osallistuminen tai kouluttautuminen eivät näyttäytyneet tutkimuksessani saavuttamattomissa olevilta asioita. Tutkimukseni perusteella arvioin autisminkirjon lapsen yksinhuoltajilla olevan vahvaa ammattitaitoa ja halua toteuttaa itseään työn kautta. Työssä käyminen ei ollut mahdollista kaikille rajallisten voimavarojen takia. Työssäkäyville työn tekeminen ja työpaikalla pärjääminen vahvisti henkistä hyvinvointia, mutta vei voimavaroja muilta elämän osa-alueilta.
Tutkimukseni tulokset osoittavat perustarpeiden tyydyttämisen ja työssä sekä yhteisöissä pärjäämisen edellyttävän autismin kirjon lapsen yksinhuoltajalta vahvaa turvaverkkoa eli konkreettista hoitoapua sekä taloudellista tukea. Analyysini mukaan tuon turvaverkon voi luoda joko julkinen taho tai sukulaisuussuhteet. Olennaista olisi kuitenkin tuen luotettavuus eli joko pysyvät viranomaispäätökset tai vakaat ihmissuhteet. Tutkimukseni mukaan valitettavan usein nämä eivät toteutuneet.
Aineellinen-, henkinen- ja sosiaalinen pääoma
Aineellisen-, henkisen ja sosiaalisen pääoman kerääntyminen autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalle näyttäytyi tutkimukseni mukaan hyvin epätodennäköiseltä. Pääoman kerryttäminen olisi arvioni mukaan vaatinut perustarpeiden tyydyttämistä ja vankkaa asemaa työelämässä ja yhteisöissä eli edellyttänyt vahvaa ja toimivaa turvaverkkoa. Tutkimukseni mukaan autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla oli poikkeuksetta haasteita näillä elämän osa-alueilla.
Arvioni mukaan pääoman kerryttäminen olisi vaatinut lisäksi vahvaa persoonaa, jolla on hyvä paineensietokyky sekä tavoitehakuinen asenne elämään. Tulkintani mukaan autisminkirjon lasten yksinhuoltajilta ei puuttunut tätä ominaisuutta, mutta muut elämänalueet olivat liian raskaita energian ja vahvuuden riittämiseksi enää tälle pääoman kerryttämisen tasolle.
Kaiken kaikkiaan tutkimustulosteni perusteella autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla on siis suuria puutteita hyvinvoinnin kokemuksessaan. Nähdäkseni ihmisen perusluonne on kuitenkin eteenpäin pyrkivä ja näin ollen ihminen luo jatkuvasti jonkinlaisia tavoitteita joihin pyrkii, joko tietoisesti tai tiedostamatta. Autismin kirjon lapsen yksinhuoltajan elämä on vammaisen lapsen synnyttämisen ja eron myötä kokenut niin suuria perustarpeiden menetyksiä, että tavoitteet voivat tällaisessa elämäntilanteessa elävällä olla esimerkiksi vain riittävä uni, ruoka ja liikunta. Ihmisluonteen omaisesti tosin hyvinvoinnissaan jonkin tason saavutettuaan, ihminen luo itselle uuden tavoitteen ja lopulta voidaan päästä hyvin korkealle hyvinvoinnin kokemuksen tasolle.
Tähdellistä sosiaalityön tiedontuotannon kannalta on kuitenkin huomioida se, että yhteiskunta voi halutessaan tukea tässä haastavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten hyvinvointia paljon nykyistä paremmin keskittymällä siihen, että tukea annetaan riittävästi, oikea-aikaisesti ja pysyvyyttä ja jatkuvuutta painottaen.
Paula Huhtanen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan kokemuksia hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä.
Lähteet
-
-
- Linna, Sirkka-Liisa. 2004: Laaja-alaiset kehityshäiriöt. Teoksessa: Moilanen, Irma & Räsänen, Eila & Tamminen, Tuula & Almqvist, Fredrik & Piha, Jorma & Kumpulainen, Kirsti (toim.) Lasten- ja nuorisopsykiatria. Helsinki: Duodecim, 289–298.
- Korpela, Raija 2004: Autismi. Teoksessa: Sillanpää, Matti & Herrgård, Eila & Iivanainen, Matti & Koivikko, Matti & Rantala, Heikki (toim.) Lasten neurologia. Helsinki, Duodecim, 200–212.
- Nylander Lena 2010: Autismin kirjo aikuisikäisillä – kysymyksiä ja vastauksia. Autismi- ja Aspergerliitto Ry. Vantaa, 19.
- 4. http://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/tilastoja/perheet/yksinhuoltajaperheet_suomessa/ 3.3.2017 klo 9:27
-
(19)
Sosiaalityöntekijät lastenpsykiatrialla
Kun lapsi sairastuu psyykkisesti, on lapsen perheen tilanne haavoittuva. Vanhemmat kokevat syyllisyyttä, epäonnistumista, jopa häpeää. Tällöin lapsi ja perhe tarvitsevat ammattilaisilta hyvää hoitoa ja hyvää kohtaamista.
Lastenpsykiatrialla työskennellään moniammatillisessa tiimissä. Tiimiin kuuluvat lastenpsykiatrian erikoislääkäri, psykologi, psyko-, puhe- ja toimintaterapeutti, fysioterapeutti, sosiaalityöntekijä, sairaanhoitajat ja sairaalakoulun erityisopettaja. Tavoitteena on auttaa lasta ja perhettä selviytymään arkielämässä sekä tukea lapsen kasvua ja kehitystä. (1.) Lastenpsykiatrian sosiaalityöntekijän tavoitteena on selvittää perheen rakennetta ja toimintaa sekä käsityksiä lapsen ongelmista (2). Perheen tilanteesta kartoitetaan perheen elinolosuhteet, elämäntilanteet sekä perheen terveys ja vuorovaikutussuhteet (3).
Pro gradu-tutkielmassani tarkastelin sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuutta lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä. Sosiaalityöntekijä työskentelee toimintaympäristössä, jossa vallitsee vahva lääketieteellinen lähestymistapa. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kokivat tiimityöskentelyn mielekkäänä työmuotona, koska asiantuntijat täydentävät osaamisellaan toisiaan. Tällöin lapsi ja perhe saavat monipuolista hoitoa. Tiimityössä myös työryhmän tuki koetiin tärkeänä, koska asioita ei tarvitse selvittää yksin.
Erityisosaajina
Sosiaalityöntekijät kokivat tuovansa tiimiin kokonaisvaltaista yhteiskuntatietteellistä näkemystä perheen tilanteeseen. He tarkastelevat asioita lapsen ja perheen tulokulmasta muiden ammattilaisten tarkastellessa syvemmin lapsen psyykettä. Sosiaalityöntekijät hallitsevat monimutkaisen palvelujärjestelmän; tiedon lasta ja perhettä hyödyntävistä tukimuodoista, sosiaalilainsäädännöstä sekä lastensuojelullisista kysymyksistä.
Sosiaalityöntekijöiden täytyy olla tietoisia yhteiskunnan tilanteesta ja yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista. Työskentelyssään he huomioivat yhteiskunnan rakenteelliset tekijät ja niiden vaikutukset perheiden hyvinvointiin. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kertoivat, että esimerkiksi perheitä kohdannut työttömyys, taloudellinen niukkuus tai perheen jäsenen sairastuminen vaikuttavat osaltaan perheiden hyvinvointiin. Tutkimuksessani sosiaalityöntekijät myös kohtasivat monenlaisia perhemalleja: samaa sukupuolta olevia pareja lapsineen sekä uusioperheitä.
Sosiaalityöntekijät kokivat, että vaikeissa tilanteissa olevien perheiden kohtaamisissa erityisesti kuulemisen taito, empaattisuus ja positiivisen palautteen antaminen ovat merkityksellisiä asioita. Tiimityössä tarvitaan avointa ja toisia ammattilaisia kunnioittavaa keskustelua. Tärkeintä yhteistyössä on, että eri asiantuntijat uskaltavat rohkeasti tuoda esiin omia näkökulmiaan. Asiantuntijoiden välinen hyvä ja avoin kommunikaatio mahdollistaa lapselle ja perheelle hyvän hoidon.
Koulutuksesta kokemukseen
Sosiaalityön koulutus antaa perustan asiantuntijana toimimiseen. Sosiaalityöntekijät kokivat, että koulutus antaa kyvyn katsoa perheen tilannetta kokonaisuutena. Lisäksi vankka palvelujärjestelmäosaaminen antaa tietoa sosiaaliturvasta, palvelujärjestelmistä ja tarvittavista laeista. Nämä osaltaan tekevät sosiaalityön asiantuntijuuden erityiseksi lastenpsykiatrialla. Sosiaalityöntekijät tarvitsevat lastenpsykiatrialla työskentelyyn myös lisäkoulutusta lapsen fyysisestä ja psyykkisestä kehityksestä sekä lastenpsykiatrisesta diagnostiikasta.
Työ- ja elämänkokemus antoivat sosiaalityöntekijöille rohkeutta työskentelyyn sekä välineitä käsitellä vaikeita tunteita ja tilanteita. Tilannetaju, empaattisuus ja kuuntelemisen taito koetiin vahvuuksina.
Tavoitteena on, yhdessä moniammatillisen tiimin kanssa, antaa lapselle ja hänen perheelleen parasta mahdollista hoitoa. Laaja-alainen perheen tilannekartoitus, tietous palvelujärjestelmistä sekä hyvä vuorovaikutus tiimin jäsenten ja asiakasperheen kanssa kuuluvat tärkeänä osana sosiaalityöntekijän työhön.
Lastenpsykiatrialla sosiaalityöntekijöiden ammatillinen osaaminen on tärkeä osa tiimityötä. Oman pro gradu- tutkielmani avulla haluan laajemmin tuoda esille heidän tekemäänsä arvokasta työtä.
Linnea Karhumaa
Lapin Yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: Sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuus lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä 2017.
Lähteet
-
-
- Sosiaalityö lastenpsykiatrian alueella, monistetietopaketti. Painamaton.
- Sinkkonen, Jari 1999: Lastenpsykiatrinen diagnostiikka. Teoksessa Sinkkonen, Jari & Pihlaja, Päivi (Toim.): Ulos umpikujasta. WSOY – kirjapainoyksikkö. Porvoo, 167–186.
- Väänänen, Riitta 2013: Perheen rakenteen, dynamiikan ja arvojen merkitys lapsen psyykkiselle hyvinvoinnille. Väitöskirja. Kopijyvä. Kuopio.
-
(18)
Suomen kielen opetuksen merkitys turvapaikanhakijalle
Tilanne Suomessa oli syksyllä 2015 aikana monella tavalla ainutlaatuinen. Suomeen saapui huima määrä uusia maahanmuuttajia turvapaikanhakijoina (1).
Syksyllä 2015 perustettiin lyhyessä ajassa useita uusia vastaanottokeskuksia eri puolille maata samaan aikaan kun luonto oli valmistautumassa talvea varten, ilmat kylmenivät ja monet odottelivat jo ensilunta. Huolimatta siitä seesteisestä tunnelmasta minkä maan jäätyminen syksyisin yleensä meitä ympäröivässä luonnossa aiheuttaa, oli monessa vastaanottokeskuksessa käynnissä oma tiivis ja vinhasti pyörivä kuplansa, jonka sisällä hektinen arki hädin tuskin toimi kaikenlaisten puutteiden keskellä. Ihmisiä oli paljon ja tilat olivat ahtaita. Tuossa tilanteessa suomen kielen opetuksen alkamisella oli suuri merkitys, sillä se toi päiviin rakennetta ja antoi turvapaikanhakijoille toivoa niistä mahdollisuuksista, joita olivat tulleet uuteen maahan tavoittelemaan.
Pro gradu -tutkielmassani halusin päästä tarkemmin lähelle niitä merkityksiä ja kokemuksia, joita turvapaikanhakijat liittävät suomen kieleen, omaan äidinkieleensä ja kielitaitoon yleensä turvapaikkaprosessin ensivaiheissa. Olin kiinnostunut siitä, että mitkä ovat ne tarpeet, keinot ja mahdollisuudet, joita he yhdistävät kieleen ja uuden kielen oppimiseen?
Turvapaikanhakijat oleskelevat vastaanottokeskuksissa tai yksityismajoituksessa koko turvapaikkaprosessin ajan. Laki kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta (17.6.2011/746) sisältää pykälän (29§) työ- ja opintotoiminnasta. Asetuksen mukaan vastaanottokeskuksessa on järjestettävä työ- ja opintotoimintaa kansainvälistä suojelua hakevan ja tilapäistä suojelua saavan omatoimisuuden edistämiseksi. Työ- ja opintotoiminta tarkoittaa turvapaikanhakijan ja vastaanottokeskuksen laatimaa yhteistä toimintaohjelmaa, jonka mukaisesti turvapaikanhakija osallistuu esimerkiksi vastaanottokeskuksen siivoamiseen ja kunnostamiseen tai suomen, tai ruotsin kielen opiskeluun. Kieliopinnot ovat osa laissa säädettyä työ- ja opintotoimintaa ja niiden järjestäminen kuuluu vastaanottokeskukselle. Tarkoituksena on tukea turvapaikanhakijan itsenäisen elämän aloittamista sen jälkeen, jos hän saa luvan jäädä Suomeen (2).
Keräsin aineistoni pro gradu -tutkielmaani varten haastattelemalla vastaanottokeskuksessa asuvia afganistanilaisia turvapaikanhakijoita, jotka olivat aloittaneet suomen kielen opiskelun vastaanottokeskuksessa oleskelun aikana ja osallistuneet vastaanottokeskuksen työ- ja opintotoimintaan. Pisimpään Suomessa oleskelleista haastateltavistani olivat olleet Suomessa noin 9 kuukautta. Muut olivat tulleet noin 4-5 kuukautta sitten.
Kielitaito yhdistyi tässä tutkimuksessa valtaistumiseen. Valtakielen oppiminen mahdollistaa autonomisuuden. Autonomisuus ja sen saavuttaminen, voidaan nähdä valtaistumisen ydinajatuksena (3). Autonomisuus ja itsenäisyys liittyvät subjektiuden vahvistumiseen sekä hallinnan ja pystyvyyden tunteen kasvamiseen. Riippuvuuden ja riippumattomuuden, hallinnantunteen ja holhouksen ristiriidat punoutuvat jokaisen turvapaikanhakijan elämänkulkuun. Mahdollisuudet sosiaalisen muutokseen aikaansaamiseksi ovat rajoittuneet sekä sosiaalisesti että lainsäädännön kontrolloimana. Tällaisessa tilanteessa kielitaito voidaan ymmärtää subjektiuden vahvistumisen ja valtaistumisen liikkeelle panevana voimana.
Muutos kohti parempaa on valtaistumisen käsitteeseen yleisesti liitetty näkökulma. Turvapaikanhakijoiden kokemukset suomen kielen opiskelusta olivat pääosin positiivisia. Suomen kielen opiskelu nähtiin välineenä, jonka avulla kiinnittyä yhteiskuntaan ja oppia uuden maan kulttuuria, tapoja ja sääntöjä. Motivaatio suomen kielen opiskeluun kumpusi toiveesta saada aikaan muutos parempaan suuntaan omassa tilanteessa. Tärkeimpiä kielitaidon kautta tavoiteltavia asioita turvapaikanhakijoiden mielestä olivat status, tieto, turvallisuus ja sosiaaliset kontaktit. Kielitaito tuotti myös arvostusta ja aseman parantumista turvapaikanhakijan omassa sosiaalisessa elinpiirissä. Kaikilla haastateltavilla oli lisäksi suuri halu päästä osaksi suomalaista yhteiskuntaa suomen kielen oppimisen kautta. Suomalaista koulutusta kunnioitettiin ja halu opiskella oli korkea sekä miehillä että naisilla.
Puhuttaessa valtaistumisesta joudutaan väistämättä keskustelemaan myös vallan käsitteestä. Valta on monimuotoisesti jäsentyvien prosessien ja sosiaalisen kanssakäymisen seurauksena syntyvä tuote. Periaatteessa kukaan ei omista valtaa, mutta se on läsnä joka paikassa. Se on sosiaalisesti jaettu aktiivinen ilmiö, joka tulee näkyväksi ihmisten luomissa struktuureissa ja sovituissa normeissa. Sitä annetaan, se luovutetaan ja ansaitaan. Valta sisältää aina mahdollisuuden kontrolloida, rajoittaa ja asettaa erilaiset ihmiset ja ryhmät toisiaan vastaan (4).
Valta voidaan jaotella yhteiskunnan eri areenoilla ylivaltaan (power over), toimintavaltaan (power to) ja jaettuun valtaan (power with). Ylivalta on autoritääristä ja hierarkiaan liittyvää valtaa. Ylivalta on kaksinapainen, sillä sitä joko omistaa tai ei omista. Toimintavalta on hienovaraisempaa ja siihen liittyy mahdollisuus saada aikaan toivottu tulos joko suoraan tai välillisesti. Jaettu valta taas nähdään ylivallan haastajana, jossa valta saavutetaan yhteistoiminnan kautta (5). Yhteiskunnallisen vallan lisäksi on olemassa myös henkilökohtaista valtaa (personal power), joka tarkoittaa yksilön henkilökohtaista kykyä vaikuttaa omaan ympäristöönsä (6).
Kielitaito yhdistyi turvapaikanhakijoiden kertomuksissa vallan eri tasoihin. Kielitaito näkyi ylivallan (power over) välineenä käyttää totaalista valtaa ja tilanteissa, joissa turvapaikanhakijat toivoivat pääsevänsä osallisiksi jaetusta vallasta (power with). Turvapaikanhakijat kertoivat esimerkiksi siitä, miten kielitaitoa voidaan käyttää ylivallan työkaluna jonkin ryhmän alistamiseksi oman toimintavallan alaisuuteen. Toisaalta kielitaidon avulla voidaan myös luoda kontakteja. Kontaktit muihin ihmisiin mahdollistivat turvapaikanhakijoiden mielestä pääsyn jaetun vallan piiriin. Jaettu valta on ikään kuin ylivallan vastakohta ja tarkoittaa tasa-arvoista sosiaalista valtaa, eli valtaa toimia yhdessä muiden kanssa tasa-arvoisina kumppaneina (7).
Vallan tasoihin liitetään yleensä lisäksi suostutteluvalta (power to), mutta se ei tullut kovinkaan selvästi aineistossa esille. Ehkä tämä johtui siitä, että suostutteluvalta eli toimintatavalta liittyy niin tiukasti kielitaidon hallitsemiseen, eikä sitä voida käyttää sellaisen yksilön kohdalla, jolla tätä taitoa ei ole. Tai jos käytetäänkin, niin silloin joudutaan turvautumaan tulkin apuun. Voi olla myös, että suostutteluvalta liittyy enemmän viranomaisen toimintaan ja hänen pyrkimyksiinsä saada aikaan asiakkaan tilanteessa muutosta. Silloin se ei tule esille asiakkaan puheessa, vaan pikemminkin viranomaispuheessa. Suostutteluvallalla tarkoitettiin siis toimintavaltaa, jossa toivottua tulosta tavoitellaan suoraan tai välillisesti. Henkilökohtainen valta (personal power) taas nousi turvapaikanhakijoiden keskuudessa kielitaidon oppimisen kautta tavoiteltavaksi ja saavutettavaksi voimaantumisen muodoksi. Tulosten mukaan kielitaidolla oli myös ideologinen tehtävä. Kielitaito nähtiin nimittäin mahdollisuutena parantaa ei vain omaa elämää, mutta myös ympäristön tilaa ja muiden ihmisten elämää.
Sosiaalityön ympäristöissä kohdataan enenevissä määrin asiakkaita, joiden suomen kielen taito on puutteellinen tai, jotka eivät jaa viranomaisten kanssa lainkaan yhteistä kieltä. Kielitaitoon ja kielitaidottomuuteen on näissä tilanteissa hyvä muistaa kiinnittää huomiota. Sosiaalityöntekijän on tärkeä ymmärtää kielitaitoon liittyviä eri merkityksiä ja, että maahanmuuttoon, turvapaikkaprosesseihin, uuteen maahan ja kulttuuriin sopeutumiseen liittyy paljon eritasoisia tilanteita, joiden kaikkien alkujuuri näyttäisi palautuvan kielitaitoon. Kieli on hienovarainen vallankäytön väline ja avain niin moneen lukkoon, että sitä ei voida sivuuttaa kevyin perustein. Jos yhteistä kieltä ei asiakkaan kanssa löydy, olisi tärkeää tukeutua tulkkipalveluihin hyvin matalalla kynnyksellä.
Susanna Omori
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Melkein kaikki ongelmat ratkaistuu suomen kielellä” – Kielitaito turvapaikanhakijan valtaistumisen väylänä.
Lähteet
-
-
- Turvapaikanhakijoita saapui viimevuonna ennätysmäärä 2016: Sisäministeriö (2016). http://www.intermin.fi/fi/maahanmuutto/turvapaikanhakijat.
- Rontu, Kaisa & Ruunaniemi, Katja 2014: Vastaanottokeskusten opintotoiminnan suunnitelma. https://rednet.punainenristi.fi/node/27017
- Borodkina, Olga & Törrönen, Maritta & Samoylova, Valentina 2013: Empowerment as a current trend of social work in Russia. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering Social Work: Research and Practice. Palmenia Centre for Continuing Education. University of Helsinki, 22-35.
- Jan Fook 2002: Social Work, Critical Theory and Practice. London: SAGE Publications Ltd.
- Hokkanen 2009: Empowerment valtaistumisen ja voimaantumisen dialogina. Teoksessa Mäntysaari, Mikko & Pohjola, Anneli & Pösö, Tarja (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS- kustannus, 315-337.
- Neath, Jeanne & Schriner, Kay 2998: Power to people with disabilities: Empowerment issues in employment programming. Disability & Society 13 (2) 217-228.
- Neath & Schriner 1998, 218; Hokkanen 2009, 326.
-
(17)
Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit
Kannabiksen viihdekäyttö on sellainen asia, josta jokaisella on varmasti oma mielipiteensä. Nämä mielipiteet ovat jakautuneet lähinnä kahteen: puolesta tai vastaan. Koska halusin päästä niin sanotusti ilmiön taakse, pro gradu -tutkielmani käsittelee kannabiksen viihdekäytölle luotuja merkityksiä, ja näiden kautta kannabiksen viihdekäyttäjille rakentuvia identiteettejä. Kannabis on tällä hetkellä käytetyin laiton huume Suomessa (1), mikä tekee tutkielmasta ajankohtaisen. Aineistona toimii City-lehden Suuri huumeraportti ja sen kommenttiosio.
Huumeiden viihdekäyttö on vapaa-ajalla tapahtuvaa, hallinnassa olevaa huumeiden käyttämistä, jonka seuraukset koetaan lähinnä myönteisiksi (2). Tutkimuksessani näen viihdekäytön juuri tällä tavalla. Viihdekäytön yleistymiseen taas ovat vaikuttaneet esimerkiksi kansainvälinen klubikulttuuri, yksilönvapauden korostaminen, suorituskeskeisyyden lisääntyminen, huumeiden saatavuuden paraneminen sekä nuorten ja aikuisten ajatusmaailmojen välille kasvanut kuilu (3).
Kannabiksen viihdekäytön puolustajien rakentamat identiteetit antavat kannabiksen viihdekäyttäjistä positiivisen kuvan. Kelvollinen pössyttelijä on kuin kuka tahansa muukin niin sanotusti hyvä kansalainen siinä mielessä, että he ovat hyvin toimeentulevia ja tekevät osansa yhteiskunnan toimimisen eteen. Kannabiksen viihdekäyttäjä voi samalla kuitenkin tuntea erilaisuuden tunnetta sellaisiin ihmisiin verrattuna, jotka eivät ole viihdekäyttäjiä. Tällöin viihdekäyttäjälle rakentuu yhteiskuntakriittisen pössyttelijän identiteetti, sillä kannabiksen käyttö on maassamme laitonta, ja tämä voi aiheuttaa viihdekäyttäjissä kritiikkiä yhteiskuntaa, lakia ja lainsäätäjiä kohtaan.
1960-luvun hippiyteen yhdistin etenkin rauhaa ja rakkautta jakavan pössyttelijän, sillä molemmista löytyy samanlaisia piirteitä. Rakkaudella tarkoitetaan sitä, että jokaista elävää olentoa tulee rakastaa, ja rauha viittaa ihmisen sisäiseen mielentilaan, suvaitsevaisuuteen ja sopusointuun (4). Luonnon huomioiminen, rakkaus ja sisäisen maailman muutokset ovat myös joillekin nykyajan viihdekäyttäjistä tärkeitä kannabiksen käytön merkityksiä. Luonnon rakastaminen oli myös 1980-luvun Vihreälle liitolle tärkeää, josta myöhemmin muodostui nykyisinkin tuntemamme Vihreä puolue. Vihreän liiton juuret voidaan muiden 1970-80 lukujen uusien yhteiskunnallisten liikkeiden tavoin jäljittää yleiseen nuorisokulttuurin nousuun sekä hippiliikkeeseen (5). Tarkoitus ei ole yleistää, vaan kiinnittää huomio eri vuosikymmeninä tapahtuneiden asioiden ja ilmiöiden yhteyksiin ja herättää ihmisissä ajatuksia. Oikeuksiaan puolustava pössyttelijä vetoaa yksilön vapauteen tehdä omat valintansa elämässä, kunhan ne eivät aiheuta vahinkoa toisille ihmisille. Yksilön korostaminen ei liene koskaan ollut enemmän voimissaan kuin nyt, ja tähän viittaavaa retoriikkaa on nähtävissä selkeästi esimerkiksi poliittisten puolueidemme periaateohjelmissa – etenkin taas Vihreiden ja Vasemmiston.
Kannabiksen viihdekäytön vastustajien puheenvuoroista löydettävät identiteetit eivät taas anna kannabiksen viihdekäyttäjistä laisinkaan positiivista kuvaa. Heille rakentuvat nistin ja lainrikkojan identiteetit. Kannabiksen viihdekäyttäjä ei ole millään tavalla erilainen muista laittomien huumeiden käyttäjistä, ei edes riippuvaisista ongelmakäyttäjistä. Vastustajat pistävät kaikki huumeet samaan kategoriaan, joten myös huumeita käyttävät ihmiset niputetaan yhteen. Lainrikkojan identiteetti rakentuu sellaisten annettujen merkitysten kautta, jotka tekevät kannabiksen käytöstä rikollista toimintaa. Jossakin vaiheessa kannabiksen viihdekäyttäjästä saattaa tulla yhteiskunnallinen ongelma siinäkin mielessä, että vastustajat joutuvat verorahoistaan maksamaan heidän päihdehoitonsa.
Kannabiksen viihdekäyttäjissä tuntuu olevan tutkimuksen mukaan toisaalta elementtejä hippiliikkeestä, mutta samalla nykyajan yhteiskunnan etenkin yksilönvapauteen liittyvät arvot yhdistyvät tähän. Vaikka tarkoitus ei ole yleistää, on kuitenkin sosiaalityöntekijällekin hyödyllistä tietää mitä kannabiksen viihdekäytön taustalla saattaa mahdollisesti olla, sillä ilmiö tulee todennäköisesti vain kasvamaan.
Jenni Tuominen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan ”Hyvä, paha pössyttelijä” – Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit.
Lähteet
1. Partanen, Juha 2002: Huumeet maailmalla ja Suomessa. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka. Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 13-37.
2. Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Salasuo, Mikko 2004: Huumeet ajankuvana – huumeiden viihdekäytön kulttuurinen ilmeneminen Suomessa. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi.
3. Allaste, Airi-Alina 2006: Drug Cultures in Estonia – Contexts, Meanings and Patterns of Illicit Drug Use. Tallinn University Press. Tallinna, Viro; Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Parker, Howard & Aldrigde, Judith & Measham, Fiona 1998: Illegal leisure – the Normalization of Adolescent Recreational Drug Use. Routledge. Great Britain.
4. Tarvainen, Veikko 1993: 60-luvun kapina. Like. Helsinki.
5. Mickelson, Rauli 2015: Suomen puolueet. Vapauden ajasta maailmantuskaan. Vastapaino. Tampere.
(16)
Isyys eron jälkeen
Eroa ei tule nähdä pelkästään huonona asian lapsen elämässä. Vaikka vanhemmat eroavat toisistaan ja parisuhteesta, ero ei päätä vanhemmuutta. Ero muovaa kuitenkin arkea, rooleja ja suhteita. Suhde lapseen ja lapsen etu voivat nousta eron seurauksena vanhempien huomion keskiöön.
Tutkimuksessani isien kokemus isyydestä eron jälkeen oli alkuun hämmentävää ja hieman pelottavaa. Ero toi uudenlaista vastuunottamista. Isyys koettiin tärkeäksi ja isät halusivat olla lastensa elämässä aktiivisesti mukana. Isät kokivat, että jos yhteistyö lapsen äidin kanssa toimii, tapaamiset lapsen kanssa järjestyvät hyvin. Isät kokivat keskinäisen yhteistyön ja hyvän vuorovaikutuksen vahvistavan lapsen etua ja asemaa. Isät kokivat, että eron jälkeen keskinäistä puhetta ja keskustelua oli tullut enemmän lapsen ja hänen äidin kanssaan.
Kuka huolehtii, ettei vanhempiensa eron kokenut lapsi, joudu itse huolehtimaan oikeudestaan tavata isäänsä?
Vanhempien eron jälkeen lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa ja vanhemmilla velvollisuus huolehtia yhdessä lapsesta. Tutkimuksessani isät toivoivat lapsen tapaamisia enemmän. Toivettaan he eivät useinkaan rohjenneet esittää lapsen äidille tai viranomaiselle. Isät eivät he halunneet nostaa asiaa esille äidin kanssa, jotta sovitut tapaamiset eivät peruuntuisi. He eivät halunneet painostaa lastensa äitiä ja korostivat, että äidin ja lapsen hyvinvointi nivoutuvat kiinteästi toisiinsa.
Lastenvalvoja on tavallisesti ensimmäinen viranomainen keneen vanhemmat ottavat yhteyttä erotilanteessa. Ensimmäisellä tapaamisella vanhemmilla voi olla jo jonkinlainen suunnitelma, miten he aikovat huolehtia lapsesta. Lastenvalvojan rooli on tärkeä eroauttamistyössä, tästä syystä vanhempien ja lastenvalvojan ensitapaamiseen tulisikin varata riittävästi aikaa. Lastenvalvojan tehtävänä eroauttamisessa on nostaa lapsen asema keskiöön, sekä tarvittaessa neuvoa ja ohjata heitä muihin eroauttamispalveluihin.
”Turboahdettu tapaamisaikaa”
Tutkimuksessani isät kokivat, että heidän ja lasten väliset tapaamisajat olivat liian lyhyitä. He kokivat, että yhdellä tapaamiskerralla oli niin paljon tehtävää ja puhuttavaa, että aika ikään kuin loppui kesken. Isät eivät kuitenkaan halunneet, että tapaamistilanteet olisivat suoritustilanteita, vaan he pyrkivät luomaan niistä rentoja yhdessäolon hetkiä. Isät eivät halunneet kilpailua, siitä kumman luona lapsi viihtyy paremmin vaan isät halusivat elää tavallista lapsiperheen arkea lastensa kanssa.
Tutkimuksessani nousi esille, kuinka isät olisivat kaivanneet eron jälkeisiin ensitapaamisiin jonkinlaista valmennusta, ohjeistusta tai vertaistukea. ”Kukaan ei kertonut eikä valmistanut minua ensi tapaamiseen. Ilmassa oli paljon kysymysmerkkejä sekä molemmin puoleista jännitystä”.
Anita Tervo
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkielmaan: ”Tyhjäksi puserrua aikaa”, Isä – lapsi suhde eron jälkeen.
(15)
Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena
Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena Lastensuojelun edunvalvonnasta säädetään lastensuojelulain 22§:ssä. Pykälä on lapsen asioista vastaavaa sosiaalityöntekijää velvoittava, mutta vielä toistaiseksi huonosti tunnettu tai ainakin harvoin käytetty lapsen osallisuutta korostava lainkohta. Lapsilla ja nuorilla on kuitenkin hyvin positiivisia kokemuksia edunvalvontaprosesseista, joissa edunvalvoja on kulkenut lapsen rinnalla jopa useiden vuosien ajan.
Tieto edunvalvontamääräyksestä tulee lapselle ja nuorelle usein yllätyksenä, eikä heillä ole tietoa edes siitä, mitä edunvalvonta on, kuka sitä on hakenut ja miksi, kuka heidän edunvalvojansa on, mitä edunvalvoja tekee ja mitä edunvalvonta lapselle ja nuorelle merkitsee. Hyvin epäselvästä ja aikuisjohtoisesta lähtötilanteesta huolimatta edunvalvontaprosessi kokonaisuudessaan merkitsee lapselle ja nuorelle pysyvän, luottamuksellisen ja tärkeän ihmissuhteen syntymistä aivan vieraan aikuisen ihmisen kanssa.
”Ei ois tullu kuulluksi ilman edunvalvojaa”
Lastensuojeluprosessi ja etenkin siihen liittyvät erilaiset päätöksentekotilanteet näyttäytyvät lapselle ja nuorelle epäselviltä, osittain jopa kaoottisilta. Edes edunvalvojan mukana oleminen ei poista epämääräisyyden ja hallitsemattomuuden tunnetta lapsilta ja nuorilta. Lapsen ja nuoren osallistumisen mahdollisuudetkaan omassa asiassaan eivät ole itsestään selviä. Edunvalvoja pystyy kuitenkin omalla toiminnallaan tukemaan lasta oman mielipiteen muodostamisessa sekä huolehtimaan siitä, että lapsi ja nuori tulee kuulluksi joko suoraan tai edunvalvojansa kautta.
Edunvalvojan tehtävä on kaksijakoinen: hänen tulee tuoda esille lapsen ja nuoren mielipide häntä koskevassa päätöksenteossa, mutta muodostaa myös oma mielipiteensä siitä, mikä ratkaisu olisi lapsen edun mukainen. Tämä kaksoisrooli ei kuitenkaan heikennä lapsen ja nuoren sekä edunvalvojan välistä luottamusta. Tärkeintä on yhteinen keskustelu eri näkemyksistä molemminpuolisen ymmärryksen lisäämiseksi.
”No se niinku selvensi mulle niitä asioita”
Lapset ja nuoret kuvailevat edunvalvojaa sanoilla sanansaattaja, asioiden hoitaja ja kartalla olija. Sanansaattajan roolissa edunvalvojan tehtävänä on pitää esillä ja viedä eteenpäin lasten ja nuorten asioita ja mielipiteitä. Asioita hoitaessaan edunvalvojat esimerkiksi osallistuvat epävirallisiin kohtaamisiin ja arkisten asioiden hoitamiseen. Toiminta määräytyy pitkälti lasten ja nuorten tarpeiden ja toiveiden mukaan. Edunvalvoja on myös ”kartalla olija”, joka tuntee lapsen ja nuoren vuosien ajalta, luo häneen pysyvän, tärkeän ja luottamuksellisen ihmissuhteen, tietää ja tunnistaa lapsen ja nuoren tarpeet ja toiveet, puhuu lapsen puolesta ja vie hänen sanaansa eteenpäin viranomaisille ja muille lapsen asioissa työskenteleville ammattilaisille. Kartalla olija pystyy hoitamaan tehtäväänsä tapaamalla lasta ja nuorta säännöllisesti.
”Lähheinen ja luottamuksellinen suhde”
Edunvalvojan sekä lapsen ja nuoren välinen suhde rakentuu hitaasti kohtaamisten, keskusteluiden ja vapaan yhdessäolon kautta. Edunvalvontasuhteet ovat usein vuosien mittaisia, jolloin edunvalvojan pysyvyys sekä säännölliset tapaamiset ovat merkittäviä tekijöitä suhteen rakentumiselle. Huostaanotetuilla lapsilla on usein takanaan katkenneita ihmissuhteita, epävarmuutta ja menetyksiä. Edunvalvonta mahdollistaa lapselle ja nuorelle pysyvän ihmissuhteen edunvalvontamääräyksen ajaksi. Pysyvyyden lisäksi edunvalvojalla on todellisia, lakiin perustuvia mahdollisuuksia vaikuttaa lapsen ja nuoren lastensuojeluprosessiin ja sitä kautta heidän arkielämäänsä.
Jokaisella lapsella on lain suoma oikeus edunvalvojaan, mikäli edunvalvontamääräyksen kriteerit täyttyvät. Todellisuudessa edunvalvojan tarpeen arvioiminen ja hakeminen jää usein yksittäisen sosiaalityöntekijän vastuulle. Kiireellisimpien asioiden vuoksi edunvalvonnan hakemiseen liittyvä arviointi ja keskustelu lapsen kanssa voi helposti unohtua. Lapselle ja nuorelle tulisi kertoa edunvalvonnasta, jotta hän osaisi tarvittaessa myös itse vaatia edunvalvojan hakemista.
Edunvalvonnasta huolimatta lastensuojeluprosessia kokonaisuudessaan tulisi selkiyttää. Lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän tehtävänä on varmistua siitä, että asiakkaana oleva lapsi tai nuori on tietoinen omasta tilanteestaan ja siihen liittyvistä toimenpiteistä. Hänelle tulee myös perustellusti kertoa, keitä henkilöitä hänen asiassaan on mukana ja mitkä ovat heidän roolinsa. Lastensuojeluprosessin selkiyttämisen lähtökohtana on varmistaa, että lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä kohtaa asiakkaana olevia lapsia ja nuoria riittävän usein oppiakseen tuntemaan heidät ja heidän tarpeensa.
Myös edunvalvontatyöskentelyä voidaan kehittää entistä lapsilähtöisemmäksi. Vaikka lapset ja nuoret kokevat edunvalvonnan toimivana ja tärkeänä toimintana, edunvalvojat eivät ole voineet työskentelyllään poistaa lapsilta lastensuojeluprosessiin liittyvää epäselvyyttä. Edunvalvojan tulisi vielä selkeämmin kertoa lapselle ja nuorelle lastensuojeluprosessin vaiheista ja niihin vaikuttavista tekijöistä. Edunvalvojan tulee myös huolehtia siitä, että aikuisjohtoisissa tilanteissa asiat käsitellään lapsen kielellä selkeästi ja ymmärrettävästi.
Pilvikki Harju
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Meillä tuli semmonen hyvä suhde” Lasten ja nuorten kokemuksia lastensuojelun edunvalvonnasta.
(14)
Päihdeäiti haluaa rakastaa lapsensa ehjäksi
”Sillai käyny läpi oman lapsuuden surua siitä, ett ei oo ite voinu olla lapsi…Lähinnä ne päihteet on ollu mulle semmonen selviytymiskeino jotenki..”
Erilaiset käyttäytymis- ja käsitysmallit siirtyvät sukupolvelta toiselle ja päihdeongelmat aiheuttavat tutkimusten mukaan tähän erityisen riskin (1). Tutkimukseni tarkoitus oli kuvata haastateltujen äitien näkemyksiä siitä, kuinka heidän oma päihteiden käyttönsä oli vaikuttanut heidän lastensa elämään. Tarinaan hiipi kuitenkin kuin huomaamatta sivujuonne. Äitien tarinoissa tuli kuuluviin, kuinka heidän vanhempiensa päihteiden käyttö äitien omassa lapsuudessa oli vaikuttanut siihen, millaiseksi heidän elämänsä oli muodostunut. Tämän juonipolun osuus korostui osaltaan myös metodologisten valintojeni vuoksi; narratiivisuus tutkimusotteena nosti äitien omat tarinat lapsista tuotettujen tarinoiden rinnalle. Myös näistä äideistä tuli näkyviin lapsi, jonka elämään vanhemman päihteiden käyttö oli jättänyt jälkensä.
Jokaisen päihdeongelmaisen äidin tilanne on omanlainen, joten stereotypioiden luominen päihdeäideistä voi olla kyseenalaista. Tärkeä on kuitenkin ymmärtää mistä lähtökohdista päihdeäidit usein vanhemmuuttaan rakentavat. He ovat poikkeuksellisen usein kokeneet omassa lapsuuden-perheessään vaikeuksia ja turvattomuutta. (2). Tämä korostui myös kuulemissani äitien tarinoissa. Osalla tutkimukseni äideistä oli lapsuudenkokemuksena myös seksuaalista hyväksikäyttöä tai väkivaltaa. Lapsena kaltoinkohdeltu ei ehkä aikuisena kykene luomaan turvallista kiintymyssuhdetta omiin lapsiinsa. Tämä lisää taas riskiä oman lapsen kaltoinkohtelulle ja ongelmien siirtymiselle seuraavaan sukupolveen. (3).
Päihteilevällä äidillä ei itsellään ole useinkaan ollut minkäänlaista äidin mallia. Siksi hän voi olla kuin imuri, imeä kaikesta vähän yrittäen olla kaikin tavoin kuvittelemansa ihanneäidin mukainen. Hän haluaisi olla pullantuoksuinen äiti, mutta hänellä ei ole keinoja toteuttaa sitä. Elämä on ennemminkin selviytymistaistelu. Päihdeäidit joutuvatkin usein turvautumaan oman lapsuuden taustansa ja omien hoivakokemustensa vuoksi puutteellisiin vanhemmuuden keinoihin (2).
Kiistatonta on, että vanhemman päihteiden käytön haitat lapselle ovat usein pitkäaikaisia. Lapsen varhaiset kokemukset voivat vaikuttaa hänen biologiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen kehitykseensä kriittisellä tavalla. (1). Tarinoissaan äidit näkivät äitiydessään kuitenkin myös hyvää. He rakastivat lapsiaan äärettömästi ja antoivat lapsille rakkautta ja läheisyyttä, syliä, halauksia ja pusuja.
Vaikea menneisyys jättää vanhemmuuteen särönsä, mutta äidin hakiessa apua ja asettuessa menneisyyden ja vuorovaikutuksen työstämiseen, hän voi löytää itsestään uusia äitiyden puolia ja sitä myötä uudenlaisen tavan olla lapsen kanssa (4). Äidin raitistuminen toi tarinoissa lasten elämään pysyvyyttä ja äidit olivat eri tavoin lapsilleen läsnä kuin aiemmin. Päihteettömyyden myötä äideillä oli mahdollisuus alkaa pohtimaan ja käsittelemään kipeitä asioita, eheyttämään myös itseään.
”Vaikka päihdeongelmaisen äidin rakkaus ei ole vastuullista, mutta se on rakkautta. Ei oo vastuullista vanhemmuutta, mutta rakkaus on olemassa ja se on sille lapselle tärkeätä. Ett vaikka äiti ei asu mun kanssa, niin se rakastaa minua, se pitää ehjänä sen lapsen.
Katja Salminen-Lahtinen
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Rakkaus pitää ehjänä?” Äitiys ja päihteet –äitien narratiiveja lastensa elämästä.
Lähteet
Holmila, Marja & Bardy Marjatta & Kouvonen Petra 2008: Lapsuus päihdeperheessä ja kielteisen sosiaalisen perimän voittaminen. Yhteiskuntapolitiikka 73 (4) , 421-432. (1)
Savonlahti, Elina & Pajulo, Marjukka & Piha, Jorma 2003: Päihdeäidit, vauvat ja varhainen vuorovaikutus. Teoksessa Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko & Tamminen, Tuula (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki. 327–337. (2)
Mennen, Ferol E. & O’Keefe, Maura 2005: Informed decisions in child welfare: The use of attacment theory. Children and Youth Services Review (27), 577-593. http://ac.els-cdn.com/S0190740904002440/1-s2.0-S0190740904002440-main.pdf?_tid=117b9aea-c753-11e5-982c-00000aab0f27&acdnat=1454159709_ca291e7cedba8c7d3286e696515903d5. (3)
Siltala, Pirkko 2003: Traumatisoitunut vanhemmuus ja varhainen vuorovaikutus.Teoksessa
Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko & Tamminen, Tuula (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki.268-282. (4)
(13)
Terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus
”…niin tuossahan tuo istuu ja jutellaan ongelmista, niin kuin sellaisista mitä on tapahtunut ja sun muuta, se lisää ymmärrystä” Asiakkaan käsitys terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuudesta.
Pro gradu –tutkielmani käsittelee terveyssosiaalityön asiantuntijuutta, jota tehdään terveydenhuollon organisaatiossa. Erään työntekijän kuvaus: ”Monesti tarvitaan tietoa toimeentulosta ja sosiaalityöntekijä tietää niistä parhaiten, joo ne sillai niin kuin ohjaa ja neuvoo. Ne tietää myös asumiseen liittyvistä tuista. Monet asiakkaat ovat veloissa ja tarvitsevat apua myös velkojen hoitoon. Sosiaalityöntekijä voi auttaa tällaisissakin asioissa.”
Mitä terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus on asiakastyöskentelyssä?
Terveyssosiaalityöntekijän työ käsittää terveyden ja sosiaalisuuden edistämistä ja ylläpitämistä. Kokonaisvaltainen näkemys sairaudesta ja sen vaikutuksista sosiaalisuuteen ovat terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuuden keskiössä. (1). Terveyssosiaalityön asiantuntijuus edellyttää: hyviä vuorovaikutustaitoja, voimaannuttavaa työotetta, neuvontaa ja ohjausta psykososiaalisen työotteen lisäksi.
Vuorovaikutus on kohtaamista, jossa osallistujat tuottavat ja jakavat sekä tulkitsevat merkityksiä yhdessä. Hyvään vuorovaikutukseen päästään kuuntelemisen taidolla, tunnetaidoilla ja kyvyllä ymmärtää eri-ikäisten asiakkaiden todellisuutta. Hyvä vuorovaikutus sisältää kyvyn antaa tukea, ylläpitää keskustelua ja reflektoida kuulemaansa. Psykososiaalisella lähestymistavalla haetaan syvällisempää ymmärrystä asiakkaan ajattelusta, tunteista ja hänen toiminnastaan. Tällä pyritään muutoksen aikaansaamiseen asiakkaan elämässä. Neuvonnalla ja ohjauksella pyritään saattamaan asiakas oikeiden palveluiden ja tukien piiriin.
Mitä on terveyssosiaalityöntekijän moniasiantuntijuus?
Moniasiantuntijuus terveyssosiaalityössä käsittää työryhmä- ja verkostotyöskentelyn sosiaaliturva- ja lainsäädäntöasiantuntijuuden, työ kehittämisen ja haasteet. Terveyssosiaalityöntekijä tarvitsee laajan tietopohjan lainsäädännöstä, sosiaalipalveluista ja sosiaaliturvasta. Terveyssosiaalityöntekijä työskentelee usein moniammatillisissa työryhmissä asiakkaiden verkoston kanssa, johon kuuluvat perhe, lähipiiri ja viranomaiset. Työn kehittämisessä ja haasteiden voittamisessa painotetaan terveyssosiaalityön asiantuntijuuden esille tuomista muille ammattiryhmille ja hallinnolle.
Katri Herala
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan ”Ne etsivät ratkaisuja yhdessä asiakkaan kanssa.” Terveyssosiaalityön asiantuntijuutta määrittämässä.
Lähteet
-
-
- Lindén, Mirja 1999: Terveydenhuollon sosiaalityö moniammatillisessa toimintaympäristössä. Sosiaali- ja terveysalan kehittämiskeskus. Raportteja 234. Helsinki: Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus.
-
(12)
Vuorovaikutus vaikuttaa – Rikoksia tehneiden tukeminen rikoksista irrottautumisen prosessissa
”Mä olin vapautunut muovipussin kanssa” –toteamus on käytännössä monelle totta. Vankeudesta vapautumisen vaiheessa yksilö on uuden edessä halutessaan suunnistaa rikoksettomaan elämään.
Rikoksista irrottautuminen on monisyinen prosessi, johon vaikuttavat useat eri tekijät. Siinä yksilön saamalla vuorovaikutuksellisella tuella on keskeinen merkitys. Erityisen riskialttiissa tilanteessa ovat tuomion suorittamisen jälkeen vapautumisen vaiheessa he, joilla ei ole rikoksista irrottautumista tukevaa omaa sosiaalista verkostoa.
Rikoksia tehneiden elämänhistoriassa on usein monenlaisia kasautuneita huono-osaisuuteen liittyviä tekijöitä ja rikolliseen käyttäytymiseen johtaneet kehityskulut ovat alkaneet jo varhain. (Timonen 2009, 3-4, 55-89. Blomster & Muiluvuori 2011, 148-150. Elonheimo 2010, 51-52, 56-57). Yksilön toimintaan vaikuttavat sekä yksilölliset tekijät että sosiaaliset tekijät laajemmin aina yhteiskunnan rakenteisiin saakka. Syrjäytymisen kehästä ulospääseminen ei ole helppoa rikoksista saadun tuomion suorittamisen jälkeen (Kyngäs 2000, 15, 38, 41-45. 230-231, 234, 240).
Leimasta eroon ja eteenpäin
Rikollisen leimaa on vaikea karistaa. Rikoksista irrottautumiseen liittyy vaihe, jossa rikoksentekijä luo uudestaan identiteettiään. Tälle vaiheelle on ominaista, että rikostaustan omaava alkaa mieltämään itsensä ei-rikoksentekijänä. (Viikki-Ripatti 2011, 198-200.) Ei-rikolliseen elämäntapaan liittyvän identiteetin uudelleen prosessoinnin vaiheessa on tukea antava, arvostava ja välittävä vuorovaikutus keskeistä. Ilman sitä rikoksista irrottautuminen voi vaikeutua.
”Sit kun oon saanut oikeen avun, oon saanut elämästä kiinni”
Näin totesi eräs opinnäytetyöhöni haastattelema rikostaustan omaava henkilö. Mitä tämä apu sitten on? Tutkimuksessani, jossa haastattelin ryhmähaastattelumenetelmin 13 rikostaustan omaavaa, tuli esille, että keskeistä rikoksista irrottautumisen tukemisessa on paitsi kuntoutumiseen tähtäävien tukitoimien mahdollistaminen, niin myös ennen kaikkea se, että yksilö kohdataan arvostavasti, välittävästi ja yksilöllisesti. Hyvä vuorovaikutus sosiaalityöntekijän kanssa edistää rikoksista irrottautumista. Sosiaalityön vaikuttavuutta edistää kasvokkain tapahtuva hyväksi koettu vuorovaikutus. Yhteiskunta- ja sosiaalieettisesti tarkasteltuna onkin tärkeää, etteivät taloudelliset leikkaukset kohdistu sosiaalityön käytäntöön siten, että rikostaustan omaavat joutuvat pääasiassa asioimaan kirjallisesti sosiaalitoimessa. Monilla rikoksia tehneillä on ollut jo lapsuudesta saakka elämänhallinnan vaikeuksia ja terveydellisiä haasteita. Tällöin kuntouttavan sosiaalityön merkitys korostuu aikuisuudessa. Parhaimmillaan sitä toteutetaan suunnitelmallisesti ja pitkäjänteisesti.
Rikoksiin ajautuminen on prosessi, johon vaikuttavat monet eri tekijät
Usein tähän liittyvät prosessit ovat alkaneet jo lapsuudessa, jolloin on tärkeää kiinnittää huomiota myös ennaltaehkäisevään työhön ja varhaiseen tukeen.
”Pitäis olla niin, että jauhetaan yhteistä taikinaa, eikä niin, että jokainen jauhaa omaa taikinaansa.”
Rikoksista irrottautumisen tukemisessa yhteistyö eri viranomaisten kesken on tärkeää, kuten edellä oleva opinnäytetyötutkimukseni lainauksessa todetaan. Osallisuuden edistämisessä ja syrjäytymisen kehästä ulospääsemisessä on jokainen kohtaaminen merkityksellistä. Tämä haastaa paitsi sosiaalityöntekijät, niin myös jokaisen kanssakulkijan ottamaan mukaan jo tuomionsa kärsineet.
Rikoksista irrottautumisen prosessissa yksilö koittaa etsiä uutta paikkaa yhteiskunnan systeemissä. Monesti kiinnittyminen siihen voi olla haasteellista. Siihen vaikuttaa rikostaustan omaavan yksilöllisyys sekä sosiaaliset ja yhteiskunnalliset tekijät. Koska rikostaustan omaavalla on usein rankka psykososiaalinen historia ja elämänhallinnan vaikeuksia, korostuu vuorovaikutuksen merkitys.
Camilla Sundell
Lapin yliopisto
(11)
Verkosta tukea pienten lasten äideille
Internetin avulla ihmisten on helppo kohdata toisiaan ja olla vuorovaikutuksessa keskenään. Erityisesti pienten lasten äidit ovat ottaneet erilaiset verkkoyhteisöt omaksi kanavakseen, jossa he jakavat kokemuksiaan ja saavat tukea vertaisiltaan. Verkkoon onkin syntynyt lukuisia äitien omia nettiyhteisöjä, kuten keskustelufoorumit sekä viime vuosina suureen suosioon nousseet äitiysblogit.
Joillekin äideille internet on ainoa paikka, jossa heillä on mahdollisuus tavata muita äitejä. Verkkoyhteisöt ovatkin muodostuneet kaikille avoimiksi vertaisryhmiksi. Julkisilla palveluilla olisi mahdollisuus tarjota samantyyppisiä yhteisöllisiä ryhmiä myös suljetummassa muodossa. Verkkovälitteisyyttä ei ole juurikaan hyödynnetty perheille suunnattujen hyvinvointipalveluiden toteuttamisessa.
Tällaisille palveluille selkeästi olisi tilausta. Äideillä on tarve tuoda esille omaa äitiyttään ja samalla saada muiden hyväksyntää. Neuvola ei kuitenkaan enää automaattisesti järjestä äitiryhmiä, joten verkostoituminen ja tuen saaminen muilta äideiltä ei ole itsestään selvää.
Pikkulapsiarki on äideille hyvin raskasta, mutta siitä selviämistä tuntuu helpottavan mahdollisuus keskustella ja jakaa omia kokemuksiaan samassa elämäntilanteessa olevien kanssa. Toisten äitien kokemusten kautta he ymmärtävät, että muutkin käyvät läpi samanlaisia tilanteita, eivätkä he suinkaan ole yksin omien kokemustensa tai ajatustensa kanssa.
Neuvolan toiminta ei äitien mielestä ole myöskään riittävän yhteisöllistä eikä se tarjoa nopeaa apua päivittäisiin tai yllättäviin tilanteisiin. Äitien verkkoyhteisöissä sen sijaan vallitsee vahva yhteisöllisyys ja me-henki. Äidit kannustavat toisiaan ja kantavat huolta toistensa elämäntilanteista ja jaksamisesta. He jakavat mielellään omia kokemuksiaan auttaakseen muita. Lisäksi verkkoyhteisöissä tukea ja neuvoja on saatavilla hyvin nopeasti. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta yhteisöstä on Facebookiin perustetut paikkakuntakohtaiset Hätäkahvit – nimellä toimivat ryhmät, joissa äidit voivat pyytää toisiltaan nopeaa käytännön apua.
Miten verkkoa voitaisiin hyödyntää hyvinvointipalveluissa? Esimerkiksi neuvolan tai lastensuojelun palvelujen oheen voidaan luoda toimintaa, joka tarjoaa äideille mahdollisuuden osallistua vertaisryhmään verkon välityksellä. Tällaisessa ryhmässä äidit voivat tutustua samassa elämäntilanteissa oleviin vertaisiin ja jakaa omia kokemuksiaan luottamuksellisessa ympäristössä ja näin saada sosiaalista tukea. Verkkovälitteisissä ryhmissä äidit voisivat saada apua ja tukea vuorokaudenajasta riippumatta, toisin kuin julkisen sektorin palveluissa yleensä. Verkkovälitteisten palvelujen avulla myös palvelujen saatavuus erityisesti harvaan asutuilla alueilla paranisi.
Internetin potentiaali tulisi nykyistä paremmin huomioida perheille suunnattujen palveluiden kehittämisessä. Palvelujärjestelmän tehtävänä on kehittää sellaisia verkkopalveluja, jotka vastaavat asiakkaiden tarpeisiin ja joiden käyttö on helppoa hektisessä pikkulapsiperheen arjessa.
Pauliina Posio
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan Sosiaalista tukea? Verkkoympäristöt pienten lasten äitien arjen tukena.
(10)
Parisuhdeväkivallan vaietut kokijat
Mies ei voi kokea parisuhdeväkivaltaa? Henkinen väkivalta ei ole väkivaltaa? Tutkimuksemme kumosi vahvasti kyseiset väitteet.
Miehen kokema väkivalta on yhteiskunnassamme valtava tabu. Keskustelu menee helposti siihen, että puhuessamme miesten kokemasta väkivallasta, vähättelisimme jotenkin naisten kokemaa parisuhdeväkivaltaa. Asia ei tietenkään ole näin. Miesten kokemaa parisuhdeväkivaltaa pitää tuoda ihmisten tietoisuuteen, sillä se on yhteiskunnassamme vaiettu aihe.
Miehet itsekin mielellään vähättelevät kokemaansa parisuhdeväkivaltaa ja eivät hae siihen apua. Avun hakeminen on heille haastavaa ja itse väkivaltaongelmaa ei välttämättä edes tiedosteta ja jos tiedostetaan, niin miehet ajattelevat omassa mielessään, että miehen on kestettävä kipua. Kipua miehet mieluummin kestävätkin kuin aiheesta puhumisen häpeän. Tutkimuksemme perusteella sukupuoliroolit vaikuttavat miehillä erittäin voimakkaasti väkivaltaan suhtautumiseen sekä siihen, että apua ei haeta. Tutkimuksemme miehet kantoivat pitkään syyllisyyttä suhteen ongelmista ja sen päättymisestä.
Väkivallan muodot ja seuraukset
Miehet kokevat erityyppisiä väkivallan muotoja. Henkinen väkivalta haavoittaa uhriaan voimakkaasti. Tyypillistä on, että eri väkivallan muodot ovat yhteydessä toisiinsa. Miehet kokevat kontrollointia, mitätöintiä, manipulointia, uhkailua ja kiristämistä, taloudellista väkivaltaa sekä rajua fyysistä väkivaltaa.
Parisuhdeväkivallalla on pitkäaikaisia vaikutuksia miehiin. Miehet kokevat ahdistusta ja epätoivoa sekä häpeää koetusta väkivallasta. Erityisesti sillä on vaikutusta miesten itsetuntoon. Miehillä esiintyy univaikeuksia ja masennusoireita sekä poissaoloja töistä ja koulusta. Koettu väkivalta vaikuttaa miehiin siis hyvin kokonaisvaltaisesti.
Palveluiden kehittäminen
Miesten on hyvin vaikeaa hakea apua, sillä he jo etukäteen kokevat, ettei heidän parisuhdeväkivallan kokemuksiaan osata kohdata palvelujärjestelmässä. Tutkimuksemme perusteella miehet tarvitsevat ymmärtävää ja kärsivällistä kuuntelijaa. Ammattilaista, joka ikään kuin vahvistaa miesten kokemukset todeksi ja että heillä on oikeus tuntea kuten he tuntevat ja saada apua parisuhdeväkivaltaan. Toisaalta tarvitaan jämäkkyyttä, patistusta tilanteen etenemiseksi sekä konkreettisia neuvoja.
Palvelujärjestelmää tulee kehittää niin, että miehillä on helpompi hakeutua niiden piiriin. Jotta työskentely onnistuu parisuhdeväkivaltaa kokeneen miehen kanssa, ensimmäinen tapaaminen väkivaltapalveluiden työntekijän kanssa on merkittävä, sillä se ratkaisee palveluissa pysymisen ja on ensimmäinen askel miehen toipumiseen väkivaltaisesta suhteesta.
Miesten kokemasta parisuhdeväkivallasta pitää ehdottomasti keskustella julkisuudessa enemmän! Tutkimuksemme miehet toivoivat erityisesti tätä, sillä miehet tarvitsevat muiden samassa tilanteessa olevien miesten kokemustietoa aiheesta. Sitä, että he eivät ole jotain outoja poikkeustapauksia, vaan on muitakin parisuhdeväkivaltaa kokeneita miehiä. Näin miehet voivat päästä eroon syyllisyyden ja epäonnistumisen kokemuksistaan ja hakeutua väkivaltapalveluihin ilman henkistä painolastia. Väkivaltapalveluiden ”markkinointiin” tulee jatkossa panostaa niin, että niissä otetaan selkeästi huomioon MYÖS miehet väkivallan kokijoina, eikä vain tekijöinä!
Reeta Laitinen
Suvi Orislahti
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Kuopassa – Miesten kokemuksia parisuhdeväkivallasta.
(9)
Parisuhdeväkivallan vaiettu salaisuus
Väkivallan tekijä pystyy käyttämään vallan elementtinä väkivallan salattavuutta. Naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa esiintyy vieläkin yhteiskunnassamme, vaikka olemme hyvinvointivaltio, jossa korostetaan miesten ja naisten tasa- arvoa sekä molemmilla olevia yhtäläisiä ihmisoikeuksia. Miten yhteiskuntamme ja siellä olevat ihmiset suhtautuvat parisuhdeväkivaltaan? Käytän lähdeaineistona mediassa esillä olevia kirjoituksia parisuhdeväkivallasta.
Väkivalta vaikuttaa sen kokijaan, sekä koko perheeseen. Se voi raaimmillaan johtaa puolison ja/ tai myös lasten kuolemaan! Perhesurmat olivat puheenaiheena mediassa muutama vuosi sitten ja osassa niissä syynä oli, että puoliso surmasi perheensä, koska nainen halusi erota miehestään. Puoliso menettää eron myötä valta- asemansa suhteessa naiseen. Sisäasianministeri Päivi Räsänen kertoi Terveyden ja hyvinvointilaitoksen tekemästä selvityksestä, jonka mukaan viranomaisten välisen yhteistyön lisäämisellä voitaisiin paremmin tunnistaa ja puuttua perheessä vallitsevaan väkivaltaan. Asenteita muuttamalla voitaisiin tarjota perheelle enemmän apua eikä vain välttämättömiä toimenpiteitä. Ilman tätä väkivallan kierrettä on vaikea katkaista.
Nainen voidaan leimata parisuhdeväkivallan aiheuttajaksi. Asenteet ovat syvällä yhteiskunnassamme, jotka muodostuvat jo lapsuudessa. Voidaan ajatellaan, että nainen voi omalla käyttäytymisellään vaikuttaa väkivallan syntymiseen. Parisuhdeväkivallassa myös mies syyllistää naista käyttämästään väkivallasta. Nainen uskoo lopulta omaan syyllisyyteensä ja alkaa tämän syyllisyyden, häpeän ja väkivallan pelon johdosta peitellä tai kaunistella kokemaansa väkivaltaa itselle ja muille sekä puolustella sen tekijää. Nainen haluaa onnistua omassa roolissaan puolisona, äitinä ja kodista huolehtijana sekä saavuttaa hyvän parisuhteen. Se tarkoittaa kulissien ylläpitämistä onnellisesta parisuhteesta, jonka väkivallasta puhuminen rikkoo.
Parisuhdeväkivalta voi jatkua perheen kodissa vuosikausiakin ilman, että kukaan huomaa naisen hätää. Tällöin nainen jää yksin asian kanssa ja se mahdollistaa väkivallan jatkumisen ja pahenemisen. Mies voi eristää naisen muista ihmisistä ja estää naisen avun hakemisen. Nainen voi myös tottua miehen käyttämään väkivaltaan ajan kuluessa, jolloin se normalisoituu osaksi parisuhdetta. Parisuhdeväkivalta voi myös jatkua jos nainen ei osaa tunnistaa kohtaamansa väkivaltaa väkivallaksi, kuten henkistä väkivaltaa. Parisuhdeväkivaltaa koskevan tiedon lisäämisellä voitaisiin helpottaa väkivallan tunnistettavuutta.
Viranomaisten asenteet voivat vaikuttaa parisuhdeväkivallasta puhumiseen ja avun hakemiseen. Nainen voi kokea, että hän ei saa tarvittavaa apua viranomaisten taholta tai hänen kertomuksensa joutuu arviointiin ja jopa hänen syyllistämiseensä. Tämän johdosta naiset eivät mielellään kerro kokemastaan väkivallasta. Väkivaltaisesta parisuhteesta lähteminen on vaikea prosessi, joka ei tapahdu hetkessä. Viranomaisia tulisi kouluttaa enemmän aiheen sensitiivisyydestä ja siitä miten he ottavat puheeksi parisuhdeväkivallan, jos he epäilevät naisen kärsivän siitä. Naista tulee myös osata ohjata eri auttamisjärjestelmien piiriin, jotta nainen ei jää yksin ja hänen väkivaltaisesta parisuhteesta irrottautuminen voisi tapahtua mahdollisimmin pian.
Parisuhdeväkivallan salattavuutta voidaan rikkoa siitä puhumalla, sekä sen syiden ja seurausten esiintuomisella. Mielestäni ihmisten tulisi rohkaistua puhumaan väkivallasta suoraan aina sitä epäiltäessä. Asenteiden pitää muuttua ja parisuhdeväkivalta tulee tuomita ja syyllistää sen tekijä! Naisen ei tule tuntea syyllisyyttä ja häpeää sen julkituomisesta vaan häntä tulee kannustaa kertomaan kokemuksistaan, jotta parisuhdeväkivalta tulee ilmi ja siihen voidaan puuttua viranomaisten tai lähipiirin toimesta,
Maarit Karvo
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Yhteensidotut – Parisuhdeväkivallan kiinnipitävä voima.
(8)
Nuorisotyön ytimessä – Neiossa nuori kohdataan
Nuorisotakuun ja –politiikan ja nuorten todellisuuden kohtaamattomuus on aika ajoin nostettu esille, ja hyvästä syystä. (1) Nuorisotyöltä vaaditaan tulostavoitteellisuutta kuin pörssiyhtiöltä ikään, ja onnistumisen mittareiksi huolitaan nuoret, jotka on saatu pois työttömyys- ja kouluttautumattomuustilastoja rumentamasta.
Yhteisöllisyyden ja osallisuuden käsitteet vilisevät koulutuspoliittisissa teksteissä ja poliitikkojen puheissa taikasanojen tavoin syrjäytymistä poistavina tekijöinä, mutta talouden pyörissä ne ovat hioutuneet sanahelinäksi. Nuori nähdään kapeiden linssien läpi tulevaisuuden työntekijänä, osallisuus työelämään kiinnittymisenä ja yhteisöllisyys työ- ja opiskelupaikoilla automaattisesti syntyvänä liittymisen jälkituotteena. (2)
Todellisuus on muuta. Nuoren tie koulusta alan opintoihin ja töihin ei läheskään aina etene suoraviivaisesti, sillä nuori tarvitsee tilaa kokeilla erilaisia polkuja ja yhteisöjä sekä tulla kuulluksi ja hyväksytyksi. Resurssien kiristyksen myötä nuorisotyöstä uhkaa karsiutua pois sen ydin: sosiaalinen kasvatustyö, joka perustuu nuoren ja luotettavan aikuisen kohtaamiseen. (3)
Kunnat pyrkivät eroon seinistä nuorisotyön ympärillä, toisin sanoen tehostamaan tilojen käyttöä ja jalkauttamaan nuorisotyöntekijöitä sinne, missä nuoret liikkuvat. Olen kuitenkin vakuuttunut, että nuoria luokseen kutsuvalla tilatyöllä on merkittävä rooli aidon yhteisöllisyyden ja osallisuuden rakentumisessa. Sain etnografisen tutkielmani kautta tutustua Raha-automaattiyhdistyksen sekä Rovaniemen kaupungin tukemaan nuorisotyöhön Neiot – Tyttöjen Talolla, jossa yhteisöllisyys ja osallisuus saavat rakennuspalikoita talon kulttuurista sekä tyttöjen ja aikuisten välisestä vuorovaikutuksesta.
Fyysisesti koulu- ja muista instituutioista erillään seisovassa Tyttöjen Talossa ei vallitse valmiita nuorten välisiä hierarkioita. (4) Sen kodinomainen tunnelma, tasa-arvoinen tilatoteutus sekä tyttöjen tarpeiden mukaan muuttuvat tilat mahdollistavat yhteisöllisyyden ilman koulusta tai muista insituutioista saatuja sosiaalisia leimoja, kuten epäsuosittu tai syrjäytynyt. Kiusaamista ja ulossulkemista ei esiinny. Jos esiintyisikin, siihen olisi helppo puuttua yhteisöllisesti, sillä yhden palkatun ohjaajan lisäksi talolla toimii vapaaehtoisia, kaikenikäisiä isosiskoja.
Aikuisten ja nuorten välisissä kohtaamisissa tytöille annetaan huomiota ja huolenpitoa, neuvontaa ja tukea, ja heitä kannustetaan osallistumaan talon yhteisöön sekä muihin paikallisyhteisöihin. Vuorovaikutusta siivittää tyttöjen toivomat, heille maksuttomat aktiviteetit, kuten ruuanlaitto ja keilaaminen, ja niiden keskeltä kumpuava nauru.
Yhteisöllisyyteen kuuluu mahdollisuus osallistua yhteisön toimintaan omien toiveidensa ja voimavarojensa mukaisesti. Kun tyttö näkee omien toiveidensa konkretisoituvan ja oman vaikutusvaltansa talon toiminnassa, se rakentaa yhteisöllisyyden tunnetta.
Osallisuuteen kuuluu mahdollisuus määritellä, missä ja miten haluaa olla osallisena. Kun aikuisella on aikaa tutustua nuoreen ja päinvastoin, kun toiminnalla ei ole nuoren ulkopuolelta tulevaa päämäärää, se rakentaa osallisuutta hänelle tärkeissä asioissa ja pyrkimyksissä.
Yhteisöllisyyttä ja osallisuutta ei voi luoda työntämällä nuorta koulu- ja työelämään, jossa hänen elämäntilanteensa haasteisiin ei todellisuudessa pystytä vastaamaan. (2) Ilman nuorisotyöntekijän ja nuoren välistä aitoa kohtaamista nuori jää vaille kaipaamaansa tukea. Nuorisotyön ytimen muodostumiseen tarvitaan aikaa, joita resursseja oikein kohdistamalla voidaan nuorelle tarjota.
Heli Honkasilta
Lapin yliopisto
Lähteet
1 Mm. Tiitinen, Laura: Nuoren elämä ei ole putki. Tässä blogissa. Postattu 8.12.2015, viitattu 23.2.2016.
2 Souto, Anne-Mari 2014: Ohitettu nuoruus? Aikuismainen työelämäkykyisyys ja ammatillinen koulutus. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 158–161.
3 Cederlöf, Petri 2014: Tavallinen nuorisotyö ja nuorisotakuu. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 193–198.
Kylmäkoski, Merja 2007: Eteinen, vessa, keittokomero ja huone – Niistä on nuorisotila tehty. Teoksessa Hoikkala, Tommi & Sell, Anna (toim.): Nuorisotyötä on tehtävä. Menetelmien perustat, rajat ja mahdollisuudet. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura. Julkaisuja 76. Helsinki, 393–409.
4 Hämäläinen-Luukkainen, Jaana 2006: Nuorten tilattomuus koulussa. Teoksessa Kylmäkoski, Merja & Lind, Kimmo & Hintikka, Timo & Aittola, Tapio (toim.): Nuorten tilat. Sarja C. Oppimateriaaleja 9. HUMAK. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 70. Gummerus. Helsinki, 43–62.
(7)
Lukutaito on etuoikeus
Maailmassa on noin 780 miljoonaa aikuista, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa (1). Suurin osa luku- ja kirjoitustaidottomista aikuisista on naisia (2).
Nykysuomalaisille on itsestään selvää, että aikuinen osaa lukea. Suomessakin koko kansan kouluttaminen on silti suhteellisen tuore asia. Sata vuotta sitten meillä oli jo kansakouluja, muttei vielä yleistä oppivelvollisuutta – se saatiin vuonna 1921 (3). Siitä vielä sata vuotta taaksepäin opiskelu oli vain pienen eliitin etuoikeus. Sukujuuriaan miettimällä voi arvailla, olisiko itse lukutaitoinen, jos olot Suomessa eivät olisi muuttuneet.
Monissa maissa, joista Suomeen tullaan pakolaisina, lukutaito on edelleen harvojen etuoikeus. Esimerkiksi Afganistanissa vain noin 24 % aikuisista naisista osaa lukea. Sisällissodan repimässä Somaliassa koululaitoksella ei ole juuri edellytyksiä toimia. Monelta pakolaiselta koulu jää kesken myös pakomatkan takia.
Tietoyhteiskunta vaatii lukutaitoa
Suomeen tulijan lähtömaan kulttuurissa lukutaidon puute ei välttämättä ole ollut leimaavaa. Lukutaito ei myöskään aina ole ollut välttämätöntä arjessa selviytymiselle. Suomalainen tietoyhteiskunta kuitenkin perustuu lukutaidolle ja numeerisille taidoille enemmän kuin ehkä osaamme ajatellakaan.
Jopa niin arkinen asia kuin kaupassa käyminen vaatii lukutaidottomana maahan tulleelta aikuiselta paljon opiskelua. Kaikki eivät uskaltaudu yksin kauppaan vielä vuosien maassaolon jälkeenkään. Kaupassa on ensinnäkin osattava lukea tai ainakin tunnistaa tuotteiden nimet tietääkseen, mitä ostaa. On myös ymmärrettävä hinnat ja osattava käsitellä rahaa tai pankkikorttia.
Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulevilla aikuisilla on oikeus pitempään kotoutumisajan tukeen kuin muilla maahanmuuttajilla. Ennen varsinaisia kotoutumiskoulutuksen kursseja he voivat opiskella luku- ja kirjoitustaidon kursseilla.
Aikuisen on kuitenkin lasta vaikeampi oppia lukemaan. Myös uuden kielen oppiminen on vaikeampaa, kun aikaisempi koulutausta puuttuu. Pakolaisilla on usein myös traumoja, jotka vaikeuttavat kaikkea uuden oppimista. Vain harva lukutaitoa vailla maahan tullut aikuinen oppii lukemista ja suomen kieltä niin hyvin, että voisi – ainakaan nykyisellä vaatimustasolla – jatkaa ammatilliseen koulutukseen ja työllistyä.
Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulleet aikuiset ovatkin ryhmä, joka jää helposti syrjään kaikesta. Erityisesti naiset saattavat jäädä kodin seinien sisäpuolelle, näkymättömiin. Miehet liikkuvat usein kodin ulkopuolella naisia enemmän ja saattavat oppia suomen kielen suullisen taidon naisia paremmin, vaikka lukutaito puuttuisikin. Naisilta suhteet muihin suomalaisiin kuin viranomaistahoihin saattavat puuttua kokonaan.
Apua vapaaehtoisista?
Suhteet suomalaisiin olisivat tärkeitä niin kielen oppimisen kuin muun kotoutumisen kannalta. Vapaaehtoistoiminta on onneksi lisääntynyt myös kotouttamisessa. Esimerkiksi Rovaniemellä maahanmuuttajien sosiaalitoimisto koordinoi kotokaveritoimintaa (4). Mannerheimin Lastensuojeluliitolla on Ystäväksi maahanmuuttajaäidille –hanke (5) ja Helsingin Diakonissalaitos etsii maahanmuuttajaopiskelijoille kielikavereita (6).
Siltojen rakentaminen suomalaisten ja maahanmuuttajien kohtaamisille voisi kuulua yleisemminkin kotouttamistyöhön ja sosiaalityöhön maahanmuuttajien kanssa. Pelkkien viranomaiskontaktien avulla kotoutuminen jää ohueksi.
Miksi he sitten tulevat?
On selvää, että kouluja käymättömien ihmisten vastaanottaminen on Suomelle kalliimpaa kuin valmiiksi koulutetun työvoiman vastaanottaminen. Suurin osa luku- ja kirjoitustaitoa vailla olevista aikuisista tulijoista on pakolaisia. Suomi on allekirjoittanut pakolaisten vastaanottamisesta kansainvälisiä sopimuksia, muun muassa Geneven sopimuksen (7). Geneven sopimuksessa on syrjintäkielto, joka kieltää pakolaisten valikoimisen heidän ominaisuuksiensa perusteella.
Kun puhutaan pakolaisista, puhutaan ihmisistä, jotka ovat avun tarpeessa. Avun tarpeen mukaisesti heitä on myös autettava – ei siis esimerkiksi koulutuksen tai muiden hyötynäkökohtien perusteella.
Eila Mustaparta
Lapin yliopisto
Lähteet
-
-
- EU-Speak. Uutiskirje #1. Lokakuu 2015. https://research.ncl.ac.uk/media/sites/researchwebsites/eu-speak2/EU-SPEAK3%20julkistaa%20tiedon%20uudesta%20Erasmus+-rahoituksesta.pdf
- http://www.uis.unesco.org/literacy/Documents/fs32-2015-literacy.pdf
- http://www.minedu.fi/etusivu/arkisto/2009/0511/koulun_penkille.html
- http://www.rovaniemi.fi/fi/Palvelut/Perhe–ja-sosiaalipalvelut/Maahanmuuttajasosiaalityo/Kaveriksi-kotopolulle
- http://uudenmaanpiiri.mll.fi/toiminta/ystavaksi-maahanmuuttajaaidille/
- http://www.kansalaisareena.fi/valikko/wp-content/uploads/2015/06/Laura-Hakoköngas.pdf
- http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1968/19680077/19680077_2
-
(6)
Perhesurmiin puuttumisen mahdollisuudet
Perhesurmat ovat harvinainen ilmiö ja media uutisoi niistä yllättävinä tekoina. Perhesurmien taustalla on kuitenkin useita riskitekijöitä, joita läheiset ja viranomaiset eivät aina ole huomanneet tai eivät ole osanneet suhtautua niihin riittävän vakavasti.
Perheissä on ollut väkivaltaa ennen surmatekoja, mutta perheiden välillä on eroja väkivallan muodoissa ja siinä, kuinka paljon väkivaltaa on ollut. Väkivalta on ollut fyysistä, henkistä tai puolison kontrollointia. Väkivallan alku ja kulku eivät käy tarkasti vaiheittain ilmi, mutta perheissä on havaittavissa väkivallan kierre. Aluksi väkivallaton kumppani alkaa vastata toisen osapuolen käyttämään väkivaltaan väkivallalla ja näin väkivalta tuottaa lisää väkivaltaa (1).
Joissakin perheissä poliisit on soitettu kotiin paikalle väkivaltatilanteen vuoksi. Eräässä perheessä poliisit olivat rauhoittaneet tilanteen paikan päällä eikä ketään viety putkaan. Poliisien pitäisi aina perheväkivaltatilanteissa ohjata asiakkaat sosiaali- ja terveyspalveluihin käsittelemään väkivallan taustalla olevia ongelmia, sillä ne eivät poistu, vaikka tilanne sillä hetkellä rauhoittuukin.
Väkivallan lisäksi perhesurmien pitkäaikaisia riskitekijöitä ovat parisuhteen ongelmat, ero tai eroaikeet, taloudelliset ongelmat, riippuvuudet, persoonallisuushäiriöt ja vaikeudet yhteishuoltajuudessa. Lisäksi surmaajilla oli ollut unettomuutta ennen surmia. Surman taustalla on usein monia eri riskitekijöitä ja tilannetta voidaan kuvata konfliktien kasautumisena (2).
Palvelujärjestelmässämme on palveluita, jotka kohdentuvat perhesurmien pitkäaikaisiin riskitekijöihin. Esimerkiksi vanhempien välien ollessa riitaisat voidaan yhteishuollossa lapsen siirtyminen vanhemmalta toiselle toteuttaa valvottuna vaihtona, jolloin työntekijä on vaihtotilanteessa läsnä. Surmaperheissä palveluita ei kuitenkaan ole käytetty tai niitä on käytetty vähän.
Miksi perheet eivät ole hakeneet apua ongelmiinsa? Yhtenä merkittävänä tekijänä on ollut haluttomuus puhua ongelmista. Erityisesti surmaajalla on voinut olla tarve menestyä ja pitää yllä kulissia. Mielentilatutkimuksissa persoonallisuushäiriöt on nähty yhtenä esteenä avun hakemiselle. Joissakin perheissä tapahtumat ovat edenneet niin nopeasti, ettei apua ole ehditty hakea. Osa perheistä oli joskus hakenut apua ongelmiinsa, mutta ei surmia edeltäneenä aikana. He olivat kokeneet, etteivät olleet apua saaneet. Huonot kokemukset avun saamisesta voivat olla esteenä avun hakemiselle myöhemmin uudelleen.
Haasteet palvelujärjestelmälle
Ammattilaisten näkökulmasta perhesurmien ennakointi on vaikeaa, sillä riskitekijät ovat dynaamisia ja riskin suuruus vaihtelee. Lisäksi surmaajan mielentila voi muuttua äkillisesti esimerkiksi itsetuhoiseksi. Tilanteen ymmärtämiseksi ammattilainen tarvitsee paljon tietoa surmaajasta ja perheestä pitkältä ajalta. (3.) Perusteellinen perehtyminen asiakkaiden elämäntilanteeseen on kuitenkin mahdotonta, jos asiakkailla ei ole halua puhua ongelmistaan. Lisäksi tietojen keräämistä voivat haitata lyhyet tapaamis- ja vastaanottoajat, epäselvyydet tietojen vaihtamisesta ammattilaisten välillä sekä työntekijöiden vaihtuvuus.
Esteenä oikeanlaiselle avun saamiselle voi olla perheiden tavallisuus, joka saattaa harhauttaa ammattilaista. Perheet ovat usein ydinperheitä, vanhemmat ovat hyvin koulutettuja ja työssäkäyviä eikä surmaajiin voi liittää tyypillisiä henkirikoksen tekijän piirteitä. Auttamisen mahdollisuudet edellyttävät ammattilaiselta valmiutta katsoa asioita toisin (4).
Perhesurmien pitkäaikaiset riskitekijät, niiden muuttuminen sekä avun hakemisen ja saamisen kysymykset herättävät pohtimaan kohdattavien asiakkuuksien vaativuutta ja antaako koulutus ammattilaisille riittävät valmiudet kohtaamisiin.
Sari Veikanmaa
Lapin yliopisto
Lähteet
-
-
- Säävälä, Hannu & Nyqvist, Leo & Salonen, Santtu 2006: Väkivallan tekijän taustaa. Teoksessa Säävälä, Hannu & Pohjoisvirta, Riitta & Keinänen, Eero & Salonen, Santtu (toim.): Mies varikolle. Apua lähisuhdeväkivaltaan. Oulun ensi- ja turvakoti ry. Oulu, 31–55.
- Harper, Dee Wood & Voigt, Lydia 2007: Homicide Followed by Suicide. An Integrated Theoretical Perspective. Homicide Studies 11(4), 295–318.
- Sachmann, Mark & Harris Johnson, Carolyn Mary 2014: The Relevance of Long-Term Antecedents in Assessing the Risk of Familicide-Suicide Following Separation. Child Abuse Review 23(2), 130–141.
- Hurtig, Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2014: Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. UNIpress. Kuopio, 250–280.
-
(5)
Lapsen kengissä aikuissosiaalityössä
Uutisoinnin perusteella lasten pahoinvointi vaikuttaa lisääntyvän hyvinvointiyhteiskunnassa. Lastensuojelun resurssit ovat ahtaalla. Aikuisten sosiaalihuollon palveluita ei ole hyödynnetty riittävästi lastensuojelun työmuotona. Lasten huomioinnin ajatellaan kuuluvan lastensuojeluun.
Aikuissosiaalityön toimintakentällä ensisijaisina asiakkaina ovat aikuiset, mutta sosiaalihuollon toteutuminen vaikuttaa myös perheen lapsen tilanteeseen. Aikuissosiaalityössä työskentelevillä sosiaalityöntekijöillä on ymmärrys vanhemman tilanteen vaikutuksesta lapseen, mutta konkreettisista työtavoista ja -käytänteistä on puute.
”Lapset näkkyy perhetiedoissa ja paperilla. Otetaan ne (lapset) tulona huomioon”
Lapsen elämään vaikuttavia päätöksiä tehdään esimerkiksi toimeentulotuki-, päihde- ja mielenterveystyössä, jotka ovat aikuissosiaalityön keskeistä toiminta-aluetta. Lasten huomioiminen ja näkyväksi tekeminen tulee tapahtua näissä kohtaamisissa. Lapsi on aina asiakas, kun sosiaalihuoltoa hakevassa, käyttävässä tai sen kohteena olevassa perheessä on lapsi. Konkreettisimmin lapsen asiakkuus näkyy toimeentulotukityössä. Lapsilisät otetaan perheelle tulona huomioon. Lapset toimivat myös perusteena myöntää perheelle harkinnanvaraista toimeentulotukea esimerkiksi vuokrarästeihin.
Lapsi vanhemman varjossa
Lasten kodin ulkopuolelle sijoittamisen syyt liittyvät usein vanhempien elämän haasteisiin kuten heidän päihde- ja mielenterveysongelmiin, jaksamattomuuteen, perheristiriitoihin, avuttomuuteen, osaamattomuuteen ja taloudellisiin ongelmiin (1,2,3). Siitä huolimatta aikuissosiaalityöntekijät eivät olleet huolestuneita vanhemmuuteen liittyvistä kysymyksistä. Lasten huomioiminen aikuissosiaalityön toimintakentällä on työntekijälähtöistä ja tilannesidonnaista eikä siihen myöskään ole yhteneväisiä toimintatapoja. Uudistunut sosiaalihuoltolaki (1302/2014) velvoittaa kuntaa tarjoamaan avohuollon palveluita perheelle ilman lastensuojeluasiakkuutta.
”Asiakkaana yleensä aina perheen aikuinen – Hakemuksen jättäjä”
Sosiaalipalvelut on usein kunnissa organisoitu elämänkaariajattelumallin mukaisesti. Se ohjaa sosiaalityöntekijöitä kohdentamaan työnsä oman asiakaskuntansa mukaan. Se näkyy sosiaalityöntekijöiden tavassa puhua asiakkaista yksilöinä. Työ on myös tekijänsä näköistä ja sitä voi tehdä monella tapaa sosiaalityöntekijän oman kiinnostuksen mukaan.
Lasten omaa ääntä, osallisuutta ja toimintaa ei voi sivuuttaa. Lapsissa on tulevaisuus. Heidän hyvinvointinsa tulee ottaa huomioon kaikissa palveluissa, joissa työskennellään aikuisten asiakkaiden kanssa, joilla on alaikäisiä lapsia. Jotta lapsi tulee huomioiduksi aikuissosiaalityössä, hänet täytyy ensin tehdä näkyväksi aikuisille suunnatuissa palveluissa.
Marja Sundqvist
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro graduun sosiaalityöntekijöiden kokemuksia lasten huomioimisesta ja osallisuudesta aikuissosiaalityössä.
-
-
- Heino, Tarja 2007: Keitä ovat uudet lastensuojelun asiakkaat? Tutkimus lapsista ja perheistä tilastolukujen takana. THL-raportti. Helsinki. Valopaino Oy.
- Myllärniemi, Anniina 2006: Huostaanottojen kriteerit pääkaupunkiseudulla. Selvitys pääkaupunkiseudun lastensuojelun sijoituksista. Helsinki: SOCCA.
- Kestilä, Laura & Paananen, Reija & Väisänen, Antti & Muuri, Anu & Merikukka, Marko & Heino, Tarja & Gissler, Mika 2012a: Kodin ulkopuolelle sijoittamisen riskitekijät. Rekisteripohjainen seurantatutkimus Suomessa vuonna 1987 syntyneistä. Yhteiskuntapolitiikka 77:1. 34−52.
-
(4)
Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia arjesta ja ikääntymisestä
Ikääntyneiden kehitysvammaisten odotettavissa oleva elinikä nousee muun väestön lailla, mutta heidän kokemuksensa ovat jääneet taka-alalle. Myös kehitysvammaisten ikääntymiseen tulee kiinnittää huomiota, ja pyrkiä kehittämään heille tarjottavia palveluita sekä huomioida yksilöiden erilaiset toivomukset arkea koskien.
Kehitysvammaisiin suhtautuminen on ollut negatiivista kautta historian, aina viime vuosikymmenille saakka. Kehitysvammaisten kohtelu ja suhtautuminen on vaihdellut laitoksiin eristämisestä säälimiseen. 1970-luvun taitteessa myös Suomessa alkoi liike, jolla pyrittiin purkamaan kehitysvammaisten laitosasumista, ja tuomaan kehitysvammaiset lähemmäksi muuta yhteiskuntaa. (1) Tämän liikkeen, kehitysvammaisten asioita ajavien järjestöjen sekä hyvinvointipalvelujen paranemisen myötä kehitysvammaisten ikääntyminen mahdollistuu muun väestön lailla.
Usein kehitysvammaisia koskevissa tutkimuksissa kuullaan kehitysvammaisten omaisten tai heidän kanssaan työskentelevien henkilöiden ääntä. Ikääntyneet kehitysvammaiset ovat harvoin tutkimuksen tiedontuottajina, vaikka heidän kuulemisensa olisi tärkeää. Tutkimuksessani keskitynkin heidän kokemuksiensa kuuntelemiseen arjesta sekä heidän ajatuksistaan ikääntymisestä.
Arjesta mielekästä
Myös ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää arjen sujuminen mielekkäästi. Päivä- ja toimintakeskukset ovat monelle merkityksellisiä paikkoja sekä niiden tarjoamien aktiviteettien että sosiaalisten suhteidensa vuoksi. Käsillä tekeminen koetaan tärkeänä osana arkea, oli kyseessä sitten työt tai harrastusmielessä käsitöiden tekeminen.
Oma tupa, oma lupa
Ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää oma koti ja sen sopivuus omiin tarpeisiin. Koti on tärkeä riippumatta asumis- ja tukimuodoista. Oman huoneen sisustaminen omalle silmälle miellyttäväksi, tärkeiden tavaroiden tuominen entisestä kodista sekä kodin yksityisyys auttavat ikääntynyttä kehitysvammaista tuntemaan huoneensa kodiksi. Itsenäisesti asuvilla yksityisyys ja itsenäisyys toteutuvat automaattisemmin, sillä heidän kodissaan ei ole ympärivuorokautista henkilökuntaa.
Ikääntyneille kehitysvammaisille, niin kuin muillekin, on sosiaalinen tuki välineellistä tukea arvokkaampaa.
Sosiaaliset suhteet ovat merkityksellisiä myös ikääntyneille kehitysvammaisille. Naapurit, päivä- ja toimintakeskusten henkilökunta sekä muut asiakkaat ja omaiset ovat tärkeimpiä sosiaalisia suhteita. Sosiaaliset suhteet mahdollistavat keskustelun kulloinkin mieltä painavista asioista. Sosiaalinen tuki voi vaikuttaa positiivisesti terveyteen tai vähentää stressin aiheuttajien negatiivisia vaikeuksia (2). Asumismuoto voi vaikuttaa sosiaalisten suhteiden määrään. Yksin asuvien kehitysvammaisten sosiaaliset suhteet ovat riippuvaisia heidän omasta aktiivisuudesta, kun taas ryhmäkodeissa on enemmän ihmisiä lähellä arjessa.
Terveys on merkityksellinen ikääntyneiden kehitysvammaisten elämässä, sillä hyvä terveydentila mahdollistaa asumisen haluamallaan tavalla. Esimerkiksi tuetussa ryhmäkodissa asutaan ilman ympärivuorokautista apua. Luonnollisesti terveys vaikuttaa myös liikkumiseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Moni haastateltava koki terveytensä tärkeäksi, mutta ei itsestäänselvyydeksi. Heillä oli halua pitää hyvää huolta itsestään ja terveydestään.
Aktiivisuutta on monenlaista!
Ikääntyneiden kehitysvammaisten osallistuminen yhteiskuntaan omien kykyjen ja mahdollisuuksien mukaisesti on tärkeää henkilön itsensä lisäksi myös ympäristölle. Tuottava aktiivisuus voi olla tärkeä osa tyytyväistä vanhenemista (3). Tuottava aktiivisuus voi olla palkka- tai vapaaehtoistyötä. Tutkimukseni kehitysvammaiset tuottavat ympäristölleen muun muassa käsitöitä, musiikkia ja paljon sosiaalista hyvää. Yksi haastateltavista huolehti lähellä asuvasta liikuntarajoitteisesta henkilöstä.
Ikääntyneiden kokemukset ja elämäntarinat tuottavat arvokasta tietoa. Huomiota tulisi kiinnittää enemmän myös niiden yksilöiden kokemuksiin, joiden kommunikointikeinot ovat rajalliset. Heilläkin on omat tarinansa, jotka ansaitsevat tulla kuulluksi.
Tiia Pelkonen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkimukseen Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia ikääntymisestä ja arjesta. Teemahaastattelu onnistuneen vanhenemisen pohjalta.
Lähteet
(1) Repo, Marjo 2012: Historiasta nykypäivään. Teoksessa Malm, Marita & Matero, Marja & Talvela, Eeva-Liisa (toim.): Esteistä mahdollisuuksiin. Vammaistyön perusteet. 3.painos. 13–32
(2) Rowe, John & Kahn, Robert 1987: Human Ageing: Usual and successful. Teoksessa Science. 237. 142–149.
(3) Rowe, John & Kahn, Robert 1997: Successful Aging. Teoksessa The Gerontologist. Volume 37. Number 4. 433–440.
(3)
Ikääntyneet internetin ihmemaassa
Tilastokeskuksen mukaan 68 prosenttia 65-74−vuotiaista on käyttänyt internetiä viimeisen kolmen kuukauden aikana (3). Tämän päivän kolmasikäläiset ovat aktiivisia osallistujia ja vaikuttajia, joista suuri osa ylläpitää sosiaalisia suhteita monin tavoin.
Suurten ikäluokkien tulolla eläkeikään on vaikutuksia mm. mediamaailmaan, yhdistystoimintaan ja yhdyskuntaelämään Eläkeläisten sosiaalinen ja fyysinen liikkuvuus on lisääntymässä, samoin terveyteen ja kunnonkohotukseen liittyvät tuotteet ja palvelut kiinnostavat kolmasikäläisiä. (1) Heillä on kiinnostusta, aikaa ja varaa osallistumiseen sekä harrastamiseen. Tämä näkyy lisääntyvänä ikääntyneiden määränä yhteiskunnan eri toiminnoissa, kuten politiikassa, yhdistys- ja vapaaehtoistoiminnoissa.
Mä olen paljon kaikissa yhteiskunnallisissa asioissa mukana.
Kolmas ikä alkaa useimmiten eläkkeelle jäännin myötä. Sitä kuvataan henkilökohtaisten aikaansaannosten täydellistymisenä ja silloin yksilö on vapaa toteuttamaan henkilökohtaisia tavoitteitaan. Väestörakenteen jatkuvasti vanhetessa vanhempien ikäryhmien vaikutusvalta ja asema yhteiskunnan valtajärjestelmässä saattaa vain kasvaa. (2)
Nyt eläkkeellä on aikaa ja uteliaisuus on lisääntyny.
Tekniset ratkaisut tehty nuorten ehdoilla
Kolmasikäläiset ovat ahkeria internetin käyttäjiä. He tekevät siellä tilauksia ja seuraavat yhteisöpalveluita, aivan kuten muutkin. Jopa 34 prosenttia kolmasikäläisistä käyttää internetiä useita kertoja päivässä. (3)
Haasteet syntyvät siitä, että useimmat tekniset ratkaisut on tehty nuorten ja terveiden ihmisten ehdoilla, jotka ovat kasvaneet tekniikan parissa. Nykyään suuri osa julkisten ja yksityisten palvelujen asiointia tapahtuvat tietotekniikan avulla. Samoin kuin pankki-, tapahtuma, terveys- ja neuvontapalvelut hoituvat tietotekniikan avulla. Ikäihmiselle esimerkiksi erilaisten tuotteiden, kuten elektroniikan, etujen ja haittojen hahmottaminen voi olla vaikeaa vähäisten teknisten tietojen ja taitojen vuoksi. Sen vuoksi ikääntynyt on usein myyjien, palveluntuottajien tai asentajien armoilla. (4)
Huonoja puolia voi tulla, että siellä joutuu huijatuksi tai sitä käytetään väärin.
Ikääntyminen ei ole tehty yhdestä muotista
Vaikka ikääntyminen on monimuotoistunut viime vuosina, tuottaa mainonta ja media kuvaa aktiivisesta ikääntyvästä joka osaa, tuottaa ja osallistuu monin eri tavoin yhteiskunnassa. Kuitenkaan kaikki eivät tähän muottiin istu.
Ikääntyneiden syrjäytyminen tietoyhteiskunnasta on iso ongelma, mihin täytyy kiinnittää huomiota. Kun tieto ja asiointi ovat yhä enemmän sähköisessä muodossa, teknologian käytön vaikeudet voivat aiheuttaa ikääntyneille jopa isoja taloudellisia menetyksiä. (5)
Internet tarjoaisi keinoja yhteydenpitoon ja osallistumiseen varsinkin niille ikääntyville, joiden liikkuminen ulkomaailmassa on terveydellisistä tai muista syistä rajoittunut. Hyvävoimaiset ikääntyvät hakeutuvat usein itse oppimaan uutta tai hakemaan tietoa. Taas ne, joilla ei ole aikaisempaa kokemusta tekniikasta, jäävät entistä enemmän syrjään tietoyhteiskunnasta. Haasteena on se, miten ikääntyville suunnitellut teknologiahankkeet löytävät juuri syrjäytymisvaarassa olevat.
Paula Isokangas
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu tutkielmaan nimeltään ”Niin on helppo surffailla eteenpäin” Kolmasikäläisten kokemuksia yhteisöllisestä mediasta ja sen vaikutuksista sosiaaliseen pääomaan.
Lähteet
Karisto, Antti 2004: Kolmas ikä: Uusi näkökulma väestön vanhenemiseen. Ikääntyminen voimavarana. Tulevaisuusselonteon liiteraportti 2004. Luettavissa osoitteessa http://hdl.handle.net/102244/4042 (93.)
Jyrkämä, Jyrki 2001: Teoksessa Lapsuudesta vanhuuteen Iän sosiologiaa. Toimittaneet Anne Sankari ja Jyrki Jyrkämä Vastapaino Gummerrus Kirjapaino Oy Jyväskylä 2001. s.309
Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttö [verkkojulkaisu].ISSN=2341-8699. 2014. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 28.7.2015].Saantitapa: http://www.stat.fi/til/sutivi/2014/sutivi_2014_2014-11-06_tie_001_fi.html
Leikas, Jaana 2008: Ikääntyvät, teknologia ja etiikka. Luettavissa osoitteessa: http://www.vtt.fi/inf/pdf/workingpapers/2008/W110.pdf (s.57-58.)
Koskinen, Simo & Riihiaho, Sinikka 2007: Kolmas ikä elämänvaiheena. Teoksessa Kolmasikäläisten elämää pohjoisissa kaupungeissa. KaupunkiElvi-hankkeen tutkimustuloksia. Koskinen, Simo & Hakapää, Liisa & Maranen, Pirk-ko & Piekkari, Jouni (toim.) Lapin Yliopistopaino Rovaniemi 2007.(33-34.)
(2)
Moniammatillinen yhteistyö, haastavaa mutta palkitsevaa!
”Mehän tehhään tää yhessä, että meilon verkosto ja sitten niin ja näin ja …hirvee pettymys, että ei se hankekaan tee mittään, ei ne saa mittään aikaan …että sitähän taottiin vaikka kuinka pitkään päähän ihmisille, että ei tää oo mikkään mappi Ö, johon tungetaan niinko kaikki …pittää yhesä näitä edelleen tehä.” Haastateltavan kommentti moniammatillisen työryhmän työskentelystä.
Pro gradu tutkielmani käsittelee moniammatillista yhteistyötä Kemin kuntakokeiluhankkeessa työntekijöiden kokemana. Yhteistyö moniammatillisessa ryhmässä voi osoittautua haasteelliseksi. Yksi työntekijä kuvaili kokemustaan seuraavasti: ”Ittele oli niinko, ei järkytys, mutta jollakilaila, että onko tosi, että mikkään ei ole kahessakymmenessä vuessa muuttunu. Perusasioista pittää lähteä vieläki. Ja mitä haastavampi on se ongelma, mitä vaikeampi se haaste tai isompi se juttu, joka pittää ratkassa, niin sen hankalampaa on se yhteistyö.”
Sosiaalialalla ratkotaan monimutkaisia ongelmia ihmisten elämässä. Moniammatillisessa yhteistyössä eri alojen asiantuntijat jakavat valtaa, tietoa ja osaamistaan. Se on myös ryhmätoimintaa ja asiantuntijoiden vuorovaikutusta. Moniammatillisuus tuo yhteistyöhön useita eri tiedon ja osaamisen näkökulmia, joita hyvä lopputulos vaatii. Yhteistyö on usein työtä yli sektorirajojen. (1, 2).
Mitä taitoja yhteistyössä tarvitaan? Moniammatillisessa yhteistyössä on tärkeää tuntea yhdessä työskentelevien ammattiryhmien ajattelua ja toimintatapoja sekä hahmottaa oma osuus ja sen merkitys tavoitteen saavuttamisessa (1). Moniammatillinen yhteistyö edellyttää: vastuunottoa, selkeää käsitystä omasta tehtävästä, toisten asiantuntijuuden kunnioittamista, kuuntelu- ja vuorovaikutustaitoja sekä kokonaisuuksien ymmärtämistä. Työntekijän ammatillinen osaaminen ja työorientaation tiedostaminen luovat pohjan ammatilliseen toimintakulttuuriin osallistumiselle ja yhteistoiminnalle. (3, 4).
Hyvä vuorovaikutus edistää yhteistyön sujumista työryhmässä. Asiantuntijuuden jakaminen tulee joustavammaksi, jos ihmiset voivat olla toistensa kanssa vuorovaikutuksessa toistuvasti ilman virallisiakin yhteyksiä. Ongelmat tulee ratkaista heti niiden synnyttyä, sillä pitkittyessään niillä on tapana myös monimutkaistua.
Puhuminen kannattaa, kuten eräs haastateltava toteaa: ”Onhan se tietysti haasteellista, sanotaanko että niinko päästä samale ajatukselle, että ku kuitenki monelta kantilta katotaan …tokihan näitä yhteentörmäyksiä välillä on ja eri näkökantoja asioihin, mutta tuota puhumallahan niistä selviää.”
Roolit jäsentävät yhteistyötä. Ryhmätoiminnassa osallistujilla on aina jonkin rooli, joko annettuna tai omaksuttuna. Virallinen rooli muodostuu asiantuntijuuden ja mahdollisen ryhmän antaman roolin kautta. Esimerkiksi puheenjohtajan rooli, jolla on suuri merkitys yhteistyön toimivuuteen ryhmässä. Epävirallinen rooli puolestaan muodostuu persoonallisuuden piirteistä, tavoista ja käyttäytymisestä ryhmässä. Tämäkin rooli vaikuttaa huomattavasti henkilön asemaan ryhmässä. Jokainen tulee ryhmään omana persoonanaan. (5).
Työntekijöiden on hyvä tunnistaa oma roolinsa työryhmässä ja toimia sen mukaisesti yhteinen tavoite huomioon ottaen. Haastateltava kommentoi: ”Minusta meilon ammatin takia jo tietty rooli ja tuota ei sitä oo syytä purkaa. Se roolihan täsmentyy sitten, että mitä aletaan tekemään, mitä prosessia viiään yksin etteenpäin ja mitä viiään yhessä etteenpäin. Se on sitten sitä hienosäätöä, että kuka ottaa minkäki asian.”
Toimivassa yhteistyössä korostuvat hyvät keskinäiset ihmissuhteet, toinen toistensa auttaminen ja ryhmän jäsenten keskinäinen avoimuus. Näin syntyy joustava, yhteisöllinen, tehokas ja ennen kaikkea palkitseva yhdessä työskentely
Eija Kvist
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Tätähän pittää niinkö yhessä tehä”. Moniammatillinen yhteistyö työntekijöiden kokemana.
Lähteet
-
-
- Karila, Kirsti & Nummenmaa, Anna Raija 2001: Matkalla moniammatillisuuteen. Kuvauskohteena päiväkoti. WS Bookwell Oy. Juva.
- Myllärinen, Anna Riitta & Tast, Eeva 2001: Sosiaalialan uuden asiantuntijuuden rakentuminen koulutuksen ja työelämän yhteistyönä. Hämeen ammattikorkeakoulu. Saarijärvi.
- Isoherranen, Kaarina 2008: Yhteistyön uusi haaste – moniammatillinen yhteistyö. Teoksessa Isoherranen, Kaarina & Rekola, Leena & Nurminen, Raija: Enemmän yhdessä. WSOY Oppimateriaalit Oy. Helsinki.
- Kontio, Mari 2010: Moniammatillinen yhteistyö. Tukeva – hanke. Siberia Oy. Oulu.
- Isoherranen, Kaarina 2005: Moniammatillinen yhteistyö. WSOY. Dark Oy. Vantaa.
- Launis, Kirsti 1994: Asiantuntijoiden yhteistyö perusterveydenhuollossa. Käsityksiä ja arkikäytäntöjä. Stakes Tutkimuksia 50. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.
-
(1)
Voimaantuneen vanhemmuuden rakentaminen eron jälkeen
Lasten asiat ovat tulleet hoidetuksi lastenvalvojan ansiosta, sillä meillä vanhemmilla ei ole muutoin ollut puheyhteyttä toisiimme.
Vanhempien erilleen muuton ja eron kokee Suomessa vähintään 30 000 lasta vuodessa. Ero lapsiperheessä on koko perhettä mullistava muutos ja yksi henkilökohtaisen elämän suurimmista kriiseistä, vaikka se nähtäisiinkin positiiviseksi muutokseksi ja uudeksi aluksi. Ero tuo mukanaan lukuisia uusia tilanteita, joihin vain harva voi ja osaa varautua etukäteen.
Useimmiten eron jälkeen vanhemmat pyrkivät päättämään lastensa asioista yhdessä, ja suurimmassa osassa tapauksista yhteishuoltajuus onnistuu. Aikuisten keskinäinen suhde ei pääty eron jälkeen – tai ainakaan sen ei tulisi päättyä, mikäli heillä on yhteisiä lapsia. Suh¬de muuttuu eron jälkeen parisuhteesta vanhemmuussuhteeksi, jota pidetään yllä lasten asioiden yhdessä hoitamiseksi.
Onnistunut yhteistyö vanhempien välillä vähentää esimerkiksi käytöshäiriöitä ja oppimisvaikeuksia eroperheiden lapsilla (1).Vanhempien toimiva suhde erosta huolimatta myös vahvistaa lapsen itsetuntoa, tasapainottaa tunne-elämää ja auttaa ongelmanratkaisutaitojen kehittymisessä ja itsenäistymisessä. Eron jälkeiset vanhemmuuden onnistumisen kokemukset luovat pohjaa myös oman elämän uudelleenrakentamiselle.
Mihin eroperhe tarvitsee lastenvalvojaa?
Eikä tommosia sopimuksia yksin osais tehdä, et jos ei ois apua saatavilla, niin ois varmaan ihan kuutamolla, et miten toimitaan.
Erotilanteessa vanhempia auttaa sosiaalityöntekijä, joka työskentelee lastenvalvojan nimikkeellä. Lastenvalvoja on lapsiperheen erotilanteen juridiikan ja sosiaalisten suhteiden asiantuntija. Lasten-valvojan tärkein työtehtävä on varmistaa lapsen edun toteutuminen vanhempien päättäessä hänen asumisestaan ja ela¬tuksestaan.
Vanhemman voimaantuminen tarkoittaa onnistunutta vanhemmuuden uudelleenrakentamista parisuhteen päättymisen jälkeen. Lastenvalvojan toiminnalla on vaikutusta siihen, kuinka se onnistuu.
Erovanhemmat tarvitsevat tukea, neuvoja ja hyväksyntää
Vanhemmat kritisoivat eniten lastenvalvojan kuuntelemattomuutta, tuen ja auktoriteetin puuttumista sekä vanhemman näkemyksen vähättelyä lasten asioista sovittaessa. Näiden asioiden voidaan katsoa vaikuttaneen myös vanhemman voimaantumisen kokemukseen – tai sen puuttumiseen.
Voimaantumista voi kuitenkin tapahtua lastenvalvojan työn seurauksena. Haastattelemani vanhemmat olivat kokeneet voimaantumista seuraavien asioiden myötä:
-
-
- luottamuksen syntymisestä työntekijän ja vanhemman välille
- hyväksynnän kokemuksesta
- tuen ja konkreettisen avun saamisesta
- taloudellisen vastuunjakamisen onnistumisesta vanhempien välillä
-
Nämä kokemukset ovat auttaneet vanhempia elämässä ja vanhemmuudessa eron jälkeen. Vanhemman selviytyminen erosta vaikuttaa väistämättä myös lapsen sopeutumiseen ja selviytymiseen. Lastenvalvojan työn keskeisenä tavoitteena voidaan pitää voimaantuneen, erosta selvinneen vanhemmuuden saavuttamista – tällöin työn tuloksena olisi todennäköisesti myös voimaantunut ja vahva, vanhempien erosta selvinnyt lapsi.
Riikka Ylisaukko-oja
Lapin yliopisto
Kannanotto perustuu pro gradu tutkielmaan: Voimaantunut vanhemmuus, laadullinen tutkimus vanhempien kokemuksista perheasioiden sovittelutyössä
Lähteet:
1. Ks. esim. Margulies, Sam 2007: Working with Divorcing Spouses: How to Help Clients Navigate
(55)
Nuoret hatkaavat eivätkä työntekijät voi tehdä mitään – miksi sallimme tämän?
Olemme kriittisenä seuranneet lastensuojelulain muutosta vuoden 2021 alusta. Muutokset lisäsivät sijaishuollossa olevien lasten ja nuorten oikeuksia ja vapauksia. Lastensuojelulain ja Unicefin lastenoikeuksien julistuksen mukaan lapsella, joka ei voi elää perheensä kanssa, on oikeus saada valtiolta erityistä suojelua ja tukea.
Lastensuojelulain muutosten myötä hatkat voi ottaa entistä helpommin, koska lasten liikkumisen rajoittaminen ei ole helppoa. Rajoittamista voidaan tehdä vain tiettyjen laissa säädettyjen edellytysten täyttyessä ja rajoittamisista täytyy tehdä viralliset päätökset.
Lastensuojelulain tulkinnassa lapsen oikeudet ovat alkaneet korostua etenkin viime vuosikymmenten aikana. Haastattelimme lastensuojeluyksikössä ohjaajana työskentelevää ammattilaista. Onko lasten oikeuksien korostamisessa menty liian pitkälle?
– Kyllä osittain. Keinot ovat riittämättömät, varsinkin vaikeasti oireilevien nuorien kohdalla. Tämänhetkisen lastensuojelulain puitteissa ei voida aina ennaltaehkäistä tapauksia, jotka voisivat olla ennakoitavissa.
Lastensuojelulain tulkinta herättää huolta muuallakin. Viime aikoina julkisuudessa on keskusteltu hatkaan lähteneistä nuorista. Kyseessä ovat sijoitetut nuoret, jotka ovat joko lähteneet luvatta sijoituspaikastaan tai jättäneet palaamatta sinne. Osa nuorista katoaa useammin kuin kerran ja tilastojen perusteella on kyse sadoista alle 18-vuotiaista ympäri Suomea.
Lastensuojelun ammattilaiset nostavat kädet pystyyn. Tällä hetkellä he joutuvat pohtimaan lain tulkintaa ja tilannekohtaisesti päättämään, mikä on lapsen etu. Sijaishuollossa olevan lapsen liikkumista ei saa rajoittaa, vaikka lapsen edun näkökulmasta se kuuluu perheen tai lapsen huolenpidosta vastaavan perustehtäviin.
– Ennakoitavissa tapauksissa ohjaajien näkemykset eivät ole tarpeeksi vahvoja perusteita, että voitaisiin tehdä rajoitustoimenpide. Tavallaan joissain tapauksissa joutuu ensin pahempi asia tapahtumaan ennen kuin voidaan tehdä rajoitustoimenpiteitä. Tämä on minun mielestäni isoin ongelma tällä hetkellä lastensuojelulaissa, ohjaaja toteaa.
Valvova viranomainen ei nuku. Hatkassa olevat nuoret näkyvät eduskunnan oikeusasiamiehen lausunnoissa ja ministeritason pohdinnoissa rajoitustoimenpiteistä. Median luoma kuva karkuteillä olevista nuorista ja sosiaalityöstä on koruton. Etenkin Yle on uutisoinut eduskunnan oikeusasiamiehen tekemien tarkastuskäyntien esiin nostamista ongelmista mm. Mikkelissä ja Limingassa.
Hatkanuorten kohdalla ei ole kyse yökyläilystä tutuilla koulukavereilla tai kotiintuloajan ylittämisestä. Usein on kyse vaikeasti oireilevista nuorista ja riskikäyttäytymisestä. Karanneiden nuorten terveys ja hyvinvointi ovat suuressa vaarassa. Riskit esim. seksuaaliseen hyväksikäyttöön, päihteiden holtittomaan käyttöön ja rikollisuuteen ovat todellisia. Kuka asettaa turvalliset rajat, jos lain keinoin ei pystytä estämään hatkoille lähtemistä?
– Lastensuojelulaissa voisi olla oma pykälänsä erittäin vaikeasti oireilevien lasten kohdalla, jolloin heille voisi tehdä tiukempia rajoitustoimenpiteitä, joka auttaisi ennaltaehkäisemään rikosten uusiutumista. Sillä voitaisiin tukea heidän päihteettömyyttään ja tehdä intensiivisemmin töitä heidän kanssaan, joka helpottaisi heitä kiinnittymään yhteiskuntaan, lastensuojelun ohjaaja pohtii.
Tämä on yhden ammattilaisen näkökulma, jota kannattaisi miettiä. Hatkaaminen rakenteellisena ilmiönä tulee tunnistaa paremmin ja lisätä julkista keskustelua hatka-ilmiöön puuttumisen tarpeellisuudesta ja keinoista. Nuorten pakomatkat työllistävät myös sosiaalipäivystystä ja poliisia. Hatkassa olevien nuorten etsimiseen ja tavoittamiseen tarvitaan hyvää yhteistyötä eri viranomaisten kanssa. Riittävät resurssit lastensuojelulaitoksissa nuorten emotionaaliseen tulee varmistaa. Myös syitä hatkaamiseen pitäisi pohtia, jotta nuorten oma ääni tulisi kuulluksi. Pesäpuu on tehnyt tärkeää työtä mm. Kysymällä keinoja nuorilta itseltään.
Voisimme rakenteellisen sosiaalityön avulla laittaa liikkeelle muutoksen. Muutoksen, joka aidosti suojaisi nuorta ja ottaisi huomioon nuorten monenlaiset tilanteet ja niiden vaatimat ratkaisut. Olennaista on kriittinen suhde yhteiskunnallisiin mekanismeihin, pyrkimys muutokseen eri tasoilla sekä oikeudenmukaisuuden ja ihmisten osallisuuden edistäminen (Pohjola 2014, 23–27). Erilaisuudet huomioon ottava laki on viime kädessä nuoren etu.
Hanna-Mari Parkkila, Suvi Kakko, Pauliina Ylitapio, Laura Tolkkinen
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelijat
Lähteet:
Lastensuojelulaki – Finlex (542/2019)
https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2007/20070417?search%5Btype%5D=pika&search%5Bpika%5D=lastensuojelulaki. Viitattu 26.3.2021.
Liukkonen, Antti & Siiriainen, Lauri (2019) Rajoitustoimenpiteet lasten sijaishuollossa – vallankäyttöä vai vaikuttavaa hoitoa? Diakonia-ammattikorkeakoulu. Sosiaalialan koulutusohjelma, sosionomi: https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/228093/Liukkonen_Antti%2C%20Siiriainen_Lauri.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Viitattu 26.3.2021.
MTV Uutiset (2021). Kadonneiden joulu – poliisin tiedossa jopa 252 tietymättömissä olevaa nuorta – huoli heidän turvallisuudestaan on suuri. https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/kadonneiden-joulu-poliisin-tiedossa-jopa-252-tietymattomissa-olevaa-nuorta-huoli-heidan-turvallisuudestaan-on-suuri/8021126#gs.uv6ct4. Viitattu 26.3.2021.
Oikeusasiamies (2019): https://www.oikeusasiamies.fi/r/fi/ratkaisut/-/eoar/6448/2019. Viitattu 26.3.2021.
Pesäpuu (2021): Sijaishuollon haastekisan kunniamaininnan saajat ja voittajat on selvillä!
https://pesapuu.fi/2021/02/sijaishuollon-haastekisa-2/ Viitattu 9.4.2021.
Pohjola, Anneli (2014) Rakenteellisen sosiaalityön paikannuksia. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana toim. (2014) Rakenteellinen sosiaalityö. 16–33.
Sosiaali- ja terveysministeriö (2021). Lastensuojelulain muutokset.
https://stm.fi/lastensuojelulain-muutokset. Viitattu 26.3.2021.
Talentia-lehti (2021). Lastensuojelu pelasti vankilalta ja viikatemieheltä. https://www.talentia-lehti.fi/lastensuojelu-pelasti-vankilalta-ja-viikatemiehelta/. Viitattu 26.3.2021.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2019) Lastensuojelun käsikirja. Rajoitukset sijaishuollossa. https://thl.fi/fi/web/lastensuojelun-kasikirja/tyoprosessi/sijaishuolto/rajoitukset-sijaishuollossa. Viitattu 26.3.2021.
Unicef: lapsen oikeuksien sopimus (2021). Lapsen oikeudet – mikä on lapsen oikeuksien sopimus?
https://www.unicef.fi/lapsen-oikeudet/mika-on-lapsen-oikeuksien-sopimus/. Viitattu 26.3.2021.
YLE Uutiset 14.7.2020 ja 2.7.2020: Limingan ja Mikkelin lastensuojeluyksiköt https://yle.fi/uutiset/3-11447162 ja https://yle.fi/uutiset/3-11429593. Viitattu 26.3.2021
(54)
”Ulos vankilasta” – Lievä autismikirjon häiriö, vuorovaikutus ja identiteetti
Autismia määrittelee vuorovaikutuksen vaikeus ja sen vaikutus identiteetin rakentumiseen. Diagnoosin ja kuntoutuksen myötä minäkuvaa voi kuitenkin eheyttää ja saada tukea arjen haasteisiin.
”Olin hiljainen, kiltti tyttö, joka seisoi koulussa seinän vierustalla ja tarkkaili muita. Toisinaan rohkaistuin ja yritin päästä muiden leikkeihin, mutta minua ei hyväksytty mukaan.” Nimimerkin ”Ulos vankilasta” aloitukseen kiteytyy autistisen vuorovaikutuksen hankaluudet lapsesta alkaen: tarkkailijaksi syrjään jääminen ja epäonnistuneet yritykset osallistua muiden mukaan. Pro gradu -tutkielmassani ”Aikuisen autismidiagnoosi ja identiteettinarratiivit” olen tarkastellut näitä lievän autismikirjon aikuisten kertomuksia vuorovaikutuksen ongelmista ja identiteetistä narratiivisen menetelmän avulla.
Autismikirjon häiriö on useimmiten läpi elämän jatkuva neurobiologinen ja kehityksellinen neuropsykiatrinen häiriö, jota esiintyy prosentilla väestöstä. Uusimman diagnostiikan myötä puhutaan lievästä, keskivaikeasta tai vaikeasta autismista. Lievästi oirehtiva autismi voi jäädä lapsena huomaamatta, mutta se voi paljastua aikuisiällä itsenäistymisen vaikeutena monimutkaistuvassa toimintaympäristössä.
Autistisuus ilmenee monilla elämänalueilla eriasteisesti ja yksilöllisinä oireyhdistelminä. Se ilmenee erityisesti sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelmina ja kaavamaisena käyttäytymisenä. Neurokognitiiviset vaikeudet, toiminnanohjauksen haasteet, vuorovaikutustaitojen puutteellisuus, tiedon käsittelytapa, paineensietokyky aisti- ja sosiaalisen kuormituksen tilanteissa, erityiskiinnostuksen kohteet, kontekstisokeus, pakko-oireisuus, aistiyliherkkyydet ja rutiinien korostuminen elämässä voivat pahimmillaan aiheuttaa häiriökäyttäytymistä.
Autismikirjon häiriön diagnosointikriteerit muuttuvat vuonna 2022.
Minäkuvan muodostuminen vuorovaikutuksessa
Identiteetti tarkoittaa sitä, miten ihminen kokee itsensä ja ilmaisee itseään sosiaalisessa ympäristössään. Minäkäsitys kuvaa ihmisen ajatuksia omista piirteistään, motiiveistaan ja käyttäytymisestään. Minäkäsitys voi olla laaja, ja siihen voivat vaikuttaa kaikki kokemukset. Siihen vaikuttavat nuoresta iästä alkaen muiden arvio siitä, keitä ja millaisia olemme. Ihminen ei kuitenkaan suoraan omaksu muiden käsityksiä itsestään, vaan luo tulkiten haluamaansa toimivaa, tuntevaa minäkuvaa.
Minäkäsitys vaikuttaa myös siihen, millaiseksi vuorovaikutus muodostuu. Opimme tuntemaan itsemme aktiivisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Minäkäsitys syntyy vuorovaikutuksen lisäksi samastumisesta ryhmiin. Tämä sosiaalinen identiteetti on tunneperäinen ja muodostuu useista, toisiaan leikkaavista ryhmistä. Vertailu muihin ryhmiin vaikuttaa epäsuorasti myös itsetuntoomme.
Vertailussa muihin alkaa omasta identiteetístä kertyä kokemuksia lapsesta alkaen. Autistinen yksilö joutuu ulkopuolisena pohtimaan omaa epätäydellisyyttään ja erilaisuuttaan eri ulottuvuuksilla suhteessa muihin. Identiteetin rakentuminen vuorovaikutuksessa on haastavaa, jos vuorovaikutustaidot ovat puutteelliset. ”Ulos vankilasta” -kirjoittaja jatkaa diagnoosia edeltävien vuorovaikutusongelmiensa kuvaamista: ”En oppinut puhumaan muiden kanssa. En oppinut kertomaan asioistani. En oppinut antamaan enkä olemaan vastavuoroinen. En ymmärtänyt, mitä ihmisten välillä tapahtuu. En oppinut, mitä ihmissuhteet tarkoittavat.”
Diagnoosi identiteettikäänteenä
Autistin identiteetti rakentuu vertailemalla sisäistä ja ulkoista maailmaa ja minäkuvaa vastakohtien kautta diagnoosia ennen ja sen jälkeen. Diagnoosikäänne avaa mahdollisuuden rakentaa, korjata, kuntouttaa ja eheyttää autistista minäkuvaa diagnoosikäänteeseen liittyvän tietoisuuden ja tiedon lisääntymisen kautta.
Sosiaalistrukturalistisen ajattelun mukaan identiteetti rakentuu koko elämän ajan. Aikuisena diagnostisoidut pystyvät retrospektiivisesti vertailemaan ja reflektoimaan diagnoosin merkitystä elämänkokemuksissaan. ”Ulos vankilasta” -kertomuksen kirjoittaja ponnisteli tuskaisesti vuosikymmenet väärän diagnoosin ja monenlaisten vuorovaikutusongelmien kanssa, kunnes löysi autismidiagnoosin ja palat alkoivat loksahdella paikoilleen: ”Oli valtavaa tajuta, että muilla on oma sisäinen maailmansa, omat ajatuksensa ja tunteensa, vaikka he eivät niitä minulle näyttäisi. Kun ymmärsin, että muut ovat kuorensa alla samanlaisia kuin minä (tuntevat ja ajattelevat), saatoin ensimmäisen kerran elämässäni ennustaa, miten johonkin lauseeseeni tai tekooni suhtauduttaisiin. [– –] Sain käyttöohjeet maailmaan!”
Minäkuvan eheytyminen kuntoutuksessa
Sosiaalisen kuntoutuksen avulla on tarkoitus oppia selviytymään arkitoimista, vuorovaikutussuhteista ja eri rooleista omia voimavaroja hyödyntäen ammattilaisten ohjaamana. Toimijuus muokkaa identiteettiä ja subjektiksi kasvamista, kun taas rajoitettu toimijuus heikentää sitä. Kuntoutuksessa stigmatisoituneesta ihmisestä on tarkoitus voimaannuttaa eheytyvä, aktiivinen ja autonominen toimija. Toipumiseen kuuluu minäkuvan luominen, jossa autismi on vain yksi osa minuutta.
Autisti joutuu käsittelemään poikkeavan identiteettiä ja leimaa sekä hyväksymään diagnoosin osaksi minäkuvaa. Autistien kertomuksissa on kuntoutumista määritteleviä teemoja: toivon herääminen, ongelman hyväksyminen, luopuminen syrjään vetäytymisestä ja aktiivinen osallistuminen sekä vastuun ottaminen omasta elämästä ja aktiivinen selviytymiskeinojen etsintä. Omaelämäkerta on vaikuttava osa kuntoutumista: terapeuttinen, itsetutkiskeleva, lohduttava vertaisille ja ymmärrystä avartava yleisölle. Tarinankerronta ovat elimellisen inhimillinen keino kommunikoida, järjestää, selittää ja ymmärtää inhimillistä elämää, ihmisten välisiä suhteita ja identiteettejä.
Kärsittyään vuosikymmeniä yksinäisenä, epäonnistuttuaan elämässä ja tunnettuaan itsensä kiinnittymättömiksi elämään ja maailmaan kirjoittajakin vihdoin löysi ymmärryksen suhteissa olemisesta: ”Jälkeenpäin tiedän, että minua olisi pitänyt kannustaa pohtimaan toisia, heidän ajatuksiaan, motiivejaan, halujaan, jotta heidän maailmansa olisi avautunut autistiselle mielelleni.” Kirjoittajan minäkuva kehkeytyi pitkälle aikuisuuteen tällaisessa vuorovaikutusympäristössä heijastuen kaikkiin elämänrooleihin. Hän tunsi olonsa eristyneeksi itsestään ja muista sekä olevansa tarkkailijana tai marginaalissa, kun elämä kulkee ohi.
Aiemmin vuorovaikutuksessa sisäistettyä identiteettiä voi diagnoosin myötä ja sosiaalisella kuntoutuksella käsitellä uudesta näkökulmasta ja rakentaa sitä uudelleen. Sosiaalityössä voi puhua identiteetin muutostyöstä, kun autistiselle tai muulle asiakkaalle rakennetaan valmentavasti ja kuntouttavasti myönteisempää identiteettiä. Sosiaalityössä voi toivon ja tulevaisuuspuheen kautta vahvistaa ja kehittää asiakkaan myönteisen, eheytyvän identiteetin muodostumista uhriuden ja stigman tilalle. Autistin osallisuus tarkoittaa myös esteettömyyttä osallistua tasavertaisesti. Elämän perusasioiden oppiminen sekä yhteiskunnan normaaliin toimintaan osallistuminen ovat kuntoutuksen ytimessä. Tavoitteena on itsenäinen elämä, joka on autistillekin tärkeä tarve.
Sari Kärkkäinen
Sosiaalityö
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Aikuisen autismidiagnoosi ja identiteettinarratiivit”. Lapin yliopisto, 2021.
Lähteet:
Hall, Stuart 1999: Identity. Tammer-Paino Oy. Tampere.
Helkama, Klaus & Myllyniemi, Rauni & Liebkind, Karmela & Ruusuvuori, Johanna & Lönnqvist, Jan-Erik & Hankonen, Nelli & Mähönen, Tuuli Anna & Jasinskaja-Lahti, Inga & Lipponen, Jukka 2015: Johdatus sosiaalipsykologiaan. 10. uud. p. Edita. Helsinki.
Hyväri, Susanna & Salo, Markku (toim.) 2009: Elämäntarinoista kokemustutkimukseen. Mielenterveyden keskusliitto. Helsinki.
Jehkonen, Mervi & Saunamäki, Tiia & Hokkanen, Laura & Akila, Ritva (toim.) 2019: Kliininen neuropsykologia. 3. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim. Helsinki.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (toim.) 2008: Sosiaalityö aikuisten parissa. Vastapaino. Tampere.
Koskentausta, Terhi & Koski, Anniina & Tani, Pekka 2018: Aikuisen autismikirjon häiriö. Duodecim. https://helda.helsinki.fi//bitstream/handle/10138/304198/duo14424.pdf?sequence=1. Viitattu 27.12.2020.
Layder, Derek 2004: Social and Personal Identity. Understanding YourSelf. SAGE Publications Ltd. London.
Liimakka, Satu 2014: Kokemus, tieto ja kokemustieto – esimerkkinä autismi. Teoksessa Myyry, Liisa & Ahola, Salla & Ahokas, Marja & Sakki, Inari (toim.): Arkiajattelu, tieto ja oikeudenmukaisuus. Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2014:18. Helsingin yliopisto, sosiaalipsykologia. Hansaprint. Vantaa, 162–178. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/144169/AMPB_Juhlakirja.pdf?sequence=1. Viitattu 27.12.2020.
Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa (toim.) 2018: Sosiaalinen kuntoutuksessa. Lapland University Press. Rovaniemi.
Metteri, Anne & Valokivi, Heli & Ylinen, Satu (toim.) 2014: Terveys ja sosiaalityö. PS-Kustannus. Jyväskylä.
Moilanen, Irma & Mattila, Marja-Leena & Loukusa, Soile & Kielinen, Marko 2012: Autismikirjon häiriöt lapsilla ja nuorilla – katsaus. 14/2012, Duodecim. Helsinki, 1453–1462. https://www.duodecimlehti.fi/xmedia/duo/duo10395.pdf. Viitattu 27.12.2020.
Mönkkönen, Kaarina & Kekoni, Taru & Pehkonen, Aini (toim.) 2019: Moniammatillinen yhteistyö: vaikuttava vuorovaikutus sosiaali- ja terveysalalla. Gaudeamus. Helsinki.
Orhala, Satu & Utriainen, Jarkko (toim.) 2015: Minun tarinani. Kertomuksia autismin kirjolta. Autismiliitto ry. Helsinki. https://www.printbox.fi/flipbooks/malli/77822_minun_tarinani/.
Puusa, Anu & Hänninen, Vilma & Mönkkönen, Kaarina 2020: Narratiivinen lähestymistapa organisaatiotutkimuksessa. Teoksessa Puusa, Anu & Juuti, Pauli (toim.): Laadullisen tutkimuksen näkökulmat ja menetelmät. Gaudeamus Oy. Helsinki, 216–227.
Puustjärvi, Anita 2019: Autismikirjon häiriö – uutta tutkimustietoa ja kliinikon kokemuksia. Luento. Autismin talvipäivät 8.12.2019. https://www.youtube.com/watch?v=s8MEpNOHftc. Viitattu 27.12.2020.
(53)
Eriarvoisuutta tuottavat mekanismit
Suomessa on muodostunut erilaisia ryhmiä, joiden elintaso ja elämänlaatu eroavat kansalaisten enemmistön elämän edellytyksistä.
Eriarvoisuus vaikuttaa erityisesti yhteiskunnan haavoittuvimmassa asemassa oleviin, kuten esimerkiksi asunnottomiin, työttömiin, maahanmuuttajiin ja ikääntyneisiin. Vuonna 2018 Suomessa oli 856 000 henkilöä köyhyys- ja syrjäytymisriskissä ja samana vuonna vakavasta aineellisesta puutteesta kärsi 133 000 henkilöä (Tilastokeskus 2020). Vuonna 2019 perustoimeentulotukea myönnettiin 271 107 henkilölle (Tanhua & Kiuru 2020, 3). Perustoimeentulotukea saavat henkilöt ovat usealla tavalla köyhyysriskissä, koska heidän tulonsa jäävät elämiseen riittävän tason alle varsinaisen ensisijaisen turvan jälkeenkin (Isola & Suominen 2016, 40–41). Viimesijaista turvaa täydentävä ruoka-apu tavoittaa arviolta 20 000–25 000 henkilöä viikoittain ja suurin osa heistä on perusturvaetuuksien varassa tai heikossa työmarkkina-asemassa (STM 2020; Isola & Suominen 2016, 42).
Tarkastelin Pro gradu -tutkielmassani, miten eriarvoisuus näkyy, köyhyydestä kerrotuissa tarinoissa sosiologi Göran Therbornin (2014) eriarvoisuuden mekanismeja koskevan teorian avulla. Tutkimukseni aineisto koostui ”Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä” (2007) kirjoituskilpailun tuottamista tarinoista. Eriarvoisuuden mekanismeja ovat etääntyminen, riisto, ulossulkeminen ja hierarkisointi. Etääntyminen on prosessi, jossa hyvä- ja huono-osaisten erot kasvavat suureksi ja huono-osaisten elintaso jää hyväosaisten elintasosta jälkeen. Riisto liittyy hierarkioiden ylemmillä tasoilla olevien epäsymmetrisestä hyötymisestä hierarkioiden alemmilla tasoilla olevista ihmisitä. Ulossulkeminen tarkoittaa ihmisten etenemisen ja oikeuksien eteen asetettuja esteitä ja hidasteita sekä eri syrjinnän muotoja. Hierarkisointi liittyy arvojärjestelmiin, joka jakaa yhteiskunnassa ihmisiä eri luokkiin.
Etääntyminen
Huono-osaisuus periytyy Suomessa sukupolvelta toiselle. Etääntymistä voidaan Suomen kontekstissa tarkastella koulutuksen näkökulmasta, koska sitä pidetään usein sosiaalisen nousun välineenä. Kaikille avoimet koulutusmahdollisuudet korkeakoulutasolle asti kuuluvat hyvinvointivaltioon ja ilmaisen koulutuksen tavoitteena on, että lasten kouluttautuminen ei olisi kiinni vanhempien tulotasosta.
Kaikille avoimista koulutusmahdollisuuksista huolimatta Suomessa vanhempien koulutustaso periytyy lapsille yhä enemmän. Korkean koulutustason tutkinnon suorittaneiden vanhempien lapset päätyvät useammin korkeakoulutusaloille, kun taas matalan koulutusasteen suorittaneiden vanhempien lapset päätyvät matalan koulutuksen aloille.
Riisto
Perinteisesti työn on oletettu suojaavan köyhyydeltä ja köyhyysriskin nähdään koskevan erityisesti työvoiman ulkopuolella olevia ryhmiä, kuten pitkäaikaistyöttömiä, eläkeläisiä ja opiskelijoita. Työmarkkinoilla tapahtuvista muutoksista aiheutuva epävakaisuus on luonut työssäkäyvien köyhien ryhmän, joiden käytettävissä olevat tulot jäävät työssä käymisestä huolimatta suhteellisen köyhyysrajan alapuolelle.
Suhteellinen köyhyysrajan avulla kotitalous voidaan määritellä pienituloiseksi, jos sen käytettävissä olevat tulot ovat alle 60 prosenttia väestön mediaanituloista. Esimerkiksi yhden elättäjän perheissä tai yksinhuoltajaperheissä tulot eivät välttämättä riitä perheen elättämiseen.
Ulossulkeminen
Häpeän tunteminen liittyy tilanteisiin, joissa ihmisen käyttäytyminen poikkeaa sosiaalisesti hyväksyttävästä tavasta toimia.
Ihminen tuntee häpeän sisäisesti, mutta siihen liittyy myös muiden ihmisten asenne ja käyttäytyminen köyhyydessä eläviä kohtaan. Häpeän tunteminen johtuu siitä, että ei ole onnistunut elämään elämäänsä yhteiskunnan odotusten mukaisesti.
Esimerkiksi epäonnistumisen koulutukseen tai työelämään kiinnittymisessä ajatellaan johtuvan yksilön omasta syystä. Epäonnistumisen ajatellaan taas kertovan siitä, että hänessä olisi jotain vikaa.
Hierarkisointi
Eriarvoisuus on läsnä ihmisten päivittäisissä kohtaamisissa. Ihmiset pystyvät arvioimaan pienenkin käyttäytymiseen perustuvan tiedon avulla, mihin yhteiskuntaluokkaan toiset kuuluvat. Sosiaalisen luokan signaalit kertovat ihmisten yhteiskuntaluokasta ja ne liittyvät kehoon, ääneen ja kulttuuriin.
Sodabeh Aryanfard
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Eriarvoisuuden ilmentymiä köyhyydestä kerrotuissa tarinoissa”. Lapin yliopisto. 2020.
(52)
Asiantuntijuus sijaishuollossa vaatii sosiaalityöntekijältä paljon
Sijaishuollon sosiaalityöntekijöiltä vaaditaan laaja-alaista osaamista myös omien ammattirajojen yli.
Sosiaalityöntekijöiden kokemusten mukaan asiantuntijuus rakentuu useasta eri osa-alueesta ja se vaatii sosiaalityön kentän tuntemisen lisäksi osaamista esimerkiksi lapsen kehityspsykologiaan liittyen. Työhön kuitenkin koetaan pääsevän myös pienellä käytännön osaamisella eikä teoreettista osaamistakaan välttämättä ole. Lisäksi työn vaativuutta ei ymmärretä päättäjien tasolla ja työn tekemisen raamit ovat huonosti resursoituja. Työntekijöiden vaihtuvuus ja asiakasmäärät ovat suuria ja tämä epäkohta tulisi korjata esimerkiksi säätämällä lailla lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden maksimiasiakasmäärä, sillä suosituksia kunnat eivät noudata.
Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani sitä, kuinka asiantuntijuus rakentuu sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden kokemana ja kuinka tätä asiantuntijuutta voitaisiin sosiaalityöntekijöiden mukaan vahvistaa ja mitkä tekijät heikentävät asiantuntijuutta. Tutkielmani aineisto koostui viiden kunnallisessa sijaishuollossa työskentelevän tai aikaisemmin työskennelleiden sosiaalityöntekijöiden kirjoituksista. Kirjoitukset kerättiin sosiaalityön uraverkosto ja sosiaalityön pohjoinen uraverkosto- facebookryhmissä julkaistun kirjoituspyynnön avulla.
Minkälaista teoria- ja käytännönosaamista työssä katsottiin vaadittavan?
Tutkielmassani jaoin osaamisalueet viiteen eri osa-alueeseen. Aineiston perusteella keskeisiä asiantuntijuuden alueita olivat lapsen kokonaistilanteen hahmottaminen, asiakkaan kohtaaminen ja asiakassuhde, yhteistyötaidot ja verkostotyö, juridinen osaamisen sekä kyky ja rohkeus linjata ja tehdä päätöksiä.
Mitkä tekijät asiantuntijuutta heikentävät?
Merkittäväksi asiantuntijuutta heikentäväksi tekijäksi sosiaalityöntekijät kokivat vähäiset resurssit ja suuret asiakasmäärät. Sijaishuollossa lapsen lisäksi työskennellään usein hänen ympärillään olevan laajan ihmisjoukon kanssa, mikä lisää työn määrää. Vähäisillä resursseilla työn koettiin aineiston perusteella olevan tulipalojen sammuttelua. Lisäksi työntekijät vaihtuivat tiuhaan, mikä myös heikensi asiantuntijuutta. Lisäksi asiantuntijuutta katsottiin heikentävän esimerkiksi yhteistyökumppaneiden puutteelliset käsitykset sosiaalityöstä sekä sisäisen ohjeistuksen puuttuminen yksiköissä.
Mikä asiantuntijuutta vahvistaa?
Asiantuntijuutta vahvistavana pidettiin hyviä konsultaatiomahdollisuuksia, riittävää perehdytystä sekä toimivaa työtiimiä työn tukena. Lisäksi esimiehen tuki ja ohjaus koettiin tärkeänä. Ammatillisten toimijoiden, alan lehtien ja kirjallisuuden seuraaminen nostettiin myös merkittäväksi tekijäksi asiantuntijuutta vahvistettaessa. Kuitenkin moni asia asiantuntijuuden vahvistumisessa liitettiin siihen, että se vaatii työntekijän omaa aktiivisuutta ja esimerkiksi työparia täytyy vaatia, sillä lisäkoulutukset tai konsultaatiomahdollisuudet eivät välttämättä olleet olemassa työn rakenteissa.
Tutkielman aineistossa nostettiin esiin sijaishuollon asiantuntijuuden vaativuus. Työn voidaan luonnehtia olevan laaja-alaista lapsen asioista vastaamista, johon liittyy laaja vastuu. Työssä puututaan perheen yksityisyyteen ja käytetään laajaa harkintavaltaa haavoittuvassa asemassa oleviin lapsiin, mutta silti työn resurssit ovat huonot ja asiakasmäärät absurdin suuret.
Susanna Inget
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu-tutkielmaani ”Täytyy olla älykkyyttä ja pelisilmää pärjätä kaoottisissa ihmissuhteiden viidakoissa” – Sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden kokemuksia asiantuntijuudestaan.
Aiheeseen liittyviä lähteitä:
Eronen, Tuija & Laakso, Riitta 2017: Vaativat tilanteet sijaishuoltotyössä. Teoksessa Enroos, Rosi & Mäntysaari, Mikko & Ranta-Tyrkkö, Satu (toim.) 2017: Mielekäs tutkimus: näkökulmia sosiaalityön tutkimuksen missioihin. Suomen yliopistopaino Oy. Tampere.
Helavirta, Susanna 2016: Lapsen asioista vastaaminen huostaanoton jälkeen sosiaali-työntekijöiden kuvaamana. Teoksessa Enroos, Rosi, Heino, Tarja & Pösö, Tarja 2016: Huostaanotto. Lastensuojelun vaativin tehtävä. Vastapaino. Tampere.
Lastensuojelulaki 417/2017
Sipilä, Anita 2011: Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet -Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Itä-Suomen yliopisto. Väitöskirja.
(51)
Koneeseen kadonneet? – Vanhempien näkökulmia yläkouluikäisten poikien digitaaliseen pelaamiseen
Digitaalisella pelaamisella on tärkeä merkitys monien nykynuorten elämässä, arjessa ja sosiaalisissa suhteissa. Vanhempien rooli pelikasvattajina on keskeinen, ja mielenkiintoista onkin pohtia, millaiseksi muodostuu vanhempien toimijuus suhteessa heidän nuortensa digitaaliseen pelaamiseen.
Tutkimusten mukaan 10–19-vuotiaista suomalaisista lapsista ja nuorista 99 prosenttia pelaa digitaalisia pelejä ainakin satunnaisesti ja noin 70 prosenttia pelaa viikoittain (Meriläinen & Moisala 2019, 56-57). Alan tutkimuskirjallisuudessa ja oppaissa korostetaan vanhempien roolia ja tehtävää lasten ja nuorten pelikasvattajina ja ”mediamentoreina”. Yläkouluikäisten nuorten pelikasvatuksen keskiössä ovat muun muassa keskustelut mediakriittisyydestä, käyttäytymisestä internetympäristössä sekä laajemmin elämänhallintaan liittyvistä teemoista (Repo & Nätti 2015, 107). Pelikasvattajina vanhemmat ovat kuitenkin edelläkävijöitä, eikä heillä ole turvanaan ja esikuvinaan aiempien sukupolvien kasvatusmalleja ja toimintatapoja, mikä voi osaltaan haastaa heidän rooliaan nuorten pelikasvattajina. Myös nuorten usein vanhempiaan paremmat digitaalisten laitteiden käyttötaidot ja osaaminen sekä ajankäytölliset haasteet voivat tuottaa haasteita digiajan kasvattajuudelle. (Lahikainen 2015, 37.)
Nuorten digitaalista pelaamista vanhempien näkökulmasta on kuitenkin tutkittu vasta vähän, ja pro gradu – tutkielmassani olenkin selvittänyt digitaalisia pelejä pelaavien yläkouluikäisten (13-16-vuotiaiden) poikien vanhempien kokemuksia ja näkemyksiä poikiensa pelaamisesta. Analysoin, mikä vanhempia poikiensa pelaamisessa huolestuttaa ja millaiset ovat vanhempien toimijuuden rajat, mahdollisuudet ja ulottuvuudet suhteessa heidän poikiensa digitaaliseen pelaamiseen. Tutkielmani aineisto koostuu kuuden vanhemman teemahaastattelusta. Haastateltavien joukossa on neljä äitiä ja kaksi isää.
Digitaalinen pelaaminen ilmiönä
Nuorten digitaalinen pelaaminen on hyvin ajankohtainen ilmiö, josta käydään vilkasta yhteiskunnallista keskustelua. Digitaaliseen pelaamiseen liittyvä julkinen keskustelu on hyvin haitta- ja huolikeskeistä, jopa dramaattistakin. Keskusteluissa varoitellaan digitaalisen pelaamisen sekä fyysistä että psyykkisistä vaaroista ja haitoista ja keskitytään lähinnä pelaamisen rajoittamistapojen käsittelemiseen. Esiin nousevat esimerkiksi pelien väkivaltaiset sisällöt ja pelaamisen negatiiviset vaikutukset nuorten käyttäytymiseen, sosiaalisiin suhteisiin sekä liiallisen pelaamisen vaikutukset nuoren terveyteen, uneen ja koulunkäyntiin. Toisaalta alan tutkimuskirjallisuudessa korostetaan myös digitaalisen pelaamisen hyötyjä. On todettu, että pelaaminen voi parantaa pelaajan kognitiivisia, emotionaalisia ja sosiaalisia taitoja. (Meriläinen 2017; Männikkö 2017, 17-18; Lobel & muut 2017; Quandt & Kowert 2016, 177.)
Tutkimuskirjallisuudessa digitaalista pelaamista on tarkasteltu myös sosiaalisista ja kulttuurisista näkökulmista. Monille nuorille digitaaliset pelit ovat tärkeä heidän arkista elämäänsä ja sosiaalisia suhteitaan, ja laajemmin pelaaminen voidaan nähdä osana nuorisokulttuuria ja sen muutosta (Meriläinen & Moisala 2019, 63). Toisaalta digitaalista pelaamista ilmiönä voidaan tarkastella myös perhe-elämän kontekstissa ja vuorovaikutussuhteissa ja pohtia, miten digitaalinen pelaaminen vaikuttaa ja muuttaa perhe-elämän käytäntöjä, ja millaisia haasteita ja mahdollisuuksia se perhe-elämälle ja perheenjäsenten väliselle vuorovaikutukselle mahdollisesti tuottaa (esim. Lahikainen & muut 2015).
Huolen värittämä toimijuus
Tutkielmani tulosten perusteella vanhempien suhtautuminen heidän poikiensa digitaaliseen pelaamiseen on huolen värittämää, eivätkä vanhemmat pystyneet näkemään nuorensa pelaamisessa juuri positiivisia puolia. Poikien digitaalisessa pelaamisessa vanhempia huolestuttavat erityisesti pelaamiseen käytetyn ajan vaikutukset nuoren psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin sekä nuoren käytökseen. Vanhempia huolestuttivat myös pelaamisen imu ja addiktoivuus. Vanhempien mukaan pelaaminen tuntuu syrjäyttävän nuoren elämässä kaiken muun. Nuorten runsaana näyttäytyvään pelaamiseen vanhemmat löysivät syitä sekä nuoren yksilöllisistä ominaisuuksista että pelimaailman imusta. Tutkimukseeni osallistuneilla vanhemmilla ei ollut paljonkaan tietoa pelimaailmasta tai peleistä, joita heidän poikansa pelaavat, ja pelimaailma oli heille vieras.
Tulkintani mukaan huolinäkökulma sekä pelimaailman vieraus vanhemmille voi vaikuttaa keinoihin ja lähestymistapoihin, joilla vanhemmat pyrkivät puuttumaan ja toimimaan suhteessa poikiensa digitaaliseen pelaamiseen. Käytännössä vanhemmat pyrkivät eri tavoin hallitsemaan, kontrolloimaan ja rajoittamaan poikiensa pelaamista. Vanhemmat kokivat poikiensa digitaalisen pelaamisen hallinnan ja kontrolloinnin kuormittavaksi, ja pelaamisen hallintayritykset myös aiheuttivat konflikteja perheissä. Pelaamiseen puuttumista ja pelaamisen rajoittamista vanhemmat perustelivat lapsen edun mukaisena toimintana.
Toimijuuden rajat ja mahdollisuudet
Aineiston analyysin perusteella vanhempien toimijuutta suhteessa heidän poikiensa pelaamiseen haastavat vanhempien jaksaminen, ristiriidat perheessä sekä ulkopuolisen tuen vähäisyys tai puuttuminen. Pelaaminen voi aiheuttaa ristiriitoja paitsi nuoren ja vanhemman myös perheen vanhempien välille, jos vanhemmat ovat esimerkiksi erimieltä pelaamisen rajoittamistapojen suhteen. Vanhempien toimijuutta puolestaan tukee etenkin perheen vanhempien keskinäinen tuki toisilleen. Toimijuutensa tueksi suhteessa nuortensa digitaalisen pelaamisen hallintaan vanhemmat toivoivat vertaistukea sekä liittolaisuutta muilta vanhemmilta, joilloin esimerkiksi yhteisistä pelisäännöistä voitaisiin sopia ja pelaamiseen liittyvää huolta jakaa. Palvelujärjestelmän mahdollisuuksiin tukea toimijuuttaan vanhemmat sen sijaan suhtautuivat epäillen, eivätkä he uskoneet, että ammattiauttajillakaan olisi ratkaisuja peliongelman ratkaisemiseksi.
Tutkielmani tulosten perusteella vanhemmat tarvitsevat tukea ja neuvontaa pelikasvattajina toimimiseen sekä digitaalisen pelaamisen aiheuttamien ristiriitojen ratkaisemiseen. Tärkeää on, että ammattiauttajilla on tarpeeksi monipuolista osaamista ja tietoa digitaalisen pelaamisen erilaisista ulottuvuuksista, jotta he voivat tukea perheitä pelaamiseen ja laajemmin digitalisaatioon liittyvissä kysymyksissä mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Tärkeää on, että sekä nuoret että vanhemmat saavat äänensä kuuluville digitaalisesta pelaamisesta käytävissä keskusteluissa ja että nuoren ja vanhemman välistä keskustelu- ja neuvotteluyhteyttä digitaaliseen pelaamiseen liittyen tuettaisiin. Näin voitaisiin löytää vaihtoehtoisia tapoja ratkaista pelaamiseen liittyviä konflikteja ja myös kyseenalaistaa pelaamiseen liittyviä ennakkoluuloja ja stereotypioita. Toisaalta tulee myös kehittää menetelmiä haitallisen pelaamiseen tunnistamiseen ja hoitamiseen.
Sanna Ovaskainen
Sosiaalityö
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ” Koneeseen kadonneet? Vanhempien toimijuus ja yläkouluikäisten poikien digitaalinen pelaaminen.” Lapin yliopisto, 2019.
Lähteet:
Lahikainen, Anja Riitta 2015: Media lapsiperheen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta; Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (toim.) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere, 80–107.
Lahikainen, Anja Riitta & Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (2015) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere.
Lobel, Adam & Engels, Rutger & Stone, Lisanne & Burk, William & Granic, Isabela 2017: Video Gaming and Children’s Psychosocial Wellbeing: A Longitudinal Study. Journal of Youth and Adolescence, Vol. 46(4), 884–897.
Meriläinen, Mikko 2017: Pelaamisen hyödyt. Vanhempainnetti, Mannerheimin lastensuojeluliitto. https://www.mll.fi/vanhemmille/tietoa-lapsiperheen-elamasta/lapset-ja-media/digitaalinen-pelaaminen/pelaamisen-hyodyt/
Meriläinen, Mikko & Moisala, Mona 2019: Älylaitteet ja pelaaminen: Peliharrastus osana monipuolista arkea. Teoksessa Kosola, Silja & Moisala, Mona & Ruokoniemi, Päivi (toim.) Lapset, nuoret ja Älylaitteet – Taiten tasapainoon. Duodecim. Helsinki, 56–64.
Männikkö, Niko 2017: Problematic Gaming Behavior among Adolescents and Young Adults. Relationship Between Gaming Behaviour and Health. Acta Universitatis Ouluensis. D, Medica, 1429. Juvenes Print. Tampere. http://jultika.oulu.fi/Record/isbn978-952-62-1658-4
Quandt, Thorsten & Kowert, Rachel 2016: No Black and White in Video Game Land! Why We Need to Move Beyond Simple Explanations in the Video Game Debate. Teoksessa Kowert, Rachel & Quandt, Thorsten (toim.) The Video Game Debate: Unravelling the Physical, Social, and Psychological Effects of Digital Games. Routledge. New York, 176–177.
Repo, Katja & Nätti, Jouko 2015: Lasten ja nuorten median käytön aikatrendit. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta & Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (toim.) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere, 80–107.
(50)
Äitiyden merkitys afganistanilaisnaisten kertomuksissa itsestään
Äitiysidentiteetti on yksi keskeisimmistä naisten identiteeteistä. Afganistanilaisnaiset kertoivat haastatteluissa muun muassa siitä, millaisia äitejä he ovat lapsilleen ja millaisia äitien heidän mielestään tulisi olla. Näiden naisten identiteettejä tutkiessani jouduin pohtimaan myös omaa identiteettiäni äitinä.
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani sitä, millaisia identiteettejä kuusi Suomeen pakolaisena tullutta afganistanilaisnaista tuottivat haastatteluissa. Tutkielmassani tarkastelin naisten tuottamia identiteettejä intersektionaalisuuden viitekehyksessä. Intersektionaalisuuden perusajatus on, että ihmisen identiteetit rakentuvat monien lähtökohtien ja sosiaalisten luokitteluiden pohjalle, jotka risteävät keskenään. Näitä luokitteluja ovat esimerkiksi sukupuoli ikä, etnisyys, kotipaikka, seksuaalisuus, äidinkieli ja uskonto. 1970-luvulla Yhdysvalloissa syntynyt intersektionaalisuus on feministisen teorian lähestymistapa, jonka avulla analysoitiin alun perin naisiin kohdistuvan sorron monisyisiä alkutekijöitä. Nykytutkimuksessa intersektionaalisuuden ajatellaan laajimmillaan koskevan kaikkia ihmisiä, sillä jokainen ihminen on monien erojen leikkaama. Intersektionaalisuuden avulla voidaan pureutua sekä sortoon että etuoikeuteen ja siihen, miten nämä vaikuttavat toinen toisiinsa ihmisen elämässä. (Bastia 2014; Mahlamäki 2018; Rossi 2010.)
Identiteetit ymmärsin tutkimuksessani muun muassa Stuart Hallin (1999) tapaan moninaisiksi ja jatkuvassa muutoksessa oleviksi. Ihmisellä ei ole yhtä minuutta tai identiteettiä syntymästä kuolemaan, vaan identiteettejä tuotetaan ja rakennetaan vuorovaikutuksessa ja ne ovat kontekstisidonnaisia. Haastatteluja analysoidessa olikin tärkeää muistaa, että niissä aktivoituvat identiteetit olivat niitä, joita haastattelutilanne kutsui naiset tuottamaan ja joita he halusivat tuottaa haastattelun kontekstissa. Eri haastattelija, erilaiset kysymykset tai vaikkapa eri haastattelupaikka olisivat tuottaneet erilaisen lopputuloksen. Naisten haastatteluissa tuottamat identiteetit eivät siis paljasta naisten ”todellista” minää tai sitä, keitä he pohjimmiltaan ovat.
Tutkielmani aineisto on ainutlaatuinen ja sensitiivinen. Aineisto on kerätty Niloufar Kalvakhin ja Nabeela Hasanin vuonna 2014 valmistunutta pro gradu -tutkielmaa Settlement Process of Afghan Immigrant Women Based on Cultural Perspective in Finland. Tutkielman tekijöistä toinen, itsekin nainen ja muslimi, haastatteli Suomessa joitakin vuosia asuneita pakolaistaustaisia afgaaninaisia heidän äidinkielellään. Naiset kertovat haastatteluissa elämästään Afganistanissa, sieltä pakenemisesta ja niistä vaiheista, joiden kautta ovat lopulta päätyneet asumaan Suomeen. Lisäksi naiset puhuivat Suomeen sopeutumisen haasteista, niistä selviytymisestä sekä tyytyväisyydestään suomalaisiin sosiaalipalveluihin. Naisten identiteetit ja kokemus siitä, keitä he ovat, ei ollut haastattelujen aiheena, mutta haastatteluissa oli paljon identiteettiin ja minän rakentumiseen liittyvää puhetta. Identiteettejä tuotetaan kaikissa sellaisissa tilanteissa, joissa ihminen kertoo itsestään.
Äiti, muslimi ja maahanmuuttaja
Tutkielmassani tarkastelin kolmea diskurssianalyysin avulla löytämääni ja nimeämääni haastatteluissa aktivoituvaa identiteettikategoriaa suhteessa toisiinsa. Nämä kategoriat olivat äiti, muslimi ja maahanmuuttaja. Äitiyden ja lasten merkitys näyttäytyi suurena jokaisessa haastattelussa. Naiset kertoivat paenneensa Afganistanista voidakseen tarjota paremman elämän lapsilleen. Viisi naisista oli asunut kotimaasta lähdön jälkeen Iranissa vuosien ajan. Iranista lähdön syyksi he kertoivat sen, että afganistanilaisten oli vaikeaa kouluttautua ja työllistyä Iranissa. Myös lasten mahdollisuudet käydä koulua olivat huonot. Eurooppaan ja Suomeen naiset kertoivat tulleensa lastensa vuoksi, jotta lapsilla olisi mahdollisuus kouluttautumiseen, työllistymiseen ja sitä kautta parempaan elämään.
Naisten näkemys oli, että lapsista kasvaa sellaisia aikuisia, kuin vanhemmat, erityisesti äidit, heistä kasvattavat. Monet kertoivat olevansa sekä äitejä että isiä lapsilleen, koska puoliso oli kuollut, ottanut avioeron tai ei muuten osallistunut lasten kasvatukseen syystä tai toisesta. Yhtenä äidin keskeisimmistä tehtävistä nähtiin se, että lapsista kasvaa vanhempiensa uskonnollisia ja kulttuurisia perinteitä ylläpitäviä ja kunnioittavia aikuisia. Suomen afganistanilaista ja iranilaista vapaampi kasvatusilmapiiri koettiin haastavimpana asiana vanhemmuudessa.
Naisten uskonnolliset, kulttuuriset ja etniset identiteetit leikkasivat monessa kohtaa äitiysidentiteetin kanssa. Uskonnolliset rituaalit, paikat ja juhlat olivat naisille tärkeitä. Uskonto oli myös merkittävä identiteettien rakennusaine: naisten mukaan ihminen, jolla ei ole uskontoa, ei tunne itseään ja on ”ei kukaan”. Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, miksi naiset pitivät uskonnollisen tradition siirtämistä seuraaville polville hyvin tärkeänä. Uudessa kotimaassa, maahanmuuttajina, uskonnon merkitys korostui kenties entisestään, koska etenkin lapsille nähtiin olevan tarjolla toisenlaisia, naisten näkökulmasta vahingollisia identiteettejä.
Tutkijapositio: äiti, kristitty ja suomalainen
Tutkielman yhtenä keskeisenä tutkimuseettisenä kysymyksenä oli se, miten minä suomalaisena kristittynä äitinä ja teologina luen näiden naisten kertomuksia itsestään ja elämästään. Näkemys haastattelussa tuotettujen identiteettien tilannesidonnaisuudesta tuntui jo itsessään haastavan identiteettipuheen analysointia ja asetelma mutkistui entisestään, kun soppaa sekoittivat ne identiteetit, joiden kautta minä tutkijana tarkastelen näiden naisten kertomaan: äiti, kristitty teologi sekä suomalainen etuoikeutettu ja koulutettu nainen. Olen pohtinut sitä, korostuiko äitiys minulle naisten kertomuksissa osittain siksi, että olen itsekin äiti ja naisten kertomukset paosta kotimaasta lasten kanssa koskettivat minua kovasti. Tutkijan tulee pyrkiä objektiivisuuteen, mutta omia identiteettejään ei pääse pakoon toisten identiteettejä tutkiessaan.
Tutkimusten (esim. Kulmala 2006) mukaan vanhemmuus ja lapset ovat keskeisiä naisten identiteettien rakentumisessa. Tutkielmani tukee tätä näkemystä. Naisten kertomukset voivat auttaa myös pohtimaan sitä, millaisia erityisiä tuen tarpeita pakolaisnaisilla ja -äideillä voi olla sosiaalityön asiakkaina.
Maija Kujala
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Ennen kaikkea äiti. Afganistanilaisnaisten haastatteluissa tuottamat identiteetit intersektionaalisuuden viitekehyksessä.” Lapin yliopisto 2019.
Lähteet:
Bastia, Tanja 2014: Intersectionality, migration and development. Progress in Development Studies 14(3), s. 237–248.
Hall, Stuart 1999: Identiteetti. Vastapaino. Tampere.
Kulmala, Anna 2006: Kerrottuja kokemuksia leimatusta identiteetistä ja toiseudesta. Tampereen yliopisto. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos.
Mahlamäki, Tiina 2018: Sukupuoli ja uskonto. Teoksessa Ketola, Kimmo & Martikainen, Tuomas & Taira, Teemu: Uskontososiologia. Eetos. Turku, s. 165–176.
Rossi, Leena-Maija 2010: Sukupuoli ja seksuaalisuus, eroista eroihin. Teoksessa Saresma, Tuija & Rossi Leena-Maija & Juvonen, Tuula: Käsikirja sukupuoleen. Vastapaino. Tampere, s. 21–38.
(49)
Sosiaalisen pääoman merkitys lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille
Lastensuojelu on ollut toistuvien huolten aiheena. Huolta lastensuojelussa on herättänyt niin asiakasperheiden kuin lasten moniongelmaisuus, lastensuojelun asiakasmäärien kasvu, työvoiman riittämättömyys ja sosiaalityöntekijöiden ammatillisen osaamisen taso. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kuormittavaan tilanteeseen olisi tärkeää löytää sitä helpottavia keinoja – niin asiakkaiden kuin työntekijöiden hyvinvoinnin vuoksi.
Pro gradu -tutkielmassani selvitettiin systemaattisella kirjallisuuskatsauksella sosiaalisen pääoman merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöille. Tutkielmani aineisto pohjautuu yhdeksään tutkimusartikkeliin, joissa tutkittiin lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia eri näkökulmista. Kiinnostuin aiheesta työskennellessäni lastensuojelutyössä – huomasin, kuinka paljon työkavereiden tuki vaikutti omaan jaksamiseeni ja se innosti minua tutkimaan aihetta syvemmin. Voisiko sosiaalisen pääoman teorian avulla kehittää sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia lastensuojelutyössä?
Carrie Leanan ja Harry Van Burenin mukaan (1999) organisaation sosiaalisen pääoman voidaan nähdä kuvastavan organisaation sosiaalisia suhteita. Sosiaalinen pääoma näkyy työyhteisön yhtenäisinä tavoitteina ja luottamuksena, joka luo mahdollisuuden yhteisölliseen toimintaan. Sosiaalinen pääoma hyödyttää niin organisaatiota kuin myös siihen kuuluvaa yksilöä.
Lastensuojelussa tarvitaan tukea työyhteisöltä
Tutkielmassani jaottelin sosiaalisen pääoman kolmeen teemaan yhdistäen Leana ja Van Burenin (1999) sekä Janine Nahapietin ja Sumantra Ghosalin (1998) sosiaalisen pääoman mallit yhteen. Sosiaalisen pääoman voidaan katsoa koostuvan työyhteisön luottamuksesta, yhteisöllisyydestä ja sitoutuneisuudesta. Sosiaalisen pääoman kolme teemaa, luottamus, yhteisöllisyys ja sitoutuneisuus kietoutuvat yhteen vaikuttaen toisiinsa. Luottamus on keskeistä yhteisöllisyyden muodostumiselle: ilman luottamusta ei voi olla yhteisöllisyyttä, mutta luottamusta tarvitaan myös siihen, että yhteisöllisyyttä voi syntyä. Yhteisöllisyyden ja luottamuksen voidaan nähdä lisäävän myös sitoutuneisuutta ja näin ollen ne osaltaan tuottavat työyhteisöön sosiaalista pääomaa.
Luottamusta työyhteisössä käytännön tasolla kuvastaa muun muassa avoimuus ja työyhteisön moraali. Lastensuojelun ollessa kuormittava ala, on selvää, että työkavereiden kanssa täytyy voida keskustella ja heiltä täytyy myös saada konsultointiapua asiakastilanteisiin. Työyhteisöön tarvitaan avoimuutta. Työyhteisölle täytyy halutessaan voida myös jakaa henkilökohtaiseen elämään liittyviä asioita, koska tällöin myös työyhteisössä voidaan tarvittaessa huomioida mahdollisia erityistarpeita. Avoimuus mahdollistaa joustavuutta ja siten edistää myös työhyvinvointia.
Työyhteisöön täytyy myös pystyä luottamaan niin, että jokainen huolehtii omat työtehtävänsä. Työyhteisössä ja erityisesti lastensuojelutyössä on tärkeää, että työyhteisön moraaliset käsitykset kohtaavat. Lastensuojelutyötehtävät pohjautuvat lainsäädäntöön ja niissä on tarkat aikarajat. Toisinaan lastensuojelutyössä voi olla tilanteita, että asiakasprosessin eteneminen hidastuu toisesta työntekijästä johtuen. Mikäli moraaliset käsitykset esimerkiksi aikarajojen noudattamisesta eivät kohtaa, voi tämä johtaa ikäviin seurauksiin, kuten vastuussa olevan työntekijän stressaantumiseen. Vastuu lastensuojelutyössä on kuitenkin aina lapsen asioista vastaavalla sosiaalityöntekijällä, vaikka prosessin hidas eteneminen ei johtuisikaan suoranaisesti vastuullisesta työntekijästä.
Työyhteisön luottamus on pohjana yhteisöllisyyden muodostumiselle. Yhteisöllisyyttä kuvastaa esimerkiksi ”me-henki” sekä työyhteisön yhteiset tavoitteet ja arvot. Tutkielmani aineistossa lastensuojelutyön yhdeksi tärkeimmäksi tavoitteeksi muodostui halu työskennellä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi. Lastensuojelutyö antaa mahdollisuuden vaikuttaa ja olla mukana tekemässä muutosta. Työtä motivoi tekemään se, että näkee perheiden tilanteiden muuttuvan. Halu työskennellä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi kuvastaa yhtä lailla myös sosiaalityöntekijöiden eettisiä arvoja.
Kun työyhteisössä on luottamusta ja yhteisöllisyyttä, vaikuttaisi tämä lisäävän myös sitoutuneisuutta omaan työhön. Erityisesti vasta aloittaneiden työntekijöiden kohdalla työkavereiden tuki nousi yhdeksi tekijäksi, joka saa jatkamaan lastensuojelutyössä. Pidempään työssä olleille työkavereiden tuki ei noussut esille sitoutuneisuutta edistävänä tekijänä, mutta toisaalta heidän haluunsa jatkaa työssä vaikutti esimiesten tuki. Johtajuus näytti olevan merkityksellistä niin luottamuksen kuin yhteisöllisyyden ja sitoutuneisuuden kannalta.
Tutkimusartikkeleissa nousi esiin, että esimiesten nähdään voivan vaikuttaa negatiivisiin työssä stressiä aiheuttaviin tekijöihin kuten työmäärään. Lisäksi oli havaittavissa esimiehen tärkeys niin tuen antajana vaikeissa asiakastilanteissa kuin myös siinä, että esimiehen pätevyyteen on voitava luottaa. Kehittämisehdotuksena esimiesten olisi hyvä antaa uusille työntekijöille mahdollisuus keskittyä asiakassuhteiden luomiseen, koska hyvä asiakassuhteet edistävät työntekijöiden työssä jaksamista ja lisäävät työhön sitoutuneisuutta. On myös hyvä huomioida, että uudet työntekijät tarvitsevat työsuhteen alussa enemmän tukea stressiä aiheuttaviin tekijöihin, kuten lait ja organisatoriset normit.
Työtilanteeseen tarvitaan muutosta
Lastensuojelun kohtuuttomasta tilanteesta uutisoidaan jatkuvasti, eikä lastensuojelun työtilanteeseen pystytä vaikuttamaan pelkästään työyhteisön sosiaalisen pääoman parantamisella, vaan täytyy löytää muita keinoja työhyvinvoinnin edistämiseksi. Lastensuojelutyössä on asioita, joihin ei voida vaikuttaa. Lastensuojelutyössä tullaan aina kohtaamaan asiakkaita vaikeissa tilanteissa ja sosiaalityöntekijöiden toimintaa ohjaa aina lainsäädäntö. Tämän vuoksi on tärkeää alkaa vaikuttamaan niihin tekijöihin, joihin pystytään vaikuttamaan.
Tulevaisuudessa lastensuojelutyössä vasta-aloittavien työntekijöiden osalta tulisi kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten työntekijät saataisiin pysymään työssään ja miten uudet työntekijät sitoututetaan osaksi työyhteisöä. Näen, että nykyisen lastensuojelun tilanteen huomioiden tulisi kiinnittää huomiota siihen, millaista tukea työntekijät saavat. Vaikuttaisi vahvasti siltä, että työyhteisöllä, erityisesti esimiehellä on vaikutusta työhyvinvointiin. Työyhteisön sosiaalisen pääoman tukeminen ei vaadi suuria toimenpiteitä, tarvitaan johtajien perehtymistä asiaan ja sosiaalisen pääoman tukemisen ottamisen yhdeksi työyhteisön tavoitteeksi. Tämän tutkielman havaintojen perusteella voidaan siis todeta, että sosiaalisella pääomalla on merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille. Voidaan myös todeta, että erityisesti esimiesten rooli niin sosiaalisen pääoman muodostumiselle ja työyhteisön työhyvinvoinnille on merkityksellinen.
Ellinoora Mantere
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityön oppiaine.
Kirjoitus pohjautuu pro graduun: ” Systemaattinen kirjallisuuskatsaus sosiaalisen pääoman merkityksestä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnissa”
Lähteet:
Baldschun, Andreas & Hämäläinen, Juha & Töttö, Pertti & Rantonen, Otso & Salo, Paula 2017: Job-Strain and well-being among Finnish social workers: Exploring the Differences in Occupational Well-Being Between Child Protection Social Workers and Social Workers Without Duties in Child Protection. European Journal of Social Work. 1-16.
Chenot, David & Benton D. Amy & Kim, Hansung 2009: The Influence of Supervisor Support, Peer Support, and Organizational Culture Among Early Career Social Workers in Child Welfare Servces. Child Welfare 88 (5). 129-147.
Hakalehto, Susanna 2018: Lapsioikeuden perusteet. Balto print. Liettua.
Hermon, Rao Sandhya & Chahlan, Rose 2018: A longitudinal study of stress and satisfaction among child welfare workers. Journal of Social Work 0 (0). 1-24.
Koivumäki, Jaakko 2008: Työyhteisöjen sosiaalinen pääoma. Tutkimus luottamuksen ja yhteisöllisyyden rakentumisesta ja merkityksestä muuttuvissa valtion asiantuntijaorganisaatiossa. Lisensiaatin työ. Tampereen Yliopistopaino Oy. Tampere.
Leana, R. Carrie & Van Buren, J. Harry 1999: Organizational Social Capital and Employment Practices. Academy of Management Review. 24. Nro. 3. 538-555. http://www.jstor.org/stable/pdf/259141.pdf. 22.4.2019.
McFadden, Paula 2018: Two sides of one coin? Relationships build resilience or contribute to burnout in child protection social work: Shared perspectives from Leavers and Stayers in Northern Ireland. International Social Work. 1-13.
Mänttäri-van der Kuip, Maija 2015: Work-related well-being among Finnish frontline social workers in an age of austerity. Lisensiaatin työ. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä University Printing House. Jyväskylä.
Nahapiet, Janine & Ghoshal, Sumantra 1998: Social Capital, Intellectual Capital, and the Organizational Advantage. Academy of Management Review 23 (2). 242-266.
Pösö, Tarja & Forsman, Sinikka 2013: Messages to Social Work Education: What makes Social Workers Continue and Cope in Child Welfare? Social Work Education 32 (5). 650- 661.
Schelbe, Lisa & Radey, Melissa & Panisch, Lisa 2017: Satisfactions and stressors experienced by recently-hired frontline child welfare workers. Children and Youth Services Review 78. 56-63.
Shier, Micheal L. & Graham. R John 2010: Work-related factors that impact social work practioners’ subjective well-being: Well-being in workplace. Journal of Social Work 11 (4). 402-421.
Strolin-Goltzman, Jessica 2008: Should I Stay or Should I Go? A Comparison study of Intention to Leave Among Public Child Welfare Systems with High and Low turnover rates. Child Welfare 87 (4). 125-143.
Washington, Karla & Yoon, Pil Dong & Galambos, Colleen & Kelly, Michael 2009: Job Satisfaction Among Child Welfare Workers in Public and Performance-Based Contracting Environments. Journal of Public Child Welfare (3). 159-172.
(48)
Televisio kertoo, mitä ajattelemme kuolemasta
Länsimainen kulttuurinen ja sosiaalinen tarve käsitellä kuolemaa (Walter 1994) täyttää mediatodellisuutemme kuoleman ympärille kiertyvän viihdeteollisuuden kautta. Tutkimusaiheena kuolema kuitenkin herättää kummastusta ja se liitetään helposti tutkijan käsittelemättömiin, henkilökohtaisiin ongelmiin tai synkkään mielenmaisemaan.
Reaktiot liittyvät edelleen hankalaan suhteeseemme kuoleman kanssa (Hockey 2017), johon kuoleman tutkijat viittaavat kuoleman hiljentämisenä yhteiskunnassa.
Anthony Giddensin mukaan kuoleman ja eksistentiaalisten kysymysten hiljentäminen myöhäismodernissa elämässämme on olennainen aikakautemme piirre – vaikkakin samalla vastausten etsiminen näihin kysymyksiin on keskeinen osa nyky-yksilön toimijuutta. Keräilemme tietoa, samaistumiskohteita ja erilaisia median välittämiä kokemuksia sovittamalla niitä omaan, yksilölliseen minäprojektiimme.
Elämään kuuluu hetkiä, jolloin turvallinen todellisuutemme murenee. Giddens (1991) puhuu kohtalokkaista hetkistä (fateful moments), jotka rikkovat äkisti toimijuuden perustan. Sairaus ja kuolema pidetään etäällä rutiineille ja sosiaalisille normeille rakentuvassa elämänkulussa, mutta kriisin kohdatessa toimijan on korjattava sirpaloitunutta elämäntarinaansa.
Viimeiset sanat käsittelevät elämää
Ylen esittämässä dokumenttisarjassa Viimeiset sanani (Isotalo 2013) seurattiin kuolevien viimeisiä vaiheita ja ajatuksia. Katsojat saivat myös nähdä päähenkilöiden viimeiset videoviestit ja niiden esittämisen läheisille kuoleman jälkeen.
Kukin dokumenttisarjan jakso kokoaa yhden elämäntarinan, jonka päättymistä itse kuolevan lisäksi pohtivat hänen läheisensä. Henkilökuvan kerroksissa erottuvat myös kuolemisen kokemusta kuvaavat ’pienet kertomukset’, jotka ilmentävät kuolevan toimijuutta – yksilön vuorovaikutusta sosiaalisten rakenteiden, käytänteiden ja normien kanssa. Toimijuus on refleksiivistä, yksilöllisen ’minä-tarinan’ rakentamista (Giddens 1991). Tarinankertoja tähtää kertomuksellaan haluamaansa positioon (vrt. Bamberg 1997; 2005; 2010) eli luo suhteen kuulijoihin, kertomuksen aihepiiriin, ja lopulta maailmaan. Kertoessaan tarinaa ’minusta’ – joka on viimekädessä jokaisen tarinan perimmäinen tavoite – puhuja toimii aina reflektiivisesti, suhteessa toiseen (Bamberg 2004) ja sosiaaliseen kontekstiin (Giddens 1979).
Viimeiset sanani -dokumentin ’pienissä kertomuksissa’ kohtaaminen kuoleman kanssa näyttäytyy kaaosnarratiivina (Frank 1995). Kohtaaminen johtaa joissakin tarinoissa pakenemiseen ja alistumiseen, ja toisissa parantumattoman sairauden hyväksymiseen. Seuraavissa tarinoissa kukin kertoja asettuu kuitenkin uudestaan suhteeseen kuulijaan: he kuvaavat elämää kuoleman kanssa ulkopuolisuuden kokemuksena tai pakotettuina positioina monissa sosiaalisissa tilanteissa. Päähenkilöt vastustavat kertomuksissaan epäoikeudenmukaista kohtelua ja tavoittelevat kuoleman normalisointia. Samalla he asemoivat itsensä ja kuoleman sosiaalisen ytimeen – osaksi elämää.
Hyvä ja paha kuolema
Vastauksena dokumenttisarjan jo ennakkoon aiheuttamaan keskusteluun Yle vakuutti, että sarja olisi ”dokumentaarinen, ei tosi-tv:n kaltainen” ja ”hyvällä maulla toteutettu” (Yle 2008). Päähenkilöt ovatkin ohjelmassa voittaneet kuolemanpelon ja puolustavat parantumattomasti sairaiden oikeutta sosiaaliseen osallisuuteen. Dokumentissa rakentuva ’suuri kertomus’ kuolevan toimijuudesta perustuu rohkeuden, tietoisuuden ja avoimuuden hyveille.
Viimeisten sanojen välittämä kuva hyvästä kuolemasta voi olla inspiroiva kokemus – mutta on myös niitä, joiden kokemus parantumattoman sairauden kohtaamisesta on erilainen. Heille dokumentti voi näyttäytyä ylitsepääsemättömänä normatiivisena vaatimuksena (Armstron-Coster 2011; Seale 1995).
Media-aineistot sosiaalisten ilmiöiden tutkimusmateriaalina lisäävät ymmärrystä julkisuudessa esillä olevien kertomusten vaikutuksesta yksilölliseen ja yksityiseen kokemukseen. Kuoleman hiljentämisen ja narratiivisen toimijuuden näkökulmat kannustavat katsojaa, ja erityisesti tutkijaa pohtimaan sitä, miten kuolema televisiossa muokkaa ja heijastaa kauhu- ja toivekuviamme.
Niina Moilanen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan The Dying Agent. A ‘small story’ narrative analysis of the television documentary My last words – Viimeiset sanani.
Lähteet:
Armstrong-Coster, Angela 2001: In Morte Media Jubliante: An empirical study of cancer-related documentary film. Julkaisussa: Mortality, 6 (3), 287-305.
Bamberg, Michael 1997: Positioning Between Structure and Performance. Julkaisussa: Journal of
Narrative and Life History, 335-342.
Bamberg, Michael 2004: Talk, Small Stories, and Adolescent Identities. Julkaisusa: Human Development, 47 (6), 366-369.
Bamberg, Michael 2005: Narrative discourse and identity. In: Meister, Ian Christoph (toim.): Narratology beyond literary criticism. New York: Walter de Gruyter.
Bamberg, Michael 2010: Blank Check for Biography? Openness and Ingenuity in the Management of the “Who-Am-I Question” and What Life Stories Actually May Not Be Good. Julkaisussa: Schiffrin, Deborah, De Fina, Anna & Nylund, Anastasia (toim.):Telling Stories: Language, Narrative and Social Life. Washington, DC: Georgetown University Press.
Frank, Arthur W. 1995: The wounded storyteller: Body, illness and ethics. Chicago: University of Chicago Press.
Giddens, Anthony 1991: Modernity and self-identity: Self and society in the late modern age. Cambridge: Polity Press.
Giddens, Anthony (1979): Central Problems in Social Theory. Action, Structure and Contradiction in Social Analysis. New York: MacMillan
Hockey, Jenny 2007: Closing in on death? Reflections on research and researchers in the field of death and dying. Julkaisussa: Health Sociology Review, 16 (5), 436-446.
Isotalo, Sari 2013: Viimeiset sanani. Susamuru Oy. Dokumenttisarja. Ensilähetys Yle TV1
24.4.2013. https://rtva.kavi.fi/cms/page/page/info_katselupisteet. Viitattu: 26.4.2019.
Seale, Clive 1995: Heroic Death. Julkaisussa: Sociology, 29 (4), 597-613.
Walter, Tony 1994: The Revival of Death. Lontoo ja New York: Routledge.
Yle uutiset 2008: Viimeiset sanani -tv-sarja käsittelee kuolemaa. Yle uutiset 16.1.2008. https://yle.fi/uutiset/3-5818653. Viitattu: 12.12.2018.
(47)
Kertomuksia häpeästä ja toiseudesta – 2000-luvun kirjoitettuja naiskuvia
Mediassa esitetyt aiheet vaikuttavat mielikuviin ja keskusteluilmapiiriin, jossa sosiaalityöntekijät työskentelevät. Kun sosiaalityön ilmiöistä kirjoitetaan sanomalehdissä ja ilmiön kohteena on naissukupuoli, voidaan löytää monia erilaisia naiserityisiä ilmiöitä. Naiskuvat ovat perinteisesti liitetty sukupuolentutkimuksen tutkimuskysymyksiin, mutta niitä on mahdollista tutkia myös sosiaalityössä.
Tutkin pro gradu-tutkielmassani 2000-luvun kirjoitettuja naiskuvia marginaalisissa ilmiöissä. Aineistona käytin viidentoista vuoden ajalta Helsingin Sanomien Kuukausiliitteitä jotka ajoittuivat vuosille 2000—2015. Tässä kirjoituksessa esittelen tutkielmassa esiintuodut pääkäsitteet, jotka nousivat esiin aineistosta. Näiden käsitteiden avulla asemoidutaan pohtimaan marginaalistavia ilmiöitä ja niiden suhdetta yhteiskuntaan ja sosiaalityöhön.
Naiskuvat virittävät keskustelua sosiaalityön ja sukupuolentutkimuksen välille pohdiskellen häpeää suhteessa äitiyteen, seksuaalisuuteen ja etnisyyteen. Naiskuvien muodostumista tarkastellaan marginaalisten ilmiöiden, kuten prostituution, päihdeongelmien, vankeuden ja kodittomuuden kautta. Häpeän, äitiyden, seksuaalisuuden ja etnisyyden nivoutuminen toisiinsa mahdollistivat intersektionaalisen lähestymistavan tutkimusaiheeseen. Sosiaalinen konstruktionismi esiin tuo tutkielman aiheen liittyviä ajallisia ja kultturisia paikannuksia.
Seksuaalisuus esiintyi aineistossa häivytettynä ja implisiittisenä aiheena, jota käsiteltiin suoraan lähinnä heteronormista poikkeamisena kuten samaa sukupuolta olevien vanhemmuudesta kertovan artikkelin yhteydessä. Seksuaalisuuden määrittely sanatarkasti on pulmallista, joten sen vuoksi aineistosta on nostettu seksuaalisuuteen eri näkökulmia naiskuvien yhteydessä. Esimerkiksi prostituutiota käsittelevässä artikkelissa seksuaalisuus oli ohitettu, kun aihetta käsiteltiin maskuliinisuuteen liittyvän häpeän lähtökohdasta.
Äitiys nousi aineistosta esiin dikotomisena ja arvottuneena asetelmana, mutta äitiyden kautta tulleet naiskuvat olivat sangen monipuolisia. Äitiyttä käsiteltiin muun muassa palvelujärjestelmän haavoittuvuuden, päihdeongelmien ja etnisyyden kautta. Äitiyden vahva liittyminen ja mieltäminen toivotunlaisen naiseuden kontekstiin oli itsessään vahva sosiaalinen konstruktio. Aineistossa esiinnousseet poikkeamat totuttuun äitikuvaan toivat esiin naiserityisen sosiaalityön tarpeet.
Etnisyys rodullistavana ja segregoivana naiskuvana toi esiin 2000-luvun monikulttuurisen konstruktion. Aineistosta nousi esiin myös etnisyyden ja sukupuolen haavoittuvaisuus, koska esimerkiksi saamelaisista kirjoitettiin viihteellistäen. Maahanmuuttajanaisten tai –tyttöjen kokema rasismi nousi aineistossa esiin segregoivana ja identiteettiin liittyvänä tekijänä, joka vaikutti suomalaiseen yhteiskuntaan kiinnittymisenä. Etnisyys esiintyi aineistossa monipuolisesti paitsi maahanmuuton, myös romanien ja saamelaisten kautta kirjoitettuna.
Eriarvoistava ja marginalisoiva häpeä näyttäytyi aineistossa vahvasti esimerkiksi vähäosaisuuteen, prostituutioon, etnisyyteen ja päihdeongelmiin liittyvissä aihepiireissä, jotka eivät liity pelkästään jollain tapaa rikottuun naiseuteen tai epäonnistuneeseen äitiyteen. Häpeä aiheuttaa kokijalleen tunnetta toiseudesta tai huonommuudesta.
Mielenkiintoisen tutkielman aineistosta teki myös se, mistä ei kirjoitettu tai kirjoitukset olivat yksittäisiä tekstejä, kuten naisten mielenterveysongelmat. Naiskuviin liittyy vahvoja arvopositioita, joihin sosiaalityöntekijät törmäävät joko työkäytännöissä tai rakenteellisesti. Tutkielman aihe pyrkii laajentamaan ymmärrystä sosiaalityössä esiintyvistä naiskuvista ja niiden suhteista yhteiskuntaan.
Tanja Karhunen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan Kertomuksia häpeästä ja toiseudesta. Kirjoitetut naiskuvat sosiaalisen konstruktionismin ja intersektionaalisuuden kontekstissa (2019).
(46)
Sijaissisarukset lastensuojelun perhehoidon osapuolina
Sijaissisarukset kohdataan lastensuojelussa viranomaisten taholta liian satunnaisesti.
Sijaissisarukset perhehoidon osapuolina on vähän tutkittu ja huomioitu osa-alue lastensuojelun perhehoidossa, vaikkakin äärimmäisen olennainen osa sitä. Lastensuojelun perhehoidon piirissä toimivien lasten, sekä sijoitettujen että sijaisperheen biologisten, kasvun ja kehityksen, sijoituksen onnistumisen sekä kaikkien osapuolten hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että kaikki sen osapuolet tulevat oikeaan aikaan ja riittävästi tarpeidensa mukaan kohdatuiksi, tuetuiksi ja autetuiksi.
On tutkittu (Höjer 2007), että sijaissisarusten elämään vaikuttavat mitä moninaisimmat tekijät heidän sijaissisaruksen tehtävän kautta. Sijoitus tuo perheeseen monenlaisia ulottuvuuksia, joilla on vaikutusta kaikkiin perheenjäseniin eikä vähiten lapsiin. Näitä ovat esimerkiksi oman perheen avautuminen yksityisestä julkiseksi eri viranomaisille, lapsen mieltä haastavien asioiden tiedostaminen, kuten sijoitukseen johtaneet syyt ja niiden yhteys lapsen käsitykseen vanhemmuudesta ja lapsuudesta, sekä luonnollisesti oman kodin ja tilan jakaminen kaikkinensa. Siten ei ole yhdentekevää, millä motiiveilla, millä keinoilla ja mistä näkökulmasta perhehoitoa lähdetään rakentamaan, ja kenen ehdoilla.
Kohtaamisista kohtaamiseen
Pro gradu -tutkielmaa varten tekemistäni sijaissisarusten haastatteluista nousee esille, että viranomaisten ja sijaissisarusten kohtaaminen perhehoidossa on vielä satunnaista ja aikuisvälitteistä. Sijoitusprosessin aikana ja sen eri vaiheissa tieto sijaissisaruksilta sosiaalityöntekijälle kulkee sijaisvanhempien kautta, ja palautuu sosiaalityöntekijältä vanhempien kautta sijaissisaruksille. On selvää, että tiedonkulun kaikkien prosessin piirissä olevien lasten osallisuuden ja toimijuuden varmistamiseksi ja mahdollistamiseksi, tarvitaan lisää lapset toimijoina näkevää ja heidän tietoaan arvostavia lapsilähtöisiä työn tekemisen tapoja ja niiden juurruttamista työkulttuuriin. Lapsilähtöiset ja dialogiset työtavat sijaissisarusten rooliin liittyen, systeemisen lastensuojelun työmenetelmät esimerkiksi, ovat hyviä tapoja herätellä sijaissisarusten tasavertaista toimijuutta ja vahvistaa sitä.
Jos perheen ulkopuolelle sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus näyttäytyi aikuisvälitteisenä, ei niin vahvana toimijuutena, perhesysteemin sisällä sijaissisaruksilla on oma paikkansa, mikä tutkimushaastatteluissa se nousi esille selkeänä ja aktiivisena. Sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus oman perheen sisällä on paitsi aktiivista, myös tutkimukseen osallistuneiden sijaissisarusten näkökulmasta riittävää.
Haastatellut sijaissisarukset eivät kaivanneet ulkopuolista tukea sijaissisaruksen tehtäväänsä ja näkivät sosiaalityöntekijän olevan enemmän tarvitsevaa sijaislasta varten, ei sijaissisaruksia. Kaikki haastatellut sijaissisarukset kokivat tarpeellisen tiedon välittyvän sosiaalityöntekijöille vanhempiensa kautta, ja he kertoivat pystyvänsä puhumaan vanhemmilleen asioistaan, ja että vanhemmat olivat niistä myös kiinnostuneita. Toisaalta sijaissisarukset kertoivat myös lasten välisestä kilpailusta, mustasukkaisuudesta ja asioista, joiden kertomiselle ei niinkään ollut luontevia paikkoja, ja jotka osittain sekoittuivat biologisen sisaruuden kaltaisiksi haasteiksi sisaruussuhteissa, mutta joista jotkin kytkeytyivät sijaissisaruuteen ja sen negatiivisiin puoliin. Oikeudenmukaisuus nousi tärkeimmäksi lähtökohdaksi yhteisen jaetun arjen onnistumiselle.
Koko perhe hoitaa
Oman lastensuojelun työkokemukseni kautta tiedostan kuitenkin, että kaikki sijaissisarukset eivät ole yhtä onnellisessa asemassa kuin tutkimukseen osallistuneet sijaissisarukset. On tilanteita, joissa asioiden kertominen ja taho, jonka velvollisuus on kuulla ja kuunnella sekä antaa tietoa, olisi tukenut tehtävässä suoriutumista vähemmällä ja tarpeettomalla ponnistelulla. Aikuisvälitteisen työn tekemisen mallissa vanhemmilla on suuri vastuu lasten toimijuuden ja osallisuuden tukemisessa ja mahdollistamisessa tiedon tavoittajana ja välittäjänä. Sosiaalityöntekijälle se asettaa velvoitteen kysyä ja aloittaa dialogeja sijaissisaruudesta.
Haastattelemani sijaissisarukset kertoivat kasvaneensa sijaissisaruuteen ja se oli heille yhtä luonnollista, kuin mikä tahansa perhemuoto omille jäsenilleen. Sijaissisarukset nostivat esille sijaissisaruuden rikkaudeksi muun muassa ihmisten elämän moninaisuuden ymmärtämisen ja siihen suhtautumisen, maailmankuvan avartumisen eri tavalla verrattuna niihin ikätovereihin, jotka eivät olleet sijaissisaruksia. Sijaissisaruus on parhaillaan elämän positiivisella tavalla rikastuttava asia, joka tarjoaa ainutlaatuisen koko elämään kantavan kasvun paikan sen kokeville.
Kaikkiaan tutkimusta sijaissisaruudesta eri näkökulmista on tehty verrattain vähän ja lisää tutkimusta kaivataan. Sijaissisarusten merkitys perhehoidon ja sijoituksen onnistumiselle on merkittävän suuri, ja tätä resurssia tulisi vaalia kaikin keinoin.
Marika Suutari
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan: Sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus suhteessa viranomaiskäytäntöihin lastensuojelun perhehoidossa. Lapin yliopisto 2019.
Lähteet:
Höjer, Ingrid (2007): Sons and daughters of foster carers and the impact of fostering on their everyday life. Child and Family Social Work 12 (1). 73-83. http://content.ebscohost.com.ezproxy.ulapland.fi/ContentServer.asp?T=P&P=AN&K=23482219&S=R&D=afh&EbscoContent=dGJyMNHr7ESeqLA4zdnyOLCmr0%2Bep7NSr6a4SbWWxWXS&ContentCustomer=dGJyMPGqtU%2B2rbRQuePfgeyx44Dt6fIA Viitattu 28.1.2019
(45)
Jaetun toimijuuden rakentuminen moniammatillisessa yhteistyössä sosiaalisen kuntoutuksen parissa
Tutkin pro gradu -tutkielmassani jaetun toimijuuden rakentumista moniammatillisessa yhteistyössä nuorten sosiaalisen kuntoutuksen parissa. Tavoitteenani oli selvittää mitkä tekijät tukevat jaetun toimijuuden rakentumista ja mitkä estävät sitä. Tutkimusaineistoni koostui alun perin Marjo Romakkaniemen, Jari Lindhin ja Merja Laitisen (2018) tutkimukseen kerätystä neljästä työntekijöiden ryhmähaastattelusta. Työntekijät toimivat nuorten sosiaalisen kuntoutuksen asiakastyössä.
Nina Anttila
Lapin yliopisto
(44)
Veljeys, luottamus, tuki – Moottoripyöränjengin tuottama sosiaalinen pääoma
Moottoripyöräjengit nousevat tasaisin väliajoin uutisiin. Lähes aina uutisoinnissa on kyse niiden rikollisesta luonteesta tai niiden harjoittamasta rikollisesta toiminnasta. Harvoin missään keskustelussa kuulee puhuttavan niihin liittyvistä muista piirteistä.
Omassa Pro gradu -työssä (Izadi 2019) tutkin moottoripyöräjengien yhteisöllisyyttä ja sosiaalista pääomaa. Erityisesti sosiaalinen pääoma on vahva teoreettinen viitekehys yhteisöjen jäsenilleen antamien resurssien tutkimiseksi. Nojaudun työssäni niin sanottuun synergianäkökulmaan, joka pyrkii yhdistämään eri sosiaalisen pääoman tutkimuksessa esille nousseet empiriaan perustuvat osat. Määrittelen sosiaalisen pääoman sosiaalisiin rakenteisiin sisältyviksi normeiksi ja suhteiksi, jotka mahdollistavat yhteisön jäsenten tavoitteiden saavuttamisen.
Haastattelin viittä pohjoissuomalaiseen moottoripyöräjengiin kuuluvaa jäsentä, joista neljä oli alle 30-vuotiaita. Haastattelujen lisäksi kävin kuusi kertaa havainnoimassa jengin toimintaa heidän jengitiloissaan. Havainnointimateriaali lisäsi sopivasti ymmärrystä aiheesta ja tuki haastattelujen kautta saatua tietoa. Tutkittava moottoripyöräjengi oli tarkka yksityisyydestään ja sovimme, että tutkimuksen lopuksi aineistot tuhotaan.
Tutkimuksen tulokset yllättivät. Moottoripyöräjengin yhteisöllisyys oli vahvaa. Jäsenillä oli vahva yhteenkuulumisen tunne, he viettivät paljon aikaa yhdessä ja heillä oli verraten yhtenäinen ajatusmaailma. Jengitilat toimivat yhteisön kokoontumispaikkana ja kaikki haastateltavat pitivät sitä toisena kotinaan. Yhteisö toimi alakulttuureille tyypilliseen tapaan statuksen antajana sen jäsenilleen. Päätökset tehtiin demokraattisesti ja yhteisöllä oli selkeä hierarkia.
Myös sosiaalinen pääoma oli vahvaa yhteisössä. Jäsenet tunsivat toisensa hyvin ja luottamus oli suurta. Jäsenien välisiä suhteita kuvaa hyvin heidän tapansa puhutella toisiaan veljinä. Se ei ollut vain alakulttuurille ominainen puhetapa, vaan sisälsi valmiuksia auttaa, uhrautua ja tukea jengitovereita erilaisissa elämän haasteissa. Apua ja tukea annettiin väkivaltaisissa selkkauksissa, arjen askareissa, taloudellisesti vaikeissa tilanteissa ja henkilökohtaisten ongelmien käsittelyssä. Arjen askareisiin saattoi kuulua niinkin arkisia asioita kuin lasten vahtiminen ja muuttoapuna toimiminen.
Sosiaalinen pääoma ei siis rajoittunut pelkästään jengitoimintaan vaan ylsi jengin jäsenten kaikille elämän osa-alueille. Se auttoi jengin jäseniä työnsaannissa, turvallisen ja viihdyttävän ympäristön löytämisessä, arjessa jaksamisessa ja psyykkisessä hyvinvoinnissa. Yllättävää kyllä, moni jengin jäsen oli rauhoittunut elämässään jengin jäsenyyden seurauksena.
Jengin jäsenyydellä oli myös varjopuolensa. Vaikka haastateltavilla oli vaikea keksiä negatiivisia puolia jengin jäsenyydestä, pystyi aineistosta tunnistamaan muutaman selkeästi negatiivisen vaikutuksen. Haastateltavien jengin ulkopuoliset ihmissuhteet olivat jäsenyyden seurauksena vähentyneet, parisuhteita oli vaikea pitää yllä, väkivalta oli läsnä jengielämässä ja jengi vei paljon aikaa jäseniltä. Jengin jäsenyys toi myös sen jäsenille huonoa mainetta.
Tutkimustulokset herättävät monenlaisia kysymyksiä siitä, ylittääkö moottoripyöräjengin positiiviset vaikutukset sen negatiiviset vaikutukset, ehkäiseekö se sen jäsenten syrjäytymistä ja tulisiko moottoripyöräjengiläisiä rohkaista löytämään positiivista omista yhteisöistään vai etsiä korvaavia yhteisöjä. Yhteisöt voivat parhaimmillaan olla tärkeä työkalu nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi ja moottoripyöräjengeistä voidaan mielestäni vähintäänkin ottaa oppia sellaisten yhteisöjen rakentamiseksi, joilla on vahva ja positiivinen rooli nuorten elämässä.
Izadi, Henri
Veljeyttä, luottamusta ja tukea: moottoripyöräjengin sosiaalinen pääoma. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto. 2019.
Aiheeseen liittyviä lähteitä:
Coleman, James Samuel 1988: Social Capital in the Creation of Human Capital. Amer-ican Journal of Sociology 94, 95–120.
Izadi, Henri 2019: Veljeyttä, luottamusta ja tukea: moottoripyöräjengin sosiaalinen pääoma. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto.
Putnam, Robert D. 1995: Bowling alone: America’s declining social capital. Journal of Democracy 6, 65–78.
Wolf, Daniel R. 1991: The Rebels: A Brotherhood of Outlaw Bikers. University of Toronto Press. Toronto.
Woolcock, Michael 2000: Sosiaalinen pääoma: menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Teoksessa Kajanoja, Jouko & Simpura, Jussi (toim.): Sosiaalinen pääoma: globaa-leja ja paikallisia näkökulmia. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi, 25–56.
(43)
Nuoret ja työ
Nuoret aikuiset haluavat töihin. He tekevät urasuunnitelmia ja valintoja, mutta millä ja kenen ehdoilla?
Työelämän muutospyörteessä oman työllistymisen epävarmuutta tehdään elettäväksi pärjäämisen pakolla, tulevaisuutta varmistelemalla ja tilanteisiin sopeutumalla.
Nuorten aikuisten työelämään osallistuminen on muuttunut 2000-luvulla. Reitti työhön voi olla varsin monimutkainen ja epävarma. Nuoret tekevät tulevaisuuttaan koskettavia päätöksiä ajassa, jolloin asiantuntijoidenkin näkemykset tulevaisuuden työelämästä ovat ristiriitaisia. Varmuutta siitä, millainen työelämä on kymmenen vuoden päästä, ei ole.
Työmarkkinoilla on havaittavissa sekä muutosta että pysyvyyttä. Selkeä työmarkkinatrendi on työnteon tapojen monipuolistuminen. Työtä tehdään ja teetetään vuokratyönä, nollatuntisopimuksilla, itsensätyöllistäjänä, osa- ja määräaikaisissa työsuhteissa sekä toimeksiantoina ilman työsuhdetta. Kuitenkin suurin osa palkansaajista työskentelee edelleen normaalityösuhteessa kokopäivätyössä. Menestyäkseen työmarkkinoilla nuoret aikuiset joutuvat jatkuvasti työstämään työmarkkinakelpoisuuttaan sekä näyttämään ja todistamaan osaamistaan.
Pro gradu -tutkielmassani jäljitin nuorten aikuisten työelämäkertomuksista sitä, missä määrin nuoret aikuiset toimivat ja tekivät valintoja koulutuksen ja työn suhteen ”vapaina” ja intentionaalisesti ja missä määrin kytköksissä toisiin ihmisiin sekä yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin rakenteisiin ja normeihin. Aineistoni koostui seitsemästä vuosina 2014—2016 RAY:n (nyk. STEA) työllistämisohjelman kautta työllistyneen nuoren aikuisen kerronnallisesta haastattelusta.
Pärjääjä, varmistelija ja sopeutuja työelämätoimijoina
Löysin nuorten aikuisten kertomuksista samankaltaisuutta, jonka kautta muodostin kolme tyyppikertomusta työelämätoimijuudesta.
Pärjääjä on itseohjautuva ja yrittäjähenkinen työmarkkinatoimija. Hän on perinyt lapsuuden kodista kovan työn tekemisen mallin ja työ on usein mennyt opintojen edelle. Pärjääjä on kiinnittynyt työelämään jo varhain antaen näyttöjä työelämässä suoriutumisesta. Pärjääjälle työ näyttäytyy ensisijaisesti toimeentulon välineenä, mutta hän arvostaa työtä myös yksilön arvon mittarina. Hänellä on suhteellisen vähän kokemusta työttömyydestä. Pärjääjä ammentaa uusliberalistisesta ajattelutavasta, jossa korostuu menestys yksilön kykynä tehdä oikeita ja hyviä valintoja sekä vastuun ottamisena tehdyistä päätöksistä.
Varmistelijalla on vahva usko korkeakoulutukseen työllistymisen varmistamiseksi. Hän tekee turvallisuushakuisesti koulutukseen ja työhön liittyviä suunnitelmia. Toive perheen perustamisesta suuntaa suhtautumista koulutukseen ja työmarkkinoihin. Työttömyysjaksojen aikana varmistelija on käyttänyt paljon energiaa pitääkseen mielentilansa parempana ja itsensä työmarkkinakelpoisena. Työuraltaan varmistelija odottaa paitsi toimeentuloa myös mielekkyyttä ja itsensä kehittämistä.
Sopeutujalla on vahva sidos kaveripiiriin ja kotipaikkakuntaan, ja hän jäsentää mahdollisuuksiaan paikallisten työmarkkinoiden ja kiinnostuksensa pohjalta. Sopeutuja elää päivän kerrallaan tai kulloisenkin jakson kerrallaan, mutta suuntautuu kuitenkin jollain tavoin vähän pitemmälle tulevaisuuteen. Sopeutujan toimijuus ei tarkoita aina ulospäin havaittavaa toimintaa, vaan näyttäytyy myös odottamaan jäämisenä. Työttömyyteen hän suhtautuu luontevasti ilman suurempaa huolta toimeentulosta. Hän tarttuu mahdollisuuksiin tilanteiden avauduttua ilman vahvoja tulevaan kohdistettuja päämääriä.
Ihmiset tarvitsevat tarinoita
Nuorten aikuisten polut nuoruudesta aikuisuuteen näyttäytyivät moninaisina ja epälineaarisina ja työelämään kiinnittyminen oli katkoksellista ja epävarmaa. Koulutuksen ja työelämän kentällä toimijuuden mahdollisuuksiin ovat vaikuttaneet monet nuorista aikuisista riippumattomat yhteiskunnalliset ja kulttuuriset reunaehdot, vaikka ne ovat määrittäneet nuorten aikuisten toimijuutta usein tiedostamattomalla tasolla.
Nuorten aikuisten toimijuus koulutuksen ja työelämän kentällä ei tässä tutkimuksessa tarkoittanut vain näkyvää tekemistä tai valintaa vaan myös ei-tekemistä ja ei-valintoja. Oman kertomuksen esittämisessä ei aina ollut tärkeää se, että siinä korostuisi menestyminen tai sen kuvattaisiin olleen aina täysin kertojan, nuoren aikuisen käsissä. Oleellista oli se, että siirtymät ja käänteet koulutuksen ja työelämän kentillä esitettiin riittävän vakuuttavasti siten, ettei nuorten aikuisten autonomiaa ja vastuuta työelämätoimijana ollut tarvetta kyseenalaistaa.
Pitkäkestoinen työllistymisjakso antoi nuorille aikuisille mahdollisuuden hieman vakaampaan työmarkkina-asemaan, joka koettiin pääsääntöisesti positiiviseksi mahdollisuudeksi pohtia tarkemmin omaa tilannetta ja suunnitella tulevaisuutta. Kertominen avasi myös mahdollisuuden nuoren aikuisen oman työelämätarinan (uudelleen) muotoutumiselle.
Tuula Myllykangas
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Työelämätoimijuuden rakentuminen nuorten aikuisten kertomuksissa” (2018). Lapin yliopisto.
Lähteet:
Myrskylä, Pekka 2011: Nuoret työmarkkinoiden ja opiskelun ulkopuolella. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 12. Työ- ja elinkeinoministeriö. Helsinki.
Myrskylä, Pekka 2012: Hukassa — keitä ovat syrjäytyneet nuoret? EVA Analyysi No 19. Elinkeinoelämän Valtuuskunta. Helsinki.
Pyöriä, Pasi (toim.) 2017: Työelämän myytit ja todellisuus. Gaudeamus. Helsinki.
Pärnanen, Anna 2015: Työn tekemisen tavat 2000-luvulla – tapahtuiko rakenteellisia muutoksia? Työelämän tutkimus 13 (3), 242—250.
(42)
Eron jälkeinen vaino
Eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten rohkaiseva kohtaaminen heidän identiteettiprosesseissaan vaatii ammattilaiselta ymmärrystä vainosta kokemuksena
Kun viranomaiset kohtaavat vainoa kokeneita, voisi olla hyödyllistä kiinnittää huomiota siihen, että ottaa huomioon uhrin kokonaisvaltaisena ihmisenä sekä vahvistaa tämän identiteettiä pystyvänä ja selviävänä yksilönä.
Vainottuja auttavat järjestöt arvioivat vainon koskettavan vähintään muutamia tuhansia ihmisiä vuosittain. Läheskään kaikki uhrit eivät hae apua. (Ensi- ja turvakotien liitto, 2017.) Anna Nikupeteri määrittelee parisuhteen jälkeisen vainon tutkimuksessaan (2016) intensiiviseksi, tavoitteelliseksi sekä uhria kohtaan pakottavaksi käyttäytymiseksi. Tärkeää on uhrin kokemus teoista epämieluisina, uhkailevina, ahdistavina sekä tunkeilevina. Uhri kokee esimerkiksi pelkoa, turvattomuutta, ahdistusta sekä fyysistä ja sosiaalista harmia. (mt., 27–46.)
Tarkastelin Varjo-hankkeen kautta saatuja eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten pilottivertaistukiryhmän keskusteluja. Kyseisessä ryhmässä oli vetäjien lisäksi kuusi naispuolista osanottajaa, jotka olivat eri vaiheissa eron jälkeisen vainon kokemuksissa ja prosesseissa. Löysin naisten kokemuksista teemoja, jotka yhdistivät heitä.
Eron jälkeinen vaino kriisinä identiteetissä sekä häpeän ja syyllisyyden aiheuttajana
Naisten kokemuksissa eron jälkeinen vaino lähisuhdeväkivaltana haavoitti ja vei voimavaroja. Naiset eivät tottuneet vainoon vaan heillä oli kokemuksia vainon painajaisia ja pelkoja aiheuttavasta, haavoittavasta luonteesta, joka vaikutti esimerkiksi siihen, etteivät he halunneet nähdä väkivaltaa fiktiivisenä televisiossa tai elokuvissa. He kokivat olleensa esimerkiksi kilttejä tai ei-kovia ihmisiä, mutta vainon aiheuttavan heissä vihaa ja aggressioita. Osalla ryhmän jäsenistä oli esimerkiksi opiskeluissaan vaikeuksia, joita heillä ei ollut aiemmin ollut.
Naiset löysivät väkivallan uhrille tyypillisesti vainolle syitä itsestään. Vainon haavoittavuuteen kuului myös alistamisesta ja väkivallasta seuranneet minän hajoamisen kokemukset. Pilottiryhmä oli naisille tärkeä, koska he kokivat voivansa jakaa kokemuksiaan ja samaistumaan ryhmän jäseniin. Vainoa kokeneissa naisissa häpeä ja syyllisyys saivat aikaan epäilyksiä omista kokemuksista ja toiminnasta. He kertoivat joutuvansa kysymään itseltään, miksi juuri he olivat joutuneet vainon uhreiksi.
Eron jälkeinen vaino ja äitiys
Lapset koettiin ryhmässä erittäin tärkeiksi ja vanhemmuus merkittäväksi, mutta myös haastavaksi rooliksi. Naiset kokivat syyllisyyttä siitä, etteivät olleet voineet tarjota lapsilleen turvallista lapsuutta ja olla näin parhaita mahdollisia äitejä lapsilleen. Traumatisoituminen lähisuhdeväkivallan seurauksena ja omien tunteiden käsittely haastoivat äitiyteen käytettäviä voimavaroja. Yhteiset lapset vainoajan kanssa saattoivat myös hankaloittaa eroa ja pitkittää vainoa.
Naisten saattoi olla vaikea antaa anteeksi vainoajalle se, miten vaino oli vaikuttanut heidän lastensa lapsuudenkokemuksiin negatiivisesti, mutta toisaalta he halusivat mahdollisuuksien mukaan antaa isälle vanhemmuuden mahdollisuuksia. Vaikutti siltä, että lapset olivat naisten tärkeysjärjestyksessä ylimpänä. Toisaalta he olivat saattaneet joutua tilanteisiin, joissa heidän oli esimerkiksi oman turvallisuuden takia ollut pakko paeta väkivaltaa ja jättää lapset tilanteessa taakseen. Syyllisyys lasten kokemuksista painoi edelleen usealla vahvana mielessä.
Uuden elämän ja identiteetin rakentaminen
Naiset vertaistukiryhmässä eivät useinkaan olleet hakeneet apua heti, kun olisivat sitä tarvinneet vaan enemmän vältelleet avun hakemista. Naiset olivat saattaneet kokea eron jälkeisestä vainosta puhumisen raskaaksi ja kokeneet, etteivät muut kenties ymmärrä tai pysty auttamaan.
Pilottiryhmän naisten ensimmäisenä tavoitteena oli usein oman ja lasten elämän vakauttaminen sekä omien asioiden järjestykseen saaminen eron jälkeen. Tällaisessa tilanteessa uuden parisuhteen aloittaminen saattoi tuntua mahdottomalta eivätkä naiset halunneet tyytyä huonoon parisuhteeseen. Naiset saattoivat myös nähdä miehet jollain lailla epäkiinnostavina tai epäilyttävinä huonojen kokemustensa vuoksi. Naiset kokivat lisäksi uusien parisuhteiden aiheuttavan vainon pahenemista ja tuovan erilaista väkivallan uhkaa heidän ja uusien puolisoiden elämään. Toisaalta osa naisista oli kuitenkin uskaltanut aloittaa uusia suhteita ja uudet kumppanit olivat usein auttaneet heitä toipumisprosesseissa.
Eron jälkeisen vainon toipumisprosessiin näytti kuuluvan naisilla oman tahdon löytäminen ja uusien omien rajojen asettaminen. Vainon jälkeiseen elämään kuului myös kokemuksia väsymyksestä ja tyhjyydestä. Toisaalta osa naisista oli päässyt prosesseissaan niin pitkälle, että olivat alkaneet löytää uusia ilon aiheita esimerkiksi opiskeluista tai harrastuksista elämäänsä. Naiset kokivatkin päässeensä voimaantumaan ja heitä rohkaisi nähdä toisten elämissä tapahtunutta eheytymistä. Toisaalta osa naisista oli saattanut joutua etsimään iloa ja vapautta tilanteissa, joissa vaino yhä jatkui. Heillä oli halu rakentaa uutta elämäänsä vapaana ja vihasta vapaana.
Naisten elämässä olivat läsnä heikkouden ja toisaalta äärimmäisen vahvuuden kokemukset, jotka he olivat liittäneet osaksi identiteettiään. Identiteettiä rakentaessaan ihminen käyttää toisia ihmisiä peileinään (ks. Fadjukoff 2015, 191–192). Voisi ajatella, että vainon uhri tarvitsee myös henkilökohtaisesti uhriutta ”vastaan taistelevia” osa-alueita identiteetissään, jotka eivät saa heitä näkemään itseään pelkästään heikkoina tai kykenemättöminä vaan päinvastoin vahvistaa käsitystä itsestä vahvana ja kykenevänä yksilönä.
Kun identiteetti on itselle hyväksyttävä, sen ei tarvitse toisaalta olla täysin ristiriidaton tai ehjä vaan tärkeintä on se, että identiteetti on liikkuva, kaikki elämän osa-alueet huomioonottava kokonaisuus ja sillä on sekä menneisyys että tulevaisuus. Hyväksynnän kautta yksilö näkee itsensä aktiivisena toimijana. (ks. Nousiainen 2004, 167.)
Leea-Maria Pätsi
Lapin yliopistosta valmistuva sosiaalityöntekijä YTM
Lähteet:
Ensi- ja turvakotien liitto 2017: Eron jälkeistä vainoa kokeneiden lasten tilanne huolestuttaa
auttajia. https://www.sttinfo.fi/tiedote/eron-jalkeista-vainoa-kokeneiden-lasten-tilanne-huolestuttaa-auttajia?publisherId=3741&releaseId=56215087. Luettu 7.6.2018.
Fadjukoff, Päivi 2015: Identiteetti persoonallisuuden kokoavana rakenteena. Teoksessa
Metsäpelto, Riitta-Leena & Feldt, Taru: Meitä on moneksi. Persoonallisuuden psykologiset perusteet. Bookwell Oy. Juva. 179–193.
Nikupeteri, Anna 2016: Vainottuna. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen ja uhrien kohtaa-
minen. Hansaprint. Turenki. http://lauda.ulapland.fi/bitstream/handle/10024/62627/Nikupeteri_Anna_ActaE_204_pdfA.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Luettu 17.1.2018.
Nousiainen, Kirsi 2004: Lapsistaan erossa asuvat äidit. Äitiysidentiteetin rakentamisen tiloja. Minerva Kustannus Oy. Jyväskylä. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/sospo/vk/nousiainen/lapsista.pdf. Luettu 25.1.2018
(41)
Osallisuus tukee lapsen kasvua ja kehitystä lastensuojelussa
Pro gradu työni ”Tikapuita pitkin osallisuuteen” tutkii lasten osallisuutta lastensuojelun toimintaympäristössä lapsen näkökulmasta. Tutkimukseni tarkoituksena on löytää vastauksia, miten lapset ovat kokeneet oman osallisuutensa ja vaikuttamisen mahdollisuudet lastensuojelun prosessissaan, sekä selvittää mikä lapsen mielestä mahdollistaa osallisuutta.
Lapsen osallisuus on moniulotteinen teoria, joka tukee lapsen kasvua aktiiviseksi ja osallistuvaksi kansalaiseksi. Osallisuus kehittää lapsen ominaisuuksia tasapainoiseen elämään ja tukee kokonaisvaltaista hyvinvointia. Osallisuuden tulisi olla osa lapsen elämää ja sen avulla lapsi oppii elämään yhdessä muiden kanssa hänelle tärkeissä yhteisöissä sekä oppii kantamaan vastuuta niin itsestään kuin muistakin. Osallisuus on kasvun ja kehityksen perusedellytys.
Suomessa lapsen osallisuuden taustalla ovat maamme ratifioima Yhdistyneiden Kansakuntien lapsen oikeuksien sopimus sekä lastensuojelulaki. Näiden oikeuksien mukaan kaikkien viranomaisten tulee ottaa huomioon lapsen mielipide päätöksenteossa huomioimalla lapsen ikä ja kehitystaso. Lastensuojelulaki turvaa lapsen vaikuttamisen ja osallistumisen lapsen omissa asioissa tavoitteena turvata lapsen etu. Lapsen edun määritteleminen on haastavaa, mutta sen tulisi olla kaiken päätöksenteon ja viranomaistyöskentelyn taustalla.
Tutkimusten sekä oman työkokemukseni mukaan monet lastensuojelun asiakkaat eivät ole kokeneet tulleensa osallisiksi omissa lastensuojelun prosesseissaan. Monilla on kokemus, etteivät he ole voineet vaikuttaa tapahtumien kulkuun, eivätkä ole voimaantuneet asioidensa äärellä. Osallisuuden kautta lastensuojelun asiakkailla on mahdollisuus tulla kuulluksi ja kokea oman mielipiteensä vaikuttavuuden asioihinsa. Osallisuuden kokemuksessa olennaista on työntekijän asenne lapseen. Rohkaiseva ja kannustava ote auttaa lasta tuomaan mielipiteitään esille sekä osallistumaan. Osallisuuden kautta asiakas pääsee yhteistyökumppaniksi ja tiedontuottajaksi asiassaan sekä osallisuuden myötä on mahdollisuus saada asiakas sitoutumaan yhteistyöhön. Lapsen elämässä tällainen vaikuttamisen mahdollisuus tukee lapsen kasvua; lapsi kokee oman arvokkuutensa, tuntee olevansa tärkeä sekä tuntee kuuluvansa yhteisöön. Tämä voimaannuttaa ja kehittää lasta sekä auttaa kiinnittymään yhteiskuntaan ja ehkäisemään syrjäytymistä.
Asiakkaan ollessa lapsi, eli alle 18-vuotias, vuorovaikutuksellisen suhteen syntymiseksi työntekijältä vaaditaan monipuolista osaamista sekä persoonallisia ominaisuuksia. Tekemäni tutkimuksen mukaan nuoret kokevat, että osallisuuden mahdollistaa välittävä ja luottamuksellinen suhde asiakkaan ja työntekijän välillä. Luottamuksellisen suhteen luominen vaatii vastavuoroista, yhdessä vietettyä aikaa sekä esimerkiksi toiminnallisuutta tai aktiviteetteja, jolloin lapsen on helpompi ja luonnollisempi tutustua työntekijäänsä. Työntekijän nuorekkuus, leikkisyys ja huumorintaju nousivat myös merkityksellisiksi ominaisuuksiksi avoimen asiakassuhteen luomisessa. Nuoret kokivat byrokraattisen ja jäykän työntekijän kylmänä sekä etäisenä ja toimittivatkin asiansa mieluummin jonkun toisen ihmisen kautta, kuten terapeutti tai omaohjaaja lastensuojelulaitoksessa. Nuoren sanoin ”chilli ja rento tyyppi” luo mukavan tunnelman ja on helposti lähestyttävä työntekijä. Tärkeää ovat myös hyvät vuorovaikutustaidot, joiden avulla läheinen ja lämmin kumppanuus voi syntyä.
Esteenä osallisuuden toteutumiselle ovat kiire, työntekijöiden vaihtuvuus ja suuret asiakasmäärät. Luottamuksen syntyminen vaatii yhdessäoloa, jota työn kiireellisyys ja isot asiakasmäärät eivät aina mahdollista. Silloin tutustuminen ja luottamuksellinen vuorovaikutus ei mahdollistu ja lapsi voi kokea olevansa arvoton ja merkityksetön. Jäykkä ja byrokraattinen toimintakulttuuri voi myös olla esteenä osallisuuden kokemukselle.
Tutkimukseni tulokset tukevat aikaisempia tutkimuksien tuloksia asiakkaiden kokemuksista jäädä ulkopuolisiksi toimijoiksi. Nuoret kokivat oman osallisuutensa pinnallisena ja näennäisenä. Esimerkiksi nuoret eivät täysin ymmärtäneet lastensuojelunprosessien vaiheita. Osallisuuden yksi mahdollistaja, vähintään kerran vuoteen tehtävä asiakassuunnitelma, oli nuorille epäselvä, eivätkä sosiaalityön käytänteet tukeneet nuorten osallisuutta. Nuoret eivät tienneet oliko heille tehty asiakassuunnitelmaa, eivätkä sen tavoitteita. Tutkimuksessani tuli ilmi samoja sosiaalityöntekijän ominaisuuksia, jotka tukevat osallisuutta kuin aikaisemmissa tutkimuksissa, ja samoin vuorovaikutustaitojen merkitys korostui.
Osallisuuden tuominen sosiaalityön käytäntöihin on vaativaa, mutta tiedostamalla osallisuuden mahdollisuudet sekä osallisuuden olemassaolon, on sen tuominen käytäntöön mahdollista luomalla avoin ja luottamuksellinen kommunikaatio asiakkaiden ja työntekijöiden välillä. Tärkeää on nostaa lapsi esille tiedontuottajana sekä kumppanina omassa lastensuojelun prosessissaan. Osallisuus vaatii aina kaksi osapuolta; toimijan, joka haluaa ja hyväksyy toisen mukaan sekä toimijan, joka haluaa olla osallinen. Osallisuus on vuorovaikutusta.
Riitta Roivainen
(40)
Heteronormatiiviset oletukset sateenkaariperheiden haasteina
Heteronormatiiviset oletukset ja ydinperheajattelu istuvat yhteiskunnassa ja ihmisissä niin tiukasti, että niihin verrataan kaikkia muita perheitä ja perhemuotoja.
Yksilölliset valinnanmahdollisuudet perheen muodostuksessa ovat lisääntyneet. Enää ei ole olemassa niin sanottua normaalia perhemuotoa, jota kaikkien tulisi tavoitella. Heteronormatiiviset oletukset ja ydinperheajattelu istuvat kuitenkin yhteiskunnassa ja ihmisissä niin tiukasti, että niihin verrataan kaikkia muita perheitä ja perhemuotoja. Tutkimusten mukaan sosiaalityöntekijöillä on vallalla heteronormatiivinen perhekäsitys, etenkin tiedostamattomissa asenteissa. Normatiivinen ajattelu näkyy myös lastensuojelun ohjeistuksissa. Heteronormatiivisuuden länsäolo vaikeuttaa sateenkaari-ihmisen avun ja tuen saantia etenkin viranomaistasolla.
Heteroseksuaalisuutta pidetään yhteisesti jaettuna sosiaalisena normina, johon muita seksuaalisuuden muotoja verrataan. Voidaan jopa uskaliaasti väittää, että heteroseksismi on institutionaalisiin käytäntöihin sisältyvä ideologia. Yhteiskunnat myös pitävät yllä seksuaalista stigmaa verratessaan sateenkaari-ihmisten ja heteroseksuaalien käyttäytymistä, identiteettiä tai parisuhdetta toisiinsa. Heteroseksismi on sateenkari-ihmisiä alistavaa ja aiheuttaa tunteen siitä, että heidän sosiaalinen identiteettinsä on huonompi kuin muiden. Sateenkaariparit kokevat, ettei heidän parisuhdettaan vastaanoteta ja kunnioiteta samalla tavalla kuin heteroseksuaalien pariskuntien parisuhteita.
Tutkimusten mukaan homovanhemmat kokevat enemmän ennakkoluuloja ja homofobiaa kuin lesbovanhemmat. Lesbovanhempia pidetään turvallisina huoltajina lapselle, kun taas homovanhempien ajatellaan olevan lapselle vaaraksi tai heidän perusteensa vanhemmuuteen ovat kevytmielisiä (lapsi nähdään asusteena, leluna tai koiran korvikkeena).
Sateenkaarivanhemmilla on kokemuksia siitä, että sosiaalialan ammattilaiset eivät kykene ottamaan asioita avoimesti esille. Vanhemmat kokevat palveluista saamansa vanhemmuuden tuen puutteelliseksi. Ammattilaisten hämmennys ja ylivarovaisuus on usein vanhemmuuden tukemisen haasteena. Aiemmat homofobiset kokemukset saattavat vaikuttaa vanhemmuuteen myös niin, että vanhemmat tarkkailevat jatkuvasti lapsen kasvuympäristöä ja valikoivat palvelut ja henkilöt keiden kanssa toimivat.
Sateenkaarivanhempien kohtaamisen haasteet sosiaali- ja terveyspalveluissa lähtevät yhteiskunnan puutteellisesta politiikasta koskien seksuaalivähemmistöjen hyvinvointia. Palvelujärjestelmämme ei aina kykene tunnistamaan sateenkaariperhettä perheeksi. Tämän lisäksi kohtaaminen ja kohtelu saattaa olla epäammattimaista. Sateenkaariperheiden vanhemmat ovat kokeneet myös liian hienovaraista suhtau-tumista. Keskustelu ammattilaisten kanssa on ollut heidän oletuksiinsa perustuvaa, eikä asioista olla voitu keskustella avoimesti. Syrjinnän pelon ja onnistumisen pakon vuoksi sateenkaariperheet jättävät käyttämättä perhe- ja sosiaalipalveluita.
Sateenkaariperheissä niin vanhemmilla kuin lapsillakin on usein kokemuksia, että he ovat jääneet kohtaamatta sellaisena perheenä kuin ovat. Tämän vuoksi myös sosiaalipalveluissa vanhempaa saattaa huolestuttaa, huomioidaanko hänen tosiasiallinen perhetilanteensa hoitosuunnitelmaa tehtäessä. Juha Jämsän (2008, 296-297.) mukaan lastensuojelussa on tärkeää kiinnittää huomiota sosiaalityöntekijän ja sateenkaarivanhemman luottamuksellisen suhteen rakentamiseen ja työntekijän valmiuksiin vastata asiakkaan mahdollisesti kokemaan syrjinnän pelkoon.
Syrjinnän pelon kokemukset voivat estää luottamuksellisen kommunikaation. Työntekijä voi lievittää asiakkaan pelkoa puhumalla ääneen palvelun päämääristä, joilla pyritään turvaamaan asiakkaan ja hänen perheensä hyvinvointi. Lastensuojelun asiakkaaksi tullessaan perheellä saattaa olla taustalla palvelujärjestelmän epäonnistuminen sateenkaariperheen vanhemmuuden ja parisuhteen tukemisessa. Työskenneltäessä sateenkaarivanhemmuuden haasteiden kanssa on tärkeää keskittyä vanhempien vahvuuksiin ja vanhempien identiteetin rakentumiseen, sekä siihen, millä tavoin haasteet koetaan yksilötasolla, pariskuntana ja perheenä.
Ammattilaisten, jotka ovat tekemisissä sateenkaari-ihmisten kanssa, tulisi ensimmäisenä pohtia omaa asennettaan ja käsitystään sateenkaari-ihmisistä. Ammattilaisten tulisi pohtia oman kulttuurin ja uskonnon vaikutuksia asenteidensa muodostumiseen. Useat ammattilaiset uskovat olevansa puolueettomia ja pystyvänsä kohtaamaan sensitiivisenä pidettyjä asioita, vaikka he eivät usein ole saaneet koulutusta sukupuolen, seksuaalisuuden tai sateenkaarivanhempien ja -perheiden kohtaamiseen.
Marjo Muiruri
Lapin yliopisto
Perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan: Sateenkaariperheet lastensuojelun sosiaalityössä. Systemaattinen kirjallisuuskatsaus. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet:
Apgar, Jen & Kovac, Laura & Trussell, Dawn. E 2017: LGBTQ parents’ experiences of community youth sport: Change your forms, change your (hetero) norms. Sport Management Review.
Jämsä, Juha 2008: Sateenkaariperheiden kokemuksia palveluista. Teoksessa Hulden, Anders & Huuska, Maarit & Jämsä, Juha (toim.) & Karvinen, Marita & Solantaus, Tytti. Sateenkaariperheet ja hyvinvointi. Käsikirja lasten ja perheiden kanssa työskenteleville. PS-kustannus. WS Bookwell Oy. Juva. 86-97.
Kashubeck-West, Susan 2014: Parenting Issues for Lesbian Couples. Teoksessa Dworkin, Sari. H & Pope, Mark: Casebook for Counseling Lesbian, Gay, Bisexual, and Transgender Persons and Their Families. American Counseling Association. Alexandria. 103-110.
Kimberly, Claire & Moore, Alexa 2015. Attitudes to Practice: National Survey of Adoption Obstacles Faced by Gay and Lesbian Prospective Parents. Journal of Gay & Lesbian Social Services 27 (4), 436-456.
Mallon, Gerald. P 2012: Practice With Families Where Gender or Sexual Orientation Is an Issue: Lesbian, Gay, Bisexual, and Trans Individuals and Their Families. Teoksessa Congress, Elaine & Gonzales, Manny: Multicultural Perspectives In Social Work Practice with Families. 3rd Edition. Springer Publishing Company. New York. 205-229.
Norton, Aaron & Smith, Vernon & Xing Tan, Tony 2017: Adoption of Black children by White parents in heterosexual and homosexual relationships: Exploring mental health trainees’ explicit and implicit attitudes. Journal of Gay & Lesbian Social Services 29 (3), 233-251.
Raiz, Lisa & Swank, Eric 2010: Predicting the support of same-sex relationship rights among social work students. Journal of Gay & Lesbian Social Services, 22(1), 149-164.
Riggs, Damien 2011: “What about the Children!” Homophobia, Accusations of Pedophilia, and the Construction of Childhood. Teoksessa Ball, Mathew & Scherer, Burkhard. Queering Paradigms II: Interrogating Agendas. Peter Lang AG, Internationaler Verlag der Wissenschaften. 245-258.
Wagner, Cynthia. G 2010: Homosexuality and Family Formation. The Futurist, 44 (3), 6-7.
(39)
Tunnistatko epäkohdan?
Epäkohtiin puuttuminen on ennen kaikkea rohkeutta nähdä ja viedä asioita eteenpäin. Onnistuneessa epäkohtaan puuttumisen prosessissa kuljetaan epäkohdan tunnistamisesta tiedon välittämisen kautta dialogiin ja ratkaisuihin.
Epäkohtiin puuttuminen on sosiaalialalla työn laadun ja ammattieettisyyden takaamista, mutta myös lainsäädännön asettama selkeä velvollisuus (Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301, 5.luku). Pro gradu -tutkielmassani selvitin, millaisia erilaisia epäkohtia sosiaalialan ammattilaiset työssään kohtaavat? Aineistonani käytin laajemman epäkohtatutkimuksen (ks. Tiitinen & Silén, 2016) osa-aineistoa.
Työntekijä, uskallatko nähdä?
Yksittäinen sosiaalialan työntekijä on avainasemassa havaitsemassa käytännön työssä esiintyviä epäkohtia. Mutta mitä kaikkea kentällä on sitten nähtävänä? Epäkohtatutkimuksen vastaajat kuvasivat laajan kirjon erilaisia asiakkaiden oikeuksia loukkaavia ja ammattietiikkaa ja laadukasta työtä uhkaavia epäkohtia.
Epäkohta voi todellistua tai ilmetä omassa, kollegan, työryhmän tai organisaation toiminnassa. Työyhteisön kulttuuriin on voinut syntyä vinoutumia: avoin viestintäkulttuuri saattaa puuttua ja tiedonkulku olla tehotonta ja katkonaista. Työyhteisön tehokkuus saattaa huveta epävirallisiin valtataisteluihin tai keskusteluissa ja toiminnassa voi esiintyä suoranaista asiakasvastaista asennetta.
Asiakkaita saatetaan kohdella epäasiallisesti suoraan, mutta myös välillisesti esimerkiksi työntekijöiden keskinäisissä keskusteluissa. Asiakkaiden tasa-arvoisuus, oikeusturva tai tiedonsaanti voivat vaarantua ja useissa tilanteissa erityisryhmien tarpeet jäädä huomioimatta.
Joissain työyhteisöissä kollektiivinen työmoraali on voinut heikentyä ja esimerkiksi työajan käyttäminen omien juttujen tekemiseen tai perusteettomien vapaapäivien pitäminen tai joidenkin työtehtävien tekemättä jättäminen hiljaisesti hyväksytään työyhteisössä eikä toimintaa nosteta keskusteluun. Joskus epäkohdissa on kyse myös yksittäisen työntekijän alalle sopimattomuudesta tai selkeästä väärin tekemisestä, kuten työntekijän väärinkäyttäessä asiakkaan varoja.
Kaikkia sosiaalialalla esiintyvien epäkohtien tyyppejä ei luonnollisestikaan voida ennalta kaiken kattavasti kuvailla. Erilaisista esimerkeistä voi kuitenkin johtaa itselleen kriittisen ja tunnistavan ajattelutavan työssä kohdattavia ilmiöitä kohtaan. Yksittäisillä teknisillä malleilla ja teorioilla voidaan saavuttaa vain tietynasteinen laatu tai ammattieettinen taso työhön. Työn laatua maksimoitaessa kyse on työorientaation tai mentaliteetin omaksumisesta (mm. Robert Adams 1998). Näen tärkeänä ”epäkohtatietoisen työorientaation” edistämisen sosiaalialan työntekijöiden keskuudessa.
Johtaja, uskallatko katsoa peiliin?
Johtamiseen liittyvät epäkohdat korostuivat tutkimusaineiston vastauksissa. Kyse saattoi olla puuttuvasta substanssi- ja/tai johtamisosaamisesta, mutta usein myös vinoutuneista asenteista. Esimies voi olla korostuneen lojaali ylemmälle johdolle, jolloin tuki työntekijöille jää puuttumaan. Epäasiallista toimintaa on muun muassa esimiehen painostus tai itsevaltaisuus asiakasasioissa, joihin liittyvistä ratkaisuista ja viranomaispäätöksistä kuitenkin vastuun kantaa päätöksen nimellään tehnyt sosiaalityöntekijä. Aineistossa oli kuvauksia epäasiallisesta käytöksestä ja työntekijöiden huonosta kohtelusta vuorovaikutustilanteissa. Jopa korruptiota tai korruptiotyyppistä toimintaa esiintyi.
Epäkohtien kannalta hyvin merkittäväksi ongelmaksi nousee esimiesten ongelmallinen asenne epäkohtiin. Yleistä oli epäkohtiin puuttumattomuus tiedosta huolimatta ja ongelmien vähättely tai selittely muilla asioilla. Johdon huolena saattoi olla epäkohtien julki tulo, ei itse epäkohta. Epäkohtien esiin tuonnista saattoi myös seurata rangaistus tai sen uhka esimiehen tai johdon taholta, vaikka lainsäädäntö tällaisen nimenomaisesti kieltää.
Sosiaalialan työntekijöiden työolosuhteiden puutteet ovat myös asioita, joihin organisaatioiden johdon tulee kyetä kiinnittämään huomiota. Tämä on sekä esimiestason että ylemmän johdon tehtävä. Tutkimusaineiston vastauksissa tuli esiin työturvallisuuteen liittyviä asioita, kuten työskentelytilojen puutteita, mutta työntekijät kohtaavat myös suoranaisia fyysisen ja psyykkisen loukkaamattomuuden uhkia. Työhyvinvoinnin kysymyksiin liittyvät myös resurssit. Liian niukoilla resursseilla tehty työ paitsi uhkaa asiakkaiden oikeuksien toteutumista myös uuvuttaa työntekijän. Joskus työtä ja resursseja oli työyhteisöissä organisoitu epätarkoituksenmukaisella tavalla.
Yhteiskunnan markkinataloistuminen on luonut paineita myös sosiaalialan työhön. Työntekijöille ohjatut resurssit vaikuttavat suoraan sosiaalihuollon asiakkaiden saamien palveluiden laatuun ja heidän asioissaan tehtävien viranomaispäätösten sisältöön. Epäkohtatutkimuksen vastaukset nostivat esiin päätöksiin ja palveluiden sisältöihin liittyviä asiakkaiden oikeuksia loukkaavia epäkohtia. Organisaatioissa saattoi olla lainvastaisia käytäntöjä tai soveltamisohjeita tai määräaikoja ei kyetty noudattamaan. Perusongelmana vaikuttaa olevan, että säästäminen määrittää palvelut, ei asiakkaan tarve. Se kuinka resursseja käytännössä viime kädessä jaetaan päätösten ja palveluiden muodossa on kiinni yksittäisistä sosiaalialan työntekijöistä, mutta vahvat reunaehdot tälle määrittävät organisaation johto sekä pohjimmiltaan ennen kaikkea yhteiskunnallinen päätöksenteko.
Yhteiskunta, uskallatko muistaa inhimillisyyden, vaaditko sääntöjen noudattamista, luotko mahdollisuuksia?
Yhteiskunta on lainsäädännön tasolla jo merkittävästi reagoinut epäkohtiin. Tutkimusaineistoni lähes kaikki epäkohtakuvaukset olivat tunnistettavissa epäkohdiksi lain kohtien perusteella. Osassa vastauksista tuotiin kuitenkin esiin huoli siitä, että yhteiskunta takaa ihmisille uusia toimintamuotoja ja ennaltaehkäiseviä palveluita, joiden toteuttamiseen ei kuitenkaan myönnetä resursseja. Tästä muotoutuu ristiriita käytännön työhön, kun perustehtävän hoitamiselta ei jää aikaa tai mahdollisuuksia hyväksikään koettujen uusien palveluiden tarjoamiseen edes silloin, kun asiakas niitä osaa pyytää. Resursseihin liittyvistä ristiriidoista johtuen kentällä esiintyy aineiston perusteella usein myös tilanteita, joissa työntekijä (joskus johdon ohjeistuksesta tai suoranaisesta vaatimuksesta) jättää kertomatta asiakkaille näiden oikeuksista. Näin siksi, ettei palveluiden kysyntä kasvaisi tilanteessa, jossa tiedetään, että käytännössä yksikön resurssit eivät riitä niitä toteuttamaan, vaikka laki takaisikin oikeuden johonkin (usein ennaltaehkäisevään) palveluun.
Yhteiskunnassa tulisi herkällä korvalla edelleen kuunnella sosiaalialan työkenttää. Vaikka porkkanan tarjoaminen on usein rakentavampi vaihtoehto ongelmien ratkaisussa, ei keppiäkään sovi unohtaa. Yksittäinen työntekijä voi havainnoida kentän epäkohtia ja niistä raportoida, mutta raportoinnin vaikutuksen ja epäkohtiin puuttumisen seurantaan ja tarvittaessa puuttumattomuudesta sanktiointiin yksittäisen työntekijän toimintamahdollisuudet eivät riitä. On yhteiskunnan tehtävä luoda rakenteita, jotka pystyvät tarvittaessa riittävän tehokkaasti vaikuttamaan sosiaalialan organisaatioiden toimintaan ja puuttumaan niissä esiintyviin epäkohtien käsittelyn ongelmiin.
Susanna Törmänen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Vaikka virkavastuu velvoittaisi muuhun” – sosiaalihuollon laatua heikentävät epäkohdat sosiaalialan työntekijöiden kuvaamina. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet:
Adams, Robert 1998: Quality Social Work. MacMillan. Houndmills, Basingstoke, Hampshire RG21 6XS ja Lontoo
Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301
(38)
Pohjoinen on koti, josta nuoren on usein itsenäistymisen kynnyksellä lähdettävä
Minulle pohjoisuus merkitsee enemmänki kuin vain poroja ja lunta.
Pro gradu -tutkimuksessani selvitin pohjoisessa itsenäistyvien lukioikäisten itsenäistymiskäsityksiä ja pohjoisuuden merkityksiä. Itsenäistyminen pohjoisessa merkitsee nuorille usein koulutusvalintojen myötä muuttoa kauemmas opiskelemaan, usein pitkien välimatkojen päähän. Konkreettisesti se tarkoittaa nuorille irtaantumista kodista, kasvuympäristöstä, perheestä sekä ystävistä. Pohjoisuus merkityksellistyy nuorille osana identiteettiä, pohjoisen luontona, välimatkoina sekä pohjoisuuteen liitettyinä mielikuvina. Itsenäistymiseen nuoret liittävät päätöksenteon, vastuun ja taloudellisen riippumattomuuden, koulutuksen ja työllistymisen myötä tehtävät valinnat, ihmissuhteet ja tulevaisuuspohdinnat. Nuoret itsenäistyvät kaiken aikaa kaikkialla, kuitenkin tutkimuksessani erityisyys liittyy itsenäistymisen kontekstiin, pohjoisuuteen. Pohjoisuus luo merkityksiä ja määrittelee osaltaan nuorten itsenäistymistä.
Pohjoisuus merkitsee nuorille elämisenympäristöä, joka fyysisenä, sosiaalisena sekä kulttuurisena paikkana kasvaa, on valmistanut heitä seuraavaan elämänvaiheeseen (ks. Kiilakoski 2016), itsenäistymiseen. Pohjoisen luonto on kiinteä osa nuorten kasvua, joka on mahdollistanut heille pohjoisessa tyypillisiä harrastuksia ja luonnon rauhaa. Nuoret kuvaavat luontoa lähes poikkeuksetta myönteisenä asiana.
Pohjoisuus merkitsee minulle kaunista ja monipuolista luontoa, maailman puhtainta ilmaa ja rauhallista ilmapiiriä.
Perhe ja ystävät ovat nuorille tärkeä tukiverkosta, josta irtaantuminen itsenäistymisen myötä on nuorille iso askel. Usein koulutusvalinnat vievät nuoret pitkien välimatkojen päähän näistä heille merkittävistä sosiaalisista suhteista ja erityisestä kasvuympäristöstään.
Nykyaika onneksi mahdollistaa helpon yhteydenoton perheeseen ja ystäviin, mutta välimatkat tulee olemaan satoja kilometrejä riippuen tietenkin siitä, mihin menee opiskelemaan.
Pohjoisuuden käsitteeseen liitetään usein mielikuvia luonnosta, sen maisemista ja rauhasta, sekä pohjoisen elämäntavoista, jotka kytkeytyvät laajemmin ihmisten asuinympäristöön ja elämismaailman kontekstiin (esim. Valkonen & Suopajärvi; Kontio; Hautala-Hirvioja; 2003). Anne Ollilan (2008, 91; 127) mukaan kertoessamme mistä olemme kotoisin, yhdistyy siihen tietynlasia mielikuvia. Esimerkiksi Lappi on lappilaisille nuorille vahvasti luontoa, mutta ei vain luontoa. Myös pohjoisuus avaa nuorille marginaali-identiteetin, josta voi erilaisissa yhteyksissä olla hyötyä tai haittaa. Pohjoisuuteen liitettävään marginaali-identiteettiin voidaan olla halukkaita sitoutumaan tai siitä voidaan haluta sanoutua irti kyseenalaistamalla sen mielekkyys, esimerkiksi korostamalla ilmiön moninaisuutta tai tavallisuutta. (Mt., 207–208.)
Itsenäistyminen on siirtymävaihe kohti aikuisuutta. Erilaiset siirtymävaiheet kuuluvat osaksi ihmisen elämänkulkua. Kehittyminen tapahtuu erilaisten siirtymävaiheiden kautta, niin että jokin aiempi asenne, toimintamalli tai elämäntapa väistyy tai muuttuu, jolloin uusi pääsee esiin. Siirtymä voi ilmetä arjessa vähitellen, lähes huomaamatta tai se voi ilmetä aikana, jolloin ihminen pysähtyy pohtimaan elämänsä suuntaa ja merkitystä. Tapahtumasarja, jossa jotain muuttuu tai kehittyy, voi olla hämmentävä ja kivulias, ja toisaalta huojentava ja iloa tuottava kokemus. (Dunderfelt 2011, 51.) Nuoren itsenäistyminen ja siihen kuuluvien valintojen tekeminen tapahtuu yhteiskunnan ja kulttuurin määrittäminen tehtävien ja instituutioiden luomassa ympäristössä (Nurmi 1995, 174). Yksi nuoruusvaiheen tärkeimmistä tehtävistä liittyy koulutusvalintoihin. Keskeistä ovat ne valinnat ja siirtymät, joita nuori tekee jo varhaisessa elämänkulussaan. Yksilövastuuta korostava ideologia asettaa yhä enemmän vaatimuksia nuoren valinnoille. (Pohjola 1994, 70.) Pohjoisessa itsenäistyvät nuoret pohtivat elämänsä suuntaan jo varhain, kun on tehtävä päätöksiä opiskelupaikan ja työllistymisen suhteen. Opintojen perässä muuttaminen on nuorille iso muutos, kun tutut elämänpiirit jäävät taakse ja on sopeuduttava uuteen ympäristöön.
Itsenäistymiseen liittyvät käsitykset ja odotukset myötäilevät yleisiä itsenäistymiseen yhdistettäviä teemoja (ks. Arnett 2004), kuten itsenäinen päätöksenteko, vastuun ottaminen ja taloudellinen riippumattomuus. Konkreettisesti itsenäistymiseen liittyviä asioita ovat muutto omilleen, kouluttautuminen ja raha-asioista vastuunkantaminen. Pohjoisessa oleva perhe ja ystävät ovat myös vastausten perusteella nuorille vahva tukiverkosto, jonka taakse jättäminen opintojen vuoksi jännittää. Teknologia nähdään välttämättömänä välineenä yhteydenpitoon, joka helpottaa arkea välimatkojen takana. Useissa vastauksissa nuoret pohtivat mahdollisuutta palata kotiseudulleen kouluttautumisen jälkeen, mutta huolta kannetaan muun muassa pohjoisen työllistymismahdollisuuksista. Pohjoisuuteen liitetään tiettyjä rajoitteita juuri koulutukseen, työllistymis- ja harrastusmahdollisuuksiin liittyen (myös Käyhkö 2016; Armila 2016; Ahonen 2012).
Välimatkat yhdistetään usein jatkokoulutuksen myötä konkretisoituvaksi asiaksi, jonka vuoksi yhteys kotiin, perheeseen ja ystäviin fyysisesti kasvaa pitkäksi välimatkojen myötä. Muilla tavoin välimatkat näkyvät nuorten arjessa siten, että erilaiset harrastusmahdollisuudet, konsertit ja tapahtumat sijaitsevat kaukana muualla. Vastaajat liittävät myös koulutuksen ja työn perässä muuttamisen pohjoisessa itsenäistymiseen. Nuoret kuvaavat kirjoitelmissaan sitä, kuinka koulutus- tai työllistymismahdollisuudet ovat pohjoisessa rajoitetummat kuin muualla. Lisäksi pohdittiin taloudellista pärjäämistä omillaan. Pohjoisen välimatkat luovat painetta myös tähän liittyen, matkustaminen koulutuspaikkakunnalle vie sekä aikaa, että rahaa. Usein nuoret kaipaavat kotiaan ja perhettään ystävineen, mutta säännöllinen, tiheä kotipaikkakunnalla vierailu voi tulla nuorelle kalliiksi, muiden kustannusten lisäksi.
Osa nuorista haluaa muuttaa pois kotoa ja lähteä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan heti kun se on mahdollista, kun taas toiset tahtoisivat ehdottomasti opiskella kotoaan käsin (Lampela ym. 2016, 102). Tämän huomion myötä on hyvä pohtia sitä vaihtoehdottomuutta, jonka esimerkiksi pohjoisessa itsenäistyvät nuoret kohtaavat, vaikka heidänkin joukossaan on muuttoa muualle innokkaasti odottavia, sekä heitä, jotka mielellään rakentaisivat elämänsä juurilleen.
Kirjoitelmat kuvasivat myös sitä, kuinka nuoret haluavat elää kotiseudullaan ja palata takaisin pohjoiseen muualla saadun koulutuksen jälkeen. Usein kuitenkin nuoret pohtivat kotiseudulle jäämiseen tai paluuseen liittyviä haasteita, joista työllistymisen epävarmuus pohjoisessa nousi selkeästi esille. Myös pohjoisen autiotumista pohditaan koulutuksen ja palveluiden keskittyessä tiheämmän asutuksen alueille, mikä on epäilemättä seikka, jota nuoret myös arvottavat valintoja tehdessään. Näkisin, että on tärkeää huomioida, kuinka pohjoisesta joudutaan usein lähtemään pakon edessä. Toisille lähteminen on toki selkeä ja toivottu valinta, mutta ainoa vaihtoehto sen ei pitäisi olla.
Pohjoisessa itsenäistyvien nuorten siirtymävaiheeseen kohti aikuisuutta kuuluu jopa korostetusti muutoksia vaativat toimintamallit ja elämäntavat, kun mahdolliset opiskelukuviot tarkoittavat uutta asuinympäristöä ja tutun taakse jättämistä. Siirtymävaiheessa nuoret pohtivat elämänsä suuntaa (ks. Dunderfelt 2011,51) eteenkin kun siirtymävaiheen myötä muutokset arjessa voivat olla merkittäviä. Itsenäistyminen pohjoisessa on nuorille erityinen siirtymävaihe, jossa valinnat ja valinnanmahdollisuudet ovat suuressa roolissa. Yleensä nuoret suhtautuvat tulevaisuuteen myönteisesti ja odottavat aikuisuutta, menestystä työuralla ja perheenperustamista (Kanninen ym., 2001, 129). Tässä tutkimuksessa nuoret vakuuttavat rohkeudellaan, rohkeudellaan lähteä tai jäädä. Itsenäistyminen tuo valtaa, jota nuoret janoavat ja heille se kuuluukin, sillä heillä on uskallus käyttää sitä, unelmoida ja seurata kauaskin vieviä unelmia. Nuorilta löytyy vahva luotto tulevaisuuteen, olosuhteista riippumatta tai juuri niiden vuoksi.
Nuorilla on kyky pitää mukanaan tärkein, koti sydämessä, paikasta riippumatta.
Miia Välimaa
Lapin yliopisto
Perustuu sosiaalityön pro graduun: ”Pohjoisuus on kait osa meitä, josta ei pääse eroon. Se on asia minkä kanssa synnytään ja eletään.” Pohjoisuuden merkityksiä nuorten itsenäistymisen kynnyksellä. Lapin yliopisto 2018
Lähteet:
Ahonen, Arto 2012: Opiskeluvalinnat pohjoisen nuorten elämää suuntaamassa. Teoksessa Lauriala Anneli (toim.): Koulu ja pohjoisen pojat. Lapin yliopisto. Rovaniemi, 86–104.
Armila, Päivi 2016: Hylkysyrjäläisnuorten arjen rytmit ja piirit. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tulevaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 60–73.
Arnett Jeffrey 2004: Emerging Adulthood: The Winding Road from the Late Teens Through the Twenties. Oxford University Press.
Dunderfelt, Tony 2008: Elämänkaaripsykologia: Lapsen Kasvusta Yksilön Henkiseen Kehitykseen. 14. uudistettu painos. Helsinki: WSOYpro.
Hautala-Hirvioja, Tuija 2003: Pohjoinen luonto suomalaisessa kuvataiteessa. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Kanninen, Katri & Saara Katainen & Sanna Eronen & Mari Lähdesmäki & Else Oksala & Mia Penttilä & Nina Nykänen & Riikka Härkönen & Laura Kauppinen 2001: Persoona: Kehi-tyspsykologia. Helsinki. Edita.
Kontio, Riitta 2003: Annikki Kariniemi pohjoisen luontosuhteen kuvaajana. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Käyhkö, Mari 2016: Kotoa pois pakotetut? Syrjäseutujen nuorten toiselle asteelle siirtyminen ja koulutuksen alueellinen eriarvoisuus. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tulevaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 74–96.
Lampela, Milka & Moilanen, Elina & Armila, Päivi & Halonen, Terhi 2016: Oppilaanohjaajadi-lemmoja: toiveiden ja todellisuuden railossa. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tule-vaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 99–110.
Nurmi, Jari-Erik 1995: Nuoruusiän kehitys: etsintää, valintoja ja noidankehiä. Teoksessa Lyyti-nen, Paula & Korkiakangas, Mikko & Lyytinen, Heikki (toim.): Näkökulmia kehityspsykologiaan. Kehitys kontekstissaan. WSOY. Porvoo, 256–274.
Ollila Anne 2008: Kerrottu tulevaisuus. Alueet ja nuoret, menestys ja marginaalit. Lapin yli-opisto. Rovaniemi.
Pohjola, Anneli 1994: Elämän valttikortit? Nuoren aikuisen elämänkulku toimeentulotukea vaativien tilanteiden varjossa. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
Suopajärvi, Leena 2003: Ympäristötietoisuus-käsitteen kritiikki pohjoisten esimerkkien valossa. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Valkonen, Jarmo 2003: Ylä-Lapin luontopolitiikka ja luonnon paikallisuudet. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
(37)
Lapsi – lähisuhdeväkivallan hiljainen uhri vai suojelun kohde?
Lapsi on vanhempien välisen lähisuhdeväkivallan katsoja, kuuntelija ja kokija. Myös silloin, kun väkivaltaan puututaan, on lapsi usein sivusta seuraajan roolissa.
Lähisuhdeväkivalta koskettaa tuhansia perheitä yhteiskunnassamme. Tarkkaa tietoa luvuista ei ole saatavilla, sillä lähisuhdeväkivalta ei tule läheskään aina viranomaisten tietoon. Vanhempien välinen väkivalta vaikuttaa väistämättä myös perheen lapsiin, siitäkin huolimatta, että lasta kohtaan ei suoraan oltaisi väkivaltaisia. Lapsi voi altistua vanhempien väliselle väkivallalle kuulemalla ja näkemällä väkivaltaa, mutta lapsi voi myös aistia väkivallan aiheuttaman kireän ja pelon ilmapiirin. Ei ole myöskään epätavallista, että lapset yrittävät mennä väkivaltatilanteessa vanhempien väliin.
Lähisuhdeväkivaltaan puuttumiseksi on kehitetty maailmalla erilaisia menetelmiä. Suomeen rantautunut moniammatillinen riskinarviointikokous eli MARAK-menetelmä on yksi niistä. MARAK on asiakkaalle vapaaehtoinen ja sinne ohjaudutaan ammattilaisen teettämän riskinarvioinnin perusteella. MARAK-kokouksessa väkivallan riskit arvioidaan moniammatillisesti sekä laaditaan uhrille turvallisuussuunnitelma. MARAK on todettu olevan tehokas vakavaan ja jatkuvaan väkivaltaan puuttumisessa, mutta entä lapsen kuuleminen riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa? Listaan seuraavaksi muutamia asioita pro gradu -tutkielmaani perustuen, mitkä asiat vaikuttavat lapsien kuulematta jättämiseen riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa.
Ikä. Lapsen iästä on kiinnostuttu silloin, kun pohditaan, milloin lapsi voitaisiin ottaa mukaan väkivallan käsittelyyn. Lapsen iän ei pitäisi olla este ammattilaisten toiminnassa, sillä ikä ei (valitettavasti) ole este myöskään väkivallan kokemisessa. Pieni lapsi ei välttämättä osaa sanoittaa kokemuksiaan, mutta asioita voidaan käsitellä puhumisen sijasta esimerkiksi leikin tai piirtämisen avulla. Myös turvallisuutta koskevia asioita voidaan leikin lomassa käydä läpi.
Suojelu. Lasta halutaan suojella ja lasta pitää suojella. Mutta onko kyse suojelusta, jos lasta suojellaan sellaisten asioiden käsittelyiltä, joita hänkin on kokenut? Väkivallasta puhumisen saatetaan ajatella lisäävän lapsen pelkoa, mutta toisaalta asioista puhuminen turvallisessa ympäristössä voi helpottaa lasta ja auttaa ymmärtämään, että asioista on lupa myös puhua. Turvallisuusasioiden läpi käyminen lapsen kanssa voi myös lisätä lapsen turvallisuutta, sillä näin ollen lapsi tietää, miten kussakin tilanteessa toimia.
Kiinnostus. Usein ajatellaan, että lasta ei kiinnosta osallistua väkivallan käsittelyn eri prosesseihin. Lapsille pitää suoda mahdollisuus kieltäytyä osallistumasta, mutta ei automaattisesti olettaa, että lasta ei kiinnosta. Jokainen meistä (lapsistakin) on erilaisia.
Huoltajuus. Lähisuhdeväkivallassa väkivallan tekijä on usein lapsen toinen huoltaja eli lapselle tärkeä ihminen. Tekijästä ja väkivallasta puhuminen voi satuttaa ristiriitaisesti tuntevaa lasta. Todellisuudessa väkivallan tekijä on satuttanut lasta teoillaan ja lapsen tunteet ovat usein jo ristiriitaiset. Voidaanko sitä keskustelulla pahentaa?
Lapsia huomioidaan aktiivisesti väkivallan käsittelyn jokaisessa vaiheessa. Ammattilaiset ottavat lapsen turvallisuuden ja hyvinvoinnin laajasti huomioon työskentelyssään, eikä vaarana ole, ettei lapsen asioita ja kokemuksia käsiteltäisi. Lapsi kokee, tuntee ja elää asiat kuitenkin omalla henkilökohtaisella tavallaan, joten lapsesta puhuttavat tiedot ovat aina välillisiä aikuisten tuottamia oletuksia. Vaikka lasta tavataan lastensuojelun kautta ja lasta voidaan auttaa esimerkiksi lastenpsykiatriassa, ei lapsilta saatavia tärkeitä asioita oteta huomioon riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa. Todellisuudessa lapsilta saatu tieto voi antaa ammattilaiselle ja vanhemmalle sellaista tietoa, jota heillä ei muuten ole.
Lapsi jää helposti lähisuhdeväkivallan hiljaiseksi ja suojeltavaksi uhriksi. Olisiko kuitenkin aiheellista kuulla lapsen omaa ääntä?
Jannice Toolanen
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu –tutkielmaani ”Se on hyvin olennainen sitä MARAK työskentelyä ne lapset siinä” Lapsen osallisuuden huomioiminen moniammatillisessa riskinarviointikokouksessa (2018).
Lähteet:
Broberg, Anders & Almqvist, Linnéa & Axberg, Ulf & Almqvist, Kjerstin & Cater, Åsa K & Eriksson, Maria 2010: Stöd till barn som upplevt våld mot mamma. Preliminära resultat från en nationell utvärdering. Göteborg: Göteborgs universitet, Psykologiska institutionen.
Oranen, Mikko 2012: Lapsi ja perheväkivalta. Teoksessa: Söderholm, Annlis & Kivitie Kallio, Satu (toim.) 2012: Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Helsinki, 217–238.
Pajulammi, Henna 2014: Lapsi, oikeus ja osallisuus. Talentum. Helsinki.
Piispa, Minna & October, Martta 2017: Vaikuttava työkalu toistuvaan parisuhdeväkivaltaan puuttumiseen. Yhteiskuntapolitiikka 82 (2017):3, 304–312.
THL 2015: Turvakotipalvelut 2015. Viitattu: 27.5.2018. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/130611/Turvakotipalvelut_2015.pdf?sequence=1
(36)
Sosiaalinen asiantuntijuus hyvinvointipalvelujen johtamisessa
Pro gradu -työssäni käsittelen sosiaalisen asiantuntijuuden merkitystä hyvinvointipalvelujen johtamisessa standpoint-teorian kehysanalyysissä.
Tutkielma keskittyy sekä sosiaaliseen asiantuntijuuteen että hyvinvointipalvelujen johtamiseen. Tutkielmassa tarkastellaan, miten sosiaalinen asiantuntijuus ja maakunta- ja sote-uudistus ilmenee hyvinvointipalvelujen johtamisessa. Analyysi on tehty kehysanalyysin keinoin, jossa on käytetty primäärikehyksenä feminististä standpoint-teoriaa ja valittuina strippeinä aihealueita, joita haastateltavat käsittelivät kysymysten kautta.
Hyvinvointipalvelujen johtajien näkemykset sosiaalisesta asiantuntijuudesta
Aineistoa on kerätty kaupunkien hyvinvointipalvelujen hallinnossa työskenteleviltä hyvinvointijohtajilta ja perusturvajohtajilta, joille on tehty puhelinhaastattelut sekä webropol-kysely. Haastattelujen ja kyselyn teemoina olivat tasa-arvo, sosiaalinen asiantuntijuus, hyvinvointipalvelujen johtaminen ja sote-uudistus sekä miten nämä ilmenevät hyvinvointipalvelun johtamisessa standpoint-teorian viitekehyksestä tarkasteltuna. Tutkimuksen teoria osiossa käsitellään julkisten hyvinvointipalveluja sosiaalista asiantuntijuutta hyvinvointipalveluiden johtamisessa.
Vastauksista on todettavissa, että sosiaalinen asiantuntijuus on monialaista osaamista, verkostomaista toimimista sekä asiakokonaisuuksien ja yhteyksien ymmärtämistä. Vastaajat määrittelivät, että henkilö, jolla on sosiaalista asiantuntijuutta, tuntee hyvin sosiaalipalvelulain ja siihen liittyvät lait. Lisäksi asiakaskunnan tarpeiden tunnistaminen sekä laaja-alainen sosiaalisuuden tuntemus on vastausten perusteella osa sosiaalista asiantuntemusta.
Sosiaalisen asiantuntijuuden tunnusmerkeiksi voi tämän tutkimuksen vastauksista luokitella myös sen, että yhteistyö monialaisessa verkostossa on sujuvaa. Sosiaalista asiantuntijuutta ei nähty pelkästään sosiaalityön edustuksena, vaikka vastauksissa kuvattiinkin sosiaalihuoltolain alainen substanssiosaaminen ja johtaminen tärkeäksi myös hyvinvointikeskuksissa ja erityispalveluissa. Sosiaalialan laaja-alainen näkemys yhteiskunnallisesta muutoksesta nähtiin myös osaksi sosiaalista asiantuntijuutta.
Vastauksissa sosiaalisesta asiantuntijuudesta hyvinvointipalveluissa tuli esille erityisesti sote- ja maakuntauudistusten valmistelu, ja vastaajille heränneet kysymykset siitä, miten palvelut järjestetään. Vastaajat pohtivat myös sitä miten sosiaalinen asiantuntijuus tulee huomioiduksi sote-kokonaisuudessa. Haastatteluissa tuli esille myös osakokonaisuuksien näkeminen ja se, että sosiaalinen asiantuntijuus on rakenteissa yksi osa kokonaisuutta. Toisaalta sosiaalinen asiantuntijuus nähtiin siis kokonaisuutena, ja toisaalta kokonaisuuden osana.
Sosiaalinen asiantuntijuus, tasa-arvo ja johtaminen maakunta- ja sote-uudistusten keskellä
Sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatiot ovat olleet viimeiset vuodet suurien muutosten keskellä ja tästä johtuen myös sosiaalinen asiantuntijuuden tila ja paikka ovat jatkuvassa muutoksessa. Valtiolliset muutokset vaikuttavat niin että kunnat ja kuntayhtymät ovat suurien muutoksien edessä, kun valtakunnallinen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus toteutuu. Nämä tulevat ja nyt jo tehdyt palvelurakenteiden muutokset tulivat esille kuntien johtajien haastatteluissa ja vastauksissa. Vastauksissa tuli esille paljon haasteita ja epätietoisuutta, mutta myös toivoa ja uudistusintoa.
Tutkimuksen primäärikehyksenä käytetään standpoint-teoriaa ja erityisesti valtarakenteiden asetelmaa sekä kuinka tämän teorian avulla esille nousee asioita, joita muutoin ei olisi välttämättä nähtävissä. Valta-asetelma kuvastui haastatteluissa ja webropol-kyselyissä opintoihin, ammattikuntiin, tietotaitoon ja kokemukseen.
Mielestäni tärkein asia tämän tutkimuksen teossa todentui, että sosiaalisen asiantuntijuuden paikka ja merkitys on yhä häilyvä ja epävarma vaikka kyseessä on juurikin hyvinvointipalvelut jonka ja toiminta perustuu sosiaaliselle asiantuntijuudelle. Tässä tutkimuksessa kerättiin haastatteluin ja kyselyin tietoa maakunta- ja sote-uudistuksen ilmenemisestä ja sosiaalisen asiantuntijuuden paikoista hyvinvointipalveluissa.
Sosiaali- ja terveydenhuollon toimintaympäristössä ja palvelurakenteissa meneillään olevat nopeat muutokset korostavat entisestään laajan yleissivistyksen, laajoja kokonaisuuksia jäsentävän yhteiskuntatieteellisen ymmärryksen ja tutkimustaitojen tärkeyttä pyrittäessä huolehtimaan kaikkien kansalaisten hyvinvoinnista, osallisuudesta ja vahvasta yhteiskunnallisesta asemasta. (Lähteinen, ym. 2017, 17.)
Tutkimustulokset valmistuivat ajankohtaan ja tilanteeseen, jolloin kunnat ovat valtavien haasteiden edessä. Palvelujen kysynnän kasvaessa, henkilöstön eläköityessä ja taloudellisen tilanteen tiukentuessa toimintaympäristötekijät ja rakenteelliset ratkaisut luovat vahvan ja vaikutusvaltaisen kontekstin sosiaalisen asiantuntijuuden johtamiselle. Tarvittavista kuntauudistuksista ja niiden laajuudesta käydään julkisuudessa erittäin voimakasta keskustelua.
Niina Ristolainen
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Sosiaalinen asiantuntijuus julkisten hyvinvointipalvelujen johtamisessa standpoint-teorian kehysanalyysissä”.
Lähteet:
Lähteinen, Sanna, Raitakari Suvi, Hänninen, Kaija, Kaittila, Taru, Kekoni, Taru, Krok, Suvi, Skaffari, Pia. 2017.Sosiaalityön koulutuksen tuottama osaaminen. SOSNET julkaisuja 7. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
(35)
Huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien tukeminen lastensuojelussa
Huostaanotto on lastensuojelun viimesijainen perheeseen kohdistuva interventio, jossa vastuu lapsesta siirtyy vanhemmilta sosiaalitoimelle.
Lastensuojelun sosiaalityöntekijät ovat lapsen vastuusosiaalityöntekijöitä, mutta heidän velvollisuutenaan on tukea myös huostaanotetun lapsen vanhempia. Pro gradu -tutkielmassani käsiteltiin tekijöitä, jotka vaikuttavat vanhempien tukemisen toteutumiseen lapsen sijoituksen aikana.
Huostaanotossa sosiaalityöntekijät käyttävät laissa säädettyä julkista valtaa lapsen edun suojelemiseksi. Lastensuojelun toimenpiteistä erityisesti huostaanotossa sosiaalityöntekijöiden vallankäyttö korostuu, sillä kyseisessä interventiossa puututaan perus- ja ihmisoikeuksiin. Huostaanotto ja tätä seuraava sijoitus vaikuttavat perheen yksityisyyteen ja vanhemmuussuhteisiin. Siten huostaanotto vaikuttaa lapsen lisäksi myös lapsen vanhempiin. Lastensuojelussa vanhempi onkin asianosainen, eli hallintolain (6.6.2003/434) 11 §:n mukaan henkilö, jonka etua, oikeutta tai velvollisuutta hallintoasia koskee.
Sosiaalityöntekijän velvollisuutena on myös vanhempien tukeminen. Lastensuojelulaissa (13.4.2007/417) mahdollistetaan vanhempien tukeminen vanhemman kuuntelemisella ja tarvittaessa vanhemmalle oman asiakassuunnitelman laatimisella. Lisäksi lastensuojelulaissa tuodaan esiin lapsen edun mukaisesti lapselle merkityksellisten ihmissuhteiden ja yhteydenpidon tukeminen, mikä on samalla myös vanhemmuuden tukemista.
Vanhemman tuen tarpeen tunnistamisen merkitys
Vanhemman tuen tarpeen tunnistaminen on ensisijaista, jotta vanhemman tukeminen voisi toteutua. Huostaanoton viimesijaisuus ja siinä perus- ja ihmisoikeuksiin puuttuminen näkyvät vanhempien tuen tarpeessa. Huostaanoton kerrottiin olevan kriisi vanhemmalle, ja siten jo itse huostaanoton aiheuttavan vanhemmissa tuen tarvetta. Kriisi näkyy vanhemmissa moninaisten tunnereaktioiden kautta. Sosiaalityöntekijät kertoivat havainneensa vanhemmissa niin surua, vihaa, häpeää kuin masennusta lapsen huostaanotosta johtuen.
Myös huostaanoton perusteet vaikuttavat vanhemman tuen tarpeen muodostumiseen. Vanhemmasta johtuviin huostaanoton perusteisiin voivat vaikuttaa esimerkiksi päihde- ja mielenterveysongelmat, jotka aiheuttavat myös vanhemmalle tuen tarvetta. Lapsen vakavasti itseään vaarantavan käyttäytymisen edessä vanhempi saattaa kokea voimattomuutta ja siten vaikuttaa vanhemman tuen tarpeeseen. Huomattava on, että huostaanoton perusteet voivat olla vaikuttamassa myös yhtä aikaisesti.
Sosiaalityöntekijöiden on keskeistä tunnistaa vanhempien tuen tarve sijoituksen aikana. Tämä ei kuitenkaan yksistään riitä, vaan myös vanhempien itse on tunnistettava tuen tarpeensa. Molempien osapuolien nähdessä vanhemman tuen tarpeet tukemisen toteutuminen on todennäköisempää.
Vanhempien tukemisen toteutuminen sijoituksen aikana
Huostaanotettujen lasten vanhempien tukeminen palvelujärjestelmässä näyttäytyi tutkimustuloksissa avoimena eikä selkeää tukijaa vanhemmalle ole löydettävissä. Sosiaalityöntekijät kokivat roolinsa vanhempien tukijana ristiriitaiseksi, koska he ovat ensisijaisesti lapsen vastuusosiaalityöntekijöitä. Sosiaalityöntekijät toivat ristiriitaisesta roolistaan johtuen esiin tarpeen työparista, jolla olisi päävastuu vanhemman tukemisesta. Epäselvyys sosiaalityöntekijän roolista vanhempaan nähden vaikuttaa vanhempien tukemisen toteutumiseen ja siten heikentää huostaanottoa väliaikaisena interventiona.
Sosiaalityöntekijät kertoivat vanhempien tukemisen olevan liian vähäistä vanhempien tuen tarpeeseen nähden. Huostaanotettujen lasten vanhempien tukemiseen vaikuttavat puutteelliset aikaan- ja osaamiseen liittyvät resurssit sekä lastensuojelulain avonaisuus sijoituksen aikaisen vanhemmuuden tukemisen osalta. Lastensuojelulaissa vanhemman tukeminen näyttäytyy ennen kaikkea lapsen ja vanhemman suhteen tukemisena. Tämä on tutkimustulosten perusteella vaikuttanut vahvasti myös käytäntöön. Esimerkiksi vanhemman tuen tarpeen kerrottiin olevan yleensä osana lapsen asiakassuunnitelmaa, vaikka lastensuojelulain mukaan tarvittaessa vanhemmalle tulisi laatia oma asiakassuunnitelma. Vanhempien tukeminen koettiin kuitenkin merkityksellisenä. Vanhempien tukemisen nähtiin toteuttavan lapsen etua ja lastensuojelussa tavoitteena olevaa perheen jälleenyhdistämistä.
Vanhempien eettisesti kestävä tukeminen toteuttaa vanhempien oikeuksia, lapsen etua ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa esiin tuotua perheen jälleenyhdistämisen tavoitetta. Tällä hetkellä selkeää vastuutyöntekijää vanhemmille ei näytä tutkimustulosten perusteella olevan, mikä heijastuu vanhempien tukemisen laadukkuuteen ja heikentää perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista.
Jonna Lindholm
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu vuonna 2018 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaan: Huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien tukeminen lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta.
Lähteet:
Hallintolaki (6.6.2003/434)
Lastensuojelulaki (13.4.2007/417)
(34)
Sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välinen luottamussuhde rakentuu vanhemman voimaanuttamisesta ja kohtaamisesta
Kirjoitus perustuu pro gradu-tutkielmaani lastensuojelun arviointiyksikön sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välisestä luottamussuhteen rakentumisesta. Tutkielmassa kysyn 1) miten sosiaalityöntekijät rakentavat luottamussuhteen venäläistaustaisen vanhemman kanssa ja 2) minkälaisia haasteita luottamuksen rakentamiseen liittyy.
Toteutin tutkielmani haastattelemalla yhden pääkaupunkiseudun lastensuojelun arviointiyksikön 6 sosiaalityöntekijää. Lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnissa otetaan vastaan lastensuojeluilmoituksia, jotka sosiaalityöntekijät selvittävät ja arvioivat yhdessä perheen kanssa mahdolliset palvelutarpeet. Palvelutarpeen arvioinnin tehtävästä säädetään sosiaalihuoltolain (131/2014) ja lastensuojelulaissa (13.4.2007/417).
Sosiaalityöntekijän luottamuksenarvoisuuden osoittaminen
Arviointityöskentely perustuu pitkälti sosiaalityöntekijän ja vanhemman väliselle yhteistyölle (Hietamäki 2015). Sosiaalityöntekijät rakensivat luottamussuhdetta venäläistaustaista vanhempaa voimaannuttamalla heitä ja kohtaamalla aidosti. Sosiaalityöntekijöitä velvoittavat virkamiehen velvollisuudet, joista luottamuksen kannalta keskeiset ovat lainalaisuuden vaatimus ja puolueettomuusvaatimus. Sosiaalityöntekijän tulee noudattaa kaikessa virkatoiminnassa tarkoin lakia ja kohdeltava kaikkia yhdenvertaisesti. (Bruun ym. 1995, 142, 150.)
Vanhemman voimaannuttaminen merkitsee vanhemman oman asiantuntijuuden korostamista ja venäläistaustaisten vanhempien kohdalla palveluinformaation antamista. Viranomaiset kohtaavat venäläistaustaisten asiakkaiden kohdalla epäluuloisuutta ja epäluottamusta viranomaisia kohtaan, mikä voi selittyä lähtömaan yhteiskunnallisesta tilasta. (Heino & Kärmeniemi 2013, 101). Sosiaalityöntekijöillä on tärkeä tehtävä osoittaa venäläistaustaisille vanhemmille oma luottamuksenarvoisuus ja luottamusta rakennetaankin aina sosiaalityöntekijän ja vanhemman kohtaamisessa.
Positiiviset ja luottamukselliset kohtaamiset sosiaalityöntekijöiden kanssa lisäävät asiakkaiden luottamusta yleisellä tasolla sosiaaliviranomaisia kohtaan. Kohtaamisissa on olennaista, että sosiaalityöntekijä ei oleta vanhemman luottavan sosiaalityöntekijään. Olennaista on myös sosiaalityöntekijän läsnäolo vanhemman kohtaamisessa ja empaattinen ja ymmärtäväinen lähestymistapa. Myös se, että sosiaalityöntekijä osoittaa itse luottavansa asiakkaaseen rakentaa luottamussuhdetta.
Luottamuksen rakentamisen haasteet ovat moninaiset
Luottamuksen rakentamisen haasteet liittyvät niin puuttumistilanteisiin kuin työorganisaation käytettävissä oleviin resursseihin. Myös venäjän kieli ja kulttuurin heikko tuntemus asettavat haasteita. Puuttumistilanteissa on kyse lapseen kohdistuneesta kaltoinkohteluepäilystä. Työskentely muuttuu tällöin kontrollipainotteiseksi ja vanhempien toimintaan kohdistuu sosiaalityöntekijän puolelta muutospaineita.
Sosiaalityöntekijän ja vanhemman yhteisen kielen puuttuminen vaikeuttaa yhteisen ymmärryksen rakentumista. Venäläistaustainen vanhempi ei välttämättä osaa ottaa vastaan tarjottua informaatiota. (Alitolppa-Niitamo ym. 2005, 86.) Venäjän kielen tulkeista oli sosiaalityöntekijöillä vaihtelevia kokemuksia. Aina tulkinkaan avulla ei välttämättä päästy vanhemman kanssa yhteisymmärrykseen.
Lisäksi haasteena on palvelutarpeen arvioinnin määräaika ja arviointiyksikön resurssit asiakasmäärään nähden. Arvioinnin lakisääteinen määräaika on kolme kuukautta, jonka aikana sosiaalityöntekijä selvittää, arvioi ja päättää mahdollisista palveluista ja lastensuojelun asiakkuuden avaamisesta. Venäläistaustaisten vanhempien kohdalla koettiin, että lisäaika olisi hyväksi, jotta asiakassuhde ehtisi kehittyä.
Suuren asiakasmäärän takia joudutaan kuitenkin priorisoimaan ja kaikkien asiakkaiden kanssa ei ole mahdollista luoda luottamussuhdetta. Sosiaalityöntekijöiden mukaan luottamusta ei aina edes tarvita, jos perhettä tavataan vain kerran ja todetaan ettei tarvetta jatkotyöskentelylle ole.
Luottamuksella on sosiaalityössä suuri kysyntä
Julkisista instituutioista suomalaiset luottavat eniten poliisiin, koulutusjärjestelmään ja puolustusvoimiin. Terveydenhuoltojärjestelmään luotetaan enemmän kuin sosiaaliturvajärjestelmään. (Suomen vaalitutkimusportaali 2016.) Sosiaalihuollon viranomaiset käyttävät julkista valtaa, jolloin virkasuhteessa olevalla henkilöllä voi olla oikeus päättää yksipuolisesti yksityisen oikeusasemaan vaikuttavista toimista (Mäenpää 2000, 37).
Lastensuojelun arviointityössä sosiaalityöntekijä päättää lastensuojelun asiakkuudesta ja toisinaan päätös ei ole yhteinen vanhempien kanssa. Työskentely jatkuu silloin joko lastensuojelun avopalveluissa tai perhe ohjataan muiden palveluiden piiriin. Luottamussuhteen rakentaminen voi olla helppo siirtää ja ulkoistaa seuraavalle työntekijälle, vaikka jokaisessa kohtaamisessa, sen hetkisen sosiaalityöntekijän tulisi ottaa vastuu luottamuksen rakentamisesta. Jokaisen sosiaalityöntekijän tulisi vastata asiakkaan luottamuksen tarpeeseen.
Kristiina Mikkonen
Pro gradu: Sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välinen luottamus – Luottamuksen rakentaminen ja sen haasteet lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnin aikana. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet:
Alitolppa-Niitamo, Anne ym. 2005: Välittävä perhetyö – kokemuksia ja ajatuksia Väestöliiton Kotipuu-projektista. Teoksessa Alitolppa-Niitamo, Anne & Söderling, Ismo & Fågel, Stina (toim.) Olemme muuttaneet. Näkökulmia maahanmuuttoon, perheiden kotoutumiseen ja ammatillisen työn käytäntöihin. Väestöliitto. Väestöntutkimuslaitos ja Kotipuu. 84-95.
Bruun, Niklas & Mäenpää, Olli & Tuori, Kaarlo 1995: Virkamiesten oikeusasema. Kustannusosakeyhtiö Keuruu.
Heino, Eveliina & Kärmeniemi, Nadezda 2013: Cultural interpretation as an empowering method in social work with immigrant families. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering social work: research and practice. Helsinki. 88-116.
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/41105/empowering_social_work.pdf?sequence=1 viitattu 2.3.2018
Hietamäki, Johanna 2015: Lastensuojelun alkuarvioinnin vaikutukset vanhempien näkökulmasta. Jyväskylän yliopisto 2015. https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/46576/978-951-39-6257-9_vaitos_220812014.pdf?sequence=1 viitattu 15.2.2018
Lastensuojelulaki 417/13.4.2007
Mäenpää, Olli 2000: Hallinto-oikeus. Werner Söderström Lakitieto Oy.
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014
https://www.vaalitutkimus.fi/fi/poliittiset_asenteet/luottamus_yhteiskunnallisiin.html viitatttu 26.3.2018
(33)
Sosiaalityöntekijä kohtaa seksuaalisen hyväksikäytön
Tutkin pro gradu -työssäni lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamista sosiaalityöntekijän työssä haastattelemalla lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä, joilla oli kokemusta hyväksikäytön kohtaamisesta. Tässä kirjoituksessa keskityn sosiaalityöntekijöiden kaipaamiin muutoksiin työympäristössä ja yhteiskunnassa, sosiaalityön kohdatessa lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä tai sen epäilyä.
Seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen ja tunnistaminen on haastavaa sen tabuluonteisuuden ja todisteiden vaikean saamisen vuoksi. Tutkimusten mukaan lastensuojelun sosiaalityöntekijät nimeävät lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kaikkein vaikeimmaksi lastensuojelulliseksi ongelmaksi. Työntekijät kertovat myös kokevansa avuttomuutta ja tiedon puutetta kohdatessaan lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä työssään. (Esim. Martin ym. 2014, 6; Sirén 1992, 75.)
Haastattelemieni sosiaalityöntekijöiden mukaan lapsen turvaaminen on sosiaalityön tärkein tehtävä hyväksikäyttöä epäiltäessä. Hyväksikäytön selvittelyprosessissa puolestaan on keskeistä vuorovaikutuksellinen, aito kohtaaminen asiakkaan kanssa sekä toimiva yhteistyö eri viranomaisten kanssa. Myös sosiaalityöntekijöiden saama riittävä ohjeistus, koulutus ja tuki ovat tärkeitä selvitettäessä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.
Vahvinta tukea sosiaalityöntekijät kokivat saavansa työparilta ja työyhteisön muilta jäseniltä. Myös esimies ja työnohjaus koettiin tärkeiksi tukimuodoiksi. Sosiaalityöntekijät kokivat pääosin saamansa tuen liian vähäiseksi suhteessa raskaaseen aiheeseen.
Haastattelemani sosiaalityöntekijät kohtaavat asiakkaat oikeudenmukaisesti ja tasa-arvoisesti sosiaalityön ammattietiikan vaatimalla tavalla. Sosiaalityöntekijät kykenevät hallitsemaan omat tunteensa ja kunnioittamaan ihmisiä myös niissä tilanteissa, joissa kaikkia asiakkaiden tekoja ei pysty ymmärtämään.
Sosiaalityöntekijöiden kehittämistoiveet työympäristössään
Haastattelemani sosiaalityöntekijät haluaisivat kehittää seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisprosessia. Merkittävimmät muutosta vaativat epäkohdat olivat vääränlainen tai kokonaan puuttuva koulutus seksuaalisesta hyväksikäytöstä, yhteistyökumppaneiden kanssa sovittujen konkreettisten toimintaohjeiden puuttuminen sekä tiedonsaannin vakavat ongelmat viranomaisten välillä. Lisäksi työnohjauksen puuttuminen, sen liian harva toteutuminen sekä sosiaalityön kentän hallitsevan työnohjaajan löytämisen vaikeus, kaipaavat ratkaisua.
Työnohjauksen jatkuvuus on tärkeää sosiaalityössä, jossa työntekijät ovat jatkuvasti tekemisissä raskaiden aiheiden kanssa. Tutkimukseen osallistuneista sosiaalityöntekijöistä suurin osa ei kuitenkaan saanut työnohjausta. Työnohjaan puuttuminen johtui pääasiassa siitä, että lastensuojelun sosiaalityöhön oli ollut vaikea löytää riittävän kokenutta työnohjaajaa.
Tiedonkulunongelmat eri viranomaisten välillä sekä poliisin pitkät käsittelyajat viivästyttävät hyväksikäytön selvittämisprosessia ja aiheuttavat stressiä sosiaalityöntekijöille. Tiedonkulkuongelmia lastensuojelun ja muiden viranomaisten välillä helpottaisi eri viranomaistahojen kanssa yhdessä sovittavat toimintaohjeet ja toimintasuunnitelmat.
Seksuaalisesta hyväksikäytöstä tulisi olla sosiaalityöhön räätälöityä koulutusta jo sosiaalityön tutkintokoulutuksessa sekä täydennyskoulutusta työelämässä oleville tasaisin väliajoin. Koulutus olisi yhtä tärkeää myös sosiaalityön yhteistyökumppaneille. Koulutuksessa on keskeistä jatkuvuus ja systemaattisuus sekä sopivuus juuri sosiaalityöhön. Ilman jatkuvasti ylläpidettävää täydennyskoulutusta sosiaalityön ammatillisuus ei kehity.
Sosiaalityöntekijät ehdottivat myös seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisprosessin avuksi kokemusasiantuntijoita sekä mentorijärjestelmää. Kokemusasiantuntijat toisivat sosiaalityöntekijöille konkreettisia neuvoja ja tietoa, mentori puolestaan toimisi sosiaalityöntekijän työparina hyväksikäyttötapauksissa ja auttaisi hyväksikäytön selvittämisprosessissa. Mentorijärjestelmiä ehdotetaan lastensuojelutyöhön myös Aulikki Kanaojan väliraportissa (HS 7.3.2018).
Myös sosiaalityön julkisessa kuvassa on kehitettävää. Haastattelemani sosiaalityöntekijät toivoivat ammattiprofiilin nostamista, sosiaalityön näkyvämpää asemaa julkisuudessa, asiallisuutta ja realistisempaa otetta kärjistämisen sijaan. Se edistäisi alan ymmärrystä ja madaltaisi kynnystä yhteydenottoihin. Nyt sosiaalityön tekemä työ jää julkisuudelta näkymättömäksi (Tiitinen ja Lähteinen 2014, 204–205), kun pelkästään asiakkaat ovat äänessä ja sosiaalityöntekijät eivät voi kertoa omaa näkökulmaansa. Sosiaalityöntekijä ei pysty vaitiolovelvollisuutensa vuoksi puolustautumaan, jolloin he ovat helppoja syntipukkeja.
Tiedon jakaminen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on tärkeää
Sosiaalityön tehtävä on ravistella yhteiskuntaa tuomalla esiin epäkohtia. Se, miten sosiaalisista ilmiöistä puhutaan, vaikuttaa kansalaisten ymmärrykseen ja mielikuviin (Tiitinen ja Lähteinen 2014, 205). Epäkohtien näkyväksi tekeminen tuo esille sosiaalityöntekijöiden työolosuhteita ja niihin kaivattavia muutoksia sekä lisää uhrien oikeusturvaa. (Granfelt 2002, 137, 140.)
Taistelu heikompiin kohdistuvaa pahuutta kohtaan on sosiaalityön tärkein moraalinen tehtävä (Granfelt 2002, 137, 140). Seksuaalisesta hyväksikäytöstä täytyy tuottaa ja jakaa tietoa sekä puhua rohkeasti ja monipuolisesti. Monipuolinen tieto on ainoa reitti hyväksikäytön parempaan tunnistamiseen ja sitä kautta hyväksikäytön vähenemiseen. Koko yhteiskunnalla on vastuu seksuaalisen riiston ja väkivallan tunnistamisesta (Hurtig, Nikupeteri ja Laitinen 2014).
Vaikeita asioita on houkutus katsoa ohi, mutta niiden kohtaaminen osoittaa todellista rohkeutta ja ammattitaitoa. On tärkeää tiedostaa, että seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamiseen ja tunnistamiseen on mahdollista valmistautua ja harjaantua. Tärkeimpiä seikkoja ammatillisessa valmistautumisessa ovat riittävä koulutus sekä työyhteisön tuki ja työnohjaus, sillä ne auttavat pohtimaan ja kehittämään omaa toimintaa. (Humppi & Ellonen 2011, 285; Luoto 2008, 33; Salo & Ståhlberg 2004, 115.)
Marjo Vuokila
Pro gradu: Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen sosiaalityöntekijän työssä (otsikko saattaa vielä muuttua, odotan palautetta opettajalta). Lapin yliopisto, 2018.
Lähteet:
Granfelt, Riitta 2002: Pahasta kirjoittaminen. Teoksessa Laitinen, Merja & Hurtig, Johanna (toim.) Pahan kosketus. Ihmisyyden ja auttamistyön varjojen jäljellä. PS-kustannus. Jyväskylä. 127–141.
HS: Helsingin Sanomat 7.3.2018: Lastensuojelun työntekijät uupuvat, kun yhden ihmisen vastuulla voi olla jopa sata lasta – tuore selvitys esittää ratkaisuja työn kuormittavuuteen.
Humppi, Sanna-Mari & Ellonen, Noora 2011: Lapsiin kohdistuva väkivalta ja hyväksikäyttö. Tapausten tunnistaminen, rikosprosessi ja viranomaisten yhteistyö. Poliisiammattikorkeakoulu. Tampere. 2. laillistettu painos. 1. painos 2010.
Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen Merja 2014: Teoksessa Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Unipress. 250–280.
Luoto, Mari 2008: Tunteet sosiaalityöntekijän arjessa – Sosiaalityöntekijöiden päiväkirjamerkintöjä tunnekokemuksistaan työssä. Teoksessa Huotari, Kari & Hurtig, Johanna (toim.): Sosiaalityötä monitoroimassa. Oy Yliopistokustannus, HYY Yhtymä. Helsinki. 25–46.
Martin, L & Brady, G & Kwhali, J & Brown, S. J & Crowe, S & Matouskova, G, 2014: Social workers’ knowledge and confidence when working with cases of child sexual abuse. What are the issues and challenges? https://www.nspcc.org.uk/globalassets/documents/research-reports/social-workers-knowledge-confidence-child-sexual-abuse.pdf Viitattu 10.3.2018.
Salo, Eeva & Ståhlberg, Marja-Riitta 2004: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Teoksessa Söderholm, Annlis & Halila, Ritav & Kivitie-Kallio Satu & Mertsola, Jussi & Niemi, Sirkku (toim.): Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Keuruu.
Sirén, Mirja 1992: Insestiepäilyn kohtaaminen sosiaalityöntekijän näkökulmasta. 1992. Tampereen yliopisto.
Tiitinen, Laura & Lähteinen, Sanna 2014: Teoksessa Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. UNIpress. 191–213.
(32)
Lastensuojelutarpeen arvioinnissa hyvin kohdattu nuori on puoliksi autettu nuori
Ne kirjoitti vaan ylös ja kuunteli sillai että joo nyt on sitte sinun vuoro puhua.
Edellinen on kontekstista irrotettu ja tiivistetty lainaus pro gradustani. Lainaus on nuoren vastaus lastensuojelutarpeen arvioinnin sosiaalityöntekijöiden toiminnasta vanhemman ja nuoren yhteistapaamisessa. Oma mielipidettään kertomatta ja puolia ottamatta sosiaalityöntekijät kirjaavat ja jakavat puheenvuorot.
Nuoren ja vanhemman kohtaaminen vaikuttaa lainauksessa mekaaniselta, lähes robottimaiselta. Kerronta kuullaan ja kirjataan. Asioita ei tarkisteta ja täsmennetä. Tunne tai asiasisältöön ei oteta kantaa.
Lastensuojelun sosiaalityössä puolueettomuutta ja jokaisen erilaisen mielipiteen tasapuolista kuulemista on pidetty käytännön pakkona. Asiakastyössä asiakkaiden kohtaamiseksi on tärkeää kuulla eri osapuolien erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia. Tämän ei kuitenkaan tulisi johtaa siihen, ettei näistä keskusteltaisi ja neuvoteltaisi tapaamisissa.
Keskustelun ja neuvottelun puuttuminen voivat johtaa erillisten käsitysten vahvistumiseen yhteisen ymmärryksen kustannuksella. Asiakkaana olevalle ihmiselle tällainen vuorovaikutus antaa kohtaamattomuuden kokemuksen. Asiakas jää yksin oman kertomansa kanssa ilman vastakaikua.
Yhteisen ymmärryksen puuttuminen tulee kuvaavasti esille myös lastensuojelun kirjauksissa. Monen sosiaalityöntekijän laatimissa asiakkaan kirjaukset ovat täynnä yksinkertaisia lauseita äidin mielestä sitä ja isän mielestä tätä.
Mikä siis avuksi kohtaamisiin? Varsinkin, kun me käytännön lastensuojelussa työskennelleet tiedämme, että välillä on erittäin tärkeää kirjata tarkkaan, kuka tapaamissa on mitäkin sanonut ja millä sanoin.
Passiivisuudesta ja puolueettomuudesta dialogiin
Työvälineenä dialogisuus ammatillisissa ihmisten kohtaamisissa ei ole uutta. Tuskinpa löytyy yhtään sosiaali- ja terveysalan ammattilaista, joka ei tuntisi tätä ainakin sanana. Dialogisuudella asiakastyössä tarkoitetaan sitä, että asiakas on aktiivinen ja osallistuva vaikuttaja. Asiakas voi olla esimerkiksi yksittäinen lapsi tai koko perhe.
Toisin kuin alun lainauksessa, dialogisessa työskentelyssä asiakas ja työntekijä keskustelevat ja neuvottelevat tasavertaisina kumppaneina esimerkiksi perheen nykytilanteesta.
Vaikka esimerkiksi lastensuojelussa nuori elää joka päivä arkeaan ei hän välttämättä näe tilanteessa mitään ongelmallisuutta. Nuoren kasvulle todella ongelmallinen ja turvaton aikaisemmin mainittu perheen nykytilanne voi olla täysin tavallista. Ja vaikka nuori näkisi perheensä tilanteen ongelmallisena hän ei aina uskalla tai osaa sanottaa sitä sosiaalityöntekijälle.
Sosiaalityöntekijä on lastensuojelussa keskeinen henkilö perheen tilanteen arvioinnissa. Hänellä on koulutuksen myötä tietoa suotuisasta lapsen kasvusta ja kehityksestä. Lastensuojelutarpeen arvioinnissa sosiaalityöntekijä ei usein tunne nuorta etukäteen. Tukeminen edellyttää asiakkaan tuntemista. On siis vaikea tietää, mikä juuri tämän nuoren kohdalla tukee häntä.
Riittävä tunteminen vaatii hyvää kohtaamista. Asiakkaat ja erityisesti nuoret tarvitsevat kokemusten ja tunteiden jäsentämistä. Sanoit näin ja näin, tarkoitatko sillä tätä ja tätä. Ymmärsinkö oikein, että koet tämän näin ja näin. Voisiko kertomasi liittyä tähän ja tähän.
Hyvään kohtaamiseen tarvitaan myös myötätuntoa. Se mitä kerroit kuulostaa todella ikävältä. Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan noin.
Asiakkaan aidolla kuuntelemisella ja kohtaamisella mahdollistetaan kumppanuus työntekijän ja asiakkaan välille. Samalla se mahdollistaa omien ammatillisten näkemysten esiintuomista näissä keskusteluissa. Välillä ammatillinen näkemys voi olla tunne, jonka sanottaminen asiakkaalle voi toimia ratkaisuna esimerkiksi tilanteen selvittämiseksi.
Dialogisuus vaatii hyvät puitteet
Dialoginen kohtaaminen vaatii toteutuakseen taitoa, tahtoa ja toimintaa.
Taidolla tarkoitan vuorovaikutustaitoja, joita käytämme. Kuten mitkä tahansa taidot, myös nämä taidot vaativat harjoittelua. Valitettavasti sosiaalityön yliopistokoulutus antaa tähän ohuesti mahdollisuuksia. Vastuu taitojen oppimisesta ja kehittämistä jää yksilöille. Taitojen harjoittelu siirtyy näin työelämään suoraan asiakastyöhön tai mahdollisiin jatkokoulutuksiin. Dialogisuus on taito jota pitää opiskella.
Tahdolla tarkoitan työn pyrkimyksiä. Millä arvopohjalla ja millä tavoin työtä teemme? Lastensuojelulla ja sosiaalityöllä laajemmin on historiallisena painolastina kontrolloiva ja normatiivinen tapa kohdata asiakasta. Nämä elävät rakenteissa, joita siirrämme ja jotka siirtyvät tiedostamatta myös uusille työntekijöille. Dialogisuus vaatii tahtoa tehdä työtä eri tavalla.
Tahtoa vaaditaan myös järjestää lastensuojelussa työn puitteet kuntoon. Tämä on laaja kokonaisuus, jossa tarvitaan kunnallisia ja valtakunnallisia ratkaisuita. Tästä muistuttaa myös 20.11.17 tuhannen sosiaalityöntekijän ja sosiaalityön opiskelijan julkinen vaatimus lastensuojelun tilanteen parantamiseksi. Tarvitaan aikaa ja mahdollisuuksia kohdata asiakasta dialogisesti.
Asiat eivät tapahdu itsestään, vaan ne vaativat toimintaa. Toimintaa ei tarvita vain työntekijä tasolla. Tarvitaan toimintaa työyhteisötasolla. Tarvitaan toimintaa kuntatasolla ja tarvitaan toimintaa valtakunnallisella tasolla. Toiminnalla dialogisuus toteutuisi mahdollisimman laajasti lastensuojelun kohtaamisissa.
Dialogisuus asiakastyössä ei ole kaikki voipainen ja autuaaksi tekevä. Se ei yksistään ratkaise laajoja lastensuojelun ongelmakohtia. Se mahdollistaa kuitenkin yhden askeleen kohti korkealaatuista lastensuojelua.
Jarkko Luusua
Kirjoitus pohjautuu syksyllä 2017 valmistuneeseen kahden nuoren haastatteluun perustuvaa pro gradu-tutkielmaan ”Vastuullista, jaettua ja ohittavaa -lastensuojelun palvelutarpeen arvioinneissa rakentuvia nuorten toimijuuksia”, sekä ajankohtaiseen keskusteluun lastensuojelun tilasta.
(31)
Sosiaalityön kielen laajeneva suunta
Tämä kirjoitus pohjaa Tampereen yliopiston sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani psykososiaalisesta sosiaalityöstä (Kemmo 2016). Tarkoitukseni on avata sitä, mitä tarkoittaa diskurssi. Tämän lisäksi tuon esiin psykososiaalisen sosiaalityön teksteistä löytämäni diskurssin. Pohdin myös mahdollisia syitä sille, miksi löytämäni diskurssi ylipäätään esiintyy sosiaalityön teksteissä. Kirjoitukseni kaksi olennaista teemaa eli psykososiaalinen ja diskurssi yhdistyvät yhdessä tekstin keskeisessä argumentissa siinä, että näen psykososiaalisen sosiaalityön ongelmien johtuvan alalla vaikuttavasta diskurssista.
Koska psykososiaalinen on käsitteenä sosiaalityön historiallinen ja keskeinen asiantuntijuuden kuva (Toikko 1997, 170–171; Granfelt 1993, 194; Sipilä, A. 2011, 135), koskettavat sen ongelmat laajaa alaa sosiaalityössä. Etenkin psykososiaalisen keskeisestä roolista johtuen sosiaalityön tietotuotannossa ei siis tavallaan voi olla kommunikoimatta[1] aiheesta, vaan osallistutaan – myös hiljaisuudella – epäselvyyksien suuntaamiseen kohti sosiaalityön käytäntöä.
Kun gradutyössäni olen tuonut esiin, ettei psykososiaalisen sosiaalityön jatkuviin epämääräisyyksiin ole kiinnitetty huomiota suomalaisessa sosiaalityössä, on tämän kirjoitukseni tähtäimessä pikemminkin kysymys syystä eli siitä, mistä tämä huomattavan hiljainen epäselvyyksien hyväksyminen voi alan keskeisen käsitteen ja työmuodon kohdalla sosiaalityössä johtua[2]. Psykososiaalisen sosiaalityön mittavista epäselvyyksistä johtuen tällä hetkellä voidaan hyvin nähdä, että suomalaista psykososiaalista sosiaalityötä koskeva akateeminen keskustelu on jo poikki (Kemmo 2016, 5).
Kun olin tutkinut psykososiaalista sosiaalityötä diskurssianalyysin keinoin, en löytänyt mitään sosiaalityön modernia tai postmodernia diskurssia. En liion löytänyt mitään sosiaalityön vuorovaikutuksen menetelmällistä ja käytännöllistä diskurssia, vaikka niiden mukaiset merkitykset teksteistä löysinkin. Löysin kuitenkin yhden: nimittäin sosiaalityön kielen laajenevan suunnan diskurssin. Vaikka tämä diskurssi ongelmineen onkin hahmottunut vahvasti juuri psykososiaalisen tekstien osana, eivät sen vaikutukset sosiaalityössä ulotu vain nimenomaisesti kyseisen aihealueen teksteihin. Tämä on yksi syy sille, miksi sosiaalityön kielen laajeneva suunta kuvaa alan laajempaa puhetapaa, toisin sanoen diskurssia.
Diskurssilla en kuitenkaan tarkoita jotakin sosiaalityön kaiken puheen kattavaa kuvausta enkä myöskään alalla etsittyjä – ja usein myös löydettyjä – verrattain ehyitä kielen merkityskokonaisuuksia, vaan Michel Foucault’n (2005, 38) luonnehdintaa siitä, ettei kielen diskurssi lopulta ole muuta kuin sanomatta jättämänsä haitallista läsnäoloa. Diskurssi on polku ristiriidasta toiseen aiheuttaen näkyvät ristiriidat, koska tottelee kätkemäänsä ristiriitaa (Foucault 2005, 198).
Kuten Foucault edellä teoretisoi, diskurssi on yleinen puhetapa, jonka merkityksiä ei ole tunnistettu ja tunnustettu. Koska kielen laajenevan suunnan voi ymmärtää sosiaalityön tutkimuksen kielen ongelmien jäsennyksenä tai yhteenvetona, pyrin sen avulla tavoittamaan juurikin sitä, mikä suomalaisen sosiaalityön tekstien kulussa on nähtävissä ja vaikuttaa, mutta joka on jäänyt sanomatta ääneen. Tässä piiloisuudessaan diskurssi ohjaa tutkimustekstien kulkua haitalliseen suuntaan. Jokin epäselvyyttä aiheuttava voi vaikuttaa ainoastaan kätkettynä, ja lähinnä piiloisuuttahan epäselvyyskin vain tarkoittaa. Seuraavaksi kuvaan löytämäni diskurssin merkityksen tiivistetysti. Kielen laajeneva suunta on siis käsitteellinen välineeni, jonka avulla voin kuvata löytämääni sosiaalityön tutkimustoiminnan teksteissä esiintyvää kielenkäytön tapaa.
Tutkimukseni havainnoissa sosiaalityön kielen laajeneva suunta on yleisessä ja keskeisessä roolissa psykososiaalisen merkityksen katoamisessa alan näköpiiristä, sillä laajeneva suunta suuntaa katseensa vain käsitteeseen, innovaatioihin ja vain eteenpäin. Kielen laajeneva suunta ei myöskään pidä kahta eri näkökulmaa mukanaan eikä toisistaan erillään, sillä se pyrkii vain yhdistämään silloinkin kun pitäisi erottaa, ja erottaa silloinkin kun ei tarvitsisi. Näin laajeneva suunta ei tukeudu selventämiseen tavoitteissaan, johdonmukaisuuteen periaatteissaan, ei ota kielen merkitysvälitteisyyttä vakavissaan eikä kohdista katsettaan itseymmärrykseen. Suunta ulottaa psykososiaalisen korjaamaan alalla minkä tahansa tilanteen ja pitää alan hiljaisena silloinkin kun pitäisi esittää kommenttia. Tästä johtuen sosiaalityön kielen laajeneva suunta lopulta kadottaa monelta osin kriittisyyden, itsekriittisyyden ja avoimuuden toimintansa perustoiltaan, tuottaa ongelmallista ristiriitaa tutkimustuloksissa ja haittaa alan käytännön kehittämistä vaientaessaan keskustelun aiheesta, josta on alkanut puhua.
Mistä tällainen puhe- ja toimintatapa sosiaalityön tietotuotannon teksteihin sitten syntyy? Mitä tarkoitusta se alalla ajaa? Asia on tärkeä selvitettävä, sillä sisäisten ristiriitaisuuksien ilmeneminen sosiaalityön teoreettisten tekstien osana aiheuttaa samalla sen, että tekstit välittävät implisiittisesti kyseisiä toimintatapoja alalle. Sosiaalityön tieteellinen tutkimustoiminta on alalla vaikuttavan tiedon keskeinen legitimoija (Walls 1986, 112–117). Toisin sanoen teoreettinen tieto on sosiaalityön tietotuotannon olennainen keino jäsentää ja tuoda esiin alan ilmiöitä ja hyväksyttäviä toimintatapoja (ks. Saurama 2005, 267). Tällaisen tuotetun teoreettisen tiedon avulla tietotuotanto pyrkii määrittämään ja merkityksellistämään alan käsitteistöä ja kommunikoimaan näin yhteiskunnalle sosiaalityön ulkopuolelle, mutta myös aikaansaamaan alan sisäistä keskustelua, joka on välttämätöntä sosiaalityön yhteisen asiantuntijuuden kehittämisessä. Yhteinen ja ymmärrettävä puhe on keskinäisen ymmärryksen perusta (Arnkil 2005, 186).
Katarina Piuva on havainnut sosiaalityön tieteenalaistamisintressin osana ruotsalaisia psykososiaalisen sosiaalityön tekstejä. Piuvan mukaan Ruotsissa kyseinen intressi on ajanut psykososiaalisen sosiaalityön tekstien painotukset kaiken muun, esimerkiksi asiakkaan sosiaalisesta tilanteesta lähtevän, tarkastelun edelle. Ruotsissa sosiaalityö liitettiin yliopistoon vuonna 1977. (Piuva 2007, 261–264, 276–277.) Suomessa sosiaalityö hyväksyttiin itsenäiseksi pääaineeksi yliopistoon vuonna 1999 (Karvinen-Niinikoski 2005, 73). Myös meillä on ilmennyt sosiaalityön tieteenalaistamistarve (Satka 1997, 28–32; Mutka 1998, 40) eli tarve muodostaa sosiaalityöhön omaa teoriaa, rakentaa alan tietotuotannon auktoriteettiasemaa ja koota sosiaalityötä yhteen. Kun edellä ensiksi mainitun tehtävän perustat ovat suomalaisenkin sosiaalityön teksteissä jääneet hataralle pohjalle[3], ovat muut mainitut intressit nousseet tekstien toiminnassa keskiöön. Samalla niiden mukaiset pyrkimykset ovat ajaneet aiheen selventämisen edelle. Siksi sosiaalityön diskurssin suunta on ollut levittäytyä aina uusiin kielen merkitysyhteyksiin, jolloin suunta myös aiheuttaa näkyvät ristiriidat alan tutkimuksen kielessä.
Jälleen juuri kuten Foucault edellä teoretisoi; sosiaalityön teoreettisen kirjallisuuden jatkuvat epäselvyydet syntyvät teksteihin paikkaamaan aiheen haurasta ydintä eli teoriapohjaa. Jo Riitta Granfelt (1993, 177) esitti eksplisiittisesti psykososiaalisen sosiaalityön teoriapohjan jäsentymättömyyden, mutta suomalaisen sosiaalityön muut intressit ovat ajaneet asian ohi, jolloin siihen ei ole kiinnitetty riittävää huomiota. Psykososiaalinen on siis etenkin alan vuorovaikutusta koskeva sosiaalityön teoria, joka on jäänyt vaille kunnollista teoriapohjaa, mistä johtuen myöskään psykososiaalisen käsitteen käyttö ei ole voinut muodostua tieteen periaatteiden mukaiseksi tai tieteelliseksi. Tämä on nähdäkseni juuri sellainen perustava ristiriita, jollaista Foucault (2005, 197–198) piti merkkinä diskurssista ja jota myös jatkuvat rajanvedot – sosiaalityön ja erityisesti psykologian välillä – syntyvät tekstien toiminnassa peittämään ja paikkaamaan (ks. Sipilä, J. 1989, 225; Granfelt 1993, 222–223; Toikko 1997, 184–185 ks. myös Weckroth 2007, 429–432; Toikko 2009, 285–286; Kemmo 2016, 66).
Havainnoistani johtuen ajattelen, että sosiaalityön teoriapohjaa tulee johdonmukaisesti vahvistaa, sillä sekä sosiaalityötieteen että alan yleisen toimintakulttuurin kehittäminen edellyttävät vähintäänkin alan merkitysten ymmärtämisen mahdollisuutta. Oman asiantuntijuuden ymmärtäminen on puolestaan tarpeen jo sinällään ja myös alan arvostuksen lisäämisessä osana moniammatillista toimintaa (Korpela 2014, 138–139; Metteri, Valokivi & Ylinen 2014, 330). Tekstien välityksellä sosiaalityössä opitaan esimerkiksi uskallusta ja ymmärrystä epäkohtien esittämiseen ja eriävään mielipiteeseen, jonka hyväksyttävä esittäminen alalla kuin alalla pitkälti edellyttää, että kyseisessä toimintakulttuurissa on tapana näin myös toimia. Sosiaalityö ehdollistuu tutkimuksellisten tekstien välityksellä, joten jos alan tietotuotannon teksteistä uupuu analyyttisyyttä, huolellisuutta, kriittisyyttä ja itsekriittisyyttä, ei näitä samoja periaatteita voi juurikaan olettaa ja odottaa löytyvän alan oppimisympäristöistäkään (ks. Saarnio 1986, 37–38). Käytännössäkin erityisen vaikeat asiat avautuvat vain jos on kykyä katsoa niitä toisin (Pösö 2004, 12–14; Hurtig, Nikupeteri & Laitinen 2014, 253). ”Vakiintunut ja kyseenalaistamaton tiedon kategorisointi voi estää rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön edistämisen ja sen toteutumisen palvelujärjestelmässä” (emt., 277). Lisäksi kielen merkitykset ylipäätäänkin rakentuvat vasta tuotettujen merkityserojen kautta (esim. Jokinen & Juhila 1991; 38; Jokinen 1999, 39–40).
Alan merkitykset eivät rakennu ymmärrettäviksi alati laajenevan suunnan kautta vaan sosiaalityön tietotuotannon tulisi kääntyä kohti itseymmärrystä; itsesuhdetta. Tämä on ollut syynä sille, miksi olen tässä kirjoituksessani ja gradutyössäni halunnut katsoa sosiaalityön tuttujen teemojen merkityksiä alan tietotuotannon teksteistä. Puhe ei nyt siis ole ollut sosiaalityön uudesta asiantuntijuudesta, vaan pikemminkin hyvin suppeasta yrityksestä ymmärtää hieman alan vanhempaa ydintä, mikä vasta voi mahdollistaa sen kriittistä arvioimistakin. Loppujen lopuksi sosiaalityön kiinnittäminen tiedeyhteisöönkin onnistuu vasta ja vain tieteen periaatteiden mukaisella ja niitä vahvistavalla toiminnalla. Teoriakaan ei voi niin sanotusti kellua tyhjän päällä, vaan se tulee kunnolla perustaa. Sosiaalityön teoria on edelleenkin turhan heppoinen ja osin unohdettukin laji myös suomalaisessa sosiaalityössä, sillä kukas kissan hännän nostaisi, jos ei kissa itse. Pelkään pahoin, että tällä nykyisellä menolla sosiaalityö on lähinnä vain itse poistamassa itseään yliopistoyhteisöstä.
Jussi Kemmo
sosiaalityöntekijä
_____________
[1] On myös ajateltu, ettei ihmisten ole edes mahdollista olla kommunikoimatta keskinäisissä toimissaan (Watzlawick, Bavelas & Jackson 1967).
[2] Sosiaalityön hiljaisuuden kulttuuri on alalla keskusteltu aihe (esim. Mutka 1998, 123–127).
[3] Sosiaalityön käytännön ja tieteen välisen suhteen nähdään jääneen perustoiltaan ongelmalliseksi (Saarnio 1986, 28–31; Satka 1997, 31).
_____________
Kirjallisuus:
Arnkil, Tom Erik (2005) Metaforat, dialogisuus ja käytäntötutkimus. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 173–200.
Foucault, Michel (2005) Tiedon arkeologia. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Tampere: Vastapaino.
Granfelt, Riitta (1993) Psykososiaalinen orientaatio sosiaalityössä. Teoksessa Riitta Granfelt, Harri Jokiranta, Synnove Karvinen, Aila-Leena Matthies & Anneli Pohjola (toim.) Monisärmäinen sosiaalityö. Helsinki: Sosiaaliturvan Keskusliitto, 175–227.
Hurtig, Johanna, Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja (2014) Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Anneli Pohjola, Merja Laitinen & Marjaana Seppänen (toim.) Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja. Kuopio: Unipress, 250–280.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (1991) Diskursseja rakentamassa. Näkökulma sosiaalisten käytäntöjen tutkimiseen. Tutkimuksia Sarja A, 2. Tampereen yliopisto, Sosiaalipolitiikan laitos.
Jokinen, Arja (1999) Diskurssianalyysin suhde sukulaistraditioihin. Teoksessa Arja Jokinen, Kirsi Juhila & Eero Suoninen Diskurssianalyysi liikkeessä. Tampere: Vastapaino, 37–53.
Karvinen-Niinikoski, Synnove (2005) Sosiaalityön opetus, tutkimus ja kehittyvä asiantuntijuus. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 73–96.
Kemmo, Jussi (2016) Kohti psykososiaalisen sosiaalityön itseymmärrystä. Vuorovaikutus menetelmänä ja käytäntönä suomalaisessa psykososiaalisen sosiaalityön diskurssissa. Pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto.
Korpela, Rauni (2014) Terveyssosiaalityön asiantuntijuus ja kehittäminen. Teoksessa Anna Metteri, Heli Valokivi & Satu Ylinen (toim.) Terveys ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 118–141.
Metteri, Anna, Valokivi, Heli & Ylinen, Satu (2014) Lopuksi: Kohti monialaista keskustelua terveydestä ja sosiaalityöstä. Teoksessa Anna Metteri, Heli Valokivi & Satu Ylinen (toim.) Terveys ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 329–331.
Mutka, Ulla (1998) Sosiaalityön neljäs käänne. Asiantuntijuuden mahdollisuudet vahvan hyvinvointivaltion jälkeen. Jyväskylä: SoPhi.
Piuva, Katarina (2007) The Case of Psychosocial work: The Pedagogic Discourse of Psychosocial Education in Sweden 1938-1989. Social Work Education 26 (3) 261–279.
Pösö, Tarja (2004) Vakavat silmät ja muita kokemuksia koulukodista. Stakes tutkimuksia 133.
Saarnio, Pekka (1986) Vielä kerran sosiaalityön teorian ja käytännön suhteesta. Sosiaalityön Vuosikirja, 86, Helsinki, 26–44.
Satka, Mirja (1997) Sosiaalityö ajassa – ydinkysymysten äärellä. Raportissa Riitta Viialainen & Maisa Maaniittu (toim.) ”Tehdä itsensä tarpeettomaksi?” Sosiaalityö 1990-luvulla. Jyväskylä: Stakes, Raportteja 213, 27–38.
Saurama, Erja (2005) Muutosvallasta käytännössä. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 259–276.
Sipilä, Anita (2011) Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet – Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Kuopio: Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta No. 28.
Sipilä, Jorma (1989) Sosiaalityön jäljillä. Helsinki: Tammi.
Toikko, Timo (1997) Psykososiaalinen lähestymistapa sosiaalityössä. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti Janus (2), 169–185.
Toikko, Timo (2009) Tapauskohtainen sosiaalityö. Teoksessa Mikko Mäntysaari, Anneli Pohjola & Tarja Pösö (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS-kustannus, 271–291.
Walls, Georg (1986) Sosiaalityön tietoperusta ja organisointi. Teoksessa Antti Karisto & Tapani Purola (toim.) Sosiaalityön kehittäminen. taustoja, reunaehtoja, näkökulmia. Oppimateriaaleja 1. Helsinki: Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 109–129.
Watzlawick, Paul, Bavelas, Janet, Beavin & Jackson, Don D. (1967) Pragmatics of human communication. A study of interactional patterns, pathologies and paradoxes. New York: Norton.
Weckroth, Antti (2007) Mitä merkitsee ”psykososiaalinen” päihdehoidossa? Yhteiskuntapolitiikka-YP 72 (4), 426–436.
(30)
Yhteisön voimaannuttava vaikutus vanhustyössä
Pro gradu -työssäni käsittelen vanhusten voimaantumisen kokemuksia mielenterveysryhmissä. Tutkimuksessani haluan kartoittaa ryhmissä käyvien vanhusten kokemuksia toiminnan vaikutuksesta heidän arkielämäänsä ja siitä millaisia toiveita heillä on vanhuksille järjestettävistä palveluista.
Tutkimukseni käsittelee vanhusten voimaantumisien kokemuksia. Toteutin tutkimukseni ryhmähaastatteluina Vanhusten kotipalvelusäätiön kahdessa yksikössä Havurastissa, (Koivukylän Havukoskella) ja Myyrastissa Myyrmäessä. Mielenterveysryhmät paikantuvat sosiaalityössä kolmannen sektorin palveluihin. Vuonna 1972 perustetun kotipalvelusäätiön tehtävänä on edistää vanhusten asemaa ja tukea heidän hyvinvointiaan Vantaan kaupungissa. Tämä on varsin lähellä Sosiaalihuoltolain (1301/2014) 7§ mukaista tehtävää, jossa painotetaan sosiaalityön toimintaa kunnan asukkaiden asuin- ja toimintaympäristöjen kehittämiseksi ja sosiaalisten ongelmien huomaamiseksi ja ratkaisemiseksi.
Vanhusten kotiapusäätiön mielenterveysyhteisöjen toiminta liittää mielenkiintoisella tavalla yhteen 1970-luvun rakenteellisen ja alueellisen sosiaalityön pyrkimykset nykyisiin pyrkimyksiin tukea vanhusten kotona asumista ja toimintakykyä. Toiminnassa otetaan huomioon asiakkaiden omat toiveet, ja toiminta ja retket tapahtuvat asiakkaiden äänestyksen perusteella.
Asiakkaiden kertomukset yhteisöllisen avun merkityksestä arkeen
Tutkin asiakkaiden kertomuksia ja ryhmittelin vastauksia erilaisiin teema-alueisiin. Voimaantumisen ja emansipaation kokemukset tulivat voimakkaasti esille vanhusten vastauksissa. Tämä yllätti minut positiivisesti, sillä kuvittelin aluksi vastaajien kertovan esimerkiksi yksinäisyydestä. Toisena teemana nousi voimakkaasti esille elämänpiiri: vanhukset kertoivat lähtevänsä liikkeelle, kun haluisivat päästä käymään tapaamassa muita. Moni koki ja liikkeelle lähtemisen lisäävän arkiliikuntaa ja toimivan terveyttä ylläpitävänä tekijänä. Ulos lähtemiseen valmistautumista pidettiin joissakin vastauksissa vaikeimpana asiana. Toiminnan vaikutus lisäsi monien vastaajien mukaan arjen rytmiä, ja he osallistuvat mielellään liikuntaryhmiin. Tutun yhteisön läheisyys motivoi ihmisiä lähtemään liikkeelle.
Mielenterveysyhteisöjen toiminta oli täysin vapaaehtoista. Tämä madalsi toimintaan osallistumisen kynnystä. Toiminnan suunnittelemiseen saattoi osallistua tekemällä ehdotuksia ja äänestämällä ehdotuksista. Vapaaehtoisuus lisäsi vanhusten osallisuutta ja motivaatiota osallistua toimintaan. Kotiapusäätiön mielenterveysryhmillä on suuri paikallinen merkitys. Vanhukset kertoivat, että paikasta toiseen liikkuminen ei enää ollut helppoa eikä autottomilla vanhuksilla ollut mahdollisuutta käydä pitkän matkan päässä sijaitsevissa keskuksissa. Tutun ajanviettopaikan läheisyys lisäsi monien vanhusten mielestä arjen turvallisuuden tunnetta. Läheisiä puistonpenkkejäkään ei pidetty kaupunkiympäristössä kovin vaarattomina paikkona.
Yhteisön merkitys yksilön elämälle korostui elämän kriisihetkinä, ja nimesin viidennen teeman elämäntilanteeksi/situaatioksi. Moni vastaaja kertoi aloittaneensa mielenterveysryhmässä käymisen leskeytymisen tai omaishoitajuuden myötä. Vanhukset kokivat, että tuttu yhteisö oli antanut tukea vaikeiden asioiden käsittelyssä ja lisännyt voimavaroja arkeen. Ihmiset kokivat olevansa osa yhteisöä. Vaikeista asioista oli mahdollista puhua muiden ryhmäläisen kanssaan, mutta myös ohjaajille yksityisesti. Yksinäisyyden kokemukset lieventyivät, kun ihmisillä oli mahdollisuus olla osana yhteisöllistä toimintaa.
Toiveita vanhusten palveluista
Vanhukset toivoivat, että omassa asuinympäristössä olisi tarjolla riittävästi palveluita. Lähikaupan toiminnan tilapäinen lakkauttaminen oli hankaloittanut Havukoskella asuvien vanhusten elämää. Vanhukset sanoivat kaipaavansa sitä, että heidän olisi mahdollista vaihtaa muutama sana kotipalvelutyöntekijöiden kanssa, mutta kokivat palvelun liian kiireiseksi. Vanhusten mukana työntekijät vaihtuivat liian tiuhaan: esimerkiksi kotipalvelun työntekijät ja lääkärit vaihtuivat joka tapaamiskerralla. Huonosti liikkuville vanhuksillekin toivottiin mahdollisuutta osallistua sosiaaliseen toimintaan. Havurastin yksikön taannoinen lakkautusuhka sai asiakkaat kirjoittamaan vetoomuksen toiminnan jatkumisen puolesta. Vanhusten toiveena olikin, että palveluita järjestettäisiin heidän ehdoillaan ja heistä heidän toiveensa huomioiden.
Piia Helander
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Kun on huumori yllä, niin ei ne kivut ja särytkään tunnu niin pahoilta”- Vanhusten voimaantumisen kokemuksia kolmannen sektorin vertaistukiryhmissä.
Lähteet:
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014
(29)
Venäläisten maahanmuuttajanaisten työmarkkinaosaamista ei osata Suomessa hyödyntää
Pro gradu -tutkimuksessani katson venäläisten maahanmuuttajanaisten työllistymistä naisten silmin. Kysyn heiltä, mikä edesauttaa ja mikä estää työllistymistä Suomessa. Kiinnostuin aiheesta, koska tähän asti tutkimus ei ole tarkastellut erikseen venäläisten naismaahanmuuttajien tilannetta. Naisten ja miesten kokemus ja asema työmarkkinoilla on erilainen, joten on loogista olettaa, että myös maahanmuuttajien kokemukset työmarkkinoista eroavat sukupuolen mukaan.
Aihe kiinnosti minua myös siksi, koska olen itse maahanmuuttaja. Tutkijana jaan haastateltavien kanssa saman kulttuuripohjan ja äidinkielen sekä maahanmuuttajataustan. Käytän omaa taustaani ja kokemustani resurssina tutkimuksessa. Kuten maahanmuutosta tehdyt tutkimukset osoittavat, ei ole mahdollista ratkaista maahanmuuttajien ongelmia, jos ei ymmärrä heidän kulttuuriaan.
Tutkimukseni teoreettiseksi kehykseksi olen valinnut Berryn akkulturaatio teorian, jossa kulttuurien kohtaamisten polut jaetaan integraatioon, assimilaatioon, separaatioon ja marginalisaatioon. Näistä integraatiota olen tutkinut syvällisemmin, käyttäen Karmela Liebkindin, Annika Forsanderin, Liisa Harakkamäen ja Anu Yijälän teoksia. Aineistonkeruumenetelmänä on ollut semistrukturoitu haastattelu ja analyysimetodina on teoriaan perustuva sisällönanalyysi. Haastateltaviksi olen valinnut viisi naismaahanmuuttajaa, jotka ovat muuttaneet Suomeen eri-ikäisinä, eri alueilta Neuvostoliitosta tai Venäjältä ja ovat asuneet Suomessa 2-20 vuotta. Naiset osallistuivat Lapin Yliopiston ja Rovaniemen AMK:n projektiin, joka järjestettiin avoimen yliopiston kautta. Projektiin osallistujat opiskelivat avoimen yliopiston kursseilla ja saivat tietoa koulutuksista sekä neuvontaa, jotta he pystyisivät jatkamaan opiskelua ammattiin jossain korkeakoulussa.
Aiempien tutkimusten mukaan naismaahamuuttajat kokevat enemmän vaikeuksia työllistymisessä verrattuna miesmaahanmuuttajiin. Haastattelemani venäläiset naiset ovat aktiivisia oman työllistymisensä edistämisessä. He käyttävät resurssejaan ja tarjoutuvia mahdollisuuksia sopeutuakseen tilanteeseen. He ymmärtävät suomen kielen oppimisen merkityksen työn haussa. Muutettuaan Suomeen he alkoivat käydä suomen kielen kursseilla ja opiskelivat kieltä myös kotona sekä työharjoittelupaikoissa. Parin vuoden päästä he pystyivät asioimaan suomen kielellä itsenäisesti. Kielen opiskeluun osallistuivat sekä nuoret että vanhemmat naiset. Nuoret naismuuttajat osaavat usein myös englantia ja muita kieliä. Haastattelemani naiset olivat nopeasti luoneet käsityksen suomalaisista työmarkkinoista. Vanhemmat naiset joutuivat toteamaan, että heidän kotimaansa korkeakoulututkinnot eivät tuota Suomessa vastaavaa pätevyyttä eivätkä johda uudessa asuinmaassa työllistymiseen. Sen takia he olivat hakeutuneet heti kielikurssien jälkeen opiskelemaan uusiin ammatteihin tai päivittivät omaa tutkintoaan.
Venäläisiä naisia ei tarvitse motivoida työssä käymiseen
Haastatteluissa kävi ilmi, että venäläisille naisille työ on tie itsenäisyyteen ja itsensä toteuttamiseen. Se on tärkeä ja arvokas osa elämää. Vaikka venäläisessä kulttuurissa perheen äidin rooli on vahva, perheelliset haastateltavat ovat tottuneet yhdistämään perheen, työn ja vapaa-ajan aktiviteetit. Haastattelemistani naisista kolme oli ollut töissä ja naimisissa ennen Suomeen muuttoaan. He olivat ehtineet luoda työuraa Venäjällä. Se, että he uskalsivat jättää tämän kaiken taakseen ja aloittaa elämän uudessa maassa ja uudella kielellä, kertoo naisten rohkeudesta sekä itseluottamuksesta. Ensimmäisen työpaikan löytäminen ei kestänyt pitkään. Aiemmasta elämästä tuttu kyky yhdistää eri rooleja edesauttoi heitä aloittamaan pätkätöiden tekemisen pian maahanmuuton jälkeen, ja samalla hoitamaan perhevelvollisuudet ja/tai opiskelun.
Kuitenkin jopa nämä itseensä luottavat aktiiviset venäläiset naismaahanmuuttajat kokevat työllistymisessä vaikeuksia. Vaikka maantieteellisesti Venäjä ja Suomi ovat naapureita, kulttuurierot ovat isoja. Venäläisille naisille työ tarkoittaa paljon enemmän kuin ansiotulon lähde, se on heille itsensä toteuttamisen paikka. Aluksi naiset työllistyivät esimerkiksi apulaisopettajiksi, varhaiskasvatuksenopettajiksi, siivoojiksi, tarjoilijoiksi ja hoitoapulaiseksi. He kuitenkin kokivat, etteivät näissä tehtävissä voineet toteuttaa itseään ammatillisesti. Naiset haaveilevat saavansa tässä maassa vastaavan aseman kuin heillä oli Venäjällä sekä työllistyvänsä samalle alalle. Korkeakoulun diplomien rinnastamisen vaikeus sekä selkeä syrjintä työpaikoissa vaikeuttavat tavoitteen saavuttamista. Ulkoisesti, objektiivisten tekijöiden kautta tarkasteltuna, naisten tilanne saattaa näyttää onnistuneelta integraatiolta: heillä on työ, perhe, kavereita ja he osaavat suomen kielen. Subjektiivisesti naiset eivät kuitenkaan tunne integroituneensa. He eivät halua, että heidän miehensä rahoittaa heidän elämänsä (tai ehkä suomalaiset miehet eivät suostu tähän) ja sen takia he joutuvat ottamaan vastaan jokaisen työtarjoukseen, vaikka tarjottu työ ei usein vastaa heidän tutkintojaan tai työkokemustaan eikä edistä työuraa. Naiset pyrkivät todistamaan osaamistaan opiskelemalla uutta ammattia.
Maahanmuuttaja tarvitsee räätölöityjä palveluita
Jos tilannetta katsoo yhteiskunnan kannalta, naiset ja heidän osaamisensa sekä korkeakoulututkintonsa ovat resurssi, joka on jäänyt käyttämättä. Integraatioteoria korostaa integraatioprosessin kaksisuuntaisuutta. Onnistuneessa integraatiossa maahanmuuttaja sopeutuu yhteiskuntaan ja yhteiskunta sopeutuu maahanmuuttajiin. Venäläisten naismaahanmuuttajien integraatiota edesauttaa, jos lisätään työyhteisön ja maahanmuuttajien kanssakäymistä. Esimerkiksi kotoutumisohjelmaan kuuluvat harjoittelujaksot voitaisiin pidentää muutamasta viikosta pariin kuukauteen. Muutamassa viikossa maahanmuuttaja tuskin saa käsitystä työpaikasta, eikä työnantaja ehdi tutustua työntekijään.
Myös maahanmuuttoviranomaisten toimintakäytäntöjä tulisi tarkistaa kohti räätälöidympiä malleja, jotka ottavat nykyistä paremmin huomioon maahanmuuttajan työkokemuksen ja koulutustason. Viidestä haastattelemastani naisesta, kahdella oli positiivinen kokemus työhallinnon toiminnasta, mutta yksi toi esiin edellä mainitun ongelman. Hänet oli lähetetty kursseille ja harjoittelupaikkoihin, jotka eivät vastanneet hänen työkokemustaan ja koulutustaustaansa, eivätkä hänen kiinnostustaan.
Rovaniemellä toimivasta Moninetistä naisilla oli hyvin positiivisia kokemuksia. Moninet on tukenut naisia neuvomalla, harjoittelupaikkoja etsimällä, kieli- ja kulttuuriin tutustumiskursseja järjestämällä sekä tarjoamalla harjoittelumahdollisuuksia myös Moninetissä. Naisten kokemusten perusteella venäjää osaavista työntekijöistä kiinnostuneita työnantajia voisi houkutella nykyistä voimakkaammin yhteistyöhön Moninetin kanssa, tai jopa sopia yritysten kanssa maahanmuuttajille tarkoitetuista työpaikoista. Tässä tarvitaan Elinkeinoministeriön ja Ely-keskuksen apua ja resursointia.
Maahanmuuttajien työllistymistä ja elämäntilanteita selvittävää tutkimusta tarvitaan, jotta maahanmuuttoon liittyvät ongelmat pystytään tunnistamaan. Oman tutkimukseni perusteella on tärkeää tarkastella maahanmuuttajien osaryhmiä, eikä vain kaikkia maahanmuuttajia yhtenä ryhmänä. Toisaalta on tärkeää katsoa tilanteita maahanmuuttajien omasta näkökulmasta ja on hyödyksi, jos tutkijalla on tutkittavien kanssa yhteinen kieli-ja kokemustausta. Näin tutkimus tukisi osuvampien ratkaisujen löytymistä.
Marina Niemelä
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Venäläisten maahanmuuttajanaisten työmarkkinakiinnittyminen Suomessa. 2017.
(28)
Kun palvelun vastaanottaminen vaatii työtä
Kuvitelkaa normaali pikkulapsiperhe, jossa on yksi tai kaksi pientä, alle kouluikäistä lasta. Kun tämän perheen vanhempi lähtee lasten kanssa asioille, on pelkkä liikkeelle pääseminen jo oma operaationsa. Mutta mitä jos pieniä lapsia olisikin kolme, tai viisi? Ja niiden lisäksi alakouluikäisiä jokaiselle luokka-asteelle oma? Millaisten asioiden äärellä tuolloin ollaan, että perhe pääsee ylipäätään yhtään mihinkään?
Tällaisten haasteiden edessä suurperheet usein ovat. Pelkkä arkisten asioiden hoito kodin ulkopuolella, kuten neuvolakäynnit, kauppareissut ja vastaavat vaativat tarkkaa suunnittelua ja yleensä sen, että joku jää huolehtimaan kotiin muista lapsista. Koska esimerkiksi lasten neuvolakäynnit ovat juuri kyseisen lapsen omia käyntejä, ei niihin voi ottaa koko sisaruskatrasta mukaan, mutta pieniä lapsia ei voi jättää kotiinkaan, joten jonkun pitää huolehtia heistä. Mahdollisuudet siihen, että molemmat vanhemmat olisivat mukana asioilla, ovat pienet.
Suurperheet sosiaalityön asiakkaina
Tutkin omassa pro gradu -työssäni suurperheiden kokemuksia sosiaalityön asiakkuuden näkökulmasta. Sen kautta nousi selkeästi esiin ne haasteet, joita suurperheet kokevat perheen suuren lapsimäärän vuoksi jo pelkästään sosiaalipalveluiden vastaanoton tasolla. Asia, joka voi olla itsestäänselvyys yhden tai kahden lapsen perheessä, kuten koko perheen oleminen yhdessä paikassa yhtaikaa, varsinkin kodin ulkopuolella, voi olla valtava haaste suurperheille.
Kun suurperhe tarvitsee sosiaalityön tukea, ovat tuen tarpeet aivan samanlaisia kuin muissakin perheissä. On haasteita vanhemmuudessa, taloudellisia huolia, perheenjäsenen sairastumista, uupumusta ja monia muita haasteita. Suurperheet ovat tässä mielessä aivan tavallisia perheitä, eikä suuri lapsimäärä tee sinällään perhettä huonommin toimivaksi, eikö myöskään paremmin toimivaksi. Suuri lapsiluku ei kerro huonosta vanhemmuudesta, mutta se ei myöskään tee kenestäkään automaattisesti hyvää vanhempaa. Palvelujärjestelmämme ei kuitenkaan aina osaa tunnistaa suurperheiden erityisyyttä tuen tarvitsijoina.
Esimerkiksi kotipalvelun tuki, joka tutkimuksessani nousi selkeästi hyvin tarpeelliseksi ja hyväksi koetuksi palveluksi, on usein mitoitettu pienempien perheiden tarpeelle. Siinä missä yhden tai kahden lapsen perheessä parina päivänä viikossa muutaman tunnin käyvä kotipalvelu voi olla hyvinkin riittävä ja hyödyllinen apu, niin suurperheessä työmäärä on yksinkertaisesti niin iso, että myönnetyt tunnit eivät riitä kuin pintaraapaisuun.
Lisäksi pelkkä tuen vastaanottoon valmistautuminen voi vaatia suurperheitä paljon organisointia ja työtä. Erityisesti kodin ulkopuolelle suuntautuva tuki, kuten perheneuvola, mahdolliset terapiat, lastensuojelun tapaamiset ja monet muut voivat olla hyvin haastavia suurperheiden näkökulmasta, koska suuren lapsimäärän vuoksi molempien vanhempien on vaikea päästä yhtaikaa kodin ulkopuolelle. Perhetyö taas koettiin yleensä lähinnä ylimääräisenä haittatekijänä, sillä kodinhoitoon osallistumaton perheohjaaja oli vain yksi henkilö lisää kotona, joka piti huomioida.
Siltoja rakentava tuki
Tutkimukseeni osallistuneet suurperheet kokivat, että kotiin saatava, konkreettinen apu on toimivinta mahdollista tukea. Auttavat kädet, jotka helpottavat arjessa, sekä tuki joka mahdollistaa vanhempien osallistumisen yhdessä esimerkiksi yksittäisen lapsen palaveriin kodin ulkopuolella. Lisäksi tärkeänä koettiin, että toimijoita ei ole liikaa, vaan tuki keskitettäisiin.
Kutsunkin tätä tukea siltoja rakentavaksi tueksi. Tuki, joka rakentaa siltoja kodin ja palvelun välille, sekä siltoja eri toimijoiden välille. Tällaisen tuen avulla perheen jäsenet pääsisivät sen avun piiriin, jota he tarvitsisivat, ja toisaalta avuntarjoajat osaisivat koordinoida toimintaansa niin, että perhe ei ylikuormitu niiden keskellä.
Kuten jo aiemmin totesin, suurperheet ovat kaikessa moninaisuudessaan aivan tavallisia perheitä lapsimäärästä huolimatta. Syyt heidän tuen tarpeelle sosiaalityössä eivät poikkea muista, mutta siinä miten heitä tuetaan, ja millaisilla palveluilla, olisi kehittämisen paikka. Palvelut pitäisi mitoittaa riittävän laajaksi, ja ne pitäisi toteuttaa siten, että perheet voivat ne ottaa vastaan ilman, että vastaanotto itsessään kävisi työstä.
Tero Nevala
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Suurperheiden vanhempien kokemuksia sosiaalityöntekijöiden asennoitumisesta. Lapin yliopisto 2017.
Minkälaista sosiaalityön asiantuntijuutta ja osaamista tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa?
Pro gradu-tutkielmassani on tarkasteltu sosiaalityön asiantuntijuutta kunnallisessa aikuissosiaalityössä tulevaisuudessa Lapissa sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta. Tutkimuskysymyksenä on ollut: minkälaisia asiantuntijuuden tarpeita sosiaalityöntekijät ovat kuvanneet aikuissosiaalityössä tulevaisuudessa.
Kuvailen sosiaalityöntekijöiden itsensä esille tuomia osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeita. Rajaavina tekijöinä ovat olleet Lapin maakunnallinen alue, sosiaalityöntekijän ammatissa työskenteleminen kunnan sosiaalitoimessa, aikuissosiaalityö substanssialana sekä ajallinen perspektiivi; tulevaisuus sekä osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuuden näkökulmasta. Aineisto on analysoitu sisällönanalyysin avulla. Ryhmäteemahaastatteluaineiston tavoitteena on ollut kuvata kunnallisessa aikuissosiaalityössä tarvittavaa asiantuntijuutta ja osaamista sekä niiden asiantuntijuuden tiedollisia, taidollisia ja eettisiä ulottuvuuksia. Tavoitteena on ollut myös tarkastella kunnallisen aikuissosiaalityön muutosta yhteiskunnallisessa kontekstissa.
Tutkimustulosten ja kirjallisuuden perusteella aikuissosiaalityöhön liittyvät ulottuvuudet ovat tiedot, taidot ja eettiset periaatteet. Sosiaalityön tiedollisista osaamistarpeista ovat korostuneet yhteiskunnallinen, psykososiaalinen ja oikeudellinen tieto. Oikeudellinen tieto ohjaa vahvasti sosiaalityötä.
Sosiaalityön asiantuntijuus sosiaalityöntekijöiden kuvaamana
Sosiaalityön taidollisista osaamistarpeista ovat nousseet esiin moniammatillisen yhteistyön taidot ja osaaminen. Paljon tukea tarvitsevien asiakkaiden kohdalla moniammatillinen ja poikkitieteellinen verkostotyö on noussut esille ja se lisää sosiaalityöntekijän tehtävänkuvan ja siten myös asiantuntijuuden ja osaamisen tarpeiden kompleksisuutta. Lisäksi kuntouttavan sosiaalityön sekä päihdetyön taidolliset ja tiedolliset osaamistarpeet ovat nousseet aineistossa esiin. Yhteiskunta-ja palvelujärjestelmään liittyvä osaamisen tarve on noussut myös esiin. Asiakkaiden palveluohjaukselle ja sosiaaliohjaukselle on havaittu sosiaalista tarvetta.
Eettisistä asiantuntijuuden tarpeista ja toimintaperiaatteista tutkimustuloksissa ja kirjallisuudessa ovat nousseet esiin oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvoisuuden toimintaperiaatteet. Myös ihmisarvoisen kohtaamisen periaate sekä jännitteet asiakkaiden yksilöllisten ideologioiden, tuen tarpeiden ja yhteiskunnan sekä lainsäädännön välillä ovat korostuneet. Sosiaalityöntekijät ovat toimineet myös yhteiskuntakriitikkoina asiakaskuntansa näkökulmasta ja puolesta.
Sote-ja maakuntauudistuksen suhteen on toivottu parempaa tiedottamista tulevista konkreettisista muutoksista rivityöntekijän kannalta. Sosiaalityöntekijät ovat tuoneet esille, että avoimuus ja tiedottaminen ovat tärkeitä sote-ja maakuntauudistusta ajatellen. Myös sosiaalityön johtajuuden ja asiantuntemuksen merkitystä ja tarvetta on korostettu. Mikäli johtajuuteen ei aktiivisesti osallistuta, jokin muu taho voi ottaa roolin.
Aikuissosiaalityön osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuutta ajatellen ovat tiiviisti kytkeytyneet havaittuihin sosiaalisiin tarpeisiin ja epäkohtiin. Keskiössä on asiakas tarpeineen ja toiveineen, jonka ympärille sosiaalityö ja sen osaamistarpeet rakentuvat.
Sos tt k12: ”…jos ei sosiaalialalla ole sitä johtajuutta ja asiantuntemusta niin joku sen ottaa… Se on ihan turha jossitella ja kun meitä ei huomioida. Jos et tule esiin, anna jotain asiantuntijuutta, ei sua kukaan noteeraa. Se on ihan turha täällä kahvihuoneessa palpattaa menemään, jos sie et mee tuonne ihmisten ilmoille johtajuuteen mukaan.”
Tiina Ketola
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Aikuissosiaalityön osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuudessa sosiaalityöntekijöiden kuvaamina. Lapin yliopisto 2017.
(27)
ADHD-oireisen lapsen erityisen tuen tarpeen tunnistaminen
Ajatus siitä, että yhteiskuntamme tuottaa yhä enenevässä määrin uhmakkaita, omaehtoisia ja levottomia lapsia, on iskostunut mieliimme vahvasti. Näkökulma on passivoittanut meidät siten, että sallimme lapsen oireilla ilman, että perehtyisimme lapsen tilanteeseen riittävän syvällisesti.
Passiivisuuden kehityksen juuret ovat siinä, että näkökulmassamme levottomiin ja muulla tavoin oirehtiviin lapsiin korostuu syyllistäminen. Levottomuuden syytä haetaan muun muassa lapsen elinympäristöstä, yhteiskunnan ja ympäristön jatkuvasta muutoksesta ja liikkeestä, ympäristön ärsyketulvasta, nyky-yhteiskunnan vaatimusten lisääntymisestä ja kaupungistumisesta.
Sen sijaan unohdettu näkökulma on, että kaikkia eri näkemyksiä yhdistää sisäänrakennettu idea siitä, että osa lapsista reagoi herkemmin ympäristön vaikutuksiin kuin toiset. Kutsuimmepa näitä lapsia erityislapsiksi tai vammaisiksi lapsiksi, näemme samaa problematiikkaa: toimintakyky alenee ympäristön vaikutuksesta tai ympäristöstä johtuen. Näin ollen käsite ”vammaisuus” kuvastaa meille parhaiten näiden lasten haasteiden luonnetta, joka näkyy toimintakyvyn alentumisena suhteessa ympäristöön ja sen edellytyksiin.
ADHD – vamma(ko?)
Vammaisuutta on monenlaista, joista selkein on näkyvä vamma. Näkyvän vamman todentaminen on suhteellisen helppoa; se edellyttää havaintokykyä, mutta myös kulttuuristen syy-seuraussuhteiden ymmärtämistä, kuten sen, että fyysiset rajoitteet vaikuttavat yksilön elämässä monella eri tavalla – harrastamisesta arjen askareista suoriutumiseen.
Vammaisuuden toinen muoto, näkymätön vammaisuus, on kuitenkin erilainen. Näkymätön vamma haastaa vastaanottajansa havaintokyvyn. Näkymättömän vamman olemassaolo on helppo kiistää ja toisaalta syyllistää henkilöä tilanteesta. Lasten osalta tätä syyllisyystaakkaa kantavat usein lasten lisäksi vanhemmat.
ADHD on yksi näkymättömän vamman muoto. Tämä johtuu siitä, että ADHD-oirehdinnassa toimintakyky alenee suhteessa ympäristön vaatimuksiin nähden. Mitä nämä vaatimukset sitten ovat? Ne ovat niitä kulttuurisia odotuksia, joita yhteisönä asetamme ja joista johtuen syyllistämme niitä, jotka eivät näistä vaatimuksista suoriudu. Mitä tämä syyllisyystaakka ADHD-oireisilla lapsilla sitten on? Usein se on leima lapsen ilkeydestä, kurittomuudesta ja haasteellisuudesta. Vanhemmilla tämä sama syyllisyystaakka näkyy usein ulkopuoliselle heikkona vanhemmuutena.
Mitä olemme jättäneet huomioimatta?
Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani ADHD-oireisen lapsen oikeutta tukeen. Lopputuloksena oli kolme keskeistä teemaa, jotka ovat ADHD-oireisen lapsen oikeuksien toteutumisen haasteena. Nämä esteet ovat rakenteita, joiden synnyllä on oma historiansa ja taustansa ja jotka tuottavat väliinputoajaryhmiä. Nämä kolme teemaa ovat: Huolen herääminen, vammaisuuden tunnistaminen ja toimivat palvelupolut.
Tulokset kertoivat ristiriitaisesta ympäristöstä, jossa nämä erityislapset ja heidän vanhempansa usein elävät. Vanhemmilla on useinkin tietoa ja ymmärrystä lapsensa erityisyydestä jo hyvin varhaisessa vaiheessa, mutta kuitenkaan he eivät tule kuulluksi. Lapsen oirehdinta näkyy yleensä kotiympäristössä jo hyvin varhain, mistä syystä vanhemmat usein jo hyvin varhaisessa vaiheessa tunnistavat lapsensa erityisyyden. Tähän huoleen tulisi reagoida vaikka esimerkiksi neuvolakäynnillä lapsessa ei mitään erityistä olisikaan havaittavissa.
Vammaisuuden tunnistaminen/tunnustaminenkaan ei siten ole aina ongelmatonta. Erityisyyttä pohtiessa päädytään prosessin edetessä pohtimaan, kuuluvatko nämä erityislapset lastensuojelun asiakkuuteen vai mahdollisesti vammaispalvelujen piiriin? Mahdollista on myös, että asiakkuuden kriteerit eivät ADHD –oireisilla lapsilla täyty kummankaan palvelun piiriin. Useimmiten kuitenkin erityslapset tulevat lastensuojelun asiakkaaksi.
Erityisen tuen tarpeen tunnistaminen?
Erityisperheiden tarkastelu osoittaa, että lastensuojelun tarkoituksen terävöittäminen ja sen kohderyhmien uudelleen tarkastelu olisi enemmän kuin tarkoituksenmukaista. Toisekseen vammaispalvelujen asiantuntemuksen tulisi laajentua koskemaan myös näkymätöntä vammaisuutta. Olisiko tarkoituksenmukaisempaa tarkastella lapsen oirehdintaa vammaisuutena ja tukitoimien puutteena kuin lastensuojelullisena kysymyksenä? Onneksi uudistunut sosiaalihuoltolaki tuli lieventämään tätä raja-aitaa, mutta se ei kuitenkaan poista ongelmaa, mikäli sosiaalihuollon yleiset tukitoimet eivät olekaan riittävät.
Yksi työni keskeinen havainto oli, että ADHD-oireisille lapsille ei ole toimivia palvelupolkuja. Erityisen tuen tunnistamisen tulisi jo lain mukaan toteutua varhaisessa vaiheessa. Kuitenkin nyt huolet jäävät liian usein huomaamatta ja lapsen kasvamisesta odotellaan. Mihin asiakkuuteen lapsi kuuluu? Kuka tätä lasta hoitaa? Kenen vastuulla on järjestää asianmukaiset tukitoimet ja missä järjestyksessä prosessin tulee edetä? Useinkaan vanhemman vastaanottanut taho ei osaa vastata vanhemman kysymyksiin saati ohjata oikeaan paikkaan.
Tällä hetkellä näyttää, että lääkäriprofessio on ainoa, joka on ottanut paikkansa asiantuntijana lapsen erityisten tarpeiden tunnistamisessa ja joka tietää, kuinka näitä lapsia voidaan auttaa. Lääketieteen näkökulma on kuitenkin korostuneesti sairausnäkökulmaa ja tosiasiassa lääketieteen näkökulma kattaa vain pienen osan lapsen elämän kokonaisuudesta, joka koostuu erilaista elinympäristöistä ja erilaisista ihmissuhdeverkostoista.
Sosiaalityön velvollisuutena on varmistaa lapsen edun ja oikeuksien toteutuminen monimutkaisessa palvelujärjestelmässä. On tärkeää tarkastella lapsen tukemista kokonaisuutena siten, että lapsen tukeminen ja ymmärtäminen toteutuvat tosiasiallisesti lapsen erilaisissa elinympäristöissä. Sosiaalityön työvälineitä erityislasten kanssa työskenneltäessä ovat erityinen tuki, omatyöntekijän nimeäminen sekä asiakassuunnitelman tekeminen.
Oirehtiviin lapsiin tulee kohdentaa voimavaroja – heidän tilanteensa tulee nähdä tukemisen arvoisena.
Jenni Tyvitalo
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Vammaisen lapsen oikeus tukeen – Diskurssianalyysi ADHD –oireisen lapsen tunnustetuksi tulemisesta.
(26)
Tunteet sosiaalityössä
Sosiaalityö on tunnetyötä. Tunteita otetaan vastaan ja jaetaan erityisesti asiakaskohtaamisissa.
Tunnetyössä vaaditaan omien tunteiden suodattamista (Hochschild 1983). Vaikka sosiaalityöntekijät kohtaavat työssään monenlaisia tunteita, niin tunteiden tutkiminen on jäänyt vähälle huomiolle, eikä asiasta ole juurikaan käyty julkista keskustelua. Syynä tähän on todennäköisesti se, että työelämässä on perinteisesti korostunut rationaalisuuden vaatimus, eikä tunteille tai niiden käsittelylle ole ajateltu olevan siellä sijaa (esim. Juuti & Salmi 2014, 188). Tunnetyön raskaus on kuitenkin viime aikoina noussut keskustelun aiheeksi. Työolotutkimusten mukaan iso osa alalla työskentelevistä henkilöistä kokee sekä fyysistä että psyykkistä kuormittavuutta. (Husso 2016, 86.) Työhyvinvointi perustuu siihen, että ihmiset pystyvät ilmaisemaan rakentavalla tavalla omia tunteitaan työyhteisön keskuudessa. Jotta työntekijä voisi auttaa asiakasta, hänen itse tulee voida hyvin.
Pro gradu -tutkielmani aiheena oli Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. Tutkielmassani tarkastelin aikuis- ja perhetyössä työskentelevien sosiaalityöntekijöiden kokemia ja kohtaamia tunteita asiakastyössä. Aineistoni perustui sosiaalityöntekijöiden kirjoittamiin tunnepäiväkirjoihin, joissa he kuvaavat työnsä arkea ja niitä tunteita, joita siellä kokevat ja kohtaavat. Tulevana sosiaalityön ammattilaisena olen kiinnostunut siitä, millaisia tunteita työssä kohdataan ja mitkä ovat ne keinot, joiden avulla tunteita on mahdollista käsitellä. Työuupumuksesta on viime aikoina puhuttu enenevässä määrin myös julkisuudessa; mitkä seikat sitä aiheuttavat ja millä tavalla työuupumusta voisi ennaltaehkäistä?
Sosiaalityöntekijöiden kirjoitusten mukaan työssä koettiin tunteita laidasta laitaan. Näkemykseni mukaan sosiaalityöntekijöiden kuvaamat työtunteet voi jakaa kahteen eri ryhmään: kuormittaviin ja voimia antaviin tunteisiin. Tunnepäiväkirjojen mukaan työn arjessa kuormitti erityisesti kiire, joka aiheutti stressiä ja riittämättömyyden tunteita sosiaalityöntekijöille. Kiirettä työpaikoilla aiheuttivat muun muassa organisatoriset tekijät ja liian vähäinen henkilöstömitoitus työyksiköissä, joka lisäsi sosiaalityöntekijöiden työtaakkaa.
Voimia työntekijöille antoivat erityisesti onnistuneet asiakaskohtaamiset. Kokemukset siitä, että pystyi auttamaan asiakasta hänen vaikeassa elämäntilanteessaan, antoivat positiivisia tunnekokemuksia sosiaalityöntekijöille ja kasvattivat heidän ammatillista itsetuntoaan. Sosiaalityötä ei siis voi ajatella pelkästään negatiivisessa mielessä, vaan työ antaa tekijöilleen myös kokemuksia, joista pystyi iloitsemaan ja kokemaan onnistumisen tunteita. Nämä auttoivat työssäjaksamisessa.
Vertaistuki ja omien tunteiden jakaminen työtovereiden kesken auttoivat tunteiden käsittelyssä, esimerkiksi kahvitaukokeskustelut olivat tärkeitä tilanteita henkilökohtaisen tunnetaakan jakamisessa. Tunteiden jakaminen auttoi sosiaalityöntekijöiden kokemuksen mukaan siinä, että henkilökohtainen tunnetaakka väheni tunteista puhuttaessa. Tunnepäiväkirjoja kirjoittaneet sosiaalityöntekijät olivat sitä mieltä, että työyhteisössä vallitseva hyvä keskinäinen ilmapiiri vaikutti ratkaisevasti työssä jaksamiseen. Yhteisöllinen huumori toimi monissa tilanteissa keinona keventää raskasta tunnelmaa sekä yksilöllistä ja yhteisöllistä tunnetaakkaa.
Tunnetyössä työntekijöillä tulee olla mahdollisuus antaa omille tunteilleen palautumisaikaa niin sanottujen tunnetaukojen muodossa. Tunteiden kuunteleminen vaatii taukoja; työntekijöillä tulee olla mahdollisuus sulatella tapahtuneita asioita sekä virittäytyä seuraavaa vuorovaikutustilannetta ja sen tunnevaatimuksia varten. (Molander 2003, 176.) Tutkimusaineistossani tulikin esille, että tunteet koettiin tarpeelliseksi käydä läpi välittömästi niiden kokemisen jälkeen. Työnohjauksessa koettiin ongelmalliseksi se seikka, että sitä järjestettiin vain noin kuukauden välein. Tällöin alkuperäiset tunnekokemukset olivat jo saattaneet muuttaa muotoaan tai mahdollisesti kokonaan unohtuneet.
Tunteet ovat kuitenkin ennen kaikkea subjektiivisia, tämän takia olisi tärkeää, että työntekijöillä olisi työpaikallaan mahdollisuus käsitellä omia tunteitaan yksilöllisillä tavoilla. Työpaikan ilmapiirin tulisi olla rakentunut niin, että se hyväksyisi erilaiset tunteet ja niiden antaisi ilmaisulle sekä käsittelylle siellä tilaa. Myös esimiehillä on merkityksellinen osuus siihen, millaiseksi työpaikan tunneilmapiiri muodostuu.
Tutkimusten mukaan työssä koettu stressi ja kiire ovat merkittävimmät riskitekijät työuupumuksen syntymiselle (esim. Juuti & Salmi 2014, 55). Ajattelen, että sosiaalityöntekijöiden kokemiin työtunteisiin tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota niin organisatorisella kuin esimiestasollakin. Vaikka nykyään työhyvinvointitrendinä on vaikuttanut olevan se, että vastuu omasta hyvinvoinnista sysätään työntekijän henkilökohtaiseksi vastuuksi. Uupumuksen kaltaiset ongelmat tulkitaan alalla usein henkilökohtaisiksi vastoinkäymisiksi. Itsensä hoitamatta jättämisen ajatellaan olevan oma vika. Tällainen ajattelutapa ei huomio sitä, kuinka työelämän käytänteet todellisuudessa ovat rakentuneet ja mitkä ovat yksilön vaikutusmahdollisuudet sen suhteen. Työelämä on rakentunut tiettyjen yhteiskunnallisten ja institutionaalisten rakenteiden perustalle, joita yksilön voi olla mahdotonta muuttaa. (Husso 2016, 86.) Asiat eivät kuitenkaan muutu, elleivät työelämän käytännöt muutu. Työtunteiden huomioiminen vaatii toimenpiteitä myös organisaariselta taholta. Työn arki tulisi olla suunniteltu niin, että työntekijät voivat ilmaista ja käsitellä omia tunteitaan. Tärkeää olisi, että sosiaalityöntekijät saisivat oman äänensä kuuluville asiassa ja heidän tuntemuksensa tulisivat kuulluiksi.
Suviriina Laitinen
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. (2017).
Lähteet:
Hochschild, Arlie 1983: The Managed Heart. The Commercialition of Human Feeling. University of California Press, Berkeley.
Husso, Marita 2016: Sukupuoli ruumiillisena tapaisuutena ja elettynä suhteena. Teoksessa Husso, Marita & Heiskala, Risto (toim.) Sukupuolikysymys. Gaudeamus Oy, Helsinki, 33-53.
Juuti, Pauli & Salmi, Pontus 2014: Työ ja tunteet. Uupumuksesta iloon. PS-kustannus, Jyväskylä.
Laitinen, Suviriina 2017: Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. Pro gradu -tutkielma, Lapin yliopisto.
Molander, Gustaf 2003: Työtunteet – esimerkkinä vanhustyö. Työterveyslaitos, Helsinki.
(25)
Elämän suuntaviivoja: Diskurssianalyyttinen tulkinta vammaisuuden ja toimijuuden rakentumisesta elämäkertakeruuaineistossa
Vammaisuus on ilmiönä moniulotteinen. Vammaisuutta voidaan selittää useilla erilaisilla selitysmalleilla, sillä mikään näistä ei yksinään pysty tyhjentävästi kuvaamaan vammaisuutta.
Pro gradu -tutkimuksessamme olemme tarkastelleet vammaisten henkilöiden elämänkerta-aineiston kirjoituksista erilaisia diskursiivisia vammaiskäsityksiä ja toimijuuden rakentamisen tapoja. Tutkimusaineistomme on elämäkertakeruuaineisto ja se on valittu Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston kokoelmista. Aineisto käsittää eri-ikäisten ja eri tavoin vammaisten henkilöiden kirjoituksia elämänhistoriastaan ja elämäntapahtumistaan.
Vammaisuutta tarkastelevasta tutkimuksesta voidaan erottaa kahdenlaista tutkimussuuntausta: vammaisuuden tutkimus ja vammaistutkimus. Tutkimusaiheemme paikantuu yhteiskuntatieteelliseen vammaistutkimukseen (engl. disability studies). Sosiaalityön tutkimukseen aiheemme liittyy siten, että vammaiset henkilöt ovat yksi sosiaalityön asiakasryhmä ja tutkimuksemme tavoitteena on tuottaa tietoa vammaisuudesta ilmiönä.
Tutkimuksessa tarkastelemme vammaisuutta sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksestä, koska käsityksemme mukaan vammaisuus liittyy vahvasti ympäröivään sosiaaliseen ja rakenteelliseen maailmaan. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan vammaisuus on kulttuurisidonnainen ilmiö ja se liittyy aina myös vallitseviin uskomuksiin ja arvoihin. Vammaisuus on kulttuurisesti luotu ilmiö ja sen merkitys ja sisältö ovat riippuvaisia siitä, mitä uskomuksia vammaisuuteen vallitsevassa kulttuuriympäristössä liitetään. (1)
Vammaisuuden tutkimussuuntauksiin kuuluu vammaisuuden subjektiivisten ja kokemuksellisten ulottuvuuksien tutkiminen, joka soveltaa vammaisuuden sosiaalista tulkintaa. Kokemusten tutkiminen tuo huomattavasti lisää tietoa vammaisten olosuhteista ja asemasta ja tämä tutkimussuunta on olennainen. (2) Kokemuksellinen vammaistutkimus on merkittävä, koska sillä on selkeä eettinen perusta ja se sitoutuu vammaisten ihmisten aseman parantamiseen. Samalla sillä kuvataan vammaisten ihmisten pyrkimystä vapautua muiden määräysvallasta ja se on vastapaino ammatillisille avuttomuutta korostaville vammaisuuskäsityksille. Kokemuksellisen vammaisnäkökulman periaatteet ja esitetyt toimivat ratkaisut ovat myös suoraan hyödynnettävissä käytännön toiminnassa. (3)
Monimerkityksellinen vammaisuus
Vammaisuutta voidaan avata yhtäaikaisesti useilla erilaisilla selitysmalleilla. Mikään selitysmalli ei yksin riitä tyhjentävästi kuvaamaan todellisuutta. Käytännössä vammaisuutta voidaan tarkastella eri tavoilla samanaikaisesti. (4) Ymmärrämme tutkimuksessamme vammaisuuden selitysmallit jatkumona ja saman ilmiön eri puolien kuvauksina.
Yksilökeskeinen vammaiskäsitys
Yksilökeskeisen vammaiskäsityksen ytimessä on mielleyhtymä siitä, että yksilön psyykkisen tai fyysisen erilaisuuden vuoksi tämä ei pysty täyttämään yhteisön asettamia vaatimuksia. Yksilökeskeistä näkökulmaa tarkasteltaessa normaaliuden käsite asettuu keskeiseen asemaan. Vammaisuus on merkinnyt poikkeavuutta normeista ja kyvyttömyyttä suoriutua rooliodotuksista. Vammaisuuden olemusta on kuvattu termeillä erilainen, poikkeava, toiseus ja stigma. Vammaisuus on käsitetty perustavanlaatuisesti erilaisuudeksi ihannekansalaisesta ja se on ilmentänyt konkreettisesti ihmisen olemassaolon toista puolta; ihmisen haavoittuvuutta. (5) Vammaisuuden yksilökeskeinen malli sisältää psykologisen ja lääketieteellisen näkökulman vammaisuuteen, joka tarkoittaa psykologista vajeen tai toiminnallisen rajoittumisen olemassaoloa (6).
Vammaisuus sosiaalinen ja yhteiskunnallisena käsityksenä
Ymmärrys vammaisuuden monitahoisesta prosessista on asteittain ja merkittävästi muuttunut yksilöllisestä lääketieteellisestä ongelmasta laajemmaksi sosio-poliittiseksi näkökulmaksi, jossa viitataan koko yhteiskuntaan (7). Vammaisuuden yhteiskunnallisessa mallissa vammaisuus ja siihen liitetyt ongelmat ymmärretään siten, että ne eivät johdu yksilön rajoituksista, vaan yhteiskunnan kyvyttömyydestä tarjota sopivia ja riittäviä palveluita ja ottaa täysimääräisesti huomioon vammaisten ihmisten tarpeet yhteiskunnassa.
Vammaisuutta ovat kaikki ne asiat, jotka muodostavat esteitä vammaisille ihmisille ja heidän osallistumiselleen ja toimimiselleen yhteiskunnassa. Yhteiskunnassa ilmenevät epäonnistumisten seuraukset eivät kosketa vain joitakin yksilöitä, vaan ne syrjivät systemaattisesti vammaisia ihmisiä ryhmänä. (6)
Vammaisuus poliittisena ja ihmisoikeudellisena käsityksenä
Vammaisuuden sosiaalisen tarkastelun myötä kehittyi poliittinen näkökulma vammaisuuteen. Vammaisuuden poliittisessa mallissa korostetaan ihmisoikeuksien näkökulmaa vammaisuuden selittämisessä. Vammaisuus ymmärretään siis olevan seurausta ihmisoikeuksien rikkomisesta. Vammaisuuden poliittinen malli on saanut yhä enemmän tilaa yhteiskunnallisessa ajattelussa. (4) Ihmisoikeusnäkökulma ja käsitys ihmisoikeuksien rikkomisesta vammaisten ihmisten kohdalla haastaa koko ilmiön perustalla lepäävän epätasa-arvon. (8)
Toimijuus käsitteenä
Tärkeä analyyttinen käsite tutkimuksessamme on toimijuuden käsite. Toiminta ja toimijuus ovat filosofian, yhteiskunta- ja ihmistieteiden peruskysymyksiä (9). Toimijuuden ymmärrämme humanistiseen ihmiskäsitykseen pohjautuen, jonka mukaan yksilöt ovat kykeneviä tekemään omia valintojaan ja toteuttamaan päämääriään vapaasti valitsemallaan tavalla. Ihmiset ovat rationaalisia toimijoita ja ovat itseohjautuvia, tavoitteellisia ja luottavat omiin mahdollisuuksiinsa. Toimijuuden kontekstissa vammaiset henkilöt ovat oman elämänsä subjekteja eli aktiivisia toimijoita, eikä toiminnan kohteita, objekteja.
Elämäkertakirjoituksista rakennetut tulkinnat vammaiskäsityksistä ja toimijuuden rakentumisesta
Elämäkertakeruuaineistosta käy esille se, että vamma tai sairaus vaikuttaa kirjoittajien elämään eri tavoin eri elämänkaaren tilanteissa. Yhteistä kertomuksissa näyttäytyi useimmiten olevan se, että kirjoittajat kuvaavat ensimmäiseksi vammaisuuden paikantumista fyysisesti ja sitä kautta diagnoosin vahvistumista ja laajemmin muun elämän kuvaamista vammaisuuden ja sen vaikutusten näkökulmasta.
Kirjoituksia analysoidessamme erotimme kaksi päädiskurssia: kehollisuusdiskurssin ja ristiriitaisuusdiskurssin. Aineiston analyysissa olemme tulkinneet sitä, miten kirjoittajat rakentavat vammaisuutta ja millaisiin asemiin vammaiset ihmiset tulkitsevat tulevansa sijoitetuiksi elämässään, kun he kertovat elämästään ja kokemuksistaan vammaisuuden vaikutuksesta elämässään.
Kehollisuusdiskurssista ilmenee, kuinka vammaiset henkilöt selittävät vammaisuutta lääketieteellisen diagnoosin avulla, jolloin vammasta kertominen avaa laajemmin myös sosiaalisen todellisuuden rakentumista, koska diagnoosit ja fyysis-elimellisen toimintakyvyn kuvaus käsittää huomattavan määrän tietoa. Tulkitsimme kehollisuusdiskurssissa usein esille tulleen yksilökeskeisen ja sosiaalisen vammaiskäsityksen johtuvan osittain siitä, että vammaisuudesta kertominen on monesti arkikielistä, ja se sisältää paljon ihmisten arkielämään liittyviä elementtejä.
Kehollisuudiskurssissa ilmenevä yksilökeskeinen lääketieteellinen selitysmalli johtuu tulkintamme mukaan osittain siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa lääketieteellistä tietoa arvotetaan ja sillä on vahva asema tiedon hierarkiassa globaalisti. Lisäksi tulkitsimme aineiston kirjoituksista, että kehollisuusdiskurssiin paikantuva yksilökeskeinen, lääketieteellinen tieto viittaa yksilöllä olevaan pysyvään ruumiin tilaan.
Kehollisuusdiskurssissa diagnostinen yksilökeskeinen näkökulma vammaisuuteen näyttäytyi merkittävänä. Vamma on kirjoittajien teksteissä nähtävissä ruumiiseen paikantuvana realiteettina ja se myös merkityksellistyy jokaiselle henkilölle omalla tavallaan. Kehollisuusdiskurssissa on viitteitä myös sosiaalisesta ja ihmisoikeudellisesta vammaisuuden mallista. Vammaisuutta voidaan aineistossa tulkita yksilökeskeisen, sosiaalisen ja poliittis-ihmisoikeudellisten vammaiskäsitysten kautta.
Elämäkertakeruuaineistosta tulkitsemastamme ristiriitaisuusdiskurssista on löydettävissä kahdenlaista näkökulmaa. Ensimmäisen näkökulman mukaan vammaisuudesta kirjoitettaessa ristiriita nousi siitä syystä, että henkilöt eivät itse kokeneet vammaisuuttaan ja vammaisuuden vaikutuksia samalla tavoin kuin miten ympäristö sen määritteli.
Keskeiset johtopäätökset
Keskeinen havaintomme oli se, että osa kirjoittajista vamman siivittämistä elämänkokemuksistaan huolimatta kokivat itsensä ensisijaisesti ihmisinä, eikä vammaisina tai muidenkaan erityismääritelmien mukaisina. Toisaalta aineistossa on nähtävissä, kuinka ristiriitaa herätti se, että vammaisen henkilön ja ympäristön tulkinta vamman vakavuudesta ja olemassaolosta eivät kohdanneet. Henkilö koki itsensä vammaiseksi, mutta esimerkiksi tukitoimista päättävät asiantuntijatahot eivät tukeneet henkilön näkemystä, jonka seurauksena ihmisille saattoi aiheutua kohtuuttomia tilanteita.
Tutkimusaineiston perusteella olemme todenneet, että vammaisuus rakentuu 1. yksilön vammasta 2. lääketieteellisestä diagnoosista 3. sosiaalis-institutionaalisista rakenteista sekä 4. poliittisesta ja ihmisoikeudellisesta sääntelystä. Aineistossa vammaisen henkilön tilanne näyttäytyi vahvana ja kannattelevana tilanteissa, joissa yksilön oma kokemus, lääketieteellisen näkökulman antama selitys ja ympäristön tekemä tulkinta yksilön tilanteesta kohtaavat.
Toimijuuden tutkimisen näkökulmasta olimme kiinnostuneita siitä, miten toimijuutta tuotettiin elämäkerran eri vaiheissa. Tutkimuksessamme tuli esille se, että toimijuudesta kertomiseen vaikuttivat elämäntarinoissa ajankohta ja elämäntilanne. Elämäkertakirjoituksissa toimijuus paikantui yksilön voimavaroihin. Toimijuus oli tekijänsä näköistä, tavoitteellista ja elämänvalintoja ohjaavaa. Elämäkertakirjoituksissa kirjoittajat kertoivat tavoitteistaan ja pyrkimyksistään elämässään ja pitivät merkityksellisinä heidän omia sisäsyntyisiä ominaisuuksiaan. Yksilötason toimijuuden diskursseista tuli esille myös se, että ne voivat olla hetkellisiä ja hauraita, eivätkä ne aina edellytä toimijalta välttämättä vahvuutta ja ponnekkuutta. Aineistosta tuli esille näkökulmia, jotka kuvastivat kirjoittajien eritasoista toimijuuden vaihtelua – vahvasta hauraaseen.
Vammaisten henkilöiden toimijuus näyttäytyi myös sosiaalisissa suhteissa rakentuvana, jolloin toimijuutta vahvistivat hyvät ihmissuhteet, oman paikan löytyminen koulutuksessa ja työelämässä. kirjoittajat kuvasivat tärkeäksi mahdollisuuden liittyä osaksi omaa viiteryhmäänsä ilman, että erontekoa heidän ja muiden ikätovereiden välillä tehtiin yksilöllä olevan vamman perusteella. Tulkitsimme, että toimijuuden rakentumisen kannalta kirjoittajille oli tärkeää, että heidät otettiin vastaan tasavertaisina ja samanlaiset mahdollisuudet omaavina nuorina. Elämäkertakirjoituksissa kirjoittajien kuvauksissa opiskelun ja työn aihepiireistä toimijuuden toteutuminen liittyy yksilön mahdollisuuteen liittyä osaksi yhteiskuntaa ja tavoitella merkitykselliseksi kokemaansa elämänuraa.
Hanna-Riitta Kahelin
Miia Klemola
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu –tutkielmaan: ”Elämän suuntaviivoja. Diskurssianalyyttinen tulkinta vammaisuuden ja toimijuuden rakentumisesta elämäkertakeruuaineistossa”, 2017.
Lähteet:
-
- Vehmas Simo 2005: Vammaisuus. Johdatus historiaan, teoriaan ja etiikkaan. Tammer- Paino. Tampere.
- Haarni Ilka 2006: Keskeneräistä yhdenvertaisuutta. Vammaisten henkilöiden hyvinvointi ja elinolot Suomessa tutkimustiedon valossa. Stakes raportteja 6/ 2006. Valopaino Oy. Helsinki.
- Lampinen Reija 2007: Omat polut! Vammaisesta lapsesta täysvaltaiseksi aikuiseksi. Edita Prima Oy. Helsinki.
- Kivistö Mari 2014: Kolme ja yksi kuvaa osallisuuteen. Monimenetelmällinen tutkimus vaikeavammaisten ihmisten osallisuudesta toimintana, kokemuksena ja kielenkäyttönä. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi.
- Harjula Minna 1996: Vaillinaisuudella vaivatut. Vammaisuuden tulkinnat suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800-luvun lopulta 1930-luvun lopulle. Hakapaino Oy. Helsinki.
- Oliver Michael 1996: Understanding disability. From theory to practise. Palgrave. New York.
- Barnes Colin, Mercer Geof & Shakespeare Tom 1999: Exploring disability: a sociological introduction. Polity Press. Cambridge.
- Katsui Hisayo 2006: Vammaisten ihmisoikeuksista etelässä. Teoksessa Teittinen Antti (toim.) Vammaisuuden tutkimus. Yliopistopaino. Helsinki, 86 – 119.
- Hokkanen Liisa 2014: Autetuksi tuleminen. Valtaistavan sosiaalisen asianajon edellyttämät toimijuudet. Acta Universitatis Lapponiensis 278. Lapin yliopistopaino. Rovaniemi.
(24)
Monikulttuurista väkivaltatyötä tekemässä – Intersektionaalisten tekijöiden huomioiminen maahanmuuttajanaisten parissa tehtävässä turvakotityössä
Maahanmuuttajanaisten lähisuhdeväkivallan kokemuksista selviytymistä ja irtaantumista vaikeuttavat maahanmuuttobyrokratia ja suomalaisen yhteiskunnan rakenteissa piilevät eriarvosuutta luovat tekijät.
Pro-gradu -tutkimuksessani tarkastelin lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa tehtävää väkivaltatyötä turvakodeissa. Aineisto on kerätty haastattelemalla seitsemää työntekijää neljästä eri turvakodista.
Tutkimustehtävänä oli tarkastella sitä, millaisena lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa tehtävä väkivaltatyö näyttäytyy turvakodeissa ja onko lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten kohdalla nähtävissä intersektionaalisia tekijöitä, jotka vaikuttavat väkivaltakokemuksista selviämiseen tai väkivaltaisesta suhteesta irtaantumiseen?
Intersektionaalisten tekijöiden löytymisen kannalta tavoitteena oli myös tarkastella sitä, miten nämä tekijät on huomioitava turvakodeissa tehtävässä väkivaltatyössä? Intersektionaalisuudella tarkoitetaan useiden syrjintää aiheuttavien tekijöiden kuten sukupuolen, luokan, etnisyyden, seksuaalisuuden, rodun, iän ja terveyden kaltaisten, identiteettejä ja erontekoja tuottavien kategorioiden olemassaoloa sekä niiden välisten ja toisiinsa monimutkaisissa suhteissa olevien kytkösten kriittistä tarkastelua (Karkulehto ym. 2012, 1).
Kulttuuristen tapojen ja erityistarpeiden kunnioittaminen työskentelyn lähtökohtana
Tutkimuksesta kävi ilmi, että turvakotien työntekijät huomioivat ja kunnioittavat maahanmuuttajataustaisten naisten erityistarpeita- ja tapoja turvakotien arjessa. Tällaisia olivat muun muassa ruokailutapojen -ja tottumusten sekä uskonnon harjoittamisen mahdollistaminen.
Lisäksi työntekijät toivat esiin maahanmuuttajanaisten oman kielen tärkeyden, joka tulee huomioida siinä, että naisille mahdollistetaan vaikeista ja herkistä asioista puhuminen heidän omalla kielellään. Oman kielen käyttöön kiinnitettiin huomioita myös tulkkien käytössä ja valinnassa, sillä väkivallan vaikean aiheen vuoksi maahanmuuttajanaisten voi olla vaikeaa puhua tilanteestaan esimerkiksi miestulkin välityksellä.
Kieleen kiinnitettiin huomioita myös käsitteistön ja työskentelytapojen osalta, sillä länsimaiset toimintatavat eivät välttämättä istu sellaisenaan erilaisesta yhteiskunnasta tulevan auttamiseen. Tällöin joudutaan huomioimaan maahanmuuttajanaisten taustat ja kokemukset viranomaistahoista, sillä maahanmuuttajanaisilla ei ole välttämättä aiempia kokemuksia auttamistyöstä tai länsimaiseen itsereflektioon ja autonomiaan tähtäävästä dialogisesta työskentelystä.
Kielen ja käsitteistön suhteen kiinnitettiin huomioita myös siinä, että useissa maissa suomalaisille väkivaltatyössä käytetyille käsitteille ei ole välttämättä olemassa käännöksiä maahanmuuttajanaisten omalla kielellä tai että eri kielissä käytetyt emotionaaliset merkitykset voivat olla erilaisia eri ihmisille.
Tärkeäksi nähtiin myös mahdollisten maahanmuuttajakollegoiden ja vapaaehtoisten työntekijöiden kulttuurinen osaaminen, jonka koettiin edistävän maahanmuuttajanaisten asennetta avun vastaanottamisessa sekä tuovan kulttuuritietämystä myös suomalaistaustaisten työntekijöiden keskuuteen. Maahanmuuttajataustaisten vapaaehtoisten panos nähtiin arvokkaana lisänä paitsi turvakotien arjen työssä myös mahdollisena tukihenkilönä jatkumisena turvakotijakson jälkeen. Tätä tulisi mielestäni korostaa enemmän monikulttuurisessa väkivaltatyössä, jossa maahanmuuttaja-vapaaehtoiset tulisi nähdä voimavarana paitsi turvakotien arjen työssä, myös kielen ja kulttuurin tuntemusta tuovana lisänä.
Lisäksi maahanmuuttaja-vapaaehtoiset voivat edistää maahamuuttajanaisten kotoutumista sekä tukea naisten väkivaltaisesta suhteesta irtautumista myös turvakotijakson jälkeen, erityisesti silloin, jos väkivaltaa kohdanneilla maahanmuuttajanaisilla on muutoin puutteelliset sosiaaliset verkostot.
Neuvonta- ja palveluohjaus osana kokonaisvaltaista väkivaltatyötä
Aineistosta nousi esiin myös neuvonta- ja palveluohjauksen välttämättömyys, joka jakoi kuitenkin työntekijöiden näkemyksiä siitä, miten sen nähtiin asemoituvan väkivaltatyöhön. Osa haastateltavista koki, että vaikeassa elämäntilanteessa olevan asiakkaan juoksuttaminen luukulta luukulle on tarpeetonta, koska asiakkaan kokonaistilanteiden hoito voidaan ottaa haltuun myös turvakodeissa. Tiedon lisääminen yhteiskunnan eri palveluista ja naisten oikeuksista nähtiin vahvistavan naisten autonomisuutta ja edistävän näin myös voimaantumista.
Toiset työntekijät taas kokivat, että heille jää liian paljon hoidettavaksi sellaisia käytännön tehtäviä, jonka nähtiin kuuluvan pääsääntöisesti muille tahoille. Tällaisiksi tekijöiksi työntekijät nostivat muun muassa asunnon hankintaan liittyvät toimet, koska maahanmuuttajanaiset tarvitsevat kielivaikeuksien vuoksi niissä usein intensiivisempää apua kuin valtaväestöön kuuluvat. Käytännön asioiden hoitamisten nähtiin täten vievän aikaa varsinaiselta väkivaltatyöltä.
Väkivallan monisyisen luonteen vuoksi on kuitenkin tärkeää, että naisten irtautumisen syyt eivät jäisi kiinni siitä, etteivät he tiedä mistä ja miten apua voidaan hakea tai eivät saa apua käytännön asioiden hoitamiseen liittyvissä asioissa. Tämä nähtiin myös välttämättömänä, kuten yksi informantti totesikin: “eihän sitä voi edes erotakaan, jos ei saa asuntoo tai turvakotijakso venyy sen takia et kukaan ei niinku auta”. Neuvonta- ja palveluohjaukseksi luettiin muiden käytännön tehtävien lisäksi myös maahanmuuttobyrokratiaan liittyvien asioiden selvittäminen, sillä niistä johtuvat tiedonpuutteet näyttäytyivät työntekijöiden puheissa usein yhtenä syynä siihen, miksi naiset eivät uskaltaneet puhua väkivallasta tai tehdä omaa elämää koskevia päätöksiä.
Aineistosta ei käynyt ilmi, auttavatko työntekijät toisinaan maahanmuuttajanaisia myös oleskelulupiin liittyvissä asioissa, mutta Ewaldsin ym. (2013, 23) mukaan sen nähdään kuuluvan oleellisesti väkivaltatyöhön, erityisesti silloin, jos naisten oleskelulupa on väkivallan tekijästä riippuvaista.
Intersektionaalisten tekijöiden olemassaolo ja niiden vaikutusten huomioiminen väkivaltatyössä
Tutkimuksen keskiöön nousivat tekijät, jossa väkivaltaisesta ilmapiiristä irtaantumista ja avun saantia nähtiin haastavan ylirajaisuuden kysymykset, maahanmuuttopolitiikan aiheuttamat epävarmuudet sekä omia oikeuksia koskevat tiedon puutteet. Näiden intersektionaaliksi nimeämieni tekijöiden nähtiin vaikuttavan oleellisesti siihen, miten maahanmuuttajanaisten koettiin kykenevän työstämään väkivallan kokemuksia tai tekevän omaa elämää koskevia ratkaisuja.
Erityisesti näiden nähtiin korostuvan silloin, jos maahantuloprosessit olivat kesken tai muutoin epävarmaa. Maahanmuuttajanaisten nähtiin toisinaan pelkäävän sitä, että väkivallan paljastuminen voi vaarantaa suoraan heidän oman tai lasten maahan jäämisen mahdollisuuksia. Ylirajaisuus ja epävarmuudet nähtiin liittyvän myös siihen, että maahanmuuttajanaiset joutuvat huomioimaan päätöstensä seurauksia myös suvun tai yhteisön näkökulma huomioiden.
Haastateltavat toivat esille, että suku ei välttämättä hyväksy naisen päätöstä erota väkivaltaisesta liitosta, joka voi liittyä kulttuurisiin käsityksiin mieheydestä ja naiseudesta tai se voidaan nähdä suvun kunniaa loukkaavana häpeällisenä tekona.
Tutkimuksesta kävi myös ilmi, että maahanmuuttajanaiset kokevat syrjintää ja epätasa-arvoisuutta myös palveluiden saannissa. Tämä näkyi erityisesti turvakotijakson jälkeisten palveluiden saannissa, sillä useissa sekä julkisissa että kolmannen sektorin palveluissa ei ollut aina mahdollisuutta tulkkien käyttöön. Erityisesti maahanmuuttajien keskuudessa viranomaisverkostolla voi olla vahvempi rooli sekä auttajina, mutta myös puuttuvien sosiaalisten verkostojen paikkaajana.
Turvakotijakojen verrattain lyhytkestoisuus ei useinkaan riitä kaikille väkivaltaa kohdanneille, vaan toisinaan väkivallasta tai väkivaltaisesta suhteesta irtaantuminen vaatii pitkäkestoista apua ja tukea. Tämän avun jääminen puutteelliseksi nähtiin vaarantavan huomattavasti naisten selviytymistä. Aineistosta kävi ilmi, että perheelliset huomioidaan yksin tulevia aikuisia paremmin palveluiden saannissa, koska perheiden asioiden hoitaminen siirtyy lasten kautta usein sosiaalitoimen vastuulle.
Väkivallasta puhuminen tai avun hakeminen on ylipäätään vaikeaa monille väkivaltaa kohdanneille, mutta maahanmuuttajanaisten kohdalla näiden nähdään moninkertaistuvan kielitaidottomuuden, palvelujärjestelmän ja lainsäädännön tuntemattomuuden vuoksi. (Kyllönen-Saarnio & Nurmi 2005, 46). Nämä tekijät näyttäytyivät myös omassa tutkimuksessani avunsaantia rajoittavina tekijöinä, mutta väkivallan kokemusten ja avun saamisen valossa tulee huomioida, että vaikka irtaantumista rajoittavat tai estävät syyt ovat pitkälti universaaleja, voi maahanmuuttajanaisten kohdalla siihen vaikuttaa myös kulttuuriset syyt tai yhteiskunnan rakenteissa olevat tekijät, jotka luovat naisille epävarmuutta vaikeuttaen näin sekä avun hakemista, että väkivallasta selviytymistä.
Taru Vitikka
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Monikulttuurista väkivaltatyötä tekemässä – Intersektionaalisten tekijöiden huomioiminen maahanmuuttajanaisten parissa tehtävässä turvakotityössä”. 2017.
Lähteet:
Ewalds, Helena & Arponen, Aino & Manns-Haatanen, Heidi & Ruuskanen, Kristiina & Laaksonen, Sari & Huopalainen, Kristina & Virtanen, Miialiila & Tuormaa, Tuija 2013: Turvakotipalvelujen kansalliset laatusuositukset. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos. Helsinki.
Karkulehto, Sanna & Saresman, Tuija & Harjunen, Hannele & Kantola, Johanna 2012: Intersektionaalisuus metodologiana ja performatiivisen intersektionaalisuuden haaste. Naistutkimus 25 (2012). 17–28.
Kyllönen-Saarnio, Eija & Nurmi, Reet 2005: Maahanmuuttajanaiset ja väkivalta. Opas sosiaali- ja terveysalan auttamistyöhön. Sosiaali- ja terveysministeriön oppaita 2005 (15). Helsinki.
(23)
Diverse experiences, knowledge and skills is evident in gerontology social work.
Working with ageing clients presents various experiences, different types of knowledge and skills. This research found out that first, gerontology social workers experiences in their work involved four main encounters which are, professional base, client, multidisciplinary team, and the society. Secondly gerontology social workers’ apply a combination of factual, theoretical, and practice knowledge in their work and thirdly gerontology social workers utilise interaction, writing, interviewing and organization skills in their work.
Components of interactions
Professional base
A lot of approaches I use daily like case management is what I was trained in social work, In terms of profession gerontology social work is related to working with ageing and older people’s well-being. One utilizes common methods such as empowerment approach, use of case management, as well as the use of reminiscence method to supporting the elderly clients and their families.
Gerontology social work professional encounters are based on social work profession principles and gerontology social work. Gerontology social workers described their work as mandated by the social profession and gerontology social work, they pointed out that their methods such as case management, knowledge base and theoretical backgrounds is founded on social work. They construct meaning and act within the scope of these two professions.
The Client
Gerontology social workers experiencse are centred in the care of their client who are 65+ years. Interactions with the clients forms basic context of their work, in this encounters social workers apply various approaches to aid their client needs.
Multidisciplinary team
Gerontology social workers engage in cooperative interactions with other professional working with elderly clients such as nurses, doctors, ward managers, institutional care centres managers, home care services managers, mental health care professionals, adult social workers and other public services. The different perspective of all various workers enhances an holistic care of the patience as well as allowing an opportunity to learn from each other.
The society
Gerontology social workers experience interaction with the society/community. They view their work as involving the community which forms the context of their work. The ageing individuals live in the community which has rules, culture, norms and other different organisations including families. Society provides aspects of political unit that establishes policies and programmes for the ageing. The political organisations and leadership have effect on the ageing populations. One of the participants lamented that the government has been cutting resources for prevention services across all sectors of public services. There was agreement though, that the establishment of the new law supporting the functional capacity of the older population & social-health services for elderly 28.12.2012/980, was of significant boost to ensuring the risk clients were brought into awareness through public participation.
Combination of factual, theoretical and practice knowledge
There is no manual that I need to read every day how to handle clients’ situation, through doing work I develop knowledge. I can easily step back and think through other situations I have had, the various laws I have applied before, the approach I have taken before, the colleague advice on so and so case.
The knowledge about ageing, aged and the diseases associated with age was notes important for a social worker working with elderly clients. Other areas of knowledge that were mentioned includes the knowledge of social and healthcare organization, various services offered by other sectors, elderly policies, the criteria for right to services, social work core values and methods. Gerontology social workers gain knowledge in practice, during home visits, sharing ideas and through interrelating with other professionals and experts.
Interaction, writing, interviewing and organization skills
When working with the elderly one requires several techniques like interviewing, one has to make sure to ask open ended questions not just a yes or no answers. By so doing you allow the clients to tell their feelings. I think having empathy, dignity and worthy of a person demands that you allow them tell their feelings and ideas, without judging them
Gerontology social workers reported the significant of interviewing and communication skills such as reframing, paraphrasing, summarizing and listening. Gerontology social workers identified utilising advising, guiding and counselling skills to effectively meet requirements of their jobs. It was emphasised the need to promote clients own initiative and boost their self care. Good writing skills are essential in the field of social work, gerontology social workers mentioned their involvement in report writing and giving written opinions about their clients to other sectors which are involved in services production and delivery in this sector.
Faith Kilpeläinen
University of Lapland
Text based on master thesis research 2017. ”Gerontology social workers experiences in their work”.
(22)
Sosiaalityön subjektiasema sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamissa mielipidekirjoituksissa
Mielipidekirjoitukset tuottavat ja rakentavat omalta osaltaan sosiaalista todellisuutta vaikuttamalla tietoomme, uskomuksiimme, arvoihimme, sosiaalisiin suhteisiimme ja identiteetteihimme (1). Mielipidekirjoitukset välittävät meille tietynlaisia tulkintakehyksiä, jotka ohjaavat ymmärtämään ja havainnoimaan todellisuutta tietystä näkökulmasta käsin ja rakentavat toimijoille tietynlaisia subjektiasemia sekä vakuuttavat ja suostuttelevat meitä tavoittelemiensa päämäärien taakse (2).
Pro gradu -tutkielmassani halusin selvittää sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamissa lastensuojelua käsittelevissä mielipidekirjoituksissa ilmeneviä subjektiasemia ja subjektiasemien välisiä suhteita. Subjektiasema tarkoitti tutkimuksessani viitekehystä, jonka mukaan ihmisen identiteetti muotoutuu, valikoituu ja neuvotellaan tilannekohtaisesti kussakin vuorovaikutuksellisessa suhteessa ja/tai tilanteessa yhä uudelleen (3).
Tutkimukseni tulokset osoittivat toimijoiden subjektiasemien jakautuvan neljään toimija-asemaan: julkisen vallan, asiantuntijatiedon, sosiaalityön ja sosiaalityön asiakkaiden, lasten ja vanhempien, subjektiasemaan.
Sosiaalityö ja julkinen valta
Mielipidekirjoituksissa julkinen valta (lainsäädäntö, poliittiset päättäjät, kuntien/kaupunkien johtavat viranhaltijat) oli hyvin vahva, jopa omavaltainen, toimija rajoittaen ja mahdollistaen sekä sosiaalityön että asiakkaiden toimijuutta. Julkisen vallan subjektiasema heijastui kaikkien muiden toimijoiden subjektiasemaan: se pystyi päätöksillään ohjaamaan kokonaisvaltaisesti muita toimijoita.
Sosiaalityön subjektiasema asettui siis suhteessa julkisen vallan määräysvaltaan ja tätä kautta lastensuojelun toimintaympäristössä ja toimintakäytännöissä mahdollistuviin ja rajoittuviin tekijöihin. Sosiaalityön subjektiasema kuvastui pakkona toimia rakenteiden puristuksessa. Sen subjektiasema näyttäytyi sosiaalityön oman ammattietiikan ja markkinaorientoituneen logiikan välisenä toimijuutena: sosiaalityö paini moraalisessa ja eettisessä ristiriidassa asiakkaiden ja rakenteiden välissä.
Kuitenkin julkisen vallan ohjaus- ja määräysvaltaan myös luotettiin. Se pystyi takaamaan ja mahdollistamaan laadukkaan ja korkeatasoisen lastensuojelun sosiaalityön kehystämällä ja linjaamalla lastensuojelupalveluja ja sen toimintakäytäntöjä.
Sosiaalityö ja asiantuntijatieto
Asiantuntijatietoa (tiede/tieto, kuten erilaiset tutkimukset, projektit tai tilastot) hyödynnettiin laajasti mielipidekirjoituksissa toimijoiden subjektiaseman ja/tai toiminnan perusteena/perustana. Asiantuntijatieto toimi hyvinkin erilaisten päämäärien oikeutuksena, sitä hyödynnettiin omien tavoitteiden ja toimija-aseman vahvistamiseksi/osoittamiseksi.
Asiantuntijatietoon viitattiin niin argumentoitaessa lastensuojelun asiakkaiden tilanteista ja tarpeista, kuten osoittamaan lasten hyvinvoinnin uhkatekijöitä, kerrottaessa lastensuojelupalvelujen tilanteesta, kuten lastensuojelun asiakasmääristä, kuin vaadittaessa julkista valtaa käyttämään tietoa/tiedettä päätöksentekonsa tukena.
Sosiaalityö ja asiakkaat
Asiakkaiden subjektiasema oli varsin heikko. Asiakkaista, niin lapsista kuin aikuisista, tehtiin erilaisia luokituksia ja kategorioita, joiden pohjalta varsinaiset päämäärät asetettiin, pantiin täytäntöön ja voitiin saavuttaa. Mielipidekirjoituksissa asiakkaiden toimijuudelle annettiin vain vähän tilaa, he eivät olleet itsenäisiä tietäviä, taitavia ja tasavertaisia toimijoita sosiaalityön rinnalla. Asiakkaiden toimija-asema kytkeytyi sosiaalityöhön: kun asiakkaat saivat sosiaalityön tukea, apua ja ohjausta, heidän mahdollisuutensa toimia ja osaamisensa kasvoivat merkittävästi.
Mielipidekirjoituksissa sosiaalityön subjektiasema näyttäytyi pyrkimyksenä kontrolloida vanhempia ja puolustaa lasten etua. Tosin lasten etu asettui suhteessa sosiaalityön päämääriin, ei niinkään suhteessa lapsien omiin päämääriin tai tarpeisiin. Sosiaalityö toteutti vahvasti viranomaisstatukseen, kontrolliin ja tukeen, perustuvaa toimijuutta. Sosiaalityön subjektiasema näyttäytyi asemana, jolla oli tietoa asiakkaiden tarpeista ja elämismaailmasta sekä siitä, kuinka asiakkaita voitiin auttaa, tukea ja ohjata sosiaalityön keinoin.
Sosiaalityö
Sosiaalityön subjektiasema rakentui suhteessa muihin toimijoihin. Sen subjektiasema kytkeytyi julkisen vallan, tiedon/tieteen ja asiakkaiden subjektiasemiin. Sosiaalityö vaati rinnalleen asiantuntijoiden verkoston, joka koostui julkisesta vallasta ja asiantuntijatiedosta (tieteestä/tiedosta). Se ei pystynyt toimimaan itsenäisesti, yksin, ilman näiden tukea. Asiakkaat olivat puolestaan sosiaalityön toimenpiteiden kohteena.
Mielipidekirjoituksissa pyrittiin vahvistamaan sosiaalityön subjektiasemaa yhteiskunnallisena toimijana/viranomaisena. Suhteessa julkiseen valtaan pyrittiin osoittamaan, että lastensuojelutyötä tekevät sosiaalityöntekijät ovat ammattilaisia ja että sosiaalityö pystyisi toteuttamaan perustehtäväänsä laadukkaasti, tarkoituksenmukaisesti ja oikea-aikaisesti osaavien ja pätevien sosiaalityöntekijöiden toimesta, mikäli vain julkinen valta takaisi, mahdollistaisi ja järjestäisi tämän (oikeilla päätöksillä ja resursseilla). Tässä asiantuntijatietoa käytettiin osoittamassa sosiaalityön tilanteita ja tarpeita, kuten tietynlaisten päätösten tai käytäntöjen toteuttamisen välttämättömyyttä lastensuojelutyön sujuvoittamiseksi.
Suhteessa asiakkaisiin mielipidekirjoituksissa kerrottiin sosiaalipalveluiden työskentelyn perustuvan sosiaalialan ammattilaisten asiantuntemukselle. Mielipidekirjoituksissa tuotiin myös esiin, että sosiaalityön työskentelyn lähtökohtana on nimenomaan asiakas- ja lapsikeskeisyys. Asiakastyön laatu kuitenkin myös huolestutti, erityisesti lapsikeskeisyyden ja lasten edun unohtuminen/sivuuttaminen. Mielipidekirjoituksissa vaadittiinkin, että sosiaalipalvelujen tulisi kautta linjan pyrkiä edelleen vahvistamaan asiakas- ja lapsikeskeistä työotettaan ja että sosiaalityöntekijöiden asiantuntemusta, tietämistä ja taitamista, tulisi vahvistaa. Tässä asiantuntijatietoa käytettiin oikeutuksena sosiaalityön asiantuntemuksen vahvistamiseksi, esimerkiksi perus- ja täydennyskoulutusten toteuttamista ja tarvetta perusteltiin sillä, että niiden kautta pystyttiin tukemaan sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä erilaisista asiakas- ja lapsikeskeisistä työskentelymenetelmistä.
Lyhyenä yhteenvetona voidaan todeta, että mielipidekirjoituksissa sosiaalityö ja muut toimijat asemoitiin hyvinkin erilaisiin suhteisiin. Julkisen vallan suhde oli valtasuhde, johon kaikki muut toimijat alistuivat. Sosiaalityön subjektiasema asiakkaisiin nähden oli asiantuntijasuhde, jossa sosiaalityöntekijä oli tietävä ja asiakas tietämätön. Asiantuntijatieto toimi perusteena/perustana muiden toimijoiden päämäärille. Asiakkaan subjektiasema oli puolestaan heikko.
Jenni Kaisto
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Semioottinen analyysi sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamista lastensuojelua käsittelevistä mielipidekirjoituksista vuosina 2008–2015”, 2017.
Lähteet:
1. Fairclough, Norman 2002: Miten media puhuu. Vastapaino. Tampere.
2. Törrönen, Jukka 1997: Intohimoinen teksti – pysäytetty kertomus suostuttelun makrorakenteena. Teoksessa: Sulkunen, Pekka & Törrönen, Jukka (toim.): Semioottisen sosiologian näkökulmia. Gaudeamus. Helsinki, 221–247.
3. Törrönen, Jukka 2000: Subjektiaseman käsite empiirisessä sosiaalitutkimuksessa. Sosiologia 37(3), 243–255.
(21)
Mureneva toimijuus ja särkyvä identiteetti nuoren peliriippuvaisen naisen elämänkertomuksessa
Nuorten naisten peliriippuvuus on yhä varsin vähän tutkittu ilmiö, ja he ovat myös asiakasryhmänä edelleen suhteellisen pieni. Hoidon ja kuntoutuksen näkökulmasta heidän ongelmansa on kuitenkin näyttäytynyt jopa kaikkein vaikeimpana.
Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin 25-vuotiaan peliriippuvaisen Maijan toimijuudessa ja identiteetissä tapahtuneita muutoksia sekä peliriippuvuuden kehitysprosessia hänen oman elämänkertomuksensa pohjalta. Kertomuksen keskiöön nousivat elämän moninaiset epävarmuustekijät ja muutokset, kuten koettu köyhyys, hauraat tukiverkostot sekä varhainen itsenäistyminen ja opintopolun katkeaminen, jotka lujittivat olennaisesti pelitavan kehittymistä osaksi nuoren naisen elämää. Toimijuuden haavoittuvuus onkin ollut merkittävässä roolissa sekä pelaamista edeltävänä, että sitä ylläpitävänä tekijänä.
Myös aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet sosio-ekonomisiin riskiryhmiin kuuluvien olevan muita alttiimpia peliriippuvuuden kehittymiselle. Havainnot korostavat, kuinka tärkeää nuoren aikuisen tukeminen ja kokonaistilanteen kartoittaminen elämän muutostilanteissa on, jotta tulevaisuuden suunnittelu ja varhainen puuttuminen peliongelmaan mahdollistuisivat. Sanoisinkin, että peliriippuvuustutkimuksessa on kenties jopa liikaa korostettu ongelman psykologista viitekehystä, jolloin yksilön sosiaaliset olosuhteet, puutteelliset tukiverkostot, elämänmuutokset sekä osattomuus esimerkiksi opiskelu- ja työelämässä ovat jääneet ikään kuin sen varjoon peliongelmalle altistavina ja kuntoutumista haastavina tekijöinä.
Peliriippuvuus muuttaa olennaisesti yksilön prioriteetteja ja syrjäyttää aiemmin tärkeitä asioita, kun elämän merkityssisällöt muuttuvat peliriippuvuutta vastaaviksi. Pelaamisella on voimakas elämää kaventava vaikutus, jonka seurauksena asioita lykätään ja jätetään tekemättä, harrastukset jäävät pois ja ystäväpiiri ohenee. Lisäksi peliriippuvuudesta seuraa vaikeuksia motivoitua tai aloittaa mitään uuttaa, toiminnan lamaantumista ja yksinäisyyttä sekä kokonaisvaltaista voimavarattomuutta. Pelaamisen ensisijaisuus ja toimijuuden heikkeneminen ilmenevätkin ennen kaikkea muutoskyvyttömyytenä suurista pelihaitoista ja muutoshalusta huolimatta.
Peliriippuvuus näyttäytyy yksilön toimijuutta murentavana ilmiönä, jossa pelaaminen ottaa merkittävän aseman toimintaa ja aloitteellisuutta suuntaavana, sekä kykyjä ja minä-pystyvyyttä määrittelevänä voimana. Myös oman todellisen potentiaalin saavuttaminen estyy, kun vaikutus- ja valinnanmahdollisuuksia ohjaa ensisijaisesti pelaaminen ja sen jatkuvuus – usein jopa uran tai perheen kustannuksella. Pelihaitat heijastuvatkin olennaisesti myös yksilön läheisiin sekä tulevaisuudenkuviin, joissa pelaaminen näyttäytyy ainoana selviytymiskeinona ja uuden alun mahdollisuutena: ”Mää uskon siihen, että pystyn vasta sitten suunnittelemaan elämää, kun saan nuo velat maksettua. Ja sitte, ku saan nuo velat maksettua, nii hakisin apua tuohon pelaamiseen”.
Peliriippuvainen sekä antaa itselleen, että saa vuorovaikutuksessa muilta hyvin moninaisia identiteettejä ja ominaisuuksia. Annettuun ja omaksuttuun identiteettiin voi kuulua muun muassa ahneutta, pahuutta, hyväksikäyttöä, epäluotettavuutta, tunteettomuutta, moraalittomuutta, hulluutta, sairautta, rikollisuutta, epäsopivuutta, ulkopuolisuutta, hylätyksi tulemista ja päämäärättömyyttä, jotka nousivat esiin tutkimustuloksissani.
Peliriippuvainen voi kuitenkin tarkastella itseään myös iloisena, oikeudenmukaisena, rehellisenä ja tunneälykkäänä ihmisenä, mutta samaan aikaan epäillä, onko hänellä enää oikeutta näihin ajatuksiin esimerkiksi moraalinvastaisten tekojen ja niiden aiheuttaman sisäisen ristiriidan myötä. Identiteetti sisältääkin aina yksilön kokemuksen omasta arvostaan, ja jos se rakentuu kielteisten ominaisuuksien ympärille, vaikuttaa se usein myös toimintaan ja käyttäytymiseen.
Tutkimusprosessin myötä ja sen jälkeen huoleni kohdistuu erityisesti ammatillisten tahojen toimintavalmiuksiin peliriippuvuuden kohtaamisessa ja heidän rooliinsa negatiivisen minäkuvan vahvistamisessa. Häpeää ja syyllisyyttä tuottavia käytäntöjä onkin edelleen olemassa ja ne ovat valitettavan yleisiä laajasta tutkimus- ja kehittämistyöstä huolimatta. Ymmärrystä, hyväksytyksi tulemista ja sensitiivistä vuorovaikutusta on sen sijaan ollut huomattavasti vaikeampi löytää, vaikka niiden tulisi olla erottamaton osa sekä sosiaalityön käytäntöä, että työntekijän omaa ammattietiikkaa. Apua ei myöskään aina osata tai kyetä tarjoamaan oikeaan aikaan, eikä yhteyttä asiakkaaseen oteta silloin, kun on luvattu.
Kehittämistarpeita ja kipupisteitä näyttääkin olevan ennen kaikkea asiakkaaksi ottamisen prosesseissa, koska pelaajan voimavarat eivät aina ole riittäviä tai vastaa palveluntuottajien ajatuksia siitä, että palveluiden piiriin hakeuduttaisiin esimerkiksi itse.
Iida Saari
Lapin Yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Mut sit häviänki kaiken. – Kertomuksia nuoren peliriippuvaisen naisen toimijuudesta ja identiteetistä” (2017).
Lähteet:
Huotari, Kari 2007: Pelaaminen hallintaan: kuntoutus- ja koulutusohjelman ulkoinen arviointi. Sosiaalipedagogiikan säätiö. Helsinki
Jaakkola, Tapio 2006: Viihteestä riippuvuudeksi. Rahapeliongelman luonne. Tilastokeskuksen hyvinvointikatsaus 4/2006,26—29.
Lund, Pekka 2010: Rahapeliongelma: yksilölle jätetty taakka. PS-kustannus. Jyväskylä
Mielonen, Harri & Tiittanen, Harri 1999: ”Sitä aatteli että jos sitä nyt voittaa” – Peliriippuvaisten kokemuksia ongelmapelaamisen syistä, seurauksista ja hoidosta. A-klinikkasäätiön raporttisarja nro 32. Helsinki.
(20)
Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan hyvinvoinnin kokemuksia hyvinvoinnistaan
Tutkielmani oli sosiaalityön opinnäytetyö ja tarkoituksenani oli paitsi ymmärtää haastavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten kokemuksia myös tuottaa tärkeää tietoa sosiaalityölle, lisäämällä ymmärrystä siitä minkälaisia tekijöitä yksittäisen sosiaalisen ongelman ympärillä on nähtävissä.
Pyrin lisäämään sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä siitä, että ihmisiä autettaessa asioita ei tule tarkastella liian kapeasta näkökulmasta keskittyen vain johonkin kapeasti rajattuun ongelmaan ja sulkemalla silmät siitä seuraavilta oheisilmiöiltä. Autisminkirjon lasten palvelutarpeita selvitettäessä on ehdottomasti huomioitava myös lapsen perheen hyvinvointi.
Autisminkirjo on laaja-alainen kehityshäiriö (1), missä on kyse neurobiologisesta kehityksellisestä oireyhtymästä (2), josta kärsii tutkimusten mukaan 0,7-1,2 prosenttia kaikista kouluikäisistä lapsista (3). Lisäksi Suomessa on noin 120 000 yksinhuoltajaperhettä (4). Tutkin pro-gradu tutkielmassani Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan hyvinvoinnin kokemuksia. Merkittävimpiä tutkimustuloksia olivat selkeät puutteet autisminkirjon lasten yksinhuoltajien hyvinvoinnissa sekä saadun tuen puute.
Perustarpeiden tyydyttäminen
Perustarpeiden tyydyttäminen, kuten riittävä uni, lepo, ruoka, liikunta, rakkaus, läheisyys ja vapauden tunteen saavuttaminen näytti olevan pahasti vaarantunut autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla. Tutkittavillani oli merkittäviä uniongelmia sekä haasteita saada terveellistä ravintoa. Nämä tekijät näyttivät olevan suoraan yhteydessä tutkittavien huonona näyttäytyneeseen terveydentilaan.
Tutkimukseni mukaan puolison puute oli autismin kirjon lapsen yksinhuoltajalle yleistä ja se koettiin pääsääntöisesti negatiivisena tekijänä suhteessa hyvinvointiin. Lapsen pärjääminen elämässä ja suhtautuminen elämään oli suorassa yhteydessä vanhemman omaan hyvinvoinnin kokemukseen. Tulkitsin aineistoni perusteella eri osa-alueiden välillä olevan selviä yhteyksiä toisiinsa; uniongelmista kärsivillä oli myös enemmän vaikeuksia syödä terveellisesti ja luoda uusia parisuhteita ja päinvastoin.
Pärjääminen työelämässä ja yhteisöissä
Työn tekeminen, harrastaminen, kansalaistoimintaan osallistuminen tai kouluttautuminen eivät näyttäytyneet tutkimuksessani saavuttamattomissa olevilta asioita. Tutkimukseni perusteella arvioin autisminkirjon lapsen yksinhuoltajilla olevan vahvaa ammattitaitoa ja halua toteuttaa itseään työn kautta. Työssä käyminen ei ollut mahdollista kaikille rajallisten voimavarojen takia. Työssäkäyville työn tekeminen ja työpaikalla pärjääminen vahvisti henkistä hyvinvointia, mutta vei voimavaroja muilta elämän osa-alueilta.
Tutkimukseni tulokset osoittavat perustarpeiden tyydyttämisen ja työssä sekä yhteisöissä pärjäämisen edellyttävän autismin kirjon lapsen yksinhuoltajalta vahvaa turvaverkkoa eli konkreettista hoitoapua sekä taloudellista tukea. Analyysini mukaan tuon turvaverkon voi luoda joko julkinen taho tai sukulaisuussuhteet. Olennaista olisi kuitenkin tuen luotettavuus eli joko pysyvät viranomaispäätökset tai vakaat ihmissuhteet. Tutkimukseni mukaan valitettavan usein nämä eivät toteutuneet.
Aineellinen-, henkinen- ja sosiaalinen pääoma
Aineellisen-, henkisen ja sosiaalisen pääoman kerääntyminen autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalle näyttäytyi tutkimukseni mukaan hyvin epätodennäköiseltä. Pääoman kerryttäminen olisi arvioni mukaan vaatinut perustarpeiden tyydyttämistä ja vankkaa asemaa työelämässä ja yhteisöissä eli edellyttänyt vahvaa ja toimivaa turvaverkkoa. Tutkimukseni mukaan autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla oli poikkeuksetta haasteita näillä elämän osa-alueilla.
Arvioni mukaan pääoman kerryttäminen olisi vaatinut lisäksi vahvaa persoonaa, jolla on hyvä paineensietokyky sekä tavoitehakuinen asenne elämään. Tulkintani mukaan autisminkirjon lasten yksinhuoltajilta ei puuttunut tätä ominaisuutta, mutta muut elämänalueet olivat liian raskaita energian ja vahvuuden riittämiseksi enää tälle pääoman kerryttämisen tasolle.
Kaiken kaikkiaan tutkimustulosteni perusteella autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla on siis suuria puutteita hyvinvoinnin kokemuksessaan. Nähdäkseni ihmisen perusluonne on kuitenkin eteenpäin pyrkivä ja näin ollen ihminen luo jatkuvasti jonkinlaisia tavoitteita joihin pyrkii, joko tietoisesti tai tiedostamatta. Autismin kirjon lapsen yksinhuoltajan elämä on vammaisen lapsen synnyttämisen ja eron myötä kokenut niin suuria perustarpeiden menetyksiä, että tavoitteet voivat tällaisessa elämäntilanteessa elävällä olla esimerkiksi vain riittävä uni, ruoka ja liikunta. Ihmisluonteen omaisesti tosin hyvinvoinnissaan jonkin tason saavutettuaan, ihminen luo itselle uuden tavoitteen ja lopulta voidaan päästä hyvin korkealle hyvinvoinnin kokemuksen tasolle.
Tähdellistä sosiaalityön tiedontuotannon kannalta on kuitenkin huomioida se, että yhteiskunta voi halutessaan tukea tässä haastavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten hyvinvointia paljon nykyistä paremmin keskittymällä siihen, että tukea annetaan riittävästi, oikea-aikaisesti ja pysyvyyttä ja jatkuvuutta painottaen.
Paula Huhtanen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan kokemuksia hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä”.
Lähteet:
-
-
- Linna, Sirkka-Liisa. 2004: Laaja-alaiset kehityshäiriöt. Teoksessa: Moilanen, Irma & Räsänen, Eila & Tamminen, Tuula & Almqvist, Fredrik & Piha, Jorma & Kumpulainen, Kirsti (toim.) Lasten- ja nuorisopsykiatria. Helsinki: Duodecim, 289–298.
- Korpela, Raija 2004: Autismi. Teoksessa: Sillanpää, Matti & Herrgård, Eila & Iivanainen, Matti & Koivikko, Matti & Rantala, Heikki (toim.) Lasten neurologia. Helsinki, Duodecim, 200–212.
- Nylander Lena 2010: Autismin kirjo aikuisikäisillä – kysymyksiä ja vastauksia. Autismi- ja Aspergerliitto Ry. Vantaa, 19.
- 4. http://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/tilastoja/perheet/yksinhuoltajaperheet_suomessa/ 3.3.2017 klo 9:27
-
(19)
Sosiaalityöntekijät lastenpsykiatrialla
Kun lapsi sairastuu psyykkisesti, on lapsen perheen tilanne haavoittuva. Vanhemmat kokevat syyllisyyttä, epäonnistumista, jopa häpeää. Tällöin lapsi ja perhe tarvitsevat ammattilaisilta hyvää hoitoa ja hyvää kohtaamista.
Lastenpsykiatrialla työskennellään moniammatillisessa tiimissä. Tiimiin kuuluvat lastenpsykiatrian erikoislääkäri, psykologi, psyko-, puhe- ja toimintaterapeutti, fysioterapeutti, sosiaalityöntekijä, sairaanhoitajat ja sairaalakoulun erityisopettaja. Tavoitteena on auttaa lasta ja perhettä selviytymään arkielämässä sekä tukea lapsen kasvua ja kehitystä. (1.) Lastenpsykiatrian sosiaalityöntekijän tavoitteena on selvittää perheen rakennetta ja toimintaa sekä käsityksiä lapsen ongelmista (2). Perheen tilanteesta kartoitetaan perheen elinolosuhteet, elämäntilanteet sekä perheen terveys ja vuorovaikutussuhteet (3).
Pro gradu-tutkielmassani tarkastelin sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuutta lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä. Sosiaalityöntekijä työskentelee toimintaympäristössä, jossa vallitsee vahva lääketieteellinen lähestymistapa. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kokivat tiimityöskentelyn mielekkäänä työmuotona, koska asiantuntijat täydentävät osaamisellaan toisiaan. Tällöin lapsi ja perhe saavat monipuolista hoitoa. Tiimityössä myös työryhmän tuki koetiin tärkeänä, koska asioita ei tarvitse selvittää yksin.
Erityisosaajina
Sosiaalityöntekijät kokivat tuovansa tiimiin kokonaisvaltaista yhteiskuntatietteellistä näkemystä perheen tilanteeseen. He tarkastelevat asioita lapsen ja perheen tulokulmasta muiden ammattilaisten tarkastellessa syvemmin lapsen psyykettä. Sosiaalityöntekijät hallitsevat monimutkaisen palvelujärjestelmän; tiedon lasta ja perhettä hyödyntävistä tukimuodoista, sosiaalilainsäädännöstä sekä lastensuojelullisista kysymyksistä.
Sosiaalityöntekijöiden täytyy olla tietoisia yhteiskunnan tilanteesta ja yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista. Työskentelyssään he huomioivat yhteiskunnan rakenteelliset tekijät ja niiden vaikutukset perheiden hyvinvointiin. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kertoivat, että esimerkiksi perheitä kohdannut työttömyys, taloudellinen niukkuus tai perheen jäsenen sairastuminen vaikuttavat osaltaan perheiden hyvinvointiin. Tutkimuksessani sosiaalityöntekijät myös kohtasivat monenlaisia perhemalleja: samaa sukupuolta olevia pareja lapsineen sekä uusioperheitä.
Sosiaalityöntekijät kokivat, että vaikeissa tilanteissa olevien perheiden kohtaamisissa erityisesti kuulemisen taito, empaattisuus ja positiivisen palautteen antaminen ovat merkityksellisiä asioita. Tiimityössä tarvitaan avointa ja toisia ammattilaisia kunnioittavaa keskustelua. Tärkeintä yhteistyössä on, että eri asiantuntijat uskaltavat rohkeasti tuoda esiin omia näkökulmiaan. Asiantuntijoiden välinen hyvä ja avoin kommunikaatio mahdollistaa lapselle ja perheelle hyvän hoidon.
Koulutuksesta kokemukseen
Sosiaalityön koulutus antaa perustan asiantuntijana toimimiseen. Sosiaalityöntekijät kokivat, että koulutus antaa kyvyn katsoa perheen tilannetta kokonaisuutena. Lisäksi vankka palvelujärjestelmäosaaminen antaa tietoa sosiaaliturvasta, palvelujärjestelmistä ja tarvittavista laeista. Nämä osaltaan tekevät sosiaalityön asiantuntijuuden erityiseksi lastenpsykiatrialla. Sosiaalityöntekijät tarvitsevat lastenpsykiatrialla työskentelyyn myös lisäkoulutusta lapsen fyysisestä ja psyykkisestä kehityksestä sekä lastenpsykiatrisesta diagnostiikasta.
Työ- ja elämänkokemus antoivat sosiaalityöntekijöille rohkeutta työskentelyyn sekä välineitä käsitellä vaikeita tunteita ja tilanteita. Tilannetaju, empaattisuus ja kuuntelemisen taito koetiin vahvuuksina.
Tavoitteena on, yhdessä moniammatillisen tiimin kanssa, antaa lapselle ja hänen perheelleen parasta mahdollista hoitoa. Laaja-alainen perheen tilannekartoitus, tietous palvelujärjestelmistä sekä hyvä vuorovaikutus tiimin jäsenten ja asiakasperheen kanssa kuuluvat tärkeänä osana sosiaalityöntekijän työhön.
Lastenpsykiatrialla sosiaalityöntekijöiden ammatillinen osaaminen on tärkeä osa tiimityötä. Oman pro gradu- tutkielmani avulla haluan laajemmin tuoda esille heidän tekemäänsä arvokasta työtä.
Linnea Karhumaa
Lapin Yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuus lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä” 2017.
Lähteet:
-
-
- Sosiaalityö lastenpsykiatrian alueella, monistetietopaketti. Painamaton.
- Sinkkonen, Jari 1999: Lastenpsykiatrinen diagnostiikka. Teoksessa Sinkkonen, Jari & Pihlaja, Päivi (Toim.): Ulos umpikujasta. WSOY – kirjapainoyksikkö. Porvoo, 167–186.
- Väänänen, Riitta 2013: Perheen rakenteen, dynamiikan ja arvojen merkitys lapsen psyykkiselle hyvinvoinnille. Väitöskirja. Kopijyvä. Kuopio.
-
(18)
Suomen kielen opetuksen merkitys turvapaikanhakijalle
Tilanne Suomessa oli syksyllä 2015 aikana monella tavalla ainutlaatuinen. Suomeen saapui huima määrä uusia maahanmuuttajia turvapaikanhakijoina (1).
Syksyllä 2015 perustettiin lyhyessä ajassa useita uusia vastaanottokeskuksia eri puolille maata samaan aikaan kun luonto oli valmistautumassa talvea varten, ilmat kylmenivät ja monet odottelivat jo ensilunta. Huolimatta siitä seesteisestä tunnelmasta minkä maan jäätyminen syksyisin yleensä meitä ympäröivässä luonnossa aiheuttaa, oli monessa vastaanottokeskuksessa käynnissä oma tiivis ja vinhasti pyörivä kuplansa, jonka sisällä hektinen arki hädin tuskin toimi kaikenlaisten puutteiden keskellä. Ihmisiä oli paljon ja tilat olivat ahtaita. Tuossa tilanteessa suomen kielen opetuksen alkamisella oli suuri merkitys, sillä se toi päiviin rakennetta ja antoi turvapaikanhakijoille toivoa niistä mahdollisuuksista, joita olivat tulleet uuteen maahan tavoittelemaan.
Pro gradu -tutkielmassani halusin päästä tarkemmin lähelle niitä merkityksiä ja kokemuksia, joita turvapaikanhakijat liittävät suomen kieleen, omaan äidinkieleensä ja kielitaitoon yleensä turvapaikkaprosessin ensivaiheissa. Olin kiinnostunut siitä, että mitkä ovat ne tarpeet, keinot ja mahdollisuudet, joita he yhdistävät kieleen ja uuden kielen oppimiseen?
Turvapaikanhakijat oleskelevat vastaanottokeskuksissa tai yksityismajoituksessa koko turvapaikkaprosessin ajan. Laki kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta (17.6.2011/746) sisältää pykälän (29§) työ- ja opintotoiminnasta. Asetuksen mukaan vastaanottokeskuksessa on järjestettävä työ- ja opintotoimintaa kansainvälistä suojelua hakevan ja tilapäistä suojelua saavan omatoimisuuden edistämiseksi. Työ- ja opintotoiminta tarkoittaa turvapaikanhakijan ja vastaanottokeskuksen laatimaa yhteistä toimintaohjelmaa, jonka mukaisesti turvapaikanhakija osallistuu esimerkiksi vastaanottokeskuksen siivoamiseen ja kunnostamiseen tai suomen, tai ruotsin kielen opiskeluun. Kieliopinnot ovat osa laissa säädettyä työ- ja opintotoimintaa ja niiden järjestäminen kuuluu vastaanottokeskukselle. Tarkoituksena on tukea turvapaikanhakijan itsenäisen elämän aloittamista sen jälkeen, jos hän saa luvan jäädä Suomeen (2).
Keräsin aineistoni pro gradu -tutkielmaani varten haastattelemalla vastaanottokeskuksessa asuvia afganistanilaisia turvapaikanhakijoita, jotka olivat aloittaneet suomen kielen opiskelun vastaanottokeskuksessa oleskelun aikana ja osallistuneet vastaanottokeskuksen työ- ja opintotoimintaan. Pisimpään Suomessa oleskelleista haastateltavistani olivat olleet Suomessa noin 9 kuukautta. Muut olivat tulleet noin 4-5 kuukautta sitten.
Kielitaito yhdistyi tässä tutkimuksessa valtaistumiseen. Valtakielen oppiminen mahdollistaa autonomisuuden. Autonomisuus ja sen saavuttaminen, voidaan nähdä valtaistumisen ydinajatuksena (3). Autonomisuus ja itsenäisyys liittyvät subjektiuden vahvistumiseen sekä hallinnan ja pystyvyyden tunteen kasvamiseen. Riippuvuuden ja riippumattomuuden, hallinnantunteen ja holhouksen ristiriidat punoutuvat jokaisen turvapaikanhakijan elämänkulkuun. Mahdollisuudet sosiaalisen muutokseen aikaansaamiseksi ovat rajoittuneet sekä sosiaalisesti että lainsäädännön kontrolloimana. Tällaisessa tilanteessa kielitaito voidaan ymmärtää subjektiuden vahvistumisen ja valtaistumisen liikkeelle panevana voimana.
Muutos kohti parempaa on valtaistumisen käsitteeseen yleisesti liitetty näkökulma. Turvapaikanhakijoiden kokemukset suomen kielen opiskelusta olivat pääosin positiivisia. Suomen kielen opiskelu nähtiin välineenä, jonka avulla kiinnittyä yhteiskuntaan ja oppia uuden maan kulttuuria, tapoja ja sääntöjä. Motivaatio suomen kielen opiskeluun kumpusi toiveesta saada aikaan muutos parempaan suuntaan omassa tilanteessa. Tärkeimpiä kielitaidon kautta tavoiteltavia asioita turvapaikanhakijoiden mielestä olivat status, tieto, turvallisuus ja sosiaaliset kontaktit. Kielitaito tuotti myös arvostusta ja aseman parantumista turvapaikanhakijan omassa sosiaalisessa elinpiirissä. Kaikilla haastateltavilla oli lisäksi suuri halu päästä osaksi suomalaista yhteiskuntaa suomen kielen oppimisen kautta. Suomalaista koulutusta kunnioitettiin ja halu opiskella oli korkea sekä miehillä että naisilla.
Puhuttaessa valtaistumisesta joudutaan väistämättä keskustelemaan myös vallan käsitteestä. Valta on monimuotoisesti jäsentyvien prosessien ja sosiaalisen kanssakäymisen seurauksena syntyvä tuote. Periaatteessa kukaan ei omista valtaa, mutta se on läsnä joka paikassa. Se on sosiaalisesti jaettu aktiivinen ilmiö, joka tulee näkyväksi ihmisten luomissa struktuureissa ja sovituissa normeissa. Sitä annetaan, se luovutetaan ja ansaitaan. Valta sisältää aina mahdollisuuden kontrolloida, rajoittaa ja asettaa erilaiset ihmiset ja ryhmät toisiaan vastaan (4).
Valta voidaan jaotella yhteiskunnan eri areenoilla ylivaltaan (power over), toimintavaltaan (power to) ja jaettuun valtaan (power with). Ylivalta on autoritääristä ja hierarkiaan liittyvää valtaa. Ylivalta on kaksinapainen, sillä sitä joko omistaa tai ei omista. Toimintavalta on hienovaraisempaa ja siihen liittyy mahdollisuus saada aikaan toivottu tulos joko suoraan tai välillisesti. Jaettu valta taas nähdään ylivallan haastajana, jossa valta saavutetaan yhteistoiminnan kautta (5). Yhteiskunnallisen vallan lisäksi on olemassa myös henkilökohtaista valtaa (personal power), joka tarkoittaa yksilön henkilökohtaista kykyä vaikuttaa omaan ympäristöönsä (6).
Kielitaito yhdistyi turvapaikanhakijoiden kertomuksissa vallan eri tasoihin. Kielitaito näkyi ylivallan (power over) välineenä käyttää totaalista valtaa ja tilanteissa, joissa turvapaikanhakijat toivoivat pääsevänsä osallisiksi jaetusta vallasta (power with). Turvapaikanhakijat kertoivat esimerkiksi siitä, miten kielitaitoa voidaan käyttää ylivallan työkaluna jonkin ryhmän alistamiseksi oman toimintavallan alaisuuteen. Toisaalta kielitaidon avulla voidaan myös luoda kontakteja. Kontaktit muihin ihmisiin mahdollistivat turvapaikanhakijoiden mielestä pääsyn jaetun vallan piiriin. Jaettu valta on ikään kuin ylivallan vastakohta ja tarkoittaa tasa-arvoista sosiaalista valtaa, eli valtaa toimia yhdessä muiden kanssa tasa-arvoisina kumppaneina (7).
Vallan tasoihin liitetään yleensä lisäksi suostutteluvalta (power to), mutta se ei tullut kovinkaan selvästi aineistossa esille. Ehkä tämä johtui siitä, että suostutteluvalta eli toimintatavalta liittyy niin tiukasti kielitaidon hallitsemiseen, eikä sitä voida käyttää sellaisen yksilön kohdalla, jolla tätä taitoa ei ole. Tai jos käytetäänkin, niin silloin joudutaan turvautumaan tulkin apuun. Voi olla myös, että suostutteluvalta liittyy enemmän viranomaisen toimintaan ja hänen pyrkimyksiinsä saada aikaan asiakkaan tilanteessa muutosta. Silloin se ei tule esille asiakkaan puheessa, vaan pikemminkin viranomaispuheessa. Suostutteluvallalla tarkoitettiin siis toimintavaltaa, jossa toivottua tulosta tavoitellaan suoraan tai välillisesti. Henkilökohtainen valta (personal power) taas nousi turvapaikanhakijoiden keskuudessa kielitaidon oppimisen kautta tavoiteltavaksi ja saavutettavaksi voimaantumisen muodoksi. Tulosten mukaan kielitaidolla oli myös ideologinen tehtävä. Kielitaito nähtiin nimittäin mahdollisuutena parantaa ei vain omaa elämää, mutta myös ympäristön tilaa ja muiden ihmisten elämää.
Sosiaalityön ympäristöissä kohdataan enenevissä määrin asiakkaita, joiden suomen kielen taito on puutteellinen tai, jotka eivät jaa viranomaisten kanssa lainkaan yhteistä kieltä. Kielitaitoon ja kielitaidottomuuteen on näissä tilanteissa hyvä muistaa kiinnittää huomiota. Sosiaalityöntekijän on tärkeä ymmärtää kielitaitoon liittyviä eri merkityksiä ja, että maahanmuuttoon, turvapaikkaprosesseihin, uuteen maahan ja kulttuuriin sopeutumiseen liittyy paljon eritasoisia tilanteita, joiden kaikkien alkujuuri näyttäisi palautuvan kielitaitoon. Kieli on hienovarainen vallankäytön väline ja avain niin moneen lukkoon, että sitä ei voida sivuuttaa kevyin perustein. Jos yhteistä kieltä ei asiakkaan kanssa löydy, olisi tärkeää tukeutua tulkkipalveluihin hyvin matalalla kynnyksellä.
Susanna Omori
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Melkein kaikki ongelmat ratkaistuu suomen kielellä – Kielitaito turvapaikanhakijan valtaistumisen väylänä”.
Lähteet:
-
-
- Turvapaikanhakijoita saapui viimevuonna ennätysmäärä 2016: Sisäministeriö (2016). http://www.intermin.fi/fi/maahanmuutto/turvapaikanhakijat.
- Rontu, Kaisa & Ruunaniemi, Katja 2014: Vastaanottokeskusten opintotoiminnan suunnitelma. https://rednet.punainenristi.fi/node/27017
- Borodkina, Olga & Törrönen, Maritta & Samoylova, Valentina 2013: Empowerment as a current trend of social work in Russia. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering Social Work: Research and Practice. Palmenia Centre for Continuing Education. University of Helsinki, 22-35.
- Jan Fook 2002: Social Work, Critical Theory and Practice. London: SAGE Publications Ltd.
- Hokkanen 2009: Empowerment valtaistumisen ja voimaantumisen dialogina. Teoksessa Mäntysaari, Mikko & Pohjola, Anneli & Pösö, Tarja (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS- kustannus, 315-337.
- Neath, Jeanne & Schriner, Kay 2998: Power to people with disabilities: Empowerment issues in employment programming. Disability & Society 13 (2) 217-228.
- Neath & Schriner 1998, 218; Hokkanen 2009, 326.
-
(17)
Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit
Kannabiksen viihdekäyttö on sellainen asia, josta jokaisella on varmasti oma mielipiteensä. Nämä mielipiteet ovat jakautuneet lähinnä kahteen: puolesta tai vastaan. Koska halusin päästä niin sanotusti ilmiön taakse, pro gradu -tutkielmani käsittelee kannabiksen viihdekäytölle luotuja merkityksiä, ja näiden kautta kannabiksen viihdekäyttäjille rakentuvia identiteettejä. Kannabis on tällä hetkellä käytetyin laiton huume Suomessa (1), mikä tekee tutkielmasta ajankohtaisen. Aineistona toimii City-lehden Suuri huumeraportti ja sen kommenttiosio.
Huumeiden viihdekäyttö on vapaa-ajalla tapahtuvaa, hallinnassa olevaa huumeiden käyttämistä, jonka seuraukset koetaan lähinnä myönteisiksi (2). Tutkimuksessani näen viihdekäytön juuri tällä tavalla. Viihdekäytön yleistymiseen taas ovat vaikuttaneet esimerkiksi kansainvälinen klubikulttuuri, yksilönvapauden korostaminen, suorituskeskeisyyden lisääntyminen, huumeiden saatavuuden paraneminen sekä nuorten ja aikuisten ajatusmaailmojen välille kasvanut kuilu (3).
Kannabiksen viihdekäytön puolustajien rakentamat identiteetit antavat kannabiksen viihdekäyttäjistä positiivisen kuvan. Kelvollinen pössyttelijä on kuin kuka tahansa muukin niin sanotusti hyvä kansalainen siinä mielessä, että he ovat hyvin toimeentulevia ja tekevät osansa yhteiskunnan toimimisen eteen. Kannabiksen viihdekäyttäjä voi samalla kuitenkin tuntea erilaisuuden tunnetta sellaisiin ihmisiin verrattuna, jotka eivät ole viihdekäyttäjiä. Tällöin viihdekäyttäjälle rakentuu yhteiskuntakriittisen pössyttelijän identiteetti, sillä kannabiksen käyttö on maassamme laitonta, ja tämä voi aiheuttaa viihdekäyttäjissä kritiikkiä yhteiskuntaa, lakia ja lainsäätäjiä kohtaan.
1960-luvun hippiyteen yhdistin etenkin rauhaa ja rakkautta jakavan pössyttelijän, sillä molemmista löytyy samanlaisia piirteitä. Rakkaudella tarkoitetaan sitä, että jokaista elävää olentoa tulee rakastaa, ja rauha viittaa ihmisen sisäiseen mielentilaan, suvaitsevaisuuteen ja sopusointuun (4). Luonnon huomioiminen, rakkaus ja sisäisen maailman muutokset ovat myös joillekin nykyajan viihdekäyttäjistä tärkeitä kannabiksen käytön merkityksiä. Luonnon rakastaminen oli myös 1980-luvun Vihreälle liitolle tärkeää, josta myöhemmin muodostui nykyisinkin tuntemamme Vihreä puolue. Vihreän liiton juuret voidaan muiden 1970-80 lukujen uusien yhteiskunnallisten liikkeiden tavoin jäljittää yleiseen nuorisokulttuurin nousuun sekä hippiliikkeeseen (5). Tarkoitus ei ole yleistää, vaan kiinnittää huomio eri vuosikymmeninä tapahtuneiden asioiden ja ilmiöiden yhteyksiin ja herättää ihmisissä ajatuksia. Oikeuksiaan puolustava pössyttelijä vetoaa yksilön vapauteen tehdä omat valintansa elämässä, kunhan ne eivät aiheuta vahinkoa toisille ihmisille. Yksilön korostaminen ei liene koskaan ollut enemmän voimissaan kuin nyt, ja tähän viittaavaa retoriikkaa on nähtävissä selkeästi esimerkiksi poliittisten puolueidemme periaateohjelmissa – etenkin taas Vihreiden ja Vasemmiston.
Kannabiksen viihdekäytön vastustajien puheenvuoroista löydettävät identiteetit eivät taas anna kannabiksen viihdekäyttäjistä laisinkaan positiivista kuvaa. Heille rakentuvat nistin ja lainrikkojan identiteetit. Kannabiksen viihdekäyttäjä ei ole millään tavalla erilainen muista laittomien huumeiden käyttäjistä, ei edes riippuvaisista ongelmakäyttäjistä. Vastustajat pistävät kaikki huumeet samaan kategoriaan, joten myös huumeita käyttävät ihmiset niputetaan yhteen. Lainrikkojan identiteetti rakentuu sellaisten annettujen merkitysten kautta, jotka tekevät kannabiksen käytöstä rikollista toimintaa. Jossakin vaiheessa kannabiksen viihdekäyttäjästä saattaa tulla yhteiskunnallinen ongelma siinäkin mielessä, että vastustajat joutuvat verorahoistaan maksamaan heidän päihdehoitonsa.
Kannabiksen viihdekäyttäjissä tuntuu olevan tutkimuksen mukaan toisaalta elementtejä hippiliikkeestä, mutta samalla nykyajan yhteiskunnan etenkin yksilönvapauteen liittyvät arvot yhdistyvät tähän. Vaikka tarkoitus ei ole yleistää, on kuitenkin sosiaalityöntekijällekin hyödyllistä tietää mitä kannabiksen viihdekäytön taustalla saattaa mahdollisesti olla, sillä ilmiö tulee todennäköisesti vain kasvamaan.
Jenni Tuominen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan ”Hyvä, paha pössyttelijä – Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit”.
Lähteet:
1. Partanen, Juha 2002: Huumeet maailmalla ja Suomessa. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka. Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 13-37.
2. Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Salasuo, Mikko 2004: Huumeet ajankuvana – huumeiden viihdekäytön kulttuurinen ilmeneminen Suomessa. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi.
3. Allaste, Airi-Alina 2006: Drug Cultures in Estonia – Contexts, Meanings and Patterns of Illicit Drug Use. Tallinn University Press. Tallinna, Viro; Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Parker, Howard & Aldrigde, Judith & Measham, Fiona 1998: Illegal leisure – the Normalization of Adolescent Recreational Drug Use. Routledge. Great Britain.
4. Tarvainen, Veikko 1993: 60-luvun kapina. Like. Helsinki.
5. Mickelson, Rauli 2015: Suomen puolueet. Vapauden ajasta maailmantuskaan. Vastapaino. Tampere.
(16)
Isyys eron jälkeen
Eroa ei tule nähdä pelkästään huonona asian lapsen elämässä. Vaikka vanhemmat eroavat toisistaan ja parisuhteesta, ero ei päätä vanhemmuutta. Ero muovaa kuitenkin arkea, rooleja ja suhteita. Suhde lapseen ja lapsen etu voivat nousta eron seurauksena vanhempien huomion keskiöön.
Tutkimuksessani isien kokemus isyydestä eron jälkeen oli alkuun hämmentävää ja hieman pelottavaa. Ero toi uudenlaista vastuunottamista. Isyys koettiin tärkeäksi ja isät halusivat olla lastensa elämässä aktiivisesti mukana. Isät kokivat, että jos yhteistyö lapsen äidin kanssa toimii, tapaamiset lapsen kanssa järjestyvät hyvin. Isät kokivat keskinäisen yhteistyön ja hyvän vuorovaikutuksen vahvistavan lapsen etua ja asemaa. Isät kokivat, että eron jälkeen keskinäistä puhetta ja keskustelua oli tullut enemmän lapsen ja hänen äidin kanssaan.
Kuka huolehtii, ettei vanhempiensa eron kokenut lapsi, joudu itse huolehtimaan oikeudestaan tavata isäänsä?
Vanhempien eron jälkeen lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa ja vanhemmilla velvollisuus huolehtia yhdessä lapsesta. Tutkimuksessani isät toivoivat lapsen tapaamisia enemmän. Toivettaan he eivät useinkaan rohjenneet esittää lapsen äidille tai viranomaiselle. Isät eivät he halunneet nostaa asiaa esille äidin kanssa, jotta sovitut tapaamiset eivät peruuntuisi. He eivät halunneet painostaa lastensa äitiä ja korostivat, että äidin ja lapsen hyvinvointi nivoutuvat kiinteästi toisiinsa.
Lastenvalvoja on tavallisesti ensimmäinen viranomainen keneen vanhemmat ottavat yhteyttä erotilanteessa. Ensimmäisellä tapaamisella vanhemmilla voi olla jo jonkinlainen suunnitelma, miten he aikovat huolehtia lapsesta. Lastenvalvojan rooli on tärkeä eroauttamistyössä, tästä syystä vanhempien ja lastenvalvojan ensitapaamiseen tulisikin varata riittävästi aikaa. Lastenvalvojan tehtävänä eroauttamisessa on nostaa lapsen asema keskiöön, sekä tarvittaessa neuvoa ja ohjata heitä muihin eroauttamispalveluihin.
”Turboahdettu tapaamisaikaa”
Tutkimuksessani isät kokivat, että heidän ja lasten väliset tapaamisajat olivat liian lyhyitä. He kokivat, että yhdellä tapaamiskerralla oli niin paljon tehtävää ja puhuttavaa, että aika ikään kuin loppui kesken. Isät eivät kuitenkaan halunneet, että tapaamistilanteet olisivat suoritustilanteita, vaan he pyrkivät luomaan niistä rentoja yhdessäolon hetkiä. Isät eivät halunneet kilpailua, siitä kumman luona lapsi viihtyy paremmin vaan isät halusivat elää tavallista lapsiperheen arkea lastensa kanssa.
Tutkimuksessani nousi esille, kuinka isät olisivat kaivanneet eron jälkeisiin ensitapaamisiin jonkinlaista valmennusta, ohjeistusta tai vertaistukea. ”Kukaan ei kertonut eikä valmistanut minua ensi tapaamiseen. Ilmassa oli paljon kysymysmerkkejä sekä molemmin puoleista jännitystä”.
Anita Tervo
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkielmaan: ”Tyhjäksi puserrua aikaa. Isä – lapsi suhde eron jälkeen”.
(15)
Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena
Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena Lastensuojelun edunvalvonnasta säädetään lastensuojelulain 22§:ssä. Pykälä on lapsen asioista vastaavaa sosiaalityöntekijää velvoittava, mutta vielä toistaiseksi huonosti tunnettu tai ainakin harvoin käytetty lapsen osallisuutta korostava lainkohta. Lapsilla ja nuorilla on kuitenkin hyvin positiivisia kokemuksia edunvalvontaprosesseista, joissa edunvalvoja on kulkenut lapsen rinnalla jopa useiden vuosien ajan.
Tieto edunvalvontamääräyksestä tulee lapselle ja nuorelle usein yllätyksenä, eikä heillä ole tietoa edes siitä, mitä edunvalvonta on, kuka sitä on hakenut ja miksi, kuka heidän edunvalvojansa on, mitä edunvalvoja tekee ja mitä edunvalvonta lapselle ja nuorelle merkitsee. Hyvin epäselvästä ja aikuisjohtoisesta lähtötilanteesta huolimatta edunvalvontaprosessi kokonaisuudessaan merkitsee lapselle ja nuorelle pysyvän, luottamuksellisen ja tärkeän ihmissuhteen syntymistä aivan vieraan aikuisen ihmisen kanssa.
”Ei ois tullu kuulluksi ilman edunvalvojaa”
Lastensuojeluprosessi ja etenkin siihen liittyvät erilaiset päätöksentekotilanteet näyttäytyvät lapselle ja nuorelle epäselviltä, osittain jopa kaoottisilta. Edes edunvalvojan mukana oleminen ei poista epämääräisyyden ja hallitsemattomuuden tunnetta lapsilta ja nuorilta. Lapsen ja nuoren osallistumisen mahdollisuudetkaan omassa asiassaan eivät ole itsestään selviä. Edunvalvoja pystyy kuitenkin omalla toiminnallaan tukemaan lasta oman mielipiteen muodostamisessa sekä huolehtimaan siitä, että lapsi ja nuori tulee kuulluksi joko suoraan tai edunvalvojansa kautta.
Edunvalvojan tehtävä on kaksijakoinen: hänen tulee tuoda esille lapsen ja nuoren mielipide häntä koskevassa päätöksenteossa, mutta muodostaa myös oma mielipiteensä siitä, mikä ratkaisu olisi lapsen edun mukainen. Tämä kaksoisrooli ei kuitenkaan heikennä lapsen ja nuoren sekä edunvalvojan välistä luottamusta. Tärkeintä on yhteinen keskustelu eri näkemyksistä molemminpuolisen ymmärryksen lisäämiseksi.
”No se niinku selvensi mulle niitä asioita”
Lapset ja nuoret kuvailevat edunvalvojaa sanoilla sanansaattaja, asioiden hoitaja ja kartalla olija. Sanansaattajan roolissa edunvalvojan tehtävänä on pitää esillä ja viedä eteenpäin lasten ja nuorten asioita ja mielipiteitä. Asioita hoitaessaan edunvalvojat esimerkiksi osallistuvat epävirallisiin kohtaamisiin ja arkisten asioiden hoitamiseen. Toiminta määräytyy pitkälti lasten ja nuorten tarpeiden ja toiveiden mukaan. Edunvalvoja on myös ”kartalla olija”, joka tuntee lapsen ja nuoren vuosien ajalta, luo häneen pysyvän, tärkeän ja luottamuksellisen ihmissuhteen, tietää ja tunnistaa lapsen ja nuoren tarpeet ja toiveet, puhuu lapsen puolesta ja vie hänen sanaansa eteenpäin viranomaisille ja muille lapsen asioissa työskenteleville ammattilaisille. Kartalla olija pystyy hoitamaan tehtäväänsä tapaamalla lasta ja nuorta säännöllisesti.
”Lähheinen ja luottamuksellinen suhde”
Edunvalvojan sekä lapsen ja nuoren välinen suhde rakentuu hitaasti kohtaamisten, keskusteluiden ja vapaan yhdessäolon kautta. Edunvalvontasuhteet ovat usein vuosien mittaisia, jolloin edunvalvojan pysyvyys sekä säännölliset tapaamiset ovat merkittäviä tekijöitä suhteen rakentumiselle. Huostaanotetuilla lapsilla on usein takanaan katkenneita ihmissuhteita, epävarmuutta ja menetyksiä. Edunvalvonta mahdollistaa lapselle ja nuorelle pysyvän ihmissuhteen edunvalvontamääräyksen ajaksi. Pysyvyyden lisäksi edunvalvojalla on todellisia, lakiin perustuvia mahdollisuuksia vaikuttaa lapsen ja nuoren lastensuojeluprosessiin ja sitä kautta heidän arkielämäänsä.
Jokaisella lapsella on lain suoma oikeus edunvalvojaan, mikäli edunvalvontamääräyksen kriteerit täyttyvät. Todellisuudessa edunvalvojan tarpeen arvioiminen ja hakeminen jää usein yksittäisen sosiaalityöntekijän vastuulle. Kiireellisimpien asioiden vuoksi edunvalvonnan hakemiseen liittyvä arviointi ja keskustelu lapsen kanssa voi helposti unohtua. Lapselle ja nuorelle tulisi kertoa edunvalvonnasta, jotta hän osaisi tarvittaessa myös itse vaatia edunvalvojan hakemista.
Edunvalvonnasta huolimatta lastensuojeluprosessia kokonaisuudessaan tulisi selkiyttää. Lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän tehtävänä on varmistua siitä, että asiakkaana oleva lapsi tai nuori on tietoinen omasta tilanteestaan ja siihen liittyvistä toimenpiteistä. Hänelle tulee myös perustellusti kertoa, keitä henkilöitä hänen asiassaan on mukana ja mitkä ovat heidän roolinsa. Lastensuojeluprosessin selkiyttämisen lähtökohtana on varmistaa, että lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä kohtaa asiakkaana olevia lapsia ja nuoria riittävän usein oppiakseen tuntemaan heidät ja heidän tarpeensa.
Myös edunvalvontatyöskentelyä voidaan kehittää entistä lapsilähtöisemmäksi. Vaikka lapset ja nuoret kokevat edunvalvonnan toimivana ja tärkeänä toimintana, edunvalvojat eivät ole voineet työskentelyllään poistaa lapsilta lastensuojeluprosessiin liittyvää epäselvyyttä. Edunvalvojan tulisi vielä selkeämmin kertoa lapselle ja nuorelle lastensuojeluprosessin vaiheista ja niihin vaikuttavista tekijöistä. Edunvalvojan tulee myös huolehtia siitä, että aikuisjohtoisissa tilanteissa asiat käsitellään lapsen kielellä selkeästi ja ymmärrettävästi.
Pilvikki Harju
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Meillä tuli semmonen hyvä suhde. Lasten ja nuorten kokemuksia lastensuojelun edunvalvonnasta”.
(14)
Päihdeäiti haluaa rakastaa lapsensa ehjäksi
”Sillai käyny läpi oman lapsuuden surua siitä, ett ei oo ite voinu olla lapsi…Lähinnä ne päihteet on ollu mulle semmonen selviytymiskeino jotenki..”
Erilaiset käyttäytymis- ja käsitysmallit siirtyvät sukupolvelta toiselle ja päihdeongelmat aiheuttavat tutkimusten mukaan tähän erityisen riskin (1). Tutkimukseni tarkoitus oli kuvata haastateltujen äitien näkemyksiä siitä, kuinka heidän oma päihteiden käyttönsä oli vaikuttanut heidän lastensa elämään. Tarinaan hiipi kuitenkin kuin huomaamatta sivujuonne. Äitien tarinoissa tuli kuuluviin, kuinka heidän vanhempiensa päihteiden käyttö äitien omassa lapsuudessa oli vaikuttanut siihen, millaiseksi heidän elämänsä oli muodostunut. Tämän juonipolun osuus korostui osaltaan myös metodologisten valintojeni vuoksi; narratiivisuus tutkimusotteena nosti äitien omat tarinat lapsista tuotettujen tarinoiden rinnalle. Myös näistä äideistä tuli näkyviin lapsi, jonka elämään vanhemman päihteiden käyttö oli jättänyt jälkensä.
Jokaisen päihdeongelmaisen äidin tilanne on omanlainen, joten stereotypioiden luominen päihdeäideistä voi olla kyseenalaista. Tärkeä on kuitenkin ymmärtää mistä lähtökohdista päihdeäidit usein vanhemmuuttaan rakentavat. He ovat poikkeuksellisen usein kokeneet omassa lapsuuden-perheessään vaikeuksia ja turvattomuutta. (2). Tämä korostui myös kuulemissani äitien tarinoissa. Osalla tutkimukseni äideistä oli lapsuudenkokemuksena myös seksuaalista hyväksikäyttöä tai väkivaltaa. Lapsena kaltoinkohdeltu ei ehkä aikuisena kykene luomaan turvallista kiintymyssuhdetta omiin lapsiinsa. Tämä lisää taas riskiä oman lapsen kaltoinkohtelulle ja ongelmien siirtymiselle seuraavaan sukupolveen. (3).
Päihteilevällä äidillä ei itsellään ole useinkaan ollut minkäänlaista äidin mallia. Siksi hän voi olla kuin imuri, imeä kaikesta vähän yrittäen olla kaikin tavoin kuvittelemansa ihanneäidin mukainen. Hän haluaisi olla pullantuoksuinen äiti, mutta hänellä ei ole keinoja toteuttaa sitä. Elämä on ennemminkin selviytymistaistelu. Päihdeäidit joutuvatkin usein turvautumaan oman lapsuuden taustansa ja omien hoivakokemustensa vuoksi puutteellisiin vanhemmuuden keinoihin (2).
Kiistatonta on, että vanhemman päihteiden käytön haitat lapselle ovat usein pitkäaikaisia. Lapsen varhaiset kokemukset voivat vaikuttaa hänen biologiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen kehitykseensä kriittisellä tavalla. (1). Tarinoissaan äidit näkivät äitiydessään kuitenkin myös hyvää. He rakastivat lapsiaan äärettömästi ja antoivat lapsille rakkautta ja läheisyyttä, syliä, halauksia ja pusuja.
Vaikea menneisyys jättää vanhemmuuteen särönsä, mutta äidin hakiessa apua ja asettuessa menneisyyden ja vuorovaikutuksen työstämiseen, hän voi löytää itsestään uusia äitiyden puolia ja sitä myötä uudenlaisen tavan olla lapsen kanssa (4). Äidin raitistuminen toi tarinoissa lasten elämään pysyvyyttä ja äidit olivat eri tavoin lapsilleen läsnä kuin aiemmin. Päihteettömyyden myötä äideillä oli mahdollisuus alkaa pohtimaan ja käsittelemään kipeitä asioita, eheyttämään myös itseään.
”Vaikka päihdeongelmaisen äidin rakkaus ei ole vastuullista, mutta se on rakkautta. Ei oo vastuullista vanhemmuutta, mutta rakkaus on olemassa ja se on sille lapselle tärkeätä. Ett vaikka äiti ei asu mun kanssa, niin se rakastaa minua, se pitää ehjänä sen lapsen.
Katja Salminen-Lahtinen
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Rakkaus pitää ehjänä? Äitiys ja päihteet – äitien narratiiveja lastensa elämästä”.
Lähteet:
Holmila, Marja & Bardy Marjatta & Kouvonen Petra 2008: Lapsuus päihdeperheessä ja kielteisen sosiaalisen perimän voittaminen. Yhteiskuntapolitiikka 73 (4) , 421-432. (1)
Savonlahti, Elina & Pajulo, Marjukka & Piha, Jorma 2003: Päihdeäidit, vauvat ja varhainen vuorovaikutus. Teoksessa Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko & Tamminen, Tuula (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki. 327–337. (2)
Mennen, Ferol E. & O’Keefe, Maura 2005: Informed decisions in child welfare: The use of attacment theory. Children and Youth Services Review (27), 577-593. http://ac.els-cdn.com/S0190740904002440/1-s2.0-S0190740904002440-main.pdf?_tid=117b9aea-c753-11e5-982c-00000aab0f27&acdnat=1454159709_ca291e7cedba8c7d3286e696515903d5. (3)
Siltala, Pirkko 2003: Traumatisoitunut vanhemmuus ja varhainen vuorovaikutus.Teoksessa
Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko & Tamminen, Tuula (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki.268-282. (4)
(13)
Terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus
”…niin tuossahan tuo istuu ja jutellaan ongelmista, niin kuin sellaisista mitä on tapahtunut ja sun muuta, se lisää ymmärrystä” Asiakkaan käsitys terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuudesta.
Pro gradu –tutkielmani käsittelee terveyssosiaalityön asiantuntijuutta, jota tehdään terveydenhuollon organisaatiossa. Erään työntekijän kuvaus: ”Monesti tarvitaan tietoa toimeentulosta ja sosiaalityöntekijä tietää niistä parhaiten, joo ne sillai niin kuin ohjaa ja neuvoo. Ne tietää myös asumiseen liittyvistä tuista. Monet asiakkaat ovat veloissa ja tarvitsevat apua myös velkojen hoitoon. Sosiaalityöntekijä voi auttaa tällaisissakin asioissa.”
Mitä terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus on asiakastyöskentelyssä?
Terveyssosiaalityöntekijän työ käsittää terveyden ja sosiaalisuuden edistämistä ja ylläpitämistä. Kokonaisvaltainen näkemys sairaudesta ja sen vaikutuksista sosiaalisuuteen ovat terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuuden keskiössä. (1). Terveyssosiaalityön asiantuntijuus edellyttää: hyviä vuorovaikutustaitoja, voimaannuttavaa työotetta, neuvontaa ja ohjausta psykososiaalisen työotteen lisäksi.
Vuorovaikutus on kohtaamista, jossa osallistujat tuottavat ja jakavat sekä tulkitsevat merkityksiä yhdessä. Hyvään vuorovaikutukseen päästään kuuntelemisen taidolla, tunnetaidoilla ja kyvyllä ymmärtää eri-ikäisten asiakkaiden todellisuutta. Hyvä vuorovaikutus sisältää kyvyn antaa tukea, ylläpitää keskustelua ja reflektoida kuulemaansa. Psykososiaalisella lähestymistavalla haetaan syvällisempää ymmärrystä asiakkaan ajattelusta, tunteista ja hänen toiminnastaan. Tällä pyritään muutoksen aikaansaamiseen asiakkaan elämässä. Neuvonnalla ja ohjauksella pyritään saattamaan asiakas oikeiden palveluiden ja tukien piiriin.
Mitä on terveyssosiaalityöntekijän moniasiantuntijuus?
Moniasiantuntijuus terveyssosiaalityössä käsittää työryhmä- ja verkostotyöskentelyn sosiaaliturva- ja lainsäädäntöasiantuntijuuden, työ kehittämisen ja haasteet. Terveyssosiaalityöntekijä tarvitsee laajan tietopohjan lainsäädännöstä, sosiaalipalveluista ja sosiaaliturvasta. Terveyssosiaalityöntekijä työskentelee usein moniammatillisissa työryhmissä asiakkaiden verkoston kanssa, johon kuuluvat perhe, lähipiiri ja viranomaiset. Työn kehittämisessä ja haasteiden voittamisessa painotetaan terveyssosiaalityön asiantuntijuuden esille tuomista muille ammattiryhmille ja hallinnolle.
Katri Herala
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan ”Ne etsivät ratkaisuja yhdessä asiakkaan kanssa.” Terveyssosiaalityön asiantuntijuutta määrittämässä.
Lähteet:
-
-
- Lindén, Mirja 1999: Terveydenhuollon sosiaalityö moniammatillisessa toimintaympäristössä. Sosiaali- ja terveysalan kehittämiskeskus. Raportteja 234. Helsinki: Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus.
-
(12)
Vuorovaikutus vaikuttaa – Rikoksia tehneiden tukeminen rikoksista irrottautumisen prosessissa
”Mä olin vapautunut muovipussin kanssa” –toteamus on käytännössä monelle totta. Vankeudesta vapautumisen vaiheessa yksilö on uuden edessä halutessaan suunnistaa rikoksettomaan elämään.
Rikoksista irrottautuminen on monisyinen prosessi, johon vaikuttavat useat eri tekijät. Siinä yksilön saamalla vuorovaikutuksellisella tuella on keskeinen merkitys. Erityisen riskialttiissa tilanteessa ovat tuomion suorittamisen jälkeen vapautumisen vaiheessa he, joilla ei ole rikoksista irrottautumista tukevaa omaa sosiaalista verkostoa.
Rikoksia tehneiden elämänhistoriassa on usein monenlaisia kasautuneita huono-osaisuuteen liittyviä tekijöitä ja rikolliseen käyttäytymiseen johtaneet kehityskulut ovat alkaneet jo varhain. (Timonen 2009, 3-4, 55-89. Blomster & Muiluvuori 2011, 148-150. Elonheimo 2010, 51-52, 56-57). Yksilön toimintaan vaikuttavat sekä yksilölliset tekijät että sosiaaliset tekijät laajemmin aina yhteiskunnan rakenteisiin saakka. Syrjäytymisen kehästä ulospääseminen ei ole helppoa rikoksista saadun tuomion suorittamisen jälkeen (Kyngäs 2000, 15, 38, 41-45. 230-231, 234, 240).
Leimasta eroon ja eteenpäin
Rikollisen leimaa on vaikea karistaa. Rikoksista irrottautumiseen liittyy vaihe, jossa rikoksentekijä luo uudestaan identiteettiään. Tälle vaiheelle on ominaista, että rikostaustan omaava alkaa mieltämään itsensä ei-rikoksentekijänä. (Viikki-Ripatti 2011, 198-200.) Ei-rikolliseen elämäntapaan liittyvän identiteetin uudelleen prosessoinnin vaiheessa on tukea antava, arvostava ja välittävä vuorovaikutus keskeistä. Ilman sitä rikoksista irrottautuminen voi vaikeutua.
”Sit kun oon saanut oikeen avun, oon saanut elämästä kiinni”
Näin totesi eräs opinnäytetyöhöni haastattelema rikostaustan omaava henkilö. Mitä tämä apu sitten on? Tutkimuksessani, jossa haastattelin ryhmähaastattelumenetelmin 13 rikostaustan omaavaa, tuli esille, että keskeistä rikoksista irrottautumisen tukemisessa on paitsi kuntoutumiseen tähtäävien tukitoimien mahdollistaminen, niin myös ennen kaikkea se, että yksilö kohdataan arvostavasti, välittävästi ja yksilöllisesti. Hyvä vuorovaikutus sosiaalityöntekijän kanssa edistää rikoksista irrottautumista. Sosiaalityön vaikuttavuutta edistää kasvokkain tapahtuva hyväksi koettu vuorovaikutus. Yhteiskunta- ja sosiaalieettisesti tarkasteltuna onkin tärkeää, etteivät taloudelliset leikkaukset kohdistu sosiaalityön käytäntöön siten, että rikostaustan omaavat joutuvat pääasiassa asioimaan kirjallisesti sosiaalitoimessa. Monilla rikoksia tehneillä on ollut jo lapsuudesta saakka elämänhallinnan vaikeuksia ja terveydellisiä haasteita. Tällöin kuntouttavan sosiaalityön merkitys korostuu aikuisuudessa. Parhaimmillaan sitä toteutetaan suunnitelmallisesti ja pitkäjänteisesti.
Rikoksiin ajautuminen on prosessi, johon vaikuttavat monet eri tekijät
Usein tähän liittyvät prosessit ovat alkaneet jo lapsuudessa, jolloin on tärkeää kiinnittää huomiota myös ennaltaehkäisevään työhön ja varhaiseen tukeen.
”Pitäis olla niin, että jauhetaan yhteistä taikinaa, eikä niin, että jokainen jauhaa omaa taikinaansa.”
Rikoksista irrottautumisen tukemisessa yhteistyö eri viranomaisten kesken on tärkeää, kuten edellä oleva opinnäytetyötutkimukseni lainauksessa todetaan. Osallisuuden edistämisessä ja syrjäytymisen kehästä ulospääsemisessä on jokainen kohtaaminen merkityksellistä. Tämä haastaa paitsi sosiaalityöntekijät, niin myös jokaisen kanssakulkijan ottamaan mukaan jo tuomionsa kärsineet.
Rikoksista irrottautumisen prosessissa yksilö koittaa etsiä uutta paikkaa yhteiskunnan systeemissä. Monesti kiinnittyminen siihen voi olla haasteellista. Siihen vaikuttaa rikostaustan omaavan yksilöllisyys sekä sosiaaliset ja yhteiskunnalliset tekijät. Koska rikostaustan omaavalla on usein rankka psykososiaalinen historia ja elämänhallinnan vaikeuksia, korostuu vuorovaikutuksen merkitys.
Camilla Sundell
Lapin yliopisto
(11)
Verkosta tukea pienten lasten äideille
Internetin avulla ihmisten on helppo kohdata toisiaan ja olla vuorovaikutuksessa keskenään. Erityisesti pienten lasten äidit ovat ottaneet erilaiset verkkoyhteisöt omaksi kanavakseen, jossa he jakavat kokemuksiaan ja saavat tukea vertaisiltaan. Verkkoon onkin syntynyt lukuisia äitien omia nettiyhteisöjä, kuten keskustelufoorumit sekä viime vuosina suureen suosioon nousseet äitiysblogit.
Joillekin äideille internet on ainoa paikka, jossa heillä on mahdollisuus tavata muita äitejä. Verkkoyhteisöt ovatkin muodostuneet kaikille avoimiksi vertaisryhmiksi. Julkisilla palveluilla olisi mahdollisuus tarjota samantyyppisiä yhteisöllisiä ryhmiä myös suljetummassa muodossa. Verkkovälitteisyyttä ei ole juurikaan hyödynnetty perheille suunnattujen hyvinvointipalveluiden toteuttamisessa.
Tällaisille palveluille selkeästi olisi tilausta. Äideillä on tarve tuoda esille omaa äitiyttään ja samalla saada muiden hyväksyntää. Neuvola ei kuitenkaan enää automaattisesti järjestä äitiryhmiä, joten verkostoituminen ja tuen saaminen muilta äideiltä ei ole itsestään selvää.
Pikkulapsiarki on äideille hyvin raskasta, mutta siitä selviämistä tuntuu helpottavan mahdollisuus keskustella ja jakaa omia kokemuksiaan samassa elämäntilanteessa olevien kanssa. Toisten äitien kokemusten kautta he ymmärtävät, että muutkin käyvät läpi samanlaisia tilanteita, eivätkä he suinkaan ole yksin omien kokemustensa tai ajatustensa kanssa.
Neuvolan toiminta ei äitien mielestä ole myöskään riittävän yhteisöllistä eikä se tarjoa nopeaa apua päivittäisiin tai yllättäviin tilanteisiin. Äitien verkkoyhteisöissä sen sijaan vallitsee vahva yhteisöllisyys ja me-henki. Äidit kannustavat toisiaan ja kantavat huolta toistensa elämäntilanteista ja jaksamisesta. He jakavat mielellään omia kokemuksiaan auttaakseen muita. Lisäksi verkkoyhteisöissä tukea ja neuvoja on saatavilla hyvin nopeasti. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta yhteisöstä on Facebookiin perustetut paikkakuntakohtaiset Hätäkahvit – nimellä toimivat ryhmät, joissa äidit voivat pyytää toisiltaan nopeaa käytännön apua.
Miten verkkoa voitaisiin hyödyntää hyvinvointipalveluissa? Esimerkiksi neuvolan tai lastensuojelun palvelujen oheen voidaan luoda toimintaa, joka tarjoaa äideille mahdollisuuden osallistua vertaisryhmään verkon välityksellä. Tällaisessa ryhmässä äidit voivat tutustua samassa elämäntilanteissa oleviin vertaisiin ja jakaa omia kokemuksiaan luottamuksellisessa ympäristössä ja näin saada sosiaalista tukea. Verkkovälitteisissä ryhmissä äidit voisivat saada apua ja tukea vuorokaudenajasta riippumatta, toisin kuin julkisen sektorin palveluissa yleensä. Verkkovälitteisten palvelujen avulla myös palvelujen saatavuus erityisesti harvaan asutuilla alueilla paranisi.
Internetin potentiaali tulisi nykyistä paremmin huomioida perheille suunnattujen palveluiden kehittämisessä. Palvelujärjestelmän tehtävänä on kehittää sellaisia verkkopalveluja, jotka vastaavat asiakkaiden tarpeisiin ja joiden käyttö on helppoa hektisessä pikkulapsiperheen arjessa.
Pauliina Posio
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan ”Sosiaalista tukea? Verkkoympäristöt pienten lasten äitien arjen tukena”.
(10)
Parisuhdeväkivallan vaietut kokijat
Mies ei voi kokea parisuhdeväkivaltaa? Henkinen väkivalta ei ole väkivaltaa? Tutkimuksemme kumosi vahvasti kyseiset väitteet.
Miehen kokema väkivalta on yhteiskunnassamme valtava tabu. Keskustelu menee helposti siihen, että puhuessamme miesten kokemasta väkivallasta, vähättelisimme jotenkin naisten kokemaa parisuhdeväkivaltaa. Asia ei tietenkään ole näin. Miesten kokemaa parisuhdeväkivaltaa pitää tuoda ihmisten tietoisuuteen, sillä se on yhteiskunnassamme vaiettu aihe.
Miehet itsekin mielellään vähättelevät kokemaansa parisuhdeväkivaltaa ja eivät hae siihen apua. Avun hakeminen on heille haastavaa ja itse väkivaltaongelmaa ei välttämättä edes tiedosteta ja jos tiedostetaan, niin miehet ajattelevat omassa mielessään, että miehen on kestettävä kipua. Kipua miehet mieluummin kestävätkin kuin aiheesta puhumisen häpeän. Tutkimuksemme perusteella sukupuoliroolit vaikuttavat miehillä erittäin voimakkaasti väkivaltaan suhtautumiseen sekä siihen, että apua ei haeta. Tutkimuksemme miehet kantoivat pitkään syyllisyyttä suhteen ongelmista ja sen päättymisestä.
Väkivallan muodot ja seuraukset
Miehet kokevat erityyppisiä väkivallan muotoja. Henkinen väkivalta haavoittaa uhriaan voimakkaasti. Tyypillistä on, että eri väkivallan muodot ovat yhteydessä toisiinsa. Miehet kokevat kontrollointia, mitätöintiä, manipulointia, uhkailua ja kiristämistä, taloudellista väkivaltaa sekä rajua fyysistä väkivaltaa.
Parisuhdeväkivallalla on pitkäaikaisia vaikutuksia miehiin. Miehet kokevat ahdistusta ja epätoivoa sekä häpeää koetusta väkivallasta. Erityisesti sillä on vaikutusta miesten itsetuntoon. Miehillä esiintyy univaikeuksia ja masennusoireita sekä poissaoloja töistä ja koulusta. Koettu väkivalta vaikuttaa miehiin siis hyvin kokonaisvaltaisesti.
Palveluiden kehittäminen
Miesten on hyvin vaikeaa hakea apua, sillä he jo etukäteen kokevat, ettei heidän parisuhdeväkivallan kokemuksiaan osata kohdata palvelujärjestelmässä. Tutkimuksemme perusteella miehet tarvitsevat ymmärtävää ja kärsivällistä kuuntelijaa. Ammattilaista, joka ikään kuin vahvistaa miesten kokemukset todeksi ja että heillä on oikeus tuntea kuten he tuntevat ja saada apua parisuhdeväkivaltaan. Toisaalta tarvitaan jämäkkyyttä, patistusta tilanteen etenemiseksi sekä konkreettisia neuvoja.
Palvelujärjestelmää tulee kehittää niin, että miehillä on helpompi hakeutua niiden piiriin. Jotta työskentely onnistuu parisuhdeväkivaltaa kokeneen miehen kanssa, ensimmäinen tapaaminen väkivaltapalveluiden työntekijän kanssa on merkittävä, sillä se ratkaisee palveluissa pysymisen ja on ensimmäinen askel miehen toipumiseen väkivaltaisesta suhteesta.
Miesten kokemasta parisuhdeväkivallasta pitää ehdottomasti keskustella julkisuudessa enemmän! Tutkimuksemme miehet toivoivat erityisesti tätä, sillä miehet tarvitsevat muiden samassa tilanteessa olevien miesten kokemustietoa aiheesta. Sitä, että he eivät ole jotain outoja poikkeustapauksia, vaan on muitakin parisuhdeväkivaltaa kokeneita miehiä. Näin miehet voivat päästä eroon syyllisyyden ja epäonnistumisen kokemuksistaan ja hakeutua väkivaltapalveluihin ilman henkistä painolastia. Väkivaltapalveluiden ”markkinointiin” tulee jatkossa panostaa niin, että niissä otetaan selkeästi huomioon MYÖS miehet väkivallan kokijoina, eikä vain tekijöinä!
Reeta Laitinen
Suvi Orislahti
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Kuopassa – Miesten kokemuksia parisuhdeväkivallasta”.
(9)
Parisuhdeväkivallan vaiettu salaisuus
Väkivallan tekijä pystyy käyttämään vallan elementtinä väkivallan salattavuutta. Naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa esiintyy vieläkin yhteiskunnassamme, vaikka olemme hyvinvointivaltio, jossa korostetaan miesten ja naisten tasa- arvoa sekä molemmilla olevia yhtäläisiä ihmisoikeuksia. Miten yhteiskuntamme ja siellä olevat ihmiset suhtautuvat parisuhdeväkivaltaan? Käytän lähdeaineistona mediassa esillä olevia kirjoituksia parisuhdeväkivallasta.
Väkivalta vaikuttaa sen kokijaan, sekä koko perheeseen. Se voi raaimmillaan johtaa puolison ja/ tai myös lasten kuolemaan! Perhesurmat olivat puheenaiheena mediassa muutama vuosi sitten ja osassa niissä syynä oli, että puoliso surmasi perheensä, koska nainen halusi erota miehestään. Puoliso menettää eron myötä valta- asemansa suhteessa naiseen. Sisäasianministeri Päivi Räsänen kertoi Terveyden ja hyvinvointilaitoksen tekemästä selvityksestä, jonka mukaan viranomaisten välisen yhteistyön lisäämisellä voitaisiin paremmin tunnistaa ja puuttua perheessä vallitsevaan väkivaltaan. Asenteita muuttamalla voitaisiin tarjota perheelle enemmän apua eikä vain välttämättömiä toimenpiteitä. Ilman tätä väkivallan kierrettä on vaikea katkaista.
Nainen voidaan leimata parisuhdeväkivallan aiheuttajaksi. Asenteet ovat syvällä yhteiskunnassamme, jotka muodostuvat jo lapsuudessa. Voidaan ajatellaan, että nainen voi omalla käyttäytymisellään vaikuttaa väkivallan syntymiseen. Parisuhdeväkivallassa myös mies syyllistää naista käyttämästään väkivallasta. Nainen uskoo lopulta omaan syyllisyyteensä ja alkaa tämän syyllisyyden, häpeän ja väkivallan pelon johdosta peitellä tai kaunistella kokemaansa väkivaltaa itselle ja muille sekä puolustella sen tekijää. Nainen haluaa onnistua omassa roolissaan puolisona, äitinä ja kodista huolehtijana sekä saavuttaa hyvän parisuhteen. Se tarkoittaa kulissien ylläpitämistä onnellisesta parisuhteesta, jonka väkivallasta puhuminen rikkoo.
Parisuhdeväkivalta voi jatkua perheen kodissa vuosikausiakin ilman, että kukaan huomaa naisen hätää. Tällöin nainen jää yksin asian kanssa ja se mahdollistaa väkivallan jatkumisen ja pahenemisen. Mies voi eristää naisen muista ihmisistä ja estää naisen avun hakemisen. Nainen voi myös tottua miehen käyttämään väkivaltaan ajan kuluessa, jolloin se normalisoituu osaksi parisuhdetta. Parisuhdeväkivalta voi myös jatkua jos nainen ei osaa tunnistaa kohtaamansa väkivaltaa väkivallaksi, kuten henkistä väkivaltaa. Parisuhdeväkivaltaa koskevan tiedon lisäämisellä voitaisiin helpottaa väkivallan tunnistettavuutta.
Viranomaisten asenteet voivat vaikuttaa parisuhdeväkivallasta puhumiseen ja avun hakemiseen. Nainen voi kokea, että hän ei saa tarvittavaa apua viranomaisten taholta tai hänen kertomuksensa joutuu arviointiin ja jopa hänen syyllistämiseensä. Tämän johdosta naiset eivät mielellään kerro kokemastaan väkivallasta. Väkivaltaisesta parisuhteesta lähteminen on vaikea prosessi, joka ei tapahdu hetkessä. Viranomaisia tulisi kouluttaa enemmän aiheen sensitiivisyydestä ja siitä miten he ottavat puheeksi parisuhdeväkivallan, jos he epäilevät naisen kärsivän siitä. Naista tulee myös osata ohjata eri auttamisjärjestelmien piiriin, jotta nainen ei jää yksin ja hänen väkivaltaisesta parisuhteesta irrottautuminen voisi tapahtua mahdollisimmin pian.
Parisuhdeväkivallan salattavuutta voidaan rikkoa siitä puhumalla, sekä sen syiden ja seurausten esiintuomisella. Mielestäni ihmisten tulisi rohkaistua puhumaan väkivallasta suoraan aina sitä epäiltäessä. Asenteiden pitää muuttua ja parisuhdeväkivalta tulee tuomita ja syyllistää sen tekijä! Naisen ei tule tuntea syyllisyyttä ja häpeää sen julkituomisesta vaan häntä tulee kannustaa kertomaan kokemuksistaan, jotta parisuhdeväkivalta tulee ilmi ja siihen voidaan puuttua viranomaisten tai lähipiirin toimesta,
Maarit Karvo
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Yhteensidotut – Parisuhdeväkivallan kiinnipitävä voima”.
(8)
Nuorisotyön ytimessä – Neiossa nuori kohdataan
Nuorisotakuun ja –politiikan ja nuorten todellisuuden kohtaamattomuus on aika ajoin nostettu esille, ja hyvästä syystä. (1) Nuorisotyöltä vaaditaan tulostavoitteellisuutta kuin pörssiyhtiöltä ikään, ja onnistumisen mittareiksi huolitaan nuoret, jotka on saatu pois työttömyys- ja kouluttautumattomuustilastoja rumentamasta.
Yhteisöllisyyden ja osallisuuden käsitteet vilisevät koulutuspoliittisissa teksteissä ja poliitikkojen puheissa taikasanojen tavoin syrjäytymistä poistavina tekijöinä, mutta talouden pyörissä ne ovat hioutuneet sanahelinäksi. Nuori nähdään kapeiden linssien läpi tulevaisuuden työntekijänä, osallisuus työelämään kiinnittymisenä ja yhteisöllisyys työ- ja opiskelupaikoilla automaattisesti syntyvänä liittymisen jälkituotteena. (2)
Todellisuus on muuta. Nuoren tie koulusta alan opintoihin ja töihin ei läheskään aina etene suoraviivaisesti, sillä nuori tarvitsee tilaa kokeilla erilaisia polkuja ja yhteisöjä sekä tulla kuulluksi ja hyväksytyksi. Resurssien kiristyksen myötä nuorisotyöstä uhkaa karsiutua pois sen ydin: sosiaalinen kasvatustyö, joka perustuu nuoren ja luotettavan aikuisen kohtaamiseen. (3)
Kunnat pyrkivät eroon seinistä nuorisotyön ympärillä, toisin sanoen tehostamaan tilojen käyttöä ja jalkauttamaan nuorisotyöntekijöitä sinne, missä nuoret liikkuvat. Olen kuitenkin vakuuttunut, että nuoria luokseen kutsuvalla tilatyöllä on merkittävä rooli aidon yhteisöllisyyden ja osallisuuden rakentumisessa. Sain etnografisen tutkielmani kautta tutustua Raha-automaattiyhdistyksen sekä Rovaniemen kaupungin tukemaan nuorisotyöhön Neiot – Tyttöjen Talolla, jossa yhteisöllisyys ja osallisuus saavat rakennuspalikoita talon kulttuurista sekä tyttöjen ja aikuisten välisestä vuorovaikutuksesta.
Fyysisesti koulu- ja muista instituutioista erillään seisovassa Tyttöjen Talossa ei vallitse valmiita nuorten välisiä hierarkioita. (4) Sen kodinomainen tunnelma, tasa-arvoinen tilatoteutus sekä tyttöjen tarpeiden mukaan muuttuvat tilat mahdollistavat yhteisöllisyyden ilman koulusta tai muista insituutioista saatuja sosiaalisia leimoja, kuten epäsuosittu tai syrjäytynyt. Kiusaamista ja ulossulkemista ei esiinny. Jos esiintyisikin, siihen olisi helppo puuttua yhteisöllisesti, sillä yhden palkatun ohjaajan lisäksi talolla toimii vapaaehtoisia, kaikenikäisiä isosiskoja.
Aikuisten ja nuorten välisissä kohtaamisissa tytöille annetaan huomiota ja huolenpitoa, neuvontaa ja tukea, ja heitä kannustetaan osallistumaan talon yhteisöön sekä muihin paikallisyhteisöihin. Vuorovaikutusta siivittää tyttöjen toivomat, heille maksuttomat aktiviteetit, kuten ruuanlaitto ja keilaaminen, ja niiden keskeltä kumpuava nauru.
Yhteisöllisyyteen kuuluu mahdollisuus osallistua yhteisön toimintaan omien toiveidensa ja voimavarojensa mukaisesti. Kun tyttö näkee omien toiveidensa konkretisoituvan ja oman vaikutusvaltansa talon toiminnassa, se rakentaa yhteisöllisyyden tunnetta.
Osallisuuteen kuuluu mahdollisuus määritellä, missä ja miten haluaa olla osallisena. Kun aikuisella on aikaa tutustua nuoreen ja päinvastoin, kun toiminnalla ei ole nuoren ulkopuolelta tulevaa päämäärää, se rakentaa osallisuutta hänelle tärkeissä asioissa ja pyrkimyksissä.
Yhteisöllisyyttä ja osallisuutta ei voi luoda työntämällä nuorta koulu- ja työelämään, jossa hänen elämäntilanteensa haasteisiin ei todellisuudessa pystytä vastaamaan. (2) Ilman nuorisotyöntekijän ja nuoren välistä aitoa kohtaamista nuori jää vaille kaipaamaansa tukea. Nuorisotyön ytimen muodostumiseen tarvitaan aikaa, joita resursseja oikein kohdistamalla voidaan nuorelle tarjota.
Heli Honkasilta
Lapin yliopisto
Lähteet:
1 Mm. Tiitinen, Laura: Nuoren elämä ei ole putki. Tässä blogissa. Postattu 8.12.2015, viitattu 23.2.2016.
2 Souto, Anne-Mari 2014: Ohitettu nuoruus? Aikuismainen työelämäkykyisyys ja ammatillinen koulutus. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 158–161.
3 Cederlöf, Petri 2014: Tavallinen nuorisotyö ja nuorisotakuu. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 193–198.
Kylmäkoski, Merja 2007: Eteinen, vessa, keittokomero ja huone – Niistä on nuorisotila tehty. Teoksessa Hoikkala, Tommi & Sell, Anna (toim.): Nuorisotyötä on tehtävä. Menetelmien perustat, rajat ja mahdollisuudet. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura. Julkaisuja 76. Helsinki, 393–409.
4 Hämäläinen-Luukkainen, Jaana 2006: Nuorten tilattomuus koulussa. Teoksessa Kylmäkoski, Merja & Lind, Kimmo & Hintikka, Timo & Aittola, Tapio (toim.): Nuorten tilat. Sarja C. Oppimateriaaleja 9. HUMAK. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 70. Gummerus. Helsinki, 43–62.
(7)
Lukutaito on etuoikeus
Maailmassa on noin 780 miljoonaa aikuista, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa (1). Suurin osa luku- ja kirjoitustaidottomista aikuisista on naisia (2).
Nykysuomalaisille on itsestään selvää, että aikuinen osaa lukea. Suomessakin koko kansan kouluttaminen on silti suhteellisen tuore asia. Sata vuotta sitten meillä oli jo kansakouluja, muttei vielä yleistä oppivelvollisuutta – se saatiin vuonna 1921 (3). Siitä vielä sata vuotta taaksepäin opiskelu oli vain pienen eliitin etuoikeus. Sukujuuriaan miettimällä voi arvailla, olisiko itse lukutaitoinen, jos olot Suomessa eivät olisi muuttuneet.
Monissa maissa, joista Suomeen tullaan pakolaisina, lukutaito on edelleen harvojen etuoikeus. Esimerkiksi Afganistanissa vain noin 24 % aikuisista naisista osaa lukea. Sisällissodan repimässä Somaliassa koululaitoksella ei ole juuri edellytyksiä toimia. Monelta pakolaiselta koulu jää kesken myös pakomatkan takia.
Tietoyhteiskunta vaatii lukutaitoa
Suomeen tulijan lähtömaan kulttuurissa lukutaidon puute ei välttämättä ole ollut leimaavaa. Lukutaito ei myöskään aina ole ollut välttämätöntä arjessa selviytymiselle. Suomalainen tietoyhteiskunta kuitenkin perustuu lukutaidolle ja numeerisille taidoille enemmän kuin ehkä osaamme ajatellakaan.
Jopa niin arkinen asia kuin kaupassa käyminen vaatii lukutaidottomana maahan tulleelta aikuiselta paljon opiskelua. Kaikki eivät uskaltaudu yksin kauppaan vielä vuosien maassaolon jälkeenkään. Kaupassa on ensinnäkin osattava lukea tai ainakin tunnistaa tuotteiden nimet tietääkseen, mitä ostaa. On myös ymmärrettävä hinnat ja osattava käsitellä rahaa tai pankkikorttia.
Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulevilla aikuisilla on oikeus pitempään kotoutumisajan tukeen kuin muilla maahanmuuttajilla. Ennen varsinaisia kotoutumiskoulutuksen kursseja he voivat opiskella luku- ja kirjoitustaidon kursseilla.
Aikuisen on kuitenkin lasta vaikeampi oppia lukemaan. Myös uuden kielen oppiminen on vaikeampaa, kun aikaisempi koulutausta puuttuu. Pakolaisilla on usein myös traumoja, jotka vaikeuttavat kaikkea uuden oppimista. Vain harva lukutaitoa vailla maahan tullut aikuinen oppii lukemista ja suomen kieltä niin hyvin, että voisi – ainakaan nykyisellä vaatimustasolla – jatkaa ammatilliseen koulutukseen ja työllistyä.
Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulleet aikuiset ovatkin ryhmä, joka jää helposti syrjään kaikesta. Erityisesti naiset saattavat jäädä kodin seinien sisäpuolelle, näkymättömiin. Miehet liikkuvat usein kodin ulkopuolella naisia enemmän ja saattavat oppia suomen kielen suullisen taidon naisia paremmin, vaikka lukutaito puuttuisikin. Naisilta suhteet muihin suomalaisiin kuin viranomaistahoihin saattavat puuttua kokonaan.
Apua vapaaehtoisista?
Suhteet suomalaisiin olisivat tärkeitä niin kielen oppimisen kuin muun kotoutumisen kannalta. Vapaaehtoistoiminta on onneksi lisääntynyt myös kotouttamisessa. Esimerkiksi Rovaniemellä maahanmuuttajien sosiaalitoimisto koordinoi kotokaveritoimintaa (4). Mannerheimin Lastensuojeluliitolla on Ystäväksi maahanmuuttajaäidille –hanke (5) ja Helsingin Diakonissalaitos etsii maahanmuuttajaopiskelijoille kielikavereita (6).
Siltojen rakentaminen suomalaisten ja maahanmuuttajien kohtaamisille voisi kuulua yleisemminkin kotouttamistyöhön ja sosiaalityöhön maahanmuuttajien kanssa. Pelkkien viranomaiskontaktien avulla kotoutuminen jää ohueksi.
Miksi he sitten tulevat?
On selvää, että kouluja käymättömien ihmisten vastaanottaminen on Suomelle kalliimpaa kuin valmiiksi koulutetun työvoiman vastaanottaminen. Suurin osa luku- ja kirjoitustaitoa vailla olevista aikuisista tulijoista on pakolaisia. Suomi on allekirjoittanut pakolaisten vastaanottamisesta kansainvälisiä sopimuksia, muun muassa Geneven sopimuksen (7). Geneven sopimuksessa on syrjintäkielto, joka kieltää pakolaisten valikoimisen heidän ominaisuuksiensa perusteella.
Kun puhutaan pakolaisista, puhutaan ihmisistä, jotka ovat avun tarpeessa. Avun tarpeen mukaisesti heitä on myös autettava – ei siis esimerkiksi koulutuksen tai muiden hyötynäkökohtien perusteella.
Eila Mustaparta
Lapin yliopisto
Lähteet:
-
-
- EU-Speak. Uutiskirje #1. Lokakuu 2015. https://research.ncl.ac.uk/media/sites/researchwebsites/eu-speak2/EU-SPEAK3%20julkistaa%20tiedon%20uudesta%20Erasmus+-rahoituksesta.pdf
- http://www.uis.unesco.org/literacy/Documents/fs32-2015-literacy.pdf
- http://www.minedu.fi/etusivu/arkisto/2009/0511/koulun_penkille.html
- http://www.rovaniemi.fi/fi/Palvelut/Perhe–ja-sosiaalipalvelut/Maahanmuuttajasosiaalityo/Kaveriksi-kotopolulle
- http://uudenmaanpiiri.mll.fi/toiminta/ystavaksi-maahanmuuttajaaidille/
- http://www.kansalaisareena.fi/valikko/wp-content/uploads/2015/06/Laura-Hakoköngas.pdf
- http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1968/19680077/19680077_2
-
(6)
Perhesurmiin puuttumisen mahdollisuudet
Perhesurmat ovat harvinainen ilmiö ja media uutisoi niistä yllättävinä tekoina. Perhesurmien taustalla on kuitenkin useita riskitekijöitä, joita läheiset ja viranomaiset eivät aina ole huomanneet tai eivät ole osanneet suhtautua niihin riittävän vakavasti.
Perheissä on ollut väkivaltaa ennen surmatekoja, mutta perheiden välillä on eroja väkivallan muodoissa ja siinä, kuinka paljon väkivaltaa on ollut. Väkivalta on ollut fyysistä, henkistä tai puolison kontrollointia. Väkivallan alku ja kulku eivät käy tarkasti vaiheittain ilmi, mutta perheissä on havaittavissa väkivallan kierre. Aluksi väkivallaton kumppani alkaa vastata toisen osapuolen käyttämään väkivaltaan väkivallalla ja näin väkivalta tuottaa lisää väkivaltaa (1).
Joissakin perheissä poliisit on soitettu kotiin paikalle väkivaltatilanteen vuoksi. Eräässä perheessä poliisit olivat rauhoittaneet tilanteen paikan päällä eikä ketään viety putkaan. Poliisien pitäisi aina perheväkivaltatilanteissa ohjata asiakkaat sosiaali- ja terveyspalveluihin käsittelemään väkivallan taustalla olevia ongelmia, sillä ne eivät poistu, vaikka tilanne sillä hetkellä rauhoittuukin.
Väkivallan lisäksi perhesurmien pitkäaikaisia riskitekijöitä ovat parisuhteen ongelmat, ero tai eroaikeet, taloudelliset ongelmat, riippuvuudet, persoonallisuushäiriöt ja vaikeudet yhteishuoltajuudessa. Lisäksi surmaajilla oli ollut unettomuutta ennen surmia. Surman taustalla on usein monia eri riskitekijöitä ja tilannetta voidaan kuvata konfliktien kasautumisena (2).
Palvelujärjestelmässämme on palveluita, jotka kohdentuvat perhesurmien pitkäaikaisiin riskitekijöihin. Esimerkiksi vanhempien välien ollessa riitaisat voidaan yhteishuollossa lapsen siirtyminen vanhemmalta toiselle toteuttaa valvottuna vaihtona, jolloin työntekijä on vaihtotilanteessa läsnä. Surmaperheissä palveluita ei kuitenkaan ole käytetty tai niitä on käytetty vähän.
Miksi perheet eivät ole hakeneet apua ongelmiinsa? Yhtenä merkittävänä tekijänä on ollut haluttomuus puhua ongelmista. Erityisesti surmaajalla on voinut olla tarve menestyä ja pitää yllä kulissia. Mielentilatutkimuksissa persoonallisuushäiriöt on nähty yhtenä esteenä avun hakemiselle. Joissakin perheissä tapahtumat ovat edenneet niin nopeasti, ettei apua ole ehditty hakea. Osa perheistä oli joskus hakenut apua ongelmiinsa, mutta ei surmia edeltäneenä aikana. He olivat kokeneet, etteivät olleet apua saaneet. Huonot kokemukset avun saamisesta voivat olla esteenä avun hakemiselle myöhemmin uudelleen.
Haasteet palvelujärjestelmälle
Ammattilaisten näkökulmasta perhesurmien ennakointi on vaikeaa, sillä riskitekijät ovat dynaamisia ja riskin suuruus vaihtelee. Lisäksi surmaajan mielentila voi muuttua äkillisesti esimerkiksi itsetuhoiseksi. Tilanteen ymmärtämiseksi ammattilainen tarvitsee paljon tietoa surmaajasta ja perheestä pitkältä ajalta. (3.) Perusteellinen perehtyminen asiakkaiden elämäntilanteeseen on kuitenkin mahdotonta, jos asiakkailla ei ole halua puhua ongelmistaan. Lisäksi tietojen keräämistä voivat haitata lyhyet tapaamis- ja vastaanottoajat, epäselvyydet tietojen vaihtamisesta ammattilaisten välillä sekä työntekijöiden vaihtuvuus.
Esteenä oikeanlaiselle avun saamiselle voi olla perheiden tavallisuus, joka saattaa harhauttaa ammattilaista. Perheet ovat usein ydinperheitä, vanhemmat ovat hyvin koulutettuja ja työssäkäyviä eikä surmaajiin voi liittää tyypillisiä henkirikoksen tekijän piirteitä. Auttamisen mahdollisuudet edellyttävät ammattilaiselta valmiutta katsoa asioita toisin (4).
Perhesurmien pitkäaikaiset riskitekijät, niiden muuttuminen sekä avun hakemisen ja saamisen kysymykset herättävät pohtimaan kohdattavien asiakkuuksien vaativuutta ja antaako koulutus ammattilaisille riittävät valmiudet kohtaamisiin.
Sari Veikanmaa
Lapin yliopisto
Lähteet:
-
-
- Säävälä, Hannu & Nyqvist, Leo & Salonen, Santtu 2006: Väkivallan tekijän taustaa. Teoksessa Säävälä, Hannu & Pohjoisvirta, Riitta & Keinänen, Eero & Salonen, Santtu (toim.): Mies varikolle. Apua lähisuhdeväkivaltaan. Oulun ensi- ja turvakoti ry. Oulu, 31–55.
- Harper, Dee Wood & Voigt, Lydia 2007: Homicide Followed by Suicide. An Integrated Theoretical Perspective. Homicide Studies 11(4), 295–318.
- Sachmann, Mark & Harris Johnson, Carolyn Mary 2014: The Relevance of Long-Term Antecedents in Assessing the Risk of Familicide-Suicide Following Separation. Child Abuse Review 23(2), 130–141.
- Hurtig, Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2014: Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. UNIpress. Kuopio, 250–280.
-
(5)
Lapsen kengissä aikuissosiaalityössä
Uutisoinnin perusteella lasten pahoinvointi vaikuttaa lisääntyvän hyvinvointiyhteiskunnassa. Lastensuojelun resurssit ovat ahtaalla. Aikuisten sosiaalihuollon palveluita ei ole hyödynnetty riittävästi lastensuojelun työmuotona. Lasten huomioinnin ajatellaan kuuluvan lastensuojeluun.
Aikuissosiaalityön toimintakentällä ensisijaisina asiakkaina ovat aikuiset, mutta sosiaalihuollon toteutuminen vaikuttaa myös perheen lapsen tilanteeseen. Aikuissosiaalityössä työskentelevillä sosiaalityöntekijöillä on ymmärrys vanhemman tilanteen vaikutuksesta lapseen, mutta konkreettisista työtavoista ja -käytänteistä on puute.
”Lapset näkkyy perhetiedoissa ja paperilla. Otetaan ne (lapset) tulona huomioon”
Lapsen elämään vaikuttavia päätöksiä tehdään esimerkiksi toimeentulotuki-, päihde- ja mielenterveystyössä, jotka ovat aikuissosiaalityön keskeistä toiminta-aluetta. Lasten huomioiminen ja näkyväksi tekeminen tulee tapahtua näissä kohtaamisissa. Lapsi on aina asiakas, kun sosiaalihuoltoa hakevassa, käyttävässä tai sen kohteena olevassa perheessä on lapsi. Konkreettisimmin lapsen asiakkuus näkyy toimeentulotukityössä. Lapsilisät otetaan perheelle tulona huomioon. Lapset toimivat myös perusteena myöntää perheelle harkinnanvaraista toimeentulotukea esimerkiksi vuokrarästeihin.
Lapsi vanhemman varjossa
Lasten kodin ulkopuolelle sijoittamisen syyt liittyvät usein vanhempien elämän haasteisiin kuten heidän päihde- ja mielenterveysongelmiin, jaksamattomuuteen, perheristiriitoihin, avuttomuuteen, osaamattomuuteen ja taloudellisiin ongelmiin (1,2,3). Siitä huolimatta aikuissosiaalityöntekijät eivät olleet huolestuneita vanhemmuuteen liittyvistä kysymyksistä. Lasten huomioiminen aikuissosiaalityön toimintakentällä on työntekijälähtöistä ja tilannesidonnaista eikä siihen myöskään ole yhteneväisiä toimintatapoja. Uudistunut sosiaalihuoltolaki (1302/2014) velvoittaa kuntaa tarjoamaan avohuollon palveluita perheelle ilman lastensuojeluasiakkuutta.
”Asiakkaana yleensä aina perheen aikuinen – Hakemuksen jättäjä”
Sosiaalipalvelut on usein kunnissa organisoitu elämänkaariajattelumallin mukaisesti. Se ohjaa sosiaalityöntekijöitä kohdentamaan työnsä oman asiakaskuntansa mukaan. Se näkyy sosiaalityöntekijöiden tavassa puhua asiakkaista yksilöinä. Työ on myös tekijänsä näköistä ja sitä voi tehdä monella tapaa sosiaalityöntekijän oman kiinnostuksen mukaan.
Lasten omaa ääntä, osallisuutta ja toimintaa ei voi sivuuttaa. Lapsissa on tulevaisuus. Heidän hyvinvointinsa tulee ottaa huomioon kaikissa palveluissa, joissa työskennellään aikuisten asiakkaiden kanssa, joilla on alaikäisiä lapsia. Jotta lapsi tulee huomioiduksi aikuissosiaalityössä, hänet täytyy ensin tehdä näkyväksi aikuisille suunnatuissa palveluissa.
Marja Sundqvist
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro graduun sosiaalityöntekijöiden kokemuksia lasten huomioimisesta ja osallisuudesta aikuissosiaalityössä.
-
-
- Heino, Tarja 2007: Keitä ovat uudet lastensuojelun asiakkaat? Tutkimus lapsista ja perheistä tilastolukujen takana. THL-raportti. Helsinki. Valopaino Oy.
- Myllärniemi, Anniina 2006: Huostaanottojen kriteerit pääkaupunkiseudulla. Selvitys pääkaupunkiseudun lastensuojelun sijoituksista. Helsinki: SOCCA.
- Kestilä, Laura & Paananen, Reija & Väisänen, Antti & Muuri, Anu & Merikukka, Marko & Heino, Tarja & Gissler, Mika 2012a: Kodin ulkopuolelle sijoittamisen riskitekijät. Rekisteripohjainen seurantatutkimus Suomessa vuonna 1987 syntyneistä. Yhteiskuntapolitiikka 77:1. 34−52.
-
(4)
Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia arjesta ja ikääntymisestä
Ikääntyneiden kehitysvammaisten odotettavissa oleva elinikä nousee muun väestön lailla, mutta heidän kokemuksensa ovat jääneet taka-alalle. Myös kehitysvammaisten ikääntymiseen tulee kiinnittää huomiota, ja pyrkiä kehittämään heille tarjottavia palveluita sekä huomioida yksilöiden erilaiset toivomukset arkea koskien.
Kehitysvammaisiin suhtautuminen on ollut negatiivista kautta historian, aina viime vuosikymmenille saakka. Kehitysvammaisten kohtelu ja suhtautuminen on vaihdellut laitoksiin eristämisestä säälimiseen. 1970-luvun taitteessa myös Suomessa alkoi liike, jolla pyrittiin purkamaan kehitysvammaisten laitosasumista, ja tuomaan kehitysvammaiset lähemmäksi muuta yhteiskuntaa. (1) Tämän liikkeen, kehitysvammaisten asioita ajavien järjestöjen sekä hyvinvointipalvelujen paranemisen myötä kehitysvammaisten ikääntyminen mahdollistuu muun väestön lailla.
Usein kehitysvammaisia koskevissa tutkimuksissa kuullaan kehitysvammaisten omaisten tai heidän kanssaan työskentelevien henkilöiden ääntä. Ikääntyneet kehitysvammaiset ovat harvoin tutkimuksen tiedontuottajina, vaikka heidän kuulemisensa olisi tärkeää. Tutkimuksessani keskitynkin heidän kokemuksiensa kuuntelemiseen arjesta sekä heidän ajatuksistaan ikääntymisestä.
Arjesta mielekästä
Myös ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää arjen sujuminen mielekkäästi. Päivä- ja toimintakeskukset ovat monelle merkityksellisiä paikkoja sekä niiden tarjoamien aktiviteettien että sosiaalisten suhteidensa vuoksi. Käsillä tekeminen koetaan tärkeänä osana arkea, oli kyseessä sitten työt tai harrastusmielessä käsitöiden tekeminen.
Oma tupa, oma lupa
Ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää oma koti ja sen sopivuus omiin tarpeisiin. Koti on tärkeä riippumatta asumis- ja tukimuodoista. Oman huoneen sisustaminen omalle silmälle miellyttäväksi, tärkeiden tavaroiden tuominen entisestä kodista sekä kodin yksityisyys auttavat ikääntynyttä kehitysvammaista tuntemaan huoneensa kodiksi. Itsenäisesti asuvilla yksityisyys ja itsenäisyys toteutuvat automaattisemmin, sillä heidän kodissaan ei ole ympärivuorokautista henkilökuntaa.
Ikääntyneille kehitysvammaisille, niin kuin muillekin, on sosiaalinen tuki välineellistä tukea arvokkaampaa.
Sosiaaliset suhteet ovat merkityksellisiä myös ikääntyneille kehitysvammaisille. Naapurit, päivä- ja toimintakeskusten henkilökunta sekä muut asiakkaat ja omaiset ovat tärkeimpiä sosiaalisia suhteita. Sosiaaliset suhteet mahdollistavat keskustelun kulloinkin mieltä painavista asioista. Sosiaalinen tuki voi vaikuttaa positiivisesti terveyteen tai vähentää stressin aiheuttajien negatiivisia vaikeuksia (2). Asumismuoto voi vaikuttaa sosiaalisten suhteiden määrään. Yksin asuvien kehitysvammaisten sosiaaliset suhteet ovat riippuvaisia heidän omasta aktiivisuudesta, kun taas ryhmäkodeissa on enemmän ihmisiä lähellä arjessa.
Terveys on merkityksellinen ikääntyneiden kehitysvammaisten elämässä, sillä hyvä terveydentila mahdollistaa asumisen haluamallaan tavalla. Esimerkiksi tuetussa ryhmäkodissa asutaan ilman ympärivuorokautista apua. Luonnollisesti terveys vaikuttaa myös liikkumiseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Moni haastateltava koki terveytensä tärkeäksi, mutta ei itsestäänselvyydeksi. Heillä oli halua pitää hyvää huolta itsestään ja terveydestään.
Aktiivisuutta on monenlaista!
Ikääntyneiden kehitysvammaisten osallistuminen yhteiskuntaan omien kykyjen ja mahdollisuuksien mukaisesti on tärkeää henkilön itsensä lisäksi myös ympäristölle. Tuottava aktiivisuus voi olla tärkeä osa tyytyväistä vanhenemista (3). Tuottava aktiivisuus voi olla palkka- tai vapaaehtoistyötä. Tutkimukseni kehitysvammaiset tuottavat ympäristölleen muun muassa käsitöitä, musiikkia ja paljon sosiaalista hyvää. Yksi haastateltavista huolehti lähellä asuvasta liikuntarajoitteisesta henkilöstä.
Ikääntyneiden kokemukset ja elämäntarinat tuottavat arvokasta tietoa. Huomiota tulisi kiinnittää enemmän myös niiden yksilöiden kokemuksiin, joiden kommunikointikeinot ovat rajalliset. Heilläkin on omat tarinansa, jotka ansaitsevat tulla kuulluksi.
Tiia Pelkonen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkimukseen Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia ikääntymisestä ja arjesta. Teemahaastattelu onnistuneen vanhenemisen pohjalta.
Lähteet:
(1) Repo, Marjo 2012: Historiasta nykypäivään. Teoksessa Malm, Marita & Matero, Marja & Talvela, Eeva-Liisa (toim.): Esteistä mahdollisuuksiin. Vammaistyön perusteet. 3.painos. 13–32
(2) Rowe, John & Kahn, Robert 1987: Human Ageing: Usual and successful. Teoksessa Science. 237. 142–149.
(3) Rowe, John & Kahn, Robert 1997: Successful Aging. Teoksessa The Gerontologist. Volume 37. Number 4. 433–440.
(3)
Ikääntyneet internetin ihmemaassa
Tilastokeskuksen mukaan 68 prosenttia 65-74−vuotiaista on käyttänyt internetiä viimeisen kolmen kuukauden aikana (3). Tämän päivän kolmasikäläiset ovat aktiivisia osallistujia ja vaikuttajia, joista suuri osa ylläpitää sosiaalisia suhteita monin tavoin.
Suurten ikäluokkien tulolla eläkeikään on vaikutuksia mm. mediamaailmaan, yhdistystoimintaan ja yhdyskuntaelämään Eläkeläisten sosiaalinen ja fyysinen liikkuvuus on lisääntymässä, samoin terveyteen ja kunnonkohotukseen liittyvät tuotteet ja palvelut kiinnostavat kolmasikäläisiä. (1) Heillä on kiinnostusta, aikaa ja varaa osallistumiseen sekä harrastamiseen. Tämä näkyy lisääntyvänä ikääntyneiden määränä yhteiskunnan eri toiminnoissa, kuten politiikassa, yhdistys- ja vapaaehtoistoiminnoissa.
Mä olen paljon kaikissa yhteiskunnallisissa asioissa mukana.
Kolmas ikä alkaa useimmiten eläkkeelle jäännin myötä. Sitä kuvataan henkilökohtaisten aikaansaannosten täydellistymisenä ja silloin yksilö on vapaa toteuttamaan henkilökohtaisia tavoitteitaan. Väestörakenteen jatkuvasti vanhetessa vanhempien ikäryhmien vaikutusvalta ja asema yhteiskunnan valtajärjestelmässä saattaa vain kasvaa. (2)
Nyt eläkkeellä on aikaa ja uteliaisuus on lisääntyny.
Tekniset ratkaisut tehty nuorten ehdoilla
Kolmasikäläiset ovat ahkeria internetin käyttäjiä. He tekevät siellä tilauksia ja seuraavat yhteisöpalveluita, aivan kuten muutkin. Jopa 34 prosenttia kolmasikäläisistä käyttää internetiä useita kertoja päivässä. (3)
Haasteet syntyvät siitä, että useimmat tekniset ratkaisut on tehty nuorten ja terveiden ihmisten ehdoilla, jotka ovat kasvaneet tekniikan parissa. Nykyään suuri osa julkisten ja yksityisten palvelujen asiointia tapahtuvat tietotekniikan avulla. Samoin kuin pankki-, tapahtuma, terveys- ja neuvontapalvelut hoituvat tietotekniikan avulla. Ikäihmiselle esimerkiksi erilaisten tuotteiden, kuten elektroniikan, etujen ja haittojen hahmottaminen voi olla vaikeaa vähäisten teknisten tietojen ja taitojen vuoksi. Sen vuoksi ikääntynyt on usein myyjien, palveluntuottajien tai asentajien armoilla. (4)
Huonoja puolia voi tulla, että siellä joutuu huijatuksi tai sitä käytetään väärin.
Ikääntyminen ei ole tehty yhdestä muotista
Vaikka ikääntyminen on monimuotoistunut viime vuosina, tuottaa mainonta ja media kuvaa aktiivisesta ikääntyvästä joka osaa, tuottaa ja osallistuu monin eri tavoin yhteiskunnassa. Kuitenkaan kaikki eivät tähän muottiin istu.
Ikääntyneiden syrjäytyminen tietoyhteiskunnasta on iso ongelma, mihin täytyy kiinnittää huomiota. Kun tieto ja asiointi ovat yhä enemmän sähköisessä muodossa, teknologian käytön vaikeudet voivat aiheuttaa ikääntyneille jopa isoja taloudellisia menetyksiä. (5)
Internet tarjoaisi keinoja yhteydenpitoon ja osallistumiseen varsinkin niille ikääntyville, joiden liikkuminen ulkomaailmassa on terveydellisistä tai muista syistä rajoittunut. Hyvävoimaiset ikääntyvät hakeutuvat usein itse oppimaan uutta tai hakemaan tietoa. Taas ne, joilla ei ole aikaisempaa kokemusta tekniikasta, jäävät entistä enemmän syrjään tietoyhteiskunnasta. Haasteena on se, miten ikääntyville suunnitellut teknologiahankkeet löytävät juuri syrjäytymisvaarassa olevat.
Paula Isokangas
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu tutkielmaan nimeltään ”Niin on helppo surffailla eteenpäin” Kolmasikäläisten kokemuksia yhteisöllisestä mediasta ja sen vaikutuksista sosiaaliseen pääomaan.
Lähteet:
Karisto, Antti 2004: Kolmas ikä: Uusi näkökulma väestön vanhenemiseen. Ikääntyminen voimavarana. Tulevaisuusselonteon liiteraportti 2004. Luettavissa osoitteessa http://hdl.handle.net/102244/4042 (93.)
Jyrkämä, Jyrki 2001: Teoksessa Lapsuudesta vanhuuteen Iän sosiologiaa. Toimittaneet Anne Sankari ja Jyrki Jyrkämä Vastapaino Gummerrus Kirjapaino Oy Jyväskylä 2001. s.309
Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttö [verkkojulkaisu].ISSN=2341-8699. 2014. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 28.7.2015].Saantitapa: http://www.stat.fi/til/sutivi/2014/sutivi_2014_2014-11-06_tie_001_fi.html
Leikas, Jaana 2008: Ikääntyvät, teknologia ja etiikka. Luettavissa osoitteessa: http://www.vtt.fi/inf/pdf/workingpapers/2008/W110.pdf (s.57-58.)
Koskinen, Simo & Riihiaho, Sinikka 2007: Kolmas ikä elämänvaiheena. Teoksessa Kolmasikäläisten elämää pohjoisissa kaupungeissa. KaupunkiElvi-hankkeen tutkimustuloksia. Koskinen, Simo & Hakapää, Liisa & Maranen, Pirk-ko & Piekkari, Jouni (toim.) Lapin Yliopistopaino Rovaniemi 2007.(33-34.)
(2)
Moniammatillinen yhteistyö, haastavaa mutta palkitsevaa!
”Mehän tehhään tää yhessä, että meilon verkosto ja sitten niin ja näin ja …hirvee pettymys, että ei se hankekaan tee mittään, ei ne saa mittään aikaan …että sitähän taottiin vaikka kuinka pitkään päähän ihmisille, että ei tää oo mikkään mappi Ö, johon tungetaan niinko kaikki …pittää yhesä näitä edelleen tehä.” Haastateltavan kommentti moniammatillisen työryhmän työskentelystä.
Pro gradu tutkielmani käsittelee moniammatillista yhteistyötä Kemin kuntakokeiluhankkeessa työntekijöiden kokemana. Yhteistyö moniammatillisessa ryhmässä voi osoittautua haasteelliseksi. Yksi työntekijä kuvaili kokemustaan seuraavasti: ”Ittele oli niinko, ei järkytys, mutta jollakilaila, että onko tosi, että mikkään ei ole kahessakymmenessä vuessa muuttunu. Perusasioista pittää lähteä vieläki. Ja mitä haastavampi on se ongelma, mitä vaikeampi se haaste tai isompi se juttu, joka pittää ratkassa, niin sen hankalampaa on se yhteistyö.”
Sosiaalialalla ratkotaan monimutkaisia ongelmia ihmisten elämässä. Moniammatillisessa yhteistyössä eri alojen asiantuntijat jakavat valtaa, tietoa ja osaamistaan. Se on myös ryhmätoimintaa ja asiantuntijoiden vuorovaikutusta. Moniammatillisuus tuo yhteistyöhön useita eri tiedon ja osaamisen näkökulmia, joita hyvä lopputulos vaatii. Yhteistyö on usein työtä yli sektorirajojen. (1, 2).
Mitä taitoja yhteistyössä tarvitaan? Moniammatillisessa yhteistyössä on tärkeää tuntea yhdessä työskentelevien ammattiryhmien ajattelua ja toimintatapoja sekä hahmottaa oma osuus ja sen merkitys tavoitteen saavuttamisessa (1). Moniammatillinen yhteistyö edellyttää: vastuunottoa, selkeää käsitystä omasta tehtävästä, toisten asiantuntijuuden kunnioittamista, kuuntelu- ja vuorovaikutustaitoja sekä kokonaisuuksien ymmärtämistä. Työntekijän ammatillinen osaaminen ja työorientaation tiedostaminen luovat pohjan ammatilliseen toimintakulttuuriin osallistumiselle ja yhteistoiminnalle. (3, 4).
Hyvä vuorovaikutus edistää yhteistyön sujumista työryhmässä. Asiantuntijuuden jakaminen tulee joustavammaksi, jos ihmiset voivat olla toistensa kanssa vuorovaikutuksessa toistuvasti ilman virallisiakin yhteyksiä. Ongelmat tulee ratkaista heti niiden synnyttyä, sillä pitkittyessään niillä on tapana myös monimutkaistua.
Puhuminen kannattaa, kuten eräs haastateltava toteaa: ”Onhan se tietysti haasteellista, sanotaanko että niinko päästä samale ajatukselle, että ku kuitenki monelta kantilta katotaan …tokihan näitä yhteentörmäyksiä välillä on ja eri näkökantoja asioihin, mutta tuota puhumallahan niistä selviää.”
Roolit jäsentävät yhteistyötä. Ryhmätoiminnassa osallistujilla on aina jonkin rooli, joko annettuna tai omaksuttuna. Virallinen rooli muodostuu asiantuntijuuden ja mahdollisen ryhmän antaman roolin kautta. Esimerkiksi puheenjohtajan rooli, jolla on suuri merkitys yhteistyön toimivuuteen ryhmässä. Epävirallinen rooli puolestaan muodostuu persoonallisuuden piirteistä, tavoista ja käyttäytymisestä ryhmässä. Tämäkin rooli vaikuttaa huomattavasti henkilön asemaan ryhmässä. Jokainen tulee ryhmään omana persoonanaan. (5).
Työntekijöiden on hyvä tunnistaa oma roolinsa työryhmässä ja toimia sen mukaisesti yhteinen tavoite huomioon ottaen. Haastateltava kommentoi: ”Minusta meilon ammatin takia jo tietty rooli ja tuota ei sitä oo syytä purkaa. Se roolihan täsmentyy sitten, että mitä aletaan tekemään, mitä prosessia viiään yksin etteenpäin ja mitä viiään yhessä etteenpäin. Se on sitten sitä hienosäätöä, että kuka ottaa minkäki asian.”
Toimivassa yhteistyössä korostuvat hyvät keskinäiset ihmissuhteet, toinen toistensa auttaminen ja ryhmän jäsenten keskinäinen avoimuus. Näin syntyy joustava, yhteisöllinen, tehokas ja ennen kaikkea palkitseva yhdessä työskentely
Eija Kvist
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Tätähän pittää niinkö yhessä tehä”. Moniammatillinen yhteistyö työntekijöiden kokemana.
Lähteet:
-
-
- Karila, Kirsti & Nummenmaa, Anna Raija 2001: Matkalla moniammatillisuuteen. Kuvauskohteena päiväkoti. WS Bookwell Oy. Juva.
- Myllärinen, Anna Riitta & Tast, Eeva 2001: Sosiaalialan uuden asiantuntijuuden rakentuminen koulutuksen ja työelämän yhteistyönä. Hämeen ammattikorkeakoulu. Saarijärvi.
- Isoherranen, Kaarina 2008: Yhteistyön uusi haaste – moniammatillinen yhteistyö. Teoksessa Isoherranen, Kaarina & Rekola, Leena & Nurminen, Raija: Enemmän yhdessä. WSOY Oppimateriaalit Oy. Helsinki.
- Kontio, Mari 2010: Moniammatillinen yhteistyö. Tukeva – hanke. Siberia Oy. Oulu.
- Isoherranen, Kaarina 2005: Moniammatillinen yhteistyö. WSOY. Dark Oy. Vantaa.
- Launis, Kirsti 1994: Asiantuntijoiden yhteistyö perusterveydenhuollossa. Käsityksiä ja arkikäytäntöjä. Stakes Tutkimuksia 50. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.
-
(1)
Voimaantuneen vanhemmuuden rakentaminen eron jälkeen
Lasten asiat ovat tulleet hoidetuksi lastenvalvojan ansiosta, sillä meillä vanhemmilla ei ole muutoin ollut puheyhteyttä toisiimme.
Vanhempien erilleen muuton ja eron kokee Suomessa vähintään 30 000 lasta vuodessa. Ero lapsiperheessä on koko perhettä mullistava muutos ja yksi henkilökohtaisen elämän suurimmista kriiseistä, vaikka se nähtäisiinkin positiiviseksi muutokseksi ja uudeksi aluksi. Ero tuo mukanaan lukuisia uusia tilanteita, joihin vain harva voi ja osaa varautua etukäteen.
Useimmiten eron jälkeen vanhemmat pyrkivät päättämään lastensa asioista yhdessä, ja suurimmassa osassa tapauksista yhteishuoltajuus onnistuu. Aikuisten keskinäinen suhde ei pääty eron jälkeen – tai ainakaan sen ei tulisi päättyä, mikäli heillä on yhteisiä lapsia. Suh¬de muuttuu eron jälkeen parisuhteesta vanhemmuussuhteeksi, jota pidetään yllä lasten asioiden yhdessä hoitamiseksi.
Onnistunut yhteistyö vanhempien välillä vähentää esimerkiksi käytöshäiriöitä ja oppimisvaikeuksia eroperheiden lapsilla (1).Vanhempien toimiva suhde erosta huolimatta myös vahvistaa lapsen itsetuntoa, tasapainottaa tunne-elämää ja auttaa ongelmanratkaisutaitojen kehittymisessä ja itsenäistymisessä. Eron jälkeiset vanhemmuuden onnistumisen kokemukset luovat pohjaa myös oman elämän uudelleenrakentamiselle.
Mihin eroperhe tarvitsee lastenvalvojaa?
Eikä tommosia sopimuksia yksin osais tehdä, et jos ei ois apua saatavilla, niin ois varmaan ihan kuutamolla, et miten toimitaan.
Erotilanteessa vanhempia auttaa sosiaalityöntekijä, joka työskentelee lastenvalvojan nimikkeellä. Lastenvalvoja on lapsiperheen erotilanteen juridiikan ja sosiaalisten suhteiden asiantuntija. Lasten-valvojan tärkein työtehtävä on varmistaa lapsen edun toteutuminen vanhempien päättäessä hänen asumisestaan ja ela¬tuksestaan.
Vanhemman voimaantuminen tarkoittaa onnistunutta vanhemmuuden uudelleenrakentamista parisuhteen päättymisen jälkeen. Lastenvalvojan toiminnalla on vaikutusta siihen, kuinka se onnistuu.
Erovanhemmat tarvitsevat tukea, neuvoja ja hyväksyntää
Vanhemmat kritisoivat eniten lastenvalvojan kuuntelemattomuutta, tuen ja auktoriteetin puuttumista sekä vanhemman näkemyksen vähättelyä lasten asioista sovittaessa. Näiden asioiden voidaan katsoa vaikuttaneen myös vanhemman voimaantumisen kokemukseen – tai sen puuttumiseen.
Voimaantumista voi kuitenkin tapahtua lastenvalvojan työn seurauksena. Haastattelemani vanhemmat olivat kokeneet voimaantumista seuraavien asioiden myötä:
-
-
- luottamuksen syntymisestä työntekijän ja vanhemman välille
- hyväksynnän kokemuksesta
- tuen ja konkreettisen avun saamisesta
- taloudellisen vastuunjakamisen onnistumisesta vanhempien välillä
-
Nämä kokemukset ovat auttaneet vanhempia elämässä ja vanhemmuudessa eron jälkeen. Vanhemman selviytyminen erosta vaikuttaa väistämättä myös lapsen sopeutumiseen ja selviytymiseen. Lastenvalvojan työn keskeisenä tavoitteena voidaan pitää voimaantuneen, erosta selvinneen vanhemmuuden saavuttamista – tällöin työn tuloksena olisi todennäköisesti myös voimaantunut ja vahva, vanhempien erosta selvinnyt lapsi.
Riikka Ylisaukko-oja
Lapin yliopisto
Kannanotto perustuu pro gradu tutkielmaan: Voimaantunut vanhemmuus, laadullinen tutkimus vanhempien kokemuksista perheasioiden sovittelutyössä
Lähteet:
1. Ks. esim. Margulies, Sam 2007: Working with Divorcing Spouses: How to Help Clients Navigate
Tiedolla johtamisen ja vaikuttamisen ongelmakohtia sosiaalityössä toimivien johtajien käsityksissä
Sosiaalityössä toimivat johtajat tarvitsevat lisää osaamista ja resursseja tiedolla johtamisen sekä tiedolla vaikuttamisen mahdollistamiseksi
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani Lapin alueen sosiaalityössä toimivien johtajien käsityksiä tiedolla johtamisesta sekä tiedolla vaikuttamisen mahdollisuuksista. Tietoperustaisella päätöksenteolla nähdään sosiaalityössä keskeinen merkitys muun muassa hyvinvointialuemuutoksen näkökulmasta. Tiedolla vaikuttamisella puolestaan mahdollistetaan tiedon välittäminen eteenpäin esimerkiksi päätöksenteon areenoille. Yhteiskunnallisiin rakenteisiin vaikuttamiseksi keskeistä on myös tiedon jakaminen asiakkaille, kansalaisille sekä muille yhteistyötahoille.
Sosiaalityössä toimivat johtajat ovat keskeisessä asemassa kehittämistyön näkökulmasta. He toimivat samanaikaisesti sekä lähellä asiakastyön rajapintoja että yhteistyössä ylemmän johdon kanssa. Tutkielmassani olen tarkastellut erityisesti lähi- ja keskijohdon työtehtävissä toimivien johtajien käsityksiä ja mahdollisuuksia tiedolla johtamiseen ja tiedolla vaikuttamiseen heillä olevan asiantuntijatiedon näkökulmasta.
Tutkielmani tulokset osoittivat, että sosiaalityössä toimivilla johtajilla ei ole yhtenäistä käsitystä siitä, mitä tiedolla johtamisella oikeastaan tarkoitetaan. Lisäksi tiedolla johtamista tukevat prosessit ja eri tietolähteiden hyödyntäminen näyttäytyivät tutkielman mukaan vaihtelevana eri organisaatioiden välillä.
Tiedolla johtaminen sen eri vaiheiden kautta koostuvana kokonaisuutena
Tiedolla johtaminen voidaan nähdä eri vaiheista koostuvana kokonaisuutena, jonka keskeisenä tavoitteena on analysoituun tietoon pohjautuva päätöksenteko (Helander ym. 2020; Choo 2002). Ensinnäkin tiedolla johtamisessa olisi keskeistä tunnistaa organisaation tietotarpeet eli millaista tietoa tarvitaan. Tietotarpeiden tunnistamisen jälkeen korostuu tietolähteiden tarkastelu, jossa laadukkaan tiedon koostamiseksi tulisi yhdistää tietoa eri lähteistä. Kun hankittua tietoa tallennetaan eri järjestelmiin, kyetään sen avulla kehittämään palveluja sekä jakamaan tietoa eteenpäin sitä vastaanottaville tahoille. Tiedon välittämisellä mahdollistetaan parhaimmillaan vaikuttaminen esimerkiksi palvelujärjestelmän toimintaan sekä palveluihin itsessään päätöksenteon areenoilla. (Choo 2002.)
Haasteet
Vaikka tiedolla johtamisen merkitys ja mahdollisuudet tunnistetaan jo useissa organisaatioissa, liittyy siihen edelleen paljon haasteita. Tutkimukseni mukaan sosiaalityössä toimivat johtajat käsittivät tiedolla johtamiseen liittyviä haasteita muun muassa seuraavilla osa-alueilla:
- määrällistä tietoa kerätään nykyisistä asiakkuuksista, mutta ennakoivaa tietoa on haasteellista saada
- tietojärjestelmät ovat päällekkäisiä ja tietoa jakautuu eri järjestelmiin
- järjestelmät eivät tuota tietoa palveluiden vaikuttavuudesta
- mittareiden ja muiden tiedonkeruumenetelmien osaamisessa, hyödyntämisessä sekä niiden toiminnassa itsessään on puutteita
- aika ja resurssit määrittävät keskeisesti työntekijöiden mahdollisuuksia työn ulkopuolelta kerättävän tiedon hyödyntämiseksi
- tiedon jakaminen organisaatioiden sisällä ja päätöksenteon areenoilla toimii paikoittain hyvin, mutta kuntien välillä on edelleen huomattavia eroja
- asiakkaiden tuominen mukaan esimerkiksi kehittäjäasiakkuuden avulla toteutuu vaihtelevasti organisaatioittain
- tiedolla johtaminen käsitteenä ja toimintana on edelleen jäsentymätön sosiaalityössä toimivien johtajien käsityksissä
Tulosten perusteella tiedolla johtamista toteutetaan paikoitellen, mutta sen tueksi tulisi edelleen kehittää menetelmiä ja käytäntöjä, jotta sen potentiaali palveluiden kehittämisessä voitaisiin saavuttaa. Tiedolla johtamisen ja vaikuttamisen merkitys korostuu erityisesti hyvinvointialueilla, jossa päätöksentekoa toteutetaan kuntaorganisaatioita laajemmilla alueilla.
Suvi Käyhkö
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelija, yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan ”Sosiaalityössä toimivien johtajien käsityksiä tiedolla johtamisesta ja vaikuttamisen mahdollisuuksista Lapin alueella”.
Lähteet:
Choo, Chun Wei 2002: Information management for the intelligent organization: the art of scanning the environment. Information Today, Inc. 23–58
Helander, Nina & Ahonen, Olli & Houhala, Keijo & Jääskeläinen, Aki 2020: Tiedolla johtaminen julkisella sektorilla: käytännön tapauksia eri hallinnon aloilta. Focus Localis, 3(2020), 22–42
(75)
(Julkaistu 24.10.2023)
Sosiaalityöntekijöillä on sanottavaa sote-yhteistyön kehittämiseen
Jatkuuko asiakkaiden pallottelu sote-luukulta toiselle, vai saadaanko monialainen yhteistyö sujuvammaksi? Se jää nähtäväksi, mutta sosiaalityöntekijät tavoittelevat sitä osaltaan varmistaessaan tarvittavia palveluita erityistä tukea tarvitseville asiakkaille.
Sote-uudistus tuli voimaan 1.1.2023 alkaen. Hyvinvointialueiden sosiaali- ja terveyspalveluja uudistetaan ja niiden yhteistyötä halutaan vahvistaa. Palvelujen integraatiolla tavoitellaan esimerkiksi paljon palveluja tarvitsevien yhteisasiakkaiden palveluprosessien parantamista ja hoidon jatkuvuutta, sekä pyritään vähentämään asiakkaiden pallottelua luukulta toiselle eriytyneissä sosiaali- ja terveyspalveluissa. (1; 2)
Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani aikuissosiaalityön sosiaalityöntekijöiden kokemuksia monialaisesta yhteistyöstä ja konsultoinnista sekä asiakkaiden palvelutarpeista Helsingin terveys- ja hyvinvointikeskuksessa.
Asiakkaiden palvelutarpeet
Sosiaalityön erityisen tuen tarpeessa olevilla asiakkailla on erityisiä vaikeuksia hakea ja saada tarvitsemiaan sosiaali- ja terveyspalveluita. Heillä on usein myös monia yhtäaikaisia tuen tarpeita, eli he tarvitsevat paljon erilaisia sote-palveluita. Erityisen tuen tarve voi johtua myös palvelujärjestelmän toimimattomuudesta ja asiakkaat ovat usein epätietoisia omasta palveluprosessistaan, turhautuneita ja vaarassa pudota pois palveluista. (3; 4; 5)
Sosiaalityön rooli
Sosiaalityölle on määritelty lainsäädännössä keskeinen koordinoiva rooli palvelujen yhteensovittajana ja toimivan palvelukokonaisuuden rakentajana. Siinä nähdään olennaisena joustava ja sektorirajat ylittävä yhteistyö. (6)
Miksi vain sosiaalihuollon lainsäädännössä puhutaan joustavuudesta? Ei riitä, että sosiaalityö yksin joustaa. Miksi vain sosiaalihuoltolaissa kiinnitetään huomiota erityisen tuen tarpeessa oleviin henkilöihin, vaikka samalla tunnistetaan heidän olevan usein sekä sosiaali- että terveyspalveluja tarvitsevia henkilöitä? (3)
Sosiaalityöntekijät kannattelevat asiakkaita, jotka eivät saa tarvitsemaansa apua tai putoavat sote-palveluissa tyhjän päälle. Sosiaalityöntekijät soittavat perään, onko itsetuhoinen asiakas vielä hengissä ja tuskailevat toistuvien huoli-ilmoitusten kanssa, kun vielä diagnosoimattomasta oireyhtymästä kärsivät henkilöt kieltäytyvät hoidosta ja palveluista. (4)
Rajoja pitää rikkoa
Sosiaali- ja terveydenhuollon integraatiota hankaloittaa muun muassa erilaisista lainsäädännöistä johtuvat tiedonkulun vaikeudet, epäselvät vastuut ja roolit, sekä palvelujen joustamattomuus asiakkaiden erilaisissa tilanteisissa ja tarpeissa. Rajojen rikkominen on kuitenkin edellytys toimivalle sote-yhteistyölle. (7)
Kuka lähtisi sosiaalityöntekijän kumppaniksi kotikäynnille arvioimaan palvelutarvetta?
Ilman joustavaa monialaista yhteystyötä sosiaalityöntekijät eivät pysty yksin varmistamaan tarvittavia palveluita, niiden jatkuvuutta ja eheää palvelukokonaisuutta erityistä tukea tarvitseville henkilöille. Ei ole tarve vain sosiaalityölle, vaan monialaiselle joustavalle yhteistyölle.
Emma Sandblom
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan: ”Monialainen yhteistyö ja konsultointi Pohjois-Helsingin sosiaali- ja terveyspalveluissa – kokemuksia aikuissosiaalityön sosiaalityöntekijöiden kertomana. 2023″. Tutkielman ohjaajana toimi Harri Jokiranta.
Lähteet:
- Sosiaali- ja terveysministeriö. (2022). Tulevaisuuden sosiaali- ja terveyskeskus -ohjelma. https://soteuudistus.fi/tulevaisuuden-sosiaali-ja-terveyskeskus-ohjelma1. Viitattu 27.11.2022.
- Taskinen, H. & Hujala, A. (2020). Integraatio – sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistamisen ydintä. Teoksessa Hujala, A. & Taskinen, H. Uudistuva sosiaali- ja terveysala. Tampere. Tampere University Press. 48–
- Sosiaalihuoltolaki 2014/1301. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2014/20141301.
- Liukko, E. (2019). Erityistä tukea tarvitseva henkilö palvelujärjestelmässä. Palvelupolut kuntoon -hankkeen seminaari 18.11.2019. Jyväskylä. https://koskeverkko.fi/wp-content/uploads/2020/02/Eeva-Liukko-PAKUseminaari-181119-Jyv%C3%A4skyl%C3%A4.pdf. Viitattu 12.10.2023.
- Hujala, A. & Lammintakanen, J. (2018). Paljon sote-palveluja tarvitsevat ihmiset keskiöön. KAKS – Kunnallisalan kehittämissäätiön Julkaisu 12 2018. https://kaks.fi/julkaisut/paljon-sote-palveluja-tarvitsevat-ihmiset-keskioon/. Viitattu 2.10.2023.
- Sosiaali- ja terveysministeriö. (2017). Sosiaalihuoltolain soveltamisopas. Helsinki. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2017:5. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-00-3959-2. Viitattu 10.10.2023.
- Zitting, J., Laulainen, S. & Niiranen, V. (2019). Lähi- ja keskijohdon osaamisvaatimukset sosiaali- ja terveyspalvelujen integraatiossa. Yhteiskuntapolitiikka, 84(4), 380–392. https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2019091828780.
(74)
(Julkaistu 23.10.2023)
Mikä merkitys asioimistulkkauksella on maahanmuuttajien kanssa tehtävässä sosiaalityössä?
Asioimistulkki on tärkeä toimija maahanmuuttajataustaisen asiakkaan ja sosiaalityöntekijän välisessä asiakassuhteessa.
Onnistunut sosiaalityön asiakaskäynti edellyttää jonkinasteista kohtaamista ja luottamuksen syntymistä. Riippumatta siitä, puhuvatko työntekijä ja asiakas samaa kieltä, voi tapaaminen olla jo lähtökohtaisesti jännitteinen, emotionaalinen ja vaatia monenlaista selvittelyä.
Riittävät, soveltuvat ja oikea-aikaiset sosiaalipalvelut eivät aina toteudu kantasuomalaisten suomea puhuvien asiakkaiden kohdalla. Maahanmuuttajataustaiset asiakkaat, asioidessaan sosiaali- ja terveyspalveluissa, kohtaavat näiden tekijöiden lisäksi vieraan kielen ja kulttuurin.
Pro gradu -tutkielmani käsittelee asioimistulkkauksen merkitystä sosiaalityön asiakastapaamisissa. Seuraavaksi esitän muutamia havaintoja, joita tein tutkimusprosessini aikana.
Miksi asioimistulkkia tarvitaan sosiaalityössä?
Vuorovaikutustilanteet viranomaisten kanssa saattavat alkuvaiheessa olla ainoita kontakteja valtaväestöön maahanmuuttajien kohdalla. Asioimistulkkauksen tehtävä on auttaa asiakasta ja viranomaista ymmärtämään toisiaan silloin, kun heillä ei ole yhteistä kieltä, kieli- ja kulttuurimuurista huolimatta. (Opetushallitus 2006, 21.)
Asioimistulkkauksen tarkoituksena on edistää vieraskielisten asiakkaiden tasavertaista asiointia sosiaalipalveluissa. Asioimistulkki auttaa viranomaista tekemään oikeudenmukaisia päätöksiä sellaisissa asioissa, jotka voivat olla ratkaisevia asiakkaan elämän kannalta. (Mt.)
Asioimistulkkina voi työskennellä kuka tahansa
Asioimistulkkien ammattiasemasta tai laadusta ei ole erillistä lainsäädäntöä, jolloin periaatteessa tulkkina voi työskennellä kuka tahansa (Karinen, Luukkonen, Jauhola & Määttä 2020).
On kuitenkin tärkeää sekä asiakkaiden että viranomaisten oikeusturvan kannalta, että tulkkina toimii sellainen henkilö, jolla on alan koulutus. Koulutetun ammattitulkin edellytetään osaavan kieltä, hänellä on teknistä osaamista tulkkaukseen ja hänen odotetaan toimivan ammattieettisten ohjeiden mukaisesti. (Asioimistulkkauksen laatu – vinkkejä toimijoille ja hankintaan 2022, 11–12.)
Koulutettuja tulkkeja ei ole kuitenkaan tarpeeksi, mikä asettaa asiakkaat eriarvoiseen asemaan.
Vieraskieliseltä asiakkaalta vaaditaan luottamusta
Vieraskielinen asiakas on riippuvainen siitä, mitä tulkki sanoo ja miten tulkki välittää osapuolten välisen viestinnän. Tulkin ammattitaito ja eettinen harkintakyky ovat kriittisen tärkeitä erityisesti sellaisissa asiakastilanteissa, jotka liittyvät turvapaikkahaastatteluun, mielenterveyspalveluihin ja lapsiperhepalveluihin.
Mikäli tulkki sattuu olemaan samasta vähemmistöstä kuin vieraskielinen asiakas, hän voi pelätä tulkin tuomitsevan tai pettävän luottamuksen paljastamalla arkaluontoisia asioita muille yhteisön jäsenille. Tämä hankaloittaa luottamuksen rakentamista asiakkaan ja viranomaisen välillä.
Riittämättömien resurssien vuoksi tulkkeja ei ole aina saatavilla siinä kielessä tai murteessa, jota asiakas käyttää (Karinen ym. 2020). Maahan muuttanut asiakas on näistä näkökulmista katsottuna haavoittuvammassa asemassa kuin kantasuomalainen, mahdollisesti suomalaisessa kulttuurissa koko ikänsä elänyt asiakas.
Asioimistulkki – näkymätön ”musta laatikko”, häiriötekijä vai kriittisen tärkeä yhteistyökumppani?
Tutkimusten mukaan tulkin rooli näyttäytyy epäselvänä, vaihtelevana ja ristiriitaisena. Keskustelua käydään siitä, onko tulkki pelkkä tunteeton ”musta laatikko”, joka teknisesti tulkkaa osapuolten välisen viestinnän vai tulisiko tulkilla olla entistä aktiivisempi rooli. Ajankohtainen tieteellinen keskustelu painottaa tulkin entistä aktiivisempaa vastuunottoa tulkkaustilanteesta (Rautavuoma & Turtiainen 2018).
Lisäkoulutusta asioimistulkeille ja sosiaalityöntekijöille
Vajavaisesti toteutettu asioimistulkkaustilanne voi johtaa asiakastyöhön, joka on tehotonta, epäsopivaa, haitallista tai epäeettistä (Berthold & Fishman 2014). Yhteistyö maahanmuuttaja-asiakkaan, viranomaisen ja tulkin välillä toimii parhaiten silloin, kun kaikki osapuolet tuntevat oman roolinsa sekä riittävän hyvin toistensa roolit (Rautavuoma & Turtiainen 2018, 149).
Tutkimukset suosittelevat sosiaalityöntekijöille ja asioimistulkeille lisäkoulutusta asiakastyön parantamiseksi, koska asiakkaan kohtaaminen on sosiaalityön kulmakiviä sekä avain toimijuuteen ja henkilökohtaiseen vastuunottoon. Tulkin tärkeää roolia kohtaamisen mahdollistamisessa ei tule väheksyä.
Marjaana Kelho
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelija
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan ”Asioimistulkkauksen merkitys maahanmuuttajien kanssa tehtävässä sosiaalityössä”.
Kirjallisuus:
Asioimistulkkauksen laatu – vinkkejä toimijoille ja hankintaan 2022. Tulkkauksen laaturyhmä. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 2022:47. Työ- ja elinkeinoministeriö, Helsinki https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/han-
dle/10024/164230/TEM_2022_47.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Berthold, S. Mwgan & Fishman, Yeal 2014: Social work with trauma survivors – collaboration with interpreters. Social work (New York) 2014, Vol.59 (2), 103–110.
Karinen, Risto & Luukkonen, Tuomas & Jauhola, Laura & Määttä, Simo 2020. Selvitys asioimistulkkauksen nykytilasta. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 2020:45. Työ- ja elinkeinoministeriö, Helsinki. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/162434/TEM_2020_45.pdf?sequence=4&isAllowed=y
Opetushallitus 2006. Näyttötutkinnon perusteet. Asioimistulkin ammattitutkinto 2006. Määräys 42/011/2006. http://www.oph.fi/ download/110919_asioimistulkki_ammattitutkinto.pdf
Rautavuoma, Veera & Turtiainen, Kati 2018: Toimijuutta tukeva tulkkaus perhepalveluissa. Teoksessa Hiitola, Johanna & Anis, Merja & Turtiainen, Kati (toim.) Maahanmuutto, palvelut ja hyvinvointi. Kohtaamisissa kehittyviä käytäntöjä. Vastapaino, Tampere. 146– 168.
(73)
(Julkaistu 10.10.2023)
Kriittinen realismi lastensuojelun sosiaalityön asiakastyössä
Olen vapaa-ajallani tuottanut lastensuojelun sosiaalityössä jaksamiseen liittyvää kuunnelmaa (jakso 16), jonka eräässä jaksossa pohdin työssä esiintyviä nk. ajattelun orientaatioita ja tietämisen tapoja.
Kun mietin itseäni lastensuojelun sosiaalityössä, niin itselleni kaikkein kuormittavimmat ja stressaavimmat tilanteet ovat olleet ne, joissa ei ole tiennyt mitä pitää tehdä. Ja toisaalta ne tilanteet, joissa on ollut parhain mahdollinen positiivinen käsitys tilanteesta ja siitä seuraavista proseduureista, ovat olleet eräällä tavalla kirkkaita.
Vanhan sananlaskun mukaan tieto lisää tuskaa, mutta toisaalta antiikin Kreikan filosofit ajattelivat sen tuovan mielenrauhan. Miten erilaiset tietämisen tavat voisivat auttaa lastensuojelun sosiaalityössä pärjäämiseen, selviämiseen ja jaksamiseen? Kysymys yhdistyy tekemääni opinnäytetyöhön kriittisen realismin käytöstä sosiaalityön tutkimuksessa.
Tietämiseen pyrkiminen ja erilaiset ajattelun orientaatiot
En tarkoita tietämisellä sitä, että olisi ennalta käsin, asiakas-casea tuntematta valmis tietojen jäsentynyt kokonaisuus päässä, josta johdettaisiin miten asiat ovat ja miten pitäisi toimia. Tarkoitan tietämisellä jotain dynaamisempaa: miten tietoon ja tietämiseen kussakin casessa pyritään. Kyse on siitä, että toimii casessa parhaimman saatavilla olevien tietojen pohjalta. Tämä ei tarkoita ”varmaa tietämistä” kuin ideaalina raja-arvona, josta huolimatta mielestäni lastensuojelun sosiaalityötä on mahdollista katsoa sillä tavalla, että arvioi ja pyrkii parhaimpaan mahdolliseen saatavilla olevaan tietoon kussakin tilanteessa, johon oma toiminta sitten perustuu.
Tämän kaltainen ajattelun ja tietämisen orientaatio voi tuntua hankalalta, sillä sosiaalityössä painotetaan erilaisia relativistisia ja konstruktionistisia ajattelutapoja. Vaikka ei millään tavalla ottaisi osaa sosiaalityön tiedekeskusteluun niin luultavasti jokaisen tietoisuuteen on leimansa jättänyt jossakin määrin teoreettinen normi siitä, miten omassa työssä pitää ajatella.
Relativismilla tarkoitetaan sitä, että tietäminen ja totuuden arvioiminen on aina suhteessa johonkin käsitteistöön, näkökulmaan, kokemukseen jne. Konstruktionismilla taasen tarkoitetaan, että tietäminen ja totuuden arvioiminen on oman tajunnan tuotosta. Yhdessä nämä antavat sellaiset lähtökohdat sosiaalityötä koskevaan tietoon ja tietämiseen, että tieto ja totuus jostakin asiasta on ikään kuin vain sosiaalityöntekijän omassa päässä, eivätkä ne siis viittaa mihinkään sosiaalityöntekijän ulkopuolella vallitsevaan todellisuuteen.
Relativismin ja konstruktionismin kaltaisilla ajattelun orientaatioilla ei itsessään oikein voi vakuuttaa asiakasta, perustella tahdonvastaista päätöstä, tehdä suunnitelmallista asiakastyötä, perustella johtajille miksi jossakin asiassa tarvitaan rakenteellista muutosta, sen avulla ei pysty käyttämään hyvän hallinnon periaatteita ja niin pois päin. Kyse on siitä, että miksi kenenkään pitäisi uskoa mitään, jos kyse on vain sosiaalityöntekijän subjektiivisesta mielentuotoksesta, jolla ei oleteta olevan viittaussuhdetta todellisuuteen.
Kriittinen realismi ja kohti ”varmuutta”
Näille ajatteluorientaatioille eräänlaisena vastakohtana on tieteellisen realismin erilaiset variaatiot, joiden mukaan on olemassa jonkinasteisia yksilöstä riippumattomia, sosiaalisessa todellisuudessa vallitsevia omaehtoisia tosiasioita, joita ei pystytä ajattelun voimalla muuttamaan toiseksi. Eräs näistä on variaatioista on kriittinen realismi, jota olen tutkinut omassa opinnäytetyössäni. Realistisen ajatteluorientaation pohjalta asiakastyön prosessi ei etene ainakaan pelkästään relativistis-konstruktionistisilla ajattelunvoimalla, vaan myöskin todellisuudesta saatavan palautteen perusteella.
Kriittinen realismi ja lastensuojelun sosiaalityö yhdessä tuovat omaan maallikon mieleeni lääkärit ja heidän episteemisen itsevarmuutensa tehdä arviota ja edetä proseduraalisesti ”olemassaolevien tosiseikkojen” pohjalta. Lääkärien työ ei toki ole kaavio jolla toteuttaa lastensuojelun sosiaalityötä, mutta yleisenä ideana ja esikuvana luottamus omaan asiantuntijuuteen ja arvion tekemiseen on nähdäkseni jotain, josta ammentaa ja joka ei onnistu nähdäkseni kuin realistisen ajatteluorientaation avulla. Syy, miksi kriittinen realismi onkin mielestäni tärkeää lastensuojelun sosiaalityössä, on että sen avulla voisimme ehkä saada omaa ammatillista olemistamme vahvistavan ja maadoittavamman position. Oman työn tekemisen sokkelina on kullakin hetkellä saatavilla oleva tieto ja sen pohjalta tehtävät kehotukset eri toimenpiteisiin.
Kriittinen realismi ei ole naiivia realismia, jossa luullaan että asiat ovat niin kuin ne ensisijaisesti koetaan ja havaitaan: Emme ole välttämättä silloin vielä totuuden äärellä, kun kuulemme vihaisen teinin sanovan että ei halua asua enää kotona tai että kun huoltaja väittää toisen huoltajan hakkaavan lastaan. Kriittisessä realismissa esiintyvän käsitteen ”kriittinen” on tässä tarkoitus mm. muistuttaa siitä fallibilistisesta asiasta, että lopullista totuutta ei välttämättä koskaan saavuteta, mutta siihen pyritään herkeämättä tieteelliseen ajatteluun kuuluvan itseään korjaavuuden kautta. Eli omia käsityksiä ja muodostettuja hypoteeseja tarkistetaan säännöllisesti todellisuudesta saatavan palautteen avulla.
Kriittisen realismin ”väheksynnän” syyt ja niiden kumoaminen
Realismin hylkimistä on perusteltu asiakkaan kunnioittamisella. Joku voi ajatella realistisen ajatteluorientaation ja siihen tässä maalaamani tiedollisen ja proseduraalisen itsevarmuuden olevan jotenkin asiakasta vahingoittavaa, mutta kyse ei ole asiakkaan sulkemisesta prosessin ulkopuolelle, vaan omia tulkintoja tarkennetaan todellisuudesta saatavalla palautteella joka on usein ellei peräti aina asiakas ja hänen tilanteensa.
Sanottakoon, että myös relativistinen ja konstruktivistinen ajattelutapa voivat olla asiakkaan kannalta vahingollista. Ne voivat maalata kuvaa sosiaalityöntekijästä suuren harkintavallan omaavana myyttioliona, jolloin sosiaalityön periaatteita ja tietopohjaa sekä lakia tärkeämmäksi nousee se, että kuka on vastuutyöntekijä ja minkälaiset tajunnantilat ja ajatuskehät hänellä on.
Myös relativismin ja konstruktionismin tietoteoreettinen näkemys siitä, että totuuksia on monta, on lastensuojelun sosiaalityön kaltaisessa työssä mielestäni moraalisesti arveluttavaa ja vaarallista ainakin silloin, kun asiakas ns. jätetään oman totuutensa varaan. Asiakkaalla on oikeus saada tietää, mikä on lastensuojelun sosiaalityön normatiivinen näkemys hänen tilanteestaan – esim. mikä on tällä hetkellä on normatiivinen hyväksyntä hyvästä lapsuudesta tai aikuisuudesta. Huomioitakoon, että kun tätä argumentoidaan sosiaalityöntekijöinä, niin se tehdään realistisiin asiaintiloihin eikä omaan subjektiiviseen maailmankuvaan vetoamalla.
Eräs syy realistisen position väheksymiselle sosiaalityössä on ehkä se, että luonnontieteeseen verrattuna ihmistieteissä ollaan tekemisissä ihmisten luomien, jo kerran käsitteellistettyjen asioiden parissa. Esim. Michel Foucault kuvaili psykiatriaa epistemologisesti matalaksi tieteeksi, jolla hän tarkoitti sitä, että psykiatrian määritelmät ja normit olivat suhteessa yhteiskunnan rakenteisiin ja arvoihin.
Sosiaalityö on selkeästi myös epistemologisesti matala tiede – sen tietäminen, väitteet ja totuuden arviointi ovat vahvasti sidoksissa yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja arvostuksiin. Ja tähän liittyen varmaan relativismi ja konstruktionismi ovat olleet ns. suosiossa: Yhteiskunta perustuu sopimuksille, eikä kenties todellakaan ole mitään syvärakennetta sosiaalityön totuuksille, vaan toimimme poliittisten imperatiivien ja kulloisenkin aikakauden arvojen mukaan.
En kuitenkaan näe syytä sille, miksi realismia ei voitaisi soveltaa sosiaaliseen todellisuuteen, olkoonkin tämä todellisuus ”keinotekoinen”, kunhan keinotekoisuuden ehdot tiedetään ja huomioidaan ja sitten sen pohjalta edetään asiakasprosessissa. Itselleni siis jää epäselkeäksi se tietoteoreettinen linkki, että vaikka yhteiskunta on konventioihin perustuva, avoin ja muuttuva järjestelmä, niin miksi ei voisi pyrkiä löytämään realistisia viittaussuhteita, kunhan niissä otetaan riittävissä määrin huomioon kyseisten väitteiden pätevyyden ehdot.
Rymyävä elefantti kriittisen realismin olohuoneessa voi olla se, että miten realistinen ajatteluorientaatio toimii kun työmme ytimessä on niinkin hämärästi määriteltävä asia kuin lapsen etu. Lapsen etu tarkoittaa eri lapsien kohdalla eri asioita. Se ei välttämättä ole edes tarkasti määriteltävissä oleva käsite, vaan hämärä idea ja hahmo. Miten kriittinen realismi suhtautuu siihen?
Itselleni eräs varsin hyvä tapa maadoittaa omaa olemista ja löytää kiintopiste tässä työssä on arvioida vastaan tulevia asioita suhteessa lapsen etuun. Tässä lapsen etu ei ole tarkka käsite, vaan työtä reguloiva idea, jota reflektoidaan suhteessa kuhunkin asiakas-caseen. Kunkin casen kohdalla lapsen etu käy sitä kirkkaammaksi, mitä paremmin lapsen, perheen ja tilanteen tuntee. Tässä tietenkin huomaa, että eri caseissa lapsen etu voi olla eri asioita ja siksi sitä ei voi määritellä tarkasti. Tämä on siis täysin realistisen ajatteluorientaation mukaista: lapsen etu jossakin partikulaarissa asiakas-casessa saa alati tarkentuvan ilmaisun todellisuudesta saatavan palautteen perusteella.
Lopuksi
Itseäni kriittinen realismi kiinnostaa monesta syystä. Tässä olen käsitellyt sitä työssä ”jaksamisen”, ”pärjäämisen” ja ”selviämisen” näkökulmasta.
Nähdäkseni kriittisen realismin kaltaisen tieteenfilosofian käytännöllinen toteutus omalla persoonallisella tavallaan voi tuoda maadoittavamman position käytäntöönkin tekemiseen.
Aki Kolu
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityö
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Kriittisen realismin käyttöjä suomalaisen sosiaalityön opinnäytetöissä. (2023)
Lähteet:
Alasuutari, Pertti 2007: Yhteiskuntateoria ja inhimillinen todellisuus. Gaudeamus. Helsinki.
Bhaskar, Roy 1975: A Realist Theory of Science. The Harvester Press. Brighton, Sussex.
Bhaskar, Roy 1979: The Possibility of Naturalism. The Harvester Press. Brighton, Sussex.
Bhaskar, Roy 1987: Scientific Realism and Human Emancipation. Verso. London.
Lassila, Matti & Mäntysaari, Mikko 2018: Realismia ja konstruktionismia sosiaalialan opinnäytteissä. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/59951/mantysaarilassila170918.pdf?sequence=1&isAllowed=y. Viitattu 4.2.2023.
Liston, Michael 2005: Scientific Realism and Antirealism. https://iep.utm.edu/scientific-realism-antirealism/. Viitattu 29.7.2023
Mäntysaari, Mikko 2006: Tarkentuva tieto sosiaalityössä. Teoksessa Kuusela, Pekka & Niiranen, Vuokko (toim.): Realismin haaste sosiaalitieteissä. Unipress. Suomi. 137-160.
Niiniluoto, Ilkka 1980: Johdatus tieteenfilosofiaan. Käsitteen- ja teorianmuodostus. Otava. Keuruu.
Niiniluoto, Ilkka 1983: Tieteellinen päättely ja selittäminen. Otava. Keuruu.
Niiniluoto, Ilkka 1987: Truthlikeness. D. Reidel. Hollanti.
Niiniluoto, Ilkka 2006: Kriittinen tieteellinen realismi. Teoksessa Kuusela, Pekka & Niiranen, Vuokko (toim.): Realismin haaste sosiaalitieteissä. Unipress. Suomi. 23-44.
Pekkarinen, Elina & Tapola-Haapala, Maria 2009: Kriittinen realismi sosiaalityössä – tiedontuotannosta emansipaatioon. https://www.ellibslibrary.com/reader/9789524518048. Viitattu 3.2.2023.
Pihlström, Sami 1997: Tutkiiko tiede todellisuutta? Realismi ja pragmatismi nykyisessä tieteenfilosofiassa. Hakapaino. Helsinki.
Pihlström, Sami 2003; ”Totuuden henki, johda Sinä meitä”. https://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn033-32.pdf. Viitattu 14.8.2023
Poutanen, Seppo 2004: Kriittisen realismin metodologisesta otteesta yhteiskuntatieteissä. Teoksessa Anttila, Anu-Hanna & Melin, Harri & Melin, Harri (toim.): Tutkimus menetelmien pyörteissä. Sosiaalitutkimuksen lähtökohdat ja valinnat. PS-kustannus. Juva. 181-200.
Töttö, Pertti 2004: Syvällistä ja pinnallista. Teoria, empiria ja kausaalisuus sosiaalitutkimuksessa. Vastapaino. Saarijärvi.
Töttö, Pertti 2006: Kriittinen realismi ja sosiaalitieteiden menetelmät. Teoksessa Kuusela, Pekka & Niiranen, Vuokko (toim.): Realismin haaste sosiaalitieteissä. Unipress Ab. Suomi. 45-76.
(72)
(Julkaistu 29.5.2023)
Lapsen hyvinvointi koronapandemian aikana
Koronaviruspandemia koetteli lähes koko väestön hyvinvointia. Koronaviruksesta johtuneet rajoitukset ja peruspalveluiden supistaminen johtivat poikkeukselliseen ajanjaksoon. Pro gradu -tutkimukseni tarkastelin, millainen käsitys lasten hyvinvoinnista piirtyy uutisartikkeleiden perusteella ja millaisia diskursseja uutisartikkeleista löytyy.
Koronaviruksen aiheuttama COVID-19-pandemia ja rajoitustoimet sen hillitsemiksi koettelivat väestön hyvinvointia ja mielenterveyttä maailmanlaajuisesti [1]. Ehkäiseviin peruspalveluihin kohdistunut voimakas supistaminen on johtanut siihen, että lapset, nuoret ja perheet ovat jääneet yksin tiedon, tuen ja avun tarpeineen.
Korona-aikana lasten ja perheiden tuen tarpeet ovat kasvaneet. Huoli lasten, nuorten ja perheiden hyvinvoinnista on lisääntynyt verrattuna syksyyn 2019. [2] Koronaepidemiakriisi on voimistanut hyvinvoinnin eriarvoisuutta, ja tämä eriarvoisuus tuskin poistuu kriisin väistyessä.
Suurin osa väestöstä tulee todennäköisesti toipumaan kriisistä melko hyvin, mutta monen tukea tarvitsevan tilanne on vaikeutunut ja tuen tarvetta on tullut myös ihmisille, joilla ei ennen sitä ole ollut. Lapsilla ja nuorilla on tullut esiin oppimiseen ja hyvinvointiin liittyvien ongelmien kasautumista, pitkittymistä ja vaikeutumista. [3]
Lapsuus ja hyvinvointi
Lapsuus on yhteiskunnallinen ilmiö, joka on historiallisesti sekä ajallisesti että paikallisesti ehdollinen ilmiö ja siksi muuttuva yhteiskunnallinen rakenne. Lapsuuden instituutiot kuten perhe ja koulu sekä niiden keskinäissuhteiden avulla säädelty ”normaalilapsuus” rajaavat lasten osallistumisen muotoja ja mahdollisuuksia, mutta toisaalta tekee lapsille mahdolliseksi toimia. [4] Keskeinen tekijä lapsen perusturvallisuuden kehittymiselle on lapsen ja aikuisen turvallinen kiintymyssuhde. Toinen keskeinen tekijä on oikea-aikainen tarpeisiin vastaaminen.
Haastavassakin perhetilanteessa elänyt lapsi voi kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi, jos hänen kasvuympäristössään on vähintään yksi turvallinen kiintymyssuhde ja riittävissä määrin muita suojaavia tekijöitä. Muita suojaavia tekijöitä ovat esimerkiksi kokemus pärjäämisestä ja saatavilla olevasta avusta tilanteissa, jotka vaativat erityistä tukea. [5]
Hyvinvointi koostuu monista tekijöistä. Esimerkiksi Marjatta Bardy on määritellyt hyvinvoinnille kolme pääulottuvuutta, jotka ovat elinolot, yhteisyyssuhteet ja maailmaan orientoituminen. Elinolot tarkoittavat toimeentuloa, asumista, työllisyyttä, terveyttä ja koulutusta. Yhteisyyssuhteet viittaavat erilaisiin suhteisiin. Lapsuudessa eritoten läheissuhteet perheessä tai muualla ovat elintärkeitä syvimpien tarpeiden tyydytyksessä. Sukulaisten ja ystävien kesken pidetään suhteita yllä kuten myös erilaisissa yhteisöissä kuten koulussa. Maailmaan orientoituminen tarkoittaa omaan ja yhteiseen elämään toimiin ja päätöksiin osallistumista. Se pitää sisällään myös mahdollisuudet vapaa-ajan tekemiseen. Osallisuuden kokemus syntyy sitä, että voi tulla nähdyksi ja kuulluksi oman itsenään yhteisönsä jäsenenä. [6]
Lasten hyvinvointiin kuuluu myös kuulluksi ja ymmärretyksi tuleminen, turvallisuuden rakentuminen, tietämisen ja päätöksenteon mahdollisuus sekä aktiivinen osallisuus ja toimijuus. Edellä mainitut tekijät muodostavat vuorovaikutteisen kehän, jossa niiden sisällölliset ulottuvuudet voivat joko vahvistaa tai heikentää lasten hyvinvointia. Hyvinvoinnin eri tekijöistä voidaan päätellä, että hyvinvoinnin tekijät rakentuvat vuorovaikutteisessa kehässä arkisissa ympyröissä, kuten koulussa, päiväkodissa ja kotona, joissa hyvinvointia tulisi myös tukea. [7]
Suomalainen lapsuus tapahtuu suurimmaksi osaksi erilaisissa institutionaalisissa tiloissa. Pitkäaikaisin institutionaalinen tila on perhe. Institutionaalisesta näkökulmasta koti tarkoittaa kaikkea sitä fyysistä, sosiaalista ja kulttuurista ympäristöä, joka kuuluu perheen suvereniteetin piiriin. Toinen keskeinen lapsuuden instituutio on koulu, joka on lapsille arjen keskeinen ympäristö. Lähes koulun veroinen instituutio on päiväkoti. [8]
Koululla ja peruspalveluilla suuri merkitys hyvinvoinnille
Pro gradu -tutkimukseni aineisto koostui 30 uutisartikkelista, jotka oli julkaistu Helsingin Sanomissa 18.3.2020–31.5.2021. Aineistosta nousivat seuraavat teemat: koulu, perhe, vanhemmuus ja kodin olosuhteet, harrastukset sekä psyykkinen vointi ja terveys. Aineistosta löytyi neljä isossa roolissa olevaa diskurssia. Nämä diskurssit ovat neuvontadiskurssi, palvelut-diskurssi, poikkeusaikadiskurssi ja huolidiskurssi.
Pro gradu -tutkielmaan valikoituneissa uutisartikkeleissa oli aineiston alkupäässä paljon nähtävissä ohjausdiskurssia. Ohjausdiskurssi väistyi melko nopeasti ja vallalle tuli huoli- ja poikkeusaikadiskurssit. Huolidiskurssi erityisesti näkyi voimakkaana aineistossa. Palvelut-diskurssi esiintyi myös koko aineistossa voimakkaasti, koska Suomi on hyvinvointiyhteiskunta, jossa palveluilla on keskeinen rooli ihmisten auttamisessa ja tukemisessa. Tutkimuksen aineistossa esiintyvät teemat liittyivät lähes kaikkiin diskursseihin.
Pro gradu -tutkielmani aineiston perusteella lasten hyvinvoinnista piirtyy uutisartikkeleissa monitahoinen näkemys. Uutisoinnissa on selkeästi tunnistettu ja tunnustettu tekijöitä, jotka vaikuttavat lasten hyvinvointiin. Uutisoinnissa korostui kouluun liittyvät tekijät.
Yksi merkittävimmistä tutkimustuloksista oli koulun merkitys. Koulu on merkityksellinen ja pitkäaikainen instituutio lasten elämässä. Suomessa koulujen sulkeminen oli todella suuri ja ainutlaatuinen asia. Koulun merkityksestä ja etäopetuksen vaikutuksista on saatu runsaasti tietoa. Koulu on tärkeä paikka oppimisella ja kohtaamiselle. Koulussa tavataan ikätovereita ja turvallisia aikuisia. Perhetaustalla on myös merkitystä, koska vanhemmilla on erilaiset mahdollisuudet tukea ja valvoa lasten koulunkäyntiä. Jos hyvinvointi jää taka-alalle koulussa, sillä voi olla vakavia yhteiskunnallisia seuraamuksia.
Koronaviruspandemia toi näkyvästi esille koulun merkityksen muussakin kuin vain opillisissa asioissa. Koulu on merkittävä tekijä yhteisöllisyyden kannalta ja yhteisöllisyys taas on merkittävää hyvinvoinnin näkökulmasta. Hyvinvoinnin tekijät rakentuvat vuorovaikutteisissa kehissä lasten arjessa, mutta ne voivat aiheuttaa myös pahoinvointia.
Myös kodin olosuhteet ja vanhemmuus sekä niiden vaikutus lasten hyvinvointiin oli saanut uutisoinnissa tilaa. Tutkimusaineistosta oli nähtävissä, että arjen tavanomaisten rakenteiden murtuminen oli poikkeuksellista ja se vaikutti kaikkiin lapsiin ja perheisiin. Lapsuudessa ollaan eritoten vanhempien, aikuisten ja yhteiskunnan kasvatuksen, suojelemisen ja kontrollin kohteena.
Koronapandemian aiheuttamien rajoitusten takia lähes kaikki vastuu tuli yhtäkkiä vanhempien hartioille. Myös vanhemmille tilanne oli uusi ja se vaikutti myös vanhempien omaan elämään monin tavoin. Tämäkin tutkimus tukee näin ollen havaintoa, että voimavaroiltaan vahvat pärjäsivät koronapandemian aiheuttamissa muutoksissa paremmin kuin ne, joilla oli jo ennestään vähäisemmät voimavarat.
Lapsuuden kokemukset voivat vaikuttaa ihmisen elämässä vielä useita vuosikymmeniä myöhemmin ja voivat aiheuttaa kumulatiivisia etuja tai haittoja. [9] Lapsuudella on suuri merkitys hyvinvoinnille ja sen rakentumiselle. Hyvinvointia tulisi tukea jo varhain, koska olisi tärkeää pysäyttää yhteiskunnan ulkopuolelle luisuminen ennen kuin ongelmia alkaa esiintyä.
Lapsen hyvinvoinnista on vastuussa useampi taho, mutta suurin vaikutus lapsen hyvinvointiin on perheellä. Instituutioilla on myös merkittäviä vaikutuksia lasten hyvinvointiin ja sen tukemiseen. Eri instituutioilla on mahdollisuus ja velvollisuus puuttua, mikäli huomaa lapsen hyvinvoinnissa olevan puutteita. Keskeistä lapsen hyvinvoinnin tukemisen ja lisäämisen kannalta on peruspalveluissa annettu tuki.
Riina Lamminsivu
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityö
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Toiset voivat hyvin, toiset hyvin huonosti”
Diskurssianalyysi uutisartikkeleista lasten hyvinvoinnista koronapandemian aikana (2023)
Lähteet:
[1] Aalto-Setälä, Terhi & Suvisaari, Jaana & Appelqvist-Schmidlechner, Kaija & Kiviruusu, Olli 2021: Pandemia ja nuorten mielenterveys – Kouluterveyskysely 2021. Tutkimuksesta tiiviisti 55/2021. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki.
[2] Hakulinen, Tuovi & Hietanen-Peltola, Marke & Hastrup, Arjs & Vaara, Sarianna & Jahnukainen, Johanna & Varonen, Päivi 2020: ”Pahin syksy ikinä” – Lasten, nuorten ja perheiden peruspalvelut koronasyksynä 2020. Työpaperi 37/2020. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.
[3] Varanka, Jouni & Packalen, Petra & Voipio-Pulkki, Liisa-Maria & Määttä, Seppo & Pohjola, Pasi & Salminen, Mika & Railavo, Jukka & Berghäll, Jonna & Rikama, Samuli & Nederström, Heli & Hiitola, Joni 2022: COVID-19 -kriisin yhteiskunnalliset vaikutukset Suomessa. Keskipitkän aikavälin arvioita. Valtioneuvoston julkaisuja 2022:14. Helsinki.
[4] Alanen, Leena 2001: Lapsuus yhteiskunnallisena ilmiönä. Teoksessa Sankari, Anne & Jyrkämä, Jyrki (toim.) Lapsuudesta vanhuuteen. Iän sosiologiaa. Vastapaino. Jyväskylä.
[5] Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2019: Väkivallaton lapsuus. Toimenpidesuunnitelma lapsiin kohdistuvan väkivallan ehkäisystä 2020-2025. Sosiaali- ja terveysministeriö. Helsinki.
[6] Bardy, Marjatta 2013: Lapsuus, aikuisuus ja yhteiskunta. Neljäs uudistettu painos. 1. painos 2009. Teoksessa Bardy, Marjatta. (toim.): Lastensuojelun Ytimissä. Kirjoittajat ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Tampere, 49–78
[7] Kallinen, Kati & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja & Lantela, Lauri & Turunen, Tuija & Nurmi, Henna & Leinonen, Jaana 2021: Lasten arjen hyvinvoinnin tekijät. Kasvatus ja aika 15 (2) 2021, 4–21.
[8] Kallio, Kirsi Pauliina 2010: Missä lapsuus tapahtuu? Teoksessa: Kallio, Kirsi Pauliina, Ritala-Koskinen, Aino & Rutanen, Niina (toim.) Missä lapsuutta tehdään? Nuorisotutkimusseura. Helsinki.
[9] Hunt, Stephen J 2017: The life course. A sociological introduction. Palgrave Macmillan. London.
(71)
(Julkaistu 2.5.2023)
Itsemyötätunto suojaa sosiaalityön opiskelijan mieltä
Heikkoina hetkinä jokainen kaipaa lohdullisia ja myötätuntoisia sanoja. Toisilta, mutta ennen kaikkea itseltä. Ystävälliset ja kannustavat sanat tulevat tarpeeseen haasteellisissa tilanteissa ja epäonnistumisten hetkinä, mutta silti niiden sanominen itselle tuntuu juuri tuolloin ylivoimaisen vaikealta.
Itsemyötätunto koostuu Kristin Neffin [1] mukaan kolmesta osatekijästä:
1) itseä kohtaan suuntautuvasta ymmärtäväisestä ja ystävällisestä lähestymistavasta
2) jaetun ihmisyyden tunnustamisesta
3) hyväksyvästä tietoisesta läsnäolosta (mindfulness)
Itsemyötätunnon kautta ihminen pystyy tunnistamaan oman kärsimyksensä, ymmärtää sen olevan osa ihmisyyttä ja kuuluvan ajoittain jokaisen elämään sekä kykenee suhtautumaan itseensä siinä tilanteessa myötätuntoisesti [1]. Itsemyötätuntoisen suhtautumisen avulla meidän on siten mahdollista suoda itsellemme juuri sillä heikkouden tai epäonnistumisen hetkellä eniten kaipaamiamme ystävällisiä ja lohdullisia sanoja.
Itsemyötätuntoinen mieli henkisenä kannustajana
Odotettua huonompi arvosana tai opettajalta saatu negatiivinen palaute vetävät kenen tahansa mielen matalaksi, ja juuri tuolloin jokainen kaipaisi kipeästi lohtua ja lempeitä sanoja. Näiden sijasta mielen täyttää usein ankara tai itsekriittinen ääni, joka suomii armotta tehdyistä virheistä ja epäonnistumisista. Hieroo suolaa haavoihin, sen sijaan että keskittyisi hoivaamaan ja parantamaan niitä.
Itsemyötätunto toimii kuitenkin ”mielen supervoimana”[2] ja henkisenä kannustajana, jonka kautta on mahdollista kohdata niin opiskelujen kuin työelämänkin eteen tuomia haasteita. Elämä sujuu harvoin kommelluksitta ja ilman ikäviä sattumuksia, jolloin itsemyötätuntoinen suhtautuminen auttaa ihmistä käsittelemään tapahtunutta ja jatkamaan eteenpäin.
Itsemyötätunnon avulla sosiaalityön opiskelijan on mahdollista käsitellä omia ahdistuksen, uupumuksen ja epävarmuuden tunteita siten, että ne eivät kuormita mieltä kohtuuttomasti. Itsemyötätunto parantaa lisäksi sosiaalityön opiskelijoiden henkistä hyvinvointia vähentämällä mielenterveysoireita sekä niihin liittyvää häpeää. Näiden ohella itsemyötätunnon avulla voidaan hillitä stressiä, mikä tuntuu varmasti taivaan lahjalta tenttiputkessa tai ensimmäisessä sosiaalityön työpaikassa.
Itsemyötätunnon treenaaminen
Itsemyötätunto ei kuitenkaan tule ihmiselle luonnostaan, vaan se edellyttää aiheeseen tutustumista ja itsemyötätuntoisen suhtautumisen opettelemista. Itsemyötätunto vaatii runsaasti treeniä ja toistoa, siinä missä lihasvoimakin.
Itsemyötätuntoa voi harjoitella erilaisten myötätunto- ja lempeysharjoitusten kautta. Sosiaalityön opiskelija voi esimerkiksi kirjoittaa itselleen myötätuntoisen kirjeen tai opetella tietoisesti puhumaan itselleen kuin parhaalle ystävälle.
Sosiaalityön opiskelijoiden itsemyötätuntoa voidaan lisäksi vahvistaa lisäämällä sosiaalityön koulutukseen ryhmämuotoista mindfulness – perustaista opetusta, jolloin opiskelijat voivat harjoitella itsemyötätuntotaitoja ryhmässä. Ryhmässä tehtävät itsemyötätuntoharjoitukset edesauttavat yksilöllisen oppimisen ohella myös ryhmähengen vahvistumista ja tukevat opiskelijoiden yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.
Sosiaalityö on kiistatta henkisesti kuormittavaa [3] ja vaatii erityisesti vastavalmistuneilta sosiaalityöntekijöiltä runsaasti tunne- ja tietoisuustaitoja, joiden avulla he kykenevät prosessoimaan työn herättämiä tunnetiloja sekä hallitsemaan omaa stressitasoa. Tästä johtuen itsemyötätuntotaitoja olisi syytä lisätä osaksi sosiaalityön koulutusta, jolloin tuoreella sosiaalityöntekijällä olisi tällaisiakin ammatillisia valmiuksia työkalupakissaan. [4]
Outi-Maria Hynninen
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityö
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Itsemyötätunto sosiaalityön opiskelijoiden psyykkisenä suojautumiskeinona. (2023)
Lähteet:
[1] Neff, Kristin 2003a: Self-compassion: An alternative conceptualization of a healthy attitude toward oneself. Self and Identity 2003;2. 85–101. https://self-compassion.org/wp-content/uploads/publications/SCtheoryarticle.pdf Viitattu 25.4.2023.
[2] HS 27.3.2021: Itsemyötätunto on mielen supervoima, ja sitä voi itse kehittää – psykologi kertoo kolme toimivaa harjoitusta. https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000007885600.html Viitattu 25.4.2023.
[3] Mänttäri-van der Kuip, Maija 2015a: Work-Related Well-Being among Finnish Frontline Social Workers in an Age of Austerity. Jyväskylä: University of Jyväskylä. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/45924/978-951-39-6191-6_vaitos29052015.pdf?sequence=1&isAllowed=y Viitattu 29.4.2023.
[4] Miller, J. Jay & Lee, Jacquelyn & Niu, Chunling & Grise-Owens, Erlene & Bode, Molly 2019a: Self-Compassion as a Predictor of Self-Care: A Study of Social Work Clinicians. Clinical Social Work Journal, Vol. 47, s. 321-331. https://link.springer.com/article/10.1007/s10615-019-00710-6 Viitattu 28.4.2023.
(70)
(Julkaistu 28.4.2023)
Rakenteellisella sosiaalityöllä kohti parempia palveluja
Sosiaalialan ammattilaiset kohtaavat työssään useita ilmiöitä kuten asunnottomuus, työttömyys, mielenterveys- ja päihdeongelmat, huono-osaisuus, rikollisuus, köyhyys ja monia muita yhteiskunnallisia asioita.
Sosiaalityö on näiden ongelmien kanssa tehtävää asiantuntijatyötä ja sosiaalityön voi katsoa olevan näköalapaikalla sosiaalisten kysymysten suhteen. (Juhila 2018, 247.) Miten tätä tietoa voidaan hyödyntää palveluiden kehittämisessä paremmin?
Sosiaalinen raportointi osana rakenteellista sosiaalityötä
Rakenteellinen sosiaalityö on käytännössä järjestelmällistä tiedon keräämistä kunnan (1.1.2023 alkaen hyvinvointialueiden) sosiaalisista ilmiöistä. Asiakastyöstä saatava tieto ja kokemukset välitetään osaksi päätöksentekoa.
Rakenteellinen sosiaalityö on kehittävää toimintaa, jonka avulla etsitään uusia ja tehokkaita toimintatapoja ja sen tavoitteena on ennaltaehkäistä sosiaalisia ongelmia havainnoimalla ja analysoimalla ilmiöitä sekä kehittämällä toimintatapoja, joilla on vaikutus ihmisten sosiaaliseen hyvinvointiin. (Sosiaali- ja terveysministeriö.) Rakenteellisen sosiaalityön menetelmä sosiaalinen raportointi tuo näkyväksi tietoa sosiaalisesta hyvinvoinnista sekä ongelmista (Lyly 2016, 3).
Rakenteellinen sosiaalityö Lapissa -hankkeen myötä sosiaalinen raportointi -menetelmän käyttäminen aloitettiin keväällä 2021. Työskentelen Rovaniemellä perheiden ja työikäisten palvelussa aikuissosiaalityössä, jossa rakenteellista sosiaalityötä sekä sosiaalista raportointia on tuotu esille enemmän kyseisen hankkeen myötä. Pro gradu -tutkielmassani selvitin millaisia ilmiöitä sosiaaliset raportit tuovat esille Lapissa työikäisten palveluissa ja mitä ratkaisuja niihin ehdotettiin.
Ratkaisuehdotuksena lisää resursseja
Tutkimukseni sisälsi 46 raporttia. Tuloksista oli havaittavissa asiakkaisiin, yhteistyötahoihin sekä sosiaalityön omaan organisaatioon liittyvät ilmiöt tai ongelmat.
Raporteissa tuotiin esille ilmiöitä asunnottomuuteen, asumisen haasteisiin ja asumisen palveluiden puutteisiin liittyen, mielenterveys- ja päihdepalveluiden toteuttamisen haasteisiin liittyen sekä monialaisen yhteistyön toteuttamiseen haasteisiin ja työikäisten palveluiden työkäytäntöihin liittyen.
Tuloksista välittyy haasteellinen kuva eri palveluiden puutteista ja ratkaisuehdotuksina tuotiinkin esille yleisesti ottaen resurssien lisäämistä.
Rakenteellisen sosiaalityön laajempi merkitys
Rakenteellisen sosiaalityön avulla ei yksistään ratkaista yhteiskunnallisia ongelmia, mutta se on tärkeä keino nostaa esiin ongelmia ja kehittää ratkaisuja. Rakenteellisen sosiaalityön merkitys korostuu silloin, kun se voi tarjota toimivia ratkaisuja haastaviin ongelmiin.
Rakenteellisen sosiaalityön laajempi yhteiskunnallinen merkitys voidaan nähdä palveluiden kehittämisenä niin, että sillä ehkäistään hyvinvointialueiden kustannusten nousu tai asiakkaiden joutuminen erityispalveluiden piiriin. Rakenteellisen sosiaalityön avulla kerättyä tietoa voitaisiin käyttää tehokkaammin hyvinvointialueilla ja tiedolla johtamisessa.
Sosiaalinen raportointi on yksi tapa toteuttaa rakenteellista sosiaalityötä. Raportoinnin tarkoituksena on saada tietoa ja viedä asioita eteenpäin toiminnan ja palveluiden kehittämiseksi. Sosiaalisen raportoinnin avulla voi tuoda esille asioita niiden asiakkaiden elämästä, jotka siihen eivät itse pysty, esimerkiksi erityisen tuen tarpeessa olevat. Tutkimus toi esille sen, että rakenteellisen sosiaalityön tekemisessä ja sosiaalisen raportoinnin käyttämisessä arkityössä on vielä kehitettävää.
Miten rakenteellista sosiaalityötä ja sosiaalista raportointia voisi kehittää?
Olisikin tärkeä miettiä, miten sosiaalisesta raportoinnista saisi toimivamman käytännön ja miten madaltaa kynnystä tehdä sosiaalista raportointia. Rakenteellinen sosiaalityö on lakisääteistä (SHL 7§) ja sille tulisi varata tilaa sosiaalityöntekijän tai sosiaaliohjaajan työnkuvassa. Lisäksi sosiaalista raportointia tulisi kehittää jokapäiväiseen työhön sopivaksi ja vakiinnuttaa osaksi sosiaalityötä, jotta sitä voidaan hyödyntää laajemmin osana alueellista hyvinvointikertomusta (Karjalainen 2019, 81).
Työyhteisöissä on tärkeää tuoda esille enemmän sitä, että vaikuttaminen on osa sosiaalityön ydintä ja yhteiskunnallista tehtävää ja työntekijöiden olisi hyvä olla mukana miettimässä ratkaisuja havaitsemilleen ongelmille. Lisäksi esihenkilöiden rooli korostuu siinä, miten raportointi saadaan osaksi normaalia arkea ja millaisia ajatuksia se herättää.
Pelkän tiedon kerääminen ei vielä vaikuta päätöksentekoon, vaan se vaatii esihenkilöltä paneutumista asioihin ja asioiden eteenpäin viemistä.
Lisäksi sosiaalityöntekijöiden ja sosiaaliohjaajien vaikuttamisen mahdollisuuksia tulee lisätä. Asiantuntijuutta tulee vahvistaa erilaisilla koulutuksilla, jolloin vaikuttamistyö on mahdollista sosiaalityön käytännössä.
Tulevaisuudessa on myös tärkeä vahvistaa työntekijöiden julkisen viestinnän taitoja ja panostaa työntekijöiden vaikuttamisen keinoihin, esimerkiksi sosiaaliseen mediaan ja blogeihin.
Halu vaikuttaa ja kehittää
Rakenteellinen sosiaalityö vaatii työntekijältä motivaatiota ja halua kehittää toimintaa. Ajan ja resurssin puute kuitenkin vaikeuttavat rakenteellisen sosiaalityön tekemistä ja jopa kätevän sosiaalisen raportoinnin työkalun hyödyntäminenkin osana arkea vaatii hyvää suunnittelua.
Koska sosiaalialan ammattilaisilla on tietoa alueen ilmiöistä ja palveluiden käyttäjien tarpeista, tulisi heitä rohkaista käyttämään sosiaalista raportointia työssään ahkerammin palveluiden kehittämiseksi!
Maija Keskimaunu
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityö
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan Sosiaalinen raportointi työikäisten palveluissa Lapissa.
Lähteet:
Juhila, Kirsi 2018. Aika, paikka & sosiaalityö. Vastapaino, Tampere.
Karjalainen, Pekka & Metteri, Anna & Strömberg-Jakka, Minna 2019. Tiekartta 2030. Aikuisten parissa tehtävän sosiaalityön tulevaisuusselvitys. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/161612/R41_19_Tiekartta_2030.pdf?sequence=1&isAllowed=y . Viitattu 18.1.2023.
Lyly, Auri 2016. Sosiaalinen raportointi asiakastiedon tuottajana. Esimerkkinä aikuissosiaalityö ja lastensuojelu. Helsingin kaupunki, sosiaali- ja terveysvirasto. Tutkimuksia ja raportteja 2/2016. https://www.hel.fi/static/sote/hankkeet/sosiaalinen-raportointi-asiakastiedon-tuottajana.pdf . Viitattu 22.9.2022.
Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301
Sosiaali- ja terveysministeriö. Rakenteellinen sosiaalityö. https://stm.fi/rakenteellinen-sosiaalityo . Viitattu 5.9.2022.
Kuva: Glenn Carstens-Peters, Unsplash.com
(69)
(Julkaistu 24.4.2023)
Vanhemmille tarjottava eronjälkeinen tuki tukee myös lapsen etua
Eron jälkeen useat vanhemmat laativat sopimuksia lapsen huollosta, asumisesta, tapaamisesta ja elatuksesta. Eroon liittyy usein kipeitä tunteita ja lasten asioista sopiminen ex-puolison kanssa voi olla haastavaa. Rovaniemellä on kehitetty toimintamalli, jossa vanhemmille tarjotaan tukea erotilanteeseen osana sopimusten laatimista.
Rovaniemellä lastenvalvojan palvelut järjestetään osana perheoikeudellisia palveluja. Rovaniemen perheoikeudellisissa palveluissa on kehitetty Uuden eron prosessi -niminen toimintamalli. Uuden eron prosessi on tarkoitettu vanhemmille, jotka ovat laatimassa ensimmäistä kertaa lapsia koskevia sopimuksia. Usein kyseessä on tuore erotilanne.
Uuden eron prosessissa molemmille vanhemmille varataan ensin omat yksilökeskusteluajat perheoikeudellisten palveluiden sosiaalityöntekijän luokse. Yksilökeskusteluaikoja seuraa vanhempien yhteinen keskusteluaika sosiaalityöntekijän kanssa. Keskusteluaikojen tarkoituksena on tarjota vanhemmille tukea erotilanteeseen, eronjälkeiseen vanhemmuuteen sekä lasten asioista sopimiseen. Sosiaalityöntekijä osallistuu myös vanhempien sopimusneuvotteluun, jossa lapsia koskevat sopimukset laaditaan. Lastenvalvoja ja sosiaalityöntekijä toimivat sopimusneuvottelussa työparina.
Uuden eron prosessi on kehitetty Rovaniemellä työskentelevien lastenvalvojien ja sosiaalityöntekijöiden toimesta. Uuden eron prosessi on ollut Rovaniemen perheoikeudellisissa palveluissa käytössä elokuusta 2019 lähtien. Uuden eron prosessin kehittäminen sai alkunsa, sillä tuoreissa erotilanteissa sopimusneuvottelut olivat käyneet entistä haastavammiksi ja riitaisammiksi. Riitaisissa erotilanteissa ja käsittelemättömien tunteiden vallassa lapsen etu on vaarassa jäädä sopimuksissa sivuosaan.
Lastenvalvojan luona laadittavien sopimusten ensisijainen tarkoitus on turvata lapsen etu myös eron jälkeen (Valjakka 2002, 97). Uuden eron prosessissa lapsen edun toteutumista tuetaan tarjoamalla vanhemmille psykososiaalista tukea eron käsittelyyn ja vanhemmuuteen, sekä tietoa lapsen edun mukaisten ratkaisujen tekemisen tueksi. Vanhemmille tarjottavalla oikea-aikaisella tuella vanhempi sen sijaan kykenee ottamaan paremmin huomioon myös lapsen edun eronjälkeisissä ratkaisuissa. (Antikainen 2007, 43,75.)
Vanhempien kokemukset Uuden eron prosessista ovat myönteisiä
Tutkin pro gradu -tutkielmassani vanhempien kokemuksia Uuden eron prosessin mukaisesta toimintamallista. Toteutin tutkimukseni haastattelemalla kuutta Uuden eron prosessissa asioinutta vanhempaa, neljää äitiä ja kahta isää.
Tutkimukseeni osallistuneiden vanhempien kokemukset Uuden eron prosessi -toimintamallista ovat myönteisiä. Vanhemmat kokivat tärkeäksi saamansa keskusteluavun. Erityisesti yksilökeskusteluajan saadun tuen merkitys korostui vanhempien kokemuksissa.
Vanhemmat kokivat keskusteluaikojen valmistaneen heitä sopimusten laatimiseen ja sopimusneuvotteluun. Sosiaalityöntekijän läsnäolo sopimusneuvotteluissa koettiin myös tärkeäksi. Edellisen puolison kohtaaminen sopimusneuvottelussa ja lasten asioista sopiminen voi olla kuormittava kokemus (Emery 2012, 74). Tutun sosiaalityöntekijän läsnäolo lievensi vanhempien mukaan jännitystä ja loi turvallisuuden tunnetta. Vanhempien ei myöskään tarvinnut avata tilannettaan alusta asti lastenvalvojalle, kun sosiaalityöntekijä oli mukana taustoittamassa tilannetta.
Perheoikeudellisia palveluja tulee kehittää tukemaan vanhempia erokriisissä
Tutkimukseni tulosten perusteella Uuden eron prosessi onnistuu tavoitteessaan tarjota vanhemmille psykososiaalista tukea lapsen edun mukaisten sopimusten laatimisen tueksi. Vanhempien tukeminen erossa tukee vanhempien hyvinvointia ja sitä kautta kykyä parempaan vanhemmuuteen ja lapsen tarpeiden huomioimiseen (Kauppinen 2013, 26). Uuden eron prosessin myötä vanhemmilla on paremmat valmiudet tehdä lapsensa edun mukaisia eronjälkeisiä ratkaisuja. Mari Antikainen (2007, 70) on todennut väitöskirjassaan, että lastenvalvojapalveluita tulisi kehittää vanhempia erossa tukevaan suuntaan. Tutkimukseni puoltaa Antikaisen näkemystä.
Uuden eron prosessi tarjoaa vanhemmille myös matalan kynnyksen keskusteluapua. Ero on kriisi, josta selviytyminen edellyttää eron käsittelyä. Erokriisin kanssa yksin jääminen voi johtaa useisiin sosiaalisiin ja terveydellisiin ongelmiin. Suomessa matalan kynnyksen eropalveluja on liian vähän. (Nurmela & Kaittila 2019, 424–425.) Uuden eron prosessi vastaa tähän tarpeeseen tarjoamalla vanhemmille matalan kynnyksen keskusteluapua osana sopimusten laatimista ilman, että vanhempien tarvitsee erikseen hakea apua.
Tutkimukseni perusteella totean, että Uuden eron prosessi on toimintamalli, joka tukee sekä lapsen että vanhempien hyvinvoinnin toteutumista eron jälkeen. Eräs tutkimukseeni osallistunut vanhempi kuvaili, että Uuden eron prosessin mukainen lastenvalvojaprosessi on inhimillisempi, kuin jos menisi suoraan lastenvalvojan luokse. Näkemykseni on, että Uuden eron prosessi -toimintamalli olisi tärkeää ottaa käyttöön perheoikeudellisissa palveluissa myös Rovaniemen ulkopuolella.
Enni Haatanen
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelija
Kirjoitus perustuu vuonna 2023 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaan ”Mä aattelin, että näin on hyvin asiat joka paikassa” Vanhempien kokemukset Uuden eron prosessi -toimintamallin kehittämisen pohjana – Rakenteellisen sosiaalityön näkökulma”.
Lähteet:
Antikainen, Mari 2007. Sosiaalityöntekijän asiantuntijuus lapsen huolto- ja tapaamissopimuspalvelussa. Kuopio: Kuopion yliopiston julkaisuja.
Emery, Robert E. 2012. Renegotiating Family Relationships: Divorce, Child Custody, and Mediation. 2nd ed. New York: Guilford Press.
Kauppinen, Nina 2013. Eronjälkeinen selviytyminen ja onnistunut yhteistyö eroperheiden tarinoissa. Lisensiaatintutkimus. Turku: Turun yliopisto.
Nurmela, Niina & Kaittila, Anniina 2019. Lapsiperheiden eropalveluiden kehittäminen sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmässä. Janus. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti. Vol. 27 (4) 2019. 422–429.
Valjakka, Eeva 2002. Lapsen huolto, asuminen ja tapaamisoikeus. Teoksessa: Litmala, Marjukka (toim.) 2002. Lapsen asema erossa. Helsinki: WSOY. 35–109.
(68)
(Julkaistu 15.12.2022)
Lähisuhdeväkivaltaa käyttäneiden naisten avun hakeminen ja saaminen
Naisten tekemä lähisuhdeväkivalta tunnistetaan edelleen heikosti. Aiheen tabuluontoisuuden vuoksi väkivaltaa käyttäneiden naisten on vaikea hakea ja saada apua.
Väkivallasta puhuttaessa tekijäksi mielletään useimmiten mies. Kuitenkin myös moni nainen käyttää väkivaltaa lähisuhteissaan. Naisten tekemä lähisuhdeväkivalta kohdistuu tyypillisimmin lapsiin tai puolisoon (Keiski 2018, 23; Lattu 2016, 81). Väkivaltaa käyttäneet naiset kokevat hankalaksi hakea ja saada apua.
Naisten tekemä lähisuhdeväkivalta on tabu
Miestenkään tekemää väkivaltaa ei yleisesti pidetä hyväksyttynä, mutta se on kuitenkin sosiaalisesti normatiivisempaa kuin naisten tekemä väkivalta (Putkonen 2011, 1213; Ronkainen 2017, 30). Väkivaltaa käyttävä nainen rikkoo stereotyyppiset odotukset naisesta lempeänä ja hoivaavana. Naisen väkivalta on tabu, ja juuri sen vuoksi väkivallan käyttö herättää naisissa voimakkaita häpeän ja epäonnistumisen kokemuksia (Mm. Bowen 2009, 13; Ellonen ym. 2015, 72; Keiski ym. 2018, 144; Lattu 2016, 188). Moni uskookin olevansa lähes ainoa väkivaltaa käyttänyt nainen.
Väkivaltaa käyttäneille naisille merkittävin avun hakemista estävä tekijä on häpeä. Aggressio ja väkivalta hävettävät naisia niin paljon, ettei aiheesta kerrota kenellekään. Avun hakeminen herättää myös pelkoa väkivallan julkitulemisesta ja muiden ihmisten tuomitsemisesta. Erityisesti lapsiin väkivaltaa kohdistaneet naiset pelkäävät lisäksi lastensuojelun väliintuloa. Toisinaan naiset eivät myöskään tunnista omaa toimintaansa väkivallaksi, ja eivät siksi hae apua.
Apua hakiessa monet väkivaltaa käyttäneet naiset kohtaavat vähättelyä ja ohittamista. Sosiaali- ja terveyspalveluissa työntekijät eivät usein tunnista naisten tekemää väkivaltaa, vaikka nainen itse yrittäisi kertoa huolestaan oman väkivallan suhteen. Ammattilaiset helposti sivuuttavat tilanteen tai pyrkivät selittämään väkivaltaa esimerkiksi unen puutteesta johtuvaksi normaaliksi hermostumiseksi. Väkivallan vähätteleminen tai ohittaminen tyypillisesti lisää naisten kokemaa häpeää ja estää uusia avun hakemisen yrityksiä.
Naisten avun hakemista on helpotettava
Avun saaminen näkyy naisten elämässä väkivallan vähenemisenä tai päättymisenä. Avun saamisen myötä naisten itsetuntemus ja armollisuus itseä kohtaan lisääntyvät. Apua saaneet naiset kokevat itsearvostuksensa ja hyvinvointinsa parantuneen työskentelyn myötä. Väkivaltaa käyttäneiden naisten auttaminen helpottaa usein myös naisen puolison ja lasten tilannetta. Naisten mukaan merkityksellistä avun saamisessa on arvostava kohtaaminen, kuulluksi tuleminen ja väkivallan vakavasti ottaminen.
Väkivaltaa käyttäneiden naisten kohtaamista ja avun saantia voidaan sosiaali- ja terveyspalveluissa parantaa lisäämällä kaikkien ammattilaisten ymmärrystä naisten väkivallasta. Oikean avun löytämisessä tärkeä rooli on onnistuneella palveluohjauksella ja selkeällä palveluverkostolla. Naiset toivovat usein konkreettista apua ja tukea arkeen, ja näitä palveluita tarjoamalla voitaisiinkin tukea arjessa jaksamista ja sitä kautta vähentää väkivallan käyttöä.
Tutkimuksia naisten väkivallasta on tehty, mutta tuloksia ja kerättyä tietoa ei ole saatu siirrettyä käytännön työskentelyyn (Keiski 2018, 77). Omalla tutkimuksellani olen pyrkinyt osallistumaan aiheesta käytävään keskusteluun ja vaikuttamaan naisten avun hakemisen ja saamisen helpottumiseen. On tärkeää, että kaikki väkivallan tekijät ja uhrit voivat hakea ja saada apua.
Laura Purhonen
Lapin Yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu vuonna 2022 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani ”Lähisuhdeväkivaltaa käyttäneiden naisten avun hakeminen ja saaminen”.
Lähteet:
Bowen, Ellen L. 2009: Domestic violence treatment for abusive women. A Treatment manual. Taylor & Francis Group. New York.
Ellonen, Noora & Pösö, Tarja & Peltonen, Kirsi 2015: Äidit ja lapsiin kohdistuva väkivalta. Kyselytutkimuksen tulosten pohdintaa. Yhteiskuntapolitiikka 80 (2015): 1. 72–80.
Keiski, Pia 2018: Perheväkivaltaa käyttäneen naisen minuus. Realistinen synteesi perheväkivaltakäyttäytymisen vähenemiseen tähtäävän intervention vaikutuksista. Tampere University Press. Tampere.
Lattu, Emmi 2016: Naisten tekemä väkivalta. Tampere University Press. Tampere.
Putkonen, Hanna 2011: Suomalaisten naisten väkivalta. Duodecim 127. 1212–1218.
Ronkainen, Suvi 2017: Mitä väkivalta on? Teoksessa Niemi, Johanna & Kainulainen, Heini & Honkatukia, Päivi & Hautanen, Teija (toim.): Sukupuolistunut väkivalta: oikeudellinen ja sosiaalinen ongelma. Tallinna Raamatutrükikoja OÜ. Tallinna. 19–35.
(67)
(Julkaistu 20.11.2022)
Työttömyys – unohdettu tasa-arvon ongelma
Viimeaikainen julkinen keskustelu tasa-arvosta keskittyy sukupuolten ja vähemmistöjen tasa-arvoon. Tällainen kapea näkökulma normalisoi epätasa-arvoa.
Vähättelemättä sukupuolten ja vähemmistöjen tasa-arvon tärkeyttä, julkinen keskustelu sulkee ulkopuolelleen yhteiskuntaluokkien tasa-arvon. Elämme räikeiden tuloerojen maailmassa. Rikkain prosentti maailman ihmisistä omistaa 48 prosenttia kaikesta varallisuudesta ja rikkain kymmenys 87 prosenttia [1]. Samalla valtava määrä ihmisiä elää köyhyydessä.
Suomessa hyvinvointivaltio tarjoaa kaikille vähimmäistoimeentulon. Siitä huolimatta perustuslakiinkin kirjattu oikeus työhön ei kaikkien kohdalla toteudu. Emme ole tasa-arvoisessa asemassa työelämän suhteen.
Täydellistä tasa-arvoa on käytännössä mahdotonta saavuttaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei sitä kohti voitaisi pyrkiä. Yhteiskuntaluokkien taloudellista tasa-arvoa ei ole perusteltua jättää tasa-arvokeskustelun ulkopuolelle. Yhteiskuntaluokkien tasa-arvo ei ole valmis.
Hyväksyttyä epätasa-arvoa
Työttömyys on tasa-arvon ongelma. Työpaikkoja ei riitä kaikille halukkaille [2]. Poliittinen valtadiskurssi selittää työttömyyttä liian korkeilla palkoilla [3]: jos palkat olisivat pienemmät, yrityksillä olisi varaa palkata enemmän työttömiä töihin. Pienemmät palkat eivät kuitenkaan ratkaise tasa-arvon ongelmaa. Jos palkat eivät riitä elämiseen [4], epätasa-arvo ei häviä.
Poliittista valtadiskurssia kritisoiva marxilainen työttömyysteoria syyttää kapitalismia epätasa-arvosta. Esimerkiksi teknologia syrjäyttää ihmisiä työttömyyteen [5]. Työttömät kilpailevat työpaikoista työläisten kanssa: kuka suostuu halvimmalla töihin? Kilpailu työpaikoista pitää palkkatason matalana. Jos kaikki menisivät töihin, palkkojen kasvu söisi talouskasvun [6]. Tällöin talous romahtaisi.
Talous ei siis kasva ilman työttömyyttä. Vallitsevassa työttömyyspolitiikassa työttömyyttä ei haluta poistaa [7]. Työttömyys on politiikassa hyväksyttyä epätasa-arvoa.
Työnjako – jos kaikki olisikin toisin
Kapitalistinen työnjako on epätasa-arvoinen. Osa ihmisistä tekee pitkää työpäivää ja osa pakotetaan joutilaaksi [8]. Työ luo ihmisille osallisuutta ja mielekästä sisältöä elämään. Siksi jokaisella tulisi olla siihen oikeus. Toisaalta kenelläkään työtä ei pitäisi olla niin paljon, että se uuvuttaa ja vie työkyvyn.
Tasa-arvoa edistäisi, jos työ jaettaisiin tasan. Kaikilla olisi oikeus tehdä työtä, mutta kenenkään ei tarvitsisi tehdä sitä liikaa.
Tasa-arvoinen työnjako ei toteudu, jos tavoittelemme loputonta talouskasvua. Siksi koko talousjärjestelmä tulisi luoda uudelleen. Eläisimmekö mieluummin maailmassa, jossa tekisimme työtä itsemme ja läheistemme hyvinvoinnin eteen – emme globaalin pääoman tai ympäristön riiston hyväksi?
Tuotammeko sosiaalityössä epätasa-arvoa?
Sosiaalityön tehtävä on edistää tasa-arvoa ja puolustaa huono-osaisia [9]. Työttömät ja vähävaraiset ovat sosiaalityön keskeinen asiakasryhmä [10]. Sosiaalityö on myös poliittista toimintaa – se tuottaa poliittista käsitystä todellisuudesta [11]. Siksi on tärkeää, että sosiaalityössä huomioidaan työttömyys ja yhteiskuntaluokat tasa-arvon kysymyksinä.
Rakenteellista sosiaalityötä on viime vuosina korostettu. Liian usein rakenteellinen sosiaalityö keskittyy ”helppoihin” aiheisiin – esimerkiksi kehittelemään palveluista parempia. Sen lisäksi sosiaalityön tulisi katsoa rakenteita pintaa syvemmältä. Syvärakenteista voimme löytää uusia luovia näkökulmia sosiaalisiin epäkohtiin.
Kunnianhimottomuus yhteiskuntaluokkien tasa-arvon suhteen tuottaa kuvaa, että taloudellinen epätasa-arvo olisi yhteiskunnassamme hyväksyttävää. Haluammeko tuottaa epätasa-arvon hyväksyvää yhteiskuntaa vai ajatella tasa-arvon laajemmin?
Talous ei ole luonnonlaki – sen voi ja se tulee kyseenalaistaa. Alussa oli vain ihminen osana luontoa. Sitten ihminen loi rahan, talouden, yhteiskuntaluokat ja epätasa-arvon. Teimmekö jossain kohtaa historiaa virheen?
Mikko Raappana
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelija.
Kirjoitus perustuu pro graduuni Työvoimareservi tarpeellisena ongelmana. Politiikassa rakentuva representaatio työttömyydestä ja sosiaalityön työvoimapoliittisesta asemasta (2022) .
Viitteet
[1] Stierli ym. 2014, 11.
[2] Suomen virallinen tilasto 2020A; 2020B.
[3] Honkanen 2007, 51–75, 114–124; Koistinen 2014, 187–209.
[4] Marx 1957, 179–206; 1976, 50–58.
[5] Marx 1957, 404–408; 1976, 224–225; Honkanen 2007, 84.
[6] Marx 1957, 415, 583–591; 1976, 94–95.
[7] Ks. myös Honkanen 2007, 78–86, 207–208.
[8] Marx 1957, 592–595; Honkanen 2007, 85–86, 135–139, 171.
[9] Juhila 2002, 11–13; Raunio 2009, 87–89; Pohjola 2014, 16–18.
[10] Mm. Mäntysaari 2019, 185.
[11] Payne 2014, 20, 99, 103–107, 320–326.
Lähteet:
Honkanen, Pertti 2007: Työttömyys ja arvoteoria. Tutkielma työttömyydestä, talousteorioista ja sosiaalipolitiikasta. Turun yliopiston julkaisuja C 252. Turku.
Juhila, Kirsi 2002: Sosiaalityö marginaalissa. Teoksessa Juhila, Kirsi & Forsberg, Hannele & Roivainen, Irene (toim.): Marginaalit ja sosiaalityö. SoPhi 65. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä, 11–19.
Koistinen, Pertti 2014: Työ, työvoima & politiikka. Vastapaino. Tampere.
Marx, Karl 1957: Pääoma – Kansantaloustieteen arvostelua. Ensimmäinen osa – Pääoman tuotantoprosessi. Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike. Petroskoi. (Alkuperäinen julkaisu 1867).
Marx, Karl 1976: Pääoma – Kansantaloustieteen arvostelua. Kolmas osa – Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Kustannusliike Edistys. Moskova. (Alkuperäinen julkaisu 1894).
Mäntysaari, Mikko 2019: Sosiaalityö ja työttömyys. Janus 27 (2), 181–187.
Payne, Malcolm 2014: Modern social work theory. 4. painos. 1. painos 1990. Palgrave Macmillan. Hampshire & New York.
Pohjola, Anneli 2014: Rakenteellisen sosiaalityön paikannuksia. Teoksessa: Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. Unipress. Kuopio, 16–36.
Raunio, Kyösti 2009: Olennainen sosiaalityössä. 2. painos. 1. painos 2004. Gaudeamus. Helsinki.
Stierli, Markus & Shorrocks, Anthony & Davies, James B. & Lluberas, Rodrigo & Koutsoukis, Antonios 2014: Global Wealth Report 2014. Credit Suisse Research Institute. Zurich.
Suomen virallinen tilasto 2020A: Avoimet työpaikat. 4. vuosineljännes 2019. Tilastokeskus. Helsinki. http://www.stat.fi/til/atp/2019/04/atp_2019_04_2020-02-18_tie_001_fi.html. Viitattu 15.9.2022.
Suomen virallinen tilasto 2020B: Työvoimatutkimus. Työllisyys ja työttömyys 2019. Tilastokeskus. Helsinki. http://www.stat.fi/til/tyti/2019/13/tyti_2019_13_2020-05-07_kat_002_fi.html. Viitattu 15.9.2022.
(66)
(Julkaistu 31.10.2022)
Sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnista aikuissosiaalityössä
”Onko työssäsi asioita, jotka auttavat sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnissa? Jos on, niin mitä?” ”Onko työssäsi asioita, jotka vaikeuttavat sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia? Jos on, niin mitä?
Muun muassa näihin kysymyksiin keräsin sosiaalityöntekijöiltä vastauksia Pro gradu -tutkielmaa tehdessäni. Halusin tutkielmassani antaa äänen aikuissosiaalityöstä työkokemusta omaaville sosiaalityöntekijöille, jotta he voisivat kertoa näkemyksiään sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnista aikuissosiaalityössä. Tutkielman aineisto kerättiin keväällä 2020 Webropol -verkkokyselylomakkeen avulla, Sosiaalityön Uraverkosto Facebook -ryhmästä. Kyselyyn vastasi yhteensä 17 sosiaalityöntekijää.
Sosiaalityöntekijöiden mainitsemia sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnissa auttavia tekijöitä aikuissosiaalityössä olivat asiakassuunnitelmat, palveluntarpeen arviointi, asiakastietojärjestelmä tai sen kautta tilastoinnin tekeminen, asiakaskirjaukset, mittarit, asiakaspalautteet, kyselyt, esihenkilö sekä kokonaisvaltainen asiakkaan tilanteen kartoittaminen ja huomioiminen työskentelyssä sekä verkostoyhteistyö. Osa vastaajista kuitenkin kertoi, ettei heillä ole työssään sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnissa auttavia tekijöitä.
Sosiaalityöntekijöiden mukaan sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia vaikeuttaviin tekijöihin puolestaan kuuluivat työn ja asiakkaiden määrä, puutteet mittareissa tai työkaluissa, asiakkaaseen, työnantajaan tai johtoon liittyvät tekijät, peruuntuneet tapaamiset, työskentelyn repaleisuus, sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia tukemattomat rakenteet, työntekijöiden vaihtuvuus, pirstaloituneet palvelut sekä tavoitteisiin liittyvä osaaminen.
Myös Kemppainen, Kostamo-Pääkkö, Niskala, Ojaniemi ja Vesterinen (2010, 35) sanovat, että asiakasvirtojen ja kiireen keskellä työn vaikuttavuuden tarkasteleminen usein unohtuu ja työ rutinoituu suoritteiksi. Sosiaalityötä tehdäänkin monimutkaistuvien ja vaikeutuvien asiakastilanteiden keskellä, valtavissa työpaineissa (Heinonen 2007, 10). Mikäli sosiaalityöntekijät eivät pysty tekemään työtään eettisesti kestävästi, on uhattuna sekä sosiaalityöntekijöiden hyvinvointi että jo ennestään haavoittuvassa asemassa olevien asiakkaiden hyvinvointi ja avunsaantimahdollisuudet. Ratkaisuksi ei riitä pelkästään sosiaalityöntekijöiden voimavarojen tukeminen, vaan sosiaalityöntekijöitä liiallisesti kuormittavat työn vaatimukset on tehtävä näkyväksi ja niihin puututtava. (Mänttäri-van Der Kuip 2015, 76.)
Sosiaalityöntekijöiden tulee Sosiaalihuoltolain (30.12.2014/1301) kolmannen luvun 15 §:n perusteella seurata työssään sosiaalityön vaikuttavuutta. On tärkeää, että sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnista kuullaan ja vahvistetaan sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia edistäviä tekijöitä sekä minimoidaan sitä vaikeuttavia tekijöitä. Tutkielmani tulosten mukaan sosiaalityöntekijät myös määrittelivät ja arvioivat sosiaalityön vaikuttavuutta aikuissosiaalityössä eri tavoin ja olisi aiheellista myös tarkastella, olisiko arviointitapojen yhtenäistämiselle tarvetta. Olennaista on, että sosiaalityöntekijöillä on tarpeeksi aiheeseen liittyvää osaamista sekä tosiasiallinen mahdollisuus toteuttaa aikuissosiaalityössä sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia.
Päivyt Jortikka
Kirjoitus perustuu Lapin yliopstoon tekemääni pro gradu -tutkielmaan: ”Sosiaalityön vaikuttavuuden arviointi aikuisten parissa tehtävässä sosiaalityössä – sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä”.
Lähteet:
Heinonen, Hanna (2007). Kohti syvempää ymmärrystä sosiaalityössä: tutkiva ja arvioiva työote sosiaalityöntekijöiden jäsentämänä. Pääkaupunkiseudun sosiaa-lialan osaamiskeskus SOCCA. http://www.socca.fi/files/72/Tutkiva_arvioiva_tyo-ote_sosiaalityontekijoiden_jasentamana.pdf. Viitattu 28.10.2022.
Kemppainen, Tarja & Kostamo-Pääkkö, Kaisa & Niskala, Asta & Ojaniemi, Pekka & Vesterinen, Kerttu (2010). Sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnin ensiaskeleet Lapissa: Tutkimus sosiaalitoimistojen työn vaikuttavuudesta. Rovaniemi. Oy Sevenprint Ltd.
Mänttäri-van Der Kuip, Maija (2015). Work-Related Well-Being among Finnish Frontline Social Workers in an Age of Austerity. Jyväskylän yliopisto. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/45924/978-951-39-6191-6_vaitos29052015.pdf?sequence=1&isAllowed=y. Viitattu 28.10.2022.
SHL Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2014/20141301. Viitattu 28.10.2022.
(65)
(Julkaistu 25.10.2022)
Sosiaalityöntekijän oikeudellinen osaaminen
Oikeudellinen osaaminen on yhä tärkeämpi osa sosiaalityön asiantuntijuutta ja se tulee ottaa vahvemmin huomioon sekä perus- ja täydennyskoulutuksessa.
Sosiaalityö on oikeudellistunut siinä missä koko yhteiskuntamme. Oikeudellistuminen on sitä, että lainsäädännön määrä, laajuus ja tarkkuus kasvaa koko ajan. Lainsäädännön piiriin tuodaan uusia ilmiöitä ja asioita, jotta heikommassa asemassa olevaa osapuolta voidaan suojella paremmin.
Sosiaalityössä tulee osata entistä laajemmin lainsäädäntöä ja tehdä työtä lainsäädännön edellyttämällä tavalla.
Sosiaalityötekijän oikeudellinen osaaminen
Sosiaalityöntekijän osaaminen koostuu useasta eri osa-alueesta. Tutkin pro gradu -tutkielmani myötä tarkemmin sosiaalityöntekijän oikeudellista osaamista. Tarkastelin oikeudellista osaamista erityisesti valvontatyön näkökulmasta, jota voidaan toteuttaa mm. omatyöntekijän tai vastuutyöntekijän roolista. Tutkielmani aineisto muodostui kahdesta osasta. Ensimmäisenä osa koostui Lapin maakunnan alueen kuntien sosiaalitoimen omavalvontasuunnitelmista, ja toinen osa muodostui §OHOVA –hankkeeseen osallistuneiden sosiaalityöntekijöiden näkemyksistä oikeudelliseen osaamiseen liittyen.
Tutkielmani tulosten perusteella oikeudellista osaamista tarvitaan sosiaalityöntekijän työssä päivittäin. Oikeudellinen osaaminen on merkittävä osa sosiaalityöntekijän ammattitaitoa, ja se koostuu useasta eri osa-alueesta, joita kuvaa moniulotteisuus. Oikeudellinen osaaminen on lainsäädännön ja oikeudellisen toimintaympäristön tuntemusta. Ihmis- ja perusoikeuksien ymmärtämistä osaksi sosiaalihuollon kokonaisuutta yhdistettynä julkisen vallan toimeenpanijan tehtävään.
Lisäksi tulee ymmärtää hyvän hallintotavan mukainen tapa tehdä työtä. Menettelylliset tavat työssä on vähintään yhtä tärkeät kuin asiakkaan hyvän kohtelun ja kohtaamisen taidot sekä vuorovaikutustaidot. Menettelylliset seikat on meille kaikille avattu hallintolaissa.
Sosiaalityö perustuu heikommassa asemassa olevan ihmisen asioiden puolustamiseen, joten ihmis- ja perusoikeuksien tuntemus ja ymmärtäminen on osa sosiaalityötä. Sosiaalityöhön kuuluu julkisen vallan käyttäminen, kun puututaan ihmisen perusoikeuksiin. Julkisen vallan käyttäjänä tulee toimia lainsäädännön mukaisesti. Sosiaalityössä tavallaan kierretään kehää lainsäädännön ympärillä huomioiden sosiaalityön ilmiöt.
Valvontatyö on osa sosiaalityöntekijän työtä
Sosiaalityöntekijän työhön voi kuulua valvontatyötä asiakkaille järjestettyjen palveluiden osalta. Valvontatyössä korostuu ohjaus- ja neuvontatyö. Sitä tehdään kaksisuuntaisesti, niin asiakkaalle kuin sille taholla, joka tuottaa asiakkaalle järjestetyn palvelun. Paljon puhutaan palveluntuottajista.
Valvonnan päämääränä on varmistaa asiakkaan hyvä kohtelu ja palvelun laatu. Valvonnassa käytetään ohjausta ja neuvontaa. Se on itse asiassa työmenetelmä. Valvontatyössä kuten sosiaalityössä yleensä tarvitaan hyviä vuorovaikutustaitoja, joiden avulla tuodaan näkyväksi sosiaalityöntekijän oikeudellista osaamista. Esimerkiksi asiakkaan oikeuksien sanoittaminen ja näkyväksi tekeminen ovat osa valvontatyön ohjausta ja neuvontaa palveluntuottajan suuntaan.
Sosiaalityössä toimitaan usein virkavastuulla. Virkavastuu velvoittaa tekemään valvontatyötä esimerkiksi lastensuojelussa, kun lapsi joudutaan sijoittamaan omasta kodista turvallisempaan ympäristöön. Sosiaalityön vastuulla on varmistaa, että lapsen elämä jatkuu inhimillisissä ja lapsen oikeuksia kunnioittavassa ympäristössä. Sosiaalityöntekijän tulee lain mukaan olla säännöllisesti yhteydessä lapseen ja paikkaan, jonne hänet on sijoitettu. Toteuttaa siis valvontatyötä.
Oikeudellinen osaaminen tarvitsee rinnalleen sosiaalityön osaamisen
Oikeudellinen osaaminen on yksi sosiaalityöntekijän monista ammattiosaamisen osa-alueista. Oikeudellista osaamista ei voi irrottaa erilleen sosiaalityöntekijän osaamiskokonaisuudesta, vaan oikeudellinen osaaminen ja sosiaalihuollon substanssin osaaminen kulkevat yhdessä, rinnakkain. Sosiaalityöntekijä käyttää lainsäädäntöä omassa työssään välineenä, jonka avulla asiakkaan tilanteeseen saadaan apua ja tukea.
Jos oikeudellinen osaaminen olisi irrotettavissa sosiaalityöstä, silloin sosiaalityötä tekisi työparina sosiaalityöntekijä ja juristi. Nyt sosiaalityötä tekevät sosiaalihuollon ammattilaiset, sosiaalityöntekijät, joiden työtehtävänä on tulkita ja soveltaa sosiaalihuollon lainsäädäntöä asiakastilanteissa. Sosiaalityöntekijöiden oikeudellisen osaamisen taso on vaihtelevaa aikaisemmin tehdyn selvityksen mukaan. Seitsemän sosiaalityöntekijää kymmenestä osaa tulkita lainsäädäntöä hyvin ja soveltaa sitä asiakkaan tilanteeseen. Kolme työntekijää kymmenestä kokee osaavansa jonkin verran tarvitsemaansa lainsäädäntöä.
Tarvitsemme täydennyskoulutusta
Lainsäädäntö on muuttunut vuosien aikana, ja uudistuu edelleen. Sosiaalityöntekijät tarvitsevat täydennyskoulutusta, jotta heidän ammattitaito pysyy yllä ja asiakkaan oikeudet toteutuvat vahvemmin. Täydennyskoulutuksen tulee kohdentua oikeudellisen osaamisen vahvistamiseen niin sosiaalihuoltolain kuin sosiaalihuollon erityislakien soveltamisen osalta. Tarvetta täydennyskoulutukselle lisää myös lainsäädännön monitulkintaisuus. Oikeudellisen osaamisen moniulotteisuus on hyvä huomioida tulevaisuudessa yliopistokoulutuksen aikana, ja vahvistaa tulevien sosiaalityöntekijöiden oikeudellisen osaamisen perusteita.
Ulla Sotaniemi
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelija
Kirjoitukseni perustuu syksyllä 2022 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani ”Sosiaalityöntekijän oikeudellinen osaaminen valvontatyössä”. Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityö.
Lähteet:
Kuusisto, Katja & Kalliomaa-Puha, Laura 2019: Päihdeongelmaisen asiakkaan asema ja oikeudet – mitä sosiaalihuoltolain uudet välineet tarkoittavat päihdehuollossa? Teoksessa: Pehkonen, Aini & Kekoni, Taru & Kuusisto, Katja (toim.): Oikeus päihdehuoltoon. Vastapaino. Tampere.
Martin, Maria & Kemppainen, Tarja & Niskala, Asta & Pohjola, Anneli 2018: Sosiaalityöntekijöiden ja sosionomien osaaminen Lapissa. Osaamiskartoituksen tuloksia. PohjoisSuomen sosiaalialan osaamiskeskus.
Poikonen, Heidi ja Kekoni, Taru 2019: Asiakkaan oikeudet ja niihin vaikuttavat tekijät päihdepalveluissa. Teoksessa: Pehkonen, Aini & Kekoni, Taru & Kuusisto, Katja (toim.): Oikeus päihdehuoltoon. Vastapaino. Tampere.
(64)
(Julkaistu 11.7.2022)
Intersukupuoliset henkilöt kaipaavat tukea
Intersukupuolisuus tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä, ettei henkilöä ole mahdollista määritellä yksiselitteisesti naiseksi tai mieheksi kehon sukupuolipiirteiden perusteella. Toisin sanoen intersukupuoliset henkilöt kantavat kehoissaan sekä nais- että miessukupuolille tyypillisinä pidettyjä ominaisuuksia.
Intersukupuolisuus ei ole sairaus, vaan siinä on kyse kehon sukupuolipiirteiden luonnollisesta vaihtelusta. Toisinaan se tulee sekoitetuksi transsukupuolisuuteen, mikä on eri asia, sillä transsukupuolisuudessa on kyse koetun sukupuolen ja kehon välisestä ristiriidasta. Monet intersukupuoliset henkilöt kokevat sen sijaan olevansa naisia tai miehiä. Osa intersukupuolisista henkilöistä kokee kuuluvansa sukupuolivähemmistöön, osa ei. Seksuaalisuuden kanssa intersukupuolisuudella itsessään ei ole mitään tekemistä.
Intersukupuolisia henkilöitä syrjitään
Omassa pro gradu -tutkielmassani tarkastelin, millaisia sosiaalisia kokemuksia intersukupuolisilla henkilöillä on. Tutkimuksen mukaan intersukupuoliset henkilöt kokevat syrjintää, mikä johtuu esimerkiksi siitä, että Suomessa virallisia sukupuolia on vain kaksi. Sen seurauksena intersukupuoliset lapset on pakko määritellä tytöiksi tai pojiksi. Erilaiset asiakirjat, tilat ja toiminnot, jotka on tarkoitettu vain naisille tai miehille, voivat myös aiheuttaa hankaluuksia intersukupuolisille henkilöille.
Tutkimuksen mukaan intersukupuoliset henkilöt voivat kokea vähemmistöstressiä, mikä tarkoittaa vähemmistöön kuuluvan henkilön kokemaa pitkäaikaista ja/tai toistuvaa stressiä. Sitä aiheuttavat esimerkiksi ennakkoluulot, epäasiallinen kohtelu ja syrjintä, joiden seurauksena intersukupuoliset henkilöt voivat pelätä muiden ihmisten reaktioita ja joutuvat pohtimaan, miten he voivat esimerkiksi pukeutua ja käyttäytyä. Tutkimuksen mukaan osa intersukupuolisista henkilöistä on kohdannut esimerkiksi sukupuoltaan koskevia epäasiallisia kysymyksiä ja kommentteja. Vähemmistöstressi voi aiheuttaa erilaisia kielteisiä terveysvaikutuksia, kuten mielenterveysongelmia.
Intersukupuolisuudesta voi olla vaikea puhua
Tutkimuksen mukaan intersukupuolisten henkilöiden ja heidän vanhempiensa on usein vaikea kertoa intersukupuolisuudesta muille, koska he voivat esimerkiksi pelätä, ettei intersukupuolisuutta ymmärretä. Osa intersukupuolisista henkilöistä häpeää omaa intersukupuolisuuttaan ja salaa sen jopa omilta läheisiltään. Monet kaipaavat tukea toisilta intersukupuolisilta henkilöiltä. Myös vanhempien, ystävien ja kumppaneiden antama hyväksyntä, tuki ja myönteinen suhtautuminen ovat hyvin tärkeitä.
Tutkimuksen mukaan intersukupuolisuudesta voi olla helpompi kertoa silloin, kun intersukupuoliset henkilöt huomaavat, että muut ihmiset tietävät intersukupuolisuudesta ja/tai sukupuolen moninaisuudesta ja hyväksyvät sen. Intersukupuolisuuteen tulisi suhtautua tavallisena asiana, mutta ei vähättelevästi. Intersukupuoliset henkilöt toivovat, että intersukupuolisuudesta tiedettäisiin, mutta kenenkään ei tarvitse tietää siitä kaikkea. Intersukupuolisilta henkilöiltä on hyvä kysyä, mitä intersukupuolisuus heille itselleen merkitsee. Käytännössä apua voi olla esimerkiksi neutraalista tavasta puhua, eli henkilöistä puhumisesta naisten ja miesten sijasta.
Sointu Helttunen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitelma perustuu pro gradu -tutkielmaani ”Intersukupuolisuuden sosiaalinen ulottuvuus intersukupuolisten henkilöiden kokemana”. Lapin yliopisto, 2022.
Lähteet:
European Union Agency for Fundamental Rights 2015: The fundamental rights situation of intersex people. 4/2015.
Jaskari Onni & Keski-Rahkonen Anna 2021: Vähemmistöstressi uhkana seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen terveydelle. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim. 2021; 137(17):1781-8.
Meyer Ilan H. 2003: Prejudice, Social Stress, and Mental Health in Lesbian, Gay, and Bisexual Populations: Conceptual Issues and Research Evidence. Psychological Bulletin Journal. 2003; 129(5): 674−697.
Oikarinen Tikli 2019: Ei tietoa eikä vaihtoehtoja – Selvitys intersukupuolisten ihmisten oikeuksista ja kokemuksista. Oikeusministeriön julkaisuja. Selvityksiä ja ohjeita 2019:3.
van Lisdonk Jantine 2014: Living with intersex/DSD – An exploratory study of the social situation of persons with intersex/DSD. The Netherlands Institute for Social Research.
(63)
(Julkaistu 8.6.2022)
Lasten ja nuorten hyvinvointi koronapandemian aikana
Korona-aika on vaikuttanut merkittävästi lasten ja nuorten hyvinvointiin.
Julkisessa keskustelussa ja mediassa lasten ja nuorten ääntä on tuotu esiin melko vähän, vaikka pandemia on vaikuttanut hyvin paljon myös lasten ja nuorten elämään. Sekä suomalaiset että kansainväliset tutkimukset puhuvat samaa kieltä; lasten ja nuorten hyvinvointi on huonontunut koronapandemian aikana.
Koronakriisi on lisännyt perheiden välistä eriarvoisuutta (Paju 2020, 6). Koronatoimien myötä lasten epävarmuus, turvattomuus ja ahdistus on lisääntynyt. Lasten yksinäisyys on lisääntynyt ja hyvinvointia ylläpitävät sosiaaliset suhteet ovat vähentyneet. (Lapsistrategian koronatyöryhmä 2020.) Keväällä 2020 huhtikuussa maailman lapsista 86 % oli poissa koulusta. Näistä lapsista 60 prosentilla ei ollut mahdollisuutta käyttää internetiä, jolloin he olivat todellisuudessa täysin ilman opetusta. Koulujen sulkeutumisen seurauksena myös kouluruokailu keskeytyi, jolloin kaikista köyhimmät lapset olivat vaarassa kärsiä aliravitsemuksesta. (The Lancet Child & Adolescent Health 2020, 479.)
Lasten ja nuorten hyvinvointi Erik Allardtin (1976) hyvinvoinnin ulottuvuuksien mukaan
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani lasten ja nuorten hyvinvointia Erik Allardtin (1976) hyvinvoinnin ulottuvuuksien – having, loving, being ja doing jäsennyksen mukaan. Tutkimus on tehty sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta. Tutkimusaineistona käytin valmista aineistoa, joka on kerätty PANDA-hankkeelle vuosina 2020 ja 2021.
Having -ulottuvuus tarkoittaa hengissä pysymistä, toimintaresursseja sekä tarvetta perustoimeentulolle (Helne & Hirvilammi 2021, 50). Having -ulottuvuuden osalta perheiden taloudelliset ongelmat lisääntyivät ja tukitoimet sekä tukipalvelut vähenivät tai loppuivat kokonaan. Näin ollen perheiden toimintaresurssit ovat huonontuneet koronapandemian aikana, mikä on vaikuttanut lasten ja nuorten hyvinvointiin heikentävästi. Perheiden haasteet kasvoivat koronapandemian aikana myös siksi, että yhteiskunta supisti perheille tarjottuja palveluja. Esimerkiksi mielenterveyspalveluihin pääseminen oli haasteellista, koska palveluja supistettiin ja ajettiin alas pandemian seurauksena.
Loving -ulottuvuus kuvaa sosiaalista vuorovaikutusta sekä merkityksellisiä ihmissuhteita. Ihmisen tulee kokea olevansa osa ryhmää tai yhteisöä. Yhteisöillä on merkitystä terveydelle ja lisäksi yhteisöt toimivat turvaverkkona haastavissa elämäntilanteissa. (Kivipelto & Saikkonen 2018, 60.) Hyvinvoinnin loving -ulottuvuus heikentyi oleellisesti koronapandemian aikana, koska kasvokkainen vuorovaikutus väheni. Palveluja siirrettiin etänä toteutettaviksi, mutta huomattiin, että etätapaamiset eivät sovi kaikille. Perheväkivalta, perheriidat ja lasten kaltoinkohtelu lisääntyivät. Myös yksinäisyys lisääntyi ja perheet kärsivät sosiaalisten suhteiden niukkuudesta.
Erik Allardtin mukaan (1976) being -ulottuvuus on ”ihmisenä olemista”. Lasten ja nuorten kohdalla being -ulottuvuus tarkoittaa sitä, että heillä on mahdollisuus kasvaa ja kehittyä kohti täyttä ihmisyyttä. Osallisuus ja elämänhallinta liittyvät being -ulottuvuuteen. Lisäksi terveys sisältyy tutkielmassani being -ulottuvuuteen. Being -ulottuvuuteen koronapandemia on vaikuttanut terveyden näkökulmasta. Korona sairautena on aiheuttanut paljon pelkoa, ahdistusta ja huolta. Mielenterveysongelmat ja ahdistus lisääntyivät ja vaikeutuivat niin lapsilla, nuorilla kuin vanhemmillakin. Vanhempien väsymys ja uupumus lisääntyivät ja jaksaminen vaikeutui. Vuonna 2020 myös päihdeongelmat, seksuaalinen hyväksikäyttö ja itsemurhat lisääntyivät.
Doing tarkoittaa merkityksellistä tekemistä, joka sallii ihmisen noudattaa omia arvojaan. Doing ei tarkoita vain palkkatyötä, vaan harrastukset, luova tekeminen ja vapaaehtoistyö kuuluvat doing -ulottuvuuden piiriin. (Helne & Hirvilammi 2021, 51-52.) Lasten ja nuorten tilanteissa doing merkitsee esimerkiksi varhaiskasvatusta, koulunkäyntiä, kerhotoimintaa ja harrastuksia. Koululla ja varhaiskasvatuksella on suuri merkitys lasten ja nuorten hyvinvoinnille, sillä koulu ja varhaiskasvatus tarjoavat lapsille ja nuorille rutiineja, ystävyyssuhteita ja ikätasoista tekemistä.
Doing -ulottuvuudessa hyvinvoinnin huonontuminen ilmenee etäkoulun ja etätöiden tekemisen haasteina. Osa lapsista jäi pois varhaiskasvatuksesta ja myös harrastustoiminta lopetettiin tai siirrettiin toteutettavaksi etänä. Vuonna 2020 myös työttömyys lisääntyi. Ongelmia esiintyi perheiden arjessa. Lapset eivät saaneet riittävästi tukea etäkouluun, jolloin oppiminen vaikeutui. Koulupudokkaat lisääntyivät ja osa lapsista ja nuorista jäi kokonaan koulunkäynnin ulkopuolelle. Varhaiskasvatuksen keskeytyminen toi mukanaan ongelmia. Vanhemmat joutuivat huolehtimaan töiden ohella myös lapsista, heidän koulunkäynnistään ja ruokahuollosta. Nämä tekijät haastoivat vanhempien jaksamista.
Tutkimustulosten analyysissä esiin tuli hyvinvoinnin ulottuvuuksien lisäksi myös viides luokka, jolle annoin nimen Sosiaalityöntekijöiden huoli. Sijoitin luokkaan sellaiset sosiaalityöntekijöiden vastauksissa toistuneet asiat, jotka liittyivät kyllä lasten ja nuorten hyvinvointiin, mutta jotka eivät suoraan sopineet Allardtin (1976) hyvinvoinnin ulottuvuuksiin. Nämä asiat keskittyivät sosiaalityöntekijöiden huolenaiheisiin koskien lapsia, perheitä ja pandemiaympäristössä työskentelyä. Sosiaalityöntekijät kantoivat huolta siitä, että perheiden ongelmat jäävät piiloon, sillä koronarajoitusten takia asiakkaita ei tavattu. Myös olemassa olevien ongelmien todettiin pahentuneen pandemian aikana. Koulujen ja päiväkotien ollessa kiinni perheiden palvelutarpeita ei huomattu ajoissa.
Miten koronapandemiasta päästään eteenpäin?
Lasten ja nuorten hyvinvointi ei ole oleellisesti muuttunut pandemian aikana vuosien 2020 ja 2021 välillä, mutta muutos on ollut suuri verrattuna aikaan ennen pandemiaa. Tämä muutos on ollut nimenomaan huonompaan suuntaan menemistä. Yhteiskunnan sulut ja sosiaalinen eristäytyminen muuttivat tapoja elää, tehdä työtä ja viettää vapaa-aikaa. Sellainen elämä, mikä oli ennen ollut normaalia, vietiin yhtäkkiä pois. Jotkut sopeutuivat rajoitettuun ja kotiin sijoittuvaan elämään sekä vapaa-aikaan paremmin, mutta monille perheille, lapsille ja nuorille, joilla oli muutenkin elämässään ja arjessaan haasteita, korona-aika näyttäytyi erityisen ahdistavana.
Lasten ja nuorten hyvinvoinnissa riittää korjattavaa pitkäksi aikaa. Mielenterveyspalvelujen vahvistaminen ja saatavuuden varmistaminen ovat eräs keskeinen toimenpide, jotta koronapandemian negatiivisia vaikutuksia lasten ja nuorten hyvinvoinnissa saadaan lievitettyä. Tähän tarvitaan lisää taloudellisia- ja henkilöstöresursseja tukemaan lapsia ja nuoria. Ei pidä kuitenkaan ajatella, että kaikki hyvinvoinnin haasteet, kuten tuen puute, mielenterveysongelmat ja arjen ongelmat, olisivat ilmestyneet pelkästään koronan myötä. Mielenterveyspalvelut, lastensuojelu ja monet muut julkiset palvelut ovat kärsineet resurssipulasta jo ennen koronaa. Pandemian myötä julkisten palvelujen puutteet nousivat vain entistä selkeämmin esille.
Rajoitustoimien ei tulisi kohdistua lapsiin ja nuoriin taudissa, jonka tiedetään olevan pitkälti vaaraton heille. Koronan jälkipuinnissa tulee pohtia, joutuivatko lapset ja nuoret maksamaan liian kovaa hintaa taudin ehkäisyssä, joka on pääosin vaarallinen vain iäkkäille ja erilaisista pitkäaikaissairauksista kärsiville. Tärkeintä on nyt keskittyä tarjoamaan apua niille, joilta korona-aika vei eniten jokapäiväistä tukea.
Yhteiskuntamme tulevaisuus on meidän sekä lasten ja nuorten käsissä. On tärkeää, että nyt teemme sellaisia ratkaisuja lasten ja nuorten hyvinvoinnin suhteen, että ne kantavat hedelmää pitkälle tulevaisuuteen. Olisi tärkeää panostaa hyvinvointiin ja hyvinvoinnin parantamiseen mahdollisimman nopeasti. Yhteiskunnaltamme tulee löytyä resursseja työhön lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseksi sekä mielenterveysongelmien ehkäisemiseksi. Poliittiset päätökset tulisi tehdä ajatellen pitkän aikavälin hyötyjä varsinkin, kun ne koskettavat lapsia, nuoria sekä lapsiperheitä.
Anna Jokela
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaani ”Sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä lasten ja nuorten hyvinvoinnista koronapandemian aikana”. Lapin yliopisto 2022.
Lähteet:
Allardt, Erik 1976: Hyvinvoinnin ulottuvuuksia. Werner Söderström osakeyhtiö. Porvoo
Helne, Tuula & Hirvilammi, Tuuli 2021: Puristuksissa? Nuoret ja kestävän hyvinvoinnin
ehdot. Kela. Helsinki
Kivipelto Minna & Saikkonen Paula 2018: Hyvinvointia niukkuudesta? Kokemuksia
viimesijaisesta turvasta. Janus 2018; 26 (1), 57–72
Lapsistrategian koronatyöryhmä 2020: Lasten ja nuorten hyvinvointi koronakriisin
jälkihoidossa. Lapsistrategian koronatyöryhmän raportti lapsen oikeuksien
toteutumisesta. Valtioneuvoston julkaisuja 2020:21.
https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/162318/VN_2020_21.pdf?
sequence=7&isAllowed=y Viitattu 27.5.2022.
Paju, Petri 2020: Paikoiltaan siirretty arki. Koronakriisin vaikutukset lapsiperheiden
elämään. Lastensuojelun keskusliitto. Lastensuojelun Keskusliiton verkkojulkaisu
2/2020. https://www.lskl.fi/wp-content/uploads/Paikoiltaan-siirretty-arkiverkkojulkaisu.pdf Viitattu 27.5.2022.
The Lancet Child & Adolescent Health 2020: Prioritising children’s rights in the
COVID-19 response. Editorial. The Lancet Child & Adolescent Health. Volume
4, Issue 7, 7/2020. https://www.thelancet.com/journals/lanchi/article/PIIS2352-4642(20)30172-
3/fulltext Viitattu 27.5.2022.
(62)
(Julkaistu 8.6.2022)
Vaino sukupuolistuneena väkivaltana käräjäoikeuksien tuomioasiakirjoissa
Vaino luo uhrien eri elämänalueille tunkeutuvan häiritsevän tilan, joka yhdistyy kokonaisvaltaiseen turvattomuuteen rajoittaen vainon uhrien toimijuutta ja elinpiiriä.
Vaino on intensiivistä, tavoiteorientoitunutta ja uhria pakottavaa käyttäytymistä, joka muodostuu erilaisista toistuvista väkivaltaisista ja ei-väkivaltaisista teoista, jotka uhrit kokevat epämieluisina, uhkaavina, ahdistavina ja tunkeilevina.
Vainoajan toiminta aiheuttaa uhrissa pelkoa, turvattomuutta ja ahdistusta sekä tuottaa uhreille fyysistä ja sosiaalista harmia. (Nikupeteri 2016, 46.) Eron jälkeinen vaino on sosiaalinen ongelma ja väkivallan muoto, joka kietoutuu entiseen lähisuhteeseen (Nikupeteri 2016, 26).
Eron jälkeinen vaino rikoksena
Suomessa vaino kriminalisoitiin vuonna 2014. Lain esitöiden mukaan vainon kriminalisointi oli tarpeellista Suomen rikoslainsäädännön saattamiseksi vastaamaan kansainvälisiä velvoitteita ja vainon kriminalisoinnille oli myös kansallista tarvetta. (HE 19/2013; Häkkänen-Nyholm & Salo 2019, 296.)
Vainossa rikoksena keskeistä on, ettei kyse ole yksittäisestä rikollisesta teosta, vaan osateot muodostavat uhrin elämänlaatua vakavasti häiritsevän tilan, joka herättää uhrissa pelkoa ja ahdistusta ja voi muodostua uhrin elämää hallitsevaksi (HE 19/2013). Vainon kriminalisointi toimii yhteiskunnallisena viestinä siitä, ettei vainoaminen ole hyväksyttyä toimintaa (Mehtola & Särkelä 2017, 10).
Eron jälkeinen vaino sukupuolistuneena väkivaltana
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani vainoa sukupuolistuneena väkivaltana käräjäoikeuksien tuomioissa. Toteutin pro gradu -tutkielmani hankeyhteistyössä CAPS-hankkeen kanssa ja aineistonani oli 20 käräjäoikeuksien vainotuomioasiakirjaa. Kaikissa aineistoni oikeustapauksissa vainoaja oli mies ja vainon uhri nainen. Tutkimuskysymyksinäni olivat 1) Millaisena vaino sukupuolistuneena väkivaltana näyttäytyy käräjäoikeuksien tuomioissa? 2) Millaisia seurauksia vainolla on sen kohteena oleville naisille?
Väkivallan sukupuolistuneisuus kuvaa sukupuolta osana väkivallan rakennetta, siihen liitettyjä asenteita, merkityksiä ja väkivallan selittämistapoja, kuitenkaan pelkistämättä väkivallan rakennetta ja dynamiikkaa sukupuolten väliseksi vastakkainasetteluksi (Ronkainen & Näre 2008, 21). Sukupuolistuneisuuden käsite viittaa väkivallan ja sukupuolen yhteen kietoutumiseen kulttuurisella, rakenteellisella ja yksilötasolla (Ronkainen 2017, 29). Eron jälkeisessä vainossa ilmenevät sukupuolistuneelle väkivallalle olennaiset piirteet eli sukupuolistuneet käytännöt, tasa-arvokysymykset, vallankäyttö ja ihmisoikeuksien loukkaaminen (Nikupeteri 2016, 47).
Eron jälkeisen vainon ilmeneminen ja vainon aiheuttamat seuraukset uhreille
Tutkielmani tuloksina oli, että eron jälkeinen vaino ilmenee uhriin kohdistuvina toistuvina yhteydenottoina, uhkaamisena, seuraamisena ja tarkkailemisena, syyllistämisenä ja halventamisena sekä uhrin pakottamisena ja kontrolloimisena. Lisäksi tutkimustulokseni ilmensivät lasten välineellistä roolia vainossa tapauksissa, joissa vainon kohteena olevalla naisella oli lapsia. Tutkielmani tulokset ilmentävät, että vainon kohteena oleminen aiheuttaa uhreille kielteisiä seurauksia. Vainon kohteena oleminen ja vainoajan toiminta aiheuttivat uhreille pelkoa, ahdistusta ja turvattomuutta. Vainosta aiheutui sen kohteena oleville naisille kipua, kärsimystä ja fyysisiä vammoja sekä häiriötä, haittaa ja taloudellista vahinkoa. Lisäksi uhrit joutuvat soveltamaan erilaisia selviytymisstrategioita pyrkiessään tekemään vainon kohteena olemisesta vähemmän vaarallista ja häiritsevää.
Tutkielmani tulokset havainnollistavat, että vainon kohteena olevien naisten tunnemaailmaa hallitsee voimakas pelko ja ahdistus. Kyse ei ole yksittäisten rikollisten tekojen aiheuttamasta pelosta ja ahdistuksesta, vaan vainon luomasta kokonaisvaltaisesta, uhrin eri elämänalueille ulottuvasta turvattomuudesta, joka rajoittaa uhrien elintilaa ja toimijuutta. Tutkielmani tulokset ilmentävät myös selkeästi vainon aiheuttamaa kokonaisvaltaista häiriötä uhrien elämälle. Vainoajat häiritsevät uhrinsa työssäkäyntiä, kotirauhaa ja liikkumista. Vaino luo uhrien eri elämänalueille tunkeutuvan häiritsevän tilan, joka yhdistyy kokonaisvaltaiseen turvattomuuteen rajaten vainon uhrin toimijuutta ja elinpiiriä entisestään. Vaino heikentää uhrien elämänlaatua, riistää uhreilta rauhan ja häiritsee arkielämän rutiineja.
Ymmärrys sukupuolesta vaikuttaa siihen, miten vaino ymmärretään ja miten sitä palvelujärjestelmässä tulkitaan
Vaino ilmiönä on sekä sukupuolistunut että sukupuolittunut (Nikupeteri 2016, 47; Spitzberg & Cupach 2007; Tjaden & Thoennes 1998, 3–5). Sukupuolistuneen väkivallan viitekehys ilmentää, etteivät naisten vainokokemukset ole kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta kontekstistaan irrallisia, vaan rakentuvat kontekstisidonnaisesti (Edwards 2011, 335–337; Lidman 2015). Siihen miten vaino ymmärretään ja millaisena sitä auttamisjärjestelmässä tulkitaan, vaikuttaa ymmärrys sukupuolesta (Nikupeteri 2016, 65). Vainoteot mahdollistuvat ja naisten vainokokemukset muotoutuvat sosiaalisesti ja kulttuurisesti määrittyneiden naiseuden, äitiyden ja entisen kumppanin roolien pohjalta (Nikupeteri 2016, 48). Sukupuolen ja väkivallan yhteen kietoutuneisuuden tarkasteleminen eron jälkeisen vainon kontekstissa on tärkeää, sillä sukupuoleen liittyvät lukkiuttavat tulkinnat voivat estää vainon tunnistamista, ellei niitä tiedosteta ja osata kyseenalaistaa (Nikupeteri 2016, 65).
Vainon sukupuolistuneisuutta ilmentävät myös vainon uhrille aiheuttamat seuraukset. Naisten ja miesten tunnereaktiot ja -kokemukset läheisen toteuttamaan vainoon ja väkivaltaan ovat usein erilaisia (Nikupeteri 2016, 23). Naiset kokevat vainon ja väkivallan yleensä intensiivisempänä, pelottavampana ja kokonaisvaltaisempana miehiin verrattuna, jolloin naisten kokemus vainottuna olemisesta muodostuu omanlaisekseen (Emerson ym. 1998, 304; Sheridan & Lyndon 2012; Romito & Grassi 2007). Toisaalta myös reaktiot vainon kohteena olevien naisten kokemaan pelkoon voivat olla sukupuolistuneita. Naisten kokema pelko voi tulla vähätellyksi ja uhrit nähdyiksi ylitunteellisina (Nikupeteri 2017b, 12) tai ylivarovaisina naisina, minkä seurauksena ammattilaiset voivat tulkita virheellisesti naisten kokeman pelon ja turvattomuuden liioitelluksi tai kuvitelluksi (Nikupeteri 2017a, 802).
Eron jälkeisen vainon kohteena olevat naiset eivät kuitenkaan ylireagoi tai kärsi suhteettomista peloista. Pelko on legitiimi reaktio vainoon, joka lievimmilläänkin aiheuttaa uhrissa voimakasta ahdistusta on ja joka pahimmillaan on kohteelle erittäin vaarallista tai jopa tappavaa. (DeKeseredy ym. 2017, 69; ks. myös Nikupeteri ym. 2017.)
Vaino ilmiönä haastaa sosiaalityön asiantuntijuutta ja edellyttää ammattilaisilta riittävää vainotietoa
Jotta vainon uhreja voidaan auttaa, tulee ammattilaisten kyetä tunnistamaan vaino ilmiönä (Nikupeteri 2016, 6). Pelkkä vainon tunnistaminen ei kuitenkaan riitä, vaan jotta uhrien avuntarpeisiin voidaan vastata, tulee ammattilaisten kyetä ymmärtämään vainon luonne väkivaltana (Nikupeteri 2016, 157). Jotta vainon uhrit voidaan tunnistaa, tarvitaan riittävää vainotietoa sekä kykyä vallitsevien naiseuteen ja äitiyteen liittyvien sukupuolistuneiden käsitysten ja asenteiden tiedostamiseen (Nikupeteri 2016). Vainotieto ei voi olla pelkästään väkivaltaan erikoistuneilla ammattilaisilla olevaa asiantuntijuutta, vaan vainon kohteena olevat naiset tulee tunnistaa koko palvelujärjestelmässä.
Mikäli vainon uhrit eivät tulle tunnistetuiksi tai ammattilaiset positioivat heidät virheellisesti esimerkiksi vieraannuttaviksi vanhemmiksi, haavoittaa se vainon uhreja entisestään ja toisaalta mahdollistaa vainon jatkumisen siihen puuttumisen sijaan. (Nikupeteri 2016, Häkkänen-Nyholm 2017, 99.) Vaino haastaa sosiaalityön asiantuntijuutta ja edellyttää ammattilaisilta riskin tunnistamista ja arviointia sekä moniammatillista työskentelyä (Nikupeteri & Laitinen 2017, 19; Nikupeteri 2016).
Janika Paananen
Lapin yliopisto
Kirjoitukseni perustuu 2022 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani ”Vaino sukupuolistuneena väkivaltana käräjäoikeuksien tuomioissa”.
Lähteet:
DeKeseredy, Walter & Dragiewicz, Molly & Schwartz, Martin 2017: Abusive endings. Separation and divorce violence against women. University of California Press. Oakland, California.
Edwards, Alice 2011: Violence against women under international human rights law. Cambridge University Press. Cambridge, New York.
Emerson, Robert & Ferris, Kerry & Gardner, Carol Brooks 1998: On Being Stalked. Social Problems 45(3), 289–314.
Hallituksen esitys eduskunnalle laeiksi rikoslain, pakkokeinolain 10 luvun 7§:n ja poliisilain 5 luvun 9§:n muuttamisesta (HE 19/2013).
Häkkänen-Nyholm, Helinä 2017: Vainon uhri vai vainon uhriksi tekeytyvä lapsen vanhemmasta vieraannuttaja? Teoksessa Laitinen, Merja & Kinnunen, Jaana & Hannus, Riitta (toim.): Varjosta valoon. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen, katkaisu ja uhrien selviytymisen tukeminen. Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 41. Ensi- ja turvakotien liitto ry. 83–101.
Häkkänen-Nyholm, Helinä & Salo, Verna 2019: Miten vainoamisesta tuomitaan: Oikeuskäytäntö Suomessa 2015–2016. Defensor Legis 3, 296–308.
Lidman, Satu 2015: Väkivaltakulttuurin perintö. Sukupuoli, asenteet ja historia. Gaudeamus. Helsinki.
Mehtola, Sirkku & Särkelä Riitta 2017: Esipuhe. Teoksessa Laitinen, Merja & Kinnunen, Jaana & Hannus, Riitta (toim.): Varjosta valoon. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen, katkaisu ja uhrien selviytymisen tukeminen. Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 41. Ensi- ja turvakotien liitto ry. 9–11.
Nikupeteri, Anna 2016: Vainottuna. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen ja uhrien kohtaaminen. Acta Universitatis Lapponiensis 336. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
Nikupeteri, Anna 2017a: Professionals’ critical positionings of women as help-seekers: Finnish women’s narratives of help-seeking during post-separation stalking. Qualitative Social Work 16(6), 793–809.
Nikupeteri, Anna 2017b: Stalked Lives: Finnish Women’s Emotional Experiences of Post-Separation Stalking. Nordic Social Work Research 7(1), 6–17.
(61)
(Julkaistu 8.6.2022)
Kiusaamista koulussa, väkivaltaa kadulla?
Kouluissa tapahtuu koulukiusaamista ja väkivaltaa monissa eri muodoissa. Suhtaudutaanko kouluissa tapahtuneisiin tekoihin kuitenkin lievemmin kuin vastaavaan tapahtumaan kadulla? Vaikuttaako koulukiusaamisen käsite heikentävästi kiusaamiseen puuttumiseen ja sen ehkäisyyn?
Mediassa uutisoidaan toistuvasti koulukiusaamisesta ja kouluissa tapahtuvista väkivallanteoista. (Hirvonen, 2020; Koskinen 2020; Tanninen 2021) Koulukiusaamista on pyritty torjumaan jo vuosikymmeniä, mutta silti sitä esiintyy edelleen. Tämä sai minut pohtimaan, vastaako koulukiusaamista kuvaava käsite kiusaamisen sisältöä vai olisiko tarpeellista uudistaa koulukiusaamisen käsitettä.
Mediassa koulukiusaamisesta on usein käytetty kouluväkivallan käsitettä. Voisiko kiusaamisen sisältöä osuvammin kuvaava käsite edistää koulussa tapahtuvaan kiusaamiseen ja muuhun väkivaltaiseen käyttäytymiseen puuttumista ja ehkäisyä?
Kiusaaminen ja väkivalta kouluissa
Nuorten elämän keskiössä ovat kaksi merkittävää yhteisöä; koti ja koulu (Ojala 2017, 5). Koulu on oppimisen lisäksi nuorisokulttuurin keskus, jossa nuori rakentaa tärkeitä ihmissuhteita (Kiilakoski 2012, 15).
Koulu ei ole jokaiselle nuorelle ainoastaan kiva paikka, sillä koulussa saatetaan kohdata kiusaamista ja muuta vahingoittavaa käytöstä. Koulukiusaaminen ilmenee muun muassa ryhmän ulkopuolelle jättämisenä, juorujen levittämisenä, lyömisenä ja potkimisena. Koulukiusaaminen linkittyy vahvasti väkivaltaan, mutta myös rikollisuuteen; koulukiusaaminen on sisällöltään fyysistä tai henkistä väkivaltaa ja väkivaltainen teko voi puolestaan täyttää rikoksen tunnusmerkit, jolloin kiusaamisesta voi tulla tuomittava rikos.
Nuorelle kaverisuhteet ovat merkittäviä ja nuoren hyvinvoinnille voikin olla hyvin haitallista jäädä kaveriporukoiden ulkopuolelle (Korkiamäki 2014, 38). Koulussa koettu kiusaaminen heikentää nuorten mielenterveyttä ja usein kiusaamisen kohteeksi valikoituvatkin jo entuudestaan masentuneet tai ahdistuneet koulutoverit. (Nurmi ym. 2014, 150, 175–176; Aalto-Setälä ym. 2020, 13).
Tutkielmassani hyödynsin Nuorisorikollisuus -aineistoa (Kivivuori & Näsi 2016), jonka analysointi oli erittäin mielenkiintoista. Tulokset osoittavat, että koulukiusaamisen lisäksi kouluissa tapahtuu muuta toisia vahingoittavaa käyttäytymistä, kuten pahoinpitelyitä, tappeluun osallistumista, varastamista, seksuaalista häirintää ja väkivallalla uhkailua. Nuoret olivat kohdanneet lähes kaikkia tekoja enemmän koulussa, kuin muissa ympäristöissä.
Koulukiusaamisen ja väkivallan käsitteiden tarkastelussa yksi eroavaisuus nousee vahvasti esille. Koulukiusaamisen määrittelyissä puhutaan pitkäkestoisuudesta ja toistuvuudesta. Puolestaan väkivallan määrittelyssä keskiössä on väkivallan seuraukset kohteelle. Väkivalta aiheuttaa ja sillä pyritään aiheuttamaan haittaa kohteelle. On ristiriitaista ajatella, että yksittäinen väkivallanteko katsotaan väkivallaksi, mutta pitkäkestoisesta ja systemaattisesta väkivallasta käytettäisiin koulukiusaamisen käsitettä. Koulukiusaaminen oli aineistossa määritelty tönimiseksi, nimittelyksi ja syrjinnäksi, mitkä vaikuttavat melko lieviltä teoilta. Mielestäni lieviksi määritellyt teot ovat kuitenkin väkivaltaa, sillä ne voivat aiheuttaa kohteelleen negatiivisia seurauksia.
Lopuksi
Koulu ei ole turvassa väkivallalta, vaan siellä tapahtuu samoja tekoja kuin muissakin nuorten suosimissa ympäristöissä. Tärkeintä olisi kyetä ehkäisemään toisia vahingoittavaa käyttäytymistä, jotta jokainen lapsi ja nuori saisi käydä koulua turvallisessa ympäristössä. Koulukiusaaminen on väkivaltaa ja siihen tulee suhtautua sen vaatimalla vakavuudella. Nuorten kahinoita ei tule kuitata toteamalla esimerkiksi, että ”pojat on poikia”.
Tutkielmani antaa perusteita koulukiusaamisen käsitteen uudistamiseen. Jos puhumme koulukiusaamisesta väkivallan tai kouluväkivallan käsitteellä, tekojen vähättelyn riski mahdollisesti pienenee, jolloin tekoihin myös puututaan voimakkaammin. Koulut eivät kykene yksin kantamaan vastuuta väkivaltaan puuttumisessa ja sen ehkäisyssä, vaan tueksi tarvitaan eri viranomaistahoja. Tämä kirjoitus toivottavasti lisäsi ymmärrystä siitä, miten vakavia tekoja kouluissa tapahtuu, joita ei voida määrittää vain kiusaamiseksi.
Milla Pötsönen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Kiusaamista koulussa, väkivaltaa kadulla. Koulukiusaaminen ja väkivalta epätoivottuna käyttäytymisenä yläkoululaisten keskuudessa”. Lapin yliopisto, 2022.
Lähteet:
Aalto-Setälä, Terhi & Huikko, Eeva & Appelqvist-Schmidlechner, Kaija & Haravuori, Henna & Marttunen, Mauri 2020: Kouluikäisten mielenterveysongelmien tuki ja hoito perustason palveluissa. Opas tutkimiseen, hoitoon ja vaikuttavien menetelmien käyttöön. PunaMusta Oy. Vantaa.
Hirvonen, Saara 2020: Harvinainen väkivallanteko Vantaan Kytöpuiston koulussa – yksi alakoululainen loukkaantui välitunnilla. Yle Uutiset 21.9.2020. https://yle.fi/uutiset/3-11555048. Viitattu 4.1.2022.
Kiilakoski, Tomi 2012: Koulu nuorten näkemänä ja kokemana. Tilannekatsaus-marraskuu 2012. Opetushallituksen muistio 2012:6. https://www.nuorisotutkimusseura.fi/images/julkaisuja/144743_koulu_nuorten_nakemana_ja_kokemana_2.pdf. Viitattu 25.3.2022.
Kivivuori, Janne & Näsi, Matti: Nuorisorikollisuus 2016 [sähköinen tietoaineisto]. Versio 2.0 (2018-10-31). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD3209. Viitattu 15.2.2022.
Korkiamäki, Riikka 2014: ”Jos mä nyt voisin saada ystäviä”. Ulkopuolisuus vertaissuhteissa nuorten kokemana. Teoksessa Gissler, Mika & Kekkonen, Marjatta & Känkänen, Päivi & Muranen, Päivi & Wrede-Jäntti, Matilda (toim.): Nuoruus toisin sanoen: Nuorten elinolot- vuosikirja 2014. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL, 38–50.
Koskinen, Anu Leena 2020: Vanhemmat huolissaan Suomen kouluväkivallasta: ”Kenelläkään koulun aikuisella ei ole lupa katsoa pois”. Yle Uutiset 23.9.2020. https://yle.fi/uutiset/3-11558790. Viitattu 4.1.2022.
Ojala Terhi 2017: Kun perusopetuksen oppilaat oireilevat psyykkisesti. Opettajien kokemuksia. Oppimisen ja oppimisvaikeuksien erityislehti, 27 (4), 4–11.
Nurmi, Jari-Erik & Ahonen, Timo & Lyytinen, Heikki & Ruoppila, Isto & Pulkkinen. Lea & Lyytinen, Paula 2018: Ihmisen psykologinen kehitys. PS-kustannus. Jyväskylä.
Tanninen, Jouni 2021: Kouluväkivaltaa esiintyy laajasti Tampereella, vanhempien yhdistys esittää ensiavuksi yhtenäisiä toimintaohjeita. Yle Uutiset 19.11.2021. https://yle.fi/uutiset/3-12194822. Viitattu 8.2.2022.
(60)
Autetuksi tulemisen mahdollisuudet parisuhdeväkivallassa
Naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta on suomalaisessa yhteiskunnassa edelleen tunnistamaton ja piilossa oleva ilmiö.
Joka kolmas suomalainen nainen on kohdannut väkivaltaa, joka tarkoittaa siis lähes miljoonaa naista. (Muukkonen 2017, 10.) Naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta voidaan määrittää sukupuolistuneeksi ilmiöksi, koska siihen vaikuttavat edelleen vahvasti erilaiset rakenteelliset ja asenteelliset käsitykset naisten ja miesten rooleista. Väkivalta on ihmisoikeusloukkaus ja vakava yhteiskunnallinen ongelma.
Nainen parisuhdeväkivallan uhrina
Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ilmenee jokaisessa yhteiskuntaluokassa ja se käsittää erilaisia muotoja fyysisestä, psyykkisestä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Henkisen väkivallan kokeminen voi olla kokemukseltaan pahempaa kuin fyysinen väkivalta. (Marttala 2012, 42–43.) Henkinen väkivalta muuttaa pikkuhiljaa uhrin persoonallisuutta ja saa hänet mukailemaan tekijän haluja ja tarpeita. Pitkään jatkuva henkinen väkivalta murtaa uhrin identiteetin, jolloin uhri usein syyllistää itseään tilanteesta.
Naiseuteen liittyy monia odotuksia esimerkiksi hyvästä äitiydestä tai vaimoudesta, jolloin väkivalta on usein hyväksyttyä ja sen kokemista vähätellään. Parisuhdetta määrittävät ja ohjaavat sukupuolittuneet roolit ja odotukset. Nämä muovaavat riippuvuuksia ja valtasuhteita parin välillä. (Ronkainen 2017, 32.)
Suomi on yhä edelleen korkealla väkivaltatilastoissa ja väkivallan kokemukset ovatkin melko arkipäiväisiä Suomessa (Ronkainen 2008, 389). 1990-luvulta alkaen parisuhdeväkivallan tekijän rangaistavuuteen on tullut useita lakimuutoksia. Raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin vuonna 1994 ja lisäksi vainoaminen tuli rangaistavuuden piiriin vuonna 2014. Lakimuutoksista huolimatta naisiin kohdistuva väkivalta ei ole vähentynyt Suomessa (Lidman 2015, 51).
Naisten avun hakemista estävät tekijät
Pro gradu -tutkielmassamme tarkastelimme parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten autetuksi tulemisen esteitä. Tutkimusaineistona käytimme valmista aineistoa, joka on kerätty Lapin yliopiston ja Viola ry:n yhteistyönä toteutetussa hankkeessa. Tutkimuksen tuloksena olemme jäsentäneet naisten avun hakemisen esteet sisäisiin ja ulkoisiin esteisiin.
Sisäiset esteet
Naisten tunteet vaihtelivat rakkaudesta häpeään ja syyllisyyteen. Tunteille oli yhteistä se, että naiset näkivät parisuhdeväkivallan syyt muualla kuin tekijässä. He syyllistivät parisuhdeväkivallasta itseään ja kokivat huonommuuden tunteita parisuhteessa. Naiset ovat usein alisteisessa asemassa suhteessa kumppaniinsa.
Naiset näkivät kumppanissaan ja elämäntilanteessaan väkivallasta huolimatta niin paljon hyviä asioita, että he jaksavat uskoa ja toivoa, että väkivalta loppuisi ja tekijän muuttuisi. Naiset kannattelivat ja pitivät yllä kulisseja. Keskeisin syy kulissien ylläpitämiseen oli halu säilyttää ehjä koti ja perhe, ainakin ulospäin. Väkivaltaa salataan ja piilotellaan viimeiseen asti. Naiset sietivät kohtuuttoman paljon huonoa kohtelua ja joutuivat tinkimään omasta hyvinvoinnistaan.
Väkivalta itsessään kuormittaa uhria ja vie voimavaroja. Kun tähän yhdistyvät erilaiset haastavat elämänvaiheet, kuten esimerkiksi ruuhkavuodet, nousee avun hakemisen kynnys yhä korkeammaksi. Parisuhdeväkivallalle on tyypillistä, ettei sitä haluta tunnistaa, eikä myöntää. Osalle naisista väkivalta voi olla niin tuttua ja normaalia, että vasta avunpiiriin hakeutuminen saa ymmärtämään oman tilanteen vakavuuden. Naiset myös kieltävät väkivallan olemassaolon tietoisesti, sillä he eivät halua, eivätkä kykene myöntämään sitä. Väkivallan unohtaminen ja kieltäminen toimi monen naisen selviytymismekanismina arjessa.
Ulkoiset esteet
Naisten avun hakemisen esteinä oli useampia tekijöitä, jotka tulivat uhrin ulkopuolelta. Estävinä tekijöinä avun hakemiselle olivat ihmissuhteisiin liittyvät asiat, kuten esimerkiksi läheisten tuen puute. Myös väkivallan tekijän uhkailu, pelottelu ja syyllistäminen toimivat merkittävinä esteinä naisten avun hakemiselle. Naiset pelkäsivät jopa henkensä puolesta, että tekijä avun hakemisen seurauksena satuttaisi heitä tai muuta perhettä.
Tiedon puute, taloudellinen tilanne ja käytettävissä olevat resurssit vaikuttivat naisten avun hakemiseen. Uhrit eivät ole tietoisia avun hakemisen väylistä tai he eivät osanneet hakea apua. Usein naiset pelkäsivät, että miten he pärjäisivät taloudellisesti mahdollisen eron jälkeen. Myös asuinpaikka voi estää avun hakemisen ja saamisen, sillä palveluiden piiriin pääseminen voi olla mahdotonta etäisyyksien ja siihen liittyvien tekijöiden vuoksi.
Myös palvelujärjestelmä voi toimia ulkoisena esteenä avun saamiselle. Väkivallan uhrit kokivat liian usein parisuhdeväkivallan vähättelyä ja sivuuttamista työntekijän taholta palvelujärjestelmässä. Tyypillistä oli, että sosiaali- -ja terveydenhuollon ammattilaisilla ei ollut riittävästi tietoa ja kykyä tunnistaa ja auttaa parisuhdeväkivallan uhreja. Kun uhrit kokivat liian paljon sivuuttamista ja vähättelyä, avun hakeminen koetaan lopulta turhaksi. Yhteiskunnallisiin tekijöihin liittyvät myös erilaiset rakenteelliset ongelmat, kuten epäkohdat lainsäädännössä, kuten lähestymiskieltoa koskevissa asioissa. Tietämättömyys ja asenteet parisuhdeväkivaltaa kohtaan läpäisevät usein jokaisen yhteiskunnan osa-alueen, niin palveluissa, lainsäädännössä ja päätöksenteossa. Ilmiö on leimallinen ja häpeällinen uhrille, ja on kestämätöntä, että vastuu avun hakemisesta ja väkivallan esille tuomisesta on lähes aina vain uhrilla.
Parisuhdeväkivalta näkyväksi yhteiskunnassa
Lähi- ja peruspalvelut toimivat merkittävässä roolissa väkivallan uhrin tunnistamisessa. Väkivaltaa kokeneilla on useita kontakteja eri aloilla työskenteleviin ammattilaisiin, jolloin heillä on mahdollisuudet tunnistaa ja kohdata väkivalta perheessä. (Skaffari ym., 2021.) Kun autetuksi tulemisen esteitä tehdään näkyviksi, väkivallan uhrien palveluja voidaan kehittää.
Suomi on saanut kritiikkiä naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisystä, ja väkivaltatyöhön ei suunnata tarpeeksi resursseja. Tämä kertoo myös siitä, ettei ilmiötä oteta tarpeeksi vakavasti. Vaikka uhrin auttaminen ja tietoisuus parisuhdeväkivallasta on lisääntynyt, on heidän asemansa edelleen huono. Parisuhdeväkivallan ilmiö tunnustetaan, mutta palvelujärjestelmässä ei ole systemaattista käytäntöä tai yhdenmukaisia toimintatapoja parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisen auttamiseksi. Uhrit toivoivat, että perustason palveluissa jokaiselta kysyttäisiin parisuhdeväkivallasta yleisenä ja kartoittavana kysymyksenä. Vaikka naisiin kohdistuu Suomessa paljon väkivaltaa, palveluverkosto edelleen riittämätön ja palvelut ovat usein vaikeasti löydettävissä.
Parisuhdeväkivallan uhrin auttaminen vaatii edelleen asenteiden muuttumista ja tietoisuuden lisäämistä yhteiskunnassa. Poliittisten päätöstentekijöiden tietämättömyys heijastuu suoraan väkivaltatyöhön ohjattaviin resursseihin ja lainsäädäntöön. Päättäjien ulostulot parisuhdeväkivallan todellisuudesta voisivat saada uhrit hakemaan apua rohkeammin. Ilmiön näkyväksi tekeminen olisi tärkeää uhrien autetuksi tulemisen kannalta, sillä se auttaisi väkivallan tunnistamisessa ja avoimuuden luomisessa.
Salla Puhakka
Johanna Ålander
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaamme ”Parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten autetuksi tulemisen esteet ”. Lapin yliopisto, 2022.
Lähteet:
Hurtig, Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2014: Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. UniPress. Eurooppa, 250–280.
Lidman, Satu 2015: Väkivaltakulttuurin perintö. Sukupuoli, asenteet ja historia. Gaudeamus. Tallinna.
Marttala, Pia 2011: Parisuhdeväkivallan monet muodot. Teoksessa Hannus, Riitta & Mehtola, Sirkku & Natunen, Luru & Ojuri, Auli (toim.) Veitsen terällä. Naiseus ja parisuhdeväkivalta. Ensi -ja turvakotien liitto. Hämeenlinna, 37–50.
Muukkonen, Tiina 2017: Tehdään jalkautuvaa väkivaltatyötä! Teoksessa Havu, Elina & Kovanen, Tuulia & Lehtonen, Maiju & Uusitalo, Sanna (toim.): Askeleita jalkautuvaan väkivaltatyöhön. Hyvinvoinnilla väkivaltaa vastaan. Ensi- ja turvakotien liitto. 10–11. https://issuu.com/ensi-jaturvakotienliitto/docs/askeleita_jalkautuvaan_v__kivaltaty. Viitattu 20.10.2021.
Ronkainen, Suvi 2008: Kenen ongelma väkivalta on? Suomalainen hyvinvointivaltio ja väkivallan toimijuus. Yhteiskuntapolitiikka 73 (2008):4.
Ronkainen, Suvi 2017: Mitä väkivalta on? Teoksessa Niemi, Johanna & Kainulainen, Heini & Honkatukia, Päivi (toim.): Sukupuolistunut väkivalta. Oikeudellinen ja sosiaalinen ongelma. Vastapaino. Tampere, 19–35.
Skaffari, Pia & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2021: Auttamisjärjestelmän kriittiset kohdat parisuhdeväkivallan kokijoiden näkökulmasta. Tutkimusraportti. Lapin yliopisto. https://ensijaturvakotienliitto.fi/violary/wp-content/uploads/sites/31/2021/09/Raportti-070921_yhteensovitetut-toimintamallit_valmis.pdf?x14354 Viitattu 24.2.2022.
(59)
Tiibetiläisen sosiaalityön lähtökohdat ja eetos
Onko meillä opittavaa tiibetiläisestä sosiaalityöstä?
Ymmärtääkseni paremmin tiibetiläistä sosiaalityötä, lähdin tutkimusmatkalle Tiibetin alkuperäiskansan buddhalaiseen ajatteluun.
Tiibetiläiset sosiaalityöntekijät työskentelevät ja johtavat sosiaalityön projekteja Nepalissa ja muualla Himalajan alueella. Tutkimusaineistoni tuottivat kaksi tiibetiläistä sosiaalityöntekijää. Tutkimuksen tulokset olivat jaoteltavissa kolmeen kategoriaan:
- pysymättömyyden ymmärtäminen
- suhteet ihmisiin
- buddhalaiset mielenharjoitukset.
Nämä lähtökohdat ilmentävät tiibetiläisen sosiaalityön eetosta.
Pandemia iski pahiten alkuperäiskansoihin ja köyhiin
Samaan aikaan kun itse istuin mukavasti työpöytäni ääressä, polttohautasivat tiibetiläiset kollegamme avustajineen Covid-19-pandemian uhreja sekä organisoivat ruokaa, vettä, lääkkeitä ja happea karanteenissa oleville köyhille perheille.
Muutoin he auttavat asunnottomia lapsia ja aikuisia, sekä hankkivat rahoitusta lasten ja päihdekuntoutujien koulutukseen. Siinä sivussa he tukevat maanjäristysten, ilmansaasteiden ja monien globaalien sosiaalisten ja ekososiaalisten ongelmien uhreiksi joutuneita yksilöitä ja yhteisöjä – eli kanssakulkijoitaan, siskojaan ja veljiään – kuten he asiakkaitaan kutsuvat.
Blogia kirjoittaessani saan tietää tiibetiläiseltä sosiaalityöntekijältä heillä ilmenneestä uudenlaisesta haasteesta: Kathmandussa on nälkiintyneitä koiria, koska ravintolat ovat pandemian ja lock downin vuoksi suljettu ja ruuasta on muutenkin puutetta. Sosiaalityöntekijä kertoo, että on sydäntä särkevää nähdä niin paljon kärsiviä koiria. Tiibetiläisen sosiaalityön perustana on Buddhan ensimmäinen opetus: Neljä Jaloa Totuutta: totuus kärsimyksestä, totuus kärsimyksen syistä, totuus kärsimyksen lakkaamisesta ja totuus kärsimyksen lakkaamiseen johtavasta polusta. Mielenharjoitukset liittyvät viimeisimpään eli menetelmiin.
Pysymättömyyden filosofia
Tiibetiläiset sosiaalityöntekijät opastavat myös asiakkaitaan mielenharjoituksiin, joita ovat muun muassa pysymättömyyden ymmärtäminen, puolueettomuuden ja myötätunnon harjoittaminen, kärsimyksen ymmärtäminen sekä keskinäisen riippuvuuden havaitseminen.
Tutkimukseen osallistunut tiibetiläinen sosiaalityöntekijä kertoi pysymättömyyden filosofiasta kuvaamalla kaikkein vaikeinta aikaa elämässään. Silloin hän oli lapsi ja pakeni perheensä kanssa kotimaastaan Tiibetistä. Hän kerjäsi ruokaa vaikeasti sairastuneille läheisilleen. Hän kirjoitti koskettavaa konkretiaa: vaatteita ei vaihdettu kuukausiin, he nukkuivat paljaalla maalla, tyynynä oli tiilen pala, jonka päälle hän asetti puhki kuluneet kenkänsä pehmikkeeksi ja hän oli erittäin väsynyt. Silloin oivallus pysymättömyydestä (impermanence) auttoi häntä ymmärtämään, että myös ongelmat ovat pysymättömiä. Tämä auttoi ylläpitämään toivoa.
”melkein menetin toivoni, mutta pieni ymmärrykseni buddhalaisuudesta, mikä sanoo, että kaikki on pysymätöntä ‒ ‒ ennemmin tai myöhemmin vapaudun näistä ongelmista”.
Konkreettista apua ja käytännöllistä myötätuntoa elämänsä vaikeimpana aikana hän sai toisilta köyhiltä lapsilta Nepalissa.
Sosiaalityön tutkija ja antropologi Alexandra Crampton (2015) ehdottaa sosiaalityön ”parhaiden käytäntöjen” dekolonisointia pysymättömyyden filosofian kautta. Cramptonin mukaan valtavirtainen länsimaiseen tiedekäsityksen pohjautuva sosiaalityö perustuu pysymättömyyden sijaan sen vastakohtaan: pysyvyyteen. Jos sosiaalityön lähestymistavat ovat standardinomaisia sitoumuksia, ne saattavat jättää huomiotta paikalliset ympäristöt, jolloin positiivinen ja kestävä muutos sosiaalisissa ja luonnonympäristöissä jää syntymättä. Hänen mukaansa on syytä erottaa ne sosiaalityön teoriat, jotka parhaiten soveltuvat pintatason muutokseen niistä sosiaalityön syvällisistä teorioista, joista menetelmät ja teoriat tulisi johtaa. (Mt. 2‒3.)
Ystävällisyyden maksaminen takaisin -mielenharjoitus
Tiibetiläinen sosiaalityöntekijä kertoi lähtökohtansa sosiaalityöhön ja nepalilaisten lasten auttamisen liittyvän kolmeen seikkaan: ystävällisyyden maksaminen takaisin niille, jotka auttoivat häntä vaikeina aikoina, Hänen Pyhyytensä Dalai Laman syvälliset ohjeet ja buddhalaiset myötätunnon inspiroimat anteliaisuuden harjoitukset.
Tiibetiläinen sosiaalityöntekijä haluaa korvata vaikeassa elämäntilanteessa oleville henkilöille tai yhteisöille heidän hyvyytensä takaisin. Tämä kuulostaa radikaalilta ja raikkaalta ajattelulta länsimaalaisen sosiaalityön kontekstiin sijoitettuna. Ajattelun taustalla on keskinäinen riippuvuus ja käsitys, että pohjimmiltaan olemme kaikki yhtä.
Tiibetiläisten sosiaalityöntekijöiden mukaan autamme jatkuvasti toisiamme, joko tiedostaen tai tiedostamatta. Heidän ajattelunsa mukaan olemme yhtä kaikkien olentojen kanssa, mikä kattaa niin näkymättömät kuin näkyvät olennot, eläimet ja luonnon. Ajattelussa on yhteneväisyyttä alkuperäiskansojen tiedon kanssa. Paikallinen ja alkuperäiskansojen (Indigenous) tieto korostuu sosiaalityön kansainvälisessä määritelmässä: ”Tieteellisesti sosiaalityö paikantuu sosiaalityön, yhteiskunta- ja humanististen tieteiden teorioihin sekä alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen tietoon.” (International Federation of Social Workers.)
Myötätunto ja pyhyys
Tiibetiläisellä sosiaalityöllä on myös yhtymäkohtia sosiaalityön ja setlementti -liikkeen uranuurtajan Jane Addamsin ajatteluun, jonka mukaan sosiaalisia ja kulttuurisia raja-aitoja voidaan yhteisöissä ylittää. Lapset ja vähäosaiset siirtolaiset olivat niitä, joiden keskuudessa syntyi rakentavia tunteita ja käytännön sosiaalisuutta. Addams näki keskinäistä huolenpitoa, avunantoa ja solidaarisuutta, mitä olisi kaivattu laajemminkin yhteiskunnassa. Hän teki havaintoja erityisesti lapsiryhmissä ilmenevästä keskinäisestä myötätunnosta ja kyvystä yhteistoimintaan.
Jane Addams toi esille, miten leikki toimi lapsilla herätteenä sosiaalisiin suhteisiin. Leikki myös yhdisti lapsia toveruuden hengessä. Useiden kulttuurien muodostamissa siirtolaisyhteisöissä lapset edustivat Addamsille ”todellisen demokraattisen suhteen ilmentymää”. Hän totesi lasten olevan aikuisia valmiimpia ylittämään kielen, kulttuurin tai uskonnon kautta syntyneet erot ihmisten välillä. (Puurunen 2019, 181.)
Alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen tieto sisältää usein henkisen perspektiivin, mutta toisaalta alkuperäiskansojen tietoa ei voi erotella henkiseen, ekologiseen tai muuhun komponenttiin. Kyse on kokonaisvaltaisesta tiedosta. Monet alkuperäiskansat uskovat, että kaikilla asioilla on olemassa yhteys. (Stonechild 2016, 3.)
Tiibetiläisten sosiaalityöntekijöiden työssä tulee vahvasti esille myötätunnon eetos. Buddhalaisten tekstien mukaan valtaosan ihmisistä tulee kehittää itsessään myötätuntoa. Kehittyminen asteittain yhä myötätuntoisemmaksi on mielen ja sekulaarin etiikan harjoittamista.
Pyhyys ja pyhät paikat ovat tiibetiläisen sosiaalityön käytännössä yksi kattava menetelmällinen lähtökohta. Ihmiskunnassa on olemassa perustavanlaatuisia eroja olemisen tavoissa (ontologia) ja tavoissa tietää (epistemologia). Jälkimmäisen kohdalla puhutaan myös maailmankatsomuksista tai metateoreettisista oletuksista. Ihmisten maailmankuva kertoo ja siitä saa tietää heidän filosofisesta ja metafyysisestä asenteestaan, jotka voivat vaihdella suuresti etenkin kolonisoivan ja kolonisoidun välillä. (Muller 2014, 69.)
Tiibetiläinen sosiaalityö voi valaista meille nykyisiä globaaleja ja paikallisia eksistentiaalisia ongelmia.
Eva Heiman
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaani ”Tiibetiläisen sosiaalityön lähtökohdat ja eetos”. Lapin yliopisto 2021.
Lähteet:
Crampton, Alexandra 2015: Decolonizing Social Work “Best Practicies” through a Philosophy of Impermanence. Journal of INDIGENOUS SOCIAL DEVELOPMENT, 4 (1), 1–11,
International Federation of Social Workers https://www.ifsw.org/what-is-social-work/global-definition-of-social-work/. Viitattu 29.5.2021.
Muller, Lorraine 2014: A Theory for Indigenous Australian Health and Human Service Work: Connecting Indigenous Knowledge and Practice. Taylor & Francis Group.
Puurunen, Piia 2019: Jane Addamsin sosiaalityön käsityksen rakentuminen. University of Eastern Finland. Kuopio.
Stonechild, Blair 2016: The Knowledge Seeker: Embracing Indigenous Spirituality, University of Regina. ProQuest Ebook Central.
(58)
Digitalisaation vaikutus työhyvinvointiin ei ole aina suoraan nähtävissä
Sosiaalityön on yleisesti kuvailtu suhtautuvan epäilevästi digitalisaatioon, vaikka digitalisaatio itsessään ei ole hyvää tai pahaa (Kivistö 2017, 24). Kuitenkin digitalisaation hyödyntäminen sekä sähköisten palveluiden käyttö sosiaalipalveluissa on yleistynyt yhä enenemässä määrin ja työajanseurannan perusteella sosiaalityöntekijät käyttävät ison osan työajasta sellaisiin työtehtäviin, joissa hyödynnetään erilaisia teknisiä ja digitaalisia työvälineitä. (Salmela & Mämmi-Laukka 2017, 162.)
Digitalisaatio ja työhyvinvointi
Pro gradu -tutkielmani tarkastelee Seinäjoen keskussairaalan sosiaalityöntekijöiden kokemuksia digitalisaation vaikutuksista työhön työhyvinvoinnin näkökulmasta. Tutkielmani aineisto koostui 2 ryhmähaastattelusta, joihin osallistui yhteensä 6 sosiaalityöntekijää. Tutkimukseni teoreettinen viitekehys rakentuu kahden käsitteen varaan, jotka ovat työhyvinvointi ja sosiaalityön digitalisaatio.
Digitalisaation käsitteen laajuus haastaa sosiaalityön ja digitalisaation suhteen hahmottamista. Digitalisaatio tarkoittaa esimerkiksi dokumentaatiota, erilaisia tietojärjestelmiä ja sähköistä asiointia sekä sosiaalisen median sovelluksia. (Kivistö 2017, 22.)
Työhyvinvoinnilla tarkoitetaan työn mielekkyyttä ja sujuvuutta turvallisessa ja terveyttä edistävässä työympäristössä (Puttonen ym. 2016, 6). Työhyvinvointiin vaikuttaa osaltaan yksilön taustatekijät sekä elämäntilanne ja organisaatioon liittyvät tekijät, mutta myös yksilön oma persoonallisuus (Feldt ym. 2005, 75).
Digitalisaation vaikutukset työhyvinvointiin terveyssosiaalityössä
Haastatteluaineiston perusteella terveyssosiaalityöntekijät kokevat digitaalisen työympäristön enemmän myönteiseksi kuin kielteiseksi, mutta vastauksissa tunnistetaan myös negatiivisia ennakkoasenteita. Sosiaalityön työprosessit ovat monin tavoin sujuvoituneet digitalisaation myötä, mutta toisaalta digitalisaatio pitää sisällään myös tiettyjä haasteellisia ulottuvuuksia.
Internet ja asiakastietojärjestelmä ovat osaltaan helpottaneet ja nopeuttaneet työskentelyä, mutta samalla asiakastietojen kirjaaminen vie aikaa muulta työltä. Digitalisaatio työtä kehittävänä elementtinä tuo työntekijöille jatkuvasti uutta opeteltavaa uusien teknologisten työvälineiden muodossa, jolloin myös osaamisen vaatimukset kasvavat. Digitalisaatio osaltaan haastaa myös eettisen sosiaalityön toteuttamisen, jolloin tulee kiinnittää erityistä huomiota tietoturvakysymyksiin.
Työhyvinvointia edistävänä ja tukevana tekijänä nähdään sairaanhoitopiirin tarjoama riittävä perehdytys ja tuki digitaalisten ohjelmien käyttöön sekä esimiehen myönteinen suhtautuminen digitaalisten työvälineiden käyttöön ja uusiin ideoihin tarttuminen. Terveyssosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia tukee myös se, etteivät he ole työpuhelimen tai työsähköpostin tavoitettavissa vapaa-ajalla. Terveyssosiaalityöntekijät kaipaisivat kuitenkin enemmän tietoturvallisia sekä tarpeeksi sujuvia viestintäyhteyksiä asiakkaiden kanssa työskentelyn tueksi.
Digitalisaation vaikutus työhyvinvointiin ei siis aina ole täysin suoraan nähtävissä, vaan kyseessä on pikemminkin moniulotteinen ilmiö.
Wilma Kallio
Lapin yliopisto
2021
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ’’Digitalisaation vaikutukset terveyssosiaalityöntekijöiden työhön työhyvinvoinnin näkökulmasta’’ Lapin yliopisto, 2021.
Lähteet:
Feldt, Taru & Mäkikangas, Anne & Kokko, Katja 2005: Työhyvinvoinnin yksilöllisyys. Teoksessa: Kinnunen, Ulla & Feldt, Taru & Mauno Saija (toim.) Työ leipälajina. Työhyvinvoinnin psykologiset perusteet. PS-Kustannus Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu.
Kivistö, Mari 2017: Sosiaalityö digitalisaatiossa ja eettisyyden vaade. Teoksessa: Kivistö, Mari & Päykkönen, Kirsi (toim.). Sosiaalityö digitalisaatiossa: Lapin yliopistopaino, Rovaniemi.
Salmela, Mirva & Mämmi-Laukka, Leena 2017 : Kuinka voin auttaa? – Kokemuksia sosiaalityössä hyödynnettävistä digipalveluista. Teoksessa: Kivistö, Mari & Päykkönen, Kirsi (toim.). Sosiaalityö digitalisaatiossa: Lapin yliopistopaino, Rovaniemi. 161–168.
Puttonen, Sampsa & Hasu, Mervi & Pahkin Krista 2016: Työhyvinvointi paremmaksi. Keinoja työhyvinvoinnin ja työterveyden kehittämiseksi suomalaisilla työpaikoilla. Työterveyslaitos. Helsinki. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/130787/Ty%C3%B6hyvinvointi%20paremmaksi.pdf?sequence Viitattu 1.4.2021.
(57)
Läheisten huomioimisen tärkeys rahapeliongelmassa
Rahapeliongelma ei kosketa vain pelaajaa itseänsä, vaan on merkityksellinen myös pelaajan läheisille. Usein pelaajan lisäksi myös läheiset tarvitsevat apua ja tukea rahapeliongelmasta aiheutuneisiin pelihaittoihin, joten läheisten huomioiminen on tärkeää.
Rahapelaaminen on monelle suomalaiselle tuttua toimintaa. Se perustuu vahvasti tavoitteeseen rahan voittamisesta ja sitä kautta unelmien toteuttamisesta. Kukapa ei olisi edes joskus unelmoinut miljonäärin elämästä. Tällaisen unelman tavoittelu rahapelaamisen kautta kuitenkin aiheuttaa pelaajalle ennemmin haittoja, jotka samalla heijastuvat myös pelaajan läheisiin.
Läheisten kokemus rahapeliongelmasta jää kuitenkin usein vähemmälle huomiolle, vaikka läheisen roolissa voi olla pelaajan puoliso, lapsi, vanhempi tai joku muu pelaajalle läheinen ihminen. Läheisten huomioiminen olisi tärkeää, koska rahapeliongelma on läheisille monella tavalla merkityksellinen.
Taloudelliset vaikeudet
Rahapelaamisen luonteen vuoksi taloudelliset vaikeudet ovat läheisille tyypillinen haitta. Rahapeliongelma vähentää käytettävissä olevan rahan määrää, ja aiheuttaa velkaantumista muun muassa pelaamista varten otettujen lainojen vuoksi.
Taloudellisen tilanteen muuttuminen pakottaa läheiset luopumaan erilaisista asioista ja muuttamaan kulutustottumuksiaan tilanteeseen sopivammaksi. Läheiset voivat myös pelätä rahapeliongelman aiheuttavan luottotietojen menettämisen, ja pahimmillaan johtavan kodin menettämiseen.
Tunteiden sekamelska
Yleensä läheiset kokevat rahapeliongelman seurauksena koko tunteiden kirjon. Nämä tunnekokemukset ovat usein hyvin vahvoja. Läheisten kokemat tunteet voivat kohdistua eri asioihin, kuten hankalaan elämäntilanteeseen, pelaajaan tai läheiseen itseensä.
Läheisten kokema emotionaalinen ahdistus rahapeliongelman aiheuttamasta tilanteesta on vahvaa. Erityisesti vihan, pelon ja huolen tunteet ovat tyypillisiä tunnekokemuksia. Läheiset voivat kokea myös itsesyytöksen ja itsesäälin kaltaisia tunteita.
Muuttuvat ihmissuhdemerkitykset
Rahapeliongelma vaikuttaa läheisen ja pelaajan väliseen suhteeseen aiheuttamalla riitoja rahasta ja pelaamisesta. Läheinen tyypillisesti menettää luottamuksensa pelaajaa kohtaan muun muassa pelaajan valehtelemisen vuoksi. Pelaajan puoliso voikin mahdollisesti haluta erota pelaajasta.
Myös läheisen suhde muihin ihmisiin voi muuttua, ja läheinen voi kokea jääneensä yksin vaikean elämäntilanteensa kanssa. Läheisillä ei välttämättä ole ketään jolle avautua vaikeasta tilanteestaan.
Merkitykset terveydelle
Läheiset voivat kokea rahapeliongelman vaikuttavan sekä heidän psyykkiseen että fyysiseen terveyteen. Vakavimmillaan rahapeliongelman aiheuttama vaikea tilanne voi olla psyykkisesti rankka kokemus, joka saa läheisen ajattelemaan omaa kuolemaansa.
Yleensä läheiset kokevat rahapeliongelman vaikuttavan erityisesti heidän uneensa ja sitä kautta lisäävän väsymyksen kokemusta. Lisäksi läheisille voi mahdollisesti ilmetä erilaisia fyysisiä oireita esimerkiksi stressin seurauksena.
Nämä rahapeliongelman laajat merkitykset läheisille korostavat sitä, kuinka tärkeää olisi pelaajan lisäksi huomioida läheisten näkökulma. Läheiset ovat kuitenkin niitä henkilöitä jotka tukevat rahapeliongelmasta toipuvaa pelaajaa, mutta heidän voimavaransa eivät ole ehtymättömiä. Läheiset tarvitsevatkin apua ja tukea rahapeliongelman aiheuttamaan vaikeaan elämäntilanteeseen, mutta avun saaminen ei ole aina helppoa.
Tärkeää olisikin tarjota apuaan ja tukeaan läheiselle omasta asemastaan huolimatta. Vähintä mitä jokainen voi läheisen eteen tehdä on pysähtyä kuuntelemaan häntä. Jo yksinkertaisen kysymyksen kuten ”Miten sinä voit?” esittäminen läheiselle voi olla erityisen merkityksellinen.
Katariina Sirvio
Kirjoitus perustuu kirjoittajan Lapin yliopistossa tekemään sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan.
Lähteitä ja hyödyllisiä linkkejä:
Salonen, Anne & Hagfors, Heli & Lind, Kalle & Kontto, Jukka 2020: Rahapelaaminen ja peliongelmat – Suomalaisten rahapelaaminen 2019: Rahapelien pelaaminen riskitasolla on vähentynyt. THL – Tilastoraportti 08/2020. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020041618876
Salonen, Anne & Hagfors, Heli 2020: Rahapelaamiseen liittyvät asenteet ja mielipiteet – Suomalaisten rahapelaaminen 2019: Enemmistö kannattaa rahapeliautomaattien sijoittamista erillisiin pelisaleihin. THL – Tilastoraportti 24/2020. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020061644459
Subramaniam, Mythily & Chong, Siow Ann & Satghare, Pratika & Browning, Colette J & Shane, Thomas 2017: Gambling and family: A two-way relationship. Journal of Behavioral Addictions, Vol.6 (4), https://doi.org/10.1556/2006.6.2017.082
Järvinen-Tassopoulos, Johanna 2020: The impact of problem gambling: are there enough services availablefor families with children? Public Health Vol.184, https://doi.org/10.1016/j.puhe.2020.03.020
Tutustu myös:
https://thl.fi/fi/web/alkoholi-tupakka-ja-riippuvuudet/rahapelit
THL:n sivu, jolla on tietoa rahapeliongelmasta ja aiheesta yleisesti.
(56)
Rajalla – Nuorten aikuisten valikoituminen sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen
Nuorten aikuisten sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuden alkamisen taustalla vaikuttaa monenlaisia tekijöitä. Pro gradu -tutkielmassani syvennyin aiheeseen tarkastelemalla tekijöitä, jotka vaikuttavat asiakkuuden alkamiseen joko sitä edistävästi tai siitä poissulkevasti.
Sosiaalinen kuntoutus on yksi kuntoutuksen osa-alueista ammatillisen, lääkinnällisen ja kasvatuksellisen kuntoutuksen rinnalla (Järvikoski & Härkäpää 2011, 21–22). Sosiaalinen kuntoutus voidaan nähdä myös kaikessa kuntoutuksessa mukana olevana sosiaalisena elementtinä (Vilkkumaa 2004, 28; Haimi & Kahilainen 2012).
Kuntoutusjärjestelmän, sosiaalialan ja sosiaalityön ollessa murroksessa ja sisällöllisten sekä rakenteellisten muutosten kohteena ovat sosiaaliseen kuntoutukseen liittyvät kysymykset ajankohtaisia (Lindh ym. 2018, 8). Sosiaalista kuntoutusta on toteutettu jo aiemmin sen kohdistuessa alkujaan invalideihin ja vammaisiin. Sittemmin kohderyhmänä olivat työrajoitteiset ja sosiaalisissa suhteissa rajoitteiset. 2010-luvulla sosiaalista kuntoutusta on kohdistettu aiempaa laajemmin syrjäytymisvaarassa oleviin, syrjäytyneisiin ja erityisen marginaalissa eläviin. (Väisänen 2018, 32.)
Viime vuosina sosiaalinen kuntoutus on vakiinnuttanut paikkaansa vahvemmin. Tästä osoituksena on se, että sosiaalinen kuntoutus on kirjattu ensimmäistä kertaa lakiin sosiaalihuoltolakia uudistettaessa. Sosiaalista kuntoutusta voidaan tarkastella myös muilla tavoin eikä sen käsitteellinen ja sisällöllinen ymmärrys ole ainakaan vielä vakiintunut (Lindh ym. 2018, 10).
Sosiaalinen kuntoutus lainsäädännössä
Sosiaalihuoltolain (Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301) 17 §:n mukaan sosiaalinen kuntoutus on tehostettua tukea, jolla pyritään vahvistamaan sosiaalista toimintakykyä, torjumaan syrjäytymistä ja edistämään osallisuutta. Sosiaalista kuntoutusta annetaan sosiaalityön ja sosiaaliohjauksen kautta.
Sosiaalihuoltolaki määrittää sosiaaliseen kuntoutukseen kuuluviksi sosiaalisen toimintakyvyn ja kuntoutustarpeen selvittämisen, kuntoutusneuvonnan ja -ohjauksen sekä tarvittaessa kuntoutuspalvelujen yhteensovittamisen, valmennuksen arkipäivän toiminnoista suoriutumiseen ja elämänhallintaan, ryhmätoiminnan ja tuen sosiaalisiin vuorovaikutussuhteisiin ja muut tarvittavat sosiaalista kuntoutumista edistävät toimenpiteet.
Sosiaalihuoltolain 17 §:ään (SHL 1301/2014) on kirjattu erikseen, että nuorten sosiaalisen kuntoutuksen tarkoituksena on tukea nuorten sijoittumista työ-, työkokeilu-, opiskelu-, työpaja- tai kuntoutuspaikkaan sekä ehkäistä näiden keskeyttämistä.
Millaisia palveluita sosiaalinen kuntoutus sisältää?
Usein sosiaalisessa kuntoutuksessa on kyse tavallisista sosiaalipalveluista tai muista kuntouttavista palveluista. Näitä tavanomaisia palveluita ei usein ajatella kuntoutuksena, vaikka niiden merkitys kuntoutumiseen olisi huomattava. (Kananoja 2012, 36.) Sosiaalinen kuntoutus voi palveluina myös sisältää erityisiä, jollekin kohderyhmälle nimenomaisesti suunnattuja palveluita. Tällaisissa tilanteissa kyse voi olla kehittämistyöstä sopivien palveluiden luomiseksi.
Sosiaalinen kuntoutus voi olla myös hyvin matalan kynnyksen toimintaa. Tutkielmani aineistona käytin Kelan rahoittamaan tutkimushankkeeseen ”Nuorten osallisuus ja sosiaalinen kuntoutus Lapissa” kerättyjä työntekijöiden ryhmähaastatteluja. Rajasin aineistosta yhden osa-aineiston käyttööni. Aineistossa sosiaalisen kuntoutuksen toimijoiksi oli mielletty kunnallisen sosiaalityön ja sosiaaliohjauksen lisäksi kunnallisissa mielenterveys- ja päihdepalveluissa, kuntoutusorganisaatioissa, työpajoissa ja kuntoutus- ja työllistämissäätiössä, järjestöissä sekä työvoiman palvelukeskuksessa toimiminen.
Kenelle sosiaalinen kuntoutus on tarkoitettu ja mitä sillä tavoitellaan?
Sosiaalinen kuntoutus on tarkoitettu henkilöille, jotka ovat syrjäytymisvaarassa tai joilla on haasteita toimintakyvyssä ja osallisuudessa. Sosiaalihuoltolaki nostaa ainoana ikäryhmänä erikseen esille nuoret. (SHL 1301/2014.) Nuoret eivät kuitenkaan ole ainoa sosiaalisen kuntoutuksen kohderyhmä. Sosiaalisella kuntoutuksella tavoitellaan toimintakyvyn lisäämistä, syrjäytymisen ehkäisemistä ja osallisuuden edistämistä (SHL 1301/2014).
Sosiaalisen kuntoutuksen kirjaamista lakiin voidaan pitää tärkeänä virstanpylväänä, sillä sen myötä työ- ja toimintakykyyn vaikuttavat sosiaaliset tekijät nähdään riittävinä kuntoutukseen pääsemisen kriteereinä. Sosiaalisen kuntoutuksen palvelutarve ei näin ollen perustu diagnoosiin. (Palola 2012; Lindh ym. 2018b, 8.) Tutkielmani tuloksissa diagnoosin merkitystä kuitenkin korostui ja joihinkin palveluihin pääsemiseksi diagnoosia edellytettiin.
Kuka sinne pääsee?
Tutkielmassani keskityin erityisesti tarkastelemaan nuorten aikuisten valikoitumisesta sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen. Tutkielmani käsitteellinen viitekehys nojautui Tarja Pösön (2010) käyttämään institutionaalisen rajan käsitteeseen.
Pösö (mt.) on käyttänyt institutionaalisen rajan käsitettä lastensuojelututkimuksessa kuvaamaan niitä kohtia, joissa julkisen lastensuojelujärjestelmän keinoin puututaan tai annetaan apua vanhempien ja lasten välisiin suhteisiin. Raja on se kohta, jossa tapahtuu valikointia asiakkuuteen ja asiakkuuden aikana. Valikointiin liittyy olennaisesti kannanotto siitä, mikä on lastensuojelun tehtävä yhteiskunnassa. Valikointi myös tuo esiin lastensuojelun tavoitteita ja oikeutuksia. Sovelsin institutionaalista rajaa tutkielmassani osin Pösöstä (mt.) poiketen. Tarkasteluni keskittyi erityisesti tekijöihin, jotka edistivät tai poissulkivat nuorten aikuisten sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuden alkamista eli institutionaalisen rajan ylittymistä. En tarkastellut sitä, millaista valikoitumista asiakkuuden aikana tapahtuu.
Tutkielman tulosten mukaan sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuden alkamiseen vaikuttavat tekijät voitiin jakaa kolmeen pääluokkaan: yhteiskuntaan ja palvelujärjestelmään; sosiaalisen kuntoutuksen toimijoihin, instituutioihin ja työntekijöihin; sekä nuoreen itseensä liittyviin tekijöihin. Nämä tekijät jakautuivat vielä alaluokkiin. Yhteiskuntaan ja palvelujärjestelmään liittyvät tekijät jakautuivat tarkemmin yhteiskunnan muuttumiseen, lainsäädännöllisiin ja koulutuksellisiin muutoksiin sekä diagnooseihin liittyviin kysymyksiin. Sosiaalisen kuntoutuksen toimijoihin liittyvät edistävät tekijät voitiin jakaa palveluvalikoimaan, työntekijöihin ja yhteistyöhön liittyviin tekijöihin. Nuoren vointi ja valinnat sekä nuoren lähiverkosto olivat taasen tekijöitä, jotka oli tunnistettavissa nuoreen liittyvinä edistävinä tekijöinä.
Sosiaalisen kuntoutuksen institutionaalinen raja näyttäytyi aineiston perusteella tilannekohtaisesti määrittyvänä. Sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuus paikallistui vahvimmin tilanteisiin, joissa arki ei toimi ja nuoren aikuisen elämänkulku ei etene yhteiskunnassa vallitsevien normatiivisten odotusten mukaisesti. Rajan ylittyminen edellytti myös, että sosiaalista kuntoutusta tarvitseva nuori tunnistettiin ja saavutettiin. Tässä toimijoiden välinen yhteistyö oli merkittävässä roolissa.
Aineiston perusteella on vaikea nostaa esiin jotakin yksittäistä pääluokkaa (yhteiskuntaan ja palvelujärjestelmään liittyvät tekijät, sosiaalisen kuntoutuksen toimijoihin, instituutioihin ja työntekijöihin liittyvät tekijät sekä nuoreen liittyvät tekijät), joka merkittävimmin vaikuttaisi nuorten aikuisten sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen valikoitumiseen ja näin institutionaalisen rajan sijainnin määrittymiseen. Yksittäiset tekijät, jotka herättivät paljon keskustelua, olivat työntekijän rooliin, diagnoosin merkitykseen ja päihteidenkäyttöön liittyvät tekijät. Pääluokista yhteiskunnallisiin tekijöihin liittyi runsaasti keskustelua sekä sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuden alkamista edistävien että poissulkevien tekijöiden puolella. Nuoreen liittyvät tekijät poikivat keskustelua erityisesti poissulkevien tekijöiden puolella.
Aineiston perusteella mikään pääluokista tai yksittäisistä tekijöistä ei noussut selkeästi vahvimmaksi vaikuttavaksi tekijäksi suhteessa nuoren aikuisen sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen. Tämä kuvastaa mielestäni sitä, kuinka myös sosiaalisen kuntoutuksen puolella institutionaalisen rajan sijainti on häilyväinen ja sen sijoittuminen määrittyy yhtäaikaisesti ja tilannekohtaisesti monen eri tekijän vaikutuksesta.
Minna Karhunen:
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Nuorten aikuisten valikoituminen sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen”. Lapin yliopisto, 2021.
Lähteet:
Haimi, Tea & Kahilainen, Jaana 2012: Sosiaalisen kuntoutuksen käsitteen historiaa Suomessa. Kuntoutus 35 (4), 41–46.
Järvikoski, Aila & Härkäpää, Kristiina 2011: Kuntoutuksen perusteet. WSOYpro Oy. Helsinki. 5. uudistettu painos. 1. painos 2004.
Kananoja, Aulikki 2012: Sosiaalinen kuntoutus ja sosiaalihuollon uudistuksen suunta. Kuntoutus 35 (4), 35–40.
Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa 2018: Johdatus sosiaaliseen kuntoutuksessa. Teoksessa Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa (toim.): Sosiaalinen kuntoutuksessa. Lapland University Press. Rovaniemi, 7–15.
Palola, Elina 2012: Sosiaalinen kuntoutus uudessa sosiaalihuoltolaissa. Kuntoutus 35 (4), 30–34.
Pösö, Tarja 2010: Havaintoja suomalaisen lastensuojelun institutionaalisesta rajasta. Janus 18 (4), 324-336.
Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301.
Vilkkumaa, Ilpo 2012: Kolme tapaa nähdä sosiaalinen kuntoutuksessa. Teoksessa Karjalainen, Vappu & Vilkkumaa, Ilpo (toim.): Kuntoutus kanssamme. Ihmisen toimijuuden tukeminen. 7. painos. 1. painos 2004 Sosiaali- ja terveysalan tutkimus ja kehittämiskeskuksen julkaisemana. Juvenes Print – Suomen Yliopistopaino Oy. Tampere, 27–40.
Väisänen, Raija 2018: Sosiaalisen kuntoutuksen käsite ja kehitysvaiheet. Teoksessa Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa (toim.): Sosiaalinen kuntoutuksessa. Lapland University Press. Rovaniemi, 19–38.
(55)
Nuoret hatkaavat eivätkä työntekijät voi tehdä mitään – miksi sallimme tämän?
Olemme kriittisenä seuranneet lastensuojelulain muutosta vuoden 2021 alusta. Muutokset lisäsivät sijaishuollossa olevien lasten ja nuorten oikeuksia ja vapauksia. Lastensuojelulain ja Unicefin lastenoikeuksien julistuksen mukaan lapsella, joka ei voi elää perheensä kanssa, on oikeus saada valtiolta erityistä suojelua ja tukea.
Lastensuojelulain muutosten myötä hatkat voi ottaa entistä helpommin, koska lasten liikkumisen rajoittaminen ei ole helppoa. Rajoittamista voidaan tehdä vain tiettyjen laissa säädettyjen edellytysten täyttyessä ja rajoittamisista täytyy tehdä viralliset päätökset.
Lastensuojelulain tulkinnassa lapsen oikeudet ovat alkaneet korostua etenkin viime vuosikymmenten aikana. Haastattelimme lastensuojeluyksikössä ohjaajana työskentelevää ammattilaista. Onko lasten oikeuksien korostamisessa menty liian pitkälle?
– Kyllä osittain. Keinot ovat riittämättömät, varsinkin vaikeasti oireilevien nuorien kohdalla. Tämänhetkisen lastensuojelulain puitteissa ei voida aina ennaltaehkäistä tapauksia, jotka voisivat olla ennakoitavissa.
Lastensuojelulain tulkinta herättää huolta muuallakin. Viime aikoina julkisuudessa on keskusteltu hatkaan lähteneistä nuorista. Kyseessä ovat sijoitetut nuoret, jotka ovat joko lähteneet luvatta sijoituspaikastaan tai jättäneet palaamatta sinne. Osa nuorista katoaa useammin kuin kerran ja tilastojen perusteella on kyse sadoista alle 18-vuotiaista ympäri Suomea.
Lastensuojelun ammattilaiset nostavat kädet pystyyn. Tällä hetkellä he joutuvat pohtimaan lain tulkintaa ja tilannekohtaisesti päättämään, mikä on lapsen etu. Sijaishuollossa olevan lapsen liikkumista ei saa rajoittaa, vaikka lapsen edun näkökulmasta se kuuluu perheen tai lapsen huolenpidosta vastaavan perustehtäviin.
– Ennakoitavissa tapauksissa ohjaajien näkemykset eivät ole tarpeeksi vahvoja perusteita, että voitaisiin tehdä rajoitustoimenpide. Tavallaan joissain tapauksissa joutuu ensin pahempi asia tapahtumaan ennen kuin voidaan tehdä rajoitustoimenpiteitä. Tämä on minun mielestäni isoin ongelma tällä hetkellä lastensuojelulaissa, ohjaaja toteaa.
Valvova viranomainen ei nuku. Hatkassa olevat nuoret näkyvät eduskunnan oikeusasiamiehen lausunnoissa ja ministeritason pohdinnoissa rajoitustoimenpiteistä. Median luoma kuva karkuteillä olevista nuorista ja sosiaalityöstä on koruton. Etenkin Yle on uutisoinut eduskunnan oikeusasiamiehen tekemien tarkastuskäyntien esiin nostamista ongelmista mm. Mikkelissä ja Limingassa.
Hatkanuorten kohdalla ei ole kyse yökyläilystä tutuilla koulukavereilla tai kotiintuloajan ylittämisestä. Usein on kyse vaikeasti oireilevista nuorista ja riskikäyttäytymisestä. Karanneiden nuorten terveys ja hyvinvointi ovat suuressa vaarassa. Riskit esim. seksuaaliseen hyväksikäyttöön, päihteiden holtittomaan käyttöön ja rikollisuuteen ovat todellisia. Kuka asettaa turvalliset rajat, jos lain keinoin ei pystytä estämään hatkoille lähtemistä?
– Lastensuojelulaissa voisi olla oma pykälänsä erittäin vaikeasti oireilevien lasten kohdalla, jolloin heille voisi tehdä tiukempia rajoitustoimenpiteitä, joka auttaisi ennaltaehkäisemään rikosten uusiutumista. Sillä voitaisiin tukea heidän päihteettömyyttään ja tehdä intensiivisemmin töitä heidän kanssaan, joka helpottaisi heitä kiinnittymään yhteiskuntaan, lastensuojelun ohjaaja pohtii.
Tämä on yhden ammattilaisen näkökulma, jota kannattaisi miettiä. Hatkaaminen rakenteellisena ilmiönä tulee tunnistaa paremmin ja lisätä julkista keskustelua hatka-ilmiöön puuttumisen tarpeellisuudesta ja keinoista. Nuorten pakomatkat työllistävät myös sosiaalipäivystystä ja poliisia. Hatkassa olevien nuorten etsimiseen ja tavoittamiseen tarvitaan hyvää yhteistyötä eri viranomaisten kanssa. Riittävät resurssit lastensuojelulaitoksissa nuorten emotionaaliseen tulee varmistaa. Myös syitä hatkaamiseen pitäisi pohtia, jotta nuorten oma ääni tulisi kuulluksi. Pesäpuu on tehnyt tärkeää työtä mm. Kysymällä keinoja nuorilta itseltään.
Voisimme rakenteellisen sosiaalityön avulla laittaa liikkeelle muutoksen. Muutoksen, joka aidosti suojaisi nuorta ja ottaisi huomioon nuorten monenlaiset tilanteet ja niiden vaatimat ratkaisut. Olennaista on kriittinen suhde yhteiskunnallisiin mekanismeihin, pyrkimys muutokseen eri tasoilla sekä oikeudenmukaisuuden ja ihmisten osallisuuden edistäminen (Pohjola 2014, 23–27). Erilaisuudet huomioon ottava laki on viime kädessä nuoren etu.
Hanna-Mari Parkkila, Suvi Kakko, Pauliina Ylitapio, Laura Tolkkinen
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelijat
Lähteet:
Lastensuojelulaki – Finlex (542/2019)
https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2007/20070417?search%5Btype%5D=pika&search%5Bpika%5D=lastensuojelulaki. Viitattu 26.3.2021.
Liukkonen, Antti & Siiriainen, Lauri (2019) Rajoitustoimenpiteet lasten sijaishuollossa – vallankäyttöä vai vaikuttavaa hoitoa? Diakonia-ammattikorkeakoulu. Sosiaalialan koulutusohjelma, sosionomi: https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/228093/Liukkonen_Antti%2C%20Siiriainen_Lauri.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Viitattu 26.3.2021.
MTV Uutiset (2021). Kadonneiden joulu – poliisin tiedossa jopa 252 tietymättömissä olevaa nuorta – huoli heidän turvallisuudestaan on suuri. https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/kadonneiden-joulu-poliisin-tiedossa-jopa-252-tietymattomissa-olevaa-nuorta-huoli-heidan-turvallisuudestaan-on-suuri/8021126#gs.uv6ct4. Viitattu 26.3.2021.
Oikeusasiamies (2019): https://www.oikeusasiamies.fi/r/fi/ratkaisut/-/eoar/6448/2019. Viitattu 26.3.2021.
Pesäpuu (2021): Sijaishuollon haastekisan kunniamaininnan saajat ja voittajat on selvillä!
https://pesapuu.fi/2021/02/sijaishuollon-haastekisa-2/ Viitattu 9.4.2021.
Pohjola, Anneli (2014) Rakenteellisen sosiaalityön paikannuksia. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana toim. (2014) Rakenteellinen sosiaalityö. 16–33.
Sosiaali- ja terveysministeriö (2021). Lastensuojelulain muutokset.
https://stm.fi/lastensuojelulain-muutokset. Viitattu 26.3.2021.
Talentia-lehti (2021). Lastensuojelu pelasti vankilalta ja viikatemieheltä. https://www.talentia-lehti.fi/lastensuojelu-pelasti-vankilalta-ja-viikatemiehelta/. Viitattu 26.3.2021.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2019) Lastensuojelun käsikirja. Rajoitukset sijaishuollossa. https://thl.fi/fi/web/lastensuojelun-kasikirja/tyoprosessi/sijaishuolto/rajoitukset-sijaishuollossa. Viitattu 26.3.2021.
Unicef: lapsen oikeuksien sopimus (2021). Lapsen oikeudet – mikä on lapsen oikeuksien sopimus?
https://www.unicef.fi/lapsen-oikeudet/mika-on-lapsen-oikeuksien-sopimus/. Viitattu 26.3.2021.
YLE Uutiset 14.7.2020 ja 2.7.2020: Limingan ja Mikkelin lastensuojeluyksiköt https://yle.fi/uutiset/3-11447162 ja https://yle.fi/uutiset/3-11429593. Viitattu 26.3.2021
(54)
”Ulos vankilasta” – Lievä autismikirjon häiriö, vuorovaikutus ja identiteetti
Autismia määrittelee vuorovaikutuksen vaikeus ja sen vaikutus identiteetin rakentumiseen. Diagnoosin ja kuntoutuksen myötä minäkuvaa voi kuitenkin eheyttää ja saada tukea arjen haasteisiin.
”Olin hiljainen, kiltti tyttö, joka seisoi koulussa seinän vierustalla ja tarkkaili muita. Toisinaan rohkaistuin ja yritin päästä muiden leikkeihin, mutta minua ei hyväksytty mukaan.” Nimimerkin ”Ulos vankilasta” aloitukseen kiteytyy autistisen vuorovaikutuksen hankaluudet lapsesta alkaen: tarkkailijaksi syrjään jääminen ja epäonnistuneet yritykset osallistua muiden mukaan. Pro gradu -tutkielmassani ”Aikuisen autismidiagnoosi ja identiteettinarratiivit” olen tarkastellut näitä lievän autismikirjon aikuisten kertomuksia vuorovaikutuksen ongelmista ja identiteetistä narratiivisen menetelmän avulla.
Autismikirjon häiriö on useimmiten läpi elämän jatkuva neurobiologinen ja kehityksellinen neuropsykiatrinen häiriö, jota esiintyy prosentilla väestöstä. Uusimman diagnostiikan myötä puhutaan lievästä, keskivaikeasta tai vaikeasta autismista. Lievästi oirehtiva autismi voi jäädä lapsena huomaamatta, mutta se voi paljastua aikuisiällä itsenäistymisen vaikeutena monimutkaistuvassa toimintaympäristössä.
Autistisuus ilmenee monilla elämänalueilla eriasteisesti ja yksilöllisinä oireyhdistelminä. Se ilmenee erityisesti sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelmina ja kaavamaisena käyttäytymisenä. Neurokognitiiviset vaikeudet, toiminnanohjauksen haasteet, vuorovaikutustaitojen puutteellisuus, tiedon käsittelytapa, paineensietokyky aisti- ja sosiaalisen kuormituksen tilanteissa, erityiskiinnostuksen kohteet, kontekstisokeus, pakko-oireisuus, aistiyliherkkyydet ja rutiinien korostuminen elämässä voivat pahimmillaan aiheuttaa häiriökäyttäytymistä.
Autismikirjon häiriön diagnosointikriteerit muuttuvat vuonna 2022.
Minäkuvan muodostuminen vuorovaikutuksessa
Identiteetti tarkoittaa sitä, miten ihminen kokee itsensä ja ilmaisee itseään sosiaalisessa ympäristössään. Minäkäsitys kuvaa ihmisen ajatuksia omista piirteistään, motiiveistaan ja käyttäytymisestään. Minäkäsitys voi olla laaja, ja siihen voivat vaikuttaa kaikki kokemukset. Siihen vaikuttavat nuoresta iästä alkaen muiden arvio siitä, keitä ja millaisia olemme. Ihminen ei kuitenkaan suoraan omaksu muiden käsityksiä itsestään, vaan luo tulkiten haluamaansa toimivaa, tuntevaa minäkuvaa.
Minäkäsitys vaikuttaa myös siihen, millaiseksi vuorovaikutus muodostuu. Opimme tuntemaan itsemme aktiivisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Minäkäsitys syntyy vuorovaikutuksen lisäksi samastumisesta ryhmiin. Tämä sosiaalinen identiteetti on tunneperäinen ja muodostuu useista, toisiaan leikkaavista ryhmistä. Vertailu muihin ryhmiin vaikuttaa epäsuorasti myös itsetuntoomme.
Vertailussa muihin alkaa omasta identiteetístä kertyä kokemuksia lapsesta alkaen. Autistinen yksilö joutuu ulkopuolisena pohtimaan omaa epätäydellisyyttään ja erilaisuuttaan eri ulottuvuuksilla suhteessa muihin. Identiteetin rakentuminen vuorovaikutuksessa on haastavaa, jos vuorovaikutustaidot ovat puutteelliset. ”Ulos vankilasta” -kirjoittaja jatkaa diagnoosia edeltävien vuorovaikutusongelmiensa kuvaamista: ”En oppinut puhumaan muiden kanssa. En oppinut kertomaan asioistani. En oppinut antamaan enkä olemaan vastavuoroinen. En ymmärtänyt, mitä ihmisten välillä tapahtuu. En oppinut, mitä ihmissuhteet tarkoittavat.”
Diagnoosi identiteettikäänteenä
Autistin identiteetti rakentuu vertailemalla sisäistä ja ulkoista maailmaa ja minäkuvaa vastakohtien kautta diagnoosia ennen ja sen jälkeen. Diagnoosikäänne avaa mahdollisuuden rakentaa, korjata, kuntouttaa ja eheyttää autistista minäkuvaa diagnoosikäänteeseen liittyvän tietoisuuden ja tiedon lisääntymisen kautta.
Sosiaalistrukturalistisen ajattelun mukaan identiteetti rakentuu koko elämän ajan. Aikuisena diagnostisoidut pystyvät retrospektiivisesti vertailemaan ja reflektoimaan diagnoosin merkitystä elämänkokemuksissaan. ”Ulos vankilasta” -kertomuksen kirjoittaja ponnisteli tuskaisesti vuosikymmenet väärän diagnoosin ja monenlaisten vuorovaikutusongelmien kanssa, kunnes löysi autismidiagnoosin ja palat alkoivat loksahdella paikoilleen: ”Oli valtavaa tajuta, että muilla on oma sisäinen maailmansa, omat ajatuksensa ja tunteensa, vaikka he eivät niitä minulle näyttäisi. Kun ymmärsin, että muut ovat kuorensa alla samanlaisia kuin minä (tuntevat ja ajattelevat), saatoin ensimmäisen kerran elämässäni ennustaa, miten johonkin lauseeseeni tai tekooni suhtauduttaisiin. [– –] Sain käyttöohjeet maailmaan!”
Minä-kuvan eheytyminen kuntoutuksessa
Sosiaalisen kuntoutuksen avulla on tarkoitus oppia selviytymään arkitoimista, vuorovaikutussuhteista ja eri rooleista omia voimavaroja hyödyntäen ammattilaisten ohjaamana. Toimijuus muokkaa identiteettiä ja subjektiksi kasvamista, kun taas rajoitettu toimijuus heikentää sitä. Kuntoutuksessa stigmatisoituneesta ihmisestä on tarkoitus voimaannuttaa eheytyvä, aktiivinen ja autonominen toimija. Toipumiseen kuuluu minäkuvan luominen, jossa autismi on vain yksi osa minuutta.
Autisti joutuu käsittelemään poikkeavan identiteettiä ja leimaa sekä hyväksymään diagnoosin osaksi minäkuvaa. Autistien kertomuksissa on kuntoutumista määritteleviä teemoja: toivon herääminen, ongelman hyväksyminen, luopuminen syrjään vetäytymisestä ja aktiivinen osallistuminen sekä vastuun ottaminen omasta elämästä ja aktiivinen selviytymiskeinojen etsintä. Omaelämäkerta on vaikuttava osa kuntoutumista: terapeuttinen, itsetutkiskeleva, lohduttava vertaisille ja ymmärrystä avartava yleisölle. Tarinankerronta ovat elimellisen inhimillinen keino kommunikoida, järjestää, selittää ja ymmärtää inhimillistä elämää, ihmisten välisiä suhteita ja identiteettejä.
Kärsittyään vuosikymmeniä yksinäisenä, epäonnistuttuaan elämässä ja tunnettuaan itsensä kiinnittymättömiksi elämään ja maailmaan kirjoittajakin vihdoin löysi ymmärryksen suhteissa olemisesta: ”Jälkeenpäin tiedän, että minua olisi pitänyt kannustaa pohtimaan toisia, heidän ajatuksiaan, motiivejaan, halujaan, jotta heidän maailmansa olisi avautunut autistiselle mielelleni.” Kirjoittajan minäkuva kehkeytyi pitkälle aikuisuuteen tällaisessa vuorovaikutusympäristössä heijastuen kaikkiin elämänrooleihin. Hän tunsi olonsa eristyneeksi itsestään ja muista sekä olevansa tarkkailijana tai marginaalissa, kun elämä kulkee ohi.
Aiemmin vuorovaikutuksessa sisäistettyä identiteettiä voi diagnoosin myötä ja sosiaalisella kuntoutuksella käsitellä uudesta näkökulmasta ja rakentaa sitä uudelleen. Sosiaalityössä voi puhua identiteetin muutostyöstä, kun autistiselle tai muulle asiakkaalle rakennetaan valmentavasti ja kuntouttavasti myönteisempää identiteettiä. Sosiaalityössä voi toivon ja tulevaisuuspuheen kautta vahvistaa ja kehittää asiakkaan myönteisen, eheytyvän identiteetin muodostumista uhriuden ja stigman tilalle. Autistin osallisuus tarkoittaa myös esteettömyyttä osallistua tasavertaisesti. Elämän perusasioiden oppiminen sekä yhteiskunnan normaaliin toimintaan osallistuminen ovat kuntoutuksen ytimessä. Tavoitteena on itsenäinen elämä, joka on autistillekin tärkeä tarve.
Sari Kärkkäinen
Sosiaalityö
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Aikuisen autismidiagnoosi ja identiteettinarratiivit”. Lapin yliopisto, 2021.
Lähteet:
Hall, Stuart 1999: Identity. Tammer-Paino Oy. Tampere.
Helkama, Klaus & Myllyniemi, Rauni & Liebkind, Karmela & Ruusuvuori, Johanna & Lönnqvist, Jan-Erik & Hankonen, Nelli & Mähönen, Tuuli Anna & Jasinskaja-Lahti, Inga & Lipponen, Jukka 2015: Johdatus sosiaalipsykologiaan. 10. uud. p. Edita. Helsinki.
Hyväri, Susanna & Salo, Markku (toim.) 2009: Elämäntarinoista kokemustutkimukseen. Mielenterveyden keskusliitto. Helsinki.
Jehkonen, Mervi & Saunamäki, Tiia & Hokkanen, Laura & Akila, Ritva (toim.) 2019: Kliininen neuropsykologia. 3. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim. Helsinki.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (toim.) 2008: Sosiaalityö aikuisten parissa. Vastapaino. Tampere.
Koskentausta, Terhi & Koski, Anniina & Tani, Pekka 2018: Aikuisen autismikirjon häiriö. Duodecim. https://helda.helsinki.fi//bitstream/handle/10138/304198/duo14424.pdf?sequence=1. Viitattu 27.12.2020.
Layder, Derek 2004: Social and Personal Identity. Understanding YourSelf. SAGE Publications Ltd. London.
Liimakka, Satu 2014: Kokemus, tieto ja kokemustieto – esimerkkinä autismi. Teoksessa Myyry, Liisa & Ahola, Salla & Ahokas, Marja & Sakki, Inari (toim.): Arkiajattelu, tieto ja oikeudenmukaisuus. Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2014:18. Helsingin yliopisto, sosiaalipsykologia. Hansaprint. Vantaa, 162–178. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/144169/AMPB_Juhlakirja.pdf?sequence=1. Viitattu 27.12.2020.
Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa (toim.) 2018: Sosiaalinen kuntoutuksessa. Lapland University Press. Rovaniemi.
Metteri, Anne & Valokivi, Heli & Ylinen, Satu (toim.) 2014: Terveys ja sosiaalityö. PS-Kustannus. Jyväskylä.
Moilanen, Irma & Mattila, Marja-Leena & Loukusa, Soile & Kielinen, Marko 2012: Autismikirjon häiriöt lapsilla ja nuorilla – katsaus. 14/2012, Duodecim. Helsinki, 1453–1462. https://www.duodecimlehti.fi/xmedia/duo/duo10395.pdf. Viitattu 27.12.2020.
Mönkkönen, Kaarina & Kekoni, Taru & Pehkonen, Aini (toim.) 2019: Moniammatillinen yhteistyö: vaikuttava vuorovaikutus sosiaali- ja terveysalalla. Gaudeamus. Helsinki.
Orhala, Satu & Utriainen, Jarkko (toim.) 2015: Minun tarinani. Kertomuksia autismin kirjolta. Autismiliitto ry. Helsinki. https://www.printbox.fi/flipbooks/malli/77822_minun_tarinani/.
Puusa, Anu & Hänninen, Vilma & Mönkkönen, Kaarina 2020: Narratiivinen lähestymistapa organisaatiotutkimuksessa. Teoksessa Puusa, Anu & Juuti, Pauli (toim.): Laadullisen tutkimuksen näkökulmat ja menetelmät. Gaudeamus Oy. Helsinki, 216–227.
Puustjärvi, Anita 2019: Autismikirjon häiriö – uutta tutkimustietoa ja kliinikon kokemuksia. Luento. Autismin talvipäivät 8.12.2019. https://www.youtube.com/watch?v=s8MEpNOHftc. Viitattu 27.12.2020.
(53)
Eriarvoisuutta tuottavat mekanismit
Suomessa on muodostunut erilaisia ryhmiä, joiden elintaso ja elämänlaatu eroavat kansalaisten enemmistön elämän edellytyksistä.
Eriarvoisuus vaikuttaa erityisesti yhteiskunnan haavoittuvimmassa asemassa oleviin, kuten esimerkiksi asunnottomiin, työttömiin, maahanmuuttajiin ja ikääntyneisiin. Vuonna 2018 Suomessa oli 856 000 henkilöä köyhyys- ja syrjäytymisriskissä ja samana vuonna vakavasta aineellisesta puutteesta kärsi 133 000 henkilöä (Tilastokeskus 2020). Vuonna 2019 perustoimeentulotukea myönnettiin 271 107 henkilölle (Tanhua & Kiuru 2020, 3). Perustoimeentulotukea saavat henkilöt ovat usealla tavalla köyhyysriskissä, koska heidän tulonsa jäävät elämiseen riittävän tason alle varsinaisen ensisijaisen turvan jälkeenkin (Isola & Suominen 2016, 40–41). Viimesijaista turvaa täydentävä ruoka-apu tavoittaa arviolta 20 000–25 000 henkilöä viikoittain ja suurin osa heistä on perusturvaetuuksien varassa tai heikossa työmarkkina-asemassa (STM 2020; Isola & Suominen 2016, 42).
Tarkastelin Pro gradu -tutkielmassani, miten eriarvoisuus näkyy, köyhyydestä kerrotuissa tarinoissa sosiologi Göran Therbornin (2014) eriarvoisuuden mekanismeja koskevan teorian avulla. Tutkimukseni aineisto koostui ”Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä” (2007) kirjoituskilpailun tuottamista tarinoista. Eriarvoisuuden mekanismeja ovat etääntyminen, riisto, ulossulkeminen ja hierarkisointi. Etääntyminen on prosessi, jossa hyvä- ja huono-osaisten erot kasvavat suureksi ja huono-osaisten elintaso jää hyväosaisten elintasosta jälkeen. Riisto liittyy hierarkioiden ylemmillä tasoilla olevien epäsymmetrisestä hyötymisestä hierarkioiden alemmilla tasoilla olevista ihmisitä. Ulossulkeminen tarkoittaa ihmisten etenemisen ja oikeuksien eteen asetettuja esteitä ja hidasteita sekä eri syrjinnän muotoja. Hierarkisointi liittyy arvojärjestelmiin, joka jakaa yhteiskunnassa ihmisiä eri luokkiin.
Etääntyminen
Huono-osaisuus periytyy Suomessa sukupolvelta toiselle. Etääntymistä voidaan Suomen kontekstissa tarkastella koulutuksen näkökulmasta, koska sitä pidetään usein sosiaalisen nousun välineenä. Kaikille avoimet koulutusmahdollisuudet korkeakoulutasolle asti kuuluvat hyvinvointivaltioon ja ilmaisen koulutuksen tavoitteena on, että lasten kouluttautuminen ei olisi kiinni vanhempien tulotasosta.
Kaikille avoimista koulutusmahdollisuuksista huolimatta Suomessa vanhempien koulutustaso periytyy lapsille yhä enemmän. Korkean koulutustason tutkinnon suorittaneiden vanhempien lapset päätyvät useammin korkeakoulutusaloille, kun taas matalan koulutusasteen suorittaneiden vanhempien lapset päätyvät matalan koulutuksen aloille.
Riisto
Perinteisesti työn on oletettu suojaavan köyhyydeltä ja köyhyysriskin nähdään koskevan erityisesti työvoiman ulkopuolella olevia ryhmiä, kuten pitkäaikaistyöttömiä, eläkeläisiä ja opiskelijoita. Työmarkkinoilla tapahtuvista muutoksista aiheutuva epävakaisuus on luonut työssäkäyvien köyhien ryhmän, joiden käytettävissä olevat tulot jäävät työssä käymisestä huolimatta suhteellisen köyhyysrajan alapuolelle.
Suhteellinen köyhyysrajan avulla kotitalous voidaan määritellä pienituloiseksi, jos sen käytettävissä olevat tulot ovat alle 60 prosenttia väestön mediaanituloista. Esimerkiksi yhden elättäjän perheissä tai yksinhuoltajaperheissä tulot eivät välttämättä riitä perheen elättämiseen.
Ulossulkeminen
Häpeän tunteminen liittyy tilanteisiin, joissa ihmisen käyttäytyminen poikkeaa sosiaalisesti hyväksyttävästä tavasta toimia.
Ihminen tuntee häpeän sisäisesti, mutta siihen liittyy myös muiden ihmisten asenne ja käyttäytyminen köyhyydessä eläviä kohtaan. Häpeän tunteminen johtuu siitä, että ei ole onnistunut elämään elämäänsä yhteiskunnan odotusten mukaisesti.
Esimerkiksi epäonnistumisen koulutukseen tai työelämään kiinnittymisessä ajatellaan johtuvan yksilön omasta syystä. Epäonnistumisen ajatellaan taas kertovan siitä, että hänessä olisi jotain vikaa.
Hierarkisointi
Eriarvoisuus on läsnä ihmisten päivittäisissä kohtaamisissa. Ihmiset pystyvät arvioimaan pienenkin käyttäytymiseen perustuvan tiedon avulla, mihin yhteiskuntaluokkaan toiset kuuluvat. Sosiaalisen luokan signaalit kertovat ihmisten yhteiskuntaluokasta ja ne liittyvät kehoon, ääneen ja kulttuuriin.
Sodabeh Aryanfard
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Eriarvoisuuden ilmentymiä köyhyydestä kerrotuissa tarinoissa”. Lapin yliopisto. 2020.
(52)
Asiantuntijuus sijaishuollossa vaatii sosiaalityöntekijältä paljon
Sijaishuollon sosiaalityöntekijöiltä vaaditaan laaja-alaista osaamista myös omien ammattirajojen yli.
Sosiaalityöntekijöiden kokemusten mukaan asiantuntijuus rakentuu useasta eri osa-alueesta ja se vaatii sosiaalityön kentän tuntemisen lisäksi osaamista esimerkiksi lapsen kehityspsykologiaan liittyen. Työhön kuitenkin koetaan pääsevän myös pienellä käytännön osaamisella eikä teoreettista osaamistakaan välttämättä ole. Lisäksi työn vaativuutta ei ymmärretä päättäjien tasolla ja työn tekemisen raamit ovat huonosti resursoituja. Työntekijöiden vaihtuvuus ja asiakasmäärät ovat suuria ja tämä epäkohta tulisi korjata esimerkiksi säätämällä lailla lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden maksimiasiakasmäärä, sillä suosituksia kunnat eivät noudata.
Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani sitä, kuinka asiantuntijuus rakentuu sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden kokemana ja kuinka tätä asiantuntijuutta voitaisiin sosiaalityöntekijöiden mukaan vahvistaa ja mitkä tekijät heikentävät asiantuntijuutta. Tutkielmani aineisto koostui viiden kunnallisessa sijaishuollossa työskentelevän tai aikaisemmin työskennelleiden sosiaalityöntekijöiden kirjoituksista. Kirjoitukset kerättiin sosiaalityön uraverkosto ja sosiaalityön pohjoinen uraverkosto- facebookryhmissä julkaistun kirjoituspyynnön avulla.
Minkälaista teoria- ja käytännönosaamista työssä katsottiin vaadittavan?
Tutkielmassani jaoin osaamisalueet viiteen eri osa-alueeseen. Aineiston perusteella keskeisiä asiantuntijuuden alueita olivat lapsen kokonaistilanteen hahmottaminen, asiakkaan kohtaaminen ja asiakassuhde, yhteistyötaidot ja verkostotyö, juridinen osaamisen sekä kyky ja rohkeus linjata ja tehdä päätöksiä.
Mitkä tekijät asiantuntijuutta heikentävät?
Merkittäväksi asiantuntijuutta heikentäväksi tekijäksi sosiaalityöntekijät kokivat vähäiset resurssit ja suuret asiakasmäärät. Sijaishuollossa lapsen lisäksi työskennellään usein hänen ympärillään olevan laajan ihmisjoukon kanssa, mikä lisää työn määrää. Vähäisillä resursseilla työn koettiin aineiston perusteella olevan tulipalojen sammuttelua. Lisäksi työntekijät vaihtuivat tiuhaan, mikä myös heikensi asiantuntijuutta. Lisäksi asiantuntijuutta katsottiin heikentävän esimerkiksi yhteistyökumppaneiden puutteelliset käsitykset sosiaalityöstä sekä sisäisen ohjeistuksen puuttuminen yksiköissä.
Mikä asiantuntijuutta vahvistaa?
Asiantuntijuutta vahvistavana pidettiin hyviä konsultaatiomahdollisuuksia, riittävää perehdytystä sekä toimivaa työtiimiä työn tukena. Lisäksi esimiehen tuki ja ohjaus koettiin tärkeänä. Ammatillisten toimijoiden, alan lehtien ja kirjallisuuden seuraaminen nostettiin myös merkittäväksi tekijäksi asiantuntijuutta vahvistettaessa. Kuitenkin moni asia asiantuntijuuden vahvistumisessa liitettiin siihen, että se vaatii työntekijän omaa aktiivisuutta ja esimerkiksi työparia täytyy vaatia, sillä lisäkoulutukset tai konsultaatiomahdollisuudet eivät välttämättä olleet olemassa työn rakenteissa.
Tutkielman aineistossa nostettiin esiin sijaishuollon asiantuntijuuden vaativuus. Työn voidaan luonnehtia olevan laaja-alaista lapsen asioista vastaamista, johon liittyy laaja vastuu. Työssä puututaan perheen yksityisyyteen ja käytetään laajaa harkintavaltaa haavoittuvassa asemassa oleviin lapsiin, mutta silti työn resurssit ovat huonot ja asiakasmäärät absurdin suuret.
Susanna Inget
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu-tutkielmaani ”Täytyy olla älykkyyttä ja pelisilmää pärjätä kaoottisissa ihmissuhteiden viidakoissa” – Sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden kokemuksia asiantuntijuudestaan.
Aiheeseen liittyviä lähteitä:
Eronen, Tuija & Laakso, Riitta 2017: Vaativat tilanteet sijaishuoltotyössä. Teoksessa Enroos, Rosi & Mäntysaari, Mikko & Ranta-Tyrkkö, Satu (toim.) 2017: Mielekäs tutkimus: näkökulmia sosiaalityön tutkimuksen missioihin. Suomen yliopistopaino Oy. Tampere.
Helavirta, Susanna 2016: Lapsen asioista vastaaminen huostaanoton jälkeen sosiaali-työntekijöiden kuvaamana. Teoksessa Enroos, Rosi, Heino, Tarja & Pösö, Tarja 2016: Huostaanotto. Lastensuojelun vaativin tehtävä. Vastapaino. Tampere.
Lastensuojelulaki 417/2017
Sipilä, Anita 2011: Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet -Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Itä-Suomen yliopisto. Väitöskirja.
(51)
Koneeseen kadonneet? – Vanhempien näkökulmia yläkouluikäisten poikien digitaaliseen pelaamiseen
Digitaalisella pelaamisella on tärkeä merkitys monien nykynuorten elämässä, arjessa ja sosiaalisissa suhteissa. Vanhempien rooli pelikasvattajina on keskeinen, ja mielenkiintoista onkin pohtia, millaiseksi muodostuu vanhempien toimijuus suhteessa heidän nuortensa digitaaliseen pelaamiseen.
Tutkimusten mukaan 10–19-vuotiaista suomalaisista lapsista ja nuorista 99 prosenttia pelaa digitaalisia pelejä ainakin satunnaisesti ja noin 70 prosenttia pelaa viikoittain (Meriläinen & Moisala 2019, 56-57). Alan tutkimuskirjallisuudessa ja oppaissa korostetaan vanhempien roolia ja tehtävää lasten ja nuorten pelikasvattajina ja ”mediamentoreina”. Yläkouluikäisten nuorten pelikasvatuksen keskiössä ovat muun muassa keskustelut mediakriittisyydestä, käyttäytymisestä internetympäristössä sekä laajemmin elämänhallintaan liittyvistä teemoista (Repo & Nätti 2015, 107). Pelikasvattajina vanhemmat ovat kuitenkin edelläkävijöitä, eikä heillä ole turvanaan ja esikuvinaan aiempien sukupolvien kasvatusmalleja ja toimintatapoja, mikä voi osaltaan haastaa heidän rooliaan nuorten pelikasvattajina. Myös nuorten usein vanhempiaan paremmat digitaalisten laitteiden käyttötaidot ja osaaminen sekä ajankäytölliset haasteet voivat tuottaa haasteita digiajan kasvattajuudelle. (Lahikainen 2015, 37.)
Nuorten digitaalista pelaamista vanhempien näkökulmasta on kuitenkin tutkittu vasta vähän, ja pro gradu – tutkielmassani olenkin selvittänyt digitaalisia pelejä pelaavien yläkouluikäisten (13-16-vuotiaiden) poikien vanhempien kokemuksia ja näkemyksiä poikiensa pelaamisesta. Analysoin, mikä vanhempia poikiensa pelaamisessa huolestuttaa ja millaiset ovat vanhempien toimijuuden rajat, mahdollisuudet ja ulottuvuudet suhteessa heidän poikiensa digitaaliseen pelaamiseen. Tutkielmani aineisto koostuu kuuden vanhemman teemahaastattelusta. Haastateltavien joukossa on neljä äitiä ja kaksi isää.
Digitaalinen pelaaminen ilmiönä
Nuorten digitaalinen pelaaminen on hyvin ajankohtainen ilmiö, josta käydään vilkasta yhteiskunnallista keskustelua. Digitaaliseen pelaamiseen liittyvä julkinen keskustelu on hyvin haitta- ja huolikeskeistä, jopa dramaattistakin. Keskusteluissa varoitellaan digitaalisen pelaamisen sekä fyysistä että psyykkisistä vaaroista ja haitoista ja keskitytään lähinnä pelaamisen rajoittamistapojen käsittelemiseen. Esiin nousevat esimerkiksi pelien väkivaltaiset sisällöt ja pelaamisen negatiiviset vaikutukset nuorten käyttäytymiseen, sosiaalisiin suhteisiin sekä liiallisen pelaamisen vaikutukset nuoren terveyteen, uneen ja koulunkäyntiin. Toisaalta alan tutkimuskirjallisuudessa korostetaan myös digitaalisen pelaamisen hyötyjä. On todettu, että pelaaminen voi parantaa pelaajan kognitiivisia, emotionaalisia ja sosiaalisia taitoja. (Meriläinen 2017; Männikkö 2017, 17-18; Lobel & muut 2017; Quandt & Kowert 2016, 177.)
Tutkimuskirjallisuudessa digitaalista pelaamista on tarkasteltu myös sosiaalisista ja kulttuurisista näkökulmista. Monille nuorille digitaaliset pelit ovat tärkeä heidän arkista elämäänsä ja sosiaalisia suhteitaan, ja laajemmin pelaaminen voidaan nähdä osana nuorisokulttuuria ja sen muutosta (Meriläinen & Moisala 2019, 63). Toisaalta digitaalista pelaamista ilmiönä voidaan tarkastella myös perhe-elämän kontekstissa ja vuorovaikutussuhteissa ja pohtia, miten digitaalinen pelaaminen vaikuttaa ja muuttaa perhe-elämän käytäntöjä, ja millaisia haasteita ja mahdollisuuksia se perhe-elämälle ja perheenjäsenten väliselle vuorovaikutukselle mahdollisesti tuottaa (esim. Lahikainen & muut 2015).
Huolen värittämä toimijuus
Tutkielmani tulosten perusteella vanhempien suhtautuminen heidän poikiensa digitaaliseen pelaamiseen on huolen värittämää, eivätkä vanhemmat pystyneet näkemään nuorensa pelaamisessa juuri positiivisia puolia. Poikien digitaalisessa pelaamisessa vanhempia huolestuttavat erityisesti pelaamiseen käytetyn ajan vaikutukset nuoren psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin sekä nuoren käytökseen. Vanhempia huolestuttivat myös pelaamisen imu ja addiktoivuus. Vanhempien mukaan pelaaminen tuntuu syrjäyttävän nuoren elämässä kaiken muun. Nuorten runsaana näyttäytyvään pelaamiseen vanhemmat löysivät syitä sekä nuoren yksilöllisistä ominaisuuksista että pelimaailman imusta. Tutkimukseeni osallistuneilla vanhemmilla ei ollut paljonkaan tietoa pelimaailmasta tai peleistä, joita heidän poikansa pelaavat, ja pelimaailma oli heille vieras.
Tulkintani mukaan huolinäkökulma sekä pelimaailman vieraus vanhemmille voi vaikuttaa keinoihin ja lähestymistapoihin, joilla vanhemmat pyrkivät puuttumaan ja toimimaan suhteessa poikiensa digitaaliseen pelaamiseen. Käytännössä vanhemmat pyrkivät eri tavoin hallitsemaan, kontrolloimaan ja rajoittamaan poikiensa pelaamista. Vanhemmat kokivat poikiensa digitaalisen pelaamisen hallinnan ja kontrolloinnin kuormittavaksi, ja pelaamisen hallintayritykset myös aiheuttivat konflikteja perheissä. Pelaamiseen puuttumista ja pelaamisen rajoittamista vanhemmat perustelivat lapsen edun mukaisena toimintana.
Toimijuuden rajat ja mahdollisuudet
Aineiston analyysin perusteella vanhempien toimijuutta suhteessa heidän poikiensa pelaamiseen haastavat vanhempien jaksaminen, ristiriidat perheessä sekä ulkopuolisen tuen vähäisyys tai puuttuminen. Pelaaminen voi aiheuttaa ristiriitoja paitsi nuoren ja vanhemman myös perheen vanhempien välille, jos vanhemmat ovat esimerkiksi erimieltä pelaamisen rajoittamistapojen suhteen. Vanhempien toimijuutta puolestaan tukee etenkin perheen vanhempien keskinäinen tuki toisilleen. Toimijuutensa tueksi suhteessa nuortensa digitaalisen pelaamisen hallintaan vanhemmat toivoivat vertaistukea sekä liittolaisuutta muilta vanhemmilta, joilloin esimerkiksi yhteisistä pelisäännöistä voitaisiin sopia ja pelaamiseen liittyvää huolta jakaa. Palvelujärjestelmän mahdollisuuksiin tukea toimijuuttaan vanhemmat sen sijaan suhtautuivat epäillen, eivätkä he uskoneet, että ammattiauttajillakaan olisi ratkaisuja peliongelman ratkaisemiseksi.
Tutkielmani tulosten perusteella vanhemmat tarvitsevat tukea ja neuvontaa pelikasvattajina toimimiseen sekä digitaalisen pelaamisen aiheuttamien ristiriitojen ratkaisemiseen. Tärkeää on, että ammattiauttajilla on tarpeeksi monipuolista osaamista ja tietoa digitaalisen pelaamisen erilaisista ulottuvuuksista, jotta he voivat tukea perheitä pelaamiseen ja laajemmin digitalisaatioon liittyvissä kysymyksissä mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Tärkeää on, että sekä nuoret että vanhemmat saavat äänensä kuuluville digitaalisesta pelaamisesta käytävissä keskusteluissa ja että nuoren ja vanhemman välistä keskustelu- ja neuvotteluyhteyttä digitaaliseen pelaamiseen liittyen tuettaisiin. Näin voitaisiin löytää vaihtoehtoisia tapoja ratkaista pelaamiseen liittyviä konflikteja ja myös kyseenalaistaa pelaamiseen liittyviä ennakkoluuloja ja stereotypioita. Toisaalta tulee myös kehittää menetelmiä haitallisen pelaamiseen tunnistamiseen ja hoitamiseen.
Sanna Ovaskainen
Sosiaalityö
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ” Koneeseen kadonneet? Vanhempien toimijuus ja yläkouluikäisten poikien digitaalinen pelaaminen.” Lapin yliopisto, 2019.
Lähteet:
Lahikainen, Anja Riitta 2015: Media lapsiperheen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta; Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (toim.) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere, 80–107.
Lahikainen, Anja Riitta & Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (2015) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere.
Lobel, Adam & Engels, Rutger & Stone, Lisanne & Burk, William & Granic, Isabela 2017: Video Gaming and Children’s Psychosocial Wellbeing: A Longitudinal Study. Journal of Youth and Adolescence, Vol. 46(4), 884–897.
Meriläinen, Mikko 2017: Pelaamisen hyödyt. Vanhempainnetti, Mannerheimin lastensuojeluliitto. https://www.mll.fi/vanhemmille/tietoa-lapsiperheen-elamasta/lapset-ja-media/digitaalinen-pelaaminen/pelaamisen-hyodyt/
Meriläinen, Mikko & Moisala, Mona 2019: Älylaitteet ja pelaaminen: Peliharrastus osana monipuolista arkea. Teoksessa Kosola, Silja & Moisala, Mona & Ruokoniemi, Päivi (toim.) Lapset, nuoret ja Älylaitteet – Taiten tasapainoon. Duodecim. Helsinki, 56–64.
Männikkö, Niko 2017: Problematic Gaming Behavior among Adolescents and Young Adults. Relationship Between Gaming Behaviour and Health. Acta Universitatis Ouluensis. D, Medica, 1429. Juvenes Print. Tampere. http://jultika.oulu.fi/Record/isbn978-952-62-1658-4
Quandt, Thorsten & Kowert, Rachel 2016: No Black and White in Video Game Land! Why We Need to Move Beyond Simple Explanations in the Video Game Debate. Teoksessa Kowert, Rachel & Quandt, Thorsten (toim.) The Video Game Debate: Unravelling the Physical, Social, and Psychological Effects of Digital Games. Routledge. New York, 176–177.
Repo, Katja & Nätti, Jouko 2015: Lasten ja nuorten median käytön aikatrendit. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta & Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (toim.) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere, 80–107.
(50)
Äitiyden merkitys afganistanilaisnaisten kertomuksissa itsestään
Äitiysidentiteetti on yksi keskeisimmistä naisten identiteeteistä. Afganistanilaisnaiset kertoivat haastatteluissa muun muassa siitä, millaisia äitejä he ovat lapsilleen ja millaisia äitien heidän mielestään tulisi olla. Näiden naisten identiteettejä tutkiessani jouduin pohtimaan myös omaa identiteettiäni äitinä.
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani sitä, millaisia identiteettejä kuusi Suomeen pakolaisena tullutta afganistanilaisnaista tuottivat haastatteluissa. Tutkielmassani tarkastelin naisten tuottamia identiteettejä intersektionaalisuuden viitekehyksessä. Intersektionaalisuuden perusajatus on, että ihmisen identiteetit rakentuvat monien lähtökohtien ja sosiaalisten luokitteluiden pohjalle, jotka risteävät keskenään. Näitä luokitteluja ovat esimerkiksi sukupuoli ikä, etnisyys, kotipaikka, seksuaalisuus, äidinkieli ja uskonto. 1970-luvulla Yhdysvalloissa syntynyt intersektionaalisuus on feministisen teorian lähestymistapa, jonka avulla analysoitiin alun perin naisiin kohdistuvan sorron monisyisiä alkutekijöitä. Nykytutkimuksessa intersektionaalisuuden ajatellaan laajimmillaan koskevan kaikkia ihmisiä, sillä jokainen ihminen on monien erojen leikkaama. Intersektionaalisuuden avulla voidaan pureutua sekä sortoon että etuoikeuteen ja siihen, miten nämä vaikuttavat toinen toisiinsa ihmisen elämässä. (Bastia 2014; Mahlamäki 2018; Rossi 2010.)
Identiteetit ymmärsin tutkimuksessani muun muassa Stuart Hallin (1999) tapaan moninaisiksi ja jatkuvassa muutoksessa oleviksi. Ihmisellä ei ole yhtä minuutta tai identiteettiä syntymästä kuolemaan, vaan identiteettejä tuotetaan ja rakennetaan vuorovaikutuksessa ja ne ovat kontekstisidonnaisia. Haastatteluja analysoidessa olikin tärkeää muistaa, että niissä aktivoituvat identiteetit olivat niitä, joita haastattelutilanne kutsui naiset tuottamaan ja joita he halusivat tuottaa haastattelun kontekstissa. Eri haastattelija, erilaiset kysymykset tai vaikkapa eri haastattelupaikka olisivat tuottaneet erilaisen lopputuloksen. Naisten haastatteluissa tuottamat identiteetit eivät siis paljasta naisten ”todellista” minää tai sitä, keitä he pohjimmiltaan ovat.
Tutkielmani aineisto on ainutlaatuinen ja sensitiivinen. Aineisto on kerätty Niloufar Kalvakhin ja Nabeela Hasanin vuonna 2014 valmistunutta pro gradu -tutkielmaa Settlement Process of Afghan Immigrant Women Based on Cultural Perspective in Finland. Tutkielman tekijöistä toinen, itsekin nainen ja muslimi, haastatteli Suomessa joitakin vuosia asuneita pakolaistaustaisia afgaaninaisia heidän äidinkielellään. Naiset kertovat haastatteluissa elämästään Afganistanissa, sieltä pakenemisesta ja niistä vaiheista, joiden kautta ovat lopulta päätyneet asumaan Suomeen. Lisäksi naiset puhuivat Suomeen sopeutumisen haasteista, niistä selviytymisestä sekä tyytyväisyydestään suomalaisiin sosiaalipalveluihin. Naisten identiteetit ja kokemus siitä, keitä he ovat, ei ollut haastattelujen aiheena, mutta haastatteluissa oli paljon identiteettiin ja minän rakentumiseen liittyvää puhetta. Identiteettejä tuotetaan kaikissa sellaisissa tilanteissa, joissa ihminen kertoo itsestään.
Äiti, muslimi ja maahanmuuttaja
Tutkielmassani tarkastelin kolmea diskurssianalyysin avulla löytämääni ja nimeämääni haastatteluissa aktivoituvaa identiteettikategoriaa suhteessa toisiinsa. Nämä kategoriat olivat äiti, muslimi ja maahanmuuttaja. Äitiyden ja lasten merkitys näyttäytyi suurena jokaisessa haastattelussa. Naiset kertoivat paenneensa Afganistanista voidakseen tarjota paremman elämän lapsilleen. Viisi naisista oli asunut kotimaasta lähdön jälkeen Iranissa vuosien ajan. Iranista lähdön syyksi he kertoivat sen, että afganistanilaisten oli vaikeaa kouluttautua ja työllistyä Iranissa. Myös lasten mahdollisuudet käydä koulua olivat huonot. Eurooppaan ja Suomeen naiset kertoivat tulleensa lastensa vuoksi, jotta lapsilla olisi mahdollisuus kouluttautumiseen, työllistymiseen ja sitä kautta parempaan elämään.
Naisten näkemys oli, että lapsista kasvaa sellaisia aikuisia, kuin vanhemmat, erityisesti äidit, heistä kasvattavat. Monet kertoivat olevansa sekä äitejä että isiä lapsilleen, koska puoliso oli kuollut, ottanut avioeron tai ei muuten osallistunut lasten kasvatukseen syystä tai toisesta. Yhtenä äidin keskeisimmistä tehtävistä nähtiin se, että lapsista kasvaa vanhempiensa uskonnollisia ja kulttuurisia perinteitä ylläpitäviä ja kunnioittavia aikuisia. Suomen afganistanilaista ja iranilaista vapaampi kasvatusilmapiiri koettiin haastavimpana asiana vanhemmuudessa.
Naisten uskonnolliset, kulttuuriset ja etniset identiteetit leikkasivat monessa kohtaa äitiysidentiteetin kanssa. Uskonnolliset rituaalit, paikat ja juhlat olivat naisille tärkeitä. Uskonto oli myös merkittävä identiteettien rakennusaine: naisten mukaan ihminen, jolla ei ole uskontoa, ei tunne itseään ja on ”ei kukaan”. Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, miksi naiset pitivät uskonnollisen tradition siirtämistä seuraaville polville hyvin tärkeänä. Uudessa kotimaassa, maahanmuuttajina, uskonnon merkitys korostui kenties entisestään, koska etenkin lapsille nähtiin olevan tarjolla toisenlaisia, naisten näkökulmasta vahingollisia identiteettejä.
Tutkijapositio: äiti, kristitty ja suomalainen
Tutkielman yhtenä keskeisenä tutkimuseettisenä kysymyksenä oli se, miten minä suomalaisena kristittynä äitinä ja teologina luen näiden naisten kertomuksia itsestään ja elämästään. Näkemys haastattelussa tuotettujen identiteettien tilannesidonnaisuudesta tuntui jo itsessään haastavan identiteettipuheen analysointia ja asetelma mutkistui entisestään, kun soppaa sekoittivat ne identiteetit, joiden kautta minä tutkijana tarkastelen näiden naisten kertomaan: äiti, kristitty teologi sekä suomalainen etuoikeutettu ja koulutettu nainen. Olen pohtinut sitä, korostuiko äitiys minulle naisten kertomuksissa osittain siksi, että olen itsekin äiti ja naisten kertomukset paosta kotimaasta lasten kanssa koskettivat minua kovasti. Tutkijan tulee pyrkiä objektiivisuuteen, mutta omia identiteettejään ei pääse pakoon toisten identiteettejä tutkiessaan.
Tutkimusten (esim. Kulmala 2006) mukaan vanhemmuus ja lapset ovat keskeisiä naisten identiteettien rakentumisessa. Tutkielmani tukee tätä näkemystä. Naisten kertomukset voivat auttaa myös pohtimaan sitä, millaisia erityisiä tuen tarpeita pakolaisnaisilla ja -äideillä voi olla sosiaalityön asiakkaina.
Maija Kujala
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Ennen kaikkea äiti. Afganistanilaisnaisten haastatteluissa tuottamat identiteetit intersektionaalisuuden viitekehyksessä.” Lapin yliopisto 2019.
Lähteet:
Bastia, Tanja 2014: Intersectionality, migration and development. Progress in Development Studies 14(3), s. 237–248.
Hall, Stuart 1999: Identiteetti. Vastapaino. Tampere.
Kulmala, Anna 2006: Kerrottuja kokemuksia leimatusta identiteetistä ja toiseudesta. Tampereen yliopisto. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos.
Mahlamäki, Tiina 2018: Sukupuoli ja uskonto. Teoksessa Ketola, Kimmo & Martikainen, Tuomas & Taira, Teemu: Uskontososiologia. Eetos. Turku, s. 165–176.
Rossi, Leena-Maija 2010: Sukupuoli ja seksuaalisuus, eroista eroihin. Teoksessa Saresma, Tuija & Rossi Leena-Maija & Juvonen, Tuula: Käsikirja sukupuoleen. Vastapaino. Tampere, s. 21–38.
(49)
Sosiaalisen pääoman merkitys lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille
Lastensuojelu on ollut toistuvien huolten aiheena. Huolta lastensuojelussa on herättänyt niin asiakasperheiden kuin lasten moniongelmaisuus, lastensuojelun asiakasmäärien kasvu, työvoiman riittämättömyys ja sosiaalityöntekijöiden ammatillisen osaamisen taso. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kuormittavaan tilanteeseen olisi tärkeää löytää sitä helpottavia keinoja – niin asiakkaiden kuin työntekijöiden hyvinvoinnin vuoksi.
Pro gradu -tutkielmassani selvitettiin systemaattisella kirjallisuuskatsauksella sosiaalisen pääoman merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöille. Tutkielmani aineisto pohjautuu yhdeksään tutkimusartikkeliin, joissa tutkittiin lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia eri näkökulmista. Kiinnostuin aiheesta työskennellessäni lastensuojelutyössä – huomasin, kuinka paljon työkavereiden tuki vaikutti omaan jaksamiseeni ja se innosti minua tutkimaan aihetta syvemmin. Voisiko sosiaalisen pääoman teorian avulla kehittää sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia lastensuojelutyössä?
Carrie Leanan ja Harry Van Burenin mukaan (1999) organisaation sosiaalisen pääoman voidaan nähdä kuvastavan organisaation sosiaalisia suhteita. Sosiaalinen pääoma näkyy työyhteisön yhtenäisinä tavoitteina ja luottamuksena, joka luo mahdollisuuden yhteisölliseen toimintaan. Sosiaalinen pääoma hyödyttää niin organisaatiota kuin myös siihen kuuluvaa yksilöä.
Lastensuojelussa tarvitaan tukea työyhteisöltä
Tutkielmassani jaottelin sosiaalisen pääoman kolmeen teemaan yhdistäen Leana ja Van Burenin (1999) sekä Janine Nahapietin ja Sumantra Ghosalin (1998) sosiaalisen pääoman mallit yhteen. Sosiaalisen pääoman voidaan katsoa koostuvan työyhteisön luottamuksesta, yhteisöllisyydestä ja sitoutuneisuudesta. Sosiaalisen pääoman kolme teemaa, luottamus, yhteisöllisyys ja sitoutuneisuus kietoutuvat yhteen vaikuttaen toisiinsa. Luottamus on keskeistä yhteisöllisyyden muodostumiselle: ilman luottamusta ei voi olla yhteisöllisyyttä, mutta luottamusta tarvitaan myös siihen, että yhteisöllisyyttä voi syntyä. Yhteisöllisyyden ja luottamuksen voidaan nähdä lisäävän myös sitoutuneisuutta ja näin ollen ne osaltaan tuottavat työyhteisöön sosiaalista pääomaa.
Luottamusta työyhteisössä käytännön tasolla kuvastaa muun muassa avoimuus ja työyhteisön moraali. Lastensuojelun ollessa kuormittava ala, on selvää, että työkavereiden kanssa täytyy voida keskustella ja heiltä täytyy myös saada konsultointiapua asiakastilanteisiin. Työyhteisöön tarvitaan avoimuutta. Työyhteisölle täytyy halutessaan voida myös jakaa henkilökohtaiseen elämään liittyviä asioita, koska tällöin myös työyhteisössä voidaan tarvittaessa huomioida mahdollisia erityistarpeita. Avoimuus mahdollistaa joustavuutta ja siten edistää myös työhyvinvointia.
Työyhteisöön täytyy myös pystyä luottamaan niin, että jokainen huolehtii omat työtehtävänsä. Työyhteisössä ja erityisesti lastensuojelutyössä on tärkeää, että työyhteisön moraaliset käsitykset kohtaavat. Lastensuojelutyötehtävät pohjautuvat lainsäädäntöön ja niissä on tarkat aikarajat. Toisinaan lastensuojelutyössä voi olla tilanteita, että asiakasprosessin eteneminen hidastuu toisesta työntekijästä johtuen. Mikäli moraaliset käsitykset esimerkiksi aikarajojen noudattamisesta eivät kohtaa, voi tämä johtaa ikäviin seurauksiin, kuten vastuussa olevan työntekijän stressaantumiseen. Vastuu lastensuojelutyössä on kuitenkin aina lapsen asioista vastaavalla sosiaalityöntekijällä, vaikka prosessin hidas eteneminen ei johtuisikaan suoranaisesti vastuullisesta työntekijästä.
Työyhteisön luottamus on pohjana yhteisöllisyyden muodostumiselle. Yhteisöllisyyttä kuvastaa esimerkiksi ”me-henki” sekä työyhteisön yhteiset tavoitteet ja arvot. Tutkielmani aineistossa lastensuojelutyön yhdeksi tärkeimmäksi tavoitteeksi muodostui halu työskennellä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi. Lastensuojelutyö antaa mahdollisuuden vaikuttaa ja olla mukana tekemässä muutosta. Työtä motivoi tekemään se, että näkee perheiden tilanteiden muuttuvan. Halu työskennellä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi kuvastaa yhtä lailla myös sosiaalityöntekijöiden eettisiä arvoja.
Kun työyhteisössä on luottamusta ja yhteisöllisyyttä, vaikuttaisi tämä lisäävän myös sitoutuneisuutta omaan työhön. Erityisesti vasta aloittaneiden työntekijöiden kohdalla työkavereiden tuki nousi yhdeksi tekijäksi, joka saa jatkamaan lastensuojelutyössä. Pidempään työssä olleille työkavereiden tuki ei noussut esille sitoutuneisuutta edistävänä tekijänä, mutta toisaalta heidän haluunsa jatkaa työssä vaikutti esimiesten tuki. Johtajuus näytti olevan merkityksellistä niin luottamuksen kuin yhteisöllisyyden ja sitoutuneisuuden kannalta.
Tutkimusartikkeleissa nousi esiin, että esimiesten nähdään voivan vaikuttaa negatiivisiin työssä stressiä aiheuttaviin tekijöihin kuten työmäärään. Lisäksi oli havaittavissa esimiehen tärkeys niin tuen antajana vaikeissa asiakastilanteissa kuin myös siinä, että esimiehen pätevyyteen on voitava luottaa. Kehittämisehdotuksena esimiesten olisi hyvä antaa uusille työntekijöille mahdollisuus keskittyä asiakassuhteiden luomiseen, koska hyvä asiakassuhteet edistävät työntekijöiden työssä jaksamista ja lisäävät työhön sitoutuneisuutta. On myös hyvä huomioida, että uudet työntekijät tarvitsevat työsuhteen alussa enemmän tukea stressiä aiheuttaviin tekijöihin, kuten lait ja organisatoriset normit.
Työtilanteeseen tarvitaan muutosta
Lastensuojelun kohtuuttomasta tilanteesta uutisoidaan jatkuvasti, eikä lastensuojelun työtilanteeseen pystytä vaikuttamaan pelkästään työyhteisön sosiaalisen pääoman parantamisella, vaan täytyy löytää muita keinoja työhyvinvoinnin edistämiseksi. Lastensuojelutyössä on asioita, joihin ei voida vaikuttaa. Lastensuojelutyössä tullaan aina kohtaamaan asiakkaita vaikeissa tilanteissa ja sosiaalityöntekijöiden toimintaa ohjaa aina lainsäädäntö. Tämän vuoksi on tärkeää alkaa vaikuttamaan niihin tekijöihin, joihin pystytään vaikuttamaan.
Tulevaisuudessa lastensuojelutyössä vasta-aloittavien työntekijöiden osalta tulisi kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten työntekijät saataisiin pysymään työssään ja miten uudet työntekijät sitoututetaan osaksi työyhteisöä. Näen, että nykyisen lastensuojelun tilanteen huomioiden tulisi kiinnittää huomiota siihen, millaista tukea työntekijät saavat. Vaikuttaisi vahvasti siltä, että työyhteisöllä, erityisesti esimiehellä on vaikutusta työhyvinvointiin. Työyhteisön sosiaalisen pääoman tukeminen ei vaadi suuria toimenpiteitä, tarvitaan johtajien perehtymistä asiaan ja sosiaalisen pääoman tukemisen ottamisen yhdeksi työyhteisön tavoitteeksi. Tämän tutkielman havaintojen perusteella voidaan siis todeta, että sosiaalisella pääomalla on merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille. Voidaan myös todeta, että erityisesti esimiesten rooli niin sosiaalisen pääoman muodostumiselle ja työyhteisön työhyvinvoinnille on merkityksellinen.
Ellinoora Mantere
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityön oppiaine.
Kirjoitus pohjautuu pro graduun: ” Systemaattinen kirjallisuuskatsaus sosiaalisen pääoman merkityksestä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnissa”
Lähteet:
Baldschun, Andreas & Hämäläinen, Juha & Töttö, Pertti & Rantonen, Otso & Salo, Paula 2017: Job-Strain and well-being among Finnish social workers: Exploring the Differences in Occupational Well-Being Between Child Protection Social Workers and Social Workers Without Duties in Child Protection. European Journal of Social Work. 1-16.
Chenot, David & Benton D. Amy & Kim, Hansung 2009: The Influence of Supervisor Support, Peer Support, and Organizational Culture Among Early Career Social Workers in Child Welfare Servces. Child Welfare 88 (5). 129-147.
Hakalehto, Susanna 2018: Lapsioikeuden perusteet. Balto print. Liettua.
Hermon, Rao Sandhya & Chahlan, Rose 2018: A longitudinal study of stress and satisfaction among child welfare workers. Journal of Social Work 0 (0). 1-24.
Koivumäki, Jaakko 2008: Työyhteisöjen sosiaalinen pääoma. Tutkimus luottamuksen ja yhteisöllisyyden rakentumisesta ja merkityksestä muuttuvissa valtion asiantuntijaorganisaatiossa. Lisensiaatin työ. Tampereen Yliopistopaino Oy. Tampere.
Leana, R. Carrie & Van Buren, J. Harry 1999: Organizational Social Capital and Employment Practices. Academy of Management Review. 24. Nro. 3. 538-555. http://www.jstor.org/stable/pdf/259141.pdf. 22.4.2019.
McFadden, Paula 2018: Two sides of one coin? Relationships build resilience or contribute to burnout in child protection social work: Shared perspectives from Leavers and Stayers in Northern Ireland. International Social Work. 1-13.
Mänttäri-van der Kuip, Maija 2015: Work-related well-being among Finnish frontline social workers in an age of austerity. Lisensiaatin työ. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä University Printing House. Jyväskylä.
Nahapiet, Janine & Ghoshal, Sumantra 1998: Social Capital, Intellectual Capital, and the Organizational Advantage. Academy of Management Review 23 (2). 242-266.
Pösö, Tarja & Forsman, Sinikka 2013: Messages to Social Work Education: What makes Social Workers Continue and Cope in Child Welfare? Social Work Education 32 (5). 650- 661.
Schelbe, Lisa & Radey, Melissa & Panisch, Lisa 2017: Satisfactions and stressors experienced by recently-hired frontline child welfare workers. Children and Youth Services Review 78. 56-63.
Shier, Micheal L. & Graham. R John 2010: Work-related factors that impact social work practioners’ subjective well-being: Well-being in workplace. Journal of Social Work 11 (4). 402-421.
Strolin-Goltzman, Jessica 2008: Should I Stay or Should I Go? A Comparison study of Intention to Leave Among Public Child Welfare Systems with High and Low turnover rates. Child Welfare 87 (4). 125-143.
Washington, Karla & Yoon, Pil Dong & Galambos, Colleen & Kelly, Michael 2009: Job Satisfaction Among Child Welfare Workers in Public and Performance-Based Contracting Environments. Journal of Public Child Welfare (3). 159-172.
(48)
Televisio kertoo, mitä ajattelemme kuolemasta
Länsimainen kulttuurinen ja sosiaalinen tarve käsitellä kuolemaa (Walter 1994) täyttää mediatodellisuutemme kuoleman ympärille kiertyvän viihdeteollisuuden kautta. Tutkimusaiheena kuolema kuitenkin herättää kummastusta ja se liitetään helposti tutkijan käsittelemättömiin, henkilökohtaisiin ongelmiin tai synkkään mielenmaisemaan.
Reaktiot liittyvät edelleen hankalaan suhteeseemme kuoleman kanssa (Hockey 2017), johon kuoleman tutkijat viittaavat kuoleman hiljentämisenä yhteiskunnassa.
Anthony Giddensin mukaan kuoleman ja eksistentiaalisten kysymysten hiljentäminen myöhäismodernissa elämässämme on olennainen aikakautemme piirre – vaikkakin samalla vastausten etsiminen näihin kysymyksiin on keskeinen osa nyky-yksilön toimijuutta. Keräilemme tietoa, samaistumiskohteita ja erilaisia median välittämiä kokemuksia sovittamalla niitä omaan, yksilölliseen minäprojektiimme.
Elämään kuuluu hetkiä, jolloin turvallinen todellisuutemme murenee. Giddens (1991) puhuu kohtalokkaista hetkistä (fateful moments), jotka rikkovat äkisti toimijuuden perustan. Sairaus ja kuolema pidetään etäällä rutiineille ja sosiaalisille normeille rakentuvassa elämänkulussa, mutta kriisin kohdatessa toimijan on korjattava sirpaloitunutta elämäntarinaansa.
Viimeiset sanat käsittelevät elämää
Ylen esittämässä dokumenttisarjassa Viimeiset sanani (Isotalo 2013) seurattiin kuolevien viimeisiä vaiheita ja ajatuksia. Katsojat saivat myös nähdä päähenkilöiden viimeiset videoviestit ja niiden esittämisen läheisille kuoleman jälkeen.
Kukin dokumenttisarjan jakso kokoaa yhden elämäntarinan, jonka päättymistä itse kuolevan lisäksi pohtivat hänen läheisensä. Henkilökuvan kerroksissa erottuvat myös kuolemisen kokemusta kuvaavat ’pienet kertomukset’, jotka ilmentävät kuolevan toimijuutta – yksilön vuorovaikutusta sosiaalisten rakenteiden, käytänteiden ja normien kanssa. Toimijuus on refleksiivistä, yksilöllisen ’minä-tarinan’ rakentamista (Giddens 1991). Tarinankertoja tähtää kertomuksellaan haluamaansa positioon (vrt. Bamberg 1997; 2005; 2010) eli luo suhteen kuulijoihin, kertomuksen aihepiiriin, ja lopulta maailmaan. Kertoessaan tarinaa ’minusta’ – joka on viimekädessä jokaisen tarinan perimmäinen tavoite – puhuja toimii aina reflektiivisesti, suhteessa toiseen (Bamberg 2004) ja sosiaaliseen kontekstiin (Giddens 1979).
Viimeiset sanani -dokumentin ’pienissä kertomuksissa’ kohtaaminen kuoleman kanssa näyttäytyy kaaosnarratiivina (Frank 1995). Kohtaaminen johtaa joissakin tarinoissa pakenemiseen ja alistumiseen, ja toisissa parantumattoman sairauden hyväksymiseen. Seuraavissa tarinoissa kukin kertoja asettuu kuitenkin uudestaan suhteeseen kuulijaan: he kuvaavat elämää kuoleman kanssa ulkopuolisuuden kokemuksena tai pakotettuina positioina monissa sosiaalisissa tilanteissa. Päähenkilöt vastustavat kertomuksissaan epäoikeudenmukaista kohtelua ja tavoittelevat kuoleman normalisointia. Samalla he asemoivat itsensä ja kuoleman sosiaalisen ytimeen – osaksi elämää.
Hyvä ja paha kuolema
Vastauksena dokumenttisarjan jo ennakkoon aiheuttamaan keskusteluun Yle vakuutti, että sarja olisi ”dokumentaarinen, ei tosi-tv:n kaltainen” ja ”hyvällä maulla toteutettu” (Yle 2008). Päähenkilöt ovatkin ohjelmassa voittaneet kuolemanpelon ja puolustavat parantumattomasti sairaiden oikeutta sosiaaliseen osallisuuteen. Dokumentissa rakentuva ’suuri kertomus’ kuolevan toimijuudesta perustuu rohkeuden, tietoisuuden ja avoimuuden hyveille.
Viimeisten sanojen välittämä kuva hyvästä kuolemasta voi olla inspiroiva kokemus – mutta on myös niitä, joiden kokemus parantumattoman sairauden kohtaamisesta on erilainen. Heille dokumentti voi näyttäytyä ylitsepääsemättömänä normatiivisena vaatimuksena (Armstron-Coster 2011; Seale 1995).
Media-aineistot sosiaalisten ilmiöiden tutkimusmateriaalina lisäävät ymmärrystä julkisuudessa esillä olevien kertomusten vaikutuksesta yksilölliseen ja yksityiseen kokemukseen. Kuoleman hiljentämisen ja narratiivisen toimijuuden näkökulmat kannustavat katsojaa, ja erityisesti tutkijaa pohtimaan sitä, miten kuolema televisiossa muokkaa ja heijastaa kauhu- ja toivekuviamme.
Niina Moilanen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan The Dying Agent. A ‘small story’ narrative analysis of the television documentary My last words – Viimeiset sanani.
Lähteet
Armstrong-Coster, Angela 2001: In Morte Media Jubliante: An empirical study of cancer-related documentary film. Julkaisussa: Mortality, 6 (3), 287-305.
Bamberg, Michael 1997: Positioning Between Structure and Performance. Julkaisussa: Journal of
Narrative and Life History, 335-342.
Bamberg, Michael 2004: Talk, Small Stories, and Adolescent Identities. Julkaisusa: Human Development, 47 (6), 366-369.
Bamberg, Michael 2005: Narrative discourse and identity. In: Meister, Ian Christoph (toim.): Narratology beyond literary criticism. New York: Walter de Gruyter.
Bamberg, Michael 2010: Blank Check for Biography? Openness and Ingenuity in the Management of the “Who-Am-I Question” and What Life Stories Actually May Not Be Good. Julkaisussa: Schiffrin, Deborah, De Fina, Anna & Nylund, Anastasia (toim.):Telling Stories: Language, Narrative and Social Life. Washington, DC: Georgetown University Press.
Frank, Arthur W. 1995: The wounded storyteller: Body, illness and ethics. Chicago: University of Chicago Press.
Giddens, Anthony 1991: Modernity and self-identity: Self and society in the late modern age. Cambridge: Polity Press.
Giddens, Anthony (1979): Central Problems in Social Theory. Action, Structure and Contradiction in Social Analysis. New York: MacMillan
Hockey, Jenny 2007: Closing in on death? Reflections on research and researchers in the field of death and dying. Julkaisussa: Health Sociology Review, 16 (5), 436-446.
Isotalo, Sari 2013: Viimeiset sanani. Susamuru Oy. Dokumenttisarja. Ensilähetys Yle TV1
24.4.2013. https://rtva.kavi.fi/cms/page/page/info_katselupisteet. Viitattu: 26.4.2019.
Seale, Clive 1995: Heroic Death. Julkaisussa: Sociology, 29 (4), 597-613.
Walter, Tony 1994: The Revival of Death. Lontoo ja New York: Routledge.
Yle uutiset 2008: Viimeiset sanani -tv-sarja käsittelee kuolemaa. Yle uutiset 16.1.2008. https://yle.fi/uutiset/3-5818653. Viitattu: 12.12.2018.
(47)
Kertomuksia häpeästä ja toiseudesta – 2000-luvun kirjoitettuja naiskuvia
Mediassa esitetyt aiheet vaikuttavat mielikuviin ja keskusteluilmapiiriin, jossa sosiaalityöntekijät työskentelevät. Kun sosiaalityön ilmiöistä kirjoitetaan sanomalehdissä ja ilmiön kohteena on naissukupuoli, voidaan löytää monia erilaisia naiserityisiä ilmiöitä. Naiskuvat ovat perinteisesti liitetty sukupuolentutkimuksen tutkimuskysymyksiin, mutta niitä on mahdollista tutkia myös sosiaalityössä.
Tutkin pro gradu-tutkielmassani 2000-luvun kirjoitettuja naiskuvia marginaalisissa ilmiöissä. Aineistona käytin viidentoista vuoden ajalta Helsingin Sanomien Kuukausiliitteitä jotka ajoittuivat vuosille 2000—2015. Tässä kirjoituksessa esittelen tutkielmassa esiintuodut pääkäsitteet, jotka nousivat esiin aineistosta. Näiden käsitteiden avulla asemoidutaan pohtimaan marginaalistavia ilmiöitä ja niiden suhdetta yhteiskuntaan ja sosiaalityöhön.
Naiskuvat virittävät keskustelua sosiaalityön ja sukupuolentutkimuksen välille pohdiskellen häpeää suhteessa äitiyteen, seksuaalisuuteen ja etnisyyteen. Naiskuvien muodostumista tarkastellaan marginaalisten ilmiöiden, kuten prostituution, päihdeongelmien, vankeuden ja kodittomuuden kautta. Häpeän, äitiyden, seksuaalisuuden ja etnisyyden nivoutuminen toisiinsa mahdollistivat intersektionaalisen lähestymistavan tutkimusaiheeseen. Sosiaalinen konstruktionismi esiin tuo tutkielman aiheen liittyviä ajallisia ja kultturisia paikannuksia.
Seksuaalisuus esiintyi aineistossa häivytettynä ja implisiittisenä aiheena, jota käsiteltiin suoraan lähinnä heteronormista poikkeamisena kuten samaa sukupuolta olevien vanhemmuudesta kertovan artikkelin yhteydessä. Seksuaalisuuden määrittely sanatarkasti on pulmallista, joten sen vuoksi aineistosta on nostettu seksuaalisuuteen eri näkökulmia naiskuvien yhteydessä. Esimerkiksi prostituutiota käsittelevässä artikkelissa seksuaalisuus oli ohitettu, kun aihetta käsiteltiin maskuliinisuuteen liittyvän häpeän lähtökohdasta.
Äitiys nousi aineistosta esiin dikotomisena ja arvottuneena asetelmana, mutta äitiyden kautta tulleet naiskuvat olivat sangen monipuolisia. Äitiyttä käsiteltiin muun muassa palvelujärjestelmän haavoittuvuuden, päihdeongelmien ja etnisyyden kautta. Äitiyden vahva liittyminen ja mieltäminen toivotunlaisen naiseuden kontekstiin oli itsessään vahva sosiaalinen konstruktio. Aineistossa esiinnousseet poikkeamat totuttuun äitikuvaan toivat esiin naiserityisen sosiaalityön tarpeet.
Etnisyys rodullistavana ja segregoivana naiskuvana toi esiin 2000-luvun monikulttuurisen konstruktion. Aineistosta nousi esiin myös etnisyyden ja sukupuolen haavoittuvaisuus, koska esimerkiksi saamelaisista kirjoitettiin viihteellistäen. Maahanmuuttajanaisten tai –tyttöjen kokema rasismi nousi aineistossa esiin segregoivana ja identiteettiin liittyvänä tekijänä, joka vaikutti suomalaiseen yhteiskuntaan kiinnittymisenä. Etnisyys esiintyi aineistossa monipuolisesti paitsi maahanmuuton, myös romanien ja saamelaisten kautta kirjoitettuna.
Eriarvoistava ja marginalisoiva häpeä näyttäytyi aineistossa vahvasti esimerkiksi vähäosaisuuteen, prostituutioon, etnisyyteen ja päihdeongelmiin liittyvissä aihepiireissä, jotka eivät liity pelkästään jollain tapaa rikottuun naiseuteen tai epäonnistuneeseen äitiyteen. Häpeä aiheuttaa kokijalleen tunnetta toiseudesta tai huonommuudesta.
Mielenkiintoisen tutkielman aineistosta teki myös se, mistä ei kirjoitettu tai kirjoitukset olivat yksittäisiä tekstejä, kuten naisten mielenterveysongelmat. Naiskuviin liittyy vahvoja arvopositioita, joihin sosiaalityöntekijät törmäävät joko työkäytännöissä tai rakenteellisesti. Tutkielman aihe pyrkii laajentamaan ymmärrystä sosiaalityössä esiintyvistä naiskuvista ja niiden suhteista yhteiskuntaan.
Tanja Karhunen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan Kertomuksia häpeästä ja toiseudesta. Kirjoitetut naiskuvat sosiaalisen konstruktionismin ja intersektionaalisuuden kontekstissa (2019).
(46)
Sijaissisarukset lastensuojelun perhehoidon osapuolina
Sijaissisarukset kohdataan lastensuojelussa viranomaisten taholta liian satunnaisesti.
Sijaissisarukset perhehoidon osapuolina on vähän tutkittu ja huomioitu osa-alue lastensuojelun perhehoidossa, vaikkakin äärimmäisen olennainen osa sitä. Lastensuojelun perhehoidon piirissä toimivien lasten, sekä sijoitettujen että sijaisperheen biologisten, kasvun ja kehityksen, sijoituksen onnistumisen sekä kaikkien osapuolten hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että kaikki sen osapuolet tulevat oikeaan aikaan ja riittävästi tarpeidensa mukaan kohdatuiksi, tuetuiksi ja autetuiksi.
On tutkittu (Höjer 2007), että sijaissisarusten elämään vaikuttavat mitä moninaisimmat tekijät heidän sijaissisaruksen tehtävän kautta. Sijoitus tuo perheeseen monenlaisia ulottuvuuksia, joilla on vaikutusta kaikkiin perheenjäseniin eikä vähiten lapsiin. Näitä ovat esimerkiksi oman perheen avautuminen yksityisestä julkiseksi eri viranomaisille, lapsen mieltä haastavien asioiden tiedostaminen, kuten sijoitukseen johtaneet syyt ja niiden yhteys lapsen käsitykseen vanhemmuudesta ja lapsuudesta, sekä luonnollisesti oman kodin ja tilan jakaminen kaikkinensa. Siten ei ole yhdentekevää, millä motiiveilla, millä keinoilla ja mistä näkökulmasta perhehoitoa lähdetään rakentamaan, ja kenen ehdoilla.
Kohtaamisista kohtaamiseen
Pro gradu -tutkielmaa varten tekemistäni sijaissisarusten haastatteluista nousee esille, että viranomaisten ja sijaissisarusten kohtaaminen perhehoidossa on vielä satunnaista ja aikuisvälitteistä. Sijoitusprosessin aikana ja sen eri vaiheissa tieto sijaissisaruksilta sosiaalityöntekijälle kulkee sijaisvanhempien kautta, ja palautuu sosiaalityöntekijältä vanhempien kautta sijaissisaruksille. On selvää, että tiedonkulun kaikkien prosessin piirissä olevien lasten osallisuuden ja toimijuuden varmistamiseksi ja mahdollistamiseksi, tarvitaan lisää lapset toimijoina näkevää ja heidän tietoaan arvostavia lapsilähtöisiä työn tekemisen tapoja ja niiden juurruttamista työkulttuuriin. Lapsilähtöiset ja dialogiset työtavat sijaissisarusten rooliin liittyen, systeemisen lastensuojelun työmenetelmät esimerkiksi, ovat hyviä tapoja herätellä sijaissisarusten tasavertaista toimijuutta ja vahvistaa sitä.
Jos perheen ulkopuolelle sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus näyttäytyi aikuisvälitteisenä, ei niin vahvana toimijuutena, perhesysteemin sisällä sijaissisaruksilla on oma paikkansa, mikä tutkimushaastatteluissa se nousi esille selkeänä ja aktiivisena. Sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus oman perheen sisällä on paitsi aktiivista, myös tutkimukseen osallistuneiden sijaissisarusten näkökulmasta riittävää.
Haastatellut sijaissisarukset eivät kaivanneet ulkopuolista tukea sijaissisaruksen tehtäväänsä ja näkivät sosiaalityöntekijän olevan enemmän tarvitsevaa sijaislasta varten, ei sijaissisaruksia. Kaikki haastatellut sijaissisarukset kokivat tarpeellisen tiedon välittyvän sosiaalityöntekijöille vanhempiensa kautta, ja he kertoivat pystyvänsä puhumaan vanhemmilleen asioistaan, ja että vanhemmat olivat niistä myös kiinnostuneita. Toisaalta sijaissisarukset kertoivat myös lasten välisestä kilpailusta, mustasukkaisuudesta ja asioista, joiden kertomiselle ei niinkään ollut luontevia paikkoja, ja jotka osittain sekoittuivat biologisen sisaruuden kaltaisiksi haasteiksi sisaruussuhteissa, mutta joista jotkin kytkeytyivät sijaissisaruuteen ja sen negatiivisiin puoliin. Oikeudenmukaisuus nousi tärkeimmäksi lähtökohdaksi yhteisen jaetun arjen onnistumiselle.
Koko perhe hoitaa
Oman lastensuojelun työkokemukseni kautta tiedostan kuitenkin, että kaikki sijaissisarukset eivät ole yhtä onnellisessa asemassa kuin tutkimukseen osallistuneet sijaissisarukset. On tilanteita, joissa asioiden kertominen ja taho, jonka velvollisuus on kuulla ja kuunnella sekä antaa tietoa, olisi tukenut tehtävässä suoriutumista vähemmällä ja tarpeettomalla ponnistelulla. Aikuisvälitteisen työn tekemisen mallissa vanhemmilla on suuri vastuu lasten toimijuuden ja osallisuuden tukemisessa ja mahdollistamisessa tiedon tavoittajana ja välittäjänä. Sosiaalityöntekijälle se asettaa velvoitteen kysyä ja aloittaa dialogeja sijaissisaruudesta.
Haastattelemani sijaissisarukset kertoivat kasvaneensa sijaissisaruuteen ja se oli heille yhtä luonnollista, kuin mikä tahansa perhemuoto omille jäsenilleen. Sijaissisarukset nostivat esille sijaissisaruuden rikkaudeksi muun muassa ihmisten elämän moninaisuuden ymmärtämisen ja siihen suhtautumisen, maailmankuvan avartumisen eri tavalla verrattuna niihin ikätovereihin, jotka eivät olleet sijaissisaruksia. Sijaissisaruus on parhaillaan elämän positiivisella tavalla rikastuttava asia, joka tarjoaa ainutlaatuisen koko elämään kantavan kasvun paikan sen kokeville.
Kaikkiaan tutkimusta sijaissisaruudesta eri näkökulmista on tehty verrattain vähän ja lisää tutkimusta kaivataan. Sijaissisarusten merkitys perhehoidon ja sijoituksen onnistumiselle on merkittävän suuri, ja tätä resurssia tulisi vaalia kaikin keinoin.
Marika Suutari
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan: Sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus suhteessa viranomaiskäytäntöihin lastensuojelun perhehoidossa. Lapin yliopisto 2019.
Lähteet
Höjer, Ingrid (2007): Sons and daughters of foster carers and the impact of fostering on their everyday life. Child and Family Social Work 12 (1). 73-83. http://content.ebscohost.com.ezproxy.ulapland.fi/ContentServer.asp?T=P&P=AN&K=23482219&S=R&D=afh&EbscoContent=dGJyMNHr7ESeqLA4zdnyOLCmr0%2Bep7NSr6a4SbWWxWXS&ContentCustomer=dGJyMPGqtU%2B2rbRQuePfgeyx44Dt6fIA Viitattu 28.1.2019
(45)
Jaetun toimijuuden rakentuminen moniammatillisessa yhteistyössä sosiaalisen kuntoutuksen parissa
Tutkin pro gradu -tutkielmassani jaetun toimijuuden rakentumista moniammatillisessa yhteistyössä nuorten sosiaalisen kuntoutuksen parissa. Tavoitteenani oli selvittää mitkä tekijät tukevat jaetun toimijuuden rakentumista ja mitkä estävät sitä. Tutkimusaineistoni koostui alun perin Marjo Romakkaniemen, Jari Lindhin ja Merja Laitisen (2018) tutkimukseen kerätystä neljästä työntekijöiden ryhmähaastattelusta. Työntekijät toimivat nuorten sosiaalisen kuntoutuksen asiakastyössä.
Nina Anttila
Lapin yliopisto
(44)
Veljeys, luottamus, tuki – Moottoripyöränjengin tuottama sosiaalinen pääoma
Moottoripyöräjengit nousevat tasaisin väliajoin uutisiin. Lähes aina uutisoinnissa on kyse niiden rikollisesta luonteesta tai niiden harjoittamasta rikollisesta toiminnasta. Harvoin missään keskustelussa kuulee puhuttavan niihin liittyvistä muista piirteistä.
Omassa Pro gradu -työssä (Izadi 2019) tutkin moottoripyöräjengien yhteisöllisyyttä ja sosiaalista pääomaa. Erityisesti sosiaalinen pääoma on vahva teoreettinen viitekehys yhteisöjen jäsenilleen antamien resurssien tutkimiseksi. Nojaudun työssäni niin sanottuun synergianäkökulmaan, joka pyrkii yhdistämään eri sosiaalisen pääoman tutkimuksessa esille nousseet empiriaan perustuvat osat. Määrittelen sosiaalisen pääoman sosiaalisiin rakenteisiin sisältyviksi normeiksi ja suhteiksi, jotka mahdollistavat yhteisön jäsenten tavoitteiden saavuttamisen.
Haastattelin viittä pohjoissuomalaiseen moottoripyöräjengiin kuuluvaa jäsentä, joista neljä oli alle 30-vuotiaita. Haastattelujen lisäksi kävin kuusi kertaa havainnoimassa jengin toimintaa heidän jengitiloissaan. Havainnointimateriaali lisäsi sopivasti ymmärrystä aiheesta ja tuki haastattelujen kautta saatua tietoa. Tutkittava moottoripyöräjengi oli tarkka yksityisyydestään ja sovimme, että tutkimuksen lopuksi aineistot tuhotaan.
Tutkimuksen tulokset yllättivät. Moottoripyöräjengin yhteisöllisyys oli vahvaa. Jäsenillä oli vahva yhteenkuulumisen tunne, he viettivät paljon aikaa yhdessä ja heillä oli verraten yhtenäinen ajatusmaailma. Jengitilat toimivat yhteisön kokoontumispaikkana ja kaikki haastateltavat pitivät sitä toisena kotinaan. Yhteisö toimi alakulttuureille tyypilliseen tapaan statuksen antajana sen jäsenilleen. Päätökset tehtiin demokraattisesti ja yhteisöllä oli selkeä hierarkia.
Myös sosiaalinen pääoma oli vahvaa yhteisössä. Jäsenet tunsivat toisensa hyvin ja luottamus oli suurta. Jäsenien välisiä suhteita kuvaa hyvin heidän tapansa puhutella toisiaan veljinä. Se ei ollut vain alakulttuurille ominainen puhetapa, vaan sisälsi valmiuksia auttaa, uhrautua ja tukea jengitovereita erilaisissa elämän haasteissa. Apua ja tukea annettiin väkivaltaisissa selkkauksissa, arjen askareissa, taloudellisesti vaikeissa tilanteissa ja henkilökohtaisten ongelmien käsittelyssä. Arjen askareisiin saattoi kuulua niinkin arkisia asioita kuin lasten vahtiminen ja muuttoapuna toimiminen.
Sosiaalinen pääoma ei siis rajoittunut pelkästään jengitoimintaan vaan ylsi jengin jäsenten kaikille elämän osa-alueille. Se auttoi jengin jäseniä työnsaannissa, turvallisen ja viihdyttävän ympäristön löytämisessä, arjessa jaksamisessa ja psyykkisessä hyvinvoinnissa. Yllättävää kyllä, moni jengin jäsen oli rauhoittunut elämässään jengin jäsenyyden seurauksena.
Jengin jäsenyydellä oli myös varjopuolensa. Vaikka haastateltavilla oli vaikea keksiä negatiivisia puolia jengin jäsenyydestä, pystyi aineistosta tunnistamaan muutaman selkeästi negatiivisen vaikutuksen. Haastateltavien jengin ulkopuoliset ihmissuhteet olivat jäsenyyden seurauksena vähentyneet, parisuhteita oli vaikea pitää yllä, väkivalta oli läsnä jengielämässä ja jengi vei paljon aikaa jäseniltä. Jengin jäsenyys toi myös sen jäsenille huonoa mainetta.
Tutkimustulokset herättävät monenlaisia kysymyksiä siitä, ylittääkö moottoripyöräjengin positiiviset vaikutukset sen negatiiviset vaikutukset, ehkäiseekö se sen jäsenten syrjäytymistä ja tulisiko moottoripyöräjengiläisiä rohkaista löytämään positiivista omista yhteisöistään vai etsiä korvaavia yhteisöjä. Yhteisöt voivat parhaimmillaan olla tärkeä työkalu nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi ja moottoripyöräjengeistä voidaan mielestäni vähintäänkin ottaa oppia sellaisten yhteisöjen rakentamiseksi, joilla on vahva ja positiivinen rooli nuorten elämässä.
Izadi, Henri
Veljeyttä, luottamusta ja tukea: moottoripyöräjengin sosiaalinen pääoma. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto. 2019.
Aiheeseen liittyviä lähteitä
Coleman, James Samuel 1988: Social Capital in the Creation of Human Capital. Amer-ican Journal of Sociology 94, 95–120.
Izadi, Henri 2019: Veljeyttä, luottamusta ja tukea: moottoripyöräjengin sosiaalinen pääoma. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto.
Putnam, Robert D. 1995: Bowling alone: America’s declining social capital. Journal of Democracy 6, 65–78.
Wolf, Daniel R. 1991: The Rebels: A Brotherhood of Outlaw Bikers. University of Toronto Press. Toronto.
Woolcock, Michael 2000: Sosiaalinen pääoma: menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Teoksessa Kajanoja, Jouko & Simpura, Jussi (toim.): Sosiaalinen pääoma: globaa-leja ja paikallisia näkökulmia. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi, 25–56.
(43)
Nuoret ja työ
Nuoret aikuiset haluavat töihin. He tekevät urasuunnitelmia ja valintoja, mutta millä ja kenen ehdoilla?
Työelämän muutospyörteessä oman työllistymisen epävarmuutta tehdään elettäväksi pärjäämisen pakolla, tulevaisuutta varmistelemalla ja tilanteisiin sopeutumalla.
Nuorten aikuisten työelämään osallistuminen on muuttunut 2000-luvulla. Reitti työhön voi olla varsin monimutkainen ja epävarma. Nuoret tekevät tulevaisuuttaan koskettavia päätöksiä ajassa, jolloin asiantuntijoidenkin näkemykset tulevaisuuden työelämästä ovat ristiriitaisia. Varmuutta siitä, millainen työelämä on kymmenen vuoden päästä, ei ole.
Työmarkkinoilla on havaittavissa sekä muutosta että pysyvyyttä. Selkeä työmarkkinatrendi on työnteon tapojen monipuolistuminen. Työtä tehdään ja teetetään vuokratyönä, nollatuntisopimuksilla, itsensätyöllistäjänä, osa- ja määräaikaisissa työsuhteissa sekä toimeksiantoina ilman työsuhdetta. Kuitenkin suurin osa palkansaajista työskentelee edelleen normaalityösuhteessa kokopäivätyössä. Menestyäkseen työmarkkinoilla nuoret aikuiset joutuvat jatkuvasti työstämään työmarkkinakelpoisuuttaan sekä näyttämään ja todistamaan osaamistaan.
Pro gradu -tutkielmassani jäljitin nuorten aikuisten työelämäkertomuksista sitä, missä määrin nuoret aikuiset toimivat ja tekivät valintoja koulutuksen ja työn suhteen ”vapaina” ja intentionaalisesti ja missä määrin kytköksissä toisiin ihmisiin sekä yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin rakenteisiin ja normeihin. Aineistoni koostui seitsemästä vuosina 2014—2016 RAY:n (nyk. STEA) työllistämisohjelman kautta työllistyneen nuoren aikuisen kerronnallisesta haastattelusta.
Pärjääjä, varmistelija ja sopeutuja työelämätoimijoina
Löysin nuorten aikuisten kertomuksista samankaltaisuutta, jonka kautta muodostin kolme tyyppikertomusta työelämätoimijuudesta.
Pärjääjä on itseohjautuva ja yrittäjähenkinen työmarkkinatoimija. Hän on perinyt lapsuuden kodista kovan työn tekemisen mallin ja työ on usein mennyt opintojen edelle. Pärjääjä on kiinnittynyt työelämään jo varhain antaen näyttöjä työelämässä suoriutumisesta. Pärjääjälle työ näyttäytyy ensisijaisesti toimeentulon välineenä, mutta hän arvostaa työtä myös yksilön arvon mittarina. Hänellä on suhteellisen vähän kokemusta työttömyydestä. Pärjääjä ammentaa uusliberalistisesta ajattelutavasta, jossa korostuu menestys yksilön kykynä tehdä oikeita ja hyviä valintoja sekä vastuun ottamisena tehdyistä päätöksistä.
Varmistelijalla on vahva usko korkeakoulutukseen työllistymisen varmistamiseksi. Hän tekee turvallisuushakuisesti koulutukseen ja työhön liittyviä suunnitelmia. Toive perheen perustamisesta suuntaa suhtautumista koulutukseen ja työmarkkinoihin. Työttömyysjaksojen aikana varmistelija on käyttänyt paljon energiaa pitääkseen mielentilansa parempana ja itsensä työmarkkinakelpoisena. Työuraltaan varmistelija odottaa paitsi toimeentuloa myös mielekkyyttä ja itsensä kehittämistä.
Sopeutujalla on vahva sidos kaveripiiriin ja kotipaikkakuntaan, ja hän jäsentää mahdollisuuksiaan paikallisten työmarkkinoiden ja kiinnostuksensa pohjalta. Sopeutuja elää päivän kerrallaan tai kulloisenkin jakson kerrallaan, mutta suuntautuu kuitenkin jollain tavoin vähän pitemmälle tulevaisuuteen. Sopeutujan toimijuus ei tarkoita aina ulospäin havaittavaa toimintaa, vaan näyttäytyy myös odottamaan jäämisenä. Työttömyyteen hän suhtautuu luontevasti ilman suurempaa huolta toimeentulosta. Hän tarttuu mahdollisuuksiin tilanteiden avauduttua ilman vahvoja tulevaan kohdistettuja päämääriä.
Ihmiset tarvitsevat tarinoita
Nuorten aikuisten polut nuoruudesta aikuisuuteen näyttäytyivät moninaisina ja epälineaarisina ja työelämään kiinnittyminen oli katkoksellista ja epävarmaa. Koulutuksen ja työelämän kentällä toimijuuden mahdollisuuksiin ovat vaikuttaneet monet nuorista aikuisista riippumattomat yhteiskunnalliset ja kulttuuriset reunaehdot, vaikka ne ovat määrittäneet nuorten aikuisten toimijuutta usein tiedostamattomalla tasolla.
Nuorten aikuisten toimijuus koulutuksen ja työelämän kentällä ei tässä tutkimuksessa tarkoittanut vain näkyvää tekemistä tai valintaa vaan myös ei-tekemistä ja ei-valintoja. Oman kertomuksen esittämisessä ei aina ollut tärkeää se, että siinä korostuisi menestyminen tai sen kuvattaisiin olleen aina täysin kertojan, nuoren aikuisen käsissä. Oleellista oli se, että siirtymät ja käänteet koulutuksen ja työelämän kentillä esitettiin riittävän vakuuttavasti siten, ettei nuorten aikuisten autonomiaa ja vastuuta työelämätoimijana ollut tarvetta kyseenalaistaa.
Pitkäkestoinen työllistymisjakso antoi nuorille aikuisille mahdollisuuden hieman vakaampaan työmarkkina-asemaan, joka koettiin pääsääntöisesti positiiviseksi mahdollisuudeksi pohtia tarkemmin omaa tilannetta ja suunnitella tulevaisuutta. Kertominen avasi myös mahdollisuuden nuoren aikuisen oman työelämätarinan (uudelleen) muotoutumiselle.
Tuula Myllykangas
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Työelämätoimijuuden rakentuminen nuorten aikuisten kertomuksissa” (2018). Lapin yliopisto.
Lähteet
Myrskylä, Pekka 2011: Nuoret työmarkkinoiden ja opiskelun ulkopuolella. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 12. Työ- ja elinkeinoministeriö. Helsinki.
Myrskylä, Pekka 2012: Hukassa — keitä ovat syrjäytyneet nuoret? EVA Analyysi No 19. Elinkeinoelämän Valtuuskunta. Helsinki.
Pyöriä, Pasi (toim.) 2017: Työelämän myytit ja todellisuus. Gaudeamus. Helsinki.
Pärnanen, Anna 2015: Työn tekemisen tavat 2000-luvulla – tapahtuiko rakenteellisia muutoksia? Työelämän tutkimus 13 (3), 242—250.
(42)
Eron jälkeinen vaino
Eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten rohkaiseva kohtaaminen heidän identiteettiprosesseissaan vaatii ammattilaiselta ymmärrystä vainosta kokemuksena
Kun viranomaiset kohtaavat vainoa kokeneita, voisi olla hyödyllistä kiinnittää huomiota siihen, että ottaa huomioon uhrin kokonaisvaltaisena ihmisenä sekä vahvistaa tämän identiteettiä pystyvänä ja selviävänä yksilönä.
Vainottuja auttavat järjestöt arvioivat vainon koskettavan vähintään muutamia tuhansia ihmisiä vuosittain. Läheskään kaikki uhrit eivät hae apua. (Ensi- ja turvakotien liitto, 2017.) Anna Nikupeteri määrittelee parisuhteen jälkeisen vainon tutkimuksessaan (2016) intensiiviseksi, tavoitteelliseksi sekä uhria kohtaan pakottavaksi käyttäytymiseksi. Tärkeää on uhrin kokemus teoista epämieluisina, uhkailevina, ahdistavina sekä tunkeilevina. Uhri kokee esimerkiksi pelkoa, turvattomuutta, ahdistusta sekä fyysistä ja sosiaalista harmia. (mt., 27–46.)
Tarkastelin Varjo-hankkeen kautta saatuja eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten pilottivertaistukiryhmän keskusteluja. Kyseisessä ryhmässä oli vetäjien lisäksi kuusi naispuolista osanottajaa, jotka olivat eri vaiheissa eron jälkeisen vainon kokemuksissa ja prosesseissa. Löysin naisten kokemuksista teemoja, jotka yhdistivät heitä.
Eron jälkeinen vaino kriisinä identiteetissä sekä häpeän ja syyllisyyden aiheuttajana
Naisten kokemuksissa eron jälkeinen vaino lähisuhdeväkivaltana haavoitti ja vei voimavaroja. Naiset eivät tottuneet vainoon vaan heillä oli kokemuksia vainon painajaisia ja pelkoja aiheuttavasta, haavoittavasta luonteesta, joka vaikutti esimerkiksi siihen, etteivät he halunneet nähdä väkivaltaa fiktiivisenä televisiossa tai elokuvissa. He kokivat olleensa esimerkiksi kilttejä tai ei-kovia ihmisiä, mutta vainon aiheuttavan heissä vihaa ja aggressioita. Osalla ryhmän jäsenistä oli esimerkiksi opiskeluissaan vaikeuksia, joita heillä ei ollut aiemmin ollut.
Naiset löysivät väkivallan uhrille tyypillisesti vainolle syitä itsestään. Vainon haavoittavuuteen kuului myös alistamisesta ja väkivallasta seuranneet minän hajoamisen kokemukset. Pilottiryhmä oli naisille tärkeä, koska he kokivat voivansa jakaa kokemuksiaan ja samaistumaan ryhmän jäseniin. Vainoa kokeneissa naisissa häpeä ja syyllisyys saivat aikaan epäilyksiä omista kokemuksista ja toiminnasta. He kertoivat joutuvansa kysymään itseltään, miksi juuri he olivat joutuneet vainon uhreiksi.
Eron jälkeinen vaino ja äitiys
Lapset koettiin ryhmässä erittäin tärkeiksi ja vanhemmuus merkittäväksi, mutta myös haastavaksi rooliksi. Naiset kokivat syyllisyyttä siitä, etteivät olleet voineet tarjota lapsilleen turvallista lapsuutta ja olla näin parhaita mahdollisia äitejä lapsilleen. Traumatisoituminen lähisuhdeväkivallan seurauksena ja omien tunteiden käsittely haastoivat äitiyteen käytettäviä voimavaroja. Yhteiset lapset vainoajan kanssa saattoivat myös hankaloittaa eroa ja pitkittää vainoa.
Naisten saattoi olla vaikea antaa anteeksi vainoajalle se, miten vaino oli vaikuttanut heidän lastensa lapsuudenkokemuksiin negatiivisesti, mutta toisaalta he halusivat mahdollisuuksien mukaan antaa isälle vanhemmuuden mahdollisuuksia. Vaikutti siltä, että lapset olivat naisten tärkeysjärjestyksessä ylimpänä. Toisaalta he olivat saattaneet joutua tilanteisiin, joissa heidän oli esimerkiksi oman turvallisuuden takia ollut pakko paeta väkivaltaa ja jättää lapset tilanteessa taakseen. Syyllisyys lasten kokemuksista painoi edelleen usealla vahvana mielessä.
Uuden elämän ja identiteetin rakentaminen
Naiset vertaistukiryhmässä eivät useinkaan olleet hakeneet apua heti, kun olisivat sitä tarvinneet vaan enemmän vältelleet avun hakemista. Naiset olivat saattaneet kokea eron jälkeisestä vainosta puhumisen raskaaksi ja kokeneet, etteivät muut kenties ymmärrä tai pysty auttamaan.
Pilottiryhmän naisten ensimmäisenä tavoitteena oli usein oman ja lasten elämän vakauttaminen sekä omien asioiden järjestykseen saaminen eron jälkeen. Tällaisessa tilanteessa uuden parisuhteen aloittaminen saattoi tuntua mahdottomalta eivätkä naiset halunneet tyytyä huonoon parisuhteeseen. Naiset saattoivat myös nähdä miehet jollain lailla epäkiinnostavina tai epäilyttävinä huonojen kokemustensa vuoksi. Naiset kokivat lisäksi uusien parisuhteiden aiheuttavan vainon pahenemista ja tuovan erilaista väkivallan uhkaa heidän ja uusien puolisoiden elämään. Toisaalta osa naisista oli kuitenkin uskaltanut aloittaa uusia suhteita ja uudet kumppanit olivat usein auttaneet heitä toipumisprosesseissa.
Eron jälkeisen vainon toipumisprosessiin näytti kuuluvan naisilla oman tahdon löytäminen ja uusien omien rajojen asettaminen. Vainon jälkeiseen elämään kuului myös kokemuksia väsymyksestä ja tyhjyydestä. Toisaalta osa naisista oli päässyt prosesseissaan niin pitkälle, että olivat alkaneet löytää uusia ilon aiheita esimerkiksi opiskeluista tai harrastuksista elämäänsä. Naiset kokivatkin päässeensä voimaantumaan ja heitä rohkaisi nähdä toisten elämissä tapahtunutta eheytymistä. Toisaalta osa naisista oli saattanut joutua etsimään iloa ja vapautta tilanteissa, joissa vaino yhä jatkui. Heillä oli halu rakentaa uutta elämäänsä vapaana ja vihasta vapaana.
Naisten elämässä olivat läsnä heikkouden ja toisaalta äärimmäisen vahvuuden kokemukset, jotka he olivat liittäneet osaksi identiteettiään. Identiteettiä rakentaessaan ihminen käyttää toisia ihmisiä peileinään (ks. Fadjukoff 2015, 191–192). Voisi ajatella, että vainon uhri tarvitsee myös henkilökohtaisesti uhriutta ”vastaan taistelevia” osa-alueita identiteetissään, jotka eivät saa heitä näkemään itseään pelkästään heikkoina tai kykenemättöminä vaan päinvastoin vahvistaa käsitystä itsestä vahvana ja kykenevänä yksilönä.
Kun identiteetti on itselle hyväksyttävä, sen ei tarvitse toisaalta olla täysin ristiriidaton tai ehjä vaan tärkeintä on se, että identiteetti on liikkuva, kaikki elämän osa-alueet huomioonottava kokonaisuus ja sillä on sekä menneisyys että tulevaisuus. Hyväksynnän kautta yksilö näkee itsensä aktiivisena toimijana. (ks. Nousiainen 2004, 167.)
Leea-Maria Pätsi
Lapin yliopistosta valmistuva sosiaalityöntekijä YTM
Lähteet
Ensi- ja turvakotien liitto 2017: Eron jälkeistä vainoa kokeneiden lasten tilanne huolestuttaa
auttajia. https://www.sttinfo.fi/tiedote/eron-jalkeista-vainoa-kokeneiden-lasten-tilanne-huolestuttaa-auttajia?publisherId=3741&releaseId=56215087. Luettu 7.6.2018.
Fadjukoff, Päivi 2015: Identiteetti persoonallisuuden kokoavana rakenteena. Teoksessa
Metsäpelto, Riitta-Leena & Feldt, Taru: Meitä on moneksi. Persoonallisuuden psykologiset perusteet. Bookwell Oy. Juva. 179–193.
Nikupeteri, Anna 2016: Vainottuna. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen ja uhrien kohtaa-
minen. Hansaprint. Turenki. http://lauda.ulapland.fi/bitstream/handle/10024/62627/Nikupeteri_Anna_ActaE_204_pdfA.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Luettu 17.1.2018.
Nousiainen, Kirsi 2004: Lapsistaan erossa asuvat äidit. Äitiysidentiteetin rakentamisen tiloja. Minerva Kustannus Oy. Jyväskylä. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/sospo/vk/nousiainen/lapsista.pdf. Luettu 25.1.2018
(41)
Osallisuus tukee lapsen kasvua ja kehitystä lastensuojelussa
Pro gradu työni ”Tikapuita pitkin osallisuuteen” tutkii lasten osallisuutta lastensuojelun toimintaympäristössä lapsen näkökulmasta. Tutkimukseni tarkoituksena on löytää vastauksia, miten lapset ovat kokeneet oman osallisuutensa ja vaikuttamisen mahdollisuudet lastensuojelun prosessissaan, sekä selvittää mikä lapsen mielestä mahdollistaa osallisuutta.
Lapsen osallisuus on moniulotteinen teoria, joka tukee lapsen kasvua aktiiviseksi ja osallistuvaksi kansalaiseksi. Osallisuus kehittää lapsen ominaisuuksia tasapainoiseen elämään ja tukee kokonaisvaltaista hyvinvointia. Osallisuuden tulisi olla osa lapsen elämää ja sen avulla lapsi oppii elämään yhdessä muiden kanssa hänelle tärkeissä yhteisöissä sekä oppii kantamaan vastuuta niin itsestään kuin muistakin. Osallisuus on kasvun ja kehityksen perusedellytys.
Suomessa lapsen osallisuuden taustalla ovat maamme ratifioima Yhdistyneiden Kansakuntien lapsen oikeuksien sopimus sekä lastensuojelulaki. Näiden oikeuksien mukaan kaikkien viranomaisten tulee ottaa huomioon lapsen mielipide päätöksenteossa huomioimalla lapsen ikä ja kehitystaso. Lastensuojelulaki turvaa lapsen vaikuttamisen ja osallistumisen lapsen omissa asioissa tavoitteena turvata lapsen etu. Lapsen edun määritteleminen on haastavaa, mutta sen tulisi olla kaiken päätöksenteon ja viranomaistyöskentelyn taustalla.
Tutkimusten sekä oman työkokemukseni mukaan monet lastensuojelun asiakkaat eivät ole kokeneet tulleensa osallisiksi omissa lastensuojelun prosesseissaan. Monilla on kokemus, etteivät he ole voineet vaikuttaa tapahtumien kulkuun, eivätkä ole voimaantuneet asioidensa äärellä. Osallisuuden kautta lastensuojelun asiakkailla on mahdollisuus tulla kuulluksi ja kokea oman mielipiteensä vaikuttavuuden asioihinsa. Osallisuuden kokemuksessa olennaista on työntekijän asenne lapseen. Rohkaiseva ja kannustava ote auttaa lasta tuomaan mielipiteitään esille sekä osallistumaan. Osallisuuden kautta asiakas pääsee yhteistyökumppaniksi ja tiedontuottajaksi asiassaan sekä osallisuuden myötä on mahdollisuus saada asiakas sitoutumaan yhteistyöhön. Lapsen elämässä tällainen vaikuttamisen mahdollisuus tukee lapsen kasvua; lapsi kokee oman arvokkuutensa, tuntee olevansa tärkeä sekä tuntee kuuluvansa yhteisöön. Tämä voimaannuttaa ja kehittää lasta sekä auttaa kiinnittymään yhteiskuntaan ja ehkäisemään syrjäytymistä.
Asiakkaan ollessa lapsi, eli alle 18-vuotias, vuorovaikutuksellisen suhteen syntymiseksi työntekijältä vaaditaan monipuolista osaamista sekä persoonallisia ominaisuuksia. Tekemäni tutkimuksen mukaan nuoret kokevat, että osallisuuden mahdollistaa välittävä ja luottamuksellinen suhde asiakkaan ja työntekijän välillä. Luottamuksellisen suhteen luominen vaatii vastavuoroista, yhdessä vietettyä aikaa sekä esimerkiksi toiminnallisuutta tai aktiviteetteja, jolloin lapsen on helpompi ja luonnollisempi tutustua työntekijäänsä. Työntekijän nuorekkuus, leikkisyys ja huumorintaju nousivat myös merkityksellisiksi ominaisuuksiksi avoimen asiakassuhteen luomisessa. Nuoret kokivat byrokraattisen ja jäykän työntekijän kylmänä sekä etäisenä ja toimittivatkin asiansa mieluummin jonkun toisen ihmisen kautta, kuten terapeutti tai omaohjaaja lastensuojelulaitoksessa. Nuoren sanoin ”chilli ja rento tyyppi” luo mukavan tunnelman ja on helposti lähestyttävä työntekijä. Tärkeää ovat myös hyvät vuorovaikutustaidot, joiden avulla läheinen ja lämmin kumppanuus voi syntyä.
Esteenä osallisuuden toteutumiselle ovat kiire, työntekijöiden vaihtuvuus ja suuret asiakasmäärät. Luottamuksen syntyminen vaatii yhdessäoloa, jota työn kiireellisyys ja isot asiakasmäärät eivät aina mahdollista. Silloin tutustuminen ja luottamuksellinen vuorovaikutus ei mahdollistu ja lapsi voi kokea olevansa arvoton ja merkityksetön. Jäykkä ja byrokraattinen toimintakulttuuri voi myös olla esteenä osallisuuden kokemukselle.
Tutkimukseni tulokset tukevat aikaisempia tutkimuksien tuloksia asiakkaiden kokemuksista jäädä ulkopuolisiksi toimijoiksi. Nuoret kokivat oman osallisuutensa pinnallisena ja näennäisenä. Esimerkiksi nuoret eivät täysin ymmärtäneet lastensuojelunprosessien vaiheita. Osallisuuden yksi mahdollistaja, vähintään kerran vuoteen tehtävä asiakassuunnitelma, oli nuorille epäselvä, eivätkä sosiaalityön käytänteet tukeneet nuorten osallisuutta. Nuoret eivät tienneet oliko heille tehty asiakassuunnitelmaa, eivätkä sen tavoitteita. Tutkimuksessani tuli ilmi samoja sosiaalityöntekijän ominaisuuksia, jotka tukevat osallisuutta kuin aikaisemmissa tutkimuksissa, ja samoin vuorovaikutustaitojen merkitys korostui.
Osallisuuden tuominen sosiaalityön käytäntöihin on vaativaa, mutta tiedostamalla osallisuuden mahdollisuudet sekä osallisuuden olemassaolon, on sen tuominen käytäntöön mahdollista luomalla avoin ja luottamuksellinen kommunikaatio asiakkaiden ja työntekijöiden välillä. Tärkeää on nostaa lapsi esille tiedontuottajana sekä kumppanina omassa lastensuojelun prosessissaan. Osallisuus vaatii aina kaksi osapuolta; toimijan, joka haluaa ja hyväksyy toisen mukaan sekä toimijan, joka haluaa olla osallinen. Osallisuus on vuorovaikutusta.
Riitta Roivainen
(40)
Heteronormatiiviset oletukset sateenkaariperheiden haasteina
Heteronormatiiviset oletukset ja ydinperheajattelu istuvat yhteiskunnassa ja ihmisissä niin tiukasti, että niihin verrataan kaikkia muita perheitä ja perhemuotoja.
Yksilölliset valinnanmahdollisuudet perheen muodostuksessa ovat lisääntyneet. Enää ei ole olemassa niin sanottua normaalia perhemuotoa, jota kaikkien tulisi tavoitella. Heteronormatiiviset oletukset ja ydinperheajattelu istuvat kuitenkin yhteiskunnassa ja ihmisissä niin tiukasti, että niihin verrataan kaikkia muita perheitä ja perhemuotoja. Tutkimusten mukaan sosiaalityöntekijöillä on vallalla heteronormatiivinen perhekäsitys, etenkin tiedostamattomissa asenteissa. Normatiivinen ajattelu näkyy myös lastensuojelun ohjeistuksissa. Heteronormatiivisuuden länsäolo vaikeuttaa sateenkaari-ihmisen avun ja tuen saantia etenkin viranomaistasolla.
Heteroseksuaalisuutta pidetään yhteisesti jaettuna sosiaalisena normina, johon muita seksuaalisuuden muotoja verrataan. Voidaan jopa uskaliaasti väittää, että heteroseksismi on institutionaalisiin käytäntöihin sisältyvä ideologia. Yhteiskunnat myös pitävät yllä seksuaalista stigmaa verratessaan sateenkaari-ihmisten ja heteroseksuaalien käyttäytymistä, identiteettiä tai parisuhdetta toisiinsa. Heteroseksismi on sateenkari-ihmisiä alistavaa ja aiheuttaa tunteen siitä, että heidän sosiaalinen identiteettinsä on huonompi kuin muiden. Sateenkaariparit kokevat, ettei heidän parisuhdettaan vastaanoteta ja kunnioiteta samalla tavalla kuin heteroseksuaalien pariskuntien parisuhteita.
Tutkimusten mukaan homovanhemmat kokevat enemmän ennakkoluuloja ja homofobiaa kuin lesbovanhemmat. Lesbovanhempia pidetään turvallisina huoltajina lapselle, kun taas homovanhempien ajatellaan olevan lapselle vaaraksi tai heidän perusteensa vanhemmuuteen ovat kevytmielisiä (lapsi nähdään asusteena, leluna tai koiran korvikkeena).
Sateenkaarivanhemmilla on kokemuksia siitä, että sosiaalialan ammattilaiset eivät kykene ottamaan asioita avoimesti esille. Vanhemmat kokevat palveluista saamansa vanhemmuuden tuen puutteelliseksi. Ammattilaisten hämmennys ja ylivarovaisuus on usein vanhemmuuden tukemisen haasteena. Aiemmat homofobiset kokemukset saattavat vaikuttaa vanhemmuuteen myös niin, että vanhemmat tarkkailevat jatkuvasti lapsen kasvuympäristöä ja valikoivat palvelut ja henkilöt keiden kanssa toimivat.
Sateenkaarivanhempien kohtaamisen haasteet sosiaali- ja terveyspalveluissa lähtevät yhteiskunnan puutteellisesta politiikasta koskien seksuaalivähemmistöjen hyvinvointia. Palvelujärjestelmämme ei aina kykene tunnistamaan sateenkaariperhettä perheeksi. Tämän lisäksi kohtaaminen ja kohtelu saattaa olla epäammattimaista. Sateenkaariperheiden vanhemmat ovat kokeneet myös liian hienovaraista suhtau-tumista. Keskustelu ammattilaisten kanssa on ollut heidän oletuksiinsa perustuvaa, eikä asioista olla voitu keskustella avoimesti. Syrjinnän pelon ja onnistumisen pakon vuoksi sateenkaariperheet jättävät käyttämättä perhe- ja sosiaalipalveluita.
Sateenkaariperheissä niin vanhemmilla kuin lapsillakin on usein kokemuksia, että he ovat jääneet kohtaamatta sellaisena perheenä kuin ovat. Tämän vuoksi myös sosiaalipalveluissa vanhempaa saattaa huolestuttaa, huomioidaanko hänen tosiasiallinen perhetilanteensa hoitosuunnitelmaa tehtäessä. Juha Jämsän (2008, 296-297.) mukaan lastensuojelussa on tärkeää kiinnittää huomiota sosiaalityöntekijän ja sateenkaarivanhemman luottamuksellisen suhteen rakentamiseen ja työntekijän valmiuksiin vastata asiakkaan mahdollisesti kokemaan syrjinnän pelkoon.
Syrjinnän pelon kokemukset voivat estää luottamuksellisen kommunikaation. Työntekijä voi lievittää asiakkaan pelkoa puhumalla ääneen palvelun päämääristä, joilla pyritään turvaamaan asiakkaan ja hänen perheensä hyvinvointi. Lastensuojelun asiakkaaksi tullessaan perheellä saattaa olla taustalla palvelujärjestelmän epäonnistuminen sateenkaariperheen vanhemmuuden ja parisuhteen tukemisessa. Työskenneltäessä sateenkaarivanhemmuuden haasteiden kanssa on tärkeää keskittyä vanhempien vahvuuksiin ja vanhempien identiteetin rakentumiseen, sekä siihen, millä tavoin haasteet koetaan yksilötasolla, pariskuntana ja perheenä.
Ammattilaisten, jotka ovat tekemisissä sateenkaari-ihmisten kanssa, tulisi ensimmäisenä pohtia omaa asennettaan ja käsitystään sateenkaari-ihmisistä. Ammattilaisten tulisi pohtia oman kulttuurin ja uskonnon vaikutuksia asenteidensa muodostumiseen. Useat ammattilaiset uskovat olevansa puolueettomia ja pystyvänsä kohtaamaan sensitiivisenä pidettyjä asioita, vaikka he eivät usein ole saaneet koulutusta sukupuolen, seksuaalisuuden tai sateenkaarivanhempien ja -perheiden kohtaamiseen.
Marjo Muiruri
Lapin yliopisto
Perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan” Sateenkaariperheet lastensuojelun sosiaalityössä. Systemaattinen kirjallisuuskatsaus”. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet
Apgar, Jen & Kovac, Laura & Trussell, Dawn. E 2017: LGBTQ parents’ experiences of community youth sport: Change your forms, change your (hetero) norms. Sport Management Review.
Jämsä, Juha 2008: Sateenkaariperheiden kokemuksia palveluista. Teoksessa Hulden, Anders & Huuska, Maarit & Jämsä, Juha (toim.) & Karvinen, Marita & Solantaus, Tytti. Sateenkaariperheet ja hyvinvointi. Käsikirja lasten ja perheiden kanssa työskenteleville. PS-kustannus. WS Bookwell Oy. Juva. 86-97.
Kashubeck-West, Susan 2014: Parenting Issues for Lesbian Couples. Teoksessa Dworkin, Sari. H & Pope, Mark: Casebook for Counseling Lesbian, Gay, Bisexual, and Transgender Persons and Their Families. American Counseling Association. Alexandria. 103-110.
Kimberly, Claire & Moore, Alexa 2015. Attitudes to Practice: National Survey of Adoption Obstacles Faced by Gay and Lesbian Prospective Parents. Journal of Gay & Lesbian Social Services 27 (4), 436-456.
Mallon, Gerald. P 2012: Practice With Families Where Gender or Sexual Orientation Is an Issue: Lesbian, Gay, Bisexual, and Trans Individuals and Their Families. Teoksessa Congress, Elaine & Gonzales, Manny: Multicultural Perspectives In Social Work Practice with Families. 3rd Edition. Springer Publishing Company. New York. 205-229.
Norton, Aaron & Smith, Vernon & Xing Tan, Tony 2017: Adoption of Black children by White parents in heterosexual and homosexual relationships: Exploring mental health trainees’ explicit and implicit attitudes. Journal of Gay & Lesbian Social Services 29 (3), 233-251.
Raiz, Lisa & Swank, Eric 2010: Predicting the support of same-sex relationship rights among social work students. Journal of Gay & Lesbian Social Services, 22(1), 149-164.
Riggs, Damien 2011: “What about the Children!” Homophobia, Accusations of Pedophilia, and the Construction of Childhood. Teoksessa Ball, Mathew & Scherer, Burkhard. Queering Paradigms II: Interrogating Agendas. Peter Lang AG, Internationaler Verlag der Wissenschaften. 245-258.
Wagner, Cynthia. G 2010: Homosexuality and Family Formation. The Futurist, 44 (3), 6-7.
(39)
Tunnistatko epäkohdan?
Epäkohtiin puuttuminen on ennen kaikkea rohkeutta nähdä ja viedä asioita eteenpäin. Onnistuneessa epäkohtaan puuttumisen prosessissa kuljetaan epäkohdan tunnistamisesta tiedon välittämisen kautta dialogiin ja ratkaisuihin.
Epäkohtiin puuttuminen on sosiaalialalla työn laadun ja ammattieettisyyden takaamista, mutta myös lainsäädännön asettama selkeä velvollisuus (Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301, 5.luku). Pro gradu -tutkielmassani selvitin, millaisia erilaisia epäkohtia sosiaalialan ammattilaiset työssään kohtaavat? Aineistonani käytin laajemman epäkohtatutkimuksen (ks. Tiitinen & Silén, 2016) osa-aineistoa.
Työntekijä, uskallatko nähdä?
Yksittäinen sosiaalialan työntekijä on avainasemassa havaitsemassa käytännön työssä esiintyviä epäkohtia. Mutta mitä kaikkea kentällä on sitten nähtävänä? Epäkohtatutkimuksen vastaajat kuvasivat laajan kirjon erilaisia asiakkaiden oikeuksia loukkaavia ja ammattietiikkaa ja laadukasta työtä uhkaavia epäkohtia.
Epäkohta voi todellistua tai ilmetä omassa, kollegan, työryhmän tai organisaation toiminnassa. Työyhteisön kulttuuriin on voinut syntyä vinoutumia: avoin viestintäkulttuuri saattaa puuttua ja tiedonkulku olla tehotonta ja katkonaista. Työyhteisön tehokkuus saattaa huveta epävirallisiin valtataisteluihin tai keskusteluissa ja toiminnassa voi esiintyä suoranaista asiakasvastaista asennetta.
Asiakkaita saatetaan kohdella epäasiallisesti suoraan, mutta myös välillisesti esimerkiksi työntekijöiden keskinäisissä keskusteluissa. Asiakkaiden tasa-arvoisuus, oikeusturva tai tiedonsaanti voivat vaarantua ja useissa tilanteissa erityisryhmien tarpeet jäädä huomioimatta.
Joissain työyhteisöissä kollektiivinen työmoraali on voinut heikentyä ja esimerkiksi työajan käyttäminen omien juttujen tekemiseen tai perusteettomien vapaapäivien pitäminen tai joidenkin työtehtävien tekemättä jättäminen hiljaisesti hyväksytään työyhteisössä eikä toimintaa nosteta keskusteluun. Joskus epäkohdissa on kyse myös yksittäisen työntekijän alalle sopimattomuudesta tai selkeästä väärin tekemisestä, kuten työntekijän väärinkäyttäessä asiakkaan varoja.
Kaikkia sosiaalialalla esiintyvien epäkohtien tyyppejä ei luonnollisestikaan voida ennalta kaiken kattavasti kuvailla. Erilaisista esimerkeistä voi kuitenkin johtaa itselleen kriittisen ja tunnistavan ajattelutavan työssä kohdattavia ilmiöitä kohtaan. Yksittäisillä teknisillä malleilla ja teorioilla voidaan saavuttaa vain tietynasteinen laatu tai ammattieettinen taso työhön. Työn laatua maksimoitaessa kyse on työorientaation tai mentaliteetin omaksumisesta (mm. Robert Adams 1998). Näen tärkeänä ”epäkohtatietoisen työorientaation” edistämisen sosiaalialan työntekijöiden keskuudessa.
Johtaja, uskallatko katsoa peiliin?
Johtamiseen liittyvät epäkohdat korostuivat tutkimusaineiston vastauksissa. Kyse saattoi olla puuttuvasta substanssi- ja/tai johtamisosaamisesta, mutta usein myös vinoutuneista asenteista. Esimies voi olla korostuneen lojaali ylemmälle johdolle, jolloin tuki työntekijöille jää puuttumaan. Epäasiallista toimintaa on muun muassa esimiehen painostus tai itsevaltaisuus asiakasasioissa, joihin liittyvistä ratkaisuista ja viranomaispäätöksistä kuitenkin vastuun kantaa päätöksen nimellään tehnyt sosiaalityöntekijä. Aineistossa oli kuvauksia epäasiallisesta käytöksestä ja työntekijöiden huonosta kohtelusta vuorovaikutustilanteissa. Jopa korruptiota tai korruptiotyyppistä toimintaa esiintyi.
Epäkohtien kannalta hyvin merkittäväksi ongelmaksi nousee esimiesten ongelmallinen asenne epäkohtiin. Yleistä oli epäkohtiin puuttumattomuus tiedosta huolimatta ja ongelmien vähättely tai selittely muilla asioilla. Johdon huolena saattoi olla epäkohtien julki tulo, ei itse epäkohta. Epäkohtien esiin tuonnista saattoi myös seurata rangaistus tai sen uhka esimiehen tai johdon taholta, vaikka lainsäädäntö tällaisen nimenomaisesti kieltää.
Sosiaalialan työntekijöiden työolosuhteiden puutteet ovat myös asioita, joihin organisaatioiden johdon tulee kyetä kiinnittämään huomiota. Tämä on sekä esimiestason että ylemmän johdon tehtävä. Tutkimusaineiston vastauksissa tuli esiin työturvallisuuteen liittyviä asioita, kuten työskentelytilojen puutteita, mutta työntekijät kohtaavat myös suoranaisia fyysisen ja psyykkisen loukkaamattomuuden uhkia. Työhyvinvoinnin kysymyksiin liittyvät myös resurssit. Liian niukoilla resursseilla tehty työ paitsi uhkaa asiakkaiden oikeuksien toteutumista myös uuvuttaa työntekijän. Joskus työtä ja resursseja oli työyhteisöissä organisoitu epätarkoituksenmukaisella tavalla.
Yhteiskunnan markkinataloistuminen on luonut paineita myös sosiaalialan työhön. Työntekijöille ohjatut resurssit vaikuttavat suoraan sosiaalihuollon asiakkaiden saamien palveluiden laatuun ja heidän asioissaan tehtävien viranomaispäätösten sisältöön. Epäkohtatutkimuksen vastaukset nostivat esiin päätöksiin ja palveluiden sisältöihin liittyviä asiakkaiden oikeuksia loukkaavia epäkohtia. Organisaatioissa saattoi olla lainvastaisia käytäntöjä tai soveltamisohjeita tai määräaikoja ei kyetty noudattamaan. Perusongelmana vaikuttaa olevan, että säästäminen määrittää palvelut, ei asiakkaan tarve. Se kuinka resursseja käytännössä viime kädessä jaetaan päätösten ja palveluiden muodossa on kiinni yksittäisistä sosiaalialan työntekijöistä, mutta vahvat reunaehdot tälle määrittävät organisaation johto sekä pohjimmiltaan ennen kaikkea yhteiskunnallinen päätöksenteko.
Yhteiskunta, uskallatko muistaa inhimillisyyden, vaaditko sääntöjen noudattamista, luotko mahdollisuuksia?
Yhteiskunta on lainsäädännön tasolla jo merkittävästi reagoinut epäkohtiin. Tutkimusaineistoni lähes kaikki epäkohtakuvaukset olivat tunnistettavissa epäkohdiksi lain kohtien perusteella. Osassa vastauksista tuotiin kuitenkin esiin huoli siitä, että yhteiskunta takaa ihmisille uusia toimintamuotoja ja ennaltaehkäiseviä palveluita, joiden toteuttamiseen ei kuitenkaan myönnetä resursseja. Tästä muotoutuu ristiriita käytännön työhön, kun perustehtävän hoitamiselta ei jää aikaa tai mahdollisuuksia hyväksikään koettujen uusien palveluiden tarjoamiseen edes silloin, kun asiakas niitä osaa pyytää. Resursseihin liittyvistä ristiriidoista johtuen kentällä esiintyy aineiston perusteella usein myös tilanteita, joissa työntekijä (joskus johdon ohjeistuksesta tai suoranaisesta vaatimuksesta) jättää kertomatta asiakkaille näiden oikeuksista. Näin siksi, ettei palveluiden kysyntä kasvaisi tilanteessa, jossa tiedetään, että käytännössä yksikön resurssit eivät riitä niitä toteuttamaan, vaikka laki takaisikin oikeuden johonkin (usein ennaltaehkäisevään) palveluun.
Yhteiskunnassa tulisi herkällä korvalla edelleen kuunnella sosiaalialan työkenttää. Vaikka porkkanan tarjoaminen on usein rakentavampi vaihtoehto ongelmien ratkaisussa, ei keppiäkään sovi unohtaa. Yksittäinen työntekijä voi havainnoida kentän epäkohtia ja niistä raportoida, mutta raportoinnin vaikutuksen ja epäkohtiin puuttumisen seurantaan ja tarvittaessa puuttumattomuudesta sanktiointiin yksittäisen työntekijän toimintamahdollisuudet eivät riitä. On yhteiskunnan tehtävä luoda rakenteita, jotka pystyvät tarvittaessa riittävän tehokkaasti vaikuttamaan sosiaalialan organisaatioiden toimintaan ja puuttumaan niissä esiintyviin epäkohtien käsittelyn ongelmiin.
Susanna Törmänen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Vaikka virkavastuu velvoittaisi muuhun – sosiaalihuollon laatua heikentävät epäkohdat sosiaalialan työntekijöiden kuvaamina”. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet
Adams, Robert 1998: Quality Social Work. MacMillan. Houndmills, Basingstoke, Hampshire RG21 6XS ja Lontoo
Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301
(38)
Pohjoinen on koti, josta nuoren on usein itsenäistymisen kynnyksellä lähdettävä
Minulle pohjoisuus merkitsee enemmänki kuin vain poroja ja lunta.
Pro gradu -tutkimuksessani selvitin pohjoisessa itsenäistyvien lukioikäisten itsenäistymiskäsityksiä ja pohjoisuuden merkityksiä. Itsenäistyminen pohjoisessa merkitsee nuorille usein koulutusvalintojen myötä muuttoa kauemmas opiskelemaan, usein pitkien välimatkojen päähän. Konkreettisesti se tarkoittaa nuorille irtaantumista kodista, kasvuympäristöstä, perheestä sekä ystävistä. Pohjoisuus merkityksellistyy nuorille osana identiteettiä, pohjoisen luontona, välimatkoina sekä pohjoisuuteen liitettyinä mielikuvina. Itsenäistymiseen nuoret liittävät päätöksenteon, vastuun ja taloudellisen riippumattomuuden, koulutuksen ja työllistymisen myötä tehtävät valinnat, ihmissuhteet ja tulevaisuuspohdinnat. Nuoret itsenäistyvät kaiken aikaa kaikkialla, kuitenkin tutkimuksessani erityisyys liittyy itsenäistymisen kontekstiin, pohjoisuuteen. Pohjoisuus luo merkityksiä ja määrittelee osaltaan nuorten itsenäistymistä.
Pohjoisuus merkitsee nuorille elämisenympäristöä, joka fyysisenä, sosiaalisena sekä kulttuurisena paikkana kasvaa, on valmistanut heitä seuraavaan elämänvaiheeseen (ks. Kiilakoski 2016), itsenäistymiseen. Pohjoisen luonto on kiinteä osa nuorten kasvua, joka on mahdollistanut heille pohjoisessa tyypillisiä harrastuksia ja luonnon rauhaa. Nuoret kuvaavat luontoa lähes poikkeuksetta myönteisenä asiana.
Pohjoisuus merkitsee minulle kaunista ja monipuolista luontoa, maailman puhtainta ilmaa ja rauhallista ilmapiiriä.
Perhe ja ystävät ovat nuorille tärkeä tukiverkosta, josta irtaantuminen itsenäistymisen myötä on nuorille iso askel. Usein koulutusvalinnat vievät nuoret pitkien välimatkojen päähän näistä heille merkittävistä sosiaalisista suhteista ja erityisestä kasvuympäristöstään.
Nykyaika onneksi mahdollistaa helpon yhteydenoton perheeseen ja ystäviin, mutta välimatkat tulee olemaan satoja kilometrejä riippuen tietenkin siitä, mihin menee opiskelemaan.
Pohjoisuuden käsitteeseen liitetään usein mielikuvia luonnosta, sen maisemista ja rauhasta, sekä pohjoisen elämäntavoista, jotka kytkeytyvät laajemmin ihmisten asuinympäristöön ja elämismaailman kontekstiin (esim. Valkonen & Suopajärvi; Kontio; Hautala-Hirvioja; 2003). Anne Ollilan (2008, 91; 127) mukaan kertoessamme mistä olemme kotoisin, yhdistyy siihen tietynlasia mielikuvia. Esimerkiksi Lappi on lappilaisille nuorille vahvasti luontoa, mutta ei vain luontoa. Myös pohjoisuus avaa nuorille marginaali-identiteetin, josta voi erilaisissa yhteyksissä olla hyötyä tai haittaa. Pohjoisuuteen liitettävään marginaali-identiteettiin voidaan olla halukkaita sitoutumaan tai siitä voidaan haluta sanoutua irti kyseenalaistamalla sen mielekkyys, esimerkiksi korostamalla ilmiön moninaisuutta tai tavallisuutta. (Mt., 207–208.)
Itsenäistyminen on siirtymävaihe kohti aikuisuutta. Erilaiset siirtymävaiheet kuuluvat osaksi ihmisen elämänkulkua. Kehittyminen tapahtuu erilaisten siirtymävaiheiden kautta, niin että jokin aiempi asenne, toimintamalli tai elämäntapa väistyy tai muuttuu, jolloin uusi pääsee esiin. Siirtymä voi ilmetä arjessa vähitellen, lähes huomaamatta tai se voi ilmetä aikana, jolloin ihminen pysähtyy pohtimaan elämänsä suuntaa ja merkitystä. Tapahtumasarja, jossa jotain muuttuu tai kehittyy, voi olla hämmentävä ja kivulias, ja toisaalta huojentava ja iloa tuottava kokemus. (Dunderfelt 2011, 51.) Nuoren itsenäistyminen ja siihen kuuluvien valintojen tekeminen tapahtuu yhteiskunnan ja kulttuurin määrittäminen tehtävien ja instituutioiden luomassa ympäristössä (Nurmi 1995, 174). Yksi nuoruusvaiheen tärkeimmistä tehtävistä liittyy koulutusvalintoihin. Keskeistä ovat ne valinnat ja siirtymät, joita nuori tekee jo varhaisessa elämänkulussaan. Yksilövastuuta korostava ideologia asettaa yhä enemmän vaatimuksia nuoren valinnoille. (Pohjola 1994, 70.) Pohjoisessa itsenäistyvät nuoret pohtivat elämänsä suuntaan jo varhain, kun on tehtävä päätöksiä opiskelupaikan ja työllistymisen suhteen. Opintojen perässä muuttaminen on nuorille iso muutos, kun tutut elämänpiirit jäävät taakse ja on sopeuduttava uuteen ympäristöön.
Itsenäistymiseen liittyvät käsitykset ja odotukset myötäilevät yleisiä itsenäistymiseen yhdistettäviä teemoja (ks. Arnett 2004), kuten itsenäinen päätöksenteko, vastuun ottaminen ja taloudellinen riippumattomuus. Konkreettisesti itsenäistymiseen liittyviä asioita ovat muutto omilleen, kouluttautuminen ja raha-asioista vastuunkantaminen. Pohjoisessa oleva perhe ja ystävät ovat myös vastausten perusteella nuorille vahva tukiverkosto, jonka taakse jättäminen opintojen vuoksi jännittää. Teknologia nähdään välttämättömänä välineenä yhteydenpitoon, joka helpottaa arkea välimatkojen takana. Useissa vastauksissa nuoret pohtivat mahdollisuutta palata kotiseudulleen kouluttautumisen jälkeen, mutta huolta kannetaan muun muassa pohjoisen työllistymismahdollisuuksista. Pohjoisuuteen liitetään tiettyjä rajoitteita juuri koulutukseen, työllistymis- ja harrastusmahdollisuuksiin liittyen (myös Käyhkö 2016; Armila 2016; Ahonen 2012).
Välimatkat yhdistetään usein jatkokoulutuksen myötä konkretisoituvaksi asiaksi, jonka vuoksi yhteys kotiin, perheeseen ja ystäviin fyysisesti kasvaa pitkäksi välimatkojen myötä. Muilla tavoin välimatkat näkyvät nuorten arjessa siten, että erilaiset harrastusmahdollisuudet, konsertit ja tapahtumat sijaitsevat kaukana muualla. Vastaajat liittävät myös koulutuksen ja työn perässä muuttamisen pohjoisessa itsenäistymiseen. Nuoret kuvaavat kirjoitelmissaan sitä, kuinka koulutus- tai työllistymismahdollisuudet ovat pohjoisessa rajoitetummat kuin muualla. Lisäksi pohdittiin taloudellista pärjäämistä omillaan. Pohjoisen välimatkat luovat painetta myös tähän liittyen, matkustaminen koulutuspaikkakunnalle vie sekä aikaa, että rahaa. Usein nuoret kaipaavat kotiaan ja perhettään ystävineen, mutta säännöllinen, tiheä kotipaikkakunnalla vierailu voi tulla nuorelle kalliiksi, muiden kustannusten lisäksi.
Osa nuorista haluaa muuttaa pois kotoa ja lähteä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan heti kun se on mahdollista, kun taas toiset tahtoisivat ehdottomasti opiskella kotoaan käsin (Lampela ym. 2016, 102). Tämän huomion myötä on hyvä pohtia sitä vaihtoehdottomuutta, jonka esimerkiksi pohjoisessa itsenäistyvät nuoret kohtaavat, vaikka heidänkin joukossaan on muuttoa muualle innokkaasti odottavia, sekä heitä, jotka mielellään rakentaisivat elämänsä juurilleen.
Kirjoitelmat kuvasivat myös sitä, kuinka nuoret haluavat elää kotiseudullaan ja palata takaisin pohjoiseen muualla saadun koulutuksen jälkeen. Usein kuitenkin nuoret pohtivat kotiseudulle jäämiseen tai paluuseen liittyviä haasteita, joista työllistymisen epävarmuus pohjoisessa nousi selkeästi esille. Myös pohjoisen autiotumista pohditaan koulutuksen ja palveluiden keskittyessä tiheämmän asutuksen alueille, mikä on epäilemättä seikka, jota nuoret myös arvottavat valintoja tehdessään. Näkisin, että on tärkeää huomioida, kuinka pohjoisesta joudutaan usein lähtemään pakon edessä. Toisille lähteminen on toki selkeä ja toivottu valinta, mutta ainoa vaihtoehto sen ei pitäisi olla.
Pohjoisessa itsenäistyvien nuorten siirtymävaiheeseen kohti aikuisuutta kuuluu jopa korostetusti muutoksia vaativat toimintamallit ja elämäntavat, kun mahdolliset opiskelukuviot tarkoittavat uutta asuinympäristöä ja tutun taakse jättämistä. Siirtymävaiheessa nuoret pohtivat elämänsä suuntaa (ks. Dunderfelt 2011,51) eteenkin kun siirtymävaiheen myötä muutokset arjessa voivat olla merkittäviä. Itsenäistyminen pohjoisessa on nuorille erityinen siirtymävaihe, jossa valinnat ja valinnanmahdollisuudet ovat suuressa roolissa. Yleensä nuoret suhtautuvat tulevaisuuteen myönteisesti ja odottavat aikuisuutta, menestystä työuralla ja perheenperustamista (Kanninen ym., 2001, 129). Tässä tutkimuksessa nuoret vakuuttavat rohkeudellaan, rohkeudellaan lähteä tai jäädä. Itsenäistyminen tuo valtaa, jota nuoret janoavat ja heille se kuuluukin, sillä heillä on uskallus käyttää sitä, unelmoida ja seurata kauaskin vieviä unelmia. Nuorilta löytyy vahva luotto tulevaisuuteen, olosuhteista riippumatta tai juuri niiden vuoksi.
Nuorilla on kyky pitää mukanaan tärkein, koti sydämessä, paikasta riippumatta.
Miia Välimaa
Lapin yliopisto
Perustuu sosiaalityön pro graduun: ”Pohjoisuus on kait osa meitä, josta ei pääse eroon. Se on asia minkä kanssa synnytään ja eletään.” Pohjoisuuden merkityksiä nuorten itsenäistymisen kynnyksellä. Lapin yliopisto 2018
Lähteet
Ahonen, Arto 2012: Opiskeluvalinnat pohjoisen nuorten elämää suuntaamassa. Teoksessa Lauriala Anneli (toim.): Koulu ja pohjoisen pojat. Lapin yliopisto. Rovaniemi, 86–104.
Armila, Päivi 2016: Hylkysyrjäläisnuorten arjen rytmit ja piirit. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tulevaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 60–73.
Arnett Jeffrey 2004: Emerging Adulthood: The Winding Road from the Late Teens Through the Twenties. Oxford University Press.
Dunderfelt, Tony 2008: Elämänkaaripsykologia: Lapsen Kasvusta Yksilön Henkiseen Kehitykseen. 14. uudistettu painos. Helsinki: WSOYpro.
Hautala-Hirvioja, Tuija 2003: Pohjoinen luonto suomalaisessa kuvataiteessa. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Kanninen, Katri & Saara Katainen & Sanna Eronen & Mari Lähdesmäki & Else Oksala & Mia Penttilä & Nina Nykänen & Riikka Härkönen & Laura Kauppinen 2001: Persoona: Kehi-tyspsykologia. Helsinki. Edita.
Kontio, Riitta 2003: Annikki Kariniemi pohjoisen luontosuhteen kuvaajana. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Käyhkö, Mari 2016: Kotoa pois pakotetut? Syrjäseutujen nuorten toiselle asteelle siirtyminen ja koulutuksen alueellinen eriarvoisuus. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tulevaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 74–96.
Lampela, Milka & Moilanen, Elina & Armila, Päivi & Halonen, Terhi 2016: Oppilaanohjaajadi-lemmoja: toiveiden ja todellisuuden railossa. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tule-vaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 99–110.
Nurmi, Jari-Erik 1995: Nuoruusiän kehitys: etsintää, valintoja ja noidankehiä. Teoksessa Lyyti-nen, Paula & Korkiakangas, Mikko & Lyytinen, Heikki (toim.): Näkökulmia kehityspsykologiaan. Kehitys kontekstissaan. WSOY. Porvoo, 256–274.
Ollila Anne 2008: Kerrottu tulevaisuus. Alueet ja nuoret, menestys ja marginaalit. Lapin yli-opisto. Rovaniemi.
Pohjola, Anneli 1994: Elämän valttikortit? Nuoren aikuisen elämänkulku toimeentulotukea vaativien tilanteiden varjossa. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
Suopajärvi, Leena 2003: Ympäristötietoisuus-käsitteen kritiikki pohjoisten esimerkkien valossa. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Valkonen, Jarmo 2003: Ylä-Lapin luontopolitiikka ja luonnon paikallisuudet. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
(37)
Lapsi – lähisuhdeväkivallan hiljainen uhri vai suojelun kohde?
Lapsi on vanhempien välisen lähisuhdeväkivallan katsoja, kuuntelija ja kokija. Myös silloin, kun väkivaltaan puututaan, on lapsi usein sivusta seuraajan roolissa.
Lähisuhdeväkivalta koskettaa tuhansia perheitä yhteiskunnassamme. Tarkkaa tietoa luvuista ei ole saatavilla, sillä lähisuhdeväkivalta ei tule läheskään aina viranomaisten tietoon. Vanhempien välinen väkivalta vaikuttaa väistämättä myös perheen lapsiin, siitäkin huolimatta, että lasta kohtaan ei suoraan oltaisi väkivaltaisia. Lapsi voi altistua vanhempien väliselle väkivallalle kuulemalla ja näkemällä väkivaltaa, mutta lapsi voi myös aistia väkivallan aiheuttaman kireän ja pelon ilmapiirin. Ei ole myöskään epätavallista, että lapset yrittävät mennä väkivaltatilanteessa vanhempien väliin.
Lähisuhdeväkivaltaan puuttumiseksi on kehitetty maailmalla erilaisia menetelmiä. Suomeen rantautunut moniammatillinen riskinarviointikokous eli MARAK-menetelmä on yksi niistä. MARAK on asiakkaalle vapaaehtoinen ja sinne ohjaudutaan ammattilaisen teettämän riskinarvioinnin perusteella. MARAK-kokouksessa väkivallan riskit arvioidaan moniammatillisesti sekä laaditaan uhrille turvallisuussuunnitelma. MARAK on todettu olevan tehokas vakavaan ja jatkuvaan väkivaltaan puuttumisessa, mutta entä lapsen kuuleminen riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa? Listaan seuraavaksi muutamia asioita pro gradu -tutkielmaani perustuen, mitkä asiat vaikuttavat lapsien kuulematta jättämiseen riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa.
Ikä. Lapsen iästä on kiinnostuttu silloin, kun pohditaan, milloin lapsi voitaisiin ottaa mukaan väkivallan käsittelyyn. Lapsen iän ei pitäisi olla este ammattilaisten toiminnassa, sillä ikä ei (valitettavasti) ole este myöskään väkivallan kokemisessa. Pieni lapsi ei välttämättä osaa sanoittaa kokemuksiaan, mutta asioita voidaan käsitellä puhumisen sijasta esimerkiksi leikin tai piirtämisen avulla. Myös turvallisuutta koskevia asioita voidaan leikin lomassa käydä läpi.
Suojelu. Lasta halutaan suojella ja lasta pitää suojella. Mutta onko kyse suojelusta, jos lasta suojellaan sellaisten asioiden käsittelyiltä, joita hänkin on kokenut? Väkivallasta puhumisen saatetaan ajatella lisäävän lapsen pelkoa, mutta toisaalta asioista puhuminen turvallisessa ympäristössä voi helpottaa lasta ja auttaa ymmärtämään, että asioista on lupa myös puhua. Turvallisuusasioiden läpi käyminen lapsen kanssa voi myös lisätä lapsen turvallisuutta, sillä näin ollen lapsi tietää, miten kussakin tilanteessa toimia.
Kiinnostus. Usein ajatellaan, että lasta ei kiinnosta osallistua väkivallan käsittelyn eri prosesseihin. Lapsille pitää suoda mahdollisuus kieltäytyä osallistumasta, mutta ei automaattisesti olettaa, että lasta ei kiinnosta. Jokainen meistä (lapsistakin) on erilaisia.
Huoltajuus. Lähisuhdeväkivallassa väkivallan tekijä on usein lapsen toinen huoltaja eli lapselle tärkeä ihminen. Tekijästä ja väkivallasta puhuminen voi satuttaa ristiriitaisesti tuntevaa lasta. Todellisuudessa väkivallan tekijä on satuttanut lasta teoillaan ja lapsen tunteet ovat usein jo ristiriitaiset. Voidaanko sitä keskustelulla pahentaa?
Lapsia huomioidaan aktiivisesti väkivallan käsittelyn jokaisessa vaiheessa. Ammattilaiset ottavat lapsen turvallisuuden ja hyvinvoinnin laajasti huomioon työskentelyssään, eikä vaarana ole, ettei lapsen asioita ja kokemuksia käsiteltäisi. Lapsi kokee, tuntee ja elää asiat kuitenkin omalla henkilökohtaisella tavallaan, joten lapsesta puhuttavat tiedot ovat aina välillisiä aikuisten tuottamia oletuksia. Vaikka lasta tavataan lastensuojelun kautta ja lasta voidaan auttaa esimerkiksi lastenpsykiatriassa, ei lapsilta saatavia tärkeitä asioita oteta huomioon riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa. Todellisuudessa lapsilta saatu tieto voi antaa ammattilaiselle ja vanhemmalle sellaista tietoa, jota heillä ei muuten ole.
Lapsi jää helposti lähisuhdeväkivallan hiljaiseksi ja suojeltavaksi uhriksi. Olisiko kuitenkin aiheellista kuulla lapsen omaa ääntä?
Jannice Toolanen
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu tutkielmaani ”Se on hyvin olennainen sitä MARAK työskentelyä ne lapset siinä. Lapsen osallisuuden huomioiminen moniammatillisessa riskinarviointikokouksessa”, 2018.
Lähteet
Broberg, Anders & Almqvist, Linnéa & Axberg, Ulf & Almqvist, Kjerstin & Cater, Åsa K & Eriksson, Maria 2010: Stöd till barn som upplevt våld mot mamma. Preliminära resultat från en nationell utvärdering. Göteborg: Göteborgs universitet, Psykologiska institutionen.
Oranen, Mikko 2012: Lapsi ja perheväkivalta. Teoksessa: Söderholm, Annlis & Kivitie Kallio, Satu (toim.) 2012: Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Helsinki, 217–238.
Pajulammi, Henna 2014: Lapsi, oikeus ja osallisuus. Talentum. Helsinki.
Piispa, Minna & October, Martta 2017: Vaikuttava työkalu toistuvaan parisuhdeväkivaltaan puuttumiseen. Yhteiskuntapolitiikka 82 (2017):3, 304–312.
THL 2015: Turvakotipalvelut 2015. Viitattu: 27.5.2018. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/130611/Turvakotipalvelut_2015.pdf?sequence=1
(36)
Sosiaalinen asiantuntijuus hyvinvointipalvelujen johtamisessa
Pro gradu -työssäni käsittelen sosiaalisen asiantuntijuuden merkitystä hyvinvointipalvelujen johtamisessa standpoint-teorian kehysanalyysissä.
Tutkielma keskittyy sekä sosiaaliseen asiantuntijuuteen että hyvinvointipalvelujen johtamiseen. Tutkielmassa tarkastellaan, miten sosiaalinen asiantuntijuus ja maakunta- ja sote-uudistus ilmenee hyvinvointipalvelujen johtamisessa. Analyysi on tehty kehysanalyysin keinoin, jossa on käytetty primäärikehyksenä feminististä standpoint-teoriaa ja valittuina strippeinä aihealueita, joita haastateltavat käsittelivät kysymysten kautta.
Hyvinvointipalvelujen johtajien näkemykset sosiaalisesta asiantuntijuudesta
Aineistoa on kerätty kaupunkien hyvinvointipalvelujen hallinnossa työskenteleviltä hyvinvointijohtajilta ja perusturvajohtajilta, joille on tehty puhelinhaastattelut sekä webropol-kysely. Haastattelujen ja kyselyn teemoina olivat tasa-arvo, sosiaalinen asiantuntijuus, hyvinvointipalvelujen johtaminen ja sote-uudistus sekä miten nämä ilmenevät hyvinvointipalvelun johtamisessa standpoint-teorian viitekehyksestä tarkasteltuna. Tutkimuksen teoria osiossa käsitellään julkisten hyvinvointipalveluja sosiaalista asiantuntijuutta hyvinvointipalveluiden johtamisessa.
Vastauksista on todettavissa, että sosiaalinen asiantuntijuus on monialaista osaamista, verkostomaista toimimista sekä asiakokonaisuuksien ja yhteyksien ymmärtämistä. Vastaajat määrittelivät, että henkilö, jolla on sosiaalista asiantuntijuutta, tuntee hyvin sosiaalipalvelulain ja siihen liittyvät lait. Lisäksi asiakaskunnan tarpeiden tunnistaminen sekä laaja-alainen sosiaalisuuden tuntemus on vastausten perusteella osa sosiaalista asiantuntemusta.
Sosiaalisen asiantuntijuuden tunnusmerkeiksi voi tämän tutkimuksen vastauksista luokitella myös sen, että yhteistyö monialaisessa verkostossa on sujuvaa. Sosiaalista asiantuntijuutta ei nähty pelkästään sosiaalityön edustuksena, vaikka vastauksissa kuvattiinkin sosiaalihuoltolain alainen substanssiosaaminen ja johtaminen tärkeäksi myös hyvinvointikeskuksissa ja erityispalveluissa. Sosiaalialan laaja-alainen näkemys yhteiskunnallisesta muutoksesta nähtiin myös osaksi sosiaalista asiantuntijuutta.
Vastauksissa sosiaalisesta asiantuntijuudesta hyvinvointipalveluissa tuli esille erityisesti sote- ja maakuntauudistusten valmistelu, ja vastaajille heränneet kysymykset siitä, miten palvelut järjestetään. Vastaajat pohtivat myös sitä miten sosiaalinen asiantuntijuus tulee huomioiduksi sote-kokonaisuudessa. Haastatteluissa tuli esille myös osakokonaisuuksien näkeminen ja se, että sosiaalinen asiantuntijuus on rakenteissa yksi osa kokonaisuutta. Toisaalta sosiaalinen asiantuntijuus nähtiin siis kokonaisuutena, ja toisaalta kokonaisuuden osana.
Sosiaalinen asiantuntijuus, tasa-arvo ja johtaminen maakunta- ja sote-uudistusten keskellä
Sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatiot ovat olleet viimeiset vuodet suurien muutosten keskellä ja tästä johtuen myös sosiaalinen asiantuntijuuden tila ja paikka ovat jatkuvassa muutoksessa. Valtiolliset muutokset vaikuttavat niin että kunnat ja kuntayhtymät ovat suurien muutoksien edessä, kun valtakunnallinen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus toteutuu. Nämä tulevat ja nyt jo tehdyt palvelurakenteiden muutokset tulivat esille kuntien johtajien haastatteluissa ja vastauksissa. Vastauksissa tuli esille paljon haasteita ja epätietoisuutta, mutta myös toivoa ja uudistusintoa.
Tutkimuksen primäärikehyksenä käytetään standpoint-teoriaa ja erityisesti valtarakenteiden asetelmaa sekä kuinka tämän teorian avulla esille nousee asioita, joita muutoin ei olisi välttämättä nähtävissä. Valta-asetelma kuvastui haastatteluissa ja webropol-kyselyissä opintoihin, ammattikuntiin, tietotaitoon ja kokemukseen.
Mielestäni tärkein asia tämän tutkimuksen teossa todentui, että sosiaalisen asiantuntijuuden paikka ja merkitys on yhä häilyvä ja epävarma vaikka kyseessä on juurikin hyvinvointipalvelut jonka ja toiminta perustuu sosiaaliselle asiantuntijuudelle. Tässä tutkimuksessa kerättiin haastatteluin ja kyselyin tietoa maakunta- ja sote-uudistuksen ilmenemisestä ja sosiaalisen asiantuntijuuden paikoista hyvinvointipalveluissa.
Sosiaali- ja terveydenhuollon toimintaympäristössä ja palvelurakenteissa meneillään olevat nopeat muutokset korostavat entisestään laajan yleissivistyksen, laajoja kokonaisuuksia jäsentävän yhteiskuntatieteellisen ymmärryksen ja tutkimustaitojen tärkeyttä pyrittäessä huolehtimaan kaikkien kansalaisten hyvinvoinnista, osallisuudesta ja vahvasta yhteiskunnallisesta asemasta. (Lähteinen, ym. 2017, 17.)
Tutkimustulokset valmistuivat ajankohtaan ja tilanteeseen, jolloin kunnat ovat valtavien haasteiden edessä. Palvelujen kysynnän kasvaessa, henkilöstön eläköityessä ja taloudellisen tilanteen tiukentuessa toimintaympäristötekijät ja rakenteelliset ratkaisut luovat vahvan ja vaikutusvaltaisen kontekstin sosiaalisen asiantuntijuuden johtamiselle. Tarvittavista kuntauudistuksista ja niiden laajuudesta käydään julkisuudessa erittäin voimakasta keskustelua.
Niina Ristolainen
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Sosiaalinen asiantuntijuus julkisten hyvinvointipalvelujen johtamisessa standpoint-teorian kehysanalyysissä”.
Lähteet
Lähteinen, Sanna, Raitakari Suvi, Hänninen, Kaija, Kaittila, Taru, Kekoni, Taru, Krok, Suvi, Skaffari, Pia. 2017.Sosiaalityön koulutuksen tuottama osaaminen. SOSNET julkaisuja 7. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
(35)
Huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien tukeminen lastensuojelussa
Huostaanotto on lastensuojelun viimesijainen perheeseen kohdistuva interventio, jossa vastuu lapsesta siirtyy vanhemmilta sosiaalitoimelle.
Lastensuojelun sosiaalityöntekijät ovat lapsen vastuusosiaalityöntekijöitä, mutta heidän velvollisuutenaan on tukea myös huostaanotetun lapsen vanhempia. Pro gradu -tutkielmassani käsiteltiin tekijöitä, jotka vaikuttavat vanhempien tukemisen toteutumiseen lapsen sijoituksen aikana.
Huostaanotossa sosiaalityöntekijät käyttävät laissa säädettyä julkista valtaa lapsen edun suojelemiseksi. Lastensuojelun toimenpiteistä erityisesti huostaanotossa sosiaalityöntekijöiden vallankäyttö korostuu, sillä kyseisessä interventiossa puututaan perus- ja ihmisoikeuksiin. Huostaanotto ja tätä seuraava sijoitus vaikuttavat perheen yksityisyyteen ja vanhemmuussuhteisiin. Siten huostaanotto vaikuttaa lapsen lisäksi myös lapsen vanhempiin. Lastensuojelussa vanhempi onkin asianosainen, eli hallintolain (6.6.2003/434) 11 §:n mukaan henkilö, jonka etua, oikeutta tai velvollisuutta hallintoasia koskee.
Sosiaalityöntekijän velvollisuutena on myös vanhempien tukeminen. Lastensuojelulaissa (13.4.2007/417) mahdollistetaan vanhempien tukeminen vanhemman kuuntelemisella ja tarvittaessa vanhemmalle oman asiakassuunnitelman laatimisella. Lisäksi lastensuojelulaissa tuodaan esiin lapsen edun mukaisesti lapselle merkityksellisten ihmissuhteiden ja yhteydenpidon tukeminen, mikä on samalla myös vanhemmuuden tukemista.
Vanhemman tuen tarpeen tunnistamisen merkitys
Vanhemman tuen tarpeen tunnistaminen on ensisijaista, jotta vanhemman tukeminen voisi toteutua. Huostaanoton viimesijaisuus ja siinä perus- ja ihmisoikeuksiin puuttuminen näkyvät vanhempien tuen tarpeessa. Huostaanoton kerrottiin olevan kriisi vanhemmalle, ja siten jo itse huostaanoton aiheuttavan vanhemmissa tuen tarvetta. Kriisi näkyy vanhemmissa moninaisten tunnereaktioiden kautta. Sosiaalityöntekijät kertoivat havainneensa vanhemmissa niin surua, vihaa, häpeää kuin masennusta lapsen huostaanotosta johtuen.
Myös huostaanoton perusteet vaikuttavat vanhemman tuen tarpeen muodostumiseen. Vanhemmasta johtuviin huostaanoton perusteisiin voivat vaikuttaa esimerkiksi päihde- ja mielenterveysongelmat, jotka aiheuttavat myös vanhemmalle tuen tarvetta. Lapsen vakavasti itseään vaarantavan käyttäytymisen edessä vanhempi saattaa kokea voimattomuutta ja siten vaikuttaa vanhemman tuen tarpeeseen. Huomattava on, että huostaanoton perusteet voivat olla vaikuttamassa myös yhtä aikaisesti.
Sosiaalityöntekijöiden on keskeistä tunnistaa vanhempien tuen tarve sijoituksen aikana. Tämä ei kuitenkaan yksistään riitä, vaan myös vanhempien itse on tunnistettava tuen tarpeensa. Molempien osapuolien nähdessä vanhemman tuen tarpeet tukemisen toteutuminen on todennäköisempää.
Vanhempien tukemisen toteutuminen sijoituksen aikana
Huostaanotettujen lasten vanhempien tukeminen palvelujärjestelmässä näyttäytyi tutkimustuloksissa avoimena eikä selkeää tukijaa vanhemmalle ole löydettävissä. Sosiaalityöntekijät kokivat roolinsa vanhempien tukijana ristiriitaiseksi, koska he ovat ensisijaisesti lapsen vastuusosiaalityöntekijöitä. Sosiaalityöntekijät toivat ristiriitaisesta roolistaan johtuen esiin tarpeen työparista, jolla olisi päävastuu vanhemman tukemisesta. Epäselvyys sosiaalityöntekijän roolista vanhempaan nähden vaikuttaa vanhempien tukemisen toteutumiseen ja siten heikentää huostaanottoa väliaikaisena interventiona.
Sosiaalityöntekijät kertoivat vanhempien tukemisen olevan liian vähäistä vanhempien tuen tarpeeseen nähden. Huostaanotettujen lasten vanhempien tukemiseen vaikuttavat puutteelliset aikaan- ja osaamiseen liittyvät resurssit sekä lastensuojelulain avonaisuus sijoituksen aikaisen vanhemmuuden tukemisen osalta. Lastensuojelulaissa vanhemman tukeminen näyttäytyy ennen kaikkea lapsen ja vanhemman suhteen tukemisena. Tämä on tutkimustulosten perusteella vaikuttanut vahvasti myös käytäntöön. Esimerkiksi vanhemman tuen tarpeen kerrottiin olevan yleensä osana lapsen asiakassuunnitelmaa, vaikka lastensuojelulain mukaan tarvittaessa vanhemmalle tulisi laatia oma asiakassuunnitelma. Vanhempien tukeminen koettiin kuitenkin merkityksellisenä. Vanhempien tukemisen nähtiin toteuttavan lapsen etua ja lastensuojelussa tavoitteena olevaa perheen jälleenyhdistämistä.
Vanhempien eettisesti kestävä tukeminen toteuttaa vanhempien oikeuksia, lapsen etua ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa esiin tuotua perheen jälleenyhdistämisen tavoitetta. Tällä hetkellä selkeää vastuutyöntekijää vanhemmille ei näytä tutkimustulosten perusteella olevan, mikä heijastuu vanhempien tukemisen laadukkuuteen ja heikentää perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista.
Jonna Lindholm
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu vuonna 2018 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaan: Huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien tukeminen lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta.
Lähteet
Hallintolaki (6.6.2003/434)
Lastensuojelulaki (13.4.2007/417)
(34)
Sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välinen luottamussuhde rakentuu vanhemman voimaanuttamisesta ja kohtaamisesta
Kirjoitus perustuu pro gradu-tutkielmaani lastensuojelun arviointiyksikön sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välisestä luottamussuhteen rakentumisesta. Tutkielmassa kysyn 1) miten sosiaalityöntekijät rakentavat luottamussuhteen venäläistaustaisen vanhemman kanssa ja 2) minkälaisia haasteita luottamuksen rakentamiseen liittyy.
Toteutin tutkielmani haastattelemalla yhden pääkaupunkiseudun lastensuojelun arviointiyksikön 6 sosiaalityöntekijää. Lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnissa otetaan vastaan lastensuojeluilmoituksia, jotka sosiaalityöntekijät selvittävät ja arvioivat yhdessä perheen kanssa mahdolliset palvelutarpeet. Palvelutarpeen arvioinnin tehtävästä säädetään sosiaalihuoltolain (131/2014) ja lastensuojelulaissa (13.4.2007/417).
Sosiaalityöntekijän luottamuksenarvoisuuden osoittaminen
Arviointityöskentely perustuu pitkälti sosiaalityöntekijän ja vanhemman väliselle yhteistyölle (Hietamäki 2015). Sosiaalityöntekijät rakensivat luottamussuhdetta venäläistaustaista vanhempaa voimaannuttamalla heitä ja kohtaamalla aidosti. Sosiaalityöntekijöitä velvoittavat virkamiehen velvollisuudet, joista luottamuksen kannalta keskeiset ovat lainalaisuuden vaatimus ja puolueettomuusvaatimus. Sosiaalityöntekijän tulee noudattaa kaikessa virkatoiminnassa tarkoin lakia ja kohdeltava kaikkia yhdenvertaisesti. (Bruun ym. 1995, 142, 150.)
Vanhemman voimaannuttaminen merkitsee vanhemman oman asiantuntijuuden korostamista ja venäläistaustaisten vanhempien kohdalla palveluinformaation antamista. Viranomaiset kohtaavat venäläistaustaisten asiakkaiden kohdalla epäluuloisuutta ja epäluottamusta viranomaisia kohtaan, mikä voi selittyä lähtömaan yhteiskunnallisesta tilasta. (Heino & Kärmeniemi 2013, 101). Sosiaalityöntekijöillä on tärkeä tehtävä osoittaa venäläistaustaisille vanhemmille oma luottamuksenarvoisuus ja luottamusta rakennetaankin aina sosiaalityöntekijän ja vanhemman kohtaamisessa.
Positiiviset ja luottamukselliset kohtaamiset sosiaalityöntekijöiden kanssa lisäävät asiakkaiden luottamusta yleisellä tasolla sosiaaliviranomaisia kohtaan. Kohtaamisissa on olennaista, että sosiaalityöntekijä ei oleta vanhemman luottavan sosiaalityöntekijään. Olennaista on myös sosiaalityöntekijän läsnäolo vanhemman kohtaamisessa ja empaattinen ja ymmärtäväinen lähestymistapa. Myös se, että sosiaalityöntekijä osoittaa itse luottavansa asiakkaaseen rakentaa luottamussuhdetta.
Luottamuksen rakentamisen haasteet ovat moninaiset
Luottamuksen rakentamisen haasteet liittyvät niin puuttumistilanteisiin kuin työorganisaation käytettävissä oleviin resursseihin. Myös venäjän kieli ja kulttuurin heikko tuntemus asettavat haasteita. Puuttumistilanteissa on kyse lapseen kohdistuneesta kaltoinkohteluepäilystä. Työskentely muuttuu tällöin kontrollipainotteiseksi ja vanhempien toimintaan kohdistuu sosiaalityöntekijän puolelta muutospaineita.
Sosiaalityöntekijän ja vanhemman yhteisen kielen puuttuminen vaikeuttaa yhteisen ymmärryksen rakentumista. Venäläistaustainen vanhempi ei välttämättä osaa ottaa vastaan tarjottua informaatiota. (Alitolppa-Niitamo ym. 2005, 86.) Venäjän kielen tulkeista oli sosiaalityöntekijöillä vaihtelevia kokemuksia. Aina tulkinkaan avulla ei välttämättä päästy vanhemman kanssa yhteisymmärrykseen.
Lisäksi haasteena on palvelutarpeen arvioinnin määräaika ja arviointiyksikön resurssit asiakasmäärään nähden. Arvioinnin lakisääteinen määräaika on kolme kuukautta, jonka aikana sosiaalityöntekijä selvittää, arvioi ja päättää mahdollisista palveluista ja lastensuojelun asiakkuuden avaamisesta. Venäläistaustaisten vanhempien kohdalla koettiin, että lisäaika olisi hyväksi, jotta asiakassuhde ehtisi kehittyä.
Suuren asiakasmäärän takia joudutaan kuitenkin priorisoimaan ja kaikkien asiakkaiden kanssa ei ole mahdollista luoda luottamussuhdetta. Sosiaalityöntekijöiden mukaan luottamusta ei aina edes tarvita, jos perhettä tavataan vain kerran ja todetaan ettei tarvetta jatkotyöskentelylle ole.
Luottamuksella on sosiaalityössä suuri kysyntä
Julkisista instituutioista suomalaiset luottavat eniten poliisiin, koulutusjärjestelmään ja puolustusvoimiin. Terveydenhuoltojärjestelmään luotetaan enemmän kuin sosiaaliturvajärjestelmään. (Suomen vaalitutkimusportaali 2016.) Sosiaalihuollon viranomaiset käyttävät julkista valtaa, jolloin virkasuhteessa olevalla henkilöllä voi olla oikeus päättää yksipuolisesti yksityisen oikeusasemaan vaikuttavista toimista (Mäenpää 2000, 37).
Lastensuojelun arviointityössä sosiaalityöntekijä päättää lastensuojelun asiakkuudesta ja toisinaan päätös ei ole yhteinen vanhempien kanssa. Työskentely jatkuu silloin joko lastensuojelun avopalveluissa tai perhe ohjataan muiden palveluiden piiriin. Luottamussuhteen rakentaminen voi olla helppo siirtää ja ulkoistaa seuraavalle työntekijälle, vaikka jokaisessa kohtaamisessa, sen hetkisen sosiaalityöntekijän tulisi ottaa vastuu luottamuksen rakentamisesta. Jokaisen sosiaalityöntekijän tulisi vastata asiakkaan luottamuksen tarpeeseen.
Kristiina Mikkonen
Pro gradu: Sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välinen luottamus – Luottamuksen rakentaminen ja sen haasteet lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnin aikana. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet
Alitolppa-Niitamo, Anne ym. 2005: Välittävä perhetyö – kokemuksia ja ajatuksia Väestöliiton Kotipuu-projektista. Teoksessa Alitolppa-Niitamo, Anne & Söderling, Ismo & Fågel, Stina (toim.) Olemme muuttaneet. Näkökulmia maahanmuuttoon, perheiden kotoutumiseen ja ammatillisen työn käytäntöihin. Väestöliitto. Väestöntutkimuslaitos ja Kotipuu. 84-95.
Bruun, Niklas & Mäenpää, Olli & Tuori, Kaarlo 1995: Virkamiesten oikeusasema. Kustannusosakeyhtiö Keuruu.
Heino, Eveliina & Kärmeniemi, Nadezda 2013: Cultural interpretation as an empowering method in social work with immigrant families. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering social work: research and practice. Helsinki. 88-116.
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/41105/empowering_social_work.pdf?sequence=1 viitattu 2.3.2018
Hietamäki, Johanna 2015: Lastensuojelun alkuarvioinnin vaikutukset vanhempien näkökulmasta. Jyväskylän yliopisto 2015. https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/46576/978-951-39-6257-9_vaitos_220812014.pdf?sequence=1 viitattu 15.2.2018
Lastensuojelulaki 417/13.4.2007
Mäenpää, Olli 2000: Hallinto-oikeus. Werner Söderström Lakitieto Oy.
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014
https://www.vaalitutkimus.fi/fi/poliittiset_asenteet/luottamus_yhteiskunnallisiin.html viitatttu 26.3.2018
(33)
Sosiaalityöntekijä kohtaa seksuaalisen hyväksikäytön
Tutkin pro gradu -työssäni lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamista sosiaalityöntekijän työssä haastattelemalla lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä, joilla oli kokemusta hyväksikäytön kohtaamisesta. Tässä kirjoituksessa keskityn sosiaalityöntekijöiden kaipaamiin muutoksiin työympäristössä ja yhteiskunnassa, sosiaalityön kohdatessa lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä tai sen epäilyä.
Seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen ja tunnistaminen on haastavaa sen tabuluonteisuuden ja todisteiden vaikean saamisen vuoksi. Tutkimusten mukaan lastensuojelun sosiaalityöntekijät nimeävät lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kaikkein vaikeimmaksi lastensuojelulliseksi ongelmaksi. Työntekijät kertovat myös kokevansa avuttomuutta ja tiedon puutetta kohdatessaan lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä työssään. (Esim. Martin ym. 2014, 6; Sirén 1992, 75.)
Haastattelemieni sosiaalityöntekijöiden mukaan lapsen turvaaminen on sosiaalityön tärkein tehtävä hyväksikäyttöä epäiltäessä. Hyväksikäytön selvittelyprosessissa puolestaan on keskeistä vuorovaikutuksellinen, aito kohtaaminen asiakkaan kanssa sekä toimiva yhteistyö eri viranomaisten kanssa. Myös sosiaalityöntekijöiden saama riittävä ohjeistus, koulutus ja tuki ovat tärkeitä selvitettäessä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.
Vahvinta tukea sosiaalityöntekijät kokivat saavansa työparilta ja työyhteisön muilta jäseniltä. Myös esimies ja työnohjaus koettiin tärkeiksi tukimuodoiksi. Sosiaalityöntekijät kokivat pääosin saamansa tuen liian vähäiseksi suhteessa raskaaseen aiheeseen.
Haastattelemani sosiaalityöntekijät kohtaavat asiakkaat oikeudenmukaisesti ja tasa-arvoisesti sosiaalityön ammattietiikan vaatimalla tavalla. Sosiaalityöntekijät kykenevät hallitsemaan omat tunteensa ja kunnioittamaan ihmisiä myös niissä tilanteissa, joissa kaikkia asiakkaiden tekoja ei pysty ymmärtämään.
Sosiaalityöntekijöiden kehittämistoiveet työympäristössään
Haastattelemani sosiaalityöntekijät haluaisivat kehittää seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisprosessia. Merkittävimmät muutosta vaativat epäkohdat olivat vääränlainen tai kokonaan puuttuva koulutus seksuaalisesta hyväksikäytöstä, yhteistyökumppaneiden kanssa sovittujen konkreettisten toimintaohjeiden puuttuminen sekä tiedonsaannin vakavat ongelmat viranomaisten välillä. Lisäksi työnohjauksen puuttuminen, sen liian harva toteutuminen sekä sosiaalityön kentän hallitsevan työnohjaajan löytämisen vaikeus, kaipaavat ratkaisua.
Työnohjauksen jatkuvuus on tärkeää sosiaalityössä, jossa työntekijät ovat jatkuvasti tekemisissä raskaiden aiheiden kanssa. Tutkimukseen osallistuneista sosiaalityöntekijöistä suurin osa ei kuitenkaan saanut työnohjausta. Työnohjaan puuttuminen johtui pääasiassa siitä, että lastensuojelun sosiaalityöhön oli ollut vaikea löytää riittävän kokenutta työnohjaajaa.
Tiedonkulunongelmat eri viranomaisten välillä sekä poliisin pitkät käsittelyajat viivästyttävät hyväksikäytön selvittämisprosessia ja aiheuttavat stressiä sosiaalityöntekijöille. Tiedonkulkuongelmia lastensuojelun ja muiden viranomaisten välillä helpottaisi eri viranomaistahojen kanssa yhdessä sovittavat toimintaohjeet ja toimintasuunnitelmat.
Seksuaalisesta hyväksikäytöstä tulisi olla sosiaalityöhön räätälöityä koulutusta jo sosiaalityön tutkintokoulutuksessa sekä täydennyskoulutusta työelämässä oleville tasaisin väliajoin. Koulutus olisi yhtä tärkeää myös sosiaalityön yhteistyökumppaneille. Koulutuksessa on keskeistä jatkuvuus ja systemaattisuus sekä sopivuus juuri sosiaalityöhön. Ilman jatkuvasti ylläpidettävää täydennyskoulutusta sosiaalityön ammatillisuus ei kehity.
Sosiaalityöntekijät ehdottivat myös seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisprosessin avuksi kokemusasiantuntijoita sekä mentorijärjestelmää. Kokemusasiantuntijat toisivat sosiaalityöntekijöille konkreettisia neuvoja ja tietoa, mentori puolestaan toimisi sosiaalityöntekijän työparina hyväksikäyttötapauksissa ja auttaisi hyväksikäytön selvittämisprosessissa. Mentorijärjestelmiä ehdotetaan lastensuojelutyöhön myös Aulikki Kanaojan väliraportissa (HS 7.3.2018).
Myös sosiaalityön julkisessa kuvassa on kehitettävää. Haastattelemani sosiaalityöntekijät toivoivat ammattiprofiilin nostamista, sosiaalityön näkyvämpää asemaa julkisuudessa, asiallisuutta ja realistisempaa otetta kärjistämisen sijaan. Se edistäisi alan ymmärrystä ja madaltaisi kynnystä yhteydenottoihin. Nyt sosiaalityön tekemä työ jää julkisuudelta näkymättömäksi (Tiitinen ja Lähteinen 2014, 204–205), kun pelkästään asiakkaat ovat äänessä ja sosiaalityöntekijät eivät voi kertoa omaa näkökulmaansa. Sosiaalityöntekijä ei pysty vaitiolovelvollisuutensa vuoksi puolustautumaan, jolloin he ovat helppoja syntipukkeja.
Tiedon jakaminen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on tärkeää
Sosiaalityön tehtävä on ravistella yhteiskuntaa tuomalla esiin epäkohtia. Se, miten sosiaalisista ilmiöistä puhutaan, vaikuttaa kansalaisten ymmärrykseen ja mielikuviin (Tiitinen ja Lähteinen 2014, 205). Epäkohtien näkyväksi tekeminen tuo esille sosiaalityöntekijöiden työolosuhteita ja niihin kaivattavia muutoksia sekä lisää uhrien oikeusturvaa. (Granfelt 2002, 137, 140.)
Taistelu heikompiin kohdistuvaa pahuutta kohtaan on sosiaalityön tärkein moraalinen tehtävä (Granfelt 2002, 137, 140). Seksuaalisesta hyväksikäytöstä täytyy tuottaa ja jakaa tietoa sekä puhua rohkeasti ja monipuolisesti. Monipuolinen tieto on ainoa reitti hyväksikäytön parempaan tunnistamiseen ja sitä kautta hyväksikäytön vähenemiseen. Koko yhteiskunnalla on vastuu seksuaalisen riiston ja väkivallan tunnistamisesta (Hurtig, Nikupeteri ja Laitinen 2014).
Vaikeita asioita on houkutus katsoa ohi, mutta niiden kohtaaminen osoittaa todellista rohkeutta ja ammattitaitoa. On tärkeää tiedostaa, että seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamiseen ja tunnistamiseen on mahdollista valmistautua ja harjaantua. Tärkeimpiä seikkoja ammatillisessa valmistautumisessa ovat riittävä koulutus sekä työyhteisön tuki ja työnohjaus, sillä ne auttavat pohtimaan ja kehittämään omaa toimintaa. (Humppi & Ellonen 2011, 285; Luoto 2008, 33; Salo & Ståhlberg 2004, 115.)
Marjo Vuokila
Pro gradu: Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen sosiaalityöntekijän työssä (otsikko saattaa vielä muuttua, odotan palautetta opettajalta). Lapin yliopisto, 2018.
Lähteet
Granfelt, Riitta 2002: Pahasta kirjoittaminen. Teoksessa Laitinen, Merja & Hurtig, Johanna (toim.) Pahan kosketus. Ihmisyyden ja auttamistyön varjojen jäljellä. PS-kustannus. Jyväskylä. 127–141.
HS: Helsingin Sanomat 7.3.2018: Lastensuojelun työntekijät uupuvat, kun yhden ihmisen vastuulla voi olla jopa sata lasta – tuore selvitys esittää ratkaisuja työn kuormittavuuteen.
Humppi, Sanna-Mari & Ellonen, Noora 2011: Lapsiin kohdistuva väkivalta ja hyväksikäyttö. Tapausten tunnistaminen, rikosprosessi ja viranomaisten yhteistyö. Poliisiammattikorkeakoulu. Tampere. 2. laillistettu painos. 1. painos 2010.
Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen Merja 2014: Teoksessa Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Unipress. 250–280.
Luoto, Mari 2008: Tunteet sosiaalityöntekijän arjessa – Sosiaalityöntekijöiden päiväkirjamerkintöjä tunnekokemuksistaan työssä. Teoksessa Huotari, Kari & Hurtig, Johanna (toim.): Sosiaalityötä monitoroimassa. Oy Yliopistokustannus, HYY Yhtymä. Helsinki. 25–46.
Martin, L & Brady, G & Kwhali, J & Brown, S. J & Crowe, S & Matouskova, G, 2014: Social workers’ knowledge and confidence when working with cases of child sexual abuse. What are the issues and challenges? https://www.nspcc.org.uk/globalassets/documents/research-reports/social-workers-knowledge-confidence-child-sexual-abuse.pdf Viitattu 10.3.2018.
Salo, Eeva & Ståhlberg, Marja-Riitta 2004: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Teoksessa Söderholm, Annlis & Halila, Ritav & Kivitie-Kallio Satu & Mertsola, Jussi & Niemi, Sirkku (toim.): Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Keuruu.
Sirén, Mirja 1992: Insestiepäilyn kohtaaminen sosiaalityöntekijän näkökulmasta. 1992. Tampereen yliopisto.
Tiitinen, Laura & Lähteinen, Sanna 2014: Teoksessa Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. UNIpress. 191–213.
(32)
Lastensuojelutarpeen arvioinnissa hyvin kohdattu nuori on puoliksi autettu nuori
Ne kirjoitti vaan ylös ja kuunteli sillai että joo nyt on sitte sinun vuoro puhua.
Edellinen on kontekstista irrotettu ja tiivistetty lainaus pro gradustani. Lainaus on nuoren vastaus lastensuojelutarpeen arvioinnin sosiaalityöntekijöiden toiminnasta vanhemman ja nuoren yhteistapaamisessa. Oma mielipidettään kertomatta ja puolia ottamatta sosiaalityöntekijät kirjaavat ja jakavat puheenvuorot.
Nuoren ja vanhemman kohtaaminen vaikuttaa lainauksessa mekaaniselta, lähes robottimaiselta. Kerronta kuullaan ja kirjataan. Asioita ei tarkisteta ja täsmennetä. Tunne tai asiasisältöön ei oteta kantaa.
Lastensuojelun sosiaalityössä puolueettomuutta ja jokaisen erilaisen mielipiteen tasapuolista kuulemista on pidetty käytännön pakkona. Asiakastyössä asiakkaiden kohtaamiseksi on tärkeää kuulla eri osapuolien erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia. Tämän ei kuitenkaan tulisi johtaa siihen, ettei näistä keskusteltaisi ja neuvoteltaisi tapaamisissa.
Keskustelun ja neuvottelun puuttuminen voivat johtaa erillisten käsitysten vahvistumiseen yhteisen ymmärryksen kustannuksella. Asiakkaana olevalle ihmiselle tällainen vuorovaikutus antaa kohtaamattomuuden kokemuksen. Asiakas jää yksin oman kertomansa kanssa ilman vastakaikua.
Yhteisen ymmärryksen puuttuminen tulee kuvaavasti esille myös lastensuojelun kirjauksissa. Monen sosiaalityöntekijän laatimissa asiakkaan kirjaukset ovat täynnä yksinkertaisia lauseita äidin mielestä sitä ja isän mielestä tätä.
Mikä siis avuksi kohtaamisiin? Varsinkin, kun me käytännön lastensuojelussa työskennelleet tiedämme, että välillä on erittäin tärkeää kirjata tarkkaan, kuka tapaamissa on mitäkin sanonut ja millä sanoin.
Passiivisuudesta ja puolueettomuudesta dialogiin
Työvälineenä dialogisuus ammatillisissa ihmisten kohtaamisissa ei ole uutta. Tuskinpa löytyy yhtään sosiaali- ja terveysalan ammattilaista, joka ei tuntisi tätä ainakin sanana. Dialogisuudella asiakastyössä tarkoitetaan sitä, että asiakas on aktiivinen ja osallistuva vaikuttaja. Asiakas voi olla esimerkiksi yksittäinen lapsi tai koko perhe.
Toisin kuin alun lainauksessa, dialogisessa työskentelyssä asiakas ja työntekijä keskustelevat ja neuvottelevat tasavertaisina kumppaneina esimerkiksi perheen nykytilanteesta.
Vaikka esimerkiksi lastensuojelussa nuori elää joka päivä arkeaan ei hän välttämättä näe tilanteessa mitään ongelmallisuutta. Nuoren kasvulle todella ongelmallinen ja turvaton aikaisemmin mainittu perheen nykytilanne voi olla täysin tavallista. Ja vaikka nuori näkisi perheensä tilanteen ongelmallisena hän ei aina uskalla tai osaa sanottaa sitä sosiaalityöntekijälle.
Sosiaalityöntekijä on lastensuojelussa keskeinen henkilö perheen tilanteen arvioinnissa. Hänellä on koulutuksen myötä tietoa suotuisasta lapsen kasvusta ja kehityksestä. Lastensuojelutarpeen arvioinnissa sosiaalityöntekijä ei usein tunne nuorta etukäteen. Tukeminen edellyttää asiakkaan tuntemista. On siis vaikea tietää, mikä juuri tämän nuoren kohdalla tukee häntä.
Riittävä tunteminen vaatii hyvää kohtaamista. Asiakkaat ja erityisesti nuoret tarvitsevat kokemusten ja tunteiden jäsentämistä. Sanoit näin ja näin, tarkoitatko sillä tätä ja tätä. Ymmärsinkö oikein, että koet tämän näin ja näin. Voisiko kertomasi liittyä tähän ja tähän.
Hyvään kohtaamiseen tarvitaan myös myötätuntoa. Se mitä kerroit kuulostaa todella ikävältä. Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan noin.
Asiakkaan aidolla kuuntelemisella ja kohtaamisella mahdollistetaan kumppanuus työntekijän ja asiakkaan välille. Samalla se mahdollistaa omien ammatillisten näkemysten esiintuomista näissä keskusteluissa. Välillä ammatillinen näkemys voi olla tunne, jonka sanottaminen asiakkaalle voi toimia ratkaisuna esimerkiksi tilanteen selvittämiseksi.
Dialogisuus vaatii hyvät puitteet
Dialoginen kohtaaminen vaatii toteutuakseen taitoa, tahtoa ja toimintaa.
Taidolla tarkoitan vuorovaikutustaitoja, joita käytämme. Kuten mitkä tahansa taidot, myös nämä taidot vaativat harjoittelua. Valitettavasti sosiaalityön yliopistokoulutus antaa tähän ohuesti mahdollisuuksia. Vastuu taitojen oppimisesta ja kehittämistä jää yksilöille. Taitojen harjoittelu siirtyy näin työelämään suoraan asiakastyöhön tai mahdollisiin jatkokoulutuksiin. Dialogisuus on taito jota pitää opiskella.
Tahdolla tarkoitan työn pyrkimyksiä. Millä arvopohjalla ja millä tavoin työtä teemme? Lastensuojelulla ja sosiaalityöllä laajemmin on historiallisena painolastina kontrolloiva ja normatiivinen tapa kohdata asiakasta. Nämä elävät rakenteissa, joita siirrämme ja jotka siirtyvät tiedostamatta myös uusille työntekijöille. Dialogisuus vaatii tahtoa tehdä työtä eri tavalla.
Tahtoa vaaditaan myös järjestää lastensuojelussa työn puitteet kuntoon. Tämä on laaja kokonaisuus, jossa tarvitaan kunnallisia ja valtakunnallisia ratkaisuita. Tästä muistuttaa myös 20.11.17 tuhannen sosiaalityöntekijän ja sosiaalityön opiskelijan julkinen vaatimus lastensuojelun tilanteen parantamiseksi. Tarvitaan aikaa ja mahdollisuuksia kohdata asiakasta dialogisesti.
Asiat eivät tapahdu itsestään, vaan ne vaativat toimintaa. Toimintaa ei tarvita vain työntekijä tasolla. Tarvitaan toimintaa työyhteisötasolla. Tarvitaan toimintaa kuntatasolla ja tarvitaan toimintaa valtakunnallisella tasolla. Toiminnalla dialogisuus toteutuisi mahdollisimman laajasti lastensuojelun kohtaamisissa.
Dialogisuus asiakastyössä ei ole kaikki voipainen ja autuaaksi tekevä. Se ei yksistään ratkaise laajoja lastensuojelun ongelmakohtia. Se mahdollistaa kuitenkin yhden askeleen kohti korkealaatuista lastensuojelua.
Jarkko Luusua
Kirjoitus pohjautuu syksyllä 2017 valmistuneeseen kahden nuoren haastatteluun perustuvaa pro gradu-tutkielmaan ”Vastuullista, jaettua ja ohittavaa -lastensuojelun palvelutarpeen arvioinneissa rakentuvia nuorten toimijuuksia”, sekä ajankohtaiseen keskusteluun lastensuojelun tilasta.
(31)
Sosiaalityön kielen laajeneva suunta
Tämä kirjoitus pohjaa Tampereen yliopiston sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani psykososiaalisesta sosiaalityöstä (Kemmo 2016). Tarkoitukseni on avata sitä, mitä tarkoittaa diskurssi. Tämän lisäksi tuon esiin psykososiaalisen sosiaalityön teksteistä löytämäni diskurssin. Pohdin myös mahdollisia syitä sille, miksi löytämäni diskurssi ylipäätään esiintyy sosiaalityön teksteissä. Kirjoitukseni kaksi olennaista teemaa eli psykososiaalinen ja diskurssi yhdistyvät yhdessä tekstin keskeisessä argumentissa siinä, että näen psykososiaalisen sosiaalityön ongelmien johtuvan alalla vaikuttavasta diskurssista.
Koska psykososiaalinen on käsitteenä sosiaalityön historiallinen ja keskeinen asiantuntijuuden kuva (Toikko 1997, 170–171; Granfelt 1993, 194; Sipilä, A. 2011, 135), koskettavat sen ongelmat laajaa alaa sosiaalityössä. Etenkin psykososiaalisen keskeisestä roolista johtuen sosiaalityön tietotuotannossa ei siis tavallaan voi olla kommunikoimatta[1] aiheesta, vaan osallistutaan – myös hiljaisuudella – epäselvyyksien suuntaamiseen kohti sosiaalityön käytäntöä.
Kun gradutyössäni olen tuonut esiin, ettei psykososiaalisen sosiaalityön jatkuviin epämääräisyyksiin ole kiinnitetty huomiota suomalaisessa sosiaalityössä, on tämän kirjoitukseni tähtäimessä pikemminkin kysymys syystä eli siitä, mistä tämä huomattavan hiljainen epäselvyyksien hyväksyminen voi alan keskeisen käsitteen ja työmuodon kohdalla sosiaalityössä johtua[2]. Psykososiaalisen sosiaalityön mittavista epäselvyyksistä johtuen tällä hetkellä voidaan hyvin nähdä, että suomalaista psykososiaalista sosiaalityötä koskeva akateeminen keskustelu on jo poikki (Kemmo 2016, 5).
Kun olin tutkinut psykososiaalista sosiaalityötä diskurssianalyysin keinoin, en löytänyt mitään sosiaalityön modernia tai postmodernia diskurssia. En liion löytänyt mitään sosiaalityön vuorovaikutuksen menetelmällistä ja käytännöllistä diskurssia, vaikka niiden mukaiset merkitykset teksteistä löysinkin. Löysin kuitenkin yhden: nimittäin sosiaalityön kielen laajenevan suunnan diskurssin. Vaikka tämä diskurssi ongelmineen onkin hahmottunut vahvasti juuri psykososiaalisen tekstien osana, eivät sen vaikutukset sosiaalityössä ulotu vain nimenomaisesti kyseisen aihealueen teksteihin. Tämä on yksi syy sille, miksi sosiaalityön kielen laajeneva suunta kuvaa alan laajempaa puhetapaa, toisin sanoen diskurssia.
Diskurssilla en kuitenkaan tarkoita jotakin sosiaalityön kaiken puheen kattavaa kuvausta enkä myöskään alalla etsittyjä – ja usein myös löydettyjä – verrattain ehyitä kielen merkityskokonaisuuksia, vaan Michel Foucault’n (2005, 38) luonnehdintaa siitä, ettei kielen diskurssi lopulta ole muuta kuin sanomatta jättämänsä haitallista läsnäoloa. Diskurssi on polku ristiriidasta toiseen aiheuttaen näkyvät ristiriidat, koska tottelee kätkemäänsä ristiriitaa (Foucault 2005, 198).
Kuten Foucault edellä teoretisoi, diskurssi on yleinen puhetapa, jonka merkityksiä ei ole tunnistettu ja tunnustettu. Koska kielen laajenevan suunnan voi ymmärtää sosiaalityön tutkimuksen kielen ongelmien jäsennyksenä tai yhteenvetona, pyrin sen avulla tavoittamaan juurikin sitä, mikä suomalaisen sosiaalityön tekstien kulussa on nähtävissä ja vaikuttaa, mutta joka on jäänyt sanomatta ääneen. Tässä piiloisuudessaan diskurssi ohjaa tutkimustekstien kulkua haitalliseen suuntaan. Jokin epäselvyyttä aiheuttava voi vaikuttaa ainoastaan kätkettynä, ja lähinnä piiloisuuttahan epäselvyyskin vain tarkoittaa. Seuraavaksi kuvaan löytämäni diskurssin merkityksen tiivistetysti. Kielen laajeneva suunta on siis käsitteellinen välineeni, jonka avulla voin kuvata löytämääni sosiaalityön tutkimustoiminnan teksteissä esiintyvää kielenkäytön tapaa.
Tutkimukseni havainnoissa sosiaalityön kielen laajeneva suunta on yleisessä ja keskeisessä roolissa psykososiaalisen merkityksen katoamisessa alan näköpiiristä, sillä laajeneva suunta suuntaa katseensa vain käsitteeseen, innovaatioihin ja vain eteenpäin. Kielen laajeneva suunta ei myöskään pidä kahta eri näkökulmaa mukanaan eikä toisistaan erillään, sillä se pyrkii vain yhdistämään silloinkin kun pitäisi erottaa, ja erottaa silloinkin kun ei tarvitsisi. Näin laajeneva suunta ei tukeudu selventämiseen tavoitteissaan, johdonmukaisuuteen periaatteissaan, ei ota kielen merkitysvälitteisyyttä vakavissaan eikä kohdista katsettaan itseymmärrykseen. Suunta ulottaa psykososiaalisen korjaamaan alalla minkä tahansa tilanteen ja pitää alan hiljaisena silloinkin kun pitäisi esittää kommenttia. Tästä johtuen sosiaalityön kielen laajeneva suunta lopulta kadottaa monelta osin kriittisyyden, itsekriittisyyden ja avoimuuden toimintansa perustoiltaan, tuottaa ongelmallista ristiriitaa tutkimustuloksissa ja haittaa alan käytännön kehittämistä vaientaessaan keskustelun aiheesta, josta on alkanut puhua.
Mistä tällainen puhe- ja toimintatapa sosiaalityön tietotuotannon teksteihin sitten syntyy? Mitä tarkoitusta se alalla ajaa? Asia on tärkeä selvitettävä, sillä sisäisten ristiriitaisuuksien ilmeneminen sosiaalityön teoreettisten tekstien osana aiheuttaa samalla sen, että tekstit välittävät implisiittisesti kyseisiä toimintatapoja alalle. Sosiaalityön tieteellinen tutkimustoiminta on alalla vaikuttavan tiedon keskeinen legitimoija (Walls 1986, 112–117). Toisin sanoen teoreettinen tieto on sosiaalityön tietotuotannon olennainen keino jäsentää ja tuoda esiin alan ilmiöitä ja hyväksyttäviä toimintatapoja (ks. Saurama 2005, 267). Tällaisen tuotetun teoreettisen tiedon avulla tietotuotanto pyrkii määrittämään ja merkityksellistämään alan käsitteistöä ja kommunikoimaan näin yhteiskunnalle sosiaalityön ulkopuolelle, mutta myös aikaansaamaan alan sisäistä keskustelua, joka on välttämätöntä sosiaalityön yhteisen asiantuntijuuden kehittämisessä. Yhteinen ja ymmärrettävä puhe on keskinäisen ymmärryksen perusta (Arnkil 2005, 186).
Katarina Piuva on havainnut sosiaalityön tieteenalaistamisintressin osana ruotsalaisia psykososiaalisen sosiaalityön tekstejä. Piuvan mukaan Ruotsissa kyseinen intressi on ajanut psykososiaalisen sosiaalityön tekstien painotukset kaiken muun, esimerkiksi asiakkaan sosiaalisesta tilanteesta lähtevän, tarkastelun edelle. Ruotsissa sosiaalityö liitettiin yliopistoon vuonna 1977. (Piuva 2007, 261–264, 276–277.) Suomessa sosiaalityö hyväksyttiin itsenäiseksi pääaineeksi yliopistoon vuonna 1999 (Karvinen-Niinikoski 2005, 73). Myös meillä on ilmennyt sosiaalityön tieteenalaistamistarve (Satka 1997, 28–32; Mutka 1998, 40) eli tarve muodostaa sosiaalityöhön omaa teoriaa, rakentaa alan tietotuotannon auktoriteettiasemaa ja koota sosiaalityötä yhteen. Kun edellä ensiksi mainitun tehtävän perustat ovat suomalaisenkin sosiaalityön teksteissä jääneet hataralle pohjalle[3], ovat muut mainitut intressit nousseet tekstien toiminnassa keskiöön. Samalla niiden mukaiset pyrkimykset ovat ajaneet aiheen selventämisen edelle. Siksi sosiaalityön diskurssin suunta on ollut levittäytyä aina uusiin kielen merkitysyhteyksiin, jolloin suunta myös aiheuttaa näkyvät ristiriidat alan tutkimuksen kielessä.
Jälleen juuri kuten Foucault edellä teoretisoi; sosiaalityön teoreettisen kirjallisuuden jatkuvat epäselvyydet syntyvät teksteihin paikkaamaan aiheen haurasta ydintä eli teoriapohjaa. Jo Riitta Granfelt (1993, 177) esitti eksplisiittisesti psykososiaalisen sosiaalityön teoriapohjan jäsentymättömyyden, mutta suomalaisen sosiaalityön muut intressit ovat ajaneet asian ohi, jolloin siihen ei ole kiinnitetty riittävää huomiota. Psykososiaalinen on siis etenkin alan vuorovaikutusta koskeva sosiaalityön teoria, joka on jäänyt vaille kunnollista teoriapohjaa, mistä johtuen myöskään psykososiaalisen käsitteen käyttö ei ole voinut muodostua tieteen periaatteiden mukaiseksi tai tieteelliseksi. Tämä on nähdäkseni juuri sellainen perustava ristiriita, jollaista Foucault (2005, 197–198) piti merkkinä diskurssista ja jota myös jatkuvat rajanvedot – sosiaalityön ja erityisesti psykologian välillä – syntyvät tekstien toiminnassa peittämään ja paikkaamaan (ks. Sipilä, J. 1989, 225; Granfelt 1993, 222–223; Toikko 1997, 184–185 ks. myös Weckroth 2007, 429–432; Toikko 2009, 285–286; Kemmo 2016, 66).
Havainnoistani johtuen ajattelen, että sosiaalityön teoriapohjaa tulee johdonmukaisesti vahvistaa, sillä sekä sosiaalityötieteen että alan yleisen toimintakulttuurin kehittäminen edellyttävät vähintäänkin alan merkitysten ymmärtämisen mahdollisuutta. Oman asiantuntijuuden ymmärtäminen on puolestaan tarpeen jo sinällään ja myös alan arvostuksen lisäämisessä osana moniammatillista toimintaa (Korpela 2014, 138–139; Metteri, Valokivi & Ylinen 2014, 330). Tekstien välityksellä sosiaalityössä opitaan esimerkiksi uskallusta ja ymmärrystä epäkohtien esittämiseen ja eriävään mielipiteeseen, jonka hyväksyttävä esittäminen alalla kuin alalla pitkälti edellyttää, että kyseisessä toimintakulttuurissa on tapana näin myös toimia. Sosiaalityö ehdollistuu tutkimuksellisten tekstien välityksellä, joten jos alan tietotuotannon teksteistä uupuu analyyttisyyttä, huolellisuutta, kriittisyyttä ja itsekriittisyyttä, ei näitä samoja periaatteita voi juurikaan olettaa ja odottaa löytyvän alan oppimisympäristöistäkään (ks. Saarnio 1986, 37–38). Käytännössäkin erityisen vaikeat asiat avautuvat vain jos on kykyä katsoa niitä toisin (Pösö 2004, 12–14; Hurtig, Nikupeteri & Laitinen 2014, 253). ”Vakiintunut ja kyseenalaistamaton tiedon kategorisointi voi estää rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön edistämisen ja sen toteutumisen palvelujärjestelmässä” (emt., 277). Lisäksi kielen merkitykset ylipäätäänkin rakentuvat vasta tuotettujen merkityserojen kautta (esim. Jokinen & Juhila 1991; 38; Jokinen 1999, 39–40).
Alan merkitykset eivät rakennu ymmärrettäviksi alati laajenevan suunnan kautta vaan sosiaalityön tietotuotannon tulisi kääntyä kohti itseymmärrystä; itsesuhdetta. Tämä on ollut syynä sille, miksi olen tässä kirjoituksessani ja gradutyössäni halunnut katsoa sosiaalityön tuttujen teemojen merkityksiä alan tietotuotannon teksteistä. Puhe ei nyt siis ole ollut sosiaalityön uudesta asiantuntijuudesta, vaan pikemminkin hyvin suppeasta yrityksestä ymmärtää hieman alan vanhempaa ydintä, mikä vasta voi mahdollistaa sen kriittistä arvioimistakin. Loppujen lopuksi sosiaalityön kiinnittäminen tiedeyhteisöönkin onnistuu vasta ja vain tieteen periaatteiden mukaisella ja niitä vahvistavalla toiminnalla. Teoriakaan ei voi niin sanotusti kellua tyhjän päällä, vaan se tulee kunnolla perustaa. Sosiaalityön teoria on edelleenkin turhan heppoinen ja osin unohdettukin laji myös suomalaisessa sosiaalityössä, sillä kukas kissan hännän nostaisi, jos ei kissa itse. Pelkään pahoin, että tällä nykyisellä menolla sosiaalityö on lähinnä vain itse poistamassa itseään yliopistoyhteisöstä.
Jussi Kemmo
sosiaalityöntekijä
_____________
[1] On myös ajateltu, ettei ihmisten ole edes mahdollista olla kommunikoimatta keskinäisissä toimissaan (Watzlawick, Bavelas & Jackson 1967).
[2] Sosiaalityön hiljaisuuden kulttuuri on alalla keskusteltu aihe (esim. Mutka 1998, 123–127).
[3] Sosiaalityön käytännön ja tieteen välisen suhteen nähdään jääneen perustoiltaan ongelmalliseksi (Saarnio 1986, 28–31; Satka 1997, 31).
_____________
Kirjallisuus
Arnkil, Tom Erik (2005) Metaforat, dialogisuus ja käytäntötutkimus. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 173–200.
Foucault, Michel (2005) Tiedon arkeologia. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Tampere: Vastapaino.
Granfelt, Riitta (1993) Psykososiaalinen orientaatio sosiaalityössä. Teoksessa Riitta Granfelt, Harri Jokiranta, Synnove Karvinen, Aila-Leena Matthies & Anneli Pohjola (toim.) Monisärmäinen sosiaalityö. Helsinki: Sosiaaliturvan Keskusliitto, 175–227.
Hurtig, Johanna, Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja (2014) Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Anneli Pohjola, Merja Laitinen & Marjaana Seppänen (toim.) Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja. Kuopio: Unipress, 250–280.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (1991) Diskursseja rakentamassa. Näkökulma sosiaalisten käytäntöjen tutkimiseen. Tutkimuksia Sarja A, 2. Tampereen yliopisto, Sosiaalipolitiikan laitos.
Jokinen, Arja (1999) Diskurssianalyysin suhde sukulaistraditioihin. Teoksessa Arja Jokinen, Kirsi Juhila & Eero Suoninen Diskurssianalyysi liikkeessä. Tampere: Vastapaino, 37–53.
Karvinen-Niinikoski, Synnove (2005) Sosiaalityön opetus, tutkimus ja kehittyvä asiantuntijuus. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 73–96.
Kemmo, Jussi (2016) Kohti psykososiaalisen sosiaalityön itseymmärrystä. Vuorovaikutus menetelmänä ja käytäntönä suomalaisessa psykososiaalisen sosiaalityön diskurssissa. Pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto.
Korpela, Rauni (2014) Terveyssosiaalityön asiantuntijuus ja kehittäminen. Teoksessa Anna Metteri, Heli Valokivi & Satu Ylinen (toim.) Terveys ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 118–141.
Metteri, Anna, Valokivi, Heli & Ylinen, Satu (2014) Lopuksi: Kohti monialaista keskustelua terveydestä ja sosiaalityöstä. Teoksessa Anna Metteri, Heli Valokivi & Satu Ylinen (toim.) Terveys ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 329–331.
Mutka, Ulla (1998) Sosiaalityön neljäs käänne. Asiantuntijuuden mahdollisuudet vahvan hyvinvointivaltion jälkeen. Jyväskylä: SoPhi.
Piuva, Katarina (2007) The Case of Psychosocial work: The Pedagogic Discourse of Psychosocial Education in Sweden 1938-1989. Social Work Education 26 (3) 261–279.
Pösö, Tarja (2004) Vakavat silmät ja muita kokemuksia koulukodista. Stakes tutkimuksia 133.
Saarnio, Pekka (1986) Vielä kerran sosiaalityön teorian ja käytännön suhteesta. Sosiaalityön Vuosikirja, 86, Helsinki, 26–44.
Satka, Mirja (1997) Sosiaalityö ajassa – ydinkysymysten äärellä. Raportissa Riitta Viialainen & Maisa Maaniittu (toim.) ”Tehdä itsensä tarpeettomaksi?” Sosiaalityö 1990-luvulla. Jyväskylä: Stakes, Raportteja 213, 27–38.
Saurama, Erja (2005) Muutosvallasta käytännössä. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 259–276.
Sipilä, Anita (2011) Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet – Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Kuopio: Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta No. 28.
Sipilä, Jorma (1989) Sosiaalityön jäljillä. Helsinki: Tammi.
Toikko, Timo (1997) Psykososiaalinen lähestymistapa sosiaalityössä. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti Janus (2), 169–185.
Toikko, Timo (2009) Tapauskohtainen sosiaalityö. Teoksessa Mikko Mäntysaari, Anneli Pohjola & Tarja Pösö (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS-kustannus, 271–291.
Walls, Georg (1986) Sosiaalityön tietoperusta ja organisointi. Teoksessa Antti Karisto & Tapani Purola (toim.) Sosiaalityön kehittäminen. taustoja, reunaehtoja, näkökulmia. Oppimateriaaleja 1. Helsinki: Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 109–129.
Watzlawick, Paul, Bavelas, Janet, Beavin & Jackson, Don D. (1967) Pragmatics of human communication. A study of interactional patterns, pathologies and paradoxes. New York: Norton.
Weckroth, Antti (2007) Mitä merkitsee ”psykososiaalinen” päihdehoidossa? Yhteiskuntapolitiikka-YP 72 (4), 426–436.
(30)
Yhteisön voimaannuttava vaikutus vanhustyössä
Pro gradu -työssäni käsittelen vanhusten voimaantumisen kokemuksia mielenterveysryhmissä. Tutkimuksessani haluan kartoittaa ryhmissä käyvien vanhusten kokemuksia toiminnan vaikutuksesta heidän arkielämäänsä ja siitä millaisia toiveita heillä on vanhuksille järjestettävistä palveluista.
Tutkimukseni käsittelee vanhusten voimaantumisien kokemuksia. Toteutin tutkimukseni ryhmähaastatteluina Vanhusten kotipalvelusäätiön kahdessa yksikössä Havurastissa, (Koivukylän Havukoskella) ja Myyrastissa Myyrmäessä. Mielenterveysryhmät paikantuvat sosiaalityössä kolmannen sektorin palveluihin. Vuonna 1972 perustetun kotipalvelusäätiön tehtävänä on edistää vanhusten asemaa ja tukea heidän hyvinvointiaan Vantaan kaupungissa. Tämä on varsin lähellä Sosiaalihuoltolain (1301/2014) 7§ mukaista tehtävää, jossa painotetaan sosiaalityön toimintaa kunnan asukkaiden asuin- ja toimintaympäristöjen kehittämiseksi ja sosiaalisten ongelmien huomaamiseksi ja ratkaisemiseksi.
Vanhusten kotiapusäätiön mielenterveysyhteisöjen toiminta liittää mielenkiintoisella tavalla yhteen 1970-luvun rakenteellisen ja alueellisen sosiaalityön pyrkimykset nykyisiin pyrkimyksiin tukea vanhusten kotona asumista ja toimintakykyä. Toiminnassa otetaan huomioon asiakkaiden omat toiveet, ja toiminta ja retket tapahtuvat asiakkaiden äänestyksen perusteella.
Asiakkaiden kertomukset yhteisöllisen avun merkityksestä arkeen
Tutkin asiakkaiden kertomuksia ja ryhmittelin vastauksia erilaisiin teema-alueisiin. Voimaantumisen ja emansipaation kokemukset tulivat voimakkaasti esille vanhusten vastauksissa. Tämä yllätti minut positiivisesti, sillä kuvittelin aluksi vastaajien kertovan esimerkiksi yksinäisyydestä. Toisena teemana nousi voimakkaasti esille elämänpiiri: vanhukset kertoivat lähtevänsä liikkeelle, kun haluisivat päästä käymään tapaamassa muita. Moni koki ja liikkeelle lähtemisen lisäävän arkiliikuntaa ja toimivan terveyttä ylläpitävänä tekijänä. Ulos lähtemiseen valmistautumista pidettiin joissakin vastauksissa vaikeimpana asiana. Toiminnan vaikutus lisäsi monien vastaajien mukaan arjen rytmiä, ja he osallistuvat mielellään liikuntaryhmiin. Tutun yhteisön läheisyys motivoi ihmisiä lähtemään liikkeelle.
Mielenterveysyhteisöjen toiminta oli täysin vapaaehtoista. Tämä madalsi toimintaan osallistumisen kynnystä. Toiminnan suunnittelemiseen saattoi osallistua tekemällä ehdotuksia ja äänestämällä ehdotuksista. Vapaaehtoisuus lisäsi vanhusten osallisuutta ja motivaatiota osallistua toimintaan. Kotiapusäätiön mielenterveysryhmillä on suuri paikallinen merkitys. Vanhukset kertoivat, että paikasta toiseen liikkuminen ei enää ollut helppoa eikä autottomilla vanhuksilla ollut mahdollisuutta käydä pitkän matkan päässä sijaitsevissa keskuksissa. Tutun ajanviettopaikan läheisyys lisäsi monien vanhusten mielestä arjen turvallisuuden tunnetta. Läheisiä puistonpenkkejäkään ei pidetty kaupunkiympäristössä kovin vaarattomina paikkona.
Yhteisön merkitys yksilön elämälle korostui elämän kriisihetkinä, ja nimesin viidennen teeman elämäntilanteeksi/situaatioksi. Moni vastaaja kertoi aloittaneensa mielenterveysryhmässä käymisen leskeytymisen tai omaishoitajuuden myötä. Vanhukset kokivat, että tuttu yhteisö oli antanut tukea vaikeiden asioiden käsittelyssä ja lisännyt voimavaroja arkeen. Ihmiset kokivat olevansa osa yhteisöä. Vaikeista asioista oli mahdollista puhua muiden ryhmäläisen kanssaan, mutta myös ohjaajille yksityisesti. Yksinäisyyden kokemukset lieventyivät, kun ihmisillä oli mahdollisuus olla osana yhteisöllistä toimintaa.
Toiveita vanhusten palveluista
Vanhukset toivoivat, että omassa asuinympäristössä olisi tarjolla riittävästi palveluita. Lähikaupan toiminnan tilapäinen lakkauttaminen oli hankaloittanut Havukoskella asuvien vanhusten elämää. Vanhukset sanoivat kaipaavansa sitä, että heidän olisi mahdollista vaihtaa muutama sana kotipalvelutyöntekijöiden kanssa, mutta kokivat palvelun liian kiireiseksi. Vanhusten mukana työntekijät vaihtuivat liian tiuhaan: esimerkiksi kotipalvelun työntekijät ja lääkärit vaihtuivat joka tapaamiskerralla. Huonosti liikkuville vanhuksillekin toivottiin mahdollisuutta osallistua sosiaaliseen toimintaan. Havurastin yksikön taannoinen lakkautusuhka sai asiakkaat kirjoittamaan vetoomuksen toiminnan jatkumisen puolesta. Vanhusten toiveena olikin, että palveluita järjestettäisiin heidän ehdoillaan ja heistä heidän toiveensa huomioiden.
Piia Helander
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Kun on huumori yllä, niin ei ne kivut ja särytkään tunnu niin pahoilta”- Vanhusten voimaantumisen kokemuksia kolmannen sektorin vertaistukiryhmissä.
Lähteet
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014
(29)
Venäläisten maahanmuuttajanaisten työmarkkinaosaamista ei osata Suomessa hyödyntää
Pro gradu -tutkimuksessani katson venäläisten maahanmuuttajanaisten työllistymistä naisten silmin. Kysyn heiltä, mikä edesauttaa ja mikä estää työllistymistä Suomessa. Kiinnostuin aiheesta, koska tähän asti tutkimus ei ole tarkastellut erikseen venäläisten naismaahanmuuttajien tilannetta. Naisten ja miesten kokemus ja asema työmarkkinoilla on erilainen, joten on loogista olettaa, että myös maahanmuuttajien kokemukset työmarkkinoista eroavat sukupuolen mukaan.
Aihe kiinnosti minua myös siksi, koska olen itse maahanmuuttaja. Tutkijana jaan haastateltavien kanssa saman kulttuuripohjan ja äidinkielen sekä maahanmuuttajataustan. Käytän omaa taustaani ja kokemustani resurssina tutkimuksessa. Kuten maahanmuutosta tehdyt tutkimukset osoittavat, ei ole mahdollista ratkaista maahanmuuttajien ongelmia, jos ei ymmärrä heidän kulttuuriaan.
Tutkimukseni teoreettiseksi kehykseksi olen valinnut Berryn akkulturaatio teorian, jossa kulttuurien kohtaamisten polut jaetaan integraatioon, assimilaatioon, separaatioon ja marginalisaatioon. Näistä integraatiota olen tutkinut syvällisemmin, käyttäen Karmela Liebkindin, Annika Forsanderin, Liisa Harakkamäen ja Anu Yijälän teoksia. Aineistonkeruumenetelmänä on ollut semistrukturoitu haastattelu ja analyysimetodina on teoriaan perustuva sisällönanalyysi. Haastateltaviksi olen valinnut viisi naismaahanmuuttajaa, jotka ovat muuttaneet Suomeen eri-ikäisinä, eri alueilta Neuvostoliitosta tai Venäjältä ja ovat asuneet Suomessa 2-20 vuotta. Naiset osallistuivat Lapin Yliopiston ja Rovaniemen AMK:n projektiin, joka järjestettiin avoimen yliopiston kautta. Projektiin osallistujat opiskelivat avoimen yliopiston kursseilla ja saivat tietoa koulutuksista sekä neuvontaa, jotta he pystyisivät jatkamaan opiskelua ammattiin jossain korkeakoulussa.
Aiempien tutkimusten mukaan naismaahamuuttajat kokevat enemmän vaikeuksia työllistymisessä verrattuna miesmaahanmuuttajiin. Haastattelemani venäläiset naiset ovat aktiivisia oman työllistymisensä edistämisessä. He käyttävät resurssejaan ja tarjoutuvia mahdollisuuksia sopeutuakseen tilanteeseen. He ymmärtävät suomen kielen oppimisen merkityksen työn haussa. Muutettuaan Suomeen he alkoivat käydä suomen kielen kursseilla ja opiskelivat kieltä myös kotona sekä työharjoittelupaikoissa. Parin vuoden päästä he pystyivät asioimaan suomen kielellä itsenäisesti. Kielen opiskeluun osallistuivat sekä nuoret että vanhemmat naiset. Nuoret naismuuttajat osaavat usein myös englantia ja muita kieliä. Haastattelemani naiset olivat nopeasti luoneet käsityksen suomalaisista työmarkkinoista. Vanhemmat naiset joutuivat toteamaan, että heidän kotimaansa korkeakoulututkinnot eivät tuota Suomessa vastaavaa pätevyyttä eivätkä johda uudessa asuinmaassa työllistymiseen. Sen takia he olivat hakeutuneet heti kielikurssien jälkeen opiskelemaan uusiin ammatteihin tai päivittivät omaa tutkintoaan.
Venäläisiä naisia ei tarvitse motivoida työssä käymiseen
Haastatteluissa kävi ilmi, että venäläisille naisille työ on tie itsenäisyyteen ja itsensä toteuttamiseen. Se on tärkeä ja arvokas osa elämää. Vaikka venäläisessä kulttuurissa perheen äidin rooli on vahva, perheelliset haastateltavat ovat tottuneet yhdistämään perheen, työn ja vapaa-ajan aktiviteetit. Haastattelemistani naisista kolme oli ollut töissä ja naimisissa ennen Suomeen muuttoaan. He olivat ehtineet luoda työuraa Venäjällä. Se, että he uskalsivat jättää tämän kaiken taakseen ja aloittaa elämän uudessa maassa ja uudella kielellä, kertoo naisten rohkeudesta sekä itseluottamuksesta. Ensimmäisen työpaikan löytäminen ei kestänyt pitkään. Aiemmasta elämästä tuttu kyky yhdistää eri rooleja edesauttoi heitä aloittamaan pätkätöiden tekemisen pian maahanmuuton jälkeen, ja samalla hoitamaan perhevelvollisuudet ja/tai opiskelun.
Kuitenkin jopa nämä itseensä luottavat aktiiviset venäläiset naismaahanmuuttajat kokevat työllistymisessä vaikeuksia. Vaikka maantieteellisesti Venäjä ja Suomi ovat naapureita, kulttuurierot ovat isoja. Venäläisille naisille työ tarkoittaa paljon enemmän kuin ansiotulon lähde, se on heille itsensä toteuttamisen paikka. Aluksi naiset työllistyivät esimerkiksi apulaisopettajiksi, varhaiskasvatuksenopettajiksi, siivoojiksi, tarjoilijoiksi ja hoitoapulaiseksi. He kuitenkin kokivat, etteivät näissä tehtävissä voineet toteuttaa itseään ammatillisesti. Naiset haaveilevat saavansa tässä maassa vastaavan aseman kuin heillä oli Venäjällä sekä työllistyvänsä samalle alalle. Korkeakoulun diplomien rinnastamisen vaikeus sekä selkeä syrjintä työpaikoissa vaikeuttavat tavoitteen saavuttamista. Ulkoisesti, objektiivisten tekijöiden kautta tarkasteltuna, naisten tilanne saattaa näyttää onnistuneelta integraatiolta: heillä on työ, perhe, kavereita ja he osaavat suomen kielen. Subjektiivisesti naiset eivät kuitenkaan tunne integroituneensa. He eivät halua, että heidän miehensä rahoittaa heidän elämänsä (tai ehkä suomalaiset miehet eivät suostu tähän) ja sen takia he joutuvat ottamaan vastaan jokaisen työtarjoukseen, vaikka tarjottu työ ei usein vastaa heidän tutkintojaan tai työkokemustaan eikä edistä työuraa. Naiset pyrkivät todistamaan osaamistaan opiskelemalla uutta ammattia.
Maahanmuuttaja tarvitsee räätölöityjä palveluita
Jos tilannetta katsoo yhteiskunnan kannalta, naiset ja heidän osaamisensa sekä korkeakoulututkintonsa ovat resurssi, joka on jäänyt käyttämättä. Integraatioteoria korostaa integraatioprosessin kaksisuuntaisuutta. Onnistuneessa integraatiossa maahanmuuttaja sopeutuu yhteiskuntaan ja yhteiskunta sopeutuu maahanmuuttajiin. Venäläisten naismaahanmuuttajien integraatiota edesauttaa, jos lisätään työyhteisön ja maahanmuuttajien kanssakäymistä. Esimerkiksi kotoutumisohjelmaan kuuluvat harjoittelujaksot voitaisiin pidentää muutamasta viikosta pariin kuukauteen. Muutamassa viikossa maahanmuuttaja tuskin saa käsitystä työpaikasta, eikä työnantaja ehdi tutustua työntekijään.
Myös maahanmuuttoviranomaisten toimintakäytäntöjä tulisi tarkistaa kohti räätälöidympiä malleja, jotka ottavat nykyistä paremmin huomioon maahanmuuttajan työkokemuksen ja koulutustason. Viidestä haastattelemastani naisesta, kahdella oli positiivinen kokemus työhallinnon toiminnasta, mutta yksi toi esiin edellä mainitun ongelman. Hänet oli lähetetty kursseille ja harjoittelupaikkoihin, jotka eivät vastanneet hänen työkokemustaan ja koulutustaustaansa, eivätkä hänen kiinnostustaan.
Rovaniemellä toimivasta Moninetistä naisilla oli hyvin positiivisia kokemuksia. Moninet on tukenut naisia neuvomalla, harjoittelupaikkoja etsimällä, kieli- ja kulttuuriin tutustumiskursseja järjestämällä sekä tarjoamalla harjoittelumahdollisuuksia myös Moninetissä. Naisten kokemusten perusteella venäjää osaavista työntekijöistä kiinnostuneita työnantajia voisi houkutella nykyistä voimakkaammin yhteistyöhön Moninetin kanssa, tai jopa sopia yritysten kanssa maahanmuuttajille tarkoitetuista työpaikoista. Tässä tarvitaan Elinkeinoministeriön ja Ely-keskuksen apua ja resursointia.
Maahanmuuttajien työllistymistä ja elämäntilanteita selvittävää tutkimusta tarvitaan, jotta maahanmuuttoon liittyvät ongelmat pystytään tunnistamaan. Oman tutkimukseni perusteella on tärkeää tarkastella maahanmuuttajien osaryhmiä, eikä vain kaikkia maahanmuuttajia yhtenä ryhmänä. Toisaalta on tärkeää katsoa tilanteita maahanmuuttajien omasta näkökulmasta ja on hyödyksi, jos tutkijalla on tutkittavien kanssa yhteinen kieli-ja kokemustausta. Näin tutkimus tukisi osuvampien ratkaisujen löytymistä.
Marina Niemelä
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Venäläisten maahanmuuttajanaisten työmarkkinakiinnittyminen Suomessa. 2017.
(28)
Kun palvelun vastaanottaminen vaatii työtä
Kuvitelkaa normaali pikkulapsiperhe, jossa on yksi tai kaksi pientä, alle kouluikäistä lasta. Kun tämän perheen vanhempi lähtee lasten kanssa asioille, on pelkkä liikkeelle pääseminen jo oma operaationsa. Mutta mitä jos pieniä lapsia olisikin kolme, tai viisi? Ja niiden lisäksi alakouluikäisiä jokaiselle luokka-asteelle oma? Millaisten asioiden äärellä tuolloin ollaan, että perhe pääsee ylipäätään yhtään mihinkään?
Tällaisten haasteiden edessä suurperheet usein ovat. Pelkkä arkisten asioiden hoito kodin ulkopuolella, kuten neuvolakäynnit, kauppareissut ja vastaavat vaativat tarkkaa suunnittelua ja yleensä sen, että joku jää huolehtimaan kotiin muista lapsista. Koska esimerkiksi lasten neuvolakäynnit ovat juuri kyseisen lapsen omia käyntejä, ei niihin voi ottaa koko sisaruskatrasta mukaan, mutta pieniä lapsia ei voi jättää kotiinkaan, joten jonkun pitää huolehtia heistä. Mahdollisuudet siihen, että molemmat vanhemmat olisivat mukana asioilla, ovat pienet.
Suurperheet sosiaalityön asiakkaina
Tutkin omassa pro gradu -työssäni suurperheiden kokemuksia sosiaalityön asiakkuuden näkökulmasta. Sen kautta nousi selkeästi esiin ne haasteet, joita suurperheet kokevat perheen suuren lapsimäärän vuoksi jo pelkästään sosiaalipalveluiden vastaanoton tasolla. Asia, joka voi olla itsestäänselvyys yhden tai kahden lapsen perheessä, kuten koko perheen oleminen yhdessä paikassa yhtaikaa, varsinkin kodin ulkopuolella, voi olla valtava haaste suurperheille.
Kun suurperhe tarvitsee sosiaalityön tukea, ovat tuen tarpeet aivan samanlaisia kuin muissakin perheissä. On haasteita vanhemmuudessa, taloudellisia huolia, perheenjäsenen sairastumista, uupumusta ja monia muita haasteita. Suurperheet ovat tässä mielessä aivan tavallisia perheitä, eikä suuri lapsimäärä tee sinällään perhettä huonommin toimivaksi, eikö myöskään paremmin toimivaksi. Suuri lapsiluku ei kerro huonosta vanhemmuudesta, mutta se ei myöskään tee kenestäkään automaattisesti hyvää vanhempaa. Palvelujärjestelmämme ei kuitenkaan aina osaa tunnistaa suurperheiden erityisyyttä tuen tarvitsijoina.
Esimerkiksi kotipalvelun tuki, joka tutkimuksessani nousi selkeästi hyvin tarpeelliseksi ja hyväksi koetuksi palveluksi, on usein mitoitettu pienempien perheiden tarpeelle. Siinä missä yhden tai kahden lapsen perheessä parina päivänä viikossa muutaman tunnin käyvä kotipalvelu voi olla hyvinkin riittävä ja hyödyllinen apu, niin suurperheessä työmäärä on yksinkertaisesti niin iso, että myönnetyt tunnit eivät riitä kuin pintaraapaisuun.
Lisäksi pelkkä tuen vastaanottoon valmistautuminen voi vaatia suurperheitä paljon organisointia ja työtä. Erityisesti kodin ulkopuolelle suuntautuva tuki, kuten perheneuvola, mahdolliset terapiat, lastensuojelun tapaamiset ja monet muut voivat olla hyvin haastavia suurperheiden näkökulmasta, koska suuren lapsimäärän vuoksi molempien vanhempien on vaikea päästä yhtaikaa kodin ulkopuolelle. Perhetyö taas koettiin yleensä lähinnä ylimääräisenä haittatekijänä, sillä kodinhoitoon osallistumaton perheohjaaja oli vain yksi henkilö lisää kotona, joka piti huomioida.
Siltoja rakentava tuki
Tutkimukseeni osallistuneet suurperheet kokivat, että kotiin saatava, konkreettinen apu on toimivinta mahdollista tukea. Auttavat kädet, jotka helpottavat arjessa, sekä tuki joka mahdollistaa vanhempien osallistumisen yhdessä esimerkiksi yksittäisen lapsen palaveriin kodin ulkopuolella. Lisäksi tärkeänä koettiin, että toimijoita ei ole liikaa, vaan tuki keskitettäisiin.
Kutsunkin tätä tukea siltoja rakentavaksi tueksi. Tuki, joka rakentaa siltoja kodin ja palvelun välille, sekä siltoja eri toimijoiden välille. Tällaisen tuen avulla perheen jäsenet pääsisivät sen avun piiriin, jota he tarvitsisivat, ja toisaalta avuntarjoajat osaisivat koordinoida toimintaansa niin, että perhe ei ylikuormitu niiden keskellä.
Kuten jo aiemmin totesin, suurperheet ovat kaikessa moninaisuudessaan aivan tavallisia perheitä lapsimäärästä huolimatta. Syyt heidän tuen tarpeelle sosiaalityössä eivät poikkea muista, mutta siinä miten heitä tuetaan, ja millaisilla palveluilla, olisi kehittämisen paikka. Palvelut pitäisi mitoittaa riittävän laajaksi, ja ne pitäisi toteuttaa siten, että perheet voivat ne ottaa vastaan ilman, että vastaanotto itsessään kävisi työstä.
Tero Nevala
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Suurperheiden vanhempien kokemuksia sosiaalityöntekijöiden asennoitumisesta. Lapin yliopisto 2017.
Minkälaista sosiaalityön asiantuntijuutta ja osaamista tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa?
Pro gradu-tutkielmassani on tarkasteltu sosiaalityön asiantuntijuutta kunnallisessa aikuissosiaalityössä tulevaisuudessa Lapissa sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta. Tutkimuskysymyksenä on ollut: minkälaisia asiantuntijuuden tarpeita sosiaalityöntekijät ovat kuvanneet aikuissosiaalityössä tulevaisuudessa.
Kuvailen sosiaalityöntekijöiden itsensä esille tuomia osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeita. Rajaavina tekijöinä ovat olleet Lapin maakunnallinen alue, sosiaalityöntekijän ammatissa työskenteleminen kunnan sosiaalitoimessa, aikuissosiaalityö substanssialana sekä ajallinen perspektiivi; tulevaisuus sekä osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuuden näkökulmasta. Aineisto on analysoitu sisällönanalyysin avulla. Ryhmäteemahaastatteluaineiston tavoitteena on ollut kuvata kunnallisessa aikuissosiaalityössä tarvittavaa asiantuntijuutta ja osaamista sekä niiden asiantuntijuuden tiedollisia, taidollisia ja eettisiä ulottuvuuksia. Tavoitteena on ollut myös tarkastella kunnallisen aikuissosiaalityön muutosta yhteiskunnallisessa kontekstissa.
Tutkimustulosten ja kirjallisuuden perusteella aikuissosiaalityöhön liittyvät ulottuvuudet ovat tiedot, taidot ja eettiset periaatteet. Sosiaalityön tiedollisista osaamistarpeista ovat korostuneet yhteiskunnallinen, psykososiaalinen ja oikeudellinen tieto. Oikeudellinen tieto ohjaa vahvasti sosiaalityötä.
Sosiaalityön asiantuntijuus sosiaalityöntekijöiden kuvaamana
Sosiaalityön taidollisista osaamistarpeista ovat nousseet esiin moniammatillisen yhteistyön taidot ja osaaminen. Paljon tukea tarvitsevien asiakkaiden kohdalla moniammatillinen ja poikkitieteellinen verkostotyö on noussut esille ja se lisää sosiaalityöntekijän tehtävänkuvan ja siten myös asiantuntijuuden ja osaamisen tarpeiden kompleksisuutta. Lisäksi kuntouttavan sosiaalityön sekä päihdetyön taidolliset ja tiedolliset osaamistarpeet ovat nousseet aineistossa esiin. Yhteiskunta-ja palvelujärjestelmään liittyvä osaamisen tarve on noussut myös esiin. Asiakkaiden palveluohjaukselle ja sosiaaliohjaukselle on havaittu sosiaalista tarvetta.
Eettisistä asiantuntijuuden tarpeista ja toimintaperiaatteista tutkimustuloksissa ja kirjallisuudessa ovat nousseet esiin oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvoisuuden toimintaperiaatteet. Myös ihmisarvoisen kohtaamisen periaate sekä jännitteet asiakkaiden yksilöllisten ideologioiden, tuen tarpeiden ja yhteiskunnan sekä lainsäädännön välillä ovat korostuneet. Sosiaalityöntekijät ovat toimineet myös yhteiskuntakriitikkoina asiakaskuntansa näkökulmasta ja puolesta.
Sote-ja maakuntauudistuksen suhteen on toivottu parempaa tiedottamista tulevista konkreettisista muutoksista rivityöntekijän kannalta. Sosiaalityöntekijät ovat tuoneet esille, että avoimuus ja tiedottaminen ovat tärkeitä sote-ja maakuntauudistusta ajatellen. Myös sosiaalityön johtajuuden ja asiantuntemuksen merkitystä ja tarvetta on korostettu. Mikäli johtajuuteen ei aktiivisesti osallistuta, jokin muu taho voi ottaa roolin.
Aikuissosiaalityön osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuutta ajatellen ovat tiiviisti kytkeytyneet havaittuihin sosiaalisiin tarpeisiin ja epäkohtiin. Keskiössä on asiakas tarpeineen ja toiveineen, jonka ympärille sosiaalityö ja sen osaamistarpeet rakentuvat.
Sos tt k12: ”…jos ei sosiaalialalla ole sitä johtajuutta ja asiantuntemusta niin joku sen ottaa… Se on ihan turha jossitella ja kun meitä ei huomioida. Jos et tule esiin, anna jotain asiantuntijuutta, ei sua kukaan noteeraa. Se on ihan turha täällä kahvihuoneessa palpattaa menemään, jos sie et mee tuonne ihmisten ilmoille johtajuuteen mukaan.”
Tiina Ketola
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Aikuissosiaalityön osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuudessa sosiaalityöntekijöiden kuvaamina. Lapin yliopisto 2017.
(27)
ADHD-oireisen lapsen erityisen tuen tarpeen tunnistaminen
Ajatus siitä, että yhteiskuntamme tuottaa yhä enenevässä määrin uhmakkaita, omaehtoisia ja levottomia lapsia, on iskostunut mieliimme vahvasti. Näkökulma on passivoittanut meidät siten, että sallimme lapsen oireilla ilman, että perehtyisimme lapsen tilanteeseen riittävän syvällisesti.
Passiivisuuden kehityksen juuret ovat siinä, että näkökulmassamme levottomiin ja muulla tavoin oirehtiviin lapsiin korostuu syyllistäminen. Levottomuuden syytä haetaan muun muassa lapsen elinympäristöstä, yhteiskunnan ja ympäristön jatkuvasta muutoksesta ja liikkeestä, ympäristön ärsyketulvasta, nyky-yhteiskunnan vaatimusten lisääntymisestä ja kaupungistumisesta.
Sen sijaan unohdettu näkökulma on, että kaikkia eri näkemyksiä yhdistää sisäänrakennettu idea siitä, että osa lapsista reagoi herkemmin ympäristön vaikutuksiin kuin toiset. Kutsuimmepa näitä lapsia erityislapsiksi tai vammaisiksi lapsiksi, näemme samaa problematiikkaa: toimintakyky alenee ympäristön vaikutuksesta tai ympäristöstä johtuen. Näin ollen käsite ”vammaisuus” kuvastaa meille parhaiten näiden lasten haasteiden luonnetta, joka näkyy toimintakyvyn alentumisena suhteessa ympäristöön ja sen edellytyksiin.
ADHD – vamma(ko?)
Vammaisuutta on monenlaista, joista selkein on näkyvä vamma. Näkyvän vamman todentaminen on suhteellisen helppoa; se edellyttää havaintokykyä, mutta myös kulttuuristen syy-seuraussuhteiden ymmärtämistä, kuten sen, että fyysiset rajoitteet vaikuttavat yksilön elämässä monella eri tavalla – harrastamisesta arjen askareista suoriutumiseen.
Vammaisuuden toinen muoto, näkymätön vammaisuus, on kuitenkin erilainen. Näkymätön vamma haastaa vastaanottajansa havaintokyvyn. Näkymättömän vamman olemassaolo on helppo kiistää ja toisaalta syyllistää henkilöä tilanteesta. Lasten osalta tätä syyllisyystaakkaa kantavat usein lasten lisäksi vanhemmat.
ADHD on yksi näkymättömän vamman muoto. Tämä johtuu siitä, että ADHD-oirehdinnassa toimintakyky alenee suhteessa ympäristön vaatimuksiin nähden. Mitä nämä vaatimukset sitten ovat? Ne ovat niitä kulttuurisia odotuksia, joita yhteisönä asetamme ja joista johtuen syyllistämme niitä, jotka eivät näistä vaatimuksista suoriudu. Mitä tämä syyllisyystaakka ADHD-oireisilla lapsilla sitten on? Usein se on leima lapsen ilkeydestä, kurittomuudesta ja haasteellisuudesta. Vanhemmilla tämä sama syyllisyystaakka näkyy usein ulkopuoliselle heikkona vanhemmuutena.
Mitä olemme jättäneet huomioimatta?
Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani ADHD-oireisen lapsen oikeutta tukeen. Lopputuloksena oli kolme keskeistä teemaa, jotka ovat ADHD-oireisen lapsen oikeuksien toteutumisen haasteena. Nämä esteet ovat rakenteita, joiden synnyllä on oma historiansa ja taustansa ja jotka tuottavat väliinputoajaryhmiä. Nämä kolme teemaa ovat: Huolen herääminen, vammaisuuden tunnistaminen ja toimivat palvelupolut.
Tulokset kertoivat ristiriitaisesta ympäristöstä, jossa nämä erityislapset ja heidän vanhempansa usein elävät. Vanhemmilla on useinkin tietoa ja ymmärrystä lapsensa erityisyydestä jo hyvin varhaisessa vaiheessa, mutta kuitenkaan he eivät tule kuulluksi. Lapsen oirehdinta näkyy yleensä kotiympäristössä jo hyvin varhain, mistä syystä vanhemmat usein jo hyvin varhaisessa vaiheessa tunnistavat lapsensa erityisyyden. Tähän huoleen tulisi reagoida vaikka esimerkiksi neuvolakäynnillä lapsessa ei mitään erityistä olisikaan havaittavissa.
Vammaisuuden tunnistaminen/tunnustaminenkaan ei siten ole aina ongelmatonta. Erityisyyttä pohtiessa päädytään prosessin edetessä pohtimaan, kuuluvatko nämä erityislapset lastensuojelun asiakkuuteen vai mahdollisesti vammaispalvelujen piiriin? Mahdollista on myös, että asiakkuuden kriteerit eivät ADHD –oireisilla lapsilla täyty kummankaan palvelun piiriin. Useimmiten kuitenkin erityslapset tulevat lastensuojelun asiakkaaksi.
Erityisen tuen tarpeen tunnistaminen?
Erityisperheiden tarkastelu osoittaa, että lastensuojelun tarkoituksen terävöittäminen ja sen kohderyhmien uudelleen tarkastelu olisi enemmän kuin tarkoituksenmukaista. Toisekseen vammaispalvelujen asiantuntemuksen tulisi laajentua koskemaan myös näkymätöntä vammaisuutta. Olisiko tarkoituksenmukaisempaa tarkastella lapsen oirehdintaa vammaisuutena ja tukitoimien puutteena kuin lastensuojelullisena kysymyksenä? Onneksi uudistunut sosiaalihuoltolaki tuli lieventämään tätä raja-aitaa, mutta se ei kuitenkaan poista ongelmaa, mikäli sosiaalihuollon yleiset tukitoimet eivät olekaan riittävät.
Yksi työni keskeinen havainto oli, että ADHD-oireisille lapsille ei ole toimivia palvelupolkuja. Erityisen tuen tunnistamisen tulisi jo lain mukaan toteutua varhaisessa vaiheessa. Kuitenkin nyt huolet jäävät liian usein huomaamatta ja lapsen kasvamisesta odotellaan. Mihin asiakkuuteen lapsi kuuluu? Kuka tätä lasta hoitaa? Kenen vastuulla on järjestää asianmukaiset tukitoimet ja missä järjestyksessä prosessin tulee edetä? Useinkaan vanhemman vastaanottanut taho ei osaa vastata vanhemman kysymyksiin saati ohjata oikeaan paikkaan.
Tällä hetkellä näyttää, että lääkäriprofessio on ainoa, joka on ottanut paikkansa asiantuntijana lapsen erityisten tarpeiden tunnistamisessa ja joka tietää, kuinka näitä lapsia voidaan auttaa. Lääketieteen näkökulma on kuitenkin korostuneesti sairausnäkökulmaa ja tosiasiassa lääketieteen näkökulma kattaa vain pienen osan lapsen elämän kokonaisuudesta, joka koostuu erilaista elinympäristöistä ja erilaisista ihmissuhdeverkostoista.
Sosiaalityön velvollisuutena on varmistaa lapsen edun ja oikeuksien toteutuminen monimutkaisessa palvelujärjestelmässä. On tärkeää tarkastella lapsen tukemista kokonaisuutena siten, että lapsen tukeminen ja ymmärtäminen toteutuvat tosiasiallisesti lapsen erilaisissa elinympäristöissä. Sosiaalityön työvälineitä erityislasten kanssa työskenneltäessä ovat erityinen tuki, omatyöntekijän nimeäminen sekä asiakassuunnitelman tekeminen.
Oirehtiviin lapsiin tulee kohdentaa voimavaroja – heidän tilanteensa tulee nähdä tukemisen arvoisena.
Jenni Tyvitalo
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Vammaisen lapsen oikeus tukeen – Diskurssianalyysi ADHD –oireisen lapsen tunnustetuksi tulemisesta.
(26)
Tunteet sosiaalityössä
Sosiaalityö on tunnetyötä. Tunteita otetaan vastaan ja jaetaan erityisesti asiakaskohtaamisissa.
Tunnetyössä vaaditaan omien tunteiden suodattamista (Hochschild 1983). Vaikka sosiaalityöntekijät kohtaavat työssään monenlaisia tunteita, niin tunteiden tutkiminen on jäänyt vähälle huomiolle, eikä asiasta ole juurikaan käyty julkista keskustelua. Syynä tähän on todennäköisesti se, että työelämässä on perinteisesti korostunut rationaalisuuden vaatimus, eikä tunteille tai niiden käsittelylle ole ajateltu olevan siellä sijaa (esim. Juuti & Salmi 2014, 188). Tunnetyön raskaus on kuitenkin viime aikoina noussut keskustelun aiheeksi. Työolotutkimusten mukaan iso osa alalla työskentelevistä henkilöistä kokee sekä fyysistä että psyykkistä kuormittavuutta. (Husso 2016, 86.) Työhyvinvointi perustuu siihen, että ihmiset pystyvät ilmaisemaan rakentavalla tavalla omia tunteitaan työyhteisön keskuudessa. Jotta työntekijä voisi auttaa asiakasta, hänen itse tulee voida hyvin.
Pro gradu -tutkielmani aiheena oli Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. Tutkielmassani tarkastelin aikuis- ja perhetyössä työskentelevien sosiaalityöntekijöiden kokemia ja kohtaamia tunteita asiakastyössä. Aineistoni perustui sosiaalityöntekijöiden kirjoittamiin tunnepäiväkirjoihin, joissa he kuvaavat työnsä arkea ja niitä tunteita, joita siellä kokevat ja kohtaavat. Tulevana sosiaalityön ammattilaisena olen kiinnostunut siitä, millaisia tunteita työssä kohdataan ja mitkä ovat ne keinot, joiden avulla tunteita on mahdollista käsitellä. Työuupumuksesta on viime aikoina puhuttu enenevässä määrin myös julkisuudessa; mitkä seikat sitä aiheuttavat ja millä tavalla työuupumusta voisi ennaltaehkäistä?
Sosiaalityöntekijöiden kirjoitusten mukaan työssä koettiin tunteita laidasta laitaan. Näkemykseni mukaan sosiaalityöntekijöiden kuvaamat työtunteet voi jakaa kahteen eri ryhmään: kuormittaviin ja voimia antaviin tunteisiin. Tunnepäiväkirjojen mukaan työn arjessa kuormitti erityisesti kiire, joka aiheutti stressiä ja riittämättömyyden tunteita sosiaalityöntekijöille. Kiirettä työpaikoilla aiheuttivat muun muassa organisatoriset tekijät ja liian vähäinen henkilöstömitoitus työyksiköissä, joka lisäsi sosiaalityöntekijöiden työtaakkaa.
Voimia työntekijöille antoivat erityisesti onnistuneet asiakaskohtaamiset. Kokemukset siitä, että pystyi auttamaan asiakasta hänen vaikeassa elämäntilanteessaan, antoivat positiivisia tunnekokemuksia sosiaalityöntekijöille ja kasvattivat heidän ammatillista itsetuntoaan. Sosiaalityötä ei siis voi ajatella pelkästään negatiivisessa mielessä, vaan työ antaa tekijöilleen myös kokemuksia, joista pystyi iloitsemaan ja kokemaan onnistumisen tunteita. Nämä auttoivat työssäjaksamisessa.
Vertaistuki ja omien tunteiden jakaminen työtovereiden kesken auttoivat tunteiden käsittelyssä, esimerkiksi kahvitaukokeskustelut olivat tärkeitä tilanteita henkilökohtaisen tunnetaakan jakamisessa. Tunteiden jakaminen auttoi sosiaalityöntekijöiden kokemuksen mukaan siinä, että henkilökohtainen tunnetaakka väheni tunteista puhuttaessa. Tunnepäiväkirjoja kirjoittaneet sosiaalityöntekijät olivat sitä mieltä, että työyhteisössä vallitseva hyvä keskinäinen ilmapiiri vaikutti ratkaisevasti työssä jaksamiseen. Yhteisöllinen huumori toimi monissa tilanteissa keinona keventää raskasta tunnelmaa sekä yksilöllistä ja yhteisöllistä tunnetaakkaa.
Tunnetyössä työntekijöillä tulee olla mahdollisuus antaa omille tunteilleen palautumisaikaa niin sanottujen tunnetaukojen muodossa. Tunteiden kuunteleminen vaatii taukoja; työntekijöillä tulee olla mahdollisuus sulatella tapahtuneita asioita sekä virittäytyä seuraavaa vuorovaikutustilannetta ja sen tunnevaatimuksia varten. (Molander 2003, 176.) Tutkimusaineistossani tulikin esille, että tunteet koettiin tarpeelliseksi käydä läpi välittömästi niiden kokemisen jälkeen. Työnohjauksessa koettiin ongelmalliseksi se seikka, että sitä järjestettiin vain noin kuukauden välein. Tällöin alkuperäiset tunnekokemukset olivat jo saattaneet muuttaa muotoaan tai mahdollisesti kokonaan unohtuneet.
Tunteet ovat kuitenkin ennen kaikkea subjektiivisia, tämän takia olisi tärkeää, että työntekijöillä olisi työpaikallaan mahdollisuus käsitellä omia tunteitaan yksilöllisillä tavoilla. Työpaikan ilmapiirin tulisi olla rakentunut niin, että se hyväksyisi erilaiset tunteet ja niiden antaisi ilmaisulle sekä käsittelylle siellä tilaa. Myös esimiehillä on merkityksellinen osuus siihen, millaiseksi työpaikan tunneilmapiiri muodostuu.
Tutkimusten mukaan työssä koettu stressi ja kiire ovat merkittävimmät riskitekijät työuupumuksen syntymiselle (esim. Juuti & Salmi 2014, 55). Ajattelen, että sosiaalityöntekijöiden kokemiin työtunteisiin tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota niin organisatorisella kuin esimiestasollakin. Vaikka nykyään työhyvinvointitrendinä on vaikuttanut olevan se, että vastuu omasta hyvinvoinnista sysätään työntekijän henkilökohtaiseksi vastuuksi. Uupumuksen kaltaiset ongelmat tulkitaan alalla usein henkilökohtaisiksi vastoinkäymisiksi. Itsensä hoitamatta jättämisen ajatellaan olevan oma vika. Tällainen ajattelutapa ei huomio sitä, kuinka työelämän käytänteet todellisuudessa ovat rakentuneet ja mitkä ovat yksilön vaikutusmahdollisuudet sen suhteen. Työelämä on rakentunut tiettyjen yhteiskunnallisten ja institutionaalisten rakenteiden perustalle, joita yksilön voi olla mahdotonta muuttaa. (Husso 2016, 86.) Asiat eivät kuitenkaan muutu, elleivät työelämän käytännöt muutu. Työtunteiden huomioiminen vaatii toimenpiteitä myös organisaariselta taholta. Työn arki tulisi olla suunniteltu niin, että työntekijät voivat ilmaista ja käsitellä omia tunteitaan. Tärkeää olisi, että sosiaalityöntekijät saisivat oman äänensä kuuluville asiassa ja heidän tuntemuksensa tulisivat kuulluiksi.
Suviriina Laitinen
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. (2017).
Lähteet
Hochschild, Arlie 1983: The Managed Heart. The Commercialition of Human Feeling. University of California Press, Berkeley.
Husso, Marita 2016: Sukupuoli ruumiillisena tapaisuutena ja elettynä suhteena. Teoksessa Husso, Marita & Heiskala, Risto (toim.) Sukupuolikysymys. Gaudeamus Oy, Helsinki, 33-53.
Juuti, Pauli & Salmi, Pontus 2014: Työ ja tunteet. Uupumuksesta iloon. PS-kustannus, Jyväskylä.
Laitinen, Suviriina 2017: Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. Pro gradu -tutkielma, Lapin yliopisto.
Molander, Gustaf 2003: Työtunteet – esimerkkinä vanhustyö. Työterveyslaitos, Helsinki.
(25)
Elämän suuntaviivoja: Diskurssianalyyttinen tulkinta vammaisuuden ja toimijuuden rakentumisesta elämäkertakeruuaineistossa
Vammaisuus on ilmiönä moniulotteinen. Vammaisuutta voidaan selittää useilla erilaisilla selitysmalleilla, sillä mikään näistä ei yksinään pysty tyhjentävästi kuvaamaan vammaisuutta.
Pro gradu -tutkimuksessamme olemme tarkastelleet vammaisten henkilöiden elämänkerta-aineiston kirjoituksista erilaisia diskursiivisia vammaiskäsityksiä ja toimijuuden rakentamisen tapoja. Tutkimusaineistomme on elämäkertakeruuaineisto ja se on valittu Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston kokoelmista. Aineisto käsittää eri-ikäisten ja eri tavoin vammaisten henkilöiden kirjoituksia elämänhistoriastaan ja elämäntapahtumistaan.
Vammaisuutta tarkastelevasta tutkimuksesta voidaan erottaa kahdenlaista tutkimussuuntausta: vammaisuuden tutkimus ja vammaistutkimus. Tutkimusaiheemme paikantuu yhteiskuntatieteelliseen vammaistutkimukseen (engl. disability studies). Sosiaalityön tutkimukseen aiheemme liittyy siten, että vammaiset henkilöt ovat yksi sosiaalityön asiakasryhmä ja tutkimuksemme tavoitteena on tuottaa tietoa vammaisuudesta ilmiönä.
Tutkimuksessa tarkastelemme vammaisuutta sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksestä, koska käsityksemme mukaan vammaisuus liittyy vahvasti ympäröivään sosiaaliseen ja rakenteelliseen maailmaan. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan vammaisuus on kulttuurisidonnainen ilmiö ja se liittyy aina myös vallitseviin uskomuksiin ja arvoihin. Vammaisuus on kulttuurisesti luotu ilmiö ja sen merkitys ja sisältö ovat riippuvaisia siitä, mitä uskomuksia vammaisuuteen vallitsevassa kulttuuriympäristössä liitetään. (1)
Vammaisuuden tutkimussuuntauksiin kuuluu vammaisuuden subjektiivisten ja kokemuksellisten ulottuvuuksien tutkiminen, joka soveltaa vammaisuuden sosiaalista tulkintaa. Kokemusten tutkiminen tuo huomattavasti lisää tietoa vammaisten olosuhteista ja asemasta ja tämä tutkimussuunta on olennainen. (2) Kokemuksellinen vammaistutkimus on merkittävä, koska sillä on selkeä eettinen perusta ja se sitoutuu vammaisten ihmisten aseman parantamiseen. Samalla sillä kuvataan vammaisten ihmisten pyrkimystä vapautua muiden määräysvallasta ja se on vastapaino ammatillisille avuttomuutta korostaville vammaisuuskäsityksille. Kokemuksellisen vammaisnäkökulman periaatteet ja esitetyt toimivat ratkaisut ovat myös suoraan hyödynnettävissä käytännön toiminnassa. (3)
Monimerkityksellinen vammaisuus
Vammaisuutta voidaan avata yhtäaikaisesti useilla erilaisilla selitysmalleilla. Mikään selitysmalli ei yksin riitä tyhjentävästi kuvaamaan todellisuutta. Käytännössä vammaisuutta voidaan tarkastella eri tavoilla samanaikaisesti. (4) Ymmärrämme tutkimuksessamme vammaisuuden selitysmallit jatkumona ja saman ilmiön eri puolien kuvauksina.
Yksilökeskeinen vammaiskäsitys
Yksilökeskeisen vammaiskäsityksen ytimessä on mielleyhtymä siitä, että yksilön psyykkisen tai fyysisen erilaisuuden vuoksi tämä ei pysty täyttämään yhteisön asettamia vaatimuksia. Yksilökeskeistä näkökulmaa tarkasteltaessa normaaliuden käsite asettuu keskeiseen asemaan. Vammaisuus on merkinnyt poikkeavuutta normeista ja kyvyttömyyttä suoriutua rooliodotuksista. Vammaisuuden olemusta on kuvattu termeillä erilainen, poikkeava, toiseus ja stigma. Vammaisuus on käsitetty perustavanlaatuisesti erilaisuudeksi ihannekansalaisesta ja se on ilmentänyt konkreettisesti ihmisen olemassaolon toista puolta; ihmisen haavoittuvuutta. (5) Vammaisuuden yksilökeskeinen malli sisältää psykologisen ja lääketieteellisen näkökulman vammaisuuteen, joka tarkoittaa psykologista vajeen tai toiminnallisen rajoittumisen olemassaoloa (6).
Vammaisuus sosiaalinen ja yhteiskunnallisena käsityksenä
Ymmärrys vammaisuuden monitahoisesta prosessista on asteittain ja merkittävästi muuttunut yksilöllisestä lääketieteellisestä ongelmasta laajemmaksi sosio-poliittiseksi näkökulmaksi, jossa viitataan koko yhteiskuntaan (7). Vammaisuuden yhteiskunnallisessa mallissa vammaisuus ja siihen liitetyt ongelmat ymmärretään siten, että ne eivät johdu yksilön rajoituksista, vaan yhteiskunnan kyvyttömyydestä tarjota sopivia ja riittäviä palveluita ja ottaa täysimääräisesti huomioon vammaisten ihmisten tarpeet yhteiskunnassa.
Vammaisuutta ovat kaikki ne asiat, jotka muodostavat esteitä vammaisille ihmisille ja heidän osallistumiselleen ja toimimiselleen yhteiskunnassa. Yhteiskunnassa ilmenevät epäonnistumisten seuraukset eivät kosketa vain joitakin yksilöitä, vaan ne syrjivät systemaattisesti vammaisia ihmisiä ryhmänä. (6)
Vammaisuus poliittisena ja ihmisoikeudellisena käsityksenä
Vammaisuuden sosiaalisen tarkastelun myötä kehittyi poliittinen näkökulma vammaisuuteen. Vammaisuuden poliittisessa mallissa korostetaan ihmisoikeuksien näkökulmaa vammaisuuden selittämisessä. Vammaisuus ymmärretään siis olevan seurausta ihmisoikeuksien rikkomisesta. Vammaisuuden poliittinen malli on saanut yhä enemmän tilaa yhteiskunnallisessa ajattelussa. (4) Ihmisoikeusnäkökulma ja käsitys ihmisoikeuksien rikkomisesta vammaisten ihmisten kohdalla haastaa koko ilmiön perustalla lepäävän epätasa-arvon. (8)
Toimijuus käsitteenä
Tärkeä analyyttinen käsite tutkimuksessamme on toimijuuden käsite. Toiminta ja toimijuus ovat filosofian, yhteiskunta- ja ihmistieteiden peruskysymyksiä (9). Toimijuuden ymmärrämme humanistiseen ihmiskäsitykseen pohjautuen, jonka mukaan yksilöt ovat kykeneviä tekemään omia valintojaan ja toteuttamaan päämääriään vapaasti valitsemallaan tavalla. Ihmiset ovat rationaalisia toimijoita ja ovat itseohjautuvia, tavoitteellisia ja luottavat omiin mahdollisuuksiinsa. Toimijuuden kontekstissa vammaiset henkilöt ovat oman elämänsä subjekteja eli aktiivisia toimijoita, eikä toiminnan kohteita, objekteja.
Elämäkertakirjoituksista rakennetut tulkinnat vammaiskäsityksistä ja toimijuuden rakentumisesta
Elämäkertakeruuaineistosta käy esille se, että vamma tai sairaus vaikuttaa kirjoittajien elämään eri tavoin eri elämänkaaren tilanteissa. Yhteistä kertomuksissa näyttäytyi useimmiten olevan se, että kirjoittajat kuvaavat ensimmäiseksi vammaisuuden paikantumista fyysisesti ja sitä kautta diagnoosin vahvistumista ja laajemmin muun elämän kuvaamista vammaisuuden ja sen vaikutusten näkökulmasta.
Kirjoituksia analysoidessamme erotimme kaksi päädiskurssia: kehollisuusdiskurssin ja ristiriitaisuusdiskurssin. Aineiston analyysissa olemme tulkinneet sitä, miten kirjoittajat rakentavat vammaisuutta ja millaisiin asemiin vammaiset ihmiset tulkitsevat tulevansa sijoitetuiksi elämässään, kun he kertovat elämästään ja kokemuksistaan vammaisuuden vaikutuksesta elämässään.
Kehollisuusdiskurssista ilmenee, kuinka vammaiset henkilöt selittävät vammaisuutta lääketieteellisen diagnoosin avulla, jolloin vammasta kertominen avaa laajemmin myös sosiaalisen todellisuuden rakentumista, koska diagnoosit ja fyysis-elimellisen toimintakyvyn kuvaus käsittää huomattavan määrän tietoa. Tulkitsimme kehollisuusdiskurssissa usein esille tulleen yksilökeskeisen ja sosiaalisen vammaiskäsityksen johtuvan osittain siitä, että vammaisuudesta kertominen on monesti arkikielistä, ja se sisältää paljon ihmisten arkielämään liittyviä elementtejä.
Kehollisuudiskurssissa ilmenevä yksilökeskeinen lääketieteellinen selitysmalli johtuu tulkintamme mukaan osittain siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa lääketieteellistä tietoa arvotetaan ja sillä on vahva asema tiedon hierarkiassa globaalisti. Lisäksi tulkitsimme aineiston kirjoituksista, että kehollisuusdiskurssiin paikantuva yksilökeskeinen, lääketieteellinen tieto viittaa yksilöllä olevaan pysyvään ruumiin tilaan.
Kehollisuusdiskurssissa diagnostinen yksilökeskeinen näkökulma vammaisuuteen näyttäytyi merkittävänä. Vamma on kirjoittajien teksteissä nähtävissä ruumiiseen paikantuvana realiteettina ja se myös merkityksellistyy jokaiselle henkilölle omalla tavallaan. Kehollisuusdiskurssissa on viitteitä myös sosiaalisesta ja ihmisoikeudellisesta vammaisuuden mallista. Vammaisuutta voidaan aineistossa tulkita yksilökeskeisen, sosiaalisen ja poliittis-ihmisoikeudellisten vammaiskäsitysten kautta.
Elämäkertakeruuaineistosta tulkitsemastamme ristiriitaisuusdiskurssista on löydettävissä kahdenlaista näkökulmaa. Ensimmäisen näkökulman mukaan vammaisuudesta kirjoitettaessa ristiriita nousi siitä syystä, että henkilöt eivät itse kokeneet vammaisuuttaan ja vammaisuuden vaikutuksia samalla tavoin kuin miten ympäristö sen määritteli.
Keskeiset johtopäätökset
Keskeinen havaintomme oli se, että osa kirjoittajista vamman siivittämistä elämänkokemuksistaan huolimatta kokivat itsensä ensisijaisesti ihmisinä, eikä vammaisina tai muidenkaan erityismääritelmien mukaisina. Toisaalta aineistossa on nähtävissä, kuinka ristiriitaa herätti se, että vammaisen henkilön ja ympäristön tulkinta vamman vakavuudesta ja olemassaolosta eivät kohdanneet. Henkilö koki itsensä vammaiseksi, mutta esimerkiksi tukitoimista päättävät asiantuntijatahot eivät tukeneet henkilön näkemystä, jonka seurauksena ihmisille saattoi aiheutua kohtuuttomia tilanteita.
Tutkimusaineiston perusteella olemme todenneet, että vammaisuus rakentuu 1. yksilön vammasta 2. lääketieteellisestä diagnoosista 3. sosiaalis-institutionaalisista rakenteista sekä 4. poliittisesta ja ihmisoikeudellisesta sääntelystä. Aineistossa vammaisen henkilön tilanne näyttäytyi vahvana ja kannattelevana tilanteissa, joissa yksilön oma kokemus, lääketieteellisen näkökulman antama selitys ja ympäristön tekemä tulkinta yksilön tilanteesta kohtaavat.
Toimijuuden tutkimisen näkökulmasta olimme kiinnostuneita siitä, miten toimijuutta tuotettiin elämäkerran eri vaiheissa. Tutkimuksessamme tuli esille se, että toimijuudesta kertomiseen vaikuttivat elämäntarinoissa ajankohta ja elämäntilanne. Elämäkertakirjoituksissa toimijuus paikantui yksilön voimavaroihin. Toimijuus oli tekijänsä näköistä, tavoitteellista ja elämänvalintoja ohjaavaa. Elämäkertakirjoituksissa kirjoittajat kertoivat tavoitteistaan ja pyrkimyksistään elämässään ja pitivät merkityksellisinä heidän omia sisäsyntyisiä ominaisuuksiaan. Yksilötason toimijuuden diskursseista tuli esille myös se, että ne voivat olla hetkellisiä ja hauraita, eivätkä ne aina edellytä toimijalta välttämättä vahvuutta ja ponnekkuutta. Aineistosta tuli esille näkökulmia, jotka kuvastivat kirjoittajien eritasoista toimijuuden vaihtelua – vahvasta hauraaseen.
Vammaisten henkilöiden toimijuus näyttäytyi myös sosiaalisissa suhteissa rakentuvana, jolloin toimijuutta vahvistivat hyvät ihmissuhteet, oman paikan löytyminen koulutuksessa ja työelämässä. kirjoittajat kuvasivat tärkeäksi mahdollisuuden liittyä osaksi omaa viiteryhmäänsä ilman, että erontekoa heidän ja muiden ikätovereiden välillä tehtiin yksilöllä olevan vamman perusteella. Tulkitsimme, että toimijuuden rakentumisen kannalta kirjoittajille oli tärkeää, että heidät otettiin vastaan tasavertaisina ja samanlaiset mahdollisuudet omaavina nuorina. Elämäkertakirjoituksissa kirjoittajien kuvauksissa opiskelun ja työn aihepiireistä toimijuuden toteutuminen liittyy yksilön mahdollisuuteen liittyä osaksi yhteiskuntaa ja tavoitella merkitykselliseksi kokemaansa elämänuraa.
Hanna-Riitta Kahelin
Miia Klemola
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu –tutkielmaan: Elämän suuntaviivoja. Diskurssianalyyttinen tulkinta vammaisuuden ja toimijuuden rakentumisesta elämäkertakeruuaineistossa. (2017).
Lähteet
-
- Vehmas Simo 2005: Vammaisuus. Johdatus historiaan, teoriaan ja etiikkaan. Tammer- Paino. Tampere.
- Haarni Ilka 2006: Keskeneräistä yhdenvertaisuutta. Vammaisten henkilöiden hyvinvointi ja elinolot Suomessa tutkimustiedon valossa. Stakes raportteja 6/ 2006. Valopaino Oy. Helsinki.
- Lampinen Reija 2007: Omat polut! Vammaisesta lapsesta täysvaltaiseksi aikuiseksi. Edita Prima Oy. Helsinki.
- Kivistö Mari 2014: Kolme ja yksi kuvaa osallisuuteen. Monimenetelmällinen tutkimus vaikeavammaisten ihmisten osallisuudesta toimintana, kokemuksena ja kielenkäyttönä. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi.
- Harjula Minna 1996: Vaillinaisuudella vaivatut. Vammaisuuden tulkinnat suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800-luvun lopulta 1930-luvun lopulle. Hakapaino Oy. Helsinki.
- Oliver Michael 1996: Understanding disability. From theory to practise. Palgrave. New York.
- Barnes Colin, Mercer Geof & Shakespeare Tom 1999: Exploring disability: a sociological introduction. Polity Press. Cambridge.
- Katsui Hisayo 2006: Vammaisten ihmisoikeuksista etelässä. Teoksessa Teittinen Antti (toim.) Vammaisuuden tutkimus. Yliopistopaino. Helsinki, 86 – 119.
- Hokkanen Liisa 2014: Autetuksi tuleminen. Valtaistavan sosiaalisen asianajon edellyttämät toimijuudet. Acta Universitatis Lapponiensis 278. Lapin yliopistopaino. Rovaniemi.
(24)
Monikulttuurista väkivaltatyötä tekemässä – Intersektionaalisten tekijöiden huomioiminen maahanmuuttajanaisten parissa tehtävässä turvakotityössä
Maahanmuuttajanaisten lähisuhdeväkivallan kokemuksista selviytymistä ja irtaantumista vaikeuttavat maahanmuuttobyrokratia ja suomalaisen yhteiskunnan rakenteissa piilevät eriarvosuutta luovat tekijät.
Pro-gradu -tutkimuksessani tarkastelin lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa tehtävää väkivaltatyötä turvakodeissa. Aineisto on kerätty haastattelemalla seitsemää työntekijää neljästä eri turvakodista.
Tutkimustehtävänä oli tarkastella sitä, millaisena lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa tehtävä väkivaltatyö näyttäytyy turvakodeissa ja onko lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten kohdalla nähtävissä intersektionaalisia tekijöitä, jotka vaikuttavat väkivaltakokemuksista selviämiseen tai väkivaltaisesta suhteesta irtaantumiseen?
Intersektionaalisten tekijöiden löytymisen kannalta tavoitteena oli myös tarkastella sitä, miten nämä tekijät on huomioitava turvakodeissa tehtävässä väkivaltatyössä? Intersektionaalisuudella tarkoitetaan useiden syrjintää aiheuttavien tekijöiden kuten sukupuolen, luokan, etnisyyden, seksuaalisuuden, rodun, iän ja terveyden kaltaisten, identiteettejä ja erontekoja tuottavien kategorioiden olemassaoloa sekä niiden välisten ja toisiinsa monimutkaisissa suhteissa olevien kytkösten kriittistä tarkastelua (Karkulehto ym. 2012, 1).
Kulttuuristen tapojen ja erityistarpeiden kunnioittaminen työskentelyn lähtökohtana
Tutkimuksesta kävi ilmi, että turvakotien työntekijät huomioivat ja kunnioittavat maahanmuuttajataustaisten naisten erityistarpeita- ja tapoja turvakotien arjessa. Tällaisia olivat muun muassa ruokailutapojen -ja tottumusten sekä uskonnon harjoittamisen mahdollistaminen.
Lisäksi työntekijät toivat esiin maahanmuuttajanaisten oman kielen tärkeyden, joka tulee huomioida siinä, että naisille mahdollistetaan vaikeista ja herkistä asioista puhuminen heidän omalla kielellään. Oman kielen käyttöön kiinnitettiin huomioita myös tulkkien käytössä ja valinnassa, sillä väkivallan vaikean aiheen vuoksi maahanmuuttajanaisten voi olla vaikeaa puhua tilanteestaan esimerkiksi miestulkin välityksellä.
Kieleen kiinnitettiin huomioita myös käsitteistön ja työskentelytapojen osalta, sillä länsimaiset toimintatavat eivät välttämättä istu sellaisenaan erilaisesta yhteiskunnasta tulevan auttamiseen. Tällöin joudutaan huomioimaan maahanmuuttajanaisten taustat ja kokemukset viranomaistahoista, sillä maahanmuuttajanaisilla ei ole välttämättä aiempia kokemuksia auttamistyöstä tai länsimaiseen itsereflektioon ja autonomiaan tähtäävästä dialogisesta työskentelystä.
Kielen ja käsitteistön suhteen kiinnitettiin huomioita myös siinä, että useissa maissa suomalaisille väkivaltatyössä käytetyille käsitteille ei ole välttämättä olemassa käännöksiä maahanmuuttajanaisten omalla kielellä tai että eri kielissä käytetyt emotionaaliset merkitykset voivat olla erilaisia eri ihmisille.
Tärkeäksi nähtiin myös mahdollisten maahanmuuttajakollegoiden ja vapaaehtoisten työntekijöiden kulttuurinen osaaminen, jonka koettiin edistävän maahanmuuttajanaisten asennetta avun vastaanottamisessa sekä tuovan kulttuuritietämystä myös suomalaistaustaisten työntekijöiden keskuuteen. Maahanmuuttajataustaisten vapaaehtoisten panos nähtiin arvokkaana lisänä paitsi turvakotien arjen työssä myös mahdollisena tukihenkilönä jatkumisena turvakotijakson jälkeen. Tätä tulisi mielestäni korostaa enemmän monikulttuurisessa väkivaltatyössä, jossa maahanmuuttaja-vapaaehtoiset tulisi nähdä voimavarana paitsi turvakotien arjen työssä, myös kielen ja kulttuurin tuntemusta tuovana lisänä.
Lisäksi maahanmuuttaja-vapaaehtoiset voivat edistää maahamuuttajanaisten kotoutumista sekä tukea naisten väkivaltaisesta suhteesta irtautumista myös turvakotijakson jälkeen, erityisesti silloin, jos väkivaltaa kohdanneilla maahanmuuttajanaisilla on muutoin puutteelliset sosiaaliset verkostot.
Neuvonta- ja palveluohjaus osana kokonaisvaltaista väkivaltatyötä
Aineistosta nousi esiin myös neuvonta- ja palveluohjauksen välttämättömyys, joka jakoi kuitenkin työntekijöiden näkemyksiä siitä, miten sen nähtiin asemoituvan väkivaltatyöhön. Osa haastateltavista koki, että vaikeassa elämäntilanteessa olevan asiakkaan juoksuttaminen luukulta luukulle on tarpeetonta, koska asiakkaan kokonaistilanteiden hoito voidaan ottaa haltuun myös turvakodeissa. Tiedon lisääminen yhteiskunnan eri palveluista ja naisten oikeuksista nähtiin vahvistavan naisten autonomisuutta ja edistävän näin myös voimaantumista.
Toiset työntekijät taas kokivat, että heille jää liian paljon hoidettavaksi sellaisia käytännön tehtäviä, jonka nähtiin kuuluvan pääsääntöisesti muille tahoille. Tällaisiksi tekijöiksi työntekijät nostivat muun muassa asunnon hankintaan liittyvät toimet, koska maahanmuuttajanaiset tarvitsevat kielivaikeuksien vuoksi niissä usein intensiivisempää apua kuin valtaväestöön kuuluvat. Käytännön asioiden hoitamisten nähtiin täten vievän aikaa varsinaiselta väkivaltatyöltä.
Väkivallan monisyisen luonteen vuoksi on kuitenkin tärkeää, että naisten irtautumisen syyt eivät jäisi kiinni siitä, etteivät he tiedä mistä ja miten apua voidaan hakea tai eivät saa apua käytännön asioiden hoitamiseen liittyvissä asioissa. Tämä nähtiin myös välttämättömänä, kuten yksi informantti totesikin: “eihän sitä voi edes erotakaan, jos ei saa asuntoo tai turvakotijakso venyy sen takia et kukaan ei niinku auta”. Neuvonta- ja palveluohjaukseksi luettiin muiden käytännön tehtävien lisäksi myös maahanmuuttobyrokratiaan liittyvien asioiden selvittäminen, sillä niistä johtuvat tiedonpuutteet näyttäytyivät työntekijöiden puheissa usein yhtenä syynä siihen, miksi naiset eivät uskaltaneet puhua väkivallasta tai tehdä omaa elämää koskevia päätöksiä.
Aineistosta ei käynyt ilmi, auttavatko työntekijät toisinaan maahanmuuttajanaisia myös oleskelulupiin liittyvissä asioissa, mutta Ewaldsin ym. (2013, 23) mukaan sen nähdään kuuluvan oleellisesti väkivaltatyöhön, erityisesti silloin, jos naisten oleskelulupa on väkivallan tekijästä riippuvaista.
Intersektionaalisten tekijöiden olemassaolo ja niiden vaikutusten huomioiminen väkivaltatyössä
Tutkimuksen keskiöön nousivat tekijät, jossa väkivaltaisesta ilmapiiristä irtaantumista ja avun saantia nähtiin haastavan ylirajaisuuden kysymykset, maahanmuuttopolitiikan aiheuttamat epävarmuudet sekä omia oikeuksia koskevat tiedon puutteet. Näiden intersektionaaliksi nimeämieni tekijöiden nähtiin vaikuttavan oleellisesti siihen, miten maahanmuuttajanaisten koettiin kykenevän työstämään väkivallan kokemuksia tai tekevän omaa elämää koskevia ratkaisuja.
Erityisesti näiden nähtiin korostuvan silloin, jos maahantuloprosessit olivat kesken tai muutoin epävarmaa. Maahanmuuttajanaisten nähtiin toisinaan pelkäävän sitä, että väkivallan paljastuminen voi vaarantaa suoraan heidän oman tai lasten maahan jäämisen mahdollisuuksia. Ylirajaisuus ja epävarmuudet nähtiin liittyvän myös siihen, että maahanmuuttajanaiset joutuvat huomioimaan päätöstensä seurauksia myös suvun tai yhteisön näkökulma huomioiden.
Haastateltavat toivat esille, että suku ei välttämättä hyväksy naisen päätöstä erota väkivaltaisesta liitosta, joka voi liittyä kulttuurisiin käsityksiin mieheydestä ja naiseudesta tai se voidaan nähdä suvun kunniaa loukkaavana häpeällisenä tekona.
Tutkimuksesta kävi myös ilmi, että maahanmuuttajanaiset kokevat syrjintää ja epätasa-arvoisuutta myös palveluiden saannissa. Tämä näkyi erityisesti turvakotijakson jälkeisten palveluiden saannissa, sillä useissa sekä julkisissa että kolmannen sektorin palveluissa ei ollut aina mahdollisuutta tulkkien käyttöön. Erityisesti maahanmuuttajien keskuudessa viranomaisverkostolla voi olla vahvempi rooli sekä auttajina, mutta myös puuttuvien sosiaalisten verkostojen paikkaajana.
Turvakotijakojen verrattain lyhytkestoisuus ei useinkaan riitä kaikille väkivaltaa kohdanneille, vaan toisinaan väkivallasta tai väkivaltaisesta suhteesta irtaantuminen vaatii pitkäkestoista apua ja tukea. Tämän avun jääminen puutteelliseksi nähtiin vaarantavan huomattavasti naisten selviytymistä. Aineistosta kävi ilmi, että perheelliset huomioidaan yksin tulevia aikuisia paremmin palveluiden saannissa, koska perheiden asioiden hoitaminen siirtyy lasten kautta usein sosiaalitoimen vastuulle.
Väkivallasta puhuminen tai avun hakeminen on ylipäätään vaikeaa monille väkivaltaa kohdanneille, mutta maahanmuuttajanaisten kohdalla näiden nähdään moninkertaistuvan kielitaidottomuuden, palvelujärjestelmän ja lainsäädännön tuntemattomuuden vuoksi. (Kyllönen-Saarnio & Nurmi 2005, 46). Nämä tekijät näyttäytyivät myös omassa tutkimuksessani avunsaantia rajoittavina tekijöinä, mutta väkivallan kokemusten ja avun saamisen valossa tulee huomioida, että vaikka irtaantumista rajoittavat tai estävät syyt ovat pitkälti universaaleja, voi maahanmuuttajanaisten kohdalla siihen vaikuttaa myös kulttuuriset syyt tai yhteiskunnan rakenteissa olevat tekijät, jotka luovat naisille epävarmuutta vaikeuttaen näin sekä avun hakemista, että väkivallasta selviytymistä.
Taru Vitikka
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Monikulttuurista väkivaltatyötä tekemässä – Intersektionaalisten tekijöiden huomioiminen maahanmuuttajanaisten parissa tehtävässä turvakotityössä. 2017.
Lähteet
Ewalds, Helena & Arponen, Aino & Manns-Haatanen, Heidi & Ruuskanen, Kristiina & Laaksonen, Sari & Huopalainen, Kristina & Virtanen, Miialiila & Tuormaa, Tuija 2013: Turvakotipalvelujen kansalliset laatusuositukset. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos. Helsinki.
Karkulehto, Sanna & Saresman, Tuija & Harjunen, Hannele & Kantola, Johanna 2012: Intersektionaalisuus metodologiana ja performatiivisen intersektionaalisuuden haaste. Naistutkimus 25 (2012). 17–28.
Kyllönen-Saarnio, Eija & Nurmi, Reet 2005: Maahanmuuttajanaiset ja väkivalta. Opas sosiaali- ja terveysalan auttamistyöhön. Sosiaali- ja terveysministeriön oppaita 2005 (15). Helsinki.
(23)
Diverse experiences, knowledge and skills is evident in gerontology social work.
Working with ageing clients presents various experiences, different types of knowledge and skills. This research found out that first, gerontology social workers experiences in their work involved four main encounters which are, professional base, client, multidisciplinary team, and the society. Secondly gerontology social workers’ apply a combination of factual, theoretical, and practice knowledge in their work and thirdly gerontology social workers utilise interaction, writing, interviewing and organization skills in their work.
Components of interactions
Professional base
A lot of approaches I use daily like case management is what I was trained in social work, In terms of profession gerontology social work is related to working with ageing and older people’s well-being. One utilizes common methods such as empowerment approach, use of case management, as well as the use of reminiscence method to supporting the elderly clients and their families.
Gerontology social work professional encounters are based on social work profession principles and gerontology social work. Gerontology social workers described their work as mandated by the social profession and gerontology social work, they pointed out that their methods such as case management, knowledge base and theoretical backgrounds is founded on social work. They construct meaning and act within the scope of these two professions.
The Client
Gerontology social workers experiencse are centred in the care of their client who are 65+ years. Interactions with the clients forms basic context of their work, in this encounters social workers apply various approaches to aid their client needs.
Multidisciplinary team
Gerontology social workers engage in cooperative interactions with other professional working with elderly clients such as nurses, doctors, ward managers, institutional care centres managers, home care services managers, mental health care professionals, adult social workers and other public services. The different perspective of all various workers enhances an holistic care of the patience as well as allowing an opportunity to learn from each other.
The society
Gerontology social workers experience interaction with the society/community. They view their work as involving the community which forms the context of their work. The ageing individuals live in the community which has rules, culture, norms and other different organisations including families. Society provides aspects of political unit that establishes policies and programmes for the ageing. The political organisations and leadership have effect on the ageing populations. One of the participants lamented that the government has been cutting resources for prevention services across all sectors of public services. There was agreement though, that the establishment of the new law supporting the functional capacity of the older population & social-health services for elderly 28.12.2012/980, was of significant boost to ensuring the risk clients were brought into awareness through public participation.
Combination of factual, theoretical and practice knowledge
There is no manual that I need to read every day how to handle clients’ situation, through doing work I develop knowledge. I can easily step back and think through other situations I have had, the various laws I have applied before, the approach I have taken before, the colleague advice on so and so case.
The knowledge about ageing, aged and the diseases associated with age was notes important for a social worker working with elderly clients. Other areas of knowledge that were mentioned includes the knowledge of social and healthcare organization, various services offered by other sectors, elderly policies, the criteria for right to services, social work core values and methods. Gerontology social workers gain knowledge in practice, during home visits, sharing ideas and through interrelating with other professionals and experts.
Interaction, writing, interviewing and organization skills
When working with the elderly one requires several techniques like interviewing, one has to make sure to ask open ended questions not just a yes or no answers. By so doing you allow the clients to tell their feelings. I think having empathy, dignity and worthy of a person demands that you allow them tell their feelings and ideas, without judging them
Gerontology social workers reported the significant of interviewing and communication skills such as reframing, paraphrasing, summarizing and listening. Gerontology social workers identified utilising advising, guiding and counselling skills to effectively meet requirements of their jobs. It was emphasised the need to promote clients own initiative and boost their self care. Good writing skills are essential in the field of social work, gerontology social workers mentioned their involvement in report writing and giving written opinions about their clients to other sectors which are involved in services production and delivery in this sector.
Faith Kilpeläinen
University of Lapland
Text based on master thesis research 2017 – Gerontology social workers experiences in their work.
(22)
Sosiaalityön subjektiasema sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamissa mielipidekirjoituksissa
Mielipidekirjoitukset tuottavat ja rakentavat omalta osaltaan sosiaalista todellisuutta vaikuttamalla tietoomme, uskomuksiimme, arvoihimme, sosiaalisiin suhteisiimme ja identiteetteihimme (1). Mielipidekirjoitukset välittävät meille tietynlaisia tulkintakehyksiä, jotka ohjaavat ymmärtämään ja havainnoimaan todellisuutta tietystä näkökulmasta käsin ja rakentavat toimijoille tietynlaisia subjektiasemia sekä vakuuttavat ja suostuttelevat meitä tavoittelemiensa päämäärien taakse (2).
Pro gradu -tutkielmassani halusin selvittää sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamissa lastensuojelua käsittelevissä mielipidekirjoituksissa ilmeneviä subjektiasemia ja subjektiasemien välisiä suhteita. Subjektiasema tarkoitti tutkimuksessani viitekehystä, jonka mukaan ihmisen identiteetti muotoutuu, valikoituu ja neuvotellaan tilannekohtaisesti kussakin vuorovaikutuksellisessa suhteessa ja/tai tilanteessa yhä uudelleen (3).
Tutkimukseni tulokset osoittivat toimijoiden subjektiasemien jakautuvan neljään toimija-asemaan: julkisen vallan, asiantuntijatiedon, sosiaalityön ja sosiaalityön asiakkaiden, lasten ja vanhempien, subjektiasemaan.
Sosiaalityö ja julkinen valta
Mielipidekirjoituksissa julkinen valta (lainsäädäntö, poliittiset päättäjät, kuntien/kaupunkien johtavat viranhaltijat) oli hyvin vahva, jopa omavaltainen, toimija rajoittaen ja mahdollistaen sekä sosiaalityön että asiakkaiden toimijuutta. Julkisen vallan subjektiasema heijastui kaikkien muiden toimijoiden subjektiasemaan: se pystyi päätöksillään ohjaamaan kokonaisvaltaisesti muita toimijoita.
Sosiaalityön subjektiasema asettui siis suhteessa julkisen vallan määräysvaltaan ja tätä kautta lastensuojelun toimintaympäristössä ja toimintakäytännöissä mahdollistuviin ja rajoittuviin tekijöihin. Sosiaalityön subjektiasema kuvastui pakkona toimia rakenteiden puristuksessa. Sen subjektiasema näyttäytyi sosiaalityön oman ammattietiikan ja markkinaorientoituneen logiikan välisenä toimijuutena: sosiaalityö paini moraalisessa ja eettisessä ristiriidassa asiakkaiden ja rakenteiden välissä.
Kuitenkin julkisen vallan ohjaus- ja määräysvaltaan myös luotettiin. Se pystyi takaamaan ja mahdollistamaan laadukkaan ja korkeatasoisen lastensuojelun sosiaalityön kehystämällä ja linjaamalla lastensuojelupalveluja ja sen toimintakäytäntöjä.
Sosiaalityö ja asiantuntijatieto
Asiantuntijatietoa (tiede/tieto, kuten erilaiset tutkimukset, projektit tai tilastot) hyödynnettiin laajasti mielipidekirjoituksissa toimijoiden subjektiaseman ja/tai toiminnan perusteena/perustana. Asiantuntijatieto toimi hyvinkin erilaisten päämäärien oikeutuksena, sitä hyödynnettiin omien tavoitteiden ja toimija-aseman vahvistamiseksi/osoittamiseksi.
Asiantuntijatietoon viitattiin niin argumentoitaessa lastensuojelun asiakkaiden tilanteista ja tarpeista, kuten osoittamaan lasten hyvinvoinnin uhkatekijöitä, kerrottaessa lastensuojelupalvelujen tilanteesta, kuten lastensuojelun asiakasmääristä, kuin vaadittaessa julkista valtaa käyttämään tietoa/tiedettä päätöksentekonsa tukena.
Sosiaalityö ja asiakkaat
Asiakkaiden subjektiasema oli varsin heikko. Asiakkaista, niin lapsista kuin aikuisista, tehtiin erilaisia luokituksia ja kategorioita, joiden pohjalta varsinaiset päämäärät asetettiin, pantiin täytäntöön ja voitiin saavuttaa. Mielipidekirjoituksissa asiakkaiden toimijuudelle annettiin vain vähän tilaa, he eivät olleet itsenäisiä tietäviä, taitavia ja tasavertaisia toimijoita sosiaalityön rinnalla. Asiakkaiden toimija-asema kytkeytyi sosiaalityöhön: kun asiakkaat saivat sosiaalityön tukea, apua ja ohjausta, heidän mahdollisuutensa toimia ja osaamisensa kasvoivat merkittävästi.
Mielipidekirjoituksissa sosiaalityön subjektiasema näyttäytyi pyrkimyksenä kontrolloida vanhempia ja puolustaa lasten etua. Tosin lasten etu asettui suhteessa sosiaalityön päämääriin, ei niinkään suhteessa lapsien omiin päämääriin tai tarpeisiin. Sosiaalityö toteutti vahvasti viranomaisstatukseen, kontrolliin ja tukeen, perustuvaa toimijuutta. Sosiaalityön subjektiasema näyttäytyi asemana, jolla oli tietoa asiakkaiden tarpeista ja elämismaailmasta sekä siitä, kuinka asiakkaita voitiin auttaa, tukea ja ohjata sosiaalityön keinoin.
Sosiaalityö
Sosiaalityön subjektiasema rakentui suhteessa muihin toimijoihin. Sen subjektiasema kytkeytyi julkisen vallan, tiedon/tieteen ja asiakkaiden subjektiasemiin. Sosiaalityö vaati rinnalleen asiantuntijoiden verkoston, joka koostui julkisesta vallasta ja asiantuntijatiedosta (tieteestä/tiedosta). Se ei pystynyt toimimaan itsenäisesti, yksin, ilman näiden tukea. Asiakkaat olivat puolestaan sosiaalityön toimenpiteiden kohteena.
Mielipidekirjoituksissa pyrittiin vahvistamaan sosiaalityön subjektiasemaa yhteiskunnallisena toimijana/viranomaisena. Suhteessa julkiseen valtaan pyrittiin osoittamaan, että lastensuojelutyötä tekevät sosiaalityöntekijät ovat ammattilaisia ja että sosiaalityö pystyisi toteuttamaan perustehtäväänsä laadukkaasti, tarkoituksenmukaisesti ja oikea-aikaisesti osaavien ja pätevien sosiaalityöntekijöiden toimesta, mikäli vain julkinen valta takaisi, mahdollistaisi ja järjestäisi tämän (oikeilla päätöksillä ja resursseilla). Tässä asiantuntijatietoa käytettiin osoittamassa sosiaalityön tilanteita ja tarpeita, kuten tietynlaisten päätösten tai käytäntöjen toteuttamisen välttämättömyyttä lastensuojelutyön sujuvoittamiseksi.
Suhteessa asiakkaisiin mielipidekirjoituksissa kerrottiin sosiaalipalveluiden työskentelyn perustuvan sosiaalialan ammattilaisten asiantuntemukselle. Mielipidekirjoituksissa tuotiin myös esiin, että sosiaalityön työskentelyn lähtökohtana on nimenomaan asiakas- ja lapsikeskeisyys. Asiakastyön laatu kuitenkin myös huolestutti, erityisesti lapsikeskeisyyden ja lasten edun unohtuminen/sivuuttaminen. Mielipidekirjoituksissa vaadittiinkin, että sosiaalipalvelujen tulisi kautta linjan pyrkiä edelleen vahvistamaan asiakas- ja lapsikeskeistä työotettaan ja että sosiaalityöntekijöiden asiantuntemusta, tietämistä ja taitamista, tulisi vahvistaa. Tässä asiantuntijatietoa käytettiin oikeutuksena sosiaalityön asiantuntemuksen vahvistamiseksi, esimerkiksi perus- ja täydennyskoulutusten toteuttamista ja tarvetta perusteltiin sillä, että niiden kautta pystyttiin tukemaan sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä erilaisista asiakas- ja lapsikeskeisistä työskentelymenetelmistä.
Lyhyenä yhteenvetona voidaan todeta, että mielipidekirjoituksissa sosiaalityö ja muut toimijat asemoitiin hyvinkin erilaisiin suhteisiin. Julkisen vallan suhde oli valtasuhde, johon kaikki muut toimijat alistuivat. Sosiaalityön subjektiasema asiakkaisiin nähden oli asiantuntijasuhde, jossa sosiaalityöntekijä oli tietävä ja asiakas tietämätön. Asiantuntijatieto toimi perusteena/perustana muiden toimijoiden päämäärille. Asiakkaan subjektiasema oli puolestaan heikko.
Jenni Kaisto
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: Semioottinen analyysi sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamista lastensuojelua käsittelevistä mielipidekirjoituksista vuosina 2008–2015, 2017.
Lähteet
1. Fairclough, Norman 2002: Miten media puhuu. Vastapaino. Tampere.
2. Törrönen, Jukka 1997: Intohimoinen teksti – pysäytetty kertomus suostuttelun makrorakenteena. Teoksessa: Sulkunen, Pekka & Törrönen, Jukka (toim.): Semioottisen sosiologian näkökulmia. Gaudeamus. Helsinki, 221–247.
3. Törrönen, Jukka 2000: Subjektiaseman käsite empiirisessä sosiaalitutkimuksessa. Sosiologia 37(3), 243–255.
(21)
Mureneva toimijuus ja särkyvä identiteetti nuoren peliriippuvaisen naisen elämänkertomuksessa
Nuorten naisten peliriippuvuus on yhä varsin vähän tutkittu ilmiö, ja he ovat myös asiakasryhmänä edelleen suhteellisen pieni. Hoidon ja kuntoutuksen näkökulmasta heidän ongelmansa on kuitenkin näyttäytynyt jopa kaikkein vaikeimpana.
Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin 25-vuotiaan peliriippuvaisen Maijan toimijuudessa ja identiteetissä tapahtuneita muutoksia sekä peliriippuvuuden kehitysprosessia hänen oman elämänkertomuksensa pohjalta. Kertomuksen keskiöön nousivat elämän moninaiset epävarmuustekijät ja muutokset, kuten koettu köyhyys, hauraat tukiverkostot sekä varhainen itsenäistyminen ja opintopolun katkeaminen, jotka lujittivat olennaisesti pelitavan kehittymistä osaksi nuoren naisen elämää. Toimijuuden haavoittuvuus onkin ollut merkittävässä roolissa sekä pelaamista edeltävänä, että sitä ylläpitävänä tekijänä.
Myös aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet sosio-ekonomisiin riskiryhmiin kuuluvien olevan muita alttiimpia peliriippuvuuden kehittymiselle. Havainnot korostavat, kuinka tärkeää nuoren aikuisen tukeminen ja kokonaistilanteen kartoittaminen elämän muutostilanteissa on, jotta tulevaisuuden suunnittelu ja varhainen puuttuminen peliongelmaan mahdollistuisivat. Sanoisinkin, että peliriippuvuustutkimuksessa on kenties jopa liikaa korostettu ongelman psykologista viitekehystä, jolloin yksilön sosiaaliset olosuhteet, puutteelliset tukiverkostot, elämänmuutokset sekä osattomuus esimerkiksi opiskelu- ja työelämässä ovat jääneet ikään kuin sen varjoon peliongelmalle altistavina ja kuntoutumista haastavina tekijöinä.
Peliriippuvuus muuttaa olennaisesti yksilön prioriteetteja ja syrjäyttää aiemmin tärkeitä asioita, kun elämän merkityssisällöt muuttuvat peliriippuvuutta vastaaviksi. Pelaamisella on voimakas elämää kaventava vaikutus, jonka seurauksena asioita lykätään ja jätetään tekemättä, harrastukset jäävät pois ja ystäväpiiri ohenee. Lisäksi peliriippuvuudesta seuraa vaikeuksia motivoitua tai aloittaa mitään uuttaa, toiminnan lamaantumista ja yksinäisyyttä sekä kokonaisvaltaista voimavarattomuutta. Pelaamisen ensisijaisuus ja toimijuuden heikkeneminen ilmenevätkin ennen kaikkea muutoskyvyttömyytenä suurista pelihaitoista ja muutoshalusta huolimatta.
Peliriippuvuus näyttäytyy yksilön toimijuutta murentavana ilmiönä, jossa pelaaminen ottaa merkittävän aseman toimintaa ja aloitteellisuutta suuntaavana, sekä kykyjä ja minä-pystyvyyttä määrittelevänä voimana. Myös oman todellisen potentiaalin saavuttaminen estyy, kun vaikutus- ja valinnanmahdollisuuksia ohjaa ensisijaisesti pelaaminen ja sen jatkuvuus – usein jopa uran tai perheen kustannuksella. Pelihaitat heijastuvatkin olennaisesti myös yksilön läheisiin sekä tulevaisuudenkuviin, joissa pelaaminen näyttäytyy ainoana selviytymiskeinona ja uuden alun mahdollisuutena: ”Mää uskon siihen, että pystyn vasta sitten suunnittelemaan elämää, kun saan nuo velat maksettua. Ja sitte, ku saan nuo velat maksettua, nii hakisin apua tuohon pelaamiseen”.
Peliriippuvainen sekä antaa itselleen, että saa vuorovaikutuksessa muilta hyvin moninaisia identiteettejä ja ominaisuuksia. Annettuun ja omaksuttuun identiteettiin voi kuulua muun muassa ahneutta, pahuutta, hyväksikäyttöä, epäluotettavuutta, tunteettomuutta, moraalittomuutta, hulluutta, sairautta, rikollisuutta, epäsopivuutta, ulkopuolisuutta, hylätyksi tulemista ja päämäärättömyyttä, jotka nousivat esiin tutkimustuloksissani.
Peliriippuvainen voi kuitenkin tarkastella itseään myös iloisena, oikeudenmukaisena, rehellisenä ja tunneälykkäänä ihmisenä, mutta samaan aikaan epäillä, onko hänellä enää oikeutta näihin ajatuksiin esimerkiksi moraalinvastaisten tekojen ja niiden aiheuttaman sisäisen ristiriidan myötä. Identiteetti sisältääkin aina yksilön kokemuksen omasta arvostaan, ja jos se rakentuu kielteisten ominaisuuksien ympärille, vaikuttaa se usein myös toimintaan ja käyttäytymiseen.
Tutkimusprosessin myötä ja sen jälkeen huoleni kohdistuu erityisesti ammatillisten tahojen toimintavalmiuksiin peliriippuvuuden kohtaamisessa ja heidän rooliinsa negatiivisen minäkuvan vahvistamisessa. Häpeää ja syyllisyyttä tuottavia käytäntöjä onkin edelleen olemassa ja ne ovat valitettavan yleisiä laajasta tutkimus- ja kehittämistyöstä huolimatta. Ymmärrystä, hyväksytyksi tulemista ja sensitiivistä vuorovaikutusta on sen sijaan ollut huomattavasti vaikeampi löytää, vaikka niiden tulisi olla erottamaton osa sekä sosiaalityön käytäntöä, että työntekijän omaa ammattietiikkaa. Apua ei myöskään aina osata tai kyetä tarjoamaan oikeaan aikaan, eikä yhteyttä asiakkaaseen oteta silloin, kun on luvattu.
Kehittämistarpeita ja kipupisteitä näyttääkin olevan ennen kaikkea asiakkaaksi ottamisen prosesseissa, koska pelaajan voimavarat eivät aina ole riittäviä tai vastaa palveluntuottajien ajatuksia siitä, että palveluiden piiriin hakeuduttaisiin esimerkiksi itse.
Iida Saari
Lapin Yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Mut sit häviänki kaiken.” – Kertomuksia nuoren peliriippuvaisen naisen toimijuudesta ja identiteetistä (2017).
Lähteet
Huotari, Kari 2007: Pelaaminen hallintaan: kuntoutus- ja koulutusohjelman ulkoinen arviointi. Sosiaalipedagogiikan säätiö. Helsinki
Jaakkola, Tapio 2006: Viihteestä riippuvuudeksi. Rahapeliongelman luonne. Tilastokeskuksen hyvinvointikatsaus 4/2006,26—29.
Lund, Pekka 2010: Rahapeliongelma: yksilölle jätetty taakka. PS-kustannus. Jyväskylä
Mielonen, Harri & Tiittanen, Harri 1999: ”Sitä aatteli että jos sitä nyt voittaa” – Peliriippuvaisten kokemuksia ongelmapelaamisen syistä, seurauksista ja hoidosta. A-klinikkasäätiön raporttisarja nro 32. Helsinki.
(20)
Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan hyvinvoinnin kokemuksia hyvinvoinnistaan
Tutkielmani oli sosiaalityön opinnäytetyö ja tarkoituksenani oli paitsi ymmärtää haastavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten kokemuksia myös tuottaa tärkeää tietoa sosiaalityölle, lisäämällä ymmärrystä siitä minkälaisia tekijöitä yksittäisen sosiaalisen ongelman ympärillä on nähtävissä.
Pyrin lisäämään sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä siitä, että ihmisiä autettaessa asioita ei tule tarkastella liian kapeasta näkökulmasta keskittyen vain johonkin kapeasti rajattuun ongelmaan ja sulkemalla silmät siitä seuraavilta oheisilmiöiltä. Autisminkirjon lasten palvelutarpeita selvitettäessä on ehdottomasti huomioitava myös lapsen perheen hyvinvointi.
Autisminkirjo on laaja-alainen kehityshäiriö (1), missä on kyse neurobiologisesta kehityksellisestä oireyhtymästä (2), josta kärsii tutkimusten mukaan 0,7-1,2 prosenttia kaikista kouluikäisistä lapsista (3). Lisäksi Suomessa on noin 120 000 yksinhuoltajaperhettä (4). Tutkin pro-gradu tutkielmassani Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan hyvinvoinnin kokemuksia. Merkittävimpiä tutkimustuloksia olivat selkeät puutteet autisminkirjon lasten yksinhuoltajien hyvinvoinnissa sekä saadun tuen puute.
Perustarpeiden tyydyttäminen
Perustarpeiden tyydyttäminen, kuten riittävä uni, lepo, ruoka, liikunta, rakkaus, läheisyys ja vapauden tunteen saavuttaminen näytti olevan pahasti vaarantunut autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla. Tutkittavillani oli merkittäviä uniongelmia sekä haasteita saada terveellistä ravintoa. Nämä tekijät näyttivät olevan suoraan yhteydessä tutkittavien huonona näyttäytyneeseen terveydentilaan.
Tutkimukseni mukaan puolison puute oli autismin kirjon lapsen yksinhuoltajalle yleistä ja se koettiin pääsääntöisesti negatiivisena tekijänä suhteessa hyvinvointiin. Lapsen pärjääminen elämässä ja suhtautuminen elämään oli suorassa yhteydessä vanhemman omaan hyvinvoinnin kokemukseen. Tulkitsin aineistoni perusteella eri osa-alueiden välillä olevan selviä yhteyksiä toisiinsa; uniongelmista kärsivillä oli myös enemmän vaikeuksia syödä terveellisesti ja luoda uusia parisuhteita ja päinvastoin.
Pärjääminen työelämässä ja yhteisöissä
Työn tekeminen, harrastaminen, kansalaistoimintaan osallistuminen tai kouluttautuminen eivät näyttäytyneet tutkimuksessani saavuttamattomissa olevilta asioita. Tutkimukseni perusteella arvioin autisminkirjon lapsen yksinhuoltajilla olevan vahvaa ammattitaitoa ja halua toteuttaa itseään työn kautta. Työssä käyminen ei ollut mahdollista kaikille rajallisten voimavarojen takia. Työssäkäyville työn tekeminen ja työpaikalla pärjääminen vahvisti henkistä hyvinvointia, mutta vei voimavaroja muilta elämän osa-alueilta.
Tutkimukseni tulokset osoittavat perustarpeiden tyydyttämisen ja työssä sekä yhteisöissä pärjäämisen edellyttävän autismin kirjon lapsen yksinhuoltajalta vahvaa turvaverkkoa eli konkreettista hoitoapua sekä taloudellista tukea. Analyysini mukaan tuon turvaverkon voi luoda joko julkinen taho tai sukulaisuussuhteet. Olennaista olisi kuitenkin tuen luotettavuus eli joko pysyvät viranomaispäätökset tai vakaat ihmissuhteet. Tutkimukseni mukaan valitettavan usein nämä eivät toteutuneet.
Aineellinen-, henkinen- ja sosiaalinen pääoma
Aineellisen-, henkisen ja sosiaalisen pääoman kerääntyminen autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalle näyttäytyi tutkimukseni mukaan hyvin epätodennäköiseltä. Pääoman kerryttäminen olisi arvioni mukaan vaatinut perustarpeiden tyydyttämistä ja vankkaa asemaa työelämässä ja yhteisöissä eli edellyttänyt vahvaa ja toimivaa turvaverkkoa. Tutkimukseni mukaan autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla oli poikkeuksetta haasteita näillä elämän osa-alueilla.
Arvioni mukaan pääoman kerryttäminen olisi vaatinut lisäksi vahvaa persoonaa, jolla on hyvä paineensietokyky sekä tavoitehakuinen asenne elämään. Tulkintani mukaan autisminkirjon lasten yksinhuoltajilta ei puuttunut tätä ominaisuutta, mutta muut elämänalueet olivat liian raskaita energian ja vahvuuden riittämiseksi enää tälle pääoman kerryttämisen tasolle.
Kaiken kaikkiaan tutkimustulosteni perusteella autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla on siis suuria puutteita hyvinvoinnin kokemuksessaan. Nähdäkseni ihmisen perusluonne on kuitenkin eteenpäin pyrkivä ja näin ollen ihminen luo jatkuvasti jonkinlaisia tavoitteita joihin pyrkii, joko tietoisesti tai tiedostamatta. Autismin kirjon lapsen yksinhuoltajan elämä on vammaisen lapsen synnyttämisen ja eron myötä kokenut niin suuria perustarpeiden menetyksiä, että tavoitteet voivat tällaisessa elämäntilanteessa elävällä olla esimerkiksi vain riittävä uni, ruoka ja liikunta. Ihmisluonteen omaisesti tosin hyvinvoinnissaan jonkin tason saavutettuaan, ihminen luo itselle uuden tavoitteen ja lopulta voidaan päästä hyvin korkealle hyvinvoinnin kokemuksen tasolle.
Tähdellistä sosiaalityön tiedontuotannon kannalta on kuitenkin huomioida se, että yhteiskunta voi halutessaan tukea tässä haastavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten hyvinvointia paljon nykyistä paremmin keskittymällä siihen, että tukea annetaan riittävästi, oikea-aikaisesti ja pysyvyyttä ja jatkuvuutta painottaen.
Paula Huhtanen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan kokemuksia hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä.
Lähteet
-
-
- Linna, Sirkka-Liisa. 2004: Laaja-alaiset kehityshäiriöt. Teoksessa: Moilanen, Irma & Räsänen, Eila & Tamminen, Tuula & Almqvist, Fredrik & Piha, Jorma & Kumpulainen, Kirsti (toim.) Lasten- ja nuorisopsykiatria. Helsinki: Duodecim, 289–298.
- Korpela, Raija 2004: Autismi. Teoksessa: Sillanpää, Matti & Herrgård, Eila & Iivanainen, Matti & Koivikko, Matti & Rantala, Heikki (toim.) Lasten neurologia. Helsinki, Duodecim, 200–212.
- Nylander Lena 2010: Autismin kirjo aikuisikäisillä – kysymyksiä ja vastauksia. Autismi- ja Aspergerliitto Ry. Vantaa, 19.
- 4. http://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/tilastoja/perheet/yksinhuoltajaperheet_suomessa/ 3.3.2017 klo 9:27
-
(19)
Sosiaalityöntekijät lastenpsykiatrialla
Kun lapsi sairastuu psyykkisesti, on lapsen perheen tilanne haavoittuva. Vanhemmat kokevat syyllisyyttä, epäonnistumista, jopa häpeää. Tällöin lapsi ja perhe tarvitsevat ammattilaisilta hyvää hoitoa ja hyvää kohtaamista.
Lastenpsykiatrialla työskennellään moniammatillisessa tiimissä. Tiimiin kuuluvat lastenpsykiatrian erikoislääkäri, psykologi, psyko-, puhe- ja toimintaterapeutti, fysioterapeutti, sosiaalityöntekijä, sairaanhoitajat ja sairaalakoulun erityisopettaja. Tavoitteena on auttaa lasta ja perhettä selviytymään arkielämässä sekä tukea lapsen kasvua ja kehitystä. (1.) Lastenpsykiatrian sosiaalityöntekijän tavoitteena on selvittää perheen rakennetta ja toimintaa sekä käsityksiä lapsen ongelmista (2). Perheen tilanteesta kartoitetaan perheen elinolosuhteet, elämäntilanteet sekä perheen terveys ja vuorovaikutussuhteet (3).
Pro gradu-tutkielmassani tarkastelin sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuutta lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä. Sosiaalityöntekijä työskentelee toimintaympäristössä, jossa vallitsee vahva lääketieteellinen lähestymistapa. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kokivat tiimityöskentelyn mielekkäänä työmuotona, koska asiantuntijat täydentävät osaamisellaan toisiaan. Tällöin lapsi ja perhe saavat monipuolista hoitoa. Tiimityössä myös työryhmän tuki koetiin tärkeänä, koska asioita ei tarvitse selvittää yksin.
Erityisosaajina
Sosiaalityöntekijät kokivat tuovansa tiimiin kokonaisvaltaista yhteiskuntatietteellistä näkemystä perheen tilanteeseen. He tarkastelevat asioita lapsen ja perheen tulokulmasta muiden ammattilaisten tarkastellessa syvemmin lapsen psyykettä. Sosiaalityöntekijät hallitsevat monimutkaisen palvelujärjestelmän; tiedon lasta ja perhettä hyödyntävistä tukimuodoista, sosiaalilainsäädännöstä sekä lastensuojelullisista kysymyksistä.
Sosiaalityöntekijöiden täytyy olla tietoisia yhteiskunnan tilanteesta ja yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista. Työskentelyssään he huomioivat yhteiskunnan rakenteelliset tekijät ja niiden vaikutukset perheiden hyvinvointiin. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kertoivat, että esimerkiksi perheitä kohdannut työttömyys, taloudellinen niukkuus tai perheen jäsenen sairastuminen vaikuttavat osaltaan perheiden hyvinvointiin. Tutkimuksessani sosiaalityöntekijät myös kohtasivat monenlaisia perhemalleja: samaa sukupuolta olevia pareja lapsineen sekä uusioperheitä.
Sosiaalityöntekijät kokivat, että vaikeissa tilanteissa olevien perheiden kohtaamisissa erityisesti kuulemisen taito, empaattisuus ja positiivisen palautteen antaminen ovat merkityksellisiä asioita. Tiimityössä tarvitaan avointa ja toisia ammattilaisia kunnioittavaa keskustelua. Tärkeintä yhteistyössä on, että eri asiantuntijat uskaltavat rohkeasti tuoda esiin omia näkökulmiaan. Asiantuntijoiden välinen hyvä ja avoin kommunikaatio mahdollistaa lapselle ja perheelle hyvän hoidon.
Koulutuksesta kokemukseen
Sosiaalityön koulutus antaa perustan asiantuntijana toimimiseen. Sosiaalityöntekijät kokivat, että koulutus antaa kyvyn katsoa perheen tilannetta kokonaisuutena. Lisäksi vankka palvelujärjestelmäosaaminen antaa tietoa sosiaaliturvasta, palvelujärjestelmistä ja tarvittavista laeista. Nämä osaltaan tekevät sosiaalityön asiantuntijuuden erityiseksi lastenpsykiatrialla. Sosiaalityöntekijät tarvitsevat lastenpsykiatrialla työskentelyyn myös lisäkoulutusta lapsen fyysisestä ja psyykkisestä kehityksestä sekä lastenpsykiatrisesta diagnostiikasta.
Työ- ja elämänkokemus antoivat sosiaalityöntekijöille rohkeutta työskentelyyn sekä välineitä käsitellä vaikeita tunteita ja tilanteita. Tilannetaju, empaattisuus ja kuuntelemisen taito koetiin vahvuuksina.
Tavoitteena on, yhdessä moniammatillisen tiimin kanssa, antaa lapselle ja hänen perheelleen parasta mahdollista hoitoa. Laaja-alainen perheen tilannekartoitus, tietous palvelujärjestelmistä sekä hyvä vuorovaikutus tiimin jäsenten ja asiakasperheen kanssa kuuluvat tärkeänä osana sosiaalityöntekijän työhön.
Lastenpsykiatrialla sosiaalityöntekijöiden ammatillinen osaaminen on tärkeä osa tiimityötä. Oman pro gradu- tutkielmani avulla haluan laajemmin tuoda esille heidän tekemäänsä arvokasta työtä.
Linnea Karhumaa
Lapin Yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: Sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuus lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä 2017.
Lähteet
-
-
- Sosiaalityö lastenpsykiatrian alueella, monistetietopaketti. Painamaton.
- Sinkkonen, Jari 1999: Lastenpsykiatrinen diagnostiikka. Teoksessa Sinkkonen, Jari & Pihlaja, Päivi (Toim.): Ulos umpikujasta. WSOY – kirjapainoyksikkö. Porvoo, 167–186.
- Väänänen, Riitta 2013: Perheen rakenteen, dynamiikan ja arvojen merkitys lapsen psyykkiselle hyvinvoinnille. Väitöskirja. Kopijyvä. Kuopio.
-
(18)
Suomen kielen opetuksen merkitys turvapaikanhakijalle
Tilanne Suomessa oli syksyllä 2015 aikana monella tavalla ainutlaatuinen. Suomeen saapui huima määrä uusia maahanmuuttajia turvapaikanhakijoina (1).
Syksyllä 2015 perustettiin lyhyessä ajassa useita uusia vastaanottokeskuksia eri puolille maata samaan aikaan kun luonto oli valmistautumassa talvea varten, ilmat kylmenivät ja monet odottelivat jo ensilunta. Huolimatta siitä seesteisestä tunnelmasta minkä maan jäätyminen syksyisin yleensä meitä ympäröivässä luonnossa aiheuttaa, oli monessa vastaanottokeskuksessa käynnissä oma tiivis ja vinhasti pyörivä kuplansa, jonka sisällä hektinen arki hädin tuskin toimi kaikenlaisten puutteiden keskellä. Ihmisiä oli paljon ja tilat olivat ahtaita. Tuossa tilanteessa suomen kielen opetuksen alkamisella oli suuri merkitys, sillä se toi päiviin rakennetta ja antoi turvapaikanhakijoille toivoa niistä mahdollisuuksista, joita olivat tulleet uuteen maahan tavoittelemaan.
Pro gradu -tutkielmassani halusin päästä tarkemmin lähelle niitä merkityksiä ja kokemuksia, joita turvapaikanhakijat liittävät suomen kieleen, omaan äidinkieleensä ja kielitaitoon yleensä turvapaikkaprosessin ensivaiheissa. Olin kiinnostunut siitä, että mitkä ovat ne tarpeet, keinot ja mahdollisuudet, joita he yhdistävät kieleen ja uuden kielen oppimiseen?
Turvapaikanhakijat oleskelevat vastaanottokeskuksissa tai yksityismajoituksessa koko turvapaikkaprosessin ajan. Laki kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta (17.6.2011/746) sisältää pykälän (29§) työ- ja opintotoiminnasta. Asetuksen mukaan vastaanottokeskuksessa on järjestettävä työ- ja opintotoimintaa kansainvälistä suojelua hakevan ja tilapäistä suojelua saavan omatoimisuuden edistämiseksi. Työ- ja opintotoiminta tarkoittaa turvapaikanhakijan ja vastaanottokeskuksen laatimaa yhteistä toimintaohjelmaa, jonka mukaisesti turvapaikanhakija osallistuu esimerkiksi vastaanottokeskuksen siivoamiseen ja kunnostamiseen tai suomen, tai ruotsin kielen opiskeluun. Kieliopinnot ovat osa laissa säädettyä työ- ja opintotoimintaa ja niiden järjestäminen kuuluu vastaanottokeskukselle. Tarkoituksena on tukea turvapaikanhakijan itsenäisen elämän aloittamista sen jälkeen, jos hän saa luvan jäädä Suomeen (2).
Keräsin aineistoni pro gradu -tutkielmaani varten haastattelemalla vastaanottokeskuksessa asuvia afganistanilaisia turvapaikanhakijoita, jotka olivat aloittaneet suomen kielen opiskelun vastaanottokeskuksessa oleskelun aikana ja osallistuneet vastaanottokeskuksen työ- ja opintotoimintaan. Pisimpään Suomessa oleskelleista haastateltavistani olivat olleet Suomessa noin 9 kuukautta. Muut olivat tulleet noin 4-5 kuukautta sitten.
Kielitaito yhdistyi tässä tutkimuksessa valtaistumiseen. Valtakielen oppiminen mahdollistaa autonomisuuden. Autonomisuus ja sen saavuttaminen, voidaan nähdä valtaistumisen ydinajatuksena (3). Autonomisuus ja itsenäisyys liittyvät subjektiuden vahvistumiseen sekä hallinnan ja pystyvyyden tunteen kasvamiseen. Riippuvuuden ja riippumattomuuden, hallinnantunteen ja holhouksen ristiriidat punoutuvat jokaisen turvapaikanhakijan elämänkulkuun. Mahdollisuudet sosiaalisen muutokseen aikaansaamiseksi ovat rajoittuneet sekä sosiaalisesti että lainsäädännön kontrolloimana. Tällaisessa tilanteessa kielitaito voidaan ymmärtää subjektiuden vahvistumisen ja valtaistumisen liikkeelle panevana voimana.
Muutos kohti parempaa on valtaistumisen käsitteeseen yleisesti liitetty näkökulma. Turvapaikanhakijoiden kokemukset suomen kielen opiskelusta olivat pääosin positiivisia. Suomen kielen opiskelu nähtiin välineenä, jonka avulla kiinnittyä yhteiskuntaan ja oppia uuden maan kulttuuria, tapoja ja sääntöjä. Motivaatio suomen kielen opiskeluun kumpusi toiveesta saada aikaan muutos parempaan suuntaan omassa tilanteessa. Tärkeimpiä kielitaidon kautta tavoiteltavia asioita turvapaikanhakijoiden mielestä olivat status, tieto, turvallisuus ja sosiaaliset kontaktit. Kielitaito tuotti myös arvostusta ja aseman parantumista turvapaikanhakijan omassa sosiaalisessa elinpiirissä. Kaikilla haastateltavilla oli lisäksi suuri halu päästä osaksi suomalaista yhteiskuntaa suomen kielen oppimisen kautta. Suomalaista koulutusta kunnioitettiin ja halu opiskella oli korkea sekä miehillä että naisilla.
Puhuttaessa valtaistumisesta joudutaan väistämättä keskustelemaan myös vallan käsitteestä. Valta on monimuotoisesti jäsentyvien prosessien ja sosiaalisen kanssakäymisen seurauksena syntyvä tuote. Periaatteessa kukaan ei omista valtaa, mutta se on läsnä joka paikassa. Se on sosiaalisesti jaettu aktiivinen ilmiö, joka tulee näkyväksi ihmisten luomissa struktuureissa ja sovituissa normeissa. Sitä annetaan, se luovutetaan ja ansaitaan. Valta sisältää aina mahdollisuuden kontrolloida, rajoittaa ja asettaa erilaiset ihmiset ja ryhmät toisiaan vastaan (4).
Valta voidaan jaotella yhteiskunnan eri areenoilla ylivaltaan (power over), toimintavaltaan (power to) ja jaettuun valtaan (power with). Ylivalta on autoritääristä ja hierarkiaan liittyvää valtaa. Ylivalta on kaksinapainen, sillä sitä joko omistaa tai ei omista. Toimintavalta on hienovaraisempaa ja siihen liittyy mahdollisuus saada aikaan toivottu tulos joko suoraan tai välillisesti. Jaettu valta taas nähdään ylivallan haastajana, jossa valta saavutetaan yhteistoiminnan kautta (5). Yhteiskunnallisen vallan lisäksi on olemassa myös henkilökohtaista valtaa (personal power), joka tarkoittaa yksilön henkilökohtaista kykyä vaikuttaa omaan ympäristöönsä (6).
Kielitaito yhdistyi turvapaikanhakijoiden kertomuksissa vallan eri tasoihin. Kielitaito näkyi ylivallan (power over) välineenä käyttää totaalista valtaa ja tilanteissa, joissa turvapaikanhakijat toivoivat pääsevänsä osallisiksi jaetusta vallasta (power with). Turvapaikanhakijat kertoivat esimerkiksi siitä, miten kielitaitoa voidaan käyttää ylivallan työkaluna jonkin ryhmän alistamiseksi oman toimintavallan alaisuuteen. Toisaalta kielitaidon avulla voidaan myös luoda kontakteja. Kontaktit muihin ihmisiin mahdollistivat turvapaikanhakijoiden mielestä pääsyn jaetun vallan piiriin. Jaettu valta on ikään kuin ylivallan vastakohta ja tarkoittaa tasa-arvoista sosiaalista valtaa, eli valtaa toimia yhdessä muiden kanssa tasa-arvoisina kumppaneina (7).
Vallan tasoihin liitetään yleensä lisäksi suostutteluvalta (power to), mutta se ei tullut kovinkaan selvästi aineistossa esille. Ehkä tämä johtui siitä, että suostutteluvalta eli toimintatavalta liittyy niin tiukasti kielitaidon hallitsemiseen, eikä sitä voida käyttää sellaisen yksilön kohdalla, jolla tätä taitoa ei ole. Tai jos käytetäänkin, niin silloin joudutaan turvautumaan tulkin apuun. Voi olla myös, että suostutteluvalta liittyy enemmän viranomaisen toimintaan ja hänen pyrkimyksiinsä saada aikaan asiakkaan tilanteessa muutosta. Silloin se ei tule esille asiakkaan puheessa, vaan pikemminkin viranomaispuheessa. Suostutteluvallalla tarkoitettiin siis toimintavaltaa, jossa toivottua tulosta tavoitellaan suoraan tai välillisesti. Henkilökohtainen valta (personal power) taas nousi turvapaikanhakijoiden keskuudessa kielitaidon oppimisen kautta tavoiteltavaksi ja saavutettavaksi voimaantumisen muodoksi. Tulosten mukaan kielitaidolla oli myös ideologinen tehtävä. Kielitaito nähtiin nimittäin mahdollisuutena parantaa ei vain omaa elämää, mutta myös ympäristön tilaa ja muiden ihmisten elämää.
Sosiaalityön ympäristöissä kohdataan enenevissä määrin asiakkaita, joiden suomen kielen taito on puutteellinen tai, jotka eivät jaa viranomaisten kanssa lainkaan yhteistä kieltä. Kielitaitoon ja kielitaidottomuuteen on näissä tilanteissa hyvä muistaa kiinnittää huomiota. Sosiaalityöntekijän on tärkeä ymmärtää kielitaitoon liittyviä eri merkityksiä ja, että maahanmuuttoon, turvapaikkaprosesseihin, uuteen maahan ja kulttuuriin sopeutumiseen liittyy paljon eritasoisia tilanteita, joiden kaikkien alkujuuri näyttäisi palautuvan kielitaitoon. Kieli on hienovarainen vallankäytön väline ja avain niin moneen lukkoon, että sitä ei voida sivuuttaa kevyin perustein. Jos yhteistä kieltä ei asiakkaan kanssa löydy, olisi tärkeää tukeutua tulkkipalveluihin hyvin matalalla kynnyksellä.
Susanna Omori
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Melkein kaikki ongelmat ratkaistuu suomen kielellä” – Kielitaito turvapaikanhakijan valtaistumisen väylänä.
Lähteet
-
-
- Turvapaikanhakijoita saapui viimevuonna ennätysmäärä 2016: Sisäministeriö (2016). http://www.intermin.fi/fi/maahanmuutto/turvapaikanhakijat.
- Rontu, Kaisa & Ruunaniemi, Katja 2014: Vastaanottokeskusten opintotoiminnan suunnitelma. https://rednet.punainenristi.fi/node/27017
- Borodkina, Olga & Törrönen, Maritta & Samoylova, Valentina 2013: Empowerment as a current trend of social work in Russia. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering Social Work: Research and Practice. Palmenia Centre for Continuing Education. University of Helsinki, 22-35.
- Jan Fook 2002: Social Work, Critical Theory and Practice. London: SAGE Publications Ltd.
- Hokkanen 2009: Empowerment valtaistumisen ja voimaantumisen dialogina. Teoksessa Mäntysaari, Mikko & Pohjola, Anneli & Pösö, Tarja (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS- kustannus, 315-337.
- Neath, Jeanne & Schriner, Kay 2998: Power to people with disabilities: Empowerment issues in employment programming. Disability & Society 13 (2) 217-228.
- Neath & Schriner 1998, 218; Hokkanen 2009, 326.
-
(17)
Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit
Kannabiksen viihdekäyttö on sellainen asia, josta jokaisella on varmasti oma mielipiteensä. Nämä mielipiteet ovat jakautuneet lähinnä kahteen: puolesta tai vastaan. Koska halusin päästä niin sanotusti ilmiön taakse, pro gradu -tutkielmani käsittelee kannabiksen viihdekäytölle luotuja merkityksiä, ja näiden kautta kannabiksen viihdekäyttäjille rakentuvia identiteettejä. Kannabis on tällä hetkellä käytetyin laiton huume Suomessa (1), mikä tekee tutkielmasta ajankohtaisen. Aineistona toimii City-lehden Suuri huumeraportti ja sen kommenttiosio.
Huumeiden viihdekäyttö on vapaa-ajalla tapahtuvaa, hallinnassa olevaa huumeiden käyttämistä, jonka seuraukset koetaan lähinnä myönteisiksi (2). Tutkimuksessani näen viihdekäytön juuri tällä tavalla. Viihdekäytön yleistymiseen taas ovat vaikuttaneet esimerkiksi kansainvälinen klubikulttuuri, yksilönvapauden korostaminen, suorituskeskeisyyden lisääntyminen, huumeiden saatavuuden paraneminen sekä nuorten ja aikuisten ajatusmaailmojen välille kasvanut kuilu (3).
Kannabiksen viihdekäytön puolustajien rakentamat identiteetit antavat kannabiksen viihdekäyttäjistä positiivisen kuvan. Kelvollinen pössyttelijä on kuin kuka tahansa muukin niin sanotusti hyvä kansalainen siinä mielessä, että he ovat hyvin toimeentulevia ja tekevät osansa yhteiskunnan toimimisen eteen. Kannabiksen viihdekäyttäjä voi samalla kuitenkin tuntea erilaisuuden tunnetta sellaisiin ihmisiin verrattuna, jotka eivät ole viihdekäyttäjiä. Tällöin viihdekäyttäjälle rakentuu yhteiskuntakriittisen pössyttelijän identiteetti, sillä kannabiksen käyttö on maassamme laitonta, ja tämä voi aiheuttaa viihdekäyttäjissä kritiikkiä yhteiskuntaa, lakia ja lainsäätäjiä kohtaan.
1960-luvun hippiyteen yhdistin etenkin rauhaa ja rakkautta jakavan pössyttelijän, sillä molemmista löytyy samanlaisia piirteitä. Rakkaudella tarkoitetaan sitä, että jokaista elävää olentoa tulee rakastaa, ja rauha viittaa ihmisen sisäiseen mielentilaan, suvaitsevaisuuteen ja sopusointuun (4). Luonnon huomioiminen, rakkaus ja sisäisen maailman muutokset ovat myös joillekin nykyajan viihdekäyttäjistä tärkeitä kannabiksen käytön merkityksiä. Luonnon rakastaminen oli myös 1980-luvun Vihreälle liitolle tärkeää, josta myöhemmin muodostui nykyisinkin tuntemamme Vihreä puolue. Vihreän liiton juuret voidaan muiden 1970-80 lukujen uusien yhteiskunnallisten liikkeiden tavoin jäljittää yleiseen nuorisokulttuurin nousuun sekä hippiliikkeeseen (5). Tarkoitus ei ole yleistää, vaan kiinnittää huomio eri vuosikymmeninä tapahtuneiden asioiden ja ilmiöiden yhteyksiin ja herättää ihmisissä ajatuksia. Oikeuksiaan puolustava pössyttelijä vetoaa yksilön vapauteen tehdä omat valintansa elämässä, kunhan ne eivät aiheuta vahinkoa toisille ihmisille. Yksilön korostaminen ei liene koskaan ollut enemmän voimissaan kuin nyt, ja tähän viittaavaa retoriikkaa on nähtävissä selkeästi esimerkiksi poliittisten puolueidemme periaateohjelmissa – etenkin taas Vihreiden ja Vasemmiston.
Kannabiksen viihdekäytön vastustajien puheenvuoroista löydettävät identiteetit eivät taas anna kannabiksen viihdekäyttäjistä laisinkaan positiivista kuvaa. Heille rakentuvat nistin ja lainrikkojan identiteetit. Kannabiksen viihdekäyttäjä ei ole millään tavalla erilainen muista laittomien huumeiden käyttäjistä, ei edes riippuvaisista ongelmakäyttäjistä. Vastustajat pistävät kaikki huumeet samaan kategoriaan, joten myös huumeita käyttävät ihmiset niputetaan yhteen. Lainrikkojan identiteetti rakentuu sellaisten annettujen merkitysten kautta, jotka tekevät kannabiksen käytöstä rikollista toimintaa. Jossakin vaiheessa kannabiksen viihdekäyttäjästä saattaa tulla yhteiskunnallinen ongelma siinäkin mielessä, että vastustajat joutuvat verorahoistaan maksamaan heidän päihdehoitonsa.
Kannabiksen viihdekäyttäjissä tuntuu olevan tutkimuksen mukaan toisaalta elementtejä hippiliikkeestä, mutta samalla nykyajan yhteiskunnan etenkin yksilönvapauteen liittyvät arvot yhdistyvät tähän. Vaikka tarkoitus ei ole yleistää, on kuitenkin sosiaalityöntekijällekin hyödyllistä tietää mitä kannabiksen viihdekäytön taustalla saattaa mahdollisesti olla, sillä ilmiö tulee todennäköisesti vain kasvamaan.
Jenni Tuominen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan ”Hyvä, paha pössyttelijä” – Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit.
Lähteet
1. Partanen, Juha 2002: Huumeet maailmalla ja Suomessa. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka. Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 13-37.
2. Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Salasuo, Mikko 2004: Huumeet ajankuvana – huumeiden viihdekäytön kulttuurinen ilmeneminen Suomessa. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi.
3. Allaste, Airi-Alina 2006: Drug Cultures in Estonia – Contexts, Meanings and Patterns of Illicit Drug Use. Tallinn University Press. Tallinna, Viro; Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Parker, Howard & Aldrigde, Judith & Measham, Fiona 1998: Illegal leisure – the Normalization of Adolescent Recreational Drug Use. Routledge. Great Britain.
4. Tarvainen, Veikko 1993: 60-luvun kapina. Like. Helsinki.
5. Mickelson, Rauli 2015: Suomen puolueet. Vapauden ajasta maailmantuskaan. Vastapaino. Tampere.
(16)
Isyys eron jälkeen
Eroa ei tule nähdä pelkästään huonona asian lapsen elämässä. Vaikka vanhemmat eroavat toisistaan ja parisuhteesta, ero ei päätä vanhemmuutta. Ero muovaa kuitenkin arkea, rooleja ja suhteita. Suhde lapseen ja lapsen etu voivat nousta eron seurauksena vanhempien huomion keskiöön.
Tutkimuksessani isien kokemus isyydestä eron jälkeen oli alkuun hämmentävää ja hieman pelottavaa. Ero toi uudenlaista vastuunottamista. Isyys koettiin tärkeäksi ja isät halusivat olla lastensa elämässä aktiivisesti mukana. Isät kokivat, että jos yhteistyö lapsen äidin kanssa toimii, tapaamiset lapsen kanssa järjestyvät hyvin. Isät kokivat keskinäisen yhteistyön ja hyvän vuorovaikutuksen vahvistavan lapsen etua ja asemaa. Isät kokivat, että eron jälkeen keskinäistä puhetta ja keskustelua oli tullut enemmän lapsen ja hänen äidin kanssaan.
Kuka huolehtii, ettei vanhempiensa eron kokenut lapsi, joudu itse huolehtimaan oikeudestaan tavata isäänsä?
Vanhempien eron jälkeen lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa ja vanhemmilla velvollisuus huolehtia yhdessä lapsesta. Tutkimuksessani isät toivoivat lapsen tapaamisia enemmän. Toivettaan he eivät useinkaan rohjenneet esittää lapsen äidille tai viranomaiselle. Isät eivät he halunneet nostaa asiaa esille äidin kanssa, jotta sovitut tapaamiset eivät peruuntuisi. He eivät halunneet painostaa lastensa äitiä ja korostivat, että äidin ja lapsen hyvinvointi nivoutuvat kiinteästi toisiinsa.
Lastenvalvoja on tavallisesti ensimmäinen viranomainen keneen vanhemmat ottavat yhteyttä erotilanteessa. Ensimmäisellä tapaamisella vanhemmilla voi olla jo jonkinlainen suunnitelma, miten he aikovat huolehtia lapsesta. Lastenvalvojan rooli on tärkeä eroauttamistyössä, tästä syystä vanhempien ja lastenvalvojan ensitapaamiseen tulisikin varata riittävästi aikaa. Lastenvalvojan tehtävänä eroauttamisessa on nostaa lapsen asema keskiöön, sekä tarvittaessa neuvoa ja ohjata heitä muihin eroauttamispalveluihin.
”Turboahdettu tapaamisaikaa”
Tutkimuksessani isät kokivat, että heidän ja lasten väliset tapaamisajat olivat liian lyhyitä. He kokivat, että yhdellä tapaamiskerralla oli niin paljon tehtävää ja puhuttavaa, että aika ikään kuin loppui kesken. Isät eivät kuitenkaan halunneet, että tapaamistilanteet olisivat suoritustilanteita, vaan he pyrkivät luomaan niistä rentoja yhdessäolon hetkiä. Isät eivät halunneet kilpailua, siitä kumman luona lapsi viihtyy paremmin vaan isät halusivat elää tavallista lapsiperheen arkea lastensa kanssa.
Tutkimuksessani nousi esille, kuinka isät olisivat kaivanneet eron jälkeisiin ensitapaamisiin jonkinlaista valmennusta, ohjeistusta tai vertaistukea. ”Kukaan ei kertonut eikä valmistanut minua ensi tapaamiseen. Ilmassa oli paljon kysymysmerkkejä sekä molemmin puoleista jännitystä”.
Anita Tervo
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkielmaan: ”Tyhjäksi puserrua aikaa”, Isä – lapsi suhde eron jälkeen.
(15)
Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena
Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena Lastensuojelun edunvalvonnasta säädetään lastensuojelulain 22§:ssä. Pykälä on lapsen asioista vastaavaa sosiaalityöntekijää velvoittava, mutta vielä toistaiseksi huonosti tunnettu tai ainakin harvoin käytetty lapsen osallisuutta korostava lainkohta. Lapsilla ja nuorilla on kuitenkin hyvin positiivisia kokemuksia edunvalvontaprosesseista, joissa edunvalvoja on kulkenut lapsen rinnalla jopa useiden vuosien ajan.
Tieto edunvalvontamääräyksestä tulee lapselle ja nuorelle usein yllätyksenä, eikä heillä ole tietoa edes siitä, mitä edunvalvonta on, kuka sitä on hakenut ja miksi, kuka heidän edunvalvojansa on, mitä edunvalvoja tekee ja mitä edunvalvonta lapselle ja nuorelle merkitsee. Hyvin epäselvästä ja aikuisjohtoisesta lähtötilanteesta huolimatta edunvalvontaprosessi kokonaisuudessaan merkitsee lapselle ja nuorelle pysyvän, luottamuksellisen ja tärkeän ihmissuhteen syntymistä aivan vieraan aikuisen ihmisen kanssa.
”Ei ois tullu kuulluksi ilman edunvalvojaa”
Lastensuojeluprosessi ja etenkin siihen liittyvät erilaiset päätöksentekotilanteet näyttäytyvät lapselle ja nuorelle epäselviltä, osittain jopa kaoottisilta. Edes edunvalvojan mukana oleminen ei poista epämääräisyyden ja hallitsemattomuuden tunnetta lapsilta ja nuorilta. Lapsen ja nuoren osallistumisen mahdollisuudetkaan omassa asiassaan eivät ole itsestään selviä. Edunvalvoja pystyy kuitenkin omalla toiminnallaan tukemaan lasta oman mielipiteen muodostamisessa sekä huolehtimaan siitä, että lapsi ja nuori tulee kuulluksi joko suoraan tai edunvalvojansa kautta.
Edunvalvojan tehtävä on kaksijakoinen: hänen tulee tuoda esille lapsen ja nuoren mielipide häntä koskevassa päätöksenteossa, mutta muodostaa myös oma mielipiteensä siitä, mikä ratkaisu olisi lapsen edun mukainen. Tämä kaksoisrooli ei kuitenkaan heikennä lapsen ja nuoren sekä edunvalvojan välistä luottamusta. Tärkeintä on yhteinen keskustelu eri näkemyksistä molemminpuolisen ymmärryksen lisäämiseksi.
”No se niinku selvensi mulle niitä asioita”
Lapset ja nuoret kuvailevat edunvalvojaa sanoilla sanansaattaja, asioiden hoitaja ja kartalla olija. Sanansaattajan roolissa edunvalvojan tehtävänä on pitää esillä ja viedä eteenpäin lasten ja nuorten asioita ja mielipiteitä. Asioita hoitaessaan edunvalvojat esimerkiksi osallistuvat epävirallisiin kohtaamisiin ja arkisten asioiden hoitamiseen. Toiminta määräytyy pitkälti lasten ja nuorten tarpeiden ja toiveiden mukaan. Edunvalvoja on myös ”kartalla olija”, joka tuntee lapsen ja nuoren vuosien ajalta, luo häneen pysyvän, tärkeän ja luottamuksellisen ihmissuhteen, tietää ja tunnistaa lapsen ja nuoren tarpeet ja toiveet, puhuu lapsen puolesta ja vie hänen sanaansa eteenpäin viranomaisille ja muille lapsen asioissa työskenteleville ammattilaisille. Kartalla olija pystyy hoitamaan tehtäväänsä tapaamalla lasta ja nuorta säännöllisesti.
”Lähheinen ja luottamuksellinen suhde”
Edunvalvojan sekä lapsen ja nuoren välinen suhde rakentuu hitaasti kohtaamisten, keskusteluiden ja vapaan yhdessäolon kautta. Edunvalvontasuhteet ovat usein vuosien mittaisia, jolloin edunvalvojan pysyvyys sekä säännölliset tapaamiset ovat merkittäviä tekijöitä suhteen rakentumiselle. Huostaanotetuilla lapsilla on usein takanaan katkenneita ihmissuhteita, epävarmuutta ja menetyksiä. Edunvalvonta mahdollistaa lapselle ja nuorelle pysyvän ihmissuhteen edunvalvontamääräyksen ajaksi. Pysyvyyden lisäksi edunvalvojalla on todellisia, lakiin perustuvia mahdollisuuksia vaikuttaa lapsen ja nuoren lastensuojeluprosessiin ja sitä kautta heidän arkielämäänsä.
Jokaisella lapsella on lain suoma oikeus edunvalvojaan, mikäli edunvalvontamääräyksen kriteerit täyttyvät. Todellisuudessa edunvalvojan tarpeen arvioiminen ja hakeminen jää usein yksittäisen sosiaalityöntekijän vastuulle. Kiireellisimpien asioiden vuoksi edunvalvonnan hakemiseen liittyvä arviointi ja keskustelu lapsen kanssa voi helposti unohtua. Lapselle ja nuorelle tulisi kertoa edunvalvonnasta, jotta hän osaisi tarvittaessa myös itse vaatia edunvalvojan hakemista.
Edunvalvonnasta huolimatta lastensuojeluprosessia kokonaisuudessaan tulisi selkiyttää. Lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän tehtävänä on varmistua siitä, että asiakkaana oleva lapsi tai nuori on tietoinen omasta tilanteestaan ja siihen liittyvistä toimenpiteistä. Hänelle tulee myös perustellusti kertoa, keitä henkilöitä hänen asiassaan on mukana ja mitkä ovat heidän roolinsa. Lastensuojeluprosessin selkiyttämisen lähtökohtana on varmistaa, että lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä kohtaa asiakkaana olevia lapsia ja nuoria riittävän usein oppiakseen tuntemaan heidät ja heidän tarpeensa.
Myös edunvalvontatyöskentelyä voidaan kehittää entistä lapsilähtöisemmäksi. Vaikka lapset ja nuoret kokevat edunvalvonnan toimivana ja tärkeänä toimintana, edunvalvojat eivät ole voineet työskentelyllään poistaa lapsilta lastensuojeluprosessiin liittyvää epäselvyyttä. Edunvalvojan tulisi vielä selkeämmin kertoa lapselle ja nuorelle lastensuojeluprosessin vaiheista ja niihin vaikuttavista tekijöistä. Edunvalvojan tulee myös huolehtia siitä, että aikuisjohtoisissa tilanteissa asiat käsitellään lapsen kielellä selkeästi ja ymmärrettävästi.
Pilvikki Harju
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Meillä tuli semmonen hyvä suhde” Lasten ja nuorten kokemuksia lastensuojelun edunvalvonnasta.
(14)
Päihdeäiti haluaa rakastaa lapsensa ehjäksi
”Sillai käyny läpi oman lapsuuden surua siitä, ett ei oo ite voinu olla lapsi…Lähinnä ne päihteet on ollu mulle semmonen selviytymiskeino jotenki..”
Erilaiset käyttäytymis- ja käsitysmallit siirtyvät sukupolvelta toiselle ja päihdeongelmat aiheuttavat tutkimusten mukaan tähän erityisen riskin (1). Tutkimukseni tarkoitus oli kuvata haastateltujen äitien näkemyksiä siitä, kuinka heidän oma päihteiden käyttönsä oli vaikuttanut heidän lastensa elämään. Tarinaan hiipi kuitenkin kuin huomaamatta sivujuonne. Äitien tarinoissa tuli kuuluviin, kuinka heidän vanhempiensa päihteiden käyttö äitien omassa lapsuudessa oli vaikuttanut siihen, millaiseksi heidän elämänsä oli muodostunut. Tämän juonipolun osuus korostui osaltaan myös metodologisten valintojeni vuoksi; narratiivisuus tutkimusotteena nosti äitien omat tarinat lapsista tuotettujen tarinoiden rinnalle. Myös näistä äideistä tuli näkyviin lapsi, jonka elämään vanhemman päihteiden käyttö oli jättänyt jälkensä.
Jokaisen päihdeongelmaisen äidin tilanne on omanlainen, joten stereotypioiden luominen päihdeäideistä voi olla kyseenalaista. Tärkeä on kuitenkin ymmärtää mistä lähtökohdista päihdeäidit usein vanhemmuuttaan rakentavat. He ovat poikkeuksellisen usein kokeneet omassa lapsuuden-perheessään vaikeuksia ja turvattomuutta. (2). Tämä korostui myös kuulemissani äitien tarinoissa. Osalla tutkimukseni äideistä oli lapsuudenkokemuksena myös seksuaalista hyväksikäyttöä tai väkivaltaa. Lapsena kaltoinkohdeltu ei ehkä aikuisena kykene luomaan turvallista kiintymyssuhdetta omiin lapsiinsa. Tämä lisää taas riskiä oman lapsen kaltoinkohtelulle ja ongelmien siirtymiselle seuraavaan sukupolveen. (3).
Päihteilevällä äidillä ei itsellään ole useinkaan ollut minkäänlaista äidin mallia. Siksi hän voi olla kuin imuri, imeä kaikesta vähän yrittäen olla kaikin tavoin kuvittelemansa ihanneäidin mukainen. Hän haluaisi olla pullantuoksuinen äiti, mutta hänellä ei ole keinoja toteuttaa sitä. Elämä on ennemminkin selviytymistaistelu. Päihdeäidit joutuvatkin usein turvautumaan oman lapsuuden taustansa ja omien hoivakokemustensa vuoksi puutteellisiin vanhemmuuden keinoihin (2).
Kiistatonta on, että vanhemman päihteiden käytön haitat lapselle ovat usein pitkäaikaisia. Lapsen varhaiset kokemukset voivat vaikuttaa hänen biologiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen kehitykseensä kriittisellä tavalla. (1). Tarinoissaan äidit näkivät äitiydessään kuitenkin myös hyvää. He rakastivat lapsiaan äärettömästi ja antoivat lapsille rakkautta ja läheisyyttä, syliä, halauksia ja pusuja.
Vaikea menneisyys jättää vanhemmuuteen särönsä, mutta äidin hakiessa apua ja asettuessa menneisyyden ja vuorovaikutuksen työstämiseen, hän voi löytää itsestään uusia äitiyden puolia ja sitä myötä uudenlaisen tavan olla lapsen kanssa (4). Äidin raitistuminen toi tarinoissa lasten elämään pysyvyyttä ja äidit olivat eri tavoin lapsilleen läsnä kuin aiemmin. Päihteettömyyden myötä äideillä oli mahdollisuus alkaa pohtimaan ja käsittelemään kipeitä asioita, eheyttämään myös itseään.
”Vaikka päihdeongelmaisen äidin rakkaus ei ole vastuullista, mutta se on rakkautta. Ei oo vastuullista vanhemmuutta, mutta rakkaus on olemassa ja se on sille lapselle tärkeätä. Ett vaikka äiti ei asu mun kanssa, niin se rakastaa minua, se pitää ehjänä sen lapsen.
Katja Salminen-Lahtinen
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Rakkaus pitää ehjänä?” Äitiys ja päihteet –äitien narratiiveja lastensa elämästä.
Lähteet
Holmila, Marja & Bardy Marjatta & Kouvonen Petra 2008: Lapsuus päihdeperheessä ja kielteisen sosiaalisen perimän voittaminen. Yhteiskuntapolitiikka 73 (4) , 421-432. (1)
Savonlahti, Elina & Pajulo, Marjukka & Piha, Jorma 2003: Päihdeäidit, vauvat ja varhainen vuorovaikutus. Teoksessa Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko & Tamminen, Tuula (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki. 327–337. (2)
Mennen, Ferol E. & O’Keefe, Maura 2005: Informed decisions in child welfare: The use of attacment theory. Children and Youth Services Review (27), 577-593. http://ac.els-cdn.com/S0190740904002440/1-s2.0-S0190740904002440-main.pdf?_tid=117b9aea-c753-11e5-982c-00000aab0f27&acdnat=1454159709_ca291e7cedba8c7d3286e696515903d5. (3)
Siltala, Pirkko 2003: Traumatisoitunut vanhemmuus ja varhainen vuorovaikutus.Teoksessa
Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko & Tamminen, Tuula (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki.268-282. (4)
(13)
Terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus
”…niin tuossahan tuo istuu ja jutellaan ongelmista, niin kuin sellaisista mitä on tapahtunut ja sun muuta, se lisää ymmärrystä” Asiakkaan käsitys terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuudesta.
Pro gradu –tutkielmani käsittelee terveyssosiaalityön asiantuntijuutta, jota tehdään terveydenhuollon organisaatiossa. Erään työntekijän kuvaus: ”Monesti tarvitaan tietoa toimeentulosta ja sosiaalityöntekijä tietää niistä parhaiten, joo ne sillai niin kuin ohjaa ja neuvoo. Ne tietää myös asumiseen liittyvistä tuista. Monet asiakkaat ovat veloissa ja tarvitsevat apua myös velkojen hoitoon. Sosiaalityöntekijä voi auttaa tällaisissakin asioissa.”
Mitä terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus on asiakastyöskentelyssä?
Terveyssosiaalityöntekijän työ käsittää terveyden ja sosiaalisuuden edistämistä ja ylläpitämistä. Kokonaisvaltainen näkemys sairaudesta ja sen vaikutuksista sosiaalisuuteen ovat terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuuden keskiössä. (1). Terveyssosiaalityön asiantuntijuus edellyttää: hyviä vuorovaikutustaitoja, voimaannuttavaa työotetta, neuvontaa ja ohjausta psykososiaalisen työotteen lisäksi.
Vuorovaikutus on kohtaamista, jossa osallistujat tuottavat ja jakavat sekä tulkitsevat merkityksiä yhdessä. Hyvään vuorovaikutukseen päästään kuuntelemisen taidolla, tunnetaidoilla ja kyvyllä ymmärtää eri-ikäisten asiakkaiden todellisuutta. Hyvä vuorovaikutus sisältää kyvyn antaa tukea, ylläpitää keskustelua ja reflektoida kuulemaansa. Psykososiaalisella lähestymistavalla haetaan syvällisempää ymmärrystä asiakkaan ajattelusta, tunteista ja hänen toiminnastaan. Tällä pyritään muutoksen aikaansaamiseen asiakkaan elämässä. Neuvonnalla ja ohjauksella pyritään saattamaan asiakas oikeiden palveluiden ja tukien piiriin.
Mitä on terveyssosiaalityöntekijän moniasiantuntijuus?
Moniasiantuntijuus terveyssosiaalityössä käsittää työryhmä- ja verkostotyöskentelyn sosiaaliturva- ja lainsäädäntöasiantuntijuuden, työ kehittämisen ja haasteet. Terveyssosiaalityöntekijä tarvitsee laajan tietopohjan lainsäädännöstä, sosiaalipalveluista ja sosiaaliturvasta. Terveyssosiaalityöntekijä työskentelee usein moniammatillisissa työryhmissä asiakkaiden verkoston kanssa, johon kuuluvat perhe, lähipiiri ja viranomaiset. Työn kehittämisessä ja haasteiden voittamisessa painotetaan terveyssosiaalityön asiantuntijuuden esille tuomista muille ammattiryhmille ja hallinnolle.
Katri Herala
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan ”Ne etsivät ratkaisuja yhdessä asiakkaan kanssa.” Terveyssosiaalityön asiantuntijuutta määrittämässä.
Lähteet
-
-
- Lindén, Mirja 1999: Terveydenhuollon sosiaalityö moniammatillisessa toimintaympäristössä. Sosiaali- ja terveysalan kehittämiskeskus. Raportteja 234. Helsinki: Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus.
-
(12)
Vuorovaikutus vaikuttaa – Rikoksia tehneiden tukeminen rikoksista irrottautumisen prosessissa
”Mä olin vapautunut muovipussin kanssa” –toteamus on käytännössä monelle totta. Vankeudesta vapautumisen vaiheessa yksilö on uuden edessä halutessaan suunnistaa rikoksettomaan elämään.
Rikoksista irrottautuminen on monisyinen prosessi, johon vaikuttavat useat eri tekijät. Siinä yksilön saamalla vuorovaikutuksellisella tuella on keskeinen merkitys. Erityisen riskialttiissa tilanteessa ovat tuomion suorittamisen jälkeen vapautumisen vaiheessa he, joilla ei ole rikoksista irrottautumista tukevaa omaa sosiaalista verkostoa.
Rikoksia tehneiden elämänhistoriassa on usein monenlaisia kasautuneita huono-osaisuuteen liittyviä tekijöitä ja rikolliseen käyttäytymiseen johtaneet kehityskulut ovat alkaneet jo varhain. (Timonen 2009, 3-4, 55-89. Blomster & Muiluvuori 2011, 148-150. Elonheimo 2010, 51-52, 56-57). Yksilön toimintaan vaikuttavat sekä yksilölliset tekijät että sosiaaliset tekijät laajemmin aina yhteiskunnan rakenteisiin saakka. Syrjäytymisen kehästä ulospääseminen ei ole helppoa rikoksista saadun tuomion suorittamisen jälkeen (Kyngäs 2000, 15, 38, 41-45. 230-231, 234, 240).
Leimasta eroon ja eteenpäin
Rikollisen leimaa on vaikea karistaa. Rikoksista irrottautumiseen liittyy vaihe, jossa rikoksentekijä luo uudestaan identiteettiään. Tälle vaiheelle on ominaista, että rikostaustan omaava alkaa mieltämään itsensä ei-rikoksentekijänä. (Viikki-Ripatti 2011, 198-200.) Ei-rikolliseen elämäntapaan liittyvän identiteetin uudelleen prosessoinnin vaiheessa on tukea antava, arvostava ja välittävä vuorovaikutus keskeistä. Ilman sitä rikoksista irrottautuminen voi vaikeutua.
”Sit kun oon saanut oikeen avun, oon saanut elämästä kiinni”
Näin totesi eräs opinnäytetyöhöni haastattelema rikostaustan omaava henkilö. Mitä tämä apu sitten on? Tutkimuksessani, jossa haastattelin ryhmähaastattelumenetelmin 13 rikostaustan omaavaa, tuli esille, että keskeistä rikoksista irrottautumisen tukemisessa on paitsi kuntoutumiseen tähtäävien tukitoimien mahdollistaminen, niin myös ennen kaikkea se, että yksilö kohdataan arvostavasti, välittävästi ja yksilöllisesti. Hyvä vuorovaikutus sosiaalityöntekijän kanssa edistää rikoksista irrottautumista. Sosiaalityön vaikuttavuutta edistää kasvokkain tapahtuva hyväksi koettu vuorovaikutus. Yhteiskunta- ja sosiaalieettisesti tarkasteltuna onkin tärkeää, etteivät taloudelliset leikkaukset kohdistu sosiaalityön käytäntöön siten, että rikostaustan omaavat joutuvat pääasiassa asioimaan kirjallisesti sosiaalitoimessa. Monilla rikoksia tehneillä on ollut jo lapsuudesta saakka elämänhallinnan vaikeuksia ja terveydellisiä haasteita. Tällöin kuntouttavan sosiaalityön merkitys korostuu aikuisuudessa. Parhaimmillaan sitä toteutetaan suunnitelmallisesti ja pitkäjänteisesti.
Rikoksiin ajautuminen on prosessi, johon vaikuttavat monet eri tekijät
Usein tähän liittyvät prosessit ovat alkaneet jo lapsuudessa, jolloin on tärkeää kiinnittää huomiota myös ennaltaehkäisevään työhön ja varhaiseen tukeen.
”Pitäis olla niin, että jauhetaan yhteistä taikinaa, eikä niin, että jokainen jauhaa omaa taikinaansa.”
Rikoksista irrottautumisen tukemisessa yhteistyö eri viranomaisten kesken on tärkeää, kuten edellä oleva opinnäytetyötutkimukseni lainauksessa todetaan. Osallisuuden edistämisessä ja syrjäytymisen kehästä ulospääsemisessä on jokainen kohtaaminen merkityksellistä. Tämä haastaa paitsi sosiaalityöntekijät, niin myös jokaisen kanssakulkijan ottamaan mukaan jo tuomionsa kärsineet.
Rikoksista irrottautumisen prosessissa yksilö koittaa etsiä uutta paikkaa yhteiskunnan systeemissä. Monesti kiinnittyminen siihen voi olla haasteellista. Siihen vaikuttaa rikostaustan omaavan yksilöllisyys sekä sosiaaliset ja yhteiskunnalliset tekijät. Koska rikostaustan omaavalla on usein rankka psykososiaalinen historia ja elämänhallinnan vaikeuksia, korostuu vuorovaikutuksen merkitys.
Camilla Sundell
Lapin yliopisto
(11)
Verkosta tukea pienten lasten äideille
Internetin avulla ihmisten on helppo kohdata toisiaan ja olla vuorovaikutuksessa keskenään. Erityisesti pienten lasten äidit ovat ottaneet erilaiset verkkoyhteisöt omaksi kanavakseen, jossa he jakavat kokemuksiaan ja saavat tukea vertaisiltaan. Verkkoon onkin syntynyt lukuisia äitien omia nettiyhteisöjä, kuten keskustelufoorumit sekä viime vuosina suureen suosioon nousseet äitiysblogit.
Joillekin äideille internet on ainoa paikka, jossa heillä on mahdollisuus tavata muita äitejä. Verkkoyhteisöt ovatkin muodostuneet kaikille avoimiksi vertaisryhmiksi. Julkisilla palveluilla olisi mahdollisuus tarjota samantyyppisiä yhteisöllisiä ryhmiä myös suljetummassa muodossa. Verkkovälitteisyyttä ei ole juurikaan hyödynnetty perheille suunnattujen hyvinvointipalveluiden toteuttamisessa.
Tällaisille palveluille selkeästi olisi tilausta. Äideillä on tarve tuoda esille omaa äitiyttään ja samalla saada muiden hyväksyntää. Neuvola ei kuitenkaan enää automaattisesti järjestä äitiryhmiä, joten verkostoituminen ja tuen saaminen muilta äideiltä ei ole itsestään selvää.
Pikkulapsiarki on äideille hyvin raskasta, mutta siitä selviämistä tuntuu helpottavan mahdollisuus keskustella ja jakaa omia kokemuksiaan samassa elämäntilanteessa olevien kanssa. Toisten äitien kokemusten kautta he ymmärtävät, että muutkin käyvät läpi samanlaisia tilanteita, eivätkä he suinkaan ole yksin omien kokemustensa tai ajatustensa kanssa.
Neuvolan toiminta ei äitien mielestä ole myöskään riittävän yhteisöllistä eikä se tarjoa nopeaa apua päivittäisiin tai yllättäviin tilanteisiin. Äitien verkkoyhteisöissä sen sijaan vallitsee vahva yhteisöllisyys ja me-henki. Äidit kannustavat toisiaan ja kantavat huolta toistensa elämäntilanteista ja jaksamisesta. He jakavat mielellään omia kokemuksiaan auttaakseen muita. Lisäksi verkkoyhteisöissä tukea ja neuvoja on saatavilla hyvin nopeasti. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta yhteisöstä on Facebookiin perustetut paikkakuntakohtaiset Hätäkahvit – nimellä toimivat ryhmät, joissa äidit voivat pyytää toisiltaan nopeaa käytännön apua.
Miten verkkoa voitaisiin hyödyntää hyvinvointipalveluissa? Esimerkiksi neuvolan tai lastensuojelun palvelujen oheen voidaan luoda toimintaa, joka tarjoaa äideille mahdollisuuden osallistua vertaisryhmään verkon välityksellä. Tällaisessa ryhmässä äidit voivat tutustua samassa elämäntilanteissa oleviin vertaisiin ja jakaa omia kokemuksiaan luottamuksellisessa ympäristössä ja näin saada sosiaalista tukea. Verkkovälitteisissä ryhmissä äidit voisivat saada apua ja tukea vuorokaudenajasta riippumatta, toisin kuin julkisen sektorin palveluissa yleensä. Verkkovälitteisten palvelujen avulla myös palvelujen saatavuus erityisesti harvaan asutuilla alueilla paranisi.
Internetin potentiaali tulisi nykyistä paremmin huomioida perheille suunnattujen palveluiden kehittämisessä. Palvelujärjestelmän tehtävänä on kehittää sellaisia verkkopalveluja, jotka vastaavat asiakkaiden tarpeisiin ja joiden käyttö on helppoa hektisessä pikkulapsiperheen arjessa.
Pauliina Posio
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan Sosiaalista tukea? Verkkoympäristöt pienten lasten äitien arjen tukena.
(10)
Parisuhdeväkivallan vaietut kokijat
Mies ei voi kokea parisuhdeväkivaltaa? Henkinen väkivalta ei ole väkivaltaa? Tutkimuksemme kumosi vahvasti kyseiset väitteet.
Miehen kokema väkivalta on yhteiskunnassamme valtava tabu. Keskustelu menee helposti siihen, että puhuessamme miesten kokemasta väkivallasta, vähättelisimme jotenkin naisten kokemaa parisuhdeväkivaltaa. Asia ei tietenkään ole näin. Miesten kokemaa parisuhdeväkivaltaa pitää tuoda ihmisten tietoisuuteen, sillä se on yhteiskunnassamme vaiettu aihe.
Miehet itsekin mielellään vähättelevät kokemaansa parisuhdeväkivaltaa ja eivät hae siihen apua. Avun hakeminen on heille haastavaa ja itse väkivaltaongelmaa ei välttämättä edes tiedosteta ja jos tiedostetaan, niin miehet ajattelevat omassa mielessään, että miehen on kestettävä kipua. Kipua miehet mieluummin kestävätkin kuin aiheesta puhumisen häpeän. Tutkimuksemme perusteella sukupuoliroolit vaikuttavat miehillä erittäin voimakkaasti väkivaltaan suhtautumiseen sekä siihen, että apua ei haeta. Tutkimuksemme miehet kantoivat pitkään syyllisyyttä suhteen ongelmista ja sen päättymisestä.
Väkivallan muodot ja seuraukset
Miehet kokevat erityyppisiä väkivallan muotoja. Henkinen väkivalta haavoittaa uhriaan voimakkaasti. Tyypillistä on, että eri väkivallan muodot ovat yhteydessä toisiinsa. Miehet kokevat kontrollointia, mitätöintiä, manipulointia, uhkailua ja kiristämistä, taloudellista väkivaltaa sekä rajua fyysistä väkivaltaa.
Parisuhdeväkivallalla on pitkäaikaisia vaikutuksia miehiin. Miehet kokevat ahdistusta ja epätoivoa sekä häpeää koetusta väkivallasta. Erityisesti sillä on vaikutusta miesten itsetuntoon. Miehillä esiintyy univaikeuksia ja masennusoireita sekä poissaoloja töistä ja koulusta. Koettu väkivalta vaikuttaa miehiin siis hyvin kokonaisvaltaisesti.
Palveluiden kehittäminen
Miesten on hyvin vaikeaa hakea apua, sillä he jo etukäteen kokevat, ettei heidän parisuhdeväkivallan kokemuksiaan osata kohdata palvelujärjestelmässä. Tutkimuksemme perusteella miehet tarvitsevat ymmärtävää ja kärsivällistä kuuntelijaa. Ammattilaista, joka ikään kuin vahvistaa miesten kokemukset todeksi ja että heillä on oikeus tuntea kuten he tuntevat ja saada apua parisuhdeväkivaltaan. Toisaalta tarvitaan jämäkkyyttä, patistusta tilanteen etenemiseksi sekä konkreettisia neuvoja.
Palvelujärjestelmää tulee kehittää niin, että miehillä on helpompi hakeutua niiden piiriin. Jotta työskentely onnistuu parisuhdeväkivaltaa kokeneen miehen kanssa, ensimmäinen tapaaminen väkivaltapalveluiden työntekijän kanssa on merkittävä, sillä se ratkaisee palveluissa pysymisen ja on ensimmäinen askel miehen toipumiseen väkivaltaisesta suhteesta.
Miesten kokemasta parisuhdeväkivallasta pitää ehdottomasti keskustella julkisuudessa enemmän! Tutkimuksemme miehet toivoivat erityisesti tätä, sillä miehet tarvitsevat muiden samassa tilanteessa olevien miesten kokemustietoa aiheesta. Sitä, että he eivät ole jotain outoja poikkeustapauksia, vaan on muitakin parisuhdeväkivaltaa kokeneita miehiä. Näin miehet voivat päästä eroon syyllisyyden ja epäonnistumisen kokemuksistaan ja hakeutua väkivaltapalveluihin ilman henkistä painolastia. Väkivaltapalveluiden ”markkinointiin” tulee jatkossa panostaa niin, että niissä otetaan selkeästi huomioon MYÖS miehet väkivallan kokijoina, eikä vain tekijöinä!
Reeta Laitinen
Suvi Orislahti
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Kuopassa – Miesten kokemuksia parisuhdeväkivallasta.
(9)
Parisuhdeväkivallan vaiettu salaisuus
Väkivallan tekijä pystyy käyttämään vallan elementtinä väkivallan salattavuutta. Naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa esiintyy vieläkin yhteiskunnassamme, vaikka olemme hyvinvointivaltio, jossa korostetaan miesten ja naisten tasa- arvoa sekä molemmilla olevia yhtäläisiä ihmisoikeuksia. Miten yhteiskuntamme ja siellä olevat ihmiset suhtautuvat parisuhdeväkivaltaan? Käytän lähdeaineistona mediassa esillä olevia kirjoituksia parisuhdeväkivallasta.
Väkivalta vaikuttaa sen kokijaan, sekä koko perheeseen. Se voi raaimmillaan johtaa puolison ja/ tai myös lasten kuolemaan! Perhesurmat olivat puheenaiheena mediassa muutama vuosi sitten ja osassa niissä syynä oli, että puoliso surmasi perheensä, koska nainen halusi erota miehestään. Puoliso menettää eron myötä valta- asemansa suhteessa naiseen. Sisäasianministeri Päivi Räsänen kertoi Terveyden ja hyvinvointilaitoksen tekemästä selvityksestä, jonka mukaan viranomaisten välisen yhteistyön lisäämisellä voitaisiin paremmin tunnistaa ja puuttua perheessä vallitsevaan väkivaltaan. Asenteita muuttamalla voitaisiin tarjota perheelle enemmän apua eikä vain välttämättömiä toimenpiteitä. Ilman tätä väkivallan kierrettä on vaikea katkaista.
Nainen voidaan leimata parisuhdeväkivallan aiheuttajaksi. Asenteet ovat syvällä yhteiskunnassamme, jotka muodostuvat jo lapsuudessa. Voidaan ajatellaan, että nainen voi omalla käyttäytymisellään vaikuttaa väkivallan syntymiseen. Parisuhdeväkivallassa myös mies syyllistää naista käyttämästään väkivallasta. Nainen uskoo lopulta omaan syyllisyyteensä ja alkaa tämän syyllisyyden, häpeän ja väkivallan pelon johdosta peitellä tai kaunistella kokemaansa väkivaltaa itselle ja muille sekä puolustella sen tekijää. Nainen haluaa onnistua omassa roolissaan puolisona, äitinä ja kodista huolehtijana sekä saavuttaa hyvän parisuhteen. Se tarkoittaa kulissien ylläpitämistä onnellisesta parisuhteesta, jonka väkivallasta puhuminen rikkoo.
Parisuhdeväkivalta voi jatkua perheen kodissa vuosikausiakin ilman, että kukaan huomaa naisen hätää. Tällöin nainen jää yksin asian kanssa ja se mahdollistaa väkivallan jatkumisen ja pahenemisen. Mies voi eristää naisen muista ihmisistä ja estää naisen avun hakemisen. Nainen voi myös tottua miehen käyttämään väkivaltaan ajan kuluessa, jolloin se normalisoituu osaksi parisuhdetta. Parisuhdeväkivalta voi myös jatkua jos nainen ei osaa tunnistaa kohtaamansa väkivaltaa väkivallaksi, kuten henkistä väkivaltaa. Parisuhdeväkivaltaa koskevan tiedon lisäämisellä voitaisiin helpottaa väkivallan tunnistettavuutta.
Viranomaisten asenteet voivat vaikuttaa parisuhdeväkivallasta puhumiseen ja avun hakemiseen. Nainen voi kokea, että hän ei saa tarvittavaa apua viranomaisten taholta tai hänen kertomuksensa joutuu arviointiin ja jopa hänen syyllistämiseensä. Tämän johdosta naiset eivät mielellään kerro kokemastaan väkivallasta. Väkivaltaisesta parisuhteesta lähteminen on vaikea prosessi, joka ei tapahdu hetkessä. Viranomaisia tulisi kouluttaa enemmän aiheen sensitiivisyydestä ja siitä miten he ottavat puheeksi parisuhdeväkivallan, jos he epäilevät naisen kärsivän siitä. Naista tulee myös osata ohjata eri auttamisjärjestelmien piiriin, jotta nainen ei jää yksin ja hänen väkivaltaisesta parisuhteesta irrottautuminen voisi tapahtua mahdollisimmin pian.
Parisuhdeväkivallan salattavuutta voidaan rikkoa siitä puhumalla, sekä sen syiden ja seurausten esiintuomisella. Mielestäni ihmisten tulisi rohkaistua puhumaan väkivallasta suoraan aina sitä epäiltäessä. Asenteiden pitää muuttua ja parisuhdeväkivalta tulee tuomita ja syyllistää sen tekijä! Naisen ei tule tuntea syyllisyyttä ja häpeää sen julkituomisesta vaan häntä tulee kannustaa kertomaan kokemuksistaan, jotta parisuhdeväkivalta tulee ilmi ja siihen voidaan puuttua viranomaisten tai lähipiirin toimesta,
Maarit Karvo
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Yhteensidotut – Parisuhdeväkivallan kiinnipitävä voima.
(8)
Nuorisotyön ytimessä – Neiossa nuori kohdataan
Nuorisotakuun ja –politiikan ja nuorten todellisuuden kohtaamattomuus on aika ajoin nostettu esille, ja hyvästä syystä. (1) Nuorisotyöltä vaaditaan tulostavoitteellisuutta kuin pörssiyhtiöltä ikään, ja onnistumisen mittareiksi huolitaan nuoret, jotka on saatu pois työttömyys- ja kouluttautumattomuustilastoja rumentamasta.
Yhteisöllisyyden ja osallisuuden käsitteet vilisevät koulutuspoliittisissa teksteissä ja poliitikkojen puheissa taikasanojen tavoin syrjäytymistä poistavina tekijöinä, mutta talouden pyörissä ne ovat hioutuneet sanahelinäksi. Nuori nähdään kapeiden linssien läpi tulevaisuuden työntekijänä, osallisuus työelämään kiinnittymisenä ja yhteisöllisyys työ- ja opiskelupaikoilla automaattisesti syntyvänä liittymisen jälkituotteena. (2)
Todellisuus on muuta. Nuoren tie koulusta alan opintoihin ja töihin ei läheskään aina etene suoraviivaisesti, sillä nuori tarvitsee tilaa kokeilla erilaisia polkuja ja yhteisöjä sekä tulla kuulluksi ja hyväksytyksi. Resurssien kiristyksen myötä nuorisotyöstä uhkaa karsiutua pois sen ydin: sosiaalinen kasvatustyö, joka perustuu nuoren ja luotettavan aikuisen kohtaamiseen. (3)
Kunnat pyrkivät eroon seinistä nuorisotyön ympärillä, toisin sanoen tehostamaan tilojen käyttöä ja jalkauttamaan nuorisotyöntekijöitä sinne, missä nuoret liikkuvat. Olen kuitenkin vakuuttunut, että nuoria luokseen kutsuvalla tilatyöllä on merkittävä rooli aidon yhteisöllisyyden ja osallisuuden rakentumisessa. Sain etnografisen tutkielmani kautta tutustua Raha-automaattiyhdistyksen sekä Rovaniemen kaupungin tukemaan nuorisotyöhön Neiot – Tyttöjen Talolla, jossa yhteisöllisyys ja osallisuus saavat rakennuspalikoita talon kulttuurista sekä tyttöjen ja aikuisten välisestä vuorovaikutuksesta.
Fyysisesti koulu- ja muista instituutioista erillään seisovassa Tyttöjen Talossa ei vallitse valmiita nuorten välisiä hierarkioita. (4) Sen kodinomainen tunnelma, tasa-arvoinen tilatoteutus sekä tyttöjen tarpeiden mukaan muuttuvat tilat mahdollistavat yhteisöllisyyden ilman koulusta tai muista insituutioista saatuja sosiaalisia leimoja, kuten epäsuosittu tai syrjäytynyt. Kiusaamista ja ulossulkemista ei esiinny. Jos esiintyisikin, siihen olisi helppo puuttua yhteisöllisesti, sillä yhden palkatun ohjaajan lisäksi talolla toimii vapaaehtoisia, kaikenikäisiä isosiskoja.
Aikuisten ja nuorten välisissä kohtaamisissa tytöille annetaan huomiota ja huolenpitoa, neuvontaa ja tukea, ja heitä kannustetaan osallistumaan talon yhteisöön sekä muihin paikallisyhteisöihin. Vuorovaikutusta siivittää tyttöjen toivomat, heille maksuttomat aktiviteetit, kuten ruuanlaitto ja keilaaminen, ja niiden keskeltä kumpuava nauru.
Yhteisöllisyyteen kuuluu mahdollisuus osallistua yhteisön toimintaan omien toiveidensa ja voimavarojensa mukaisesti. Kun tyttö näkee omien toiveidensa konkretisoituvan ja oman vaikutusvaltansa talon toiminnassa, se rakentaa yhteisöllisyyden tunnetta.
Osallisuuteen kuuluu mahdollisuus määritellä, missä ja miten haluaa olla osallisena. Kun aikuisella on aikaa tutustua nuoreen ja päinvastoin, kun toiminnalla ei ole nuoren ulkopuolelta tulevaa päämäärää, se rakentaa osallisuutta hänelle tärkeissä asioissa ja pyrkimyksissä.
Yhteisöllisyyttä ja osallisuutta ei voi luoda työntämällä nuorta koulu- ja työelämään, jossa hänen elämäntilanteensa haasteisiin ei todellisuudessa pystytä vastaamaan. (2) Ilman nuorisotyöntekijän ja nuoren välistä aitoa kohtaamista nuori jää vaille kaipaamaansa tukea. Nuorisotyön ytimen muodostumiseen tarvitaan aikaa, joita resursseja oikein kohdistamalla voidaan nuorelle tarjota.
Heli Honkasilta
Lapin yliopisto
Lähteet
1 Mm. Tiitinen, Laura: Nuoren elämä ei ole putki. Tässä blogissa. Postattu 8.12.2015, viitattu 23.2.2016.
2 Souto, Anne-Mari 2014: Ohitettu nuoruus? Aikuismainen työelämäkykyisyys ja ammatillinen koulutus. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 158–161.
3 Cederlöf, Petri 2014: Tavallinen nuorisotyö ja nuorisotakuu. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 193–198.
Kylmäkoski, Merja 2007: Eteinen, vessa, keittokomero ja huone – Niistä on nuorisotila tehty. Teoksessa Hoikkala, Tommi & Sell, Anna (toim.): Nuorisotyötä on tehtävä. Menetelmien perustat, rajat ja mahdollisuudet. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura. Julkaisuja 76. Helsinki, 393–409.
4 Hämäläinen-Luukkainen, Jaana 2006: Nuorten tilattomuus koulussa. Teoksessa Kylmäkoski, Merja & Lind, Kimmo & Hintikka, Timo & Aittola, Tapio (toim.): Nuorten tilat. Sarja C. Oppimateriaaleja 9. HUMAK. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 70. Gummerus. Helsinki, 43–62.
(7)
Lukutaito on etuoikeus
Maailmassa on noin 780 miljoonaa aikuista, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa (1). Suurin osa luku- ja kirjoitustaidottomista aikuisista on naisia (2).
Nykysuomalaisille on itsestään selvää, että aikuinen osaa lukea. Suomessakin koko kansan kouluttaminen on silti suhteellisen tuore asia. Sata vuotta sitten meillä oli jo kansakouluja, muttei vielä yleistä oppivelvollisuutta – se saatiin vuonna 1921 (3). Siitä vielä sata vuotta taaksepäin opiskelu oli vain pienen eliitin etuoikeus. Sukujuuriaan miettimällä voi arvailla, olisiko itse lukutaitoinen, jos olot Suomessa eivät olisi muuttuneet.
Monissa maissa, joista Suomeen tullaan pakolaisina, lukutaito on edelleen harvojen etuoikeus. Esimerkiksi Afganistanissa vain noin 24 % aikuisista naisista osaa lukea. Sisällissodan repimässä Somaliassa koululaitoksella ei ole juuri edellytyksiä toimia. Monelta pakolaiselta koulu jää kesken myös pakomatkan takia.
Tietoyhteiskunta vaatii lukutaitoa
Suomeen tulijan lähtömaan kulttuurissa lukutaidon puute ei välttämättä ole ollut leimaavaa. Lukutaito ei myöskään aina ole ollut välttämätöntä arjessa selviytymiselle. Suomalainen tietoyhteiskunta kuitenkin perustuu lukutaidolle ja numeerisille taidoille enemmän kuin ehkä osaamme ajatellakaan.
Jopa niin arkinen asia kuin kaupassa käyminen vaatii lukutaidottomana maahan tulleelta aikuiselta paljon opiskelua. Kaikki eivät uskaltaudu yksin kauppaan vielä vuosien maassaolon jälkeenkään. Kaupassa on ensinnäkin osattava lukea tai ainakin tunnistaa tuotteiden nimet tietääkseen, mitä ostaa. On myös ymmärrettävä hinnat ja osattava käsitellä rahaa tai pankkikorttia.
Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulevilla aikuisilla on oikeus pitempään kotoutumisajan tukeen kuin muilla maahanmuuttajilla. Ennen varsinaisia kotoutumiskoulutuksen kursseja he voivat opiskella luku- ja kirjoitustaidon kursseilla.
Aikuisen on kuitenkin lasta vaikeampi oppia lukemaan. Myös uuden kielen oppiminen on vaikeampaa, kun aikaisempi koulutausta puuttuu. Pakolaisilla on usein myös traumoja, jotka vaikeuttavat kaikkea uuden oppimista. Vain harva lukutaitoa vailla maahan tullut aikuinen oppii lukemista ja suomen kieltä niin hyvin, että voisi – ainakaan nykyisellä vaatimustasolla – jatkaa ammatilliseen koulutukseen ja työllistyä.
Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulleet aikuiset ovatkin ryhmä, joka jää helposti syrjään kaikesta. Erityisesti naiset saattavat jäädä kodin seinien sisäpuolelle, näkymättömiin. Miehet liikkuvat usein kodin ulkopuolella naisia enemmän ja saattavat oppia suomen kielen suullisen taidon naisia paremmin, vaikka lukutaito puuttuisikin. Naisilta suhteet muihin suomalaisiin kuin viranomaistahoihin saattavat puuttua kokonaan.
Apua vapaaehtoisista?
Suhteet suomalaisiin olisivat tärkeitä niin kielen oppimisen kuin muun kotoutumisen kannalta. Vapaaehtoistoiminta on onneksi lisääntynyt myös kotouttamisessa. Esimerkiksi Rovaniemellä maahanmuuttajien sosiaalitoimisto koordinoi kotokaveritoimintaa (4). Mannerheimin Lastensuojeluliitolla on Ystäväksi maahanmuuttajaäidille –hanke (5) ja Helsingin Diakonissalaitos etsii maahanmuuttajaopiskelijoille kielikavereita (6).
Siltojen rakentaminen suomalaisten ja maahanmuuttajien kohtaamisille voisi kuulua yleisemminkin kotouttamistyöhön ja sosiaalityöhön maahanmuuttajien kanssa. Pelkkien viranomaiskontaktien avulla kotoutuminen jää ohueksi.
Miksi he sitten tulevat?
On selvää, että kouluja käymättömien ihmisten vastaanottaminen on Suomelle kalliimpaa kuin valmiiksi koulutetun työvoiman vastaanottaminen. Suurin osa luku- ja kirjoitustaitoa vailla olevista aikuisista tulijoista on pakolaisia. Suomi on allekirjoittanut pakolaisten vastaanottamisesta kansainvälisiä sopimuksia, muun muassa Geneven sopimuksen (7). Geneven sopimuksessa on syrjintäkielto, joka kieltää pakolaisten valikoimisen heidän ominaisuuksiensa perusteella.
Kun puhutaan pakolaisista, puhutaan ihmisistä, jotka ovat avun tarpeessa. Avun tarpeen mukaisesti heitä on myös autettava – ei siis esimerkiksi koulutuksen tai muiden hyötynäkökohtien perusteella.
Eila Mustaparta
Lapin yliopisto
Lähteet
-
-
- EU-Speak. Uutiskirje #1. Lokakuu 2015. https://research.ncl.ac.uk/media/sites/researchwebsites/eu-speak2/EU-SPEAK3%20julkistaa%20tiedon%20uudesta%20Erasmus+-rahoituksesta.pdf
- http://www.uis.unesco.org/literacy/Documents/fs32-2015-literacy.pdf
- http://www.minedu.fi/etusivu/arkisto/2009/0511/koulun_penkille.html
- http://www.rovaniemi.fi/fi/Palvelut/Perhe–ja-sosiaalipalvelut/Maahanmuuttajasosiaalityo/Kaveriksi-kotopolulle
- http://uudenmaanpiiri.mll.fi/toiminta/ystavaksi-maahanmuuttajaaidille/
- http://www.kansalaisareena.fi/valikko/wp-content/uploads/2015/06/Laura-Hakoköngas.pdf
- http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1968/19680077/19680077_2
-
(6)
Perhesurmiin puuttumisen mahdollisuudet
Perhesurmat ovat harvinainen ilmiö ja media uutisoi niistä yllättävinä tekoina. Perhesurmien taustalla on kuitenkin useita riskitekijöitä, joita läheiset ja viranomaiset eivät aina ole huomanneet tai eivät ole osanneet suhtautua niihin riittävän vakavasti.
Perheissä on ollut väkivaltaa ennen surmatekoja, mutta perheiden välillä on eroja väkivallan muodoissa ja siinä, kuinka paljon väkivaltaa on ollut. Väkivalta on ollut fyysistä, henkistä tai puolison kontrollointia. Väkivallan alku ja kulku eivät käy tarkasti vaiheittain ilmi, mutta perheissä on havaittavissa väkivallan kierre. Aluksi väkivallaton kumppani alkaa vastata toisen osapuolen käyttämään väkivaltaan väkivallalla ja näin väkivalta tuottaa lisää väkivaltaa (1).
Joissakin perheissä poliisit on soitettu kotiin paikalle väkivaltatilanteen vuoksi. Eräässä perheessä poliisit olivat rauhoittaneet tilanteen paikan päällä eikä ketään viety putkaan. Poliisien pitäisi aina perheväkivaltatilanteissa ohjata asiakkaat sosiaali- ja terveyspalveluihin käsittelemään väkivallan taustalla olevia ongelmia, sillä ne eivät poistu, vaikka tilanne sillä hetkellä rauhoittuukin.
Väkivallan lisäksi perhesurmien pitkäaikaisia riskitekijöitä ovat parisuhteen ongelmat, ero tai eroaikeet, taloudelliset ongelmat, riippuvuudet, persoonallisuushäiriöt ja vaikeudet yhteishuoltajuudessa. Lisäksi surmaajilla oli ollut unettomuutta ennen surmia. Surman taustalla on usein monia eri riskitekijöitä ja tilannetta voidaan kuvata konfliktien kasautumisena (2).
Palvelujärjestelmässämme on palveluita, jotka kohdentuvat perhesurmien pitkäaikaisiin riskitekijöihin. Esimerkiksi vanhempien välien ollessa riitaisat voidaan yhteishuollossa lapsen siirtyminen vanhemmalta toiselle toteuttaa valvottuna vaihtona, jolloin työntekijä on vaihtotilanteessa läsnä. Surmaperheissä palveluita ei kuitenkaan ole käytetty tai niitä on käytetty vähän.
Miksi perheet eivät ole hakeneet apua ongelmiinsa? Yhtenä merkittävänä tekijänä on ollut haluttomuus puhua ongelmista. Erityisesti surmaajalla on voinut olla tarve menestyä ja pitää yllä kulissia. Mielentilatutkimuksissa persoonallisuushäiriöt on nähty yhtenä esteenä avun hakemiselle. Joissakin perheissä tapahtumat ovat edenneet niin nopeasti, ettei apua ole ehditty hakea. Osa perheistä oli joskus hakenut apua ongelmiinsa, mutta ei surmia edeltäneenä aikana. He olivat kokeneet, etteivät olleet apua saaneet. Huonot kokemukset avun saamisesta voivat olla esteenä avun hakemiselle myöhemmin uudelleen.
Haasteet palvelujärjestelmälle
Ammattilaisten näkökulmasta perhesurmien ennakointi on vaikeaa, sillä riskitekijät ovat dynaamisia ja riskin suuruus vaihtelee. Lisäksi surmaajan mielentila voi muuttua äkillisesti esimerkiksi itsetuhoiseksi. Tilanteen ymmärtämiseksi ammattilainen tarvitsee paljon tietoa surmaajasta ja perheestä pitkältä ajalta. (3.) Perusteellinen perehtyminen asiakkaiden elämäntilanteeseen on kuitenkin mahdotonta, jos asiakkailla ei ole halua puhua ongelmistaan. Lisäksi tietojen keräämistä voivat haitata lyhyet tapaamis- ja vastaanottoajat, epäselvyydet tietojen vaihtamisesta ammattilaisten välillä sekä työntekijöiden vaihtuvuus.
Esteenä oikeanlaiselle avun saamiselle voi olla perheiden tavallisuus, joka saattaa harhauttaa ammattilaista. Perheet ovat usein ydinperheitä, vanhemmat ovat hyvin koulutettuja ja työssäkäyviä eikä surmaajiin voi liittää tyypillisiä henkirikoksen tekijän piirteitä. Auttamisen mahdollisuudet edellyttävät ammattilaiselta valmiutta katsoa asioita toisin (4).
Perhesurmien pitkäaikaiset riskitekijät, niiden muuttuminen sekä avun hakemisen ja saamisen kysymykset herättävät pohtimaan kohdattavien asiakkuuksien vaativuutta ja antaako koulutus ammattilaisille riittävät valmiudet kohtaamisiin.
Sari Veikanmaa
Lapin yliopisto
Lähteet
-
-
- Säävälä, Hannu & Nyqvist, Leo & Salonen, Santtu 2006: Väkivallan tekijän taustaa. Teoksessa Säävälä, Hannu & Pohjoisvirta, Riitta & Keinänen, Eero & Salonen, Santtu (toim.): Mies varikolle. Apua lähisuhdeväkivaltaan. Oulun ensi- ja turvakoti ry. Oulu, 31–55.
- Harper, Dee Wood & Voigt, Lydia 2007: Homicide Followed by Suicide. An Integrated Theoretical Perspective. Homicide Studies 11(4), 295–318.
- Sachmann, Mark & Harris Johnson, Carolyn Mary 2014: The Relevance of Long-Term Antecedents in Assessing the Risk of Familicide-Suicide Following Separation. Child Abuse Review 23(2), 130–141.
- Hurtig, Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2014: Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. UNIpress. Kuopio, 250–280.
-
(5)
Lapsen kengissä aikuissosiaalityössä
Uutisoinnin perusteella lasten pahoinvointi vaikuttaa lisääntyvän hyvinvointiyhteiskunnassa. Lastensuojelun resurssit ovat ahtaalla. Aikuisten sosiaalihuollon palveluita ei ole hyödynnetty riittävästi lastensuojelun työmuotona. Lasten huomioinnin ajatellaan kuuluvan lastensuojeluun.
Aikuissosiaalityön toimintakentällä ensisijaisina asiakkaina ovat aikuiset, mutta sosiaalihuollon toteutuminen vaikuttaa myös perheen lapsen tilanteeseen. Aikuissosiaalityössä työskentelevillä sosiaalityöntekijöillä on ymmärrys vanhemman tilanteen vaikutuksesta lapseen, mutta konkreettisista työtavoista ja -käytänteistä on puute.
”Lapset näkkyy perhetiedoissa ja paperilla. Otetaan ne (lapset) tulona huomioon”
Lapsen elämään vaikuttavia päätöksiä tehdään esimerkiksi toimeentulotuki-, päihde- ja mielenterveystyössä, jotka ovat aikuissosiaalityön keskeistä toiminta-aluetta. Lasten huomioiminen ja näkyväksi tekeminen tulee tapahtua näissä kohtaamisissa. Lapsi on aina asiakas, kun sosiaalihuoltoa hakevassa, käyttävässä tai sen kohteena olevassa perheessä on lapsi. Konkreettisimmin lapsen asiakkuus näkyy toimeentulotukityössä. Lapsilisät otetaan perheelle tulona huomioon. Lapset toimivat myös perusteena myöntää perheelle harkinnanvaraista toimeentulotukea esimerkiksi vuokrarästeihin.
Lapsi vanhemman varjossa
Lasten kodin ulkopuolelle sijoittamisen syyt liittyvät usein vanhempien elämän haasteisiin kuten heidän päihde- ja mielenterveysongelmiin, jaksamattomuuteen, perheristiriitoihin, avuttomuuteen, osaamattomuuteen ja taloudellisiin ongelmiin (1,2,3). Siitä huolimatta aikuissosiaalityöntekijät eivät olleet huolestuneita vanhemmuuteen liittyvistä kysymyksistä. Lasten huomioiminen aikuissosiaalityön toimintakentällä on työntekijälähtöistä ja tilannesidonnaista eikä siihen myöskään ole yhteneväisiä toimintatapoja. Uudistunut sosiaalihuoltolaki (1302/2014) velvoittaa kuntaa tarjoamaan avohuollon palveluita perheelle ilman lastensuojeluasiakkuutta.
”Asiakkaana yleensä aina perheen aikuinen – Hakemuksen jättäjä”
Sosiaalipalvelut on usein kunnissa organisoitu elämänkaariajattelumallin mukaisesti. Se ohjaa sosiaalityöntekijöitä kohdentamaan työnsä oman asiakaskuntansa mukaan. Se näkyy sosiaalityöntekijöiden tavassa puhua asiakkaista yksilöinä. Työ on myös tekijänsä näköistä ja sitä voi tehdä monella tapaa sosiaalityöntekijän oman kiinnostuksen mukaan.
Lasten omaa ääntä, osallisuutta ja toimintaa ei voi sivuuttaa. Lapsissa on tulevaisuus. Heidän hyvinvointinsa tulee ottaa huomioon kaikissa palveluissa, joissa työskennellään aikuisten asiakkaiden kanssa, joilla on alaikäisiä lapsia. Jotta lapsi tulee huomioiduksi aikuissosiaalityössä, hänet täytyy ensin tehdä näkyväksi aikuisille suunnatuissa palveluissa.
Marja Sundqvist
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro graduun sosiaalityöntekijöiden kokemuksia lasten huomioimisesta ja osallisuudesta aikuissosiaalityössä.
-
-
- Heino, Tarja 2007: Keitä ovat uudet lastensuojelun asiakkaat? Tutkimus lapsista ja perheistä tilastolukujen takana. THL-raportti. Helsinki. Valopaino Oy.
- Myllärniemi, Anniina 2006: Huostaanottojen kriteerit pääkaupunkiseudulla. Selvitys pääkaupunkiseudun lastensuojelun sijoituksista. Helsinki: SOCCA.
- Kestilä, Laura & Paananen, Reija & Väisänen, Antti & Muuri, Anu & Merikukka, Marko & Heino, Tarja & Gissler, Mika 2012a: Kodin ulkopuolelle sijoittamisen riskitekijät. Rekisteripohjainen seurantatutkimus Suomessa vuonna 1987 syntyneistä. Yhteiskuntapolitiikka 77:1. 34−52.
-
(4)
Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia arjesta ja ikääntymisestä
Ikääntyneiden kehitysvammaisten odotettavissa oleva elinikä nousee muun väestön lailla, mutta heidän kokemuksensa ovat jääneet taka-alalle. Myös kehitysvammaisten ikääntymiseen tulee kiinnittää huomiota, ja pyrkiä kehittämään heille tarjottavia palveluita sekä huomioida yksilöiden erilaiset toivomukset arkea koskien.
Kehitysvammaisiin suhtautuminen on ollut negatiivista kautta historian, aina viime vuosikymmenille saakka. Kehitysvammaisten kohtelu ja suhtautuminen on vaihdellut laitoksiin eristämisestä säälimiseen. 1970-luvun taitteessa myös Suomessa alkoi liike, jolla pyrittiin purkamaan kehitysvammaisten laitosasumista, ja tuomaan kehitysvammaiset lähemmäksi muuta yhteiskuntaa. (1) Tämän liikkeen, kehitysvammaisten asioita ajavien järjestöjen sekä hyvinvointipalvelujen paranemisen myötä kehitysvammaisten ikääntyminen mahdollistuu muun väestön lailla.
Usein kehitysvammaisia koskevissa tutkimuksissa kuullaan kehitysvammaisten omaisten tai heidän kanssaan työskentelevien henkilöiden ääntä. Ikääntyneet kehitysvammaiset ovat harvoin tutkimuksen tiedontuottajina, vaikka heidän kuulemisensa olisi tärkeää. Tutkimuksessani keskitynkin heidän kokemuksiensa kuuntelemiseen arjesta sekä heidän ajatuksistaan ikääntymisestä.
Arjesta mielekästä
Myös ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää arjen sujuminen mielekkäästi. Päivä- ja toimintakeskukset ovat monelle merkityksellisiä paikkoja sekä niiden tarjoamien aktiviteettien että sosiaalisten suhteidensa vuoksi. Käsillä tekeminen koetaan tärkeänä osana arkea, oli kyseessä sitten työt tai harrastusmielessä käsitöiden tekeminen.
Oma tupa, oma lupa
Ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää oma koti ja sen sopivuus omiin tarpeisiin. Koti on tärkeä riippumatta asumis- ja tukimuodoista. Oman huoneen sisustaminen omalle silmälle miellyttäväksi, tärkeiden tavaroiden tuominen entisestä kodista sekä kodin yksityisyys auttavat ikääntynyttä kehitysvammaista tuntemaan huoneensa kodiksi. Itsenäisesti asuvilla yksityisyys ja itsenäisyys toteutuvat automaattisemmin, sillä heidän kodissaan ei ole ympärivuorokautista henkilökuntaa.
Ikääntyneille kehitysvammaisille, niin kuin muillekin, on sosiaalinen tuki välineellistä tukea arvokkaampaa.
Sosiaaliset suhteet ovat merkityksellisiä myös ikääntyneille kehitysvammaisille. Naapurit, päivä- ja toimintakeskusten henkilökunta sekä muut asiakkaat ja omaiset ovat tärkeimpiä sosiaalisia suhteita. Sosiaaliset suhteet mahdollistavat keskustelun kulloinkin mieltä painavista asioista. Sosiaalinen tuki voi vaikuttaa positiivisesti terveyteen tai vähentää stressin aiheuttajien negatiivisia vaikeuksia (2). Asumismuoto voi vaikuttaa sosiaalisten suhteiden määrään. Yksin asuvien kehitysvammaisten sosiaaliset suhteet ovat riippuvaisia heidän omasta aktiivisuudesta, kun taas ryhmäkodeissa on enemmän ihmisiä lähellä arjessa.
Terveys on merkityksellinen ikääntyneiden kehitysvammaisten elämässä, sillä hyvä terveydentila mahdollistaa asumisen haluamallaan tavalla. Esimerkiksi tuetussa ryhmäkodissa asutaan ilman ympärivuorokautista apua. Luonnollisesti terveys vaikuttaa myös liikkumiseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Moni haastateltava koki terveytensä tärkeäksi, mutta ei itsestäänselvyydeksi. Heillä oli halua pitää hyvää huolta itsestään ja terveydestään.
Aktiivisuutta on monenlaista!
Ikääntyneiden kehitysvammaisten osallistuminen yhteiskuntaan omien kykyjen ja mahdollisuuksien mukaisesti on tärkeää henkilön itsensä lisäksi myös ympäristölle. Tuottava aktiivisuus voi olla tärkeä osa tyytyväistä vanhenemista (3). Tuottava aktiivisuus voi olla palkka- tai vapaaehtoistyötä. Tutkimukseni kehitysvammaiset tuottavat ympäristölleen muun muassa käsitöitä, musiikkia ja paljon sosiaalista hyvää. Yksi haastateltavista huolehti lähellä asuvasta liikuntarajoitteisesta henkilöstä.
Ikääntyneiden kokemukset ja elämäntarinat tuottavat arvokasta tietoa. Huomiota tulisi kiinnittää enemmän myös niiden yksilöiden kokemuksiin, joiden kommunikointikeinot ovat rajalliset. Heilläkin on omat tarinansa, jotka ansaitsevat tulla kuulluksi.
Tiia Pelkonen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkimukseen Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia ikääntymisestä ja arjesta. Teemahaastattelu onnistuneen vanhenemisen pohjalta.
Lähteet
(1) Repo, Marjo 2012: Historiasta nykypäivään. Teoksessa Malm, Marita & Matero, Marja & Talvela, Eeva-Liisa (toim.): Esteistä mahdollisuuksiin. Vammaistyön perusteet. 3.painos. 13–32
(2) Rowe, John & Kahn, Robert 1987: Human Ageing: Usual and successful. Teoksessa Science. 237. 142–149.
(3) Rowe, John & Kahn, Robert 1997: Successful Aging. Teoksessa The Gerontologist. Volume 37. Number 4. 433–440.
(3)
Ikääntyneet internetin ihmemaassa
Tilastokeskuksen mukaan 68 prosenttia 65-74−vuotiaista on käyttänyt internetiä viimeisen kolmen kuukauden aikana (3). Tämän päivän kolmasikäläiset ovat aktiivisia osallistujia ja vaikuttajia, joista suuri osa ylläpitää sosiaalisia suhteita monin tavoin.
Suurten ikäluokkien tulolla eläkeikään on vaikutuksia mm. mediamaailmaan, yhdistystoimintaan ja yhdyskuntaelämään Eläkeläisten sosiaalinen ja fyysinen liikkuvuus on lisääntymässä, samoin terveyteen ja kunnonkohotukseen liittyvät tuotteet ja palvelut kiinnostavat kolmasikäläisiä. (1) Heillä on kiinnostusta, aikaa ja varaa osallistumiseen sekä harrastamiseen. Tämä näkyy lisääntyvänä ikääntyneiden määränä yhteiskunnan eri toiminnoissa, kuten politiikassa, yhdistys- ja vapaaehtoistoiminnoissa.
Mä olen paljon kaikissa yhteiskunnallisissa asioissa mukana.
Kolmas ikä alkaa useimmiten eläkkeelle jäännin myötä. Sitä kuvataan henkilökohtaisten aikaansaannosten täydellistymisenä ja silloin yksilö on vapaa toteuttamaan henkilökohtaisia tavoitteitaan. Väestörakenteen jatkuvasti vanhetessa vanhempien ikäryhmien vaikutusvalta ja asema yhteiskunnan valtajärjestelmässä saattaa vain kasvaa. (2)
Nyt eläkkeellä on aikaa ja uteliaisuus on lisääntyny.
Tekniset ratkaisut tehty nuorten ehdoilla
Kolmasikäläiset ovat ahkeria internetin käyttäjiä. He tekevät siellä tilauksia ja seuraavat yhteisöpalveluita, aivan kuten muutkin. Jopa 34 prosenttia kolmasikäläisistä käyttää internetiä useita kertoja päivässä. (3)
Haasteet syntyvät siitä, että useimmat tekniset ratkaisut on tehty nuorten ja terveiden ihmisten ehdoilla, jotka ovat kasvaneet tekniikan parissa. Nykyään suuri osa julkisten ja yksityisten palvelujen asiointia tapahtuvat tietotekniikan avulla. Samoin kuin pankki-, tapahtuma, terveys- ja neuvontapalvelut hoituvat tietotekniikan avulla. Ikäihmiselle esimerkiksi erilaisten tuotteiden, kuten elektroniikan, etujen ja haittojen hahmottaminen voi olla vaikeaa vähäisten teknisten tietojen ja taitojen vuoksi. Sen vuoksi ikääntynyt on usein myyjien, palveluntuottajien tai asentajien armoilla. (4)
Huonoja puolia voi tulla, että siellä joutuu huijatuksi tai sitä käytetään väärin.
Ikääntyminen ei ole tehty yhdestä muotista
Vaikka ikääntyminen on monimuotoistunut viime vuosina, tuottaa mainonta ja media kuvaa aktiivisesta ikääntyvästä joka osaa, tuottaa ja osallistuu monin eri tavoin yhteiskunnassa. Kuitenkaan kaikki eivät tähän muottiin istu.
Ikääntyneiden syrjäytyminen tietoyhteiskunnasta on iso ongelma, mihin täytyy kiinnittää huomiota. Kun tieto ja asiointi ovat yhä enemmän sähköisessä muodossa, teknologian käytön vaikeudet voivat aiheuttaa ikääntyneille jopa isoja taloudellisia menetyksiä. (5)
Internet tarjoaisi keinoja yhteydenpitoon ja osallistumiseen varsinkin niille ikääntyville, joiden liikkuminen ulkomaailmassa on terveydellisistä tai muista syistä rajoittunut. Hyvävoimaiset ikääntyvät hakeutuvat usein itse oppimaan uutta tai hakemaan tietoa. Taas ne, joilla ei ole aikaisempaa kokemusta tekniikasta, jäävät entistä enemmän syrjään tietoyhteiskunnasta. Haasteena on se, miten ikääntyville suunnitellut teknologiahankkeet löytävät juuri syrjäytymisvaarassa olevat.
Paula Isokangas
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu tutkielmaan nimeltään ”Niin on helppo surffailla eteenpäin” Kolmasikäläisten kokemuksia yhteisöllisestä mediasta ja sen vaikutuksista sosiaaliseen pääomaan.
Lähteet
Karisto, Antti 2004: Kolmas ikä: Uusi näkökulma väestön vanhenemiseen. Ikääntyminen voimavarana. Tulevaisuusselonteon liiteraportti 2004. Luettavissa osoitteessa http://hdl.handle.net/102244/4042 (93.)
Jyrkämä, Jyrki 2001: Teoksessa Lapsuudesta vanhuuteen Iän sosiologiaa. Toimittaneet Anne Sankari ja Jyrki Jyrkämä Vastapaino Gummerrus Kirjapaino Oy Jyväskylä 2001. s.309
Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttö [verkkojulkaisu].ISSN=2341-8699. 2014. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 28.7.2015].Saantitapa: http://www.stat.fi/til/sutivi/2014/sutivi_2014_2014-11-06_tie_001_fi.html
Leikas, Jaana 2008: Ikääntyvät, teknologia ja etiikka. Luettavissa osoitteessa: http://www.vtt.fi/inf/pdf/workingpapers/2008/W110.pdf (s.57-58.)
Koskinen, Simo & Riihiaho, Sinikka 2007: Kolmas ikä elämänvaiheena. Teoksessa Kolmasikäläisten elämää pohjoisissa kaupungeissa. KaupunkiElvi-hankkeen tutkimustuloksia. Koskinen, Simo & Hakapää, Liisa & Maranen, Pirk-ko & Piekkari, Jouni (toim.) Lapin Yliopistopaino Rovaniemi 2007.(33-34.)
(2)
Moniammatillinen yhteistyö, haastavaa mutta palkitsevaa!
”Mehän tehhään tää yhessä, että meilon verkosto ja sitten niin ja näin ja …hirvee pettymys, että ei se hankekaan tee mittään, ei ne saa mittään aikaan …että sitähän taottiin vaikka kuinka pitkään päähän ihmisille, että ei tää oo mikkään mappi Ö, johon tungetaan niinko kaikki …pittää yhesä näitä edelleen tehä.” Haastateltavan kommentti moniammatillisen työryhmän työskentelystä.
Pro gradu tutkielmani käsittelee moniammatillista yhteistyötä Kemin kuntakokeiluhankkeessa työntekijöiden kokemana. Yhteistyö moniammatillisessa ryhmässä voi osoittautua haasteelliseksi. Yksi työntekijä kuvaili kokemustaan seuraavasti: ”Ittele oli niinko, ei järkytys, mutta jollakilaila, että onko tosi, että mikkään ei ole kahessakymmenessä vuessa muuttunu. Perusasioista pittää lähteä vieläki. Ja mitä haastavampi on se ongelma, mitä vaikeampi se haaste tai isompi se juttu, joka pittää ratkassa, niin sen hankalampaa on se yhteistyö.”
Sosiaalialalla ratkotaan monimutkaisia ongelmia ihmisten elämässä. Moniammatillisessa yhteistyössä eri alojen asiantuntijat jakavat valtaa, tietoa ja osaamistaan. Se on myös ryhmätoimintaa ja asiantuntijoiden vuorovaikutusta. Moniammatillisuus tuo yhteistyöhön useita eri tiedon ja osaamisen näkökulmia, joita hyvä lopputulos vaatii. Yhteistyö on usein työtä yli sektorirajojen. (1, 2).
Mitä taitoja yhteistyössä tarvitaan? Moniammatillisessa yhteistyössä on tärkeää tuntea yhdessä työskentelevien ammattiryhmien ajattelua ja toimintatapoja sekä hahmottaa oma osuus ja sen merkitys tavoitteen saavuttamisessa (1). Moniammatillinen yhteistyö edellyttää: vastuunottoa, selkeää käsitystä omasta tehtävästä, toisten asiantuntijuuden kunnioittamista, kuuntelu- ja vuorovaikutustaitoja sekä kokonaisuuksien ymmärtämistä. Työntekijän ammatillinen osaaminen ja työorientaation tiedostaminen luovat pohjan ammatilliseen toimintakulttuuriin osallistumiselle ja yhteistoiminnalle. (3, 4).
Hyvä vuorovaikutus edistää yhteistyön sujumista työryhmässä. Asiantuntijuuden jakaminen tulee joustavammaksi, jos ihmiset voivat olla toistensa kanssa vuorovaikutuksessa toistuvasti ilman virallisiakin yhteyksiä. Ongelmat tulee ratkaista heti niiden synnyttyä, sillä pitkittyessään niillä on tapana myös monimutkaistua.
Puhuminen kannattaa, kuten eräs haastateltava toteaa: ”Onhan se tietysti haasteellista, sanotaanko että niinko päästä samale ajatukselle, että ku kuitenki monelta kantilta katotaan …tokihan näitä yhteentörmäyksiä välillä on ja eri näkökantoja asioihin, mutta tuota puhumallahan niistä selviää.”
Roolit jäsentävät yhteistyötä. Ryhmätoiminnassa osallistujilla on aina jonkin rooli, joko annettuna tai omaksuttuna. Virallinen rooli muodostuu asiantuntijuuden ja mahdollisen ryhmän antaman roolin kautta. Esimerkiksi puheenjohtajan rooli, jolla on suuri merkitys yhteistyön toimivuuteen ryhmässä. Epävirallinen rooli puolestaan muodostuu persoonallisuuden piirteistä, tavoista ja käyttäytymisestä ryhmässä. Tämäkin rooli vaikuttaa huomattavasti henkilön asemaan ryhmässä. Jokainen tulee ryhmään omana persoonanaan. (5).
Työntekijöiden on hyvä tunnistaa oma roolinsa työryhmässä ja toimia sen mukaisesti yhteinen tavoite huomioon ottaen. Haastateltava kommentoi: ”Minusta meilon ammatin takia jo tietty rooli ja tuota ei sitä oo syytä purkaa. Se roolihan täsmentyy sitten, että mitä aletaan tekemään, mitä prosessia viiään yksin etteenpäin ja mitä viiään yhessä etteenpäin. Se on sitten sitä hienosäätöä, että kuka ottaa minkäki asian.”
Toimivassa yhteistyössä korostuvat hyvät keskinäiset ihmissuhteet, toinen toistensa auttaminen ja ryhmän jäsenten keskinäinen avoimuus. Näin syntyy joustava, yhteisöllinen, tehokas ja ennen kaikkea palkitseva yhdessä työskentely
Eija Kvist
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Tätähän pittää niinkö yhessä tehä”. Moniammatillinen yhteistyö työntekijöiden kokemana.
Lähteet
-
-
- Karila, Kirsti & Nummenmaa, Anna Raija 2001: Matkalla moniammatillisuuteen. Kuvauskohteena päiväkoti. WS Bookwell Oy. Juva.
- Myllärinen, Anna Riitta & Tast, Eeva 2001: Sosiaalialan uuden asiantuntijuuden rakentuminen koulutuksen ja työelämän yhteistyönä. Hämeen ammattikorkeakoulu. Saarijärvi.
- Isoherranen, Kaarina 2008: Yhteistyön uusi haaste – moniammatillinen yhteistyö. Teoksessa Isoherranen, Kaarina & Rekola, Leena & Nurminen, Raija: Enemmän yhdessä. WSOY Oppimateriaalit Oy. Helsinki.
- Kontio, Mari 2010: Moniammatillinen yhteistyö. Tukeva – hanke. Siberia Oy. Oulu.
- Isoherranen, Kaarina 2005: Moniammatillinen yhteistyö. WSOY. Dark Oy. Vantaa.
- Launis, Kirsti 1994: Asiantuntijoiden yhteistyö perusterveydenhuollossa. Käsityksiä ja arkikäytäntöjä. Stakes Tutkimuksia 50. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.
-
(1)
Voimaantuneen vanhemmuuden rakentaminen eron jälkeen
Lasten asiat ovat tulleet hoidetuksi lastenvalvojan ansiosta, sillä meillä vanhemmilla ei ole muutoin ollut puheyhteyttä toisiimme.
Vanhempien erilleen muuton ja eron kokee Suomessa vähintään 30 000 lasta vuodessa. Ero lapsiperheessä on koko perhettä mullistava muutos ja yksi henkilökohtaisen elämän suurimmista kriiseistä, vaikka se nähtäisiinkin positiiviseksi muutokseksi ja uudeksi aluksi. Ero tuo mukanaan lukuisia uusia tilanteita, joihin vain harva voi ja osaa varautua etukäteen.
Useimmiten eron jälkeen vanhemmat pyrkivät päättämään lastensa asioista yhdessä, ja suurimmassa osassa tapauksista yhteishuoltajuus onnistuu. Aikuisten keskinäinen suhde ei pääty eron jälkeen – tai ainakaan sen ei tulisi päättyä, mikäli heillä on yhteisiä lapsia. Suh¬de muuttuu eron jälkeen parisuhteesta vanhemmuussuhteeksi, jota pidetään yllä lasten asioiden yhdessä hoitamiseksi.
Onnistunut yhteistyö vanhempien välillä vähentää esimerkiksi käytöshäiriöitä ja oppimisvaikeuksia eroperheiden lapsilla (1).Vanhempien toimiva suhde erosta huolimatta myös vahvistaa lapsen itsetuntoa, tasapainottaa tunne-elämää ja auttaa ongelmanratkaisutaitojen kehittymisessä ja itsenäistymisessä. Eron jälkeiset vanhemmuuden onnistumisen kokemukset luovat pohjaa myös oman elämän uudelleenrakentamiselle.
Mihin eroperhe tarvitsee lastenvalvojaa?
Eikä tommosia sopimuksia yksin osais tehdä, et jos ei ois apua saatavilla, niin ois varmaan ihan kuutamolla, et miten toimitaan.
Erotilanteessa vanhempia auttaa sosiaalityöntekijä, joka työskentelee lastenvalvojan nimikkeellä. Lastenvalvoja on lapsiperheen erotilanteen juridiikan ja sosiaalisten suhteiden asiantuntija. Lasten-valvojan tärkein työtehtävä on varmistaa lapsen edun toteutuminen vanhempien päättäessä hänen asumisestaan ja ela¬tuksestaan.
Vanhemman voimaantuminen tarkoittaa onnistunutta vanhemmuuden uudelleenrakentamista parisuhteen päättymisen jälkeen. Lastenvalvojan toiminnalla on vaikutusta siihen, kuinka se onnistuu.
Erovanhemmat tarvitsevat tukea, neuvoja ja hyväksyntää
Vanhemmat kritisoivat eniten lastenvalvojan kuuntelemattomuutta, tuen ja auktoriteetin puuttumista sekä vanhemman näkemyksen vähättelyä lasten asioista sovittaessa. Näiden asioiden voidaan katsoa vaikuttaneen myös vanhemman voimaantumisen kokemukseen – tai sen puuttumiseen.
Voimaantumista voi kuitenkin tapahtua lastenvalvojan työn seurauksena. Haastattelemani vanhemmat olivat kokeneet voimaantumista seuraavien asioiden myötä:
-
-
- luottamuksen syntymisestä työntekijän ja vanhemman välille
- hyväksynnän kokemuksesta
- tuen ja konkreettisen avun saamisesta
- taloudellisen vastuunjakamisen onnistumisesta vanhempien välillä
-
Nämä kokemukset ovat auttaneet vanhempia elämässä ja vanhemmuudessa eron jälkeen. Vanhemman selviytyminen erosta vaikuttaa väistämättä myös lapsen sopeutumiseen ja selviytymiseen. Lastenvalvojan työn keskeisenä tavoitteena voidaan pitää voimaantuneen, erosta selvinneen vanhemmuuden saavuttamista – tällöin työn tuloksena olisi todennäköisesti myös voimaantunut ja vahva, vanhempien erosta selvinnyt lapsi.
Riikka Ylisaukko-oja
Lapin yliopisto
Kannanotto perustuu pro gradu tutkielmaan: Voimaantunut vanhemmuus, laadullinen tutkimus vanhempien kokemuksista perheasioiden sovittelutyössä
Lähteet
1. Ks. esim. Margulies, Sam 2007: Working with Divorcing Spouses: How to Help Clients Navigate
(55)
Nuoret hatkaavat eivätkä työntekijät voi tehdä mitään – miksi sallimme tämän?
Olemme kriittisenä seuranneet lastensuojelulain muutosta vuoden 2021 alusta. Muutokset lisäsivät sijaishuollossa olevien lasten ja nuorten oikeuksia ja vapauksia. Lastensuojelulain ja Unicefin lastenoikeuksien julistuksen mukaan lapsella, joka ei voi elää perheensä kanssa, on oikeus saada valtiolta erityistä suojelua ja tukea.
Lastensuojelulain muutosten myötä hatkat voi ottaa entistä helpommin, koska lasten liikkumisen rajoittaminen ei ole helppoa. Rajoittamista voidaan tehdä vain tiettyjen laissa säädettyjen edellytysten täyttyessä ja rajoittamisista täytyy tehdä viralliset päätökset.
Lastensuojelulain tulkinnassa lapsen oikeudet ovat alkaneet korostua etenkin viime vuosikymmenten aikana. Haastattelimme lastensuojeluyksikössä ohjaajana työskentelevää ammattilaista. Onko lasten oikeuksien korostamisessa menty liian pitkälle?
– Kyllä osittain. Keinot ovat riittämättömät, varsinkin vaikeasti oireilevien nuorien kohdalla. Tämänhetkisen lastensuojelulain puitteissa ei voida aina ennaltaehkäistä tapauksia, jotka voisivat olla ennakoitavissa.
Lastensuojelulain tulkinta herättää huolta muuallakin. Viime aikoina julkisuudessa on keskusteltu hatkaan lähteneistä nuorista. Kyseessä ovat sijoitetut nuoret, jotka ovat joko lähteneet luvatta sijoituspaikastaan tai jättäneet palaamatta sinne. Osa nuorista katoaa useammin kuin kerran ja tilastojen perusteella on kyse sadoista alle 18-vuotiaista ympäri Suomea.
Lastensuojelun ammattilaiset nostavat kädet pystyyn. Tällä hetkellä he joutuvat pohtimaan lain tulkintaa ja tilannekohtaisesti päättämään, mikä on lapsen etu. Sijaishuollossa olevan lapsen liikkumista ei saa rajoittaa, vaikka lapsen edun näkökulmasta se kuuluu perheen tai lapsen huolenpidosta vastaavan perustehtäviin.
– Ennakoitavissa tapauksissa ohjaajien näkemykset eivät ole tarpeeksi vahvoja perusteita, että voitaisiin tehdä rajoitustoimenpide. Tavallaan joissain tapauksissa joutuu ensin pahempi asia tapahtumaan ennen kuin voidaan tehdä rajoitustoimenpiteitä. Tämä on minun mielestäni isoin ongelma tällä hetkellä lastensuojelulaissa, ohjaaja toteaa.
Valvova viranomainen ei nuku. Hatkassa olevat nuoret näkyvät eduskunnan oikeusasiamiehen lausunnoissa ja ministeritason pohdinnoissa rajoitustoimenpiteistä. Median luoma kuva karkuteillä olevista nuorista ja sosiaalityöstä on koruton. Etenkin Yle on uutisoinut eduskunnan oikeusasiamiehen tekemien tarkastuskäyntien esiin nostamista ongelmista mm. Mikkelissä ja Limingassa.
Hatkanuorten kohdalla ei ole kyse yökyläilystä tutuilla koulukavereilla tai kotiintuloajan ylittämisestä. Usein on kyse vaikeasti oireilevista nuorista ja riskikäyttäytymisestä. Karanneiden nuorten terveys ja hyvinvointi ovat suuressa vaarassa. Riskit esim. seksuaaliseen hyväksikäyttöön, päihteiden holtittomaan käyttöön ja rikollisuuteen ovat todellisia. Kuka asettaa turvalliset rajat, jos lain keinoin ei pystytä estämään hatkoille lähtemistä?
– Lastensuojelulaissa voisi olla oma pykälänsä erittäin vaikeasti oireilevien lasten kohdalla, jolloin heille voisi tehdä tiukempia rajoitustoimenpiteitä, joka auttaisi ennaltaehkäisemään rikosten uusiutumista. Sillä voitaisiin tukea heidän päihteettömyyttään ja tehdä intensiivisemmin töitä heidän kanssaan, joka helpottaisi heitä kiinnittymään yhteiskuntaan, lastensuojelun ohjaaja pohtii.
Tämä on yhden ammattilaisen näkökulma, jota kannattaisi miettiä. Hatkaaminen rakenteellisena ilmiönä tulee tunnistaa paremmin ja lisätä julkista keskustelua hatka-ilmiöön puuttumisen tarpeellisuudesta ja keinoista. Nuorten pakomatkat työllistävät myös sosiaalipäivystystä ja poliisia. Hatkassa olevien nuorten etsimiseen ja tavoittamiseen tarvitaan hyvää yhteistyötä eri viranomaisten kanssa. Riittävät resurssit lastensuojelulaitoksissa nuorten emotionaaliseen tulee varmistaa. Myös syitä hatkaamiseen pitäisi pohtia, jotta nuorten oma ääni tulisi kuulluksi. Pesäpuu on tehnyt tärkeää työtä mm. Kysymällä keinoja nuorilta itseltään.
Voisimme rakenteellisen sosiaalityön avulla laittaa liikkeelle muutoksen. Muutoksen, joka aidosti suojaisi nuorta ja ottaisi huomioon nuorten monenlaiset tilanteet ja niiden vaatimat ratkaisut. Olennaista on kriittinen suhde yhteiskunnallisiin mekanismeihin, pyrkimys muutokseen eri tasoilla sekä oikeudenmukaisuuden ja ihmisten osallisuuden edistäminen (Pohjola 2014, 23–27). Erilaisuudet huomioon ottava laki on viime kädessä nuoren etu.
Hanna-Mari Parkkila, Suvi Kakko, Pauliina Ylitapio, Laura Tolkkinen
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelijat
Lähteet:
Lastensuojelulaki – Finlex (542/2019)
https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2007/20070417?search%5Btype%5D=pika&search%5Bpika%5D=lastensuojelulaki. Viitattu 26.3.2021.
Liukkonen, Antti & Siiriainen, Lauri (2019) Rajoitustoimenpiteet lasten sijaishuollossa – vallankäyttöä vai vaikuttavaa hoitoa? Diakonia-ammattikorkeakoulu. Sosiaalialan koulutusohjelma, sosionomi: https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/228093/Liukkonen_Antti%2C%20Siiriainen_Lauri.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Viitattu 26.3.2021.
MTV Uutiset (2021). Kadonneiden joulu – poliisin tiedossa jopa 252 tietymättömissä olevaa nuorta – huoli heidän turvallisuudestaan on suuri. https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/kadonneiden-joulu-poliisin-tiedossa-jopa-252-tietymattomissa-olevaa-nuorta-huoli-heidan-turvallisuudestaan-on-suuri/8021126#gs.uv6ct4. Viitattu 26.3.2021.
Oikeusasiamies (2019): https://www.oikeusasiamies.fi/r/fi/ratkaisut/-/eoar/6448/2019. Viitattu 26.3.2021.
Pesäpuu (2021): Sijaishuollon haastekisan kunniamaininnan saajat ja voittajat on selvillä!
https://pesapuu.fi/2021/02/sijaishuollon-haastekisa-2/ Viitattu 9.4.2021.
Pohjola, Anneli (2014) Rakenteellisen sosiaalityön paikannuksia. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana toim. (2014) Rakenteellinen sosiaalityö. 16–33.
Sosiaali- ja terveysministeriö (2021). Lastensuojelulain muutokset.
https://stm.fi/lastensuojelulain-muutokset. Viitattu 26.3.2021.
Talentia-lehti (2021). Lastensuojelu pelasti vankilalta ja viikatemieheltä. https://www.talentia-lehti.fi/lastensuojelu-pelasti-vankilalta-ja-viikatemiehelta/. Viitattu 26.3.2021.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2019) Lastensuojelun käsikirja. Rajoitukset sijaishuollossa. https://thl.fi/fi/web/lastensuojelun-kasikirja/tyoprosessi/sijaishuolto/rajoitukset-sijaishuollossa. Viitattu 26.3.2021.
Unicef: lapsen oikeuksien sopimus (2021). Lapsen oikeudet – mikä on lapsen oikeuksien sopimus?
https://www.unicef.fi/lapsen-oikeudet/mika-on-lapsen-oikeuksien-sopimus/. Viitattu 26.3.2021.
YLE Uutiset 14.7.2020 ja 2.7.2020: Limingan ja Mikkelin lastensuojeluyksiköt https://yle.fi/uutiset/3-11447162 ja https://yle.fi/uutiset/3-11429593. Viitattu 26.3.2021
(54)
”Ulos vankilasta” – Lievä autismikirjon häiriö, vuorovaikutus ja identiteetti
Autismia määrittelee vuorovaikutuksen vaikeus ja sen vaikutus identiteetin rakentumiseen. Diagnoosin ja kuntoutuksen myötä minäkuvaa voi kuitenkin eheyttää ja saada tukea arjen haasteisiin.
”Olin hiljainen, kiltti tyttö, joka seisoi koulussa seinän vierustalla ja tarkkaili muita. Toisinaan rohkaistuin ja yritin päästä muiden leikkeihin, mutta minua ei hyväksytty mukaan.” Nimimerkin ”Ulos vankilasta” aloitukseen kiteytyy autistisen vuorovaikutuksen hankaluudet lapsesta alkaen: tarkkailijaksi syrjään jääminen ja epäonnistuneet yritykset osallistua muiden mukaan. Pro gradu -tutkielmassani ”Aikuisen autismidiagnoosi ja identiteettinarratiivit” olen tarkastellut näitä lievän autismikirjon aikuisten kertomuksia vuorovaikutuksen ongelmista ja identiteetistä narratiivisen menetelmän avulla.
Autismikirjon häiriö on useimmiten läpi elämän jatkuva neurobiologinen ja kehityksellinen neuropsykiatrinen häiriö, jota esiintyy prosentilla väestöstä. Uusimman diagnostiikan myötä puhutaan lievästä, keskivaikeasta tai vaikeasta autismista. Lievästi oirehtiva autismi voi jäädä lapsena huomaamatta, mutta se voi paljastua aikuisiällä itsenäistymisen vaikeutena monimutkaistuvassa toimintaympäristössä.
Autistisuus ilmenee monilla elämänalueilla eriasteisesti ja yksilöllisinä oireyhdistelminä. Se ilmenee erityisesti sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelmina ja kaavamaisena käyttäytymisenä. Neurokognitiiviset vaikeudet, toiminnanohjauksen haasteet, vuorovaikutustaitojen puutteellisuus, tiedon käsittelytapa, paineensietokyky aisti- ja sosiaalisen kuormituksen tilanteissa, erityiskiinnostuksen kohteet, kontekstisokeus, pakko-oireisuus, aistiyliherkkyydet ja rutiinien korostuminen elämässä voivat pahimmillaan aiheuttaa häiriökäyttäytymistä.
Autismikirjon häiriön diagnosointikriteerit muuttuvat vuonna 2022.
Minäkuvan muodostuminen vuorovaikutuksessa
Identiteetti tarkoittaa sitä, miten ihminen kokee itsensä ja ilmaisee itseään sosiaalisessa ympäristössään. Minäkäsitys kuvaa ihmisen ajatuksia omista piirteistään, motiiveistaan ja käyttäytymisestään. Minäkäsitys voi olla laaja, ja siihen voivat vaikuttaa kaikki kokemukset. Siihen vaikuttavat nuoresta iästä alkaen muiden arvio siitä, keitä ja millaisia olemme. Ihminen ei kuitenkaan suoraan omaksu muiden käsityksiä itsestään, vaan luo tulkiten haluamaansa toimivaa, tuntevaa minäkuvaa.
Minäkäsitys vaikuttaa myös siihen, millaiseksi vuorovaikutus muodostuu. Opimme tuntemaan itsemme aktiivisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Minäkäsitys syntyy vuorovaikutuksen lisäksi samastumisesta ryhmiin. Tämä sosiaalinen identiteetti on tunneperäinen ja muodostuu useista, toisiaan leikkaavista ryhmistä. Vertailu muihin ryhmiin vaikuttaa epäsuorasti myös itsetuntoomme.
Vertailussa muihin alkaa omasta identiteetístä kertyä kokemuksia lapsesta alkaen. Autistinen yksilö joutuu ulkopuolisena pohtimaan omaa epätäydellisyyttään ja erilaisuuttaan eri ulottuvuuksilla suhteessa muihin. Identiteetin rakentuminen vuorovaikutuksessa on haastavaa, jos vuorovaikutustaidot ovat puutteelliset. ”Ulos vankilasta” -kirjoittaja jatkaa diagnoosia edeltävien vuorovaikutusongelmiensa kuvaamista: ”En oppinut puhumaan muiden kanssa. En oppinut kertomaan asioistani. En oppinut antamaan enkä olemaan vastavuoroinen. En ymmärtänyt, mitä ihmisten välillä tapahtuu. En oppinut, mitä ihmissuhteet tarkoittavat.”
Diagnoosi identiteettikäänteenä
Autistin identiteetti rakentuu vertailemalla sisäistä ja ulkoista maailmaa ja minäkuvaa vastakohtien kautta diagnoosia ennen ja sen jälkeen. Diagnoosikäänne avaa mahdollisuuden rakentaa, korjata, kuntouttaa ja eheyttää autistista minäkuvaa diagnoosikäänteeseen liittyvän tietoisuuden ja tiedon lisääntymisen kautta.
Sosiaalistrukturalistisen ajattelun mukaan identiteetti rakentuu koko elämän ajan. Aikuisena diagnostisoidut pystyvät retrospektiivisesti vertailemaan ja reflektoimaan diagnoosin merkitystä elämänkokemuksissaan. ”Ulos vankilasta” -kertomuksen kirjoittaja ponnisteli tuskaisesti vuosikymmenet väärän diagnoosin ja monenlaisten vuorovaikutusongelmien kanssa, kunnes löysi autismidiagnoosin ja palat alkoivat loksahdella paikoilleen: ”Oli valtavaa tajuta, että muilla on oma sisäinen maailmansa, omat ajatuksensa ja tunteensa, vaikka he eivät niitä minulle näyttäisi. Kun ymmärsin, että muut ovat kuorensa alla samanlaisia kuin minä (tuntevat ja ajattelevat), saatoin ensimmäisen kerran elämässäni ennustaa, miten johonkin lauseeseeni tai tekooni suhtauduttaisiin. [– –] Sain käyttöohjeet maailmaan!”
Minäkuvan eheytyminen kuntoutuksessa
Sosiaalisen kuntoutuksen avulla on tarkoitus oppia selviytymään arkitoimista, vuorovaikutussuhteista ja eri rooleista omia voimavaroja hyödyntäen ammattilaisten ohjaamana. Toimijuus muokkaa identiteettiä ja subjektiksi kasvamista, kun taas rajoitettu toimijuus heikentää sitä. Kuntoutuksessa stigmatisoituneesta ihmisestä on tarkoitus voimaannuttaa eheytyvä, aktiivinen ja autonominen toimija. Toipumiseen kuuluu minäkuvan luominen, jossa autismi on vain yksi osa minuutta.
Autisti joutuu käsittelemään poikkeavan identiteettiä ja leimaa sekä hyväksymään diagnoosin osaksi minäkuvaa. Autistien kertomuksissa on kuntoutumista määritteleviä teemoja: toivon herääminen, ongelman hyväksyminen, luopuminen syrjään vetäytymisestä ja aktiivinen osallistuminen sekä vastuun ottaminen omasta elämästä ja aktiivinen selviytymiskeinojen etsintä. Omaelämäkerta on vaikuttava osa kuntoutumista: terapeuttinen, itsetutkiskeleva, lohduttava vertaisille ja ymmärrystä avartava yleisölle. Tarinankerronta ovat elimellisen inhimillinen keino kommunikoida, järjestää, selittää ja ymmärtää inhimillistä elämää, ihmisten välisiä suhteita ja identiteettejä.
Kärsittyään vuosikymmeniä yksinäisenä, epäonnistuttuaan elämässä ja tunnettuaan itsensä kiinnittymättömiksi elämään ja maailmaan kirjoittajakin vihdoin löysi ymmärryksen suhteissa olemisesta: ”Jälkeenpäin tiedän, että minua olisi pitänyt kannustaa pohtimaan toisia, heidän ajatuksiaan, motiivejaan, halujaan, jotta heidän maailmansa olisi avautunut autistiselle mielelleni.” Kirjoittajan minäkuva kehkeytyi pitkälle aikuisuuteen tällaisessa vuorovaikutusympäristössä heijastuen kaikkiin elämänrooleihin. Hän tunsi olonsa eristyneeksi itsestään ja muista sekä olevansa tarkkailijana tai marginaalissa, kun elämä kulkee ohi.
Aiemmin vuorovaikutuksessa sisäistettyä identiteettiä voi diagnoosin myötä ja sosiaalisella kuntoutuksella käsitellä uudesta näkökulmasta ja rakentaa sitä uudelleen. Sosiaalityössä voi puhua identiteetin muutostyöstä, kun autistiselle tai muulle asiakkaalle rakennetaan valmentavasti ja kuntouttavasti myönteisempää identiteettiä. Sosiaalityössä voi toivon ja tulevaisuuspuheen kautta vahvistaa ja kehittää asiakkaan myönteisen, eheytyvän identiteetin muodostumista uhriuden ja stigman tilalle. Autistin osallisuus tarkoittaa myös esteettömyyttä osallistua tasavertaisesti. Elämän perusasioiden oppiminen sekä yhteiskunnan normaaliin toimintaan osallistuminen ovat kuntoutuksen ytimessä. Tavoitteena on itsenäinen elämä, joka on autistillekin tärkeä tarve.
Sari Kärkkäinen
Sosiaalityö
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Aikuisen autismidiagnoosi ja identiteettinarratiivit”. Lapin yliopisto, 2021.
Lähteet
Hall, Stuart 1999: Identity. Tammer-Paino Oy. Tampere.
Helkama, Klaus & Myllyniemi, Rauni & Liebkind, Karmela & Ruusuvuori, Johanna & Lönnqvist, Jan-Erik & Hankonen, Nelli & Mähönen, Tuuli Anna & Jasinskaja-Lahti, Inga & Lipponen, Jukka 2015: Johdatus sosiaalipsykologiaan. 10. uud. p. Edita. Helsinki.
Hyväri, Susanna & Salo, Markku (toim.) 2009: Elämäntarinoista kokemustutkimukseen. Mielenterveyden keskusliitto. Helsinki.
Jehkonen, Mervi & Saunamäki, Tiia & Hokkanen, Laura & Akila, Ritva (toim.) 2019: Kliininen neuropsykologia. 3. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim. Helsinki.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (toim.) 2008: Sosiaalityö aikuisten parissa. Vastapaino. Tampere.
Koskentausta, Terhi & Koski, Anniina & Tani, Pekka 2018: Aikuisen autismikirjon häiriö. Duodecim. https://helda.helsinki.fi//bitstream/handle/10138/304198/duo14424.pdf?sequence=1. Viitattu 27.12.2020.
Layder, Derek 2004: Social and Personal Identity. Understanding YourSelf. SAGE Publications Ltd. London.
Liimakka, Satu 2014: Kokemus, tieto ja kokemustieto – esimerkkinä autismi. Teoksessa Myyry, Liisa & Ahola, Salla & Ahokas, Marja & Sakki, Inari (toim.): Arkiajattelu, tieto ja oikeudenmukaisuus. Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2014:18. Helsingin yliopisto, sosiaalipsykologia. Hansaprint. Vantaa, 162–178. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/144169/AMPB_Juhlakirja.pdf?sequence=1. Viitattu 27.12.2020.
Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa (toim.) 2018: Sosiaalinen kuntoutuksessa. Lapland University Press. Rovaniemi.
Metteri, Anne & Valokivi, Heli & Ylinen, Satu (toim.) 2014: Terveys ja sosiaalityö. PS-Kustannus. Jyväskylä.
Moilanen, Irma & Mattila, Marja-Leena & Loukusa, Soile & Kielinen, Marko 2012: Autismikirjon häiriöt lapsilla ja nuorilla – katsaus. 14/2012, Duodecim. Helsinki, 1453–1462. https://www.duodecimlehti.fi/xmedia/duo/duo10395.pdf. Viitattu 27.12.2020.
Mönkkönen, Kaarina & Kekoni, Taru & Pehkonen, Aini (toim.) 2019: Moniammatillinen yhteistyö: vaikuttava vuorovaikutus sosiaali- ja terveysalalla. Gaudeamus. Helsinki.
Orhala, Satu & Utriainen, Jarkko (toim.) 2015: Minun tarinani. Kertomuksia autismin kirjolta. Autismiliitto ry. Helsinki. https://www.printbox.fi/flipbooks/malli/77822_minun_tarinani/.
Puusa, Anu & Hänninen, Vilma & Mönkkönen, Kaarina 2020: Narratiivinen lähestymistapa organisaatiotutkimuksessa. Teoksessa Puusa, Anu & Juuti, Pauli (toim.): Laadullisen tutkimuksen näkökulmat ja menetelmät. Gaudeamus Oy. Helsinki, 216–227.
Puustjärvi, Anita 2019: Autismikirjon häiriö – uutta tutkimustietoa ja kliinikon kokemuksia. Luento. Autismin talvipäivät 8.12.2019. https://www.youtube.com/watch?v=s8MEpNOHftc. Viitattu 27.12.2020.
(53)
Eriarvoisuutta tuottavat mekanismit
Suomessa on muodostunut erilaisia ryhmiä, joiden elintaso ja elämänlaatu eroavat kansalaisten enemmistön elämän edellytyksistä.
Eriarvoisuus vaikuttaa erityisesti yhteiskunnan haavoittuvimmassa asemassa oleviin, kuten esimerkiksi asunnottomiin, työttömiin, maahanmuuttajiin ja ikääntyneisiin. Vuonna 2018 Suomessa oli 856 000 henkilöä köyhyys- ja syrjäytymisriskissä ja samana vuonna vakavasta aineellisesta puutteesta kärsi 133 000 henkilöä (Tilastokeskus 2020). Vuonna 2019 perustoimeentulotukea myönnettiin 271 107 henkilölle (Tanhua & Kiuru 2020, 3). Perustoimeentulotukea saavat henkilöt ovat usealla tavalla köyhyysriskissä, koska heidän tulonsa jäävät elämiseen riittävän tason alle varsinaisen ensisijaisen turvan jälkeenkin (Isola & Suominen 2016, 40–41). Viimesijaista turvaa täydentävä ruoka-apu tavoittaa arviolta 20 000–25 000 henkilöä viikoittain ja suurin osa heistä on perusturvaetuuksien varassa tai heikossa työmarkkina-asemassa (STM 2020; Isola & Suominen 2016, 42).
Tarkastelin Pro gradu -tutkielmassani, miten eriarvoisuus näkyy, köyhyydestä kerrotuissa tarinoissa sosiologi Göran Therbornin (2014) eriarvoisuuden mekanismeja koskevan teorian avulla. Tutkimukseni aineisto koostui ”Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä” (2007) kirjoituskilpailun tuottamista tarinoista. Eriarvoisuuden mekanismeja ovat etääntyminen, riisto, ulossulkeminen ja hierarkisointi. Etääntyminen on prosessi, jossa hyvä- ja huono-osaisten erot kasvavat suureksi ja huono-osaisten elintaso jää hyväosaisten elintasosta jälkeen. Riisto liittyy hierarkioiden ylemmillä tasoilla olevien epäsymmetrisestä hyötymisestä hierarkioiden alemmilla tasoilla olevista ihmisitä. Ulossulkeminen tarkoittaa ihmisten etenemisen ja oikeuksien eteen asetettuja esteitä ja hidasteita sekä eri syrjinnän muotoja. Hierarkisointi liittyy arvojärjestelmiin, joka jakaa yhteiskunnassa ihmisiä eri luokkiin.
Etääntyminen
Huono-osaisuus periytyy Suomessa sukupolvelta toiselle. Etääntymistä voidaan Suomen kontekstissa tarkastella koulutuksen näkökulmasta, koska sitä pidetään usein sosiaalisen nousun välineenä. Kaikille avoimet koulutusmahdollisuudet korkeakoulutasolle asti kuuluvat hyvinvointivaltioon ja ilmaisen koulutuksen tavoitteena on, että lasten kouluttautuminen ei olisi kiinni vanhempien tulotasosta.
Kaikille avoimista koulutusmahdollisuuksista huolimatta Suomessa vanhempien koulutustaso periytyy lapsille yhä enemmän. Korkean koulutustason tutkinnon suorittaneiden vanhempien lapset päätyvät useammin korkeakoulutusaloille, kun taas matalan koulutusasteen suorittaneiden vanhempien lapset päätyvät matalan koulutuksen aloille.
Riisto
Perinteisesti työn on oletettu suojaavan köyhyydeltä ja köyhyysriskin nähdään koskevan erityisesti työvoiman ulkopuolella olevia ryhmiä, kuten pitkäaikaistyöttömiä, eläkeläisiä ja opiskelijoita. Työmarkkinoilla tapahtuvista muutoksista aiheutuva epävakaisuus on luonut työssäkäyvien köyhien ryhmän, joiden käytettävissä olevat tulot jäävät työssä käymisestä huolimatta suhteellisen köyhyysrajan alapuolelle.
Suhteellinen köyhyysrajan avulla kotitalous voidaan määritellä pienituloiseksi, jos sen käytettävissä olevat tulot ovat alle 60 prosenttia väestön mediaanituloista. Esimerkiksi yhden elättäjän perheissä tai yksinhuoltajaperheissä tulot eivät välttämättä riitä perheen elättämiseen.
Ulossulkeminen
Häpeän tunteminen liittyy tilanteisiin, joissa ihmisen käyttäytyminen poikkeaa sosiaalisesti hyväksyttävästä tavasta toimia.
Ihminen tuntee häpeän sisäisesti, mutta siihen liittyy myös muiden ihmisten asenne ja käyttäytyminen köyhyydessä eläviä kohtaan. Häpeän tunteminen johtuu siitä, että ei ole onnistunut elämään elämäänsä yhteiskunnan odotusten mukaisesti.
Esimerkiksi epäonnistumisen koulutukseen tai työelämään kiinnittymisessä ajatellaan johtuvan yksilön omasta syystä. Epäonnistumisen ajatellaan taas kertovan siitä, että hänessä olisi jotain vikaa.
Hierarkisointi
Eriarvoisuus on läsnä ihmisten päivittäisissä kohtaamisissa. Ihmiset pystyvät arvioimaan pienenkin käyttäytymiseen perustuvan tiedon avulla, mihin yhteiskuntaluokkaan toiset kuuluvat. Sosiaalisen luokan signaalit kertovat ihmisten yhteiskuntaluokasta ja ne liittyvät kehoon, ääneen ja kulttuuriin.
Sodabeh Aryanfard
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Eriarvoisuuden ilmentymiä köyhyydestä kerrotuissa tarinoissa”. Lapin yliopisto. 2020.
(52)
Asiantuntijuus sijaishuollossa vaatii sosiaalityöntekijältä paljon
Sijaishuollon sosiaalityöntekijöiltä vaaditaan laaja-alaista osaamista myös omien ammattirajojen yli.
Sosiaalityöntekijöiden kokemusten mukaan asiantuntijuus rakentuu useasta eri osa-alueesta ja se vaatii sosiaalityön kentän tuntemisen lisäksi osaamista esimerkiksi lapsen kehityspsykologiaan liittyen. Työhön kuitenkin koetaan pääsevän myös pienellä käytännön osaamisella eikä teoreettista osaamistakaan välttämättä ole. Lisäksi työn vaativuutta ei ymmärretä päättäjien tasolla ja työn tekemisen raamit ovat huonosti resursoituja. Työntekijöiden vaihtuvuus ja asiakasmäärät ovat suuria ja tämä epäkohta tulisi korjata esimerkiksi säätämällä lailla lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden maksimiasiakasmäärä, sillä suosituksia kunnat eivät noudata.
Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani sitä, kuinka asiantuntijuus rakentuu sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden kokemana ja kuinka tätä asiantuntijuutta voitaisiin sosiaalityöntekijöiden mukaan vahvistaa ja mitkä tekijät heikentävät asiantuntijuutta. Tutkielmani aineisto koostui viiden kunnallisessa sijaishuollossa työskentelevän tai aikaisemmin työskennelleiden sosiaalityöntekijöiden kirjoituksista. Kirjoitukset kerättiin sosiaalityön uraverkosto ja sosiaalityön pohjoinen uraverkosto- facebookryhmissä julkaistun kirjoituspyynnön avulla.
Minkälaista teoria- ja käytännönosaamista työssä katsottiin vaadittavan?
Tutkielmassani jaoin osaamisalueet viiteen eri osa-alueeseen. Aineiston perusteella keskeisiä asiantuntijuuden alueita olivat lapsen kokonaistilanteen hahmottaminen, asiakkaan kohtaaminen ja asiakassuhde, yhteistyötaidot ja verkostotyö, juridinen osaamisen sekä kyky ja rohkeus linjata ja tehdä päätöksiä.
Mitkä tekijät asiantuntijuutta heikentävät?
Merkittäväksi asiantuntijuutta heikentäväksi tekijäksi sosiaalityöntekijät kokivat vähäiset resurssit ja suuret asiakasmäärät. Sijaishuollossa lapsen lisäksi työskennellään usein hänen ympärillään olevan laajan ihmisjoukon kanssa, mikä lisää työn määrää. Vähäisillä resursseilla työn koettiin aineiston perusteella olevan tulipalojen sammuttelua. Lisäksi työntekijät vaihtuivat tiuhaan, mikä myös heikensi asiantuntijuutta. Lisäksi asiantuntijuutta katsottiin heikentävän esimerkiksi yhteistyökumppaneiden puutteelliset käsitykset sosiaalityöstä sekä sisäisen ohjeistuksen puuttuminen yksiköissä.
Mikä asiantuntijuutta vahvistaa?
Asiantuntijuutta vahvistavana pidettiin hyviä konsultaatiomahdollisuuksia, riittävää perehdytystä sekä toimivaa työtiimiä työn tukena. Lisäksi esimiehen tuki ja ohjaus koettiin tärkeänä. Ammatillisten toimijoiden, alan lehtien ja kirjallisuuden seuraaminen nostettiin myös merkittäväksi tekijäksi asiantuntijuutta vahvistettaessa. Kuitenkin moni asia asiantuntijuuden vahvistumisessa liitettiin siihen, että se vaatii työntekijän omaa aktiivisuutta ja esimerkiksi työparia täytyy vaatia, sillä lisäkoulutukset tai konsultaatiomahdollisuudet eivät välttämättä olleet olemassa työn rakenteissa.
Tutkielman aineistossa nostettiin esiin sijaishuollon asiantuntijuuden vaativuus. Työn voidaan luonnehtia olevan laaja-alaista lapsen asioista vastaamista, johon liittyy laaja vastuu. Työssä puututaan perheen yksityisyyteen ja käytetään laajaa harkintavaltaa haavoittuvassa asemassa oleviin lapsiin, mutta silti työn resurssit ovat huonot ja asiakasmäärät absurdin suuret.
Susanna Inget
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu-tutkielmaani ”Täytyy olla älykkyyttä ja pelisilmää pärjätä kaoottisissa ihmissuhteiden viidakoissa” – Sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden kokemuksia asiantuntijuudestaan.
Aiheeseen liittyviä lähteitä:
Eronen, Tuija & Laakso, Riitta 2017: Vaativat tilanteet sijaishuoltotyössä. Teoksessa Enroos, Rosi & Mäntysaari, Mikko & Ranta-Tyrkkö, Satu (toim.) 2017: Mielekäs tutkimus: näkökulmia sosiaalityön tutkimuksen missioihin. Suomen yliopistopaino Oy. Tampere.
Helavirta, Susanna 2016: Lapsen asioista vastaaminen huostaanoton jälkeen sosiaali-työntekijöiden kuvaamana. Teoksessa Enroos, Rosi, Heino, Tarja & Pösö, Tarja 2016: Huostaanotto. Lastensuojelun vaativin tehtävä. Vastapaino. Tampere.
Lastensuojelulaki 417/2017
Sipilä, Anita 2011: Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet -Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Itä-Suomen yliopisto. Väitöskirja.
(51)
Koneeseen kadonneet? – Vanhempien näkökulmia yläkouluikäisten poikien digitaaliseen pelaamiseen
Digitaalisella pelaamisella on tärkeä merkitys monien nykynuorten elämässä, arjessa ja sosiaalisissa suhteissa. Vanhempien rooli pelikasvattajina on keskeinen, ja mielenkiintoista onkin pohtia, millaiseksi muodostuu vanhempien toimijuus suhteessa heidän nuortensa digitaaliseen pelaamiseen.
Tutkimusten mukaan 10–19-vuotiaista suomalaisista lapsista ja nuorista 99 prosenttia pelaa digitaalisia pelejä ainakin satunnaisesti ja noin 70 prosenttia pelaa viikoittain (Meriläinen & Moisala 2019, 56-57). Alan tutkimuskirjallisuudessa ja oppaissa korostetaan vanhempien roolia ja tehtävää lasten ja nuorten pelikasvattajina ja ”mediamentoreina”. Yläkouluikäisten nuorten pelikasvatuksen keskiössä ovat muun muassa keskustelut mediakriittisyydestä, käyttäytymisestä internetympäristössä sekä laajemmin elämänhallintaan liittyvistä teemoista (Repo & Nätti 2015, 107). Pelikasvattajina vanhemmat ovat kuitenkin edelläkävijöitä, eikä heillä ole turvanaan ja esikuvinaan aiempien sukupolvien kasvatusmalleja ja toimintatapoja, mikä voi osaltaan haastaa heidän rooliaan nuorten pelikasvattajina. Myös nuorten usein vanhempiaan paremmat digitaalisten laitteiden käyttötaidot ja osaaminen sekä ajankäytölliset haasteet voivat tuottaa haasteita digiajan kasvattajuudelle. (Lahikainen 2015, 37.)
Nuorten digitaalista pelaamista vanhempien näkökulmasta on kuitenkin tutkittu vasta vähän, ja pro gradu – tutkielmassani olenkin selvittänyt digitaalisia pelejä pelaavien yläkouluikäisten (13-16-vuotiaiden) poikien vanhempien kokemuksia ja näkemyksiä poikiensa pelaamisesta. Analysoin, mikä vanhempia poikiensa pelaamisessa huolestuttaa ja millaiset ovat vanhempien toimijuuden rajat, mahdollisuudet ja ulottuvuudet suhteessa heidän poikiensa digitaaliseen pelaamiseen. Tutkielmani aineisto koostuu kuuden vanhemman teemahaastattelusta. Haastateltavien joukossa on neljä äitiä ja kaksi isää.
Digitaalinen pelaaminen ilmiönä
Nuorten digitaalinen pelaaminen on hyvin ajankohtainen ilmiö, josta käydään vilkasta yhteiskunnallista keskustelua. Digitaaliseen pelaamiseen liittyvä julkinen keskustelu on hyvin haitta- ja huolikeskeistä, jopa dramaattistakin. Keskusteluissa varoitellaan digitaalisen pelaamisen sekä fyysistä että psyykkisistä vaaroista ja haitoista ja keskitytään lähinnä pelaamisen rajoittamistapojen käsittelemiseen. Esiin nousevat esimerkiksi pelien väkivaltaiset sisällöt ja pelaamisen negatiiviset vaikutukset nuorten käyttäytymiseen, sosiaalisiin suhteisiin sekä liiallisen pelaamisen vaikutukset nuoren terveyteen, uneen ja koulunkäyntiin. Toisaalta alan tutkimuskirjallisuudessa korostetaan myös digitaalisen pelaamisen hyötyjä. On todettu, että pelaaminen voi parantaa pelaajan kognitiivisia, emotionaalisia ja sosiaalisia taitoja. (Meriläinen 2017; Männikkö 2017, 17-18; Lobel & muut 2017; Quandt & Kowert 2016, 177.)
Tutkimuskirjallisuudessa digitaalista pelaamista on tarkasteltu myös sosiaalisista ja kulttuurisista näkökulmista. Monille nuorille digitaaliset pelit ovat tärkeä heidän arkista elämäänsä ja sosiaalisia suhteitaan, ja laajemmin pelaaminen voidaan nähdä osana nuorisokulttuuria ja sen muutosta (Meriläinen & Moisala 2019, 63). Toisaalta digitaalista pelaamista ilmiönä voidaan tarkastella myös perhe-elämän kontekstissa ja vuorovaikutussuhteissa ja pohtia, miten digitaalinen pelaaminen vaikuttaa ja muuttaa perhe-elämän käytäntöjä, ja millaisia haasteita ja mahdollisuuksia se perhe-elämälle ja perheenjäsenten väliselle vuorovaikutukselle mahdollisesti tuottaa (esim. Lahikainen & muut 2015).
Huolen värittämä toimijuus
Tutkielmani tulosten perusteella vanhempien suhtautuminen heidän poikiensa digitaaliseen pelaamiseen on huolen värittämää, eivätkä vanhemmat pystyneet näkemään nuorensa pelaamisessa juuri positiivisia puolia. Poikien digitaalisessa pelaamisessa vanhempia huolestuttavat erityisesti pelaamiseen käytetyn ajan vaikutukset nuoren psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin sekä nuoren käytökseen. Vanhempia huolestuttivat myös pelaamisen imu ja addiktoivuus. Vanhempien mukaan pelaaminen tuntuu syrjäyttävän nuoren elämässä kaiken muun. Nuorten runsaana näyttäytyvään pelaamiseen vanhemmat löysivät syitä sekä nuoren yksilöllisistä ominaisuuksista että pelimaailman imusta. Tutkimukseeni osallistuneilla vanhemmilla ei ollut paljonkaan tietoa pelimaailmasta tai peleistä, joita heidän poikansa pelaavat, ja pelimaailma oli heille vieras.
Tulkintani mukaan huolinäkökulma sekä pelimaailman vieraus vanhemmille voi vaikuttaa keinoihin ja lähestymistapoihin, joilla vanhemmat pyrkivät puuttumaan ja toimimaan suhteessa poikiensa digitaaliseen pelaamiseen. Käytännössä vanhemmat pyrkivät eri tavoin hallitsemaan, kontrolloimaan ja rajoittamaan poikiensa pelaamista. Vanhemmat kokivat poikiensa digitaalisen pelaamisen hallinnan ja kontrolloinnin kuormittavaksi, ja pelaamisen hallintayritykset myös aiheuttivat konflikteja perheissä. Pelaamiseen puuttumista ja pelaamisen rajoittamista vanhemmat perustelivat lapsen edun mukaisena toimintana.
Toimijuuden rajat ja mahdollisuudet
Aineiston analyysin perusteella vanhempien toimijuutta suhteessa heidän poikiensa pelaamiseen haastavat vanhempien jaksaminen, ristiriidat perheessä sekä ulkopuolisen tuen vähäisyys tai puuttuminen. Pelaaminen voi aiheuttaa ristiriitoja paitsi nuoren ja vanhemman myös perheen vanhempien välille, jos vanhemmat ovat esimerkiksi erimieltä pelaamisen rajoittamistapojen suhteen. Vanhempien toimijuutta puolestaan tukee etenkin perheen vanhempien keskinäinen tuki toisilleen. Toimijuutensa tueksi suhteessa nuortensa digitaalisen pelaamisen hallintaan vanhemmat toivoivat vertaistukea sekä liittolaisuutta muilta vanhemmilta, joilloin esimerkiksi yhteisistä pelisäännöistä voitaisiin sopia ja pelaamiseen liittyvää huolta jakaa. Palvelujärjestelmän mahdollisuuksiin tukea toimijuuttaan vanhemmat sen sijaan suhtautuivat epäillen, eivätkä he uskoneet, että ammattiauttajillakaan olisi ratkaisuja peliongelman ratkaisemiseksi.
Tutkielmani tulosten perusteella vanhemmat tarvitsevat tukea ja neuvontaa pelikasvattajina toimimiseen sekä digitaalisen pelaamisen aiheuttamien ristiriitojen ratkaisemiseen. Tärkeää on, että ammattiauttajilla on tarpeeksi monipuolista osaamista ja tietoa digitaalisen pelaamisen erilaisista ulottuvuuksista, jotta he voivat tukea perheitä pelaamiseen ja laajemmin digitalisaatioon liittyvissä kysymyksissä mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Tärkeää on, että sekä nuoret että vanhemmat saavat äänensä kuuluville digitaalisesta pelaamisesta käytävissä keskusteluissa ja että nuoren ja vanhemman välistä keskustelu- ja neuvotteluyhteyttä digitaaliseen pelaamiseen liittyen tuettaisiin. Näin voitaisiin löytää vaihtoehtoisia tapoja ratkaista pelaamiseen liittyviä konflikteja ja myös kyseenalaistaa pelaamiseen liittyviä ennakkoluuloja ja stereotypioita. Toisaalta tulee myös kehittää menetelmiä haitallisen pelaamiseen tunnistamiseen ja hoitamiseen.
Sanna Ovaskainen
Sosiaalityö
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ” Koneeseen kadonneet? Vanhempien toimijuus ja yläkouluikäisten poikien digitaalinen pelaaminen.” Lapin yliopisto, 2019.
Lähteet:
Lahikainen, Anja Riitta 2015: Media lapsiperheen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta; Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (toim.) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere, 80–107.
Lahikainen, Anja Riitta & Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (2015) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere.
Lobel, Adam & Engels, Rutger & Stone, Lisanne & Burk, William & Granic, Isabela 2017: Video Gaming and Children’s Psychosocial Wellbeing: A Longitudinal Study. Journal of Youth and Adolescence, Vol. 46(4), 884–897.
Meriläinen, Mikko 2017: Pelaamisen hyödyt. Vanhempainnetti, Mannerheimin lastensuojeluliitto. https://www.mll.fi/vanhemmille/tietoa-lapsiperheen-elamasta/lapset-ja-media/digitaalinen-pelaaminen/pelaamisen-hyodyt/
Meriläinen, Mikko & Moisala, Mona 2019: Älylaitteet ja pelaaminen: Peliharrastus osana monipuolista arkea. Teoksessa Kosola, Silja & Moisala, Mona & Ruokoniemi, Päivi (toim.) Lapset, nuoret ja Älylaitteet – Taiten tasapainoon. Duodecim. Helsinki, 56–64.
Männikkö, Niko 2017: Problematic Gaming Behavior among Adolescents and Young Adults. Relationship Between Gaming Behaviour and Health. Acta Universitatis Ouluensis. D, Medica, 1429. Juvenes Print. Tampere. http://jultika.oulu.fi/Record/isbn978-952-62-1658-4
Quandt, Thorsten & Kowert, Rachel 2016: No Black and White in Video Game Land! Why We Need to Move Beyond Simple Explanations in the Video Game Debate. Teoksessa Kowert, Rachel & Quandt, Thorsten (toim.) The Video Game Debate: Unravelling the Physical, Social, and Psychological Effects of Digital Games. Routledge. New York, 176–177.
Repo, Katja & Nätti, Jouko 2015: Lasten ja nuorten median käytön aikatrendit. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta & Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (toim.) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere, 80–107.
(50)
Äitiyden merkitys afganistanilaisnaisten kertomuksissa itsestään
Äitiysidentiteetti on yksi keskeisimmistä naisten identiteeteistä. Afganistanilaisnaiset kertoivat haastatteluissa muun muassa siitä, millaisia äitejä he ovat lapsilleen ja millaisia äitien heidän mielestään tulisi olla. Näiden naisten identiteettejä tutkiessani jouduin pohtimaan myös omaa identiteettiäni äitinä.
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani sitä, millaisia identiteettejä kuusi Suomeen pakolaisena tullutta afganistanilaisnaista tuottivat haastatteluissa. Tutkielmassani tarkastelin naisten tuottamia identiteettejä intersektionaalisuuden viitekehyksessä. Intersektionaalisuuden perusajatus on, että ihmisen identiteetit rakentuvat monien lähtökohtien ja sosiaalisten luokitteluiden pohjalle, jotka risteävät keskenään. Näitä luokitteluja ovat esimerkiksi sukupuoli ikä, etnisyys, kotipaikka, seksuaalisuus, äidinkieli ja uskonto. 1970-luvulla Yhdysvalloissa syntynyt intersektionaalisuus on feministisen teorian lähestymistapa, jonka avulla analysoitiin alun perin naisiin kohdistuvan sorron monisyisiä alkutekijöitä. Nykytutkimuksessa intersektionaalisuuden ajatellaan laajimmillaan koskevan kaikkia ihmisiä, sillä jokainen ihminen on monien erojen leikkaama. Intersektionaalisuuden avulla voidaan pureutua sekä sortoon että etuoikeuteen ja siihen, miten nämä vaikuttavat toinen toisiinsa ihmisen elämässä. (Bastia 2014; Mahlamäki 2018; Rossi 2010.)
Identiteetit ymmärsin tutkimuksessani muun muassa Stuart Hallin (1999) tapaan moninaisiksi ja jatkuvassa muutoksessa oleviksi. Ihmisellä ei ole yhtä minuutta tai identiteettiä syntymästä kuolemaan, vaan identiteettejä tuotetaan ja rakennetaan vuorovaikutuksessa ja ne ovat kontekstisidonnaisia. Haastatteluja analysoidessa olikin tärkeää muistaa, että niissä aktivoituvat identiteetit olivat niitä, joita haastattelutilanne kutsui naiset tuottamaan ja joita he halusivat tuottaa haastattelun kontekstissa. Eri haastattelija, erilaiset kysymykset tai vaikkapa eri haastattelupaikka olisivat tuottaneet erilaisen lopputuloksen. Naisten haastatteluissa tuottamat identiteetit eivät siis paljasta naisten ”todellista” minää tai sitä, keitä he pohjimmiltaan ovat.
Tutkielmani aineisto on ainutlaatuinen ja sensitiivinen. Aineisto on kerätty Niloufar Kalvakhin ja Nabeela Hasanin vuonna 2014 valmistunutta pro gradu -tutkielmaa Settlement Process of Afghan Immigrant Women Based on Cultural Perspective in Finland. Tutkielman tekijöistä toinen, itsekin nainen ja muslimi, haastatteli Suomessa joitakin vuosia asuneita pakolaistaustaisia afgaaninaisia heidän äidinkielellään. Naiset kertovat haastatteluissa elämästään Afganistanissa, sieltä pakenemisesta ja niistä vaiheista, joiden kautta ovat lopulta päätyneet asumaan Suomeen. Lisäksi naiset puhuivat Suomeen sopeutumisen haasteista, niistä selviytymisestä sekä tyytyväisyydestään suomalaisiin sosiaalipalveluihin. Naisten identiteetit ja kokemus siitä, keitä he ovat, ei ollut haastattelujen aiheena, mutta haastatteluissa oli paljon identiteettiin ja minän rakentumiseen liittyvää puhetta. Identiteettejä tuotetaan kaikissa sellaisissa tilanteissa, joissa ihminen kertoo itsestään.
Äiti, muslimi ja maahanmuuttaja
Tutkielmassani tarkastelin kolmea diskurssianalyysin avulla löytämääni ja nimeämääni haastatteluissa aktivoituvaa identiteettikategoriaa suhteessa toisiinsa. Nämä kategoriat olivat äiti, muslimi ja maahanmuuttaja. Äitiyden ja lasten merkitys näyttäytyi suurena jokaisessa haastattelussa. Naiset kertoivat paenneensa Afganistanista voidakseen tarjota paremman elämän lapsilleen. Viisi naisista oli asunut kotimaasta lähdön jälkeen Iranissa vuosien ajan. Iranista lähdön syyksi he kertoivat sen, että afganistanilaisten oli vaikeaa kouluttautua ja työllistyä Iranissa. Myös lasten mahdollisuudet käydä koulua olivat huonot. Eurooppaan ja Suomeen naiset kertoivat tulleensa lastensa vuoksi, jotta lapsilla olisi mahdollisuus kouluttautumiseen, työllistymiseen ja sitä kautta parempaan elämään.
Naisten näkemys oli, että lapsista kasvaa sellaisia aikuisia, kuin vanhemmat, erityisesti äidit, heistä kasvattavat. Monet kertoivat olevansa sekä äitejä että isiä lapsilleen, koska puoliso oli kuollut, ottanut avioeron tai ei muuten osallistunut lasten kasvatukseen syystä tai toisesta. Yhtenä äidin keskeisimmistä tehtävistä nähtiin se, että lapsista kasvaa vanhempiensa uskonnollisia ja kulttuurisia perinteitä ylläpitäviä ja kunnioittavia aikuisia. Suomen afganistanilaista ja iranilaista vapaampi kasvatusilmapiiri koettiin haastavimpana asiana vanhemmuudessa.
Naisten uskonnolliset, kulttuuriset ja etniset identiteetit leikkasivat monessa kohtaa äitiysidentiteetin kanssa. Uskonnolliset rituaalit, paikat ja juhlat olivat naisille tärkeitä. Uskonto oli myös merkittävä identiteettien rakennusaine: naisten mukaan ihminen, jolla ei ole uskontoa, ei tunne itseään ja on ”ei kukaan”. Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, miksi naiset pitivät uskonnollisen tradition siirtämistä seuraaville polville hyvin tärkeänä. Uudessa kotimaassa, maahanmuuttajina, uskonnon merkitys korostui kenties entisestään, koska etenkin lapsille nähtiin olevan tarjolla toisenlaisia, naisten näkökulmasta vahingollisia identiteettejä.
Tutkijapositio: äiti, kristitty ja suomalainen
Tutkielman yhtenä keskeisenä tutkimuseettisenä kysymyksenä oli se, miten minä suomalaisena kristittynä äitinä ja teologina luen näiden naisten kertomuksia itsestään ja elämästään. Näkemys haastattelussa tuotettujen identiteettien tilannesidonnaisuudesta tuntui jo itsessään haastavan identiteettipuheen analysointia ja asetelma mutkistui entisestään, kun soppaa sekoittivat ne identiteetit, joiden kautta minä tutkijana tarkastelen näiden naisten kertomaan: äiti, kristitty teologi sekä suomalainen etuoikeutettu ja koulutettu nainen. Olen pohtinut sitä, korostuiko äitiys minulle naisten kertomuksissa osittain siksi, että olen itsekin äiti ja naisten kertomukset paosta kotimaasta lasten kanssa koskettivat minua kovasti. Tutkijan tulee pyrkiä objektiivisuuteen, mutta omia identiteettejään ei pääse pakoon toisten identiteettejä tutkiessaan.
Tutkimusten (esim. Kulmala 2006) mukaan vanhemmuus ja lapset ovat keskeisiä naisten identiteettien rakentumisessa. Tutkielmani tukee tätä näkemystä. Naisten kertomukset voivat auttaa myös pohtimaan sitä, millaisia erityisiä tuen tarpeita pakolaisnaisilla ja -äideillä voi olla sosiaalityön asiakkaina.
Maija Kujala
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Ennen kaikkea äiti. Afganistanilaisnaisten haastatteluissa tuottamat identiteetit intersektionaalisuuden viitekehyksessä.” Lapin yliopisto 2019.
Lähteet:
Bastia, Tanja 2014: Intersectionality, migration and development. Progress in Development Studies 14(3), s. 237–248.
Hall, Stuart 1999: Identiteetti. Vastapaino. Tampere.
Kulmala, Anna 2006: Kerrottuja kokemuksia leimatusta identiteetistä ja toiseudesta. Tampereen yliopisto. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos.
Mahlamäki, Tiina 2018: Sukupuoli ja uskonto. Teoksessa Ketola, Kimmo & Martikainen, Tuomas & Taira, Teemu: Uskontososiologia. Eetos. Turku, s. 165–176.
Rossi, Leena-Maija 2010: Sukupuoli ja seksuaalisuus, eroista eroihin. Teoksessa Saresma, Tuija & Rossi Leena-Maija & Juvonen, Tuula: Käsikirja sukupuoleen. Vastapaino. Tampere, s. 21–38.
(49)
Sosiaalisen pääoman merkitys lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille
Lastensuojelu on ollut toistuvien huolten aiheena. Huolta lastensuojelussa on herättänyt niin asiakasperheiden kuin lasten moniongelmaisuus, lastensuojelun asiakasmäärien kasvu, työvoiman riittämättömyys ja sosiaalityöntekijöiden ammatillisen osaamisen taso. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kuormittavaan tilanteeseen olisi tärkeää löytää sitä helpottavia keinoja – niin asiakkaiden kuin työntekijöiden hyvinvoinnin vuoksi.
Pro gradu -tutkielmassani selvitettiin systemaattisella kirjallisuuskatsauksella sosiaalisen pääoman merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöille. Tutkielmani aineisto pohjautuu yhdeksään tutkimusartikkeliin, joissa tutkittiin lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia eri näkökulmista. Kiinnostuin aiheesta työskennellessäni lastensuojelutyössä – huomasin, kuinka paljon työkavereiden tuki vaikutti omaan jaksamiseeni ja se innosti minua tutkimaan aihetta syvemmin. Voisiko sosiaalisen pääoman teorian avulla kehittää sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia lastensuojelutyössä?
Carrie Leanan ja Harry Van Burenin mukaan (1999) organisaation sosiaalisen pääoman voidaan nähdä kuvastavan organisaation sosiaalisia suhteita. Sosiaalinen pääoma näkyy työyhteisön yhtenäisinä tavoitteina ja luottamuksena, joka luo mahdollisuuden yhteisölliseen toimintaan. Sosiaalinen pääoma hyödyttää niin organisaatiota kuin myös siihen kuuluvaa yksilöä.
Lastensuojelussa tarvitaan tukea työyhteisöltä
Tutkielmassani jaottelin sosiaalisen pääoman kolmeen teemaan yhdistäen Leana ja Van Burenin (1999) sekä Janine Nahapietin ja Sumantra Ghosalin (1998) sosiaalisen pääoman mallit yhteen. Sosiaalisen pääoman voidaan katsoa koostuvan työyhteisön luottamuksesta, yhteisöllisyydestä ja sitoutuneisuudesta. Sosiaalisen pääoman kolme teemaa, luottamus, yhteisöllisyys ja sitoutuneisuus kietoutuvat yhteen vaikuttaen toisiinsa. Luottamus on keskeistä yhteisöllisyyden muodostumiselle: ilman luottamusta ei voi olla yhteisöllisyyttä, mutta luottamusta tarvitaan myös siihen, että yhteisöllisyyttä voi syntyä. Yhteisöllisyyden ja luottamuksen voidaan nähdä lisäävän myös sitoutuneisuutta ja näin ollen ne osaltaan tuottavat työyhteisöön sosiaalista pääomaa.
Luottamusta työyhteisössä käytännön tasolla kuvastaa muun muassa avoimuus ja työyhteisön moraali. Lastensuojelun ollessa kuormittava ala, on selvää, että työkavereiden kanssa täytyy voida keskustella ja heiltä täytyy myös saada konsultointiapua asiakastilanteisiin. Työyhteisöön tarvitaan avoimuutta. Työyhteisölle täytyy halutessaan voida myös jakaa henkilökohtaiseen elämään liittyviä asioita, koska tällöin myös työyhteisössä voidaan tarvittaessa huomioida mahdollisia erityistarpeita. Avoimuus mahdollistaa joustavuutta ja siten edistää myös työhyvinvointia.
Työyhteisöön täytyy myös pystyä luottamaan niin, että jokainen huolehtii omat työtehtävänsä. Työyhteisössä ja erityisesti lastensuojelutyössä on tärkeää, että työyhteisön moraaliset käsitykset kohtaavat. Lastensuojelutyötehtävät pohjautuvat lainsäädäntöön ja niissä on tarkat aikarajat. Toisinaan lastensuojelutyössä voi olla tilanteita, että asiakasprosessin eteneminen hidastuu toisesta työntekijästä johtuen. Mikäli moraaliset käsitykset esimerkiksi aikarajojen noudattamisesta eivät kohtaa, voi tämä johtaa ikäviin seurauksiin, kuten vastuussa olevan työntekijän stressaantumiseen. Vastuu lastensuojelutyössä on kuitenkin aina lapsen asioista vastaavalla sosiaalityöntekijällä, vaikka prosessin hidas eteneminen ei johtuisikaan suoranaisesti vastuullisesta työntekijästä.
Työyhteisön luottamus on pohjana yhteisöllisyyden muodostumiselle. Yhteisöllisyyttä kuvastaa esimerkiksi ”me-henki” sekä työyhteisön yhteiset tavoitteet ja arvot. Tutkielmani aineistossa lastensuojelutyön yhdeksi tärkeimmäksi tavoitteeksi muodostui halu työskennellä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi. Lastensuojelutyö antaa mahdollisuuden vaikuttaa ja olla mukana tekemässä muutosta. Työtä motivoi tekemään se, että näkee perheiden tilanteiden muuttuvan. Halu työskennellä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi kuvastaa yhtä lailla myös sosiaalityöntekijöiden eettisiä arvoja.
Kun työyhteisössä on luottamusta ja yhteisöllisyyttä, vaikuttaisi tämä lisäävän myös sitoutuneisuutta omaan työhön. Erityisesti vasta aloittaneiden työntekijöiden kohdalla työkavereiden tuki nousi yhdeksi tekijäksi, joka saa jatkamaan lastensuojelutyössä. Pidempään työssä olleille työkavereiden tuki ei noussut esille sitoutuneisuutta edistävänä tekijänä, mutta toisaalta heidän haluunsa jatkaa työssä vaikutti esimiesten tuki. Johtajuus näytti olevan merkityksellistä niin luottamuksen kuin yhteisöllisyyden ja sitoutuneisuuden kannalta.
Tutkimusartikkeleissa nousi esiin, että esimiesten nähdään voivan vaikuttaa negatiivisiin työssä stressiä aiheuttaviin tekijöihin kuten työmäärään. Lisäksi oli havaittavissa esimiehen tärkeys niin tuen antajana vaikeissa asiakastilanteissa kuin myös siinä, että esimiehen pätevyyteen on voitava luottaa. Kehittämisehdotuksena esimiesten olisi hyvä antaa uusille työntekijöille mahdollisuus keskittyä asiakassuhteiden luomiseen, koska hyvä asiakassuhteet edistävät työntekijöiden työssä jaksamista ja lisäävät työhön sitoutuneisuutta. On myös hyvä huomioida, että uudet työntekijät tarvitsevat työsuhteen alussa enemmän tukea stressiä aiheuttaviin tekijöihin, kuten lait ja organisatoriset normit.
Työtilanteeseen tarvitaan muutosta
Lastensuojelun kohtuuttomasta tilanteesta uutisoidaan jatkuvasti, eikä lastensuojelun työtilanteeseen pystytä vaikuttamaan pelkästään työyhteisön sosiaalisen pääoman parantamisella, vaan täytyy löytää muita keinoja työhyvinvoinnin edistämiseksi. Lastensuojelutyössä on asioita, joihin ei voida vaikuttaa. Lastensuojelutyössä tullaan aina kohtaamaan asiakkaita vaikeissa tilanteissa ja sosiaalityöntekijöiden toimintaa ohjaa aina lainsäädäntö. Tämän vuoksi on tärkeää alkaa vaikuttamaan niihin tekijöihin, joihin pystytään vaikuttamaan.
Tulevaisuudessa lastensuojelutyössä vasta-aloittavien työntekijöiden osalta tulisi kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten työntekijät saataisiin pysymään työssään ja miten uudet työntekijät sitoututetaan osaksi työyhteisöä. Näen, että nykyisen lastensuojelun tilanteen huomioiden tulisi kiinnittää huomiota siihen, millaista tukea työntekijät saavat. Vaikuttaisi vahvasti siltä, että työyhteisöllä, erityisesti esimiehellä on vaikutusta työhyvinvointiin. Työyhteisön sosiaalisen pääoman tukeminen ei vaadi suuria toimenpiteitä, tarvitaan johtajien perehtymistä asiaan ja sosiaalisen pääoman tukemisen ottamisen yhdeksi työyhteisön tavoitteeksi. Tämän tutkielman havaintojen perusteella voidaan siis todeta, että sosiaalisella pääomalla on merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille. Voidaan myös todeta, että erityisesti esimiesten rooli niin sosiaalisen pääoman muodostumiselle ja työyhteisön työhyvinvoinnille on merkityksellinen.
Ellinoora Mantere
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityön oppiaine.
Kirjoitus pohjautuu pro graduun: ” Systemaattinen kirjallisuuskatsaus sosiaalisen pääoman merkityksestä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnissa”
Lähteet
Baldschun, Andreas & Hämäläinen, Juha & Töttö, Pertti & Rantonen, Otso & Salo, Paula 2017: Job-Strain and well-being among Finnish social workers: Exploring the Differences in Occupational Well-Being Between Child Protection Social Workers and Social Workers Without Duties in Child Protection. European Journal of Social Work. 1-16.
Chenot, David & Benton D. Amy & Kim, Hansung 2009: The Influence of Supervisor Support, Peer Support, and Organizational Culture Among Early Career Social Workers in Child Welfare Servces. Child Welfare 88 (5). 129-147.
Hakalehto, Susanna 2018: Lapsioikeuden perusteet. Balto print. Liettua.
Hermon, Rao Sandhya & Chahlan, Rose 2018: A longitudinal study of stress and satisfaction among child welfare workers. Journal of Social Work 0 (0). 1-24.
Koivumäki, Jaakko 2008: Työyhteisöjen sosiaalinen pääoma. Tutkimus luottamuksen ja yhteisöllisyyden rakentumisesta ja merkityksestä muuttuvissa valtion asiantuntijaorganisaatiossa. Lisensiaatin työ. Tampereen Yliopistopaino Oy. Tampere.
Leana, R. Carrie & Van Buren, J. Harry 1999: Organizational Social Capital and Employment Practices. Academy of Management Review. 24. Nro. 3. 538-555. http://www.jstor.org/stable/pdf/259141.pdf. 22.4.2019.
McFadden, Paula 2018: Two sides of one coin? Relationships build resilience or contribute to burnout in child protection social work: Shared perspectives from Leavers and Stayers in Northern Ireland. International Social Work. 1-13.
Mänttäri-van der Kuip, Maija 2015: Work-related well-being among Finnish frontline social workers in an age of austerity. Lisensiaatin työ. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä University Printing House. Jyväskylä.
Nahapiet, Janine & Ghoshal, Sumantra 1998: Social Capital, Intellectual Capital, and the Organizational Advantage. Academy of Management Review 23 (2). 242-266.
Pösö, Tarja & Forsman, Sinikka 2013: Messages to Social Work Education: What makes Social Workers Continue and Cope in Child Welfare? Social Work Education 32 (5). 650- 661.
Schelbe, Lisa & Radey, Melissa & Panisch, Lisa 2017: Satisfactions and stressors experienced by recently-hired frontline child welfare workers. Children and Youth Services Review 78. 56-63.
Shier, Micheal L. & Graham. R John 2010: Work-related factors that impact social work practioners’ subjective well-being: Well-being in workplace. Journal of Social Work 11 (4). 402-421.
Strolin-Goltzman, Jessica 2008: Should I Stay or Should I Go? A Comparison study of Intention to Leave Among Public Child Welfare Systems with High and Low turnover rates. Child Welfare 87 (4). 125-143.
Washington, Karla & Yoon, Pil Dong & Galambos, Colleen & Kelly, Michael 2009: Job Satisfaction Among Child Welfare Workers in Public and Performance-Based Contracting Environments. Journal of Public Child Welfare (3). 159-172.
(48)
Televisio kertoo, mitä ajattelemme kuolemasta
Länsimainen kulttuurinen ja sosiaalinen tarve käsitellä kuolemaa (Walter 1994) täyttää mediatodellisuutemme kuoleman ympärille kiertyvän viihdeteollisuuden kautta. Tutkimusaiheena kuolema kuitenkin herättää kummastusta ja se liitetään helposti tutkijan käsittelemättömiin, henkilökohtaisiin ongelmiin tai synkkään mielenmaisemaan.
Reaktiot liittyvät edelleen hankalaan suhteeseemme kuoleman kanssa (Hockey 2017), johon kuoleman tutkijat viittaavat kuoleman hiljentämisenä yhteiskunnassa.
Anthony Giddensin mukaan kuoleman ja eksistentiaalisten kysymysten hiljentäminen myöhäismodernissa elämässämme on olennainen aikakautemme piirre – vaikkakin samalla vastausten etsiminen näihin kysymyksiin on keskeinen osa nyky-yksilön toimijuutta. Keräilemme tietoa, samaistumiskohteita ja erilaisia median välittämiä kokemuksia sovittamalla niitä omaan, yksilölliseen minäprojektiimme.
Elämään kuuluu hetkiä, jolloin turvallinen todellisuutemme murenee. Giddens (1991) puhuu kohtalokkaista hetkistä (fateful moments), jotka rikkovat äkisti toimijuuden perustan. Sairaus ja kuolema pidetään etäällä rutiineille ja sosiaalisille normeille rakentuvassa elämänkulussa, mutta kriisin kohdatessa toimijan on korjattava sirpaloitunutta elämäntarinaansa.
Viimeiset sanat käsittelevät elämää
Ylen esittämässä dokumenttisarjassa Viimeiset sanani (Isotalo 2013) seurattiin kuolevien viimeisiä vaiheita ja ajatuksia. Katsojat saivat myös nähdä päähenkilöiden viimeiset videoviestit ja niiden esittämisen läheisille kuoleman jälkeen.
Kukin dokumenttisarjan jakso kokoaa yhden elämäntarinan, jonka päättymistä itse kuolevan lisäksi pohtivat hänen läheisensä. Henkilökuvan kerroksissa erottuvat myös kuolemisen kokemusta kuvaavat ’pienet kertomukset’, jotka ilmentävät kuolevan toimijuutta – yksilön vuorovaikutusta sosiaalisten rakenteiden, käytänteiden ja normien kanssa. Toimijuus on refleksiivistä, yksilöllisen ’minä-tarinan’ rakentamista (Giddens 1991). Tarinankertoja tähtää kertomuksellaan haluamaansa positioon (vrt. Bamberg 1997; 2005; 2010) eli luo suhteen kuulijoihin, kertomuksen aihepiiriin, ja lopulta maailmaan. Kertoessaan tarinaa ’minusta’ – joka on viimekädessä jokaisen tarinan perimmäinen tavoite – puhuja toimii aina reflektiivisesti, suhteessa toiseen (Bamberg 2004) ja sosiaaliseen kontekstiin (Giddens 1979).
Viimeiset sanani -dokumentin ’pienissä kertomuksissa’ kohtaaminen kuoleman kanssa näyttäytyy kaaosnarratiivina (Frank 1995). Kohtaaminen johtaa joissakin tarinoissa pakenemiseen ja alistumiseen, ja toisissa parantumattoman sairauden hyväksymiseen. Seuraavissa tarinoissa kukin kertoja asettuu kuitenkin uudestaan suhteeseen kuulijaan: he kuvaavat elämää kuoleman kanssa ulkopuolisuuden kokemuksena tai pakotettuina positioina monissa sosiaalisissa tilanteissa. Päähenkilöt vastustavat kertomuksissaan epäoikeudenmukaista kohtelua ja tavoittelevat kuoleman normalisointia. Samalla he asemoivat itsensä ja kuoleman sosiaalisen ytimeen – osaksi elämää.
Hyvä ja paha kuolema
Vastauksena dokumenttisarjan jo ennakkoon aiheuttamaan keskusteluun Yle vakuutti, että sarja olisi ”dokumentaarinen, ei tosi-tv:n kaltainen” ja ”hyvällä maulla toteutettu” (Yle 2008). Päähenkilöt ovatkin ohjelmassa voittaneet kuolemanpelon ja puolustavat parantumattomasti sairaiden oikeutta sosiaaliseen osallisuuteen. Dokumentissa rakentuva ’suuri kertomus’ kuolevan toimijuudesta perustuu rohkeuden, tietoisuuden ja avoimuuden hyveille.
Viimeisten sanojen välittämä kuva hyvästä kuolemasta voi olla inspiroiva kokemus – mutta on myös niitä, joiden kokemus parantumattoman sairauden kohtaamisesta on erilainen. Heille dokumentti voi näyttäytyä ylitsepääsemättömänä normatiivisena vaatimuksena (Armstron-Coster 2011; Seale 1995).
Media-aineistot sosiaalisten ilmiöiden tutkimusmateriaalina lisäävät ymmärrystä julkisuudessa esillä olevien kertomusten vaikutuksesta yksilölliseen ja yksityiseen kokemukseen. Kuoleman hiljentämisen ja narratiivisen toimijuuden näkökulmat kannustavat katsojaa, ja erityisesti tutkijaa pohtimaan sitä, miten kuolema televisiossa muokkaa ja heijastaa kauhu- ja toivekuviamme.
Niina Moilanen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan The Dying Agent. A ‘small story’ narrative analysis of the television documentary My last words – Viimeiset sanani.
Lähteet:
Armstrong-Coster, Angela 2001: In Morte Media Jubliante: An empirical study of cancer-related documentary film. Julkaisussa: Mortality, 6 (3), 287-305.
Bamberg, Michael 1997: Positioning Between Structure and Performance. Julkaisussa: Journal of
Narrative and Life History, 335-342.
Bamberg, Michael 2004: Talk, Small Stories, and Adolescent Identities. Julkaisusa: Human Development, 47 (6), 366-369.
Bamberg, Michael 2005: Narrative discourse and identity. In: Meister, Ian Christoph (toim.): Narratology beyond literary criticism. New York: Walter de Gruyter.
Bamberg, Michael 2010: Blank Check for Biography? Openness and Ingenuity in the Management of the “Who-Am-I Question” and What Life Stories Actually May Not Be Good. Julkaisussa: Schiffrin, Deborah, De Fina, Anna & Nylund, Anastasia (toim.):Telling Stories: Language, Narrative and Social Life. Washington, DC: Georgetown University Press.
Frank, Arthur W. 1995: The wounded storyteller: Body, illness and ethics. Chicago: University of Chicago Press.
Giddens, Anthony 1991: Modernity and self-identity: Self and society in the late modern age. Cambridge: Polity Press.
Giddens, Anthony (1979): Central Problems in Social Theory. Action, Structure and Contradiction in Social Analysis. New York: MacMillan
Hockey, Jenny 2007: Closing in on death? Reflections on research and researchers in the field of death and dying. Julkaisussa: Health Sociology Review, 16 (5), 436-446.
Isotalo, Sari 2013: Viimeiset sanani. Susamuru Oy. Dokumenttisarja. Ensilähetys Yle TV1
24.4.2013. https://rtva.kavi.fi/cms/page/page/info_katselupisteet. Viitattu: 26.4.2019.
Seale, Clive 1995: Heroic Death. Julkaisussa: Sociology, 29 (4), 597-613.
Walter, Tony 1994: The Revival of Death. Lontoo ja New York: Routledge.
Yle uutiset 2008: Viimeiset sanani -tv-sarja käsittelee kuolemaa. Yle uutiset 16.1.2008. https://yle.fi/uutiset/3-5818653. Viitattu: 12.12.2018.
(47)
Kertomuksia häpeästä ja toiseudesta – 2000-luvun kirjoitettuja naiskuvia
Mediassa esitetyt aiheet vaikuttavat mielikuviin ja keskusteluilmapiiriin, jossa sosiaalityöntekijät työskentelevät. Kun sosiaalityön ilmiöistä kirjoitetaan sanomalehdissä ja ilmiön kohteena on naissukupuoli, voidaan löytää monia erilaisia naiserityisiä ilmiöitä. Naiskuvat ovat perinteisesti liitetty sukupuolentutkimuksen tutkimuskysymyksiin, mutta niitä on mahdollista tutkia myös sosiaalityössä.
Tutkin pro gradu-tutkielmassani 2000-luvun kirjoitettuja naiskuvia marginaalisissa ilmiöissä. Aineistona käytin viidentoista vuoden ajalta Helsingin Sanomien Kuukausiliitteitä jotka ajoittuivat vuosille 2000—2015. Tässä kirjoituksessa esittelen tutkielmassa esiintuodut pääkäsitteet, jotka nousivat esiin aineistosta. Näiden käsitteiden avulla asemoidutaan pohtimaan marginaalistavia ilmiöitä ja niiden suhdetta yhteiskuntaan ja sosiaalityöhön.
Naiskuvat virittävät keskustelua sosiaalityön ja sukupuolentutkimuksen välille pohdiskellen häpeää suhteessa äitiyteen, seksuaalisuuteen ja etnisyyteen. Naiskuvien muodostumista tarkastellaan marginaalisten ilmiöiden, kuten prostituution, päihdeongelmien, vankeuden ja kodittomuuden kautta. Häpeän, äitiyden, seksuaalisuuden ja etnisyyden nivoutuminen toisiinsa mahdollistivat intersektionaalisen lähestymistavan tutkimusaiheeseen. Sosiaalinen konstruktionismi esiin tuo tutkielman aiheen liittyviä ajallisia ja kultturisia paikannuksia.
Seksuaalisuus esiintyi aineistossa häivytettynä ja implisiittisenä aiheena, jota käsiteltiin suoraan lähinnä heteronormista poikkeamisena kuten samaa sukupuolta olevien vanhemmuudesta kertovan artikkelin yhteydessä. Seksuaalisuuden määrittely sanatarkasti on pulmallista, joten sen vuoksi aineistosta on nostettu seksuaalisuuteen eri näkökulmia naiskuvien yhteydessä. Esimerkiksi prostituutiota käsittelevässä artikkelissa seksuaalisuus oli ohitettu, kun aihetta käsiteltiin maskuliinisuuteen liittyvän häpeän lähtökohdasta.
Äitiys nousi aineistosta esiin dikotomisena ja arvottuneena asetelmana, mutta äitiyden kautta tulleet naiskuvat olivat sangen monipuolisia. Äitiyttä käsiteltiin muun muassa palvelujärjestelmän haavoittuvuuden, päihdeongelmien ja etnisyyden kautta. Äitiyden vahva liittyminen ja mieltäminen toivotunlaisen naiseuden kontekstiin oli itsessään vahva sosiaalinen konstruktio. Aineistossa esiinnousseet poikkeamat totuttuun äitikuvaan toivat esiin naiserityisen sosiaalityön tarpeet.
Etnisyys rodullistavana ja segregoivana naiskuvana toi esiin 2000-luvun monikulttuurisen konstruktion. Aineistosta nousi esiin myös etnisyyden ja sukupuolen haavoittuvaisuus, koska esimerkiksi saamelaisista kirjoitettiin viihteellistäen. Maahanmuuttajanaisten tai –tyttöjen kokema rasismi nousi aineistossa esiin segregoivana ja identiteettiin liittyvänä tekijänä, joka vaikutti suomalaiseen yhteiskuntaan kiinnittymisenä. Etnisyys esiintyi aineistossa monipuolisesti paitsi maahanmuuton, myös romanien ja saamelaisten kautta kirjoitettuna.
Eriarvoistava ja marginalisoiva häpeä näyttäytyi aineistossa vahvasti esimerkiksi vähäosaisuuteen, prostituutioon, etnisyyteen ja päihdeongelmiin liittyvissä aihepiireissä, jotka eivät liity pelkästään jollain tapaa rikottuun naiseuteen tai epäonnistuneeseen äitiyteen. Häpeä aiheuttaa kokijalleen tunnetta toiseudesta tai huonommuudesta.
Mielenkiintoisen tutkielman aineistosta teki myös se, mistä ei kirjoitettu tai kirjoitukset olivat yksittäisiä tekstejä, kuten naisten mielenterveysongelmat. Naiskuviin liittyy vahvoja arvopositioita, joihin sosiaalityöntekijät törmäävät joko työkäytännöissä tai rakenteellisesti. Tutkielman aihe pyrkii laajentamaan ymmärrystä sosiaalityössä esiintyvistä naiskuvista ja niiden suhteista yhteiskuntaan.
Tanja Karhunen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan Kertomuksia häpeästä ja toiseudesta. Kirjoitetut naiskuvat sosiaalisen konstruktionismin ja intersektionaalisuuden kontekstissa (2019).
(46)
Sijaissisarukset lastensuojelun perhehoidon osapuolina
Sijaissisarukset kohdataan lastensuojelussa viranomaisten taholta liian satunnaisesti.
Sijaissisarukset perhehoidon osapuolina on vähän tutkittu ja huomioitu osa-alue lastensuojelun perhehoidossa, vaikkakin äärimmäisen olennainen osa sitä. Lastensuojelun perhehoidon piirissä toimivien lasten, sekä sijoitettujen että sijaisperheen biologisten, kasvun ja kehityksen, sijoituksen onnistumisen sekä kaikkien osapuolten hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että kaikki sen osapuolet tulevat oikeaan aikaan ja riittävästi tarpeidensa mukaan kohdatuiksi, tuetuiksi ja autetuiksi.
On tutkittu (Höjer 2007), että sijaissisarusten elämään vaikuttavat mitä moninaisimmat tekijät heidän sijaissisaruksen tehtävän kautta. Sijoitus tuo perheeseen monenlaisia ulottuvuuksia, joilla on vaikutusta kaikkiin perheenjäseniin eikä vähiten lapsiin. Näitä ovat esimerkiksi oman perheen avautuminen yksityisestä julkiseksi eri viranomaisille, lapsen mieltä haastavien asioiden tiedostaminen, kuten sijoitukseen johtaneet syyt ja niiden yhteys lapsen käsitykseen vanhemmuudesta ja lapsuudesta, sekä luonnollisesti oman kodin ja tilan jakaminen kaikkinensa. Siten ei ole yhdentekevää, millä motiiveilla, millä keinoilla ja mistä näkökulmasta perhehoitoa lähdetään rakentamaan, ja kenen ehdoilla.
Kohtaamisista kohtaamiseen
Pro gradu -tutkielmaa varten tekemistäni sijaissisarusten haastatteluista nousee esille, että viranomaisten ja sijaissisarusten kohtaaminen perhehoidossa on vielä satunnaista ja aikuisvälitteistä. Sijoitusprosessin aikana ja sen eri vaiheissa tieto sijaissisaruksilta sosiaalityöntekijälle kulkee sijaisvanhempien kautta, ja palautuu sosiaalityöntekijältä vanhempien kautta sijaissisaruksille. On selvää, että tiedonkulun kaikkien prosessin piirissä olevien lasten osallisuuden ja toimijuuden varmistamiseksi ja mahdollistamiseksi, tarvitaan lisää lapset toimijoina näkevää ja heidän tietoaan arvostavia lapsilähtöisiä työn tekemisen tapoja ja niiden juurruttamista työkulttuuriin. Lapsilähtöiset ja dialogiset työtavat sijaissisarusten rooliin liittyen, systeemisen lastensuojelun työmenetelmät esimerkiksi, ovat hyviä tapoja herätellä sijaissisarusten tasavertaista toimijuutta ja vahvistaa sitä.
Jos perheen ulkopuolelle sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus näyttäytyi aikuisvälitteisenä, ei niin vahvana toimijuutena, perhesysteemin sisällä sijaissisaruksilla on oma paikkansa, mikä tutkimushaastatteluissa se nousi esille selkeänä ja aktiivisena. Sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus oman perheen sisällä on paitsi aktiivista, myös tutkimukseen osallistuneiden sijaissisarusten näkökulmasta riittävää.
Haastatellut sijaissisarukset eivät kaivanneet ulkopuolista tukea sijaissisaruksen tehtäväänsä ja näkivät sosiaalityöntekijän olevan enemmän tarvitsevaa sijaislasta varten, ei sijaissisaruksia. Kaikki haastatellut sijaissisarukset kokivat tarpeellisen tiedon välittyvän sosiaalityöntekijöille vanhempiensa kautta, ja he kertoivat pystyvänsä puhumaan vanhemmilleen asioistaan, ja että vanhemmat olivat niistä myös kiinnostuneita. Toisaalta sijaissisarukset kertoivat myös lasten välisestä kilpailusta, mustasukkaisuudesta ja asioista, joiden kertomiselle ei niinkään ollut luontevia paikkoja, ja jotka osittain sekoittuivat biologisen sisaruuden kaltaisiksi haasteiksi sisaruussuhteissa, mutta joista jotkin kytkeytyivät sijaissisaruuteen ja sen negatiivisiin puoliin. Oikeudenmukaisuus nousi tärkeimmäksi lähtökohdaksi yhteisen jaetun arjen onnistumiselle.
Koko perhe hoitaa
Oman lastensuojelun työkokemukseni kautta tiedostan kuitenkin, että kaikki sijaissisarukset eivät ole yhtä onnellisessa asemassa kuin tutkimukseen osallistuneet sijaissisarukset. On tilanteita, joissa asioiden kertominen ja taho, jonka velvollisuus on kuulla ja kuunnella sekä antaa tietoa, olisi tukenut tehtävässä suoriutumista vähemmällä ja tarpeettomalla ponnistelulla. Aikuisvälitteisen työn tekemisen mallissa vanhemmilla on suuri vastuu lasten toimijuuden ja osallisuuden tukemisessa ja mahdollistamisessa tiedon tavoittajana ja välittäjänä. Sosiaalityöntekijälle se asettaa velvoitteen kysyä ja aloittaa dialogeja sijaissisaruudesta.
Haastattelemani sijaissisarukset kertoivat kasvaneensa sijaissisaruuteen ja se oli heille yhtä luonnollista, kuin mikä tahansa perhemuoto omille jäsenilleen. Sijaissisarukset nostivat esille sijaissisaruuden rikkaudeksi muun muassa ihmisten elämän moninaisuuden ymmärtämisen ja siihen suhtautumisen, maailmankuvan avartumisen eri tavalla verrattuna niihin ikätovereihin, jotka eivät olleet sijaissisaruksia. Sijaissisaruus on parhaillaan elämän positiivisella tavalla rikastuttava asia, joka tarjoaa ainutlaatuisen koko elämään kantavan kasvun paikan sen kokeville.
Kaikkiaan tutkimusta sijaissisaruudesta eri näkökulmista on tehty verrattain vähän ja lisää tutkimusta kaivataan. Sijaissisarusten merkitys perhehoidon ja sijoituksen onnistumiselle on merkittävän suuri, ja tätä resurssia tulisi vaalia kaikin keinoin.
Marika Suutari
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan: Sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus suhteessa viranomaiskäytäntöihin lastensuojelun perhehoidossa. Lapin yliopisto 2019.
Lähteet
Höjer, Ingrid (2007): Sons and daughters of foster carers and the impact of fostering on their everyday life. Child and Family Social Work 12 (1). 73-83. http://content.ebscohost.com.ezproxy.ulapland.fi/ContentServer.asp?T=P&P=AN&K=23482219&S=R&D=afh&EbscoContent=dGJyMNHr7ESeqLA4zdnyOLCmr0%2Bep7NSr6a4SbWWxWXS&ContentCustomer=dGJyMPGqtU%2B2rbRQuePfgeyx44Dt6fIA Viitattu 28.1.2019
(45)
Jaetun toimijuuden rakentuminen moniammatillisessa yhteistyössä sosiaalisen kuntoutuksen parissa
Tutkin pro gradu -tutkielmassani jaetun toimijuuden rakentumista moniammatillisessa yhteistyössä nuorten sosiaalisen kuntoutuksen parissa. Tavoitteenani oli selvittää mitkä tekijät tukevat jaetun toimijuuden rakentumista ja mitkä estävät sitä. Tutkimusaineistoni koostui alun perin Marjo Romakkaniemen, Jari Lindhin ja Merja Laitisen (2018) tutkimukseen kerätystä neljästä työntekijöiden ryhmähaastattelusta. Työntekijät toimivat nuorten sosiaalisen kuntoutuksen asiakastyössä.
Nina Anttila
Lapin yliopisto
(44)
Veljeys, luottamus, tuki – Moottoripyöränjengin tuottama sosiaalinen pääoma
Moottoripyöräjengit nousevat tasaisin väliajoin uutisiin. Lähes aina uutisoinnissa on kyse niiden rikollisesta luonteesta tai niiden harjoittamasta rikollisesta toiminnasta. Harvoin missään keskustelussa kuulee puhuttavan niihin liittyvistä muista piirteistä.
Omassa Pro gradu -työssä (Izadi 2019) tutkin moottoripyöräjengien yhteisöllisyyttä ja sosiaalista pääomaa. Erityisesti sosiaalinen pääoma on vahva teoreettinen viitekehys yhteisöjen jäsenilleen antamien resurssien tutkimiseksi. Nojaudun työssäni niin sanottuun synergianäkökulmaan, joka pyrkii yhdistämään eri sosiaalisen pääoman tutkimuksessa esille nousseet empiriaan perustuvat osat. Määrittelen sosiaalisen pääoman sosiaalisiin rakenteisiin sisältyviksi normeiksi ja suhteiksi, jotka mahdollistavat yhteisön jäsenten tavoitteiden saavuttamisen.
Haastattelin viittä pohjoissuomalaiseen moottoripyöräjengiin kuuluvaa jäsentä, joista neljä oli alle 30-vuotiaita. Haastattelujen lisäksi kävin kuusi kertaa havainnoimassa jengin toimintaa heidän jengitiloissaan. Havainnointimateriaali lisäsi sopivasti ymmärrystä aiheesta ja tuki haastattelujen kautta saatua tietoa. Tutkittava moottoripyöräjengi oli tarkka yksityisyydestään ja sovimme, että tutkimuksen lopuksi aineistot tuhotaan.
Tutkimuksen tulokset yllättivät. Moottoripyöräjengin yhteisöllisyys oli vahvaa. Jäsenillä oli vahva yhteenkuulumisen tunne, he viettivät paljon aikaa yhdessä ja heillä oli verraten yhtenäinen ajatusmaailma. Jengitilat toimivat yhteisön kokoontumispaikkana ja kaikki haastateltavat pitivät sitä toisena kotinaan. Yhteisö toimi alakulttuureille tyypilliseen tapaan statuksen antajana sen jäsenilleen. Päätökset tehtiin demokraattisesti ja yhteisöllä oli selkeä hierarkia.
Myös sosiaalinen pääoma oli vahvaa yhteisössä. Jäsenet tunsivat toisensa hyvin ja luottamus oli suurta. Jäsenien välisiä suhteita kuvaa hyvin heidän tapansa puhutella toisiaan veljinä. Se ei ollut vain alakulttuurille ominainen puhetapa, vaan sisälsi valmiuksia auttaa, uhrautua ja tukea jengitovereita erilaisissa elämän haasteissa. Apua ja tukea annettiin väkivaltaisissa selkkauksissa, arjen askareissa, taloudellisesti vaikeissa tilanteissa ja henkilökohtaisten ongelmien käsittelyssä. Arjen askareisiin saattoi kuulua niinkin arkisia asioita kuin lasten vahtiminen ja muuttoapuna toimiminen.
Sosiaalinen pääoma ei siis rajoittunut pelkästään jengitoimintaan vaan ylsi jengin jäsenten kaikille elämän osa-alueille. Se auttoi jengin jäseniä työnsaannissa, turvallisen ja viihdyttävän ympäristön löytämisessä, arjessa jaksamisessa ja psyykkisessä hyvinvoinnissa. Yllättävää kyllä, moni jengin jäsen oli rauhoittunut elämässään jengin jäsenyyden seurauksena.
Jengin jäsenyydellä oli myös varjopuolensa. Vaikka haastateltavilla oli vaikea keksiä negatiivisia puolia jengin jäsenyydestä, pystyi aineistosta tunnistamaan muutaman selkeästi negatiivisen vaikutuksen. Haastateltavien jengin ulkopuoliset ihmissuhteet olivat jäsenyyden seurauksena vähentyneet, parisuhteita oli vaikea pitää yllä, väkivalta oli läsnä jengielämässä ja jengi vei paljon aikaa jäseniltä. Jengin jäsenyys toi myös sen jäsenille huonoa mainetta.
Tutkimustulokset herättävät monenlaisia kysymyksiä siitä, ylittääkö moottoripyöräjengin positiiviset vaikutukset sen negatiiviset vaikutukset, ehkäiseekö se sen jäsenten syrjäytymistä ja tulisiko moottoripyöräjengiläisiä rohkaista löytämään positiivista omista yhteisöistään vai etsiä korvaavia yhteisöjä. Yhteisöt voivat parhaimmillaan olla tärkeä työkalu nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi ja moottoripyöräjengeistä voidaan mielestäni vähintäänkin ottaa oppia sellaisten yhteisöjen rakentamiseksi, joilla on vahva ja positiivinen rooli nuorten elämässä.
Izadi, Henri
Veljeyttä, luottamusta ja tukea: moottoripyöräjengin sosiaalinen pääoma. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto. 2019.
Aiheeseen liittyviä lähteitä:
Coleman, James Samuel 1988: Social Capital in the Creation of Human Capital. Amer-ican Journal of Sociology 94, 95–120.
Izadi, Henri 2019: Veljeyttä, luottamusta ja tukea: moottoripyöräjengin sosiaalinen pääoma. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto.
Putnam, Robert D. 1995: Bowling alone: America’s declining social capital. Journal of Democracy 6, 65–78.
Wolf, Daniel R. 1991: The Rebels: A Brotherhood of Outlaw Bikers. University of Toronto Press. Toronto.
Woolcock, Michael 2000: Sosiaalinen pääoma: menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Teoksessa Kajanoja, Jouko & Simpura, Jussi (toim.): Sosiaalinen pääoma: globaa-leja ja paikallisia näkökulmia. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi, 25–56.
(43)
Nuoret ja työ
Nuoret aikuiset haluavat töihin. He tekevät urasuunnitelmia ja valintoja, mutta millä ja kenen ehdoilla?
Työelämän muutospyörteessä oman työllistymisen epävarmuutta tehdään elettäväksi pärjäämisen pakolla, tulevaisuutta varmistelemalla ja tilanteisiin sopeutumalla.
Nuorten aikuisten työelämään osallistuminen on muuttunut 2000-luvulla. Reitti työhön voi olla varsin monimutkainen ja epävarma. Nuoret tekevät tulevaisuuttaan koskettavia päätöksiä ajassa, jolloin asiantuntijoidenkin näkemykset tulevaisuuden työelämästä ovat ristiriitaisia. Varmuutta siitä, millainen työelämä on kymmenen vuoden päästä, ei ole.
Työmarkkinoilla on havaittavissa sekä muutosta että pysyvyyttä. Selkeä työmarkkinatrendi on työnteon tapojen monipuolistuminen. Työtä tehdään ja teetetään vuokratyönä, nollatuntisopimuksilla, itsensätyöllistäjänä, osa- ja määräaikaisissa työsuhteissa sekä toimeksiantoina ilman työsuhdetta. Kuitenkin suurin osa palkansaajista työskentelee edelleen normaalityösuhteessa kokopäivätyössä. Menestyäkseen työmarkkinoilla nuoret aikuiset joutuvat jatkuvasti työstämään työmarkkinakelpoisuuttaan sekä näyttämään ja todistamaan osaamistaan.
Pro gradu -tutkielmassani jäljitin nuorten aikuisten työelämäkertomuksista sitä, missä määrin nuoret aikuiset toimivat ja tekivät valintoja koulutuksen ja työn suhteen ”vapaina” ja intentionaalisesti ja missä määrin kytköksissä toisiin ihmisiin sekä yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin rakenteisiin ja normeihin. Aineistoni koostui seitsemästä vuosina 2014—2016 RAY:n (nyk. STEA) työllistämisohjelman kautta työllistyneen nuoren aikuisen kerronnallisesta haastattelusta.
Pärjääjä, varmistelija ja sopeutuja työelämätoimijoina
Löysin nuorten aikuisten kertomuksista samankaltaisuutta, jonka kautta muodostin kolme tyyppikertomusta työelämätoimijuudesta.
Pärjääjä on itseohjautuva ja yrittäjähenkinen työmarkkinatoimija. Hän on perinyt lapsuuden kodista kovan työn tekemisen mallin ja työ on usein mennyt opintojen edelle. Pärjääjä on kiinnittynyt työelämään jo varhain antaen näyttöjä työelämässä suoriutumisesta. Pärjääjälle työ näyttäytyy ensisijaisesti toimeentulon välineenä, mutta hän arvostaa työtä myös yksilön arvon mittarina. Hänellä on suhteellisen vähän kokemusta työttömyydestä. Pärjääjä ammentaa uusliberalistisesta ajattelutavasta, jossa korostuu menestys yksilön kykynä tehdä oikeita ja hyviä valintoja sekä vastuun ottamisena tehdyistä päätöksistä.
Varmistelijalla on vahva usko korkeakoulutukseen työllistymisen varmistamiseksi. Hän tekee turvallisuushakuisesti koulutukseen ja työhön liittyviä suunnitelmia. Toive perheen perustamisesta suuntaa suhtautumista koulutukseen ja työmarkkinoihin. Työttömyysjaksojen aikana varmistelija on käyttänyt paljon energiaa pitääkseen mielentilansa parempana ja itsensä työmarkkinakelpoisena. Työuraltaan varmistelija odottaa paitsi toimeentuloa myös mielekkyyttä ja itsensä kehittämistä.
Sopeutujalla on vahva sidos kaveripiiriin ja kotipaikkakuntaan, ja hän jäsentää mahdollisuuksiaan paikallisten työmarkkinoiden ja kiinnostuksensa pohjalta. Sopeutuja elää päivän kerrallaan tai kulloisenkin jakson kerrallaan, mutta suuntautuu kuitenkin jollain tavoin vähän pitemmälle tulevaisuuteen. Sopeutujan toimijuus ei tarkoita aina ulospäin havaittavaa toimintaa, vaan näyttäytyy myös odottamaan jäämisenä. Työttömyyteen hän suhtautuu luontevasti ilman suurempaa huolta toimeentulosta. Hän tarttuu mahdollisuuksiin tilanteiden avauduttua ilman vahvoja tulevaan kohdistettuja päämääriä.
Ihmiset tarvitsevat tarinoita
Nuorten aikuisten polut nuoruudesta aikuisuuteen näyttäytyivät moninaisina ja epälineaarisina ja työelämään kiinnittyminen oli katkoksellista ja epävarmaa. Koulutuksen ja työelämän kentällä toimijuuden mahdollisuuksiin ovat vaikuttaneet monet nuorista aikuisista riippumattomat yhteiskunnalliset ja kulttuuriset reunaehdot, vaikka ne ovat määrittäneet nuorten aikuisten toimijuutta usein tiedostamattomalla tasolla.
Nuorten aikuisten toimijuus koulutuksen ja työelämän kentällä ei tässä tutkimuksessa tarkoittanut vain näkyvää tekemistä tai valintaa vaan myös ei-tekemistä ja ei-valintoja. Oman kertomuksen esittämisessä ei aina ollut tärkeää se, että siinä korostuisi menestyminen tai sen kuvattaisiin olleen aina täysin kertojan, nuoren aikuisen käsissä. Oleellista oli se, että siirtymät ja käänteet koulutuksen ja työelämän kentillä esitettiin riittävän vakuuttavasti siten, ettei nuorten aikuisten autonomiaa ja vastuuta työelämätoimijana ollut tarvetta kyseenalaistaa.
Pitkäkestoinen työllistymisjakso antoi nuorille aikuisille mahdollisuuden hieman vakaampaan työmarkkina-asemaan, joka koettiin pääsääntöisesti positiiviseksi mahdollisuudeksi pohtia tarkemmin omaa tilannetta ja suunnitella tulevaisuutta. Kertominen avasi myös mahdollisuuden nuoren aikuisen oman työelämätarinan (uudelleen) muotoutumiselle.
Tuula Myllykangas
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Työelämätoimijuuden rakentuminen nuorten aikuisten kertomuksissa” (2018). Lapin yliopisto.
Lähteet:
Myrskylä, Pekka 2011: Nuoret työmarkkinoiden ja opiskelun ulkopuolella. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 12. Työ- ja elinkeinoministeriö. Helsinki.
Myrskylä, Pekka 2012: Hukassa — keitä ovat syrjäytyneet nuoret? EVA Analyysi No 19. Elinkeinoelämän Valtuuskunta. Helsinki.
Pyöriä, Pasi (toim.) 2017: Työelämän myytit ja todellisuus. Gaudeamus. Helsinki.
Pärnanen, Anna 2015: Työn tekemisen tavat 2000-luvulla – tapahtuiko rakenteellisia muutoksia? Työelämän tutkimus 13 (3), 242—250.
(42)
Eron jälkeinen vaino
Eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten rohkaiseva kohtaaminen heidän identiteettiprosesseissaan vaatii ammattilaiselta ymmärrystä vainosta kokemuksena
Kun viranomaiset kohtaavat vainoa kokeneita, voisi olla hyödyllistä kiinnittää huomiota siihen, että ottaa huomioon uhrin kokonaisvaltaisena ihmisenä sekä vahvistaa tämän identiteettiä pystyvänä ja selviävänä yksilönä.
Vainottuja auttavat järjestöt arvioivat vainon koskettavan vähintään muutamia tuhansia ihmisiä vuosittain. Läheskään kaikki uhrit eivät hae apua. (Ensi- ja turvakotien liitto, 2017.) Anna Nikupeteri määrittelee parisuhteen jälkeisen vainon tutkimuksessaan (2016) intensiiviseksi, tavoitteelliseksi sekä uhria kohtaan pakottavaksi käyttäytymiseksi. Tärkeää on uhrin kokemus teoista epämieluisina, uhkailevina, ahdistavina sekä tunkeilevina. Uhri kokee esimerkiksi pelkoa, turvattomuutta, ahdistusta sekä fyysistä ja sosiaalista harmia. (mt., 27–46.)
Tarkastelin Varjo-hankkeen kautta saatuja eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten pilottivertaistukiryhmän keskusteluja. Kyseisessä ryhmässä oli vetäjien lisäksi kuusi naispuolista osanottajaa, jotka olivat eri vaiheissa eron jälkeisen vainon kokemuksissa ja prosesseissa. Löysin naisten kokemuksista teemoja, jotka yhdistivät heitä.
Eron jälkeinen vaino kriisinä identiteetissä sekä häpeän ja syyllisyyden aiheuttajana
Naisten kokemuksissa eron jälkeinen vaino lähisuhdeväkivaltana haavoitti ja vei voimavaroja. Naiset eivät tottuneet vainoon vaan heillä oli kokemuksia vainon painajaisia ja pelkoja aiheuttavasta, haavoittavasta luonteesta, joka vaikutti esimerkiksi siihen, etteivät he halunneet nähdä väkivaltaa fiktiivisenä televisiossa tai elokuvissa. He kokivat olleensa esimerkiksi kilttejä tai ei-kovia ihmisiä, mutta vainon aiheuttavan heissä vihaa ja aggressioita. Osalla ryhmän jäsenistä oli esimerkiksi opiskeluissaan vaikeuksia, joita heillä ei ollut aiemmin ollut.
Naiset löysivät väkivallan uhrille tyypillisesti vainolle syitä itsestään. Vainon haavoittavuuteen kuului myös alistamisesta ja väkivallasta seuranneet minän hajoamisen kokemukset. Pilottiryhmä oli naisille tärkeä, koska he kokivat voivansa jakaa kokemuksiaan ja samaistumaan ryhmän jäseniin. Vainoa kokeneissa naisissa häpeä ja syyllisyys saivat aikaan epäilyksiä omista kokemuksista ja toiminnasta. He kertoivat joutuvansa kysymään itseltään, miksi juuri he olivat joutuneet vainon uhreiksi.
Eron jälkeinen vaino ja äitiys
Lapset koettiin ryhmässä erittäin tärkeiksi ja vanhemmuus merkittäväksi, mutta myös haastavaksi rooliksi. Naiset kokivat syyllisyyttä siitä, etteivät olleet voineet tarjota lapsilleen turvallista lapsuutta ja olla näin parhaita mahdollisia äitejä lapsilleen. Traumatisoituminen lähisuhdeväkivallan seurauksena ja omien tunteiden käsittely haastoivat äitiyteen käytettäviä voimavaroja. Yhteiset lapset vainoajan kanssa saattoivat myös hankaloittaa eroa ja pitkittää vainoa.
Naisten saattoi olla vaikea antaa anteeksi vainoajalle se, miten vaino oli vaikuttanut heidän lastensa lapsuudenkokemuksiin negatiivisesti, mutta toisaalta he halusivat mahdollisuuksien mukaan antaa isälle vanhemmuuden mahdollisuuksia. Vaikutti siltä, että lapset olivat naisten tärkeysjärjestyksessä ylimpänä. Toisaalta he olivat saattaneet joutua tilanteisiin, joissa heidän oli esimerkiksi oman turvallisuuden takia ollut pakko paeta väkivaltaa ja jättää lapset tilanteessa taakseen. Syyllisyys lasten kokemuksista painoi edelleen usealla vahvana mielessä.
Uuden elämän ja identiteetin rakentaminen
Naiset vertaistukiryhmässä eivät useinkaan olleet hakeneet apua heti, kun olisivat sitä tarvinneet vaan enemmän vältelleet avun hakemista. Naiset olivat saattaneet kokea eron jälkeisestä vainosta puhumisen raskaaksi ja kokeneet, etteivät muut kenties ymmärrä tai pysty auttamaan.
Pilottiryhmän naisten ensimmäisenä tavoitteena oli usein oman ja lasten elämän vakauttaminen sekä omien asioiden järjestykseen saaminen eron jälkeen. Tällaisessa tilanteessa uuden parisuhteen aloittaminen saattoi tuntua mahdottomalta eivätkä naiset halunneet tyytyä huonoon parisuhteeseen. Naiset saattoivat myös nähdä miehet jollain lailla epäkiinnostavina tai epäilyttävinä huonojen kokemustensa vuoksi. Naiset kokivat lisäksi uusien parisuhteiden aiheuttavan vainon pahenemista ja tuovan erilaista väkivallan uhkaa heidän ja uusien puolisoiden elämään. Toisaalta osa naisista oli kuitenkin uskaltanut aloittaa uusia suhteita ja uudet kumppanit olivat usein auttaneet heitä toipumisprosesseissa.
Eron jälkeisen vainon toipumisprosessiin näytti kuuluvan naisilla oman tahdon löytäminen ja uusien omien rajojen asettaminen. Vainon jälkeiseen elämään kuului myös kokemuksia väsymyksestä ja tyhjyydestä. Toisaalta osa naisista oli päässyt prosesseissaan niin pitkälle, että olivat alkaneet löytää uusia ilon aiheita esimerkiksi opiskeluista tai harrastuksista elämäänsä. Naiset kokivatkin päässeensä voimaantumaan ja heitä rohkaisi nähdä toisten elämissä tapahtunutta eheytymistä. Toisaalta osa naisista oli saattanut joutua etsimään iloa ja vapautta tilanteissa, joissa vaino yhä jatkui. Heillä oli halu rakentaa uutta elämäänsä vapaana ja vihasta vapaana.
Naisten elämässä olivat läsnä heikkouden ja toisaalta äärimmäisen vahvuuden kokemukset, jotka he olivat liittäneet osaksi identiteettiään. Identiteettiä rakentaessaan ihminen käyttää toisia ihmisiä peileinään (ks. Fadjukoff 2015, 191–192). Voisi ajatella, että vainon uhri tarvitsee myös henkilökohtaisesti uhriutta ”vastaan taistelevia” osa-alueita identiteetissään, jotka eivät saa heitä näkemään itseään pelkästään heikkoina tai kykenemättöminä vaan päinvastoin vahvistaa käsitystä itsestä vahvana ja kykenevänä yksilönä.
Kun identiteetti on itselle hyväksyttävä, sen ei tarvitse toisaalta olla täysin ristiriidaton tai ehjä vaan tärkeintä on se, että identiteetti on liikkuva, kaikki elämän osa-alueet huomioonottava kokonaisuus ja sillä on sekä menneisyys että tulevaisuus. Hyväksynnän kautta yksilö näkee itsensä aktiivisena toimijana. (ks. Nousiainen 2004, 167.)
Leea-Maria Pätsi
Lapin yliopistosta valmistuva sosiaalityöntekijä YTM
Lähteet:
Ensi- ja turvakotien liitto 2017: Eron jälkeistä vainoa kokeneiden lasten tilanne huolestuttaa
auttajia. https://www.sttinfo.fi/tiedote/eron-jalkeista-vainoa-kokeneiden-lasten-tilanne-huolestuttaa-auttajia?publisherId=3741&releaseId=56215087. Luettu 7.6.2018.
Fadjukoff, Päivi 2015: Identiteetti persoonallisuuden kokoavana rakenteena. Teoksessa
Metsäpelto, Riitta-Leena & Feldt, Taru: Meitä on moneksi. Persoonallisuuden psykologiset perusteet. Bookwell Oy. Juva. 179–193.
Nikupeteri, Anna 2016: Vainottuna. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen ja uhrien kohtaa-
minen. Hansaprint. Turenki. http://lauda.ulapland.fi/bitstream/handle/10024/62627/Nikupeteri_Anna_ActaE_204_pdfA.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Luettu 17.1.2018.
Nousiainen, Kirsi 2004: Lapsistaan erossa asuvat äidit. Äitiysidentiteetin rakentamisen tiloja. Minerva Kustannus Oy. Jyväskylä. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/sospo/vk/nousiainen/lapsista.pdf. Luettu 25.1.2018
(41)
Osallisuus tukee lapsen kasvua ja kehitystä lastensuojelussa
Pro gradu työni ”Tikapuita pitkin osallisuuteen” tutkii lasten osallisuutta lastensuojelun toimintaympäristössä lapsen näkökulmasta. Tutkimukseni tarkoituksena on löytää vastauksia, miten lapset ovat kokeneet oman osallisuutensa ja vaikuttamisen mahdollisuudet lastensuojelun prosessissaan, sekä selvittää mikä lapsen mielestä mahdollistaa osallisuutta.
Lapsen osallisuus on moniulotteinen teoria, joka tukee lapsen kasvua aktiiviseksi ja osallistuvaksi kansalaiseksi. Osallisuus kehittää lapsen ominaisuuksia tasapainoiseen elämään ja tukee kokonaisvaltaista hyvinvointia. Osallisuuden tulisi olla osa lapsen elämää ja sen avulla lapsi oppii elämään yhdessä muiden kanssa hänelle tärkeissä yhteisöissä sekä oppii kantamaan vastuuta niin itsestään kuin muistakin. Osallisuus on kasvun ja kehityksen perusedellytys.
Suomessa lapsen osallisuuden taustalla ovat maamme ratifioima Yhdistyneiden Kansakuntien lapsen oikeuksien sopimus sekä lastensuojelulaki. Näiden oikeuksien mukaan kaikkien viranomaisten tulee ottaa huomioon lapsen mielipide päätöksenteossa huomioimalla lapsen ikä ja kehitystaso. Lastensuojelulaki turvaa lapsen vaikuttamisen ja osallistumisen lapsen omissa asioissa tavoitteena turvata lapsen etu. Lapsen edun määritteleminen on haastavaa, mutta sen tulisi olla kaiken päätöksenteon ja viranomaistyöskentelyn taustalla.
Tutkimusten sekä oman työkokemukseni mukaan monet lastensuojelun asiakkaat eivät ole kokeneet tulleensa osallisiksi omissa lastensuojelun prosesseissaan. Monilla on kokemus, etteivät he ole voineet vaikuttaa tapahtumien kulkuun, eivätkä ole voimaantuneet asioidensa äärellä. Osallisuuden kautta lastensuojelun asiakkailla on mahdollisuus tulla kuulluksi ja kokea oman mielipiteensä vaikuttavuuden asioihinsa. Osallisuuden kokemuksessa olennaista on työntekijän asenne lapseen. Rohkaiseva ja kannustava ote auttaa lasta tuomaan mielipiteitään esille sekä osallistumaan. Osallisuuden kautta asiakas pääsee yhteistyökumppaniksi ja tiedontuottajaksi asiassaan sekä osallisuuden myötä on mahdollisuus saada asiakas sitoutumaan yhteistyöhön. Lapsen elämässä tällainen vaikuttamisen mahdollisuus tukee lapsen kasvua; lapsi kokee oman arvokkuutensa, tuntee olevansa tärkeä sekä tuntee kuuluvansa yhteisöön. Tämä voimaannuttaa ja kehittää lasta sekä auttaa kiinnittymään yhteiskuntaan ja ehkäisemään syrjäytymistä.
Asiakkaan ollessa lapsi, eli alle 18-vuotias, vuorovaikutuksellisen suhteen syntymiseksi työntekijältä vaaditaan monipuolista osaamista sekä persoonallisia ominaisuuksia. Tekemäni tutkimuksen mukaan nuoret kokevat, että osallisuuden mahdollistaa välittävä ja luottamuksellinen suhde asiakkaan ja työntekijän välillä. Luottamuksellisen suhteen luominen vaatii vastavuoroista, yhdessä vietettyä aikaa sekä esimerkiksi toiminnallisuutta tai aktiviteetteja, jolloin lapsen on helpompi ja luonnollisempi tutustua työntekijäänsä. Työntekijän nuorekkuus, leikkisyys ja huumorintaju nousivat myös merkityksellisiksi ominaisuuksiksi avoimen asiakassuhteen luomisessa. Nuoret kokivat byrokraattisen ja jäykän työntekijän kylmänä sekä etäisenä ja toimittivatkin asiansa mieluummin jonkun toisen ihmisen kautta, kuten terapeutti tai omaohjaaja lastensuojelulaitoksessa. Nuoren sanoin ”chilli ja rento tyyppi” luo mukavan tunnelman ja on helposti lähestyttävä työntekijä. Tärkeää ovat myös hyvät vuorovaikutustaidot, joiden avulla läheinen ja lämmin kumppanuus voi syntyä.
Esteenä osallisuuden toteutumiselle ovat kiire, työntekijöiden vaihtuvuus ja suuret asiakasmäärät. Luottamuksen syntyminen vaatii yhdessäoloa, jota työn kiireellisyys ja isot asiakasmäärät eivät aina mahdollista. Silloin tutustuminen ja luottamuksellinen vuorovaikutus ei mahdollistu ja lapsi voi kokea olevansa arvoton ja merkityksetön. Jäykkä ja byrokraattinen toimintakulttuuri voi myös olla esteenä osallisuuden kokemukselle.
Tutkimukseni tulokset tukevat aikaisempia tutkimuksien tuloksia asiakkaiden kokemuksista jäädä ulkopuolisiksi toimijoiksi. Nuoret kokivat oman osallisuutensa pinnallisena ja näennäisenä. Esimerkiksi nuoret eivät täysin ymmärtäneet lastensuojelunprosessien vaiheita. Osallisuuden yksi mahdollistaja, vähintään kerran vuoteen tehtävä asiakassuunnitelma, oli nuorille epäselvä, eivätkä sosiaalityön käytänteet tukeneet nuorten osallisuutta. Nuoret eivät tienneet oliko heille tehty asiakassuunnitelmaa, eivätkä sen tavoitteita. Tutkimuksessani tuli ilmi samoja sosiaalityöntekijän ominaisuuksia, jotka tukevat osallisuutta kuin aikaisemmissa tutkimuksissa, ja samoin vuorovaikutustaitojen merkitys korostui.
Osallisuuden tuominen sosiaalityön käytäntöihin on vaativaa, mutta tiedostamalla osallisuuden mahdollisuudet sekä osallisuuden olemassaolon, on sen tuominen käytäntöön mahdollista luomalla avoin ja luottamuksellinen kommunikaatio asiakkaiden ja työntekijöiden välillä. Tärkeää on nostaa lapsi esille tiedontuottajana sekä kumppanina omassa lastensuojelun prosessissaan. Osallisuus vaatii aina kaksi osapuolta; toimijan, joka haluaa ja hyväksyy toisen mukaan sekä toimijan, joka haluaa olla osallinen. Osallisuus on vuorovaikutusta.
Riitta Roivainen
(40)
Heteronormatiiviset oletukset sateenkaariperheiden haasteina
Heteronormatiiviset oletukset ja ydinperheajattelu istuvat yhteiskunnassa ja ihmisissä niin tiukasti, että niihin verrataan kaikkia muita perheitä ja perhemuotoja.
Yksilölliset valinnanmahdollisuudet perheen muodostuksessa ovat lisääntyneet. Enää ei ole olemassa niin sanottua normaalia perhemuotoa, jota kaikkien tulisi tavoitella. Heteronormatiiviset oletukset ja ydinperheajattelu istuvat kuitenkin yhteiskunnassa ja ihmisissä niin tiukasti, että niihin verrataan kaikkia muita perheitä ja perhemuotoja. Tutkimusten mukaan sosiaalityöntekijöillä on vallalla heteronormatiivinen perhekäsitys, etenkin tiedostamattomissa asenteissa. Normatiivinen ajattelu näkyy myös lastensuojelun ohjeistuksissa. Heteronormatiivisuuden länsäolo vaikeuttaa sateenkaari-ihmisen avun ja tuen saantia etenkin viranomaistasolla.
Heteroseksuaalisuutta pidetään yhteisesti jaettuna sosiaalisena normina, johon muita seksuaalisuuden muotoja verrataan. Voidaan jopa uskaliaasti väittää, että heteroseksismi on institutionaalisiin käytäntöihin sisältyvä ideologia. Yhteiskunnat myös pitävät yllä seksuaalista stigmaa verratessaan sateenkaari-ihmisten ja heteroseksuaalien käyttäytymistä, identiteettiä tai parisuhdetta toisiinsa. Heteroseksismi on sateenkari-ihmisiä alistavaa ja aiheuttaa tunteen siitä, että heidän sosiaalinen identiteettinsä on huonompi kuin muiden. Sateenkaariparit kokevat, ettei heidän parisuhdettaan vastaanoteta ja kunnioiteta samalla tavalla kuin heteroseksuaalien pariskuntien parisuhteita.
Tutkimusten mukaan homovanhemmat kokevat enemmän ennakkoluuloja ja homofobiaa kuin lesbovanhemmat. Lesbovanhempia pidetään turvallisina huoltajina lapselle, kun taas homovanhempien ajatellaan olevan lapselle vaaraksi tai heidän perusteensa vanhemmuuteen ovat kevytmielisiä (lapsi nähdään asusteena, leluna tai koiran korvikkeena).
Sateenkaarivanhemmilla on kokemuksia siitä, että sosiaalialan ammattilaiset eivät kykene ottamaan asioita avoimesti esille. Vanhemmat kokevat palveluista saamansa vanhemmuuden tuen puutteelliseksi. Ammattilaisten hämmennys ja ylivarovaisuus on usein vanhemmuuden tukemisen haasteena. Aiemmat homofobiset kokemukset saattavat vaikuttaa vanhemmuuteen myös niin, että vanhemmat tarkkailevat jatkuvasti lapsen kasvuympäristöä ja valikoivat palvelut ja henkilöt keiden kanssa toimivat.
Sateenkaarivanhempien kohtaamisen haasteet sosiaali- ja terveyspalveluissa lähtevät yhteiskunnan puutteellisesta politiikasta koskien seksuaalivähemmistöjen hyvinvointia. Palvelujärjestelmämme ei aina kykene tunnistamaan sateenkaariperhettä perheeksi. Tämän lisäksi kohtaaminen ja kohtelu saattaa olla epäammattimaista. Sateenkaariperheiden vanhemmat ovat kokeneet myös liian hienovaraista suhtau-tumista. Keskustelu ammattilaisten kanssa on ollut heidän oletuksiinsa perustuvaa, eikä asioista olla voitu keskustella avoimesti. Syrjinnän pelon ja onnistumisen pakon vuoksi sateenkaariperheet jättävät käyttämättä perhe- ja sosiaalipalveluita.
Sateenkaariperheissä niin vanhemmilla kuin lapsillakin on usein kokemuksia, että he ovat jääneet kohtaamatta sellaisena perheenä kuin ovat. Tämän vuoksi myös sosiaalipalveluissa vanhempaa saattaa huolestuttaa, huomioidaanko hänen tosiasiallinen perhetilanteensa hoitosuunnitelmaa tehtäessä. Juha Jämsän (2008, 296-297.) mukaan lastensuojelussa on tärkeää kiinnittää huomiota sosiaalityöntekijän ja sateenkaarivanhemman luottamuksellisen suhteen rakentamiseen ja työntekijän valmiuksiin vastata asiakkaan mahdollisesti kokemaan syrjinnän pelkoon.
Syrjinnän pelon kokemukset voivat estää luottamuksellisen kommunikaation. Työntekijä voi lievittää asiakkaan pelkoa puhumalla ääneen palvelun päämääristä, joilla pyritään turvaamaan asiakkaan ja hänen perheensä hyvinvointi. Lastensuojelun asiakkaaksi tullessaan perheellä saattaa olla taustalla palvelujärjestelmän epäonnistuminen sateenkaariperheen vanhemmuuden ja parisuhteen tukemisessa. Työskenneltäessä sateenkaarivanhemmuuden haasteiden kanssa on tärkeää keskittyä vanhempien vahvuuksiin ja vanhempien identiteetin rakentumiseen, sekä siihen, millä tavoin haasteet koetaan yksilötasolla, pariskuntana ja perheenä.
Ammattilaisten, jotka ovat tekemisissä sateenkaari-ihmisten kanssa, tulisi ensimmäisenä pohtia omaa asennettaan ja käsitystään sateenkaari-ihmisistä. Ammattilaisten tulisi pohtia oman kulttuurin ja uskonnon vaikutuksia asenteidensa muodostumiseen. Useat ammattilaiset uskovat olevansa puolueettomia ja pystyvänsä kohtaamaan sensitiivisenä pidettyjä asioita, vaikka he eivät usein ole saaneet koulutusta sukupuolen, seksuaalisuuden tai sateenkaarivanhempien ja -perheiden kohtaamiseen.
Marjo Muiruri
Lapin yliopisto
Perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan: Sateenkaariperheet lastensuojelun sosiaalityössä. Systemaattinen kirjallisuuskatsaus. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet
Apgar, Jen & Kovac, Laura & Trussell, Dawn. E 2017: LGBTQ parents’ experiences of community youth sport: Change your forms, change your (hetero) norms. Sport Management Review.
Jämsä, Juha 2008: Sateenkaariperheiden kokemuksia palveluista. Teoksessa Hulden, Anders & Huuska, Maarit & Jämsä, Juha (toim.) & Karvinen, Marita & Solantaus, Tytti. Sateenkaariperheet ja hyvinvointi. Käsikirja lasten ja perheiden kanssa työskenteleville. PS-kustannus. WS Bookwell Oy. Juva. 86-97.
Kashubeck-West, Susan 2014: Parenting Issues for Lesbian Couples. Teoksessa Dworkin, Sari. H & Pope, Mark: Casebook for Counseling Lesbian, Gay, Bisexual, and Transgender Persons and Their Families. American Counseling Association. Alexandria. 103-110.
Kimberly, Claire & Moore, Alexa 2015. Attitudes to Practice: National Survey of Adoption Obstacles Faced by Gay and Lesbian Prospective Parents. Journal of Gay & Lesbian Social Services 27 (4), 436-456.
Mallon, Gerald. P 2012: Practice With Families Where Gender or Sexual Orientation Is an Issue: Lesbian, Gay, Bisexual, and Trans Individuals and Their Families. Teoksessa Congress, Elaine & Gonzales, Manny: Multicultural Perspectives In Social Work Practice with Families. 3rd Edition. Springer Publishing Company. New York. 205-229.
Norton, Aaron & Smith, Vernon & Xing Tan, Tony 2017: Adoption of Black children by White parents in heterosexual and homosexual relationships: Exploring mental health trainees’ explicit and implicit attitudes. Journal of Gay & Lesbian Social Services 29 (3), 233-251.
Raiz, Lisa & Swank, Eric 2010: Predicting the support of same-sex relationship rights among social work students. Journal of Gay & Lesbian Social Services, 22(1), 149-164.
Riggs, Damien 2011: “What about the Children!” Homophobia, Accusations of Pedophilia, and the Construction of Childhood. Teoksessa Ball, Mathew & Scherer, Burkhard. Queering Paradigms II: Interrogating Agendas. Peter Lang AG, Internationaler Verlag der Wissenschaften. 245-258.
Wagner, Cynthia. G 2010: Homosexuality and Family Formation. The Futurist, 44 (3), 6-7.
(39)
Tunnistatko epäkohdan?
Epäkohtiin puuttuminen on ennen kaikkea rohkeutta nähdä ja viedä asioita eteenpäin. Onnistuneessa epäkohtaan puuttumisen prosessissa kuljetaan epäkohdan tunnistamisesta tiedon välittämisen kautta dialogiin ja ratkaisuihin.
Epäkohtiin puuttuminen on sosiaalialalla työn laadun ja ammattieettisyyden takaamista, mutta myös lainsäädännön asettama selkeä velvollisuus (Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301, 5.luku). Pro gradu -tutkielmassani selvitin, millaisia erilaisia epäkohtia sosiaalialan ammattilaiset työssään kohtaavat? Aineistonani käytin laajemman epäkohtatutkimuksen (ks. Tiitinen & Silén, 2016) osa-aineistoa.
Työntekijä, uskallatko nähdä?
Yksittäinen sosiaalialan työntekijä on avainasemassa havaitsemassa käytännön työssä esiintyviä epäkohtia. Mutta mitä kaikkea kentällä on sitten nähtävänä? Epäkohtatutkimuksen vastaajat kuvasivat laajan kirjon erilaisia asiakkaiden oikeuksia loukkaavia ja ammattietiikkaa ja laadukasta työtä uhkaavia epäkohtia.
Epäkohta voi todellistua tai ilmetä omassa, kollegan, työryhmän tai organisaation toiminnassa. Työyhteisön kulttuuriin on voinut syntyä vinoutumia: avoin viestintäkulttuuri saattaa puuttua ja tiedonkulku olla tehotonta ja katkonaista. Työyhteisön tehokkuus saattaa huveta epävirallisiin valtataisteluihin tai keskusteluissa ja toiminnassa voi esiintyä suoranaista asiakasvastaista asennetta.
Asiakkaita saatetaan kohdella epäasiallisesti suoraan, mutta myös välillisesti esimerkiksi työntekijöiden keskinäisissä keskusteluissa. Asiakkaiden tasa-arvoisuus, oikeusturva tai tiedonsaanti voivat vaarantua ja useissa tilanteissa erityisryhmien tarpeet jäädä huomioimatta.
Joissain työyhteisöissä kollektiivinen työmoraali on voinut heikentyä ja esimerkiksi työajan käyttäminen omien juttujen tekemiseen tai perusteettomien vapaapäivien pitäminen tai joidenkin työtehtävien tekemättä jättäminen hiljaisesti hyväksytään työyhteisössä eikä toimintaa nosteta keskusteluun. Joskus epäkohdissa on kyse myös yksittäisen työntekijän alalle sopimattomuudesta tai selkeästä väärin tekemisestä, kuten työntekijän väärinkäyttäessä asiakkaan varoja.
Kaikkia sosiaalialalla esiintyvien epäkohtien tyyppejä ei luonnollisestikaan voida ennalta kaiken kattavasti kuvailla. Erilaisista esimerkeistä voi kuitenkin johtaa itselleen kriittisen ja tunnistavan ajattelutavan työssä kohdattavia ilmiöitä kohtaan. Yksittäisillä teknisillä malleilla ja teorioilla voidaan saavuttaa vain tietynasteinen laatu tai ammattieettinen taso työhön. Työn laatua maksimoitaessa kyse on työorientaation tai mentaliteetin omaksumisesta (mm. Robert Adams 1998). Näen tärkeänä ”epäkohtatietoisen työorientaation” edistämisen sosiaalialan työntekijöiden keskuudessa.
Johtaja, uskallatko katsoa peiliin?
Johtamiseen liittyvät epäkohdat korostuivat tutkimusaineiston vastauksissa. Kyse saattoi olla puuttuvasta substanssi- ja/tai johtamisosaamisesta, mutta usein myös vinoutuneista asenteista. Esimies voi olla korostuneen lojaali ylemmälle johdolle, jolloin tuki työntekijöille jää puuttumaan. Epäasiallista toimintaa on muun muassa esimiehen painostus tai itsevaltaisuus asiakasasioissa, joihin liittyvistä ratkaisuista ja viranomaispäätöksistä kuitenkin vastuun kantaa päätöksen nimellään tehnyt sosiaalityöntekijä. Aineistossa oli kuvauksia epäasiallisesta käytöksestä ja työntekijöiden huonosta kohtelusta vuorovaikutustilanteissa. Jopa korruptiota tai korruptiotyyppistä toimintaa esiintyi.
Epäkohtien kannalta hyvin merkittäväksi ongelmaksi nousee esimiesten ongelmallinen asenne epäkohtiin. Yleistä oli epäkohtiin puuttumattomuus tiedosta huolimatta ja ongelmien vähättely tai selittely muilla asioilla. Johdon huolena saattoi olla epäkohtien julki tulo, ei itse epäkohta. Epäkohtien esiin tuonnista saattoi myös seurata rangaistus tai sen uhka esimiehen tai johdon taholta, vaikka lainsäädäntö tällaisen nimenomaisesti kieltää.
Sosiaalialan työntekijöiden työolosuhteiden puutteet ovat myös asioita, joihin organisaatioiden johdon tulee kyetä kiinnittämään huomiota. Tämä on sekä esimiestason että ylemmän johdon tehtävä. Tutkimusaineiston vastauksissa tuli esiin työturvallisuuteen liittyviä asioita, kuten työskentelytilojen puutteita, mutta työntekijät kohtaavat myös suoranaisia fyysisen ja psyykkisen loukkaamattomuuden uhkia. Työhyvinvoinnin kysymyksiin liittyvät myös resurssit. Liian niukoilla resursseilla tehty työ paitsi uhkaa asiakkaiden oikeuksien toteutumista myös uuvuttaa työntekijän. Joskus työtä ja resursseja oli työyhteisöissä organisoitu epätarkoituksenmukaisella tavalla.
Yhteiskunnan markkinataloistuminen on luonut paineita myös sosiaalialan työhön. Työntekijöille ohjatut resurssit vaikuttavat suoraan sosiaalihuollon asiakkaiden saamien palveluiden laatuun ja heidän asioissaan tehtävien viranomaispäätösten sisältöön. Epäkohtatutkimuksen vastaukset nostivat esiin päätöksiin ja palveluiden sisältöihin liittyviä asiakkaiden oikeuksia loukkaavia epäkohtia. Organisaatioissa saattoi olla lainvastaisia käytäntöjä tai soveltamisohjeita tai määräaikoja ei kyetty noudattamaan. Perusongelmana vaikuttaa olevan, että säästäminen määrittää palvelut, ei asiakkaan tarve. Se kuinka resursseja käytännössä viime kädessä jaetaan päätösten ja palveluiden muodossa on kiinni yksittäisistä sosiaalialan työntekijöistä, mutta vahvat reunaehdot tälle määrittävät organisaation johto sekä pohjimmiltaan ennen kaikkea yhteiskunnallinen päätöksenteko.
Yhteiskunta, uskallatko muistaa inhimillisyyden, vaaditko sääntöjen noudattamista, luotko mahdollisuuksia?
Yhteiskunta on lainsäädännön tasolla jo merkittävästi reagoinut epäkohtiin. Tutkimusaineistoni lähes kaikki epäkohtakuvaukset olivat tunnistettavissa epäkohdiksi lain kohtien perusteella. Osassa vastauksista tuotiin kuitenkin esiin huoli siitä, että yhteiskunta takaa ihmisille uusia toimintamuotoja ja ennaltaehkäiseviä palveluita, joiden toteuttamiseen ei kuitenkaan myönnetä resursseja. Tästä muotoutuu ristiriita käytännön työhön, kun perustehtävän hoitamiselta ei jää aikaa tai mahdollisuuksia hyväksikään koettujen uusien palveluiden tarjoamiseen edes silloin, kun asiakas niitä osaa pyytää. Resursseihin liittyvistä ristiriidoista johtuen kentällä esiintyy aineiston perusteella usein myös tilanteita, joissa työntekijä (joskus johdon ohjeistuksesta tai suoranaisesta vaatimuksesta) jättää kertomatta asiakkaille näiden oikeuksista. Näin siksi, ettei palveluiden kysyntä kasvaisi tilanteessa, jossa tiedetään, että käytännössä yksikön resurssit eivät riitä niitä toteuttamaan, vaikka laki takaisikin oikeuden johonkin (usein ennaltaehkäisevään) palveluun.
Yhteiskunnassa tulisi herkällä korvalla edelleen kuunnella sosiaalialan työkenttää. Vaikka porkkanan tarjoaminen on usein rakentavampi vaihtoehto ongelmien ratkaisussa, ei keppiäkään sovi unohtaa. Yksittäinen työntekijä voi havainnoida kentän epäkohtia ja niistä raportoida, mutta raportoinnin vaikutuksen ja epäkohtiin puuttumisen seurantaan ja tarvittaessa puuttumattomuudesta sanktiointiin yksittäisen työntekijän toimintamahdollisuudet eivät riitä. On yhteiskunnan tehtävä luoda rakenteita, jotka pystyvät tarvittaessa riittävän tehokkaasti vaikuttamaan sosiaalialan organisaatioiden toimintaan ja puuttumaan niissä esiintyviin epäkohtien käsittelyn ongelmiin.
Susanna Törmänen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Vaikka virkavastuu velvoittaisi muuhun” – sosiaalihuollon laatua heikentävät epäkohdat sosiaalialan työntekijöiden kuvaamina. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet:
Adams, Robert 1998: Quality Social Work. MacMillan. Houndmills, Basingstoke, Hampshire RG21 6XS ja Lontoo
Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301
(38)
Pohjoinen on koti, josta nuoren on usein itsenäistymisen kynnyksellä lähdettävä
Minulle pohjoisuus merkitsee enemmänki kuin vain poroja ja lunta.
Pro gradu -tutkimuksessani selvitin pohjoisessa itsenäistyvien lukioikäisten itsenäistymiskäsityksiä ja pohjoisuuden merkityksiä. Itsenäistyminen pohjoisessa merkitsee nuorille usein koulutusvalintojen myötä muuttoa kauemmas opiskelemaan, usein pitkien välimatkojen päähän. Konkreettisesti se tarkoittaa nuorille irtaantumista kodista, kasvuympäristöstä, perheestä sekä ystävistä. Pohjoisuus merkityksellistyy nuorille osana identiteettiä, pohjoisen luontona, välimatkoina sekä pohjoisuuteen liitettyinä mielikuvina. Itsenäistymiseen nuoret liittävät päätöksenteon, vastuun ja taloudellisen riippumattomuuden, koulutuksen ja työllistymisen myötä tehtävät valinnat, ihmissuhteet ja tulevaisuuspohdinnat. Nuoret itsenäistyvät kaiken aikaa kaikkialla, kuitenkin tutkimuksessani erityisyys liittyy itsenäistymisen kontekstiin, pohjoisuuteen. Pohjoisuus luo merkityksiä ja määrittelee osaltaan nuorten itsenäistymistä.
Pohjoisuus merkitsee nuorille elämisenympäristöä, joka fyysisenä, sosiaalisena sekä kulttuurisena paikkana kasvaa, on valmistanut heitä seuraavaan elämänvaiheeseen (ks. Kiilakoski 2016), itsenäistymiseen. Pohjoisen luonto on kiinteä osa nuorten kasvua, joka on mahdollistanut heille pohjoisessa tyypillisiä harrastuksia ja luonnon rauhaa. Nuoret kuvaavat luontoa lähes poikkeuksetta myönteisenä asiana.
Pohjoisuus merkitsee minulle kaunista ja monipuolista luontoa, maailman puhtainta ilmaa ja rauhallista ilmapiiriä.
Perhe ja ystävät ovat nuorille tärkeä tukiverkosta, josta irtaantuminen itsenäistymisen myötä on nuorille iso askel. Usein koulutusvalinnat vievät nuoret pitkien välimatkojen päähän näistä heille merkittävistä sosiaalisista suhteista ja erityisestä kasvuympäristöstään.
Nykyaika onneksi mahdollistaa helpon yhteydenoton perheeseen ja ystäviin, mutta välimatkat tulee olemaan satoja kilometrejä riippuen tietenkin siitä, mihin menee opiskelemaan.
Pohjoisuuden käsitteeseen liitetään usein mielikuvia luonnosta, sen maisemista ja rauhasta, sekä pohjoisen elämäntavoista, jotka kytkeytyvät laajemmin ihmisten asuinympäristöön ja elämismaailman kontekstiin (esim. Valkonen & Suopajärvi; Kontio; Hautala-Hirvioja; 2003). Anne Ollilan (2008, 91; 127) mukaan kertoessamme mistä olemme kotoisin, yhdistyy siihen tietynlasia mielikuvia. Esimerkiksi Lappi on lappilaisille nuorille vahvasti luontoa, mutta ei vain luontoa. Myös pohjoisuus avaa nuorille marginaali-identiteetin, josta voi erilaisissa yhteyksissä olla hyötyä tai haittaa. Pohjoisuuteen liitettävään marginaali-identiteettiin voidaan olla halukkaita sitoutumaan tai siitä voidaan haluta sanoutua irti kyseenalaistamalla sen mielekkyys, esimerkiksi korostamalla ilmiön moninaisuutta tai tavallisuutta. (Mt., 207–208.)
Itsenäistyminen on siirtymävaihe kohti aikuisuutta. Erilaiset siirtymävaiheet kuuluvat osaksi ihmisen elämänkulkua. Kehittyminen tapahtuu erilaisten siirtymävaiheiden kautta, niin että jokin aiempi asenne, toimintamalli tai elämäntapa väistyy tai muuttuu, jolloin uusi pääsee esiin. Siirtymä voi ilmetä arjessa vähitellen, lähes huomaamatta tai se voi ilmetä aikana, jolloin ihminen pysähtyy pohtimaan elämänsä suuntaa ja merkitystä. Tapahtumasarja, jossa jotain muuttuu tai kehittyy, voi olla hämmentävä ja kivulias, ja toisaalta huojentava ja iloa tuottava kokemus. (Dunderfelt 2011, 51.) Nuoren itsenäistyminen ja siihen kuuluvien valintojen tekeminen tapahtuu yhteiskunnan ja kulttuurin määrittäminen tehtävien ja instituutioiden luomassa ympäristössä (Nurmi 1995, 174). Yksi nuoruusvaiheen tärkeimmistä tehtävistä liittyy koulutusvalintoihin. Keskeistä ovat ne valinnat ja siirtymät, joita nuori tekee jo varhaisessa elämänkulussaan. Yksilövastuuta korostava ideologia asettaa yhä enemmän vaatimuksia nuoren valinnoille. (Pohjola 1994, 70.) Pohjoisessa itsenäistyvät nuoret pohtivat elämänsä suuntaan jo varhain, kun on tehtävä päätöksiä opiskelupaikan ja työllistymisen suhteen. Opintojen perässä muuttaminen on nuorille iso muutos, kun tutut elämänpiirit jäävät taakse ja on sopeuduttava uuteen ympäristöön.
Itsenäistymiseen liittyvät käsitykset ja odotukset myötäilevät yleisiä itsenäistymiseen yhdistettäviä teemoja (ks. Arnett 2004), kuten itsenäinen päätöksenteko, vastuun ottaminen ja taloudellinen riippumattomuus. Konkreettisesti itsenäistymiseen liittyviä asioita ovat muutto omilleen, kouluttautuminen ja raha-asioista vastuunkantaminen. Pohjoisessa oleva perhe ja ystävät ovat myös vastausten perusteella nuorille vahva tukiverkosto, jonka taakse jättäminen opintojen vuoksi jännittää. Teknologia nähdään välttämättömänä välineenä yhteydenpitoon, joka helpottaa arkea välimatkojen takana. Useissa vastauksissa nuoret pohtivat mahdollisuutta palata kotiseudulleen kouluttautumisen jälkeen, mutta huolta kannetaan muun muassa pohjoisen työllistymismahdollisuuksista. Pohjoisuuteen liitetään tiettyjä rajoitteita juuri koulutukseen, työllistymis- ja harrastusmahdollisuuksiin liittyen (myös Käyhkö 2016; Armila 2016; Ahonen 2012).
Välimatkat yhdistetään usein jatkokoulutuksen myötä konkretisoituvaksi asiaksi, jonka vuoksi yhteys kotiin, perheeseen ja ystäviin fyysisesti kasvaa pitkäksi välimatkojen myötä. Muilla tavoin välimatkat näkyvät nuorten arjessa siten, että erilaiset harrastusmahdollisuudet, konsertit ja tapahtumat sijaitsevat kaukana muualla. Vastaajat liittävät myös koulutuksen ja työn perässä muuttamisen pohjoisessa itsenäistymiseen. Nuoret kuvaavat kirjoitelmissaan sitä, kuinka koulutus- tai työllistymismahdollisuudet ovat pohjoisessa rajoitetummat kuin muualla. Lisäksi pohdittiin taloudellista pärjäämistä omillaan. Pohjoisen välimatkat luovat painetta myös tähän liittyen, matkustaminen koulutuspaikkakunnalle vie sekä aikaa, että rahaa. Usein nuoret kaipaavat kotiaan ja perhettään ystävineen, mutta säännöllinen, tiheä kotipaikkakunnalla vierailu voi tulla nuorelle kalliiksi, muiden kustannusten lisäksi.
Osa nuorista haluaa muuttaa pois kotoa ja lähteä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan heti kun se on mahdollista, kun taas toiset tahtoisivat ehdottomasti opiskella kotoaan käsin (Lampela ym. 2016, 102). Tämän huomion myötä on hyvä pohtia sitä vaihtoehdottomuutta, jonka esimerkiksi pohjoisessa itsenäistyvät nuoret kohtaavat, vaikka heidänkin joukossaan on muuttoa muualle innokkaasti odottavia, sekä heitä, jotka mielellään rakentaisivat elämänsä juurilleen.
Kirjoitelmat kuvasivat myös sitä, kuinka nuoret haluavat elää kotiseudullaan ja palata takaisin pohjoiseen muualla saadun koulutuksen jälkeen. Usein kuitenkin nuoret pohtivat kotiseudulle jäämiseen tai paluuseen liittyviä haasteita, joista työllistymisen epävarmuus pohjoisessa nousi selkeästi esille. Myös pohjoisen autiotumista pohditaan koulutuksen ja palveluiden keskittyessä tiheämmän asutuksen alueille, mikä on epäilemättä seikka, jota nuoret myös arvottavat valintoja tehdessään. Näkisin, että on tärkeää huomioida, kuinka pohjoisesta joudutaan usein lähtemään pakon edessä. Toisille lähteminen on toki selkeä ja toivottu valinta, mutta ainoa vaihtoehto sen ei pitäisi olla.
Pohjoisessa itsenäistyvien nuorten siirtymävaiheeseen kohti aikuisuutta kuuluu jopa korostetusti muutoksia vaativat toimintamallit ja elämäntavat, kun mahdolliset opiskelukuviot tarkoittavat uutta asuinympäristöä ja tutun taakse jättämistä. Siirtymävaiheessa nuoret pohtivat elämänsä suuntaa (ks. Dunderfelt 2011,51) eteenkin kun siirtymävaiheen myötä muutokset arjessa voivat olla merkittäviä. Itsenäistyminen pohjoisessa on nuorille erityinen siirtymävaihe, jossa valinnat ja valinnanmahdollisuudet ovat suuressa roolissa. Yleensä nuoret suhtautuvat tulevaisuuteen myönteisesti ja odottavat aikuisuutta, menestystä työuralla ja perheenperustamista (Kanninen ym., 2001, 129). Tässä tutkimuksessa nuoret vakuuttavat rohkeudellaan, rohkeudellaan lähteä tai jäädä. Itsenäistyminen tuo valtaa, jota nuoret janoavat ja heille se kuuluukin, sillä heillä on uskallus käyttää sitä, unelmoida ja seurata kauaskin vieviä unelmia. Nuorilta löytyy vahva luotto tulevaisuuteen, olosuhteista riippumatta tai juuri niiden vuoksi.
Nuorilla on kyky pitää mukanaan tärkein, koti sydämessä, paikasta riippumatta.
Miia Välimaa
Lapin yliopisto
Perustuu sosiaalityön pro graduun: ”Pohjoisuus on kait osa meitä, josta ei pääse eroon. Se on asia minkä kanssa synnytään ja eletään.” Pohjoisuuden merkityksiä nuorten itsenäistymisen kynnyksellä. Lapin yliopisto 2018
Lähteet
Ahonen, Arto 2012: Opiskeluvalinnat pohjoisen nuorten elämää suuntaamassa. Teoksessa Lauriala Anneli (toim.): Koulu ja pohjoisen pojat. Lapin yliopisto. Rovaniemi, 86–104.
Armila, Päivi 2016: Hylkysyrjäläisnuorten arjen rytmit ja piirit. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tulevaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 60–73.
Arnett Jeffrey 2004: Emerging Adulthood: The Winding Road from the Late Teens Through the Twenties. Oxford University Press.
Dunderfelt, Tony 2008: Elämänkaaripsykologia: Lapsen Kasvusta Yksilön Henkiseen Kehitykseen. 14. uudistettu painos. Helsinki: WSOYpro.
Hautala-Hirvioja, Tuija 2003: Pohjoinen luonto suomalaisessa kuvataiteessa. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Kanninen, Katri & Saara Katainen & Sanna Eronen & Mari Lähdesmäki & Else Oksala & Mia Penttilä & Nina Nykänen & Riikka Härkönen & Laura Kauppinen 2001: Persoona: Kehi-tyspsykologia. Helsinki. Edita.
Kontio, Riitta 2003: Annikki Kariniemi pohjoisen luontosuhteen kuvaajana. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Käyhkö, Mari 2016: Kotoa pois pakotetut? Syrjäseutujen nuorten toiselle asteelle siirtyminen ja koulutuksen alueellinen eriarvoisuus. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tulevaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 74–96.
Lampela, Milka & Moilanen, Elina & Armila, Päivi & Halonen, Terhi 2016: Oppilaanohjaajadi-lemmoja: toiveiden ja todellisuuden railossa. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tule-vaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 99–110.
Nurmi, Jari-Erik 1995: Nuoruusiän kehitys: etsintää, valintoja ja noidankehiä. Teoksessa Lyyti-nen, Paula & Korkiakangas, Mikko & Lyytinen, Heikki (toim.): Näkökulmia kehityspsykologiaan. Kehitys kontekstissaan. WSOY. Porvoo, 256–274.
Ollila Anne 2008: Kerrottu tulevaisuus. Alueet ja nuoret, menestys ja marginaalit. Lapin yli-opisto. Rovaniemi.
Pohjola, Anneli 1994: Elämän valttikortit? Nuoren aikuisen elämänkulku toimeentulotukea vaativien tilanteiden varjossa. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
Suopajärvi, Leena 2003: Ympäristötietoisuus-käsitteen kritiikki pohjoisten esimerkkien valossa. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Valkonen, Jarmo 2003: Ylä-Lapin luontopolitiikka ja luonnon paikallisuudet. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
(37)
Lapsi – lähisuhdeväkivallan hiljainen uhri vai suojelun kohde?
Lapsi on vanhempien välisen lähisuhdeväkivallan katsoja, kuuntelija ja kokija. Myös silloin, kun väkivaltaan puututaan, on lapsi usein sivusta seuraajan roolissa.
Lähisuhdeväkivalta koskettaa tuhansia perheitä yhteiskunnassamme. Tarkkaa tietoa luvuista ei ole saatavilla, sillä lähisuhdeväkivalta ei tule läheskään aina viranomaisten tietoon. Vanhempien välinen väkivalta vaikuttaa väistämättä myös perheen lapsiin, siitäkin huolimatta, että lasta kohtaan ei suoraan oltaisi väkivaltaisia. Lapsi voi altistua vanhempien väliselle väkivallalle kuulemalla ja näkemällä väkivaltaa, mutta lapsi voi myös aistia väkivallan aiheuttaman kireän ja pelon ilmapiirin. Ei ole myöskään epätavallista, että lapset yrittävät mennä väkivaltatilanteessa vanhempien väliin.
Lähisuhdeväkivaltaan puuttumiseksi on kehitetty maailmalla erilaisia menetelmiä. Suomeen rantautunut moniammatillinen riskinarviointikokous eli MARAK-menetelmä on yksi niistä. MARAK on asiakkaalle vapaaehtoinen ja sinne ohjaudutaan ammattilaisen teettämän riskinarvioinnin perusteella. MARAK-kokouksessa väkivallan riskit arvioidaan moniammatillisesti sekä laaditaan uhrille turvallisuussuunnitelma. MARAK on todettu olevan tehokas vakavaan ja jatkuvaan väkivaltaan puuttumisessa, mutta entä lapsen kuuleminen riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa? Listaan seuraavaksi muutamia asioita pro gradu -tutkielmaani perustuen, mitkä asiat vaikuttavat lapsien kuulematta jättämiseen riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa.
Ikä. Lapsen iästä on kiinnostuttu silloin, kun pohditaan, milloin lapsi voitaisiin ottaa mukaan väkivallan käsittelyyn. Lapsen iän ei pitäisi olla este ammattilaisten toiminnassa, sillä ikä ei (valitettavasti) ole este myöskään väkivallan kokemisessa. Pieni lapsi ei välttämättä osaa sanoittaa kokemuksiaan, mutta asioita voidaan käsitellä puhumisen sijasta esimerkiksi leikin tai piirtämisen avulla. Myös turvallisuutta koskevia asioita voidaan leikin lomassa käydä läpi.
Suojelu. Lasta halutaan suojella ja lasta pitää suojella. Mutta onko kyse suojelusta, jos lasta suojellaan sellaisten asioiden käsittelyiltä, joita hänkin on kokenut? Väkivallasta puhumisen saatetaan ajatella lisäävän lapsen pelkoa, mutta toisaalta asioista puhuminen turvallisessa ympäristössä voi helpottaa lasta ja auttaa ymmärtämään, että asioista on lupa myös puhua. Turvallisuusasioiden läpi käyminen lapsen kanssa voi myös lisätä lapsen turvallisuutta, sillä näin ollen lapsi tietää, miten kussakin tilanteessa toimia.
Kiinnostus. Usein ajatellaan, että lasta ei kiinnosta osallistua väkivallan käsittelyn eri prosesseihin. Lapsille pitää suoda mahdollisuus kieltäytyä osallistumasta, mutta ei automaattisesti olettaa, että lasta ei kiinnosta. Jokainen meistä (lapsistakin) on erilaisia.
Huoltajuus. Lähisuhdeväkivallassa väkivallan tekijä on usein lapsen toinen huoltaja eli lapselle tärkeä ihminen. Tekijästä ja väkivallasta puhuminen voi satuttaa ristiriitaisesti tuntevaa lasta. Todellisuudessa väkivallan tekijä on satuttanut lasta teoillaan ja lapsen tunteet ovat usein jo ristiriitaiset. Voidaanko sitä keskustelulla pahentaa?
Lapsia huomioidaan aktiivisesti väkivallan käsittelyn jokaisessa vaiheessa. Ammattilaiset ottavat lapsen turvallisuuden ja hyvinvoinnin laajasti huomioon työskentelyssään, eikä vaarana ole, ettei lapsen asioita ja kokemuksia käsiteltäisi. Lapsi kokee, tuntee ja elää asiat kuitenkin omalla henkilökohtaisella tavallaan, joten lapsesta puhuttavat tiedot ovat aina välillisiä aikuisten tuottamia oletuksia. Vaikka lasta tavataan lastensuojelun kautta ja lasta voidaan auttaa esimerkiksi lastenpsykiatriassa, ei lapsilta saatavia tärkeitä asioita oteta huomioon riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa. Todellisuudessa lapsilta saatu tieto voi antaa ammattilaiselle ja vanhemmalle sellaista tietoa, jota heillä ei muuten ole.
Lapsi jää helposti lähisuhdeväkivallan hiljaiseksi ja suojeltavaksi uhriksi. Olisiko kuitenkin aiheellista kuulla lapsen omaa ääntä?
Jannice Toolanen
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu –tutkielmaani ”Se on hyvin olennainen sitä MARAK työskentelyä ne lapset siinä” Lapsen osallisuuden huomioiminen moniammatillisessa riskinarviointikokouksessa (2018).
Lähteet
Broberg, Anders & Almqvist, Linnéa & Axberg, Ulf & Almqvist, Kjerstin & Cater, Åsa K & Eriksson, Maria 2010: Stöd till barn som upplevt våld mot mamma. Preliminära resultat från en nationell utvärdering. Göteborg: Göteborgs universitet, Psykologiska institutionen.
Oranen, Mikko 2012: Lapsi ja perheväkivalta. Teoksessa: Söderholm, Annlis & Kivitie Kallio, Satu (toim.) 2012: Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Helsinki, 217–238.
Pajulammi, Henna 2014: Lapsi, oikeus ja osallisuus. Talentum. Helsinki.
Piispa, Minna & October, Martta 2017: Vaikuttava työkalu toistuvaan parisuhdeväkivaltaan puuttumiseen. Yhteiskuntapolitiikka 82 (2017):3, 304–312.
THL 2015: Turvakotipalvelut 2015. Viitattu: 27.5.2018. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/130611/Turvakotipalvelut_2015.pdf?sequence=1
(36)
Sosiaalinen asiantuntijuus hyvinvointipalvelujen johtamisessa
Pro gradu -työssäni käsittelen sosiaalisen asiantuntijuuden merkitystä hyvinvointipalvelujen johtamisessa standpoint-teorian kehysanalyysissä.
Tutkielma keskittyy sekä sosiaaliseen asiantuntijuuteen että hyvinvointipalvelujen johtamiseen. Tutkielmassa tarkastellaan, miten sosiaalinen asiantuntijuus ja maakunta- ja sote-uudistus ilmenee hyvinvointipalvelujen johtamisessa. Analyysi on tehty kehysanalyysin keinoin, jossa on käytetty primäärikehyksenä feminististä standpoint-teoriaa ja valittuina strippeinä aihealueita, joita haastateltavat käsittelivät kysymysten kautta.
Hyvinvointipalvelujen johtajien näkemykset sosiaalisesta asiantuntijuudesta
Aineistoa on kerätty kaupunkien hyvinvointipalvelujen hallinnossa työskenteleviltä hyvinvointijohtajilta ja perusturvajohtajilta, joille on tehty puhelinhaastattelut sekä webropol-kysely. Haastattelujen ja kyselyn teemoina olivat tasa-arvo, sosiaalinen asiantuntijuus, hyvinvointipalvelujen johtaminen ja sote-uudistus sekä miten nämä ilmenevät hyvinvointipalvelun johtamisessa standpoint-teorian viitekehyksestä tarkasteltuna. Tutkimuksen teoria osiossa käsitellään julkisten hyvinvointipalveluja sosiaalista asiantuntijuutta hyvinvointipalveluiden johtamisessa.
Vastauksista on todettavissa, että sosiaalinen asiantuntijuus on monialaista osaamista, verkostomaista toimimista sekä asiakokonaisuuksien ja yhteyksien ymmärtämistä. Vastaajat määrittelivät, että henkilö, jolla on sosiaalista asiantuntijuutta, tuntee hyvin sosiaalipalvelulain ja siihen liittyvät lait. Lisäksi asiakaskunnan tarpeiden tunnistaminen sekä laaja-alainen sosiaalisuuden tuntemus on vastausten perusteella osa sosiaalista asiantuntemusta.
Sosiaalisen asiantuntijuuden tunnusmerkeiksi voi tämän tutkimuksen vastauksista luokitella myös sen, että yhteistyö monialaisessa verkostossa on sujuvaa. Sosiaalista asiantuntijuutta ei nähty pelkästään sosiaalityön edustuksena, vaikka vastauksissa kuvattiinkin sosiaalihuoltolain alainen substanssiosaaminen ja johtaminen tärkeäksi myös hyvinvointikeskuksissa ja erityispalveluissa. Sosiaalialan laaja-alainen näkemys yhteiskunnallisesta muutoksesta nähtiin myös osaksi sosiaalista asiantuntijuutta.
Vastauksissa sosiaalisesta asiantuntijuudesta hyvinvointipalveluissa tuli esille erityisesti sote- ja maakuntauudistusten valmistelu, ja vastaajille heränneet kysymykset siitä, miten palvelut järjestetään. Vastaajat pohtivat myös sitä miten sosiaalinen asiantuntijuus tulee huomioiduksi sote-kokonaisuudessa. Haastatteluissa tuli esille myös osakokonaisuuksien näkeminen ja se, että sosiaalinen asiantuntijuus on rakenteissa yksi osa kokonaisuutta. Toisaalta sosiaalinen asiantuntijuus nähtiin siis kokonaisuutena, ja toisaalta kokonaisuuden osana.
Sosiaalinen asiantuntijuus, tasa-arvo ja johtaminen maakunta- ja sote-uudistusten keskellä
Sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatiot ovat olleet viimeiset vuodet suurien muutosten keskellä ja tästä johtuen myös sosiaalinen asiantuntijuuden tila ja paikka ovat jatkuvassa muutoksessa. Valtiolliset muutokset vaikuttavat niin että kunnat ja kuntayhtymät ovat suurien muutoksien edessä, kun valtakunnallinen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus toteutuu. Nämä tulevat ja nyt jo tehdyt palvelurakenteiden muutokset tulivat esille kuntien johtajien haastatteluissa ja vastauksissa. Vastauksissa tuli esille paljon haasteita ja epätietoisuutta, mutta myös toivoa ja uudistusintoa.
Tutkimuksen primäärikehyksenä käytetään standpoint-teoriaa ja erityisesti valtarakenteiden asetelmaa sekä kuinka tämän teorian avulla esille nousee asioita, joita muutoin ei olisi välttämättä nähtävissä. Valta-asetelma kuvastui haastatteluissa ja webropol-kyselyissä opintoihin, ammattikuntiin, tietotaitoon ja kokemukseen.
Mielestäni tärkein asia tämän tutkimuksen teossa todentui, että sosiaalisen asiantuntijuuden paikka ja merkitys on yhä häilyvä ja epävarma vaikka kyseessä on juurikin hyvinvointipalvelut jonka ja toiminta perustuu sosiaaliselle asiantuntijuudelle. Tässä tutkimuksessa kerättiin haastatteluin ja kyselyin tietoa maakunta- ja sote-uudistuksen ilmenemisestä ja sosiaalisen asiantuntijuuden paikoista hyvinvointipalveluissa.
Sosiaali- ja terveydenhuollon toimintaympäristössä ja palvelurakenteissa meneillään olevat nopeat muutokset korostavat entisestään laajan yleissivistyksen, laajoja kokonaisuuksia jäsentävän yhteiskuntatieteellisen ymmärryksen ja tutkimustaitojen tärkeyttä pyrittäessä huolehtimaan kaikkien kansalaisten hyvinvoinnista, osallisuudesta ja vahvasta yhteiskunnallisesta asemasta. (Lähteinen, ym. 2017, 17.)
Tutkimustulokset valmistuivat ajankohtaan ja tilanteeseen, jolloin kunnat ovat valtavien haasteiden edessä. Palvelujen kysynnän kasvaessa, henkilöstön eläköityessä ja taloudellisen tilanteen tiukentuessa toimintaympäristötekijät ja rakenteelliset ratkaisut luovat vahvan ja vaikutusvaltaisen kontekstin sosiaalisen asiantuntijuuden johtamiselle. Tarvittavista kuntauudistuksista ja niiden laajuudesta käydään julkisuudessa erittäin voimakasta keskustelua.
Niina Ristolainen
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Sosiaalinen asiantuntijuus julkisten hyvinvointipalvelujen johtamisessa standpoint-teorian kehysanalyysissä”.
Lähteet:
Lähteinen, Sanna, Raitakari Suvi, Hänninen, Kaija, Kaittila, Taru, Kekoni, Taru, Krok, Suvi, Skaffari, Pia. 2017.Sosiaalityön koulutuksen tuottama osaaminen. SOSNET julkaisuja 7. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
(35)
Huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien tukeminen lastensuojelussa
Huostaanotto on lastensuojelun viimesijainen perheeseen kohdistuva interventio, jossa vastuu lapsesta siirtyy vanhemmilta sosiaalitoimelle.
Lastensuojelun sosiaalityöntekijät ovat lapsen vastuusosiaalityöntekijöitä, mutta heidän velvollisuutenaan on tukea myös huostaanotetun lapsen vanhempia. Pro gradu -tutkielmassani käsiteltiin tekijöitä, jotka vaikuttavat vanhempien tukemisen toteutumiseen lapsen sijoituksen aikana.
Huostaanotossa sosiaalityöntekijät käyttävät laissa säädettyä julkista valtaa lapsen edun suojelemiseksi. Lastensuojelun toimenpiteistä erityisesti huostaanotossa sosiaalityöntekijöiden vallankäyttö korostuu, sillä kyseisessä interventiossa puututaan perus- ja ihmisoikeuksiin. Huostaanotto ja tätä seuraava sijoitus vaikuttavat perheen yksityisyyteen ja vanhemmuussuhteisiin. Siten huostaanotto vaikuttaa lapsen lisäksi myös lapsen vanhempiin. Lastensuojelussa vanhempi onkin asianosainen, eli hallintolain (6.6.2003/434) 11 §:n mukaan henkilö, jonka etua, oikeutta tai velvollisuutta hallintoasia koskee.
Sosiaalityöntekijän velvollisuutena on myös vanhempien tukeminen. Lastensuojelulaissa (13.4.2007/417) mahdollistetaan vanhempien tukeminen vanhemman kuuntelemisella ja tarvittaessa vanhemmalle oman asiakassuunnitelman laatimisella. Lisäksi lastensuojelulaissa tuodaan esiin lapsen edun mukaisesti lapselle merkityksellisten ihmissuhteiden ja yhteydenpidon tukeminen, mikä on samalla myös vanhemmuuden tukemista.
Vanhemman tuen tarpeen tunnistamisen merkitys
Vanhemman tuen tarpeen tunnistaminen on ensisijaista, jotta vanhemman tukeminen voisi toteutua. Huostaanoton viimesijaisuus ja siinä perus- ja ihmisoikeuksiin puuttuminen näkyvät vanhempien tuen tarpeessa. Huostaanoton kerrottiin olevan kriisi vanhemmalle, ja siten jo itse huostaanoton aiheuttavan vanhemmissa tuen tarvetta. Kriisi näkyy vanhemmissa moninaisten tunnereaktioiden kautta. Sosiaalityöntekijät kertoivat havainneensa vanhemmissa niin surua, vihaa, häpeää kuin masennusta lapsen huostaanotosta johtuen.
Myös huostaanoton perusteet vaikuttavat vanhemman tuen tarpeen muodostumiseen. Vanhemmasta johtuviin huostaanoton perusteisiin voivat vaikuttaa esimerkiksi päihde- ja mielenterveysongelmat, jotka aiheuttavat myös vanhemmalle tuen tarvetta. Lapsen vakavasti itseään vaarantavan käyttäytymisen edessä vanhempi saattaa kokea voimattomuutta ja siten vaikuttaa vanhemman tuen tarpeeseen. Huomattava on, että huostaanoton perusteet voivat olla vaikuttamassa myös yhtä aikaisesti.
Sosiaalityöntekijöiden on keskeistä tunnistaa vanhempien tuen tarve sijoituksen aikana. Tämä ei kuitenkaan yksistään riitä, vaan myös vanhempien itse on tunnistettava tuen tarpeensa. Molempien osapuolien nähdessä vanhemman tuen tarpeet tukemisen toteutuminen on todennäköisempää.
Vanhempien tukemisen toteutuminen sijoituksen aikana
Huostaanotettujen lasten vanhempien tukeminen palvelujärjestelmässä näyttäytyi tutkimustuloksissa avoimena eikä selkeää tukijaa vanhemmalle ole löydettävissä. Sosiaalityöntekijät kokivat roolinsa vanhempien tukijana ristiriitaiseksi, koska he ovat ensisijaisesti lapsen vastuusosiaalityöntekijöitä. Sosiaalityöntekijät toivat ristiriitaisesta roolistaan johtuen esiin tarpeen työparista, jolla olisi päävastuu vanhemman tukemisesta. Epäselvyys sosiaalityöntekijän roolista vanhempaan nähden vaikuttaa vanhempien tukemisen toteutumiseen ja siten heikentää huostaanottoa väliaikaisena interventiona.
Sosiaalityöntekijät kertoivat vanhempien tukemisen olevan liian vähäistä vanhempien tuen tarpeeseen nähden. Huostaanotettujen lasten vanhempien tukemiseen vaikuttavat puutteelliset aikaan- ja osaamiseen liittyvät resurssit sekä lastensuojelulain avonaisuus sijoituksen aikaisen vanhemmuuden tukemisen osalta. Lastensuojelulaissa vanhemman tukeminen näyttäytyy ennen kaikkea lapsen ja vanhemman suhteen tukemisena. Tämä on tutkimustulosten perusteella vaikuttanut vahvasti myös käytäntöön. Esimerkiksi vanhemman tuen tarpeen kerrottiin olevan yleensä osana lapsen asiakassuunnitelmaa, vaikka lastensuojelulain mukaan tarvittaessa vanhemmalle tulisi laatia oma asiakassuunnitelma. Vanhempien tukeminen koettiin kuitenkin merkityksellisenä. Vanhempien tukemisen nähtiin toteuttavan lapsen etua ja lastensuojelussa tavoitteena olevaa perheen jälleenyhdistämistä.
Vanhempien eettisesti kestävä tukeminen toteuttaa vanhempien oikeuksia, lapsen etua ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa esiin tuotua perheen jälleenyhdistämisen tavoitetta. Tällä hetkellä selkeää vastuutyöntekijää vanhemmille ei näytä tutkimustulosten perusteella olevan, mikä heijastuu vanhempien tukemisen laadukkuuteen ja heikentää perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista.
Jonna Lindholm
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu vuonna 2018 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaan: Huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien tukeminen lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta.
Lähteet
Hallintolaki (6.6.2003/434)
Lastensuojelulaki (13.4.2007/417)
(34)
Sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välinen luottamussuhde rakentuu vanhemman voimaanuttamisesta ja kohtaamisesta
Kirjoitus perustuu pro gradu-tutkielmaani lastensuojelun arviointiyksikön sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välisestä luottamussuhteen rakentumisesta. Tutkielmassa kysyn 1) miten sosiaalityöntekijät rakentavat luottamussuhteen venäläistaustaisen vanhemman kanssa ja 2) minkälaisia haasteita luottamuksen rakentamiseen liittyy.
Toteutin tutkielmani haastattelemalla yhden pääkaupunkiseudun lastensuojelun arviointiyksikön 6 sosiaalityöntekijää. Lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnissa otetaan vastaan lastensuojeluilmoituksia, jotka sosiaalityöntekijät selvittävät ja arvioivat yhdessä perheen kanssa mahdolliset palvelutarpeet. Palvelutarpeen arvioinnin tehtävästä säädetään sosiaalihuoltolain (131/2014) ja lastensuojelulaissa (13.4.2007/417).
Sosiaalityöntekijän luottamuksenarvoisuuden osoittaminen
Arviointityöskentely perustuu pitkälti sosiaalityöntekijän ja vanhemman väliselle yhteistyölle (Hietamäki 2015). Sosiaalityöntekijät rakensivat luottamussuhdetta venäläistaustaista vanhempaa voimaannuttamalla heitä ja kohtaamalla aidosti. Sosiaalityöntekijöitä velvoittavat virkamiehen velvollisuudet, joista luottamuksen kannalta keskeiset ovat lainalaisuuden vaatimus ja puolueettomuusvaatimus. Sosiaalityöntekijän tulee noudattaa kaikessa virkatoiminnassa tarkoin lakia ja kohdeltava kaikkia yhdenvertaisesti. (Bruun ym. 1995, 142, 150.)
Vanhemman voimaannuttaminen merkitsee vanhemman oman asiantuntijuuden korostamista ja venäläistaustaisten vanhempien kohdalla palveluinformaation antamista. Viranomaiset kohtaavat venäläistaustaisten asiakkaiden kohdalla epäluuloisuutta ja epäluottamusta viranomaisia kohtaan, mikä voi selittyä lähtömaan yhteiskunnallisesta tilasta. (Heino & Kärmeniemi 2013, 101). Sosiaalityöntekijöillä on tärkeä tehtävä osoittaa venäläistaustaisille vanhemmille oma luottamuksenarvoisuus ja luottamusta rakennetaankin aina sosiaalityöntekijän ja vanhemman kohtaamisessa.
Positiiviset ja luottamukselliset kohtaamiset sosiaalityöntekijöiden kanssa lisäävät asiakkaiden luottamusta yleisellä tasolla sosiaaliviranomaisia kohtaan. Kohtaamisissa on olennaista, että sosiaalityöntekijä ei oleta vanhemman luottavan sosiaalityöntekijään. Olennaista on myös sosiaalityöntekijän läsnäolo vanhemman kohtaamisessa ja empaattinen ja ymmärtäväinen lähestymistapa. Myös se, että sosiaalityöntekijä osoittaa itse luottavansa asiakkaaseen rakentaa luottamussuhdetta.
Luottamuksen rakentamisen haasteet ovat moninaiset
Luottamuksen rakentamisen haasteet liittyvät niin puuttumistilanteisiin kuin työorganisaation käytettävissä oleviin resursseihin. Myös venäjän kieli ja kulttuurin heikko tuntemus asettavat haasteita. Puuttumistilanteissa on kyse lapseen kohdistuneesta kaltoinkohteluepäilystä. Työskentely muuttuu tällöin kontrollipainotteiseksi ja vanhempien toimintaan kohdistuu sosiaalityöntekijän puolelta muutospaineita.
Sosiaalityöntekijän ja vanhemman yhteisen kielen puuttuminen vaikeuttaa yhteisen ymmärryksen rakentumista. Venäläistaustainen vanhempi ei välttämättä osaa ottaa vastaan tarjottua informaatiota. (Alitolppa-Niitamo ym. 2005, 86.) Venäjän kielen tulkeista oli sosiaalityöntekijöillä vaihtelevia kokemuksia. Aina tulkinkaan avulla ei välttämättä päästy vanhemman kanssa yhteisymmärrykseen.
Lisäksi haasteena on palvelutarpeen arvioinnin määräaika ja arviointiyksikön resurssit asiakasmäärään nähden. Arvioinnin lakisääteinen määräaika on kolme kuukautta, jonka aikana sosiaalityöntekijä selvittää, arvioi ja päättää mahdollisista palveluista ja lastensuojelun asiakkuuden avaamisesta. Venäläistaustaisten vanhempien kohdalla koettiin, että lisäaika olisi hyväksi, jotta asiakassuhde ehtisi kehittyä.
Suuren asiakasmäärän takia joudutaan kuitenkin priorisoimaan ja kaikkien asiakkaiden kanssa ei ole mahdollista luoda luottamussuhdetta. Sosiaalityöntekijöiden mukaan luottamusta ei aina edes tarvita, jos perhettä tavataan vain kerran ja todetaan ettei tarvetta jatkotyöskentelylle ole.
Luottamuksella on sosiaalityössä suuri kysyntä
Julkisista instituutioista suomalaiset luottavat eniten poliisiin, koulutusjärjestelmään ja puolustusvoimiin. Terveydenhuoltojärjestelmään luotetaan enemmän kuin sosiaaliturvajärjestelmään. (Suomen vaalitutkimusportaali 2016.) Sosiaalihuollon viranomaiset käyttävät julkista valtaa, jolloin virkasuhteessa olevalla henkilöllä voi olla oikeus päättää yksipuolisesti yksityisen oikeusasemaan vaikuttavista toimista (Mäenpää 2000, 37).
Lastensuojelun arviointityössä sosiaalityöntekijä päättää lastensuojelun asiakkuudesta ja toisinaan päätös ei ole yhteinen vanhempien kanssa. Työskentely jatkuu silloin joko lastensuojelun avopalveluissa tai perhe ohjataan muiden palveluiden piiriin. Luottamussuhteen rakentaminen voi olla helppo siirtää ja ulkoistaa seuraavalle työntekijälle, vaikka jokaisessa kohtaamisessa, sen hetkisen sosiaalityöntekijän tulisi ottaa vastuu luottamuksen rakentamisesta. Jokaisen sosiaalityöntekijän tulisi vastata asiakkaan luottamuksen tarpeeseen.
Kristiina Mikkonen
Pro gradu: Sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välinen luottamus – Luottamuksen rakentaminen ja sen haasteet lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnin aikana. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet:
Alitolppa-Niitamo, Anne ym. 2005: Välittävä perhetyö – kokemuksia ja ajatuksia Väestöliiton Kotipuu-projektista. Teoksessa Alitolppa-Niitamo, Anne & Söderling, Ismo & Fågel, Stina (toim.) Olemme muuttaneet. Näkökulmia maahanmuuttoon, perheiden kotoutumiseen ja ammatillisen työn käytäntöihin. Väestöliitto. Väestöntutkimuslaitos ja Kotipuu. 84-95.
Bruun, Niklas & Mäenpää, Olli & Tuori, Kaarlo 1995: Virkamiesten oikeusasema. Kustannusosakeyhtiö Keuruu.
Heino, Eveliina & Kärmeniemi, Nadezda 2013: Cultural interpretation as an empowering method in social work with immigrant families. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering social work: research and practice. Helsinki. 88-116.
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/41105/empowering_social_work.pdf?sequence=1 viitattu 2.3.2018
Hietamäki, Johanna 2015: Lastensuojelun alkuarvioinnin vaikutukset vanhempien näkökulmasta. Jyväskylän yliopisto 2015. https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/46576/978-951-39-6257-9_vaitos_220812014.pdf?sequence=1 viitattu 15.2.2018
Lastensuojelulaki 417/13.4.2007
Mäenpää, Olli 2000: Hallinto-oikeus. Werner Söderström Lakitieto Oy.
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014
https://www.vaalitutkimus.fi/fi/poliittiset_asenteet/luottamus_yhteiskunnallisiin.html viitatttu 26.3.2018
(33)
Sosiaalityöntekijä kohtaa seksuaalisen hyväksikäytön
Tutkin pro gradu -työssäni lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamista sosiaalityöntekijän työssä haastattelemalla lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä, joilla oli kokemusta hyväksikäytön kohtaamisesta. Tässä kirjoituksessa keskityn sosiaalityöntekijöiden kaipaamiin muutoksiin työympäristössä ja yhteiskunnassa, sosiaalityön kohdatessa lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä tai sen epäilyä.
Seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen ja tunnistaminen on haastavaa sen tabuluonteisuuden ja todisteiden vaikean saamisen vuoksi. Tutkimusten mukaan lastensuojelun sosiaalityöntekijät nimeävät lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kaikkein vaikeimmaksi lastensuojelulliseksi ongelmaksi. Työntekijät kertovat myös kokevansa avuttomuutta ja tiedon puutetta kohdatessaan lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä työssään. (Esim. Martin ym. 2014, 6; Sirén 1992, 75.)
Haastattelemieni sosiaalityöntekijöiden mukaan lapsen turvaaminen on sosiaalityön tärkein tehtävä hyväksikäyttöä epäiltäessä. Hyväksikäytön selvittelyprosessissa puolestaan on keskeistä vuorovaikutuksellinen, aito kohtaaminen asiakkaan kanssa sekä toimiva yhteistyö eri viranomaisten kanssa. Myös sosiaalityöntekijöiden saama riittävä ohjeistus, koulutus ja tuki ovat tärkeitä selvitettäessä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.
Vahvinta tukea sosiaalityöntekijät kokivat saavansa työparilta ja työyhteisön muilta jäseniltä. Myös esimies ja työnohjaus koettiin tärkeiksi tukimuodoiksi. Sosiaalityöntekijät kokivat pääosin saamansa tuen liian vähäiseksi suhteessa raskaaseen aiheeseen.
Haastattelemani sosiaalityöntekijät kohtaavat asiakkaat oikeudenmukaisesti ja tasa-arvoisesti sosiaalityön ammattietiikan vaatimalla tavalla. Sosiaalityöntekijät kykenevät hallitsemaan omat tunteensa ja kunnioittamaan ihmisiä myös niissä tilanteissa, joissa kaikkia asiakkaiden tekoja ei pysty ymmärtämään.
Sosiaalityöntekijöiden kehittämistoiveet työympäristössään
Haastattelemani sosiaalityöntekijät haluaisivat kehittää seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisprosessia. Merkittävimmät muutosta vaativat epäkohdat olivat vääränlainen tai kokonaan puuttuva koulutus seksuaalisesta hyväksikäytöstä, yhteistyökumppaneiden kanssa sovittujen konkreettisten toimintaohjeiden puuttuminen sekä tiedonsaannin vakavat ongelmat viranomaisten välillä. Lisäksi työnohjauksen puuttuminen, sen liian harva toteutuminen sekä sosiaalityön kentän hallitsevan työnohjaajan löytämisen vaikeus, kaipaavat ratkaisua.
Työnohjauksen jatkuvuus on tärkeää sosiaalityössä, jossa työntekijät ovat jatkuvasti tekemisissä raskaiden aiheiden kanssa. Tutkimukseen osallistuneista sosiaalityöntekijöistä suurin osa ei kuitenkaan saanut työnohjausta. Työnohjaan puuttuminen johtui pääasiassa siitä, että lastensuojelun sosiaalityöhön oli ollut vaikea löytää riittävän kokenutta työnohjaajaa.
Tiedonkulunongelmat eri viranomaisten välillä sekä poliisin pitkät käsittelyajat viivästyttävät hyväksikäytön selvittämisprosessia ja aiheuttavat stressiä sosiaalityöntekijöille. Tiedonkulkuongelmia lastensuojelun ja muiden viranomaisten välillä helpottaisi eri viranomaistahojen kanssa yhdessä sovittavat toimintaohjeet ja toimintasuunnitelmat.
Seksuaalisesta hyväksikäytöstä tulisi olla sosiaalityöhön räätälöityä koulutusta jo sosiaalityön tutkintokoulutuksessa sekä täydennyskoulutusta työelämässä oleville tasaisin väliajoin. Koulutus olisi yhtä tärkeää myös sosiaalityön yhteistyökumppaneille. Koulutuksessa on keskeistä jatkuvuus ja systemaattisuus sekä sopivuus juuri sosiaalityöhön. Ilman jatkuvasti ylläpidettävää täydennyskoulutusta sosiaalityön ammatillisuus ei kehity.
Sosiaalityöntekijät ehdottivat myös seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisprosessin avuksi kokemusasiantuntijoita sekä mentorijärjestelmää. Kokemusasiantuntijat toisivat sosiaalityöntekijöille konkreettisia neuvoja ja tietoa, mentori puolestaan toimisi sosiaalityöntekijän työparina hyväksikäyttötapauksissa ja auttaisi hyväksikäytön selvittämisprosessissa. Mentorijärjestelmiä ehdotetaan lastensuojelutyöhön myös Aulikki Kanaojan väliraportissa (HS 7.3.2018).
Myös sosiaalityön julkisessa kuvassa on kehitettävää. Haastattelemani sosiaalityöntekijät toivoivat ammattiprofiilin nostamista, sosiaalityön näkyvämpää asemaa julkisuudessa, asiallisuutta ja realistisempaa otetta kärjistämisen sijaan. Se edistäisi alan ymmärrystä ja madaltaisi kynnystä yhteydenottoihin. Nyt sosiaalityön tekemä työ jää julkisuudelta näkymättömäksi (Tiitinen ja Lähteinen 2014, 204–205), kun pelkästään asiakkaat ovat äänessä ja sosiaalityöntekijät eivät voi kertoa omaa näkökulmaansa. Sosiaalityöntekijä ei pysty vaitiolovelvollisuutensa vuoksi puolustautumaan, jolloin he ovat helppoja syntipukkeja.
Tiedon jakaminen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on tärkeää
Sosiaalityön tehtävä on ravistella yhteiskuntaa tuomalla esiin epäkohtia. Se, miten sosiaalisista ilmiöistä puhutaan, vaikuttaa kansalaisten ymmärrykseen ja mielikuviin (Tiitinen ja Lähteinen 2014, 205). Epäkohtien näkyväksi tekeminen tuo esille sosiaalityöntekijöiden työolosuhteita ja niihin kaivattavia muutoksia sekä lisää uhrien oikeusturvaa. (Granfelt 2002, 137, 140.)
Taistelu heikompiin kohdistuvaa pahuutta kohtaan on sosiaalityön tärkein moraalinen tehtävä (Granfelt 2002, 137, 140). Seksuaalisesta hyväksikäytöstä täytyy tuottaa ja jakaa tietoa sekä puhua rohkeasti ja monipuolisesti. Monipuolinen tieto on ainoa reitti hyväksikäytön parempaan tunnistamiseen ja sitä kautta hyväksikäytön vähenemiseen. Koko yhteiskunnalla on vastuu seksuaalisen riiston ja väkivallan tunnistamisesta (Hurtig, Nikupeteri ja Laitinen 2014).
Vaikeita asioita on houkutus katsoa ohi, mutta niiden kohtaaminen osoittaa todellista rohkeutta ja ammattitaitoa. On tärkeää tiedostaa, että seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamiseen ja tunnistamiseen on mahdollista valmistautua ja harjaantua. Tärkeimpiä seikkoja ammatillisessa valmistautumisessa ovat riittävä koulutus sekä työyhteisön tuki ja työnohjaus, sillä ne auttavat pohtimaan ja kehittämään omaa toimintaa. (Humppi & Ellonen 2011, 285; Luoto 2008, 33; Salo & Ståhlberg 2004, 115.)
Marjo Vuokila
Pro gradu: Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen sosiaalityöntekijän työssä (otsikko saattaa vielä muuttua, odotan palautetta opettajalta). Lapin yliopisto, 2018.
Lähteet
Granfelt, Riitta 2002: Pahasta kirjoittaminen. Teoksessa Laitinen, Merja & Hurtig, Johanna (toim.) Pahan kosketus. Ihmisyyden ja auttamistyön varjojen jäljellä. PS-kustannus. Jyväskylä. 127–141.
HS: Helsingin Sanomat 7.3.2018: Lastensuojelun työntekijät uupuvat, kun yhden ihmisen vastuulla voi olla jopa sata lasta – tuore selvitys esittää ratkaisuja työn kuormittavuuteen.
Humppi, Sanna-Mari & Ellonen, Noora 2011: Lapsiin kohdistuva väkivalta ja hyväksikäyttö. Tapausten tunnistaminen, rikosprosessi ja viranomaisten yhteistyö. Poliisiammattikorkeakoulu. Tampere. 2. laillistettu painos. 1. painos 2010.
Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen Merja 2014: Teoksessa Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Unipress. 250–280.
Luoto, Mari 2008: Tunteet sosiaalityöntekijän arjessa – Sosiaalityöntekijöiden päiväkirjamerkintöjä tunnekokemuksistaan työssä. Teoksessa Huotari, Kari & Hurtig, Johanna (toim.): Sosiaalityötä monitoroimassa. Oy Yliopistokustannus, HYY Yhtymä. Helsinki. 25–46.
Martin, L & Brady, G & Kwhali, J & Brown, S. J & Crowe, S & Matouskova, G, 2014: Social workers’ knowledge and confidence when working with cases of child sexual abuse. What are the issues and challenges? https://www.nspcc.org.uk/globalassets/documents/research-reports/social-workers-knowledge-confidence-child-sexual-abuse.pdf Viitattu 10.3.2018.
Salo, Eeva & Ståhlberg, Marja-Riitta 2004: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Teoksessa Söderholm, Annlis & Halila, Ritav & Kivitie-Kallio Satu & Mertsola, Jussi & Niemi, Sirkku (toim.): Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Keuruu.
Sirén, Mirja 1992: Insestiepäilyn kohtaaminen sosiaalityöntekijän näkökulmasta. 1992. Tampereen yliopisto.
Tiitinen, Laura & Lähteinen, Sanna 2014: Teoksessa Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. UNIpress. 191–213.
(32)
Lastensuojelutarpeen arvioinnissa hyvin kohdattu nuori on puoliksi autettu nuori
Ne kirjoitti vaan ylös ja kuunteli sillai että joo nyt on sitte sinun vuoro puhua.
Edellinen on kontekstista irrotettu ja tiivistetty lainaus pro gradustani. Lainaus on nuoren vastaus lastensuojelutarpeen arvioinnin sosiaalityöntekijöiden toiminnasta vanhemman ja nuoren yhteistapaamisessa. Oma mielipidettään kertomatta ja puolia ottamatta sosiaalityöntekijät kirjaavat ja jakavat puheenvuorot.
Nuoren ja vanhemman kohtaaminen vaikuttaa lainauksessa mekaaniselta, lähes robottimaiselta. Kerronta kuullaan ja kirjataan. Asioita ei tarkisteta ja täsmennetä. Tunne tai asiasisältöön ei oteta kantaa.
Lastensuojelun sosiaalityössä puolueettomuutta ja jokaisen erilaisen mielipiteen tasapuolista kuulemista on pidetty käytännön pakkona. Asiakastyössä asiakkaiden kohtaamiseksi on tärkeää kuulla eri osapuolien erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia. Tämän ei kuitenkaan tulisi johtaa siihen, ettei näistä keskusteltaisi ja neuvoteltaisi tapaamisissa.
Keskustelun ja neuvottelun puuttuminen voivat johtaa erillisten käsitysten vahvistumiseen yhteisen ymmärryksen kustannuksella. Asiakkaana olevalle ihmiselle tällainen vuorovaikutus antaa kohtaamattomuuden kokemuksen. Asiakas jää yksin oman kertomansa kanssa ilman vastakaikua.
Yhteisen ymmärryksen puuttuminen tulee kuvaavasti esille myös lastensuojelun kirjauksissa. Monen sosiaalityöntekijän laatimissa asiakkaan kirjaukset ovat täynnä yksinkertaisia lauseita äidin mielestä sitä ja isän mielestä tätä.
Mikä siis avuksi kohtaamisiin? Varsinkin, kun me käytännön lastensuojelussa työskennelleet tiedämme, että välillä on erittäin tärkeää kirjata tarkkaan, kuka tapaamissa on mitäkin sanonut ja millä sanoin.
Passiivisuudesta ja puolueettomuudesta dialogiin
Työvälineenä dialogisuus ammatillisissa ihmisten kohtaamisissa ei ole uutta. Tuskinpa löytyy yhtään sosiaali- ja terveysalan ammattilaista, joka ei tuntisi tätä ainakin sanana. Dialogisuudella asiakastyössä tarkoitetaan sitä, että asiakas on aktiivinen ja osallistuva vaikuttaja. Asiakas voi olla esimerkiksi yksittäinen lapsi tai koko perhe.
Toisin kuin alun lainauksessa, dialogisessa työskentelyssä asiakas ja työntekijä keskustelevat ja neuvottelevat tasavertaisina kumppaneina esimerkiksi perheen nykytilanteesta.
Vaikka esimerkiksi lastensuojelussa nuori elää joka päivä arkeaan ei hän välttämättä näe tilanteessa mitään ongelmallisuutta. Nuoren kasvulle todella ongelmallinen ja turvaton aikaisemmin mainittu perheen nykytilanne voi olla täysin tavallista. Ja vaikka nuori näkisi perheensä tilanteen ongelmallisena hän ei aina uskalla tai osaa sanottaa sitä sosiaalityöntekijälle.
Sosiaalityöntekijä on lastensuojelussa keskeinen henkilö perheen tilanteen arvioinnissa. Hänellä on koulutuksen myötä tietoa suotuisasta lapsen kasvusta ja kehityksestä. Lastensuojelutarpeen arvioinnissa sosiaalityöntekijä ei usein tunne nuorta etukäteen. Tukeminen edellyttää asiakkaan tuntemista. On siis vaikea tietää, mikä juuri tämän nuoren kohdalla tukee häntä.
Riittävä tunteminen vaatii hyvää kohtaamista. Asiakkaat ja erityisesti nuoret tarvitsevat kokemusten ja tunteiden jäsentämistä. Sanoit näin ja näin, tarkoitatko sillä tätä ja tätä. Ymmärsinkö oikein, että koet tämän näin ja näin. Voisiko kertomasi liittyä tähän ja tähän.
Hyvään kohtaamiseen tarvitaan myös myötätuntoa. Se mitä kerroit kuulostaa todella ikävältä. Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan noin.
Asiakkaan aidolla kuuntelemisella ja kohtaamisella mahdollistetaan kumppanuus työntekijän ja asiakkaan välille. Samalla se mahdollistaa omien ammatillisten näkemysten esiintuomista näissä keskusteluissa. Välillä ammatillinen näkemys voi olla tunne, jonka sanottaminen asiakkaalle voi toimia ratkaisuna esimerkiksi tilanteen selvittämiseksi.
Dialogisuus vaatii hyvät puitteet
Dialoginen kohtaaminen vaatii toteutuakseen taitoa, tahtoa ja toimintaa.
Taidolla tarkoitan vuorovaikutustaitoja, joita käytämme. Kuten mitkä tahansa taidot, myös nämä taidot vaativat harjoittelua. Valitettavasti sosiaalityön yliopistokoulutus antaa tähän ohuesti mahdollisuuksia. Vastuu taitojen oppimisesta ja kehittämistä jää yksilöille. Taitojen harjoittelu siirtyy näin työelämään suoraan asiakastyöhön tai mahdollisiin jatkokoulutuksiin. Dialogisuus on taito jota pitää opiskella.
Tahdolla tarkoitan työn pyrkimyksiä. Millä arvopohjalla ja millä tavoin työtä teemme? Lastensuojelulla ja sosiaalityöllä laajemmin on historiallisena painolastina kontrolloiva ja normatiivinen tapa kohdata asiakasta. Nämä elävät rakenteissa, joita siirrämme ja jotka siirtyvät tiedostamatta myös uusille työntekijöille. Dialogisuus vaatii tahtoa tehdä työtä eri tavalla.
Tahtoa vaaditaan myös järjestää lastensuojelussa työn puitteet kuntoon. Tämä on laaja kokonaisuus, jossa tarvitaan kunnallisia ja valtakunnallisia ratkaisuita. Tästä muistuttaa myös 20.11.17 tuhannen sosiaalityöntekijän ja sosiaalityön opiskelijan julkinen vaatimus lastensuojelun tilanteen parantamiseksi. Tarvitaan aikaa ja mahdollisuuksia kohdata asiakasta dialogisesti.
Asiat eivät tapahdu itsestään, vaan ne vaativat toimintaa. Toimintaa ei tarvita vain työntekijä tasolla. Tarvitaan toimintaa työyhteisötasolla. Tarvitaan toimintaa kuntatasolla ja tarvitaan toimintaa valtakunnallisella tasolla. Toiminnalla dialogisuus toteutuisi mahdollisimman laajasti lastensuojelun kohtaamisissa.
Dialogisuus asiakastyössä ei ole kaikki voipainen ja autuaaksi tekevä. Se ei yksistään ratkaise laajoja lastensuojelun ongelmakohtia. Se mahdollistaa kuitenkin yhden askeleen kohti korkealaatuista lastensuojelua.
Jarkko Luusua
Kirjoitus pohjautuu syksyllä 2017 valmistuneeseen kahden nuoren haastatteluun perustuvaa pro gradu-tutkielmaan ”Vastuullista, jaettua ja ohittavaa -lastensuojelun palvelutarpeen arvioinneissa rakentuvia nuorten toimijuuksia”, sekä ajankohtaiseen keskusteluun lastensuojelun tilasta.
(31)
Sosiaalityön kielen laajeneva suunta
Tämä kirjoitus pohjaa Tampereen yliopiston sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani psykososiaalisesta sosiaalityöstä (Kemmo 2016). Tarkoitukseni on avata sitä, mitä tarkoittaa diskurssi. Tämän lisäksi tuon esiin psykososiaalisen sosiaalityön teksteistä löytämäni diskurssin. Pohdin myös mahdollisia syitä sille, miksi löytämäni diskurssi ylipäätään esiintyy sosiaalityön teksteissä. Kirjoitukseni kaksi olennaista teemaa eli psykososiaalinen ja diskurssi yhdistyvät yhdessä tekstin keskeisessä argumentissa siinä, että näen psykososiaalisen sosiaalityön ongelmien johtuvan alalla vaikuttavasta diskurssista.
Koska psykososiaalinen on käsitteenä sosiaalityön historiallinen ja keskeinen asiantuntijuuden kuva (Toikko 1997, 170–171; Granfelt 1993, 194; Sipilä, A. 2011, 135), koskettavat sen ongelmat laajaa alaa sosiaalityössä. Etenkin psykososiaalisen keskeisestä roolista johtuen sosiaalityön tietotuotannossa ei siis tavallaan voi olla kommunikoimatta[1] aiheesta, vaan osallistutaan – myös hiljaisuudella – epäselvyyksien suuntaamiseen kohti sosiaalityön käytäntöä.
Kun gradutyössäni olen tuonut esiin, ettei psykososiaalisen sosiaalityön jatkuviin epämääräisyyksiin ole kiinnitetty huomiota suomalaisessa sosiaalityössä, on tämän kirjoitukseni tähtäimessä pikemminkin kysymys syystä eli siitä, mistä tämä huomattavan hiljainen epäselvyyksien hyväksyminen voi alan keskeisen käsitteen ja työmuodon kohdalla sosiaalityössä johtua[2]. Psykososiaalisen sosiaalityön mittavista epäselvyyksistä johtuen tällä hetkellä voidaan hyvin nähdä, että suomalaista psykososiaalista sosiaalityötä koskeva akateeminen keskustelu on jo poikki (Kemmo 2016, 5).
Kun olin tutkinut psykososiaalista sosiaalityötä diskurssianalyysin keinoin, en löytänyt mitään sosiaalityön modernia tai postmodernia diskurssia. En liion löytänyt mitään sosiaalityön vuorovaikutuksen menetelmällistä ja käytännöllistä diskurssia, vaikka niiden mukaiset merkitykset teksteistä löysinkin. Löysin kuitenkin yhden: nimittäin sosiaalityön kielen laajenevan suunnan diskurssin. Vaikka tämä diskurssi ongelmineen onkin hahmottunut vahvasti juuri psykososiaalisen tekstien osana, eivät sen vaikutukset sosiaalityössä ulotu vain nimenomaisesti kyseisen aihealueen teksteihin. Tämä on yksi syy sille, miksi sosiaalityön kielen laajeneva suunta kuvaa alan laajempaa puhetapaa, toisin sanoen diskurssia.
Diskurssilla en kuitenkaan tarkoita jotakin sosiaalityön kaiken puheen kattavaa kuvausta enkä myöskään alalla etsittyjä – ja usein myös löydettyjä – verrattain ehyitä kielen merkityskokonaisuuksia, vaan Michel Foucault’n (2005, 38) luonnehdintaa siitä, ettei kielen diskurssi lopulta ole muuta kuin sanomatta jättämänsä haitallista läsnäoloa. Diskurssi on polku ristiriidasta toiseen aiheuttaen näkyvät ristiriidat, koska tottelee kätkemäänsä ristiriitaa (Foucault 2005, 198).
Kuten Foucault edellä teoretisoi, diskurssi on yleinen puhetapa, jonka merkityksiä ei ole tunnistettu ja tunnustettu. Koska kielen laajenevan suunnan voi ymmärtää sosiaalityön tutkimuksen kielen ongelmien jäsennyksenä tai yhteenvetona, pyrin sen avulla tavoittamaan juurikin sitä, mikä suomalaisen sosiaalityön tekstien kulussa on nähtävissä ja vaikuttaa, mutta joka on jäänyt sanomatta ääneen. Tässä piiloisuudessaan diskurssi ohjaa tutkimustekstien kulkua haitalliseen suuntaan. Jokin epäselvyyttä aiheuttava voi vaikuttaa ainoastaan kätkettynä, ja lähinnä piiloisuuttahan epäselvyyskin vain tarkoittaa. Seuraavaksi kuvaan löytämäni diskurssin merkityksen tiivistetysti. Kielen laajeneva suunta on siis käsitteellinen välineeni, jonka avulla voin kuvata löytämääni sosiaalityön tutkimustoiminnan teksteissä esiintyvää kielenkäytön tapaa.
Tutkimukseni havainnoissa sosiaalityön kielen laajeneva suunta on yleisessä ja keskeisessä roolissa psykososiaalisen merkityksen katoamisessa alan näköpiiristä, sillä laajeneva suunta suuntaa katseensa vain käsitteeseen, innovaatioihin ja vain eteenpäin. Kielen laajeneva suunta ei myöskään pidä kahta eri näkökulmaa mukanaan eikä toisistaan erillään, sillä se pyrkii vain yhdistämään silloinkin kun pitäisi erottaa, ja erottaa silloinkin kun ei tarvitsisi. Näin laajeneva suunta ei tukeudu selventämiseen tavoitteissaan, johdonmukaisuuteen periaatteissaan, ei ota kielen merkitysvälitteisyyttä vakavissaan eikä kohdista katsettaan itseymmärrykseen. Suunta ulottaa psykososiaalisen korjaamaan alalla minkä tahansa tilanteen ja pitää alan hiljaisena silloinkin kun pitäisi esittää kommenttia. Tästä johtuen sosiaalityön kielen laajeneva suunta lopulta kadottaa monelta osin kriittisyyden, itsekriittisyyden ja avoimuuden toimintansa perustoiltaan, tuottaa ongelmallista ristiriitaa tutkimustuloksissa ja haittaa alan käytännön kehittämistä vaientaessaan keskustelun aiheesta, josta on alkanut puhua.
Mistä tällainen puhe- ja toimintatapa sosiaalityön tietotuotannon teksteihin sitten syntyy? Mitä tarkoitusta se alalla ajaa? Asia on tärkeä selvitettävä, sillä sisäisten ristiriitaisuuksien ilmeneminen sosiaalityön teoreettisten tekstien osana aiheuttaa samalla sen, että tekstit välittävät implisiittisesti kyseisiä toimintatapoja alalle. Sosiaalityön tieteellinen tutkimustoiminta on alalla vaikuttavan tiedon keskeinen legitimoija (Walls 1986, 112–117). Toisin sanoen teoreettinen tieto on sosiaalityön tietotuotannon olennainen keino jäsentää ja tuoda esiin alan ilmiöitä ja hyväksyttäviä toimintatapoja (ks. Saurama 2005, 267). Tällaisen tuotetun teoreettisen tiedon avulla tietotuotanto pyrkii määrittämään ja merkityksellistämään alan käsitteistöä ja kommunikoimaan näin yhteiskunnalle sosiaalityön ulkopuolelle, mutta myös aikaansaamaan alan sisäistä keskustelua, joka on välttämätöntä sosiaalityön yhteisen asiantuntijuuden kehittämisessä. Yhteinen ja ymmärrettävä puhe on keskinäisen ymmärryksen perusta (Arnkil 2005, 186).
Katarina Piuva on havainnut sosiaalityön tieteenalaistamisintressin osana ruotsalaisia psykososiaalisen sosiaalityön tekstejä. Piuvan mukaan Ruotsissa kyseinen intressi on ajanut psykososiaalisen sosiaalityön tekstien painotukset kaiken muun, esimerkiksi asiakkaan sosiaalisesta tilanteesta lähtevän, tarkastelun edelle. Ruotsissa sosiaalityö liitettiin yliopistoon vuonna 1977. (Piuva 2007, 261–264, 276–277.) Suomessa sosiaalityö hyväksyttiin itsenäiseksi pääaineeksi yliopistoon vuonna 1999 (Karvinen-Niinikoski 2005, 73). Myös meillä on ilmennyt sosiaalityön tieteenalaistamistarve (Satka 1997, 28–32; Mutka 1998, 40) eli tarve muodostaa sosiaalityöhön omaa teoriaa, rakentaa alan tietotuotannon auktoriteettiasemaa ja koota sosiaalityötä yhteen. Kun edellä ensiksi mainitun tehtävän perustat ovat suomalaisenkin sosiaalityön teksteissä jääneet hataralle pohjalle[3], ovat muut mainitut intressit nousseet tekstien toiminnassa keskiöön. Samalla niiden mukaiset pyrkimykset ovat ajaneet aiheen selventämisen edelle. Siksi sosiaalityön diskurssin suunta on ollut levittäytyä aina uusiin kielen merkitysyhteyksiin, jolloin suunta myös aiheuttaa näkyvät ristiriidat alan tutkimuksen kielessä.
Jälleen juuri kuten Foucault edellä teoretisoi; sosiaalityön teoreettisen kirjallisuuden jatkuvat epäselvyydet syntyvät teksteihin paikkaamaan aiheen haurasta ydintä eli teoriapohjaa. Jo Riitta Granfelt (1993, 177) esitti eksplisiittisesti psykososiaalisen sosiaalityön teoriapohjan jäsentymättömyyden, mutta suomalaisen sosiaalityön muut intressit ovat ajaneet asian ohi, jolloin siihen ei ole kiinnitetty riittävää huomiota. Psykososiaalinen on siis etenkin alan vuorovaikutusta koskeva sosiaalityön teoria, joka on jäänyt vaille kunnollista teoriapohjaa, mistä johtuen myöskään psykososiaalisen käsitteen käyttö ei ole voinut muodostua tieteen periaatteiden mukaiseksi tai tieteelliseksi. Tämä on nähdäkseni juuri sellainen perustava ristiriita, jollaista Foucault (2005, 197–198) piti merkkinä diskurssista ja jota myös jatkuvat rajanvedot – sosiaalityön ja erityisesti psykologian välillä – syntyvät tekstien toiminnassa peittämään ja paikkaamaan (ks. Sipilä, J. 1989, 225; Granfelt 1993, 222–223; Toikko 1997, 184–185 ks. myös Weckroth 2007, 429–432; Toikko 2009, 285–286; Kemmo 2016, 66).
Havainnoistani johtuen ajattelen, että sosiaalityön teoriapohjaa tulee johdonmukaisesti vahvistaa, sillä sekä sosiaalityötieteen että alan yleisen toimintakulttuurin kehittäminen edellyttävät vähintäänkin alan merkitysten ymmärtämisen mahdollisuutta. Oman asiantuntijuuden ymmärtäminen on puolestaan tarpeen jo sinällään ja myös alan arvostuksen lisäämisessä osana moniammatillista toimintaa (Korpela 2014, 138–139; Metteri, Valokivi & Ylinen 2014, 330). Tekstien välityksellä sosiaalityössä opitaan esimerkiksi uskallusta ja ymmärrystä epäkohtien esittämiseen ja eriävään mielipiteeseen, jonka hyväksyttävä esittäminen alalla kuin alalla pitkälti edellyttää, että kyseisessä toimintakulttuurissa on tapana näin myös toimia. Sosiaalityö ehdollistuu tutkimuksellisten tekstien välityksellä, joten jos alan tietotuotannon teksteistä uupuu analyyttisyyttä, huolellisuutta, kriittisyyttä ja itsekriittisyyttä, ei näitä samoja periaatteita voi juurikaan olettaa ja odottaa löytyvän alan oppimisympäristöistäkään (ks. Saarnio 1986, 37–38). Käytännössäkin erityisen vaikeat asiat avautuvat vain jos on kykyä katsoa niitä toisin (Pösö 2004, 12–14; Hurtig, Nikupeteri & Laitinen 2014, 253). ”Vakiintunut ja kyseenalaistamaton tiedon kategorisointi voi estää rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön edistämisen ja sen toteutumisen palvelujärjestelmässä” (emt., 277). Lisäksi kielen merkitykset ylipäätäänkin rakentuvat vasta tuotettujen merkityserojen kautta (esim. Jokinen & Juhila 1991; 38; Jokinen 1999, 39–40).
Alan merkitykset eivät rakennu ymmärrettäviksi alati laajenevan suunnan kautta vaan sosiaalityön tietotuotannon tulisi kääntyä kohti itseymmärrystä; itsesuhdetta. Tämä on ollut syynä sille, miksi olen tässä kirjoituksessani ja gradutyössäni halunnut katsoa sosiaalityön tuttujen teemojen merkityksiä alan tietotuotannon teksteistä. Puhe ei nyt siis ole ollut sosiaalityön uudesta asiantuntijuudesta, vaan pikemminkin hyvin suppeasta yrityksestä ymmärtää hieman alan vanhempaa ydintä, mikä vasta voi mahdollistaa sen kriittistä arvioimistakin. Loppujen lopuksi sosiaalityön kiinnittäminen tiedeyhteisöönkin onnistuu vasta ja vain tieteen periaatteiden mukaisella ja niitä vahvistavalla toiminnalla. Teoriakaan ei voi niin sanotusti kellua tyhjän päällä, vaan se tulee kunnolla perustaa. Sosiaalityön teoria on edelleenkin turhan heppoinen ja osin unohdettukin laji myös suomalaisessa sosiaalityössä, sillä kukas kissan hännän nostaisi, jos ei kissa itse. Pelkään pahoin, että tällä nykyisellä menolla sosiaalityö on lähinnä vain itse poistamassa itseään yliopistoyhteisöstä.
Jussi Kemmo
sosiaalityöntekijä
_____________
[1] On myös ajateltu, ettei ihmisten ole edes mahdollista olla kommunikoimatta keskinäisissä toimissaan (Watzlawick, Bavelas & Jackson 1967).
[2] Sosiaalityön hiljaisuuden kulttuuri on alalla keskusteltu aihe (esim. Mutka 1998, 123–127).
[3] Sosiaalityön käytännön ja tieteen välisen suhteen nähdään jääneen perustoiltaan ongelmalliseksi (Saarnio 1986, 28–31; Satka 1997, 31).
_____________
Kirjallisuus
Arnkil, Tom Erik (2005) Metaforat, dialogisuus ja käytäntötutkimus. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 173–200.
Foucault, Michel (2005) Tiedon arkeologia. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Tampere: Vastapaino.
Granfelt, Riitta (1993) Psykososiaalinen orientaatio sosiaalityössä. Teoksessa Riitta Granfelt, Harri Jokiranta, Synnove Karvinen, Aila-Leena Matthies & Anneli Pohjola (toim.) Monisärmäinen sosiaalityö. Helsinki: Sosiaaliturvan Keskusliitto, 175–227.
Hurtig, Johanna, Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja (2014) Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Anneli Pohjola, Merja Laitinen & Marjaana Seppänen (toim.) Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja. Kuopio: Unipress, 250–280.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (1991) Diskursseja rakentamassa. Näkökulma sosiaalisten käytäntöjen tutkimiseen. Tutkimuksia Sarja A, 2. Tampereen yliopisto, Sosiaalipolitiikan laitos.
Jokinen, Arja (1999) Diskurssianalyysin suhde sukulaistraditioihin. Teoksessa Arja Jokinen, Kirsi Juhila & Eero Suoninen Diskurssianalyysi liikkeessä. Tampere: Vastapaino, 37–53.
Karvinen-Niinikoski, Synnove (2005) Sosiaalityön opetus, tutkimus ja kehittyvä asiantuntijuus. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 73–96.
Kemmo, Jussi (2016) Kohti psykososiaalisen sosiaalityön itseymmärrystä. Vuorovaikutus menetelmänä ja käytäntönä suomalaisessa psykososiaalisen sosiaalityön diskurssissa. Pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto.
Korpela, Rauni (2014) Terveyssosiaalityön asiantuntijuus ja kehittäminen. Teoksessa Anna Metteri, Heli Valokivi & Satu Ylinen (toim.) Terveys ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 118–141.
Metteri, Anna, Valokivi, Heli & Ylinen, Satu (2014) Lopuksi: Kohti monialaista keskustelua terveydestä ja sosiaalityöstä. Teoksessa Anna Metteri, Heli Valokivi & Satu Ylinen (toim.) Terveys ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 329–331.
Mutka, Ulla (1998) Sosiaalityön neljäs käänne. Asiantuntijuuden mahdollisuudet vahvan hyvinvointivaltion jälkeen. Jyväskylä: SoPhi.
Piuva, Katarina (2007) The Case of Psychosocial work: The Pedagogic Discourse of Psychosocial Education in Sweden 1938-1989. Social Work Education 26 (3) 261–279.
Pösö, Tarja (2004) Vakavat silmät ja muita kokemuksia koulukodista. Stakes tutkimuksia 133.
Saarnio, Pekka (1986) Vielä kerran sosiaalityön teorian ja käytännön suhteesta. Sosiaalityön Vuosikirja, 86, Helsinki, 26–44.
Satka, Mirja (1997) Sosiaalityö ajassa – ydinkysymysten äärellä. Raportissa Riitta Viialainen & Maisa Maaniittu (toim.) ”Tehdä itsensä tarpeettomaksi?” Sosiaalityö 1990-luvulla. Jyväskylä: Stakes, Raportteja 213, 27–38.
Saurama, Erja (2005) Muutosvallasta käytännössä. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 259–276.
Sipilä, Anita (2011) Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet – Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Kuopio: Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta No. 28.
Sipilä, Jorma (1989) Sosiaalityön jäljillä. Helsinki: Tammi.
Toikko, Timo (1997) Psykososiaalinen lähestymistapa sosiaalityössä. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti Janus (2), 169–185.
Toikko, Timo (2009) Tapauskohtainen sosiaalityö. Teoksessa Mikko Mäntysaari, Anneli Pohjola & Tarja Pösö (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS-kustannus, 271–291.
Walls, Georg (1986) Sosiaalityön tietoperusta ja organisointi. Teoksessa Antti Karisto & Tapani Purola (toim.) Sosiaalityön kehittäminen. taustoja, reunaehtoja, näkökulmia. Oppimateriaaleja 1. Helsinki: Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 109–129.
Watzlawick, Paul, Bavelas, Janet, Beavin & Jackson, Don D. (1967) Pragmatics of human communication. A study of interactional patterns, pathologies and paradoxes. New York: Norton.
Weckroth, Antti (2007) Mitä merkitsee ”psykososiaalinen” päihdehoidossa? Yhteiskuntapolitiikka-YP 72 (4), 426–436.
(30)
Yhteisön voimaannuttava vaikutus vanhustyössä
Pro gradu -työssäni käsittelen vanhusten voimaantumisen kokemuksia mielenterveysryhmissä. Tutkimuksessani haluan kartoittaa ryhmissä käyvien vanhusten kokemuksia toiminnan vaikutuksesta heidän arkielämäänsä ja siitä millaisia toiveita heillä on vanhuksille järjestettävistä palveluista.
Tutkimukseni käsittelee vanhusten voimaantumisien kokemuksia. Toteutin tutkimukseni ryhmähaastatteluina Vanhusten kotipalvelusäätiön kahdessa yksikössä Havurastissa, (Koivukylän Havukoskella) ja Myyrastissa Myyrmäessä. Mielenterveysryhmät paikantuvat sosiaalityössä kolmannen sektorin palveluihin. Vuonna 1972 perustetun kotipalvelusäätiön tehtävänä on edistää vanhusten asemaa ja tukea heidän hyvinvointiaan Vantaan kaupungissa. Tämä on varsin lähellä Sosiaalihuoltolain (1301/2014) 7§ mukaista tehtävää, jossa painotetaan sosiaalityön toimintaa kunnan asukkaiden asuin- ja toimintaympäristöjen kehittämiseksi ja sosiaalisten ongelmien huomaamiseksi ja ratkaisemiseksi.
Vanhusten kotiapusäätiön mielenterveysyhteisöjen toiminta liittää mielenkiintoisella tavalla yhteen 1970-luvun rakenteellisen ja alueellisen sosiaalityön pyrkimykset nykyisiin pyrkimyksiin tukea vanhusten kotona asumista ja toimintakykyä. Toiminnassa otetaan huomioon asiakkaiden omat toiveet, ja toiminta ja retket tapahtuvat asiakkaiden äänestyksen perusteella.
Asiakkaiden kertomukset yhteisöllisen avun merkityksestä arkeen
Tutkin asiakkaiden kertomuksia ja ryhmittelin vastauksia erilaisiin teema-alueisiin. Voimaantumisen ja emansipaation kokemukset tulivat voimakkaasti esille vanhusten vastauksissa. Tämä yllätti minut positiivisesti, sillä kuvittelin aluksi vastaajien kertovan esimerkiksi yksinäisyydestä. Toisena teemana nousi voimakkaasti esille elämänpiiri: vanhukset kertoivat lähtevänsä liikkeelle, kun haluisivat päästä käymään tapaamassa muita. Moni koki ja liikkeelle lähtemisen lisäävän arkiliikuntaa ja toimivan terveyttä ylläpitävänä tekijänä. Ulos lähtemiseen valmistautumista pidettiin joissakin vastauksissa vaikeimpana asiana. Toiminnan vaikutus lisäsi monien vastaajien mukaan arjen rytmiä, ja he osallistuvat mielellään liikuntaryhmiin. Tutun yhteisön läheisyys motivoi ihmisiä lähtemään liikkeelle.
Mielenterveysyhteisöjen toiminta oli täysin vapaaehtoista. Tämä madalsi toimintaan osallistumisen kynnystä. Toiminnan suunnittelemiseen saattoi osallistua tekemällä ehdotuksia ja äänestämällä ehdotuksista. Vapaaehtoisuus lisäsi vanhusten osallisuutta ja motivaatiota osallistua toimintaan. Kotiapusäätiön mielenterveysryhmillä on suuri paikallinen merkitys. Vanhukset kertoivat, että paikasta toiseen liikkuminen ei enää ollut helppoa eikä autottomilla vanhuksilla ollut mahdollisuutta käydä pitkän matkan päässä sijaitsevissa keskuksissa. Tutun ajanviettopaikan läheisyys lisäsi monien vanhusten mielestä arjen turvallisuuden tunnetta. Läheisiä puistonpenkkejäkään ei pidetty kaupunkiympäristössä kovin vaarattomina paikkona.
Yhteisön merkitys yksilön elämälle korostui elämän kriisihetkinä, ja nimesin viidennen teeman elämäntilanteeksi/situaatioksi. Moni vastaaja kertoi aloittaneensa mielenterveysryhmässä käymisen leskeytymisen tai omaishoitajuuden myötä. Vanhukset kokivat, että tuttu yhteisö oli antanut tukea vaikeiden asioiden käsittelyssä ja lisännyt voimavaroja arkeen. Ihmiset kokivat olevansa osa yhteisöä. Vaikeista asioista oli mahdollista puhua muiden ryhmäläisen kanssaan, mutta myös ohjaajille yksityisesti. Yksinäisyyden kokemukset lieventyivät, kun ihmisillä oli mahdollisuus olla osana yhteisöllistä toimintaa.
Toiveita vanhusten palveluista
Vanhukset toivoivat, että omassa asuinympäristössä olisi tarjolla riittävästi palveluita. Lähikaupan toiminnan tilapäinen lakkauttaminen oli hankaloittanut Havukoskella asuvien vanhusten elämää. Vanhukset sanoivat kaipaavansa sitä, että heidän olisi mahdollista vaihtaa muutama sana kotipalvelutyöntekijöiden kanssa, mutta kokivat palvelun liian kiireiseksi. Vanhusten mukana työntekijät vaihtuivat liian tiuhaan: esimerkiksi kotipalvelun työntekijät ja lääkärit vaihtuivat joka tapaamiskerralla. Huonosti liikkuville vanhuksillekin toivottiin mahdollisuutta osallistua sosiaaliseen toimintaan. Havurastin yksikön taannoinen lakkautusuhka sai asiakkaat kirjoittamaan vetoomuksen toiminnan jatkumisen puolesta. Vanhusten toiveena olikin, että palveluita järjestettäisiin heidän ehdoillaan ja heistä heidän toiveensa huomioiden.
Piia Helander
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Kun on huumori yllä, niin ei ne kivut ja särytkään tunnu niin pahoilta”- Vanhusten voimaantumisen kokemuksia kolmannen sektorin vertaistukiryhmissä.
Lähteet:
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014
(29)
Venäläisten maahanmuuttajanaisten työmarkkinaosaamista ei osata Suomessa hyödyntää
Pro gradu -tutkimuksessani katson venäläisten maahanmuuttajanaisten työllistymistä naisten silmin. Kysyn heiltä, mikä edesauttaa ja mikä estää työllistymistä Suomessa. Kiinnostuin aiheesta, koska tähän asti tutkimus ei ole tarkastellut erikseen venäläisten naismaahanmuuttajien tilannetta. Naisten ja miesten kokemus ja asema työmarkkinoilla on erilainen, joten on loogista olettaa, että myös maahanmuuttajien kokemukset työmarkkinoista eroavat sukupuolen mukaan.
Aihe kiinnosti minua myös siksi, koska olen itse maahanmuuttaja. Tutkijana jaan haastateltavien kanssa saman kulttuuripohjan ja äidinkielen sekä maahanmuuttajataustan. Käytän omaa taustaani ja kokemustani resurssina tutkimuksessa. Kuten maahanmuutosta tehdyt tutkimukset osoittavat, ei ole mahdollista ratkaista maahanmuuttajien ongelmia, jos ei ymmärrä heidän kulttuuriaan.
Tutkimukseni teoreettiseksi kehykseksi olen valinnut Berryn akkulturaatio teorian, jossa kulttuurien kohtaamisten polut jaetaan integraatioon, assimilaatioon, separaatioon ja marginalisaatioon. Näistä integraatiota olen tutkinut syvällisemmin, käyttäen Karmela Liebkindin, Annika Forsanderin, Liisa Harakkamäen ja Anu Yijälän teoksia. Aineistonkeruumenetelmänä on ollut semistrukturoitu haastattelu ja analyysimetodina on teoriaan perustuva sisällönanalyysi. Haastateltaviksi olen valinnut viisi naismaahanmuuttajaa, jotka ovat muuttaneet Suomeen eri-ikäisinä, eri alueilta Neuvostoliitosta tai Venäjältä ja ovat asuneet Suomessa 2-20 vuotta. Naiset osallistuivat Lapin Yliopiston ja Rovaniemen AMK:n projektiin, joka järjestettiin avoimen yliopiston kautta. Projektiin osallistujat opiskelivat avoimen yliopiston kursseilla ja saivat tietoa koulutuksista sekä neuvontaa, jotta he pystyisivät jatkamaan opiskelua ammattiin jossain korkeakoulussa.
Aiempien tutkimusten mukaan naismaahamuuttajat kokevat enemmän vaikeuksia työllistymisessä verrattuna miesmaahanmuuttajiin. Haastattelemani venäläiset naiset ovat aktiivisia oman työllistymisensä edistämisessä. He käyttävät resurssejaan ja tarjoutuvia mahdollisuuksia sopeutuakseen tilanteeseen. He ymmärtävät suomen kielen oppimisen merkityksen työn haussa. Muutettuaan Suomeen he alkoivat käydä suomen kielen kursseilla ja opiskelivat kieltä myös kotona sekä työharjoittelupaikoissa. Parin vuoden päästä he pystyivät asioimaan suomen kielellä itsenäisesti. Kielen opiskeluun osallistuivat sekä nuoret että vanhemmat naiset. Nuoret naismuuttajat osaavat usein myös englantia ja muita kieliä. Haastattelemani naiset olivat nopeasti luoneet käsityksen suomalaisista työmarkkinoista. Vanhemmat naiset joutuivat toteamaan, että heidän kotimaansa korkeakoulututkinnot eivät tuota Suomessa vastaavaa pätevyyttä eivätkä johda uudessa asuinmaassa työllistymiseen. Sen takia he olivat hakeutuneet heti kielikurssien jälkeen opiskelemaan uusiin ammatteihin tai päivittivät omaa tutkintoaan.
Venäläisiä naisia ei tarvitse motivoida työssä käymiseen
Haastatteluissa kävi ilmi, että venäläisille naisille työ on tie itsenäisyyteen ja itsensä toteuttamiseen. Se on tärkeä ja arvokas osa elämää. Vaikka venäläisessä kulttuurissa perheen äidin rooli on vahva, perheelliset haastateltavat ovat tottuneet yhdistämään perheen, työn ja vapaa-ajan aktiviteetit. Haastattelemistani naisista kolme oli ollut töissä ja naimisissa ennen Suomeen muuttoaan. He olivat ehtineet luoda työuraa Venäjällä. Se, että he uskalsivat jättää tämän kaiken taakseen ja aloittaa elämän uudessa maassa ja uudella kielellä, kertoo naisten rohkeudesta sekä itseluottamuksesta. Ensimmäisen työpaikan löytäminen ei kestänyt pitkään. Aiemmasta elämästä tuttu kyky yhdistää eri rooleja edesauttoi heitä aloittamaan pätkätöiden tekemisen pian maahanmuuton jälkeen, ja samalla hoitamaan perhevelvollisuudet ja/tai opiskelun.
Kuitenkin jopa nämä itseensä luottavat aktiiviset venäläiset naismaahanmuuttajat kokevat työllistymisessä vaikeuksia. Vaikka maantieteellisesti Venäjä ja Suomi ovat naapureita, kulttuurierot ovat isoja. Venäläisille naisille työ tarkoittaa paljon enemmän kuin ansiotulon lähde, se on heille itsensä toteuttamisen paikka. Aluksi naiset työllistyivät esimerkiksi apulaisopettajiksi, varhaiskasvatuksenopettajiksi, siivoojiksi, tarjoilijoiksi ja hoitoapulaiseksi. He kuitenkin kokivat, etteivät näissä tehtävissä voineet toteuttaa itseään ammatillisesti. Naiset haaveilevat saavansa tässä maassa vastaavan aseman kuin heillä oli Venäjällä sekä työllistyvänsä samalle alalle. Korkeakoulun diplomien rinnastamisen vaikeus sekä selkeä syrjintä työpaikoissa vaikeuttavat tavoitteen saavuttamista. Ulkoisesti, objektiivisten tekijöiden kautta tarkasteltuna, naisten tilanne saattaa näyttää onnistuneelta integraatiolta: heillä on työ, perhe, kavereita ja he osaavat suomen kielen. Subjektiivisesti naiset eivät kuitenkaan tunne integroituneensa. He eivät halua, että heidän miehensä rahoittaa heidän elämänsä (tai ehkä suomalaiset miehet eivät suostu tähän) ja sen takia he joutuvat ottamaan vastaan jokaisen työtarjoukseen, vaikka tarjottu työ ei usein vastaa heidän tutkintojaan tai työkokemustaan eikä edistä työuraa. Naiset pyrkivät todistamaan osaamistaan opiskelemalla uutta ammattia.
Maahanmuuttaja tarvitsee räätölöityjä palveluita
Jos tilannetta katsoo yhteiskunnan kannalta, naiset ja heidän osaamisensa sekä korkeakoulututkintonsa ovat resurssi, joka on jäänyt käyttämättä. Integraatioteoria korostaa integraatioprosessin kaksisuuntaisuutta. Onnistuneessa integraatiossa maahanmuuttaja sopeutuu yhteiskuntaan ja yhteiskunta sopeutuu maahanmuuttajiin. Venäläisten naismaahanmuuttajien integraatiota edesauttaa, jos lisätään työyhteisön ja maahanmuuttajien kanssakäymistä. Esimerkiksi kotoutumisohjelmaan kuuluvat harjoittelujaksot voitaisiin pidentää muutamasta viikosta pariin kuukauteen. Muutamassa viikossa maahanmuuttaja tuskin saa käsitystä työpaikasta, eikä työnantaja ehdi tutustua työntekijään.
Myös maahanmuuttoviranomaisten toimintakäytäntöjä tulisi tarkistaa kohti räätälöidympiä malleja, jotka ottavat nykyistä paremmin huomioon maahanmuuttajan työkokemuksen ja koulutustason. Viidestä haastattelemastani naisesta, kahdella oli positiivinen kokemus työhallinnon toiminnasta, mutta yksi toi esiin edellä mainitun ongelman. Hänet oli lähetetty kursseille ja harjoittelupaikkoihin, jotka eivät vastanneet hänen työkokemustaan ja koulutustaustaansa, eivätkä hänen kiinnostustaan.
Rovaniemellä toimivasta Moninetistä naisilla oli hyvin positiivisia kokemuksia. Moninet on tukenut naisia neuvomalla, harjoittelupaikkoja etsimällä, kieli- ja kulttuuriin tutustumiskursseja järjestämällä sekä tarjoamalla harjoittelumahdollisuuksia myös Moninetissä. Naisten kokemusten perusteella venäjää osaavista työntekijöistä kiinnostuneita työnantajia voisi houkutella nykyistä voimakkaammin yhteistyöhön Moninetin kanssa, tai jopa sopia yritysten kanssa maahanmuuttajille tarkoitetuista työpaikoista. Tässä tarvitaan Elinkeinoministeriön ja Ely-keskuksen apua ja resursointia.
Maahanmuuttajien työllistymistä ja elämäntilanteita selvittävää tutkimusta tarvitaan, jotta maahanmuuttoon liittyvät ongelmat pystytään tunnistamaan. Oman tutkimukseni perusteella on tärkeää tarkastella maahanmuuttajien osaryhmiä, eikä vain kaikkia maahanmuuttajia yhtenä ryhmänä. Toisaalta on tärkeää katsoa tilanteita maahanmuuttajien omasta näkökulmasta ja on hyödyksi, jos tutkijalla on tutkittavien kanssa yhteinen kieli-ja kokemustausta. Näin tutkimus tukisi osuvampien ratkaisujen löytymistä.
Marina Niemelä
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Venäläisten maahanmuuttajanaisten työmarkkinakiinnittyminen Suomessa. 2017.
(28)
Kun palvelun vastaanottaminen vaatii työtä
Kuvitelkaa normaali pikkulapsiperhe, jossa on yksi tai kaksi pientä, alle kouluikäistä lasta. Kun tämän perheen vanhempi lähtee lasten kanssa asioille, on pelkkä liikkeelle pääseminen jo oma operaationsa. Mutta mitä jos pieniä lapsia olisikin kolme, tai viisi? Ja niiden lisäksi alakouluikäisiä jokaiselle luokka-asteelle oma? Millaisten asioiden äärellä tuolloin ollaan, että perhe pääsee ylipäätään yhtään mihinkään?
Tällaisten haasteiden edessä suurperheet usein ovat. Pelkkä arkisten asioiden hoito kodin ulkopuolella, kuten neuvolakäynnit, kauppareissut ja vastaavat vaativat tarkkaa suunnittelua ja yleensä sen, että joku jää huolehtimaan kotiin muista lapsista. Koska esimerkiksi lasten neuvolakäynnit ovat juuri kyseisen lapsen omia käyntejä, ei niihin voi ottaa koko sisaruskatrasta mukaan, mutta pieniä lapsia ei voi jättää kotiinkaan, joten jonkun pitää huolehtia heistä. Mahdollisuudet siihen, että molemmat vanhemmat olisivat mukana asioilla, ovat pienet.
Suurperheet sosiaalityön asiakkaina
Tutkin omassa pro gradu -työssäni suurperheiden kokemuksia sosiaalityön asiakkuuden näkökulmasta. Sen kautta nousi selkeästi esiin ne haasteet, joita suurperheet kokevat perheen suuren lapsimäärän vuoksi jo pelkästään sosiaalipalveluiden vastaanoton tasolla. Asia, joka voi olla itsestäänselvyys yhden tai kahden lapsen perheessä, kuten koko perheen oleminen yhdessä paikassa yhtaikaa, varsinkin kodin ulkopuolella, voi olla valtava haaste suurperheille.
Kun suurperhe tarvitsee sosiaalityön tukea, ovat tuen tarpeet aivan samanlaisia kuin muissakin perheissä. On haasteita vanhemmuudessa, taloudellisia huolia, perheenjäsenen sairastumista, uupumusta ja monia muita haasteita. Suurperheet ovat tässä mielessä aivan tavallisia perheitä, eikä suuri lapsimäärä tee sinällään perhettä huonommin toimivaksi, eikö myöskään paremmin toimivaksi. Suuri lapsiluku ei kerro huonosta vanhemmuudesta, mutta se ei myöskään tee kenestäkään automaattisesti hyvää vanhempaa. Palvelujärjestelmämme ei kuitenkaan aina osaa tunnistaa suurperheiden erityisyyttä tuen tarvitsijoina.
Esimerkiksi kotipalvelun tuki, joka tutkimuksessani nousi selkeästi hyvin tarpeelliseksi ja hyväksi koetuksi palveluksi, on usein mitoitettu pienempien perheiden tarpeelle. Siinä missä yhden tai kahden lapsen perheessä parina päivänä viikossa muutaman tunnin käyvä kotipalvelu voi olla hyvinkin riittävä ja hyödyllinen apu, niin suurperheessä työmäärä on yksinkertaisesti niin iso, että myönnetyt tunnit eivät riitä kuin pintaraapaisuun.
Lisäksi pelkkä tuen vastaanottoon valmistautuminen voi vaatia suurperheitä paljon organisointia ja työtä. Erityisesti kodin ulkopuolelle suuntautuva tuki, kuten perheneuvola, mahdolliset terapiat, lastensuojelun tapaamiset ja monet muut voivat olla hyvin haastavia suurperheiden näkökulmasta, koska suuren lapsimäärän vuoksi molempien vanhempien on vaikea päästä yhtaikaa kodin ulkopuolelle. Perhetyö taas koettiin yleensä lähinnä ylimääräisenä haittatekijänä, sillä kodinhoitoon osallistumaton perheohjaaja oli vain yksi henkilö lisää kotona, joka piti huomioida.
Siltoja rakentava tuki
Tutkimukseeni osallistuneet suurperheet kokivat, että kotiin saatava, konkreettinen apu on toimivinta mahdollista tukea. Auttavat kädet, jotka helpottavat arjessa, sekä tuki joka mahdollistaa vanhempien osallistumisen yhdessä esimerkiksi yksittäisen lapsen palaveriin kodin ulkopuolella. Lisäksi tärkeänä koettiin, että toimijoita ei ole liikaa, vaan tuki keskitettäisiin.
Kutsunkin tätä tukea siltoja rakentavaksi tueksi. Tuki, joka rakentaa siltoja kodin ja palvelun välille, sekä siltoja eri toimijoiden välille. Tällaisen tuen avulla perheen jäsenet pääsisivät sen avun piiriin, jota he tarvitsisivat, ja toisaalta avuntarjoajat osaisivat koordinoida toimintaansa niin, että perhe ei ylikuormitu niiden keskellä.
Kuten jo aiemmin totesin, suurperheet ovat kaikessa moninaisuudessaan aivan tavallisia perheitä lapsimäärästä huolimatta. Syyt heidän tuen tarpeelle sosiaalityössä eivät poikkea muista, mutta siinä miten heitä tuetaan, ja millaisilla palveluilla, olisi kehittämisen paikka. Palvelut pitäisi mitoittaa riittävän laajaksi, ja ne pitäisi toteuttaa siten, että perheet voivat ne ottaa vastaan ilman, että vastaanotto itsessään kävisi työstä.
Tero Nevala
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Suurperheiden vanhempien kokemuksia sosiaalityöntekijöiden asennoitumisesta. Lapin yliopisto 2017.
Minkälaista sosiaalityön asiantuntijuutta ja osaamista tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa?
Pro gradu-tutkielmassani on tarkasteltu sosiaalityön asiantuntijuutta kunnallisessa aikuissosiaalityössä tulevaisuudessa Lapissa sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta. Tutkimuskysymyksenä on ollut: minkälaisia asiantuntijuuden tarpeita sosiaalityöntekijät ovat kuvanneet aikuissosiaalityössä tulevaisuudessa.
Kuvailen sosiaalityöntekijöiden itsensä esille tuomia osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeita. Rajaavina tekijöinä ovat olleet Lapin maakunnallinen alue, sosiaalityöntekijän ammatissa työskenteleminen kunnan sosiaalitoimessa, aikuissosiaalityö substanssialana sekä ajallinen perspektiivi; tulevaisuus sekä osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuuden näkökulmasta. Aineisto on analysoitu sisällönanalyysin avulla. Ryhmäteemahaastatteluaineiston tavoitteena on ollut kuvata kunnallisessa aikuissosiaalityössä tarvittavaa asiantuntijuutta ja osaamista sekä niiden asiantuntijuuden tiedollisia, taidollisia ja eettisiä ulottuvuuksia. Tavoitteena on ollut myös tarkastella kunnallisen aikuissosiaalityön muutosta yhteiskunnallisessa kontekstissa.
Tutkimustulosten ja kirjallisuuden perusteella aikuissosiaalityöhön liittyvät ulottuvuudet ovat tiedot, taidot ja eettiset periaatteet. Sosiaalityön tiedollisista osaamistarpeista ovat korostuneet yhteiskunnallinen, psykososiaalinen ja oikeudellinen tieto. Oikeudellinen tieto ohjaa vahvasti sosiaalityötä.
Sosiaalityön asiantuntijuus sosiaalityöntekijöiden kuvaamana
Sosiaalityön taidollisista osaamistarpeista ovat nousseet esiin moniammatillisen yhteistyön taidot ja osaaminen. Paljon tukea tarvitsevien asiakkaiden kohdalla moniammatillinen ja poikkitieteellinen verkostotyö on noussut esille ja se lisää sosiaalityöntekijän tehtävänkuvan ja siten myös asiantuntijuuden ja osaamisen tarpeiden kompleksisuutta. Lisäksi kuntouttavan sosiaalityön sekä päihdetyön taidolliset ja tiedolliset osaamistarpeet ovat nousseet aineistossa esiin. Yhteiskunta-ja palvelujärjestelmään liittyvä osaamisen tarve on noussut myös esiin. Asiakkaiden palveluohjaukselle ja sosiaaliohjaukselle on havaittu sosiaalista tarvetta.
Eettisistä asiantuntijuuden tarpeista ja toimintaperiaatteista tutkimustuloksissa ja kirjallisuudessa ovat nousseet esiin oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvoisuuden toimintaperiaatteet. Myös ihmisarvoisen kohtaamisen periaate sekä jännitteet asiakkaiden yksilöllisten ideologioiden, tuen tarpeiden ja yhteiskunnan sekä lainsäädännön välillä ovat korostuneet. Sosiaalityöntekijät ovat toimineet myös yhteiskuntakriitikkoina asiakaskuntansa näkökulmasta ja puolesta.
Sote-ja maakuntauudistuksen suhteen on toivottu parempaa tiedottamista tulevista konkreettisista muutoksista rivityöntekijän kannalta. Sosiaalityöntekijät ovat tuoneet esille, että avoimuus ja tiedottaminen ovat tärkeitä sote-ja maakuntauudistusta ajatellen. Myös sosiaalityön johtajuuden ja asiantuntemuksen merkitystä ja tarvetta on korostettu. Mikäli johtajuuteen ei aktiivisesti osallistuta, jokin muu taho voi ottaa roolin.
Aikuissosiaalityön osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuutta ajatellen ovat tiiviisti kytkeytyneet havaittuihin sosiaalisiin tarpeisiin ja epäkohtiin. Keskiössä on asiakas tarpeineen ja toiveineen, jonka ympärille sosiaalityö ja sen osaamistarpeet rakentuvat.
Sos tt k12: ”…jos ei sosiaalialalla ole sitä johtajuutta ja asiantuntemusta niin joku sen ottaa… Se on ihan turha jossitella ja kun meitä ei huomioida. Jos et tule esiin, anna jotain asiantuntijuutta, ei sua kukaan noteeraa. Se on ihan turha täällä kahvihuoneessa palpattaa menemään, jos sie et mee tuonne ihmisten ilmoille johtajuuteen mukaan.”
Tiina Ketola
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Aikuissosiaalityön osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuudessa sosiaalityöntekijöiden kuvaamina. Lapin yliopisto 2017.
(27)
ADHD-oireisen lapsen erityisen tuen tarpeen tunnistaminen
Ajatus siitä, että yhteiskuntamme tuottaa yhä enenevässä määrin uhmakkaita, omaehtoisia ja levottomia lapsia, on iskostunut mieliimme vahvasti. Näkökulma on passivoittanut meidät siten, että sallimme lapsen oireilla ilman, että perehtyisimme lapsen tilanteeseen riittävän syvällisesti.
Passiivisuuden kehityksen juuret ovat siinä, että näkökulmassamme levottomiin ja muulla tavoin oirehtiviin lapsiin korostuu syyllistäminen. Levottomuuden syytä haetaan muun muassa lapsen elinympäristöstä, yhteiskunnan ja ympäristön jatkuvasta muutoksesta ja liikkeestä, ympäristön ärsyketulvasta, nyky-yhteiskunnan vaatimusten lisääntymisestä ja kaupungistumisesta.
Sen sijaan unohdettu näkökulma on, että kaikkia eri näkemyksiä yhdistää sisäänrakennettu idea siitä, että osa lapsista reagoi herkemmin ympäristön vaikutuksiin kuin toiset. Kutsuimmepa näitä lapsia erityislapsiksi tai vammaisiksi lapsiksi, näemme samaa problematiikkaa: toimintakyky alenee ympäristön vaikutuksesta tai ympäristöstä johtuen. Näin ollen käsite ”vammaisuus” kuvastaa meille parhaiten näiden lasten haasteiden luonnetta, joka näkyy toimintakyvyn alentumisena suhteessa ympäristöön ja sen edellytyksiin.
ADHD – vamma(ko?)
Vammaisuutta on monenlaista, joista selkein on näkyvä vamma. Näkyvän vamman todentaminen on suhteellisen helppoa; se edellyttää havaintokykyä, mutta myös kulttuuristen syy-seuraussuhteiden ymmärtämistä, kuten sen, että fyysiset rajoitteet vaikuttavat yksilön elämässä monella eri tavalla – harrastamisesta arjen askareista suoriutumiseen.
Vammaisuuden toinen muoto, näkymätön vammaisuus, on kuitenkin erilainen. Näkymätön vamma haastaa vastaanottajansa havaintokyvyn. Näkymättömän vamman olemassaolo on helppo kiistää ja toisaalta syyllistää henkilöä tilanteesta. Lasten osalta tätä syyllisyystaakkaa kantavat usein lasten lisäksi vanhemmat.
ADHD on yksi näkymättömän vamman muoto. Tämä johtuu siitä, että ADHD-oirehdinnassa toimintakyky alenee suhteessa ympäristön vaatimuksiin nähden. Mitä nämä vaatimukset sitten ovat? Ne ovat niitä kulttuurisia odotuksia, joita yhteisönä asetamme ja joista johtuen syyllistämme niitä, jotka eivät näistä vaatimuksista suoriudu. Mitä tämä syyllisyystaakka ADHD-oireisilla lapsilla sitten on? Usein se on leima lapsen ilkeydestä, kurittomuudesta ja haasteellisuudesta. Vanhemmilla tämä sama syyllisyystaakka näkyy usein ulkopuoliselle heikkona vanhemmuutena.
Mitä olemme jättäneet huomioimatta?
Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani ADHD-oireisen lapsen oikeutta tukeen. Lopputuloksena oli kolme keskeistä teemaa, jotka ovat ADHD-oireisen lapsen oikeuksien toteutumisen haasteena. Nämä esteet ovat rakenteita, joiden synnyllä on oma historiansa ja taustansa ja jotka tuottavat väliinputoajaryhmiä. Nämä kolme teemaa ovat: Huolen herääminen, vammaisuuden tunnistaminen ja toimivat palvelupolut.
Tulokset kertoivat ristiriitaisesta ympäristöstä, jossa nämä erityislapset ja heidän vanhempansa usein elävät. Vanhemmilla on useinkin tietoa ja ymmärrystä lapsensa erityisyydestä jo hyvin varhaisessa vaiheessa, mutta kuitenkaan he eivät tule kuulluksi. Lapsen oirehdinta näkyy yleensä kotiympäristössä jo hyvin varhain, mistä syystä vanhemmat usein jo hyvin varhaisessa vaiheessa tunnistavat lapsensa erityisyyden. Tähän huoleen tulisi reagoida vaikka esimerkiksi neuvolakäynnillä lapsessa ei mitään erityistä olisikaan havaittavissa.
Vammaisuuden tunnistaminen/tunnustaminenkaan ei siten ole aina ongelmatonta. Erityisyyttä pohtiessa päädytään prosessin edetessä pohtimaan, kuuluvatko nämä erityislapset lastensuojelun asiakkuuteen vai mahdollisesti vammaispalvelujen piiriin? Mahdollista on myös, että asiakkuuden kriteerit eivät ADHD –oireisilla lapsilla täyty kummankaan palvelun piiriin. Useimmiten kuitenkin erityslapset tulevat lastensuojelun asiakkaaksi.
Erityisen tuen tarpeen tunnistaminen?
Erityisperheiden tarkastelu osoittaa, että lastensuojelun tarkoituksen terävöittäminen ja sen kohderyhmien uudelleen tarkastelu olisi enemmän kuin tarkoituksenmukaista. Toisekseen vammaispalvelujen asiantuntemuksen tulisi laajentua koskemaan myös näkymätöntä vammaisuutta. Olisiko tarkoituksenmukaisempaa tarkastella lapsen oirehdintaa vammaisuutena ja tukitoimien puutteena kuin lastensuojelullisena kysymyksenä? Onneksi uudistunut sosiaalihuoltolaki tuli lieventämään tätä raja-aitaa, mutta se ei kuitenkaan poista ongelmaa, mikäli sosiaalihuollon yleiset tukitoimet eivät olekaan riittävät.
Yksi työni keskeinen havainto oli, että ADHD-oireisille lapsille ei ole toimivia palvelupolkuja. Erityisen tuen tunnistamisen tulisi jo lain mukaan toteutua varhaisessa vaiheessa. Kuitenkin nyt huolet jäävät liian usein huomaamatta ja lapsen kasvamisesta odotellaan. Mihin asiakkuuteen lapsi kuuluu? Kuka tätä lasta hoitaa? Kenen vastuulla on järjestää asianmukaiset tukitoimet ja missä järjestyksessä prosessin tulee edetä? Useinkaan vanhemman vastaanottanut taho ei osaa vastata vanhemman kysymyksiin saati ohjata oikeaan paikkaan.
Tällä hetkellä näyttää, että lääkäriprofessio on ainoa, joka on ottanut paikkansa asiantuntijana lapsen erityisten tarpeiden tunnistamisessa ja joka tietää, kuinka näitä lapsia voidaan auttaa. Lääketieteen näkökulma on kuitenkin korostuneesti sairausnäkökulmaa ja tosiasiassa lääketieteen näkökulma kattaa vain pienen osan lapsen elämän kokonaisuudesta, joka koostuu erilaista elinympäristöistä ja erilaisista ihmissuhdeverkostoista.
Sosiaalityön velvollisuutena on varmistaa lapsen edun ja oikeuksien toteutuminen monimutkaisessa palvelujärjestelmässä. On tärkeää tarkastella lapsen tukemista kokonaisuutena siten, että lapsen tukeminen ja ymmärtäminen toteutuvat tosiasiallisesti lapsen erilaisissa elinympäristöissä. Sosiaalityön työvälineitä erityislasten kanssa työskenneltäessä ovat erityinen tuki, omatyöntekijän nimeäminen sekä asiakassuunnitelman tekeminen.
Oirehtiviin lapsiin tulee kohdentaa voimavaroja – heidän tilanteensa tulee nähdä tukemisen arvoisena.
Jenni Tyvitalo
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Vammaisen lapsen oikeus tukeen – Diskurssianalyysi ADHD –oireisen lapsen tunnustetuksi tulemisesta.
(26)
Tunteet sosiaalityössä
Sosiaalityö on tunnetyötä. Tunteita otetaan vastaan ja jaetaan erityisesti asiakaskohtaamisissa.
Tunnetyössä vaaditaan omien tunteiden suodattamista (Hochschild 1983). Vaikka sosiaalityöntekijät kohtaavat työssään monenlaisia tunteita, niin tunteiden tutkiminen on jäänyt vähälle huomiolle, eikä asiasta ole juurikaan käyty julkista keskustelua. Syynä tähän on todennäköisesti se, että työelämässä on perinteisesti korostunut rationaalisuuden vaatimus, eikä tunteille tai niiden käsittelylle ole ajateltu olevan siellä sijaa (esim. Juuti & Salmi 2014, 188). Tunnetyön raskaus on kuitenkin viime aikoina noussut keskustelun aiheeksi. Työolotutkimusten mukaan iso osa alalla työskentelevistä henkilöistä kokee sekä fyysistä että psyykkistä kuormittavuutta. (Husso 2016, 86.) Työhyvinvointi perustuu siihen, että ihmiset pystyvät ilmaisemaan rakentavalla tavalla omia tunteitaan työyhteisön keskuudessa. Jotta työntekijä voisi auttaa asiakasta, hänen itse tulee voida hyvin.
Pro gradu -tutkielmani aiheena oli Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. Tutkielmassani tarkastelin aikuis- ja perhetyössä työskentelevien sosiaalityöntekijöiden kokemia ja kohtaamia tunteita asiakastyössä. Aineistoni perustui sosiaalityöntekijöiden kirjoittamiin tunnepäiväkirjoihin, joissa he kuvaavat työnsä arkea ja niitä tunteita, joita siellä kokevat ja kohtaavat. Tulevana sosiaalityön ammattilaisena olen kiinnostunut siitä, millaisia tunteita työssä kohdataan ja mitkä ovat ne keinot, joiden avulla tunteita on mahdollista käsitellä. Työuupumuksesta on viime aikoina puhuttu enenevässä määrin myös julkisuudessa; mitkä seikat sitä aiheuttavat ja millä tavalla työuupumusta voisi ennaltaehkäistä?
Sosiaalityöntekijöiden kirjoitusten mukaan työssä koettiin tunteita laidasta laitaan. Näkemykseni mukaan sosiaalityöntekijöiden kuvaamat työtunteet voi jakaa kahteen eri ryhmään: kuormittaviin ja voimia antaviin tunteisiin. Tunnepäiväkirjojen mukaan työn arjessa kuormitti erityisesti kiire, joka aiheutti stressiä ja riittämättömyyden tunteita sosiaalityöntekijöille. Kiirettä työpaikoilla aiheuttivat muun muassa organisatoriset tekijät ja liian vähäinen henkilöstömitoitus työyksiköissä, joka lisäsi sosiaalityöntekijöiden työtaakkaa.
Voimia työntekijöille antoivat erityisesti onnistuneet asiakaskohtaamiset. Kokemukset siitä, että pystyi auttamaan asiakasta hänen vaikeassa elämäntilanteessaan, antoivat positiivisia tunnekokemuksia sosiaalityöntekijöille ja kasvattivat heidän ammatillista itsetuntoaan. Sosiaalityötä ei siis voi ajatella pelkästään negatiivisessa mielessä, vaan työ antaa tekijöilleen myös kokemuksia, joista pystyi iloitsemaan ja kokemaan onnistumisen tunteita. Nämä auttoivat työssäjaksamisessa.
Vertaistuki ja omien tunteiden jakaminen työtovereiden kesken auttoivat tunteiden käsittelyssä, esimerkiksi kahvitaukokeskustelut olivat tärkeitä tilanteita henkilökohtaisen tunnetaakan jakamisessa. Tunteiden jakaminen auttoi sosiaalityöntekijöiden kokemuksen mukaan siinä, että henkilökohtainen tunnetaakka väheni tunteista puhuttaessa. Tunnepäiväkirjoja kirjoittaneet sosiaalityöntekijät olivat sitä mieltä, että työyhteisössä vallitseva hyvä keskinäinen ilmapiiri vaikutti ratkaisevasti työssä jaksamiseen. Yhteisöllinen huumori toimi monissa tilanteissa keinona keventää raskasta tunnelmaa sekä yksilöllistä ja yhteisöllistä tunnetaakkaa.
Tunnetyössä työntekijöillä tulee olla mahdollisuus antaa omille tunteilleen palautumisaikaa niin sanottujen tunnetaukojen muodossa. Tunteiden kuunteleminen vaatii taukoja; työntekijöillä tulee olla mahdollisuus sulatella tapahtuneita asioita sekä virittäytyä seuraavaa vuorovaikutustilannetta ja sen tunnevaatimuksia varten. (Molander 2003, 176.) Tutkimusaineistossani tulikin esille, että tunteet koettiin tarpeelliseksi käydä läpi välittömästi niiden kokemisen jälkeen. Työnohjauksessa koettiin ongelmalliseksi se seikka, että sitä järjestettiin vain noin kuukauden välein. Tällöin alkuperäiset tunnekokemukset olivat jo saattaneet muuttaa muotoaan tai mahdollisesti kokonaan unohtuneet.
Tunteet ovat kuitenkin ennen kaikkea subjektiivisia, tämän takia olisi tärkeää, että työntekijöillä olisi työpaikallaan mahdollisuus käsitellä omia tunteitaan yksilöllisillä tavoilla. Työpaikan ilmapiirin tulisi olla rakentunut niin, että se hyväksyisi erilaiset tunteet ja niiden antaisi ilmaisulle sekä käsittelylle siellä tilaa. Myös esimiehillä on merkityksellinen osuus siihen, millaiseksi työpaikan tunneilmapiiri muodostuu.
Tutkimusten mukaan työssä koettu stressi ja kiire ovat merkittävimmät riskitekijät työuupumuksen syntymiselle (esim. Juuti & Salmi 2014, 55). Ajattelen, että sosiaalityöntekijöiden kokemiin työtunteisiin tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota niin organisatorisella kuin esimiestasollakin. Vaikka nykyään työhyvinvointitrendinä on vaikuttanut olevan se, että vastuu omasta hyvinvoinnista sysätään työntekijän henkilökohtaiseksi vastuuksi. Uupumuksen kaltaiset ongelmat tulkitaan alalla usein henkilökohtaisiksi vastoinkäymisiksi. Itsensä hoitamatta jättämisen ajatellaan olevan oma vika. Tällainen ajattelutapa ei huomio sitä, kuinka työelämän käytänteet todellisuudessa ovat rakentuneet ja mitkä ovat yksilön vaikutusmahdollisuudet sen suhteen. Työelämä on rakentunut tiettyjen yhteiskunnallisten ja institutionaalisten rakenteiden perustalle, joita yksilön voi olla mahdotonta muuttaa. (Husso 2016, 86.) Asiat eivät kuitenkaan muutu, elleivät työelämän käytännöt muutu. Työtunteiden huomioiminen vaatii toimenpiteitä myös organisaariselta taholta. Työn arki tulisi olla suunniteltu niin, että työntekijät voivat ilmaista ja käsitellä omia tunteitaan. Tärkeää olisi, että sosiaalityöntekijät saisivat oman äänensä kuuluville asiassa ja heidän tuntemuksensa tulisivat kuulluiksi.
Suviriina Laitinen
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. (2017).
Lähteet
Hochschild, Arlie 1983: The Managed Heart. The Commercialition of Human Feeling. University of California Press, Berkeley.
Husso, Marita 2016: Sukupuoli ruumiillisena tapaisuutena ja elettynä suhteena. Teoksessa Husso, Marita & Heiskala, Risto (toim.) Sukupuolikysymys. Gaudeamus Oy, Helsinki, 33-53.
Juuti, Pauli & Salmi, Pontus 2014: Työ ja tunteet. Uupumuksesta iloon. PS-kustannus, Jyväskylä.
Laitinen, Suviriina 2017: Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. Pro gradu -tutkielma, Lapin yliopisto.
Molander, Gustaf 2003: Työtunteet – esimerkkinä vanhustyö. Työterveyslaitos, Helsinki.
(25)
Elämän suuntaviivoja: Diskurssianalyyttinen tulkinta vammaisuuden ja toimijuuden rakentumisesta elämäkertakeruuaineistossa
Vammaisuus on ilmiönä moniulotteinen. Vammaisuutta voidaan selittää useilla erilaisilla selitysmalleilla, sillä mikään näistä ei yksinään pysty tyhjentävästi kuvaamaan vammaisuutta.
Pro gradu -tutkimuksessamme olemme tarkastelleet vammaisten henkilöiden elämänkerta-aineiston kirjoituksista erilaisia diskursiivisia vammaiskäsityksiä ja toimijuuden rakentamisen tapoja. Tutkimusaineistomme on elämäkertakeruuaineisto ja se on valittu Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston kokoelmista. Aineisto käsittää eri-ikäisten ja eri tavoin vammaisten henkilöiden kirjoituksia elämänhistoriastaan ja elämäntapahtumistaan.
Vammaisuutta tarkastelevasta tutkimuksesta voidaan erottaa kahdenlaista tutkimussuuntausta: vammaisuuden tutkimus ja vammaistutkimus. Tutkimusaiheemme paikantuu yhteiskuntatieteelliseen vammaistutkimukseen (engl. disability studies). Sosiaalityön tutkimukseen aiheemme liittyy siten, että vammaiset henkilöt ovat yksi sosiaalityön asiakasryhmä ja tutkimuksemme tavoitteena on tuottaa tietoa vammaisuudesta ilmiönä.
Tutkimuksessa tarkastelemme vammaisuutta sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksestä, koska käsityksemme mukaan vammaisuus liittyy vahvasti ympäröivään sosiaaliseen ja rakenteelliseen maailmaan. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan vammaisuus on kulttuurisidonnainen ilmiö ja se liittyy aina myös vallitseviin uskomuksiin ja arvoihin. Vammaisuus on kulttuurisesti luotu ilmiö ja sen merkitys ja sisältö ovat riippuvaisia siitä, mitä uskomuksia vammaisuuteen vallitsevassa kulttuuriympäristössä liitetään. (1)
Vammaisuuden tutkimussuuntauksiin kuuluu vammaisuuden subjektiivisten ja kokemuksellisten ulottuvuuksien tutkiminen, joka soveltaa vammaisuuden sosiaalista tulkintaa. Kokemusten tutkiminen tuo huomattavasti lisää tietoa vammaisten olosuhteista ja asemasta ja tämä tutkimussuunta on olennainen. (2) Kokemuksellinen vammaistutkimus on merkittävä, koska sillä on selkeä eettinen perusta ja se sitoutuu vammaisten ihmisten aseman parantamiseen. Samalla sillä kuvataan vammaisten ihmisten pyrkimystä vapautua muiden määräysvallasta ja se on vastapaino ammatillisille avuttomuutta korostaville vammaisuuskäsityksille. Kokemuksellisen vammaisnäkökulman periaatteet ja esitetyt toimivat ratkaisut ovat myös suoraan hyödynnettävissä käytännön toiminnassa. (3)
Monimerkityksellinen vammaisuus
Vammaisuutta voidaan avata yhtäaikaisesti useilla erilaisilla selitysmalleilla. Mikään selitysmalli ei yksin riitä tyhjentävästi kuvaamaan todellisuutta. Käytännössä vammaisuutta voidaan tarkastella eri tavoilla samanaikaisesti. (4) Ymmärrämme tutkimuksessamme vammaisuuden selitysmallit jatkumona ja saman ilmiön eri puolien kuvauksina.
Yksilökeskeinen vammaiskäsitys
Yksilökeskeisen vammaiskäsityksen ytimessä on mielleyhtymä siitä, että yksilön psyykkisen tai fyysisen erilaisuuden vuoksi tämä ei pysty täyttämään yhteisön asettamia vaatimuksia. Yksilökeskeistä näkökulmaa tarkasteltaessa normaaliuden käsite asettuu keskeiseen asemaan. Vammaisuus on merkinnyt poikkeavuutta normeista ja kyvyttömyyttä suoriutua rooliodotuksista. Vammaisuuden olemusta on kuvattu termeillä erilainen, poikkeava, toiseus ja stigma. Vammaisuus on käsitetty perustavanlaatuisesti erilaisuudeksi ihannekansalaisesta ja se on ilmentänyt konkreettisesti ihmisen olemassaolon toista puolta; ihmisen haavoittuvuutta. (5) Vammaisuuden yksilökeskeinen malli sisältää psykologisen ja lääketieteellisen näkökulman vammaisuuteen, joka tarkoittaa psykologista vajeen tai toiminnallisen rajoittumisen olemassaoloa (6).
Vammaisuus sosiaalinen ja yhteiskunnallisena käsityksenä
Ymmärrys vammaisuuden monitahoisesta prosessista on asteittain ja merkittävästi muuttunut yksilöllisestä lääketieteellisestä ongelmasta laajemmaksi sosio-poliittiseksi näkökulmaksi, jossa viitataan koko yhteiskuntaan (7). Vammaisuuden yhteiskunnallisessa mallissa vammaisuus ja siihen liitetyt ongelmat ymmärretään siten, että ne eivät johdu yksilön rajoituksista, vaan yhteiskunnan kyvyttömyydestä tarjota sopivia ja riittäviä palveluita ja ottaa täysimääräisesti huomioon vammaisten ihmisten tarpeet yhteiskunnassa.
Vammaisuutta ovat kaikki ne asiat, jotka muodostavat esteitä vammaisille ihmisille ja heidän osallistumiselleen ja toimimiselleen yhteiskunnassa. Yhteiskunnassa ilmenevät epäonnistumisten seuraukset eivät kosketa vain joitakin yksilöitä, vaan ne syrjivät systemaattisesti vammaisia ihmisiä ryhmänä. (6)
Vammaisuus poliittisena ja ihmisoikeudellisena käsityksenä
Vammaisuuden sosiaalisen tarkastelun myötä kehittyi poliittinen näkökulma vammaisuuteen. Vammaisuuden poliittisessa mallissa korostetaan ihmisoikeuksien näkökulmaa vammaisuuden selittämisessä. Vammaisuus ymmärretään siis olevan seurausta ihmisoikeuksien rikkomisesta. Vammaisuuden poliittinen malli on saanut yhä enemmän tilaa yhteiskunnallisessa ajattelussa. (4) Ihmisoikeusnäkökulma ja käsitys ihmisoikeuksien rikkomisesta vammaisten ihmisten kohdalla haastaa koko ilmiön perustalla lepäävän epätasa-arvon. (8)
Toimijuus käsitteenä
Tärkeä analyyttinen käsite tutkimuksessamme on toimijuuden käsite. Toiminta ja toimijuus ovat filosofian, yhteiskunta- ja ihmistieteiden peruskysymyksiä (9). Toimijuuden ymmärrämme humanistiseen ihmiskäsitykseen pohjautuen, jonka mukaan yksilöt ovat kykeneviä tekemään omia valintojaan ja toteuttamaan päämääriään vapaasti valitsemallaan tavalla. Ihmiset ovat rationaalisia toimijoita ja ovat itseohjautuvia, tavoitteellisia ja luottavat omiin mahdollisuuksiinsa. Toimijuuden kontekstissa vammaiset henkilöt ovat oman elämänsä subjekteja eli aktiivisia toimijoita, eikä toiminnan kohteita, objekteja.
Elämäkertakirjoituksista rakennetut tulkinnat vammaiskäsityksistä ja toimijuuden rakentumisesta
Elämäkertakeruuaineistosta käy esille se, että vamma tai sairaus vaikuttaa kirjoittajien elämään eri tavoin eri elämänkaaren tilanteissa. Yhteistä kertomuksissa näyttäytyi useimmiten olevan se, että kirjoittajat kuvaavat ensimmäiseksi vammaisuuden paikantumista fyysisesti ja sitä kautta diagnoosin vahvistumista ja laajemmin muun elämän kuvaamista vammaisuuden ja sen vaikutusten näkökulmasta.
Kirjoituksia analysoidessamme erotimme kaksi päädiskurssia: kehollisuusdiskurssin ja ristiriitaisuusdiskurssin. Aineiston analyysissa olemme tulkinneet sitä, miten kirjoittajat rakentavat vammaisuutta ja millaisiin asemiin vammaiset ihmiset tulkitsevat tulevansa sijoitetuiksi elämässään, kun he kertovat elämästään ja kokemuksistaan vammaisuuden vaikutuksesta elämässään.
Kehollisuusdiskurssista ilmenee, kuinka vammaiset henkilöt selittävät vammaisuutta lääketieteellisen diagnoosin avulla, jolloin vammasta kertominen avaa laajemmin myös sosiaalisen todellisuuden rakentumista, koska diagnoosit ja fyysis-elimellisen toimintakyvyn kuvaus käsittää huomattavan määrän tietoa. Tulkitsimme kehollisuusdiskurssissa usein esille tulleen yksilökeskeisen ja sosiaalisen vammaiskäsityksen johtuvan osittain siitä, että vammaisuudesta kertominen on monesti arkikielistä, ja se sisältää paljon ihmisten arkielämään liittyviä elementtejä.
Kehollisuudiskurssissa ilmenevä yksilökeskeinen lääketieteellinen selitysmalli johtuu tulkintamme mukaan osittain siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa lääketieteellistä tietoa arvotetaan ja sillä on vahva asema tiedon hierarkiassa globaalisti. Lisäksi tulkitsimme aineiston kirjoituksista, että kehollisuusdiskurssiin paikantuva yksilökeskeinen, lääketieteellinen tieto viittaa yksilöllä olevaan pysyvään ruumiin tilaan.
Kehollisuusdiskurssissa diagnostinen yksilökeskeinen näkökulma vammaisuuteen näyttäytyi merkittävänä. Vamma on kirjoittajien teksteissä nähtävissä ruumiiseen paikantuvana realiteettina ja se myös merkityksellistyy jokaiselle henkilölle omalla tavallaan. Kehollisuusdiskurssissa on viitteitä myös sosiaalisesta ja ihmisoikeudellisesta vammaisuuden mallista. Vammaisuutta voidaan aineistossa tulkita yksilökeskeisen, sosiaalisen ja poliittis-ihmisoikeudellisten vammaiskäsitysten kautta.
Elämäkertakeruuaineistosta tulkitsemastamme ristiriitaisuusdiskurssista on löydettävissä kahdenlaista näkökulmaa. Ensimmäisen näkökulman mukaan vammaisuudesta kirjoitettaessa ristiriita nousi siitä syystä, että henkilöt eivät itse kokeneet vammaisuuttaan ja vammaisuuden vaikutuksia samalla tavoin kuin miten ympäristö sen määritteli.
Keskeiset johtopäätökset
Keskeinen havaintomme oli se, että osa kirjoittajista vamman siivittämistä elämänkokemuksistaan huolimatta kokivat itsensä ensisijaisesti ihmisinä, eikä vammaisina tai muidenkaan erityismääritelmien mukaisina. Toisaalta aineistossa on nähtävissä, kuinka ristiriitaa herätti se, että vammaisen henkilön ja ympäristön tulkinta vamman vakavuudesta ja olemassaolosta eivät kohdanneet. Henkilö koki itsensä vammaiseksi, mutta esimerkiksi tukitoimista päättävät asiantuntijatahot eivät tukeneet henkilön näkemystä, jonka seurauksena ihmisille saattoi aiheutua kohtuuttomia tilanteita.
Tutkimusaineiston perusteella olemme todenneet, että vammaisuus rakentuu 1. yksilön vammasta 2. lääketieteellisestä diagnoosista 3. sosiaalis-institutionaalisista rakenteista sekä 4. poliittisesta ja ihmisoikeudellisesta sääntelystä. Aineistossa vammaisen henkilön tilanne näyttäytyi vahvana ja kannattelevana tilanteissa, joissa yksilön oma kokemus, lääketieteellisen näkökulman antama selitys ja ympäristön tekemä tulkinta yksilön tilanteesta kohtaavat.
Toimijuuden tutkimisen näkökulmasta olimme kiinnostuneita siitä, miten toimijuutta tuotettiin elämäkerran eri vaiheissa. Tutkimuksessamme tuli esille se, että toimijuudesta kertomiseen vaikuttivat elämäntarinoissa ajankohta ja elämäntilanne. Elämäkertakirjoituksissa toimijuus paikantui yksilön voimavaroihin. Toimijuus oli tekijänsä näköistä, tavoitteellista ja elämänvalintoja ohjaavaa. Elämäkertakirjoituksissa kirjoittajat kertoivat tavoitteistaan ja pyrkimyksistään elämässään ja pitivät merkityksellisinä heidän omia sisäsyntyisiä ominaisuuksiaan. Yksilötason toimijuuden diskursseista tuli esille myös se, että ne voivat olla hetkellisiä ja hauraita, eivätkä ne aina edellytä toimijalta välttämättä vahvuutta ja ponnekkuutta. Aineistosta tuli esille näkökulmia, jotka kuvastivat kirjoittajien eritasoista toimijuuden vaihtelua – vahvasta hauraaseen.
Vammaisten henkilöiden toimijuus näyttäytyi myös sosiaalisissa suhteissa rakentuvana, jolloin toimijuutta vahvistivat hyvät ihmissuhteet, oman paikan löytyminen koulutuksessa ja työelämässä. kirjoittajat kuvasivat tärkeäksi mahdollisuuden liittyä osaksi omaa viiteryhmäänsä ilman, että erontekoa heidän ja muiden ikätovereiden välillä tehtiin yksilöllä olevan vamman perusteella. Tulkitsimme, että toimijuuden rakentumisen kannalta kirjoittajille oli tärkeää, että heidät otettiin vastaan tasavertaisina ja samanlaiset mahdollisuudet omaavina nuorina. Elämäkertakirjoituksissa kirjoittajien kuvauksissa opiskelun ja työn aihepiireistä toimijuuden toteutuminen liittyy yksilön mahdollisuuteen liittyä osaksi yhteiskuntaa ja tavoitella merkitykselliseksi kokemaansa elämänuraa.
Hanna-Riitta Kahelin
Miia Klemola
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu –tutkielmaan: ”Elämän suuntaviivoja. Diskurssianalyyttinen tulkinta vammaisuuden ja toimijuuden rakentumisesta elämäkertakeruuaineistossa”, 2017.
Lähteet
-
- Vehmas Simo 2005: Vammaisuus. Johdatus historiaan, teoriaan ja etiikkaan. Tammer- Paino. Tampere.
- Haarni Ilka 2006: Keskeneräistä yhdenvertaisuutta. Vammaisten henkilöiden hyvinvointi ja elinolot Suomessa tutkimustiedon valossa. Stakes raportteja 6/ 2006. Valopaino Oy. Helsinki.
- Lampinen Reija 2007: Omat polut! Vammaisesta lapsesta täysvaltaiseksi aikuiseksi. Edita Prima Oy. Helsinki.
- Kivistö Mari 2014: Kolme ja yksi kuvaa osallisuuteen. Monimenetelmällinen tutkimus vaikeavammaisten ihmisten osallisuudesta toimintana, kokemuksena ja kielenkäyttönä. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi.
- Harjula Minna 1996: Vaillinaisuudella vaivatut. Vammaisuuden tulkinnat suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800-luvun lopulta 1930-luvun lopulle. Hakapaino Oy. Helsinki.
- Oliver Michael 1996: Understanding disability. From theory to practise. Palgrave. New York.
- Barnes Colin, Mercer Geof & Shakespeare Tom 1999: Exploring disability: a sociological introduction. Polity Press. Cambridge.
- Katsui Hisayo 2006: Vammaisten ihmisoikeuksista etelässä. Teoksessa Teittinen Antti (toim.) Vammaisuuden tutkimus. Yliopistopaino. Helsinki, 86 – 119.
- Hokkanen Liisa 2014: Autetuksi tuleminen. Valtaistavan sosiaalisen asianajon edellyttämät toimijuudet. Acta Universitatis Lapponiensis 278. Lapin yliopistopaino. Rovaniemi.
(24)
Monikulttuurista väkivaltatyötä tekemässä – Intersektionaalisten tekijöiden huomioiminen maahanmuuttajanaisten parissa tehtävässä turvakotityössä
Maahanmuuttajanaisten lähisuhdeväkivallan kokemuksista selviytymistä ja irtaantumista vaikeuttavat maahanmuuttobyrokratia ja suomalaisen yhteiskunnan rakenteissa piilevät eriarvosuutta luovat tekijät.
Pro-gradu -tutkimuksessani tarkastelin lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa tehtävää väkivaltatyötä turvakodeissa. Aineisto on kerätty haastattelemalla seitsemää työntekijää neljästä eri turvakodista.
Tutkimustehtävänä oli tarkastella sitä, millaisena lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa tehtävä väkivaltatyö näyttäytyy turvakodeissa ja onko lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten kohdalla nähtävissä intersektionaalisia tekijöitä, jotka vaikuttavat väkivaltakokemuksista selviämiseen tai väkivaltaisesta suhteesta irtaantumiseen?
Intersektionaalisten tekijöiden löytymisen kannalta tavoitteena oli myös tarkastella sitä, miten nämä tekijät on huomioitava turvakodeissa tehtävässä väkivaltatyössä? Intersektionaalisuudella tarkoitetaan useiden syrjintää aiheuttavien tekijöiden kuten sukupuolen, luokan, etnisyyden, seksuaalisuuden, rodun, iän ja terveyden kaltaisten, identiteettejä ja erontekoja tuottavien kategorioiden olemassaoloa sekä niiden välisten ja toisiinsa monimutkaisissa suhteissa olevien kytkösten kriittistä tarkastelua (Karkulehto ym. 2012, 1).
Kulttuuristen tapojen ja erityistarpeiden kunnioittaminen työskentelyn lähtökohtana
Tutkimuksesta kävi ilmi, että turvakotien työntekijät huomioivat ja kunnioittavat maahanmuuttajataustaisten naisten erityistarpeita- ja tapoja turvakotien arjessa. Tällaisia olivat muun muassa ruokailutapojen -ja tottumusten sekä uskonnon harjoittamisen mahdollistaminen.
Lisäksi työntekijät toivat esiin maahanmuuttajanaisten oman kielen tärkeyden, joka tulee huomioida siinä, että naisille mahdollistetaan vaikeista ja herkistä asioista puhuminen heidän omalla kielellään. Oman kielen käyttöön kiinnitettiin huomioita myös tulkkien käytössä ja valinnassa, sillä väkivallan vaikean aiheen vuoksi maahanmuuttajanaisten voi olla vaikeaa puhua tilanteestaan esimerkiksi miestulkin välityksellä.
Kieleen kiinnitettiin huomioita myös käsitteistön ja työskentelytapojen osalta, sillä länsimaiset toimintatavat eivät välttämättä istu sellaisenaan erilaisesta yhteiskunnasta tulevan auttamiseen. Tällöin joudutaan huomioimaan maahanmuuttajanaisten taustat ja kokemukset viranomaistahoista, sillä maahanmuuttajanaisilla ei ole välttämättä aiempia kokemuksia auttamistyöstä tai länsimaiseen itsereflektioon ja autonomiaan tähtäävästä dialogisesta työskentelystä.
Kielen ja käsitteistön suhteen kiinnitettiin huomioita myös siinä, että useissa maissa suomalaisille väkivaltatyössä käytetyille käsitteille ei ole välttämättä olemassa käännöksiä maahanmuuttajanaisten omalla kielellä tai että eri kielissä käytetyt emotionaaliset merkitykset voivat olla erilaisia eri ihmisille.
Tärkeäksi nähtiin myös mahdollisten maahanmuuttajakollegoiden ja vapaaehtoisten työntekijöiden kulttuurinen osaaminen, jonka koettiin edistävän maahanmuuttajanaisten asennetta avun vastaanottamisessa sekä tuovan kulttuuritietämystä myös suomalaistaustaisten työntekijöiden keskuuteen. Maahanmuuttajataustaisten vapaaehtoisten panos nähtiin arvokkaana lisänä paitsi turvakotien arjen työssä myös mahdollisena tukihenkilönä jatkumisena turvakotijakson jälkeen. Tätä tulisi mielestäni korostaa enemmän monikulttuurisessa väkivaltatyössä, jossa maahanmuuttaja-vapaaehtoiset tulisi nähdä voimavarana paitsi turvakotien arjen työssä, myös kielen ja kulttuurin tuntemusta tuovana lisänä.
Lisäksi maahanmuuttaja-vapaaehtoiset voivat edistää maahamuuttajanaisten kotoutumista sekä tukea naisten väkivaltaisesta suhteesta irtautumista myös turvakotijakson jälkeen, erityisesti silloin, jos väkivaltaa kohdanneilla maahanmuuttajanaisilla on muutoin puutteelliset sosiaaliset verkostot.
Neuvonta- ja palveluohjaus osana kokonaisvaltaista väkivaltatyötä
Aineistosta nousi esiin myös neuvonta- ja palveluohjauksen välttämättömyys, joka jakoi kuitenkin työntekijöiden näkemyksiä siitä, miten sen nähtiin asemoituvan väkivaltatyöhön. Osa haastateltavista koki, että vaikeassa elämäntilanteessa olevan asiakkaan juoksuttaminen luukulta luukulle on tarpeetonta, koska asiakkaan kokonaistilanteiden hoito voidaan ottaa haltuun myös turvakodeissa. Tiedon lisääminen yhteiskunnan eri palveluista ja naisten oikeuksista nähtiin vahvistavan naisten autonomisuutta ja edistävän näin myös voimaantumista.
Toiset työntekijät taas kokivat, että heille jää liian paljon hoidettavaksi sellaisia käytännön tehtäviä, jonka nähtiin kuuluvan pääsääntöisesti muille tahoille. Tällaisiksi tekijöiksi työntekijät nostivat muun muassa asunnon hankintaan liittyvät toimet, koska maahanmuuttajanaiset tarvitsevat kielivaikeuksien vuoksi niissä usein intensiivisempää apua kuin valtaväestöön kuuluvat. Käytännön asioiden hoitamisten nähtiin täten vievän aikaa varsinaiselta väkivaltatyöltä.
Väkivallan monisyisen luonteen vuoksi on kuitenkin tärkeää, että naisten irtautumisen syyt eivät jäisi kiinni siitä, etteivät he tiedä mistä ja miten apua voidaan hakea tai eivät saa apua käytännön asioiden hoitamiseen liittyvissä asioissa. Tämä nähtiin myös välttämättömänä, kuten yksi informantti totesikin: “eihän sitä voi edes erotakaan, jos ei saa asuntoo tai turvakotijakso venyy sen takia et kukaan ei niinku auta”. Neuvonta- ja palveluohjaukseksi luettiin muiden käytännön tehtävien lisäksi myös maahanmuuttobyrokratiaan liittyvien asioiden selvittäminen, sillä niistä johtuvat tiedonpuutteet näyttäytyivät työntekijöiden puheissa usein yhtenä syynä siihen, miksi naiset eivät uskaltaneet puhua väkivallasta tai tehdä omaa elämää koskevia päätöksiä.
Aineistosta ei käynyt ilmi, auttavatko työntekijät toisinaan maahanmuuttajanaisia myös oleskelulupiin liittyvissä asioissa, mutta Ewaldsin ym. (2013, 23) mukaan sen nähdään kuuluvan oleellisesti väkivaltatyöhön, erityisesti silloin, jos naisten oleskelulupa on väkivallan tekijästä riippuvaista.
Intersektionaalisten tekijöiden olemassaolo ja niiden vaikutusten huomioiminen väkivaltatyössä
Tutkimuksen keskiöön nousivat tekijät, jossa väkivaltaisesta ilmapiiristä irtaantumista ja avun saantia nähtiin haastavan ylirajaisuuden kysymykset, maahanmuuttopolitiikan aiheuttamat epävarmuudet sekä omia oikeuksia koskevat tiedon puutteet. Näiden intersektionaaliksi nimeämieni tekijöiden nähtiin vaikuttavan oleellisesti siihen, miten maahanmuuttajanaisten koettiin kykenevän työstämään väkivallan kokemuksia tai tekevän omaa elämää koskevia ratkaisuja.
Erityisesti näiden nähtiin korostuvan silloin, jos maahantuloprosessit olivat kesken tai muutoin epävarmaa. Maahanmuuttajanaisten nähtiin toisinaan pelkäävän sitä, että väkivallan paljastuminen voi vaarantaa suoraan heidän oman tai lasten maahan jäämisen mahdollisuuksia. Ylirajaisuus ja epävarmuudet nähtiin liittyvän myös siihen, että maahanmuuttajanaiset joutuvat huomioimaan päätöstensä seurauksia myös suvun tai yhteisön näkökulma huomioiden.
Haastateltavat toivat esille, että suku ei välttämättä hyväksy naisen päätöstä erota väkivaltaisesta liitosta, joka voi liittyä kulttuurisiin käsityksiin mieheydestä ja naiseudesta tai se voidaan nähdä suvun kunniaa loukkaavana häpeällisenä tekona.
Tutkimuksesta kävi myös ilmi, että maahanmuuttajanaiset kokevat syrjintää ja epätasa-arvoisuutta myös palveluiden saannissa. Tämä näkyi erityisesti turvakotijakson jälkeisten palveluiden saannissa, sillä useissa sekä julkisissa että kolmannen sektorin palveluissa ei ollut aina mahdollisuutta tulkkien käyttöön. Erityisesti maahanmuuttajien keskuudessa viranomaisverkostolla voi olla vahvempi rooli sekä auttajina, mutta myös puuttuvien sosiaalisten verkostojen paikkaajana.
Turvakotijakojen verrattain lyhytkestoisuus ei useinkaan riitä kaikille väkivaltaa kohdanneille, vaan toisinaan väkivallasta tai väkivaltaisesta suhteesta irtaantuminen vaatii pitkäkestoista apua ja tukea. Tämän avun jääminen puutteelliseksi nähtiin vaarantavan huomattavasti naisten selviytymistä. Aineistosta kävi ilmi, että perheelliset huomioidaan yksin tulevia aikuisia paremmin palveluiden saannissa, koska perheiden asioiden hoitaminen siirtyy lasten kautta usein sosiaalitoimen vastuulle.
Väkivallasta puhuminen tai avun hakeminen on ylipäätään vaikeaa monille väkivaltaa kohdanneille, mutta maahanmuuttajanaisten kohdalla näiden nähdään moninkertaistuvan kielitaidottomuuden, palvelujärjestelmän ja lainsäädännön tuntemattomuuden vuoksi. (Kyllönen-Saarnio & Nurmi 2005, 46). Nämä tekijät näyttäytyivät myös omassa tutkimuksessani avunsaantia rajoittavina tekijöinä, mutta väkivallan kokemusten ja avun saamisen valossa tulee huomioida, että vaikka irtaantumista rajoittavat tai estävät syyt ovat pitkälti universaaleja, voi maahanmuuttajanaisten kohdalla siihen vaikuttaa myös kulttuuriset syyt tai yhteiskunnan rakenteissa olevat tekijät, jotka luovat naisille epävarmuutta vaikeuttaen näin sekä avun hakemista, että väkivallasta selviytymistä.
Taru Vitikka
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Monikulttuurista väkivaltatyötä tekemässä – Intersektionaalisten tekijöiden huomioiminen maahanmuuttajanaisten parissa tehtävässä turvakotityössä”. 2017.
Lähteet
Ewalds, Helena & Arponen, Aino & Manns-Haatanen, Heidi & Ruuskanen, Kristiina & Laaksonen, Sari & Huopalainen, Kristina & Virtanen, Miialiila & Tuormaa, Tuija 2013: Turvakotipalvelujen kansalliset laatusuositukset. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos. Helsinki.
Karkulehto, Sanna & Saresman, Tuija & Harjunen, Hannele & Kantola, Johanna 2012: Intersektionaalisuus metodologiana ja performatiivisen intersektionaalisuuden haaste. Naistutkimus 25 (2012). 17–28.
Kyllönen-Saarnio, Eija & Nurmi, Reet 2005: Maahanmuuttajanaiset ja väkivalta. Opas sosiaali- ja terveysalan auttamistyöhön. Sosiaali- ja terveysministeriön oppaita 2005 (15). Helsinki.
(23)
Diverse experiences, knowledge and skills is evident in gerontology social work.
Working with ageing clients presents various experiences, different types of knowledge and skills. This research found out that first, gerontology social workers experiences in their work involved four main encounters which are, professional base, client, multidisciplinary team, and the society. Secondly gerontology social workers’ apply a combination of factual, theoretical, and practice knowledge in their work and thirdly gerontology social workers utilise interaction, writing, interviewing and organization skills in their work.
Components of interactions
Professional base
A lot of approaches I use daily like case management is what I was trained in social work, In terms of profession gerontology social work is related to working with ageing and older people’s well-being. One utilizes common methods such as empowerment approach, use of case management, as well as the use of reminiscence method to supporting the elderly clients and their families.
Gerontology social work professional encounters are based on social work profession principles and gerontology social work. Gerontology social workers described their work as mandated by the social profession and gerontology social work, they pointed out that their methods such as case management, knowledge base and theoretical backgrounds is founded on social work. They construct meaning and act within the scope of these two professions.
The Client
Gerontology social workers experiencse are centred in the care of their client who are 65+ years. Interactions with the clients forms basic context of their work, in this encounters social workers apply various approaches to aid their client needs.
Multidisciplinary team
Gerontology social workers engage in cooperative interactions with other professional working with elderly clients such as nurses, doctors, ward managers, institutional care centres managers, home care services managers, mental health care professionals, adult social workers and other public services. The different perspective of all various workers enhances an holistic care of the patience as well as allowing an opportunity to learn from each other.
The society
Gerontology social workers experience interaction with the society/community. They view their work as involving the community which forms the context of their work. The ageing individuals live in the community which has rules, culture, norms and other different organisations including families. Society provides aspects of political unit that establishes policies and programmes for the ageing. The political organisations and leadership have effect on the ageing populations. One of the participants lamented that the government has been cutting resources for prevention services across all sectors of public services. There was agreement though, that the establishment of the new law supporting the functional capacity of the older population & social-health services for elderly 28.12.2012/980, was of significant boost to ensuring the risk clients were brought into awareness through public participation.
Combination of factual, theoretical and practice knowledge
There is no manual that I need to read every day how to handle clients’ situation, through doing work I develop knowledge. I can easily step back and think through other situations I have had, the various laws I have applied before, the approach I have taken before, the colleague advice on so and so case.
The knowledge about ageing, aged and the diseases associated with age was notes important for a social worker working with elderly clients. Other areas of knowledge that were mentioned includes the knowledge of social and healthcare organization, various services offered by other sectors, elderly policies, the criteria for right to services, social work core values and methods. Gerontology social workers gain knowledge in practice, during home visits, sharing ideas and through interrelating with other professionals and experts.
Interaction, writing, interviewing and organization skills
When working with the elderly one requires several techniques like interviewing, one has to make sure to ask open ended questions not just a yes or no answers. By so doing you allow the clients to tell their feelings. I think having empathy, dignity and worthy of a person demands that you allow them tell their feelings and ideas, without judging them
Gerontology social workers reported the significant of interviewing and communication skills such as reframing, paraphrasing, summarizing and listening. Gerontology social workers identified utilising advising, guiding and counselling skills to effectively meet requirements of their jobs. It was emphasised the need to promote clients own initiative and boost their self care. Good writing skills are essential in the field of social work, gerontology social workers mentioned their involvement in report writing and giving written opinions about their clients to other sectors which are involved in services production and delivery in this sector.
Faith Kilpeläinen
University of Lapland
Text based on master thesis research 2017. ”Gerontology social workers experiences in their work”.
(22)
Sosiaalityön subjektiasema sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamissa mielipidekirjoituksissa
Mielipidekirjoitukset tuottavat ja rakentavat omalta osaltaan sosiaalista todellisuutta vaikuttamalla tietoomme, uskomuksiimme, arvoihimme, sosiaalisiin suhteisiimme ja identiteetteihimme (1). Mielipidekirjoitukset välittävät meille tietynlaisia tulkintakehyksiä, jotka ohjaavat ymmärtämään ja havainnoimaan todellisuutta tietystä näkökulmasta käsin ja rakentavat toimijoille tietynlaisia subjektiasemia sekä vakuuttavat ja suostuttelevat meitä tavoittelemiensa päämäärien taakse (2).
Pro gradu -tutkielmassani halusin selvittää sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamissa lastensuojelua käsittelevissä mielipidekirjoituksissa ilmeneviä subjektiasemia ja subjektiasemien välisiä suhteita. Subjektiasema tarkoitti tutkimuksessani viitekehystä, jonka mukaan ihmisen identiteetti muotoutuu, valikoituu ja neuvotellaan tilannekohtaisesti kussakin vuorovaikutuksellisessa suhteessa ja/tai tilanteessa yhä uudelleen (3).
Tutkimukseni tulokset osoittivat toimijoiden subjektiasemien jakautuvan neljään toimija-asemaan: julkisen vallan, asiantuntijatiedon, sosiaalityön ja sosiaalityön asiakkaiden, lasten ja vanhempien, subjektiasemaan.
Sosiaalityö ja julkinen valta
Mielipidekirjoituksissa julkinen valta (lainsäädäntö, poliittiset päättäjät, kuntien/kaupunkien johtavat viranhaltijat) oli hyvin vahva, jopa omavaltainen, toimija rajoittaen ja mahdollistaen sekä sosiaalityön että asiakkaiden toimijuutta. Julkisen vallan subjektiasema heijastui kaikkien muiden toimijoiden subjektiasemaan: se pystyi päätöksillään ohjaamaan kokonaisvaltaisesti muita toimijoita.
Sosiaalityön subjektiasema asettui siis suhteessa julkisen vallan määräysvaltaan ja tätä kautta lastensuojelun toimintaympäristössä ja toimintakäytännöissä mahdollistuviin ja rajoittuviin tekijöihin. Sosiaalityön subjektiasema kuvastui pakkona toimia rakenteiden puristuksessa. Sen subjektiasema näyttäytyi sosiaalityön oman ammattietiikan ja markkinaorientoituneen logiikan välisenä toimijuutena: sosiaalityö paini moraalisessa ja eettisessä ristiriidassa asiakkaiden ja rakenteiden välissä.
Kuitenkin julkisen vallan ohjaus- ja määräysvaltaan myös luotettiin. Se pystyi takaamaan ja mahdollistamaan laadukkaan ja korkeatasoisen lastensuojelun sosiaalityön kehystämällä ja linjaamalla lastensuojelupalveluja ja sen toimintakäytäntöjä.
Sosiaalityö ja asiantuntijatieto
Asiantuntijatietoa (tiede/tieto, kuten erilaiset tutkimukset, projektit tai tilastot) hyödynnettiin laajasti mielipidekirjoituksissa toimijoiden subjektiaseman ja/tai toiminnan perusteena/perustana. Asiantuntijatieto toimi hyvinkin erilaisten päämäärien oikeutuksena, sitä hyödynnettiin omien tavoitteiden ja toimija-aseman vahvistamiseksi/osoittamiseksi.
Asiantuntijatietoon viitattiin niin argumentoitaessa lastensuojelun asiakkaiden tilanteista ja tarpeista, kuten osoittamaan lasten hyvinvoinnin uhkatekijöitä, kerrottaessa lastensuojelupalvelujen tilanteesta, kuten lastensuojelun asiakasmääristä, kuin vaadittaessa julkista valtaa käyttämään tietoa/tiedettä päätöksentekonsa tukena.
Sosiaalityö ja asiakkaat
Asiakkaiden subjektiasema oli varsin heikko. Asiakkaista, niin lapsista kuin aikuisista, tehtiin erilaisia luokituksia ja kategorioita, joiden pohjalta varsinaiset päämäärät asetettiin, pantiin täytäntöön ja voitiin saavuttaa. Mielipidekirjoituksissa asiakkaiden toimijuudelle annettiin vain vähän tilaa, he eivät olleet itsenäisiä tietäviä, taitavia ja tasavertaisia toimijoita sosiaalityön rinnalla. Asiakkaiden toimija-asema kytkeytyi sosiaalityöhön: kun asiakkaat saivat sosiaalityön tukea, apua ja ohjausta, heidän mahdollisuutensa toimia ja osaamisensa kasvoivat merkittävästi.
Mielipidekirjoituksissa sosiaalityön subjektiasema näyttäytyi pyrkimyksenä kontrolloida vanhempia ja puolustaa lasten etua. Tosin lasten etu asettui suhteessa sosiaalityön päämääriin, ei niinkään suhteessa lapsien omiin päämääriin tai tarpeisiin. Sosiaalityö toteutti vahvasti viranomaisstatukseen, kontrolliin ja tukeen, perustuvaa toimijuutta. Sosiaalityön subjektiasema näyttäytyi asemana, jolla oli tietoa asiakkaiden tarpeista ja elämismaailmasta sekä siitä, kuinka asiakkaita voitiin auttaa, tukea ja ohjata sosiaalityön keinoin.
Sosiaalityö
Sosiaalityön subjektiasema rakentui suhteessa muihin toimijoihin. Sen subjektiasema kytkeytyi julkisen vallan, tiedon/tieteen ja asiakkaiden subjektiasemiin. Sosiaalityö vaati rinnalleen asiantuntijoiden verkoston, joka koostui julkisesta vallasta ja asiantuntijatiedosta (tieteestä/tiedosta). Se ei pystynyt toimimaan itsenäisesti, yksin, ilman näiden tukea. Asiakkaat olivat puolestaan sosiaalityön toimenpiteiden kohteena.
Mielipidekirjoituksissa pyrittiin vahvistamaan sosiaalityön subjektiasemaa yhteiskunnallisena toimijana/viranomaisena. Suhteessa julkiseen valtaan pyrittiin osoittamaan, että lastensuojelutyötä tekevät sosiaalityöntekijät ovat ammattilaisia ja että sosiaalityö pystyisi toteuttamaan perustehtäväänsä laadukkaasti, tarkoituksenmukaisesti ja oikea-aikaisesti osaavien ja pätevien sosiaalityöntekijöiden toimesta, mikäli vain julkinen valta takaisi, mahdollistaisi ja järjestäisi tämän (oikeilla päätöksillä ja resursseilla). Tässä asiantuntijatietoa käytettiin osoittamassa sosiaalityön tilanteita ja tarpeita, kuten tietynlaisten päätösten tai käytäntöjen toteuttamisen välttämättömyyttä lastensuojelutyön sujuvoittamiseksi.
Suhteessa asiakkaisiin mielipidekirjoituksissa kerrottiin sosiaalipalveluiden työskentelyn perustuvan sosiaalialan ammattilaisten asiantuntemukselle. Mielipidekirjoituksissa tuotiin myös esiin, että sosiaalityön työskentelyn lähtökohtana on nimenomaan asiakas- ja lapsikeskeisyys. Asiakastyön laatu kuitenkin myös huolestutti, erityisesti lapsikeskeisyyden ja lasten edun unohtuminen/sivuuttaminen. Mielipidekirjoituksissa vaadittiinkin, että sosiaalipalvelujen tulisi kautta linjan pyrkiä edelleen vahvistamaan asiakas- ja lapsikeskeistä työotettaan ja että sosiaalityöntekijöiden asiantuntemusta, tietämistä ja taitamista, tulisi vahvistaa. Tässä asiantuntijatietoa käytettiin oikeutuksena sosiaalityön asiantuntemuksen vahvistamiseksi, esimerkiksi perus- ja täydennyskoulutusten toteuttamista ja tarvetta perusteltiin sillä, että niiden kautta pystyttiin tukemaan sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä erilaisista asiakas- ja lapsikeskeisistä työskentelymenetelmistä.
Lyhyenä yhteenvetona voidaan todeta, että mielipidekirjoituksissa sosiaalityö ja muut toimijat asemoitiin hyvinkin erilaisiin suhteisiin. Julkisen vallan suhde oli valtasuhde, johon kaikki muut toimijat alistuivat. Sosiaalityön subjektiasema asiakkaisiin nähden oli asiantuntijasuhde, jossa sosiaalityöntekijä oli tietävä ja asiakas tietämätön. Asiantuntijatieto toimi perusteena/perustana muiden toimijoiden päämäärille. Asiakkaan subjektiasema oli puolestaan heikko.
Jenni Kaisto
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Semioottinen analyysi sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamista lastensuojelua käsittelevistä mielipidekirjoituksista vuosina 2008–2015”, 2017.
Lähteet
1. Fairclough, Norman 2002: Miten media puhuu. Vastapaino. Tampere.
2. Törrönen, Jukka 1997: Intohimoinen teksti – pysäytetty kertomus suostuttelun makrorakenteena. Teoksessa: Sulkunen, Pekka & Törrönen, Jukka (toim.): Semioottisen sosiologian näkökulmia. Gaudeamus. Helsinki, 221–247.
3. Törrönen, Jukka 2000: Subjektiaseman käsite empiirisessä sosiaalitutkimuksessa. Sosiologia 37(3), 243–255.
(21)
Mureneva toimijuus ja särkyvä identiteetti nuoren peliriippuvaisen naisen elämänkertomuksessa
Nuorten naisten peliriippuvuus on yhä varsin vähän tutkittu ilmiö, ja he ovat myös asiakasryhmänä edelleen suhteellisen pieni. Hoidon ja kuntoutuksen näkökulmasta heidän ongelmansa on kuitenkin näyttäytynyt jopa kaikkein vaikeimpana.
Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin 25-vuotiaan peliriippuvaisen Maijan toimijuudessa ja identiteetissä tapahtuneita muutoksia sekä peliriippuvuuden kehitysprosessia hänen oman elämänkertomuksensa pohjalta. Kertomuksen keskiöön nousivat elämän moninaiset epävarmuustekijät ja muutokset, kuten koettu köyhyys, hauraat tukiverkostot sekä varhainen itsenäistyminen ja opintopolun katkeaminen, jotka lujittivat olennaisesti pelitavan kehittymistä osaksi nuoren naisen elämää. Toimijuuden haavoittuvuus onkin ollut merkittävässä roolissa sekä pelaamista edeltävänä, että sitä ylläpitävänä tekijänä.
Myös aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet sosio-ekonomisiin riskiryhmiin kuuluvien olevan muita alttiimpia peliriippuvuuden kehittymiselle. Havainnot korostavat, kuinka tärkeää nuoren aikuisen tukeminen ja kokonaistilanteen kartoittaminen elämän muutostilanteissa on, jotta tulevaisuuden suunnittelu ja varhainen puuttuminen peliongelmaan mahdollistuisivat. Sanoisinkin, että peliriippuvuustutkimuksessa on kenties jopa liikaa korostettu ongelman psykologista viitekehystä, jolloin yksilön sosiaaliset olosuhteet, puutteelliset tukiverkostot, elämänmuutokset sekä osattomuus esimerkiksi opiskelu- ja työelämässä ovat jääneet ikään kuin sen varjoon peliongelmalle altistavina ja kuntoutumista haastavina tekijöinä.
Peliriippuvuus muuttaa olennaisesti yksilön prioriteetteja ja syrjäyttää aiemmin tärkeitä asioita, kun elämän merkityssisällöt muuttuvat peliriippuvuutta vastaaviksi. Pelaamisella on voimakas elämää kaventava vaikutus, jonka seurauksena asioita lykätään ja jätetään tekemättä, harrastukset jäävät pois ja ystäväpiiri ohenee. Lisäksi peliriippuvuudesta seuraa vaikeuksia motivoitua tai aloittaa mitään uuttaa, toiminnan lamaantumista ja yksinäisyyttä sekä kokonaisvaltaista voimavarattomuutta. Pelaamisen ensisijaisuus ja toimijuuden heikkeneminen ilmenevätkin ennen kaikkea muutoskyvyttömyytenä suurista pelihaitoista ja muutoshalusta huolimatta.
Peliriippuvuus näyttäytyy yksilön toimijuutta murentavana ilmiönä, jossa pelaaminen ottaa merkittävän aseman toimintaa ja aloitteellisuutta suuntaavana, sekä kykyjä ja minä-pystyvyyttä määrittelevänä voimana. Myös oman todellisen potentiaalin saavuttaminen estyy, kun vaikutus- ja valinnanmahdollisuuksia ohjaa ensisijaisesti pelaaminen ja sen jatkuvuus – usein jopa uran tai perheen kustannuksella. Pelihaitat heijastuvatkin olennaisesti myös yksilön läheisiin sekä tulevaisuudenkuviin, joissa pelaaminen näyttäytyy ainoana selviytymiskeinona ja uuden alun mahdollisuutena: ”Mää uskon siihen, että pystyn vasta sitten suunnittelemaan elämää, kun saan nuo velat maksettua. Ja sitte, ku saan nuo velat maksettua, nii hakisin apua tuohon pelaamiseen”.
Peliriippuvainen sekä antaa itselleen, että saa vuorovaikutuksessa muilta hyvin moninaisia identiteettejä ja ominaisuuksia. Annettuun ja omaksuttuun identiteettiin voi kuulua muun muassa ahneutta, pahuutta, hyväksikäyttöä, epäluotettavuutta, tunteettomuutta, moraalittomuutta, hulluutta, sairautta, rikollisuutta, epäsopivuutta, ulkopuolisuutta, hylätyksi tulemista ja päämäärättömyyttä, jotka nousivat esiin tutkimustuloksissani.
Peliriippuvainen voi kuitenkin tarkastella itseään myös iloisena, oikeudenmukaisena, rehellisenä ja tunneälykkäänä ihmisenä, mutta samaan aikaan epäillä, onko hänellä enää oikeutta näihin ajatuksiin esimerkiksi moraalinvastaisten tekojen ja niiden aiheuttaman sisäisen ristiriidan myötä. Identiteetti sisältääkin aina yksilön kokemuksen omasta arvostaan, ja jos se rakentuu kielteisten ominaisuuksien ympärille, vaikuttaa se usein myös toimintaan ja käyttäytymiseen.
Tutkimusprosessin myötä ja sen jälkeen huoleni kohdistuu erityisesti ammatillisten tahojen toimintavalmiuksiin peliriippuvuuden kohtaamisessa ja heidän rooliinsa negatiivisen minäkuvan vahvistamisessa. Häpeää ja syyllisyyttä tuottavia käytäntöjä onkin edelleen olemassa ja ne ovat valitettavan yleisiä laajasta tutkimus- ja kehittämistyöstä huolimatta. Ymmärrystä, hyväksytyksi tulemista ja sensitiivistä vuorovaikutusta on sen sijaan ollut huomattavasti vaikeampi löytää, vaikka niiden tulisi olla erottamaton osa sekä sosiaalityön käytäntöä, että työntekijän omaa ammattietiikkaa. Apua ei myöskään aina osata tai kyetä tarjoamaan oikeaan aikaan, eikä yhteyttä asiakkaaseen oteta silloin, kun on luvattu.
Kehittämistarpeita ja kipupisteitä näyttääkin olevan ennen kaikkea asiakkaaksi ottamisen prosesseissa, koska pelaajan voimavarat eivät aina ole riittäviä tai vastaa palveluntuottajien ajatuksia siitä, että palveluiden piiriin hakeuduttaisiin esimerkiksi itse.
Iida Saari
Lapin Yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Mut sit häviänki kaiken. – Kertomuksia nuoren peliriippuvaisen naisen toimijuudesta ja identiteetistä” (2017).
Lähteet
Huotari, Kari 2007: Pelaaminen hallintaan: kuntoutus- ja koulutusohjelman ulkoinen arviointi. Sosiaalipedagogiikan säätiö. Helsinki
Jaakkola, Tapio 2006: Viihteestä riippuvuudeksi. Rahapeliongelman luonne. Tilastokeskuksen hyvinvointikatsaus 4/2006,26—29.
Lund, Pekka 2010: Rahapeliongelma: yksilölle jätetty taakka. PS-kustannus. Jyväskylä
Mielonen, Harri & Tiittanen, Harri 1999: ”Sitä aatteli että jos sitä nyt voittaa” – Peliriippuvaisten kokemuksia ongelmapelaamisen syistä, seurauksista ja hoidosta. A-klinikkasäätiön raporttisarja nro 32. Helsinki.
(20)
Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan hyvinvoinnin kokemuksia hyvinvoinnistaan
Tutkielmani oli sosiaalityön opinnäytetyö ja tarkoituksenani oli paitsi ymmärtää haastavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten kokemuksia myös tuottaa tärkeää tietoa sosiaalityölle, lisäämällä ymmärrystä siitä minkälaisia tekijöitä yksittäisen sosiaalisen ongelman ympärillä on nähtävissä.
Pyrin lisäämään sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä siitä, että ihmisiä autettaessa asioita ei tule tarkastella liian kapeasta näkökulmasta keskittyen vain johonkin kapeasti rajattuun ongelmaan ja sulkemalla silmät siitä seuraavilta oheisilmiöiltä. Autisminkirjon lasten palvelutarpeita selvitettäessä on ehdottomasti huomioitava myös lapsen perheen hyvinvointi.
Autisminkirjo on laaja-alainen kehityshäiriö (1), missä on kyse neurobiologisesta kehityksellisestä oireyhtymästä (2), josta kärsii tutkimusten mukaan 0,7-1,2 prosenttia kaikista kouluikäisistä lapsista (3). Lisäksi Suomessa on noin 120 000 yksinhuoltajaperhettä (4). Tutkin pro-gradu tutkielmassani Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan hyvinvoinnin kokemuksia. Merkittävimpiä tutkimustuloksia olivat selkeät puutteet autisminkirjon lasten yksinhuoltajien hyvinvoinnissa sekä saadun tuen puute.
Perustarpeiden tyydyttäminen
Perustarpeiden tyydyttäminen, kuten riittävä uni, lepo, ruoka, liikunta, rakkaus, läheisyys ja vapauden tunteen saavuttaminen näytti olevan pahasti vaarantunut autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla. Tutkittavillani oli merkittäviä uniongelmia sekä haasteita saada terveellistä ravintoa. Nämä tekijät näyttivät olevan suoraan yhteydessä tutkittavien huonona näyttäytyneeseen terveydentilaan.
Tutkimukseni mukaan puolison puute oli autismin kirjon lapsen yksinhuoltajalle yleistä ja se koettiin pääsääntöisesti negatiivisena tekijänä suhteessa hyvinvointiin. Lapsen pärjääminen elämässä ja suhtautuminen elämään oli suorassa yhteydessä vanhemman omaan hyvinvoinnin kokemukseen. Tulkitsin aineistoni perusteella eri osa-alueiden välillä olevan selviä yhteyksiä toisiinsa; uniongelmista kärsivillä oli myös enemmän vaikeuksia syödä terveellisesti ja luoda uusia parisuhteita ja päinvastoin.
Pärjääminen työelämässä ja yhteisöissä
Työn tekeminen, harrastaminen, kansalaistoimintaan osallistuminen tai kouluttautuminen eivät näyttäytyneet tutkimuksessani saavuttamattomissa olevilta asioita. Tutkimukseni perusteella arvioin autisminkirjon lapsen yksinhuoltajilla olevan vahvaa ammattitaitoa ja halua toteuttaa itseään työn kautta. Työssä käyminen ei ollut mahdollista kaikille rajallisten voimavarojen takia. Työssäkäyville työn tekeminen ja työpaikalla pärjääminen vahvisti henkistä hyvinvointia, mutta vei voimavaroja muilta elämän osa-alueilta.
Tutkimukseni tulokset osoittavat perustarpeiden tyydyttämisen ja työssä sekä yhteisöissä pärjäämisen edellyttävän autismin kirjon lapsen yksinhuoltajalta vahvaa turvaverkkoa eli konkreettista hoitoapua sekä taloudellista tukea. Analyysini mukaan tuon turvaverkon voi luoda joko julkinen taho tai sukulaisuussuhteet. Olennaista olisi kuitenkin tuen luotettavuus eli joko pysyvät viranomaispäätökset tai vakaat ihmissuhteet. Tutkimukseni mukaan valitettavan usein nämä eivät toteutuneet.
Aineellinen-, henkinen- ja sosiaalinen pääoma
Aineellisen-, henkisen ja sosiaalisen pääoman kerääntyminen autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalle näyttäytyi tutkimukseni mukaan hyvin epätodennäköiseltä. Pääoman kerryttäminen olisi arvioni mukaan vaatinut perustarpeiden tyydyttämistä ja vankkaa asemaa työelämässä ja yhteisöissä eli edellyttänyt vahvaa ja toimivaa turvaverkkoa. Tutkimukseni mukaan autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla oli poikkeuksetta haasteita näillä elämän osa-alueilla.
Arvioni mukaan pääoman kerryttäminen olisi vaatinut lisäksi vahvaa persoonaa, jolla on hyvä paineensietokyky sekä tavoitehakuinen asenne elämään. Tulkintani mukaan autisminkirjon lasten yksinhuoltajilta ei puuttunut tätä ominaisuutta, mutta muut elämänalueet olivat liian raskaita energian ja vahvuuden riittämiseksi enää tälle pääoman kerryttämisen tasolle.
Kaiken kaikkiaan tutkimustulosteni perusteella autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla on siis suuria puutteita hyvinvoinnin kokemuksessaan. Nähdäkseni ihmisen perusluonne on kuitenkin eteenpäin pyrkivä ja näin ollen ihminen luo jatkuvasti jonkinlaisia tavoitteita joihin pyrkii, joko tietoisesti tai tiedostamatta. Autismin kirjon lapsen yksinhuoltajan elämä on vammaisen lapsen synnyttämisen ja eron myötä kokenut niin suuria perustarpeiden menetyksiä, että tavoitteet voivat tällaisessa elämäntilanteessa elävällä olla esimerkiksi vain riittävä uni, ruoka ja liikunta. Ihmisluonteen omaisesti tosin hyvinvoinnissaan jonkin tason saavutettuaan, ihminen luo itselle uuden tavoitteen ja lopulta voidaan päästä hyvin korkealle hyvinvoinnin kokemuksen tasolle.
Tähdellistä sosiaalityön tiedontuotannon kannalta on kuitenkin huomioida se, että yhteiskunta voi halutessaan tukea tässä haastavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten hyvinvointia paljon nykyistä paremmin keskittymällä siihen, että tukea annetaan riittävästi, oikea-aikaisesti ja pysyvyyttä ja jatkuvuutta painottaen.
Paula Huhtanen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan kokemuksia hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä”.
Lähteet
-
-
- Linna, Sirkka-Liisa. 2004: Laaja-alaiset kehityshäiriöt. Teoksessa: Moilanen, Irma & Räsänen, Eila & Tamminen, Tuula & Almqvist, Fredrik & Piha, Jorma & Kumpulainen, Kirsti (toim.) Lasten- ja nuorisopsykiatria. Helsinki: Duodecim, 289–298.
- Korpela, Raija 2004: Autismi. Teoksessa: Sillanpää, Matti & Herrgård, Eila & Iivanainen, Matti & Koivikko, Matti & Rantala, Heikki (toim.) Lasten neurologia. Helsinki, Duodecim, 200–212.
- Nylander Lena 2010: Autismin kirjo aikuisikäisillä – kysymyksiä ja vastauksia. Autismi- ja Aspergerliitto Ry. Vantaa, 19.
- 4. http://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/tilastoja/perheet/yksinhuoltajaperheet_suomessa/ 3.3.2017 klo 9:27
-
(19)
Sosiaalityöntekijät lastenpsykiatrialla
Kun lapsi sairastuu psyykkisesti, on lapsen perheen tilanne haavoittuva. Vanhemmat kokevat syyllisyyttä, epäonnistumista, jopa häpeää. Tällöin lapsi ja perhe tarvitsevat ammattilaisilta hyvää hoitoa ja hyvää kohtaamista.
Lastenpsykiatrialla työskennellään moniammatillisessa tiimissä. Tiimiin kuuluvat lastenpsykiatrian erikoislääkäri, psykologi, psyko-, puhe- ja toimintaterapeutti, fysioterapeutti, sosiaalityöntekijä, sairaanhoitajat ja sairaalakoulun erityisopettaja. Tavoitteena on auttaa lasta ja perhettä selviytymään arkielämässä sekä tukea lapsen kasvua ja kehitystä. (1.) Lastenpsykiatrian sosiaalityöntekijän tavoitteena on selvittää perheen rakennetta ja toimintaa sekä käsityksiä lapsen ongelmista (2). Perheen tilanteesta kartoitetaan perheen elinolosuhteet, elämäntilanteet sekä perheen terveys ja vuorovaikutussuhteet (3).
Pro gradu-tutkielmassani tarkastelin sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuutta lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä. Sosiaalityöntekijä työskentelee toimintaympäristössä, jossa vallitsee vahva lääketieteellinen lähestymistapa. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kokivat tiimityöskentelyn mielekkäänä työmuotona, koska asiantuntijat täydentävät osaamisellaan toisiaan. Tällöin lapsi ja perhe saavat monipuolista hoitoa. Tiimityössä myös työryhmän tuki koetiin tärkeänä, koska asioita ei tarvitse selvittää yksin.
Erityisosaajina
Sosiaalityöntekijät kokivat tuovansa tiimiin kokonaisvaltaista yhteiskuntatietteellistä näkemystä perheen tilanteeseen. He tarkastelevat asioita lapsen ja perheen tulokulmasta muiden ammattilaisten tarkastellessa syvemmin lapsen psyykettä. Sosiaalityöntekijät hallitsevat monimutkaisen palvelujärjestelmän; tiedon lasta ja perhettä hyödyntävistä tukimuodoista, sosiaalilainsäädännöstä sekä lastensuojelullisista kysymyksistä.
Sosiaalityöntekijöiden täytyy olla tietoisia yhteiskunnan tilanteesta ja yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista. Työskentelyssään he huomioivat yhteiskunnan rakenteelliset tekijät ja niiden vaikutukset perheiden hyvinvointiin. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kertoivat, että esimerkiksi perheitä kohdannut työttömyys, taloudellinen niukkuus tai perheen jäsenen sairastuminen vaikuttavat osaltaan perheiden hyvinvointiin. Tutkimuksessani sosiaalityöntekijät myös kohtasivat monenlaisia perhemalleja: samaa sukupuolta olevia pareja lapsineen sekä uusioperheitä.
Sosiaalityöntekijät kokivat, että vaikeissa tilanteissa olevien perheiden kohtaamisissa erityisesti kuulemisen taito, empaattisuus ja positiivisen palautteen antaminen ovat merkityksellisiä asioita. Tiimityössä tarvitaan avointa ja toisia ammattilaisia kunnioittavaa keskustelua. Tärkeintä yhteistyössä on, että eri asiantuntijat uskaltavat rohkeasti tuoda esiin omia näkökulmiaan. Asiantuntijoiden välinen hyvä ja avoin kommunikaatio mahdollistaa lapselle ja perheelle hyvän hoidon.
Koulutuksesta kokemukseen
Sosiaalityön koulutus antaa perustan asiantuntijana toimimiseen. Sosiaalityöntekijät kokivat, että koulutus antaa kyvyn katsoa perheen tilannetta kokonaisuutena. Lisäksi vankka palvelujärjestelmäosaaminen antaa tietoa sosiaaliturvasta, palvelujärjestelmistä ja tarvittavista laeista. Nämä osaltaan tekevät sosiaalityön asiantuntijuuden erityiseksi lastenpsykiatrialla. Sosiaalityöntekijät tarvitsevat lastenpsykiatrialla työskentelyyn myös lisäkoulutusta lapsen fyysisestä ja psyykkisestä kehityksestä sekä lastenpsykiatrisesta diagnostiikasta.
Työ- ja elämänkokemus antoivat sosiaalityöntekijöille rohkeutta työskentelyyn sekä välineitä käsitellä vaikeita tunteita ja tilanteita. Tilannetaju, empaattisuus ja kuuntelemisen taito koetiin vahvuuksina.
Tavoitteena on, yhdessä moniammatillisen tiimin kanssa, antaa lapselle ja hänen perheelleen parasta mahdollista hoitoa. Laaja-alainen perheen tilannekartoitus, tietous palvelujärjestelmistä sekä hyvä vuorovaikutus tiimin jäsenten ja asiakasperheen kanssa kuuluvat tärkeänä osana sosiaalityöntekijän työhön.
Lastenpsykiatrialla sosiaalityöntekijöiden ammatillinen osaaminen on tärkeä osa tiimityötä. Oman pro gradu- tutkielmani avulla haluan laajemmin tuoda esille heidän tekemäänsä arvokasta työtä.
Linnea Karhumaa
Lapin Yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuus lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä” 2017.
Lähteet
-
-
- Sosiaalityö lastenpsykiatrian alueella, monistetietopaketti. Painamaton.
- Sinkkonen, Jari 1999: Lastenpsykiatrinen diagnostiikka. Teoksessa Sinkkonen, Jari & Pihlaja, Päivi (Toim.): Ulos umpikujasta. WSOY – kirjapainoyksikkö. Porvoo, 167–186.
- Väänänen, Riitta 2013: Perheen rakenteen, dynamiikan ja arvojen merkitys lapsen psyykkiselle hyvinvoinnille. Väitöskirja. Kopijyvä. Kuopio.
-
(18)
Suomen kielen opetuksen merkitys turvapaikanhakijalle
Tilanne Suomessa oli syksyllä 2015 aikana monella tavalla ainutlaatuinen. Suomeen saapui huima määrä uusia maahanmuuttajia turvapaikanhakijoina (1).
Syksyllä 2015 perustettiin lyhyessä ajassa useita uusia vastaanottokeskuksia eri puolille maata samaan aikaan kun luonto oli valmistautumassa talvea varten, ilmat kylmenivät ja monet odottelivat jo ensilunta. Huolimatta siitä seesteisestä tunnelmasta minkä maan jäätyminen syksyisin yleensä meitä ympäröivässä luonnossa aiheuttaa, oli monessa vastaanottokeskuksessa käynnissä oma tiivis ja vinhasti pyörivä kuplansa, jonka sisällä hektinen arki hädin tuskin toimi kaikenlaisten puutteiden keskellä. Ihmisiä oli paljon ja tilat olivat ahtaita. Tuossa tilanteessa suomen kielen opetuksen alkamisella oli suuri merkitys, sillä se toi päiviin rakennetta ja antoi turvapaikanhakijoille toivoa niistä mahdollisuuksista, joita olivat tulleet uuteen maahan tavoittelemaan.
Pro gradu -tutkielmassani halusin päästä tarkemmin lähelle niitä merkityksiä ja kokemuksia, joita turvapaikanhakijat liittävät suomen kieleen, omaan äidinkieleensä ja kielitaitoon yleensä turvapaikkaprosessin ensivaiheissa. Olin kiinnostunut siitä, että mitkä ovat ne tarpeet, keinot ja mahdollisuudet, joita he yhdistävät kieleen ja uuden kielen oppimiseen?
Turvapaikanhakijat oleskelevat vastaanottokeskuksissa tai yksityismajoituksessa koko turvapaikkaprosessin ajan. Laki kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta (17.6.2011/746) sisältää pykälän (29§) työ- ja opintotoiminnasta. Asetuksen mukaan vastaanottokeskuksessa on järjestettävä työ- ja opintotoimintaa kansainvälistä suojelua hakevan ja tilapäistä suojelua saavan omatoimisuuden edistämiseksi. Työ- ja opintotoiminta tarkoittaa turvapaikanhakijan ja vastaanottokeskuksen laatimaa yhteistä toimintaohjelmaa, jonka mukaisesti turvapaikanhakija osallistuu esimerkiksi vastaanottokeskuksen siivoamiseen ja kunnostamiseen tai suomen, tai ruotsin kielen opiskeluun. Kieliopinnot ovat osa laissa säädettyä työ- ja opintotoimintaa ja niiden järjestäminen kuuluu vastaanottokeskukselle. Tarkoituksena on tukea turvapaikanhakijan itsenäisen elämän aloittamista sen jälkeen, jos hän saa luvan jäädä Suomeen (2).
Keräsin aineistoni pro gradu -tutkielmaani varten haastattelemalla vastaanottokeskuksessa asuvia afganistanilaisia turvapaikanhakijoita, jotka olivat aloittaneet suomen kielen opiskelun vastaanottokeskuksessa oleskelun aikana ja osallistuneet vastaanottokeskuksen työ- ja opintotoimintaan. Pisimpään Suomessa oleskelleista haastateltavistani olivat olleet Suomessa noin 9 kuukautta. Muut olivat tulleet noin 4-5 kuukautta sitten.
Kielitaito yhdistyi tässä tutkimuksessa valtaistumiseen. Valtakielen oppiminen mahdollistaa autonomisuuden. Autonomisuus ja sen saavuttaminen, voidaan nähdä valtaistumisen ydinajatuksena (3). Autonomisuus ja itsenäisyys liittyvät subjektiuden vahvistumiseen sekä hallinnan ja pystyvyyden tunteen kasvamiseen. Riippuvuuden ja riippumattomuuden, hallinnantunteen ja holhouksen ristiriidat punoutuvat jokaisen turvapaikanhakijan elämänkulkuun. Mahdollisuudet sosiaalisen muutokseen aikaansaamiseksi ovat rajoittuneet sekä sosiaalisesti että lainsäädännön kontrolloimana. Tällaisessa tilanteessa kielitaito voidaan ymmärtää subjektiuden vahvistumisen ja valtaistumisen liikkeelle panevana voimana.
Muutos kohti parempaa on valtaistumisen käsitteeseen yleisesti liitetty näkökulma. Turvapaikanhakijoiden kokemukset suomen kielen opiskelusta olivat pääosin positiivisia. Suomen kielen opiskelu nähtiin välineenä, jonka avulla kiinnittyä yhteiskuntaan ja oppia uuden maan kulttuuria, tapoja ja sääntöjä. Motivaatio suomen kielen opiskeluun kumpusi toiveesta saada aikaan muutos parempaan suuntaan omassa tilanteessa. Tärkeimpiä kielitaidon kautta tavoiteltavia asioita turvapaikanhakijoiden mielestä olivat status, tieto, turvallisuus ja sosiaaliset kontaktit. Kielitaito tuotti myös arvostusta ja aseman parantumista turvapaikanhakijan omassa sosiaalisessa elinpiirissä. Kaikilla haastateltavilla oli lisäksi suuri halu päästä osaksi suomalaista yhteiskuntaa suomen kielen oppimisen kautta. Suomalaista koulutusta kunnioitettiin ja halu opiskella oli korkea sekä miehillä että naisilla.
Puhuttaessa valtaistumisesta joudutaan väistämättä keskustelemaan myös vallan käsitteestä. Valta on monimuotoisesti jäsentyvien prosessien ja sosiaalisen kanssakäymisen seurauksena syntyvä tuote. Periaatteessa kukaan ei omista valtaa, mutta se on läsnä joka paikassa. Se on sosiaalisesti jaettu aktiivinen ilmiö, joka tulee näkyväksi ihmisten luomissa struktuureissa ja sovituissa normeissa. Sitä annetaan, se luovutetaan ja ansaitaan. Valta sisältää aina mahdollisuuden kontrolloida, rajoittaa ja asettaa erilaiset ihmiset ja ryhmät toisiaan vastaan (4).
Valta voidaan jaotella yhteiskunnan eri areenoilla ylivaltaan (power over), toimintavaltaan (power to) ja jaettuun valtaan (power with). Ylivalta on autoritääristä ja hierarkiaan liittyvää valtaa. Ylivalta on kaksinapainen, sillä sitä joko omistaa tai ei omista. Toimintavalta on hienovaraisempaa ja siihen liittyy mahdollisuus saada aikaan toivottu tulos joko suoraan tai välillisesti. Jaettu valta taas nähdään ylivallan haastajana, jossa valta saavutetaan yhteistoiminnan kautta (5). Yhteiskunnallisen vallan lisäksi on olemassa myös henkilökohtaista valtaa (personal power), joka tarkoittaa yksilön henkilökohtaista kykyä vaikuttaa omaan ympäristöönsä (6).
Kielitaito yhdistyi turvapaikanhakijoiden kertomuksissa vallan eri tasoihin. Kielitaito näkyi ylivallan (power over) välineenä käyttää totaalista valtaa ja tilanteissa, joissa turvapaikanhakijat toivoivat pääsevänsä osallisiksi jaetusta vallasta (power with). Turvapaikanhakijat kertoivat esimerkiksi siitä, miten kielitaitoa voidaan käyttää ylivallan työkaluna jonkin ryhmän alistamiseksi oman toimintavallan alaisuuteen. Toisaalta kielitaidon avulla voidaan myös luoda kontakteja. Kontaktit muihin ihmisiin mahdollistivat turvapaikanhakijoiden mielestä pääsyn jaetun vallan piiriin. Jaettu valta on ikään kuin ylivallan vastakohta ja tarkoittaa tasa-arvoista sosiaalista valtaa, eli valtaa toimia yhdessä muiden kanssa tasa-arvoisina kumppaneina (7).
Vallan tasoihin liitetään yleensä lisäksi suostutteluvalta (power to), mutta se ei tullut kovinkaan selvästi aineistossa esille. Ehkä tämä johtui siitä, että suostutteluvalta eli toimintatavalta liittyy niin tiukasti kielitaidon hallitsemiseen, eikä sitä voida käyttää sellaisen yksilön kohdalla, jolla tätä taitoa ei ole. Tai jos käytetäänkin, niin silloin joudutaan turvautumaan tulkin apuun. Voi olla myös, että suostutteluvalta liittyy enemmän viranomaisen toimintaan ja hänen pyrkimyksiinsä saada aikaan asiakkaan tilanteessa muutosta. Silloin se ei tule esille asiakkaan puheessa, vaan pikemminkin viranomaispuheessa. Suostutteluvallalla tarkoitettiin siis toimintavaltaa, jossa toivottua tulosta tavoitellaan suoraan tai välillisesti. Henkilökohtainen valta (personal power) taas nousi turvapaikanhakijoiden keskuudessa kielitaidon oppimisen kautta tavoiteltavaksi ja saavutettavaksi voimaantumisen muodoksi. Tulosten mukaan kielitaidolla oli myös ideologinen tehtävä. Kielitaito nähtiin nimittäin mahdollisuutena parantaa ei vain omaa elämää, mutta myös ympäristön tilaa ja muiden ihmisten elämää.
Sosiaalityön ympäristöissä kohdataan enenevissä määrin asiakkaita, joiden suomen kielen taito on puutteellinen tai, jotka eivät jaa viranomaisten kanssa lainkaan yhteistä kieltä. Kielitaitoon ja kielitaidottomuuteen on näissä tilanteissa hyvä muistaa kiinnittää huomiota. Sosiaalityöntekijän on tärkeä ymmärtää kielitaitoon liittyviä eri merkityksiä ja, että maahanmuuttoon, turvapaikkaprosesseihin, uuteen maahan ja kulttuuriin sopeutumiseen liittyy paljon eritasoisia tilanteita, joiden kaikkien alkujuuri näyttäisi palautuvan kielitaitoon. Kieli on hienovarainen vallankäytön väline ja avain niin moneen lukkoon, että sitä ei voida sivuuttaa kevyin perustein. Jos yhteistä kieltä ei asiakkaan kanssa löydy, olisi tärkeää tukeutua tulkkipalveluihin hyvin matalalla kynnyksellä.
Susanna Omori
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Melkein kaikki ongelmat ratkaistuu suomen kielellä – Kielitaito turvapaikanhakijan valtaistumisen väylänä”.
Lähteet
-
-
- Turvapaikanhakijoita saapui viimevuonna ennätysmäärä 2016: Sisäministeriö (2016). http://www.intermin.fi/fi/maahanmuutto/turvapaikanhakijat.
- Rontu, Kaisa & Ruunaniemi, Katja 2014: Vastaanottokeskusten opintotoiminnan suunnitelma. https://rednet.punainenristi.fi/node/27017
- Borodkina, Olga & Törrönen, Maritta & Samoylova, Valentina 2013: Empowerment as a current trend of social work in Russia. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering Social Work: Research and Practice. Palmenia Centre for Continuing Education. University of Helsinki, 22-35.
- Jan Fook 2002: Social Work, Critical Theory and Practice. London: SAGE Publications Ltd.
- Hokkanen 2009: Empowerment valtaistumisen ja voimaantumisen dialogina. Teoksessa Mäntysaari, Mikko & Pohjola, Anneli & Pösö, Tarja (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS- kustannus, 315-337.
- Neath, Jeanne & Schriner, Kay 2998: Power to people with disabilities: Empowerment issues in employment programming. Disability & Society 13 (2) 217-228.
- Neath & Schriner 1998, 218; Hokkanen 2009, 326.
-
(17)
Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit
Kannabiksen viihdekäyttö on sellainen asia, josta jokaisella on varmasti oma mielipiteensä. Nämä mielipiteet ovat jakautuneet lähinnä kahteen: puolesta tai vastaan. Koska halusin päästä niin sanotusti ilmiön taakse, pro gradu -tutkielmani käsittelee kannabiksen viihdekäytölle luotuja merkityksiä, ja näiden kautta kannabiksen viihdekäyttäjille rakentuvia identiteettejä. Kannabis on tällä hetkellä käytetyin laiton huume Suomessa (1), mikä tekee tutkielmasta ajankohtaisen. Aineistona toimii City-lehden Suuri huumeraportti ja sen kommenttiosio.
Huumeiden viihdekäyttö on vapaa-ajalla tapahtuvaa, hallinnassa olevaa huumeiden käyttämistä, jonka seuraukset koetaan lähinnä myönteisiksi (2). Tutkimuksessani näen viihdekäytön juuri tällä tavalla. Viihdekäytön yleistymiseen taas ovat vaikuttaneet esimerkiksi kansainvälinen klubikulttuuri, yksilönvapauden korostaminen, suorituskeskeisyyden lisääntyminen, huumeiden saatavuuden paraneminen sekä nuorten ja aikuisten ajatusmaailmojen välille kasvanut kuilu (3).
Kannabiksen viihdekäytön puolustajien rakentamat identiteetit antavat kannabiksen viihdekäyttäjistä positiivisen kuvan. Kelvollinen pössyttelijä on kuin kuka tahansa muukin niin sanotusti hyvä kansalainen siinä mielessä, että he ovat hyvin toimeentulevia ja tekevät osansa yhteiskunnan toimimisen eteen. Kannabiksen viihdekäyttäjä voi samalla kuitenkin tuntea erilaisuuden tunnetta sellaisiin ihmisiin verrattuna, jotka eivät ole viihdekäyttäjiä. Tällöin viihdekäyttäjälle rakentuu yhteiskuntakriittisen pössyttelijän identiteetti, sillä kannabiksen käyttö on maassamme laitonta, ja tämä voi aiheuttaa viihdekäyttäjissä kritiikkiä yhteiskuntaa, lakia ja lainsäätäjiä kohtaan.
1960-luvun hippiyteen yhdistin etenkin rauhaa ja rakkautta jakavan pössyttelijän, sillä molemmista löytyy samanlaisia piirteitä. Rakkaudella tarkoitetaan sitä, että jokaista elävää olentoa tulee rakastaa, ja rauha viittaa ihmisen sisäiseen mielentilaan, suvaitsevaisuuteen ja sopusointuun (4). Luonnon huomioiminen, rakkaus ja sisäisen maailman muutokset ovat myös joillekin nykyajan viihdekäyttäjistä tärkeitä kannabiksen käytön merkityksiä. Luonnon rakastaminen oli myös 1980-luvun Vihreälle liitolle tärkeää, josta myöhemmin muodostui nykyisinkin tuntemamme Vihreä puolue. Vihreän liiton juuret voidaan muiden 1970-80 lukujen uusien yhteiskunnallisten liikkeiden tavoin jäljittää yleiseen nuorisokulttuurin nousuun sekä hippiliikkeeseen (5). Tarkoitus ei ole yleistää, vaan kiinnittää huomio eri vuosikymmeninä tapahtuneiden asioiden ja ilmiöiden yhteyksiin ja herättää ihmisissä ajatuksia. Oikeuksiaan puolustava pössyttelijä vetoaa yksilön vapauteen tehdä omat valintansa elämässä, kunhan ne eivät aiheuta vahinkoa toisille ihmisille. Yksilön korostaminen ei liene koskaan ollut enemmän voimissaan kuin nyt, ja tähän viittaavaa retoriikkaa on nähtävissä selkeästi esimerkiksi poliittisten puolueidemme periaateohjelmissa – etenkin taas Vihreiden ja Vasemmiston.
Kannabiksen viihdekäytön vastustajien puheenvuoroista löydettävät identiteetit eivät taas anna kannabiksen viihdekäyttäjistä laisinkaan positiivista kuvaa. Heille rakentuvat nistin ja lainrikkojan identiteetit. Kannabiksen viihdekäyttäjä ei ole millään tavalla erilainen muista laittomien huumeiden käyttäjistä, ei edes riippuvaisista ongelmakäyttäjistä. Vastustajat pistävät kaikki huumeet samaan kategoriaan, joten myös huumeita käyttävät ihmiset niputetaan yhteen. Lainrikkojan identiteetti rakentuu sellaisten annettujen merkitysten kautta, jotka tekevät kannabiksen käytöstä rikollista toimintaa. Jossakin vaiheessa kannabiksen viihdekäyttäjästä saattaa tulla yhteiskunnallinen ongelma siinäkin mielessä, että vastustajat joutuvat verorahoistaan maksamaan heidän päihdehoitonsa.
Kannabiksen viihdekäyttäjissä tuntuu olevan tutkimuksen mukaan toisaalta elementtejä hippiliikkeestä, mutta samalla nykyajan yhteiskunnan etenkin yksilönvapauteen liittyvät arvot yhdistyvät tähän. Vaikka tarkoitus ei ole yleistää, on kuitenkin sosiaalityöntekijällekin hyödyllistä tietää mitä kannabiksen viihdekäytön taustalla saattaa mahdollisesti olla, sillä ilmiö tulee todennäköisesti vain kasvamaan.
Jenni Tuominen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan ”Hyvä, paha pössyttelijä – Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit”.
Lähteet
1. Partanen, Juha 2002: Huumeet maailmalla ja Suomessa. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka. Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 13-37.
2. Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Salasuo, Mikko 2004: Huumeet ajankuvana – huumeiden viihdekäytön kulttuurinen ilmeneminen Suomessa. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi.
3. Allaste, Airi-Alina 2006: Drug Cultures in Estonia – Contexts, Meanings and Patterns of Illicit Drug Use. Tallinn University Press. Tallinna, Viro; Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Parker, Howard & Aldrigde, Judith & Measham, Fiona 1998: Illegal leisure – the Normalization of Adolescent Recreational Drug Use. Routledge. Great Britain.
4. Tarvainen, Veikko 1993: 60-luvun kapina. Like. Helsinki.
5. Mickelson, Rauli 2015: Suomen puolueet. Vapauden ajasta maailmantuskaan. Vastapaino. Tampere.
(16)
Isyys eron jälkeen
Eroa ei tule nähdä pelkästään huonona asian lapsen elämässä. Vaikka vanhemmat eroavat toisistaan ja parisuhteesta, ero ei päätä vanhemmuutta. Ero muovaa kuitenkin arkea, rooleja ja suhteita. Suhde lapseen ja lapsen etu voivat nousta eron seurauksena vanhempien huomion keskiöön.
Tutkimuksessani isien kokemus isyydestä eron jälkeen oli alkuun hämmentävää ja hieman pelottavaa. Ero toi uudenlaista vastuunottamista. Isyys koettiin tärkeäksi ja isät halusivat olla lastensa elämässä aktiivisesti mukana. Isät kokivat, että jos yhteistyö lapsen äidin kanssa toimii, tapaamiset lapsen kanssa järjestyvät hyvin. Isät kokivat keskinäisen yhteistyön ja hyvän vuorovaikutuksen vahvistavan lapsen etua ja asemaa. Isät kokivat, että eron jälkeen keskinäistä puhetta ja keskustelua oli tullut enemmän lapsen ja hänen äidin kanssaan.
Kuka huolehtii, ettei vanhempiensa eron kokenut lapsi, joudu itse huolehtimaan oikeudestaan tavata isäänsä?
Vanhempien eron jälkeen lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa ja vanhemmilla velvollisuus huolehtia yhdessä lapsesta. Tutkimuksessani isät toivoivat lapsen tapaamisia enemmän. Toivettaan he eivät useinkaan rohjenneet esittää lapsen äidille tai viranomaiselle. Isät eivät he halunneet nostaa asiaa esille äidin kanssa, jotta sovitut tapaamiset eivät peruuntuisi. He eivät halunneet painostaa lastensa äitiä ja korostivat, että äidin ja lapsen hyvinvointi nivoutuvat kiinteästi toisiinsa.
Lastenvalvoja on tavallisesti ensimmäinen viranomainen keneen vanhemmat ottavat yhteyttä erotilanteessa. Ensimmäisellä tapaamisella vanhemmilla voi olla jo jonkinlainen suunnitelma, miten he aikovat huolehtia lapsesta. Lastenvalvojan rooli on tärkeä eroauttamistyössä, tästä syystä vanhempien ja lastenvalvojan ensitapaamiseen tulisikin varata riittävästi aikaa. Lastenvalvojan tehtävänä eroauttamisessa on nostaa lapsen asema keskiöön, sekä tarvittaessa neuvoa ja ohjata heitä muihin eroauttamispalveluihin.
”Turboahdettu tapaamisaikaa”
Tutkimuksessani isät kokivat, että heidän ja lasten väliset tapaamisajat olivat liian lyhyitä. He kokivat, että yhdellä tapaamiskerralla oli niin paljon tehtävää ja puhuttavaa, että aika ikään kuin loppui kesken. Isät eivät kuitenkaan halunneet, että tapaamistilanteet olisivat suoritustilanteita, vaan he pyrkivät luomaan niistä rentoja yhdessäolon hetkiä. Isät eivät halunneet kilpailua, siitä kumman luona lapsi viihtyy paremmin vaan isät halusivat elää tavallista lapsiperheen arkea lastensa kanssa.
Tutkimuksessani nousi esille, kuinka isät olisivat kaivanneet eron jälkeisiin ensitapaamisiin jonkinlaista valmennusta, ohjeistusta tai vertaistukea. ”Kukaan ei kertonut eikä valmistanut minua ensi tapaamiseen. Ilmassa oli paljon kysymysmerkkejä sekä molemmin puoleista jännitystä”.
Anita Tervo
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkielmaan: ”Tyhjäksi puserrua aikaa. Isä – lapsi suhde eron jälkeen”.
(15)
Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena
Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena Lastensuojelun edunvalvonnasta säädetään lastensuojelulain 22§:ssä. Pykälä on lapsen asioista vastaavaa sosiaalityöntekijää velvoittava, mutta vielä toistaiseksi huonosti tunnettu tai ainakin harvoin käytetty lapsen osallisuutta korostava lainkohta. Lapsilla ja nuorilla on kuitenkin hyvin positiivisia kokemuksia edunvalvontaprosesseista, joissa edunvalvoja on kulkenut lapsen rinnalla jopa useiden vuosien ajan.
Tieto edunvalvontamääräyksestä tulee lapselle ja nuorelle usein yllätyksenä, eikä heillä ole tietoa edes siitä, mitä edunvalvonta on, kuka sitä on hakenut ja miksi, kuka heidän edunvalvojansa on, mitä edunvalvoja tekee ja mitä edunvalvonta lapselle ja nuorelle merkitsee. Hyvin epäselvästä ja aikuisjohtoisesta lähtötilanteesta huolimatta edunvalvontaprosessi kokonaisuudessaan merkitsee lapselle ja nuorelle pysyvän, luottamuksellisen ja tärkeän ihmissuhteen syntymistä aivan vieraan aikuisen ihmisen kanssa.
”Ei ois tullu kuulluksi ilman edunvalvojaa”
Lastensuojeluprosessi ja etenkin siihen liittyvät erilaiset päätöksentekotilanteet näyttäytyvät lapselle ja nuorelle epäselviltä, osittain jopa kaoottisilta. Edes edunvalvojan mukana oleminen ei poista epämääräisyyden ja hallitsemattomuuden tunnetta lapsilta ja nuorilta. Lapsen ja nuoren osallistumisen mahdollisuudetkaan omassa asiassaan eivät ole itsestään selviä. Edunvalvoja pystyy kuitenkin omalla toiminnallaan tukemaan lasta oman mielipiteen muodostamisessa sekä huolehtimaan siitä, että lapsi ja nuori tulee kuulluksi joko suoraan tai edunvalvojansa kautta.
Edunvalvojan tehtävä on kaksijakoinen: hänen tulee tuoda esille lapsen ja nuoren mielipide häntä koskevassa päätöksenteossa, mutta muodostaa myös oma mielipiteensä siitä, mikä ratkaisu olisi lapsen edun mukainen. Tämä kaksoisrooli ei kuitenkaan heikennä lapsen ja nuoren sekä edunvalvojan välistä luottamusta. Tärkeintä on yhteinen keskustelu eri näkemyksistä molemminpuolisen ymmärryksen lisäämiseksi.
”No se niinku selvensi mulle niitä asioita”
Lapset ja nuoret kuvailevat edunvalvojaa sanoilla sanansaattaja, asioiden hoitaja ja kartalla olija. Sanansaattajan roolissa edunvalvojan tehtävänä on pitää esillä ja viedä eteenpäin lasten ja nuorten asioita ja mielipiteitä. Asioita hoitaessaan edunvalvojat esimerkiksi osallistuvat epävirallisiin kohtaamisiin ja arkisten asioiden hoitamiseen. Toiminta määräytyy pitkälti lasten ja nuorten tarpeiden ja toiveiden mukaan. Edunvalvoja on myös ”kartalla olija”, joka tuntee lapsen ja nuoren vuosien ajalta, luo häneen pysyvän, tärkeän ja luottamuksellisen ihmissuhteen, tietää ja tunnistaa lapsen ja nuoren tarpeet ja toiveet, puhuu lapsen puolesta ja vie hänen sanaansa eteenpäin viranomaisille ja muille lapsen asioissa työskenteleville ammattilaisille. Kartalla olija pystyy hoitamaan tehtäväänsä tapaamalla lasta ja nuorta säännöllisesti.
”Lähheinen ja luottamuksellinen suhde”
Edunvalvojan sekä lapsen ja nuoren välinen suhde rakentuu hitaasti kohtaamisten, keskusteluiden ja vapaan yhdessäolon kautta. Edunvalvontasuhteet ovat usein vuosien mittaisia, jolloin edunvalvojan pysyvyys sekä säännölliset tapaamiset ovat merkittäviä tekijöitä suhteen rakentumiselle. Huostaanotetuilla lapsilla on usein takanaan katkenneita ihmissuhteita, epävarmuutta ja menetyksiä. Edunvalvonta mahdollistaa lapselle ja nuorelle pysyvän ihmissuhteen edunvalvontamääräyksen ajaksi. Pysyvyyden lisäksi edunvalvojalla on todellisia, lakiin perustuvia mahdollisuuksia vaikuttaa lapsen ja nuoren lastensuojeluprosessiin ja sitä kautta heidän arkielämäänsä.
Jokaisella lapsella on lain suoma oikeus edunvalvojaan, mikäli edunvalvontamääräyksen kriteerit täyttyvät. Todellisuudessa edunvalvojan tarpeen arvioiminen ja hakeminen jää usein yksittäisen sosiaalityöntekijän vastuulle. Kiireellisimpien asioiden vuoksi edunvalvonnan hakemiseen liittyvä arviointi ja keskustelu lapsen kanssa voi helposti unohtua. Lapselle ja nuorelle tulisi kertoa edunvalvonnasta, jotta hän osaisi tarvittaessa myös itse vaatia edunvalvojan hakemista.
Edunvalvonnasta huolimatta lastensuojeluprosessia kokonaisuudessaan tulisi selkiyttää. Lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän tehtävänä on varmistua siitä, että asiakkaana oleva lapsi tai nuori on tietoinen omasta tilanteestaan ja siihen liittyvistä toimenpiteistä. Hänelle tulee myös perustellusti kertoa, keitä henkilöitä hänen asiassaan on mukana ja mitkä ovat heidän roolinsa. Lastensuojeluprosessin selkiyttämisen lähtökohtana on varmistaa, että lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä kohtaa asiakkaana olevia lapsia ja nuoria riittävän usein oppiakseen tuntemaan heidät ja heidän tarpeensa.
Myös edunvalvontatyöskentelyä voidaan kehittää entistä lapsilähtöisemmäksi. Vaikka lapset ja nuoret kokevat edunvalvonnan toimivana ja tärkeänä toimintana, edunvalvojat eivät ole voineet työskentelyllään poistaa lapsilta lastensuojeluprosessiin liittyvää epäselvyyttä. Edunvalvojan tulisi vielä selkeämmin kertoa lapselle ja nuorelle lastensuojeluprosessin vaiheista ja niihin vaikuttavista tekijöistä. Edunvalvojan tulee myös huolehtia siitä, että aikuisjohtoisissa tilanteissa asiat käsitellään lapsen kielellä selkeästi ja ymmärrettävästi.
Pilvikki Harju
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Meillä tuli semmonen hyvä suhde. Lasten ja nuorten kokemuksia lastensuojelun edunvalvonnasta”.
(14)
Päihdeäiti haluaa rakastaa lapsensa ehjäksi
”Sillai käyny läpi oman lapsuuden surua siitä, ett ei oo ite voinu olla lapsi…Lähinnä ne päihteet on ollu mulle semmonen selviytymiskeino jotenki..”
Erilaiset käyttäytymis- ja käsitysmallit siirtyvät sukupolvelta toiselle ja päihdeongelmat aiheuttavat tutkimusten mukaan tähän erityisen riskin (1). Tutkimukseni tarkoitus oli kuvata haastateltujen äitien näkemyksiä siitä, kuinka heidän oma päihteiden käyttönsä oli vaikuttanut heidän lastensa elämään. Tarinaan hiipi kuitenkin kuin huomaamatta sivujuonne. Äitien tarinoissa tuli kuuluviin, kuinka heidän vanhempiensa päihteiden käyttö äitien omassa lapsuudessa oli vaikuttanut siihen, millaiseksi heidän elämänsä oli muodostunut. Tämän juonipolun osuus korostui osaltaan myös metodologisten valintojeni vuoksi; narratiivisuus tutkimusotteena nosti äitien omat tarinat lapsista tuotettujen tarinoiden rinnalle. Myös näistä äideistä tuli näkyviin lapsi, jonka elämään vanhemman päihteiden käyttö oli jättänyt jälkensä.
Jokaisen päihdeongelmaisen äidin tilanne on omanlainen, joten stereotypioiden luominen päihdeäideistä voi olla kyseenalaista. Tärkeä on kuitenkin ymmärtää mistä lähtökohdista päihdeäidit usein vanhemmuuttaan rakentavat. He ovat poikkeuksellisen usein kokeneet omassa lapsuuden-perheessään vaikeuksia ja turvattomuutta. (2). Tämä korostui myös kuulemissani äitien tarinoissa. Osalla tutkimukseni äideistä oli lapsuudenkokemuksena myös seksuaalista hyväksikäyttöä tai väkivaltaa. Lapsena kaltoinkohdeltu ei ehkä aikuisena kykene luomaan turvallista kiintymyssuhdetta omiin lapsiinsa. Tämä lisää taas riskiä oman lapsen kaltoinkohtelulle ja ongelmien siirtymiselle seuraavaan sukupolveen. (3).
Päihteilevällä äidillä ei itsellään ole useinkaan ollut minkäänlaista äidin mallia. Siksi hän voi olla kuin imuri, imeä kaikesta vähän yrittäen olla kaikin tavoin kuvittelemansa ihanneäidin mukainen. Hän haluaisi olla pullantuoksuinen äiti, mutta hänellä ei ole keinoja toteuttaa sitä. Elämä on ennemminkin selviytymistaistelu. Päihdeäidit joutuvatkin usein turvautumaan oman lapsuuden taustansa ja omien hoivakokemustensa vuoksi puutteellisiin vanhemmuuden keinoihin (2).
Kiistatonta on, että vanhemman päihteiden käytön haitat lapselle ovat usein pitkäaikaisia. Lapsen varhaiset kokemukset voivat vaikuttaa hänen biologiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen kehitykseensä kriittisellä tavalla. (1). Tarinoissaan äidit näkivät äitiydessään kuitenkin myös hyvää. He rakastivat lapsiaan äärettömästi ja antoivat lapsille rakkautta ja läheisyyttä, syliä, halauksia ja pusuja.
Vaikea menneisyys jättää vanhemmuuteen särönsä, mutta äidin hakiessa apua ja asettuessa menneisyyden ja vuorovaikutuksen työstämiseen, hän voi löytää itsestään uusia äitiyden puolia ja sitä myötä uudenlaisen tavan olla lapsen kanssa (4). Äidin raitistuminen toi tarinoissa lasten elämään pysyvyyttä ja äidit olivat eri tavoin lapsilleen läsnä kuin aiemmin. Päihteettömyyden myötä äideillä oli mahdollisuus alkaa pohtimaan ja käsittelemään kipeitä asioita, eheyttämään myös itseään.
”Vaikka päihdeongelmaisen äidin rakkaus ei ole vastuullista, mutta se on rakkautta. Ei oo vastuullista vanhemmuutta, mutta rakkaus on olemassa ja se on sille lapselle tärkeätä. Ett vaikka äiti ei asu mun kanssa, niin se rakastaa minua, se pitää ehjänä sen lapsen.
Katja Salminen-Lahtinen
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Rakkaus pitää ehjänä? Äitiys ja päihteet – äitien narratiiveja lastensa elämästä”.
Lähteet
Holmila, Marja & Bardy Marjatta & Kouvonen Petra 2008: Lapsuus päihdeperheessä ja kielteisen sosiaalisen perimän voittaminen. Yhteiskuntapolitiikka 73 (4) , 421-432. (1)
Savonlahti, Elina & Pajulo, Marjukka & Piha, Jorma 2003: Päihdeäidit, vauvat ja varhainen vuorovaikutus. Teoksessa Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko & Tamminen, Tuula (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki. 327–337. (2)
Mennen, Ferol E. & O’Keefe, Maura 2005: Informed decisions in child welfare: The use of attacment theory. Children and Youth Services Review (27), 577-593. http://ac.els-cdn.com/S0190740904002440/1-s2.0-S0190740904002440-main.pdf?_tid=117b9aea-c753-11e5-982c-00000aab0f27&acdnat=1454159709_ca291e7cedba8c7d3286e696515903d5. (3)
Siltala, Pirkko 2003: Traumatisoitunut vanhemmuus ja varhainen vuorovaikutus.Teoksessa
Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko & Tamminen, Tuula (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki.268-282. (4)
(13)
Terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus
”…niin tuossahan tuo istuu ja jutellaan ongelmista, niin kuin sellaisista mitä on tapahtunut ja sun muuta, se lisää ymmärrystä” Asiakkaan käsitys terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuudesta.
Pro gradu –tutkielmani käsittelee terveyssosiaalityön asiantuntijuutta, jota tehdään terveydenhuollon organisaatiossa. Erään työntekijän kuvaus: ”Monesti tarvitaan tietoa toimeentulosta ja sosiaalityöntekijä tietää niistä parhaiten, joo ne sillai niin kuin ohjaa ja neuvoo. Ne tietää myös asumiseen liittyvistä tuista. Monet asiakkaat ovat veloissa ja tarvitsevat apua myös velkojen hoitoon. Sosiaalityöntekijä voi auttaa tällaisissakin asioissa.”
Mitä terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus on asiakastyöskentelyssä?
Terveyssosiaalityöntekijän työ käsittää terveyden ja sosiaalisuuden edistämistä ja ylläpitämistä. Kokonaisvaltainen näkemys sairaudesta ja sen vaikutuksista sosiaalisuuteen ovat terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuuden keskiössä. (1). Terveyssosiaalityön asiantuntijuus edellyttää: hyviä vuorovaikutustaitoja, voimaannuttavaa työotetta, neuvontaa ja ohjausta psykososiaalisen työotteen lisäksi.
Vuorovaikutus on kohtaamista, jossa osallistujat tuottavat ja jakavat sekä tulkitsevat merkityksiä yhdessä. Hyvään vuorovaikutukseen päästään kuuntelemisen taidolla, tunnetaidoilla ja kyvyllä ymmärtää eri-ikäisten asiakkaiden todellisuutta. Hyvä vuorovaikutus sisältää kyvyn antaa tukea, ylläpitää keskustelua ja reflektoida kuulemaansa. Psykososiaalisella lähestymistavalla haetaan syvällisempää ymmärrystä asiakkaan ajattelusta, tunteista ja hänen toiminnastaan. Tällä pyritään muutoksen aikaansaamiseen asiakkaan elämässä. Neuvonnalla ja ohjauksella pyritään saattamaan asiakas oikeiden palveluiden ja tukien piiriin.
Mitä on terveyssosiaalityöntekijän moniasiantuntijuus?
Moniasiantuntijuus terveyssosiaalityössä käsittää työryhmä- ja verkostotyöskentelyn sosiaaliturva- ja lainsäädäntöasiantuntijuuden, työ kehittämisen ja haasteet. Terveyssosiaalityöntekijä tarvitsee laajan tietopohjan lainsäädännöstä, sosiaalipalveluista ja sosiaaliturvasta. Terveyssosiaalityöntekijä työskentelee usein moniammatillisissa työryhmissä asiakkaiden verkoston kanssa, johon kuuluvat perhe, lähipiiri ja viranomaiset. Työn kehittämisessä ja haasteiden voittamisessa painotetaan terveyssosiaalityön asiantuntijuuden esille tuomista muille ammattiryhmille ja hallinnolle.
Katri Herala
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan ”Ne etsivät ratkaisuja yhdessä asiakkaan kanssa.” Terveyssosiaalityön asiantuntijuutta määrittämässä.
Lähteet
-
-
- Lindén, Mirja 1999: Terveydenhuollon sosiaalityö moniammatillisessa toimintaympäristössä. Sosiaali- ja terveysalan kehittämiskeskus. Raportteja 234. Helsinki: Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus.
-
(12)
Vuorovaikutus vaikuttaa – Rikoksia tehneiden tukeminen rikoksista irrottautumisen prosessissa
”Mä olin vapautunut muovipussin kanssa” –toteamus on käytännössä monelle totta. Vankeudesta vapautumisen vaiheessa yksilö on uuden edessä halutessaan suunnistaa rikoksettomaan elämään.
Rikoksista irrottautuminen on monisyinen prosessi, johon vaikuttavat useat eri tekijät. Siinä yksilön saamalla vuorovaikutuksellisella tuella on keskeinen merkitys. Erityisen riskialttiissa tilanteessa ovat tuomion suorittamisen jälkeen vapautumisen vaiheessa he, joilla ei ole rikoksista irrottautumista tukevaa omaa sosiaalista verkostoa.
Rikoksia tehneiden elämänhistoriassa on usein monenlaisia kasautuneita huono-osaisuuteen liittyviä tekijöitä ja rikolliseen käyttäytymiseen johtaneet kehityskulut ovat alkaneet jo varhain. (Timonen 2009, 3-4, 55-89. Blomster & Muiluvuori 2011, 148-150. Elonheimo 2010, 51-52, 56-57). Yksilön toimintaan vaikuttavat sekä yksilölliset tekijät että sosiaaliset tekijät laajemmin aina yhteiskunnan rakenteisiin saakka. Syrjäytymisen kehästä ulospääseminen ei ole helppoa rikoksista saadun tuomion suorittamisen jälkeen (Kyngäs 2000, 15, 38, 41-45. 230-231, 234, 240).
Leimasta eroon ja eteenpäin
Rikollisen leimaa on vaikea karistaa. Rikoksista irrottautumiseen liittyy vaihe, jossa rikoksentekijä luo uudestaan identiteettiään. Tälle vaiheelle on ominaista, että rikostaustan omaava alkaa mieltämään itsensä ei-rikoksentekijänä. (Viikki-Ripatti 2011, 198-200.) Ei-rikolliseen elämäntapaan liittyvän identiteetin uudelleen prosessoinnin vaiheessa on tukea antava, arvostava ja välittävä vuorovaikutus keskeistä. Ilman sitä rikoksista irrottautuminen voi vaikeutua.
”Sit kun oon saanut oikeen avun, oon saanut elämästä kiinni”
Näin totesi eräs opinnäytetyöhöni haastattelema rikostaustan omaava henkilö. Mitä tämä apu sitten on? Tutkimuksessani, jossa haastattelin ryhmähaastattelumenetelmin 13 rikostaustan omaavaa, tuli esille, että keskeistä rikoksista irrottautumisen tukemisessa on paitsi kuntoutumiseen tähtäävien tukitoimien mahdollistaminen, niin myös ennen kaikkea se, että yksilö kohdataan arvostavasti, välittävästi ja yksilöllisesti. Hyvä vuorovaikutus sosiaalityöntekijän kanssa edistää rikoksista irrottautumista. Sosiaalityön vaikuttavuutta edistää kasvokkain tapahtuva hyväksi koettu vuorovaikutus. Yhteiskunta- ja sosiaalieettisesti tarkasteltuna onkin tärkeää, etteivät taloudelliset leikkaukset kohdistu sosiaalityön käytäntöön siten, että rikostaustan omaavat joutuvat pääasiassa asioimaan kirjallisesti sosiaalitoimessa. Monilla rikoksia tehneillä on ollut jo lapsuudesta saakka elämänhallinnan vaikeuksia ja terveydellisiä haasteita. Tällöin kuntouttavan sosiaalityön merkitys korostuu aikuisuudessa. Parhaimmillaan sitä toteutetaan suunnitelmallisesti ja pitkäjänteisesti.
Rikoksiin ajautuminen on prosessi, johon vaikuttavat monet eri tekijät
Usein tähän liittyvät prosessit ovat alkaneet jo lapsuudessa, jolloin on tärkeää kiinnittää huomiota myös ennaltaehkäisevään työhön ja varhaiseen tukeen.
”Pitäis olla niin, että jauhetaan yhteistä taikinaa, eikä niin, että jokainen jauhaa omaa taikinaansa.”
Rikoksista irrottautumisen tukemisessa yhteistyö eri viranomaisten kesken on tärkeää, kuten edellä oleva opinnäytetyötutkimukseni lainauksessa todetaan. Osallisuuden edistämisessä ja syrjäytymisen kehästä ulospääsemisessä on jokainen kohtaaminen merkityksellistä. Tämä haastaa paitsi sosiaalityöntekijät, niin myös jokaisen kanssakulkijan ottamaan mukaan jo tuomionsa kärsineet.
Rikoksista irrottautumisen prosessissa yksilö koittaa etsiä uutta paikkaa yhteiskunnan systeemissä. Monesti kiinnittyminen siihen voi olla haasteellista. Siihen vaikuttaa rikostaustan omaavan yksilöllisyys sekä sosiaaliset ja yhteiskunnalliset tekijät. Koska rikostaustan omaavalla on usein rankka psykososiaalinen historia ja elämänhallinnan vaikeuksia, korostuu vuorovaikutuksen merkitys.
Camilla Sundell
Lapin yliopisto
(11)
Verkosta tukea pienten lasten äideille
Internetin avulla ihmisten on helppo kohdata toisiaan ja olla vuorovaikutuksessa keskenään. Erityisesti pienten lasten äidit ovat ottaneet erilaiset verkkoyhteisöt omaksi kanavakseen, jossa he jakavat kokemuksiaan ja saavat tukea vertaisiltaan. Verkkoon onkin syntynyt lukuisia äitien omia nettiyhteisöjä, kuten keskustelufoorumit sekä viime vuosina suureen suosioon nousseet äitiysblogit.
Joillekin äideille internet on ainoa paikka, jossa heillä on mahdollisuus tavata muita äitejä. Verkkoyhteisöt ovatkin muodostuneet kaikille avoimiksi vertaisryhmiksi. Julkisilla palveluilla olisi mahdollisuus tarjota samantyyppisiä yhteisöllisiä ryhmiä myös suljetummassa muodossa. Verkkovälitteisyyttä ei ole juurikaan hyödynnetty perheille suunnattujen hyvinvointipalveluiden toteuttamisessa.
Tällaisille palveluille selkeästi olisi tilausta. Äideillä on tarve tuoda esille omaa äitiyttään ja samalla saada muiden hyväksyntää. Neuvola ei kuitenkaan enää automaattisesti järjestä äitiryhmiä, joten verkostoituminen ja tuen saaminen muilta äideiltä ei ole itsestään selvää.
Pikkulapsiarki on äideille hyvin raskasta, mutta siitä selviämistä tuntuu helpottavan mahdollisuus keskustella ja jakaa omia kokemuksiaan samassa elämäntilanteessa olevien kanssa. Toisten äitien kokemusten kautta he ymmärtävät, että muutkin käyvät läpi samanlaisia tilanteita, eivätkä he suinkaan ole yksin omien kokemustensa tai ajatustensa kanssa.
Neuvolan toiminta ei äitien mielestä ole myöskään riittävän yhteisöllistä eikä se tarjoa nopeaa apua päivittäisiin tai yllättäviin tilanteisiin. Äitien verkkoyhteisöissä sen sijaan vallitsee vahva yhteisöllisyys ja me-henki. Äidit kannustavat toisiaan ja kantavat huolta toistensa elämäntilanteista ja jaksamisesta. He jakavat mielellään omia kokemuksiaan auttaakseen muita. Lisäksi verkkoyhteisöissä tukea ja neuvoja on saatavilla hyvin nopeasti. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta yhteisöstä on Facebookiin perustetut paikkakuntakohtaiset Hätäkahvit – nimellä toimivat ryhmät, joissa äidit voivat pyytää toisiltaan nopeaa käytännön apua.
Miten verkkoa voitaisiin hyödyntää hyvinvointipalveluissa? Esimerkiksi neuvolan tai lastensuojelun palvelujen oheen voidaan luoda toimintaa, joka tarjoaa äideille mahdollisuuden osallistua vertaisryhmään verkon välityksellä. Tällaisessa ryhmässä äidit voivat tutustua samassa elämäntilanteissa oleviin vertaisiin ja jakaa omia kokemuksiaan luottamuksellisessa ympäristössä ja näin saada sosiaalista tukea. Verkkovälitteisissä ryhmissä äidit voisivat saada apua ja tukea vuorokaudenajasta riippumatta, toisin kuin julkisen sektorin palveluissa yleensä. Verkkovälitteisten palvelujen avulla myös palvelujen saatavuus erityisesti harvaan asutuilla alueilla paranisi.
Internetin potentiaali tulisi nykyistä paremmin huomioida perheille suunnattujen palveluiden kehittämisessä. Palvelujärjestelmän tehtävänä on kehittää sellaisia verkkopalveluja, jotka vastaavat asiakkaiden tarpeisiin ja joiden käyttö on helppoa hektisessä pikkulapsiperheen arjessa.
Pauliina Posio
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan ”Sosiaalista tukea? Verkkoympäristöt pienten lasten äitien arjen tukena”.
(10)
Parisuhdeväkivallan vaietut kokijat
Mies ei voi kokea parisuhdeväkivaltaa? Henkinen väkivalta ei ole väkivaltaa? Tutkimuksemme kumosi vahvasti kyseiset väitteet.
Miehen kokema väkivalta on yhteiskunnassamme valtava tabu. Keskustelu menee helposti siihen, että puhuessamme miesten kokemasta väkivallasta, vähättelisimme jotenkin naisten kokemaa parisuhdeväkivaltaa. Asia ei tietenkään ole näin. Miesten kokemaa parisuhdeväkivaltaa pitää tuoda ihmisten tietoisuuteen, sillä se on yhteiskunnassamme vaiettu aihe.
Miehet itsekin mielellään vähättelevät kokemaansa parisuhdeväkivaltaa ja eivät hae siihen apua. Avun hakeminen on heille haastavaa ja itse väkivaltaongelmaa ei välttämättä edes tiedosteta ja jos tiedostetaan, niin miehet ajattelevat omassa mielessään, että miehen on kestettävä kipua. Kipua miehet mieluummin kestävätkin kuin aiheesta puhumisen häpeän. Tutkimuksemme perusteella sukupuoliroolit vaikuttavat miehillä erittäin voimakkaasti väkivaltaan suhtautumiseen sekä siihen, että apua ei haeta. Tutkimuksemme miehet kantoivat pitkään syyllisyyttä suhteen ongelmista ja sen päättymisestä.
Väkivallan muodot ja seuraukset
Miehet kokevat erityyppisiä väkivallan muotoja. Henkinen väkivalta haavoittaa uhriaan voimakkaasti. Tyypillistä on, että eri väkivallan muodot ovat yhteydessä toisiinsa. Miehet kokevat kontrollointia, mitätöintiä, manipulointia, uhkailua ja kiristämistä, taloudellista väkivaltaa sekä rajua fyysistä väkivaltaa.
Parisuhdeväkivallalla on pitkäaikaisia vaikutuksia miehiin. Miehet kokevat ahdistusta ja epätoivoa sekä häpeää koetusta väkivallasta. Erityisesti sillä on vaikutusta miesten itsetuntoon. Miehillä esiintyy univaikeuksia ja masennusoireita sekä poissaoloja töistä ja koulusta. Koettu väkivalta vaikuttaa miehiin siis hyvin kokonaisvaltaisesti.
Palveluiden kehittäminen
Miesten on hyvin vaikeaa hakea apua, sillä he jo etukäteen kokevat, ettei heidän parisuhdeväkivallan kokemuksiaan osata kohdata palvelujärjestelmässä. Tutkimuksemme perusteella miehet tarvitsevat ymmärtävää ja kärsivällistä kuuntelijaa. Ammattilaista, joka ikään kuin vahvistaa miesten kokemukset todeksi ja että heillä on oikeus tuntea kuten he tuntevat ja saada apua parisuhdeväkivaltaan. Toisaalta tarvitaan jämäkkyyttä, patistusta tilanteen etenemiseksi sekä konkreettisia neuvoja.
Palvelujärjestelmää tulee kehittää niin, että miehillä on helpompi hakeutua niiden piiriin. Jotta työskentely onnistuu parisuhdeväkivaltaa kokeneen miehen kanssa, ensimmäinen tapaaminen väkivaltapalveluiden työntekijän kanssa on merkittävä, sillä se ratkaisee palveluissa pysymisen ja on ensimmäinen askel miehen toipumiseen väkivaltaisesta suhteesta.
Miesten kokemasta parisuhdeväkivallasta pitää ehdottomasti keskustella julkisuudessa enemmän! Tutkimuksemme miehet toivoivat erityisesti tätä, sillä miehet tarvitsevat muiden samassa tilanteessa olevien miesten kokemustietoa aiheesta. Sitä, että he eivät ole jotain outoja poikkeustapauksia, vaan on muitakin parisuhdeväkivaltaa kokeneita miehiä. Näin miehet voivat päästä eroon syyllisyyden ja epäonnistumisen kokemuksistaan ja hakeutua väkivaltapalveluihin ilman henkistä painolastia. Väkivaltapalveluiden ”markkinointiin” tulee jatkossa panostaa niin, että niissä otetaan selkeästi huomioon MYÖS miehet väkivallan kokijoina, eikä vain tekijöinä!
Reeta Laitinen
Suvi Orislahti
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Kuopassa – Miesten kokemuksia parisuhdeväkivallasta”.
(9)
Parisuhdeväkivallan vaiettu salaisuus
Väkivallan tekijä pystyy käyttämään vallan elementtinä väkivallan salattavuutta. Naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa esiintyy vieläkin yhteiskunnassamme, vaikka olemme hyvinvointivaltio, jossa korostetaan miesten ja naisten tasa- arvoa sekä molemmilla olevia yhtäläisiä ihmisoikeuksia. Miten yhteiskuntamme ja siellä olevat ihmiset suhtautuvat parisuhdeväkivaltaan? Käytän lähdeaineistona mediassa esillä olevia kirjoituksia parisuhdeväkivallasta.
Väkivalta vaikuttaa sen kokijaan, sekä koko perheeseen. Se voi raaimmillaan johtaa puolison ja/ tai myös lasten kuolemaan! Perhesurmat olivat puheenaiheena mediassa muutama vuosi sitten ja osassa niissä syynä oli, että puoliso surmasi perheensä, koska nainen halusi erota miehestään. Puoliso menettää eron myötä valta- asemansa suhteessa naiseen. Sisäasianministeri Päivi Räsänen kertoi Terveyden ja hyvinvointilaitoksen tekemästä selvityksestä, jonka mukaan viranomaisten välisen yhteistyön lisäämisellä voitaisiin paremmin tunnistaa ja puuttua perheessä vallitsevaan väkivaltaan. Asenteita muuttamalla voitaisiin tarjota perheelle enemmän apua eikä vain välttämättömiä toimenpiteitä. Ilman tätä väkivallan kierrettä on vaikea katkaista.
Nainen voidaan leimata parisuhdeväkivallan aiheuttajaksi. Asenteet ovat syvällä yhteiskunnassamme, jotka muodostuvat jo lapsuudessa. Voidaan ajatellaan, että nainen voi omalla käyttäytymisellään vaikuttaa väkivallan syntymiseen. Parisuhdeväkivallassa myös mies syyllistää naista käyttämästään väkivallasta. Nainen uskoo lopulta omaan syyllisyyteensä ja alkaa tämän syyllisyyden, häpeän ja väkivallan pelon johdosta peitellä tai kaunistella kokemaansa väkivaltaa itselle ja muille sekä puolustella sen tekijää. Nainen haluaa onnistua omassa roolissaan puolisona, äitinä ja kodista huolehtijana sekä saavuttaa hyvän parisuhteen. Se tarkoittaa kulissien ylläpitämistä onnellisesta parisuhteesta, jonka väkivallasta puhuminen rikkoo.
Parisuhdeväkivalta voi jatkua perheen kodissa vuosikausiakin ilman, että kukaan huomaa naisen hätää. Tällöin nainen jää yksin asian kanssa ja se mahdollistaa väkivallan jatkumisen ja pahenemisen. Mies voi eristää naisen muista ihmisistä ja estää naisen avun hakemisen. Nainen voi myös tottua miehen käyttämään väkivaltaan ajan kuluessa, jolloin se normalisoituu osaksi parisuhdetta. Parisuhdeväkivalta voi myös jatkua jos nainen ei osaa tunnistaa kohtaamansa väkivaltaa väkivallaksi, kuten henkistä väkivaltaa. Parisuhdeväkivaltaa koskevan tiedon lisäämisellä voitaisiin helpottaa väkivallan tunnistettavuutta.
Viranomaisten asenteet voivat vaikuttaa parisuhdeväkivallasta puhumiseen ja avun hakemiseen. Nainen voi kokea, että hän ei saa tarvittavaa apua viranomaisten taholta tai hänen kertomuksensa joutuu arviointiin ja jopa hänen syyllistämiseensä. Tämän johdosta naiset eivät mielellään kerro kokemastaan väkivallasta. Väkivaltaisesta parisuhteesta lähteminen on vaikea prosessi, joka ei tapahdu hetkessä. Viranomaisia tulisi kouluttaa enemmän aiheen sensitiivisyydestä ja siitä miten he ottavat puheeksi parisuhdeväkivallan, jos he epäilevät naisen kärsivän siitä. Naista tulee myös osata ohjata eri auttamisjärjestelmien piiriin, jotta nainen ei jää yksin ja hänen väkivaltaisesta parisuhteesta irrottautuminen voisi tapahtua mahdollisimmin pian.
Parisuhdeväkivallan salattavuutta voidaan rikkoa siitä puhumalla, sekä sen syiden ja seurausten esiintuomisella. Mielestäni ihmisten tulisi rohkaistua puhumaan väkivallasta suoraan aina sitä epäiltäessä. Asenteiden pitää muuttua ja parisuhdeväkivalta tulee tuomita ja syyllistää sen tekijä! Naisen ei tule tuntea syyllisyyttä ja häpeää sen julkituomisesta vaan häntä tulee kannustaa kertomaan kokemuksistaan, jotta parisuhdeväkivalta tulee ilmi ja siihen voidaan puuttua viranomaisten tai lähipiirin toimesta,
Maarit Karvo
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Yhteensidotut – Parisuhdeväkivallan kiinnipitävä voima”.
(8)
Nuorisotyön ytimessä – Neiossa nuori kohdataan
Nuorisotakuun ja –politiikan ja nuorten todellisuuden kohtaamattomuus on aika ajoin nostettu esille, ja hyvästä syystä. (1) Nuorisotyöltä vaaditaan tulostavoitteellisuutta kuin pörssiyhtiöltä ikään, ja onnistumisen mittareiksi huolitaan nuoret, jotka on saatu pois työttömyys- ja kouluttautumattomuustilastoja rumentamasta.
Yhteisöllisyyden ja osallisuuden käsitteet vilisevät koulutuspoliittisissa teksteissä ja poliitikkojen puheissa taikasanojen tavoin syrjäytymistä poistavina tekijöinä, mutta talouden pyörissä ne ovat hioutuneet sanahelinäksi. Nuori nähdään kapeiden linssien läpi tulevaisuuden työntekijänä, osallisuus työelämään kiinnittymisenä ja yhteisöllisyys työ- ja opiskelupaikoilla automaattisesti syntyvänä liittymisen jälkituotteena. (2)
Todellisuus on muuta. Nuoren tie koulusta alan opintoihin ja töihin ei läheskään aina etene suoraviivaisesti, sillä nuori tarvitsee tilaa kokeilla erilaisia polkuja ja yhteisöjä sekä tulla kuulluksi ja hyväksytyksi. Resurssien kiristyksen myötä nuorisotyöstä uhkaa karsiutua pois sen ydin: sosiaalinen kasvatustyö, joka perustuu nuoren ja luotettavan aikuisen kohtaamiseen. (3)
Kunnat pyrkivät eroon seinistä nuorisotyön ympärillä, toisin sanoen tehostamaan tilojen käyttöä ja jalkauttamaan nuorisotyöntekijöitä sinne, missä nuoret liikkuvat. Olen kuitenkin vakuuttunut, että nuoria luokseen kutsuvalla tilatyöllä on merkittävä rooli aidon yhteisöllisyyden ja osallisuuden rakentumisessa. Sain etnografisen tutkielmani kautta tutustua Raha-automaattiyhdistyksen sekä Rovaniemen kaupungin tukemaan nuorisotyöhön Neiot – Tyttöjen Talolla, jossa yhteisöllisyys ja osallisuus saavat rakennuspalikoita talon kulttuurista sekä tyttöjen ja aikuisten välisestä vuorovaikutuksesta.
Fyysisesti koulu- ja muista instituutioista erillään seisovassa Tyttöjen Talossa ei vallitse valmiita nuorten välisiä hierarkioita. (4) Sen kodinomainen tunnelma, tasa-arvoinen tilatoteutus sekä tyttöjen tarpeiden mukaan muuttuvat tilat mahdollistavat yhteisöllisyyden ilman koulusta tai muista insituutioista saatuja sosiaalisia leimoja, kuten epäsuosittu tai syrjäytynyt. Kiusaamista ja ulossulkemista ei esiinny. Jos esiintyisikin, siihen olisi helppo puuttua yhteisöllisesti, sillä yhden palkatun ohjaajan lisäksi talolla toimii vapaaehtoisia, kaikenikäisiä isosiskoja.
Aikuisten ja nuorten välisissä kohtaamisissa tytöille annetaan huomiota ja huolenpitoa, neuvontaa ja tukea, ja heitä kannustetaan osallistumaan talon yhteisöön sekä muihin paikallisyhteisöihin. Vuorovaikutusta siivittää tyttöjen toivomat, heille maksuttomat aktiviteetit, kuten ruuanlaitto ja keilaaminen, ja niiden keskeltä kumpuava nauru.
Yhteisöllisyyteen kuuluu mahdollisuus osallistua yhteisön toimintaan omien toiveidensa ja voimavarojensa mukaisesti. Kun tyttö näkee omien toiveidensa konkretisoituvan ja oman vaikutusvaltansa talon toiminnassa, se rakentaa yhteisöllisyyden tunnetta.
Osallisuuteen kuuluu mahdollisuus määritellä, missä ja miten haluaa olla osallisena. Kun aikuisella on aikaa tutustua nuoreen ja päinvastoin, kun toiminnalla ei ole nuoren ulkopuolelta tulevaa päämäärää, se rakentaa osallisuutta hänelle tärkeissä asioissa ja pyrkimyksissä.
Yhteisöllisyyttä ja osallisuutta ei voi luoda työntämällä nuorta koulu- ja työelämään, jossa hänen elämäntilanteensa haasteisiin ei todellisuudessa pystytä vastaamaan. (2) Ilman nuorisotyöntekijän ja nuoren välistä aitoa kohtaamista nuori jää vaille kaipaamaansa tukea. Nuorisotyön ytimen muodostumiseen tarvitaan aikaa, joita resursseja oikein kohdistamalla voidaan nuorelle tarjota.
Heli Honkasilta
Lapin yliopisto
Lähteet
1 Mm. Tiitinen, Laura: Nuoren elämä ei ole putki. Tässä blogissa. Postattu 8.12.2015, viitattu 23.2.2016.
2 Souto, Anne-Mari 2014: Ohitettu nuoruus? Aikuismainen työelämäkykyisyys ja ammatillinen koulutus. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 158–161.
3 Cederlöf, Petri 2014: Tavallinen nuorisotyö ja nuorisotakuu. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 193–198.
Kylmäkoski, Merja 2007: Eteinen, vessa, keittokomero ja huone – Niistä on nuorisotila tehty. Teoksessa Hoikkala, Tommi & Sell, Anna (toim.): Nuorisotyötä on tehtävä. Menetelmien perustat, rajat ja mahdollisuudet. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura. Julkaisuja 76. Helsinki, 393–409.
4 Hämäläinen-Luukkainen, Jaana 2006: Nuorten tilattomuus koulussa. Teoksessa Kylmäkoski, Merja & Lind, Kimmo & Hintikka, Timo & Aittola, Tapio (toim.): Nuorten tilat. Sarja C. Oppimateriaaleja 9. HUMAK. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 70. Gummerus. Helsinki, 43–62.
(7)
Lukutaito on etuoikeus
Maailmassa on noin 780 miljoonaa aikuista, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa (1). Suurin osa luku- ja kirjoitustaidottomista aikuisista on naisia (2).
Nykysuomalaisille on itsestään selvää, että aikuinen osaa lukea. Suomessakin koko kansan kouluttaminen on silti suhteellisen tuore asia. Sata vuotta sitten meillä oli jo kansakouluja, muttei vielä yleistä oppivelvollisuutta – se saatiin vuonna 1921 (3). Siitä vielä sata vuotta taaksepäin opiskelu oli vain pienen eliitin etuoikeus. Sukujuuriaan miettimällä voi arvailla, olisiko itse lukutaitoinen, jos olot Suomessa eivät olisi muuttuneet.
Monissa maissa, joista Suomeen tullaan pakolaisina, lukutaito on edelleen harvojen etuoikeus. Esimerkiksi Afganistanissa vain noin 24 % aikuisista naisista osaa lukea. Sisällissodan repimässä Somaliassa koululaitoksella ei ole juuri edellytyksiä toimia. Monelta pakolaiselta koulu jää kesken myös pakomatkan takia.
Tietoyhteiskunta vaatii lukutaitoa
Suomeen tulijan lähtömaan kulttuurissa lukutaidon puute ei välttämättä ole ollut leimaavaa. Lukutaito ei myöskään aina ole ollut välttämätöntä arjessa selviytymiselle. Suomalainen tietoyhteiskunta kuitenkin perustuu lukutaidolle ja numeerisille taidoille enemmän kuin ehkä osaamme ajatellakaan.
Jopa niin arkinen asia kuin kaupassa käyminen vaatii lukutaidottomana maahan tulleelta aikuiselta paljon opiskelua. Kaikki eivät uskaltaudu yksin kauppaan vielä vuosien maassaolon jälkeenkään. Kaupassa on ensinnäkin osattava lukea tai ainakin tunnistaa tuotteiden nimet tietääkseen, mitä ostaa. On myös ymmärrettävä hinnat ja osattava käsitellä rahaa tai pankkikorttia.
Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulevilla aikuisilla on oikeus pitempään kotoutumisajan tukeen kuin muilla maahanmuuttajilla. Ennen varsinaisia kotoutumiskoulutuksen kursseja he voivat opiskella luku- ja kirjoitustaidon kursseilla.
Aikuisen on kuitenkin lasta vaikeampi oppia lukemaan. Myös uuden kielen oppiminen on vaikeampaa, kun aikaisempi koulutausta puuttuu. Pakolaisilla on usein myös traumoja, jotka vaikeuttavat kaikkea uuden oppimista. Vain harva lukutaitoa vailla maahan tullut aikuinen oppii lukemista ja suomen kieltä niin hyvin, että voisi – ainakaan nykyisellä vaatimustasolla – jatkaa ammatilliseen koulutukseen ja työllistyä.
Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulleet aikuiset ovatkin ryhmä, joka jää helposti syrjään kaikesta. Erityisesti naiset saattavat jäädä kodin seinien sisäpuolelle, näkymättömiin. Miehet liikkuvat usein kodin ulkopuolella naisia enemmän ja saattavat oppia suomen kielen suullisen taidon naisia paremmin, vaikka lukutaito puuttuisikin. Naisilta suhteet muihin suomalaisiin kuin viranomaistahoihin saattavat puuttua kokonaan.
Apua vapaaehtoisista?
Suhteet suomalaisiin olisivat tärkeitä niin kielen oppimisen kuin muun kotoutumisen kannalta. Vapaaehtoistoiminta on onneksi lisääntynyt myös kotouttamisessa. Esimerkiksi Rovaniemellä maahanmuuttajien sosiaalitoimisto koordinoi kotokaveritoimintaa (4). Mannerheimin Lastensuojeluliitolla on Ystäväksi maahanmuuttajaäidille –hanke (5) ja Helsingin Diakonissalaitos etsii maahanmuuttajaopiskelijoille kielikavereita (6).
Siltojen rakentaminen suomalaisten ja maahanmuuttajien kohtaamisille voisi kuulua yleisemminkin kotouttamistyöhön ja sosiaalityöhön maahanmuuttajien kanssa. Pelkkien viranomaiskontaktien avulla kotoutuminen jää ohueksi.
Miksi he sitten tulevat?
On selvää, että kouluja käymättömien ihmisten vastaanottaminen on Suomelle kalliimpaa kuin valmiiksi koulutetun työvoiman vastaanottaminen. Suurin osa luku- ja kirjoitustaitoa vailla olevista aikuisista tulijoista on pakolaisia. Suomi on allekirjoittanut pakolaisten vastaanottamisesta kansainvälisiä sopimuksia, muun muassa Geneven sopimuksen (7). Geneven sopimuksessa on syrjintäkielto, joka kieltää pakolaisten valikoimisen heidän ominaisuuksiensa perusteella.
Kun puhutaan pakolaisista, puhutaan ihmisistä, jotka ovat avun tarpeessa. Avun tarpeen mukaisesti heitä on myös autettava – ei siis esimerkiksi koulutuksen tai muiden hyötynäkökohtien perusteella.
Eila Mustaparta
Lapin yliopisto
Lähteet
-
-
- EU-Speak. Uutiskirje #1. Lokakuu 2015. https://research.ncl.ac.uk/media/sites/researchwebsites/eu-speak2/EU-SPEAK3%20julkistaa%20tiedon%20uudesta%20Erasmus+-rahoituksesta.pdf
- http://www.uis.unesco.org/literacy/Documents/fs32-2015-literacy.pdf
- http://www.minedu.fi/etusivu/arkisto/2009/0511/koulun_penkille.html
- http://www.rovaniemi.fi/fi/Palvelut/Perhe–ja-sosiaalipalvelut/Maahanmuuttajasosiaalityo/Kaveriksi-kotopolulle
- http://uudenmaanpiiri.mll.fi/toiminta/ystavaksi-maahanmuuttajaaidille/
- http://www.kansalaisareena.fi/valikko/wp-content/uploads/2015/06/Laura-Hakoköngas.pdf
- http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1968/19680077/19680077_2
-
(6)
Perhesurmiin puuttumisen mahdollisuudet
Perhesurmat ovat harvinainen ilmiö ja media uutisoi niistä yllättävinä tekoina. Perhesurmien taustalla on kuitenkin useita riskitekijöitä, joita läheiset ja viranomaiset eivät aina ole huomanneet tai eivät ole osanneet suhtautua niihin riittävän vakavasti.
Perheissä on ollut väkivaltaa ennen surmatekoja, mutta perheiden välillä on eroja väkivallan muodoissa ja siinä, kuinka paljon väkivaltaa on ollut. Väkivalta on ollut fyysistä, henkistä tai puolison kontrollointia. Väkivallan alku ja kulku eivät käy tarkasti vaiheittain ilmi, mutta perheissä on havaittavissa väkivallan kierre. Aluksi väkivallaton kumppani alkaa vastata toisen osapuolen käyttämään väkivaltaan väkivallalla ja näin väkivalta tuottaa lisää väkivaltaa (1).
Joissakin perheissä poliisit on soitettu kotiin paikalle väkivaltatilanteen vuoksi. Eräässä perheessä poliisit olivat rauhoittaneet tilanteen paikan päällä eikä ketään viety putkaan. Poliisien pitäisi aina perheväkivaltatilanteissa ohjata asiakkaat sosiaali- ja terveyspalveluihin käsittelemään väkivallan taustalla olevia ongelmia, sillä ne eivät poistu, vaikka tilanne sillä hetkellä rauhoittuukin.
Väkivallan lisäksi perhesurmien pitkäaikaisia riskitekijöitä ovat parisuhteen ongelmat, ero tai eroaikeet, taloudelliset ongelmat, riippuvuudet, persoonallisuushäiriöt ja vaikeudet yhteishuoltajuudessa. Lisäksi surmaajilla oli ollut unettomuutta ennen surmia. Surman taustalla on usein monia eri riskitekijöitä ja tilannetta voidaan kuvata konfliktien kasautumisena (2).
Palvelujärjestelmässämme on palveluita, jotka kohdentuvat perhesurmien pitkäaikaisiin riskitekijöihin. Esimerkiksi vanhempien välien ollessa riitaisat voidaan yhteishuollossa lapsen siirtyminen vanhemmalta toiselle toteuttaa valvottuna vaihtona, jolloin työntekijä on vaihtotilanteessa läsnä. Surmaperheissä palveluita ei kuitenkaan ole käytetty tai niitä on käytetty vähän.
Miksi perheet eivät ole hakeneet apua ongelmiinsa? Yhtenä merkittävänä tekijänä on ollut haluttomuus puhua ongelmista. Erityisesti surmaajalla on voinut olla tarve menestyä ja pitää yllä kulissia. Mielentilatutkimuksissa persoonallisuushäiriöt on nähty yhtenä esteenä avun hakemiselle. Joissakin perheissä tapahtumat ovat edenneet niin nopeasti, ettei apua ole ehditty hakea. Osa perheistä oli joskus hakenut apua ongelmiinsa, mutta ei surmia edeltäneenä aikana. He olivat kokeneet, etteivät olleet apua saaneet. Huonot kokemukset avun saamisesta voivat olla esteenä avun hakemiselle myöhemmin uudelleen.
Haasteet palvelujärjestelmälle
Ammattilaisten näkökulmasta perhesurmien ennakointi on vaikeaa, sillä riskitekijät ovat dynaamisia ja riskin suuruus vaihtelee. Lisäksi surmaajan mielentila voi muuttua äkillisesti esimerkiksi itsetuhoiseksi. Tilanteen ymmärtämiseksi ammattilainen tarvitsee paljon tietoa surmaajasta ja perheestä pitkältä ajalta. (3.) Perusteellinen perehtyminen asiakkaiden elämäntilanteeseen on kuitenkin mahdotonta, jos asiakkailla ei ole halua puhua ongelmistaan. Lisäksi tietojen keräämistä voivat haitata lyhyet tapaamis- ja vastaanottoajat, epäselvyydet tietojen vaihtamisesta ammattilaisten välillä sekä työntekijöiden vaihtuvuus.
Esteenä oikeanlaiselle avun saamiselle voi olla perheiden tavallisuus, joka saattaa harhauttaa ammattilaista. Perheet ovat usein ydinperheitä, vanhemmat ovat hyvin koulutettuja ja työssäkäyviä eikä surmaajiin voi liittää tyypillisiä henkirikoksen tekijän piirteitä. Auttamisen mahdollisuudet edellyttävät ammattilaiselta valmiutta katsoa asioita toisin (4).
Perhesurmien pitkäaikaiset riskitekijät, niiden muuttuminen sekä avun hakemisen ja saamisen kysymykset herättävät pohtimaan kohdattavien asiakkuuksien vaativuutta ja antaako koulutus ammattilaisille riittävät valmiudet kohtaamisiin.
Sari Veikanmaa
Lapin yliopisto
Lähteet
-
-
- Säävälä, Hannu & Nyqvist, Leo & Salonen, Santtu 2006: Väkivallan tekijän taustaa. Teoksessa Säävälä, Hannu & Pohjoisvirta, Riitta & Keinänen, Eero & Salonen, Santtu (toim.): Mies varikolle. Apua lähisuhdeväkivaltaan. Oulun ensi- ja turvakoti ry. Oulu, 31–55.
- Harper, Dee Wood & Voigt, Lydia 2007: Homicide Followed by Suicide. An Integrated Theoretical Perspective. Homicide Studies 11(4), 295–318.
- Sachmann, Mark & Harris Johnson, Carolyn Mary 2014: The Relevance of Long-Term Antecedents in Assessing the Risk of Familicide-Suicide Following Separation. Child Abuse Review 23(2), 130–141.
- Hurtig, Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2014: Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. UNIpress. Kuopio, 250–280.
-
(5)
Lapsen kengissä aikuissosiaalityössä
Uutisoinnin perusteella lasten pahoinvointi vaikuttaa lisääntyvän hyvinvointiyhteiskunnassa. Lastensuojelun resurssit ovat ahtaalla. Aikuisten sosiaalihuollon palveluita ei ole hyödynnetty riittävästi lastensuojelun työmuotona. Lasten huomioinnin ajatellaan kuuluvan lastensuojeluun.
Aikuissosiaalityön toimintakentällä ensisijaisina asiakkaina ovat aikuiset, mutta sosiaalihuollon toteutuminen vaikuttaa myös perheen lapsen tilanteeseen. Aikuissosiaalityössä työskentelevillä sosiaalityöntekijöillä on ymmärrys vanhemman tilanteen vaikutuksesta lapseen, mutta konkreettisista työtavoista ja -käytänteistä on puute.
”Lapset näkkyy perhetiedoissa ja paperilla. Otetaan ne (lapset) tulona huomioon”
Lapsen elämään vaikuttavia päätöksiä tehdään esimerkiksi toimeentulotuki-, päihde- ja mielenterveystyössä, jotka ovat aikuissosiaalityön keskeistä toiminta-aluetta. Lasten huomioiminen ja näkyväksi tekeminen tulee tapahtua näissä kohtaamisissa. Lapsi on aina asiakas, kun sosiaalihuoltoa hakevassa, käyttävässä tai sen kohteena olevassa perheessä on lapsi. Konkreettisimmin lapsen asiakkuus näkyy toimeentulotukityössä. Lapsilisät otetaan perheelle tulona huomioon. Lapset toimivat myös perusteena myöntää perheelle harkinnanvaraista toimeentulotukea esimerkiksi vuokrarästeihin.
Lapsi vanhemman varjossa
Lasten kodin ulkopuolelle sijoittamisen syyt liittyvät usein vanhempien elämän haasteisiin kuten heidän päihde- ja mielenterveysongelmiin, jaksamattomuuteen, perheristiriitoihin, avuttomuuteen, osaamattomuuteen ja taloudellisiin ongelmiin (1,2,3). Siitä huolimatta aikuissosiaalityöntekijät eivät olleet huolestuneita vanhemmuuteen liittyvistä kysymyksistä. Lasten huomioiminen aikuissosiaalityön toimintakentällä on työntekijälähtöistä ja tilannesidonnaista eikä siihen myöskään ole yhteneväisiä toimintatapoja. Uudistunut sosiaalihuoltolaki (1302/2014) velvoittaa kuntaa tarjoamaan avohuollon palveluita perheelle ilman lastensuojeluasiakkuutta.
”Asiakkaana yleensä aina perheen aikuinen – Hakemuksen jättäjä”
Sosiaalipalvelut on usein kunnissa organisoitu elämänkaariajattelumallin mukaisesti. Se ohjaa sosiaalityöntekijöitä kohdentamaan työnsä oman asiakaskuntansa mukaan. Se näkyy sosiaalityöntekijöiden tavassa puhua asiakkaista yksilöinä. Työ on myös tekijänsä näköistä ja sitä voi tehdä monella tapaa sosiaalityöntekijän oman kiinnostuksen mukaan.
Lasten omaa ääntä, osallisuutta ja toimintaa ei voi sivuuttaa. Lapsissa on tulevaisuus. Heidän hyvinvointinsa tulee ottaa huomioon kaikissa palveluissa, joissa työskennellään aikuisten asiakkaiden kanssa, joilla on alaikäisiä lapsia. Jotta lapsi tulee huomioiduksi aikuissosiaalityössä, hänet täytyy ensin tehdä näkyväksi aikuisille suunnatuissa palveluissa.
Marja Sundqvist
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro graduun sosiaalityöntekijöiden kokemuksia lasten huomioimisesta ja osallisuudesta aikuissosiaalityössä.
-
-
- Heino, Tarja 2007: Keitä ovat uudet lastensuojelun asiakkaat? Tutkimus lapsista ja perheistä tilastolukujen takana. THL-raportti. Helsinki. Valopaino Oy.
- Myllärniemi, Anniina 2006: Huostaanottojen kriteerit pääkaupunkiseudulla. Selvitys pääkaupunkiseudun lastensuojelun sijoituksista. Helsinki: SOCCA.
- Kestilä, Laura & Paananen, Reija & Väisänen, Antti & Muuri, Anu & Merikukka, Marko & Heino, Tarja & Gissler, Mika 2012a: Kodin ulkopuolelle sijoittamisen riskitekijät. Rekisteripohjainen seurantatutkimus Suomessa vuonna 1987 syntyneistä. Yhteiskuntapolitiikka 77:1. 34−52.
-
(4)
Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia arjesta ja ikääntymisestä
Ikääntyneiden kehitysvammaisten odotettavissa oleva elinikä nousee muun väestön lailla, mutta heidän kokemuksensa ovat jääneet taka-alalle. Myös kehitysvammaisten ikääntymiseen tulee kiinnittää huomiota, ja pyrkiä kehittämään heille tarjottavia palveluita sekä huomioida yksilöiden erilaiset toivomukset arkea koskien.
Kehitysvammaisiin suhtautuminen on ollut negatiivista kautta historian, aina viime vuosikymmenille saakka. Kehitysvammaisten kohtelu ja suhtautuminen on vaihdellut laitoksiin eristämisestä säälimiseen. 1970-luvun taitteessa myös Suomessa alkoi liike, jolla pyrittiin purkamaan kehitysvammaisten laitosasumista, ja tuomaan kehitysvammaiset lähemmäksi muuta yhteiskuntaa. (1) Tämän liikkeen, kehitysvammaisten asioita ajavien järjestöjen sekä hyvinvointipalvelujen paranemisen myötä kehitysvammaisten ikääntyminen mahdollistuu muun väestön lailla.
Usein kehitysvammaisia koskevissa tutkimuksissa kuullaan kehitysvammaisten omaisten tai heidän kanssaan työskentelevien henkilöiden ääntä. Ikääntyneet kehitysvammaiset ovat harvoin tutkimuksen tiedontuottajina, vaikka heidän kuulemisensa olisi tärkeää. Tutkimuksessani keskitynkin heidän kokemuksiensa kuuntelemiseen arjesta sekä heidän ajatuksistaan ikääntymisestä.
Arjesta mielekästä
Myös ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää arjen sujuminen mielekkäästi. Päivä- ja toimintakeskukset ovat monelle merkityksellisiä paikkoja sekä niiden tarjoamien aktiviteettien että sosiaalisten suhteidensa vuoksi. Käsillä tekeminen koetaan tärkeänä osana arkea, oli kyseessä sitten työt tai harrastusmielessä käsitöiden tekeminen.
Oma tupa, oma lupa
Ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää oma koti ja sen sopivuus omiin tarpeisiin. Koti on tärkeä riippumatta asumis- ja tukimuodoista. Oman huoneen sisustaminen omalle silmälle miellyttäväksi, tärkeiden tavaroiden tuominen entisestä kodista sekä kodin yksityisyys auttavat ikääntynyttä kehitysvammaista tuntemaan huoneensa kodiksi. Itsenäisesti asuvilla yksityisyys ja itsenäisyys toteutuvat automaattisemmin, sillä heidän kodissaan ei ole ympärivuorokautista henkilökuntaa.
Ikääntyneille kehitysvammaisille, niin kuin muillekin, on sosiaalinen tuki välineellistä tukea arvokkaampaa.
Sosiaaliset suhteet ovat merkityksellisiä myös ikääntyneille kehitysvammaisille. Naapurit, päivä- ja toimintakeskusten henkilökunta sekä muut asiakkaat ja omaiset ovat tärkeimpiä sosiaalisia suhteita. Sosiaaliset suhteet mahdollistavat keskustelun kulloinkin mieltä painavista asioista. Sosiaalinen tuki voi vaikuttaa positiivisesti terveyteen tai vähentää stressin aiheuttajien negatiivisia vaikeuksia (2). Asumismuoto voi vaikuttaa sosiaalisten suhteiden määrään. Yksin asuvien kehitysvammaisten sosiaaliset suhteet ovat riippuvaisia heidän omasta aktiivisuudesta, kun taas ryhmäkodeissa on enemmän ihmisiä lähellä arjessa.
Terveys on merkityksellinen ikääntyneiden kehitysvammaisten elämässä, sillä hyvä terveydentila mahdollistaa asumisen haluamallaan tavalla. Esimerkiksi tuetussa ryhmäkodissa asutaan ilman ympärivuorokautista apua. Luonnollisesti terveys vaikuttaa myös liikkumiseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Moni haastateltava koki terveytensä tärkeäksi, mutta ei itsestäänselvyydeksi. Heillä oli halua pitää hyvää huolta itsestään ja terveydestään.
Aktiivisuutta on monenlaista!
Ikääntyneiden kehitysvammaisten osallistuminen yhteiskuntaan omien kykyjen ja mahdollisuuksien mukaisesti on tärkeää henkilön itsensä lisäksi myös ympäristölle. Tuottava aktiivisuus voi olla tärkeä osa tyytyväistä vanhenemista (3). Tuottava aktiivisuus voi olla palkka- tai vapaaehtoistyötä. Tutkimukseni kehitysvammaiset tuottavat ympäristölleen muun muassa käsitöitä, musiikkia ja paljon sosiaalista hyvää. Yksi haastateltavista huolehti lähellä asuvasta liikuntarajoitteisesta henkilöstä.
Ikääntyneiden kokemukset ja elämäntarinat tuottavat arvokasta tietoa. Huomiota tulisi kiinnittää enemmän myös niiden yksilöiden kokemuksiin, joiden kommunikointikeinot ovat rajalliset. Heilläkin on omat tarinansa, jotka ansaitsevat tulla kuulluksi.
Tiia Pelkonen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkimukseen Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia ikääntymisestä ja arjesta. Teemahaastattelu onnistuneen vanhenemisen pohjalta.
Lähteet
(1) Repo, Marjo 2012: Historiasta nykypäivään. Teoksessa Malm, Marita & Matero, Marja & Talvela, Eeva-Liisa (toim.): Esteistä mahdollisuuksiin. Vammaistyön perusteet. 3.painos. 13–32
(2) Rowe, John & Kahn, Robert 1987: Human Ageing: Usual and successful. Teoksessa Science. 237. 142–149.
(3) Rowe, John & Kahn, Robert 1997: Successful Aging. Teoksessa The Gerontologist. Volume 37. Number 4. 433–440.
(3)
Ikääntyneet internetin ihmemaassa
Tilastokeskuksen mukaan 68 prosenttia 65-74−vuotiaista on käyttänyt internetiä viimeisen kolmen kuukauden aikana (3). Tämän päivän kolmasikäläiset ovat aktiivisia osallistujia ja vaikuttajia, joista suuri osa ylläpitää sosiaalisia suhteita monin tavoin.
Suurten ikäluokkien tulolla eläkeikään on vaikutuksia mm. mediamaailmaan, yhdistystoimintaan ja yhdyskuntaelämään Eläkeläisten sosiaalinen ja fyysinen liikkuvuus on lisääntymässä, samoin terveyteen ja kunnonkohotukseen liittyvät tuotteet ja palvelut kiinnostavat kolmasikäläisiä. (1) Heillä on kiinnostusta, aikaa ja varaa osallistumiseen sekä harrastamiseen. Tämä näkyy lisääntyvänä ikääntyneiden määränä yhteiskunnan eri toiminnoissa, kuten politiikassa, yhdistys- ja vapaaehtoistoiminnoissa.
Mä olen paljon kaikissa yhteiskunnallisissa asioissa mukana.
Kolmas ikä alkaa useimmiten eläkkeelle jäännin myötä. Sitä kuvataan henkilökohtaisten aikaansaannosten täydellistymisenä ja silloin yksilö on vapaa toteuttamaan henkilökohtaisia tavoitteitaan. Väestörakenteen jatkuvasti vanhetessa vanhempien ikäryhmien vaikutusvalta ja asema yhteiskunnan valtajärjestelmässä saattaa vain kasvaa. (2)
Nyt eläkkeellä on aikaa ja uteliaisuus on lisääntyny.
Tekniset ratkaisut tehty nuorten ehdoilla
Kolmasikäläiset ovat ahkeria internetin käyttäjiä. He tekevät siellä tilauksia ja seuraavat yhteisöpalveluita, aivan kuten muutkin. Jopa 34 prosenttia kolmasikäläisistä käyttää internetiä useita kertoja päivässä. (3)
Haasteet syntyvät siitä, että useimmat tekniset ratkaisut on tehty nuorten ja terveiden ihmisten ehdoilla, jotka ovat kasvaneet tekniikan parissa. Nykyään suuri osa julkisten ja yksityisten palvelujen asiointia tapahtuvat tietotekniikan avulla. Samoin kuin pankki-, tapahtuma, terveys- ja neuvontapalvelut hoituvat tietotekniikan avulla. Ikäihmiselle esimerkiksi erilaisten tuotteiden, kuten elektroniikan, etujen ja haittojen hahmottaminen voi olla vaikeaa vähäisten teknisten tietojen ja taitojen vuoksi. Sen vuoksi ikääntynyt on usein myyjien, palveluntuottajien tai asentajien armoilla. (4)
Huonoja puolia voi tulla, että siellä joutuu huijatuksi tai sitä käytetään väärin.
Ikääntyminen ei ole tehty yhdestä muotista
Vaikka ikääntyminen on monimuotoistunut viime vuosina, tuottaa mainonta ja media kuvaa aktiivisesta ikääntyvästä joka osaa, tuottaa ja osallistuu monin eri tavoin yhteiskunnassa. Kuitenkaan kaikki eivät tähän muottiin istu.
Ikääntyneiden syrjäytyminen tietoyhteiskunnasta on iso ongelma, mihin täytyy kiinnittää huomiota. Kun tieto ja asiointi ovat yhä enemmän sähköisessä muodossa, teknologian käytön vaikeudet voivat aiheuttaa ikääntyneille jopa isoja taloudellisia menetyksiä. (5)
Internet tarjoaisi keinoja yhteydenpitoon ja osallistumiseen varsinkin niille ikääntyville, joiden liikkuminen ulkomaailmassa on terveydellisistä tai muista syistä rajoittunut. Hyvävoimaiset ikääntyvät hakeutuvat usein itse oppimaan uutta tai hakemaan tietoa. Taas ne, joilla ei ole aikaisempaa kokemusta tekniikasta, jäävät entistä enemmän syrjään tietoyhteiskunnasta. Haasteena on se, miten ikääntyville suunnitellut teknologiahankkeet löytävät juuri syrjäytymisvaarassa olevat.
Paula Isokangas
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu tutkielmaan nimeltään ”Niin on helppo surffailla eteenpäin” Kolmasikäläisten kokemuksia yhteisöllisestä mediasta ja sen vaikutuksista sosiaaliseen pääomaan.
Lähteet
Karisto, Antti 2004: Kolmas ikä: Uusi näkökulma väestön vanhenemiseen. Ikääntyminen voimavarana. Tulevaisuusselonteon liiteraportti 2004. Luettavissa osoitteessa http://hdl.handle.net/102244/4042 (93.)
Jyrkämä, Jyrki 2001: Teoksessa Lapsuudesta vanhuuteen Iän sosiologiaa. Toimittaneet Anne Sankari ja Jyrki Jyrkämä Vastapaino Gummerrus Kirjapaino Oy Jyväskylä 2001. s.309
Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttö [verkkojulkaisu].ISSN=2341-8699. 2014. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 28.7.2015].Saantitapa: http://www.stat.fi/til/sutivi/2014/sutivi_2014_2014-11-06_tie_001_fi.html
Leikas, Jaana 2008: Ikääntyvät, teknologia ja etiikka. Luettavissa osoitteessa: http://www.vtt.fi/inf/pdf/workingpapers/2008/W110.pdf (s.57-58.)
Koskinen, Simo & Riihiaho, Sinikka 2007: Kolmas ikä elämänvaiheena. Teoksessa Kolmasikäläisten elämää pohjoisissa kaupungeissa. KaupunkiElvi-hankkeen tutkimustuloksia. Koskinen, Simo & Hakapää, Liisa & Maranen, Pirk-ko & Piekkari, Jouni (toim.) Lapin Yliopistopaino Rovaniemi 2007.(33-34.)
(2)
Moniammatillinen yhteistyö, haastavaa mutta palkitsevaa!
”Mehän tehhään tää yhessä, että meilon verkosto ja sitten niin ja näin ja …hirvee pettymys, että ei se hankekaan tee mittään, ei ne saa mittään aikaan …että sitähän taottiin vaikka kuinka pitkään päähän ihmisille, että ei tää oo mikkään mappi Ö, johon tungetaan niinko kaikki …pittää yhesä näitä edelleen tehä.” Haastateltavan kommentti moniammatillisen työryhmän työskentelystä.
Pro gradu tutkielmani käsittelee moniammatillista yhteistyötä Kemin kuntakokeiluhankkeessa työntekijöiden kokemana. Yhteistyö moniammatillisessa ryhmässä voi osoittautua haasteelliseksi. Yksi työntekijä kuvaili kokemustaan seuraavasti: ”Ittele oli niinko, ei järkytys, mutta jollakilaila, että onko tosi, että mikkään ei ole kahessakymmenessä vuessa muuttunu. Perusasioista pittää lähteä vieläki. Ja mitä haastavampi on se ongelma, mitä vaikeampi se haaste tai isompi se juttu, joka pittää ratkassa, niin sen hankalampaa on se yhteistyö.”
Sosiaalialalla ratkotaan monimutkaisia ongelmia ihmisten elämässä. Moniammatillisessa yhteistyössä eri alojen asiantuntijat jakavat valtaa, tietoa ja osaamistaan. Se on myös ryhmätoimintaa ja asiantuntijoiden vuorovaikutusta. Moniammatillisuus tuo yhteistyöhön useita eri tiedon ja osaamisen näkökulmia, joita hyvä lopputulos vaatii. Yhteistyö on usein työtä yli sektorirajojen. (1, 2).
Mitä taitoja yhteistyössä tarvitaan? Moniammatillisessa yhteistyössä on tärkeää tuntea yhdessä työskentelevien ammattiryhmien ajattelua ja toimintatapoja sekä hahmottaa oma osuus ja sen merkitys tavoitteen saavuttamisessa (1). Moniammatillinen yhteistyö edellyttää: vastuunottoa, selkeää käsitystä omasta tehtävästä, toisten asiantuntijuuden kunnioittamista, kuuntelu- ja vuorovaikutustaitoja sekä kokonaisuuksien ymmärtämistä. Työntekijän ammatillinen osaaminen ja työorientaation tiedostaminen luovat pohjan ammatilliseen toimintakulttuuriin osallistumiselle ja yhteistoiminnalle. (3, 4).
Hyvä vuorovaikutus edistää yhteistyön sujumista työryhmässä. Asiantuntijuuden jakaminen tulee joustavammaksi, jos ihmiset voivat olla toistensa kanssa vuorovaikutuksessa toistuvasti ilman virallisiakin yhteyksiä. Ongelmat tulee ratkaista heti niiden synnyttyä, sillä pitkittyessään niillä on tapana myös monimutkaistua.
Puhuminen kannattaa, kuten eräs haastateltava toteaa: ”Onhan se tietysti haasteellista, sanotaanko että niinko päästä samale ajatukselle, että ku kuitenki monelta kantilta katotaan …tokihan näitä yhteentörmäyksiä välillä on ja eri näkökantoja asioihin, mutta tuota puhumallahan niistä selviää.”
Roolit jäsentävät yhteistyötä. Ryhmätoiminnassa osallistujilla on aina jonkin rooli, joko annettuna tai omaksuttuna. Virallinen rooli muodostuu asiantuntijuuden ja mahdollisen ryhmän antaman roolin kautta. Esimerkiksi puheenjohtajan rooli, jolla on suuri merkitys yhteistyön toimivuuteen ryhmässä. Epävirallinen rooli puolestaan muodostuu persoonallisuuden piirteistä, tavoista ja käyttäytymisestä ryhmässä. Tämäkin rooli vaikuttaa huomattavasti henkilön asemaan ryhmässä. Jokainen tulee ryhmään omana persoonanaan. (5).
Työntekijöiden on hyvä tunnistaa oma roolinsa työryhmässä ja toimia sen mukaisesti yhteinen tavoite huomioon ottaen. Haastateltava kommentoi: ”Minusta meilon ammatin takia jo tietty rooli ja tuota ei sitä oo syytä purkaa. Se roolihan täsmentyy sitten, että mitä aletaan tekemään, mitä prosessia viiään yksin etteenpäin ja mitä viiään yhessä etteenpäin. Se on sitten sitä hienosäätöä, että kuka ottaa minkäki asian.”
Toimivassa yhteistyössä korostuvat hyvät keskinäiset ihmissuhteet, toinen toistensa auttaminen ja ryhmän jäsenten keskinäinen avoimuus. Näin syntyy joustava, yhteisöllinen, tehokas ja ennen kaikkea palkitseva yhdessä työskentely
Eija Kvist
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Tätähän pittää niinkö yhessä tehä”. Moniammatillinen yhteistyö työntekijöiden kokemana.
Lähteet
-
-
- Karila, Kirsti & Nummenmaa, Anna Raija 2001: Matkalla moniammatillisuuteen. Kuvauskohteena päiväkoti. WS Bookwell Oy. Juva.
- Myllärinen, Anna Riitta & Tast, Eeva 2001: Sosiaalialan uuden asiantuntijuuden rakentuminen koulutuksen ja työelämän yhteistyönä. Hämeen ammattikorkeakoulu. Saarijärvi.
- Isoherranen, Kaarina 2008: Yhteistyön uusi haaste – moniammatillinen yhteistyö. Teoksessa Isoherranen, Kaarina & Rekola, Leena & Nurminen, Raija: Enemmän yhdessä. WSOY Oppimateriaalit Oy. Helsinki.
- Kontio, Mari 2010: Moniammatillinen yhteistyö. Tukeva – hanke. Siberia Oy. Oulu.
- Isoherranen, Kaarina 2005: Moniammatillinen yhteistyö. WSOY. Dark Oy. Vantaa.
- Launis, Kirsti 1994: Asiantuntijoiden yhteistyö perusterveydenhuollossa. Käsityksiä ja arkikäytäntöjä. Stakes Tutkimuksia 50. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.
-
(1)
Voimaantuneen vanhemmuuden rakentaminen eron jälkeen
Lasten asiat ovat tulleet hoidetuksi lastenvalvojan ansiosta, sillä meillä vanhemmilla ei ole muutoin ollut puheyhteyttä toisiimme.
Vanhempien erilleen muuton ja eron kokee Suomessa vähintään 30 000 lasta vuodessa. Ero lapsiperheessä on koko perhettä mullistava muutos ja yksi henkilökohtaisen elämän suurimmista kriiseistä, vaikka se nähtäisiinkin positiiviseksi muutokseksi ja uudeksi aluksi. Ero tuo mukanaan lukuisia uusia tilanteita, joihin vain harva voi ja osaa varautua etukäteen.
Useimmiten eron jälkeen vanhemmat pyrkivät päättämään lastensa asioista yhdessä, ja suurimmassa osassa tapauksista yhteishuoltajuus onnistuu. Aikuisten keskinäinen suhde ei pääty eron jälkeen – tai ainakaan sen ei tulisi päättyä, mikäli heillä on yhteisiä lapsia. Suh¬de muuttuu eron jälkeen parisuhteesta vanhemmuussuhteeksi, jota pidetään yllä lasten asioiden yhdessä hoitamiseksi.
Onnistunut yhteistyö vanhempien välillä vähentää esimerkiksi käytöshäiriöitä ja oppimisvaikeuksia eroperheiden lapsilla (1).Vanhempien toimiva suhde erosta huolimatta myös vahvistaa lapsen itsetuntoa, tasapainottaa tunne-elämää ja auttaa ongelmanratkaisutaitojen kehittymisessä ja itsenäistymisessä. Eron jälkeiset vanhemmuuden onnistumisen kokemukset luovat pohjaa myös oman elämän uudelleenrakentamiselle.
Mihin eroperhe tarvitsee lastenvalvojaa?
Eikä tommosia sopimuksia yksin osais tehdä, et jos ei ois apua saatavilla, niin ois varmaan ihan kuutamolla, et miten toimitaan.
Erotilanteessa vanhempia auttaa sosiaalityöntekijä, joka työskentelee lastenvalvojan nimikkeellä. Lastenvalvoja on lapsiperheen erotilanteen juridiikan ja sosiaalisten suhteiden asiantuntija. Lasten-valvojan tärkein työtehtävä on varmistaa lapsen edun toteutuminen vanhempien päättäessä hänen asumisestaan ja ela¬tuksestaan.
Vanhemman voimaantuminen tarkoittaa onnistunutta vanhemmuuden uudelleenrakentamista parisuhteen päättymisen jälkeen. Lastenvalvojan toiminnalla on vaikutusta siihen, kuinka se onnistuu.
Erovanhemmat tarvitsevat tukea, neuvoja ja hyväksyntää
Vanhemmat kritisoivat eniten lastenvalvojan kuuntelemattomuutta, tuen ja auktoriteetin puuttumista sekä vanhemman näkemyksen vähättelyä lasten asioista sovittaessa. Näiden asioiden voidaan katsoa vaikuttaneen myös vanhemman voimaantumisen kokemukseen – tai sen puuttumiseen.
Voimaantumista voi kuitenkin tapahtua lastenvalvojan työn seurauksena. Haastattelemani vanhemmat olivat kokeneet voimaantumista seuraavien asioiden myötä:
-
-
- luottamuksen syntymisestä työntekijän ja vanhemman välille
- hyväksynnän kokemuksesta
- tuen ja konkreettisen avun saamisesta
- taloudellisen vastuunjakamisen onnistumisesta vanhempien välillä
-
Nämä kokemukset ovat auttaneet vanhempia elämässä ja vanhemmuudessa eron jälkeen. Vanhemman selviytyminen erosta vaikuttaa väistämättä myös lapsen sopeutumiseen ja selviytymiseen. Lastenvalvojan työn keskeisenä tavoitteena voidaan pitää voimaantuneen, erosta selvinneen vanhemmuuden saavuttamista – tällöin työn tuloksena olisi todennäköisesti myös voimaantunut ja vahva, vanhempien erosta selvinnyt lapsi.
Riikka Ylisaukko-oja
Lapin yliopisto
Kannanotto perustuu pro gradu tutkielmaan: Voimaantunut vanhemmuus, laadullinen tutkimus vanhempien kokemuksista perheasioiden sovittelutyössä
Lähteet
1. Ks. esim. Margulies, Sam 2007: Working with Divorcing Spouses: How to Help Clients Navigate
Vanhemmille tarjottava eronjälkeinen tuki tukee myös lapsen etua
Eron jälkeen useat vanhemmat laativat sopimuksia lapsen huollosta, asumisesta, tapaamisesta ja elatuksesta. Eroon liittyy usein kipeitä tunteita ja lasten asioista sopiminen ex-puolison kanssa voi olla haastavaa. Rovaniemellä on kehitetty toimintamalli, jossa vanhemmille tarjotaan tukea erotilanteeseen osana sopimusten laatimista.
Rovaniemellä lastenvalvojan palvelut järjestetään osana perheoikeudellisia palveluja. Rovaniemen perheoikeudellisissa palveluissa on kehitetty Uuden eron prosessi -niminen toimintamalli. Uuden eron prosessi on tarkoitettu vanhemmille, jotka ovat laatimassa ensimmäistä kertaa lapsia koskevia sopimuksia. Usein kyseessä on tuore erotilanne.
Uuden eron prosessissa molemmille vanhemmille varataan ensin omat yksilökeskusteluajat perheoikeudellisten palveluiden sosiaalityöntekijän luokse. Yksilökeskusteluaikoja seuraa vanhempien yhteinen keskusteluaika sosiaalityöntekijän kanssa. Keskusteluaikojen tarkoituksena on tarjota vanhemmille tukea erotilanteeseen, eronjälkeiseen vanhemmuuteen sekä lasten asioista sopimiseen. Sosiaalityöntekijä osallistuu myös vanhempien sopimusneuvotteluun, jossa lapsia koskevat sopimukset laaditaan. Lastenvalvoja ja sosiaalityöntekijä toimivat sopimusneuvottelussa työparina.
Uuden eron prosessi on kehitetty Rovaniemellä työskentelevien lastenvalvojien ja sosiaalityöntekijöiden toimesta. Uuden eron prosessi on ollut Rovaniemen perheoikeudellisissa palveluissa käytössä elokuusta 2019 lähtien. Uuden eron prosessin kehittäminen sai alkunsa, sillä tuoreissa erotilanteissa sopimusneuvottelut olivat käyneet entistä haastavammiksi ja riitaisammiksi. Riitaisissa erotilanteissa ja käsittelemättömien tunteiden vallassa lapsen etu on vaarassa jäädä sopimuksissa sivuosaan.
Lastenvalvojan luona laadittavien sopimusten ensisijainen tarkoitus on turvata lapsen etu myös eron jälkeen (Valjakka 2002, 97). Uuden eron prosessissa lapsen edun toteutumista tuetaan tarjoamalla vanhemmille psykososiaalista tukea eron käsittelyyn ja vanhemmuuteen, sekä tietoa lapsen edun mukaisten ratkaisujen tekemisen tueksi. Vanhemmille tarjottavalla oikea-aikaisella tuella vanhempi sen sijaan kykenee ottamaan paremmin huomioon myös lapsen edun eronjälkeisissä ratkaisuissa. (Antikainen 2007, 43,75.)
Vanhempien kokemukset Uuden eron prosessista ovat myönteisiä
Tutkin pro gradu -tutkielmassani vanhempien kokemuksia Uuden eron prosessin mukaisesta toimintamallista. Toteutin tutkimukseni haastattelemalla kuutta Uuden eron prosessissa asioinutta vanhempaa, neljää äitiä ja kahta isää.
Tutkimukseeni osallistuneiden vanhempien kokemukset Uuden eron prosessi -toimintamallista ovat myönteisiä. Vanhemmat kokivat tärkeäksi saamansa keskusteluavun. Erityisesti yksilökeskusteluajan saadun tuen merkitys korostui vanhempien kokemuksissa.
Vanhemmat kokivat keskusteluaikojen valmistaneen heitä sopimusten laatimiseen ja sopimusneuvotteluun. Sosiaalityöntekijän läsnäolo sopimusneuvotteluissa koettiin myös tärkeäksi. Edellisen puolison kohtaaminen sopimusneuvottelussa ja lasten asioista sopiminen voi olla kuormittava kokemus (Emery 2012, 74). Tutun sosiaalityöntekijän läsnäolo lievensi vanhempien mukaan jännitystä ja loi turvallisuuden tunnetta. Vanhempien ei myöskään tarvinnut avata tilannettaan alusta asti lastenvalvojalle, kun sosiaalityöntekijä oli mukana taustoittamassa tilannetta.
Perheoikeudellisia palveluja tulee kehittää tukemaan vanhempia erokriisissä
Tutkimukseni tulosten perusteella Uuden eron prosessi onnistuu tavoitteessaan tarjota vanhemmille psykososiaalista tukea lapsen edun mukaisten sopimusten laatimisen tueksi. Vanhempien tukeminen erossa tukee vanhempien hyvinvointia ja sitä kautta kykyä parempaan vanhemmuuteen ja lapsen tarpeiden huomioimiseen (Kauppinen 2013, 26). Uuden eron prosessin myötä vanhemmilla on paremmat valmiudet tehdä lapsensa edun mukaisia eronjälkeisiä ratkaisuja. Mari Antikainen (2007, 70) on todennut väitöskirjassaan, että lastenvalvojapalveluita tulisi kehittää vanhempia erossa tukevaan suuntaan. Tutkimukseni puoltaa Antikaisen näkemystä.
Uuden eron prosessi tarjoaa vanhemmille myös matalan kynnyksen keskusteluapua. Ero on kriisi, josta selviytyminen edellyttää eron käsittelyä. Erokriisin kanssa yksin jääminen voi johtaa useisiin sosiaalisiin ja terveydellisiin ongelmiin. Suomessa matalan kynnyksen eropalveluja on liian vähän. (Nurmela & Kaittila 2019, 424–425.) Uuden eron prosessi vastaa tähän tarpeeseen tarjoamalla vanhemmille matalan kynnyksen keskusteluapua osana sopimusten laatimista ilman, että vanhempien tarvitsee erikseen hakea apua.
Tutkimukseni perusteella totean, että Uuden eron prosessi on toimintamalli, joka tukee sekä lapsen että vanhempien hyvinvoinnin toteutumista eron jälkeen. Eräs tutkimukseeni osallistunut vanhempi kuvaili, että Uuden eron prosessin mukainen lastenvalvojaprosessi on inhimillisempi, kuin jos menisi suoraan lastenvalvojan luokse. Näkemykseni on, että Uuden eron prosessi -toimintamalli olisi tärkeää ottaa käyttöön perheoikeudellisissa palveluissa myös Rovaniemen ulkopuolella.
Enni Haatanen
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelija
Kirjoitus perustuu vuonna 2023 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaan ”Mä aattelin, että näin on hyvin asiat joka paikassa” Vanhempien kokemukset Uuden eron prosessi -toimintamallin kehittämisen pohjana – Rakenteellisen sosiaalityön näkökulma”.
Lähteet
Antikainen, Mari 2007. Sosiaalityöntekijän asiantuntijuus lapsen huolto- ja tapaamissopimuspalvelussa. Kuopio: Kuopion yliopiston julkaisuja.
Emery, Robert E. 2012. Renegotiating Family Relationships: Divorce, Child Custody, and Mediation. 2nd ed. New York: Guilford Press.
Kauppinen, Nina 2013. Eronjälkeinen selviytyminen ja onnistunut yhteistyö eroperheiden tarinoissa. Lisensiaatintutkimus. Turku: Turun yliopisto.
Nurmela, Niina & Kaittila, Anniina 2019. Lapsiperheiden eropalveluiden kehittäminen sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmässä. Janus. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti. Vol. 27 (4) 2019. 422–429.
Valjakka, Eeva 2002. Lapsen huolto, asuminen ja tapaamisoikeus. Teoksessa: Litmala, Marjukka (toim.) 2002. Lapsen asema erossa. Helsinki: WSOY. 35–109.
(68)
(Julkaistu 15.12.2022)
Lähisuhdeväkivaltaa käyttäneiden naisten avun hakeminen ja saaminen
Naisten tekemä lähisuhdeväkivalta tunnistetaan edelleen heikosti. Aiheen tabuluontoisuuden vuoksi väkivaltaa käyttäneiden naisten on vaikea hakea ja saada apua.
Väkivallasta puhuttaessa tekijäksi mielletään useimmiten mies. Kuitenkin myös moni nainen käyttää väkivaltaa lähisuhteissaan. Naisten tekemä lähisuhdeväkivalta kohdistuu tyypillisimmin lapsiin tai puolisoon (Keiski 2018, 23; Lattu 2016, 81). Väkivaltaa käyttäneet naiset kokevat hankalaksi hakea ja saada apua.
Naisten tekemä lähisuhdeväkivalta on tabu
Miestenkään tekemää väkivaltaa ei yleisesti pidetä hyväksyttynä, mutta se on kuitenkin sosiaalisesti normatiivisempaa kuin naisten tekemä väkivalta (Putkonen 2011, 1213; Ronkainen 2017, 30). Väkivaltaa käyttävä nainen rikkoo stereotyyppiset odotukset naisesta lempeänä ja hoivaavana. Naisen väkivalta on tabu, ja juuri sen vuoksi väkivallan käyttö herättää naisissa voimakkaita häpeän ja epäonnistumisen kokemuksia (Mm. Bowen 2009, 13; Ellonen ym. 2015, 72; Keiski ym. 2018, 144; Lattu 2016, 188). Moni uskookin olevansa lähes ainoa väkivaltaa käyttänyt nainen.
Väkivaltaa käyttäneille naisille merkittävin avun hakemista estävä tekijä on häpeä. Aggressio ja väkivalta hävettävät naisia niin paljon, ettei aiheesta kerrota kenellekään. Avun hakeminen herättää myös pelkoa väkivallan julkitulemisesta ja muiden ihmisten tuomitsemisesta. Erityisesti lapsiin väkivaltaa kohdistaneet naiset pelkäävät lisäksi lastensuojelun väliintuloa. Toisinaan naiset eivät myöskään tunnista omaa toimintaansa väkivallaksi, ja eivät siksi hae apua.
Apua hakiessa monet väkivaltaa käyttäneet naiset kohtaavat vähättelyä ja ohittamista. Sosiaali- ja terveyspalveluissa työntekijät eivät usein tunnista naisten tekemää väkivaltaa, vaikka nainen itse yrittäisi kertoa huolestaan oman väkivallan suhteen. Ammattilaiset helposti sivuuttavat tilanteen tai pyrkivät selittämään väkivaltaa esimerkiksi unen puutteesta johtuvaksi normaaliksi hermostumiseksi. Väkivallan vähätteleminen tai ohittaminen tyypillisesti lisää naisten kokemaa häpeää ja estää uusia avun hakemisen yrityksiä.
Naisten avun hakemista on helpotettava
Avun saaminen näkyy naisten elämässä väkivallan vähenemisenä tai päättymisenä. Avun saamisen myötä naisten itsetuntemus ja armollisuus itseä kohtaan lisääntyvät. Apua saaneet naiset kokevat itsearvostuksensa ja hyvinvointinsa parantuneen työskentelyn myötä. Väkivaltaa käyttäneiden naisten auttaminen helpottaa usein myös naisen puolison ja lasten tilannetta. Naisten mukaan merkityksellistä avun saamisessa on arvostava kohtaaminen, kuulluksi tuleminen ja väkivallan vakavasti ottaminen.
Väkivaltaa käyttäneiden naisten kohtaamista ja avun saantia voidaan sosiaali- ja terveyspalveluissa parantaa lisäämällä kaikkien ammattilaisten ymmärrystä naisten väkivallasta. Oikean avun löytämisessä tärkeä rooli on onnistuneella palveluohjauksella ja selkeällä palveluverkostolla. Naiset toivovat usein konkreettista apua ja tukea arkeen, ja näitä palveluita tarjoamalla voitaisiinkin tukea arjessa jaksamista ja sitä kautta vähentää väkivallan käyttöä.
Tutkimuksia naisten väkivallasta on tehty, mutta tuloksia ja kerättyä tietoa ei ole saatu siirrettyä käytännön työskentelyyn (Keiski 2018, 77). Omalla tutkimuksellani olen pyrkinyt osallistumaan aiheesta käytävään keskusteluun ja vaikuttamaan naisten avun hakemisen ja saamisen helpottumiseen. On tärkeää, että kaikki väkivallan tekijät ja uhrit voivat hakea ja saada apua.
Laura Purhonen
Lapin Yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu vuonna 2022 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani ”Lähisuhdeväkivaltaa käyttäneiden naisten avun hakeminen ja saaminen”.
Lähteet
Bowen, Ellen L. 2009: Domestic violence treatment for abusive women. A Treatment manual. Taylor & Francis Group. New York.
Ellonen, Noora & Pösö, Tarja & Peltonen, Kirsi 2015: Äidit ja lapsiin kohdistuva väkivalta. Kyselytutkimuksen tulosten pohdintaa. Yhteiskuntapolitiikka 80 (2015): 1. 72–80.
Keiski, Pia 2018: Perheväkivaltaa käyttäneen naisen minuus. Realistinen synteesi perheväkivaltakäyttäytymisen vähenemiseen tähtäävän intervention vaikutuksista. Tampere University Press. Tampere.
Lattu, Emmi 2016: Naisten tekemä väkivalta. Tampere University Press. Tampere.
Putkonen, Hanna 2011: Suomalaisten naisten väkivalta. Duodecim 127. 1212–1218.
Ronkainen, Suvi 2017: Mitä väkivalta on? Teoksessa Niemi, Johanna & Kainulainen, Heini & Honkatukia, Päivi & Hautanen, Teija (toim.): Sukupuolistunut väkivalta: oikeudellinen ja sosiaalinen ongelma. Tallinna Raamatutrükikoja OÜ. Tallinna. 19–35.
(67)
(Julkaistu 20.11.2022)
Työttömyys – unohdettu tasa-arvon ongelma
Viimeaikainen julkinen keskustelu tasa-arvosta keskittyy sukupuolten ja vähemmistöjen tasa-arvoon. Tällainen kapea näkökulma normalisoi epätasa-arvoa.
Vähättelemättä sukupuolten ja vähemmistöjen tasa-arvon tärkeyttä, julkinen keskustelu sulkee ulkopuolelleen yhteiskuntaluokkien tasa-arvon. Elämme räikeiden tuloerojen maailmassa. Rikkain prosentti maailman ihmisistä omistaa 48 prosenttia kaikesta varallisuudesta ja rikkain kymmenys 87 prosenttia [1]. Samalla valtava määrä ihmisiä elää köyhyydessä.
Suomessa hyvinvointivaltio tarjoaa kaikille vähimmäistoimeentulon. Siitä huolimatta perustuslakiinkin kirjattu oikeus työhön ei kaikkien kohdalla toteudu. Emme ole tasa-arvoisessa asemassa työelämän suhteen.
Täydellistä tasa-arvoa on käytännössä mahdotonta saavuttaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei sitä kohti voitaisi pyrkiä. Yhteiskuntaluokkien taloudellista tasa-arvoa ei ole perusteltua jättää tasa-arvokeskustelun ulkopuolelle. Yhteiskuntaluokkien tasa-arvo ei ole valmis.
Hyväksyttyä epätasa-arvoa
Työttömyys on tasa-arvon ongelma. Työpaikkoja ei riitä kaikille halukkaille [2]. Poliittinen valtadiskurssi selittää työttömyyttä liian korkeilla palkoilla [3]: jos palkat olisivat pienemmät, yrityksillä olisi varaa palkata enemmän työttömiä töihin. Pienemmät palkat eivät kuitenkaan ratkaise tasa-arvon ongelmaa. Jos palkat eivät riitä elämiseen [4], epätasa-arvo ei häviä.
Poliittista valtadiskurssia kritisoiva marxilainen työttömyysteoria syyttää kapitalismia epätasa-arvosta. Esimerkiksi teknologia syrjäyttää ihmisiä työttömyyteen [5]. Työttömät kilpailevat työpaikoista työläisten kanssa: kuka suostuu halvimmalla töihin? Kilpailu työpaikoista pitää palkkatason matalana. Jos kaikki menisivät töihin, palkkojen kasvu söisi talouskasvun [6]. Tällöin talous romahtaisi.
Talous ei siis kasva ilman työttömyyttä. Vallitsevassa työttömyyspolitiikassa työttömyyttä ei haluta poistaa [7]. Työttömyys on politiikassa hyväksyttyä epätasa-arvoa.
Työnjako – jos kaikki olisikin toisin
Kapitalistinen työnjako on epätasa-arvoinen. Osa ihmisistä tekee pitkää työpäivää ja osa pakotetaan joutilaaksi [8]. Työ luo ihmisille osallisuutta ja mielekästä sisältöä elämään. Siksi jokaisella tulisi olla siihen oikeus. Toisaalta kenelläkään työtä ei pitäisi olla niin paljon, että se uuvuttaa ja vie työkyvyn.
Tasa-arvoa edistäisi, jos työ jaettaisiin tasan. Kaikilla olisi oikeus tehdä työtä, mutta kenenkään ei tarvitsisi tehdä sitä liikaa.
Tasa-arvoinen työnjako ei toteudu, jos tavoittelemme loputonta talouskasvua. Siksi koko talousjärjestelmä tulisi luoda uudelleen. Eläisimmekö mieluummin maailmassa, jossa tekisimme työtä itsemme ja läheistemme hyvinvoinnin eteen – emme globaalin pääoman tai ympäristön riiston hyväksi?
Tuotammeko sosiaalityössä epätasa-arvoa?
Sosiaalityön tehtävä on edistää tasa-arvoa ja puolustaa huono-osaisia [9]. Työttömät ja vähävaraiset ovat sosiaalityön keskeinen asiakasryhmä [10]. Sosiaalityö on myös poliittista toimintaa – se tuottaa poliittista käsitystä todellisuudesta [11]. Siksi on tärkeää, että sosiaalityössä huomioidaan työttömyys ja yhteiskuntaluokat tasa-arvon kysymyksinä.
Rakenteellista sosiaalityötä on viime vuosina korostettu. Liian usein rakenteellinen sosiaalityö keskittyy ”helppoihin” aiheisiin – esimerkiksi kehittelemään palveluista parempia. Sen lisäksi sosiaalityön tulisi katsoa rakenteita pintaa syvemmältä. Syvärakenteista voimme löytää uusia luovia näkökulmia sosiaalisiin epäkohtiin.
Kunnianhimottomuus yhteiskuntaluokkien tasa-arvon suhteen tuottaa kuvaa, että taloudellinen epätasa-arvo olisi yhteiskunnassamme hyväksyttävää. Haluammeko tuottaa epätasa-arvon hyväksyvää yhteiskuntaa vai ajatella tasa-arvon laajemmin?
Talous ei ole luonnonlaki – sen voi ja se tulee kyseenalaistaa. Alussa oli vain ihminen osana luontoa. Sitten ihminen loi rahan, talouden, yhteiskuntaluokat ja epätasa-arvon. Teimmekö jossain kohtaa historiaa virheen?
Mikko Raappana
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelija.
Kirjoitus perustuu pro graduuni Työvoimareservi tarpeellisena ongelmana. Politiikassa rakentuva representaatio työttömyydestä ja sosiaalityön työvoimapoliittisesta asemasta (2022) .
Viitteet
[1] Stierli ym. 2014, 11.
[2] Suomen virallinen tilasto 2020A; 2020B.
[3] Honkanen 2007, 51–75, 114–124; Koistinen 2014, 187–209.
[4] Marx 1957, 179–206; 1976, 50–58.
[5] Marx 1957, 404–408; 1976, 224–225; Honkanen 2007, 84.
[6] Marx 1957, 415, 583–591; 1976, 94–95.
[7] Ks. myös Honkanen 2007, 78–86, 207–208.
[8] Marx 1957, 592–595; Honkanen 2007, 85–86, 135–139, 171.
[9] Juhila 2002, 11–13; Raunio 2009, 87–89; Pohjola 2014, 16–18.
[10] Mm. Mäntysaari 2019, 185.
[11] Payne 2014, 20, 99, 103–107, 320–326.
Lähteet
Honkanen, Pertti 2007: Työttömyys ja arvoteoria. Tutkielma työttömyydestä, talousteorioista ja sosiaalipolitiikasta. Turun yliopiston julkaisuja C 252. Turku.
Juhila, Kirsi 2002: Sosiaalityö marginaalissa. Teoksessa Juhila, Kirsi & Forsberg, Hannele & Roivainen, Irene (toim.): Marginaalit ja sosiaalityö. SoPhi 65. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä, 11–19.
Koistinen, Pertti 2014: Työ, työvoima & politiikka. Vastapaino. Tampere.
Marx, Karl 1957: Pääoma – Kansantaloustieteen arvostelua. Ensimmäinen osa – Pääoman tuotantoprosessi. Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike. Petroskoi. (Alkuperäinen julkaisu 1867).
Marx, Karl 1976: Pääoma – Kansantaloustieteen arvostelua. Kolmas osa – Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Kustannusliike Edistys. Moskova. (Alkuperäinen julkaisu 1894).
Mäntysaari, Mikko 2019: Sosiaalityö ja työttömyys. Janus 27 (2), 181–187.
Payne, Malcolm 2014: Modern social work theory. 4. painos. 1. painos 1990. Palgrave Macmillan. Hampshire & New York.
Pohjola, Anneli 2014: Rakenteellisen sosiaalityön paikannuksia. Teoksessa: Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. Unipress. Kuopio, 16–36.
Raunio, Kyösti 2009: Olennainen sosiaalityössä. 2. painos. 1. painos 2004. Gaudeamus. Helsinki.
Stierli, Markus & Shorrocks, Anthony & Davies, James B. & Lluberas, Rodrigo & Koutsoukis, Antonios 2014: Global Wealth Report 2014. Credit Suisse Research Institute. Zurich.
Suomen virallinen tilasto 2020A: Avoimet työpaikat. 4. vuosineljännes 2019. Tilastokeskus. Helsinki. http://www.stat.fi/til/atp/2019/04/atp_2019_04_2020-02-18_tie_001_fi.html. Viitattu 15.9.2022.
Suomen virallinen tilasto 2020B: Työvoimatutkimus. Työllisyys ja työttömyys 2019. Tilastokeskus. Helsinki. http://www.stat.fi/til/tyti/2019/13/tyti_2019_13_2020-05-07_kat_002_fi.html. Viitattu 15.9.2022.
(66)
(Julkaistu 31.10.2022)
Sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnista aikuissosiaalityössä
”Onko työssäsi asioita, jotka auttavat sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnissa? Jos on, niin mitä?” ”Onko työssäsi asioita, jotka vaikeuttavat sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia? Jos on, niin mitä?
Muun muassa näihin kysymyksiin keräsin sosiaalityöntekijöiltä vastauksia Pro gradu -tutkielmaa tehdessäni. Halusin tutkielmassani antaa äänen aikuissosiaalityöstä työkokemusta omaaville sosiaalityöntekijöille, jotta he voisivat kertoa näkemyksiään sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnista aikuissosiaalityössä. Tutkielman aineisto kerättiin keväällä 2020 Webropol -verkkokyselylomakkeen avulla, Sosiaalityön Uraverkosto Facebook -ryhmästä. Kyselyyn vastasi yhteensä 17 sosiaalityöntekijää.
Sosiaalityöntekijöiden mainitsemia sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnissa auttavia tekijöitä aikuissosiaalityössä olivat asiakassuunnitelmat, palveluntarpeen arviointi, asiakastietojärjestelmä tai sen kautta tilastoinnin tekeminen, asiakaskirjaukset, mittarit, asiakaspalautteet, kyselyt, esihenkilö sekä kokonaisvaltainen asiakkaan tilanteen kartoittaminen ja huomioiminen työskentelyssä sekä verkostoyhteistyö. Osa vastaajista kuitenkin kertoi, ettei heillä ole työssään sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnissa auttavia tekijöitä.
Sosiaalityöntekijöiden mukaan sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia vaikeuttaviin tekijöihin puolestaan kuuluivat työn ja asiakkaiden määrä, puutteet mittareissa tai työkaluissa, asiakkaaseen, työnantajaan tai johtoon liittyvät tekijät, peruuntuneet tapaamiset, työskentelyn repaleisuus, sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia tukemattomat rakenteet, työntekijöiden vaihtuvuus, pirstaloituneet palvelut sekä tavoitteisiin liittyvä osaaminen.
Myös Kemppainen, Kostamo-Pääkkö, Niskala, Ojaniemi ja Vesterinen (2010, 35) sanovat, että asiakasvirtojen ja kiireen keskellä työn vaikuttavuuden tarkasteleminen usein unohtuu ja työ rutinoituu suoritteiksi. Sosiaalityötä tehdäänkin monimutkaistuvien ja vaikeutuvien asiakastilanteiden keskellä, valtavissa työpaineissa (Heinonen 2007, 10). Mikäli sosiaalityöntekijät eivät pysty tekemään työtään eettisesti kestävästi, on uhattuna sekä sosiaalityöntekijöiden hyvinvointi että jo ennestään haavoittuvassa asemassa olevien asiakkaiden hyvinvointi ja avunsaantimahdollisuudet. Ratkaisuksi ei riitä pelkästään sosiaalityöntekijöiden voimavarojen tukeminen, vaan sosiaalityöntekijöitä liiallisesti kuormittavat työn vaatimukset on tehtävä näkyväksi ja niihin puututtava. (Mänttäri-van Der Kuip 2015, 76.)
Sosiaalityöntekijöiden tulee Sosiaalihuoltolain (30.12.2014/1301) kolmannen luvun 15 §:n perusteella seurata työssään sosiaalityön vaikuttavuutta. On tärkeää, että sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnista kuullaan ja vahvistetaan sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia edistäviä tekijöitä sekä minimoidaan sitä vaikeuttavia tekijöitä. Tutkielmani tulosten mukaan sosiaalityöntekijät myös määrittelivät ja arvioivat sosiaalityön vaikuttavuutta aikuissosiaalityössä eri tavoin ja olisi aiheellista myös tarkastella, olisiko arviointitapojen yhtenäistämiselle tarvetta. Olennaista on, että sosiaalityöntekijöillä on tarpeeksi aiheeseen liittyvää osaamista sekä tosiasiallinen mahdollisuus toteuttaa aikuissosiaalityössä sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia.
Päivyt Jortikka
Kirjoitus perustuu Lapin yliopstoon tekemääni pro gradu -tutkielmaan: ”Sosiaalityön vaikuttavuuden arviointi aikuisten parissa tehtävässä sosiaalityössä – sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä”.
Lähteet:
Heinonen, Hanna (2007). Kohti syvempää ymmärrystä sosiaalityössä: tutkiva ja arvioiva työote sosiaalityöntekijöiden jäsentämänä. Pääkaupunkiseudun sosiaa-lialan osaamiskeskus SOCCA. http://www.socca.fi/files/72/Tutkiva_arvioiva_tyo-ote_sosiaalityontekijoiden_jasentamana.pdf. Viitattu 28.10.2022.
Kemppainen, Tarja & Kostamo-Pääkkö, Kaisa & Niskala, Asta & Ojaniemi, Pekka & Vesterinen, Kerttu (2010). Sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnin ensiaskeleet Lapissa: Tutkimus sosiaalitoimistojen työn vaikuttavuudesta. Rovaniemi. Oy Sevenprint Ltd.
Mänttäri-van Der Kuip, Maija (2015). Work-Related Well-Being among Finnish Frontline Social Workers in an Age of Austerity. Jyväskylän yliopisto. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/45924/978-951-39-6191-6_vaitos29052015.pdf?sequence=1&isAllowed=y. Viitattu 28.10.2022.
SHL Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2014/20141301. Viitattu 28.10.2022.
(65)
(Julkaistu 25.10.2022)
Sosiaalityöntekijän oikeudellinen osaaminen
Oikeudellinen osaaminen on yhä tärkeämpi osa sosiaalityön asiantuntijuutta ja se tulee ottaa vahvemmin huomioon sekä perus- ja täydennyskoulutuksessa.
Sosiaalityö on oikeudellistunut siinä missä koko yhteiskuntamme. Oikeudellistuminen on sitä, että lainsäädännön määrä, laajuus ja tarkkuus kasvaa koko ajan. Lainsäädännön piiriin tuodaan uusia ilmiöitä ja asioita, jotta heikommassa asemassa olevaa osapuolta voidaan suojella paremmin.
Sosiaalityössä tulee osata entistä laajemmin lainsäädäntöä ja tehdä työtä lainsäädännön edellyttämällä tavalla.
Sosiaalityötekijän oikeudellinen osaaminen
Sosiaalityöntekijän osaaminen koostuu useasta eri osa-alueesta. Tutkin pro gradu -tutkielmani myötä tarkemmin sosiaalityöntekijän oikeudellista osaamista. Tarkastelin oikeudellista osaamista erityisesti valvontatyön näkökulmasta, jota voidaan toteuttaa mm. omatyöntekijän tai vastuutyöntekijän roolista. Tutkielmani aineisto muodostui kahdesta osasta. Ensimmäisenä osa koostui Lapin maakunnan alueen kuntien sosiaalitoimen omavalvontasuunnitelmista, ja toinen osa muodostui §OHOVA –hankkeeseen osallistuneiden sosiaalityöntekijöiden näkemyksistä oikeudelliseen osaamiseen liittyen.
Tutkielmani tulosten perusteella oikeudellista osaamista tarvitaan sosiaalityöntekijän työssä päivittäin. Oikeudellinen osaaminen on merkittävä osa sosiaalityöntekijän ammattitaitoa, ja se koostuu useasta eri osa-alueesta, joita kuvaa moniulotteisuus. Oikeudellinen osaaminen on lainsäädännön ja oikeudellisen toimintaympäristön tuntemusta. Ihmis- ja perusoikeuksien ymmärtämistä osaksi sosiaalihuollon kokonaisuutta yhdistettynä julkisen vallan toimeenpanijan tehtävään.
Lisäksi tulee ymmärtää hyvän hallintotavan mukainen tapa tehdä työtä. Menettelylliset tavat työssä on vähintään yhtä tärkeät kuin asiakkaan hyvän kohtelun ja kohtaamisen taidot sekä vuorovaikutustaidot. Menettelylliset seikat on meille kaikille avattu hallintolaissa.
Sosiaalityö perustuu heikommassa asemassa olevan ihmisen asioiden puolustamiseen, joten ihmis- ja perusoikeuksien tuntemus ja ymmärtäminen on osa sosiaalityötä. Sosiaalityöhön kuuluu julkisen vallan käyttäminen, kun puututaan ihmisen perusoikeuksiin. Julkisen vallan käyttäjänä tulee toimia lainsäädännön mukaisesti. Sosiaalityössä tavallaan kierretään kehää lainsäädännön ympärillä huomioiden sosiaalityön ilmiöt.
Valvontatyö on osa sosiaalityöntekijän työtä
Sosiaalityöntekijän työhön voi kuulua valvontatyötä asiakkaille järjestettyjen palveluiden osalta. Valvontatyössä korostuu ohjaus- ja neuvontatyö. Sitä tehdään kaksisuuntaisesti, niin asiakkaalle kuin sille taholla, joka tuottaa asiakkaalle järjestetyn palvelun. Paljon puhutaan palveluntuottajista.
Valvonnan päämääränä on varmistaa asiakkaan hyvä kohtelu ja palvelun laatu. Valvonnassa käytetään ohjausta ja neuvontaa. Se on itse asiassa työmenetelmä. Valvontatyössä kuten sosiaalityössä yleensä tarvitaan hyviä vuorovaikutustaitoja, joiden avulla tuodaan näkyväksi sosiaalityöntekijän oikeudellista osaamista. Esimerkiksi asiakkaan oikeuksien sanoittaminen ja näkyväksi tekeminen ovat osa valvontatyön ohjausta ja neuvontaa palveluntuottajan suuntaan.
Sosiaalityössä toimitaan usein virkavastuulla. Virkavastuu velvoittaa tekemään valvontatyötä esimerkiksi lastensuojelussa, kun lapsi joudutaan sijoittamaan omasta kodista turvallisempaan ympäristöön. Sosiaalityön vastuulla on varmistaa, että lapsen elämä jatkuu inhimillisissä ja lapsen oikeuksia kunnioittavassa ympäristössä. Sosiaalityöntekijän tulee lain mukaan olla säännöllisesti yhteydessä lapseen ja paikkaan, jonne hänet on sijoitettu. Toteuttaa siis valvontatyötä.
Oikeudellinen osaaminen tarvitsee rinnalleen sosiaalityön osaamisen
Oikeudellinen osaaminen on yksi sosiaalityöntekijän monista ammattiosaamisen osa-alueista. Oikeudellista osaamista ei voi irrottaa erilleen sosiaalityöntekijän osaamiskokonaisuudesta, vaan oikeudellinen osaaminen ja sosiaalihuollon substanssin osaaminen kulkevat yhdessä, rinnakkain. Sosiaalityöntekijä käyttää lainsäädäntöä omassa työssään välineenä, jonka avulla asiakkaan tilanteeseen saadaan apua ja tukea.
Jos oikeudellinen osaaminen olisi irrotettavissa sosiaalityöstä, silloin sosiaalityötä tekisi työparina sosiaalityöntekijä ja juristi. Nyt sosiaalityötä tekevät sosiaalihuollon ammattilaiset, sosiaalityöntekijät, joiden työtehtävänä on tulkita ja soveltaa sosiaalihuollon lainsäädäntöä asiakastilanteissa. Sosiaalityöntekijöiden oikeudellisen osaamisen taso on vaihtelevaa aikaisemmin tehdyn selvityksen mukaan. Seitsemän sosiaalityöntekijää kymmenestä osaa tulkita lainsäädäntöä hyvin ja soveltaa sitä asiakkaan tilanteeseen. Kolme työntekijää kymmenestä kokee osaavansa jonkin verran tarvitsemaansa lainsäädäntöä.
Tarvitsemme täydennyskoulutusta
Lainsäädäntö on muuttunut vuosien aikana, ja uudistuu edelleen. Sosiaalityöntekijät tarvitsevat täydennyskoulutusta, jotta heidän ammattitaito pysyy yllä ja asiakkaan oikeudet toteutuvat vahvemmin. Täydennyskoulutuksen tulee kohdentua oikeudellisen osaamisen vahvistamiseen niin sosiaalihuoltolain kuin sosiaalihuollon erityislakien soveltamisen osalta. Tarvetta täydennyskoulutukselle lisää myös lainsäädännön monitulkintaisuus. Oikeudellisen osaamisen moniulotteisuus on hyvä huomioida tulevaisuudessa yliopistokoulutuksen aikana, ja vahvistaa tulevien sosiaalityöntekijöiden oikeudellisen osaamisen perusteita.
Ulla Sotaniemi
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelija
Kirjoitukseni perustuu syksyllä 2022 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani ”Sosiaalityöntekijän oikeudellinen osaaminen valvontatyössä”. Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityö.
Lähteet
Kuusisto, Katja & Kalliomaa-Puha, Laura 2019: Päihdeongelmaisen asiakkaan asema ja oikeudet – mitä sosiaalihuoltolain uudet välineet tarkoittavat päihdehuollossa? Teoksessa: Pehkonen, Aini & Kekoni, Taru & Kuusisto, Katja (toim.): Oikeus päihdehuoltoon. Vastapaino. Tampere.
Martin, Maria & Kemppainen, Tarja & Niskala, Asta & Pohjola, Anneli 2018: Sosiaalityöntekijöiden ja sosionomien osaaminen Lapissa. Osaamiskartoituksen tuloksia. PohjoisSuomen sosiaalialan osaamiskeskus.
Poikonen, Heidi ja Kekoni, Taru 2019: Asiakkaan oikeudet ja niihin vaikuttavat tekijät päihdepalveluissa. Teoksessa: Pehkonen, Aini & Kekoni, Taru & Kuusisto, Katja (toim.): Oikeus päihdehuoltoon. Vastapaino. Tampere.
(64)
(Julkaistu 11.7.2022)
Intersukupuoliset henkilöt kaipaavat tukea
Intersukupuolisuus tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä, ettei henkilöä ole mahdollista määritellä yksiselitteisesti naiseksi tai mieheksi kehon sukupuolipiirteiden perusteella. Toisin sanoen intersukupuoliset henkilöt kantavat kehoissaan sekä nais- että miessukupuolille tyypillisinä pidettyjä ominaisuuksia.
Intersukupuolisuus ei ole sairaus, vaan siinä on kyse kehon sukupuolipiirteiden luonnollisesta vaihtelusta. Toisinaan se tulee sekoitetuksi transsukupuolisuuteen, mikä on eri asia, sillä transsukupuolisuudessa on kyse koetun sukupuolen ja kehon välisestä ristiriidasta. Monet intersukupuoliset henkilöt kokevat sen sijaan olevansa naisia tai miehiä. Osa intersukupuolisista henkilöistä kokee kuuluvansa sukupuolivähemmistöön, osa ei. Seksuaalisuuden kanssa intersukupuolisuudella itsessään ei ole mitään tekemistä.
Intersukupuolisia henkilöitä syrjitään
Omassa pro gradu -tutkielmassani tarkastelin, millaisia sosiaalisia kokemuksia intersukupuolisilla henkilöillä on. Tutkimuksen mukaan intersukupuoliset henkilöt kokevat syrjintää, mikä johtuu esimerkiksi siitä, että Suomessa virallisia sukupuolia on vain kaksi. Sen seurauksena intersukupuoliset lapset on pakko määritellä tytöiksi tai pojiksi. Erilaiset asiakirjat, tilat ja toiminnot, jotka on tarkoitettu vain naisille tai miehille, voivat myös aiheuttaa hankaluuksia intersukupuolisille henkilöille.
Tutkimuksen mukaan intersukupuoliset henkilöt voivat kokea vähemmistöstressiä, mikä tarkoittaa vähemmistöön kuuluvan henkilön kokemaa pitkäaikaista ja/tai toistuvaa stressiä. Sitä aiheuttavat esimerkiksi ennakkoluulot, epäasiallinen kohtelu ja syrjintä, joiden seurauksena intersukupuoliset henkilöt voivat pelätä muiden ihmisten reaktioita ja joutuvat pohtimaan, miten he voivat esimerkiksi pukeutua ja käyttäytyä. Tutkimuksen mukaan osa intersukupuolisista henkilöistä on kohdannut esimerkiksi sukupuoltaan koskevia epäasiallisia kysymyksiä ja kommentteja. Vähemmistöstressi voi aiheuttaa erilaisia kielteisiä terveysvaikutuksia, kuten mielenterveysongelmia.
Intersukupuolisuudesta voi olla vaikea puhua
Tutkimuksen mukaan intersukupuolisten henkilöiden ja heidän vanhempiensa on usein vaikea kertoa intersukupuolisuudesta muille, koska he voivat esimerkiksi pelätä, ettei intersukupuolisuutta ymmärretä. Osa intersukupuolisista henkilöistä häpeää omaa intersukupuolisuuttaan ja salaa sen jopa omilta läheisiltään. Monet kaipaavat tukea toisilta intersukupuolisilta henkilöiltä. Myös vanhempien, ystävien ja kumppaneiden antama hyväksyntä, tuki ja myönteinen suhtautuminen ovat hyvin tärkeitä.
Tutkimuksen mukaan intersukupuolisuudesta voi olla helpompi kertoa silloin, kun intersukupuoliset henkilöt huomaavat, että muut ihmiset tietävät intersukupuolisuudesta ja/tai sukupuolen moninaisuudesta ja hyväksyvät sen. Intersukupuolisuuteen tulisi suhtautua tavallisena asiana, mutta ei vähättelevästi. Intersukupuoliset henkilöt toivovat, että intersukupuolisuudesta tiedettäisiin, mutta kenenkään ei tarvitse tietää siitä kaikkea. Intersukupuolisilta henkilöiltä on hyvä kysyä, mitä intersukupuolisuus heille itselleen merkitsee. Käytännössä apua voi olla esimerkiksi neutraalista tavasta puhua, eli henkilöistä puhumisesta naisten ja miesten sijasta.
Sointu Helttunen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitelma perustuu pro gradu -tutkielmaani ”Intersukupuolisuuden sosiaalinen ulottuvuus intersukupuolisten henkilöiden kokemana”. Lapin yliopisto, 2022.
Lähteet
European Union Agency for Fundamental Rights 2015: The fundamental rights situation of intersex people. 4/2015.
Jaskari Onni & Keski-Rahkonen Anna 2021: Vähemmistöstressi uhkana seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen terveydelle. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim. 2021; 137(17):1781-8.
Meyer Ilan H. 2003: Prejudice, Social Stress, and Mental Health in Lesbian, Gay, and Bisexual Populations: Conceptual Issues and Research Evidence. Psychological Bulletin Journal. 2003; 129(5): 674−697.
Oikarinen Tikli 2019: Ei tietoa eikä vaihtoehtoja – Selvitys intersukupuolisten ihmisten oikeuksista ja kokemuksista. Oikeusministeriön julkaisuja. Selvityksiä ja ohjeita 2019:3.
van Lisdonk Jantine 2014: Living with intersex/DSD – An exploratory study of the social situation of persons with intersex/DSD. The Netherlands Institute for Social Research.
(63)
(Julkaistu 8.6.2022)
Lasten ja nuorten hyvinvointi koronapandemian aikana
Korona-aika on vaikuttanut merkittävästi lasten ja nuorten hyvinvointiin.
Julkisessa keskustelussa ja mediassa lasten ja nuorten ääntä on tuotu esiin melko vähän, vaikka pandemia on vaikuttanut hyvin paljon myös lasten ja nuorten elämään. Sekä suomalaiset että kansainväliset tutkimukset puhuvat samaa kieltä; lasten ja nuorten hyvinvointi on huonontunut koronapandemian aikana.
Koronakriisi on lisännyt perheiden välistä eriarvoisuutta (Paju 2020, 6). Koronatoimien myötä lasten epävarmuus, turvattomuus ja ahdistus on lisääntynyt. Lasten yksinäisyys on lisääntynyt ja hyvinvointia ylläpitävät sosiaaliset suhteet ovat vähentyneet. (Lapsistrategian koronatyöryhmä 2020.) Keväällä 2020 huhtikuussa maailman lapsista 86 % oli poissa koulusta. Näistä lapsista 60 prosentilla ei ollut mahdollisuutta käyttää internetiä, jolloin he olivat todellisuudessa täysin ilman opetusta. Koulujen sulkeutumisen seurauksena myös kouluruokailu keskeytyi, jolloin kaikista köyhimmät lapset olivat vaarassa kärsiä aliravitsemuksesta. (The Lancet Child & Adolescent Health 2020, 479.)
Lasten ja nuorten hyvinvointi Erik Allardtin (1976) hyvinvoinnin ulottuvuuksien mukaan
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani lasten ja nuorten hyvinvointia Erik Allardtin (1976) hyvinvoinnin ulottuvuuksien – having, loving, being ja doing jäsennyksen mukaan. Tutkimus on tehty sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta. Tutkimusaineistona käytin valmista aineistoa, joka on kerätty PANDA-hankkeelle vuosina 2020 ja 2021.
Having -ulottuvuus tarkoittaa hengissä pysymistä, toimintaresursseja sekä tarvetta perustoimeentulolle (Helne & Hirvilammi 2021, 50). Having -ulottuvuuden osalta perheiden taloudelliset ongelmat lisääntyivät ja tukitoimet sekä tukipalvelut vähenivät tai loppuivat kokonaan. Näin ollen perheiden toimintaresurssit ovat huonontuneet koronapandemian aikana, mikä on vaikuttanut lasten ja nuorten hyvinvointiin heikentävästi. Perheiden haasteet kasvoivat koronapandemian aikana myös siksi, että yhteiskunta supisti perheille tarjottuja palveluja. Esimerkiksi mielenterveyspalveluihin pääseminen oli haasteellista, koska palveluja supistettiin ja ajettiin alas pandemian seurauksena.
Loving -ulottuvuus kuvaa sosiaalista vuorovaikutusta sekä merkityksellisiä ihmissuhteita. Ihmisen tulee kokea olevansa osa ryhmää tai yhteisöä. Yhteisöillä on merkitystä terveydelle ja lisäksi yhteisöt toimivat turvaverkkona haastavissa elämäntilanteissa. (Kivipelto & Saikkonen 2018, 60.) Hyvinvoinnin loving -ulottuvuus heikentyi oleellisesti koronapandemian aikana, koska kasvokkainen vuorovaikutus väheni. Palveluja siirrettiin etänä toteutettaviksi, mutta huomattiin, että etätapaamiset eivät sovi kaikille. Perheväkivalta, perheriidat ja lasten kaltoinkohtelu lisääntyivät. Myös yksinäisyys lisääntyi ja perheet kärsivät sosiaalisten suhteiden niukkuudesta.
Erik Allardtin mukaan (1976) being -ulottuvuus on ”ihmisenä olemista”. Lasten ja nuorten kohdalla being -ulottuvuus tarkoittaa sitä, että heillä on mahdollisuus kasvaa ja kehittyä kohti täyttä ihmisyyttä. Osallisuus ja elämänhallinta liittyvät being -ulottuvuuteen. Lisäksi terveys sisältyy tutkielmassani being -ulottuvuuteen. Being -ulottuvuuteen koronapandemia on vaikuttanut terveyden näkökulmasta. Korona sairautena on aiheuttanut paljon pelkoa, ahdistusta ja huolta. Mielenterveysongelmat ja ahdistus lisääntyivät ja vaikeutuivat niin lapsilla, nuorilla kuin vanhemmillakin. Vanhempien väsymys ja uupumus lisääntyivät ja jaksaminen vaikeutui. Vuonna 2020 myös päihdeongelmat, seksuaalinen hyväksikäyttö ja itsemurhat lisääntyivät.
Doing tarkoittaa merkityksellistä tekemistä, joka sallii ihmisen noudattaa omia arvojaan. Doing ei tarkoita vain palkkatyötä, vaan harrastukset, luova tekeminen ja vapaaehtoistyö kuuluvat doing -ulottuvuuden piiriin. (Helne & Hirvilammi 2021, 51-52.) Lasten ja nuorten tilanteissa doing merkitsee esimerkiksi varhaiskasvatusta, koulunkäyntiä, kerhotoimintaa ja harrastuksia. Koululla ja varhaiskasvatuksella on suuri merkitys lasten ja nuorten hyvinvoinnille, sillä koulu ja varhaiskasvatus tarjoavat lapsille ja nuorille rutiineja, ystävyyssuhteita ja ikätasoista tekemistä.
Doing -ulottuvuudessa hyvinvoinnin huonontuminen ilmenee etäkoulun ja etätöiden tekemisen haasteina. Osa lapsista jäi pois varhaiskasvatuksesta ja myös harrastustoiminta lopetettiin tai siirrettiin toteutettavaksi etänä. Vuonna 2020 myös työttömyys lisääntyi. Ongelmia esiintyi perheiden arjessa. Lapset eivät saaneet riittävästi tukea etäkouluun, jolloin oppiminen vaikeutui. Koulupudokkaat lisääntyivät ja osa lapsista ja nuorista jäi kokonaan koulunkäynnin ulkopuolelle. Varhaiskasvatuksen keskeytyminen toi mukanaan ongelmia. Vanhemmat joutuivat huolehtimaan töiden ohella myös lapsista, heidän koulunkäynnistään ja ruokahuollosta. Nämä tekijät haastoivat vanhempien jaksamista.
Tutkimustulosten analyysissä esiin tuli hyvinvoinnin ulottuvuuksien lisäksi myös viides luokka, jolle annoin nimen Sosiaalityöntekijöiden huoli. Sijoitin luokkaan sellaiset sosiaalityöntekijöiden vastauksissa toistuneet asiat, jotka liittyivät kyllä lasten ja nuorten hyvinvointiin, mutta jotka eivät suoraan sopineet Allardtin (1976) hyvinvoinnin ulottuvuuksiin. Nämä asiat keskittyivät sosiaalityöntekijöiden huolenaiheisiin koskien lapsia, perheitä ja pandemiaympäristössä työskentelyä. Sosiaalityöntekijät kantoivat huolta siitä, että perheiden ongelmat jäävät piiloon, sillä koronarajoitusten takia asiakkaita ei tavattu. Myös olemassa olevien ongelmien todettiin pahentuneen pandemian aikana. Koulujen ja päiväkotien ollessa kiinni perheiden palvelutarpeita ei huomattu ajoissa.
Miten koronapandemiasta päästään eteenpäin?
Lasten ja nuorten hyvinvointi ei ole oleellisesti muuttunut pandemian aikana vuosien 2020 ja 2021 välillä, mutta muutos on ollut suuri verrattuna aikaan ennen pandemiaa. Tämä muutos on ollut nimenomaan huonompaan suuntaan menemistä. Yhteiskunnan sulut ja sosiaalinen eristäytyminen muuttivat tapoja elää, tehdä työtä ja viettää vapaa-aikaa. Sellainen elämä, mikä oli ennen ollut normaalia, vietiin yhtäkkiä pois. Jotkut sopeutuivat rajoitettuun ja kotiin sijoittuvaan elämään sekä vapaa-aikaan paremmin, mutta monille perheille, lapsille ja nuorille, joilla oli muutenkin elämässään ja arjessaan haasteita, korona-aika näyttäytyi erityisen ahdistavana.
Lasten ja nuorten hyvinvoinnissa riittää korjattavaa pitkäksi aikaa. Mielenterveyspalvelujen vahvistaminen ja saatavuuden varmistaminen ovat eräs keskeinen toimenpide, jotta koronapandemian negatiivisia vaikutuksia lasten ja nuorten hyvinvoinnissa saadaan lievitettyä. Tähän tarvitaan lisää taloudellisia- ja henkilöstöresursseja tukemaan lapsia ja nuoria. Ei pidä kuitenkaan ajatella, että kaikki hyvinvoinnin haasteet, kuten tuen puute, mielenterveysongelmat ja arjen ongelmat, olisivat ilmestyneet pelkästään koronan myötä. Mielenterveyspalvelut, lastensuojelu ja monet muut julkiset palvelut ovat kärsineet resurssipulasta jo ennen koronaa. Pandemian myötä julkisten palvelujen puutteet nousivat vain entistä selkeämmin esille.
Rajoitustoimien ei tulisi kohdistua lapsiin ja nuoriin taudissa, jonka tiedetään olevan pitkälti vaaraton heille. Koronan jälkipuinnissa tulee pohtia, joutuivatko lapset ja nuoret maksamaan liian kovaa hintaa taudin ehkäisyssä, joka on pääosin vaarallinen vain iäkkäille ja erilaisista pitkäaikaissairauksista kärsiville. Tärkeintä on nyt keskittyä tarjoamaan apua niille, joilta korona-aika vei eniten jokapäiväistä tukea.
Yhteiskuntamme tulevaisuus on meidän sekä lasten ja nuorten käsissä. On tärkeää, että nyt teemme sellaisia ratkaisuja lasten ja nuorten hyvinvoinnin suhteen, että ne kantavat hedelmää pitkälle tulevaisuuteen. Olisi tärkeää panostaa hyvinvointiin ja hyvinvoinnin parantamiseen mahdollisimman nopeasti. Yhteiskunnaltamme tulee löytyä resursseja työhön lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseksi sekä mielenterveysongelmien ehkäisemiseksi. Poliittiset päätökset tulisi tehdä ajatellen pitkän aikavälin hyötyjä varsinkin, kun ne koskettavat lapsia, nuoria sekä lapsiperheitä.
Anna Jokela
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaani ”Sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä lasten ja nuorten hyvinvoinnista koronapandemian aikana”. Lapin yliopisto 2022.
Lähteet
Allardt, Erik 1976: Hyvinvoinnin ulottuvuuksia. Werner Söderström osakeyhtiö. Porvoo
Helne, Tuula & Hirvilammi, Tuuli 2021: Puristuksissa? Nuoret ja kestävän hyvinvoinnin
ehdot. Kela. Helsinki
Kivipelto Minna & Saikkonen Paula 2018: Hyvinvointia niukkuudesta? Kokemuksia
viimesijaisesta turvasta. Janus 2018; 26 (1), 57–72
Lapsistrategian koronatyöryhmä 2020: Lasten ja nuorten hyvinvointi koronakriisin
jälkihoidossa. Lapsistrategian koronatyöryhmän raportti lapsen oikeuksien
toteutumisesta. Valtioneuvoston julkaisuja 2020:21.
https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/162318/VN_2020_21.pdf?
sequence=7&isAllowed=y Viitattu 27.5.2022.
Paju, Petri 2020: Paikoiltaan siirretty arki. Koronakriisin vaikutukset lapsiperheiden
elämään. Lastensuojelun keskusliitto. Lastensuojelun Keskusliiton verkkojulkaisu
2/2020. https://www.lskl.fi/wp-content/uploads/Paikoiltaan-siirretty-arkiverkkojulkaisu.pdf Viitattu 27.5.2022.
The Lancet Child & Adolescent Health 2020: Prioritising children’s rights in the
COVID-19 response. Editorial. The Lancet Child & Adolescent Health. Volume
4, Issue 7, 7/2020. https://www.thelancet.com/journals/lanchi/article/PIIS2352-4642(20)30172-
3/fulltext Viitattu 27.5.2022.
(62)
(Julkaistu 8.6.2022)
Vaino sukupuolistuneena väkivaltana käräjäoikeuksien tuomioasiakirjoissa
Vaino luo uhrien eri elämänalueille tunkeutuvan häiritsevän tilan, joka yhdistyy kokonaisvaltaiseen turvattomuuteen rajoittaen vainon uhrien toimijuutta ja elinpiiriä.
Vaino on intensiivistä, tavoiteorientoitunutta ja uhria pakottavaa käyttäytymistä, joka muodostuu erilaisista toistuvista väkivaltaisista ja ei-väkivaltaisista teoista, jotka uhrit kokevat epämieluisina, uhkaavina, ahdistavina ja tunkeilevina.
Vainoajan toiminta aiheuttaa uhrissa pelkoa, turvattomuutta ja ahdistusta sekä tuottaa uhreille fyysistä ja sosiaalista harmia. (Nikupeteri 2016, 46.) Eron jälkeinen vaino on sosiaalinen ongelma ja väkivallan muoto, joka kietoutuu entiseen lähisuhteeseen (Nikupeteri 2016, 26).
Eron jälkeinen vaino rikoksena
Suomessa vaino kriminalisoitiin vuonna 2014. Lain esitöiden mukaan vainon kriminalisointi oli tarpeellista Suomen rikoslainsäädännön saattamiseksi vastaamaan kansainvälisiä velvoitteita ja vainon kriminalisoinnille oli myös kansallista tarvetta. (HE 19/2013; Häkkänen-Nyholm & Salo 2019, 296.)
Vainossa rikoksena keskeistä on, ettei kyse ole yksittäisestä rikollisesta teosta, vaan osateot muodostavat uhrin elämänlaatua vakavasti häiritsevän tilan, joka herättää uhrissa pelkoa ja ahdistusta ja voi muodostua uhrin elämää hallitsevaksi (HE 19/2013). Vainon kriminalisointi toimii yhteiskunnallisena viestinä siitä, ettei vainoaminen ole hyväksyttyä toimintaa (Mehtola & Särkelä 2017, 10).
Eron jälkeinen vaino sukupuolistuneena väkivaltana
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani vainoa sukupuolistuneena väkivaltana käräjäoikeuksien tuomioissa. Toteutin pro gradu -tutkielmani hankeyhteistyössä CAPS-hankkeen kanssa ja aineistonani oli 20 käräjäoikeuksien vainotuomioasiakirjaa. Kaikissa aineistoni oikeustapauksissa vainoaja oli mies ja vainon uhri nainen. Tutkimuskysymyksinäni olivat 1) Millaisena vaino sukupuolistuneena väkivaltana näyttäytyy käräjäoikeuksien tuomioissa? 2) Millaisia seurauksia vainolla on sen kohteena oleville naisille?
Väkivallan sukupuolistuneisuus kuvaa sukupuolta osana väkivallan rakennetta, siihen liitettyjä asenteita, merkityksiä ja väkivallan selittämistapoja, kuitenkaan pelkistämättä väkivallan rakennetta ja dynamiikkaa sukupuolten väliseksi vastakkainasetteluksi (Ronkainen & Näre 2008, 21). Sukupuolistuneisuuden käsite viittaa väkivallan ja sukupuolen yhteen kietoutumiseen kulttuurisella, rakenteellisella ja yksilötasolla (Ronkainen 2017, 29). Eron jälkeisessä vainossa ilmenevät sukupuolistuneelle väkivallalle olennaiset piirteet eli sukupuolistuneet käytännöt, tasa-arvokysymykset, vallankäyttö ja ihmisoikeuksien loukkaaminen (Nikupeteri 2016, 47).
Eron jälkeisen vainon ilmeneminen ja vainon aiheuttamat seuraukset uhreille
Tutkielmani tuloksina oli, että eron jälkeinen vaino ilmenee uhriin kohdistuvina toistuvina yhteydenottoina, uhkaamisena, seuraamisena ja tarkkailemisena, syyllistämisenä ja halventamisena sekä uhrin pakottamisena ja kontrolloimisena. Lisäksi tutkimustulokseni ilmensivät lasten välineellistä roolia vainossa tapauksissa, joissa vainon kohteena olevalla naisella oli lapsia. Tutkielmani tulokset ilmentävät, että vainon kohteena oleminen aiheuttaa uhreille kielteisiä seurauksia. Vainon kohteena oleminen ja vainoajan toiminta aiheuttivat uhreille pelkoa, ahdistusta ja turvattomuutta. Vainosta aiheutui sen kohteena oleville naisille kipua, kärsimystä ja fyysisiä vammoja sekä häiriötä, haittaa ja taloudellista vahinkoa. Lisäksi uhrit joutuvat soveltamaan erilaisia selviytymisstrategioita pyrkiessään tekemään vainon kohteena olemisesta vähemmän vaarallista ja häiritsevää.
Tutkielmani tulokset havainnollistavat, että vainon kohteena olevien naisten tunnemaailmaa hallitsee voimakas pelko ja ahdistus. Kyse ei ole yksittäisten rikollisten tekojen aiheuttamasta pelosta ja ahdistuksesta, vaan vainon luomasta kokonaisvaltaisesta, uhrin eri elämänalueille ulottuvasta turvattomuudesta, joka rajoittaa uhrien elintilaa ja toimijuutta. Tutkielmani tulokset ilmentävät myös selkeästi vainon aiheuttamaa kokonaisvaltaista häiriötä uhrien elämälle. Vainoajat häiritsevät uhrinsa työssäkäyntiä, kotirauhaa ja liikkumista. Vaino luo uhrien eri elämänalueille tunkeutuvan häiritsevän tilan, joka yhdistyy kokonaisvaltaiseen turvattomuuteen rajaten vainon uhrin toimijuutta ja elinpiiriä entisestään. Vaino heikentää uhrien elämänlaatua, riistää uhreilta rauhan ja häiritsee arkielämän rutiineja.
Ymmärrys sukupuolesta vaikuttaa siihen, miten vaino ymmärretään ja miten sitä palvelujärjestelmässä tulkitaan
Vaino ilmiönä on sekä sukupuolistunut että sukupuolittunut (Nikupeteri 2016, 47; Spitzberg & Cupach 2007; Tjaden & Thoennes 1998, 3–5). Sukupuolistuneen väkivallan viitekehys ilmentää, etteivät naisten vainokokemukset ole kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta kontekstistaan irrallisia, vaan rakentuvat kontekstisidonnaisesti (Edwards 2011, 335–337; Lidman 2015). Siihen miten vaino ymmärretään ja millaisena sitä auttamisjärjestelmässä tulkitaan, vaikuttaa ymmärrys sukupuolesta (Nikupeteri 2016, 65). Vainoteot mahdollistuvat ja naisten vainokokemukset muotoutuvat sosiaalisesti ja kulttuurisesti määrittyneiden naiseuden, äitiyden ja entisen kumppanin roolien pohjalta (Nikupeteri 2016, 48). Sukupuolen ja väkivallan yhteen kietoutuneisuuden tarkasteleminen eron jälkeisen vainon kontekstissa on tärkeää, sillä sukupuoleen liittyvät lukkiuttavat tulkinnat voivat estää vainon tunnistamista, ellei niitä tiedosteta ja osata kyseenalaistaa (Nikupeteri 2016, 65).
Vainon sukupuolistuneisuutta ilmentävät myös vainon uhrille aiheuttamat seuraukset. Naisten ja miesten tunnereaktiot ja -kokemukset läheisen toteuttamaan vainoon ja väkivaltaan ovat usein erilaisia (Nikupeteri 2016, 23). Naiset kokevat vainon ja väkivallan yleensä intensiivisempänä, pelottavampana ja kokonaisvaltaisempana miehiin verrattuna, jolloin naisten kokemus vainottuna olemisesta muodostuu omanlaisekseen (Emerson ym. 1998, 304; Sheridan & Lyndon 2012; Romito & Grassi 2007). Toisaalta myös reaktiot vainon kohteena olevien naisten kokemaan pelkoon voivat olla sukupuolistuneita. Naisten kokema pelko voi tulla vähätellyksi ja uhrit nähdyiksi ylitunteellisina (Nikupeteri 2017b, 12) tai ylivarovaisina naisina, minkä seurauksena ammattilaiset voivat tulkita virheellisesti naisten kokeman pelon ja turvattomuuden liioitelluksi tai kuvitelluksi (Nikupeteri 2017a, 802).
Eron jälkeisen vainon kohteena olevat naiset eivät kuitenkaan ylireagoi tai kärsi suhteettomista peloista. Pelko on legitiimi reaktio vainoon, joka lievimmilläänkin aiheuttaa uhrissa voimakasta ahdistusta on ja joka pahimmillaan on kohteelle erittäin vaarallista tai jopa tappavaa. (DeKeseredy ym. 2017, 69; ks. myös Nikupeteri ym. 2017.)
Vaino ilmiönä haastaa sosiaalityön asiantuntijuutta ja edellyttää ammattilaisilta riittävää vainotietoa
Jotta vainon uhreja voidaan auttaa, tulee ammattilaisten kyetä tunnistamaan vaino ilmiönä (Nikupeteri 2016, 6). Pelkkä vainon tunnistaminen ei kuitenkaan riitä, vaan jotta uhrien avuntarpeisiin voidaan vastata, tulee ammattilaisten kyetä ymmärtämään vainon luonne väkivaltana (Nikupeteri 2016, 157). Jotta vainon uhrit voidaan tunnistaa, tarvitaan riittävää vainotietoa sekä kykyä vallitsevien naiseuteen ja äitiyteen liittyvien sukupuolistuneiden käsitysten ja asenteiden tiedostamiseen (Nikupeteri 2016). Vainotieto ei voi olla pelkästään väkivaltaan erikoistuneilla ammattilaisilla olevaa asiantuntijuutta, vaan vainon kohteena olevat naiset tulee tunnistaa koko palvelujärjestelmässä.
Mikäli vainon uhrit eivät tulle tunnistetuiksi tai ammattilaiset positioivat heidät virheellisesti esimerkiksi vieraannuttaviksi vanhemmiksi, haavoittaa se vainon uhreja entisestään ja toisaalta mahdollistaa vainon jatkumisen siihen puuttumisen sijaan. (Nikupeteri 2016, Häkkänen-Nyholm 2017, 99.) Vaino haastaa sosiaalityön asiantuntijuutta ja edellyttää ammattilaisilta riskin tunnistamista ja arviointia sekä moniammatillista työskentelyä (Nikupeteri & Laitinen 2017, 19; Nikupeteri 2016).
Janika Paananen
Lapin yliopisto
Kirjoitukseni perustuu 2022 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani ”Vaino sukupuolistuneena väkivaltana käräjäoikeuksien tuomioissa”.
Lähteet
DeKeseredy, Walter & Dragiewicz, Molly & Schwartz, Martin 2017: Abusive endings. Separation and divorce violence against women. University of California Press. Oakland, California.
Edwards, Alice 2011: Violence against women under international human rights law. Cambridge University Press. Cambridge, New York.
Emerson, Robert & Ferris, Kerry & Gardner, Carol Brooks 1998: On Being Stalked. Social Problems 45(3), 289–314.
Hallituksen esitys eduskunnalle laeiksi rikoslain, pakkokeinolain 10 luvun 7§:n ja poliisilain 5 luvun 9§:n muuttamisesta (HE 19/2013).
Häkkänen-Nyholm, Helinä 2017: Vainon uhri vai vainon uhriksi tekeytyvä lapsen vanhemmasta vieraannuttaja? Teoksessa Laitinen, Merja & Kinnunen, Jaana & Hannus, Riitta (toim.): Varjosta valoon. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen, katkaisu ja uhrien selviytymisen tukeminen. Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 41. Ensi- ja turvakotien liitto ry. 83–101.
Häkkänen-Nyholm, Helinä & Salo, Verna 2019: Miten vainoamisesta tuomitaan: Oikeuskäytäntö Suomessa 2015–2016. Defensor Legis 3, 296–308.
Lidman, Satu 2015: Väkivaltakulttuurin perintö. Sukupuoli, asenteet ja historia. Gaudeamus. Helsinki.
Mehtola, Sirkku & Särkelä Riitta 2017: Esipuhe. Teoksessa Laitinen, Merja & Kinnunen, Jaana & Hannus, Riitta (toim.): Varjosta valoon. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen, katkaisu ja uhrien selviytymisen tukeminen. Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 41. Ensi- ja turvakotien liitto ry. 9–11.
Nikupeteri, Anna 2016: Vainottuna. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen ja uhrien kohtaaminen. Acta Universitatis Lapponiensis 336. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
Nikupeteri, Anna 2017a: Professionals’ critical positionings of women as help-seekers: Finnish women’s narratives of help-seeking during post-separation stalking. Qualitative Social Work 16(6), 793–809.
Nikupeteri, Anna 2017b: Stalked Lives: Finnish Women’s Emotional Experiences of Post-Separation Stalking. Nordic Social Work Research 7(1), 6–17.
(61)
(Julkaistu 8.6.2022)
Kiusaamista koulussa, väkivaltaa kadulla?
Kouluissa tapahtuu koulukiusaamista ja väkivaltaa monissa eri muodoissa. Suhtaudutaanko kouluissa tapahtuneisiin tekoihin kuitenkin lievemmin kuin vastaavaan tapahtumaan kadulla? Vaikuttaako koulukiusaamisen käsite heikentävästi kiusaamiseen puuttumiseen ja sen ehkäisyyn?
Mediassa uutisoidaan toistuvasti koulukiusaamisesta ja kouluissa tapahtuvista väkivallanteoista. (Hirvonen, 2020; Koskinen 2020; Tanninen 2021) Koulukiusaamista on pyritty torjumaan jo vuosikymmeniä, mutta silti sitä esiintyy edelleen. Tämä sai minut pohtimaan, vastaako koulukiusaamista kuvaava käsite kiusaamisen sisältöä vai olisiko tarpeellista uudistaa koulukiusaamisen käsitettä.
Mediassa koulukiusaamisesta on usein käytetty kouluväkivallan käsitettä. Voisiko kiusaamisen sisältöä osuvammin kuvaava käsite edistää koulussa tapahtuvaan kiusaamiseen ja muuhun väkivaltaiseen käyttäytymiseen puuttumista ja ehkäisyä?
Kiusaaminen ja väkivalta kouluissa
Nuorten elämän keskiössä ovat kaksi merkittävää yhteisöä; koti ja koulu (Ojala 2017, 5). Koulu on oppimisen lisäksi nuorisokulttuurin keskus, jossa nuori rakentaa tärkeitä ihmissuhteita (Kiilakoski 2012, 15).
Koulu ei ole jokaiselle nuorelle ainoastaan kiva paikka, sillä koulussa saatetaan kohdata kiusaamista ja muuta vahingoittavaa käytöstä. Koulukiusaaminen ilmenee muun muassa ryhmän ulkopuolelle jättämisenä, juorujen levittämisenä, lyömisenä ja potkimisena. Koulukiusaaminen linkittyy vahvasti väkivaltaan, mutta myös rikollisuuteen; koulukiusaaminen on sisällöltään fyysistä tai henkistä väkivaltaa ja väkivaltainen teko voi puolestaan täyttää rikoksen tunnusmerkit, jolloin kiusaamisesta voi tulla tuomittava rikos.
Nuorelle kaverisuhteet ovat merkittäviä ja nuoren hyvinvoinnille voikin olla hyvin haitallista jäädä kaveriporukoiden ulkopuolelle (Korkiamäki 2014, 38). Koulussa koettu kiusaaminen heikentää nuorten mielenterveyttä ja usein kiusaamisen kohteeksi valikoituvatkin jo entuudestaan masentuneet tai ahdistuneet koulutoverit. (Nurmi ym. 2014, 150, 175–176; Aalto-Setälä ym. 2020, 13).
Tutkielmassani hyödynsin Nuorisorikollisuus -aineistoa (Kivivuori & Näsi 2016), jonka analysointi oli erittäin mielenkiintoista. Tulokset osoittavat, että koulukiusaamisen lisäksi kouluissa tapahtuu muuta toisia vahingoittavaa käyttäytymistä, kuten pahoinpitelyitä, tappeluun osallistumista, varastamista, seksuaalista häirintää ja väkivallalla uhkailua. Nuoret olivat kohdanneet lähes kaikkia tekoja enemmän koulussa, kuin muissa ympäristöissä.
Koulukiusaamisen ja väkivallan käsitteiden tarkastelussa yksi eroavaisuus nousee vahvasti esille. Koulukiusaamisen määrittelyissä puhutaan pitkäkestoisuudesta ja toistuvuudesta. Puolestaan väkivallan määrittelyssä keskiössä on väkivallan seuraukset kohteelle. Väkivalta aiheuttaa ja sillä pyritään aiheuttamaan haittaa kohteelle. On ristiriitaista ajatella, että yksittäinen väkivallanteko katsotaan väkivallaksi, mutta pitkäkestoisesta ja systemaattisesta väkivallasta käytettäisiin koulukiusaamisen käsitettä. Koulukiusaaminen oli aineistossa määritelty tönimiseksi, nimittelyksi ja syrjinnäksi, mitkä vaikuttavat melko lieviltä teoilta. Mielestäni lieviksi määritellyt teot ovat kuitenkin väkivaltaa, sillä ne voivat aiheuttaa kohteelleen negatiivisia seurauksia.
Lopuksi
Koulu ei ole turvassa väkivallalta, vaan siellä tapahtuu samoja tekoja kuin muissakin nuorten suosimissa ympäristöissä. Tärkeintä olisi kyetä ehkäisemään toisia vahingoittavaa käyttäytymistä, jotta jokainen lapsi ja nuori saisi käydä koulua turvallisessa ympäristössä. Koulukiusaaminen on väkivaltaa ja siihen tulee suhtautua sen vaatimalla vakavuudella. Nuorten kahinoita ei tule kuitata toteamalla esimerkiksi, että ”pojat on poikia”.
Tutkielmani antaa perusteita koulukiusaamisen käsitteen uudistamiseen. Jos puhumme koulukiusaamisesta väkivallan tai kouluväkivallan käsitteellä, tekojen vähättelyn riski mahdollisesti pienenee, jolloin tekoihin myös puututaan voimakkaammin. Koulut eivät kykene yksin kantamaan vastuuta väkivaltaan puuttumisessa ja sen ehkäisyssä, vaan tueksi tarvitaan eri viranomaistahoja. Tämä kirjoitus toivottavasti lisäsi ymmärrystä siitä, miten vakavia tekoja kouluissa tapahtuu, joita ei voida määrittää vain kiusaamiseksi.
Milla Pötsönen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Kiusaamista koulussa, väkivaltaa kadulla. Koulukiusaaminen ja väkivalta epätoivottuna käyttäytymisenä yläkoululaisten keskuudessa”. Lapin yliopisto, 2022.
Lähteet
Aalto-Setälä, Terhi & Huikko, Eeva & Appelqvist-Schmidlechner, Kaija & Haravuori, Henna & Marttunen, Mauri 2020: Kouluikäisten mielenterveysongelmien tuki ja hoito perustason palveluissa. Opas tutkimiseen, hoitoon ja vaikuttavien menetelmien käyttöön. PunaMusta Oy. Vantaa.
Hirvonen, Saara 2020: Harvinainen väkivallanteko Vantaan Kytöpuiston koulussa – yksi alakoululainen loukkaantui välitunnilla. Yle Uutiset 21.9.2020. https://yle.fi/uutiset/3-11555048. Viitattu 4.1.2022.
Kiilakoski, Tomi 2012: Koulu nuorten näkemänä ja kokemana. Tilannekatsaus-marraskuu 2012. Opetushallituksen muistio 2012:6. https://www.nuorisotutkimusseura.fi/images/julkaisuja/144743_koulu_nuorten_nakemana_ja_kokemana_2.pdf. Viitattu 25.3.2022.
Kivivuori, Janne & Näsi, Matti: Nuorisorikollisuus 2016 [sähköinen tietoaineisto]. Versio 2.0 (2018-10-31). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD3209. Viitattu 15.2.2022.
Korkiamäki, Riikka 2014: ”Jos mä nyt voisin saada ystäviä”. Ulkopuolisuus vertaissuhteissa nuorten kokemana. Teoksessa Gissler, Mika & Kekkonen, Marjatta & Känkänen, Päivi & Muranen, Päivi & Wrede-Jäntti, Matilda (toim.): Nuoruus toisin sanoen: Nuorten elinolot- vuosikirja 2014. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL, 38–50.
Koskinen, Anu Leena 2020: Vanhemmat huolissaan Suomen kouluväkivallasta: ”Kenelläkään koulun aikuisella ei ole lupa katsoa pois”. Yle Uutiset 23.9.2020. https://yle.fi/uutiset/3-11558790. Viitattu 4.1.2022.
Ojala Terhi 2017: Kun perusopetuksen oppilaat oireilevat psyykkisesti. Opettajien kokemuksia. Oppimisen ja oppimisvaikeuksien erityislehti, 27 (4), 4–11.
Nurmi, Jari-Erik & Ahonen, Timo & Lyytinen, Heikki & Ruoppila, Isto & Pulkkinen. Lea & Lyytinen, Paula 2018: Ihmisen psykologinen kehitys. PS-kustannus. Jyväskylä.
Tanninen, Jouni 2021: Kouluväkivaltaa esiintyy laajasti Tampereella, vanhempien yhdistys esittää ensiavuksi yhtenäisiä toimintaohjeita. Yle Uutiset 19.11.2021. https://yle.fi/uutiset/3-12194822. Viitattu 8.2.2022.
(60)
Autetuksi tulemisen mahdollisuudet parisuhdeväkivallassa
Naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta on suomalaisessa yhteiskunnassa edelleen tunnistamaton ja piilossa oleva ilmiö.
Joka kolmas suomalainen nainen on kohdannut väkivaltaa, joka tarkoittaa siis lähes miljoonaa naista. (Muukkonen 2017, 10.) Naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta voidaan määrittää sukupuolistuneeksi ilmiöksi, koska siihen vaikuttavat edelleen vahvasti erilaiset rakenteelliset ja asenteelliset käsitykset naisten ja miesten rooleista. Väkivalta on ihmisoikeusloukkaus ja vakava yhteiskunnallinen ongelma.
Nainen parisuhdeväkivallan uhrina
Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ilmenee jokaisessa yhteiskuntaluokassa ja se käsittää erilaisia muotoja fyysisestä, psyykkisestä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Henkisen väkivallan kokeminen voi olla kokemukseltaan pahempaa kuin fyysinen väkivalta. (Marttala 2012, 42–43.) Henkinen väkivalta muuttaa pikkuhiljaa uhrin persoonallisuutta ja saa hänet mukailemaan tekijän haluja ja tarpeita. Pitkään jatkuva henkinen väkivalta murtaa uhrin identiteetin, jolloin uhri usein syyllistää itseään tilanteesta.
Naiseuteen liittyy monia odotuksia esimerkiksi hyvästä äitiydestä tai vaimoudesta, jolloin väkivalta on usein hyväksyttyä ja sen kokemista vähätellään. Parisuhdetta määrittävät ja ohjaavat sukupuolittuneet roolit ja odotukset. Nämä muovaavat riippuvuuksia ja valtasuhteita parin välillä. (Ronkainen 2017, 32.)
Suomi on yhä edelleen korkealla väkivaltatilastoissa ja väkivallan kokemukset ovatkin melko arkipäiväisiä Suomessa (Ronkainen 2008, 389). 1990-luvulta alkaen parisuhdeväkivallan tekijän rangaistavuuteen on tullut useita lakimuutoksia. Raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin vuonna 1994 ja lisäksi vainoaminen tuli rangaistavuuden piiriin vuonna 2014. Lakimuutoksista huolimatta naisiin kohdistuva väkivalta ei ole vähentynyt Suomessa (Lidman 2015, 51).
Naisten avun hakemista estävät tekijät
Pro gradu -tutkielmassamme tarkastelimme parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten autetuksi tulemisen esteitä. Tutkimusaineistona käytimme valmista aineistoa, joka on kerätty Lapin yliopiston ja Viola ry:n yhteistyönä toteutetussa hankkeessa. Tutkimuksen tuloksena olemme jäsentäneet naisten avun hakemisen esteet sisäisiin ja ulkoisiin esteisiin.
Sisäiset esteet
Naisten tunteet vaihtelivat rakkaudesta häpeään ja syyllisyyteen. Tunteille oli yhteistä se, että naiset näkivät parisuhdeväkivallan syyt muualla kuin tekijässä. He syyllistivät parisuhdeväkivallasta itseään ja kokivat huonommuuden tunteita parisuhteessa. Naiset ovat usein alisteisessa asemassa suhteessa kumppaniinsa.
Naiset näkivät kumppanissaan ja elämäntilanteessaan väkivallasta huolimatta niin paljon hyviä asioita, että he jaksavat uskoa ja toivoa, että väkivalta loppuisi ja tekijän muuttuisi. Naiset kannattelivat ja pitivät yllä kulisseja. Keskeisin syy kulissien ylläpitämiseen oli halu säilyttää ehjä koti ja perhe, ainakin ulospäin. Väkivaltaa salataan ja piilotellaan viimeiseen asti. Naiset sietivät kohtuuttoman paljon huonoa kohtelua ja joutuivat tinkimään omasta hyvinvoinnistaan.
Väkivalta itsessään kuormittaa uhria ja vie voimavaroja. Kun tähän yhdistyvät erilaiset haastavat elämänvaiheet, kuten esimerkiksi ruuhkavuodet, nousee avun hakemisen kynnys yhä korkeammaksi. Parisuhdeväkivallalle on tyypillistä, ettei sitä haluta tunnistaa, eikä myöntää. Osalle naisista väkivalta voi olla niin tuttua ja normaalia, että vasta avunpiiriin hakeutuminen saa ymmärtämään oman tilanteen vakavuuden. Naiset myös kieltävät väkivallan olemassaolon tietoisesti, sillä he eivät halua, eivätkä kykene myöntämään sitä. Väkivallan unohtaminen ja kieltäminen toimi monen naisen selviytymismekanismina arjessa.
Ulkoiset esteet
Naisten avun hakemisen esteinä oli useampia tekijöitä, jotka tulivat uhrin ulkopuolelta. Estävinä tekijöinä avun hakemiselle olivat ihmissuhteisiin liittyvät asiat, kuten esimerkiksi läheisten tuen puute. Myös väkivallan tekijän uhkailu, pelottelu ja syyllistäminen toimivat merkittävinä esteinä naisten avun hakemiselle. Naiset pelkäsivät jopa henkensä puolesta, että tekijä avun hakemisen seurauksena satuttaisi heitä tai muuta perhettä.
Tiedon puute, taloudellinen tilanne ja käytettävissä olevat resurssit vaikuttivat naisten avun hakemiseen. Uhrit eivät ole tietoisia avun hakemisen väylistä tai he eivät osanneet hakea apua. Usein naiset pelkäsivät, että miten he pärjäisivät taloudellisesti mahdollisen eron jälkeen. Myös asuinpaikka voi estää avun hakemisen ja saamisen, sillä palveluiden piiriin pääseminen voi olla mahdotonta etäisyyksien ja siihen liittyvien tekijöiden vuoksi.
Myös palvelujärjestelmä voi toimia ulkoisena esteenä avun saamiselle. Väkivallan uhrit kokivat liian usein parisuhdeväkivallan vähättelyä ja sivuuttamista työntekijän taholta palvelujärjestelmässä. Tyypillistä oli, että sosiaali- -ja terveydenhuollon ammattilaisilla ei ollut riittävästi tietoa ja kykyä tunnistaa ja auttaa parisuhdeväkivallan uhreja. Kun uhrit kokivat liian paljon sivuuttamista ja vähättelyä, avun hakeminen koetaan lopulta turhaksi. Yhteiskunnallisiin tekijöihin liittyvät myös erilaiset rakenteelliset ongelmat, kuten epäkohdat lainsäädännössä, kuten lähestymiskieltoa koskevissa asioissa. Tietämättömyys ja asenteet parisuhdeväkivaltaa kohtaan läpäisevät usein jokaisen yhteiskunnan osa-alueen, niin palveluissa, lainsäädännössä ja päätöksenteossa. Ilmiö on leimallinen ja häpeällinen uhrille, ja on kestämätöntä, että vastuu avun hakemisesta ja väkivallan esille tuomisesta on lähes aina vain uhrilla.
Parisuhdeväkivalta näkyväksi yhteiskunnassa
Lähi- ja peruspalvelut toimivat merkittävässä roolissa väkivallan uhrin tunnistamisessa. Väkivaltaa kokeneilla on useita kontakteja eri aloilla työskenteleviin ammattilaisiin, jolloin heillä on mahdollisuudet tunnistaa ja kohdata väkivalta perheessä. (Skaffari ym., 2021.) Kun autetuksi tulemisen esteitä tehdään näkyviksi, väkivallan uhrien palveluja voidaan kehittää.
Suomi on saanut kritiikkiä naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisystä, ja väkivaltatyöhön ei suunnata tarpeeksi resursseja. Tämä kertoo myös siitä, ettei ilmiötä oteta tarpeeksi vakavasti. Vaikka uhrin auttaminen ja tietoisuus parisuhdeväkivallasta on lisääntynyt, on heidän asemansa edelleen huono. Parisuhdeväkivallan ilmiö tunnustetaan, mutta palvelujärjestelmässä ei ole systemaattista käytäntöä tai yhdenmukaisia toimintatapoja parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisen auttamiseksi. Uhrit toivoivat, että perustason palveluissa jokaiselta kysyttäisiin parisuhdeväkivallasta yleisenä ja kartoittavana kysymyksenä. Vaikka naisiin kohdistuu Suomessa paljon väkivaltaa, palveluverkosto edelleen riittämätön ja palvelut ovat usein vaikeasti löydettävissä.
Parisuhdeväkivallan uhrin auttaminen vaatii edelleen asenteiden muuttumista ja tietoisuuden lisäämistä yhteiskunnassa. Poliittisten päätöstentekijöiden tietämättömyys heijastuu suoraan väkivaltatyöhön ohjattaviin resursseihin ja lainsäädäntöön. Päättäjien ulostulot parisuhdeväkivallan todellisuudesta voisivat saada uhrit hakemaan apua rohkeammin. Ilmiön näkyväksi tekeminen olisi tärkeää uhrien autetuksi tulemisen kannalta, sillä se auttaisi väkivallan tunnistamisessa ja avoimuuden luomisessa.
Salla Puhakka
Johanna Ålander
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaamme ”Parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten autetuksi tulemisen esteet ”. Lapin yliopisto, 2022.
Lähteet
Hurtig, Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2014: Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. UniPress. Eurooppa, 250–280.
Lidman, Satu 2015: Väkivaltakulttuurin perintö. Sukupuoli, asenteet ja historia. Gaudeamus. Tallinna.
Marttala, Pia 2011: Parisuhdeväkivallan monet muodot. Teoksessa Hannus, Riitta & Mehtola, Sirkku & Natunen, Luru & Ojuri, Auli (toim.) Veitsen terällä. Naiseus ja parisuhdeväkivalta. Ensi -ja turvakotien liitto. Hämeenlinna, 37–50.
Muukkonen, Tiina 2017: Tehdään jalkautuvaa väkivaltatyötä! Teoksessa Havu, Elina & Kovanen, Tuulia & Lehtonen, Maiju & Uusitalo, Sanna (toim.): Askeleita jalkautuvaan väkivaltatyöhön. Hyvinvoinnilla väkivaltaa vastaan. Ensi- ja turvakotien liitto. 10–11. https://issuu.com/ensi-jaturvakotienliitto/docs/askeleita_jalkautuvaan_v__kivaltaty. Viitattu 20.10.2021.
Ronkainen, Suvi 2008: Kenen ongelma väkivalta on? Suomalainen hyvinvointivaltio ja väkivallan toimijuus. Yhteiskuntapolitiikka 73 (2008):4.
Ronkainen, Suvi 2017: Mitä väkivalta on? Teoksessa Niemi, Johanna & Kainulainen, Heini & Honkatukia, Päivi (toim.): Sukupuolistunut väkivalta. Oikeudellinen ja sosiaalinen ongelma. Vastapaino. Tampere, 19–35.
Skaffari, Pia & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2021: Auttamisjärjestelmän kriittiset kohdat parisuhdeväkivallan kokijoiden näkökulmasta. Tutkimusraportti. Lapin yliopisto. https://ensijaturvakotienliitto.fi/violary/wp-content/uploads/sites/31/2021/09/Raportti-070921_yhteensovitetut-toimintamallit_valmis.pdf?x14354 Viitattu 24.2.2022.
(59)
Tiibetiläisen sosiaalityön lähtökohdat ja eetos
Onko meillä opittavaa tiibetiläisestä sosiaalityöstä?
Ymmärtääkseni paremmin tiibetiläistä sosiaalityötä, lähdin tutkimusmatkalle Tiibetin alkuperäiskansan buddhalaiseen ajatteluun.
Tiibetiläiset sosiaalityöntekijät työskentelevät ja johtavat sosiaalityön projekteja Nepalissa ja muualla Himalajan alueella. Tutkimusaineistoni tuottivat kaksi tiibetiläistä sosiaalityöntekijää. Tutkimuksen tulokset olivat jaoteltavissa kolmeen kategoriaan:
- pysymättömyyden ymmärtäminen
- suhteet ihmisiin
- buddhalaiset mielenharjoitukset.
Nämä lähtökohdat ilmentävät tiibetiläisen sosiaalityön eetosta.
Pandemia iski pahiten alkuperäiskansoihin ja köyhiin
Samaan aikaan kun itse istuin mukavasti työpöytäni ääressä, polttohautasivat tiibetiläiset kollegamme avustajineen Covid-19-pandemian uhreja sekä organisoivat ruokaa, vettä, lääkkeitä ja happea karanteenissa oleville köyhille perheille.
Muutoin he auttavat asunnottomia lapsia ja aikuisia, sekä hankkivat rahoitusta lasten ja päihdekuntoutujien koulutukseen. Siinä sivussa he tukevat maanjäristysten, ilmansaasteiden ja monien globaalien sosiaalisten ja ekososiaalisten ongelmien uhreiksi joutuneita yksilöitä ja yhteisöjä – eli kanssakulkijoitaan, siskojaan ja veljiään – kuten he asiakkaitaan kutsuvat.
Blogia kirjoittaessani saan tietää tiibetiläiseltä sosiaalityöntekijältä heillä ilmenneestä uudenlaisesta haasteesta: Kathmandussa on nälkiintyneitä koiria, koska ravintolat ovat pandemian ja lock downin vuoksi suljettu ja ruuasta on muutenkin puutetta. Sosiaalityöntekijä kertoo, että on sydäntä särkevää nähdä niin paljon kärsiviä koiria. Tiibetiläisen sosiaalityön perustana on Buddhan ensimmäinen opetus: Neljä Jaloa Totuutta: totuus kärsimyksestä, totuus kärsimyksen syistä, totuus kärsimyksen lakkaamisesta ja totuus kärsimyksen lakkaamiseen johtavasta polusta. Mielenharjoitukset liittyvät viimeisimpään eli menetelmiin.
Pysymättömyyden filosofia
Tiibetiläiset sosiaalityöntekijät opastavat myös asiakkaitaan mielenharjoituksiin, joita ovat muun muassa pysymättömyyden ymmärtäminen, puolueettomuuden ja myötätunnon harjoittaminen, kärsimyksen ymmärtäminen sekä keskinäisen riippuvuuden havaitseminen.
Tutkimukseen osallistunut tiibetiläinen sosiaalityöntekijä kertoi pysymättömyyden filosofiasta kuvaamalla kaikkein vaikeinta aikaa elämässään. Silloin hän oli lapsi ja pakeni perheensä kanssa kotimaastaan Tiibetistä. Hän kerjäsi ruokaa vaikeasti sairastuneille läheisilleen. Hän kirjoitti koskettavaa konkretiaa: vaatteita ei vaihdettu kuukausiin, he nukkuivat paljaalla maalla, tyynynä oli tiilen pala, jonka päälle hän asetti puhki kuluneet kenkänsä pehmikkeeksi ja hän oli erittäin väsynyt. Silloin oivallus pysymättömyydestä (impermanence) auttoi häntä ymmärtämään, että myös ongelmat ovat pysymättömiä. Tämä auttoi ylläpitämään toivoa.
”melkein menetin toivoni, mutta pieni ymmärrykseni buddhalaisuudesta, mikä sanoo, että kaikki on pysymätöntä ‒ ‒ ennemmin tai myöhemmin vapaudun näistä ongelmista”.
Konkreettista apua ja käytännöllistä myötätuntoa elämänsä vaikeimpana aikana hän sai toisilta köyhiltä lapsilta Nepalissa.
Sosiaalityön tutkija ja antropologi Alexandra Crampton (2015) ehdottaa sosiaalityön ”parhaiden käytäntöjen” dekolonisointia pysymättömyyden filosofian kautta. Cramptonin mukaan valtavirtainen länsimaiseen tiedekäsityksen pohjautuva sosiaalityö perustuu pysymättömyyden sijaan sen vastakohtaan: pysyvyyteen. Jos sosiaalityön lähestymistavat ovat standardinomaisia sitoumuksia, ne saattavat jättää huomiotta paikalliset ympäristöt, jolloin positiivinen ja kestävä muutos sosiaalisissa ja luonnonympäristöissä jää syntymättä. Hänen mukaansa on syytä erottaa ne sosiaalityön teoriat, jotka parhaiten soveltuvat pintatason muutokseen niistä sosiaalityön syvällisistä teorioista, joista menetelmät ja teoriat tulisi johtaa. (Mt. 2‒3.)
Ystävällisyyden maksaminen takaisin -mielenharjoitus
Tiibetiläinen sosiaalityöntekijä kertoi lähtökohtansa sosiaalityöhön ja nepalilaisten lasten auttamisen liittyvän kolmeen seikkaan: ystävällisyyden maksaminen takaisin niille, jotka auttoivat häntä vaikeina aikoina, Hänen Pyhyytensä Dalai Laman syvälliset ohjeet ja buddhalaiset myötätunnon inspiroimat anteliaisuuden harjoitukset.
Tiibetiläinen sosiaalityöntekijä haluaa korvata vaikeassa elämäntilanteessa oleville henkilöille tai yhteisöille heidän hyvyytensä takaisin. Tämä kuulostaa radikaalilta ja raikkaalta ajattelulta länsimaalaisen sosiaalityön kontekstiin sijoitettuna. Ajattelun taustalla on keskinäinen riippuvuus ja käsitys, että pohjimmiltaan olemme kaikki yhtä.
Tiibetiläisten sosiaalityöntekijöiden mukaan autamme jatkuvasti toisiamme, joko tiedostaen tai tiedostamatta. Heidän ajattelunsa mukaan olemme yhtä kaikkien olentojen kanssa, mikä kattaa niin näkymättömät kuin näkyvät olennot, eläimet ja luonnon. Ajattelussa on yhteneväisyyttä alkuperäiskansojen tiedon kanssa. Paikallinen ja alkuperäiskansojen (Indigenous) tieto korostuu sosiaalityön kansainvälisessä määritelmässä: ”Tieteellisesti sosiaalityö paikantuu sosiaalityön, yhteiskunta- ja humanististen tieteiden teorioihin sekä alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen tietoon.” (International Federation of Social Workers.)
Myötätunto ja pyhyys
Tiibetiläisellä sosiaalityöllä on myös yhtymäkohtia sosiaalityön ja setlementti -liikkeen uranuurtajan Jane Addamsin ajatteluun, jonka mukaan sosiaalisia ja kulttuurisia raja-aitoja voidaan yhteisöissä ylittää. Lapset ja vähäosaiset siirtolaiset olivat niitä, joiden keskuudessa syntyi rakentavia tunteita ja käytännön sosiaalisuutta. Addams näki keskinäistä huolenpitoa, avunantoa ja solidaarisuutta, mitä olisi kaivattu laajemminkin yhteiskunnassa. Hän teki havaintoja erityisesti lapsiryhmissä ilmenevästä keskinäisestä myötätunnosta ja kyvystä yhteistoimintaan.
Jane Addams toi esille, miten leikki toimi lapsilla herätteenä sosiaalisiin suhteisiin. Leikki myös yhdisti lapsia toveruuden hengessä. Useiden kulttuurien muodostamissa siirtolaisyhteisöissä lapset edustivat Addamsille ”todellisen demokraattisen suhteen ilmentymää”. Hän totesi lasten olevan aikuisia valmiimpia ylittämään kielen, kulttuurin tai uskonnon kautta syntyneet erot ihmisten välillä. (Puurunen 2019, 181.)
Alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen tieto sisältää usein henkisen perspektiivin, mutta toisaalta alkuperäiskansojen tietoa ei voi erotella henkiseen, ekologiseen tai muuhun komponenttiin. Kyse on kokonaisvaltaisesta tiedosta. Monet alkuperäiskansat uskovat, että kaikilla asioilla on olemassa yhteys. (Stonechild 2016, 3.)
Tiibetiläisten sosiaalityöntekijöiden työssä tulee vahvasti esille myötätunnon eetos. Buddhalaisten tekstien mukaan valtaosan ihmisistä tulee kehittää itsessään myötätuntoa. Kehittyminen asteittain yhä myötätuntoisemmaksi on mielen ja sekulaarin etiikan harjoittamista.
Pyhyys ja pyhät paikat ovat tiibetiläisen sosiaalityön käytännössä yksi kattava menetelmällinen lähtökohta. Ihmiskunnassa on olemassa perustavanlaatuisia eroja olemisen tavoissa (ontologia) ja tavoissa tietää (epistemologia). Jälkimmäisen kohdalla puhutaan myös maailmankatsomuksista tai metateoreettisista oletuksista. Ihmisten maailmankuva kertoo ja siitä saa tietää heidän filosofisesta ja metafyysisestä asenteestaan, jotka voivat vaihdella suuresti etenkin kolonisoivan ja kolonisoidun välillä. (Muller 2014, 69.)
Tiibetiläinen sosiaalityö voi valaista meille nykyisiä globaaleja ja paikallisia eksistentiaalisia ongelmia.
Eva Heiman
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaani ”Tiibetiläisen sosiaalityön lähtökohdat ja eetos”. Lapin yliopisto 2021.
Lähteet
Crampton, Alexandra 2015: Decolonizing Social Work “Best Practicies” through a Philosophy of Impermanence. Journal of INDIGENOUS SOCIAL DEVELOPMENT, 4 (1), 1–11,
International Federation of Social Workers https://www.ifsw.org/what-is-social-work/global-definition-of-social-work/. Viitattu 29.5.2021.
Muller, Lorraine 2014: A Theory for Indigenous Australian Health and Human Service Work: Connecting Indigenous Knowledge and Practice. Taylor & Francis Group.
Puurunen, Piia 2019: Jane Addamsin sosiaalityön käsityksen rakentuminen. University of Eastern Finland. Kuopio.
Stonechild, Blair 2016: The Knowledge Seeker: Embracing Indigenous Spirituality, University of Regina. ProQuest Ebook Central.
(58)
Digitalisaation vaikutus työhyvinvointiin ei ole aina suoraan nähtävissä
Sosiaalityön on yleisesti kuvailtu suhtautuvan epäilevästi digitalisaatioon, vaikka digitalisaatio itsessään ei ole hyvää tai pahaa (Kivistö 2017, 24). Kuitenkin digitalisaation hyödyntäminen sekä sähköisten palveluiden käyttö sosiaalipalveluissa on yleistynyt yhä enenemässä määrin ja työajanseurannan perusteella sosiaalityöntekijät käyttävät ison osan työajasta sellaisiin työtehtäviin, joissa hyödynnetään erilaisia teknisiä ja digitaalisia työvälineitä. (Salmela & Mämmi-Laukka 2017, 162.)
Digitalisaatio ja työhyvinvointi
Pro gradu -tutkielmani tarkastelee Seinäjoen keskussairaalan sosiaalityöntekijöiden kokemuksia digitalisaation vaikutuksista työhön työhyvinvoinnin näkökulmasta. Tutkielmani aineisto koostui 2 ryhmähaastattelusta, joihin osallistui yhteensä 6 sosiaalityöntekijää. Tutkimukseni teoreettinen viitekehys rakentuu kahden käsitteen varaan, jotka ovat työhyvinvointi ja sosiaalityön digitalisaatio.
Digitalisaation käsitteen laajuus haastaa sosiaalityön ja digitalisaation suhteen hahmottamista. Digitalisaatio tarkoittaa esimerkiksi dokumentaatiota, erilaisia tietojärjestelmiä ja sähköistä asiointia sekä sosiaalisen median sovelluksia. (Kivistö 2017, 22.)
Työhyvinvoinnilla tarkoitetaan työn mielekkyyttä ja sujuvuutta turvallisessa ja terveyttä edistävässä työympäristössä (Puttonen ym. 2016, 6). Työhyvinvointiin vaikuttaa osaltaan yksilön taustatekijät sekä elämäntilanne ja organisaatioon liittyvät tekijät, mutta myös yksilön oma persoonallisuus (Feldt ym. 2005, 75).
Digitalisaation vaikutukset työhyvinvointiin terveyssosiaalityössä
Haastatteluaineiston perusteella terveyssosiaalityöntekijät kokevat digitaalisen työympäristön enemmän myönteiseksi kuin kielteiseksi, mutta vastauksissa tunnistetaan myös negatiivisia ennakkoasenteita. Sosiaalityön työprosessit ovat monin tavoin sujuvoituneet digitalisaation myötä, mutta toisaalta digitalisaatio pitää sisällään myös tiettyjä haasteellisia ulottuvuuksia.
Internet ja asiakastietojärjestelmä ovat osaltaan helpottaneet ja nopeuttaneet työskentelyä, mutta samalla asiakastietojen kirjaaminen vie aikaa muulta työltä. Digitalisaatio työtä kehittävänä elementtinä tuo työntekijöille jatkuvasti uutta opeteltavaa uusien teknologisten työvälineiden muodossa, jolloin myös osaamisen vaatimukset kasvavat. Digitalisaatio osaltaan haastaa myös eettisen sosiaalityön toteuttamisen, jolloin tulee kiinnittää erityistä huomiota tietoturvakysymyksiin.
Työhyvinvointia edistävänä ja tukevana tekijänä nähdään sairaanhoitopiirin tarjoama riittävä perehdytys ja tuki digitaalisten ohjelmien käyttöön sekä esimiehen myönteinen suhtautuminen digitaalisten työvälineiden käyttöön ja uusiin ideoihin tarttuminen. Terveyssosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia tukee myös se, etteivät he ole työpuhelimen tai työsähköpostin tavoitettavissa vapaa-ajalla. Terveyssosiaalityöntekijät kaipaisivat kuitenkin enemmän tietoturvallisia sekä tarpeeksi sujuvia viestintäyhteyksiä asiakkaiden kanssa työskentelyn tueksi.
Digitalisaation vaikutus työhyvinvointiin ei siis aina ole täysin suoraan nähtävissä, vaan kyseessä on pikemminkin moniulotteinen ilmiö.
Wilma Kallio
Lapin yliopisto
2021
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ’’Digitalisaation vaikutukset terveyssosiaalityöntekijöiden työhön työhyvinvoinnin näkökulmasta’’ Lapin yliopisto, 2021.
Lähteet
Feldt, Taru & Mäkikangas, Anne & Kokko, Katja 2005: Työhyvinvoinnin yksilöllisyys. Teoksessa: Kinnunen, Ulla & Feldt, Taru & Mauno Saija (toim.) Työ leipälajina. Työhyvinvoinnin psykologiset perusteet. PS-Kustannus Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu.
Kivistö, Mari 2017: Sosiaalityö digitalisaatiossa ja eettisyyden vaade. Teoksessa: Kivistö, Mari & Päykkönen, Kirsi (toim.). Sosiaalityö digitalisaatiossa: Lapin yliopistopaino, Rovaniemi.
Salmela, Mirva & Mämmi-Laukka, Leena 2017 : Kuinka voin auttaa? – Kokemuksia sosiaalityössä hyödynnettävistä digipalveluista. Teoksessa: Kivistö, Mari & Päykkönen, Kirsi (toim.). Sosiaalityö digitalisaatiossa: Lapin yliopistopaino, Rovaniemi. 161–168.
Puttonen, Sampsa & Hasu, Mervi & Pahkin Krista 2016: Työhyvinvointi paremmaksi. Keinoja työhyvinvoinnin ja työterveyden kehittämiseksi suomalaisilla työpaikoilla. Työterveyslaitos. Helsinki. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/130787/Ty%C3%B6hyvinvointi%20paremmaksi.pdf?sequence Viitattu 1.4.2021.
(57)
Läheisten huomioimisen tärkeys rahapeliongelmassa
Rahapeliongelma ei kosketa vain pelaajaa itseänsä, vaan on merkityksellinen myös pelaajan läheisille. Usein pelaajan lisäksi myös läheiset tarvitsevat apua ja tukea rahapeliongelmasta aiheutuneisiin pelihaittoihin, joten läheisten huomioiminen on tärkeää.
Rahapelaaminen on monelle suomalaiselle tuttua toimintaa. Se perustuu vahvasti tavoitteeseen rahan voittamisesta ja sitä kautta unelmien toteuttamisesta. Kukapa ei olisi edes joskus unelmoinut miljonäärin elämästä. Tällaisen unelman tavoittelu rahapelaamisen kautta kuitenkin aiheuttaa pelaajalle ennemmin haittoja, jotka samalla heijastuvat myös pelaajan läheisiin.
Läheisten kokemus rahapeliongelmasta jää kuitenkin usein vähemmälle huomiolle, vaikka läheisen roolissa voi olla pelaajan puoliso, lapsi, vanhempi tai joku muu pelaajalle läheinen ihminen. Läheisten huomioiminen olisi tärkeää, koska rahapeliongelma on läheisille monella tavalla merkityksellinen.
Taloudelliset vaikeudet
Rahapelaamisen luonteen vuoksi taloudelliset vaikeudet ovat läheisille tyypillinen haitta. Rahapeliongelma vähentää käytettävissä olevan rahan määrää, ja aiheuttaa velkaantumista muun muassa pelaamista varten otettujen lainojen vuoksi.
Taloudellisen tilanteen muuttuminen pakottaa läheiset luopumaan erilaisista asioista ja muuttamaan kulutustottumuksiaan tilanteeseen sopivammaksi. Läheiset voivat myös pelätä rahapeliongelman aiheuttavan luottotietojen menettämisen, ja pahimmillaan johtavan kodin menettämiseen.
Tunteiden sekamelska
Yleensä läheiset kokevat rahapeliongelman seurauksena koko tunteiden kirjon. Nämä tunnekokemukset ovat usein hyvin vahvoja. Läheisten kokemat tunteet voivat kohdistua eri asioihin, kuten hankalaan elämäntilanteeseen, pelaajaan tai läheiseen itseensä.
Läheisten kokema emotionaalinen ahdistus rahapeliongelman aiheuttamasta tilanteesta on vahvaa. Erityisesti vihan, pelon ja huolen tunteet ovat tyypillisiä tunnekokemuksia. Läheiset voivat kokea myös itsesyytöksen ja itsesäälin kaltaisia tunteita.
Muuttuvat ihmissuhdemerkitykset
Rahapeliongelma vaikuttaa läheisen ja pelaajan väliseen suhteeseen aiheuttamalla riitoja rahasta ja pelaamisesta. Läheinen tyypillisesti menettää luottamuksensa pelaajaa kohtaan muun muassa pelaajan valehtelemisen vuoksi. Pelaajan puoliso voikin mahdollisesti haluta erota pelaajasta.
Myös läheisen suhde muihin ihmisiin voi muuttua, ja läheinen voi kokea jääneensä yksin vaikean elämäntilanteensa kanssa. Läheisillä ei välttämättä ole ketään jolle avautua vaikeasta tilanteestaan.
Merkitykset terveydelle
Läheiset voivat kokea rahapeliongelman vaikuttavan sekä heidän psyykkiseen että fyysiseen terveyteen. Vakavimmillaan rahapeliongelman aiheuttama vaikea tilanne voi olla psyykkisesti rankka kokemus, joka saa läheisen ajattelemaan omaa kuolemaansa.
Yleensä läheiset kokevat rahapeliongelman vaikuttavan erityisesti heidän uneensa ja sitä kautta lisäävän väsymyksen kokemusta. Lisäksi läheisille voi mahdollisesti ilmetä erilaisia fyysisiä oireita esimerkiksi stressin seurauksena.
Nämä rahapeliongelman laajat merkitykset läheisille korostavat sitä, kuinka tärkeää olisi pelaajan lisäksi huomioida läheisten näkökulma. Läheiset ovat kuitenkin niitä henkilöitä jotka tukevat rahapeliongelmasta toipuvaa pelaajaa, mutta heidän voimavaransa eivät ole ehtymättömiä. Läheiset tarvitsevatkin apua ja tukea rahapeliongelman aiheuttamaan vaikeaan elämäntilanteeseen, mutta avun saaminen ei ole aina helppoa.
Tärkeää olisikin tarjota apuaan ja tukeaan läheiselle omasta asemastaan huolimatta. Vähintä mitä jokainen voi läheisen eteen tehdä on pysähtyä kuuntelemaan häntä. Jo yksinkertaisen kysymyksen kuten ”Miten sinä voit?” esittäminen läheiselle voi olla erityisen merkityksellinen.
Katariina Sirvio
Kirjoitus perustuu kirjoittajan Lapin yliopistossa tekemään sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan.
Lähteitä ja hyödyllisiä linkkejä
Salonen, Anne & Hagfors, Heli & Lind, Kalle & Kontto, Jukka 2020: Rahapelaaminen ja peliongelmat – Suomalaisten rahapelaaminen 2019: Rahapelien pelaaminen riskitasolla on vähentynyt. THL – Tilastoraportti 08/2020. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020041618876
Salonen, Anne & Hagfors, Heli 2020: Rahapelaamiseen liittyvät asenteet ja mielipiteet – Suomalaisten rahapelaaminen 2019: Enemmistö kannattaa rahapeliautomaattien sijoittamista erillisiin pelisaleihin. THL – Tilastoraportti 24/2020. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020061644459
Subramaniam, Mythily & Chong, Siow Ann & Satghare, Pratika & Browning, Colette J & Shane, Thomas 2017: Gambling and family: A two-way relationship. Journal of Behavioral Addictions, Vol.6 (4), https://doi.org/10.1556/2006.6.2017.082
Järvinen-Tassopoulos, Johanna 2020: The impact of problem gambling: are there enough services availablefor families with children? Public Health Vol.184, https://doi.org/10.1016/j.puhe.2020.03.020
Tutustu myös
https://thl.fi/fi/web/alkoholi-tupakka-ja-riippuvuudet/rahapelit
THL:n sivu, jolla on tietoa rahapeliongelmasta ja aiheesta yleisesti.
(56)
Rajalla – Nuorten aikuisten valikoituminen sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen
Nuorten aikuisten sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuden alkamisen taustalla vaikuttaa monenlaisia tekijöitä. Pro gradu -tutkielmassani syvennyin aiheeseen tarkastelemalla tekijöitä, jotka vaikuttavat asiakkuuden alkamiseen joko sitä edistävästi tai siitä poissulkevasti.
Sosiaalinen kuntoutus on yksi kuntoutuksen osa-alueista ammatillisen, lääkinnällisen ja kasvatuksellisen kuntoutuksen rinnalla (Järvikoski & Härkäpää 2011, 21–22). Sosiaalinen kuntoutus voidaan nähdä myös kaikessa kuntoutuksessa mukana olevana sosiaalisena elementtinä (Vilkkumaa 2004, 28; Haimi & Kahilainen 2012).
Kuntoutusjärjestelmän, sosiaalialan ja sosiaalityön ollessa murroksessa ja sisällöllisten sekä rakenteellisten muutosten kohteena ovat sosiaaliseen kuntoutukseen liittyvät kysymykset ajankohtaisia (Lindh ym. 2018, 8). Sosiaalista kuntoutusta on toteutettu jo aiemmin sen kohdistuessa alkujaan invalideihin ja vammaisiin. Sittemmin kohderyhmänä olivat työrajoitteiset ja sosiaalisissa suhteissa rajoitteiset. 2010-luvulla sosiaalista kuntoutusta on kohdistettu aiempaa laajemmin syrjäytymisvaarassa oleviin, syrjäytyneisiin ja erityisen marginaalissa eläviin. (Väisänen 2018, 32.)
Viime vuosina sosiaalinen kuntoutus on vakiinnuttanut paikkaansa vahvemmin. Tästä osoituksena on se, että sosiaalinen kuntoutus on kirjattu ensimmäistä kertaa lakiin sosiaalihuoltolakia uudistettaessa. Sosiaalista kuntoutusta voidaan tarkastella myös muilla tavoin eikä sen käsitteellinen ja sisällöllinen ymmärrys ole ainakaan vielä vakiintunut (Lindh ym. 2018, 10).
Sosiaalinen kuntoutus lainsäädännössä
Sosiaalihuoltolain (Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301) 17 §:n mukaan sosiaalinen kuntoutus on tehostettua tukea, jolla pyritään vahvistamaan sosiaalista toimintakykyä, torjumaan syrjäytymistä ja edistämään osallisuutta. Sosiaalista kuntoutusta annetaan sosiaalityön ja sosiaaliohjauksen kautta.
Sosiaalihuoltolaki määrittää sosiaaliseen kuntoutukseen kuuluviksi sosiaalisen toimintakyvyn ja kuntoutustarpeen selvittämisen, kuntoutusneuvonnan ja -ohjauksen sekä tarvittaessa kuntoutuspalvelujen yhteensovittamisen, valmennuksen arkipäivän toiminnoista suoriutumiseen ja elämänhallintaan, ryhmätoiminnan ja tuen sosiaalisiin vuorovaikutussuhteisiin ja muut tarvittavat sosiaalista kuntoutumista edistävät toimenpiteet.
Sosiaalihuoltolain 17 §:ään (SHL 1301/2014) on kirjattu erikseen, että nuorten sosiaalisen kuntoutuksen tarkoituksena on tukea nuorten sijoittumista työ-, työkokeilu-, opiskelu-, työpaja- tai kuntoutuspaikkaan sekä ehkäistä näiden keskeyttämistä.
Millaisia palveluita sosiaalinen kuntoutus sisältää?
Usein sosiaalisessa kuntoutuksessa on kyse tavallisista sosiaalipalveluista tai muista kuntouttavista palveluista. Näitä tavanomaisia palveluita ei usein ajatella kuntoutuksena, vaikka niiden merkitys kuntoutumiseen olisi huomattava. (Kananoja 2012, 36.) Sosiaalinen kuntoutus voi palveluina myös sisältää erityisiä, jollekin kohderyhmälle nimenomaisesti suunnattuja palveluita. Tällaisissa tilanteissa kyse voi olla kehittämistyöstä sopivien palveluiden luomiseksi.
Sosiaalinen kuntoutus voi olla myös hyvin matalan kynnyksen toimintaa. Tutkielmani aineistona käytin Kelan rahoittamaan tutkimushankkeeseen ”Nuorten osallisuus ja sosiaalinen kuntoutus Lapissa” kerättyjä työntekijöiden ryhmähaastatteluja. Rajasin aineistosta yhden osa-aineiston käyttööni. Aineistossa sosiaalisen kuntoutuksen toimijoiksi oli mielletty kunnallisen sosiaalityön ja sosiaaliohjauksen lisäksi kunnallisissa mielenterveys- ja päihdepalveluissa, kuntoutusorganisaatioissa, työpajoissa ja kuntoutus- ja työllistämissäätiössä, järjestöissä sekä työvoiman palvelukeskuksessa toimiminen.
Kenelle sosiaalinen kuntoutus on tarkoitettu ja mitä sillä tavoitellaan?
Sosiaalinen kuntoutus on tarkoitettu henkilöille, jotka ovat syrjäytymisvaarassa tai joilla on haasteita toimintakyvyssä ja osallisuudessa. Sosiaalihuoltolaki nostaa ainoana ikäryhmänä erikseen esille nuoret. (SHL 1301/2014.) Nuoret eivät kuitenkaan ole ainoa sosiaalisen kuntoutuksen kohderyhmä. Sosiaalisella kuntoutuksella tavoitellaan toimintakyvyn lisäämistä, syrjäytymisen ehkäisemistä ja osallisuuden edistämistä (SHL 1301/2014).
Sosiaalisen kuntoutuksen kirjaamista lakiin voidaan pitää tärkeänä virstanpylväänä, sillä sen myötä työ- ja toimintakykyyn vaikuttavat sosiaaliset tekijät nähdään riittävinä kuntoutukseen pääsemisen kriteereinä. Sosiaalisen kuntoutuksen palvelutarve ei näin ollen perustu diagnoosiin. (Palola 2012; Lindh ym. 2018b, 8.) Tutkielmani tuloksissa diagnoosin merkitystä kuitenkin korostui ja joihinkin palveluihin pääsemiseksi diagnoosia edellytettiin.
Kuka sinne pääsee?
Tutkielmassani keskityin erityisesti tarkastelemaan nuorten aikuisten valikoitumisesta sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen. Tutkielmani käsitteellinen viitekehys nojautui Tarja Pösön (2010) käyttämään institutionaalisen rajan käsitteeseen.
Pösö (mt.) on käyttänyt institutionaalisen rajan käsitettä lastensuojelututkimuksessa kuvaamaan niitä kohtia, joissa julkisen lastensuojelujärjestelmän keinoin puututaan tai annetaan apua vanhempien ja lasten välisiin suhteisiin. Raja on se kohta, jossa tapahtuu valikointia asiakkuuteen ja asiakkuuden aikana. Valikointiin liittyy olennaisesti kannanotto siitä, mikä on lastensuojelun tehtävä yhteiskunnassa. Valikointi myös tuo esiin lastensuojelun tavoitteita ja oikeutuksia. Sovelsin institutionaalista rajaa tutkielmassani osin Pösöstä (mt.) poiketen. Tarkasteluni keskittyi erityisesti tekijöihin, jotka edistivät tai poissulkivat nuorten aikuisten sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuden alkamista eli institutionaalisen rajan ylittymistä. En tarkastellut sitä, millaista valikoitumista asiakkuuden aikana tapahtuu.
Tutkielman tulosten mukaan sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuden alkamiseen vaikuttavat tekijät voitiin jakaa kolmeen pääluokkaan: yhteiskuntaan ja palvelujärjestelmään; sosiaalisen kuntoutuksen toimijoihin, instituutioihin ja työntekijöihin; sekä nuoreen itseensä liittyviin tekijöihin. Nämä tekijät jakautuivat vielä alaluokkiin. Yhteiskuntaan ja palvelujärjestelmään liittyvät tekijät jakautuivat tarkemmin yhteiskunnan muuttumiseen, lainsäädännöllisiin ja koulutuksellisiin muutoksiin sekä diagnooseihin liittyviin kysymyksiin. Sosiaalisen kuntoutuksen toimijoihin liittyvät edistävät tekijät voitiin jakaa palveluvalikoimaan, työntekijöihin ja yhteistyöhön liittyviin tekijöihin. Nuoren vointi ja valinnat sekä nuoren lähiverkosto olivat taasen tekijöitä, jotka oli tunnistettavissa nuoreen liittyvinä edistävinä tekijöinä.
Sosiaalisen kuntoutuksen institutionaalinen raja näyttäytyi aineiston perusteella tilannekohtaisesti määrittyvänä. Sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuus paikallistui vahvimmin tilanteisiin, joissa arki ei toimi ja nuoren aikuisen elämänkulku ei etene yhteiskunnassa vallitsevien normatiivisten odotusten mukaisesti. Rajan ylittyminen edellytti myös, että sosiaalista kuntoutusta tarvitseva nuori tunnistettiin ja saavutettiin. Tässä toimijoiden välinen yhteistyö oli merkittävässä roolissa.
Aineiston perusteella on vaikea nostaa esiin jotakin yksittäistä pääluokkaa (yhteiskuntaan ja palvelujärjestelmään liittyvät tekijät, sosiaalisen kuntoutuksen toimijoihin, instituutioihin ja työntekijöihin liittyvät tekijät sekä nuoreen liittyvät tekijät), joka merkittävimmin vaikuttaisi nuorten aikuisten sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen valikoitumiseen ja näin institutionaalisen rajan sijainnin määrittymiseen. Yksittäiset tekijät, jotka herättivät paljon keskustelua, olivat työntekijän rooliin, diagnoosin merkitykseen ja päihteidenkäyttöön liittyvät tekijät. Pääluokista yhteiskunnallisiin tekijöihin liittyi runsaasti keskustelua sekä sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuden alkamista edistävien että poissulkevien tekijöiden puolella. Nuoreen liittyvät tekijät poikivat keskustelua erityisesti poissulkevien tekijöiden puolella.
Aineiston perusteella mikään pääluokista tai yksittäisistä tekijöistä ei noussut selkeästi vahvimmaksi vaikuttavaksi tekijäksi suhteessa nuoren aikuisen sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen. Tämä kuvastaa mielestäni sitä, kuinka myös sosiaalisen kuntoutuksen puolella institutionaalisen rajan sijainti on häilyväinen ja sen sijoittuminen määrittyy yhtäaikaisesti ja tilannekohtaisesti monen eri tekijän vaikutuksesta.
Minna Karhunen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Nuorten aikuisten valikoituminen sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen”. Lapin yliopisto, 2021.
Lähteet
Haimi, Tea & Kahilainen, Jaana 2012: Sosiaalisen kuntoutuksen käsitteen historiaa Suomessa. Kuntoutus 35 (4), 41–46.
Järvikoski, Aila & Härkäpää, Kristiina 2011: Kuntoutuksen perusteet. WSOYpro Oy. Helsinki. 5. uudistettu painos. 1. painos 2004.
Kananoja, Aulikki 2012: Sosiaalinen kuntoutus ja sosiaalihuollon uudistuksen suunta. Kuntoutus 35 (4), 35–40.
Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa 2018: Johdatus sosiaaliseen kuntoutuksessa. Teoksessa Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa (toim.): Sosiaalinen kuntoutuksessa. Lapland University Press. Rovaniemi, 7–15.
Palola, Elina 2012: Sosiaalinen kuntoutus uudessa sosiaalihuoltolaissa. Kuntoutus 35 (4), 30–34.
Pösö, Tarja 2010: Havaintoja suomalaisen lastensuojelun institutionaalisesta rajasta. Janus 18 (4), 324-336.
Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301.
Vilkkumaa, Ilpo 2012: Kolme tapaa nähdä sosiaalinen kuntoutuksessa. Teoksessa Karjalainen, Vappu & Vilkkumaa, Ilpo (toim.): Kuntoutus kanssamme. Ihmisen toimijuuden tukeminen. 7. painos. 1. painos 2004 Sosiaali- ja terveysalan tutkimus ja kehittämiskeskuksen julkaisemana. Juvenes Print – Suomen Yliopistopaino Oy. Tampere, 27–40.
Väisänen, Raija 2018: Sosiaalisen kuntoutuksen käsite ja kehitysvaiheet. Teoksessa Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa (toim.): Sosiaalinen kuntoutuksessa. Lapland University Press. Rovaniemi, 19–38.
(55)
Nuoret hatkaavat eivätkä työntekijät voi tehdä mitään – miksi sallimme tämän?
Olemme kriittisenä seuranneet lastensuojelulain muutosta vuoden 2021 alusta. Muutokset lisäsivät sijaishuollossa olevien lasten ja nuorten oikeuksia ja vapauksia. Lastensuojelulain ja Unicefin lastenoikeuksien julistuksen mukaan lapsella, joka ei voi elää perheensä kanssa, on oikeus saada valtiolta erityistä suojelua ja tukea.
Lastensuojelulain muutosten myötä hatkat voi ottaa entistä helpommin, koska lasten liikkumisen rajoittaminen ei ole helppoa. Rajoittamista voidaan tehdä vain tiettyjen laissa säädettyjen edellytysten täyttyessä ja rajoittamisista täytyy tehdä viralliset päätökset.
Lastensuojelulain tulkinnassa lapsen oikeudet ovat alkaneet korostua etenkin viime vuosikymmenten aikana. Haastattelimme lastensuojeluyksikössä ohjaajana työskentelevää ammattilaista. Onko lasten oikeuksien korostamisessa menty liian pitkälle?
– Kyllä osittain. Keinot ovat riittämättömät, varsinkin vaikeasti oireilevien nuorien kohdalla. Tämänhetkisen lastensuojelulain puitteissa ei voida aina ennaltaehkäistä tapauksia, jotka voisivat olla ennakoitavissa.
Lastensuojelulain tulkinta herättää huolta muuallakin. Viime aikoina julkisuudessa on keskusteltu hatkaan lähteneistä nuorista. Kyseessä ovat sijoitetut nuoret, jotka ovat joko lähteneet luvatta sijoituspaikastaan tai jättäneet palaamatta sinne. Osa nuorista katoaa useammin kuin kerran ja tilastojen perusteella on kyse sadoista alle 18-vuotiaista ympäri Suomea.
Lastensuojelun ammattilaiset nostavat kädet pystyyn. Tällä hetkellä he joutuvat pohtimaan lain tulkintaa ja tilannekohtaisesti päättämään, mikä on lapsen etu. Sijaishuollossa olevan lapsen liikkumista ei saa rajoittaa, vaikka lapsen edun näkökulmasta se kuuluu perheen tai lapsen huolenpidosta vastaavan perustehtäviin.
– Ennakoitavissa tapauksissa ohjaajien näkemykset eivät ole tarpeeksi vahvoja perusteita, että voitaisiin tehdä rajoitustoimenpide. Tavallaan joissain tapauksissa joutuu ensin pahempi asia tapahtumaan ennen kuin voidaan tehdä rajoitustoimenpiteitä. Tämä on minun mielestäni isoin ongelma tällä hetkellä lastensuojelulaissa, ohjaaja toteaa.
Valvova viranomainen ei nuku. Hatkassa olevat nuoret näkyvät eduskunnan oikeusasiamiehen lausunnoissa ja ministeritason pohdinnoissa rajoitustoimenpiteistä. Median luoma kuva karkuteillä olevista nuorista ja sosiaalityöstä on koruton. Etenkin Yle on uutisoinut eduskunnan oikeusasiamiehen tekemien tarkastuskäyntien esiin nostamista ongelmista mm. Mikkelissä ja Limingassa.
Hatkanuorten kohdalla ei ole kyse yökyläilystä tutuilla koulukavereilla tai kotiintuloajan ylittämisestä. Usein on kyse vaikeasti oireilevista nuorista ja riskikäyttäytymisestä. Karanneiden nuorten terveys ja hyvinvointi ovat suuressa vaarassa. Riskit esim. seksuaaliseen hyväksikäyttöön, päihteiden holtittomaan käyttöön ja rikollisuuteen ovat todellisia. Kuka asettaa turvalliset rajat, jos lain keinoin ei pystytä estämään hatkoille lähtemistä?
– Lastensuojelulaissa voisi olla oma pykälänsä erittäin vaikeasti oireilevien lasten kohdalla, jolloin heille voisi tehdä tiukempia rajoitustoimenpiteitä, joka auttaisi ennaltaehkäisemään rikosten uusiutumista. Sillä voitaisiin tukea heidän päihteettömyyttään ja tehdä intensiivisemmin töitä heidän kanssaan, joka helpottaisi heitä kiinnittymään yhteiskuntaan, lastensuojelun ohjaaja pohtii.
Tämä on yhden ammattilaisen näkökulma, jota kannattaisi miettiä. Hatkaaminen rakenteellisena ilmiönä tulee tunnistaa paremmin ja lisätä julkista keskustelua hatka-ilmiöön puuttumisen tarpeellisuudesta ja keinoista. Nuorten pakomatkat työllistävät myös sosiaalipäivystystä ja poliisia. Hatkassa olevien nuorten etsimiseen ja tavoittamiseen tarvitaan hyvää yhteistyötä eri viranomaisten kanssa. Riittävät resurssit lastensuojelulaitoksissa nuorten emotionaaliseen tulee varmistaa. Myös syitä hatkaamiseen pitäisi pohtia, jotta nuorten oma ääni tulisi kuulluksi. Pesäpuu on tehnyt tärkeää työtä mm. Kysymällä keinoja nuorilta itseltään.
Voisimme rakenteellisen sosiaalityön avulla laittaa liikkeelle muutoksen. Muutoksen, joka aidosti suojaisi nuorta ja ottaisi huomioon nuorten monenlaiset tilanteet ja niiden vaatimat ratkaisut. Olennaista on kriittinen suhde yhteiskunnallisiin mekanismeihin, pyrkimys muutokseen eri tasoilla sekä oikeudenmukaisuuden ja ihmisten osallisuuden edistäminen (Pohjola 2014, 23–27). Erilaisuudet huomioon ottava laki on viime kädessä nuoren etu.
Hanna-Mari Parkkila, Suvi Kakko, Pauliina Ylitapio, Laura Tolkkinen
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelijat
Lähteet
Lastensuojelulaki – Finlex (542/2019)
https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2007/20070417?search%5Btype%5D=pika&search%5Bpika%5D=lastensuojelulaki. Viitattu 26.3.2021.
Liukkonen, Antti & Siiriainen, Lauri (2019) Rajoitustoimenpiteet lasten sijaishuollossa – vallankäyttöä vai vaikuttavaa hoitoa? Diakonia-ammattikorkeakoulu. Sosiaalialan koulutusohjelma, sosionomi: https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/228093/Liukkonen_Antti%2C%20Siiriainen_Lauri.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Viitattu 26.3.2021.
MTV Uutiset (2021). Kadonneiden joulu – poliisin tiedossa jopa 252 tietymättömissä olevaa nuorta – huoli heidän turvallisuudestaan on suuri. https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/kadonneiden-joulu-poliisin-tiedossa-jopa-252-tietymattomissa-olevaa-nuorta-huoli-heidan-turvallisuudestaan-on-suuri/8021126#gs.uv6ct4. Viitattu 26.3.2021.
Oikeusasiamies (2019): https://www.oikeusasiamies.fi/r/fi/ratkaisut/-/eoar/6448/2019. Viitattu 26.3.2021.
Pesäpuu (2021): Sijaishuollon haastekisan kunniamaininnan saajat ja voittajat on selvillä!
https://pesapuu.fi/2021/02/sijaishuollon-haastekisa-2/ Viitattu 9.4.2021.
Pohjola, Anneli (2014) Rakenteellisen sosiaalityön paikannuksia. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana toim. (2014) Rakenteellinen sosiaalityö. 16–33.
Sosiaali- ja terveysministeriö (2021). Lastensuojelulain muutokset.
https://stm.fi/lastensuojelulain-muutokset. Viitattu 26.3.2021.
Talentia-lehti (2021). Lastensuojelu pelasti vankilalta ja viikatemieheltä. https://www.talentia-lehti.fi/lastensuojelu-pelasti-vankilalta-ja-viikatemiehelta/. Viitattu 26.3.2021.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2019) Lastensuojelun käsikirja. Rajoitukset sijaishuollossa. https://thl.fi/fi/web/lastensuojelun-kasikirja/tyoprosessi/sijaishuolto/rajoitukset-sijaishuollossa. Viitattu 26.3.2021.
Unicef: lapsen oikeuksien sopimus (2021). Lapsen oikeudet – mikä on lapsen oikeuksien sopimus?
https://www.unicef.fi/lapsen-oikeudet/mika-on-lapsen-oikeuksien-sopimus/. Viitattu 26.3.2021.
YLE Uutiset 14.7.2020 ja 2.7.2020: Limingan ja Mikkelin lastensuojeluyksiköt https://yle.fi/uutiset/3-11447162 ja https://yle.fi/uutiset/3-11429593. Viitattu 26.3.2021
(54)
”Ulos vankilasta” – Lievä autismikirjon häiriö, vuorovaikutus ja identiteetti
Autismia määrittelee vuorovaikutuksen vaikeus ja sen vaikutus identiteetin rakentumiseen. Diagnoosin ja kuntoutuksen myötä minäkuvaa voi kuitenkin eheyttää ja saada tukea arjen haasteisiin.
”Olin hiljainen, kiltti tyttö, joka seisoi koulussa seinän vierustalla ja tarkkaili muita. Toisinaan rohkaistuin ja yritin päästä muiden leikkeihin, mutta minua ei hyväksytty mukaan.” Nimimerkin ”Ulos vankilasta” aloitukseen kiteytyy autistisen vuorovaikutuksen hankaluudet lapsesta alkaen: tarkkailijaksi syrjään jääminen ja epäonnistuneet yritykset osallistua muiden mukaan. Pro gradu -tutkielmassani ”Aikuisen autismidiagnoosi ja identiteettinarratiivit” olen tarkastellut näitä lievän autismikirjon aikuisten kertomuksia vuorovaikutuksen ongelmista ja identiteetistä narratiivisen menetelmän avulla.
Autismikirjon häiriö on useimmiten läpi elämän jatkuva neurobiologinen ja kehityksellinen neuropsykiatrinen häiriö, jota esiintyy prosentilla väestöstä. Uusimman diagnostiikan myötä puhutaan lievästä, keskivaikeasta tai vaikeasta autismista. Lievästi oirehtiva autismi voi jäädä lapsena huomaamatta, mutta se voi paljastua aikuisiällä itsenäistymisen vaikeutena monimutkaistuvassa toimintaympäristössä.
Autistisuus ilmenee monilla elämänalueilla eriasteisesti ja yksilöllisinä oireyhdistelminä. Se ilmenee erityisesti sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelmina ja kaavamaisena käyttäytymisenä. Neurokognitiiviset vaikeudet, toiminnanohjauksen haasteet, vuorovaikutustaitojen puutteellisuus, tiedon käsittelytapa, paineensietokyky aisti- ja sosiaalisen kuormituksen tilanteissa, erityiskiinnostuksen kohteet, kontekstisokeus, pakko-oireisuus, aistiyliherkkyydet ja rutiinien korostuminen elämässä voivat pahimmillaan aiheuttaa häiriökäyttäytymistä.
Autismikirjon häiriön diagnosointikriteerit muuttuvat vuonna 2022.
Minäkuvan muodostuminen vuorovaikutuksessa
Identiteetti tarkoittaa sitä, miten ihminen kokee itsensä ja ilmaisee itseään sosiaalisessa ympäristössään. Minäkäsitys kuvaa ihmisen ajatuksia omista piirteistään, motiiveistaan ja käyttäytymisestään. Minäkäsitys voi olla laaja, ja siihen voivat vaikuttaa kaikki kokemukset. Siihen vaikuttavat nuoresta iästä alkaen muiden arvio siitä, keitä ja millaisia olemme. Ihminen ei kuitenkaan suoraan omaksu muiden käsityksiä itsestään, vaan luo tulkiten haluamaansa toimivaa, tuntevaa minäkuvaa.
Minäkäsitys vaikuttaa myös siihen, millaiseksi vuorovaikutus muodostuu. Opimme tuntemaan itsemme aktiivisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Minäkäsitys syntyy vuorovaikutuksen lisäksi samastumisesta ryhmiin. Tämä sosiaalinen identiteetti on tunneperäinen ja muodostuu useista, toisiaan leikkaavista ryhmistä. Vertailu muihin ryhmiin vaikuttaa epäsuorasti myös itsetuntoomme.
Vertailussa muihin alkaa omasta identiteetístä kertyä kokemuksia lapsesta alkaen. Autistinen yksilö joutuu ulkopuolisena pohtimaan omaa epätäydellisyyttään ja erilaisuuttaan eri ulottuvuuksilla suhteessa muihin. Identiteetin rakentuminen vuorovaikutuksessa on haastavaa, jos vuorovaikutustaidot ovat puutteelliset. ”Ulos vankilasta” -kirjoittaja jatkaa diagnoosia edeltävien vuorovaikutusongelmiensa kuvaamista: ”En oppinut puhumaan muiden kanssa. En oppinut kertomaan asioistani. En oppinut antamaan enkä olemaan vastavuoroinen. En ymmärtänyt, mitä ihmisten välillä tapahtuu. En oppinut, mitä ihmissuhteet tarkoittavat.”
Diagnoosi identiteettikäänteenä
Autistin identiteetti rakentuu vertailemalla sisäistä ja ulkoista maailmaa ja minäkuvaa vastakohtien kautta diagnoosia ennen ja sen jälkeen. Diagnoosikäänne avaa mahdollisuuden rakentaa, korjata, kuntouttaa ja eheyttää autistista minäkuvaa diagnoosikäänteeseen liittyvän tietoisuuden ja tiedon lisääntymisen kautta.
Sosiaalistrukturalistisen ajattelun mukaan identiteetti rakentuu koko elämän ajan. Aikuisena diagnostisoidut pystyvät retrospektiivisesti vertailemaan ja reflektoimaan diagnoosin merkitystä elämänkokemuksissaan. ”Ulos vankilasta” -kertomuksen kirjoittaja ponnisteli tuskaisesti vuosikymmenet väärän diagnoosin ja monenlaisten vuorovaikutusongelmien kanssa, kunnes löysi autismidiagnoosin ja palat alkoivat loksahdella paikoilleen: ”Oli valtavaa tajuta, että muilla on oma sisäinen maailmansa, omat ajatuksensa ja tunteensa, vaikka he eivät niitä minulle näyttäisi. Kun ymmärsin, että muut ovat kuorensa alla samanlaisia kuin minä (tuntevat ja ajattelevat), saatoin ensimmäisen kerran elämässäni ennustaa, miten johonkin lauseeseeni tai tekooni suhtauduttaisiin. [– –] Sain käyttöohjeet maailmaan!”
Minä-kuvan eheytyminen kuntoutuksessa
Sosiaalisen kuntoutuksen avulla on tarkoitus oppia selviytymään arkitoimista, vuorovaikutussuhteista ja eri rooleista omia voimavaroja hyödyntäen ammattilaisten ohjaamana. Toimijuus muokkaa identiteettiä ja subjektiksi kasvamista, kun taas rajoitettu toimijuus heikentää sitä. Kuntoutuksessa stigmatisoituneesta ihmisestä on tarkoitus voimaannuttaa eheytyvä, aktiivinen ja autonominen toimija. Toipumiseen kuuluu minäkuvan luominen, jossa autismi on vain yksi osa minuutta.
Autisti joutuu käsittelemään poikkeavan identiteettiä ja leimaa sekä hyväksymään diagnoosin osaksi minäkuvaa. Autistien kertomuksissa on kuntoutumista määritteleviä teemoja: toivon herääminen, ongelman hyväksyminen, luopuminen syrjään vetäytymisestä ja aktiivinen osallistuminen sekä vastuun ottaminen omasta elämästä ja aktiivinen selviytymiskeinojen etsintä. Omaelämäkerta on vaikuttava osa kuntoutumista: terapeuttinen, itsetutkiskeleva, lohduttava vertaisille ja ymmärrystä avartava yleisölle. Tarinankerronta ovat elimellisen inhimillinen keino kommunikoida, järjestää, selittää ja ymmärtää inhimillistä elämää, ihmisten välisiä suhteita ja identiteettejä.
Kärsittyään vuosikymmeniä yksinäisenä, epäonnistuttuaan elämässä ja tunnettuaan itsensä kiinnittymättömiksi elämään ja maailmaan kirjoittajakin vihdoin löysi ymmärryksen suhteissa olemisesta: ”Jälkeenpäin tiedän, että minua olisi pitänyt kannustaa pohtimaan toisia, heidän ajatuksiaan, motiivejaan, halujaan, jotta heidän maailmansa olisi avautunut autistiselle mielelleni.” Kirjoittajan minäkuva kehkeytyi pitkälle aikuisuuteen tällaisessa vuorovaikutusympäristössä heijastuen kaikkiin elämänrooleihin. Hän tunsi olonsa eristyneeksi itsestään ja muista sekä olevansa tarkkailijana tai marginaalissa, kun elämä kulkee ohi.
Aiemmin vuorovaikutuksessa sisäistettyä identiteettiä voi diagnoosin myötä ja sosiaalisella kuntoutuksella käsitellä uudesta näkökulmasta ja rakentaa sitä uudelleen. Sosiaalityössä voi puhua identiteetin muutostyöstä, kun autistiselle tai muulle asiakkaalle rakennetaan valmentavasti ja kuntouttavasti myönteisempää identiteettiä. Sosiaalityössä voi toivon ja tulevaisuuspuheen kautta vahvistaa ja kehittää asiakkaan myönteisen, eheytyvän identiteetin muodostumista uhriuden ja stigman tilalle. Autistin osallisuus tarkoittaa myös esteettömyyttä osallistua tasavertaisesti. Elämän perusasioiden oppiminen sekä yhteiskunnan normaaliin toimintaan osallistuminen ovat kuntoutuksen ytimessä. Tavoitteena on itsenäinen elämä, joka on autistillekin tärkeä tarve.
Sari Kärkkäinen
Sosiaalityö
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Aikuisen autismidiagnoosi ja identiteettinarratiivit”. Lapin yliopisto, 2021.
Lähteet
Hall, Stuart 1999: Identity. Tammer-Paino Oy. Tampere.
Helkama, Klaus & Myllyniemi, Rauni & Liebkind, Karmela & Ruusuvuori, Johanna & Lönnqvist, Jan-Erik & Hankonen, Nelli & Mähönen, Tuuli Anna & Jasinskaja-Lahti, Inga & Lipponen, Jukka 2015: Johdatus sosiaalipsykologiaan. 10. uud. p. Edita. Helsinki.
Hyväri, Susanna & Salo, Markku (toim.) 2009: Elämäntarinoista kokemustutkimukseen. Mielenterveyden keskusliitto. Helsinki.
Jehkonen, Mervi & Saunamäki, Tiia & Hokkanen, Laura & Akila, Ritva (toim.) 2019: Kliininen neuropsykologia. 3. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim. Helsinki.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (toim.) 2008: Sosiaalityö aikuisten parissa. Vastapaino. Tampere.
Koskentausta, Terhi & Koski, Anniina & Tani, Pekka 2018: Aikuisen autismikirjon häiriö. Duodecim. https://helda.helsinki.fi//bitstream/handle/10138/304198/duo14424.pdf?sequence=1. Viitattu 27.12.2020.
Layder, Derek 2004: Social and Personal Identity. Understanding YourSelf. SAGE Publications Ltd. London.
Liimakka, Satu 2014: Kokemus, tieto ja kokemustieto – esimerkkinä autismi. Teoksessa Myyry, Liisa & Ahola, Salla & Ahokas, Marja & Sakki, Inari (toim.): Arkiajattelu, tieto ja oikeudenmukaisuus. Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2014:18. Helsingin yliopisto, sosiaalipsykologia. Hansaprint. Vantaa, 162–178. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/144169/AMPB_Juhlakirja.pdf?sequence=1. Viitattu 27.12.2020.
Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa (toim.) 2018: Sosiaalinen kuntoutuksessa. Lapland University Press. Rovaniemi.
Metteri, Anne & Valokivi, Heli & Ylinen, Satu (toim.) 2014: Terveys ja sosiaalityö. PS-Kustannus. Jyväskylä.
Moilanen, Irma & Mattila, Marja-Leena & Loukusa, Soile & Kielinen, Marko 2012: Autismikirjon häiriöt lapsilla ja nuorilla – katsaus. 14/2012, Duodecim. Helsinki, 1453–1462. https://www.duodecimlehti.fi/xmedia/duo/duo10395.pdf. Viitattu 27.12.2020.
Mönkkönen, Kaarina & Kekoni, Taru & Pehkonen, Aini (toim.) 2019: Moniammatillinen yhteistyö: vaikuttava vuorovaikutus sosiaali- ja terveysalalla. Gaudeamus. Helsinki.
Orhala, Satu & Utriainen, Jarkko (toim.) 2015: Minun tarinani. Kertomuksia autismin kirjolta. Autismiliitto ry. Helsinki. https://www.printbox.fi/flipbooks/malli/77822_minun_tarinani/.
Puusa, Anu & Hänninen, Vilma & Mönkkönen, Kaarina 2020: Narratiivinen lähestymistapa organisaatiotutkimuksessa. Teoksessa Puusa, Anu & Juuti, Pauli (toim.): Laadullisen tutkimuksen näkökulmat ja menetelmät. Gaudeamus Oy. Helsinki, 216–227.
Puustjärvi, Anita 2019: Autismikirjon häiriö – uutta tutkimustietoa ja kliinikon kokemuksia. Luento. Autismin talvipäivät 8.12.2019. https://www.youtube.com/watch?v=s8MEpNOHftc. Viitattu 27.12.2020.
(53)
Eriarvoisuutta tuottavat mekanismit
Suomessa on muodostunut erilaisia ryhmiä, joiden elintaso ja elämänlaatu eroavat kansalaisten enemmistön elämän edellytyksistä.
Eriarvoisuus vaikuttaa erityisesti yhteiskunnan haavoittuvimmassa asemassa oleviin, kuten esimerkiksi asunnottomiin, työttömiin, maahanmuuttajiin ja ikääntyneisiin. Vuonna 2018 Suomessa oli 856 000 henkilöä köyhyys- ja syrjäytymisriskissä ja samana vuonna vakavasta aineellisesta puutteesta kärsi 133 000 henkilöä (Tilastokeskus 2020). Vuonna 2019 perustoimeentulotukea myönnettiin 271 107 henkilölle (Tanhua & Kiuru 2020, 3). Perustoimeentulotukea saavat henkilöt ovat usealla tavalla köyhyysriskissä, koska heidän tulonsa jäävät elämiseen riittävän tason alle varsinaisen ensisijaisen turvan jälkeenkin (Isola & Suominen 2016, 40–41). Viimesijaista turvaa täydentävä ruoka-apu tavoittaa arviolta 20 000–25 000 henkilöä viikoittain ja suurin osa heistä on perusturvaetuuksien varassa tai heikossa työmarkkina-asemassa (STM 2020; Isola & Suominen 2016, 42).
Tarkastelin Pro gradu -tutkielmassani, miten eriarvoisuus näkyy, köyhyydestä kerrotuissa tarinoissa sosiologi Göran Therbornin (2014) eriarvoisuuden mekanismeja koskevan teorian avulla. Tutkimukseni aineisto koostui ”Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä” (2007) kirjoituskilpailun tuottamista tarinoista. Eriarvoisuuden mekanismeja ovat etääntyminen, riisto, ulossulkeminen ja hierarkisointi. Etääntyminen on prosessi, jossa hyvä- ja huono-osaisten erot kasvavat suureksi ja huono-osaisten elintaso jää hyväosaisten elintasosta jälkeen. Riisto liittyy hierarkioiden ylemmillä tasoilla olevien epäsymmetrisestä hyötymisestä hierarkioiden alemmilla tasoilla olevista ihmisitä. Ulossulkeminen tarkoittaa ihmisten etenemisen ja oikeuksien eteen asetettuja esteitä ja hidasteita sekä eri syrjinnän muotoja. Hierarkisointi liittyy arvojärjestelmiin, joka jakaa yhteiskunnassa ihmisiä eri luokkiin.
Etääntyminen
Huono-osaisuus periytyy Suomessa sukupolvelta toiselle. Etääntymistä voidaan Suomen kontekstissa tarkastella koulutuksen näkökulmasta, koska sitä pidetään usein sosiaalisen nousun välineenä. Kaikille avoimet koulutusmahdollisuudet korkeakoulutasolle asti kuuluvat hyvinvointivaltioon ja ilmaisen koulutuksen tavoitteena on, että lasten kouluttautuminen ei olisi kiinni vanhempien tulotasosta.
Kaikille avoimista koulutusmahdollisuuksista huolimatta Suomessa vanhempien koulutustaso periytyy lapsille yhä enemmän. Korkean koulutustason tutkinnon suorittaneiden vanhempien lapset päätyvät useammin korkeakoulutusaloille, kun taas matalan koulutusasteen suorittaneiden vanhempien lapset päätyvät matalan koulutuksen aloille.
Riisto
Perinteisesti työn on oletettu suojaavan köyhyydeltä ja köyhyysriskin nähdään koskevan erityisesti työvoiman ulkopuolella olevia ryhmiä, kuten pitkäaikaistyöttömiä, eläkeläisiä ja opiskelijoita. Työmarkkinoilla tapahtuvista muutoksista aiheutuva epävakaisuus on luonut työssäkäyvien köyhien ryhmän, joiden käytettävissä olevat tulot jäävät työssä käymisestä huolimatta suhteellisen köyhyysrajan alapuolelle.
Suhteellinen köyhyysrajan avulla kotitalous voidaan määritellä pienituloiseksi, jos sen käytettävissä olevat tulot ovat alle 60 prosenttia väestön mediaanituloista. Esimerkiksi yhden elättäjän perheissä tai yksinhuoltajaperheissä tulot eivät välttämättä riitä perheen elättämiseen.
Ulossulkeminen
Häpeän tunteminen liittyy tilanteisiin, joissa ihmisen käyttäytyminen poikkeaa sosiaalisesti hyväksyttävästä tavasta toimia.
Ihminen tuntee häpeän sisäisesti, mutta siihen liittyy myös muiden ihmisten asenne ja käyttäytyminen köyhyydessä eläviä kohtaan. Häpeän tunteminen johtuu siitä, että ei ole onnistunut elämään elämäänsä yhteiskunnan odotusten mukaisesti.
Esimerkiksi epäonnistumisen koulutukseen tai työelämään kiinnittymisessä ajatellaan johtuvan yksilön omasta syystä. Epäonnistumisen ajatellaan taas kertovan siitä, että hänessä olisi jotain vikaa.
Hierarkisointi
Eriarvoisuus on läsnä ihmisten päivittäisissä kohtaamisissa. Ihmiset pystyvät arvioimaan pienenkin käyttäytymiseen perustuvan tiedon avulla, mihin yhteiskuntaluokkaan toiset kuuluvat. Sosiaalisen luokan signaalit kertovat ihmisten yhteiskuntaluokasta ja ne liittyvät kehoon, ääneen ja kulttuuriin.
Sodabeh Aryanfard
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Eriarvoisuuden ilmentymiä köyhyydestä kerrotuissa tarinoissa”. Lapin yliopisto. 2020.
(52)
Asiantuntijuus sijaishuollossa vaatii sosiaalityöntekijältä paljon
Sijaishuollon sosiaalityöntekijöiltä vaaditaan laaja-alaista osaamista myös omien ammattirajojen yli.
Sosiaalityöntekijöiden kokemusten mukaan asiantuntijuus rakentuu useasta eri osa-alueesta ja se vaatii sosiaalityön kentän tuntemisen lisäksi osaamista esimerkiksi lapsen kehityspsykologiaan liittyen. Työhön kuitenkin koetaan pääsevän myös pienellä käytännön osaamisella eikä teoreettista osaamistakaan välttämättä ole. Lisäksi työn vaativuutta ei ymmärretä päättäjien tasolla ja työn tekemisen raamit ovat huonosti resursoituja. Työntekijöiden vaihtuvuus ja asiakasmäärät ovat suuria ja tämä epäkohta tulisi korjata esimerkiksi säätämällä lailla lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden maksimiasiakasmäärä, sillä suosituksia kunnat eivät noudata.
Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani sitä, kuinka asiantuntijuus rakentuu sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden kokemana ja kuinka tätä asiantuntijuutta voitaisiin sosiaalityöntekijöiden mukaan vahvistaa ja mitkä tekijät heikentävät asiantuntijuutta. Tutkielmani aineisto koostui viiden kunnallisessa sijaishuollossa työskentelevän tai aikaisemmin työskennelleiden sosiaalityöntekijöiden kirjoituksista. Kirjoitukset kerättiin sosiaalityön uraverkosto ja sosiaalityön pohjoinen uraverkosto- facebookryhmissä julkaistun kirjoituspyynnön avulla.
Minkälaista teoria- ja käytännönosaamista työssä katsottiin vaadittavan?
Tutkielmassani jaoin osaamisalueet viiteen eri osa-alueeseen. Aineiston perusteella keskeisiä asiantuntijuuden alueita olivat lapsen kokonaistilanteen hahmottaminen, asiakkaan kohtaaminen ja asiakassuhde, yhteistyötaidot ja verkostotyö, juridinen osaamisen sekä kyky ja rohkeus linjata ja tehdä päätöksiä.
Mitkä tekijät asiantuntijuutta heikentävät?
Merkittäväksi asiantuntijuutta heikentäväksi tekijäksi sosiaalityöntekijät kokivat vähäiset resurssit ja suuret asiakasmäärät. Sijaishuollossa lapsen lisäksi työskennellään usein hänen ympärillään olevan laajan ihmisjoukon kanssa, mikä lisää työn määrää. Vähäisillä resursseilla työn koettiin aineiston perusteella olevan tulipalojen sammuttelua. Lisäksi työntekijät vaihtuivat tiuhaan, mikä myös heikensi asiantuntijuutta. Lisäksi asiantuntijuutta katsottiin heikentävän esimerkiksi yhteistyökumppaneiden puutteelliset käsitykset sosiaalityöstä sekä sisäisen ohjeistuksen puuttuminen yksiköissä.
Mikä asiantuntijuutta vahvistaa?
Asiantuntijuutta vahvistavana pidettiin hyviä konsultaatiomahdollisuuksia, riittävää perehdytystä sekä toimivaa työtiimiä työn tukena. Lisäksi esimiehen tuki ja ohjaus koettiin tärkeänä. Ammatillisten toimijoiden, alan lehtien ja kirjallisuuden seuraaminen nostettiin myös merkittäväksi tekijäksi asiantuntijuutta vahvistettaessa. Kuitenkin moni asia asiantuntijuuden vahvistumisessa liitettiin siihen, että se vaatii työntekijän omaa aktiivisuutta ja esimerkiksi työparia täytyy vaatia, sillä lisäkoulutukset tai konsultaatiomahdollisuudet eivät välttämättä olleet olemassa työn rakenteissa.
Tutkielman aineistossa nostettiin esiin sijaishuollon asiantuntijuuden vaativuus. Työn voidaan luonnehtia olevan laaja-alaista lapsen asioista vastaamista, johon liittyy laaja vastuu. Työssä puututaan perheen yksityisyyteen ja käytetään laajaa harkintavaltaa haavoittuvassa asemassa oleviin lapsiin, mutta silti työn resurssit ovat huonot ja asiakasmäärät absurdin suuret.
Susanna Inget
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu-tutkielmaani ”Täytyy olla älykkyyttä ja pelisilmää pärjätä kaoottisissa ihmissuhteiden viidakoissa” – Sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden kokemuksia asiantuntijuudestaan.
Aiheeseen liittyviä lähteitä
Eronen, Tuija & Laakso, Riitta 2017: Vaativat tilanteet sijaishuoltotyössä. Teoksessa Enroos, Rosi & Mäntysaari, Mikko & Ranta-Tyrkkö, Satu (toim.) 2017: Mielekäs tutkimus: näkökulmia sosiaalityön tutkimuksen missioihin. Suomen yliopistopaino Oy. Tampere.
Helavirta, Susanna 2016: Lapsen asioista vastaaminen huostaanoton jälkeen sosiaali-työntekijöiden kuvaamana. Teoksessa Enroos, Rosi, Heino, Tarja & Pösö, Tarja 2016: Huostaanotto. Lastensuojelun vaativin tehtävä. Vastapaino. Tampere.
Lastensuojelulaki 417/2017
Sipilä, Anita 2011: Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet -Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Itä-Suomen yliopisto. Väitöskirja.
(51)
Koneeseen kadonneet? – Vanhempien näkökulmia yläkouluikäisten poikien digitaaliseen pelaamiseen
Digitaalisella pelaamisella on tärkeä merkitys monien nykynuorten elämässä, arjessa ja sosiaalisissa suhteissa. Vanhempien rooli pelikasvattajina on keskeinen, ja mielenkiintoista onkin pohtia, millaiseksi muodostuu vanhempien toimijuus suhteessa heidän nuortensa digitaaliseen pelaamiseen.
Tutkimusten mukaan 10–19-vuotiaista suomalaisista lapsista ja nuorista 99 prosenttia pelaa digitaalisia pelejä ainakin satunnaisesti ja noin 70 prosenttia pelaa viikoittain (Meriläinen & Moisala 2019, 56-57). Alan tutkimuskirjallisuudessa ja oppaissa korostetaan vanhempien roolia ja tehtävää lasten ja nuorten pelikasvattajina ja ”mediamentoreina”. Yläkouluikäisten nuorten pelikasvatuksen keskiössä ovat muun muassa keskustelut mediakriittisyydestä, käyttäytymisestä internetympäristössä sekä laajemmin elämänhallintaan liittyvistä teemoista (Repo & Nätti 2015, 107). Pelikasvattajina vanhemmat ovat kuitenkin edelläkävijöitä, eikä heillä ole turvanaan ja esikuvinaan aiempien sukupolvien kasvatusmalleja ja toimintatapoja, mikä voi osaltaan haastaa heidän rooliaan nuorten pelikasvattajina. Myös nuorten usein vanhempiaan paremmat digitaalisten laitteiden käyttötaidot ja osaaminen sekä ajankäytölliset haasteet voivat tuottaa haasteita digiajan kasvattajuudelle. (Lahikainen 2015, 37.)
Nuorten digitaalista pelaamista vanhempien näkökulmasta on kuitenkin tutkittu vasta vähän, ja pro gradu – tutkielmassani olenkin selvittänyt digitaalisia pelejä pelaavien yläkouluikäisten (13-16-vuotiaiden) poikien vanhempien kokemuksia ja näkemyksiä poikiensa pelaamisesta. Analysoin, mikä vanhempia poikiensa pelaamisessa huolestuttaa ja millaiset ovat vanhempien toimijuuden rajat, mahdollisuudet ja ulottuvuudet suhteessa heidän poikiensa digitaaliseen pelaamiseen. Tutkielmani aineisto koostuu kuuden vanhemman teemahaastattelusta. Haastateltavien joukossa on neljä äitiä ja kaksi isää.
Digitaalinen pelaaminen ilmiönä
Nuorten digitaalinen pelaaminen on hyvin ajankohtainen ilmiö, josta käydään vilkasta yhteiskunnallista keskustelua. Digitaaliseen pelaamiseen liittyvä julkinen keskustelu on hyvin haitta- ja huolikeskeistä, jopa dramaattistakin. Keskusteluissa varoitellaan digitaalisen pelaamisen sekä fyysistä että psyykkisistä vaaroista ja haitoista ja keskitytään lähinnä pelaamisen rajoittamistapojen käsittelemiseen. Esiin nousevat esimerkiksi pelien väkivaltaiset sisällöt ja pelaamisen negatiiviset vaikutukset nuorten käyttäytymiseen, sosiaalisiin suhteisiin sekä liiallisen pelaamisen vaikutukset nuoren terveyteen, uneen ja koulunkäyntiin. Toisaalta alan tutkimuskirjallisuudessa korostetaan myös digitaalisen pelaamisen hyötyjä. On todettu, että pelaaminen voi parantaa pelaajan kognitiivisia, emotionaalisia ja sosiaalisia taitoja. (Meriläinen 2017; Männikkö 2017, 17-18; Lobel & muut 2017; Quandt & Kowert 2016, 177.)
Tutkimuskirjallisuudessa digitaalista pelaamista on tarkasteltu myös sosiaalisista ja kulttuurisista näkökulmista. Monille nuorille digitaaliset pelit ovat tärkeä heidän arkista elämäänsä ja sosiaalisia suhteitaan, ja laajemmin pelaaminen voidaan nähdä osana nuorisokulttuuria ja sen muutosta (Meriläinen & Moisala 2019, 63). Toisaalta digitaalista pelaamista ilmiönä voidaan tarkastella myös perhe-elämän kontekstissa ja vuorovaikutussuhteissa ja pohtia, miten digitaalinen pelaaminen vaikuttaa ja muuttaa perhe-elämän käytäntöjä, ja millaisia haasteita ja mahdollisuuksia se perhe-elämälle ja perheenjäsenten väliselle vuorovaikutukselle mahdollisesti tuottaa (esim. Lahikainen & muut 2015).
Huolen värittämä toimijuus
Tutkielmani tulosten perusteella vanhempien suhtautuminen heidän poikiensa digitaaliseen pelaamiseen on huolen värittämää, eivätkä vanhemmat pystyneet näkemään nuorensa pelaamisessa juuri positiivisia puolia. Poikien digitaalisessa pelaamisessa vanhempia huolestuttavat erityisesti pelaamiseen käytetyn ajan vaikutukset nuoren psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin sekä nuoren käytökseen. Vanhempia huolestuttivat myös pelaamisen imu ja addiktoivuus. Vanhempien mukaan pelaaminen tuntuu syrjäyttävän nuoren elämässä kaiken muun. Nuorten runsaana näyttäytyvään pelaamiseen vanhemmat löysivät syitä sekä nuoren yksilöllisistä ominaisuuksista että pelimaailman imusta. Tutkimukseeni osallistuneilla vanhemmilla ei ollut paljonkaan tietoa pelimaailmasta tai peleistä, joita heidän poikansa pelaavat, ja pelimaailma oli heille vieras.
Tulkintani mukaan huolinäkökulma sekä pelimaailman vieraus vanhemmille voi vaikuttaa keinoihin ja lähestymistapoihin, joilla vanhemmat pyrkivät puuttumaan ja toimimaan suhteessa poikiensa digitaaliseen pelaamiseen. Käytännössä vanhemmat pyrkivät eri tavoin hallitsemaan, kontrolloimaan ja rajoittamaan poikiensa pelaamista. Vanhemmat kokivat poikiensa digitaalisen pelaamisen hallinnan ja kontrolloinnin kuormittavaksi, ja pelaamisen hallintayritykset myös aiheuttivat konflikteja perheissä. Pelaamiseen puuttumista ja pelaamisen rajoittamista vanhemmat perustelivat lapsen edun mukaisena toimintana.
Toimijuuden rajat ja mahdollisuudet
Aineiston analyysin perusteella vanhempien toimijuutta suhteessa heidän poikiensa pelaamiseen haastavat vanhempien jaksaminen, ristiriidat perheessä sekä ulkopuolisen tuen vähäisyys tai puuttuminen. Pelaaminen voi aiheuttaa ristiriitoja paitsi nuoren ja vanhemman myös perheen vanhempien välille, jos vanhemmat ovat esimerkiksi erimieltä pelaamisen rajoittamistapojen suhteen. Vanhempien toimijuutta puolestaan tukee etenkin perheen vanhempien keskinäinen tuki toisilleen. Toimijuutensa tueksi suhteessa nuortensa digitaalisen pelaamisen hallintaan vanhemmat toivoivat vertaistukea sekä liittolaisuutta muilta vanhemmilta, joilloin esimerkiksi yhteisistä pelisäännöistä voitaisiin sopia ja pelaamiseen liittyvää huolta jakaa. Palvelujärjestelmän mahdollisuuksiin tukea toimijuuttaan vanhemmat sen sijaan suhtautuivat epäillen, eivätkä he uskoneet, että ammattiauttajillakaan olisi ratkaisuja peliongelman ratkaisemiseksi.
Tutkielmani tulosten perusteella vanhemmat tarvitsevat tukea ja neuvontaa pelikasvattajina toimimiseen sekä digitaalisen pelaamisen aiheuttamien ristiriitojen ratkaisemiseen. Tärkeää on, että ammattiauttajilla on tarpeeksi monipuolista osaamista ja tietoa digitaalisen pelaamisen erilaisista ulottuvuuksista, jotta he voivat tukea perheitä pelaamiseen ja laajemmin digitalisaatioon liittyvissä kysymyksissä mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Tärkeää on, että sekä nuoret että vanhemmat saavat äänensä kuuluville digitaalisesta pelaamisesta käytävissä keskusteluissa ja että nuoren ja vanhemman välistä keskustelu- ja neuvotteluyhteyttä digitaaliseen pelaamiseen liittyen tuettaisiin. Näin voitaisiin löytää vaihtoehtoisia tapoja ratkaista pelaamiseen liittyviä konflikteja ja myös kyseenalaistaa pelaamiseen liittyviä ennakkoluuloja ja stereotypioita. Toisaalta tulee myös kehittää menetelmiä haitallisen pelaamiseen tunnistamiseen ja hoitamiseen.
Sanna Ovaskainen
Sosiaalityö
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ” Koneeseen kadonneet? Vanhempien toimijuus ja yläkouluikäisten poikien digitaalinen pelaaminen.” Lapin yliopisto, 2019.
Lähteet
Lahikainen, Anja Riitta 2015: Media lapsiperheen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta; Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (toim.) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere, 80–107.
Lahikainen, Anja Riitta & Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (2015) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere.
Lobel, Adam & Engels, Rutger & Stone, Lisanne & Burk, William & Granic, Isabela 2017: Video Gaming and Children’s Psychosocial Wellbeing: A Longitudinal Study. Journal of Youth and Adolescence, Vol. 46(4), 884–897.
Meriläinen, Mikko 2017: Pelaamisen hyödyt. Vanhempainnetti, Mannerheimin lastensuojeluliitto. https://www.mll.fi/vanhemmille/tietoa-lapsiperheen-elamasta/lapset-ja-media/digitaalinen-pelaaminen/pelaamisen-hyodyt/
Meriläinen, Mikko & Moisala, Mona 2019: Älylaitteet ja pelaaminen: Peliharrastus osana monipuolista arkea. Teoksessa Kosola, Silja & Moisala, Mona & Ruokoniemi, Päivi (toim.) Lapset, nuoret ja Älylaitteet – Taiten tasapainoon. Duodecim. Helsinki, 56–64.
Männikkö, Niko 2017: Problematic Gaming Behavior among Adolescents and Young Adults. Relationship Between Gaming Behaviour and Health. Acta Universitatis Ouluensis. D, Medica, 1429. Juvenes Print. Tampere. http://jultika.oulu.fi/Record/isbn978-952-62-1658-4
Quandt, Thorsten & Kowert, Rachel 2016: No Black and White in Video Game Land! Why We Need to Move Beyond Simple Explanations in the Video Game Debate. Teoksessa Kowert, Rachel & Quandt, Thorsten (toim.) The Video Game Debate: Unravelling the Physical, Social, and Psychological Effects of Digital Games. Routledge. New York, 176–177.
Repo, Katja & Nätti, Jouko 2015: Lasten ja nuorten median käytön aikatrendit. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta & Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (toim.) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere, 80–107.
(50)
Äitiyden merkitys afganistanilaisnaisten kertomuksissa itsestään
Äitiysidentiteetti on yksi keskeisimmistä naisten identiteeteistä. Afganistanilaisnaiset kertoivat haastatteluissa muun muassa siitä, millaisia äitejä he ovat lapsilleen ja millaisia äitien heidän mielestään tulisi olla. Näiden naisten identiteettejä tutkiessani jouduin pohtimaan myös omaa identiteettiäni äitinä.
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani sitä, millaisia identiteettejä kuusi Suomeen pakolaisena tullutta afganistanilaisnaista tuottivat haastatteluissa. Tutkielmassani tarkastelin naisten tuottamia identiteettejä intersektionaalisuuden viitekehyksessä. Intersektionaalisuuden perusajatus on, että ihmisen identiteetit rakentuvat monien lähtökohtien ja sosiaalisten luokitteluiden pohjalle, jotka risteävät keskenään. Näitä luokitteluja ovat esimerkiksi sukupuoli ikä, etnisyys, kotipaikka, seksuaalisuus, äidinkieli ja uskonto. 1970-luvulla Yhdysvalloissa syntynyt intersektionaalisuus on feministisen teorian lähestymistapa, jonka avulla analysoitiin alun perin naisiin kohdistuvan sorron monisyisiä alkutekijöitä. Nykytutkimuksessa intersektionaalisuuden ajatellaan laajimmillaan koskevan kaikkia ihmisiä, sillä jokainen ihminen on monien erojen leikkaama. Intersektionaalisuuden avulla voidaan pureutua sekä sortoon että etuoikeuteen ja siihen, miten nämä vaikuttavat toinen toisiinsa ihmisen elämässä. (Bastia 2014; Mahlamäki 2018; Rossi 2010.)
Identiteetit ymmärsin tutkimuksessani muun muassa Stuart Hallin (1999) tapaan moninaisiksi ja jatkuvassa muutoksessa oleviksi. Ihmisellä ei ole yhtä minuutta tai identiteettiä syntymästä kuolemaan, vaan identiteettejä tuotetaan ja rakennetaan vuorovaikutuksessa ja ne ovat kontekstisidonnaisia. Haastatteluja analysoidessa olikin tärkeää muistaa, että niissä aktivoituvat identiteetit olivat niitä, joita haastattelutilanne kutsui naiset tuottamaan ja joita he halusivat tuottaa haastattelun kontekstissa. Eri haastattelija, erilaiset kysymykset tai vaikkapa eri haastattelupaikka olisivat tuottaneet erilaisen lopputuloksen. Naisten haastatteluissa tuottamat identiteetit eivät siis paljasta naisten ”todellista” minää tai sitä, keitä he pohjimmiltaan ovat.
Tutkielmani aineisto on ainutlaatuinen ja sensitiivinen. Aineisto on kerätty Niloufar Kalvakhin ja Nabeela Hasanin vuonna 2014 valmistunutta pro gradu -tutkielmaa Settlement Process of Afghan Immigrant Women Based on Cultural Perspective in Finland. Tutkielman tekijöistä toinen, itsekin nainen ja muslimi, haastatteli Suomessa joitakin vuosia asuneita pakolaistaustaisia afgaaninaisia heidän äidinkielellään. Naiset kertovat haastatteluissa elämästään Afganistanissa, sieltä pakenemisesta ja niistä vaiheista, joiden kautta ovat lopulta päätyneet asumaan Suomeen. Lisäksi naiset puhuivat Suomeen sopeutumisen haasteista, niistä selviytymisestä sekä tyytyväisyydestään suomalaisiin sosiaalipalveluihin. Naisten identiteetit ja kokemus siitä, keitä he ovat, ei ollut haastattelujen aiheena, mutta haastatteluissa oli paljon identiteettiin ja minän rakentumiseen liittyvää puhetta. Identiteettejä tuotetaan kaikissa sellaisissa tilanteissa, joissa ihminen kertoo itsestään.
Äiti, muslimi ja maahanmuuttaja
Tutkielmassani tarkastelin kolmea diskurssianalyysin avulla löytämääni ja nimeämääni haastatteluissa aktivoituvaa identiteettikategoriaa suhteessa toisiinsa. Nämä kategoriat olivat äiti, muslimi ja maahanmuuttaja. Äitiyden ja lasten merkitys näyttäytyi suurena jokaisessa haastattelussa. Naiset kertoivat paenneensa Afganistanista voidakseen tarjota paremman elämän lapsilleen. Viisi naisista oli asunut kotimaasta lähdön jälkeen Iranissa vuosien ajan. Iranista lähdön syyksi he kertoivat sen, että afganistanilaisten oli vaikeaa kouluttautua ja työllistyä Iranissa. Myös lasten mahdollisuudet käydä koulua olivat huonot. Eurooppaan ja Suomeen naiset kertoivat tulleensa lastensa vuoksi, jotta lapsilla olisi mahdollisuus kouluttautumiseen, työllistymiseen ja sitä kautta parempaan elämään.
Naisten näkemys oli, että lapsista kasvaa sellaisia aikuisia, kuin vanhemmat, erityisesti äidit, heistä kasvattavat. Monet kertoivat olevansa sekä äitejä että isiä lapsilleen, koska puoliso oli kuollut, ottanut avioeron tai ei muuten osallistunut lasten kasvatukseen syystä tai toisesta. Yhtenä äidin keskeisimmistä tehtävistä nähtiin se, että lapsista kasvaa vanhempiensa uskonnollisia ja kulttuurisia perinteitä ylläpitäviä ja kunnioittavia aikuisia. Suomen afganistanilaista ja iranilaista vapaampi kasvatusilmapiiri koettiin haastavimpana asiana vanhemmuudessa.
Naisten uskonnolliset, kulttuuriset ja etniset identiteetit leikkasivat monessa kohtaa äitiysidentiteetin kanssa. Uskonnolliset rituaalit, paikat ja juhlat olivat naisille tärkeitä. Uskonto oli myös merkittävä identiteettien rakennusaine: naisten mukaan ihminen, jolla ei ole uskontoa, ei tunne itseään ja on ”ei kukaan”. Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, miksi naiset pitivät uskonnollisen tradition siirtämistä seuraaville polville hyvin tärkeänä. Uudessa kotimaassa, maahanmuuttajina, uskonnon merkitys korostui kenties entisestään, koska etenkin lapsille nähtiin olevan tarjolla toisenlaisia, naisten näkökulmasta vahingollisia identiteettejä.
Tutkijapositio: äiti, kristitty ja suomalainen
Tutkielman yhtenä keskeisenä tutkimuseettisenä kysymyksenä oli se, miten minä suomalaisena kristittynä äitinä ja teologina luen näiden naisten kertomuksia itsestään ja elämästään. Näkemys haastattelussa tuotettujen identiteettien tilannesidonnaisuudesta tuntui jo itsessään haastavan identiteettipuheen analysointia ja asetelma mutkistui entisestään, kun soppaa sekoittivat ne identiteetit, joiden kautta minä tutkijana tarkastelen näiden naisten kertomaan: äiti, kristitty teologi sekä suomalainen etuoikeutettu ja koulutettu nainen. Olen pohtinut sitä, korostuiko äitiys minulle naisten kertomuksissa osittain siksi, että olen itsekin äiti ja naisten kertomukset paosta kotimaasta lasten kanssa koskettivat minua kovasti. Tutkijan tulee pyrkiä objektiivisuuteen, mutta omia identiteettejään ei pääse pakoon toisten identiteettejä tutkiessaan.
Tutkimusten (esim. Kulmala 2006) mukaan vanhemmuus ja lapset ovat keskeisiä naisten identiteettien rakentumisessa. Tutkielmani tukee tätä näkemystä. Naisten kertomukset voivat auttaa myös pohtimaan sitä, millaisia erityisiä tuen tarpeita pakolaisnaisilla ja -äideillä voi olla sosiaalityön asiakkaina.
Maija Kujala
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Ennen kaikkea äiti. Afganistanilaisnaisten haastatteluissa tuottamat identiteetit intersektionaalisuuden viitekehyksessä.” Lapin yliopisto 2019.
Lähteet
Bastia, Tanja 2014: Intersectionality, migration and development. Progress in Development Studies 14(3), s. 237–248.
Hall, Stuart 1999: Identiteetti. Vastapaino. Tampere.
Kulmala, Anna 2006: Kerrottuja kokemuksia leimatusta identiteetistä ja toiseudesta. Tampereen yliopisto. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos.
Mahlamäki, Tiina 2018: Sukupuoli ja uskonto. Teoksessa Ketola, Kimmo & Martikainen, Tuomas & Taira, Teemu: Uskontososiologia. Eetos. Turku, s. 165–176.
Rossi, Leena-Maija 2010: Sukupuoli ja seksuaalisuus, eroista eroihin. Teoksessa Saresma, Tuija & Rossi Leena-Maija & Juvonen, Tuula: Käsikirja sukupuoleen. Vastapaino. Tampere, s. 21–38.
(49)
Sosiaalisen pääoman merkitys lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille
Lastensuojelu on ollut toistuvien huolten aiheena. Huolta lastensuojelussa on herättänyt niin asiakasperheiden kuin lasten moniongelmaisuus, lastensuojelun asiakasmäärien kasvu, työvoiman riittämättömyys ja sosiaalityöntekijöiden ammatillisen osaamisen taso. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kuormittavaan tilanteeseen olisi tärkeää löytää sitä helpottavia keinoja – niin asiakkaiden kuin työntekijöiden hyvinvoinnin vuoksi.
Pro gradu -tutkielmassani selvitettiin systemaattisella kirjallisuuskatsauksella sosiaalisen pääoman merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöille. Tutkielmani aineisto pohjautuu yhdeksään tutkimusartikkeliin, joissa tutkittiin lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia eri näkökulmista. Kiinnostuin aiheesta työskennellessäni lastensuojelutyössä – huomasin, kuinka paljon työkavereiden tuki vaikutti omaan jaksamiseeni ja se innosti minua tutkimaan aihetta syvemmin. Voisiko sosiaalisen pääoman teorian avulla kehittää sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia lastensuojelutyössä?
Carrie Leanan ja Harry Van Burenin mukaan (1999) organisaation sosiaalisen pääoman voidaan nähdä kuvastavan organisaation sosiaalisia suhteita. Sosiaalinen pääoma näkyy työyhteisön yhtenäisinä tavoitteina ja luottamuksena, joka luo mahdollisuuden yhteisölliseen toimintaan. Sosiaalinen pääoma hyödyttää niin organisaatiota kuin myös siihen kuuluvaa yksilöä.
Lastensuojelussa tarvitaan tukea työyhteisöltä
Tutkielmassani jaottelin sosiaalisen pääoman kolmeen teemaan yhdistäen Leana ja Van Burenin (1999) sekä Janine Nahapietin ja Sumantra Ghosalin (1998) sosiaalisen pääoman mallit yhteen. Sosiaalisen pääoman voidaan katsoa koostuvan työyhteisön luottamuksesta, yhteisöllisyydestä ja sitoutuneisuudesta. Sosiaalisen pääoman kolme teemaa, luottamus, yhteisöllisyys ja sitoutuneisuus kietoutuvat yhteen vaikuttaen toisiinsa. Luottamus on keskeistä yhteisöllisyyden muodostumiselle: ilman luottamusta ei voi olla yhteisöllisyyttä, mutta luottamusta tarvitaan myös siihen, että yhteisöllisyyttä voi syntyä. Yhteisöllisyyden ja luottamuksen voidaan nähdä lisäävän myös sitoutuneisuutta ja näin ollen ne osaltaan tuottavat työyhteisöön sosiaalista pääomaa.
Luottamusta työyhteisössä käytännön tasolla kuvastaa muun muassa avoimuus ja työyhteisön moraali. Lastensuojelun ollessa kuormittava ala, on selvää, että työkavereiden kanssa täytyy voida keskustella ja heiltä täytyy myös saada konsultointiapua asiakastilanteisiin. Työyhteisöön tarvitaan avoimuutta. Työyhteisölle täytyy halutessaan voida myös jakaa henkilökohtaiseen elämään liittyviä asioita, koska tällöin myös työyhteisössä voidaan tarvittaessa huomioida mahdollisia erityistarpeita. Avoimuus mahdollistaa joustavuutta ja siten edistää myös työhyvinvointia.
Työyhteisöön täytyy myös pystyä luottamaan niin, että jokainen huolehtii omat työtehtävänsä. Työyhteisössä ja erityisesti lastensuojelutyössä on tärkeää, että työyhteisön moraaliset käsitykset kohtaavat. Lastensuojelutyötehtävät pohjautuvat lainsäädäntöön ja niissä on tarkat aikarajat. Toisinaan lastensuojelutyössä voi olla tilanteita, että asiakasprosessin eteneminen hidastuu toisesta työntekijästä johtuen. Mikäli moraaliset käsitykset esimerkiksi aikarajojen noudattamisesta eivät kohtaa, voi tämä johtaa ikäviin seurauksiin, kuten vastuussa olevan työntekijän stressaantumiseen. Vastuu lastensuojelutyössä on kuitenkin aina lapsen asioista vastaavalla sosiaalityöntekijällä, vaikka prosessin hidas eteneminen ei johtuisikaan suoranaisesti vastuullisesta työntekijästä.
Työyhteisön luottamus on pohjana yhteisöllisyyden muodostumiselle. Yhteisöllisyyttä kuvastaa esimerkiksi ”me-henki” sekä työyhteisön yhteiset tavoitteet ja arvot. Tutkielmani aineistossa lastensuojelutyön yhdeksi tärkeimmäksi tavoitteeksi muodostui halu työskennellä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi. Lastensuojelutyö antaa mahdollisuuden vaikuttaa ja olla mukana tekemässä muutosta. Työtä motivoi tekemään se, että näkee perheiden tilanteiden muuttuvan. Halu työskennellä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi kuvastaa yhtä lailla myös sosiaalityöntekijöiden eettisiä arvoja.
Kun työyhteisössä on luottamusta ja yhteisöllisyyttä, vaikuttaisi tämä lisäävän myös sitoutuneisuutta omaan työhön. Erityisesti vasta aloittaneiden työntekijöiden kohdalla työkavereiden tuki nousi yhdeksi tekijäksi, joka saa jatkamaan lastensuojelutyössä. Pidempään työssä olleille työkavereiden tuki ei noussut esille sitoutuneisuutta edistävänä tekijänä, mutta toisaalta heidän haluunsa jatkaa työssä vaikutti esimiesten tuki. Johtajuus näytti olevan merkityksellistä niin luottamuksen kuin yhteisöllisyyden ja sitoutuneisuuden kannalta.
Tutkimusartikkeleissa nousi esiin, että esimiesten nähdään voivan vaikuttaa negatiivisiin työssä stressiä aiheuttaviin tekijöihin kuten työmäärään. Lisäksi oli havaittavissa esimiehen tärkeys niin tuen antajana vaikeissa asiakastilanteissa kuin myös siinä, että esimiehen pätevyyteen on voitava luottaa. Kehittämisehdotuksena esimiesten olisi hyvä antaa uusille työntekijöille mahdollisuus keskittyä asiakassuhteiden luomiseen, koska hyvä asiakassuhteet edistävät työntekijöiden työssä jaksamista ja lisäävät työhön sitoutuneisuutta. On myös hyvä huomioida, että uudet työntekijät tarvitsevat työsuhteen alussa enemmän tukea stressiä aiheuttaviin tekijöihin, kuten lait ja organisatoriset normit.
Työtilanteeseen tarvitaan muutosta
Lastensuojelun kohtuuttomasta tilanteesta uutisoidaan jatkuvasti, eikä lastensuojelun työtilanteeseen pystytä vaikuttamaan pelkästään työyhteisön sosiaalisen pääoman parantamisella, vaan täytyy löytää muita keinoja työhyvinvoinnin edistämiseksi. Lastensuojelutyössä on asioita, joihin ei voida vaikuttaa. Lastensuojelutyössä tullaan aina kohtaamaan asiakkaita vaikeissa tilanteissa ja sosiaalityöntekijöiden toimintaa ohjaa aina lainsäädäntö. Tämän vuoksi on tärkeää alkaa vaikuttamaan niihin tekijöihin, joihin pystytään vaikuttamaan.
Tulevaisuudessa lastensuojelutyössä vasta-aloittavien työntekijöiden osalta tulisi kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten työntekijät saataisiin pysymään työssään ja miten uudet työntekijät sitoututetaan osaksi työyhteisöä. Näen, että nykyisen lastensuojelun tilanteen huomioiden tulisi kiinnittää huomiota siihen, millaista tukea työntekijät saavat. Vaikuttaisi vahvasti siltä, että työyhteisöllä, erityisesti esimiehellä on vaikutusta työhyvinvointiin. Työyhteisön sosiaalisen pääoman tukeminen ei vaadi suuria toimenpiteitä, tarvitaan johtajien perehtymistä asiaan ja sosiaalisen pääoman tukemisen ottamisen yhdeksi työyhteisön tavoitteeksi. Tämän tutkielman havaintojen perusteella voidaan siis todeta, että sosiaalisella pääomalla on merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille. Voidaan myös todeta, että erityisesti esimiesten rooli niin sosiaalisen pääoman muodostumiselle ja työyhteisön työhyvinvoinnille on merkityksellinen.
Ellinoora Mantere
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityön oppiaine.
Kirjoitus pohjautuu pro graduun: ” Systemaattinen kirjallisuuskatsaus sosiaalisen pääoman merkityksestä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnissa”
Lähteet
Baldschun, Andreas & Hämäläinen, Juha & Töttö, Pertti & Rantonen, Otso & Salo, Paula 2017: Job-Strain and well-being among Finnish social workers: Exploring the Differences in Occupational Well-Being Between Child Protection Social Workers and Social Workers Without Duties in Child Protection. European Journal of Social Work. 1-16.
Chenot, David & Benton D. Amy & Kim, Hansung 2009: The Influence of Supervisor Support, Peer Support, and Organizational Culture Among Early Career Social Workers in Child Welfare Servces. Child Welfare 88 (5). 129-147.
Hakalehto, Susanna 2018: Lapsioikeuden perusteet. Balto print. Liettua.
Hermon, Rao Sandhya & Chahlan, Rose 2018: A longitudinal study of stress and satisfaction among child welfare workers. Journal of Social Work 0 (0). 1-24.
Koivumäki, Jaakko 2008: Työyhteisöjen sosiaalinen pääoma. Tutkimus luottamuksen ja yhteisöllisyyden rakentumisesta ja merkityksestä muuttuvissa valtion asiantuntijaorganisaatiossa. Lisensiaatin työ. Tampereen Yliopistopaino Oy. Tampere.
Leana, R. Carrie & Van Buren, J. Harry 1999: Organizational Social Capital and Employment Practices. Academy of Management Review. 24. Nro. 3. 538-555. http://www.jstor.org/stable/pdf/259141.pdf. 22.4.2019.
McFadden, Paula 2018: Two sides of one coin? Relationships build resilience or contribute to burnout in child protection social work: Shared perspectives from Leavers and Stayers in Northern Ireland. International Social Work. 1-13.
Mänttäri-van der Kuip, Maija 2015: Work-related well-being among Finnish frontline social workers in an age of austerity. Lisensiaatin työ. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä University Printing House. Jyväskylä.
Nahapiet, Janine & Ghoshal, Sumantra 1998: Social Capital, Intellectual Capital, and the Organizational Advantage. Academy of Management Review 23 (2). 242-266.
Pösö, Tarja & Forsman, Sinikka 2013: Messages to Social Work Education: What makes Social Workers Continue and Cope in Child Welfare? Social Work Education 32 (5). 650- 661.
Schelbe, Lisa & Radey, Melissa & Panisch, Lisa 2017: Satisfactions and stressors experienced by recently-hired frontline child welfare workers. Children and Youth Services Review 78. 56-63.
Shier, Micheal L. & Graham. R John 2010: Work-related factors that impact social work practioners’ subjective well-being: Well-being in workplace. Journal of Social Work 11 (4). 402-421.
Strolin-Goltzman, Jessica 2008: Should I Stay or Should I Go? A Comparison study of Intention to Leave Among Public Child Welfare Systems with High and Low turnover rates. Child Welfare 87 (4). 125-143.
Washington, Karla & Yoon, Pil Dong & Galambos, Colleen & Kelly, Michael 2009: Job Satisfaction Among Child Welfare Workers in Public and Performance-Based Contracting Environments. Journal of Public Child Welfare (3). 159-172.
(48)
Televisio kertoo, mitä ajattelemme kuolemasta
Länsimainen kulttuurinen ja sosiaalinen tarve käsitellä kuolemaa (Walter 1994) täyttää mediatodellisuutemme kuoleman ympärille kiertyvän viihdeteollisuuden kautta. Tutkimusaiheena kuolema kuitenkin herättää kummastusta ja se liitetään helposti tutkijan käsittelemättömiin, henkilökohtaisiin ongelmiin tai synkkään mielenmaisemaan.
Reaktiot liittyvät edelleen hankalaan suhteeseemme kuoleman kanssa (Hockey 2017), johon kuoleman tutkijat viittaavat kuoleman hiljentämisenä yhteiskunnassa.
Anthony Giddensin mukaan kuoleman ja eksistentiaalisten kysymysten hiljentäminen myöhäismodernissa elämässämme on olennainen aikakautemme piirre – vaikkakin samalla vastausten etsiminen näihin kysymyksiin on keskeinen osa nyky-yksilön toimijuutta. Keräilemme tietoa, samaistumiskohteita ja erilaisia median välittämiä kokemuksia sovittamalla niitä omaan, yksilölliseen minäprojektiimme.
Elämään kuuluu hetkiä, jolloin turvallinen todellisuutemme murenee. Giddens (1991) puhuu kohtalokkaista hetkistä (fateful moments), jotka rikkovat äkisti toimijuuden perustan. Sairaus ja kuolema pidetään etäällä rutiineille ja sosiaalisille normeille rakentuvassa elämänkulussa, mutta kriisin kohdatessa toimijan on korjattava sirpaloitunutta elämäntarinaansa.
Viimeiset sanat käsittelevät elämää
Ylen esittämässä dokumenttisarjassa Viimeiset sanani (Isotalo 2013) seurattiin kuolevien viimeisiä vaiheita ja ajatuksia. Katsojat saivat myös nähdä päähenkilöiden viimeiset videoviestit ja niiden esittämisen läheisille kuoleman jälkeen.
Kukin dokumenttisarjan jakso kokoaa yhden elämäntarinan, jonka päättymistä itse kuolevan lisäksi pohtivat hänen läheisensä. Henkilökuvan kerroksissa erottuvat myös kuolemisen kokemusta kuvaavat ’pienet kertomukset’, jotka ilmentävät kuolevan toimijuutta – yksilön vuorovaikutusta sosiaalisten rakenteiden, käytänteiden ja normien kanssa. Toimijuus on refleksiivistä, yksilöllisen ’minä-tarinan’ rakentamista (Giddens 1991). Tarinankertoja tähtää kertomuksellaan haluamaansa positioon (vrt. Bamberg 1997; 2005; 2010) eli luo suhteen kuulijoihin, kertomuksen aihepiiriin, ja lopulta maailmaan. Kertoessaan tarinaa ’minusta’ – joka on viimekädessä jokaisen tarinan perimmäinen tavoite – puhuja toimii aina reflektiivisesti, suhteessa toiseen (Bamberg 2004) ja sosiaaliseen kontekstiin (Giddens 1979).
Viimeiset sanani -dokumentin ’pienissä kertomuksissa’ kohtaaminen kuoleman kanssa näyttäytyy kaaosnarratiivina (Frank 1995). Kohtaaminen johtaa joissakin tarinoissa pakenemiseen ja alistumiseen, ja toisissa parantumattoman sairauden hyväksymiseen. Seuraavissa tarinoissa kukin kertoja asettuu kuitenkin uudestaan suhteeseen kuulijaan: he kuvaavat elämää kuoleman kanssa ulkopuolisuuden kokemuksena tai pakotettuina positioina monissa sosiaalisissa tilanteissa. Päähenkilöt vastustavat kertomuksissaan epäoikeudenmukaista kohtelua ja tavoittelevat kuoleman normalisointia. Samalla he asemoivat itsensä ja kuoleman sosiaalisen ytimeen – osaksi elämää.
Hyvä ja paha kuolema
Vastauksena dokumenttisarjan jo ennakkoon aiheuttamaan keskusteluun Yle vakuutti, että sarja olisi ”dokumentaarinen, ei tosi-tv:n kaltainen” ja ”hyvällä maulla toteutettu” (Yle 2008). Päähenkilöt ovatkin ohjelmassa voittaneet kuolemanpelon ja puolustavat parantumattomasti sairaiden oikeutta sosiaaliseen osallisuuteen. Dokumentissa rakentuva ’suuri kertomus’ kuolevan toimijuudesta perustuu rohkeuden, tietoisuuden ja avoimuuden hyveille.
Viimeisten sanojen välittämä kuva hyvästä kuolemasta voi olla inspiroiva kokemus – mutta on myös niitä, joiden kokemus parantumattoman sairauden kohtaamisesta on erilainen. Heille dokumentti voi näyttäytyä ylitsepääsemättömänä normatiivisena vaatimuksena (Armstron-Coster 2011; Seale 1995).
Media-aineistot sosiaalisten ilmiöiden tutkimusmateriaalina lisäävät ymmärrystä julkisuudessa esillä olevien kertomusten vaikutuksesta yksilölliseen ja yksityiseen kokemukseen. Kuoleman hiljentämisen ja narratiivisen toimijuuden näkökulmat kannustavat katsojaa, ja erityisesti tutkijaa pohtimaan sitä, miten kuolema televisiossa muokkaa ja heijastaa kauhu- ja toivekuviamme.
Niina Moilanen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan The Dying Agent. A ‘small story’ narrative analysis of the television documentary My last words – Viimeiset sanani.
Lähteet
Armstrong-Coster, Angela 2001: In Morte Media Jubliante: An empirical study of cancer-related documentary film. Julkaisussa: Mortality, 6 (3), 287-305.
Bamberg, Michael 1997: Positioning Between Structure and Performance. Julkaisussa: Journal of
Narrative and Life History, 335-342.
Bamberg, Michael 2004: Talk, Small Stories, and Adolescent Identities. Julkaisusa: Human Development, 47 (6), 366-369.
Bamberg, Michael 2005: Narrative discourse and identity. In: Meister, Ian Christoph (toim.): Narratology beyond literary criticism. New York: Walter de Gruyter.
Bamberg, Michael 2010: Blank Check for Biography? Openness and Ingenuity in the Management of the “Who-Am-I Question” and What Life Stories Actually May Not Be Good. Julkaisussa: Schiffrin, Deborah, De Fina, Anna & Nylund, Anastasia (toim.):Telling Stories: Language, Narrative and Social Life. Washington, DC: Georgetown University Press.
Frank, Arthur W. 1995: The wounded storyteller: Body, illness and ethics. Chicago: University of Chicago Press.
Giddens, Anthony 1991: Modernity and self-identity: Self and society in the late modern age. Cambridge: Polity Press.
Giddens, Anthony (1979): Central Problems in Social Theory. Action, Structure and Contradiction in Social Analysis. New York: MacMillan
Hockey, Jenny 2007: Closing in on death? Reflections on research and researchers in the field of death and dying. Julkaisussa: Health Sociology Review, 16 (5), 436-446.
Isotalo, Sari 2013: Viimeiset sanani. Susamuru Oy. Dokumenttisarja. Ensilähetys Yle TV1
24.4.2013. https://rtva.kavi.fi/cms/page/page/info_katselupisteet. Viitattu: 26.4.2019.
Seale, Clive 1995: Heroic Death. Julkaisussa: Sociology, 29 (4), 597-613.
Walter, Tony 1994: The Revival of Death. Lontoo ja New York: Routledge.
Yle uutiset 2008: Viimeiset sanani -tv-sarja käsittelee kuolemaa. Yle uutiset 16.1.2008. https://yle.fi/uutiset/3-5818653. Viitattu: 12.12.2018.
(47)
Kertomuksia häpeästä ja toiseudesta – 2000-luvun kirjoitettuja naiskuvia
Mediassa esitetyt aiheet vaikuttavat mielikuviin ja keskusteluilmapiiriin, jossa sosiaalityöntekijät työskentelevät. Kun sosiaalityön ilmiöistä kirjoitetaan sanomalehdissä ja ilmiön kohteena on naissukupuoli, voidaan löytää monia erilaisia naiserityisiä ilmiöitä. Naiskuvat ovat perinteisesti liitetty sukupuolentutkimuksen tutkimuskysymyksiin, mutta niitä on mahdollista tutkia myös sosiaalityössä.
Tutkin pro gradu-tutkielmassani 2000-luvun kirjoitettuja naiskuvia marginaalisissa ilmiöissä. Aineistona käytin viidentoista vuoden ajalta Helsingin Sanomien Kuukausiliitteitä jotka ajoittuivat vuosille 2000—2015. Tässä kirjoituksessa esittelen tutkielmassa esiintuodut pääkäsitteet, jotka nousivat esiin aineistosta. Näiden käsitteiden avulla asemoidutaan pohtimaan marginaalistavia ilmiöitä ja niiden suhdetta yhteiskuntaan ja sosiaalityöhön.
Naiskuvat virittävät keskustelua sosiaalityön ja sukupuolentutkimuksen välille pohdiskellen häpeää suhteessa äitiyteen, seksuaalisuuteen ja etnisyyteen. Naiskuvien muodostumista tarkastellaan marginaalisten ilmiöiden, kuten prostituution, päihdeongelmien, vankeuden ja kodittomuuden kautta. Häpeän, äitiyden, seksuaalisuuden ja etnisyyden nivoutuminen toisiinsa mahdollistivat intersektionaalisen lähestymistavan tutkimusaiheeseen. Sosiaalinen konstruktionismi esiin tuo tutkielman aiheen liittyviä ajallisia ja kultturisia paikannuksia.
Seksuaalisuus esiintyi aineistossa häivytettynä ja implisiittisenä aiheena, jota käsiteltiin suoraan lähinnä heteronormista poikkeamisena kuten samaa sukupuolta olevien vanhemmuudesta kertovan artikkelin yhteydessä. Seksuaalisuuden määrittely sanatarkasti on pulmallista, joten sen vuoksi aineistosta on nostettu seksuaalisuuteen eri näkökulmia naiskuvien yhteydessä. Esimerkiksi prostituutiota käsittelevässä artikkelissa seksuaalisuus oli ohitettu, kun aihetta käsiteltiin maskuliinisuuteen liittyvän häpeän lähtökohdasta.
Äitiys nousi aineistosta esiin dikotomisena ja arvottuneena asetelmana, mutta äitiyden kautta tulleet naiskuvat olivat sangen monipuolisia. Äitiyttä käsiteltiin muun muassa palvelujärjestelmän haavoittuvuuden, päihdeongelmien ja etnisyyden kautta. Äitiyden vahva liittyminen ja mieltäminen toivotunlaisen naiseuden kontekstiin oli itsessään vahva sosiaalinen konstruktio. Aineistossa esiinnousseet poikkeamat totuttuun äitikuvaan toivat esiin naiserityisen sosiaalityön tarpeet.
Etnisyys rodullistavana ja segregoivana naiskuvana toi esiin 2000-luvun monikulttuurisen konstruktion. Aineistosta nousi esiin myös etnisyyden ja sukupuolen haavoittuvaisuus, koska esimerkiksi saamelaisista kirjoitettiin viihteellistäen. Maahanmuuttajanaisten tai –tyttöjen kokema rasismi nousi aineistossa esiin segregoivana ja identiteettiin liittyvänä tekijänä, joka vaikutti suomalaiseen yhteiskuntaan kiinnittymisenä. Etnisyys esiintyi aineistossa monipuolisesti paitsi maahanmuuton, myös romanien ja saamelaisten kautta kirjoitettuna.
Eriarvoistava ja marginalisoiva häpeä näyttäytyi aineistossa vahvasti esimerkiksi vähäosaisuuteen, prostituutioon, etnisyyteen ja päihdeongelmiin liittyvissä aihepiireissä, jotka eivät liity pelkästään jollain tapaa rikottuun naiseuteen tai epäonnistuneeseen äitiyteen. Häpeä aiheuttaa kokijalleen tunnetta toiseudesta tai huonommuudesta.
Mielenkiintoisen tutkielman aineistosta teki myös se, mistä ei kirjoitettu tai kirjoitukset olivat yksittäisiä tekstejä, kuten naisten mielenterveysongelmat. Naiskuviin liittyy vahvoja arvopositioita, joihin sosiaalityöntekijät törmäävät joko työkäytännöissä tai rakenteellisesti. Tutkielman aihe pyrkii laajentamaan ymmärrystä sosiaalityössä esiintyvistä naiskuvista ja niiden suhteista yhteiskuntaan.
Tanja Karhunen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan Kertomuksia häpeästä ja toiseudesta. Kirjoitetut naiskuvat sosiaalisen konstruktionismin ja intersektionaalisuuden kontekstissa (2019).
(46)
Sijaissisarukset lastensuojelun perhehoidon osapuolina
Sijaissisarukset kohdataan lastensuojelussa viranomaisten taholta liian satunnaisesti.
Sijaissisarukset perhehoidon osapuolina on vähän tutkittu ja huomioitu osa-alue lastensuojelun perhehoidossa, vaikkakin äärimmäisen olennainen osa sitä. Lastensuojelun perhehoidon piirissä toimivien lasten, sekä sijoitettujen että sijaisperheen biologisten, kasvun ja kehityksen, sijoituksen onnistumisen sekä kaikkien osapuolten hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että kaikki sen osapuolet tulevat oikeaan aikaan ja riittävästi tarpeidensa mukaan kohdatuiksi, tuetuiksi ja autetuiksi.
On tutkittu (Höjer 2007), että sijaissisarusten elämään vaikuttavat mitä moninaisimmat tekijät heidän sijaissisaruksen tehtävän kautta. Sijoitus tuo perheeseen monenlaisia ulottuvuuksia, joilla on vaikutusta kaikkiin perheenjäseniin eikä vähiten lapsiin. Näitä ovat esimerkiksi oman perheen avautuminen yksityisestä julkiseksi eri viranomaisille, lapsen mieltä haastavien asioiden tiedostaminen, kuten sijoitukseen johtaneet syyt ja niiden yhteys lapsen käsitykseen vanhemmuudesta ja lapsuudesta, sekä luonnollisesti oman kodin ja tilan jakaminen kaikkinensa. Siten ei ole yhdentekevää, millä motiiveilla, millä keinoilla ja mistä näkökulmasta perhehoitoa lähdetään rakentamaan, ja kenen ehdoilla.
Kohtaamisista kohtaamiseen
Pro gradu -tutkielmaa varten tekemistäni sijaissisarusten haastatteluista nousee esille, että viranomaisten ja sijaissisarusten kohtaaminen perhehoidossa on vielä satunnaista ja aikuisvälitteistä. Sijoitusprosessin aikana ja sen eri vaiheissa tieto sijaissisaruksilta sosiaalityöntekijälle kulkee sijaisvanhempien kautta, ja palautuu sosiaalityöntekijältä vanhempien kautta sijaissisaruksille. On selvää, että tiedonkulun kaikkien prosessin piirissä olevien lasten osallisuuden ja toimijuuden varmistamiseksi ja mahdollistamiseksi, tarvitaan lisää lapset toimijoina näkevää ja heidän tietoaan arvostavia lapsilähtöisiä työn tekemisen tapoja ja niiden juurruttamista työkulttuuriin. Lapsilähtöiset ja dialogiset työtavat sijaissisarusten rooliin liittyen, systeemisen lastensuojelun työmenetelmät esimerkiksi, ovat hyviä tapoja herätellä sijaissisarusten tasavertaista toimijuutta ja vahvistaa sitä.
Jos perheen ulkopuolelle sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus näyttäytyi aikuisvälitteisenä, ei niin vahvana toimijuutena, perhesysteemin sisällä sijaissisaruksilla on oma paikkansa, mikä tutkimushaastatteluissa se nousi esille selkeänä ja aktiivisena. Sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus oman perheen sisällä on paitsi aktiivista, myös tutkimukseen osallistuneiden sijaissisarusten näkökulmasta riittävää.
Haastatellut sijaissisarukset eivät kaivanneet ulkopuolista tukea sijaissisaruksen tehtäväänsä ja näkivät sosiaalityöntekijän olevan enemmän tarvitsevaa sijaislasta varten, ei sijaissisaruksia. Kaikki haastatellut sijaissisarukset kokivat tarpeellisen tiedon välittyvän sosiaalityöntekijöille vanhempiensa kautta, ja he kertoivat pystyvänsä puhumaan vanhemmilleen asioistaan, ja että vanhemmat olivat niistä myös kiinnostuneita. Toisaalta sijaissisarukset kertoivat myös lasten välisestä kilpailusta, mustasukkaisuudesta ja asioista, joiden kertomiselle ei niinkään ollut luontevia paikkoja, ja jotka osittain sekoittuivat biologisen sisaruuden kaltaisiksi haasteiksi sisaruussuhteissa, mutta joista jotkin kytkeytyivät sijaissisaruuteen ja sen negatiivisiin puoliin. Oikeudenmukaisuus nousi tärkeimmäksi lähtökohdaksi yhteisen jaetun arjen onnistumiselle.
Koko perhe hoitaa
Oman lastensuojelun työkokemukseni kautta tiedostan kuitenkin, että kaikki sijaissisarukset eivät ole yhtä onnellisessa asemassa kuin tutkimukseen osallistuneet sijaissisarukset. On tilanteita, joissa asioiden kertominen ja taho, jonka velvollisuus on kuulla ja kuunnella sekä antaa tietoa, olisi tukenut tehtävässä suoriutumista vähemmällä ja tarpeettomalla ponnistelulla. Aikuisvälitteisen työn tekemisen mallissa vanhemmilla on suuri vastuu lasten toimijuuden ja osallisuuden tukemisessa ja mahdollistamisessa tiedon tavoittajana ja välittäjänä. Sosiaalityöntekijälle se asettaa velvoitteen kysyä ja aloittaa dialogeja sijaissisaruudesta.
Haastattelemani sijaissisarukset kertoivat kasvaneensa sijaissisaruuteen ja se oli heille yhtä luonnollista, kuin mikä tahansa perhemuoto omille jäsenilleen. Sijaissisarukset nostivat esille sijaissisaruuden rikkaudeksi muun muassa ihmisten elämän moninaisuuden ymmärtämisen ja siihen suhtautumisen, maailmankuvan avartumisen eri tavalla verrattuna niihin ikätovereihin, jotka eivät olleet sijaissisaruksia. Sijaissisaruus on parhaillaan elämän positiivisella tavalla rikastuttava asia, joka tarjoaa ainutlaatuisen koko elämään kantavan kasvun paikan sen kokeville.
Kaikkiaan tutkimusta sijaissisaruudesta eri näkökulmista on tehty verrattain vähän ja lisää tutkimusta kaivataan. Sijaissisarusten merkitys perhehoidon ja sijoituksen onnistumiselle on merkittävän suuri, ja tätä resurssia tulisi vaalia kaikin keinoin.
Marika Suutari
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan: Sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus suhteessa viranomaiskäytäntöihin lastensuojelun perhehoidossa. Lapin yliopisto 2019.
Lähteet
Höjer, Ingrid (2007): Sons and daughters of foster carers and the impact of fostering on their everyday life. Child and Family Social Work 12 (1). 73-83. http://content.ebscohost.com.ezproxy.ulapland.fi/ContentServer.asp?T=P&P=AN&K=23482219&S=R&D=afh&EbscoContent=dGJyMNHr7ESeqLA4zdnyOLCmr0%2Bep7NSr6a4SbWWxWXS&ContentCustomer=dGJyMPGqtU%2B2rbRQuePfgeyx44Dt6fIA Viitattu 28.1.2019
(45)
Jaetun toimijuuden rakentuminen moniammatillisessa yhteistyössä sosiaalisen kuntoutuksen parissa
Tutkin pro gradu -tutkielmassani jaetun toimijuuden rakentumista moniammatillisessa yhteistyössä nuorten sosiaalisen kuntoutuksen parissa. Tavoitteenani oli selvittää mitkä tekijät tukevat jaetun toimijuuden rakentumista ja mitkä estävät sitä. Tutkimusaineistoni koostui alun perin Marjo Romakkaniemen, Jari Lindhin ja Merja Laitisen (2018) tutkimukseen kerätystä neljästä työntekijöiden ryhmähaastattelusta. Työntekijät toimivat nuorten sosiaalisen kuntoutuksen asiakastyössä.
Nina Anttila
Lapin yliopisto
(44)
Veljeys, luottamus, tuki – Moottoripyöränjengin tuottama sosiaalinen pääoma
Moottoripyöräjengit nousevat tasaisin väliajoin uutisiin. Lähes aina uutisoinnissa on kyse niiden rikollisesta luonteesta tai niiden harjoittamasta rikollisesta toiminnasta. Harvoin missään keskustelussa kuulee puhuttavan niihin liittyvistä muista piirteistä.
Omassa Pro gradu -työssä (Izadi 2019) tutkin moottoripyöräjengien yhteisöllisyyttä ja sosiaalista pääomaa. Erityisesti sosiaalinen pääoma on vahva teoreettinen viitekehys yhteisöjen jäsenilleen antamien resurssien tutkimiseksi. Nojaudun työssäni niin sanottuun synergianäkökulmaan, joka pyrkii yhdistämään eri sosiaalisen pääoman tutkimuksessa esille nousseet empiriaan perustuvat osat. Määrittelen sosiaalisen pääoman sosiaalisiin rakenteisiin sisältyviksi normeiksi ja suhteiksi, jotka mahdollistavat yhteisön jäsenten tavoitteiden saavuttamisen.
Haastattelin viittä pohjoissuomalaiseen moottoripyöräjengiin kuuluvaa jäsentä, joista neljä oli alle 30-vuotiaita. Haastattelujen lisäksi kävin kuusi kertaa havainnoimassa jengin toimintaa heidän jengitiloissaan. Havainnointimateriaali lisäsi sopivasti ymmärrystä aiheesta ja tuki haastattelujen kautta saatua tietoa. Tutkittava moottoripyöräjengi oli tarkka yksityisyydestään ja sovimme, että tutkimuksen lopuksi aineistot tuhotaan.
Tutkimuksen tulokset yllättivät. Moottoripyöräjengin yhteisöllisyys oli vahvaa. Jäsenillä oli vahva yhteenkuulumisen tunne, he viettivät paljon aikaa yhdessä ja heillä oli verraten yhtenäinen ajatusmaailma. Jengitilat toimivat yhteisön kokoontumispaikkana ja kaikki haastateltavat pitivät sitä toisena kotinaan. Yhteisö toimi alakulttuureille tyypilliseen tapaan statuksen antajana sen jäsenilleen. Päätökset tehtiin demokraattisesti ja yhteisöllä oli selkeä hierarkia.
Myös sosiaalinen pääoma oli vahvaa yhteisössä. Jäsenet tunsivat toisensa hyvin ja luottamus oli suurta. Jäsenien välisiä suhteita kuvaa hyvin heidän tapansa puhutella toisiaan veljinä. Se ei ollut vain alakulttuurille ominainen puhetapa, vaan sisälsi valmiuksia auttaa, uhrautua ja tukea jengitovereita erilaisissa elämän haasteissa. Apua ja tukea annettiin väkivaltaisissa selkkauksissa, arjen askareissa, taloudellisesti vaikeissa tilanteissa ja henkilökohtaisten ongelmien käsittelyssä. Arjen askareisiin saattoi kuulua niinkin arkisia asioita kuin lasten vahtiminen ja muuttoapuna toimiminen.
Sosiaalinen pääoma ei siis rajoittunut pelkästään jengitoimintaan vaan ylsi jengin jäsenten kaikille elämän osa-alueille. Se auttoi jengin jäseniä työnsaannissa, turvallisen ja viihdyttävän ympäristön löytämisessä, arjessa jaksamisessa ja psyykkisessä hyvinvoinnissa. Yllättävää kyllä, moni jengin jäsen oli rauhoittunut elämässään jengin jäsenyyden seurauksena.
Jengin jäsenyydellä oli myös varjopuolensa. Vaikka haastateltavilla oli vaikea keksiä negatiivisia puolia jengin jäsenyydestä, pystyi aineistosta tunnistamaan muutaman selkeästi negatiivisen vaikutuksen. Haastateltavien jengin ulkopuoliset ihmissuhteet olivat jäsenyyden seurauksena vähentyneet, parisuhteita oli vaikea pitää yllä, väkivalta oli läsnä jengielämässä ja jengi vei paljon aikaa jäseniltä. Jengin jäsenyys toi myös sen jäsenille huonoa mainetta.
Tutkimustulokset herättävät monenlaisia kysymyksiä siitä, ylittääkö moottoripyöräjengin positiiviset vaikutukset sen negatiiviset vaikutukset, ehkäiseekö se sen jäsenten syrjäytymistä ja tulisiko moottoripyöräjengiläisiä rohkaista löytämään positiivista omista yhteisöistään vai etsiä korvaavia yhteisöjä. Yhteisöt voivat parhaimmillaan olla tärkeä työkalu nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi ja moottoripyöräjengeistä voidaan mielestäni vähintäänkin ottaa oppia sellaisten yhteisöjen rakentamiseksi, joilla on vahva ja positiivinen rooli nuorten elämässä.
Izadi, Henri
Veljeyttä, luottamusta ja tukea: moottoripyöräjengin sosiaalinen pääoma. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto. 2019.
Aiheeseen liittyviä lähteitä
Coleman, James Samuel 1988: Social Capital in the Creation of Human Capital. Amer-ican Journal of Sociology 94, 95–120.
Izadi, Henri 2019: Veljeyttä, luottamusta ja tukea: moottoripyöräjengin sosiaalinen pääoma. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto.
Putnam, Robert D. 1995: Bowling alone: America’s declining social capital. Journal of Democracy 6, 65–78.
Wolf, Daniel R. 1991: The Rebels: A Brotherhood of Outlaw Bikers. University of Toronto Press. Toronto.
Woolcock, Michael 2000: Sosiaalinen pääoma: menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Teoksessa Kajanoja, Jouko & Simpura, Jussi (toim.): Sosiaalinen pääoma: globaa-leja ja paikallisia näkökulmia. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi, 25–56.
(43)
Nuoret ja työ
Nuoret aikuiset haluavat töihin. He tekevät urasuunnitelmia ja valintoja, mutta millä ja kenen ehdoilla?
Työelämän muutospyörteessä oman työllistymisen epävarmuutta tehdään elettäväksi pärjäämisen pakolla, tulevaisuutta varmistelemalla ja tilanteisiin sopeutumalla.
Nuorten aikuisten työelämään osallistuminen on muuttunut 2000-luvulla. Reitti työhön voi olla varsin monimutkainen ja epävarma. Nuoret tekevät tulevaisuuttaan koskettavia päätöksiä ajassa, jolloin asiantuntijoidenkin näkemykset tulevaisuuden työelämästä ovat ristiriitaisia. Varmuutta siitä, millainen työelämä on kymmenen vuoden päästä, ei ole.
Työmarkkinoilla on havaittavissa sekä muutosta että pysyvyyttä. Selkeä työmarkkinatrendi on työnteon tapojen monipuolistuminen. Työtä tehdään ja teetetään vuokratyönä, nollatuntisopimuksilla, itsensätyöllistäjänä, osa- ja määräaikaisissa työsuhteissa sekä toimeksiantoina ilman työsuhdetta. Kuitenkin suurin osa palkansaajista työskentelee edelleen normaalityösuhteessa kokopäivätyössä. Menestyäkseen työmarkkinoilla nuoret aikuiset joutuvat jatkuvasti työstämään työmarkkinakelpoisuuttaan sekä näyttämään ja todistamaan osaamistaan.
Pro gradu -tutkielmassani jäljitin nuorten aikuisten työelämäkertomuksista sitä, missä määrin nuoret aikuiset toimivat ja tekivät valintoja koulutuksen ja työn suhteen ”vapaina” ja intentionaalisesti ja missä määrin kytköksissä toisiin ihmisiin sekä yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin rakenteisiin ja normeihin. Aineistoni koostui seitsemästä vuosina 2014—2016 RAY:n (nyk. STEA) työllistämisohjelman kautta työllistyneen nuoren aikuisen kerronnallisesta haastattelusta.
Pärjääjä, varmistelija ja sopeutuja työelämätoimijoina
Löysin nuorten aikuisten kertomuksista samankaltaisuutta, jonka kautta muodostin kolme tyyppikertomusta työelämätoimijuudesta.
Pärjääjä on itseohjautuva ja yrittäjähenkinen työmarkkinatoimija. Hän on perinyt lapsuuden kodista kovan työn tekemisen mallin ja työ on usein mennyt opintojen edelle. Pärjääjä on kiinnittynyt työelämään jo varhain antaen näyttöjä työelämässä suoriutumisesta. Pärjääjälle työ näyttäytyy ensisijaisesti toimeentulon välineenä, mutta hän arvostaa työtä myös yksilön arvon mittarina. Hänellä on suhteellisen vähän kokemusta työttömyydestä. Pärjääjä ammentaa uusliberalistisesta ajattelutavasta, jossa korostuu menestys yksilön kykynä tehdä oikeita ja hyviä valintoja sekä vastuun ottamisena tehdyistä päätöksistä.
Varmistelijalla on vahva usko korkeakoulutukseen työllistymisen varmistamiseksi. Hän tekee turvallisuushakuisesti koulutukseen ja työhön liittyviä suunnitelmia. Toive perheen perustamisesta suuntaa suhtautumista koulutukseen ja työmarkkinoihin. Työttömyysjaksojen aikana varmistelija on käyttänyt paljon energiaa pitääkseen mielentilansa parempana ja itsensä työmarkkinakelpoisena. Työuraltaan varmistelija odottaa paitsi toimeentuloa myös mielekkyyttä ja itsensä kehittämistä.
Sopeutujalla on vahva sidos kaveripiiriin ja kotipaikkakuntaan, ja hän jäsentää mahdollisuuksiaan paikallisten työmarkkinoiden ja kiinnostuksensa pohjalta. Sopeutuja elää päivän kerrallaan tai kulloisenkin jakson kerrallaan, mutta suuntautuu kuitenkin jollain tavoin vähän pitemmälle tulevaisuuteen. Sopeutujan toimijuus ei tarkoita aina ulospäin havaittavaa toimintaa, vaan näyttäytyy myös odottamaan jäämisenä. Työttömyyteen hän suhtautuu luontevasti ilman suurempaa huolta toimeentulosta. Hän tarttuu mahdollisuuksiin tilanteiden avauduttua ilman vahvoja tulevaan kohdistettuja päämääriä.
Ihmiset tarvitsevat tarinoita
Nuorten aikuisten polut nuoruudesta aikuisuuteen näyttäytyivät moninaisina ja epälineaarisina ja työelämään kiinnittyminen oli katkoksellista ja epävarmaa. Koulutuksen ja työelämän kentällä toimijuuden mahdollisuuksiin ovat vaikuttaneet monet nuorista aikuisista riippumattomat yhteiskunnalliset ja kulttuuriset reunaehdot, vaikka ne ovat määrittäneet nuorten aikuisten toimijuutta usein tiedostamattomalla tasolla.
Nuorten aikuisten toimijuus koulutuksen ja työelämän kentällä ei tässä tutkimuksessa tarkoittanut vain näkyvää tekemistä tai valintaa vaan myös ei-tekemistä ja ei-valintoja. Oman kertomuksen esittämisessä ei aina ollut tärkeää se, että siinä korostuisi menestyminen tai sen kuvattaisiin olleen aina täysin kertojan, nuoren aikuisen käsissä. Oleellista oli se, että siirtymät ja käänteet koulutuksen ja työelämän kentillä esitettiin riittävän vakuuttavasti siten, ettei nuorten aikuisten autonomiaa ja vastuuta työelämätoimijana ollut tarvetta kyseenalaistaa.
Pitkäkestoinen työllistymisjakso antoi nuorille aikuisille mahdollisuuden hieman vakaampaan työmarkkina-asemaan, joka koettiin pääsääntöisesti positiiviseksi mahdollisuudeksi pohtia tarkemmin omaa tilannetta ja suunnitella tulevaisuutta. Kertominen avasi myös mahdollisuuden nuoren aikuisen oman työelämätarinan (uudelleen) muotoutumiselle.
Tuula Myllykangas
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Työelämätoimijuuden rakentuminen nuorten aikuisten kertomuksissa” (2018). Lapin yliopisto.
Lähteet
Myrskylä, Pekka 2011: Nuoret työmarkkinoiden ja opiskelun ulkopuolella. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 12. Työ- ja elinkeinoministeriö. Helsinki.
Myrskylä, Pekka 2012: Hukassa — keitä ovat syrjäytyneet nuoret? EVA Analyysi No 19. Elinkeinoelämän Valtuuskunta. Helsinki.
Pyöriä, Pasi (toim.) 2017: Työelämän myytit ja todellisuus. Gaudeamus. Helsinki.
Pärnanen, Anna 2015: Työn tekemisen tavat 2000-luvulla – tapahtuiko rakenteellisia muutoksia? Työelämän tutkimus 13 (3), 242—250.
(42)
Eron jälkeinen vaino
Eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten rohkaiseva kohtaaminen heidän identiteettiprosesseissaan vaatii ammattilaiselta ymmärrystä vainosta kokemuksena
Kun viranomaiset kohtaavat vainoa kokeneita, voisi olla hyödyllistä kiinnittää huomiota siihen, että ottaa huomioon uhrin kokonaisvaltaisena ihmisenä sekä vahvistaa tämän identiteettiä pystyvänä ja selviävänä yksilönä.
Vainottuja auttavat järjestöt arvioivat vainon koskettavan vähintään muutamia tuhansia ihmisiä vuosittain. Läheskään kaikki uhrit eivät hae apua. (Ensi- ja turvakotien liitto, 2017.) Anna Nikupeteri määrittelee parisuhteen jälkeisen vainon tutkimuksessaan (2016) intensiiviseksi, tavoitteelliseksi sekä uhria kohtaan pakottavaksi käyttäytymiseksi. Tärkeää on uhrin kokemus teoista epämieluisina, uhkailevina, ahdistavina sekä tunkeilevina. Uhri kokee esimerkiksi pelkoa, turvattomuutta, ahdistusta sekä fyysistä ja sosiaalista harmia. (mt., 27–46.)
Tarkastelin Varjo-hankkeen kautta saatuja eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten pilottivertaistukiryhmän keskusteluja. Kyseisessä ryhmässä oli vetäjien lisäksi kuusi naispuolista osanottajaa, jotka olivat eri vaiheissa eron jälkeisen vainon kokemuksissa ja prosesseissa. Löysin naisten kokemuksista teemoja, jotka yhdistivät heitä.
Eron jälkeinen vaino kriisinä identiteetissä sekä häpeän ja syyllisyyden aiheuttajana
Naisten kokemuksissa eron jälkeinen vaino lähisuhdeväkivaltana haavoitti ja vei voimavaroja. Naiset eivät tottuneet vainoon vaan heillä oli kokemuksia vainon painajaisia ja pelkoja aiheuttavasta, haavoittavasta luonteesta, joka vaikutti esimerkiksi siihen, etteivät he halunneet nähdä väkivaltaa fiktiivisenä televisiossa tai elokuvissa. He kokivat olleensa esimerkiksi kilttejä tai ei-kovia ihmisiä, mutta vainon aiheuttavan heissä vihaa ja aggressioita. Osalla ryhmän jäsenistä oli esimerkiksi opiskeluissaan vaikeuksia, joita heillä ei ollut aiemmin ollut.
Naiset löysivät väkivallan uhrille tyypillisesti vainolle syitä itsestään. Vainon haavoittavuuteen kuului myös alistamisesta ja väkivallasta seuranneet minän hajoamisen kokemukset. Pilottiryhmä oli naisille tärkeä, koska he kokivat voivansa jakaa kokemuksiaan ja samaistumaan ryhmän jäseniin. Vainoa kokeneissa naisissa häpeä ja syyllisyys saivat aikaan epäilyksiä omista kokemuksista ja toiminnasta. He kertoivat joutuvansa kysymään itseltään, miksi juuri he olivat joutuneet vainon uhreiksi.
Eron jälkeinen vaino ja äitiys
Lapset koettiin ryhmässä erittäin tärkeiksi ja vanhemmuus merkittäväksi, mutta myös haastavaksi rooliksi. Naiset kokivat syyllisyyttä siitä, etteivät olleet voineet tarjota lapsilleen turvallista lapsuutta ja olla näin parhaita mahdollisia äitejä lapsilleen. Traumatisoituminen lähisuhdeväkivallan seurauksena ja omien tunteiden käsittely haastoivat äitiyteen käytettäviä voimavaroja. Yhteiset lapset vainoajan kanssa saattoivat myös hankaloittaa eroa ja pitkittää vainoa.
Naisten saattoi olla vaikea antaa anteeksi vainoajalle se, miten vaino oli vaikuttanut heidän lastensa lapsuudenkokemuksiin negatiivisesti, mutta toisaalta he halusivat mahdollisuuksien mukaan antaa isälle vanhemmuuden mahdollisuuksia. Vaikutti siltä, että lapset olivat naisten tärkeysjärjestyksessä ylimpänä. Toisaalta he olivat saattaneet joutua tilanteisiin, joissa heidän oli esimerkiksi oman turvallisuuden takia ollut pakko paeta väkivaltaa ja jättää lapset tilanteessa taakseen. Syyllisyys lasten kokemuksista painoi edelleen usealla vahvana mielessä.
Uuden elämän ja identiteetin rakentaminen
Naiset vertaistukiryhmässä eivät useinkaan olleet hakeneet apua heti, kun olisivat sitä tarvinneet vaan enemmän vältelleet avun hakemista. Naiset olivat saattaneet kokea eron jälkeisestä vainosta puhumisen raskaaksi ja kokeneet, etteivät muut kenties ymmärrä tai pysty auttamaan.
Pilottiryhmän naisten ensimmäisenä tavoitteena oli usein oman ja lasten elämän vakauttaminen sekä omien asioiden järjestykseen saaminen eron jälkeen. Tällaisessa tilanteessa uuden parisuhteen aloittaminen saattoi tuntua mahdottomalta eivätkä naiset halunneet tyytyä huonoon parisuhteeseen. Naiset saattoivat myös nähdä miehet jollain lailla epäkiinnostavina tai epäilyttävinä huonojen kokemustensa vuoksi. Naiset kokivat lisäksi uusien parisuhteiden aiheuttavan vainon pahenemista ja tuovan erilaista väkivallan uhkaa heidän ja uusien puolisoiden elämään. Toisaalta osa naisista oli kuitenkin uskaltanut aloittaa uusia suhteita ja uudet kumppanit olivat usein auttaneet heitä toipumisprosesseissa.
Eron jälkeisen vainon toipumisprosessiin näytti kuuluvan naisilla oman tahdon löytäminen ja uusien omien rajojen asettaminen. Vainon jälkeiseen elämään kuului myös kokemuksia väsymyksestä ja tyhjyydestä. Toisaalta osa naisista oli päässyt prosesseissaan niin pitkälle, että olivat alkaneet löytää uusia ilon aiheita esimerkiksi opiskeluista tai harrastuksista elämäänsä. Naiset kokivatkin päässeensä voimaantumaan ja heitä rohkaisi nähdä toisten elämissä tapahtunutta eheytymistä. Toisaalta osa naisista oli saattanut joutua etsimään iloa ja vapautta tilanteissa, joissa vaino yhä jatkui. Heillä oli halu rakentaa uutta elämäänsä vapaana ja vihasta vapaana.
Naisten elämässä olivat läsnä heikkouden ja toisaalta äärimmäisen vahvuuden kokemukset, jotka he olivat liittäneet osaksi identiteettiään. Identiteettiä rakentaessaan ihminen käyttää toisia ihmisiä peileinään (ks. Fadjukoff 2015, 191–192). Voisi ajatella, että vainon uhri tarvitsee myös henkilökohtaisesti uhriutta ”vastaan taistelevia” osa-alueita identiteetissään, jotka eivät saa heitä näkemään itseään pelkästään heikkoina tai kykenemättöminä vaan päinvastoin vahvistaa käsitystä itsestä vahvana ja kykenevänä yksilönä.
Kun identiteetti on itselle hyväksyttävä, sen ei tarvitse toisaalta olla täysin ristiriidaton tai ehjä vaan tärkeintä on se, että identiteetti on liikkuva, kaikki elämän osa-alueet huomioonottava kokonaisuus ja sillä on sekä menneisyys että tulevaisuus. Hyväksynnän kautta yksilö näkee itsensä aktiivisena toimijana. (ks. Nousiainen 2004, 167.)
Leea-Maria Pätsi
Lapin yliopistosta valmistuva sosiaalityöntekijä YTM
Lähteet
Ensi- ja turvakotien liitto 2017: Eron jälkeistä vainoa kokeneiden lasten tilanne huolestuttaa
auttajia. https://www.sttinfo.fi/tiedote/eron-jalkeista-vainoa-kokeneiden-lasten-tilanne-huolestuttaa-auttajia?publisherId=3741&releaseId=56215087. Luettu 7.6.2018.
Fadjukoff, Päivi 2015: Identiteetti persoonallisuuden kokoavana rakenteena. Teoksessa
Metsäpelto, Riitta-Leena & Feldt, Taru: Meitä on moneksi. Persoonallisuuden psykologiset perusteet. Bookwell Oy. Juva. 179–193.
Nikupeteri, Anna 2016: Vainottuna. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen ja uhrien kohtaa-
minen. Hansaprint. Turenki. http://lauda.ulapland.fi/bitstream/handle/10024/62627/Nikupeteri_Anna_ActaE_204_pdfA.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Luettu 17.1.2018.
Nousiainen, Kirsi 2004: Lapsistaan erossa asuvat äidit. Äitiysidentiteetin rakentamisen tiloja. Minerva Kustannus Oy. Jyväskylä. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/sospo/vk/nousiainen/lapsista.pdf. Luettu 25.1.2018
(41)
Osallisuus tukee lapsen kasvua ja kehitystä lastensuojelussa
Pro gradu työni ”Tikapuita pitkin osallisuuteen” tutkii lasten osallisuutta lastensuojelun toimintaympäristössä lapsen näkökulmasta. Tutkimukseni tarkoituksena on löytää vastauksia, miten lapset ovat kokeneet oman osallisuutensa ja vaikuttamisen mahdollisuudet lastensuojelun prosessissaan, sekä selvittää mikä lapsen mielestä mahdollistaa osallisuutta.
Lapsen osallisuus on moniulotteinen teoria, joka tukee lapsen kasvua aktiiviseksi ja osallistuvaksi kansalaiseksi. Osallisuus kehittää lapsen ominaisuuksia tasapainoiseen elämään ja tukee kokonaisvaltaista hyvinvointia. Osallisuuden tulisi olla osa lapsen elämää ja sen avulla lapsi oppii elämään yhdessä muiden kanssa hänelle tärkeissä yhteisöissä sekä oppii kantamaan vastuuta niin itsestään kuin muistakin. Osallisuus on kasvun ja kehityksen perusedellytys.
Suomessa lapsen osallisuuden taustalla ovat maamme ratifioima Yhdistyneiden Kansakuntien lapsen oikeuksien sopimus sekä lastensuojelulaki. Näiden oikeuksien mukaan kaikkien viranomaisten tulee ottaa huomioon lapsen mielipide päätöksenteossa huomioimalla lapsen ikä ja kehitystaso. Lastensuojelulaki turvaa lapsen vaikuttamisen ja osallistumisen lapsen omissa asioissa tavoitteena turvata lapsen etu. Lapsen edun määritteleminen on haastavaa, mutta sen tulisi olla kaiken päätöksenteon ja viranomaistyöskentelyn taustalla.
Tutkimusten sekä oman työkokemukseni mukaan monet lastensuojelun asiakkaat eivät ole kokeneet tulleensa osallisiksi omissa lastensuojelun prosesseissaan. Monilla on kokemus, etteivät he ole voineet vaikuttaa tapahtumien kulkuun, eivätkä ole voimaantuneet asioidensa äärellä. Osallisuuden kautta lastensuojelun asiakkailla on mahdollisuus tulla kuulluksi ja kokea oman mielipiteensä vaikuttavuuden asioihinsa. Osallisuuden kokemuksessa olennaista on työntekijän asenne lapseen. Rohkaiseva ja kannustava ote auttaa lasta tuomaan mielipiteitään esille sekä osallistumaan. Osallisuuden kautta asiakas pääsee yhteistyökumppaniksi ja tiedontuottajaksi asiassaan sekä osallisuuden myötä on mahdollisuus saada asiakas sitoutumaan yhteistyöhön. Lapsen elämässä tällainen vaikuttamisen mahdollisuus tukee lapsen kasvua; lapsi kokee oman arvokkuutensa, tuntee olevansa tärkeä sekä tuntee kuuluvansa yhteisöön. Tämä voimaannuttaa ja kehittää lasta sekä auttaa kiinnittymään yhteiskuntaan ja ehkäisemään syrjäytymistä.
Asiakkaan ollessa lapsi, eli alle 18-vuotias, vuorovaikutuksellisen suhteen syntymiseksi työntekijältä vaaditaan monipuolista osaamista sekä persoonallisia ominaisuuksia. Tekemäni tutkimuksen mukaan nuoret kokevat, että osallisuuden mahdollistaa välittävä ja luottamuksellinen suhde asiakkaan ja työntekijän välillä. Luottamuksellisen suhteen luominen vaatii vastavuoroista, yhdessä vietettyä aikaa sekä esimerkiksi toiminnallisuutta tai aktiviteetteja, jolloin lapsen on helpompi ja luonnollisempi tutustua työntekijäänsä. Työntekijän nuorekkuus, leikkisyys ja huumorintaju nousivat myös merkityksellisiksi ominaisuuksiksi avoimen asiakassuhteen luomisessa. Nuoret kokivat byrokraattisen ja jäykän työntekijän kylmänä sekä etäisenä ja toimittivatkin asiansa mieluummin jonkun toisen ihmisen kautta, kuten terapeutti tai omaohjaaja lastensuojelulaitoksessa. Nuoren sanoin ”chilli ja rento tyyppi” luo mukavan tunnelman ja on helposti lähestyttävä työntekijä. Tärkeää ovat myös hyvät vuorovaikutustaidot, joiden avulla läheinen ja lämmin kumppanuus voi syntyä.
Esteenä osallisuuden toteutumiselle ovat kiire, työntekijöiden vaihtuvuus ja suuret asiakasmäärät. Luottamuksen syntyminen vaatii yhdessäoloa, jota työn kiireellisyys ja isot asiakasmäärät eivät aina mahdollista. Silloin tutustuminen ja luottamuksellinen vuorovaikutus ei mahdollistu ja lapsi voi kokea olevansa arvoton ja merkityksetön. Jäykkä ja byrokraattinen toimintakulttuuri voi myös olla esteenä osallisuuden kokemukselle.
Tutkimukseni tulokset tukevat aikaisempia tutkimuksien tuloksia asiakkaiden kokemuksista jäädä ulkopuolisiksi toimijoiksi. Nuoret kokivat oman osallisuutensa pinnallisena ja näennäisenä. Esimerkiksi nuoret eivät täysin ymmärtäneet lastensuojelunprosessien vaiheita. Osallisuuden yksi mahdollistaja, vähintään kerran vuoteen tehtävä asiakassuunnitelma, oli nuorille epäselvä, eivätkä sosiaalityön käytänteet tukeneet nuorten osallisuutta. Nuoret eivät tienneet oliko heille tehty asiakassuunnitelmaa, eivätkä sen tavoitteita. Tutkimuksessani tuli ilmi samoja sosiaalityöntekijän ominaisuuksia, jotka tukevat osallisuutta kuin aikaisemmissa tutkimuksissa, ja samoin vuorovaikutustaitojen merkitys korostui.
Osallisuuden tuominen sosiaalityön käytäntöihin on vaativaa, mutta tiedostamalla osallisuuden mahdollisuudet sekä osallisuuden olemassaolon, on sen tuominen käytäntöön mahdollista luomalla avoin ja luottamuksellinen kommunikaatio asiakkaiden ja työntekijöiden välillä. Tärkeää on nostaa lapsi esille tiedontuottajana sekä kumppanina omassa lastensuojelun prosessissaan. Osallisuus vaatii aina kaksi osapuolta; toimijan, joka haluaa ja hyväksyy toisen mukaan sekä toimijan, joka haluaa olla osallinen. Osallisuus on vuorovaikutusta.
Riitta Roivainen
(40)
Heteronormatiiviset oletukset sateenkaariperheiden haasteina
Heteronormatiiviset oletukset ja ydinperheajattelu istuvat yhteiskunnassa ja ihmisissä niin tiukasti, että niihin verrataan kaikkia muita perheitä ja perhemuotoja.
Yksilölliset valinnanmahdollisuudet perheen muodostuksessa ovat lisääntyneet. Enää ei ole olemassa niin sanottua normaalia perhemuotoa, jota kaikkien tulisi tavoitella. Heteronormatiiviset oletukset ja ydinperheajattelu istuvat kuitenkin yhteiskunnassa ja ihmisissä niin tiukasti, että niihin verrataan kaikkia muita perheitä ja perhemuotoja. Tutkimusten mukaan sosiaalityöntekijöillä on vallalla heteronormatiivinen perhekäsitys, etenkin tiedostamattomissa asenteissa. Normatiivinen ajattelu näkyy myös lastensuojelun ohjeistuksissa. Heteronormatiivisuuden länsäolo vaikeuttaa sateenkaari-ihmisen avun ja tuen saantia etenkin viranomaistasolla.
Heteroseksuaalisuutta pidetään yhteisesti jaettuna sosiaalisena normina, johon muita seksuaalisuuden muotoja verrataan. Voidaan jopa uskaliaasti väittää, että heteroseksismi on institutionaalisiin käytäntöihin sisältyvä ideologia. Yhteiskunnat myös pitävät yllä seksuaalista stigmaa verratessaan sateenkaari-ihmisten ja heteroseksuaalien käyttäytymistä, identiteettiä tai parisuhdetta toisiinsa. Heteroseksismi on sateenkari-ihmisiä alistavaa ja aiheuttaa tunteen siitä, että heidän sosiaalinen identiteettinsä on huonompi kuin muiden. Sateenkaariparit kokevat, ettei heidän parisuhdettaan vastaanoteta ja kunnioiteta samalla tavalla kuin heteroseksuaalien pariskuntien parisuhteita.
Tutkimusten mukaan homovanhemmat kokevat enemmän ennakkoluuloja ja homofobiaa kuin lesbovanhemmat. Lesbovanhempia pidetään turvallisina huoltajina lapselle, kun taas homovanhempien ajatellaan olevan lapselle vaaraksi tai heidän perusteensa vanhemmuuteen ovat kevytmielisiä (lapsi nähdään asusteena, leluna tai koiran korvikkeena).
Sateenkaarivanhemmilla on kokemuksia siitä, että sosiaalialan ammattilaiset eivät kykene ottamaan asioita avoimesti esille. Vanhemmat kokevat palveluista saamansa vanhemmuuden tuen puutteelliseksi. Ammattilaisten hämmennys ja ylivarovaisuus on usein vanhemmuuden tukemisen haasteena. Aiemmat homofobiset kokemukset saattavat vaikuttaa vanhemmuuteen myös niin, että vanhemmat tarkkailevat jatkuvasti lapsen kasvuympäristöä ja valikoivat palvelut ja henkilöt keiden kanssa toimivat.
Sateenkaarivanhempien kohtaamisen haasteet sosiaali- ja terveyspalveluissa lähtevät yhteiskunnan puutteellisesta politiikasta koskien seksuaalivähemmistöjen hyvinvointia. Palvelujärjestelmämme ei aina kykene tunnistamaan sateenkaariperhettä perheeksi. Tämän lisäksi kohtaaminen ja kohtelu saattaa olla epäammattimaista. Sateenkaariperheiden vanhemmat ovat kokeneet myös liian hienovaraista suhtau-tumista. Keskustelu ammattilaisten kanssa on ollut heidän oletuksiinsa perustuvaa, eikä asioista olla voitu keskustella avoimesti. Syrjinnän pelon ja onnistumisen pakon vuoksi sateenkaariperheet jättävät käyttämättä perhe- ja sosiaalipalveluita.
Sateenkaariperheissä niin vanhemmilla kuin lapsillakin on usein kokemuksia, että he ovat jääneet kohtaamatta sellaisena perheenä kuin ovat. Tämän vuoksi myös sosiaalipalveluissa vanhempaa saattaa huolestuttaa, huomioidaanko hänen tosiasiallinen perhetilanteensa hoitosuunnitelmaa tehtäessä. Juha Jämsän (2008, 296-297.) mukaan lastensuojelussa on tärkeää kiinnittää huomiota sosiaalityöntekijän ja sateenkaarivanhemman luottamuksellisen suhteen rakentamiseen ja työntekijän valmiuksiin vastata asiakkaan mahdollisesti kokemaan syrjinnän pelkoon.
Syrjinnän pelon kokemukset voivat estää luottamuksellisen kommunikaation. Työntekijä voi lievittää asiakkaan pelkoa puhumalla ääneen palvelun päämääristä, joilla pyritään turvaamaan asiakkaan ja hänen perheensä hyvinvointi. Lastensuojelun asiakkaaksi tullessaan perheellä saattaa olla taustalla palvelujärjestelmän epäonnistuminen sateenkaariperheen vanhemmuuden ja parisuhteen tukemisessa. Työskenneltäessä sateenkaarivanhemmuuden haasteiden kanssa on tärkeää keskittyä vanhempien vahvuuksiin ja vanhempien identiteetin rakentumiseen, sekä siihen, millä tavoin haasteet koetaan yksilötasolla, pariskuntana ja perheenä.
Ammattilaisten, jotka ovat tekemisissä sateenkaari-ihmisten kanssa, tulisi ensimmäisenä pohtia omaa asennettaan ja käsitystään sateenkaari-ihmisistä. Ammattilaisten tulisi pohtia oman kulttuurin ja uskonnon vaikutuksia asenteidensa muodostumiseen. Useat ammattilaiset uskovat olevansa puolueettomia ja pystyvänsä kohtaamaan sensitiivisenä pidettyjä asioita, vaikka he eivät usein ole saaneet koulutusta sukupuolen, seksuaalisuuden tai sateenkaarivanhempien ja -perheiden kohtaamiseen.
Marjo Muiruri
Lapin yliopisto
Perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan” Sateenkaariperheet lastensuojelun sosiaalityössä. Systemaattinen kirjallisuuskatsaus”. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet
Apgar, Jen & Kovac, Laura & Trussell, Dawn. E 2017: LGBTQ parents’ experiences of community youth sport: Change your forms, change your (hetero) norms. Sport Management Review.
Jämsä, Juha 2008: Sateenkaariperheiden kokemuksia palveluista. Teoksessa Hulden, Anders & Huuska, Maarit & Jämsä, Juha (toim.) & Karvinen, Marita & Solantaus, Tytti. Sateenkaariperheet ja hyvinvointi. Käsikirja lasten ja perheiden kanssa työskenteleville. PS-kustannus. WS Bookwell Oy. Juva. 86-97.
Kashubeck-West, Susan 2014: Parenting Issues for Lesbian Couples. Teoksessa Dworkin, Sari. H & Pope, Mark: Casebook for Counseling Lesbian, Gay, Bisexual, and Transgender Persons and Their Families. American Counseling Association. Alexandria. 103-110.
Kimberly, Claire & Moore, Alexa 2015. Attitudes to Practice: National Survey of Adoption Obstacles Faced by Gay and Lesbian Prospective Parents. Journal of Gay & Lesbian Social Services 27 (4), 436-456.
Mallon, Gerald. P 2012: Practice With Families Where Gender or Sexual Orientation Is an Issue: Lesbian, Gay, Bisexual, and Trans Individuals and Their Families. Teoksessa Congress, Elaine & Gonzales, Manny: Multicultural Perspectives In Social Work Practice with Families. 3rd Edition. Springer Publishing Company. New York. 205-229.
Norton, Aaron & Smith, Vernon & Xing Tan, Tony 2017: Adoption of Black children by White parents in heterosexual and homosexual relationships: Exploring mental health trainees’ explicit and implicit attitudes. Journal of Gay & Lesbian Social Services 29 (3), 233-251.
Raiz, Lisa & Swank, Eric 2010: Predicting the support of same-sex relationship rights among social work students. Journal of Gay & Lesbian Social Services, 22(1), 149-164.
Riggs, Damien 2011: “What about the Children!” Homophobia, Accusations of Pedophilia, and the Construction of Childhood. Teoksessa Ball, Mathew & Scherer, Burkhard. Queering Paradigms II: Interrogating Agendas. Peter Lang AG, Internationaler Verlag der Wissenschaften. 245-258.
Wagner, Cynthia. G 2010: Homosexuality and Family Formation. The Futurist, 44 (3), 6-7.
(39)
Tunnistatko epäkohdan?
Epäkohtiin puuttuminen on ennen kaikkea rohkeutta nähdä ja viedä asioita eteenpäin. Onnistuneessa epäkohtaan puuttumisen prosessissa kuljetaan epäkohdan tunnistamisesta tiedon välittämisen kautta dialogiin ja ratkaisuihin.
Epäkohtiin puuttuminen on sosiaalialalla työn laadun ja ammattieettisyyden takaamista, mutta myös lainsäädännön asettama selkeä velvollisuus (Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301, 5.luku). Pro gradu -tutkielmassani selvitin, millaisia erilaisia epäkohtia sosiaalialan ammattilaiset työssään kohtaavat? Aineistonani käytin laajemman epäkohtatutkimuksen (ks. Tiitinen & Silén, 2016) osa-aineistoa.
Työntekijä, uskallatko nähdä?
Yksittäinen sosiaalialan työntekijä on avainasemassa havaitsemassa käytännön työssä esiintyviä epäkohtia. Mutta mitä kaikkea kentällä on sitten nähtävänä? Epäkohtatutkimuksen vastaajat kuvasivat laajan kirjon erilaisia asiakkaiden oikeuksia loukkaavia ja ammattietiikkaa ja laadukasta työtä uhkaavia epäkohtia.
Epäkohta voi todellistua tai ilmetä omassa, kollegan, työryhmän tai organisaation toiminnassa. Työyhteisön kulttuuriin on voinut syntyä vinoutumia: avoin viestintäkulttuuri saattaa puuttua ja tiedonkulku olla tehotonta ja katkonaista. Työyhteisön tehokkuus saattaa huveta epävirallisiin valtataisteluihin tai keskusteluissa ja toiminnassa voi esiintyä suoranaista asiakasvastaista asennetta.
Asiakkaita saatetaan kohdella epäasiallisesti suoraan, mutta myös välillisesti esimerkiksi työntekijöiden keskinäisissä keskusteluissa. Asiakkaiden tasa-arvoisuus, oikeusturva tai tiedonsaanti voivat vaarantua ja useissa tilanteissa erityisryhmien tarpeet jäädä huomioimatta.
Joissain työyhteisöissä kollektiivinen työmoraali on voinut heikentyä ja esimerkiksi työajan käyttäminen omien juttujen tekemiseen tai perusteettomien vapaapäivien pitäminen tai joidenkin työtehtävien tekemättä jättäminen hiljaisesti hyväksytään työyhteisössä eikä toimintaa nosteta keskusteluun. Joskus epäkohdissa on kyse myös yksittäisen työntekijän alalle sopimattomuudesta tai selkeästä väärin tekemisestä, kuten työntekijän väärinkäyttäessä asiakkaan varoja.
Kaikkia sosiaalialalla esiintyvien epäkohtien tyyppejä ei luonnollisestikaan voida ennalta kaiken kattavasti kuvailla. Erilaisista esimerkeistä voi kuitenkin johtaa itselleen kriittisen ja tunnistavan ajattelutavan työssä kohdattavia ilmiöitä kohtaan. Yksittäisillä teknisillä malleilla ja teorioilla voidaan saavuttaa vain tietynasteinen laatu tai ammattieettinen taso työhön. Työn laatua maksimoitaessa kyse on työorientaation tai mentaliteetin omaksumisesta (mm. Robert Adams 1998). Näen tärkeänä ”epäkohtatietoisen työorientaation” edistämisen sosiaalialan työntekijöiden keskuudessa.
Johtaja, uskallatko katsoa peiliin?
Johtamiseen liittyvät epäkohdat korostuivat tutkimusaineiston vastauksissa. Kyse saattoi olla puuttuvasta substanssi- ja/tai johtamisosaamisesta, mutta usein myös vinoutuneista asenteista. Esimies voi olla korostuneen lojaali ylemmälle johdolle, jolloin tuki työntekijöille jää puuttumaan. Epäasiallista toimintaa on muun muassa esimiehen painostus tai itsevaltaisuus asiakasasioissa, joihin liittyvistä ratkaisuista ja viranomaispäätöksistä kuitenkin vastuun kantaa päätöksen nimellään tehnyt sosiaalityöntekijä. Aineistossa oli kuvauksia epäasiallisesta käytöksestä ja työntekijöiden huonosta kohtelusta vuorovaikutustilanteissa. Jopa korruptiota tai korruptiotyyppistä toimintaa esiintyi.
Epäkohtien kannalta hyvin merkittäväksi ongelmaksi nousee esimiesten ongelmallinen asenne epäkohtiin. Yleistä oli epäkohtiin puuttumattomuus tiedosta huolimatta ja ongelmien vähättely tai selittely muilla asioilla. Johdon huolena saattoi olla epäkohtien julki tulo, ei itse epäkohta. Epäkohtien esiin tuonnista saattoi myös seurata rangaistus tai sen uhka esimiehen tai johdon taholta, vaikka lainsäädäntö tällaisen nimenomaisesti kieltää.
Sosiaalialan työntekijöiden työolosuhteiden puutteet ovat myös asioita, joihin organisaatioiden johdon tulee kyetä kiinnittämään huomiota. Tämä on sekä esimiestason että ylemmän johdon tehtävä. Tutkimusaineiston vastauksissa tuli esiin työturvallisuuteen liittyviä asioita, kuten työskentelytilojen puutteita, mutta työntekijät kohtaavat myös suoranaisia fyysisen ja psyykkisen loukkaamattomuuden uhkia. Työhyvinvoinnin kysymyksiin liittyvät myös resurssit. Liian niukoilla resursseilla tehty työ paitsi uhkaa asiakkaiden oikeuksien toteutumista myös uuvuttaa työntekijän. Joskus työtä ja resursseja oli työyhteisöissä organisoitu epätarkoituksenmukaisella tavalla.
Yhteiskunnan markkinataloistuminen on luonut paineita myös sosiaalialan työhön. Työntekijöille ohjatut resurssit vaikuttavat suoraan sosiaalihuollon asiakkaiden saamien palveluiden laatuun ja heidän asioissaan tehtävien viranomaispäätösten sisältöön. Epäkohtatutkimuksen vastaukset nostivat esiin päätöksiin ja palveluiden sisältöihin liittyviä asiakkaiden oikeuksia loukkaavia epäkohtia. Organisaatioissa saattoi olla lainvastaisia käytäntöjä tai soveltamisohjeita tai määräaikoja ei kyetty noudattamaan. Perusongelmana vaikuttaa olevan, että säästäminen määrittää palvelut, ei asiakkaan tarve. Se kuinka resursseja käytännössä viime kädessä jaetaan päätösten ja palveluiden muodossa on kiinni yksittäisistä sosiaalialan työntekijöistä, mutta vahvat reunaehdot tälle määrittävät organisaation johto sekä pohjimmiltaan ennen kaikkea yhteiskunnallinen päätöksenteko.
Yhteiskunta, uskallatko muistaa inhimillisyyden, vaaditko sääntöjen noudattamista, luotko mahdollisuuksia?
Yhteiskunta on lainsäädännön tasolla jo merkittävästi reagoinut epäkohtiin. Tutkimusaineistoni lähes kaikki epäkohtakuvaukset olivat tunnistettavissa epäkohdiksi lain kohtien perusteella. Osassa vastauksista tuotiin kuitenkin esiin huoli siitä, että yhteiskunta takaa ihmisille uusia toimintamuotoja ja ennaltaehkäiseviä palveluita, joiden toteuttamiseen ei kuitenkaan myönnetä resursseja. Tästä muotoutuu ristiriita käytännön työhön, kun perustehtävän hoitamiselta ei jää aikaa tai mahdollisuuksia hyväksikään koettujen uusien palveluiden tarjoamiseen edes silloin, kun asiakas niitä osaa pyytää. Resursseihin liittyvistä ristiriidoista johtuen kentällä esiintyy aineiston perusteella usein myös tilanteita, joissa työntekijä (joskus johdon ohjeistuksesta tai suoranaisesta vaatimuksesta) jättää kertomatta asiakkaille näiden oikeuksista. Näin siksi, ettei palveluiden kysyntä kasvaisi tilanteessa, jossa tiedetään, että käytännössä yksikön resurssit eivät riitä niitä toteuttamaan, vaikka laki takaisikin oikeuden johonkin (usein ennaltaehkäisevään) palveluun.
Yhteiskunnassa tulisi herkällä korvalla edelleen kuunnella sosiaalialan työkenttää. Vaikka porkkanan tarjoaminen on usein rakentavampi vaihtoehto ongelmien ratkaisussa, ei keppiäkään sovi unohtaa. Yksittäinen työntekijä voi havainnoida kentän epäkohtia ja niistä raportoida, mutta raportoinnin vaikutuksen ja epäkohtiin puuttumisen seurantaan ja tarvittaessa puuttumattomuudesta sanktiointiin yksittäisen työntekijän toimintamahdollisuudet eivät riitä. On yhteiskunnan tehtävä luoda rakenteita, jotka pystyvät tarvittaessa riittävän tehokkaasti vaikuttamaan sosiaalialan organisaatioiden toimintaan ja puuttumaan niissä esiintyviin epäkohtien käsittelyn ongelmiin.
Susanna Törmänen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Vaikka virkavastuu velvoittaisi muuhun – sosiaalihuollon laatua heikentävät epäkohdat sosiaalialan työntekijöiden kuvaamina”. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet
Adams, Robert 1998: Quality Social Work. MacMillan. Houndmills, Basingstoke, Hampshire RG21 6XS ja Lontoo
Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301
(38)
Pohjoinen on koti, josta nuoren on usein itsenäistymisen kynnyksellä lähdettävä
Minulle pohjoisuus merkitsee enemmänki kuin vain poroja ja lunta.
Pro gradu -tutkimuksessani selvitin pohjoisessa itsenäistyvien lukioikäisten itsenäistymiskäsityksiä ja pohjoisuuden merkityksiä. Itsenäistyminen pohjoisessa merkitsee nuorille usein koulutusvalintojen myötä muuttoa kauemmas opiskelemaan, usein pitkien välimatkojen päähän. Konkreettisesti se tarkoittaa nuorille irtaantumista kodista, kasvuympäristöstä, perheestä sekä ystävistä. Pohjoisuus merkityksellistyy nuorille osana identiteettiä, pohjoisen luontona, välimatkoina sekä pohjoisuuteen liitettyinä mielikuvina. Itsenäistymiseen nuoret liittävät päätöksenteon, vastuun ja taloudellisen riippumattomuuden, koulutuksen ja työllistymisen myötä tehtävät valinnat, ihmissuhteet ja tulevaisuuspohdinnat. Nuoret itsenäistyvät kaiken aikaa kaikkialla, kuitenkin tutkimuksessani erityisyys liittyy itsenäistymisen kontekstiin, pohjoisuuteen. Pohjoisuus luo merkityksiä ja määrittelee osaltaan nuorten itsenäistymistä.
Pohjoisuus merkitsee nuorille elämisenympäristöä, joka fyysisenä, sosiaalisena sekä kulttuurisena paikkana kasvaa, on valmistanut heitä seuraavaan elämänvaiheeseen (ks. Kiilakoski 2016), itsenäistymiseen. Pohjoisen luonto on kiinteä osa nuorten kasvua, joka on mahdollistanut heille pohjoisessa tyypillisiä harrastuksia ja luonnon rauhaa. Nuoret kuvaavat luontoa lähes poikkeuksetta myönteisenä asiana.
Pohjoisuus merkitsee minulle kaunista ja monipuolista luontoa, maailman puhtainta ilmaa ja rauhallista ilmapiiriä.
Perhe ja ystävät ovat nuorille tärkeä tukiverkosta, josta irtaantuminen itsenäistymisen myötä on nuorille iso askel. Usein koulutusvalinnat vievät nuoret pitkien välimatkojen päähän näistä heille merkittävistä sosiaalisista suhteista ja erityisestä kasvuympäristöstään.
Nykyaika onneksi mahdollistaa helpon yhteydenoton perheeseen ja ystäviin, mutta välimatkat tulee olemaan satoja kilometrejä riippuen tietenkin siitä, mihin menee opiskelemaan.
Pohjoisuuden käsitteeseen liitetään usein mielikuvia luonnosta, sen maisemista ja rauhasta, sekä pohjoisen elämäntavoista, jotka kytkeytyvät laajemmin ihmisten asuinympäristöön ja elämismaailman kontekstiin (esim. Valkonen & Suopajärvi; Kontio; Hautala-Hirvioja; 2003). Anne Ollilan (2008, 91; 127) mukaan kertoessamme mistä olemme kotoisin, yhdistyy siihen tietynlasia mielikuvia. Esimerkiksi Lappi on lappilaisille nuorille vahvasti luontoa, mutta ei vain luontoa. Myös pohjoisuus avaa nuorille marginaali-identiteetin, josta voi erilaisissa yhteyksissä olla hyötyä tai haittaa. Pohjoisuuteen liitettävään marginaali-identiteettiin voidaan olla halukkaita sitoutumaan tai siitä voidaan haluta sanoutua irti kyseenalaistamalla sen mielekkyys, esimerkiksi korostamalla ilmiön moninaisuutta tai tavallisuutta. (Mt., 207–208.)
Itsenäistyminen on siirtymävaihe kohti aikuisuutta. Erilaiset siirtymävaiheet kuuluvat osaksi ihmisen elämänkulkua. Kehittyminen tapahtuu erilaisten siirtymävaiheiden kautta, niin että jokin aiempi asenne, toimintamalli tai elämäntapa väistyy tai muuttuu, jolloin uusi pääsee esiin. Siirtymä voi ilmetä arjessa vähitellen, lähes huomaamatta tai se voi ilmetä aikana, jolloin ihminen pysähtyy pohtimaan elämänsä suuntaa ja merkitystä. Tapahtumasarja, jossa jotain muuttuu tai kehittyy, voi olla hämmentävä ja kivulias, ja toisaalta huojentava ja iloa tuottava kokemus. (Dunderfelt 2011, 51.) Nuoren itsenäistyminen ja siihen kuuluvien valintojen tekeminen tapahtuu yhteiskunnan ja kulttuurin määrittäminen tehtävien ja instituutioiden luomassa ympäristössä (Nurmi 1995, 174). Yksi nuoruusvaiheen tärkeimmistä tehtävistä liittyy koulutusvalintoihin. Keskeistä ovat ne valinnat ja siirtymät, joita nuori tekee jo varhaisessa elämänkulussaan. Yksilövastuuta korostava ideologia asettaa yhä enemmän vaatimuksia nuoren valinnoille. (Pohjola 1994, 70.) Pohjoisessa itsenäistyvät nuoret pohtivat elämänsä suuntaan jo varhain, kun on tehtävä päätöksiä opiskelupaikan ja työllistymisen suhteen. Opintojen perässä muuttaminen on nuorille iso muutos, kun tutut elämänpiirit jäävät taakse ja on sopeuduttava uuteen ympäristöön.
Itsenäistymiseen liittyvät käsitykset ja odotukset myötäilevät yleisiä itsenäistymiseen yhdistettäviä teemoja (ks. Arnett 2004), kuten itsenäinen päätöksenteko, vastuun ottaminen ja taloudellinen riippumattomuus. Konkreettisesti itsenäistymiseen liittyviä asioita ovat muutto omilleen, kouluttautuminen ja raha-asioista vastuunkantaminen. Pohjoisessa oleva perhe ja ystävät ovat myös vastausten perusteella nuorille vahva tukiverkosto, jonka taakse jättäminen opintojen vuoksi jännittää. Teknologia nähdään välttämättömänä välineenä yhteydenpitoon, joka helpottaa arkea välimatkojen takana. Useissa vastauksissa nuoret pohtivat mahdollisuutta palata kotiseudulleen kouluttautumisen jälkeen, mutta huolta kannetaan muun muassa pohjoisen työllistymismahdollisuuksista. Pohjoisuuteen liitetään tiettyjä rajoitteita juuri koulutukseen, työllistymis- ja harrastusmahdollisuuksiin liittyen (myös Käyhkö 2016; Armila 2016; Ahonen 2012).
Välimatkat yhdistetään usein jatkokoulutuksen myötä konkretisoituvaksi asiaksi, jonka vuoksi yhteys kotiin, perheeseen ja ystäviin fyysisesti kasvaa pitkäksi välimatkojen myötä. Muilla tavoin välimatkat näkyvät nuorten arjessa siten, että erilaiset harrastusmahdollisuudet, konsertit ja tapahtumat sijaitsevat kaukana muualla. Vastaajat liittävät myös koulutuksen ja työn perässä muuttamisen pohjoisessa itsenäistymiseen. Nuoret kuvaavat kirjoitelmissaan sitä, kuinka koulutus- tai työllistymismahdollisuudet ovat pohjoisessa rajoitetummat kuin muualla. Lisäksi pohdittiin taloudellista pärjäämistä omillaan. Pohjoisen välimatkat luovat painetta myös tähän liittyen, matkustaminen koulutuspaikkakunnalle vie sekä aikaa, että rahaa. Usein nuoret kaipaavat kotiaan ja perhettään ystävineen, mutta säännöllinen, tiheä kotipaikkakunnalla vierailu voi tulla nuorelle kalliiksi, muiden kustannusten lisäksi.
Osa nuorista haluaa muuttaa pois kotoa ja lähteä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan heti kun se on mahdollista, kun taas toiset tahtoisivat ehdottomasti opiskella kotoaan käsin (Lampela ym. 2016, 102). Tämän huomion myötä on hyvä pohtia sitä vaihtoehdottomuutta, jonka esimerkiksi pohjoisessa itsenäistyvät nuoret kohtaavat, vaikka heidänkin joukossaan on muuttoa muualle innokkaasti odottavia, sekä heitä, jotka mielellään rakentaisivat elämänsä juurilleen.
Kirjoitelmat kuvasivat myös sitä, kuinka nuoret haluavat elää kotiseudullaan ja palata takaisin pohjoiseen muualla saadun koulutuksen jälkeen. Usein kuitenkin nuoret pohtivat kotiseudulle jäämiseen tai paluuseen liittyviä haasteita, joista työllistymisen epävarmuus pohjoisessa nousi selkeästi esille. Myös pohjoisen autiotumista pohditaan koulutuksen ja palveluiden keskittyessä tiheämmän asutuksen alueille, mikä on epäilemättä seikka, jota nuoret myös arvottavat valintoja tehdessään. Näkisin, että on tärkeää huomioida, kuinka pohjoisesta joudutaan usein lähtemään pakon edessä. Toisille lähteminen on toki selkeä ja toivottu valinta, mutta ainoa vaihtoehto sen ei pitäisi olla.
Pohjoisessa itsenäistyvien nuorten siirtymävaiheeseen kohti aikuisuutta kuuluu jopa korostetusti muutoksia vaativat toimintamallit ja elämäntavat, kun mahdolliset opiskelukuviot tarkoittavat uutta asuinympäristöä ja tutun taakse jättämistä. Siirtymävaiheessa nuoret pohtivat elämänsä suuntaa (ks. Dunderfelt 2011,51) eteenkin kun siirtymävaiheen myötä muutokset arjessa voivat olla merkittäviä. Itsenäistyminen pohjoisessa on nuorille erityinen siirtymävaihe, jossa valinnat ja valinnanmahdollisuudet ovat suuressa roolissa. Yleensä nuoret suhtautuvat tulevaisuuteen myönteisesti ja odottavat aikuisuutta, menestystä työuralla ja perheenperustamista (Kanninen ym., 2001, 129). Tässä tutkimuksessa nuoret vakuuttavat rohkeudellaan, rohkeudellaan lähteä tai jäädä. Itsenäistyminen tuo valtaa, jota nuoret janoavat ja heille se kuuluukin, sillä heillä on uskallus käyttää sitä, unelmoida ja seurata kauaskin vieviä unelmia. Nuorilta löytyy vahva luotto tulevaisuuteen, olosuhteista riippumatta tai juuri niiden vuoksi.
Nuorilla on kyky pitää mukanaan tärkein, koti sydämessä, paikasta riippumatta.
Miia Välimaa
Lapin yliopisto
Perustuu sosiaalityön pro graduun: ”Pohjoisuus on kait osa meitä, josta ei pääse eroon. Se on asia minkä kanssa synnytään ja eletään.” Pohjoisuuden merkityksiä nuorten itsenäistymisen kynnyksellä. Lapin yliopisto 2018
Lähteet
Ahonen, Arto 2012: Opiskeluvalinnat pohjoisen nuorten elämää suuntaamassa. Teoksessa Lauriala Anneli (toim.): Koulu ja pohjoisen pojat. Lapin yliopisto. Rovaniemi, 86–104.
Armila, Päivi 2016: Hylkysyrjäläisnuorten arjen rytmit ja piirit. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tulevaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 60–73.
Arnett Jeffrey 2004: Emerging Adulthood: The Winding Road from the Late Teens Through the Twenties. Oxford University Press.
Dunderfelt, Tony 2008: Elämänkaaripsykologia: Lapsen Kasvusta Yksilön Henkiseen Kehitykseen. 14. uudistettu painos. Helsinki: WSOYpro.
Hautala-Hirvioja, Tuija 2003: Pohjoinen luonto suomalaisessa kuvataiteessa. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Kanninen, Katri & Saara Katainen & Sanna Eronen & Mari Lähdesmäki & Else Oksala & Mia Penttilä & Nina Nykänen & Riikka Härkönen & Laura Kauppinen 2001: Persoona: Kehi-tyspsykologia. Helsinki. Edita.
Kontio, Riitta 2003: Annikki Kariniemi pohjoisen luontosuhteen kuvaajana. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Käyhkö, Mari 2016: Kotoa pois pakotetut? Syrjäseutujen nuorten toiselle asteelle siirtyminen ja koulutuksen alueellinen eriarvoisuus. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tulevaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 74–96.
Lampela, Milka & Moilanen, Elina & Armila, Päivi & Halonen, Terhi 2016: Oppilaanohjaajadi-lemmoja: toiveiden ja todellisuuden railossa. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tule-vaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 99–110.
Nurmi, Jari-Erik 1995: Nuoruusiän kehitys: etsintää, valintoja ja noidankehiä. Teoksessa Lyyti-nen, Paula & Korkiakangas, Mikko & Lyytinen, Heikki (toim.): Näkökulmia kehityspsykologiaan. Kehitys kontekstissaan. WSOY. Porvoo, 256–274.
Ollila Anne 2008: Kerrottu tulevaisuus. Alueet ja nuoret, menestys ja marginaalit. Lapin yli-opisto. Rovaniemi.
Pohjola, Anneli 1994: Elämän valttikortit? Nuoren aikuisen elämänkulku toimeentulotukea vaativien tilanteiden varjossa. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
Suopajärvi, Leena 2003: Ympäristötietoisuus-käsitteen kritiikki pohjoisten esimerkkien valossa. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Valkonen, Jarmo 2003: Ylä-Lapin luontopolitiikka ja luonnon paikallisuudet. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
(37)
Lapsi – lähisuhdeväkivallan hiljainen uhri vai suojelun kohde?
Lapsi on vanhempien välisen lähisuhdeväkivallan katsoja, kuuntelija ja kokija. Myös silloin, kun väkivaltaan puututaan, on lapsi usein sivusta seuraajan roolissa.
Lähisuhdeväkivalta koskettaa tuhansia perheitä yhteiskunnassamme. Tarkkaa tietoa luvuista ei ole saatavilla, sillä lähisuhdeväkivalta ei tule läheskään aina viranomaisten tietoon. Vanhempien välinen väkivalta vaikuttaa väistämättä myös perheen lapsiin, siitäkin huolimatta, että lasta kohtaan ei suoraan oltaisi väkivaltaisia. Lapsi voi altistua vanhempien väliselle väkivallalle kuulemalla ja näkemällä väkivaltaa, mutta lapsi voi myös aistia väkivallan aiheuttaman kireän ja pelon ilmapiirin. Ei ole myöskään epätavallista, että lapset yrittävät mennä väkivaltatilanteessa vanhempien väliin.
Lähisuhdeväkivaltaan puuttumiseksi on kehitetty maailmalla erilaisia menetelmiä. Suomeen rantautunut moniammatillinen riskinarviointikokous eli MARAK-menetelmä on yksi niistä. MARAK on asiakkaalle vapaaehtoinen ja sinne ohjaudutaan ammattilaisen teettämän riskinarvioinnin perusteella. MARAK-kokouksessa väkivallan riskit arvioidaan moniammatillisesti sekä laaditaan uhrille turvallisuussuunnitelma. MARAK on todettu olevan tehokas vakavaan ja jatkuvaan väkivaltaan puuttumisessa, mutta entä lapsen kuuleminen riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa? Listaan seuraavaksi muutamia asioita pro gradu -tutkielmaani perustuen, mitkä asiat vaikuttavat lapsien kuulematta jättämiseen riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa.
Ikä. Lapsen iästä on kiinnostuttu silloin, kun pohditaan, milloin lapsi voitaisiin ottaa mukaan väkivallan käsittelyyn. Lapsen iän ei pitäisi olla este ammattilaisten toiminnassa, sillä ikä ei (valitettavasti) ole este myöskään väkivallan kokemisessa. Pieni lapsi ei välttämättä osaa sanoittaa kokemuksiaan, mutta asioita voidaan käsitellä puhumisen sijasta esimerkiksi leikin tai piirtämisen avulla. Myös turvallisuutta koskevia asioita voidaan leikin lomassa käydä läpi.
Suojelu. Lasta halutaan suojella ja lasta pitää suojella. Mutta onko kyse suojelusta, jos lasta suojellaan sellaisten asioiden käsittelyiltä, joita hänkin on kokenut? Väkivallasta puhumisen saatetaan ajatella lisäävän lapsen pelkoa, mutta toisaalta asioista puhuminen turvallisessa ympäristössä voi helpottaa lasta ja auttaa ymmärtämään, että asioista on lupa myös puhua. Turvallisuusasioiden läpi käyminen lapsen kanssa voi myös lisätä lapsen turvallisuutta, sillä näin ollen lapsi tietää, miten kussakin tilanteessa toimia.
Kiinnostus. Usein ajatellaan, että lasta ei kiinnosta osallistua väkivallan käsittelyn eri prosesseihin. Lapsille pitää suoda mahdollisuus kieltäytyä osallistumasta, mutta ei automaattisesti olettaa, että lasta ei kiinnosta. Jokainen meistä (lapsistakin) on erilaisia.
Huoltajuus. Lähisuhdeväkivallassa väkivallan tekijä on usein lapsen toinen huoltaja eli lapselle tärkeä ihminen. Tekijästä ja väkivallasta puhuminen voi satuttaa ristiriitaisesti tuntevaa lasta. Todellisuudessa väkivallan tekijä on satuttanut lasta teoillaan ja lapsen tunteet ovat usein jo ristiriitaiset. Voidaanko sitä keskustelulla pahentaa?
Lapsia huomioidaan aktiivisesti väkivallan käsittelyn jokaisessa vaiheessa. Ammattilaiset ottavat lapsen turvallisuuden ja hyvinvoinnin laajasti huomioon työskentelyssään, eikä vaarana ole, ettei lapsen asioita ja kokemuksia käsiteltäisi. Lapsi kokee, tuntee ja elää asiat kuitenkin omalla henkilökohtaisella tavallaan, joten lapsesta puhuttavat tiedot ovat aina välillisiä aikuisten tuottamia oletuksia. Vaikka lasta tavataan lastensuojelun kautta ja lasta voidaan auttaa esimerkiksi lastenpsykiatriassa, ei lapsilta saatavia tärkeitä asioita oteta huomioon riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa. Todellisuudessa lapsilta saatu tieto voi antaa ammattilaiselle ja vanhemmalle sellaista tietoa, jota heillä ei muuten ole.
Lapsi jää helposti lähisuhdeväkivallan hiljaiseksi ja suojeltavaksi uhriksi. Olisiko kuitenkin aiheellista kuulla lapsen omaa ääntä?
Jannice Toolanen
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu tutkielmaani ”Se on hyvin olennainen sitä MARAK työskentelyä ne lapset siinä. Lapsen osallisuuden huomioiminen moniammatillisessa riskinarviointikokouksessa”, 2018.
Lähteet
Broberg, Anders & Almqvist, Linnéa & Axberg, Ulf & Almqvist, Kjerstin & Cater, Åsa K & Eriksson, Maria 2010: Stöd till barn som upplevt våld mot mamma. Preliminära resultat från en nationell utvärdering. Göteborg: Göteborgs universitet, Psykologiska institutionen.
Oranen, Mikko 2012: Lapsi ja perheväkivalta. Teoksessa: Söderholm, Annlis & Kivitie Kallio, Satu (toim.) 2012: Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Helsinki, 217–238.
Pajulammi, Henna 2014: Lapsi, oikeus ja osallisuus. Talentum. Helsinki.
Piispa, Minna & October, Martta 2017: Vaikuttava työkalu toistuvaan parisuhdeväkivaltaan puuttumiseen. Yhteiskuntapolitiikka 82 (2017):3, 304–312.
THL 2015: Turvakotipalvelut 2015. Viitattu: 27.5.2018. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/130611/Turvakotipalvelut_2015.pdf?sequence=1
(36)
Sosiaalinen asiantuntijuus hyvinvointipalvelujen johtamisessa
Pro gradu -työssäni käsittelen sosiaalisen asiantuntijuuden merkitystä hyvinvointipalvelujen johtamisessa standpoint-teorian kehysanalyysissä.
Tutkielma keskittyy sekä sosiaaliseen asiantuntijuuteen että hyvinvointipalvelujen johtamiseen. Tutkielmassa tarkastellaan, miten sosiaalinen asiantuntijuus ja maakunta- ja sote-uudistus ilmenee hyvinvointipalvelujen johtamisessa. Analyysi on tehty kehysanalyysin keinoin, jossa on käytetty primäärikehyksenä feminististä standpoint-teoriaa ja valittuina strippeinä aihealueita, joita haastateltavat käsittelivät kysymysten kautta.
Hyvinvointipalvelujen johtajien näkemykset sosiaalisesta asiantuntijuudesta
Aineistoa on kerätty kaupunkien hyvinvointipalvelujen hallinnossa työskenteleviltä hyvinvointijohtajilta ja perusturvajohtajilta, joille on tehty puhelinhaastattelut sekä webropol-kysely. Haastattelujen ja kyselyn teemoina olivat tasa-arvo, sosiaalinen asiantuntijuus, hyvinvointipalvelujen johtaminen ja sote-uudistus sekä miten nämä ilmenevät hyvinvointipalvelun johtamisessa standpoint-teorian viitekehyksestä tarkasteltuna. Tutkimuksen teoria osiossa käsitellään julkisten hyvinvointipalveluja sosiaalista asiantuntijuutta hyvinvointipalveluiden johtamisessa.
Vastauksista on todettavissa, että sosiaalinen asiantuntijuus on monialaista osaamista, verkostomaista toimimista sekä asiakokonaisuuksien ja yhteyksien ymmärtämistä. Vastaajat määrittelivät, että henkilö, jolla on sosiaalista asiantuntijuutta, tuntee hyvin sosiaalipalvelulain ja siihen liittyvät lait. Lisäksi asiakaskunnan tarpeiden tunnistaminen sekä laaja-alainen sosiaalisuuden tuntemus on vastausten perusteella osa sosiaalista asiantuntemusta.
Sosiaalisen asiantuntijuuden tunnusmerkeiksi voi tämän tutkimuksen vastauksista luokitella myös sen, että yhteistyö monialaisessa verkostossa on sujuvaa. Sosiaalista asiantuntijuutta ei nähty pelkästään sosiaalityön edustuksena, vaikka vastauksissa kuvattiinkin sosiaalihuoltolain alainen substanssiosaaminen ja johtaminen tärkeäksi myös hyvinvointikeskuksissa ja erityispalveluissa. Sosiaalialan laaja-alainen näkemys yhteiskunnallisesta muutoksesta nähtiin myös osaksi sosiaalista asiantuntijuutta.
Vastauksissa sosiaalisesta asiantuntijuudesta hyvinvointipalveluissa tuli esille erityisesti sote- ja maakuntauudistusten valmistelu, ja vastaajille heränneet kysymykset siitä, miten palvelut järjestetään. Vastaajat pohtivat myös sitä miten sosiaalinen asiantuntijuus tulee huomioiduksi sote-kokonaisuudessa. Haastatteluissa tuli esille myös osakokonaisuuksien näkeminen ja se, että sosiaalinen asiantuntijuus on rakenteissa yksi osa kokonaisuutta. Toisaalta sosiaalinen asiantuntijuus nähtiin siis kokonaisuutena, ja toisaalta kokonaisuuden osana.
Sosiaalinen asiantuntijuus, tasa-arvo ja johtaminen maakunta- ja sote-uudistusten keskellä
Sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatiot ovat olleet viimeiset vuodet suurien muutosten keskellä ja tästä johtuen myös sosiaalinen asiantuntijuuden tila ja paikka ovat jatkuvassa muutoksessa. Valtiolliset muutokset vaikuttavat niin että kunnat ja kuntayhtymät ovat suurien muutoksien edessä, kun valtakunnallinen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus toteutuu. Nämä tulevat ja nyt jo tehdyt palvelurakenteiden muutokset tulivat esille kuntien johtajien haastatteluissa ja vastauksissa. Vastauksissa tuli esille paljon haasteita ja epätietoisuutta, mutta myös toivoa ja uudistusintoa.
Tutkimuksen primäärikehyksenä käytetään standpoint-teoriaa ja erityisesti valtarakenteiden asetelmaa sekä kuinka tämän teorian avulla esille nousee asioita, joita muutoin ei olisi välttämättä nähtävissä. Valta-asetelma kuvastui haastatteluissa ja webropol-kyselyissä opintoihin, ammattikuntiin, tietotaitoon ja kokemukseen.
Mielestäni tärkein asia tämän tutkimuksen teossa todentui, että sosiaalisen asiantuntijuuden paikka ja merkitys on yhä häilyvä ja epävarma vaikka kyseessä on juurikin hyvinvointipalvelut jonka ja toiminta perustuu sosiaaliselle asiantuntijuudelle. Tässä tutkimuksessa kerättiin haastatteluin ja kyselyin tietoa maakunta- ja sote-uudistuksen ilmenemisestä ja sosiaalisen asiantuntijuuden paikoista hyvinvointipalveluissa.
Sosiaali- ja terveydenhuollon toimintaympäristössä ja palvelurakenteissa meneillään olevat nopeat muutokset korostavat entisestään laajan yleissivistyksen, laajoja kokonaisuuksia jäsentävän yhteiskuntatieteellisen ymmärryksen ja tutkimustaitojen tärkeyttä pyrittäessä huolehtimaan kaikkien kansalaisten hyvinvoinnista, osallisuudesta ja vahvasta yhteiskunnallisesta asemasta. (Lähteinen, ym. 2017, 17.)
Tutkimustulokset valmistuivat ajankohtaan ja tilanteeseen, jolloin kunnat ovat valtavien haasteiden edessä. Palvelujen kysynnän kasvaessa, henkilöstön eläköityessä ja taloudellisen tilanteen tiukentuessa toimintaympäristötekijät ja rakenteelliset ratkaisut luovat vahvan ja vaikutusvaltaisen kontekstin sosiaalisen asiantuntijuuden johtamiselle. Tarvittavista kuntauudistuksista ja niiden laajuudesta käydään julkisuudessa erittäin voimakasta keskustelua.
Niina Ristolainen
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Sosiaalinen asiantuntijuus julkisten hyvinvointipalvelujen johtamisessa standpoint-teorian kehysanalyysissä”.
Lähteet
Lähteinen, Sanna, Raitakari Suvi, Hänninen, Kaija, Kaittila, Taru, Kekoni, Taru, Krok, Suvi, Skaffari, Pia. 2017.Sosiaalityön koulutuksen tuottama osaaminen. SOSNET julkaisuja 7. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
(35)
Huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien tukeminen lastensuojelussa
Huostaanotto on lastensuojelun viimesijainen perheeseen kohdistuva interventio, jossa vastuu lapsesta siirtyy vanhemmilta sosiaalitoimelle.
Lastensuojelun sosiaalityöntekijät ovat lapsen vastuusosiaalityöntekijöitä, mutta heidän velvollisuutenaan on tukea myös huostaanotetun lapsen vanhempia. Pro gradu -tutkielmassani käsiteltiin tekijöitä, jotka vaikuttavat vanhempien tukemisen toteutumiseen lapsen sijoituksen aikana.
Huostaanotossa sosiaalityöntekijät käyttävät laissa säädettyä julkista valtaa lapsen edun suojelemiseksi. Lastensuojelun toimenpiteistä erityisesti huostaanotossa sosiaalityöntekijöiden vallankäyttö korostuu, sillä kyseisessä interventiossa puututaan perus- ja ihmisoikeuksiin. Huostaanotto ja tätä seuraava sijoitus vaikuttavat perheen yksityisyyteen ja vanhemmuussuhteisiin. Siten huostaanotto vaikuttaa lapsen lisäksi myös lapsen vanhempiin. Lastensuojelussa vanhempi onkin asianosainen, eli hallintolain (6.6.2003/434) 11 §:n mukaan henkilö, jonka etua, oikeutta tai velvollisuutta hallintoasia koskee.
Sosiaalityöntekijän velvollisuutena on myös vanhempien tukeminen. Lastensuojelulaissa (13.4.2007/417) mahdollistetaan vanhempien tukeminen vanhemman kuuntelemisella ja tarvittaessa vanhemmalle oman asiakassuunnitelman laatimisella. Lisäksi lastensuojelulaissa tuodaan esiin lapsen edun mukaisesti lapselle merkityksellisten ihmissuhteiden ja yhteydenpidon tukeminen, mikä on samalla myös vanhemmuuden tukemista.
Vanhemman tuen tarpeen tunnistamisen merkitys
Vanhemman tuen tarpeen tunnistaminen on ensisijaista, jotta vanhemman tukeminen voisi toteutua. Huostaanoton viimesijaisuus ja siinä perus- ja ihmisoikeuksiin puuttuminen näkyvät vanhempien tuen tarpeessa. Huostaanoton kerrottiin olevan kriisi vanhemmalle, ja siten jo itse huostaanoton aiheuttavan vanhemmissa tuen tarvetta. Kriisi näkyy vanhemmissa moninaisten tunnereaktioiden kautta. Sosiaalityöntekijät kertoivat havainneensa vanhemmissa niin surua, vihaa, häpeää kuin masennusta lapsen huostaanotosta johtuen.
Myös huostaanoton perusteet vaikuttavat vanhemman tuen tarpeen muodostumiseen. Vanhemmasta johtuviin huostaanoton perusteisiin voivat vaikuttaa esimerkiksi päihde- ja mielenterveysongelmat, jotka aiheuttavat myös vanhemmalle tuen tarvetta. Lapsen vakavasti itseään vaarantavan käyttäytymisen edessä vanhempi saattaa kokea voimattomuutta ja siten vaikuttaa vanhemman tuen tarpeeseen. Huomattava on, että huostaanoton perusteet voivat olla vaikuttamassa myös yhtä aikaisesti.
Sosiaalityöntekijöiden on keskeistä tunnistaa vanhempien tuen tarve sijoituksen aikana. Tämä ei kuitenkaan yksistään riitä, vaan myös vanhempien itse on tunnistettava tuen tarpeensa. Molempien osapuolien nähdessä vanhemman tuen tarpeet tukemisen toteutuminen on todennäköisempää.
Vanhempien tukemisen toteutuminen sijoituksen aikana
Huostaanotettujen lasten vanhempien tukeminen palvelujärjestelmässä näyttäytyi tutkimustuloksissa avoimena eikä selkeää tukijaa vanhemmalle ole löydettävissä. Sosiaalityöntekijät kokivat roolinsa vanhempien tukijana ristiriitaiseksi, koska he ovat ensisijaisesti lapsen vastuusosiaalityöntekijöitä. Sosiaalityöntekijät toivat ristiriitaisesta roolistaan johtuen esiin tarpeen työparista, jolla olisi päävastuu vanhemman tukemisesta. Epäselvyys sosiaalityöntekijän roolista vanhempaan nähden vaikuttaa vanhempien tukemisen toteutumiseen ja siten heikentää huostaanottoa väliaikaisena interventiona.
Sosiaalityöntekijät kertoivat vanhempien tukemisen olevan liian vähäistä vanhempien tuen tarpeeseen nähden. Huostaanotettujen lasten vanhempien tukemiseen vaikuttavat puutteelliset aikaan- ja osaamiseen liittyvät resurssit sekä lastensuojelulain avonaisuus sijoituksen aikaisen vanhemmuuden tukemisen osalta. Lastensuojelulaissa vanhemman tukeminen näyttäytyy ennen kaikkea lapsen ja vanhemman suhteen tukemisena. Tämä on tutkimustulosten perusteella vaikuttanut vahvasti myös käytäntöön. Esimerkiksi vanhemman tuen tarpeen kerrottiin olevan yleensä osana lapsen asiakassuunnitelmaa, vaikka lastensuojelulain mukaan tarvittaessa vanhemmalle tulisi laatia oma asiakassuunnitelma. Vanhempien tukeminen koettiin kuitenkin merkityksellisenä. Vanhempien tukemisen nähtiin toteuttavan lapsen etua ja lastensuojelussa tavoitteena olevaa perheen jälleenyhdistämistä.
Vanhempien eettisesti kestävä tukeminen toteuttaa vanhempien oikeuksia, lapsen etua ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa esiin tuotua perheen jälleenyhdistämisen tavoitetta. Tällä hetkellä selkeää vastuutyöntekijää vanhemmille ei näytä tutkimustulosten perusteella olevan, mikä heijastuu vanhempien tukemisen laadukkuuteen ja heikentää perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista.
Jonna Lindholm
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu vuonna 2018 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaan: Huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien tukeminen lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta.
Lähteet
Hallintolaki (6.6.2003/434)
Lastensuojelulaki (13.4.2007/417)
(34)
Sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välinen luottamussuhde rakentuu vanhemman voimaanuttamisesta ja kohtaamisesta
Kirjoitus perustuu pro gradu-tutkielmaani lastensuojelun arviointiyksikön sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välisestä luottamussuhteen rakentumisesta. Tutkielmassa kysyn 1) miten sosiaalityöntekijät rakentavat luottamussuhteen venäläistaustaisen vanhemman kanssa ja 2) minkälaisia haasteita luottamuksen rakentamiseen liittyy.
Toteutin tutkielmani haastattelemalla yhden pääkaupunkiseudun lastensuojelun arviointiyksikön 6 sosiaalityöntekijää. Lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnissa otetaan vastaan lastensuojeluilmoituksia, jotka sosiaalityöntekijät selvittävät ja arvioivat yhdessä perheen kanssa mahdolliset palvelutarpeet. Palvelutarpeen arvioinnin tehtävästä säädetään sosiaalihuoltolain (131/2014) ja lastensuojelulaissa (13.4.2007/417).
Sosiaalityöntekijän luottamuksenarvoisuuden osoittaminen
Arviointityöskentely perustuu pitkälti sosiaalityöntekijän ja vanhemman väliselle yhteistyölle (Hietamäki 2015). Sosiaalityöntekijät rakensivat luottamussuhdetta venäläistaustaista vanhempaa voimaannuttamalla heitä ja kohtaamalla aidosti. Sosiaalityöntekijöitä velvoittavat virkamiehen velvollisuudet, joista luottamuksen kannalta keskeiset ovat lainalaisuuden vaatimus ja puolueettomuusvaatimus. Sosiaalityöntekijän tulee noudattaa kaikessa virkatoiminnassa tarkoin lakia ja kohdeltava kaikkia yhdenvertaisesti. (Bruun ym. 1995, 142, 150.)
Vanhemman voimaannuttaminen merkitsee vanhemman oman asiantuntijuuden korostamista ja venäläistaustaisten vanhempien kohdalla palveluinformaation antamista. Viranomaiset kohtaavat venäläistaustaisten asiakkaiden kohdalla epäluuloisuutta ja epäluottamusta viranomaisia kohtaan, mikä voi selittyä lähtömaan yhteiskunnallisesta tilasta. (Heino & Kärmeniemi 2013, 101). Sosiaalityöntekijöillä on tärkeä tehtävä osoittaa venäläistaustaisille vanhemmille oma luottamuksenarvoisuus ja luottamusta rakennetaankin aina sosiaalityöntekijän ja vanhemman kohtaamisessa.
Positiiviset ja luottamukselliset kohtaamiset sosiaalityöntekijöiden kanssa lisäävät asiakkaiden luottamusta yleisellä tasolla sosiaaliviranomaisia kohtaan. Kohtaamisissa on olennaista, että sosiaalityöntekijä ei oleta vanhemman luottavan sosiaalityöntekijään. Olennaista on myös sosiaalityöntekijän läsnäolo vanhemman kohtaamisessa ja empaattinen ja ymmärtäväinen lähestymistapa. Myös se, että sosiaalityöntekijä osoittaa itse luottavansa asiakkaaseen rakentaa luottamussuhdetta.
Luottamuksen rakentamisen haasteet ovat moninaiset
Luottamuksen rakentamisen haasteet liittyvät niin puuttumistilanteisiin kuin työorganisaation käytettävissä oleviin resursseihin. Myös venäjän kieli ja kulttuurin heikko tuntemus asettavat haasteita. Puuttumistilanteissa on kyse lapseen kohdistuneesta kaltoinkohteluepäilystä. Työskentely muuttuu tällöin kontrollipainotteiseksi ja vanhempien toimintaan kohdistuu sosiaalityöntekijän puolelta muutospaineita.
Sosiaalityöntekijän ja vanhemman yhteisen kielen puuttuminen vaikeuttaa yhteisen ymmärryksen rakentumista. Venäläistaustainen vanhempi ei välttämättä osaa ottaa vastaan tarjottua informaatiota. (Alitolppa-Niitamo ym. 2005, 86.) Venäjän kielen tulkeista oli sosiaalityöntekijöillä vaihtelevia kokemuksia. Aina tulkinkaan avulla ei välttämättä päästy vanhemman kanssa yhteisymmärrykseen.
Lisäksi haasteena on palvelutarpeen arvioinnin määräaika ja arviointiyksikön resurssit asiakasmäärään nähden. Arvioinnin lakisääteinen määräaika on kolme kuukautta, jonka aikana sosiaalityöntekijä selvittää, arvioi ja päättää mahdollisista palveluista ja lastensuojelun asiakkuuden avaamisesta. Venäläistaustaisten vanhempien kohdalla koettiin, että lisäaika olisi hyväksi, jotta asiakassuhde ehtisi kehittyä.
Suuren asiakasmäärän takia joudutaan kuitenkin priorisoimaan ja kaikkien asiakkaiden kanssa ei ole mahdollista luoda luottamussuhdetta. Sosiaalityöntekijöiden mukaan luottamusta ei aina edes tarvita, jos perhettä tavataan vain kerran ja todetaan ettei tarvetta jatkotyöskentelylle ole.
Luottamuksella on sosiaalityössä suuri kysyntä
Julkisista instituutioista suomalaiset luottavat eniten poliisiin, koulutusjärjestelmään ja puolustusvoimiin. Terveydenhuoltojärjestelmään luotetaan enemmän kuin sosiaaliturvajärjestelmään. (Suomen vaalitutkimusportaali 2016.) Sosiaalihuollon viranomaiset käyttävät julkista valtaa, jolloin virkasuhteessa olevalla henkilöllä voi olla oikeus päättää yksipuolisesti yksityisen oikeusasemaan vaikuttavista toimista (Mäenpää 2000, 37).
Lastensuojelun arviointityössä sosiaalityöntekijä päättää lastensuojelun asiakkuudesta ja toisinaan päätös ei ole yhteinen vanhempien kanssa. Työskentely jatkuu silloin joko lastensuojelun avopalveluissa tai perhe ohjataan muiden palveluiden piiriin. Luottamussuhteen rakentaminen voi olla helppo siirtää ja ulkoistaa seuraavalle työntekijälle, vaikka jokaisessa kohtaamisessa, sen hetkisen sosiaalityöntekijän tulisi ottaa vastuu luottamuksen rakentamisesta. Jokaisen sosiaalityöntekijän tulisi vastata asiakkaan luottamuksen tarpeeseen.
Kristiina Mikkonen
Pro gradu: Sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välinen luottamus – Luottamuksen rakentaminen ja sen haasteet lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnin aikana. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet
Alitolppa-Niitamo, Anne ym. 2005: Välittävä perhetyö – kokemuksia ja ajatuksia Väestöliiton Kotipuu-projektista. Teoksessa Alitolppa-Niitamo, Anne & Söderling, Ismo & Fågel, Stina (toim.) Olemme muuttaneet. Näkökulmia maahanmuuttoon, perheiden kotoutumiseen ja ammatillisen työn käytäntöihin. Väestöliitto. Väestöntutkimuslaitos ja Kotipuu. 84-95.
Bruun, Niklas & Mäenpää, Olli & Tuori, Kaarlo 1995: Virkamiesten oikeusasema. Kustannusosakeyhtiö Keuruu.
Heino, Eveliina & Kärmeniemi, Nadezda 2013: Cultural interpretation as an empowering method in social work with immigrant families. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering social work: research and practice. Helsinki. 88-116.
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/41105/empowering_social_work.pdf?sequence=1 viitattu 2.3.2018
Hietamäki, Johanna 2015: Lastensuojelun alkuarvioinnin vaikutukset vanhempien näkökulmasta. Jyväskylän yliopisto 2015. https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/46576/978-951-39-6257-9_vaitos_220812014.pdf?sequence=1 viitattu 15.2.2018
Lastensuojelulaki 417/13.4.2007
Mäenpää, Olli 2000: Hallinto-oikeus. Werner Söderström Lakitieto Oy.
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014
https://www.vaalitutkimus.fi/fi/poliittiset_asenteet/luottamus_yhteiskunnallisiin.html viitatttu 26.3.2018
(33)
Sosiaalityöntekijä kohtaa seksuaalisen hyväksikäytön
Tutkin pro gradu -työssäni lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamista sosiaalityöntekijän työssä haastattelemalla lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä, joilla oli kokemusta hyväksikäytön kohtaamisesta. Tässä kirjoituksessa keskityn sosiaalityöntekijöiden kaipaamiin muutoksiin työympäristössä ja yhteiskunnassa, sosiaalityön kohdatessa lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä tai sen epäilyä.
Seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen ja tunnistaminen on haastavaa sen tabuluonteisuuden ja todisteiden vaikean saamisen vuoksi. Tutkimusten mukaan lastensuojelun sosiaalityöntekijät nimeävät lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kaikkein vaikeimmaksi lastensuojelulliseksi ongelmaksi. Työntekijät kertovat myös kokevansa avuttomuutta ja tiedon puutetta kohdatessaan lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä työssään. (Esim. Martin ym. 2014, 6; Sirén 1992, 75.)
Haastattelemieni sosiaalityöntekijöiden mukaan lapsen turvaaminen on sosiaalityön tärkein tehtävä hyväksikäyttöä epäiltäessä. Hyväksikäytön selvittelyprosessissa puolestaan on keskeistä vuorovaikutuksellinen, aito kohtaaminen asiakkaan kanssa sekä toimiva yhteistyö eri viranomaisten kanssa. Myös sosiaalityöntekijöiden saama riittävä ohjeistus, koulutus ja tuki ovat tärkeitä selvitettäessä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.
Vahvinta tukea sosiaalityöntekijät kokivat saavansa työparilta ja työyhteisön muilta jäseniltä. Myös esimies ja työnohjaus koettiin tärkeiksi tukimuodoiksi. Sosiaalityöntekijät kokivat pääosin saamansa tuen liian vähäiseksi suhteessa raskaaseen aiheeseen.
Haastattelemani sosiaalityöntekijät kohtaavat asiakkaat oikeudenmukaisesti ja tasa-arvoisesti sosiaalityön ammattietiikan vaatimalla tavalla. Sosiaalityöntekijät kykenevät hallitsemaan omat tunteensa ja kunnioittamaan ihmisiä myös niissä tilanteissa, joissa kaikkia asiakkaiden tekoja ei pysty ymmärtämään.
Sosiaalityöntekijöiden kehittämistoiveet työympäristössään
Haastattelemani sosiaalityöntekijät haluaisivat kehittää seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisprosessia. Merkittävimmät muutosta vaativat epäkohdat olivat vääränlainen tai kokonaan puuttuva koulutus seksuaalisesta hyväksikäytöstä, yhteistyökumppaneiden kanssa sovittujen konkreettisten toimintaohjeiden puuttuminen sekä tiedonsaannin vakavat ongelmat viranomaisten välillä. Lisäksi työnohjauksen puuttuminen, sen liian harva toteutuminen sekä sosiaalityön kentän hallitsevan työnohjaajan löytämisen vaikeus, kaipaavat ratkaisua.
Työnohjauksen jatkuvuus on tärkeää sosiaalityössä, jossa työntekijät ovat jatkuvasti tekemisissä raskaiden aiheiden kanssa. Tutkimukseen osallistuneista sosiaalityöntekijöistä suurin osa ei kuitenkaan saanut työnohjausta. Työnohjaan puuttuminen johtui pääasiassa siitä, että lastensuojelun sosiaalityöhön oli ollut vaikea löytää riittävän kokenutta työnohjaajaa.
Tiedonkulunongelmat eri viranomaisten välillä sekä poliisin pitkät käsittelyajat viivästyttävät hyväksikäytön selvittämisprosessia ja aiheuttavat stressiä sosiaalityöntekijöille. Tiedonkulkuongelmia lastensuojelun ja muiden viranomaisten välillä helpottaisi eri viranomaistahojen kanssa yhdessä sovittavat toimintaohjeet ja toimintasuunnitelmat.
Seksuaalisesta hyväksikäytöstä tulisi olla sosiaalityöhön räätälöityä koulutusta jo sosiaalityön tutkintokoulutuksessa sekä täydennyskoulutusta työelämässä oleville tasaisin väliajoin. Koulutus olisi yhtä tärkeää myös sosiaalityön yhteistyökumppaneille. Koulutuksessa on keskeistä jatkuvuus ja systemaattisuus sekä sopivuus juuri sosiaalityöhön. Ilman jatkuvasti ylläpidettävää täydennyskoulutusta sosiaalityön ammatillisuus ei kehity.
Sosiaalityöntekijät ehdottivat myös seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisprosessin avuksi kokemusasiantuntijoita sekä mentorijärjestelmää. Kokemusasiantuntijat toisivat sosiaalityöntekijöille konkreettisia neuvoja ja tietoa, mentori puolestaan toimisi sosiaalityöntekijän työparina hyväksikäyttötapauksissa ja auttaisi hyväksikäytön selvittämisprosessissa. Mentorijärjestelmiä ehdotetaan lastensuojelutyöhön myös Aulikki Kanaojan väliraportissa (HS 7.3.2018).
Myös sosiaalityön julkisessa kuvassa on kehitettävää. Haastattelemani sosiaalityöntekijät toivoivat ammattiprofiilin nostamista, sosiaalityön näkyvämpää asemaa julkisuudessa, asiallisuutta ja realistisempaa otetta kärjistämisen sijaan. Se edistäisi alan ymmärrystä ja madaltaisi kynnystä yhteydenottoihin. Nyt sosiaalityön tekemä työ jää julkisuudelta näkymättömäksi (Tiitinen ja Lähteinen 2014, 204–205), kun pelkästään asiakkaat ovat äänessä ja sosiaalityöntekijät eivät voi kertoa omaa näkökulmaansa. Sosiaalityöntekijä ei pysty vaitiolovelvollisuutensa vuoksi puolustautumaan, jolloin he ovat helppoja syntipukkeja.
Tiedon jakaminen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on tärkeää
Sosiaalityön tehtävä on ravistella yhteiskuntaa tuomalla esiin epäkohtia. Se, miten sosiaalisista ilmiöistä puhutaan, vaikuttaa kansalaisten ymmärrykseen ja mielikuviin (Tiitinen ja Lähteinen 2014, 205). Epäkohtien näkyväksi tekeminen tuo esille sosiaalityöntekijöiden työolosuhteita ja niihin kaivattavia muutoksia sekä lisää uhrien oikeusturvaa. (Granfelt 2002, 137, 140.)
Taistelu heikompiin kohdistuvaa pahuutta kohtaan on sosiaalityön tärkein moraalinen tehtävä (Granfelt 2002, 137, 140). Seksuaalisesta hyväksikäytöstä täytyy tuottaa ja jakaa tietoa sekä puhua rohkeasti ja monipuolisesti. Monipuolinen tieto on ainoa reitti hyväksikäytön parempaan tunnistamiseen ja sitä kautta hyväksikäytön vähenemiseen. Koko yhteiskunnalla on vastuu seksuaalisen riiston ja väkivallan tunnistamisesta (Hurtig, Nikupeteri ja Laitinen 2014).
Vaikeita asioita on houkutus katsoa ohi, mutta niiden kohtaaminen osoittaa todellista rohkeutta ja ammattitaitoa. On tärkeää tiedostaa, että seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamiseen ja tunnistamiseen on mahdollista valmistautua ja harjaantua. Tärkeimpiä seikkoja ammatillisessa valmistautumisessa ovat riittävä koulutus sekä työyhteisön tuki ja työnohjaus, sillä ne auttavat pohtimaan ja kehittämään omaa toimintaa. (Humppi & Ellonen 2011, 285; Luoto 2008, 33; Salo & Ståhlberg 2004, 115.)
Marjo Vuokila
Pro gradu: Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen sosiaalityöntekijän työssä (otsikko saattaa vielä muuttua, odotan palautetta opettajalta). Lapin yliopisto, 2018.
Lähteet
Granfelt, Riitta 2002: Pahasta kirjoittaminen. Teoksessa Laitinen, Merja & Hurtig, Johanna (toim.) Pahan kosketus. Ihmisyyden ja auttamistyön varjojen jäljellä. PS-kustannus. Jyväskylä. 127–141.
HS: Helsingin Sanomat 7.3.2018: Lastensuojelun työntekijät uupuvat, kun yhden ihmisen vastuulla voi olla jopa sata lasta – tuore selvitys esittää ratkaisuja työn kuormittavuuteen.
Humppi, Sanna-Mari & Ellonen, Noora 2011: Lapsiin kohdistuva väkivalta ja hyväksikäyttö. Tapausten tunnistaminen, rikosprosessi ja viranomaisten yhteistyö. Poliisiammattikorkeakoulu. Tampere. 2. laillistettu painos. 1. painos 2010.
Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen Merja 2014: Teoksessa Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Unipress. 250–280.
Luoto, Mari 2008: Tunteet sosiaalityöntekijän arjessa – Sosiaalityöntekijöiden päiväkirjamerkintöjä tunnekokemuksistaan työssä. Teoksessa Huotari, Kari & Hurtig, Johanna (toim.): Sosiaalityötä monitoroimassa. Oy Yliopistokustannus, HYY Yhtymä. Helsinki. 25–46.
Martin, L & Brady, G & Kwhali, J & Brown, S. J & Crowe, S & Matouskova, G, 2014: Social workers’ knowledge and confidence when working with cases of child sexual abuse. What are the issues and challenges? https://www.nspcc.org.uk/globalassets/documents/research-reports/social-workers-knowledge-confidence-child-sexual-abuse.pdf Viitattu 10.3.2018.
Salo, Eeva & Ståhlberg, Marja-Riitta 2004: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Teoksessa Söderholm, Annlis & Halila, Ritav & Kivitie-Kallio Satu & Mertsola, Jussi & Niemi, Sirkku (toim.): Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Keuruu.
Sirén, Mirja 1992: Insestiepäilyn kohtaaminen sosiaalityöntekijän näkökulmasta. 1992. Tampereen yliopisto.
Tiitinen, Laura & Lähteinen, Sanna 2014: Teoksessa Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. UNIpress. 191–213.
(32)
Lastensuojelutarpeen arvioinnissa hyvin kohdattu nuori on puoliksi autettu nuori
Ne kirjoitti vaan ylös ja kuunteli sillai että joo nyt on sitte sinun vuoro puhua.
Edellinen on kontekstista irrotettu ja tiivistetty lainaus pro gradustani. Lainaus on nuoren vastaus lastensuojelutarpeen arvioinnin sosiaalityöntekijöiden toiminnasta vanhemman ja nuoren yhteistapaamisessa. Oma mielipidettään kertomatta ja puolia ottamatta sosiaalityöntekijät kirjaavat ja jakavat puheenvuorot.
Nuoren ja vanhemman kohtaaminen vaikuttaa lainauksessa mekaaniselta, lähes robottimaiselta. Kerronta kuullaan ja kirjataan. Asioita ei tarkisteta ja täsmennetä. Tunne tai asiasisältöön ei oteta kantaa.
Lastensuojelun sosiaalityössä puolueettomuutta ja jokaisen erilaisen mielipiteen tasapuolista kuulemista on pidetty käytännön pakkona. Asiakastyössä asiakkaiden kohtaamiseksi on tärkeää kuulla eri osapuolien erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia. Tämän ei kuitenkaan tulisi johtaa siihen, ettei näistä keskusteltaisi ja neuvoteltaisi tapaamisissa.
Keskustelun ja neuvottelun puuttuminen voivat johtaa erillisten käsitysten vahvistumiseen yhteisen ymmärryksen kustannuksella. Asiakkaana olevalle ihmiselle tällainen vuorovaikutus antaa kohtaamattomuuden kokemuksen. Asiakas jää yksin oman kertomansa kanssa ilman vastakaikua.
Yhteisen ymmärryksen puuttuminen tulee kuvaavasti esille myös lastensuojelun kirjauksissa. Monen sosiaalityöntekijän laatimissa asiakkaan kirjaukset ovat täynnä yksinkertaisia lauseita äidin mielestä sitä ja isän mielestä tätä.
Mikä siis avuksi kohtaamisiin? Varsinkin, kun me käytännön lastensuojelussa työskennelleet tiedämme, että välillä on erittäin tärkeää kirjata tarkkaan, kuka tapaamissa on mitäkin sanonut ja millä sanoin.
Passiivisuudesta ja puolueettomuudesta dialogiin
Työvälineenä dialogisuus ammatillisissa ihmisten kohtaamisissa ei ole uutta. Tuskinpa löytyy yhtään sosiaali- ja terveysalan ammattilaista, joka ei tuntisi tätä ainakin sanana. Dialogisuudella asiakastyössä tarkoitetaan sitä, että asiakas on aktiivinen ja osallistuva vaikuttaja. Asiakas voi olla esimerkiksi yksittäinen lapsi tai koko perhe.
Toisin kuin alun lainauksessa, dialogisessa työskentelyssä asiakas ja työntekijä keskustelevat ja neuvottelevat tasavertaisina kumppaneina esimerkiksi perheen nykytilanteesta.
Vaikka esimerkiksi lastensuojelussa nuori elää joka päivä arkeaan ei hän välttämättä näe tilanteessa mitään ongelmallisuutta. Nuoren kasvulle todella ongelmallinen ja turvaton aikaisemmin mainittu perheen nykytilanne voi olla täysin tavallista. Ja vaikka nuori näkisi perheensä tilanteen ongelmallisena hän ei aina uskalla tai osaa sanottaa sitä sosiaalityöntekijälle.
Sosiaalityöntekijä on lastensuojelussa keskeinen henkilö perheen tilanteen arvioinnissa. Hänellä on koulutuksen myötä tietoa suotuisasta lapsen kasvusta ja kehityksestä. Lastensuojelutarpeen arvioinnissa sosiaalityöntekijä ei usein tunne nuorta etukäteen. Tukeminen edellyttää asiakkaan tuntemista. On siis vaikea tietää, mikä juuri tämän nuoren kohdalla tukee häntä.
Riittävä tunteminen vaatii hyvää kohtaamista. Asiakkaat ja erityisesti nuoret tarvitsevat kokemusten ja tunteiden jäsentämistä. Sanoit näin ja näin, tarkoitatko sillä tätä ja tätä. Ymmärsinkö oikein, että koet tämän näin ja näin. Voisiko kertomasi liittyä tähän ja tähän.
Hyvään kohtaamiseen tarvitaan myös myötätuntoa. Se mitä kerroit kuulostaa todella ikävältä. Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan noin.
Asiakkaan aidolla kuuntelemisella ja kohtaamisella mahdollistetaan kumppanuus työntekijän ja asiakkaan välille. Samalla se mahdollistaa omien ammatillisten näkemysten esiintuomista näissä keskusteluissa. Välillä ammatillinen näkemys voi olla tunne, jonka sanottaminen asiakkaalle voi toimia ratkaisuna esimerkiksi tilanteen selvittämiseksi.
Dialogisuus vaatii hyvät puitteet
Dialoginen kohtaaminen vaatii toteutuakseen taitoa, tahtoa ja toimintaa.
Taidolla tarkoitan vuorovaikutustaitoja, joita käytämme. Kuten mitkä tahansa taidot, myös nämä taidot vaativat harjoittelua. Valitettavasti sosiaalityön yliopistokoulutus antaa tähän ohuesti mahdollisuuksia. Vastuu taitojen oppimisesta ja kehittämistä jää yksilöille. Taitojen harjoittelu siirtyy näin työelämään suoraan asiakastyöhön tai mahdollisiin jatkokoulutuksiin. Dialogisuus on taito jota pitää opiskella.
Tahdolla tarkoitan työn pyrkimyksiä. Millä arvopohjalla ja millä tavoin työtä teemme? Lastensuojelulla ja sosiaalityöllä laajemmin on historiallisena painolastina kontrolloiva ja normatiivinen tapa kohdata asiakasta. Nämä elävät rakenteissa, joita siirrämme ja jotka siirtyvät tiedostamatta myös uusille työntekijöille. Dialogisuus vaatii tahtoa tehdä työtä eri tavalla.
Tahtoa vaaditaan myös järjestää lastensuojelussa työn puitteet kuntoon. Tämä on laaja kokonaisuus, jossa tarvitaan kunnallisia ja valtakunnallisia ratkaisuita. Tästä muistuttaa myös 20.11.17 tuhannen sosiaalityöntekijän ja sosiaalityön opiskelijan julkinen vaatimus lastensuojelun tilanteen parantamiseksi. Tarvitaan aikaa ja mahdollisuuksia kohdata asiakasta dialogisesti.
Asiat eivät tapahdu itsestään, vaan ne vaativat toimintaa. Toimintaa ei tarvita vain työntekijä tasolla. Tarvitaan toimintaa työyhteisötasolla. Tarvitaan toimintaa kuntatasolla ja tarvitaan toimintaa valtakunnallisella tasolla. Toiminnalla dialogisuus toteutuisi mahdollisimman laajasti lastensuojelun kohtaamisissa.
Dialogisuus asiakastyössä ei ole kaikki voipainen ja autuaaksi tekevä. Se ei yksistään ratkaise laajoja lastensuojelun ongelmakohtia. Se mahdollistaa kuitenkin yhden askeleen kohti korkealaatuista lastensuojelua.
Jarkko Luusua
Kirjoitus pohjautuu syksyllä 2017 valmistuneeseen kahden nuoren haastatteluun perustuvaa pro gradu-tutkielmaan ”Vastuullista, jaettua ja ohittavaa -lastensuojelun palvelutarpeen arvioinneissa rakentuvia nuorten toimijuuksia”, sekä ajankohtaiseen keskusteluun lastensuojelun tilasta.
(31)
Sosiaalityön kielen laajeneva suunta
Tämä kirjoitus pohjaa Tampereen yliopiston sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani psykososiaalisesta sosiaalityöstä (Kemmo 2016). Tarkoitukseni on avata sitä, mitä tarkoittaa diskurssi. Tämän lisäksi tuon esiin psykososiaalisen sosiaalityön teksteistä löytämäni diskurssin. Pohdin myös mahdollisia syitä sille, miksi löytämäni diskurssi ylipäätään esiintyy sosiaalityön teksteissä. Kirjoitukseni kaksi olennaista teemaa eli psykososiaalinen ja diskurssi yhdistyvät yhdessä tekstin keskeisessä argumentissa siinä, että näen psykososiaalisen sosiaalityön ongelmien johtuvan alalla vaikuttavasta diskurssista.
Koska psykososiaalinen on käsitteenä sosiaalityön historiallinen ja keskeinen asiantuntijuuden kuva (Toikko 1997, 170–171; Granfelt 1993, 194; Sipilä, A. 2011, 135), koskettavat sen ongelmat laajaa alaa sosiaalityössä. Etenkin psykososiaalisen keskeisestä roolista johtuen sosiaalityön tietotuotannossa ei siis tavallaan voi olla kommunikoimatta[1] aiheesta, vaan osallistutaan – myös hiljaisuudella – epäselvyyksien suuntaamiseen kohti sosiaalityön käytäntöä.
Kun gradutyössäni olen tuonut esiin, ettei psykososiaalisen sosiaalityön jatkuviin epämääräisyyksiin ole kiinnitetty huomiota suomalaisessa sosiaalityössä, on tämän kirjoitukseni tähtäimessä pikemminkin kysymys syystä eli siitä, mistä tämä huomattavan hiljainen epäselvyyksien hyväksyminen voi alan keskeisen käsitteen ja työmuodon kohdalla sosiaalityössä johtua[2]. Psykososiaalisen sosiaalityön mittavista epäselvyyksistä johtuen tällä hetkellä voidaan hyvin nähdä, että suomalaista psykososiaalista sosiaalityötä koskeva akateeminen keskustelu on jo poikki (Kemmo 2016, 5).
Kun olin tutkinut psykososiaalista sosiaalityötä diskurssianalyysin keinoin, en löytänyt mitään sosiaalityön modernia tai postmodernia diskurssia. En liion löytänyt mitään sosiaalityön vuorovaikutuksen menetelmällistä ja käytännöllistä diskurssia, vaikka niiden mukaiset merkitykset teksteistä löysinkin. Löysin kuitenkin yhden: nimittäin sosiaalityön kielen laajenevan suunnan diskurssin. Vaikka tämä diskurssi ongelmineen onkin hahmottunut vahvasti juuri psykososiaalisen tekstien osana, eivät sen vaikutukset sosiaalityössä ulotu vain nimenomaisesti kyseisen aihealueen teksteihin. Tämä on yksi syy sille, miksi sosiaalityön kielen laajeneva suunta kuvaa alan laajempaa puhetapaa, toisin sanoen diskurssia.
Diskurssilla en kuitenkaan tarkoita jotakin sosiaalityön kaiken puheen kattavaa kuvausta enkä myöskään alalla etsittyjä – ja usein myös löydettyjä – verrattain ehyitä kielen merkityskokonaisuuksia, vaan Michel Foucault’n (2005, 38) luonnehdintaa siitä, ettei kielen diskurssi lopulta ole muuta kuin sanomatta jättämänsä haitallista läsnäoloa. Diskurssi on polku ristiriidasta toiseen aiheuttaen näkyvät ristiriidat, koska tottelee kätkemäänsä ristiriitaa (Foucault 2005, 198).
Kuten Foucault edellä teoretisoi, diskurssi on yleinen puhetapa, jonka merkityksiä ei ole tunnistettu ja tunnustettu. Koska kielen laajenevan suunnan voi ymmärtää sosiaalityön tutkimuksen kielen ongelmien jäsennyksenä tai yhteenvetona, pyrin sen avulla tavoittamaan juurikin sitä, mikä suomalaisen sosiaalityön tekstien kulussa on nähtävissä ja vaikuttaa, mutta joka on jäänyt sanomatta ääneen. Tässä piiloisuudessaan diskurssi ohjaa tutkimustekstien kulkua haitalliseen suuntaan. Jokin epäselvyyttä aiheuttava voi vaikuttaa ainoastaan kätkettynä, ja lähinnä piiloisuuttahan epäselvyyskin vain tarkoittaa. Seuraavaksi kuvaan löytämäni diskurssin merkityksen tiivistetysti. Kielen laajeneva suunta on siis käsitteellinen välineeni, jonka avulla voin kuvata löytämääni sosiaalityön tutkimustoiminnan teksteissä esiintyvää kielenkäytön tapaa.
Tutkimukseni havainnoissa sosiaalityön kielen laajeneva suunta on yleisessä ja keskeisessä roolissa psykososiaalisen merkityksen katoamisessa alan näköpiiristä, sillä laajeneva suunta suuntaa katseensa vain käsitteeseen, innovaatioihin ja vain eteenpäin. Kielen laajeneva suunta ei myöskään pidä kahta eri näkökulmaa mukanaan eikä toisistaan erillään, sillä se pyrkii vain yhdistämään silloinkin kun pitäisi erottaa, ja erottaa silloinkin kun ei tarvitsisi. Näin laajeneva suunta ei tukeudu selventämiseen tavoitteissaan, johdonmukaisuuteen periaatteissaan, ei ota kielen merkitysvälitteisyyttä vakavissaan eikä kohdista katsettaan itseymmärrykseen. Suunta ulottaa psykososiaalisen korjaamaan alalla minkä tahansa tilanteen ja pitää alan hiljaisena silloinkin kun pitäisi esittää kommenttia. Tästä johtuen sosiaalityön kielen laajeneva suunta lopulta kadottaa monelta osin kriittisyyden, itsekriittisyyden ja avoimuuden toimintansa perustoiltaan, tuottaa ongelmallista ristiriitaa tutkimustuloksissa ja haittaa alan käytännön kehittämistä vaientaessaan keskustelun aiheesta, josta on alkanut puhua.
Mistä tällainen puhe- ja toimintatapa sosiaalityön tietotuotannon teksteihin sitten syntyy? Mitä tarkoitusta se alalla ajaa? Asia on tärkeä selvitettävä, sillä sisäisten ristiriitaisuuksien ilmeneminen sosiaalityön teoreettisten tekstien osana aiheuttaa samalla sen, että tekstit välittävät implisiittisesti kyseisiä toimintatapoja alalle. Sosiaalityön tieteellinen tutkimustoiminta on alalla vaikuttavan tiedon keskeinen legitimoija (Walls 1986, 112–117). Toisin sanoen teoreettinen tieto on sosiaalityön tietotuotannon olennainen keino jäsentää ja tuoda esiin alan ilmiöitä ja hyväksyttäviä toimintatapoja (ks. Saurama 2005, 267). Tällaisen tuotetun teoreettisen tiedon avulla tietotuotanto pyrkii määrittämään ja merkityksellistämään alan käsitteistöä ja kommunikoimaan näin yhteiskunnalle sosiaalityön ulkopuolelle, mutta myös aikaansaamaan alan sisäistä keskustelua, joka on välttämätöntä sosiaalityön yhteisen asiantuntijuuden kehittämisessä. Yhteinen ja ymmärrettävä puhe on keskinäisen ymmärryksen perusta (Arnkil 2005, 186).
Katarina Piuva on havainnut sosiaalityön tieteenalaistamisintressin osana ruotsalaisia psykososiaalisen sosiaalityön tekstejä. Piuvan mukaan Ruotsissa kyseinen intressi on ajanut psykososiaalisen sosiaalityön tekstien painotukset kaiken muun, esimerkiksi asiakkaan sosiaalisesta tilanteesta lähtevän, tarkastelun edelle. Ruotsissa sosiaalityö liitettiin yliopistoon vuonna 1977. (Piuva 2007, 261–264, 276–277.) Suomessa sosiaalityö hyväksyttiin itsenäiseksi pääaineeksi yliopistoon vuonna 1999 (Karvinen-Niinikoski 2005, 73). Myös meillä on ilmennyt sosiaalityön tieteenalaistamistarve (Satka 1997, 28–32; Mutka 1998, 40) eli tarve muodostaa sosiaalityöhön omaa teoriaa, rakentaa alan tietotuotannon auktoriteettiasemaa ja koota sosiaalityötä yhteen. Kun edellä ensiksi mainitun tehtävän perustat ovat suomalaisenkin sosiaalityön teksteissä jääneet hataralle pohjalle[3], ovat muut mainitut intressit nousseet tekstien toiminnassa keskiöön. Samalla niiden mukaiset pyrkimykset ovat ajaneet aiheen selventämisen edelle. Siksi sosiaalityön diskurssin suunta on ollut levittäytyä aina uusiin kielen merkitysyhteyksiin, jolloin suunta myös aiheuttaa näkyvät ristiriidat alan tutkimuksen kielessä.
Jälleen juuri kuten Foucault edellä teoretisoi; sosiaalityön teoreettisen kirjallisuuden jatkuvat epäselvyydet syntyvät teksteihin paikkaamaan aiheen haurasta ydintä eli teoriapohjaa. Jo Riitta Granfelt (1993, 177) esitti eksplisiittisesti psykososiaalisen sosiaalityön teoriapohjan jäsentymättömyyden, mutta suomalaisen sosiaalityön muut intressit ovat ajaneet asian ohi, jolloin siihen ei ole kiinnitetty riittävää huomiota. Psykososiaalinen on siis etenkin alan vuorovaikutusta koskeva sosiaalityön teoria, joka on jäänyt vaille kunnollista teoriapohjaa, mistä johtuen myöskään psykososiaalisen käsitteen käyttö ei ole voinut muodostua tieteen periaatteiden mukaiseksi tai tieteelliseksi. Tämä on nähdäkseni juuri sellainen perustava ristiriita, jollaista Foucault (2005, 197–198) piti merkkinä diskurssista ja jota myös jatkuvat rajanvedot – sosiaalityön ja erityisesti psykologian välillä – syntyvät tekstien toiminnassa peittämään ja paikkaamaan (ks. Sipilä, J. 1989, 225; Granfelt 1993, 222–223; Toikko 1997, 184–185 ks. myös Weckroth 2007, 429–432; Toikko 2009, 285–286; Kemmo 2016, 66).
Havainnoistani johtuen ajattelen, että sosiaalityön teoriapohjaa tulee johdonmukaisesti vahvistaa, sillä sekä sosiaalityötieteen että alan yleisen toimintakulttuurin kehittäminen edellyttävät vähintäänkin alan merkitysten ymmärtämisen mahdollisuutta. Oman asiantuntijuuden ymmärtäminen on puolestaan tarpeen jo sinällään ja myös alan arvostuksen lisäämisessä osana moniammatillista toimintaa (Korpela 2014, 138–139; Metteri, Valokivi & Ylinen 2014, 330). Tekstien välityksellä sosiaalityössä opitaan esimerkiksi uskallusta ja ymmärrystä epäkohtien esittämiseen ja eriävään mielipiteeseen, jonka hyväksyttävä esittäminen alalla kuin alalla pitkälti edellyttää, että kyseisessä toimintakulttuurissa on tapana näin myös toimia. Sosiaalityö ehdollistuu tutkimuksellisten tekstien välityksellä, joten jos alan tietotuotannon teksteistä uupuu analyyttisyyttä, huolellisuutta, kriittisyyttä ja itsekriittisyyttä, ei näitä samoja periaatteita voi juurikaan olettaa ja odottaa löytyvän alan oppimisympäristöistäkään (ks. Saarnio 1986, 37–38). Käytännössäkin erityisen vaikeat asiat avautuvat vain jos on kykyä katsoa niitä toisin (Pösö 2004, 12–14; Hurtig, Nikupeteri & Laitinen 2014, 253). ”Vakiintunut ja kyseenalaistamaton tiedon kategorisointi voi estää rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön edistämisen ja sen toteutumisen palvelujärjestelmässä” (emt., 277). Lisäksi kielen merkitykset ylipäätäänkin rakentuvat vasta tuotettujen merkityserojen kautta (esim. Jokinen & Juhila 1991; 38; Jokinen 1999, 39–40).
Alan merkitykset eivät rakennu ymmärrettäviksi alati laajenevan suunnan kautta vaan sosiaalityön tietotuotannon tulisi kääntyä kohti itseymmärrystä; itsesuhdetta. Tämä on ollut syynä sille, miksi olen tässä kirjoituksessani ja gradutyössäni halunnut katsoa sosiaalityön tuttujen teemojen merkityksiä alan tietotuotannon teksteistä. Puhe ei nyt siis ole ollut sosiaalityön uudesta asiantuntijuudesta, vaan pikemminkin hyvin suppeasta yrityksestä ymmärtää hieman alan vanhempaa ydintä, mikä vasta voi mahdollistaa sen kriittistä arvioimistakin. Loppujen lopuksi sosiaalityön kiinnittäminen tiedeyhteisöönkin onnistuu vasta ja vain tieteen periaatteiden mukaisella ja niitä vahvistavalla toiminnalla. Teoriakaan ei voi niin sanotusti kellua tyhjän päällä, vaan se tulee kunnolla perustaa. Sosiaalityön teoria on edelleenkin turhan heppoinen ja osin unohdettukin laji myös suomalaisessa sosiaalityössä, sillä kukas kissan hännän nostaisi, jos ei kissa itse. Pelkään pahoin, että tällä nykyisellä menolla sosiaalityö on lähinnä vain itse poistamassa itseään yliopistoyhteisöstä.
Jussi Kemmo
sosiaalityöntekijä
_____________
[1] On myös ajateltu, ettei ihmisten ole edes mahdollista olla kommunikoimatta keskinäisissä toimissaan (Watzlawick, Bavelas & Jackson 1967).
[2] Sosiaalityön hiljaisuuden kulttuuri on alalla keskusteltu aihe (esim. Mutka 1998, 123–127).
[3] Sosiaalityön käytännön ja tieteen välisen suhteen nähdään jääneen perustoiltaan ongelmalliseksi (Saarnio 1986, 28–31; Satka 1997, 31).
_____________
Kirjallisuus
Arnkil, Tom Erik (2005) Metaforat, dialogisuus ja käytäntötutkimus. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 173–200.
Foucault, Michel (2005) Tiedon arkeologia. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Tampere: Vastapaino.
Granfelt, Riitta (1993) Psykososiaalinen orientaatio sosiaalityössä. Teoksessa Riitta Granfelt, Harri Jokiranta, Synnove Karvinen, Aila-Leena Matthies & Anneli Pohjola (toim.) Monisärmäinen sosiaalityö. Helsinki: Sosiaaliturvan Keskusliitto, 175–227.
Hurtig, Johanna, Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja (2014) Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Anneli Pohjola, Merja Laitinen & Marjaana Seppänen (toim.) Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja. Kuopio: Unipress, 250–280.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (1991) Diskursseja rakentamassa. Näkökulma sosiaalisten käytäntöjen tutkimiseen. Tutkimuksia Sarja A, 2. Tampereen yliopisto, Sosiaalipolitiikan laitos.
Jokinen, Arja (1999) Diskurssianalyysin suhde sukulaistraditioihin. Teoksessa Arja Jokinen, Kirsi Juhila & Eero Suoninen Diskurssianalyysi liikkeessä. Tampere: Vastapaino, 37–53.
Karvinen-Niinikoski, Synnove (2005) Sosiaalityön opetus, tutkimus ja kehittyvä asiantuntijuus. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 73–96.
Kemmo, Jussi (2016) Kohti psykososiaalisen sosiaalityön itseymmärrystä. Vuorovaikutus menetelmänä ja käytäntönä suomalaisessa psykososiaalisen sosiaalityön diskurssissa. Pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto.
Korpela, Rauni (2014) Terveyssosiaalityön asiantuntijuus ja kehittäminen. Teoksessa Anna Metteri, Heli Valokivi & Satu Ylinen (toim.) Terveys ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 118–141.
Metteri, Anna, Valokivi, Heli & Ylinen, Satu (2014) Lopuksi: Kohti monialaista keskustelua terveydestä ja sosiaalityöstä. Teoksessa Anna Metteri, Heli Valokivi & Satu Ylinen (toim.) Terveys ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 329–331.
Mutka, Ulla (1998) Sosiaalityön neljäs käänne. Asiantuntijuuden mahdollisuudet vahvan hyvinvointivaltion jälkeen. Jyväskylä: SoPhi.
Piuva, Katarina (2007) The Case of Psychosocial work: The Pedagogic Discourse of Psychosocial Education in Sweden 1938-1989. Social Work Education 26 (3) 261–279.
Pösö, Tarja (2004) Vakavat silmät ja muita kokemuksia koulukodista. Stakes tutkimuksia 133.
Saarnio, Pekka (1986) Vielä kerran sosiaalityön teorian ja käytännön suhteesta. Sosiaalityön Vuosikirja, 86, Helsinki, 26–44.
Satka, Mirja (1997) Sosiaalityö ajassa – ydinkysymysten äärellä. Raportissa Riitta Viialainen & Maisa Maaniittu (toim.) ”Tehdä itsensä tarpeettomaksi?” Sosiaalityö 1990-luvulla. Jyväskylä: Stakes, Raportteja 213, 27–38.
Saurama, Erja (2005) Muutosvallasta käytännössä. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 259–276.
Sipilä, Anita (2011) Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet – Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Kuopio: Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta No. 28.
Sipilä, Jorma (1989) Sosiaalityön jäljillä. Helsinki: Tammi.
Toikko, Timo (1997) Psykososiaalinen lähestymistapa sosiaalityössä. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti Janus (2), 169–185.
Toikko, Timo (2009) Tapauskohtainen sosiaalityö. Teoksessa Mikko Mäntysaari, Anneli Pohjola & Tarja Pösö (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS-kustannus, 271–291.
Walls, Georg (1986) Sosiaalityön tietoperusta ja organisointi. Teoksessa Antti Karisto & Tapani Purola (toim.) Sosiaalityön kehittäminen. taustoja, reunaehtoja, näkökulmia. Oppimateriaaleja 1. Helsinki: Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 109–129.
Watzlawick, Paul, Bavelas, Janet, Beavin & Jackson, Don D. (1967) Pragmatics of human communication. A study of interactional patterns, pathologies and paradoxes. New York: Norton.
Weckroth, Antti (2007) Mitä merkitsee ”psykososiaalinen” päihdehoidossa? Yhteiskuntapolitiikka-YP 72 (4), 426–436.
(30)
Yhteisön voimaannuttava vaikutus vanhustyössä
Pro gradu -työssäni käsittelen vanhusten voimaantumisen kokemuksia mielenterveysryhmissä. Tutkimuksessani haluan kartoittaa ryhmissä käyvien vanhusten kokemuksia toiminnan vaikutuksesta heidän arkielämäänsä ja siitä millaisia toiveita heillä on vanhuksille järjestettävistä palveluista.
Tutkimukseni käsittelee vanhusten voimaantumisien kokemuksia. Toteutin tutkimukseni ryhmähaastatteluina Vanhusten kotipalvelusäätiön kahdessa yksikössä Havurastissa, (Koivukylän Havukoskella) ja Myyrastissa Myyrmäessä. Mielenterveysryhmät paikantuvat sosiaalityössä kolmannen sektorin palveluihin. Vuonna 1972 perustetun kotipalvelusäätiön tehtävänä on edistää vanhusten asemaa ja tukea heidän hyvinvointiaan Vantaan kaupungissa. Tämä on varsin lähellä Sosiaalihuoltolain (1301/2014) 7§ mukaista tehtävää, jossa painotetaan sosiaalityön toimintaa kunnan asukkaiden asuin- ja toimintaympäristöjen kehittämiseksi ja sosiaalisten ongelmien huomaamiseksi ja ratkaisemiseksi.
Vanhusten kotiapusäätiön mielenterveysyhteisöjen toiminta liittää mielenkiintoisella tavalla yhteen 1970-luvun rakenteellisen ja alueellisen sosiaalityön pyrkimykset nykyisiin pyrkimyksiin tukea vanhusten kotona asumista ja toimintakykyä. Toiminnassa otetaan huomioon asiakkaiden omat toiveet, ja toiminta ja retket tapahtuvat asiakkaiden äänestyksen perusteella.
Asiakkaiden kertomukset yhteisöllisen avun merkityksestä arkeen
Tutkin asiakkaiden kertomuksia ja ryhmittelin vastauksia erilaisiin teema-alueisiin. Voimaantumisen ja emansipaation kokemukset tulivat voimakkaasti esille vanhusten vastauksissa. Tämä yllätti minut positiivisesti, sillä kuvittelin aluksi vastaajien kertovan esimerkiksi yksinäisyydestä. Toisena teemana nousi voimakkaasti esille elämänpiiri: vanhukset kertoivat lähtevänsä liikkeelle, kun haluisivat päästä käymään tapaamassa muita. Moni koki ja liikkeelle lähtemisen lisäävän arkiliikuntaa ja toimivan terveyttä ylläpitävänä tekijänä. Ulos lähtemiseen valmistautumista pidettiin joissakin vastauksissa vaikeimpana asiana. Toiminnan vaikutus lisäsi monien vastaajien mukaan arjen rytmiä, ja he osallistuvat mielellään liikuntaryhmiin. Tutun yhteisön läheisyys motivoi ihmisiä lähtemään liikkeelle.
Mielenterveysyhteisöjen toiminta oli täysin vapaaehtoista. Tämä madalsi toimintaan osallistumisen kynnystä. Toiminnan suunnittelemiseen saattoi osallistua tekemällä ehdotuksia ja äänestämällä ehdotuksista. Vapaaehtoisuus lisäsi vanhusten osallisuutta ja motivaatiota osallistua toimintaan. Kotiapusäätiön mielenterveysryhmillä on suuri paikallinen merkitys. Vanhukset kertoivat, että paikasta toiseen liikkuminen ei enää ollut helppoa eikä autottomilla vanhuksilla ollut mahdollisuutta käydä pitkän matkan päässä sijaitsevissa keskuksissa. Tutun ajanviettopaikan läheisyys lisäsi monien vanhusten mielestä arjen turvallisuuden tunnetta. Läheisiä puistonpenkkejäkään ei pidetty kaupunkiympäristössä kovin vaarattomina paikkona.
Yhteisön merkitys yksilön elämälle korostui elämän kriisihetkinä, ja nimesin viidennen teeman elämäntilanteeksi/situaatioksi. Moni vastaaja kertoi aloittaneensa mielenterveysryhmässä käymisen leskeytymisen tai omaishoitajuuden myötä. Vanhukset kokivat, että tuttu yhteisö oli antanut tukea vaikeiden asioiden käsittelyssä ja lisännyt voimavaroja arkeen. Ihmiset kokivat olevansa osa yhteisöä. Vaikeista asioista oli mahdollista puhua muiden ryhmäläisen kanssaan, mutta myös ohjaajille yksityisesti. Yksinäisyyden kokemukset lieventyivät, kun ihmisillä oli mahdollisuus olla osana yhteisöllistä toimintaa.
Toiveita vanhusten palveluista
Vanhukset toivoivat, että omassa asuinympäristössä olisi tarjolla riittävästi palveluita. Lähikaupan toiminnan tilapäinen lakkauttaminen oli hankaloittanut Havukoskella asuvien vanhusten elämää. Vanhukset sanoivat kaipaavansa sitä, että heidän olisi mahdollista vaihtaa muutama sana kotipalvelutyöntekijöiden kanssa, mutta kokivat palvelun liian kiireiseksi. Vanhusten mukana työntekijät vaihtuivat liian tiuhaan: esimerkiksi kotipalvelun työntekijät ja lääkärit vaihtuivat joka tapaamiskerralla. Huonosti liikkuville vanhuksillekin toivottiin mahdollisuutta osallistua sosiaaliseen toimintaan. Havurastin yksikön taannoinen lakkautusuhka sai asiakkaat kirjoittamaan vetoomuksen toiminnan jatkumisen puolesta. Vanhusten toiveena olikin, että palveluita järjestettäisiin heidän ehdoillaan ja heistä heidän toiveensa huomioiden.
Piia Helander
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Kun on huumori yllä, niin ei ne kivut ja särytkään tunnu niin pahoilta”- Vanhusten voimaantumisen kokemuksia kolmannen sektorin vertaistukiryhmissä.
Lähteet
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014
(29)
Venäläisten maahanmuuttajanaisten työmarkkinaosaamista ei osata Suomessa hyödyntää
Pro gradu -tutkimuksessani katson venäläisten maahanmuuttajanaisten työllistymistä naisten silmin. Kysyn heiltä, mikä edesauttaa ja mikä estää työllistymistä Suomessa. Kiinnostuin aiheesta, koska tähän asti tutkimus ei ole tarkastellut erikseen venäläisten naismaahanmuuttajien tilannetta. Naisten ja miesten kokemus ja asema työmarkkinoilla on erilainen, joten on loogista olettaa, että myös maahanmuuttajien kokemukset työmarkkinoista eroavat sukupuolen mukaan.
Aihe kiinnosti minua myös siksi, koska olen itse maahanmuuttaja. Tutkijana jaan haastateltavien kanssa saman kulttuuripohjan ja äidinkielen sekä maahanmuuttajataustan. Käytän omaa taustaani ja kokemustani resurssina tutkimuksessa. Kuten maahanmuutosta tehdyt tutkimukset osoittavat, ei ole mahdollista ratkaista maahanmuuttajien ongelmia, jos ei ymmärrä heidän kulttuuriaan.
Tutkimukseni teoreettiseksi kehykseksi olen valinnut Berryn akkulturaatio teorian, jossa kulttuurien kohtaamisten polut jaetaan integraatioon, assimilaatioon, separaatioon ja marginalisaatioon. Näistä integraatiota olen tutkinut syvällisemmin, käyttäen Karmela Liebkindin, Annika Forsanderin, Liisa Harakkamäen ja Anu Yijälän teoksia. Aineistonkeruumenetelmänä on ollut semistrukturoitu haastattelu ja analyysimetodina on teoriaan perustuva sisällönanalyysi. Haastateltaviksi olen valinnut viisi naismaahanmuuttajaa, jotka ovat muuttaneet Suomeen eri-ikäisinä, eri alueilta Neuvostoliitosta tai Venäjältä ja ovat asuneet Suomessa 2-20 vuotta. Naiset osallistuivat Lapin Yliopiston ja Rovaniemen AMK:n projektiin, joka järjestettiin avoimen yliopiston kautta. Projektiin osallistujat opiskelivat avoimen yliopiston kursseilla ja saivat tietoa koulutuksista sekä neuvontaa, jotta he pystyisivät jatkamaan opiskelua ammattiin jossain korkeakoulussa.
Aiempien tutkimusten mukaan naismaahamuuttajat kokevat enemmän vaikeuksia työllistymisessä verrattuna miesmaahanmuuttajiin. Haastattelemani venäläiset naiset ovat aktiivisia oman työllistymisensä edistämisessä. He käyttävät resurssejaan ja tarjoutuvia mahdollisuuksia sopeutuakseen tilanteeseen. He ymmärtävät suomen kielen oppimisen merkityksen työn haussa. Muutettuaan Suomeen he alkoivat käydä suomen kielen kursseilla ja opiskelivat kieltä myös kotona sekä työharjoittelupaikoissa. Parin vuoden päästä he pystyivät asioimaan suomen kielellä itsenäisesti. Kielen opiskeluun osallistuivat sekä nuoret että vanhemmat naiset. Nuoret naismuuttajat osaavat usein myös englantia ja muita kieliä. Haastattelemani naiset olivat nopeasti luoneet käsityksen suomalaisista työmarkkinoista. Vanhemmat naiset joutuivat toteamaan, että heidän kotimaansa korkeakoulututkinnot eivät tuota Suomessa vastaavaa pätevyyttä eivätkä johda uudessa asuinmaassa työllistymiseen. Sen takia he olivat hakeutuneet heti kielikurssien jälkeen opiskelemaan uusiin ammatteihin tai päivittivät omaa tutkintoaan.
Venäläisiä naisia ei tarvitse motivoida työssä käymiseen
Haastatteluissa kävi ilmi, että venäläisille naisille työ on tie itsenäisyyteen ja itsensä toteuttamiseen. Se on tärkeä ja arvokas osa elämää. Vaikka venäläisessä kulttuurissa perheen äidin rooli on vahva, perheelliset haastateltavat ovat tottuneet yhdistämään perheen, työn ja vapaa-ajan aktiviteetit. Haastattelemistani naisista kolme oli ollut töissä ja naimisissa ennen Suomeen muuttoaan. He olivat ehtineet luoda työuraa Venäjällä. Se, että he uskalsivat jättää tämän kaiken taakseen ja aloittaa elämän uudessa maassa ja uudella kielellä, kertoo naisten rohkeudesta sekä itseluottamuksesta. Ensimmäisen työpaikan löytäminen ei kestänyt pitkään. Aiemmasta elämästä tuttu kyky yhdistää eri rooleja edesauttoi heitä aloittamaan pätkätöiden tekemisen pian maahanmuuton jälkeen, ja samalla hoitamaan perhevelvollisuudet ja/tai opiskelun.
Kuitenkin jopa nämä itseensä luottavat aktiiviset venäläiset naismaahanmuuttajat kokevat työllistymisessä vaikeuksia. Vaikka maantieteellisesti Venäjä ja Suomi ovat naapureita, kulttuurierot ovat isoja. Venäläisille naisille työ tarkoittaa paljon enemmän kuin ansiotulon lähde, se on heille itsensä toteuttamisen paikka. Aluksi naiset työllistyivät esimerkiksi apulaisopettajiksi, varhaiskasvatuksenopettajiksi, siivoojiksi, tarjoilijoiksi ja hoitoapulaiseksi. He kuitenkin kokivat, etteivät näissä tehtävissä voineet toteuttaa itseään ammatillisesti. Naiset haaveilevat saavansa tässä maassa vastaavan aseman kuin heillä oli Venäjällä sekä työllistyvänsä samalle alalle. Korkeakoulun diplomien rinnastamisen vaikeus sekä selkeä syrjintä työpaikoissa vaikeuttavat tavoitteen saavuttamista. Ulkoisesti, objektiivisten tekijöiden kautta tarkasteltuna, naisten tilanne saattaa näyttää onnistuneelta integraatiolta: heillä on työ, perhe, kavereita ja he osaavat suomen kielen. Subjektiivisesti naiset eivät kuitenkaan tunne integroituneensa. He eivät halua, että heidän miehensä rahoittaa heidän elämänsä (tai ehkä suomalaiset miehet eivät suostu tähän) ja sen takia he joutuvat ottamaan vastaan jokaisen työtarjoukseen, vaikka tarjottu työ ei usein vastaa heidän tutkintojaan tai työkokemustaan eikä edistä työuraa. Naiset pyrkivät todistamaan osaamistaan opiskelemalla uutta ammattia.
Maahanmuuttaja tarvitsee räätölöityjä palveluita
Jos tilannetta katsoo yhteiskunnan kannalta, naiset ja heidän osaamisensa sekä korkeakoulututkintonsa ovat resurssi, joka on jäänyt käyttämättä. Integraatioteoria korostaa integraatioprosessin kaksisuuntaisuutta. Onnistuneessa integraatiossa maahanmuuttaja sopeutuu yhteiskuntaan ja yhteiskunta sopeutuu maahanmuuttajiin. Venäläisten naismaahanmuuttajien integraatiota edesauttaa, jos lisätään työyhteisön ja maahanmuuttajien kanssakäymistä. Esimerkiksi kotoutumisohjelmaan kuuluvat harjoittelujaksot voitaisiin pidentää muutamasta viikosta pariin kuukauteen. Muutamassa viikossa maahanmuuttaja tuskin saa käsitystä työpaikasta, eikä työnantaja ehdi tutustua työntekijään.
Myös maahanmuuttoviranomaisten toimintakäytäntöjä tulisi tarkistaa kohti räätälöidympiä malleja, jotka ottavat nykyistä paremmin huomioon maahanmuuttajan työkokemuksen ja koulutustason. Viidestä haastattelemastani naisesta, kahdella oli positiivinen kokemus työhallinnon toiminnasta, mutta yksi toi esiin edellä mainitun ongelman. Hänet oli lähetetty kursseille ja harjoittelupaikkoihin, jotka eivät vastanneet hänen työkokemustaan ja koulutustaustaansa, eivätkä hänen kiinnostustaan.
Rovaniemellä toimivasta Moninetistä naisilla oli hyvin positiivisia kokemuksia. Moninet on tukenut naisia neuvomalla, harjoittelupaikkoja etsimällä, kieli- ja kulttuuriin tutustumiskursseja järjestämällä sekä tarjoamalla harjoittelumahdollisuuksia myös Moninetissä. Naisten kokemusten perusteella venäjää osaavista työntekijöistä kiinnostuneita työnantajia voisi houkutella nykyistä voimakkaammin yhteistyöhön Moninetin kanssa, tai jopa sopia yritysten kanssa maahanmuuttajille tarkoitetuista työpaikoista. Tässä tarvitaan Elinkeinoministeriön ja Ely-keskuksen apua ja resursointia.
Maahanmuuttajien työllistymistä ja elämäntilanteita selvittävää tutkimusta tarvitaan, jotta maahanmuuttoon liittyvät ongelmat pystytään tunnistamaan. Oman tutkimukseni perusteella on tärkeää tarkastella maahanmuuttajien osaryhmiä, eikä vain kaikkia maahanmuuttajia yhtenä ryhmänä. Toisaalta on tärkeää katsoa tilanteita maahanmuuttajien omasta näkökulmasta ja on hyödyksi, jos tutkijalla on tutkittavien kanssa yhteinen kieli-ja kokemustausta. Näin tutkimus tukisi osuvampien ratkaisujen löytymistä.
Marina Niemelä
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Venäläisten maahanmuuttajanaisten työmarkkinakiinnittyminen Suomessa. 2017.
(28)
Kun palvelun vastaanottaminen vaatii työtä
Kuvitelkaa normaali pikkulapsiperhe, jossa on yksi tai kaksi pientä, alle kouluikäistä lasta. Kun tämän perheen vanhempi lähtee lasten kanssa asioille, on pelkkä liikkeelle pääseminen jo oma operaationsa. Mutta mitä jos pieniä lapsia olisikin kolme, tai viisi? Ja niiden lisäksi alakouluikäisiä jokaiselle luokka-asteelle oma? Millaisten asioiden äärellä tuolloin ollaan, että perhe pääsee ylipäätään yhtään mihinkään?
Tällaisten haasteiden edessä suurperheet usein ovat. Pelkkä arkisten asioiden hoito kodin ulkopuolella, kuten neuvolakäynnit, kauppareissut ja vastaavat vaativat tarkkaa suunnittelua ja yleensä sen, että joku jää huolehtimaan kotiin muista lapsista. Koska esimerkiksi lasten neuvolakäynnit ovat juuri kyseisen lapsen omia käyntejä, ei niihin voi ottaa koko sisaruskatrasta mukaan, mutta pieniä lapsia ei voi jättää kotiinkaan, joten jonkun pitää huolehtia heistä. Mahdollisuudet siihen, että molemmat vanhemmat olisivat mukana asioilla, ovat pienet.
Suurperheet sosiaalityön asiakkaina
Tutkin omassa pro gradu -työssäni suurperheiden kokemuksia sosiaalityön asiakkuuden näkökulmasta. Sen kautta nousi selkeästi esiin ne haasteet, joita suurperheet kokevat perheen suuren lapsimäärän vuoksi jo pelkästään sosiaalipalveluiden vastaanoton tasolla. Asia, joka voi olla itsestäänselvyys yhden tai kahden lapsen perheessä, kuten koko perheen oleminen yhdessä paikassa yhtaikaa, varsinkin kodin ulkopuolella, voi olla valtava haaste suurperheille.
Kun suurperhe tarvitsee sosiaalityön tukea, ovat tuen tarpeet aivan samanlaisia kuin muissakin perheissä. On haasteita vanhemmuudessa, taloudellisia huolia, perheenjäsenen sairastumista, uupumusta ja monia muita haasteita. Suurperheet ovat tässä mielessä aivan tavallisia perheitä, eikä suuri lapsimäärä tee sinällään perhettä huonommin toimivaksi, eikö myöskään paremmin toimivaksi. Suuri lapsiluku ei kerro huonosta vanhemmuudesta, mutta se ei myöskään tee kenestäkään automaattisesti hyvää vanhempaa. Palvelujärjestelmämme ei kuitenkaan aina osaa tunnistaa suurperheiden erityisyyttä tuen tarvitsijoina.
Esimerkiksi kotipalvelun tuki, joka tutkimuksessani nousi selkeästi hyvin tarpeelliseksi ja hyväksi koetuksi palveluksi, on usein mitoitettu pienempien perheiden tarpeelle. Siinä missä yhden tai kahden lapsen perheessä parina päivänä viikossa muutaman tunnin käyvä kotipalvelu voi olla hyvinkin riittävä ja hyödyllinen apu, niin suurperheessä työmäärä on yksinkertaisesti niin iso, että myönnetyt tunnit eivät riitä kuin pintaraapaisuun.
Lisäksi pelkkä tuen vastaanottoon valmistautuminen voi vaatia suurperheitä paljon organisointia ja työtä. Erityisesti kodin ulkopuolelle suuntautuva tuki, kuten perheneuvola, mahdolliset terapiat, lastensuojelun tapaamiset ja monet muut voivat olla hyvin haastavia suurperheiden näkökulmasta, koska suuren lapsimäärän vuoksi molempien vanhempien on vaikea päästä yhtaikaa kodin ulkopuolelle. Perhetyö taas koettiin yleensä lähinnä ylimääräisenä haittatekijänä, sillä kodinhoitoon osallistumaton perheohjaaja oli vain yksi henkilö lisää kotona, joka piti huomioida.
Siltoja rakentava tuki
Tutkimukseeni osallistuneet suurperheet kokivat, että kotiin saatava, konkreettinen apu on toimivinta mahdollista tukea. Auttavat kädet, jotka helpottavat arjessa, sekä tuki joka mahdollistaa vanhempien osallistumisen yhdessä esimerkiksi yksittäisen lapsen palaveriin kodin ulkopuolella. Lisäksi tärkeänä koettiin, että toimijoita ei ole liikaa, vaan tuki keskitettäisiin.
Kutsunkin tätä tukea siltoja rakentavaksi tueksi. Tuki, joka rakentaa siltoja kodin ja palvelun välille, sekä siltoja eri toimijoiden välille. Tällaisen tuen avulla perheen jäsenet pääsisivät sen avun piiriin, jota he tarvitsisivat, ja toisaalta avuntarjoajat osaisivat koordinoida toimintaansa niin, että perhe ei ylikuormitu niiden keskellä.
Kuten jo aiemmin totesin, suurperheet ovat kaikessa moninaisuudessaan aivan tavallisia perheitä lapsimäärästä huolimatta. Syyt heidän tuen tarpeelle sosiaalityössä eivät poikkea muista, mutta siinä miten heitä tuetaan, ja millaisilla palveluilla, olisi kehittämisen paikka. Palvelut pitäisi mitoittaa riittävän laajaksi, ja ne pitäisi toteuttaa siten, että perheet voivat ne ottaa vastaan ilman, että vastaanotto itsessään kävisi työstä.
Tero Nevala
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Suurperheiden vanhempien kokemuksia sosiaalityöntekijöiden asennoitumisesta. Lapin yliopisto 2017.
Minkälaista sosiaalityön asiantuntijuutta ja osaamista tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa?
Pro gradu-tutkielmassani on tarkasteltu sosiaalityön asiantuntijuutta kunnallisessa aikuissosiaalityössä tulevaisuudessa Lapissa sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta. Tutkimuskysymyksenä on ollut: minkälaisia asiantuntijuuden tarpeita sosiaalityöntekijät ovat kuvanneet aikuissosiaalityössä tulevaisuudessa.
Kuvailen sosiaalityöntekijöiden itsensä esille tuomia osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeita. Rajaavina tekijöinä ovat olleet Lapin maakunnallinen alue, sosiaalityöntekijän ammatissa työskenteleminen kunnan sosiaalitoimessa, aikuissosiaalityö substanssialana sekä ajallinen perspektiivi; tulevaisuus sekä osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuuden näkökulmasta. Aineisto on analysoitu sisällönanalyysin avulla. Ryhmäteemahaastatteluaineiston tavoitteena on ollut kuvata kunnallisessa aikuissosiaalityössä tarvittavaa asiantuntijuutta ja osaamista sekä niiden asiantuntijuuden tiedollisia, taidollisia ja eettisiä ulottuvuuksia. Tavoitteena on ollut myös tarkastella kunnallisen aikuissosiaalityön muutosta yhteiskunnallisessa kontekstissa.
Tutkimustulosten ja kirjallisuuden perusteella aikuissosiaalityöhön liittyvät ulottuvuudet ovat tiedot, taidot ja eettiset periaatteet. Sosiaalityön tiedollisista osaamistarpeista ovat korostuneet yhteiskunnallinen, psykososiaalinen ja oikeudellinen tieto. Oikeudellinen tieto ohjaa vahvasti sosiaalityötä.
Sosiaalityön asiantuntijuus sosiaalityöntekijöiden kuvaamana
Sosiaalityön taidollisista osaamistarpeista ovat nousseet esiin moniammatillisen yhteistyön taidot ja osaaminen. Paljon tukea tarvitsevien asiakkaiden kohdalla moniammatillinen ja poikkitieteellinen verkostotyö on noussut esille ja se lisää sosiaalityöntekijän tehtävänkuvan ja siten myös asiantuntijuuden ja osaamisen tarpeiden kompleksisuutta. Lisäksi kuntouttavan sosiaalityön sekä päihdetyön taidolliset ja tiedolliset osaamistarpeet ovat nousseet aineistossa esiin. Yhteiskunta-ja palvelujärjestelmään liittyvä osaamisen tarve on noussut myös esiin. Asiakkaiden palveluohjaukselle ja sosiaaliohjaukselle on havaittu sosiaalista tarvetta.
Eettisistä asiantuntijuuden tarpeista ja toimintaperiaatteista tutkimustuloksissa ja kirjallisuudessa ovat nousseet esiin oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvoisuuden toimintaperiaatteet. Myös ihmisarvoisen kohtaamisen periaate sekä jännitteet asiakkaiden yksilöllisten ideologioiden, tuen tarpeiden ja yhteiskunnan sekä lainsäädännön välillä ovat korostuneet. Sosiaalityöntekijät ovat toimineet myös yhteiskuntakriitikkoina asiakaskuntansa näkökulmasta ja puolesta.
Sote-ja maakuntauudistuksen suhteen on toivottu parempaa tiedottamista tulevista konkreettisista muutoksista rivityöntekijän kannalta. Sosiaalityöntekijät ovat tuoneet esille, että avoimuus ja tiedottaminen ovat tärkeitä sote-ja maakuntauudistusta ajatellen. Myös sosiaalityön johtajuuden ja asiantuntemuksen merkitystä ja tarvetta on korostettu. Mikäli johtajuuteen ei aktiivisesti osallistuta, jokin muu taho voi ottaa roolin.
Aikuissosiaalityön osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuutta ajatellen ovat tiiviisti kytkeytyneet havaittuihin sosiaalisiin tarpeisiin ja epäkohtiin. Keskiössä on asiakas tarpeineen ja toiveineen, jonka ympärille sosiaalityö ja sen osaamistarpeet rakentuvat.
Sos tt k12: ”…jos ei sosiaalialalla ole sitä johtajuutta ja asiantuntemusta niin joku sen ottaa… Se on ihan turha jossitella ja kun meitä ei huomioida. Jos et tule esiin, anna jotain asiantuntijuutta, ei sua kukaan noteeraa. Se on ihan turha täällä kahvihuoneessa palpattaa menemään, jos sie et mee tuonne ihmisten ilmoille johtajuuteen mukaan.”
Tiina Ketola
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Aikuissosiaalityön osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuudessa sosiaalityöntekijöiden kuvaamina. Lapin yliopisto 2017.
(27)
ADHD-oireisen lapsen erityisen tuen tarpeen tunnistaminen
Ajatus siitä, että yhteiskuntamme tuottaa yhä enenevässä määrin uhmakkaita, omaehtoisia ja levottomia lapsia, on iskostunut mieliimme vahvasti. Näkökulma on passivoittanut meidät siten, että sallimme lapsen oireilla ilman, että perehtyisimme lapsen tilanteeseen riittävän syvällisesti.
Passiivisuuden kehityksen juuret ovat siinä, että näkökulmassamme levottomiin ja muulla tavoin oirehtiviin lapsiin korostuu syyllistäminen. Levottomuuden syytä haetaan muun muassa lapsen elinympäristöstä, yhteiskunnan ja ympäristön jatkuvasta muutoksesta ja liikkeestä, ympäristön ärsyketulvasta, nyky-yhteiskunnan vaatimusten lisääntymisestä ja kaupungistumisesta.
Sen sijaan unohdettu näkökulma on, että kaikkia eri näkemyksiä yhdistää sisäänrakennettu idea siitä, että osa lapsista reagoi herkemmin ympäristön vaikutuksiin kuin toiset. Kutsuimmepa näitä lapsia erityislapsiksi tai vammaisiksi lapsiksi, näemme samaa problematiikkaa: toimintakyky alenee ympäristön vaikutuksesta tai ympäristöstä johtuen. Näin ollen käsite ”vammaisuus” kuvastaa meille parhaiten näiden lasten haasteiden luonnetta, joka näkyy toimintakyvyn alentumisena suhteessa ympäristöön ja sen edellytyksiin.
ADHD – vamma(ko?)
Vammaisuutta on monenlaista, joista selkein on näkyvä vamma. Näkyvän vamman todentaminen on suhteellisen helppoa; se edellyttää havaintokykyä, mutta myös kulttuuristen syy-seuraussuhteiden ymmärtämistä, kuten sen, että fyysiset rajoitteet vaikuttavat yksilön elämässä monella eri tavalla – harrastamisesta arjen askareista suoriutumiseen.
Vammaisuuden toinen muoto, näkymätön vammaisuus, on kuitenkin erilainen. Näkymätön vamma haastaa vastaanottajansa havaintokyvyn. Näkymättömän vamman olemassaolo on helppo kiistää ja toisaalta syyllistää henkilöä tilanteesta. Lasten osalta tätä syyllisyystaakkaa kantavat usein lasten lisäksi vanhemmat.
ADHD on yksi näkymättömän vamman muoto. Tämä johtuu siitä, että ADHD-oirehdinnassa toimintakyky alenee suhteessa ympäristön vaatimuksiin nähden. Mitä nämä vaatimukset sitten ovat? Ne ovat niitä kulttuurisia odotuksia, joita yhteisönä asetamme ja joista johtuen syyllistämme niitä, jotka eivät näistä vaatimuksista suoriudu. Mitä tämä syyllisyystaakka ADHD-oireisilla lapsilla sitten on? Usein se on leima lapsen ilkeydestä, kurittomuudesta ja haasteellisuudesta. Vanhemmilla tämä sama syyllisyystaakka näkyy usein ulkopuoliselle heikkona vanhemmuutena.
Mitä olemme jättäneet huomioimatta?
Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani ADHD-oireisen lapsen oikeutta tukeen. Lopputuloksena oli kolme keskeistä teemaa, jotka ovat ADHD-oireisen lapsen oikeuksien toteutumisen haasteena. Nämä esteet ovat rakenteita, joiden synnyllä on oma historiansa ja taustansa ja jotka tuottavat väliinputoajaryhmiä. Nämä kolme teemaa ovat: Huolen herääminen, vammaisuuden tunnistaminen ja toimivat palvelupolut.
Tulokset kertoivat ristiriitaisesta ympäristöstä, jossa nämä erityislapset ja heidän vanhempansa usein elävät. Vanhemmilla on useinkin tietoa ja ymmärrystä lapsensa erityisyydestä jo hyvin varhaisessa vaiheessa, mutta kuitenkaan he eivät tule kuulluksi. Lapsen oirehdinta näkyy yleensä kotiympäristössä jo hyvin varhain, mistä syystä vanhemmat usein jo hyvin varhaisessa vaiheessa tunnistavat lapsensa erityisyyden. Tähän huoleen tulisi reagoida vaikka esimerkiksi neuvolakäynnillä lapsessa ei mitään erityistä olisikaan havaittavissa.
Vammaisuuden tunnistaminen/tunnustaminenkaan ei siten ole aina ongelmatonta. Erityisyyttä pohtiessa päädytään prosessin edetessä pohtimaan, kuuluvatko nämä erityislapset lastensuojelun asiakkuuteen vai mahdollisesti vammaispalvelujen piiriin? Mahdollista on myös, että asiakkuuden kriteerit eivät ADHD –oireisilla lapsilla täyty kummankaan palvelun piiriin. Useimmiten kuitenkin erityslapset tulevat lastensuojelun asiakkaaksi.
Erityisen tuen tarpeen tunnistaminen?
Erityisperheiden tarkastelu osoittaa, että lastensuojelun tarkoituksen terävöittäminen ja sen kohderyhmien uudelleen tarkastelu olisi enemmän kuin tarkoituksenmukaista. Toisekseen vammaispalvelujen asiantuntemuksen tulisi laajentua koskemaan myös näkymätöntä vammaisuutta. Olisiko tarkoituksenmukaisempaa tarkastella lapsen oirehdintaa vammaisuutena ja tukitoimien puutteena kuin lastensuojelullisena kysymyksenä? Onneksi uudistunut sosiaalihuoltolaki tuli lieventämään tätä raja-aitaa, mutta se ei kuitenkaan poista ongelmaa, mikäli sosiaalihuollon yleiset tukitoimet eivät olekaan riittävät.
Yksi työni keskeinen havainto oli, että ADHD-oireisille lapsille ei ole toimivia palvelupolkuja. Erityisen tuen tunnistamisen tulisi jo lain mukaan toteutua varhaisessa vaiheessa. Kuitenkin nyt huolet jäävät liian usein huomaamatta ja lapsen kasvamisesta odotellaan. Mihin asiakkuuteen lapsi kuuluu? Kuka tätä lasta hoitaa? Kenen vastuulla on järjestää asianmukaiset tukitoimet ja missä järjestyksessä prosessin tulee edetä? Useinkaan vanhemman vastaanottanut taho ei osaa vastata vanhemman kysymyksiin saati ohjata oikeaan paikkaan.
Tällä hetkellä näyttää, että lääkäriprofessio on ainoa, joka on ottanut paikkansa asiantuntijana lapsen erityisten tarpeiden tunnistamisessa ja joka tietää, kuinka näitä lapsia voidaan auttaa. Lääketieteen näkökulma on kuitenkin korostuneesti sairausnäkökulmaa ja tosiasiassa lääketieteen näkökulma kattaa vain pienen osan lapsen elämän kokonaisuudesta, joka koostuu erilaista elinympäristöistä ja erilaisista ihmissuhdeverkostoista.
Sosiaalityön velvollisuutena on varmistaa lapsen edun ja oikeuksien toteutuminen monimutkaisessa palvelujärjestelmässä. On tärkeää tarkastella lapsen tukemista kokonaisuutena siten, että lapsen tukeminen ja ymmärtäminen toteutuvat tosiasiallisesti lapsen erilaisissa elinympäristöissä. Sosiaalityön työvälineitä erityislasten kanssa työskenneltäessä ovat erityinen tuki, omatyöntekijän nimeäminen sekä asiakassuunnitelman tekeminen.
Oirehtiviin lapsiin tulee kohdentaa voimavaroja – heidän tilanteensa tulee nähdä tukemisen arvoisena.
Jenni Tyvitalo
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Vammaisen lapsen oikeus tukeen – Diskurssianalyysi ADHD –oireisen lapsen tunnustetuksi tulemisesta.
(26)
Tunteet sosiaalityössä
Sosiaalityö on tunnetyötä. Tunteita otetaan vastaan ja jaetaan erityisesti asiakaskohtaamisissa.
Tunnetyössä vaaditaan omien tunteiden suodattamista (Hochschild 1983). Vaikka sosiaalityöntekijät kohtaavat työssään monenlaisia tunteita, niin tunteiden tutkiminen on jäänyt vähälle huomiolle, eikä asiasta ole juurikaan käyty julkista keskustelua. Syynä tähän on todennäköisesti se, että työelämässä on perinteisesti korostunut rationaalisuuden vaatimus, eikä tunteille tai niiden käsittelylle ole ajateltu olevan siellä sijaa (esim. Juuti & Salmi 2014, 188). Tunnetyön raskaus on kuitenkin viime aikoina noussut keskustelun aiheeksi. Työolotutkimusten mukaan iso osa alalla työskentelevistä henkilöistä kokee sekä fyysistä että psyykkistä kuormittavuutta. (Husso 2016, 86.) Työhyvinvointi perustuu siihen, että ihmiset pystyvät ilmaisemaan rakentavalla tavalla omia tunteitaan työyhteisön keskuudessa. Jotta työntekijä voisi auttaa asiakasta, hänen itse tulee voida hyvin.
Pro gradu -tutkielmani aiheena oli Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. Tutkielmassani tarkastelin aikuis- ja perhetyössä työskentelevien sosiaalityöntekijöiden kokemia ja kohtaamia tunteita asiakastyössä. Aineistoni perustui sosiaalityöntekijöiden kirjoittamiin tunnepäiväkirjoihin, joissa he kuvaavat työnsä arkea ja niitä tunteita, joita siellä kokevat ja kohtaavat. Tulevana sosiaalityön ammattilaisena olen kiinnostunut siitä, millaisia tunteita työssä kohdataan ja mitkä ovat ne keinot, joiden avulla tunteita on mahdollista käsitellä. Työuupumuksesta on viime aikoina puhuttu enenevässä määrin myös julkisuudessa; mitkä seikat sitä aiheuttavat ja millä tavalla työuupumusta voisi ennaltaehkäistä?
Sosiaalityöntekijöiden kirjoitusten mukaan työssä koettiin tunteita laidasta laitaan. Näkemykseni mukaan sosiaalityöntekijöiden kuvaamat työtunteet voi jakaa kahteen eri ryhmään: kuormittaviin ja voimia antaviin tunteisiin. Tunnepäiväkirjojen mukaan työn arjessa kuormitti erityisesti kiire, joka aiheutti stressiä ja riittämättömyyden tunteita sosiaalityöntekijöille. Kiirettä työpaikoilla aiheuttivat muun muassa organisatoriset tekijät ja liian vähäinen henkilöstömitoitus työyksiköissä, joka lisäsi sosiaalityöntekijöiden työtaakkaa.
Voimia työntekijöille antoivat erityisesti onnistuneet asiakaskohtaamiset. Kokemukset siitä, että pystyi auttamaan asiakasta hänen vaikeassa elämäntilanteessaan, antoivat positiivisia tunnekokemuksia sosiaalityöntekijöille ja kasvattivat heidän ammatillista itsetuntoaan. Sosiaalityötä ei siis voi ajatella pelkästään negatiivisessa mielessä, vaan työ antaa tekijöilleen myös kokemuksia, joista pystyi iloitsemaan ja kokemaan onnistumisen tunteita. Nämä auttoivat työssäjaksamisessa.
Vertaistuki ja omien tunteiden jakaminen työtovereiden kesken auttoivat tunteiden käsittelyssä, esimerkiksi kahvitaukokeskustelut olivat tärkeitä tilanteita henkilökohtaisen tunnetaakan jakamisessa. Tunteiden jakaminen auttoi sosiaalityöntekijöiden kokemuksen mukaan siinä, että henkilökohtainen tunnetaakka väheni tunteista puhuttaessa. Tunnepäiväkirjoja kirjoittaneet sosiaalityöntekijät olivat sitä mieltä, että työyhteisössä vallitseva hyvä keskinäinen ilmapiiri vaikutti ratkaisevasti työssä jaksamiseen. Yhteisöllinen huumori toimi monissa tilanteissa keinona keventää raskasta tunnelmaa sekä yksilöllistä ja yhteisöllistä tunnetaakkaa.
Tunnetyössä työntekijöillä tulee olla mahdollisuus antaa omille tunteilleen palautumisaikaa niin sanottujen tunnetaukojen muodossa. Tunteiden kuunteleminen vaatii taukoja; työntekijöillä tulee olla mahdollisuus sulatella tapahtuneita asioita sekä virittäytyä seuraavaa vuorovaikutustilannetta ja sen tunnevaatimuksia varten. (Molander 2003, 176.) Tutkimusaineistossani tulikin esille, että tunteet koettiin tarpeelliseksi käydä läpi välittömästi niiden kokemisen jälkeen. Työnohjauksessa koettiin ongelmalliseksi se seikka, että sitä järjestettiin vain noin kuukauden välein. Tällöin alkuperäiset tunnekokemukset olivat jo saattaneet muuttaa muotoaan tai mahdollisesti kokonaan unohtuneet.
Tunteet ovat kuitenkin ennen kaikkea subjektiivisia, tämän takia olisi tärkeää, että työntekijöillä olisi työpaikallaan mahdollisuus käsitellä omia tunteitaan yksilöllisillä tavoilla. Työpaikan ilmapiirin tulisi olla rakentunut niin, että se hyväksyisi erilaiset tunteet ja niiden antaisi ilmaisulle sekä käsittelylle siellä tilaa. Myös esimiehillä on merkityksellinen osuus siihen, millaiseksi työpaikan tunneilmapiiri muodostuu.
Tutkimusten mukaan työssä koettu stressi ja kiire ovat merkittävimmät riskitekijät työuupumuksen syntymiselle (esim. Juuti & Salmi 2014, 55). Ajattelen, että sosiaalityöntekijöiden kokemiin työtunteisiin tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota niin organisatorisella kuin esimiestasollakin. Vaikka nykyään työhyvinvointitrendinä on vaikuttanut olevan se, että vastuu omasta hyvinvoinnista sysätään työntekijän henkilökohtaiseksi vastuuksi. Uupumuksen kaltaiset ongelmat tulkitaan alalla usein henkilökohtaisiksi vastoinkäymisiksi. Itsensä hoitamatta jättämisen ajatellaan olevan oma vika. Tällainen ajattelutapa ei huomio sitä, kuinka työelämän käytänteet todellisuudessa ovat rakentuneet ja mitkä ovat yksilön vaikutusmahdollisuudet sen suhteen. Työelämä on rakentunut tiettyjen yhteiskunnallisten ja institutionaalisten rakenteiden perustalle, joita yksilön voi olla mahdotonta muuttaa. (Husso 2016, 86.) Asiat eivät kuitenkaan muutu, elleivät työelämän käytännöt muutu. Työtunteiden huomioiminen vaatii toimenpiteitä myös organisaariselta taholta. Työn arki tulisi olla suunniteltu niin, että työntekijät voivat ilmaista ja käsitellä omia tunteitaan. Tärkeää olisi, että sosiaalityöntekijät saisivat oman äänensä kuuluville asiassa ja heidän tuntemuksensa tulisivat kuulluiksi.
Suviriina Laitinen
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. (2017).
Lähteet
Hochschild, Arlie 1983: The Managed Heart. The Commercialition of Human Feeling. University of California Press, Berkeley.
Husso, Marita 2016: Sukupuoli ruumiillisena tapaisuutena ja elettynä suhteena. Teoksessa Husso, Marita & Heiskala, Risto (toim.) Sukupuolikysymys. Gaudeamus Oy, Helsinki, 33-53.
Juuti, Pauli & Salmi, Pontus 2014: Työ ja tunteet. Uupumuksesta iloon. PS-kustannus, Jyväskylä.
Laitinen, Suviriina 2017: Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. Pro gradu -tutkielma, Lapin yliopisto.
Molander, Gustaf 2003: Työtunteet – esimerkkinä vanhustyö. Työterveyslaitos, Helsinki.
(25)
Elämän suuntaviivoja: Diskurssianalyyttinen tulkinta vammaisuuden ja toimijuuden rakentumisesta elämäkertakeruuaineistossa
Vammaisuus on ilmiönä moniulotteinen. Vammaisuutta voidaan selittää useilla erilaisilla selitysmalleilla, sillä mikään näistä ei yksinään pysty tyhjentävästi kuvaamaan vammaisuutta.
Pro gradu -tutkimuksessamme olemme tarkastelleet vammaisten henkilöiden elämänkerta-aineiston kirjoituksista erilaisia diskursiivisia vammaiskäsityksiä ja toimijuuden rakentamisen tapoja. Tutkimusaineistomme on elämäkertakeruuaineisto ja se on valittu Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston kokoelmista. Aineisto käsittää eri-ikäisten ja eri tavoin vammaisten henkilöiden kirjoituksia elämänhistoriastaan ja elämäntapahtumistaan.
Vammaisuutta tarkastelevasta tutkimuksesta voidaan erottaa kahdenlaista tutkimussuuntausta: vammaisuuden tutkimus ja vammaistutkimus. Tutkimusaiheemme paikantuu yhteiskuntatieteelliseen vammaistutkimukseen (engl. disability studies). Sosiaalityön tutkimukseen aiheemme liittyy siten, että vammaiset henkilöt ovat yksi sosiaalityön asiakasryhmä ja tutkimuksemme tavoitteena on tuottaa tietoa vammaisuudesta ilmiönä.
Tutkimuksessa tarkastelemme vammaisuutta sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksestä, koska käsityksemme mukaan vammaisuus liittyy vahvasti ympäröivään sosiaaliseen ja rakenteelliseen maailmaan. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan vammaisuus on kulttuurisidonnainen ilmiö ja se liittyy aina myös vallitseviin uskomuksiin ja arvoihin. Vammaisuus on kulttuurisesti luotu ilmiö ja sen merkitys ja sisältö ovat riippuvaisia siitä, mitä uskomuksia vammaisuuteen vallitsevassa kulttuuriympäristössä liitetään. (1)
Vammaisuuden tutkimussuuntauksiin kuuluu vammaisuuden subjektiivisten ja kokemuksellisten ulottuvuuksien tutkiminen, joka soveltaa vammaisuuden sosiaalista tulkintaa. Kokemusten tutkiminen tuo huomattavasti lisää tietoa vammaisten olosuhteista ja asemasta ja tämä tutkimussuunta on olennainen. (2) Kokemuksellinen vammaistutkimus on merkittävä, koska sillä on selkeä eettinen perusta ja se sitoutuu vammaisten ihmisten aseman parantamiseen. Samalla sillä kuvataan vammaisten ihmisten pyrkimystä vapautua muiden määräysvallasta ja se on vastapaino ammatillisille avuttomuutta korostaville vammaisuuskäsityksille. Kokemuksellisen vammaisnäkökulman periaatteet ja esitetyt toimivat ratkaisut ovat myös suoraan hyödynnettävissä käytännön toiminnassa. (3)
Monimerkityksellinen vammaisuus
Vammaisuutta voidaan avata yhtäaikaisesti useilla erilaisilla selitysmalleilla. Mikään selitysmalli ei yksin riitä tyhjentävästi kuvaamaan todellisuutta. Käytännössä vammaisuutta voidaan tarkastella eri tavoilla samanaikaisesti. (4) Ymmärrämme tutkimuksessamme vammaisuuden selitysmallit jatkumona ja saman ilmiön eri puolien kuvauksina.
Yksilökeskeinen vammaiskäsitys
Yksilökeskeisen vammaiskäsityksen ytimessä on mielleyhtymä siitä, että yksilön psyykkisen tai fyysisen erilaisuuden vuoksi tämä ei pysty täyttämään yhteisön asettamia vaatimuksia. Yksilökeskeistä näkökulmaa tarkasteltaessa normaaliuden käsite asettuu keskeiseen asemaan. Vammaisuus on merkinnyt poikkeavuutta normeista ja kyvyttömyyttä suoriutua rooliodotuksista. Vammaisuuden olemusta on kuvattu termeillä erilainen, poikkeava, toiseus ja stigma. Vammaisuus on käsitetty perustavanlaatuisesti erilaisuudeksi ihannekansalaisesta ja se on ilmentänyt konkreettisesti ihmisen olemassaolon toista puolta; ihmisen haavoittuvuutta. (5) Vammaisuuden yksilökeskeinen malli sisältää psykologisen ja lääketieteellisen näkökulman vammaisuuteen, joka tarkoittaa psykologista vajeen tai toiminnallisen rajoittumisen olemassaoloa (6).
Vammaisuus sosiaalinen ja yhteiskunnallisena käsityksenä
Ymmärrys vammaisuuden monitahoisesta prosessista on asteittain ja merkittävästi muuttunut yksilöllisestä lääketieteellisestä ongelmasta laajemmaksi sosio-poliittiseksi näkökulmaksi, jossa viitataan koko yhteiskuntaan (7). Vammaisuuden yhteiskunnallisessa mallissa vammaisuus ja siihen liitetyt ongelmat ymmärretään siten, että ne eivät johdu yksilön rajoituksista, vaan yhteiskunnan kyvyttömyydestä tarjota sopivia ja riittäviä palveluita ja ottaa täysimääräisesti huomioon vammaisten ihmisten tarpeet yhteiskunnassa.
Vammaisuutta ovat kaikki ne asiat, jotka muodostavat esteitä vammaisille ihmisille ja heidän osallistumiselleen ja toimimiselleen yhteiskunnassa. Yhteiskunnassa ilmenevät epäonnistumisten seuraukset eivät kosketa vain joitakin yksilöitä, vaan ne syrjivät systemaattisesti vammaisia ihmisiä ryhmänä. (6)
Vammaisuus poliittisena ja ihmisoikeudellisena käsityksenä
Vammaisuuden sosiaalisen tarkastelun myötä kehittyi poliittinen näkökulma vammaisuuteen. Vammaisuuden poliittisessa mallissa korostetaan ihmisoikeuksien näkökulmaa vammaisuuden selittämisessä. Vammaisuus ymmärretään siis olevan seurausta ihmisoikeuksien rikkomisesta. Vammaisuuden poliittinen malli on saanut yhä enemmän tilaa yhteiskunnallisessa ajattelussa. (4) Ihmisoikeusnäkökulma ja käsitys ihmisoikeuksien rikkomisesta vammaisten ihmisten kohdalla haastaa koko ilmiön perustalla lepäävän epätasa-arvon. (8)
Toimijuus käsitteenä
Tärkeä analyyttinen käsite tutkimuksessamme on toimijuuden käsite. Toiminta ja toimijuus ovat filosofian, yhteiskunta- ja ihmistieteiden peruskysymyksiä (9). Toimijuuden ymmärrämme humanistiseen ihmiskäsitykseen pohjautuen, jonka mukaan yksilöt ovat kykeneviä tekemään omia valintojaan ja toteuttamaan päämääriään vapaasti valitsemallaan tavalla. Ihmiset ovat rationaalisia toimijoita ja ovat itseohjautuvia, tavoitteellisia ja luottavat omiin mahdollisuuksiinsa. Toimijuuden kontekstissa vammaiset henkilöt ovat oman elämänsä subjekteja eli aktiivisia toimijoita, eikä toiminnan kohteita, objekteja.
Elämäkertakirjoituksista rakennetut tulkinnat vammaiskäsityksistä ja toimijuuden rakentumisesta
Elämäkertakeruuaineistosta käy esille se, että vamma tai sairaus vaikuttaa kirjoittajien elämään eri tavoin eri elämänkaaren tilanteissa. Yhteistä kertomuksissa näyttäytyi useimmiten olevan se, että kirjoittajat kuvaavat ensimmäiseksi vammaisuuden paikantumista fyysisesti ja sitä kautta diagnoosin vahvistumista ja laajemmin muun elämän kuvaamista vammaisuuden ja sen vaikutusten näkökulmasta.
Kirjoituksia analysoidessamme erotimme kaksi päädiskurssia: kehollisuusdiskurssin ja ristiriitaisuusdiskurssin. Aineiston analyysissa olemme tulkinneet sitä, miten kirjoittajat rakentavat vammaisuutta ja millaisiin asemiin vammaiset ihmiset tulkitsevat tulevansa sijoitetuiksi elämässään, kun he kertovat elämästään ja kokemuksistaan vammaisuuden vaikutuksesta elämässään.
Kehollisuusdiskurssista ilmenee, kuinka vammaiset henkilöt selittävät vammaisuutta lääketieteellisen diagnoosin avulla, jolloin vammasta kertominen avaa laajemmin myös sosiaalisen todellisuuden rakentumista, koska diagnoosit ja fyysis-elimellisen toimintakyvyn kuvaus käsittää huomattavan määrän tietoa. Tulkitsimme kehollisuusdiskurssissa usein esille tulleen yksilökeskeisen ja sosiaalisen vammaiskäsityksen johtuvan osittain siitä, että vammaisuudesta kertominen on monesti arkikielistä, ja se sisältää paljon ihmisten arkielämään liittyviä elementtejä.
Kehollisuudiskurssissa ilmenevä yksilökeskeinen lääketieteellinen selitysmalli johtuu tulkintamme mukaan osittain siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa lääketieteellistä tietoa arvotetaan ja sillä on vahva asema tiedon hierarkiassa globaalisti. Lisäksi tulkitsimme aineiston kirjoituksista, että kehollisuusdiskurssiin paikantuva yksilökeskeinen, lääketieteellinen tieto viittaa yksilöllä olevaan pysyvään ruumiin tilaan.
Kehollisuusdiskurssissa diagnostinen yksilökeskeinen näkökulma vammaisuuteen näyttäytyi merkittävänä. Vamma on kirjoittajien teksteissä nähtävissä ruumiiseen paikantuvana realiteettina ja se myös merkityksellistyy jokaiselle henkilölle omalla tavallaan. Kehollisuusdiskurssissa on viitteitä myös sosiaalisesta ja ihmisoikeudellisesta vammaisuuden mallista. Vammaisuutta voidaan aineistossa tulkita yksilökeskeisen, sosiaalisen ja poliittis-ihmisoikeudellisten vammaiskäsitysten kautta.
Elämäkertakeruuaineistosta tulkitsemastamme ristiriitaisuusdiskurssista on löydettävissä kahdenlaista näkökulmaa. Ensimmäisen näkökulman mukaan vammaisuudesta kirjoitettaessa ristiriita nousi siitä syystä, että henkilöt eivät itse kokeneet vammaisuuttaan ja vammaisuuden vaikutuksia samalla tavoin kuin miten ympäristö sen määritteli.
Keskeiset johtopäätökset
Keskeinen havaintomme oli se, että osa kirjoittajista vamman siivittämistä elämänkokemuksistaan huolimatta kokivat itsensä ensisijaisesti ihmisinä, eikä vammaisina tai muidenkaan erityismääritelmien mukaisina. Toisaalta aineistossa on nähtävissä, kuinka ristiriitaa herätti se, että vammaisen henkilön ja ympäristön tulkinta vamman vakavuudesta ja olemassaolosta eivät kohdanneet. Henkilö koki itsensä vammaiseksi, mutta esimerkiksi tukitoimista päättävät asiantuntijatahot eivät tukeneet henkilön näkemystä, jonka seurauksena ihmisille saattoi aiheutua kohtuuttomia tilanteita.
Tutkimusaineiston perusteella olemme todenneet, että vammaisuus rakentuu 1. yksilön vammasta 2. lääketieteellisestä diagnoosista 3. sosiaalis-institutionaalisista rakenteista sekä 4. poliittisesta ja ihmisoikeudellisesta sääntelystä. Aineistossa vammaisen henkilön tilanne näyttäytyi vahvana ja kannattelevana tilanteissa, joissa yksilön oma kokemus, lääketieteellisen näkökulman antama selitys ja ympäristön tekemä tulkinta yksilön tilanteesta kohtaavat.
Toimijuuden tutkimisen näkökulmasta olimme kiinnostuneita siitä, miten toimijuutta tuotettiin elämäkerran eri vaiheissa. Tutkimuksessamme tuli esille se, että toimijuudesta kertomiseen vaikuttivat elämäntarinoissa ajankohta ja elämäntilanne. Elämäkertakirjoituksissa toimijuus paikantui yksilön voimavaroihin. Toimijuus oli tekijänsä näköistä, tavoitteellista ja elämänvalintoja ohjaavaa. Elämäkertakirjoituksissa kirjoittajat kertoivat tavoitteistaan ja pyrkimyksistään elämässään ja pitivät merkityksellisinä heidän omia sisäsyntyisiä ominaisuuksiaan. Yksilötason toimijuuden diskursseista tuli esille myös se, että ne voivat olla hetkellisiä ja hauraita, eivätkä ne aina edellytä toimijalta välttämättä vahvuutta ja ponnekkuutta. Aineistosta tuli esille näkökulmia, jotka kuvastivat kirjoittajien eritasoista toimijuuden vaihtelua – vahvasta hauraaseen.
Vammaisten henkilöiden toimijuus näyttäytyi myös sosiaalisissa suhteissa rakentuvana, jolloin toimijuutta vahvistivat hyvät ihmissuhteet, oman paikan löytyminen koulutuksessa ja työelämässä. kirjoittajat kuvasivat tärkeäksi mahdollisuuden liittyä osaksi omaa viiteryhmäänsä ilman, että erontekoa heidän ja muiden ikätovereiden välillä tehtiin yksilöllä olevan vamman perusteella. Tulkitsimme, että toimijuuden rakentumisen kannalta kirjoittajille oli tärkeää, että heidät otettiin vastaan tasavertaisina ja samanlaiset mahdollisuudet omaavina nuorina. Elämäkertakirjoituksissa kirjoittajien kuvauksissa opiskelun ja työn aihepiireistä toimijuuden toteutuminen liittyy yksilön mahdollisuuteen liittyä osaksi yhteiskuntaa ja tavoitella merkitykselliseksi kokemaansa elämänuraa.
Hanna-Riitta Kahelin
Miia Klemola
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu –tutkielmaan: Elämän suuntaviivoja. Diskurssianalyyttinen tulkinta vammaisuuden ja toimijuuden rakentumisesta elämäkertakeruuaineistossa. (2017).
Lähteet
-
- Vehmas Simo 2005: Vammaisuus. Johdatus historiaan, teoriaan ja etiikkaan. Tammer- Paino. Tampere.
- Haarni Ilka 2006: Keskeneräistä yhdenvertaisuutta. Vammaisten henkilöiden hyvinvointi ja elinolot Suomessa tutkimustiedon valossa. Stakes raportteja 6/ 2006. Valopaino Oy. Helsinki.
- Lampinen Reija 2007: Omat polut! Vammaisesta lapsesta täysvaltaiseksi aikuiseksi. Edita Prima Oy. Helsinki.
- Kivistö Mari 2014: Kolme ja yksi kuvaa osallisuuteen. Monimenetelmällinen tutkimus vaikeavammaisten ihmisten osallisuudesta toimintana, kokemuksena ja kielenkäyttönä. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi.
- Harjula Minna 1996: Vaillinaisuudella vaivatut. Vammaisuuden tulkinnat suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800-luvun lopulta 1930-luvun lopulle. Hakapaino Oy. Helsinki.
- Oliver Michael 1996: Understanding disability. From theory to practise. Palgrave. New York.
- Barnes Colin, Mercer Geof & Shakespeare Tom 1999: Exploring disability: a sociological introduction. Polity Press. Cambridge.
- Katsui Hisayo 2006: Vammaisten ihmisoikeuksista etelässä. Teoksessa Teittinen Antti (toim.) Vammaisuuden tutkimus. Yliopistopaino. Helsinki, 86 – 119.
- Hokkanen Liisa 2014: Autetuksi tuleminen. Valtaistavan sosiaalisen asianajon edellyttämät toimijuudet. Acta Universitatis Lapponiensis 278. Lapin yliopistopaino. Rovaniemi.
(24)
Monikulttuurista väkivaltatyötä tekemässä – Intersektionaalisten tekijöiden huomioiminen maahanmuuttajanaisten parissa tehtävässä turvakotityössä
Maahanmuuttajanaisten lähisuhdeväkivallan kokemuksista selviytymistä ja irtaantumista vaikeuttavat maahanmuuttobyrokratia ja suomalaisen yhteiskunnan rakenteissa piilevät eriarvosuutta luovat tekijät.
Pro-gradu -tutkimuksessani tarkastelin lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa tehtävää väkivaltatyötä turvakodeissa. Aineisto on kerätty haastattelemalla seitsemää työntekijää neljästä eri turvakodista.
Tutkimustehtävänä oli tarkastella sitä, millaisena lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa tehtävä väkivaltatyö näyttäytyy turvakodeissa ja onko lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten kohdalla nähtävissä intersektionaalisia tekijöitä, jotka vaikuttavat väkivaltakokemuksista selviämiseen tai väkivaltaisesta suhteesta irtaantumiseen?
Intersektionaalisten tekijöiden löytymisen kannalta tavoitteena oli myös tarkastella sitä, miten nämä tekijät on huomioitava turvakodeissa tehtävässä väkivaltatyössä? Intersektionaalisuudella tarkoitetaan useiden syrjintää aiheuttavien tekijöiden kuten sukupuolen, luokan, etnisyyden, seksuaalisuuden, rodun, iän ja terveyden kaltaisten, identiteettejä ja erontekoja tuottavien kategorioiden olemassaoloa sekä niiden välisten ja toisiinsa monimutkaisissa suhteissa olevien kytkösten kriittistä tarkastelua (Karkulehto ym. 2012, 1).
Kulttuuristen tapojen ja erityistarpeiden kunnioittaminen työskentelyn lähtökohtana
Tutkimuksesta kävi ilmi, että turvakotien työntekijät huomioivat ja kunnioittavat maahanmuuttajataustaisten naisten erityistarpeita- ja tapoja turvakotien arjessa. Tällaisia olivat muun muassa ruokailutapojen -ja tottumusten sekä uskonnon harjoittamisen mahdollistaminen.
Lisäksi työntekijät toivat esiin maahanmuuttajanaisten oman kielen tärkeyden, joka tulee huomioida siinä, että naisille mahdollistetaan vaikeista ja herkistä asioista puhuminen heidän omalla kielellään. Oman kielen käyttöön kiinnitettiin huomioita myös tulkkien käytössä ja valinnassa, sillä väkivallan vaikean aiheen vuoksi maahanmuuttajanaisten voi olla vaikeaa puhua tilanteestaan esimerkiksi miestulkin välityksellä.
Kieleen kiinnitettiin huomioita myös käsitteistön ja työskentelytapojen osalta, sillä länsimaiset toimintatavat eivät välttämättä istu sellaisenaan erilaisesta yhteiskunnasta tulevan auttamiseen. Tällöin joudutaan huomioimaan maahanmuuttajanaisten taustat ja kokemukset viranomaistahoista, sillä maahanmuuttajanaisilla ei ole välttämättä aiempia kokemuksia auttamistyöstä tai länsimaiseen itsereflektioon ja autonomiaan tähtäävästä dialogisesta työskentelystä.
Kielen ja käsitteistön suhteen kiinnitettiin huomioita myös siinä, että useissa maissa suomalaisille väkivaltatyössä käytetyille käsitteille ei ole välttämättä olemassa käännöksiä maahanmuuttajanaisten omalla kielellä tai että eri kielissä käytetyt emotionaaliset merkitykset voivat olla erilaisia eri ihmisille.
Tärkeäksi nähtiin myös mahdollisten maahanmuuttajakollegoiden ja vapaaehtoisten työntekijöiden kulttuurinen osaaminen, jonka koettiin edistävän maahanmuuttajanaisten asennetta avun vastaanottamisessa sekä tuovan kulttuuritietämystä myös suomalaistaustaisten työntekijöiden keskuuteen. Maahanmuuttajataustaisten vapaaehtoisten panos nähtiin arvokkaana lisänä paitsi turvakotien arjen työssä myös mahdollisena tukihenkilönä jatkumisena turvakotijakson jälkeen. Tätä tulisi mielestäni korostaa enemmän monikulttuurisessa väkivaltatyössä, jossa maahanmuuttaja-vapaaehtoiset tulisi nähdä voimavarana paitsi turvakotien arjen työssä, myös kielen ja kulttuurin tuntemusta tuovana lisänä.
Lisäksi maahanmuuttaja-vapaaehtoiset voivat edistää maahamuuttajanaisten kotoutumista sekä tukea naisten väkivaltaisesta suhteesta irtautumista myös turvakotijakson jälkeen, erityisesti silloin, jos väkivaltaa kohdanneilla maahanmuuttajanaisilla on muutoin puutteelliset sosiaaliset verkostot.
Neuvonta- ja palveluohjaus osana kokonaisvaltaista väkivaltatyötä
Aineistosta nousi esiin myös neuvonta- ja palveluohjauksen välttämättömyys, joka jakoi kuitenkin työntekijöiden näkemyksiä siitä, miten sen nähtiin asemoituvan väkivaltatyöhön. Osa haastateltavista koki, että vaikeassa elämäntilanteessa olevan asiakkaan juoksuttaminen luukulta luukulle on tarpeetonta, koska asiakkaan kokonaistilanteiden hoito voidaan ottaa haltuun myös turvakodeissa. Tiedon lisääminen yhteiskunnan eri palveluista ja naisten oikeuksista nähtiin vahvistavan naisten autonomisuutta ja edistävän näin myös voimaantumista.
Toiset työntekijät taas kokivat, että heille jää liian paljon hoidettavaksi sellaisia käytännön tehtäviä, jonka nähtiin kuuluvan pääsääntöisesti muille tahoille. Tällaisiksi tekijöiksi työntekijät nostivat muun muassa asunnon hankintaan liittyvät toimet, koska maahanmuuttajanaiset tarvitsevat kielivaikeuksien vuoksi niissä usein intensiivisempää apua kuin valtaväestöön kuuluvat. Käytännön asioiden hoitamisten nähtiin täten vievän aikaa varsinaiselta väkivaltatyöltä.
Väkivallan monisyisen luonteen vuoksi on kuitenkin tärkeää, että naisten irtautumisen syyt eivät jäisi kiinni siitä, etteivät he tiedä mistä ja miten apua voidaan hakea tai eivät saa apua käytännön asioiden hoitamiseen liittyvissä asioissa. Tämä nähtiin myös välttämättömänä, kuten yksi informantti totesikin: “eihän sitä voi edes erotakaan, jos ei saa asuntoo tai turvakotijakso venyy sen takia et kukaan ei niinku auta”. Neuvonta- ja palveluohjaukseksi luettiin muiden käytännön tehtävien lisäksi myös maahanmuuttobyrokratiaan liittyvien asioiden selvittäminen, sillä niistä johtuvat tiedonpuutteet näyttäytyivät työntekijöiden puheissa usein yhtenä syynä siihen, miksi naiset eivät uskaltaneet puhua väkivallasta tai tehdä omaa elämää koskevia päätöksiä.
Aineistosta ei käynyt ilmi, auttavatko työntekijät toisinaan maahanmuuttajanaisia myös oleskelulupiin liittyvissä asioissa, mutta Ewaldsin ym. (2013, 23) mukaan sen nähdään kuuluvan oleellisesti väkivaltatyöhön, erityisesti silloin, jos naisten oleskelulupa on väkivallan tekijästä riippuvaista.
Intersektionaalisten tekijöiden olemassaolo ja niiden vaikutusten huomioiminen väkivaltatyössä
Tutkimuksen keskiöön nousivat tekijät, jossa väkivaltaisesta ilmapiiristä irtaantumista ja avun saantia nähtiin haastavan ylirajaisuuden kysymykset, maahanmuuttopolitiikan aiheuttamat epävarmuudet sekä omia oikeuksia koskevat tiedon puutteet. Näiden intersektionaaliksi nimeämieni tekijöiden nähtiin vaikuttavan oleellisesti siihen, miten maahanmuuttajanaisten koettiin kykenevän työstämään väkivallan kokemuksia tai tekevän omaa elämää koskevia ratkaisuja.
Erityisesti näiden nähtiin korostuvan silloin, jos maahantuloprosessit olivat kesken tai muutoin epävarmaa. Maahanmuuttajanaisten nähtiin toisinaan pelkäävän sitä, että väkivallan paljastuminen voi vaarantaa suoraan heidän oman tai lasten maahan jäämisen mahdollisuuksia. Ylirajaisuus ja epävarmuudet nähtiin liittyvän myös siihen, että maahanmuuttajanaiset joutuvat huomioimaan päätöstensä seurauksia myös suvun tai yhteisön näkökulma huomioiden.
Haastateltavat toivat esille, että suku ei välttämättä hyväksy naisen päätöstä erota väkivaltaisesta liitosta, joka voi liittyä kulttuurisiin käsityksiin mieheydestä ja naiseudesta tai se voidaan nähdä suvun kunniaa loukkaavana häpeällisenä tekona.
Tutkimuksesta kävi myös ilmi, että maahanmuuttajanaiset kokevat syrjintää ja epätasa-arvoisuutta myös palveluiden saannissa. Tämä näkyi erityisesti turvakotijakson jälkeisten palveluiden saannissa, sillä useissa sekä julkisissa että kolmannen sektorin palveluissa ei ollut aina mahdollisuutta tulkkien käyttöön. Erityisesti maahanmuuttajien keskuudessa viranomaisverkostolla voi olla vahvempi rooli sekä auttajina, mutta myös puuttuvien sosiaalisten verkostojen paikkaajana.
Turvakotijakojen verrattain lyhytkestoisuus ei useinkaan riitä kaikille väkivaltaa kohdanneille, vaan toisinaan väkivallasta tai väkivaltaisesta suhteesta irtaantuminen vaatii pitkäkestoista apua ja tukea. Tämän avun jääminen puutteelliseksi nähtiin vaarantavan huomattavasti naisten selviytymistä. Aineistosta kävi ilmi, että perheelliset huomioidaan yksin tulevia aikuisia paremmin palveluiden saannissa, koska perheiden asioiden hoitaminen siirtyy lasten kautta usein sosiaalitoimen vastuulle.
Väkivallasta puhuminen tai avun hakeminen on ylipäätään vaikeaa monille väkivaltaa kohdanneille, mutta maahanmuuttajanaisten kohdalla näiden nähdään moninkertaistuvan kielitaidottomuuden, palvelujärjestelmän ja lainsäädännön tuntemattomuuden vuoksi. (Kyllönen-Saarnio & Nurmi 2005, 46). Nämä tekijät näyttäytyivät myös omassa tutkimuksessani avunsaantia rajoittavina tekijöinä, mutta väkivallan kokemusten ja avun saamisen valossa tulee huomioida, että vaikka irtaantumista rajoittavat tai estävät syyt ovat pitkälti universaaleja, voi maahanmuuttajanaisten kohdalla siihen vaikuttaa myös kulttuuriset syyt tai yhteiskunnan rakenteissa olevat tekijät, jotka luovat naisille epävarmuutta vaikeuttaen näin sekä avun hakemista, että väkivallasta selviytymistä.
Taru Vitikka
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Monikulttuurista väkivaltatyötä tekemässä – Intersektionaalisten tekijöiden huomioiminen maahanmuuttajanaisten parissa tehtävässä turvakotityössä. 2017.
Lähteet
Ewalds, Helena & Arponen, Aino & Manns-Haatanen, Heidi & Ruuskanen, Kristiina & Laaksonen, Sari & Huopalainen, Kristina & Virtanen, Miialiila & Tuormaa, Tuija 2013: Turvakotipalvelujen kansalliset laatusuositukset. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos. Helsinki.
Karkulehto, Sanna & Saresman, Tuija & Harjunen, Hannele & Kantola, Johanna 2012: Intersektionaalisuus metodologiana ja performatiivisen intersektionaalisuuden haaste. Naistutkimus 25 (2012). 17–28.
Kyllönen-Saarnio, Eija & Nurmi, Reet 2005: Maahanmuuttajanaiset ja väkivalta. Opas sosiaali- ja terveysalan auttamistyöhön. Sosiaali- ja terveysministeriön oppaita 2005 (15). Helsinki.
(23)
Diverse experiences, knowledge and skills is evident in gerontology social work.
Working with ageing clients presents various experiences, different types of knowledge and skills. This research found out that first, gerontology social workers experiences in their work involved four main encounters which are, professional base, client, multidisciplinary team, and the society. Secondly gerontology social workers’ apply a combination of factual, theoretical, and practice knowledge in their work and thirdly gerontology social workers utilise interaction, writing, interviewing and organization skills in their work.
Components of interactions
Professional base
A lot of approaches I use daily like case management is what I was trained in social work, In terms of profession gerontology social work is related to working with ageing and older people’s well-being. One utilizes common methods such as empowerment approach, use of case management, as well as the use of reminiscence method to supporting the elderly clients and their families.
Gerontology social work professional encounters are based on social work profession principles and gerontology social work. Gerontology social workers described their work as mandated by the social profession and gerontology social work, they pointed out that their methods such as case management, knowledge base and theoretical backgrounds is founded on social work. They construct meaning and act within the scope of these two professions.
The Client
Gerontology social workers experiencse are centred in the care of their client who are 65+ years. Interactions with the clients forms basic context of their work, in this encounters social workers apply various approaches to aid their client needs.
Multidisciplinary team
Gerontology social workers engage in cooperative interactions with other professional working with elderly clients such as nurses, doctors, ward managers, institutional care centres managers, home care services managers, mental health care professionals, adult social workers and other public services. The different perspective of all various workers enhances an holistic care of the patience as well as allowing an opportunity to learn from each other.
The society
Gerontology social workers experience interaction with the society/community. They view their work as involving the community which forms the context of their work. The ageing individuals live in the community which has rules, culture, norms and other different organisations including families. Society provides aspects of political unit that establishes policies and programmes for the ageing. The political organisations and leadership have effect on the ageing populations. One of the participants lamented that the government has been cutting resources for prevention services across all sectors of public services. There was agreement though, that the establishment of the new law supporting the functional capacity of the older population & social-health services for elderly 28.12.2012/980, was of significant boost to ensuring the risk clients were brought into awareness through public participation.
Combination of factual, theoretical and practice knowledge
There is no manual that I need to read every day how to handle clients’ situation, through doing work I develop knowledge. I can easily step back and think through other situations I have had, the various laws I have applied before, the approach I have taken before, the colleague advice on so and so case.
The knowledge about ageing, aged and the diseases associated with age was notes important for a social worker working with elderly clients. Other areas of knowledge that were mentioned includes the knowledge of social and healthcare organization, various services offered by other sectors, elderly policies, the criteria for right to services, social work core values and methods. Gerontology social workers gain knowledge in practice, during home visits, sharing ideas and through interrelating with other professionals and experts.
Interaction, writing, interviewing and organization skills
When working with the elderly one requires several techniques like interviewing, one has to make sure to ask open ended questions not just a yes or no answers. By so doing you allow the clients to tell their feelings. I think having empathy, dignity and worthy of a person demands that you allow them tell their feelings and ideas, without judging them
Gerontology social workers reported the significant of interviewing and communication skills such as reframing, paraphrasing, summarizing and listening. Gerontology social workers identified utilising advising, guiding and counselling skills to effectively meet requirements of their jobs. It was emphasised the need to promote clients own initiative and boost their self care. Good writing skills are essential in the field of social work, gerontology social workers mentioned their involvement in report writing and giving written opinions about their clients to other sectors which are involved in services production and delivery in this sector.
Faith Kilpeläinen
University of Lapland
Text based on master thesis research 2017 – Gerontology social workers experiences in their work.
(22)
Sosiaalityön subjektiasema sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamissa mielipidekirjoituksissa
Mielipidekirjoitukset tuottavat ja rakentavat omalta osaltaan sosiaalista todellisuutta vaikuttamalla tietoomme, uskomuksiimme, arvoihimme, sosiaalisiin suhteisiimme ja identiteetteihimme (1). Mielipidekirjoitukset välittävät meille tietynlaisia tulkintakehyksiä, jotka ohjaavat ymmärtämään ja havainnoimaan todellisuutta tietystä näkökulmasta käsin ja rakentavat toimijoille tietynlaisia subjektiasemia sekä vakuuttavat ja suostuttelevat meitä tavoittelemiensa päämäärien taakse (2).
Pro gradu -tutkielmassani halusin selvittää sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamissa lastensuojelua käsittelevissä mielipidekirjoituksissa ilmeneviä subjektiasemia ja subjektiasemien välisiä suhteita. Subjektiasema tarkoitti tutkimuksessani viitekehystä, jonka mukaan ihmisen identiteetti muotoutuu, valikoituu ja neuvotellaan tilannekohtaisesti kussakin vuorovaikutuksellisessa suhteessa ja/tai tilanteessa yhä uudelleen (3).
Tutkimukseni tulokset osoittivat toimijoiden subjektiasemien jakautuvan neljään toimija-asemaan: julkisen vallan, asiantuntijatiedon, sosiaalityön ja sosiaalityön asiakkaiden, lasten ja vanhempien, subjektiasemaan.
Sosiaalityö ja julkinen valta
Mielipidekirjoituksissa julkinen valta (lainsäädäntö, poliittiset päättäjät, kuntien/kaupunkien johtavat viranhaltijat) oli hyvin vahva, jopa omavaltainen, toimija rajoittaen ja mahdollistaen sekä sosiaalityön että asiakkaiden toimijuutta. Julkisen vallan subjektiasema heijastui kaikkien muiden toimijoiden subjektiasemaan: se pystyi päätöksillään ohjaamaan kokonaisvaltaisesti muita toimijoita.
Sosiaalityön subjektiasema asettui siis suhteessa julkisen vallan määräysvaltaan ja tätä kautta lastensuojelun toimintaympäristössä ja toimintakäytännöissä mahdollistuviin ja rajoittuviin tekijöihin. Sosiaalityön subjektiasema kuvastui pakkona toimia rakenteiden puristuksessa. Sen subjektiasema näyttäytyi sosiaalityön oman ammattietiikan ja markkinaorientoituneen logiikan välisenä toimijuutena: sosiaalityö paini moraalisessa ja eettisessä ristiriidassa asiakkaiden ja rakenteiden välissä.
Kuitenkin julkisen vallan ohjaus- ja määräysvaltaan myös luotettiin. Se pystyi takaamaan ja mahdollistamaan laadukkaan ja korkeatasoisen lastensuojelun sosiaalityön kehystämällä ja linjaamalla lastensuojelupalveluja ja sen toimintakäytäntöjä.
Sosiaalityö ja asiantuntijatieto
Asiantuntijatietoa (tiede/tieto, kuten erilaiset tutkimukset, projektit tai tilastot) hyödynnettiin laajasti mielipidekirjoituksissa toimijoiden subjektiaseman ja/tai toiminnan perusteena/perustana. Asiantuntijatieto toimi hyvinkin erilaisten päämäärien oikeutuksena, sitä hyödynnettiin omien tavoitteiden ja toimija-aseman vahvistamiseksi/osoittamiseksi.
Asiantuntijatietoon viitattiin niin argumentoitaessa lastensuojelun asiakkaiden tilanteista ja tarpeista, kuten osoittamaan lasten hyvinvoinnin uhkatekijöitä, kerrottaessa lastensuojelupalvelujen tilanteesta, kuten lastensuojelun asiakasmääristä, kuin vaadittaessa julkista valtaa käyttämään tietoa/tiedettä päätöksentekonsa tukena.
Sosiaalityö ja asiakkaat
Asiakkaiden subjektiasema oli varsin heikko. Asiakkaista, niin lapsista kuin aikuisista, tehtiin erilaisia luokituksia ja kategorioita, joiden pohjalta varsinaiset päämäärät asetettiin, pantiin täytäntöön ja voitiin saavuttaa. Mielipidekirjoituksissa asiakkaiden toimijuudelle annettiin vain vähän tilaa, he eivät olleet itsenäisiä tietäviä, taitavia ja tasavertaisia toimijoita sosiaalityön rinnalla. Asiakkaiden toimija-asema kytkeytyi sosiaalityöhön: kun asiakkaat saivat sosiaalityön tukea, apua ja ohjausta, heidän mahdollisuutensa toimia ja osaamisensa kasvoivat merkittävästi.
Mielipidekirjoituksissa sosiaalityön subjektiasema näyttäytyi pyrkimyksenä kontrolloida vanhempia ja puolustaa lasten etua. Tosin lasten etu asettui suhteessa sosiaalityön päämääriin, ei niinkään suhteessa lapsien omiin päämääriin tai tarpeisiin. Sosiaalityö toteutti vahvasti viranomaisstatukseen, kontrolliin ja tukeen, perustuvaa toimijuutta. Sosiaalityön subjektiasema näyttäytyi asemana, jolla oli tietoa asiakkaiden tarpeista ja elämismaailmasta sekä siitä, kuinka asiakkaita voitiin auttaa, tukea ja ohjata sosiaalityön keinoin.
Sosiaalityö
Sosiaalityön subjektiasema rakentui suhteessa muihin toimijoihin. Sen subjektiasema kytkeytyi julkisen vallan, tiedon/tieteen ja asiakkaiden subjektiasemiin. Sosiaalityö vaati rinnalleen asiantuntijoiden verkoston, joka koostui julkisesta vallasta ja asiantuntijatiedosta (tieteestä/tiedosta). Se ei pystynyt toimimaan itsenäisesti, yksin, ilman näiden tukea. Asiakkaat olivat puolestaan sosiaalityön toimenpiteiden kohteena.
Mielipidekirjoituksissa pyrittiin vahvistamaan sosiaalityön subjektiasemaa yhteiskunnallisena toimijana/viranomaisena. Suhteessa julkiseen valtaan pyrittiin osoittamaan, että lastensuojelutyötä tekevät sosiaalityöntekijät ovat ammattilaisia ja että sosiaalityö pystyisi toteuttamaan perustehtäväänsä laadukkaasti, tarkoituksenmukaisesti ja oikea-aikaisesti osaavien ja pätevien sosiaalityöntekijöiden toimesta, mikäli vain julkinen valta takaisi, mahdollistaisi ja järjestäisi tämän (oikeilla päätöksillä ja resursseilla). Tässä asiantuntijatietoa käytettiin osoittamassa sosiaalityön tilanteita ja tarpeita, kuten tietynlaisten päätösten tai käytäntöjen toteuttamisen välttämättömyyttä lastensuojelutyön sujuvoittamiseksi.
Suhteessa asiakkaisiin mielipidekirjoituksissa kerrottiin sosiaalipalveluiden työskentelyn perustuvan sosiaalialan ammattilaisten asiantuntemukselle. Mielipidekirjoituksissa tuotiin myös esiin, että sosiaalityön työskentelyn lähtökohtana on nimenomaan asiakas- ja lapsikeskeisyys. Asiakastyön laatu kuitenkin myös huolestutti, erityisesti lapsikeskeisyyden ja lasten edun unohtuminen/sivuuttaminen. Mielipidekirjoituksissa vaadittiinkin, että sosiaalipalvelujen tulisi kautta linjan pyrkiä edelleen vahvistamaan asiakas- ja lapsikeskeistä työotettaan ja että sosiaalityöntekijöiden asiantuntemusta, tietämistä ja taitamista, tulisi vahvistaa. Tässä asiantuntijatietoa käytettiin oikeutuksena sosiaalityön asiantuntemuksen vahvistamiseksi, esimerkiksi perus- ja täydennyskoulutusten toteuttamista ja tarvetta perusteltiin sillä, että niiden kautta pystyttiin tukemaan sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä erilaisista asiakas- ja lapsikeskeisistä työskentelymenetelmistä.
Lyhyenä yhteenvetona voidaan todeta, että mielipidekirjoituksissa sosiaalityö ja muut toimijat asemoitiin hyvinkin erilaisiin suhteisiin. Julkisen vallan suhde oli valtasuhde, johon kaikki muut toimijat alistuivat. Sosiaalityön subjektiasema asiakkaisiin nähden oli asiantuntijasuhde, jossa sosiaalityöntekijä oli tietävä ja asiakas tietämätön. Asiantuntijatieto toimi perusteena/perustana muiden toimijoiden päämäärille. Asiakkaan subjektiasema oli puolestaan heikko.
Jenni Kaisto
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: Semioottinen analyysi sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamista lastensuojelua käsittelevistä mielipidekirjoituksista vuosina 2008–2015, 2017.
Lähteet
1. Fairclough, Norman 2002: Miten media puhuu. Vastapaino. Tampere.
2. Törrönen, Jukka 1997: Intohimoinen teksti – pysäytetty kertomus suostuttelun makrorakenteena. Teoksessa: Sulkunen, Pekka & Törrönen, Jukka (toim.): Semioottisen sosiologian näkökulmia. Gaudeamus. Helsinki, 221–247.
3. Törrönen, Jukka 2000: Subjektiaseman käsite empiirisessä sosiaalitutkimuksessa. Sosiologia 37(3), 243–255.
(21)
Mureneva toimijuus ja särkyvä identiteetti nuoren peliriippuvaisen naisen elämänkertomuksessa
Nuorten naisten peliriippuvuus on yhä varsin vähän tutkittu ilmiö, ja he ovat myös asiakasryhmänä edelleen suhteellisen pieni. Hoidon ja kuntoutuksen näkökulmasta heidän ongelmansa on kuitenkin näyttäytynyt jopa kaikkein vaikeimpana.
Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin 25-vuotiaan peliriippuvaisen Maijan toimijuudessa ja identiteetissä tapahtuneita muutoksia sekä peliriippuvuuden kehitysprosessia hänen oman elämänkertomuksensa pohjalta. Kertomuksen keskiöön nousivat elämän moninaiset epävarmuustekijät ja muutokset, kuten koettu köyhyys, hauraat tukiverkostot sekä varhainen itsenäistyminen ja opintopolun katkeaminen, jotka lujittivat olennaisesti pelitavan kehittymistä osaksi nuoren naisen elämää. Toimijuuden haavoittuvuus onkin ollut merkittävässä roolissa sekä pelaamista edeltävänä, että sitä ylläpitävänä tekijänä.
Myös aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet sosio-ekonomisiin riskiryhmiin kuuluvien olevan muita alttiimpia peliriippuvuuden kehittymiselle. Havainnot korostavat, kuinka tärkeää nuoren aikuisen tukeminen ja kokonaistilanteen kartoittaminen elämän muutostilanteissa on, jotta tulevaisuuden suunnittelu ja varhainen puuttuminen peliongelmaan mahdollistuisivat. Sanoisinkin, että peliriippuvuustutkimuksessa on kenties jopa liikaa korostettu ongelman psykologista viitekehystä, jolloin yksilön sosiaaliset olosuhteet, puutteelliset tukiverkostot, elämänmuutokset sekä osattomuus esimerkiksi opiskelu- ja työelämässä ovat jääneet ikään kuin sen varjoon peliongelmalle altistavina ja kuntoutumista haastavina tekijöinä.
Peliriippuvuus muuttaa olennaisesti yksilön prioriteetteja ja syrjäyttää aiemmin tärkeitä asioita, kun elämän merkityssisällöt muuttuvat peliriippuvuutta vastaaviksi. Pelaamisella on voimakas elämää kaventava vaikutus, jonka seurauksena asioita lykätään ja jätetään tekemättä, harrastukset jäävät pois ja ystäväpiiri ohenee. Lisäksi peliriippuvuudesta seuraa vaikeuksia motivoitua tai aloittaa mitään uuttaa, toiminnan lamaantumista ja yksinäisyyttä sekä kokonaisvaltaista voimavarattomuutta. Pelaamisen ensisijaisuus ja toimijuuden heikkeneminen ilmenevätkin ennen kaikkea muutoskyvyttömyytenä suurista pelihaitoista ja muutoshalusta huolimatta.
Peliriippuvuus näyttäytyy yksilön toimijuutta murentavana ilmiönä, jossa pelaaminen ottaa merkittävän aseman toimintaa ja aloitteellisuutta suuntaavana, sekä kykyjä ja minä-pystyvyyttä määrittelevänä voimana. Myös oman todellisen potentiaalin saavuttaminen estyy, kun vaikutus- ja valinnanmahdollisuuksia ohjaa ensisijaisesti pelaaminen ja sen jatkuvuus – usein jopa uran tai perheen kustannuksella. Pelihaitat heijastuvatkin olennaisesti myös yksilön läheisiin sekä tulevaisuudenkuviin, joissa pelaaminen näyttäytyy ainoana selviytymiskeinona ja uuden alun mahdollisuutena: ”Mää uskon siihen, että pystyn vasta sitten suunnittelemaan elämää, kun saan nuo velat maksettua. Ja sitte, ku saan nuo velat maksettua, nii hakisin apua tuohon pelaamiseen”.
Peliriippuvainen sekä antaa itselleen, että saa vuorovaikutuksessa muilta hyvin moninaisia identiteettejä ja ominaisuuksia. Annettuun ja omaksuttuun identiteettiin voi kuulua muun muassa ahneutta, pahuutta, hyväksikäyttöä, epäluotettavuutta, tunteettomuutta, moraalittomuutta, hulluutta, sairautta, rikollisuutta, epäsopivuutta, ulkopuolisuutta, hylätyksi tulemista ja päämäärättömyyttä, jotka nousivat esiin tutkimustuloksissani.
Peliriippuvainen voi kuitenkin tarkastella itseään myös iloisena, oikeudenmukaisena, rehellisenä ja tunneälykkäänä ihmisenä, mutta samaan aikaan epäillä, onko hänellä enää oikeutta näihin ajatuksiin esimerkiksi moraalinvastaisten tekojen ja niiden aiheuttaman sisäisen ristiriidan myötä. Identiteetti sisältääkin aina yksilön kokemuksen omasta arvostaan, ja jos se rakentuu kielteisten ominaisuuksien ympärille, vaikuttaa se usein myös toimintaan ja käyttäytymiseen.
Tutkimusprosessin myötä ja sen jälkeen huoleni kohdistuu erityisesti ammatillisten tahojen toimintavalmiuksiin peliriippuvuuden kohtaamisessa ja heidän rooliinsa negatiivisen minäkuvan vahvistamisessa. Häpeää ja syyllisyyttä tuottavia käytäntöjä onkin edelleen olemassa ja ne ovat valitettavan yleisiä laajasta tutkimus- ja kehittämistyöstä huolimatta. Ymmärrystä, hyväksytyksi tulemista ja sensitiivistä vuorovaikutusta on sen sijaan ollut huomattavasti vaikeampi löytää, vaikka niiden tulisi olla erottamaton osa sekä sosiaalityön käytäntöä, että työntekijän omaa ammattietiikkaa. Apua ei myöskään aina osata tai kyetä tarjoamaan oikeaan aikaan, eikä yhteyttä asiakkaaseen oteta silloin, kun on luvattu.
Kehittämistarpeita ja kipupisteitä näyttääkin olevan ennen kaikkea asiakkaaksi ottamisen prosesseissa, koska pelaajan voimavarat eivät aina ole riittäviä tai vastaa palveluntuottajien ajatuksia siitä, että palveluiden piiriin hakeuduttaisiin esimerkiksi itse.
Iida Saari
Lapin Yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Mut sit häviänki kaiken.” – Kertomuksia nuoren peliriippuvaisen naisen toimijuudesta ja identiteetistä (2017).
Lähteet
Huotari, Kari 2007: Pelaaminen hallintaan: kuntoutus- ja koulutusohjelman ulkoinen arviointi. Sosiaalipedagogiikan säätiö. Helsinki
Jaakkola, Tapio 2006: Viihteestä riippuvuudeksi. Rahapeliongelman luonne. Tilastokeskuksen hyvinvointikatsaus 4/2006,26—29.
Lund, Pekka 2010: Rahapeliongelma: yksilölle jätetty taakka. PS-kustannus. Jyväskylä
Mielonen, Harri & Tiittanen, Harri 1999: ”Sitä aatteli että jos sitä nyt voittaa” – Peliriippuvaisten kokemuksia ongelmapelaamisen syistä, seurauksista ja hoidosta. A-klinikkasäätiön raporttisarja nro 32. Helsinki.
(20)
Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan hyvinvoinnin kokemuksia hyvinvoinnistaan
Tutkielmani oli sosiaalityön opinnäytetyö ja tarkoituksenani oli paitsi ymmärtää haastavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten kokemuksia myös tuottaa tärkeää tietoa sosiaalityölle, lisäämällä ymmärrystä siitä minkälaisia tekijöitä yksittäisen sosiaalisen ongelman ympärillä on nähtävissä.
Pyrin lisäämään sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä siitä, että ihmisiä autettaessa asioita ei tule tarkastella liian kapeasta näkökulmasta keskittyen vain johonkin kapeasti rajattuun ongelmaan ja sulkemalla silmät siitä seuraavilta oheisilmiöiltä. Autisminkirjon lasten palvelutarpeita selvitettäessä on ehdottomasti huomioitava myös lapsen perheen hyvinvointi.
Autisminkirjo on laaja-alainen kehityshäiriö (1), missä on kyse neurobiologisesta kehityksellisestä oireyhtymästä (2), josta kärsii tutkimusten mukaan 0,7-1,2 prosenttia kaikista kouluikäisistä lapsista (3). Lisäksi Suomessa on noin 120 000 yksinhuoltajaperhettä (4). Tutkin pro-gradu tutkielmassani Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan hyvinvoinnin kokemuksia. Merkittävimpiä tutkimustuloksia olivat selkeät puutteet autisminkirjon lasten yksinhuoltajien hyvinvoinnissa sekä saadun tuen puute.
Perustarpeiden tyydyttäminen
Perustarpeiden tyydyttäminen, kuten riittävä uni, lepo, ruoka, liikunta, rakkaus, läheisyys ja vapauden tunteen saavuttaminen näytti olevan pahasti vaarantunut autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla. Tutkittavillani oli merkittäviä uniongelmia sekä haasteita saada terveellistä ravintoa. Nämä tekijät näyttivät olevan suoraan yhteydessä tutkittavien huonona näyttäytyneeseen terveydentilaan.
Tutkimukseni mukaan puolison puute oli autismin kirjon lapsen yksinhuoltajalle yleistä ja se koettiin pääsääntöisesti negatiivisena tekijänä suhteessa hyvinvointiin. Lapsen pärjääminen elämässä ja suhtautuminen elämään oli suorassa yhteydessä vanhemman omaan hyvinvoinnin kokemukseen. Tulkitsin aineistoni perusteella eri osa-alueiden välillä olevan selviä yhteyksiä toisiinsa; uniongelmista kärsivillä oli myös enemmän vaikeuksia syödä terveellisesti ja luoda uusia parisuhteita ja päinvastoin.
Pärjääminen työelämässä ja yhteisöissä
Työn tekeminen, harrastaminen, kansalaistoimintaan osallistuminen tai kouluttautuminen eivät näyttäytyneet tutkimuksessani saavuttamattomissa olevilta asioita. Tutkimukseni perusteella arvioin autisminkirjon lapsen yksinhuoltajilla olevan vahvaa ammattitaitoa ja halua toteuttaa itseään työn kautta. Työssä käyminen ei ollut mahdollista kaikille rajallisten voimavarojen takia. Työssäkäyville työn tekeminen ja työpaikalla pärjääminen vahvisti henkistä hyvinvointia, mutta vei voimavaroja muilta elämän osa-alueilta.
Tutkimukseni tulokset osoittavat perustarpeiden tyydyttämisen ja työssä sekä yhteisöissä pärjäämisen edellyttävän autismin kirjon lapsen yksinhuoltajalta vahvaa turvaverkkoa eli konkreettista hoitoapua sekä taloudellista tukea. Analyysini mukaan tuon turvaverkon voi luoda joko julkinen taho tai sukulaisuussuhteet. Olennaista olisi kuitenkin tuen luotettavuus eli joko pysyvät viranomaispäätökset tai vakaat ihmissuhteet. Tutkimukseni mukaan valitettavan usein nämä eivät toteutuneet.
Aineellinen-, henkinen- ja sosiaalinen pääoma
Aineellisen-, henkisen ja sosiaalisen pääoman kerääntyminen autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalle näyttäytyi tutkimukseni mukaan hyvin epätodennäköiseltä. Pääoman kerryttäminen olisi arvioni mukaan vaatinut perustarpeiden tyydyttämistä ja vankkaa asemaa työelämässä ja yhteisöissä eli edellyttänyt vahvaa ja toimivaa turvaverkkoa. Tutkimukseni mukaan autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla oli poikkeuksetta haasteita näillä elämän osa-alueilla.
Arvioni mukaan pääoman kerryttäminen olisi vaatinut lisäksi vahvaa persoonaa, jolla on hyvä paineensietokyky sekä tavoitehakuinen asenne elämään. Tulkintani mukaan autisminkirjon lasten yksinhuoltajilta ei puuttunut tätä ominaisuutta, mutta muut elämänalueet olivat liian raskaita energian ja vahvuuden riittämiseksi enää tälle pääoman kerryttämisen tasolle.
Kaiken kaikkiaan tutkimustulosteni perusteella autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla on siis suuria puutteita hyvinvoinnin kokemuksessaan. Nähdäkseni ihmisen perusluonne on kuitenkin eteenpäin pyrkivä ja näin ollen ihminen luo jatkuvasti jonkinlaisia tavoitteita joihin pyrkii, joko tietoisesti tai tiedostamatta. Autismin kirjon lapsen yksinhuoltajan elämä on vammaisen lapsen synnyttämisen ja eron myötä kokenut niin suuria perustarpeiden menetyksiä, että tavoitteet voivat tällaisessa elämäntilanteessa elävällä olla esimerkiksi vain riittävä uni, ruoka ja liikunta. Ihmisluonteen omaisesti tosin hyvinvoinnissaan jonkin tason saavutettuaan, ihminen luo itselle uuden tavoitteen ja lopulta voidaan päästä hyvin korkealle hyvinvoinnin kokemuksen tasolle.
Tähdellistä sosiaalityön tiedontuotannon kannalta on kuitenkin huomioida se, että yhteiskunta voi halutessaan tukea tässä haastavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten hyvinvointia paljon nykyistä paremmin keskittymällä siihen, että tukea annetaan riittävästi, oikea-aikaisesti ja pysyvyyttä ja jatkuvuutta painottaen.
Paula Huhtanen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan kokemuksia hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä.
Lähteet
-
-
- Linna, Sirkka-Liisa. 2004: Laaja-alaiset kehityshäiriöt. Teoksessa: Moilanen, Irma & Räsänen, Eila & Tamminen, Tuula & Almqvist, Fredrik & Piha, Jorma & Kumpulainen, Kirsti (toim.) Lasten- ja nuorisopsykiatria. Helsinki: Duodecim, 289–298.
- Korpela, Raija 2004: Autismi. Teoksessa: Sillanpää, Matti & Herrgård, Eila & Iivanainen, Matti & Koivikko, Matti & Rantala, Heikki (toim.) Lasten neurologia. Helsinki, Duodecim, 200–212.
- Nylander Lena 2010: Autismin kirjo aikuisikäisillä – kysymyksiä ja vastauksia. Autismi- ja Aspergerliitto Ry. Vantaa, 19.
- 4. http://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/tilastoja/perheet/yksinhuoltajaperheet_suomessa/ 3.3.2017 klo 9:27
-
(19)
Sosiaalityöntekijät lastenpsykiatrialla
Kun lapsi sairastuu psyykkisesti, on lapsen perheen tilanne haavoittuva. Vanhemmat kokevat syyllisyyttä, epäonnistumista, jopa häpeää. Tällöin lapsi ja perhe tarvitsevat ammattilaisilta hyvää hoitoa ja hyvää kohtaamista.
Lastenpsykiatrialla työskennellään moniammatillisessa tiimissä. Tiimiin kuuluvat lastenpsykiatrian erikoislääkäri, psykologi, psyko-, puhe- ja toimintaterapeutti, fysioterapeutti, sosiaalityöntekijä, sairaanhoitajat ja sairaalakoulun erityisopettaja. Tavoitteena on auttaa lasta ja perhettä selviytymään arkielämässä sekä tukea lapsen kasvua ja kehitystä. (1.) Lastenpsykiatrian sosiaalityöntekijän tavoitteena on selvittää perheen rakennetta ja toimintaa sekä käsityksiä lapsen ongelmista (2). Perheen tilanteesta kartoitetaan perheen elinolosuhteet, elämäntilanteet sekä perheen terveys ja vuorovaikutussuhteet (3).
Pro gradu-tutkielmassani tarkastelin sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuutta lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä. Sosiaalityöntekijä työskentelee toimintaympäristössä, jossa vallitsee vahva lääketieteellinen lähestymistapa. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kokivat tiimityöskentelyn mielekkäänä työmuotona, koska asiantuntijat täydentävät osaamisellaan toisiaan. Tällöin lapsi ja perhe saavat monipuolista hoitoa. Tiimityössä myös työryhmän tuki koetiin tärkeänä, koska asioita ei tarvitse selvittää yksin.
Erityisosaajina
Sosiaalityöntekijät kokivat tuovansa tiimiin kokonaisvaltaista yhteiskuntatietteellistä näkemystä perheen tilanteeseen. He tarkastelevat asioita lapsen ja perheen tulokulmasta muiden ammattilaisten tarkastellessa syvemmin lapsen psyykettä. Sosiaalityöntekijät hallitsevat monimutkaisen palvelujärjestelmän; tiedon lasta ja perhettä hyödyntävistä tukimuodoista, sosiaalilainsäädännöstä sekä lastensuojelullisista kysymyksistä.
Sosiaalityöntekijöiden täytyy olla tietoisia yhteiskunnan tilanteesta ja yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista. Työskentelyssään he huomioivat yhteiskunnan rakenteelliset tekijät ja niiden vaikutukset perheiden hyvinvointiin. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kertoivat, että esimerkiksi perheitä kohdannut työttömyys, taloudellinen niukkuus tai perheen jäsenen sairastuminen vaikuttavat osaltaan perheiden hyvinvointiin. Tutkimuksessani sosiaalityöntekijät myös kohtasivat monenlaisia perhemalleja: samaa sukupuolta olevia pareja lapsineen sekä uusioperheitä.
Sosiaalityöntekijät kokivat, että vaikeissa tilanteissa olevien perheiden kohtaamisissa erityisesti kuulemisen taito, empaattisuus ja positiivisen palautteen antaminen ovat merkityksellisiä asioita. Tiimityössä tarvitaan avointa ja toisia ammattilaisia kunnioittavaa keskustelua. Tärkeintä yhteistyössä on, että eri asiantuntijat uskaltavat rohkeasti tuoda esiin omia näkökulmiaan. Asiantuntijoiden välinen hyvä ja avoin kommunikaatio mahdollistaa lapselle ja perheelle hyvän hoidon.
Koulutuksesta kokemukseen
Sosiaalityön koulutus antaa perustan asiantuntijana toimimiseen. Sosiaalityöntekijät kokivat, että koulutus antaa kyvyn katsoa perheen tilannetta kokonaisuutena. Lisäksi vankka palvelujärjestelmäosaaminen antaa tietoa sosiaaliturvasta, palvelujärjestelmistä ja tarvittavista laeista. Nämä osaltaan tekevät sosiaalityön asiantuntijuuden erityiseksi lastenpsykiatrialla. Sosiaalityöntekijät tarvitsevat lastenpsykiatrialla työskentelyyn myös lisäkoulutusta lapsen fyysisestä ja psyykkisestä kehityksestä sekä lastenpsykiatrisesta diagnostiikasta.
Työ- ja elämänkokemus antoivat sosiaalityöntekijöille rohkeutta työskentelyyn sekä välineitä käsitellä vaikeita tunteita ja tilanteita. Tilannetaju, empaattisuus ja kuuntelemisen taito koetiin vahvuuksina.
Tavoitteena on, yhdessä moniammatillisen tiimin kanssa, antaa lapselle ja hänen perheelleen parasta mahdollista hoitoa. Laaja-alainen perheen tilannekartoitus, tietous palvelujärjestelmistä sekä hyvä vuorovaikutus tiimin jäsenten ja asiakasperheen kanssa kuuluvat tärkeänä osana sosiaalityöntekijän työhön.
Lastenpsykiatrialla sosiaalityöntekijöiden ammatillinen osaaminen on tärkeä osa tiimityötä. Oman pro gradu- tutkielmani avulla haluan laajemmin tuoda esille heidän tekemäänsä arvokasta työtä.
Linnea Karhumaa
Lapin Yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: Sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuus lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä 2017.
Lähteet
-
-
- Sosiaalityö lastenpsykiatrian alueella, monistetietopaketti. Painamaton.
- Sinkkonen, Jari 1999: Lastenpsykiatrinen diagnostiikka. Teoksessa Sinkkonen, Jari & Pihlaja, Päivi (Toim.): Ulos umpikujasta. WSOY – kirjapainoyksikkö. Porvoo, 167–186.
- Väänänen, Riitta 2013: Perheen rakenteen, dynamiikan ja arvojen merkitys lapsen psyykkiselle hyvinvoinnille. Väitöskirja. Kopijyvä. Kuopio.
-
(18)
Suomen kielen opetuksen merkitys turvapaikanhakijalle
Tilanne Suomessa oli syksyllä 2015 aikana monella tavalla ainutlaatuinen. Suomeen saapui huima määrä uusia maahanmuuttajia turvapaikanhakijoina (1).
Syksyllä 2015 perustettiin lyhyessä ajassa useita uusia vastaanottokeskuksia eri puolille maata samaan aikaan kun luonto oli valmistautumassa talvea varten, ilmat kylmenivät ja monet odottelivat jo ensilunta. Huolimatta siitä seesteisestä tunnelmasta minkä maan jäätyminen syksyisin yleensä meitä ympäröivässä luonnossa aiheuttaa, oli monessa vastaanottokeskuksessa käynnissä oma tiivis ja vinhasti pyörivä kuplansa, jonka sisällä hektinen arki hädin tuskin toimi kaikenlaisten puutteiden keskellä. Ihmisiä oli paljon ja tilat olivat ahtaita. Tuossa tilanteessa suomen kielen opetuksen alkamisella oli suuri merkitys, sillä se toi päiviin rakennetta ja antoi turvapaikanhakijoille toivoa niistä mahdollisuuksista, joita olivat tulleet uuteen maahan tavoittelemaan.
Pro gradu -tutkielmassani halusin päästä tarkemmin lähelle niitä merkityksiä ja kokemuksia, joita turvapaikanhakijat liittävät suomen kieleen, omaan äidinkieleensä ja kielitaitoon yleensä turvapaikkaprosessin ensivaiheissa. Olin kiinnostunut siitä, että mitkä ovat ne tarpeet, keinot ja mahdollisuudet, joita he yhdistävät kieleen ja uuden kielen oppimiseen?
Turvapaikanhakijat oleskelevat vastaanottokeskuksissa tai yksityismajoituksessa koko turvapaikkaprosessin ajan. Laki kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta (17.6.2011/746) sisältää pykälän (29§) työ- ja opintotoiminnasta. Asetuksen mukaan vastaanottokeskuksessa on järjestettävä työ- ja opintotoimintaa kansainvälistä suojelua hakevan ja tilapäistä suojelua saavan omatoimisuuden edistämiseksi. Työ- ja opintotoiminta tarkoittaa turvapaikanhakijan ja vastaanottokeskuksen laatimaa yhteistä toimintaohjelmaa, jonka mukaisesti turvapaikanhakija osallistuu esimerkiksi vastaanottokeskuksen siivoamiseen ja kunnostamiseen tai suomen, tai ruotsin kielen opiskeluun. Kieliopinnot ovat osa laissa säädettyä työ- ja opintotoimintaa ja niiden järjestäminen kuuluu vastaanottokeskukselle. Tarkoituksena on tukea turvapaikanhakijan itsenäisen elämän aloittamista sen jälkeen, jos hän saa luvan jäädä Suomeen (2).
Keräsin aineistoni pro gradu -tutkielmaani varten haastattelemalla vastaanottokeskuksessa asuvia afganistanilaisia turvapaikanhakijoita, jotka olivat aloittaneet suomen kielen opiskelun vastaanottokeskuksessa oleskelun aikana ja osallistuneet vastaanottokeskuksen työ- ja opintotoimintaan. Pisimpään Suomessa oleskelleista haastateltavistani olivat olleet Suomessa noin 9 kuukautta. Muut olivat tulleet noin 4-5 kuukautta sitten.
Kielitaito yhdistyi tässä tutkimuksessa valtaistumiseen. Valtakielen oppiminen mahdollistaa autonomisuuden. Autonomisuus ja sen saavuttaminen, voidaan nähdä valtaistumisen ydinajatuksena (3). Autonomisuus ja itsenäisyys liittyvät subjektiuden vahvistumiseen sekä hallinnan ja pystyvyyden tunteen kasvamiseen. Riippuvuuden ja riippumattomuuden, hallinnantunteen ja holhouksen ristiriidat punoutuvat jokaisen turvapaikanhakijan elämänkulkuun. Mahdollisuudet sosiaalisen muutokseen aikaansaamiseksi ovat rajoittuneet sekä sosiaalisesti että lainsäädännön kontrolloimana. Tällaisessa tilanteessa kielitaito voidaan ymmärtää subjektiuden vahvistumisen ja valtaistumisen liikkeelle panevana voimana.
Muutos kohti parempaa on valtaistumisen käsitteeseen yleisesti liitetty näkökulma. Turvapaikanhakijoiden kokemukset suomen kielen opiskelusta olivat pääosin positiivisia. Suomen kielen opiskelu nähtiin välineenä, jonka avulla kiinnittyä yhteiskuntaan ja oppia uuden maan kulttuuria, tapoja ja sääntöjä. Motivaatio suomen kielen opiskeluun kumpusi toiveesta saada aikaan muutos parempaan suuntaan omassa tilanteessa. Tärkeimpiä kielitaidon kautta tavoiteltavia asioita turvapaikanhakijoiden mielestä olivat status, tieto, turvallisuus ja sosiaaliset kontaktit. Kielitaito tuotti myös arvostusta ja aseman parantumista turvapaikanhakijan omassa sosiaalisessa elinpiirissä. Kaikilla haastateltavilla oli lisäksi suuri halu päästä osaksi suomalaista yhteiskuntaa suomen kielen oppimisen kautta. Suomalaista koulutusta kunnioitettiin ja halu opiskella oli korkea sekä miehillä että naisilla.
Puhuttaessa valtaistumisesta joudutaan väistämättä keskustelemaan myös vallan käsitteestä. Valta on monimuotoisesti jäsentyvien prosessien ja sosiaalisen kanssakäymisen seurauksena syntyvä tuote. Periaatteessa kukaan ei omista valtaa, mutta se on läsnä joka paikassa. Se on sosiaalisesti jaettu aktiivinen ilmiö, joka tulee näkyväksi ihmisten luomissa struktuureissa ja sovituissa normeissa. Sitä annetaan, se luovutetaan ja ansaitaan. Valta sisältää aina mahdollisuuden kontrolloida, rajoittaa ja asettaa erilaiset ihmiset ja ryhmät toisiaan vastaan (4).
Valta voidaan jaotella yhteiskunnan eri areenoilla ylivaltaan (power over), toimintavaltaan (power to) ja jaettuun valtaan (power with). Ylivalta on autoritääristä ja hierarkiaan liittyvää valtaa. Ylivalta on kaksinapainen, sillä sitä joko omistaa tai ei omista. Toimintavalta on hienovaraisempaa ja siihen liittyy mahdollisuus saada aikaan toivottu tulos joko suoraan tai välillisesti. Jaettu valta taas nähdään ylivallan haastajana, jossa valta saavutetaan yhteistoiminnan kautta (5). Yhteiskunnallisen vallan lisäksi on olemassa myös henkilökohtaista valtaa (personal power), joka tarkoittaa yksilön henkilökohtaista kykyä vaikuttaa omaan ympäristöönsä (6).
Kielitaito yhdistyi turvapaikanhakijoiden kertomuksissa vallan eri tasoihin. Kielitaito näkyi ylivallan (power over) välineenä käyttää totaalista valtaa ja tilanteissa, joissa turvapaikanhakijat toivoivat pääsevänsä osallisiksi jaetusta vallasta (power with). Turvapaikanhakijat kertoivat esimerkiksi siitä, miten kielitaitoa voidaan käyttää ylivallan työkaluna jonkin ryhmän alistamiseksi oman toimintavallan alaisuuteen. Toisaalta kielitaidon avulla voidaan myös luoda kontakteja. Kontaktit muihin ihmisiin mahdollistivat turvapaikanhakijoiden mielestä pääsyn jaetun vallan piiriin. Jaettu valta on ikään kuin ylivallan vastakohta ja tarkoittaa tasa-arvoista sosiaalista valtaa, eli valtaa toimia yhdessä muiden kanssa tasa-arvoisina kumppaneina (7).
Vallan tasoihin liitetään yleensä lisäksi suostutteluvalta (power to), mutta se ei tullut kovinkaan selvästi aineistossa esille. Ehkä tämä johtui siitä, että suostutteluvalta eli toimintatavalta liittyy niin tiukasti kielitaidon hallitsemiseen, eikä sitä voida käyttää sellaisen yksilön kohdalla, jolla tätä taitoa ei ole. Tai jos käytetäänkin, niin silloin joudutaan turvautumaan tulkin apuun. Voi olla myös, että suostutteluvalta liittyy enemmän viranomaisen toimintaan ja hänen pyrkimyksiinsä saada aikaan asiakkaan tilanteessa muutosta. Silloin se ei tule esille asiakkaan puheessa, vaan pikemminkin viranomaispuheessa. Suostutteluvallalla tarkoitettiin siis toimintavaltaa, jossa toivottua tulosta tavoitellaan suoraan tai välillisesti. Henkilökohtainen valta (personal power) taas nousi turvapaikanhakijoiden keskuudessa kielitaidon oppimisen kautta tavoiteltavaksi ja saavutettavaksi voimaantumisen muodoksi. Tulosten mukaan kielitaidolla oli myös ideologinen tehtävä. Kielitaito nähtiin nimittäin mahdollisuutena parantaa ei vain omaa elämää, mutta myös ympäristön tilaa ja muiden ihmisten elämää.
Sosiaalityön ympäristöissä kohdataan enenevissä määrin asiakkaita, joiden suomen kielen taito on puutteellinen tai, jotka eivät jaa viranomaisten kanssa lainkaan yhteistä kieltä. Kielitaitoon ja kielitaidottomuuteen on näissä tilanteissa hyvä muistaa kiinnittää huomiota. Sosiaalityöntekijän on tärkeä ymmärtää kielitaitoon liittyviä eri merkityksiä ja, että maahanmuuttoon, turvapaikkaprosesseihin, uuteen maahan ja kulttuuriin sopeutumiseen liittyy paljon eritasoisia tilanteita, joiden kaikkien alkujuuri näyttäisi palautuvan kielitaitoon. Kieli on hienovarainen vallankäytön väline ja avain niin moneen lukkoon, että sitä ei voida sivuuttaa kevyin perustein. Jos yhteistä kieltä ei asiakkaan kanssa löydy, olisi tärkeää tukeutua tulkkipalveluihin hyvin matalalla kynnyksellä.
Susanna Omori
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Melkein kaikki ongelmat ratkaistuu suomen kielellä” – Kielitaito turvapaikanhakijan valtaistumisen väylänä.
Lähteet
-
-
- Turvapaikanhakijoita saapui viimevuonna ennätysmäärä 2016: Sisäministeriö (2016). http://www.intermin.fi/fi/maahanmuutto/turvapaikanhakijat.
- Rontu, Kaisa & Ruunaniemi, Katja 2014: Vastaanottokeskusten opintotoiminnan suunnitelma. https://rednet.punainenristi.fi/node/27017
- Borodkina, Olga & Törrönen, Maritta & Samoylova, Valentina 2013: Empowerment as a current trend of social work in Russia. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering Social Work: Research and Practice. Palmenia Centre for Continuing Education. University of Helsinki, 22-35.
- Jan Fook 2002: Social Work, Critical Theory and Practice. London: SAGE Publications Ltd.
- Hokkanen 2009: Empowerment valtaistumisen ja voimaantumisen dialogina. Teoksessa Mäntysaari, Mikko & Pohjola, Anneli & Pösö, Tarja (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS- kustannus, 315-337.
- Neath, Jeanne & Schriner, Kay 2998: Power to people with disabilities: Empowerment issues in employment programming. Disability & Society 13 (2) 217-228.
- Neath & Schriner 1998, 218; Hokkanen 2009, 326.
-
(17)
Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit
Kannabiksen viihdekäyttö on sellainen asia, josta jokaisella on varmasti oma mielipiteensä. Nämä mielipiteet ovat jakautuneet lähinnä kahteen: puolesta tai vastaan. Koska halusin päästä niin sanotusti ilmiön taakse, pro gradu -tutkielmani käsittelee kannabiksen viihdekäytölle luotuja merkityksiä, ja näiden kautta kannabiksen viihdekäyttäjille rakentuvia identiteettejä. Kannabis on tällä hetkellä käytetyin laiton huume Suomessa (1), mikä tekee tutkielmasta ajankohtaisen. Aineistona toimii City-lehden Suuri huumeraportti ja sen kommenttiosio.
Huumeiden viihdekäyttö on vapaa-ajalla tapahtuvaa, hallinnassa olevaa huumeiden käyttämistä, jonka seuraukset koetaan lähinnä myönteisiksi (2). Tutkimuksessani näen viihdekäytön juuri tällä tavalla. Viihdekäytön yleistymiseen taas ovat vaikuttaneet esimerkiksi kansainvälinen klubikulttuuri, yksilönvapauden korostaminen, suorituskeskeisyyden lisääntyminen, huumeiden saatavuuden paraneminen sekä nuorten ja aikuisten ajatusmaailmojen välille kasvanut kuilu (3).
Kannabiksen viihdekäytön puolustajien rakentamat identiteetit antavat kannabiksen viihdekäyttäjistä positiivisen kuvan. Kelvollinen pössyttelijä on kuin kuka tahansa muukin niin sanotusti hyvä kansalainen siinä mielessä, että he ovat hyvin toimeentulevia ja tekevät osansa yhteiskunnan toimimisen eteen. Kannabiksen viihdekäyttäjä voi samalla kuitenkin tuntea erilaisuuden tunnetta sellaisiin ihmisiin verrattuna, jotka eivät ole viihdekäyttäjiä. Tällöin viihdekäyttäjälle rakentuu yhteiskuntakriittisen pössyttelijän identiteetti, sillä kannabiksen käyttö on maassamme laitonta, ja tämä voi aiheuttaa viihdekäyttäjissä kritiikkiä yhteiskuntaa, lakia ja lainsäätäjiä kohtaan.
1960-luvun hippiyteen yhdistin etenkin rauhaa ja rakkautta jakavan pössyttelijän, sillä molemmista löytyy samanlaisia piirteitä. Rakkaudella tarkoitetaan sitä, että jokaista elävää olentoa tulee rakastaa, ja rauha viittaa ihmisen sisäiseen mielentilaan, suvaitsevaisuuteen ja sopusointuun (4). Luonnon huomioiminen, rakkaus ja sisäisen maailman muutokset ovat myös joillekin nykyajan viihdekäyttäjistä tärkeitä kannabiksen käytön merkityksiä. Luonnon rakastaminen oli myös 1980-luvun Vihreälle liitolle tärkeää, josta myöhemmin muodostui nykyisinkin tuntemamme Vihreä puolue. Vihreän liiton juuret voidaan muiden 1970-80 lukujen uusien yhteiskunnallisten liikkeiden tavoin jäljittää yleiseen nuorisokulttuurin nousuun sekä hippiliikkeeseen (5). Tarkoitus ei ole yleistää, vaan kiinnittää huomio eri vuosikymmeninä tapahtuneiden asioiden ja ilmiöiden yhteyksiin ja herättää ihmisissä ajatuksia. Oikeuksiaan puolustava pössyttelijä vetoaa yksilön vapauteen tehdä omat valintansa elämässä, kunhan ne eivät aiheuta vahinkoa toisille ihmisille. Yksilön korostaminen ei liene koskaan ollut enemmän voimissaan kuin nyt, ja tähän viittaavaa retoriikkaa on nähtävissä selkeästi esimerkiksi poliittisten puolueidemme periaateohjelmissa – etenkin taas Vihreiden ja Vasemmiston.
Kannabiksen viihdekäytön vastustajien puheenvuoroista löydettävät identiteetit eivät taas anna kannabiksen viihdekäyttäjistä laisinkaan positiivista kuvaa. Heille rakentuvat nistin ja lainrikkojan identiteetit. Kannabiksen viihdekäyttäjä ei ole millään tavalla erilainen muista laittomien huumeiden käyttäjistä, ei edes riippuvaisista ongelmakäyttäjistä. Vastustajat pistävät kaikki huumeet samaan kategoriaan, joten myös huumeita käyttävät ihmiset niputetaan yhteen. Lainrikkojan identiteetti rakentuu sellaisten annettujen merkitysten kautta, jotka tekevät kannabiksen käytöstä rikollista toimintaa. Jossakin vaiheessa kannabiksen viihdekäyttäjästä saattaa tulla yhteiskunnallinen ongelma siinäkin mielessä, että vastustajat joutuvat verorahoistaan maksamaan heidän päihdehoitonsa.
Kannabiksen viihdekäyttäjissä tuntuu olevan tutkimuksen mukaan toisaalta elementtejä hippiliikkeestä, mutta samalla nykyajan yhteiskunnan etenkin yksilönvapauteen liittyvät arvot yhdistyvät tähän. Vaikka tarkoitus ei ole yleistää, on kuitenkin sosiaalityöntekijällekin hyödyllistä tietää mitä kannabiksen viihdekäytön taustalla saattaa mahdollisesti olla, sillä ilmiö tulee todennäköisesti vain kasvamaan.
Jenni Tuominen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan ”Hyvä, paha pössyttelijä” – Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit.
Lähteet
1. Partanen, Juha 2002: Huumeet maailmalla ja Suomessa. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka. Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 13-37.
2. Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Salasuo, Mikko 2004: Huumeet ajankuvana – huumeiden viihdekäytön kulttuurinen ilmeneminen Suomessa. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi.
3. Allaste, Airi-Alina 2006: Drug Cultures in Estonia – Contexts, Meanings and Patterns of Illicit Drug Use. Tallinn University Press. Tallinna, Viro; Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Parker, Howard & Aldrigde, Judith & Measham, Fiona 1998: Illegal leisure – the Normalization of Adolescent Recreational Drug Use. Routledge. Great Britain.
4. Tarvainen, Veikko 1993: 60-luvun kapina. Like. Helsinki.
5. Mickelson, Rauli 2015: Suomen puolueet. Vapauden ajasta maailmantuskaan. Vastapaino. Tampere.
(16)
Isyys eron jälkeen
Eroa ei tule nähdä pelkästään huonona asian lapsen elämässä. Vaikka vanhemmat eroavat toisistaan ja parisuhteesta, ero ei päätä vanhemmuutta. Ero muovaa kuitenkin arkea, rooleja ja suhteita. Suhde lapseen ja lapsen etu voivat nousta eron seurauksena vanhempien huomion keskiöön.
Tutkimuksessani isien kokemus isyydestä eron jälkeen oli alkuun hämmentävää ja hieman pelottavaa. Ero toi uudenlaista vastuunottamista. Isyys koettiin tärkeäksi ja isät halusivat olla lastensa elämässä aktiivisesti mukana. Isät kokivat, että jos yhteistyö lapsen äidin kanssa toimii, tapaamiset lapsen kanssa järjestyvät hyvin. Isät kokivat keskinäisen yhteistyön ja hyvän vuorovaikutuksen vahvistavan lapsen etua ja asemaa. Isät kokivat, että eron jälkeen keskinäistä puhetta ja keskustelua oli tullut enemmän lapsen ja hänen äidin kanssaan.
Kuka huolehtii, ettei vanhempiensa eron kokenut lapsi, joudu itse huolehtimaan oikeudestaan tavata isäänsä?
Vanhempien eron jälkeen lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa ja vanhemmilla velvollisuus huolehtia yhdessä lapsesta. Tutkimuksessani isät toivoivat lapsen tapaamisia enemmän. Toivettaan he eivät useinkaan rohjenneet esittää lapsen äidille tai viranomaiselle. Isät eivät he halunneet nostaa asiaa esille äidin kanssa, jotta sovitut tapaamiset eivät peruuntuisi. He eivät halunneet painostaa lastensa äitiä ja korostivat, että äidin ja lapsen hyvinvointi nivoutuvat kiinteästi toisiinsa.
Lastenvalvoja on tavallisesti ensimmäinen viranomainen keneen vanhemmat ottavat yhteyttä erotilanteessa. Ensimmäisellä tapaamisella vanhemmilla voi olla jo jonkinlainen suunnitelma, miten he aikovat huolehtia lapsesta. Lastenvalvojan rooli on tärkeä eroauttamistyössä, tästä syystä vanhempien ja lastenvalvojan ensitapaamiseen tulisikin varata riittävästi aikaa. Lastenvalvojan tehtävänä eroauttamisessa on nostaa lapsen asema keskiöön, sekä tarvittaessa neuvoa ja ohjata heitä muihin eroauttamispalveluihin.
”Turboahdettu tapaamisaikaa”
Tutkimuksessani isät kokivat, että heidän ja lasten väliset tapaamisajat olivat liian lyhyitä. He kokivat, että yhdellä tapaamiskerralla oli niin paljon tehtävää ja puhuttavaa, että aika ikään kuin loppui kesken. Isät eivät kuitenkaan halunneet, että tapaamistilanteet olisivat suoritustilanteita, vaan he pyrkivät luomaan niistä rentoja yhdessäolon hetkiä. Isät eivät halunneet kilpailua, siitä kumman luona lapsi viihtyy paremmin vaan isät halusivat elää tavallista lapsiperheen arkea lastensa kanssa.
Tutkimuksessani nousi esille, kuinka isät olisivat kaivanneet eron jälkeisiin ensitapaamisiin jonkinlaista valmennusta, ohjeistusta tai vertaistukea. ”Kukaan ei kertonut eikä valmistanut minua ensi tapaamiseen. Ilmassa oli paljon kysymysmerkkejä sekä molemmin puoleista jännitystä”.
Anita Tervo
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkielmaan: ”Tyhjäksi puserrua aikaa”, Isä – lapsi suhde eron jälkeen.
(15)
Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena
Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena Lastensuojelun edunvalvonnasta säädetään lastensuojelulain 22§:ssä. Pykälä on lapsen asioista vastaavaa sosiaalityöntekijää velvoittava, mutta vielä toistaiseksi huonosti tunnettu tai ainakin harvoin käytetty lapsen osallisuutta korostava lainkohta. Lapsilla ja nuorilla on kuitenkin hyvin positiivisia kokemuksia edunvalvontaprosesseista, joissa edunvalvoja on kulkenut lapsen rinnalla jopa useiden vuosien ajan.
Tieto edunvalvontamääräyksestä tulee lapselle ja nuorelle usein yllätyksenä, eikä heillä ole tietoa edes siitä, mitä edunvalvonta on, kuka sitä on hakenut ja miksi, kuka heidän edunvalvojansa on, mitä edunvalvoja tekee ja mitä edunvalvonta lapselle ja nuorelle merkitsee. Hyvin epäselvästä ja aikuisjohtoisesta lähtötilanteesta huolimatta edunvalvontaprosessi kokonaisuudessaan merkitsee lapselle ja nuorelle pysyvän, luottamuksellisen ja tärkeän ihmissuhteen syntymistä aivan vieraan aikuisen ihmisen kanssa.
”Ei ois tullu kuulluksi ilman edunvalvojaa”
Lastensuojeluprosessi ja etenkin siihen liittyvät erilaiset päätöksentekotilanteet näyttäytyvät lapselle ja nuorelle epäselviltä, osittain jopa kaoottisilta. Edes edunvalvojan mukana oleminen ei poista epämääräisyyden ja hallitsemattomuuden tunnetta lapsilta ja nuorilta. Lapsen ja nuoren osallistumisen mahdollisuudetkaan omassa asiassaan eivät ole itsestään selviä. Edunvalvoja pystyy kuitenkin omalla toiminnallaan tukemaan lasta oman mielipiteen muodostamisessa sekä huolehtimaan siitä, että lapsi ja nuori tulee kuulluksi joko suoraan tai edunvalvojansa kautta.
Edunvalvojan tehtävä on kaksijakoinen: hänen tulee tuoda esille lapsen ja nuoren mielipide häntä koskevassa päätöksenteossa, mutta muodostaa myös oma mielipiteensä siitä, mikä ratkaisu olisi lapsen edun mukainen. Tämä kaksoisrooli ei kuitenkaan heikennä lapsen ja nuoren sekä edunvalvojan välistä luottamusta. Tärkeintä on yhteinen keskustelu eri näkemyksistä molemminpuolisen ymmärryksen lisäämiseksi.
”No se niinku selvensi mulle niitä asioita”
Lapset ja nuoret kuvailevat edunvalvojaa sanoilla sanansaattaja, asioiden hoitaja ja kartalla olija. Sanansaattajan roolissa edunvalvojan tehtävänä on pitää esillä ja viedä eteenpäin lasten ja nuorten asioita ja mielipiteitä. Asioita hoitaessaan edunvalvojat esimerkiksi osallistuvat epävirallisiin kohtaamisiin ja arkisten asioiden hoitamiseen. Toiminta määräytyy pitkälti lasten ja nuorten tarpeiden ja toiveiden mukaan. Edunvalvoja on myös ”kartalla olija”, joka tuntee lapsen ja nuoren vuosien ajalta, luo häneen pysyvän, tärkeän ja luottamuksellisen ihmissuhteen, tietää ja tunnistaa lapsen ja nuoren tarpeet ja toiveet, puhuu lapsen puolesta ja vie hänen sanaansa eteenpäin viranomaisille ja muille lapsen asioissa työskenteleville ammattilaisille. Kartalla olija pystyy hoitamaan tehtäväänsä tapaamalla lasta ja nuorta säännöllisesti.
”Lähheinen ja luottamuksellinen suhde”
Edunvalvojan sekä lapsen ja nuoren välinen suhde rakentuu hitaasti kohtaamisten, keskusteluiden ja vapaan yhdessäolon kautta. Edunvalvontasuhteet ovat usein vuosien mittaisia, jolloin edunvalvojan pysyvyys sekä säännölliset tapaamiset ovat merkittäviä tekijöitä suhteen rakentumiselle. Huostaanotetuilla lapsilla on usein takanaan katkenneita ihmissuhteita, epävarmuutta ja menetyksiä. Edunvalvonta mahdollistaa lapselle ja nuorelle pysyvän ihmissuhteen edunvalvontamääräyksen ajaksi. Pysyvyyden lisäksi edunvalvojalla on todellisia, lakiin perustuvia mahdollisuuksia vaikuttaa lapsen ja nuoren lastensuojeluprosessiin ja sitä kautta heidän arkielämäänsä.
Jokaisella lapsella on lain suoma oikeus edunvalvojaan, mikäli edunvalvontamääräyksen kriteerit täyttyvät. Todellisuudessa edunvalvojan tarpeen arvioiminen ja hakeminen jää usein yksittäisen sosiaalityöntekijän vastuulle. Kiireellisimpien asioiden vuoksi edunvalvonnan hakemiseen liittyvä arviointi ja keskustelu lapsen kanssa voi helposti unohtua. Lapselle ja nuorelle tulisi kertoa edunvalvonnasta, jotta hän osaisi tarvittaessa myös itse vaatia edunvalvojan hakemista.
Edunvalvonnasta huolimatta lastensuojeluprosessia kokonaisuudessaan tulisi selkiyttää. Lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän tehtävänä on varmistua siitä, että asiakkaana oleva lapsi tai nuori on tietoinen omasta tilanteestaan ja siihen liittyvistä toimenpiteistä. Hänelle tulee myös perustellusti kertoa, keitä henkilöitä hänen asiassaan on mukana ja mitkä ovat heidän roolinsa. Lastensuojeluprosessin selkiyttämisen lähtökohtana on varmistaa, että lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä kohtaa asiakkaana olevia lapsia ja nuoria riittävän usein oppiakseen tuntemaan heidät ja heidän tarpeensa.
Myös edunvalvontatyöskentelyä voidaan kehittää entistä lapsilähtöisemmäksi. Vaikka lapset ja nuoret kokevat edunvalvonnan toimivana ja tärkeänä toimintana, edunvalvojat eivät ole voineet työskentelyllään poistaa lapsilta lastensuojeluprosessiin liittyvää epäselvyyttä. Edunvalvojan tulisi vielä selkeämmin kertoa lapselle ja nuorelle lastensuojeluprosessin vaiheista ja niihin vaikuttavista tekijöistä. Edunvalvojan tulee myös huolehtia siitä, että aikuisjohtoisissa tilanteissa asiat käsitellään lapsen kielellä selkeästi ja ymmärrettävästi.
Pilvikki Harju
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Meillä tuli semmonen hyvä suhde” Lasten ja nuorten kokemuksia lastensuojelun edunvalvonnasta.
(14)
Päihdeäiti haluaa rakastaa lapsensa ehjäksi
”Sillai käyny läpi oman lapsuuden surua siitä, ett ei oo ite voinu olla lapsi…Lähinnä ne päihteet on ollu mulle semmonen selviytymiskeino jotenki..”
Erilaiset käyttäytymis- ja käsitysmallit siirtyvät sukupolvelta toiselle ja päihdeongelmat aiheuttavat tutkimusten mukaan tähän erityisen riskin (1). Tutkimukseni tarkoitus oli kuvata haastateltujen äitien näkemyksiä siitä, kuinka heidän oma päihteiden käyttönsä oli vaikuttanut heidän lastensa elämään. Tarinaan hiipi kuitenkin kuin huomaamatta sivujuonne. Äitien tarinoissa tuli kuuluviin, kuinka heidän vanhempiensa päihteiden käyttö äitien omassa lapsuudessa oli vaikuttanut siihen, millaiseksi heidän elämänsä oli muodostunut. Tämän juonipolun osuus korostui osaltaan myös metodologisten valintojeni vuoksi; narratiivisuus tutkimusotteena nosti äitien omat tarinat lapsista tuotettujen tarinoiden rinnalle. Myös näistä äideistä tuli näkyviin lapsi, jonka elämään vanhemman päihteiden käyttö oli jättänyt jälkensä.
Jokaisen päihdeongelmaisen äidin tilanne on omanlainen, joten stereotypioiden luominen päihdeäideistä voi olla kyseenalaista. Tärkeä on kuitenkin ymmärtää mistä lähtökohdista päihdeäidit usein vanhemmuuttaan rakentavat. He ovat poikkeuksellisen usein kokeneet omassa lapsuuden-perheessään vaikeuksia ja turvattomuutta. (2). Tämä korostui myös kuulemissani äitien tarinoissa. Osalla tutkimukseni äideistä oli lapsuudenkokemuksena myös seksuaalista hyväksikäyttöä tai väkivaltaa. Lapsena kaltoinkohdeltu ei ehkä aikuisena kykene luomaan turvallista kiintymyssuhdetta omiin lapsiinsa. Tämä lisää taas riskiä oman lapsen kaltoinkohtelulle ja ongelmien siirtymiselle seuraavaan sukupolveen. (3).
Päihteilevällä äidillä ei itsellään ole useinkaan ollut minkäänlaista äidin mallia. Siksi hän voi olla kuin imuri, imeä kaikesta vähän yrittäen olla kaikin tavoin kuvittelemansa ihanneäidin mukainen. Hän haluaisi olla pullantuoksuinen äiti, mutta hänellä ei ole keinoja toteuttaa sitä. Elämä on ennemminkin selviytymistaistelu. Päihdeäidit joutuvatkin usein turvautumaan oman lapsuuden taustansa ja omien hoivakokemustensa vuoksi puutteellisiin vanhemmuuden keinoihin (2).
Kiistatonta on, että vanhemman päihteiden käytön haitat lapselle ovat usein pitkäaikaisia. Lapsen varhaiset kokemukset voivat vaikuttaa hänen biologiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen kehitykseensä kriittisellä tavalla. (1). Tarinoissaan äidit näkivät äitiydessään kuitenkin myös hyvää. He rakastivat lapsiaan äärettömästi ja antoivat lapsille rakkautta ja läheisyyttä, syliä, halauksia ja pusuja.
Vaikea menneisyys jättää vanhemmuuteen särönsä, mutta äidin hakiessa apua ja asettuessa menneisyyden ja vuorovaikutuksen työstämiseen, hän voi löytää itsestään uusia äitiyden puolia ja sitä myötä uudenlaisen tavan olla lapsen kanssa (4). Äidin raitistuminen toi tarinoissa lasten elämään pysyvyyttä ja äidit olivat eri tavoin lapsilleen läsnä kuin aiemmin. Päihteettömyyden myötä äideillä oli mahdollisuus alkaa pohtimaan ja käsittelemään kipeitä asioita, eheyttämään myös itseään.
”Vaikka päihdeongelmaisen äidin rakkaus ei ole vastuullista, mutta se on rakkautta. Ei oo vastuullista vanhemmuutta, mutta rakkaus on olemassa ja se on sille lapselle tärkeätä. Ett vaikka äiti ei asu mun kanssa, niin se rakastaa minua, se pitää ehjänä sen lapsen.
Katja Salminen-Lahtinen
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Rakkaus pitää ehjänä?” Äitiys ja päihteet –äitien narratiiveja lastensa elämästä.
Lähteet
Holmila, Marja & Bardy Marjatta & Kouvonen Petra 2008: Lapsuus päihdeperheessä ja kielteisen sosiaalisen perimän voittaminen. Yhteiskuntapolitiikka 73 (4) , 421-432. (1)
Savonlahti, Elina & Pajulo, Marjukka & Piha, Jorma 2003: Päihdeäidit, vauvat ja varhainen vuorovaikutus. Teoksessa Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko & Tamminen, Tuula (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki. 327–337. (2)
Mennen, Ferol E. & O’Keefe, Maura 2005: Informed decisions in child welfare: The use of attacment theory. Children and Youth Services Review (27), 577-593. http://ac.els-cdn.com/S0190740904002440/1-s2.0-S0190740904002440-main.pdf?_tid=117b9aea-c753-11e5-982c-00000aab0f27&acdnat=1454159709_ca291e7cedba8c7d3286e696515903d5. (3)
Siltala, Pirkko 2003: Traumatisoitunut vanhemmuus ja varhainen vuorovaikutus.Teoksessa
Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko & Tamminen, Tuula (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki.268-282. (4)
(13)
Terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus
”…niin tuossahan tuo istuu ja jutellaan ongelmista, niin kuin sellaisista mitä on tapahtunut ja sun muuta, se lisää ymmärrystä” Asiakkaan käsitys terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuudesta.
Pro gradu –tutkielmani käsittelee terveyssosiaalityön asiantuntijuutta, jota tehdään terveydenhuollon organisaatiossa. Erään työntekijän kuvaus: ”Monesti tarvitaan tietoa toimeentulosta ja sosiaalityöntekijä tietää niistä parhaiten, joo ne sillai niin kuin ohjaa ja neuvoo. Ne tietää myös asumiseen liittyvistä tuista. Monet asiakkaat ovat veloissa ja tarvitsevat apua myös velkojen hoitoon. Sosiaalityöntekijä voi auttaa tällaisissakin asioissa.”
Mitä terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus on asiakastyöskentelyssä?
Terveyssosiaalityöntekijän työ käsittää terveyden ja sosiaalisuuden edistämistä ja ylläpitämistä. Kokonaisvaltainen näkemys sairaudesta ja sen vaikutuksista sosiaalisuuteen ovat terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuuden keskiössä. (1). Terveyssosiaalityön asiantuntijuus edellyttää: hyviä vuorovaikutustaitoja, voimaannuttavaa työotetta, neuvontaa ja ohjausta psykososiaalisen työotteen lisäksi.
Vuorovaikutus on kohtaamista, jossa osallistujat tuottavat ja jakavat sekä tulkitsevat merkityksiä yhdessä. Hyvään vuorovaikutukseen päästään kuuntelemisen taidolla, tunnetaidoilla ja kyvyllä ymmärtää eri-ikäisten asiakkaiden todellisuutta. Hyvä vuorovaikutus sisältää kyvyn antaa tukea, ylläpitää keskustelua ja reflektoida kuulemaansa. Psykososiaalisella lähestymistavalla haetaan syvällisempää ymmärrystä asiakkaan ajattelusta, tunteista ja hänen toiminnastaan. Tällä pyritään muutoksen aikaansaamiseen asiakkaan elämässä. Neuvonnalla ja ohjauksella pyritään saattamaan asiakas oikeiden palveluiden ja tukien piiriin.
Mitä on terveyssosiaalityöntekijän moniasiantuntijuus?
Moniasiantuntijuus terveyssosiaalityössä käsittää työryhmä- ja verkostotyöskentelyn sosiaaliturva- ja lainsäädäntöasiantuntijuuden, työ kehittämisen ja haasteet. Terveyssosiaalityöntekijä tarvitsee laajan tietopohjan lainsäädännöstä, sosiaalipalveluista ja sosiaaliturvasta. Terveyssosiaalityöntekijä työskentelee usein moniammatillisissa työryhmissä asiakkaiden verkoston kanssa, johon kuuluvat perhe, lähipiiri ja viranomaiset. Työn kehittämisessä ja haasteiden voittamisessa painotetaan terveyssosiaalityön asiantuntijuuden esille tuomista muille ammattiryhmille ja hallinnolle.
Katri Herala
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan ”Ne etsivät ratkaisuja yhdessä asiakkaan kanssa.” Terveyssosiaalityön asiantuntijuutta määrittämässä.
Lähteet
-
-
- Lindén, Mirja 1999: Terveydenhuollon sosiaalityö moniammatillisessa toimintaympäristössä. Sosiaali- ja terveysalan kehittämiskeskus. Raportteja 234. Helsinki: Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus.
-
(12)
Vuorovaikutus vaikuttaa – Rikoksia tehneiden tukeminen rikoksista irrottautumisen prosessissa
”Mä olin vapautunut muovipussin kanssa” –toteamus on käytännössä monelle totta. Vankeudesta vapautumisen vaiheessa yksilö on uuden edessä halutessaan suunnistaa rikoksettomaan elämään.
Rikoksista irrottautuminen on monisyinen prosessi, johon vaikuttavat useat eri tekijät. Siinä yksilön saamalla vuorovaikutuksellisella tuella on keskeinen merkitys. Erityisen riskialttiissa tilanteessa ovat tuomion suorittamisen jälkeen vapautumisen vaiheessa he, joilla ei ole rikoksista irrottautumista tukevaa omaa sosiaalista verkostoa.
Rikoksia tehneiden elämänhistoriassa on usein monenlaisia kasautuneita huono-osaisuuteen liittyviä tekijöitä ja rikolliseen käyttäytymiseen johtaneet kehityskulut ovat alkaneet jo varhain. (Timonen 2009, 3-4, 55-89. Blomster & Muiluvuori 2011, 148-150. Elonheimo 2010, 51-52, 56-57). Yksilön toimintaan vaikuttavat sekä yksilölliset tekijät että sosiaaliset tekijät laajemmin aina yhteiskunnan rakenteisiin saakka. Syrjäytymisen kehästä ulospääseminen ei ole helppoa rikoksista saadun tuomion suorittamisen jälkeen (Kyngäs 2000, 15, 38, 41-45. 230-231, 234, 240).
Leimasta eroon ja eteenpäin
Rikollisen leimaa on vaikea karistaa. Rikoksista irrottautumiseen liittyy vaihe, jossa rikoksentekijä luo uudestaan identiteettiään. Tälle vaiheelle on ominaista, että rikostaustan omaava alkaa mieltämään itsensä ei-rikoksentekijänä. (Viikki-Ripatti 2011, 198-200.) Ei-rikolliseen elämäntapaan liittyvän identiteetin uudelleen prosessoinnin vaiheessa on tukea antava, arvostava ja välittävä vuorovaikutus keskeistä. Ilman sitä rikoksista irrottautuminen voi vaikeutua.
”Sit kun oon saanut oikeen avun, oon saanut elämästä kiinni”
Näin totesi eräs opinnäytetyöhöni haastattelema rikostaustan omaava henkilö. Mitä tämä apu sitten on? Tutkimuksessani, jossa haastattelin ryhmähaastattelumenetelmin 13 rikostaustan omaavaa, tuli esille, että keskeistä rikoksista irrottautumisen tukemisessa on paitsi kuntoutumiseen tähtäävien tukitoimien mahdollistaminen, niin myös ennen kaikkea se, että yksilö kohdataan arvostavasti, välittävästi ja yksilöllisesti. Hyvä vuorovaikutus sosiaalityöntekijän kanssa edistää rikoksista irrottautumista. Sosiaalityön vaikuttavuutta edistää kasvokkain tapahtuva hyväksi koettu vuorovaikutus. Yhteiskunta- ja sosiaalieettisesti tarkasteltuna onkin tärkeää, etteivät taloudelliset leikkaukset kohdistu sosiaalityön käytäntöön siten, että rikostaustan omaavat joutuvat pääasiassa asioimaan kirjallisesti sosiaalitoimessa. Monilla rikoksia tehneillä on ollut jo lapsuudesta saakka elämänhallinnan vaikeuksia ja terveydellisiä haasteita. Tällöin kuntouttavan sosiaalityön merkitys korostuu aikuisuudessa. Parhaimmillaan sitä toteutetaan suunnitelmallisesti ja pitkäjänteisesti.
Rikoksiin ajautuminen on prosessi, johon vaikuttavat monet eri tekijät
Usein tähän liittyvät prosessit ovat alkaneet jo lapsuudessa, jolloin on tärkeää kiinnittää huomiota myös ennaltaehkäisevään työhön ja varhaiseen tukeen.
”Pitäis olla niin, että jauhetaan yhteistä taikinaa, eikä niin, että jokainen jauhaa omaa taikinaansa.”
Rikoksista irrottautumisen tukemisessa yhteistyö eri viranomaisten kesken on tärkeää, kuten edellä oleva opinnäytetyötutkimukseni lainauksessa todetaan. Osallisuuden edistämisessä ja syrjäytymisen kehästä ulospääsemisessä on jokainen kohtaaminen merkityksellistä. Tämä haastaa paitsi sosiaalityöntekijät, niin myös jokaisen kanssakulkijan ottamaan mukaan jo tuomionsa kärsineet.
Rikoksista irrottautumisen prosessissa yksilö koittaa etsiä uutta paikkaa yhteiskunnan systeemissä. Monesti kiinnittyminen siihen voi olla haasteellista. Siihen vaikuttaa rikostaustan omaavan yksilöllisyys sekä sosiaaliset ja yhteiskunnalliset tekijät. Koska rikostaustan omaavalla on usein rankka psykososiaalinen historia ja elämänhallinnan vaikeuksia, korostuu vuorovaikutuksen merkitys.
Camilla Sundell
Lapin yliopisto
(11)
Verkosta tukea pienten lasten äideille
Internetin avulla ihmisten on helppo kohdata toisiaan ja olla vuorovaikutuksessa keskenään. Erityisesti pienten lasten äidit ovat ottaneet erilaiset verkkoyhteisöt omaksi kanavakseen, jossa he jakavat kokemuksiaan ja saavat tukea vertaisiltaan. Verkkoon onkin syntynyt lukuisia äitien omia nettiyhteisöjä, kuten keskustelufoorumit sekä viime vuosina suureen suosioon nousseet äitiysblogit.
Joillekin äideille internet on ainoa paikka, jossa heillä on mahdollisuus tavata muita äitejä. Verkkoyhteisöt ovatkin muodostuneet kaikille avoimiksi vertaisryhmiksi. Julkisilla palveluilla olisi mahdollisuus tarjota samantyyppisiä yhteisöllisiä ryhmiä myös suljetummassa muodossa. Verkkovälitteisyyttä ei ole juurikaan hyödynnetty perheille suunnattujen hyvinvointipalveluiden toteuttamisessa.
Tällaisille palveluille selkeästi olisi tilausta. Äideillä on tarve tuoda esille omaa äitiyttään ja samalla saada muiden hyväksyntää. Neuvola ei kuitenkaan enää automaattisesti järjestä äitiryhmiä, joten verkostoituminen ja tuen saaminen muilta äideiltä ei ole itsestään selvää.
Pikkulapsiarki on äideille hyvin raskasta, mutta siitä selviämistä tuntuu helpottavan mahdollisuus keskustella ja jakaa omia kokemuksiaan samassa elämäntilanteessa olevien kanssa. Toisten äitien kokemusten kautta he ymmärtävät, että muutkin käyvät läpi samanlaisia tilanteita, eivätkä he suinkaan ole yksin omien kokemustensa tai ajatustensa kanssa.
Neuvolan toiminta ei äitien mielestä ole myöskään riittävän yhteisöllistä eikä se tarjoa nopeaa apua päivittäisiin tai yllättäviin tilanteisiin. Äitien verkkoyhteisöissä sen sijaan vallitsee vahva yhteisöllisyys ja me-henki. Äidit kannustavat toisiaan ja kantavat huolta toistensa elämäntilanteista ja jaksamisesta. He jakavat mielellään omia kokemuksiaan auttaakseen muita. Lisäksi verkkoyhteisöissä tukea ja neuvoja on saatavilla hyvin nopeasti. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta yhteisöstä on Facebookiin perustetut paikkakuntakohtaiset Hätäkahvit – nimellä toimivat ryhmät, joissa äidit voivat pyytää toisiltaan nopeaa käytännön apua.
Miten verkkoa voitaisiin hyödyntää hyvinvointipalveluissa? Esimerkiksi neuvolan tai lastensuojelun palvelujen oheen voidaan luoda toimintaa, joka tarjoaa äideille mahdollisuuden osallistua vertaisryhmään verkon välityksellä. Tällaisessa ryhmässä äidit voivat tutustua samassa elämäntilanteissa oleviin vertaisiin ja jakaa omia kokemuksiaan luottamuksellisessa ympäristössä ja näin saada sosiaalista tukea. Verkkovälitteisissä ryhmissä äidit voisivat saada apua ja tukea vuorokaudenajasta riippumatta, toisin kuin julkisen sektorin palveluissa yleensä. Verkkovälitteisten palvelujen avulla myös palvelujen saatavuus erityisesti harvaan asutuilla alueilla paranisi.
Internetin potentiaali tulisi nykyistä paremmin huomioida perheille suunnattujen palveluiden kehittämisessä. Palvelujärjestelmän tehtävänä on kehittää sellaisia verkkopalveluja, jotka vastaavat asiakkaiden tarpeisiin ja joiden käyttö on helppoa hektisessä pikkulapsiperheen arjessa.
Pauliina Posio
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan Sosiaalista tukea? Verkkoympäristöt pienten lasten äitien arjen tukena.
(10)
Parisuhdeväkivallan vaietut kokijat
Mies ei voi kokea parisuhdeväkivaltaa? Henkinen väkivalta ei ole väkivaltaa? Tutkimuksemme kumosi vahvasti kyseiset väitteet.
Miehen kokema väkivalta on yhteiskunnassamme valtava tabu. Keskustelu menee helposti siihen, että puhuessamme miesten kokemasta väkivallasta, vähättelisimme jotenkin naisten kokemaa parisuhdeväkivaltaa. Asia ei tietenkään ole näin. Miesten kokemaa parisuhdeväkivaltaa pitää tuoda ihmisten tietoisuuteen, sillä se on yhteiskunnassamme vaiettu aihe.
Miehet itsekin mielellään vähättelevät kokemaansa parisuhdeväkivaltaa ja eivät hae siihen apua. Avun hakeminen on heille haastavaa ja itse väkivaltaongelmaa ei välttämättä edes tiedosteta ja jos tiedostetaan, niin miehet ajattelevat omassa mielessään, että miehen on kestettävä kipua. Kipua miehet mieluummin kestävätkin kuin aiheesta puhumisen häpeän. Tutkimuksemme perusteella sukupuoliroolit vaikuttavat miehillä erittäin voimakkaasti väkivaltaan suhtautumiseen sekä siihen, että apua ei haeta. Tutkimuksemme miehet kantoivat pitkään syyllisyyttä suhteen ongelmista ja sen päättymisestä.
Väkivallan muodot ja seuraukset
Miehet kokevat erityyppisiä väkivallan muotoja. Henkinen väkivalta haavoittaa uhriaan voimakkaasti. Tyypillistä on, että eri väkivallan muodot ovat yhteydessä toisiinsa. Miehet kokevat kontrollointia, mitätöintiä, manipulointia, uhkailua ja kiristämistä, taloudellista väkivaltaa sekä rajua fyysistä väkivaltaa.
Parisuhdeväkivallalla on pitkäaikaisia vaikutuksia miehiin. Miehet kokevat ahdistusta ja epätoivoa sekä häpeää koetusta väkivallasta. Erityisesti sillä on vaikutusta miesten itsetuntoon. Miehillä esiintyy univaikeuksia ja masennusoireita sekä poissaoloja töistä ja koulusta. Koettu väkivalta vaikuttaa miehiin siis hyvin kokonaisvaltaisesti.
Palveluiden kehittäminen
Miesten on hyvin vaikeaa hakea apua, sillä he jo etukäteen kokevat, ettei heidän parisuhdeväkivallan kokemuksiaan osata kohdata palvelujärjestelmässä. Tutkimuksemme perusteella miehet tarvitsevat ymmärtävää ja kärsivällistä kuuntelijaa. Ammattilaista, joka ikään kuin vahvistaa miesten kokemukset todeksi ja että heillä on oikeus tuntea kuten he tuntevat ja saada apua parisuhdeväkivaltaan. Toisaalta tarvitaan jämäkkyyttä, patistusta tilanteen etenemiseksi sekä konkreettisia neuvoja.
Palvelujärjestelmää tulee kehittää niin, että miehillä on helpompi hakeutua niiden piiriin. Jotta työskentely onnistuu parisuhdeväkivaltaa kokeneen miehen kanssa, ensimmäinen tapaaminen väkivaltapalveluiden työntekijän kanssa on merkittävä, sillä se ratkaisee palveluissa pysymisen ja on ensimmäinen askel miehen toipumiseen väkivaltaisesta suhteesta.
Miesten kokemasta parisuhdeväkivallasta pitää ehdottomasti keskustella julkisuudessa enemmän! Tutkimuksemme miehet toivoivat erityisesti tätä, sillä miehet tarvitsevat muiden samassa tilanteessa olevien miesten kokemustietoa aiheesta. Sitä, että he eivät ole jotain outoja poikkeustapauksia, vaan on muitakin parisuhdeväkivaltaa kokeneita miehiä. Näin miehet voivat päästä eroon syyllisyyden ja epäonnistumisen kokemuksistaan ja hakeutua väkivaltapalveluihin ilman henkistä painolastia. Väkivaltapalveluiden ”markkinointiin” tulee jatkossa panostaa niin, että niissä otetaan selkeästi huomioon MYÖS miehet väkivallan kokijoina, eikä vain tekijöinä!
Reeta Laitinen
Suvi Orislahti
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Kuopassa – Miesten kokemuksia parisuhdeväkivallasta.
(9)
Parisuhdeväkivallan vaiettu salaisuus
Väkivallan tekijä pystyy käyttämään vallan elementtinä väkivallan salattavuutta. Naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa esiintyy vieläkin yhteiskunnassamme, vaikka olemme hyvinvointivaltio, jossa korostetaan miesten ja naisten tasa- arvoa sekä molemmilla olevia yhtäläisiä ihmisoikeuksia. Miten yhteiskuntamme ja siellä olevat ihmiset suhtautuvat parisuhdeväkivaltaan? Käytän lähdeaineistona mediassa esillä olevia kirjoituksia parisuhdeväkivallasta.
Väkivalta vaikuttaa sen kokijaan, sekä koko perheeseen. Se voi raaimmillaan johtaa puolison ja/ tai myös lasten kuolemaan! Perhesurmat olivat puheenaiheena mediassa muutama vuosi sitten ja osassa niissä syynä oli, että puoliso surmasi perheensä, koska nainen halusi erota miehestään. Puoliso menettää eron myötä valta- asemansa suhteessa naiseen. Sisäasianministeri Päivi Räsänen kertoi Terveyden ja hyvinvointilaitoksen tekemästä selvityksestä, jonka mukaan viranomaisten välisen yhteistyön lisäämisellä voitaisiin paremmin tunnistaa ja puuttua perheessä vallitsevaan väkivaltaan. Asenteita muuttamalla voitaisiin tarjota perheelle enemmän apua eikä vain välttämättömiä toimenpiteitä. Ilman tätä väkivallan kierrettä on vaikea katkaista.
Nainen voidaan leimata parisuhdeväkivallan aiheuttajaksi. Asenteet ovat syvällä yhteiskunnassamme, jotka muodostuvat jo lapsuudessa. Voidaan ajatellaan, että nainen voi omalla käyttäytymisellään vaikuttaa väkivallan syntymiseen. Parisuhdeväkivallassa myös mies syyllistää naista käyttämästään väkivallasta. Nainen uskoo lopulta omaan syyllisyyteensä ja alkaa tämän syyllisyyden, häpeän ja väkivallan pelon johdosta peitellä tai kaunistella kokemaansa väkivaltaa itselle ja muille sekä puolustella sen tekijää. Nainen haluaa onnistua omassa roolissaan puolisona, äitinä ja kodista huolehtijana sekä saavuttaa hyvän parisuhteen. Se tarkoittaa kulissien ylläpitämistä onnellisesta parisuhteesta, jonka väkivallasta puhuminen rikkoo.
Parisuhdeväkivalta voi jatkua perheen kodissa vuosikausiakin ilman, että kukaan huomaa naisen hätää. Tällöin nainen jää yksin asian kanssa ja se mahdollistaa väkivallan jatkumisen ja pahenemisen. Mies voi eristää naisen muista ihmisistä ja estää naisen avun hakemisen. Nainen voi myös tottua miehen käyttämään väkivaltaan ajan kuluessa, jolloin se normalisoituu osaksi parisuhdetta. Parisuhdeväkivalta voi myös jatkua jos nainen ei osaa tunnistaa kohtaamansa väkivaltaa väkivallaksi, kuten henkistä väkivaltaa. Parisuhdeväkivaltaa koskevan tiedon lisäämisellä voitaisiin helpottaa väkivallan tunnistettavuutta.
Viranomaisten asenteet voivat vaikuttaa parisuhdeväkivallasta puhumiseen ja avun hakemiseen. Nainen voi kokea, että hän ei saa tarvittavaa apua viranomaisten taholta tai hänen kertomuksensa joutuu arviointiin ja jopa hänen syyllistämiseensä. Tämän johdosta naiset eivät mielellään kerro kokemastaan väkivallasta. Väkivaltaisesta parisuhteesta lähteminen on vaikea prosessi, joka ei tapahdu hetkessä. Viranomaisia tulisi kouluttaa enemmän aiheen sensitiivisyydestä ja siitä miten he ottavat puheeksi parisuhdeväkivallan, jos he epäilevät naisen kärsivän siitä. Naista tulee myös osata ohjata eri auttamisjärjestelmien piiriin, jotta nainen ei jää yksin ja hänen väkivaltaisesta parisuhteesta irrottautuminen voisi tapahtua mahdollisimmin pian.
Parisuhdeväkivallan salattavuutta voidaan rikkoa siitä puhumalla, sekä sen syiden ja seurausten esiintuomisella. Mielestäni ihmisten tulisi rohkaistua puhumaan väkivallasta suoraan aina sitä epäiltäessä. Asenteiden pitää muuttua ja parisuhdeväkivalta tulee tuomita ja syyllistää sen tekijä! Naisen ei tule tuntea syyllisyyttä ja häpeää sen julkituomisesta vaan häntä tulee kannustaa kertomaan kokemuksistaan, jotta parisuhdeväkivalta tulee ilmi ja siihen voidaan puuttua viranomaisten tai lähipiirin toimesta,
Maarit Karvo
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Yhteensidotut – Parisuhdeväkivallan kiinnipitävä voima.
(8)
Nuorisotyön ytimessä – Neiossa nuori kohdataan
Nuorisotakuun ja –politiikan ja nuorten todellisuuden kohtaamattomuus on aika ajoin nostettu esille, ja hyvästä syystä. (1) Nuorisotyöltä vaaditaan tulostavoitteellisuutta kuin pörssiyhtiöltä ikään, ja onnistumisen mittareiksi huolitaan nuoret, jotka on saatu pois työttömyys- ja kouluttautumattomuustilastoja rumentamasta.
Yhteisöllisyyden ja osallisuuden käsitteet vilisevät koulutuspoliittisissa teksteissä ja poliitikkojen puheissa taikasanojen tavoin syrjäytymistä poistavina tekijöinä, mutta talouden pyörissä ne ovat hioutuneet sanahelinäksi. Nuori nähdään kapeiden linssien läpi tulevaisuuden työntekijänä, osallisuus työelämään kiinnittymisenä ja yhteisöllisyys työ- ja opiskelupaikoilla automaattisesti syntyvänä liittymisen jälkituotteena. (2)
Todellisuus on muuta. Nuoren tie koulusta alan opintoihin ja töihin ei läheskään aina etene suoraviivaisesti, sillä nuori tarvitsee tilaa kokeilla erilaisia polkuja ja yhteisöjä sekä tulla kuulluksi ja hyväksytyksi. Resurssien kiristyksen myötä nuorisotyöstä uhkaa karsiutua pois sen ydin: sosiaalinen kasvatustyö, joka perustuu nuoren ja luotettavan aikuisen kohtaamiseen. (3)
Kunnat pyrkivät eroon seinistä nuorisotyön ympärillä, toisin sanoen tehostamaan tilojen käyttöä ja jalkauttamaan nuorisotyöntekijöitä sinne, missä nuoret liikkuvat. Olen kuitenkin vakuuttunut, että nuoria luokseen kutsuvalla tilatyöllä on merkittävä rooli aidon yhteisöllisyyden ja osallisuuden rakentumisessa. Sain etnografisen tutkielmani kautta tutustua Raha-automaattiyhdistyksen sekä Rovaniemen kaupungin tukemaan nuorisotyöhön Neiot – Tyttöjen Talolla, jossa yhteisöllisyys ja osallisuus saavat rakennuspalikoita talon kulttuurista sekä tyttöjen ja aikuisten välisestä vuorovaikutuksesta.
Fyysisesti koulu- ja muista instituutioista erillään seisovassa Tyttöjen Talossa ei vallitse valmiita nuorten välisiä hierarkioita. (4) Sen kodinomainen tunnelma, tasa-arvoinen tilatoteutus sekä tyttöjen tarpeiden mukaan muuttuvat tilat mahdollistavat yhteisöllisyyden ilman koulusta tai muista insituutioista saatuja sosiaalisia leimoja, kuten epäsuosittu tai syrjäytynyt. Kiusaamista ja ulossulkemista ei esiinny. Jos esiintyisikin, siihen olisi helppo puuttua yhteisöllisesti, sillä yhden palkatun ohjaajan lisäksi talolla toimii vapaaehtoisia, kaikenikäisiä isosiskoja.
Aikuisten ja nuorten välisissä kohtaamisissa tytöille annetaan huomiota ja huolenpitoa, neuvontaa ja tukea, ja heitä kannustetaan osallistumaan talon yhteisöön sekä muihin paikallisyhteisöihin. Vuorovaikutusta siivittää tyttöjen toivomat, heille maksuttomat aktiviteetit, kuten ruuanlaitto ja keilaaminen, ja niiden keskeltä kumpuava nauru.
Yhteisöllisyyteen kuuluu mahdollisuus osallistua yhteisön toimintaan omien toiveidensa ja voimavarojensa mukaisesti. Kun tyttö näkee omien toiveidensa konkretisoituvan ja oman vaikutusvaltansa talon toiminnassa, se rakentaa yhteisöllisyyden tunnetta.
Osallisuuteen kuuluu mahdollisuus määritellä, missä ja miten haluaa olla osallisena. Kun aikuisella on aikaa tutustua nuoreen ja päinvastoin, kun toiminnalla ei ole nuoren ulkopuolelta tulevaa päämäärää, se rakentaa osallisuutta hänelle tärkeissä asioissa ja pyrkimyksissä.
Yhteisöllisyyttä ja osallisuutta ei voi luoda työntämällä nuorta koulu- ja työelämään, jossa hänen elämäntilanteensa haasteisiin ei todellisuudessa pystytä vastaamaan. (2) Ilman nuorisotyöntekijän ja nuoren välistä aitoa kohtaamista nuori jää vaille kaipaamaansa tukea. Nuorisotyön ytimen muodostumiseen tarvitaan aikaa, joita resursseja oikein kohdistamalla voidaan nuorelle tarjota.
Heli Honkasilta
Lapin yliopisto
Lähteet
1 Mm. Tiitinen, Laura: Nuoren elämä ei ole putki. Tässä blogissa. Postattu 8.12.2015, viitattu 23.2.2016.
2 Souto, Anne-Mari 2014: Ohitettu nuoruus? Aikuismainen työelämäkykyisyys ja ammatillinen koulutus. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 158–161.
3 Cederlöf, Petri 2014: Tavallinen nuorisotyö ja nuorisotakuu. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 193–198.
Kylmäkoski, Merja 2007: Eteinen, vessa, keittokomero ja huone – Niistä on nuorisotila tehty. Teoksessa Hoikkala, Tommi & Sell, Anna (toim.): Nuorisotyötä on tehtävä. Menetelmien perustat, rajat ja mahdollisuudet. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura. Julkaisuja 76. Helsinki, 393–409.
4 Hämäläinen-Luukkainen, Jaana 2006: Nuorten tilattomuus koulussa. Teoksessa Kylmäkoski, Merja & Lind, Kimmo & Hintikka, Timo & Aittola, Tapio (toim.): Nuorten tilat. Sarja C. Oppimateriaaleja 9. HUMAK. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 70. Gummerus. Helsinki, 43–62.
(7)
Lukutaito on etuoikeus
Maailmassa on noin 780 miljoonaa aikuista, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa (1). Suurin osa luku- ja kirjoitustaidottomista aikuisista on naisia (2).
Nykysuomalaisille on itsestään selvää, että aikuinen osaa lukea. Suomessakin koko kansan kouluttaminen on silti suhteellisen tuore asia. Sata vuotta sitten meillä oli jo kansakouluja, muttei vielä yleistä oppivelvollisuutta – se saatiin vuonna 1921 (3). Siitä vielä sata vuotta taaksepäin opiskelu oli vain pienen eliitin etuoikeus. Sukujuuriaan miettimällä voi arvailla, olisiko itse lukutaitoinen, jos olot Suomessa eivät olisi muuttuneet.
Monissa maissa, joista Suomeen tullaan pakolaisina, lukutaito on edelleen harvojen etuoikeus. Esimerkiksi Afganistanissa vain noin 24 % aikuisista naisista osaa lukea. Sisällissodan repimässä Somaliassa koululaitoksella ei ole juuri edellytyksiä toimia. Monelta pakolaiselta koulu jää kesken myös pakomatkan takia.
Tietoyhteiskunta vaatii lukutaitoa
Suomeen tulijan lähtömaan kulttuurissa lukutaidon puute ei välttämättä ole ollut leimaavaa. Lukutaito ei myöskään aina ole ollut välttämätöntä arjessa selviytymiselle. Suomalainen tietoyhteiskunta kuitenkin perustuu lukutaidolle ja numeerisille taidoille enemmän kuin ehkä osaamme ajatellakaan.
Jopa niin arkinen asia kuin kaupassa käyminen vaatii lukutaidottomana maahan tulleelta aikuiselta paljon opiskelua. Kaikki eivät uskaltaudu yksin kauppaan vielä vuosien maassaolon jälkeenkään. Kaupassa on ensinnäkin osattava lukea tai ainakin tunnistaa tuotteiden nimet tietääkseen, mitä ostaa. On myös ymmärrettävä hinnat ja osattava käsitellä rahaa tai pankkikorttia.
Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulevilla aikuisilla on oikeus pitempään kotoutumisajan tukeen kuin muilla maahanmuuttajilla. Ennen varsinaisia kotoutumiskoulutuksen kursseja he voivat opiskella luku- ja kirjoitustaidon kursseilla.
Aikuisen on kuitenkin lasta vaikeampi oppia lukemaan. Myös uuden kielen oppiminen on vaikeampaa, kun aikaisempi koulutausta puuttuu. Pakolaisilla on usein myös traumoja, jotka vaikeuttavat kaikkea uuden oppimista. Vain harva lukutaitoa vailla maahan tullut aikuinen oppii lukemista ja suomen kieltä niin hyvin, että voisi – ainakaan nykyisellä vaatimustasolla – jatkaa ammatilliseen koulutukseen ja työllistyä.
Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulleet aikuiset ovatkin ryhmä, joka jää helposti syrjään kaikesta. Erityisesti naiset saattavat jäädä kodin seinien sisäpuolelle, näkymättömiin. Miehet liikkuvat usein kodin ulkopuolella naisia enemmän ja saattavat oppia suomen kielen suullisen taidon naisia paremmin, vaikka lukutaito puuttuisikin. Naisilta suhteet muihin suomalaisiin kuin viranomaistahoihin saattavat puuttua kokonaan.
Apua vapaaehtoisista?
Suhteet suomalaisiin olisivat tärkeitä niin kielen oppimisen kuin muun kotoutumisen kannalta. Vapaaehtoistoiminta on onneksi lisääntynyt myös kotouttamisessa. Esimerkiksi Rovaniemellä maahanmuuttajien sosiaalitoimisto koordinoi kotokaveritoimintaa (4). Mannerheimin Lastensuojeluliitolla on Ystäväksi maahanmuuttajaäidille –hanke (5) ja Helsingin Diakonissalaitos etsii maahanmuuttajaopiskelijoille kielikavereita (6).
Siltojen rakentaminen suomalaisten ja maahanmuuttajien kohtaamisille voisi kuulua yleisemminkin kotouttamistyöhön ja sosiaalityöhön maahanmuuttajien kanssa. Pelkkien viranomaiskontaktien avulla kotoutuminen jää ohueksi.
Miksi he sitten tulevat?
On selvää, että kouluja käymättömien ihmisten vastaanottaminen on Suomelle kalliimpaa kuin valmiiksi koulutetun työvoiman vastaanottaminen. Suurin osa luku- ja kirjoitustaitoa vailla olevista aikuisista tulijoista on pakolaisia. Suomi on allekirjoittanut pakolaisten vastaanottamisesta kansainvälisiä sopimuksia, muun muassa Geneven sopimuksen (7). Geneven sopimuksessa on syrjintäkielto, joka kieltää pakolaisten valikoimisen heidän ominaisuuksiensa perusteella.
Kun puhutaan pakolaisista, puhutaan ihmisistä, jotka ovat avun tarpeessa. Avun tarpeen mukaisesti heitä on myös autettava – ei siis esimerkiksi koulutuksen tai muiden hyötynäkökohtien perusteella.
Eila Mustaparta
Lapin yliopisto
Lähteet
-
-
- EU-Speak. Uutiskirje #1. Lokakuu 2015. https://research.ncl.ac.uk/media/sites/researchwebsites/eu-speak2/EU-SPEAK3%20julkistaa%20tiedon%20uudesta%20Erasmus+-rahoituksesta.pdf
- http://www.uis.unesco.org/literacy/Documents/fs32-2015-literacy.pdf
- http://www.minedu.fi/etusivu/arkisto/2009/0511/koulun_penkille.html
- http://www.rovaniemi.fi/fi/Palvelut/Perhe–ja-sosiaalipalvelut/Maahanmuuttajasosiaalityo/Kaveriksi-kotopolulle
- http://uudenmaanpiiri.mll.fi/toiminta/ystavaksi-maahanmuuttajaaidille/
- http://www.kansalaisareena.fi/valikko/wp-content/uploads/2015/06/Laura-Hakoköngas.pdf
- http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1968/19680077/19680077_2
-
(6)
Perhesurmiin puuttumisen mahdollisuudet
Perhesurmat ovat harvinainen ilmiö ja media uutisoi niistä yllättävinä tekoina. Perhesurmien taustalla on kuitenkin useita riskitekijöitä, joita läheiset ja viranomaiset eivät aina ole huomanneet tai eivät ole osanneet suhtautua niihin riittävän vakavasti.
Perheissä on ollut väkivaltaa ennen surmatekoja, mutta perheiden välillä on eroja väkivallan muodoissa ja siinä, kuinka paljon väkivaltaa on ollut. Väkivalta on ollut fyysistä, henkistä tai puolison kontrollointia. Väkivallan alku ja kulku eivät käy tarkasti vaiheittain ilmi, mutta perheissä on havaittavissa väkivallan kierre. Aluksi väkivallaton kumppani alkaa vastata toisen osapuolen käyttämään väkivaltaan väkivallalla ja näin väkivalta tuottaa lisää väkivaltaa (1).
Joissakin perheissä poliisit on soitettu kotiin paikalle väkivaltatilanteen vuoksi. Eräässä perheessä poliisit olivat rauhoittaneet tilanteen paikan päällä eikä ketään viety putkaan. Poliisien pitäisi aina perheväkivaltatilanteissa ohjata asiakkaat sosiaali- ja terveyspalveluihin käsittelemään väkivallan taustalla olevia ongelmia, sillä ne eivät poistu, vaikka tilanne sillä hetkellä rauhoittuukin.
Väkivallan lisäksi perhesurmien pitkäaikaisia riskitekijöitä ovat parisuhteen ongelmat, ero tai eroaikeet, taloudelliset ongelmat, riippuvuudet, persoonallisuushäiriöt ja vaikeudet yhteishuoltajuudessa. Lisäksi surmaajilla oli ollut unettomuutta ennen surmia. Surman taustalla on usein monia eri riskitekijöitä ja tilannetta voidaan kuvata konfliktien kasautumisena (2).
Palvelujärjestelmässämme on palveluita, jotka kohdentuvat perhesurmien pitkäaikaisiin riskitekijöihin. Esimerkiksi vanhempien välien ollessa riitaisat voidaan yhteishuollossa lapsen siirtyminen vanhemmalta toiselle toteuttaa valvottuna vaihtona, jolloin työntekijä on vaihtotilanteessa läsnä. Surmaperheissä palveluita ei kuitenkaan ole käytetty tai niitä on käytetty vähän.
Miksi perheet eivät ole hakeneet apua ongelmiinsa? Yhtenä merkittävänä tekijänä on ollut haluttomuus puhua ongelmista. Erityisesti surmaajalla on voinut olla tarve menestyä ja pitää yllä kulissia. Mielentilatutkimuksissa persoonallisuushäiriöt on nähty yhtenä esteenä avun hakemiselle. Joissakin perheissä tapahtumat ovat edenneet niin nopeasti, ettei apua ole ehditty hakea. Osa perheistä oli joskus hakenut apua ongelmiinsa, mutta ei surmia edeltäneenä aikana. He olivat kokeneet, etteivät olleet apua saaneet. Huonot kokemukset avun saamisesta voivat olla esteenä avun hakemiselle myöhemmin uudelleen.
Haasteet palvelujärjestelmälle
Ammattilaisten näkökulmasta perhesurmien ennakointi on vaikeaa, sillä riskitekijät ovat dynaamisia ja riskin suuruus vaihtelee. Lisäksi surmaajan mielentila voi muuttua äkillisesti esimerkiksi itsetuhoiseksi. Tilanteen ymmärtämiseksi ammattilainen tarvitsee paljon tietoa surmaajasta ja perheestä pitkältä ajalta. (3.) Perusteellinen perehtyminen asiakkaiden elämäntilanteeseen on kuitenkin mahdotonta, jos asiakkailla ei ole halua puhua ongelmistaan. Lisäksi tietojen keräämistä voivat haitata lyhyet tapaamis- ja vastaanottoajat, epäselvyydet tietojen vaihtamisesta ammattilaisten välillä sekä työntekijöiden vaihtuvuus.
Esteenä oikeanlaiselle avun saamiselle voi olla perheiden tavallisuus, joka saattaa harhauttaa ammattilaista. Perheet ovat usein ydinperheitä, vanhemmat ovat hyvin koulutettuja ja työssäkäyviä eikä surmaajiin voi liittää tyypillisiä henkirikoksen tekijän piirteitä. Auttamisen mahdollisuudet edellyttävät ammattilaiselta valmiutta katsoa asioita toisin (4).
Perhesurmien pitkäaikaiset riskitekijät, niiden muuttuminen sekä avun hakemisen ja saamisen kysymykset herättävät pohtimaan kohdattavien asiakkuuksien vaativuutta ja antaako koulutus ammattilaisille riittävät valmiudet kohtaamisiin.
Sari Veikanmaa
Lapin yliopisto
Lähteet
-
-
- Säävälä, Hannu & Nyqvist, Leo & Salonen, Santtu 2006: Väkivallan tekijän taustaa. Teoksessa Säävälä, Hannu & Pohjoisvirta, Riitta & Keinänen, Eero & Salonen, Santtu (toim.): Mies varikolle. Apua lähisuhdeväkivaltaan. Oulun ensi- ja turvakoti ry. Oulu, 31–55.
- Harper, Dee Wood & Voigt, Lydia 2007: Homicide Followed by Suicide. An Integrated Theoretical Perspective. Homicide Studies 11(4), 295–318.
- Sachmann, Mark & Harris Johnson, Carolyn Mary 2014: The Relevance of Long-Term Antecedents in Assessing the Risk of Familicide-Suicide Following Separation. Child Abuse Review 23(2), 130–141.
- Hurtig, Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2014: Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. UNIpress. Kuopio, 250–280.
-
(5)
Lapsen kengissä aikuissosiaalityössä
Uutisoinnin perusteella lasten pahoinvointi vaikuttaa lisääntyvän hyvinvointiyhteiskunnassa. Lastensuojelun resurssit ovat ahtaalla. Aikuisten sosiaalihuollon palveluita ei ole hyödynnetty riittävästi lastensuojelun työmuotona. Lasten huomioinnin ajatellaan kuuluvan lastensuojeluun.
Aikuissosiaalityön toimintakentällä ensisijaisina asiakkaina ovat aikuiset, mutta sosiaalihuollon toteutuminen vaikuttaa myös perheen lapsen tilanteeseen. Aikuissosiaalityössä työskentelevillä sosiaalityöntekijöillä on ymmärrys vanhemman tilanteen vaikutuksesta lapseen, mutta konkreettisista työtavoista ja -käytänteistä on puute.
”Lapset näkkyy perhetiedoissa ja paperilla. Otetaan ne (lapset) tulona huomioon”
Lapsen elämään vaikuttavia päätöksiä tehdään esimerkiksi toimeentulotuki-, päihde- ja mielenterveystyössä, jotka ovat aikuissosiaalityön keskeistä toiminta-aluetta. Lasten huomioiminen ja näkyväksi tekeminen tulee tapahtua näissä kohtaamisissa. Lapsi on aina asiakas, kun sosiaalihuoltoa hakevassa, käyttävässä tai sen kohteena olevassa perheessä on lapsi. Konkreettisimmin lapsen asiakkuus näkyy toimeentulotukityössä. Lapsilisät otetaan perheelle tulona huomioon. Lapset toimivat myös perusteena myöntää perheelle harkinnanvaraista toimeentulotukea esimerkiksi vuokrarästeihin.
Lapsi vanhemman varjossa
Lasten kodin ulkopuolelle sijoittamisen syyt liittyvät usein vanhempien elämän haasteisiin kuten heidän päihde- ja mielenterveysongelmiin, jaksamattomuuteen, perheristiriitoihin, avuttomuuteen, osaamattomuuteen ja taloudellisiin ongelmiin (1,2,3). Siitä huolimatta aikuissosiaalityöntekijät eivät olleet huolestuneita vanhemmuuteen liittyvistä kysymyksistä. Lasten huomioiminen aikuissosiaalityön toimintakentällä on työntekijälähtöistä ja tilannesidonnaista eikä siihen myöskään ole yhteneväisiä toimintatapoja. Uudistunut sosiaalihuoltolaki (1302/2014) velvoittaa kuntaa tarjoamaan avohuollon palveluita perheelle ilman lastensuojeluasiakkuutta.
”Asiakkaana yleensä aina perheen aikuinen – Hakemuksen jättäjä”
Sosiaalipalvelut on usein kunnissa organisoitu elämänkaariajattelumallin mukaisesti. Se ohjaa sosiaalityöntekijöitä kohdentamaan työnsä oman asiakaskuntansa mukaan. Se näkyy sosiaalityöntekijöiden tavassa puhua asiakkaista yksilöinä. Työ on myös tekijänsä näköistä ja sitä voi tehdä monella tapaa sosiaalityöntekijän oman kiinnostuksen mukaan.
Lasten omaa ääntä, osallisuutta ja toimintaa ei voi sivuuttaa. Lapsissa on tulevaisuus. Heidän hyvinvointinsa tulee ottaa huomioon kaikissa palveluissa, joissa työskennellään aikuisten asiakkaiden kanssa, joilla on alaikäisiä lapsia. Jotta lapsi tulee huomioiduksi aikuissosiaalityössä, hänet täytyy ensin tehdä näkyväksi aikuisille suunnatuissa palveluissa.
Marja Sundqvist
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro graduun sosiaalityöntekijöiden kokemuksia lasten huomioimisesta ja osallisuudesta aikuissosiaalityössä.
-
-
- Heino, Tarja 2007: Keitä ovat uudet lastensuojelun asiakkaat? Tutkimus lapsista ja perheistä tilastolukujen takana. THL-raportti. Helsinki. Valopaino Oy.
- Myllärniemi, Anniina 2006: Huostaanottojen kriteerit pääkaupunkiseudulla. Selvitys pääkaupunkiseudun lastensuojelun sijoituksista. Helsinki: SOCCA.
- Kestilä, Laura & Paananen, Reija & Väisänen, Antti & Muuri, Anu & Merikukka, Marko & Heino, Tarja & Gissler, Mika 2012a: Kodin ulkopuolelle sijoittamisen riskitekijät. Rekisteripohjainen seurantatutkimus Suomessa vuonna 1987 syntyneistä. Yhteiskuntapolitiikka 77:1. 34−52.
-
(4)
Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia arjesta ja ikääntymisestä
Ikääntyneiden kehitysvammaisten odotettavissa oleva elinikä nousee muun väestön lailla, mutta heidän kokemuksensa ovat jääneet taka-alalle. Myös kehitysvammaisten ikääntymiseen tulee kiinnittää huomiota, ja pyrkiä kehittämään heille tarjottavia palveluita sekä huomioida yksilöiden erilaiset toivomukset arkea koskien.
Kehitysvammaisiin suhtautuminen on ollut negatiivista kautta historian, aina viime vuosikymmenille saakka. Kehitysvammaisten kohtelu ja suhtautuminen on vaihdellut laitoksiin eristämisestä säälimiseen. 1970-luvun taitteessa myös Suomessa alkoi liike, jolla pyrittiin purkamaan kehitysvammaisten laitosasumista, ja tuomaan kehitysvammaiset lähemmäksi muuta yhteiskuntaa. (1) Tämän liikkeen, kehitysvammaisten asioita ajavien järjestöjen sekä hyvinvointipalvelujen paranemisen myötä kehitysvammaisten ikääntyminen mahdollistuu muun väestön lailla.
Usein kehitysvammaisia koskevissa tutkimuksissa kuullaan kehitysvammaisten omaisten tai heidän kanssaan työskentelevien henkilöiden ääntä. Ikääntyneet kehitysvammaiset ovat harvoin tutkimuksen tiedontuottajina, vaikka heidän kuulemisensa olisi tärkeää. Tutkimuksessani keskitynkin heidän kokemuksiensa kuuntelemiseen arjesta sekä heidän ajatuksistaan ikääntymisestä.
Arjesta mielekästä
Myös ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää arjen sujuminen mielekkäästi. Päivä- ja toimintakeskukset ovat monelle merkityksellisiä paikkoja sekä niiden tarjoamien aktiviteettien että sosiaalisten suhteidensa vuoksi. Käsillä tekeminen koetaan tärkeänä osana arkea, oli kyseessä sitten työt tai harrastusmielessä käsitöiden tekeminen.
Oma tupa, oma lupa
Ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää oma koti ja sen sopivuus omiin tarpeisiin. Koti on tärkeä riippumatta asumis- ja tukimuodoista. Oman huoneen sisustaminen omalle silmälle miellyttäväksi, tärkeiden tavaroiden tuominen entisestä kodista sekä kodin yksityisyys auttavat ikääntynyttä kehitysvammaista tuntemaan huoneensa kodiksi. Itsenäisesti asuvilla yksityisyys ja itsenäisyys toteutuvat automaattisemmin, sillä heidän kodissaan ei ole ympärivuorokautista henkilökuntaa.
Ikääntyneille kehitysvammaisille, niin kuin muillekin, on sosiaalinen tuki välineellistä tukea arvokkaampaa.
Sosiaaliset suhteet ovat merkityksellisiä myös ikääntyneille kehitysvammaisille. Naapurit, päivä- ja toimintakeskusten henkilökunta sekä muut asiakkaat ja omaiset ovat tärkeimpiä sosiaalisia suhteita. Sosiaaliset suhteet mahdollistavat keskustelun kulloinkin mieltä painavista asioista. Sosiaalinen tuki voi vaikuttaa positiivisesti terveyteen tai vähentää stressin aiheuttajien negatiivisia vaikeuksia (2). Asumismuoto voi vaikuttaa sosiaalisten suhteiden määrään. Yksin asuvien kehitysvammaisten sosiaaliset suhteet ovat riippuvaisia heidän omasta aktiivisuudesta, kun taas ryhmäkodeissa on enemmän ihmisiä lähellä arjessa.
Terveys on merkityksellinen ikääntyneiden kehitysvammaisten elämässä, sillä hyvä terveydentila mahdollistaa asumisen haluamallaan tavalla. Esimerkiksi tuetussa ryhmäkodissa asutaan ilman ympärivuorokautista apua. Luonnollisesti terveys vaikuttaa myös liikkumiseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Moni haastateltava koki terveytensä tärkeäksi, mutta ei itsestäänselvyydeksi. Heillä oli halua pitää hyvää huolta itsestään ja terveydestään.
Aktiivisuutta on monenlaista!
Ikääntyneiden kehitysvammaisten osallistuminen yhteiskuntaan omien kykyjen ja mahdollisuuksien mukaisesti on tärkeää henkilön itsensä lisäksi myös ympäristölle. Tuottava aktiivisuus voi olla tärkeä osa tyytyväistä vanhenemista (3). Tuottava aktiivisuus voi olla palkka- tai vapaaehtoistyötä. Tutkimukseni kehitysvammaiset tuottavat ympäristölleen muun muassa käsitöitä, musiikkia ja paljon sosiaalista hyvää. Yksi haastateltavista huolehti lähellä asuvasta liikuntarajoitteisesta henkilöstä.
Ikääntyneiden kokemukset ja elämäntarinat tuottavat arvokasta tietoa. Huomiota tulisi kiinnittää enemmän myös niiden yksilöiden kokemuksiin, joiden kommunikointikeinot ovat rajalliset. Heilläkin on omat tarinansa, jotka ansaitsevat tulla kuulluksi.
Tiia Pelkonen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkimukseen Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia ikääntymisestä ja arjesta. Teemahaastattelu onnistuneen vanhenemisen pohjalta.
Lähteet
(1) Repo, Marjo 2012: Historiasta nykypäivään. Teoksessa Malm, Marita & Matero, Marja & Talvela, Eeva-Liisa (toim.): Esteistä mahdollisuuksiin. Vammaistyön perusteet. 3.painos. 13–32
(2) Rowe, John & Kahn, Robert 1987: Human Ageing: Usual and successful. Teoksessa Science. 237. 142–149.
(3) Rowe, John & Kahn, Robert 1997: Successful Aging. Teoksessa The Gerontologist. Volume 37. Number 4. 433–440.
(3)
Ikääntyneet internetin ihmemaassa
Tilastokeskuksen mukaan 68 prosenttia 65-74−vuotiaista on käyttänyt internetiä viimeisen kolmen kuukauden aikana (3). Tämän päivän kolmasikäläiset ovat aktiivisia osallistujia ja vaikuttajia, joista suuri osa ylläpitää sosiaalisia suhteita monin tavoin.
Suurten ikäluokkien tulolla eläkeikään on vaikutuksia mm. mediamaailmaan, yhdistystoimintaan ja yhdyskuntaelämään Eläkeläisten sosiaalinen ja fyysinen liikkuvuus on lisääntymässä, samoin terveyteen ja kunnonkohotukseen liittyvät tuotteet ja palvelut kiinnostavat kolmasikäläisiä. (1) Heillä on kiinnostusta, aikaa ja varaa osallistumiseen sekä harrastamiseen. Tämä näkyy lisääntyvänä ikääntyneiden määränä yhteiskunnan eri toiminnoissa, kuten politiikassa, yhdistys- ja vapaaehtoistoiminnoissa.
Mä olen paljon kaikissa yhteiskunnallisissa asioissa mukana.
Kolmas ikä alkaa useimmiten eläkkeelle jäännin myötä. Sitä kuvataan henkilökohtaisten aikaansaannosten täydellistymisenä ja silloin yksilö on vapaa toteuttamaan henkilökohtaisia tavoitteitaan. Väestörakenteen jatkuvasti vanhetessa vanhempien ikäryhmien vaikutusvalta ja asema yhteiskunnan valtajärjestelmässä saattaa vain kasvaa. (2)
Nyt eläkkeellä on aikaa ja uteliaisuus on lisääntyny.
Tekniset ratkaisut tehty nuorten ehdoilla
Kolmasikäläiset ovat ahkeria internetin käyttäjiä. He tekevät siellä tilauksia ja seuraavat yhteisöpalveluita, aivan kuten muutkin. Jopa 34 prosenttia kolmasikäläisistä käyttää internetiä useita kertoja päivässä. (3)
Haasteet syntyvät siitä, että useimmat tekniset ratkaisut on tehty nuorten ja terveiden ihmisten ehdoilla, jotka ovat kasvaneet tekniikan parissa. Nykyään suuri osa julkisten ja yksityisten palvelujen asiointia tapahtuvat tietotekniikan avulla. Samoin kuin pankki-, tapahtuma, terveys- ja neuvontapalvelut hoituvat tietotekniikan avulla. Ikäihmiselle esimerkiksi erilaisten tuotteiden, kuten elektroniikan, etujen ja haittojen hahmottaminen voi olla vaikeaa vähäisten teknisten tietojen ja taitojen vuoksi. Sen vuoksi ikääntynyt on usein myyjien, palveluntuottajien tai asentajien armoilla. (4)
Huonoja puolia voi tulla, että siellä joutuu huijatuksi tai sitä käytetään väärin.
Ikääntyminen ei ole tehty yhdestä muotista
Vaikka ikääntyminen on monimuotoistunut viime vuosina, tuottaa mainonta ja media kuvaa aktiivisesta ikääntyvästä joka osaa, tuottaa ja osallistuu monin eri tavoin yhteiskunnassa. Kuitenkaan kaikki eivät tähän muottiin istu.
Ikääntyneiden syrjäytyminen tietoyhteiskunnasta on iso ongelma, mihin täytyy kiinnittää huomiota. Kun tieto ja asiointi ovat yhä enemmän sähköisessä muodossa, teknologian käytön vaikeudet voivat aiheuttaa ikääntyneille jopa isoja taloudellisia menetyksiä. (5)
Internet tarjoaisi keinoja yhteydenpitoon ja osallistumiseen varsinkin niille ikääntyville, joiden liikkuminen ulkomaailmassa on terveydellisistä tai muista syistä rajoittunut. Hyvävoimaiset ikääntyvät hakeutuvat usein itse oppimaan uutta tai hakemaan tietoa. Taas ne, joilla ei ole aikaisempaa kokemusta tekniikasta, jäävät entistä enemmän syrjään tietoyhteiskunnasta. Haasteena on se, miten ikääntyville suunnitellut teknologiahankkeet löytävät juuri syrjäytymisvaarassa olevat.
Paula Isokangas
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu tutkielmaan nimeltään ”Niin on helppo surffailla eteenpäin” Kolmasikäläisten kokemuksia yhteisöllisestä mediasta ja sen vaikutuksista sosiaaliseen pääomaan.
Lähteet
Karisto, Antti 2004: Kolmas ikä: Uusi näkökulma väestön vanhenemiseen. Ikääntyminen voimavarana. Tulevaisuusselonteon liiteraportti 2004. Luettavissa osoitteessa http://hdl.handle.net/102244/4042 (93.)
Jyrkämä, Jyrki 2001: Teoksessa Lapsuudesta vanhuuteen Iän sosiologiaa. Toimittaneet Anne Sankari ja Jyrki Jyrkämä Vastapaino Gummerrus Kirjapaino Oy Jyväskylä 2001. s.309
Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttö [verkkojulkaisu].ISSN=2341-8699. 2014. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 28.7.2015].Saantitapa: http://www.stat.fi/til/sutivi/2014/sutivi_2014_2014-11-06_tie_001_fi.html
Leikas, Jaana 2008: Ikääntyvät, teknologia ja etiikka. Luettavissa osoitteessa: http://www.vtt.fi/inf/pdf/workingpapers/2008/W110.pdf (s.57-58.)
Koskinen, Simo & Riihiaho, Sinikka 2007: Kolmas ikä elämänvaiheena. Teoksessa Kolmasikäläisten elämää pohjoisissa kaupungeissa. KaupunkiElvi-hankkeen tutkimustuloksia. Koskinen, Simo & Hakapää, Liisa & Maranen, Pirk-ko & Piekkari, Jouni (toim.) Lapin Yliopistopaino Rovaniemi 2007.(33-34.)
(2)
Moniammatillinen yhteistyö, haastavaa mutta palkitsevaa!
”Mehän tehhään tää yhessä, että meilon verkosto ja sitten niin ja näin ja …hirvee pettymys, että ei se hankekaan tee mittään, ei ne saa mittään aikaan …että sitähän taottiin vaikka kuinka pitkään päähän ihmisille, että ei tää oo mikkään mappi Ö, johon tungetaan niinko kaikki …pittää yhesä näitä edelleen tehä.” Haastateltavan kommentti moniammatillisen työryhmän työskentelystä.
Pro gradu tutkielmani käsittelee moniammatillista yhteistyötä Kemin kuntakokeiluhankkeessa työntekijöiden kokemana. Yhteistyö moniammatillisessa ryhmässä voi osoittautua haasteelliseksi. Yksi työntekijä kuvaili kokemustaan seuraavasti: ”Ittele oli niinko, ei järkytys, mutta jollakilaila, että onko tosi, että mikkään ei ole kahessakymmenessä vuessa muuttunu. Perusasioista pittää lähteä vieläki. Ja mitä haastavampi on se ongelma, mitä vaikeampi se haaste tai isompi se juttu, joka pittää ratkassa, niin sen hankalampaa on se yhteistyö.”
Sosiaalialalla ratkotaan monimutkaisia ongelmia ihmisten elämässä. Moniammatillisessa yhteistyössä eri alojen asiantuntijat jakavat valtaa, tietoa ja osaamistaan. Se on myös ryhmätoimintaa ja asiantuntijoiden vuorovaikutusta. Moniammatillisuus tuo yhteistyöhön useita eri tiedon ja osaamisen näkökulmia, joita hyvä lopputulos vaatii. Yhteistyö on usein työtä yli sektorirajojen. (1, 2).
Mitä taitoja yhteistyössä tarvitaan? Moniammatillisessa yhteistyössä on tärkeää tuntea yhdessä työskentelevien ammattiryhmien ajattelua ja toimintatapoja sekä hahmottaa oma osuus ja sen merkitys tavoitteen saavuttamisessa (1). Moniammatillinen yhteistyö edellyttää: vastuunottoa, selkeää käsitystä omasta tehtävästä, toisten asiantuntijuuden kunnioittamista, kuuntelu- ja vuorovaikutustaitoja sekä kokonaisuuksien ymmärtämistä. Työntekijän ammatillinen osaaminen ja työorientaation tiedostaminen luovat pohjan ammatilliseen toimintakulttuuriin osallistumiselle ja yhteistoiminnalle. (3, 4).
Hyvä vuorovaikutus edistää yhteistyön sujumista työryhmässä. Asiantuntijuuden jakaminen tulee joustavammaksi, jos ihmiset voivat olla toistensa kanssa vuorovaikutuksessa toistuvasti ilman virallisiakin yhteyksiä. Ongelmat tulee ratkaista heti niiden synnyttyä, sillä pitkittyessään niillä on tapana myös monimutkaistua.
Puhuminen kannattaa, kuten eräs haastateltava toteaa: ”Onhan se tietysti haasteellista, sanotaanko että niinko päästä samale ajatukselle, että ku kuitenki monelta kantilta katotaan …tokihan näitä yhteentörmäyksiä välillä on ja eri näkökantoja asioihin, mutta tuota puhumallahan niistä selviää.”
Roolit jäsentävät yhteistyötä. Ryhmätoiminnassa osallistujilla on aina jonkin rooli, joko annettuna tai omaksuttuna. Virallinen rooli muodostuu asiantuntijuuden ja mahdollisen ryhmän antaman roolin kautta. Esimerkiksi puheenjohtajan rooli, jolla on suuri merkitys yhteistyön toimivuuteen ryhmässä. Epävirallinen rooli puolestaan muodostuu persoonallisuuden piirteistä, tavoista ja käyttäytymisestä ryhmässä. Tämäkin rooli vaikuttaa huomattavasti henkilön asemaan ryhmässä. Jokainen tulee ryhmään omana persoonanaan. (5).
Työntekijöiden on hyvä tunnistaa oma roolinsa työryhmässä ja toimia sen mukaisesti yhteinen tavoite huomioon ottaen. Haastateltava kommentoi: ”Minusta meilon ammatin takia jo tietty rooli ja tuota ei sitä oo syytä purkaa. Se roolihan täsmentyy sitten, että mitä aletaan tekemään, mitä prosessia viiään yksin etteenpäin ja mitä viiään yhessä etteenpäin. Se on sitten sitä hienosäätöä, että kuka ottaa minkäki asian.”
Toimivassa yhteistyössä korostuvat hyvät keskinäiset ihmissuhteet, toinen toistensa auttaminen ja ryhmän jäsenten keskinäinen avoimuus. Näin syntyy joustava, yhteisöllinen, tehokas ja ennen kaikkea palkitseva yhdessä työskentely
Eija Kvist
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Tätähän pittää niinkö yhessä tehä”. Moniammatillinen yhteistyö työntekijöiden kokemana.
Lähteet
-
-
- Karila, Kirsti & Nummenmaa, Anna Raija 2001: Matkalla moniammatillisuuteen. Kuvauskohteena päiväkoti. WS Bookwell Oy. Juva.
- Myllärinen, Anna Riitta & Tast, Eeva 2001: Sosiaalialan uuden asiantuntijuuden rakentuminen koulutuksen ja työelämän yhteistyönä. Hämeen ammattikorkeakoulu. Saarijärvi.
- Isoherranen, Kaarina 2008: Yhteistyön uusi haaste – moniammatillinen yhteistyö. Teoksessa Isoherranen, Kaarina & Rekola, Leena & Nurminen, Raija: Enemmän yhdessä. WSOY Oppimateriaalit Oy. Helsinki.
- Kontio, Mari 2010: Moniammatillinen yhteistyö. Tukeva – hanke. Siberia Oy. Oulu.
- Isoherranen, Kaarina 2005: Moniammatillinen yhteistyö. WSOY. Dark Oy. Vantaa.
- Launis, Kirsti 1994: Asiantuntijoiden yhteistyö perusterveydenhuollossa. Käsityksiä ja arkikäytäntöjä. Stakes Tutkimuksia 50. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.
-
(1)
Voimaantuneen vanhemmuuden rakentaminen eron jälkeen
Lasten asiat ovat tulleet hoidetuksi lastenvalvojan ansiosta, sillä meillä vanhemmilla ei ole muutoin ollut puheyhteyttä toisiimme.
Vanhempien erilleen muuton ja eron kokee Suomessa vähintään 30 000 lasta vuodessa. Ero lapsiperheessä on koko perhettä mullistava muutos ja yksi henkilökohtaisen elämän suurimmista kriiseistä, vaikka se nähtäisiinkin positiiviseksi muutokseksi ja uudeksi aluksi. Ero tuo mukanaan lukuisia uusia tilanteita, joihin vain harva voi ja osaa varautua etukäteen.
Useimmiten eron jälkeen vanhemmat pyrkivät päättämään lastensa asioista yhdessä, ja suurimmassa osassa tapauksista yhteishuoltajuus onnistuu. Aikuisten keskinäinen suhde ei pääty eron jälkeen – tai ainakaan sen ei tulisi päättyä, mikäli heillä on yhteisiä lapsia. Suh¬de muuttuu eron jälkeen parisuhteesta vanhemmuussuhteeksi, jota pidetään yllä lasten asioiden yhdessä hoitamiseksi.
Onnistunut yhteistyö vanhempien välillä vähentää esimerkiksi käytöshäiriöitä ja oppimisvaikeuksia eroperheiden lapsilla (1).Vanhempien toimiva suhde erosta huolimatta myös vahvistaa lapsen itsetuntoa, tasapainottaa tunne-elämää ja auttaa ongelmanratkaisutaitojen kehittymisessä ja itsenäistymisessä. Eron jälkeiset vanhemmuuden onnistumisen kokemukset luovat pohjaa myös oman elämän uudelleenrakentamiselle.
Mihin eroperhe tarvitsee lastenvalvojaa?
Eikä tommosia sopimuksia yksin osais tehdä, et jos ei ois apua saatavilla, niin ois varmaan ihan kuutamolla, et miten toimitaan.
Erotilanteessa vanhempia auttaa sosiaalityöntekijä, joka työskentelee lastenvalvojan nimikkeellä. Lastenvalvoja on lapsiperheen erotilanteen juridiikan ja sosiaalisten suhteiden asiantuntija. Lasten-valvojan tärkein työtehtävä on varmistaa lapsen edun toteutuminen vanhempien päättäessä hänen asumisestaan ja ela¬tuksestaan.
Vanhemman voimaantuminen tarkoittaa onnistunutta vanhemmuuden uudelleenrakentamista parisuhteen päättymisen jälkeen. Lastenvalvojan toiminnalla on vaikutusta siihen, kuinka se onnistuu.
Erovanhemmat tarvitsevat tukea, neuvoja ja hyväksyntää
Vanhemmat kritisoivat eniten lastenvalvojan kuuntelemattomuutta, tuen ja auktoriteetin puuttumista sekä vanhemman näkemyksen vähättelyä lasten asioista sovittaessa. Näiden asioiden voidaan katsoa vaikuttaneen myös vanhemman voimaantumisen kokemukseen – tai sen puuttumiseen.
Voimaantumista voi kuitenkin tapahtua lastenvalvojan työn seurauksena. Haastattelemani vanhemmat olivat kokeneet voimaantumista seuraavien asioiden myötä:
-
-
- luottamuksen syntymisestä työntekijän ja vanhemman välille
- hyväksynnän kokemuksesta
- tuen ja konkreettisen avun saamisesta
- taloudellisen vastuunjakamisen onnistumisesta vanhempien välillä
-
Nämä kokemukset ovat auttaneet vanhempia elämässä ja vanhemmuudessa eron jälkeen. Vanhemman selviytyminen erosta vaikuttaa väistämättä myös lapsen sopeutumiseen ja selviytymiseen. Lastenvalvojan työn keskeisenä tavoitteena voidaan pitää voimaantuneen, erosta selvinneen vanhemmuuden saavuttamista – tällöin työn tuloksena olisi todennäköisesti myös voimaantunut ja vahva, vanhempien erosta selvinnyt lapsi.
Riikka Ylisaukko-oja
Lapin yliopisto
Kannanotto perustuu pro gradu tutkielmaan: Voimaantunut vanhemmuus, laadullinen tutkimus vanhempien kokemuksista perheasioiden sovittelutyössä
Lähteet
1. Ks. esim. Margulies, Sam 2007: Working with Divorcing Spouses: How to Help Clients Navigate
(55)
Nuoret hatkaavat eivätkä työntekijät voi tehdä mitään – miksi sallimme tämän?
Olemme kriittisenä seuranneet lastensuojelulain muutosta vuoden 2021 alusta. Muutokset lisäsivät sijaishuollossa olevien lasten ja nuorten oikeuksia ja vapauksia. Lastensuojelulain ja Unicefin lastenoikeuksien julistuksen mukaan lapsella, joka ei voi elää perheensä kanssa, on oikeus saada valtiolta erityistä suojelua ja tukea.
Lastensuojelulain muutosten myötä hatkat voi ottaa entistä helpommin, koska lasten liikkumisen rajoittaminen ei ole helppoa. Rajoittamista voidaan tehdä vain tiettyjen laissa säädettyjen edellytysten täyttyessä ja rajoittamisista täytyy tehdä viralliset päätökset.
Lastensuojelulain tulkinnassa lapsen oikeudet ovat alkaneet korostua etenkin viime vuosikymmenten aikana. Haastattelimme lastensuojeluyksikössä ohjaajana työskentelevää ammattilaista. Onko lasten oikeuksien korostamisessa menty liian pitkälle?
– Kyllä osittain. Keinot ovat riittämättömät, varsinkin vaikeasti oireilevien nuorien kohdalla. Tämänhetkisen lastensuojelulain puitteissa ei voida aina ennaltaehkäistä tapauksia, jotka voisivat olla ennakoitavissa.
Lastensuojelulain tulkinta herättää huolta muuallakin. Viime aikoina julkisuudessa on keskusteltu hatkaan lähteneistä nuorista. Kyseessä ovat sijoitetut nuoret, jotka ovat joko lähteneet luvatta sijoituspaikastaan tai jättäneet palaamatta sinne. Osa nuorista katoaa useammin kuin kerran ja tilastojen perusteella on kyse sadoista alle 18-vuotiaista ympäri Suomea.
Lastensuojelun ammattilaiset nostavat kädet pystyyn. Tällä hetkellä he joutuvat pohtimaan lain tulkintaa ja tilannekohtaisesti päättämään, mikä on lapsen etu. Sijaishuollossa olevan lapsen liikkumista ei saa rajoittaa, vaikka lapsen edun näkökulmasta se kuuluu perheen tai lapsen huolenpidosta vastaavan perustehtäviin.
– Ennakoitavissa tapauksissa ohjaajien näkemykset eivät ole tarpeeksi vahvoja perusteita, että voitaisiin tehdä rajoitustoimenpide. Tavallaan joissain tapauksissa joutuu ensin pahempi asia tapahtumaan ennen kuin voidaan tehdä rajoitustoimenpiteitä. Tämä on minun mielestäni isoin ongelma tällä hetkellä lastensuojelulaissa, ohjaaja toteaa.
Valvova viranomainen ei nuku. Hatkassa olevat nuoret näkyvät eduskunnan oikeusasiamiehen lausunnoissa ja ministeritason pohdinnoissa rajoitustoimenpiteistä. Median luoma kuva karkuteillä olevista nuorista ja sosiaalityöstä on koruton. Etenkin Yle on uutisoinut eduskunnan oikeusasiamiehen tekemien tarkastuskäyntien esiin nostamista ongelmista mm. Mikkelissä ja Limingassa.
Hatkanuorten kohdalla ei ole kyse yökyläilystä tutuilla koulukavereilla tai kotiintuloajan ylittämisestä. Usein on kyse vaikeasti oireilevista nuorista ja riskikäyttäytymisestä. Karanneiden nuorten terveys ja hyvinvointi ovat suuressa vaarassa. Riskit esim. seksuaaliseen hyväksikäyttöön, päihteiden holtittomaan käyttöön ja rikollisuuteen ovat todellisia. Kuka asettaa turvalliset rajat, jos lain keinoin ei pystytä estämään hatkoille lähtemistä?
– Lastensuojelulaissa voisi olla oma pykälänsä erittäin vaikeasti oireilevien lasten kohdalla, jolloin heille voisi tehdä tiukempia rajoitustoimenpiteitä, joka auttaisi ennaltaehkäisemään rikosten uusiutumista. Sillä voitaisiin tukea heidän päihteettömyyttään ja tehdä intensiivisemmin töitä heidän kanssaan, joka helpottaisi heitä kiinnittymään yhteiskuntaan, lastensuojelun ohjaaja pohtii.
Tämä on yhden ammattilaisen näkökulma, jota kannattaisi miettiä. Hatkaaminen rakenteellisena ilmiönä tulee tunnistaa paremmin ja lisätä julkista keskustelua hatka-ilmiöön puuttumisen tarpeellisuudesta ja keinoista. Nuorten pakomatkat työllistävät myös sosiaalipäivystystä ja poliisia. Hatkassa olevien nuorten etsimiseen ja tavoittamiseen tarvitaan hyvää yhteistyötä eri viranomaisten kanssa. Riittävät resurssit lastensuojelulaitoksissa nuorten emotionaaliseen tulee varmistaa. Myös syitä hatkaamiseen pitäisi pohtia, jotta nuorten oma ääni tulisi kuulluksi. Pesäpuu on tehnyt tärkeää työtä mm. Kysymällä keinoja nuorilta itseltään.
Voisimme rakenteellisen sosiaalityön avulla laittaa liikkeelle muutoksen. Muutoksen, joka aidosti suojaisi nuorta ja ottaisi huomioon nuorten monenlaiset tilanteet ja niiden vaatimat ratkaisut. Olennaista on kriittinen suhde yhteiskunnallisiin mekanismeihin, pyrkimys muutokseen eri tasoilla sekä oikeudenmukaisuuden ja ihmisten osallisuuden edistäminen (Pohjola 2014, 23–27). Erilaisuudet huomioon ottava laki on viime kädessä nuoren etu.
Hanna-Mari Parkkila, Suvi Kakko, Pauliina Ylitapio, Laura Tolkkinen
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelijat
Lähteet:
Lastensuojelulaki – Finlex (542/2019)
https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2007/20070417?search%5Btype%5D=pika&search%5Bpika%5D=lastensuojelulaki. Viitattu 26.3.2021.
Liukkonen, Antti & Siiriainen, Lauri (2019) Rajoitustoimenpiteet lasten sijaishuollossa – vallankäyttöä vai vaikuttavaa hoitoa? Diakonia-ammattikorkeakoulu. Sosiaalialan koulutusohjelma, sosionomi: https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/228093/Liukkonen_Antti%2C%20Siiriainen_Lauri.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Viitattu 26.3.2021.
MTV Uutiset (2021). Kadonneiden joulu – poliisin tiedossa jopa 252 tietymättömissä olevaa nuorta – huoli heidän turvallisuudestaan on suuri. https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/kadonneiden-joulu-poliisin-tiedossa-jopa-252-tietymattomissa-olevaa-nuorta-huoli-heidan-turvallisuudestaan-on-suuri/8021126#gs.uv6ct4. Viitattu 26.3.2021.
Oikeusasiamies (2019): https://www.oikeusasiamies.fi/r/fi/ratkaisut/-/eoar/6448/2019. Viitattu 26.3.2021.
Pesäpuu (2021): Sijaishuollon haastekisan kunniamaininnan saajat ja voittajat on selvillä!
https://pesapuu.fi/2021/02/sijaishuollon-haastekisa-2/ Viitattu 9.4.2021.
Pohjola, Anneli (2014) Rakenteellisen sosiaalityön paikannuksia. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana toim. (2014) Rakenteellinen sosiaalityö. 16–33.
Sosiaali- ja terveysministeriö (2021). Lastensuojelulain muutokset.
https://stm.fi/lastensuojelulain-muutokset. Viitattu 26.3.2021.
Talentia-lehti (2021). Lastensuojelu pelasti vankilalta ja viikatemieheltä. https://www.talentia-lehti.fi/lastensuojelu-pelasti-vankilalta-ja-viikatemiehelta/. Viitattu 26.3.2021.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2019) Lastensuojelun käsikirja. Rajoitukset sijaishuollossa. https://thl.fi/fi/web/lastensuojelun-kasikirja/tyoprosessi/sijaishuolto/rajoitukset-sijaishuollossa. Viitattu 26.3.2021.
Unicef: lapsen oikeuksien sopimus (2021). Lapsen oikeudet – mikä on lapsen oikeuksien sopimus?
https://www.unicef.fi/lapsen-oikeudet/mika-on-lapsen-oikeuksien-sopimus/. Viitattu 26.3.2021.
YLE Uutiset 14.7.2020 ja 2.7.2020: Limingan ja Mikkelin lastensuojeluyksiköt https://yle.fi/uutiset/3-11447162 ja https://yle.fi/uutiset/3-11429593. Viitattu 26.3.2021
(54)
”Ulos vankilasta” – Lievä autismikirjon häiriö, vuorovaikutus ja identiteetti
Autismia määrittelee vuorovaikutuksen vaikeus ja sen vaikutus identiteetin rakentumiseen. Diagnoosin ja kuntoutuksen myötä minäkuvaa voi kuitenkin eheyttää ja saada tukea arjen haasteisiin.
”Olin hiljainen, kiltti tyttö, joka seisoi koulussa seinän vierustalla ja tarkkaili muita. Toisinaan rohkaistuin ja yritin päästä muiden leikkeihin, mutta minua ei hyväksytty mukaan.” Nimimerkin ”Ulos vankilasta” aloitukseen kiteytyy autistisen vuorovaikutuksen hankaluudet lapsesta alkaen: tarkkailijaksi syrjään jääminen ja epäonnistuneet yritykset osallistua muiden mukaan. Pro gradu -tutkielmassani ”Aikuisen autismidiagnoosi ja identiteettinarratiivit” olen tarkastellut näitä lievän autismikirjon aikuisten kertomuksia vuorovaikutuksen ongelmista ja identiteetistä narratiivisen menetelmän avulla.
Autismikirjon häiriö on useimmiten läpi elämän jatkuva neurobiologinen ja kehityksellinen neuropsykiatrinen häiriö, jota esiintyy prosentilla väestöstä. Uusimman diagnostiikan myötä puhutaan lievästä, keskivaikeasta tai vaikeasta autismista. Lievästi oirehtiva autismi voi jäädä lapsena huomaamatta, mutta se voi paljastua aikuisiällä itsenäistymisen vaikeutena monimutkaistuvassa toimintaympäristössä.
Autistisuus ilmenee monilla elämänalueilla eriasteisesti ja yksilöllisinä oireyhdistelminä. Se ilmenee erityisesti sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelmina ja kaavamaisena käyttäytymisenä. Neurokognitiiviset vaikeudet, toiminnanohjauksen haasteet, vuorovaikutustaitojen puutteellisuus, tiedon käsittelytapa, paineensietokyky aisti- ja sosiaalisen kuormituksen tilanteissa, erityiskiinnostuksen kohteet, kontekstisokeus, pakko-oireisuus, aistiyliherkkyydet ja rutiinien korostuminen elämässä voivat pahimmillaan aiheuttaa häiriökäyttäytymistä.
Autismikirjon häiriön diagnosointikriteerit muuttuvat vuonna 2022.
Minäkuvan muodostuminen vuorovaikutuksessa
Identiteetti tarkoittaa sitä, miten ihminen kokee itsensä ja ilmaisee itseään sosiaalisessa ympäristössään. Minäkäsitys kuvaa ihmisen ajatuksia omista piirteistään, motiiveistaan ja käyttäytymisestään. Minäkäsitys voi olla laaja, ja siihen voivat vaikuttaa kaikki kokemukset. Siihen vaikuttavat nuoresta iästä alkaen muiden arvio siitä, keitä ja millaisia olemme. Ihminen ei kuitenkaan suoraan omaksu muiden käsityksiä itsestään, vaan luo tulkiten haluamaansa toimivaa, tuntevaa minäkuvaa.
Minäkäsitys vaikuttaa myös siihen, millaiseksi vuorovaikutus muodostuu. Opimme tuntemaan itsemme aktiivisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Minäkäsitys syntyy vuorovaikutuksen lisäksi samastumisesta ryhmiin. Tämä sosiaalinen identiteetti on tunneperäinen ja muodostuu useista, toisiaan leikkaavista ryhmistä. Vertailu muihin ryhmiin vaikuttaa epäsuorasti myös itsetuntoomme.
Vertailussa muihin alkaa omasta identiteetístä kertyä kokemuksia lapsesta alkaen. Autistinen yksilö joutuu ulkopuolisena pohtimaan omaa epätäydellisyyttään ja erilaisuuttaan eri ulottuvuuksilla suhteessa muihin. Identiteetin rakentuminen vuorovaikutuksessa on haastavaa, jos vuorovaikutustaidot ovat puutteelliset. ”Ulos vankilasta” -kirjoittaja jatkaa diagnoosia edeltävien vuorovaikutusongelmiensa kuvaamista: ”En oppinut puhumaan muiden kanssa. En oppinut kertomaan asioistani. En oppinut antamaan enkä olemaan vastavuoroinen. En ymmärtänyt, mitä ihmisten välillä tapahtuu. En oppinut, mitä ihmissuhteet tarkoittavat.”
Diagnoosi identiteettikäänteenä
Autistin identiteetti rakentuu vertailemalla sisäistä ja ulkoista maailmaa ja minäkuvaa vastakohtien kautta diagnoosia ennen ja sen jälkeen. Diagnoosikäänne avaa mahdollisuuden rakentaa, korjata, kuntouttaa ja eheyttää autistista minäkuvaa diagnoosikäänteeseen liittyvän tietoisuuden ja tiedon lisääntymisen kautta.
Sosiaalistrukturalistisen ajattelun mukaan identiteetti rakentuu koko elämän ajan. Aikuisena diagnostisoidut pystyvät retrospektiivisesti vertailemaan ja reflektoimaan diagnoosin merkitystä elämänkokemuksissaan. ”Ulos vankilasta” -kertomuksen kirjoittaja ponnisteli tuskaisesti vuosikymmenet väärän diagnoosin ja monenlaisten vuorovaikutusongelmien kanssa, kunnes löysi autismidiagnoosin ja palat alkoivat loksahdella paikoilleen: ”Oli valtavaa tajuta, että muilla on oma sisäinen maailmansa, omat ajatuksensa ja tunteensa, vaikka he eivät niitä minulle näyttäisi. Kun ymmärsin, että muut ovat kuorensa alla samanlaisia kuin minä (tuntevat ja ajattelevat), saatoin ensimmäisen kerran elämässäni ennustaa, miten johonkin lauseeseeni tai tekooni suhtauduttaisiin. [– –] Sain käyttöohjeet maailmaan!”
Minäkuvan eheytyminen kuntoutuksessa
Sosiaalisen kuntoutuksen avulla on tarkoitus oppia selviytymään arkitoimista, vuorovaikutussuhteista ja eri rooleista omia voimavaroja hyödyntäen ammattilaisten ohjaamana. Toimijuus muokkaa identiteettiä ja subjektiksi kasvamista, kun taas rajoitettu toimijuus heikentää sitä. Kuntoutuksessa stigmatisoituneesta ihmisestä on tarkoitus voimaannuttaa eheytyvä, aktiivinen ja autonominen toimija. Toipumiseen kuuluu minäkuvan luominen, jossa autismi on vain yksi osa minuutta.
Autisti joutuu käsittelemään poikkeavan identiteettiä ja leimaa sekä hyväksymään diagnoosin osaksi minäkuvaa. Autistien kertomuksissa on kuntoutumista määritteleviä teemoja: toivon herääminen, ongelman hyväksyminen, luopuminen syrjään vetäytymisestä ja aktiivinen osallistuminen sekä vastuun ottaminen omasta elämästä ja aktiivinen selviytymiskeinojen etsintä. Omaelämäkerta on vaikuttava osa kuntoutumista: terapeuttinen, itsetutkiskeleva, lohduttava vertaisille ja ymmärrystä avartava yleisölle. Tarinankerronta ovat elimellisen inhimillinen keino kommunikoida, järjestää, selittää ja ymmärtää inhimillistä elämää, ihmisten välisiä suhteita ja identiteettejä.
Kärsittyään vuosikymmeniä yksinäisenä, epäonnistuttuaan elämässä ja tunnettuaan itsensä kiinnittymättömiksi elämään ja maailmaan kirjoittajakin vihdoin löysi ymmärryksen suhteissa olemisesta: ”Jälkeenpäin tiedän, että minua olisi pitänyt kannustaa pohtimaan toisia, heidän ajatuksiaan, motiivejaan, halujaan, jotta heidän maailmansa olisi avautunut autistiselle mielelleni.” Kirjoittajan minäkuva kehkeytyi pitkälle aikuisuuteen tällaisessa vuorovaikutusympäristössä heijastuen kaikkiin elämänrooleihin. Hän tunsi olonsa eristyneeksi itsestään ja muista sekä olevansa tarkkailijana tai marginaalissa, kun elämä kulkee ohi.
Aiemmin vuorovaikutuksessa sisäistettyä identiteettiä voi diagnoosin myötä ja sosiaalisella kuntoutuksella käsitellä uudesta näkökulmasta ja rakentaa sitä uudelleen. Sosiaalityössä voi puhua identiteetin muutostyöstä, kun autistiselle tai muulle asiakkaalle rakennetaan valmentavasti ja kuntouttavasti myönteisempää identiteettiä. Sosiaalityössä voi toivon ja tulevaisuuspuheen kautta vahvistaa ja kehittää asiakkaan myönteisen, eheytyvän identiteetin muodostumista uhriuden ja stigman tilalle. Autistin osallisuus tarkoittaa myös esteettömyyttä osallistua tasavertaisesti. Elämän perusasioiden oppiminen sekä yhteiskunnan normaaliin toimintaan osallistuminen ovat kuntoutuksen ytimessä. Tavoitteena on itsenäinen elämä, joka on autistillekin tärkeä tarve.
Sari Kärkkäinen
Sosiaalityö
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Aikuisen autismidiagnoosi ja identiteettinarratiivit”. Lapin yliopisto, 2021.
Lähteet
Hall, Stuart 1999: Identity. Tammer-Paino Oy. Tampere.
Helkama, Klaus & Myllyniemi, Rauni & Liebkind, Karmela & Ruusuvuori, Johanna & Lönnqvist, Jan-Erik & Hankonen, Nelli & Mähönen, Tuuli Anna & Jasinskaja-Lahti, Inga & Lipponen, Jukka 2015: Johdatus sosiaalipsykologiaan. 10. uud. p. Edita. Helsinki.
Hyväri, Susanna & Salo, Markku (toim.) 2009: Elämäntarinoista kokemustutkimukseen. Mielenterveyden keskusliitto. Helsinki.
Jehkonen, Mervi & Saunamäki, Tiia & Hokkanen, Laura & Akila, Ritva (toim.) 2019: Kliininen neuropsykologia. 3. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim. Helsinki.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (toim.) 2008: Sosiaalityö aikuisten parissa. Vastapaino. Tampere.
Koskentausta, Terhi & Koski, Anniina & Tani, Pekka 2018: Aikuisen autismikirjon häiriö. Duodecim. https://helda.helsinki.fi//bitstream/handle/10138/304198/duo14424.pdf?sequence=1. Viitattu 27.12.2020.
Layder, Derek 2004: Social and Personal Identity. Understanding YourSelf. SAGE Publications Ltd. London.
Liimakka, Satu 2014: Kokemus, tieto ja kokemustieto – esimerkkinä autismi. Teoksessa Myyry, Liisa & Ahola, Salla & Ahokas, Marja & Sakki, Inari (toim.): Arkiajattelu, tieto ja oikeudenmukaisuus. Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2014:18. Helsingin yliopisto, sosiaalipsykologia. Hansaprint. Vantaa, 162–178. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/144169/AMPB_Juhlakirja.pdf?sequence=1. Viitattu 27.12.2020.
Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa (toim.) 2018: Sosiaalinen kuntoutuksessa. Lapland University Press. Rovaniemi.
Metteri, Anne & Valokivi, Heli & Ylinen, Satu (toim.) 2014: Terveys ja sosiaalityö. PS-Kustannus. Jyväskylä.
Moilanen, Irma & Mattila, Marja-Leena & Loukusa, Soile & Kielinen, Marko 2012: Autismikirjon häiriöt lapsilla ja nuorilla – katsaus. 14/2012, Duodecim. Helsinki, 1453–1462. https://www.duodecimlehti.fi/xmedia/duo/duo10395.pdf. Viitattu 27.12.2020.
Mönkkönen, Kaarina & Kekoni, Taru & Pehkonen, Aini (toim.) 2019: Moniammatillinen yhteistyö: vaikuttava vuorovaikutus sosiaali- ja terveysalalla. Gaudeamus. Helsinki.
Orhala, Satu & Utriainen, Jarkko (toim.) 2015: Minun tarinani. Kertomuksia autismin kirjolta. Autismiliitto ry. Helsinki. https://www.printbox.fi/flipbooks/malli/77822_minun_tarinani/.
Puusa, Anu & Hänninen, Vilma & Mönkkönen, Kaarina 2020: Narratiivinen lähestymistapa organisaatiotutkimuksessa. Teoksessa Puusa, Anu & Juuti, Pauli (toim.): Laadullisen tutkimuksen näkökulmat ja menetelmät. Gaudeamus Oy. Helsinki, 216–227.
Puustjärvi, Anita 2019: Autismikirjon häiriö – uutta tutkimustietoa ja kliinikon kokemuksia. Luento. Autismin talvipäivät 8.12.2019. https://www.youtube.com/watch?v=s8MEpNOHftc. Viitattu 27.12.2020.
(53)
Eriarvoisuutta tuottavat mekanismit
Suomessa on muodostunut erilaisia ryhmiä, joiden elintaso ja elämänlaatu eroavat kansalaisten enemmistön elämän edellytyksistä.
Eriarvoisuus vaikuttaa erityisesti yhteiskunnan haavoittuvimmassa asemassa oleviin, kuten esimerkiksi asunnottomiin, työttömiin, maahanmuuttajiin ja ikääntyneisiin. Vuonna 2018 Suomessa oli 856 000 henkilöä köyhyys- ja syrjäytymisriskissä ja samana vuonna vakavasta aineellisesta puutteesta kärsi 133 000 henkilöä (Tilastokeskus 2020). Vuonna 2019 perustoimeentulotukea myönnettiin 271 107 henkilölle (Tanhua & Kiuru 2020, 3). Perustoimeentulotukea saavat henkilöt ovat usealla tavalla köyhyysriskissä, koska heidän tulonsa jäävät elämiseen riittävän tason alle varsinaisen ensisijaisen turvan jälkeenkin (Isola & Suominen 2016, 40–41). Viimesijaista turvaa täydentävä ruoka-apu tavoittaa arviolta 20 000–25 000 henkilöä viikoittain ja suurin osa heistä on perusturvaetuuksien varassa tai heikossa työmarkkina-asemassa (STM 2020; Isola & Suominen 2016, 42).
Tarkastelin Pro gradu -tutkielmassani, miten eriarvoisuus näkyy, köyhyydestä kerrotuissa tarinoissa sosiologi Göran Therbornin (2014) eriarvoisuuden mekanismeja koskevan teorian avulla. Tutkimukseni aineisto koostui ”Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä” (2007) kirjoituskilpailun tuottamista tarinoista. Eriarvoisuuden mekanismeja ovat etääntyminen, riisto, ulossulkeminen ja hierarkisointi. Etääntyminen on prosessi, jossa hyvä- ja huono-osaisten erot kasvavat suureksi ja huono-osaisten elintaso jää hyväosaisten elintasosta jälkeen. Riisto liittyy hierarkioiden ylemmillä tasoilla olevien epäsymmetrisestä hyötymisestä hierarkioiden alemmilla tasoilla olevista ihmisitä. Ulossulkeminen tarkoittaa ihmisten etenemisen ja oikeuksien eteen asetettuja esteitä ja hidasteita sekä eri syrjinnän muotoja. Hierarkisointi liittyy arvojärjestelmiin, joka jakaa yhteiskunnassa ihmisiä eri luokkiin.
Etääntyminen
Huono-osaisuus periytyy Suomessa sukupolvelta toiselle. Etääntymistä voidaan Suomen kontekstissa tarkastella koulutuksen näkökulmasta, koska sitä pidetään usein sosiaalisen nousun välineenä. Kaikille avoimet koulutusmahdollisuudet korkeakoulutasolle asti kuuluvat hyvinvointivaltioon ja ilmaisen koulutuksen tavoitteena on, että lasten kouluttautuminen ei olisi kiinni vanhempien tulotasosta.
Kaikille avoimista koulutusmahdollisuuksista huolimatta Suomessa vanhempien koulutustaso periytyy lapsille yhä enemmän. Korkean koulutustason tutkinnon suorittaneiden vanhempien lapset päätyvät useammin korkeakoulutusaloille, kun taas matalan koulutusasteen suorittaneiden vanhempien lapset päätyvät matalan koulutuksen aloille.
Riisto
Perinteisesti työn on oletettu suojaavan köyhyydeltä ja köyhyysriskin nähdään koskevan erityisesti työvoiman ulkopuolella olevia ryhmiä, kuten pitkäaikaistyöttömiä, eläkeläisiä ja opiskelijoita. Työmarkkinoilla tapahtuvista muutoksista aiheutuva epävakaisuus on luonut työssäkäyvien köyhien ryhmän, joiden käytettävissä olevat tulot jäävät työssä käymisestä huolimatta suhteellisen köyhyysrajan alapuolelle.
Suhteellinen köyhyysrajan avulla kotitalous voidaan määritellä pienituloiseksi, jos sen käytettävissä olevat tulot ovat alle 60 prosenttia väestön mediaanituloista. Esimerkiksi yhden elättäjän perheissä tai yksinhuoltajaperheissä tulot eivät välttämättä riitä perheen elättämiseen.
Ulossulkeminen
Häpeän tunteminen liittyy tilanteisiin, joissa ihmisen käyttäytyminen poikkeaa sosiaalisesti hyväksyttävästä tavasta toimia.
Ihminen tuntee häpeän sisäisesti, mutta siihen liittyy myös muiden ihmisten asenne ja käyttäytyminen köyhyydessä eläviä kohtaan. Häpeän tunteminen johtuu siitä, että ei ole onnistunut elämään elämäänsä yhteiskunnan odotusten mukaisesti.
Esimerkiksi epäonnistumisen koulutukseen tai työelämään kiinnittymisessä ajatellaan johtuvan yksilön omasta syystä. Epäonnistumisen ajatellaan taas kertovan siitä, että hänessä olisi jotain vikaa.
Hierarkisointi
Eriarvoisuus on läsnä ihmisten päivittäisissä kohtaamisissa. Ihmiset pystyvät arvioimaan pienenkin käyttäytymiseen perustuvan tiedon avulla, mihin yhteiskuntaluokkaan toiset kuuluvat. Sosiaalisen luokan signaalit kertovat ihmisten yhteiskuntaluokasta ja ne liittyvät kehoon, ääneen ja kulttuuriin.
Sodabeh Aryanfard
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Eriarvoisuuden ilmentymiä köyhyydestä kerrotuissa tarinoissa”. Lapin yliopisto. 2020.
(52)
Asiantuntijuus sijaishuollossa vaatii sosiaalityöntekijältä paljon
Sijaishuollon sosiaalityöntekijöiltä vaaditaan laaja-alaista osaamista myös omien ammattirajojen yli.
Sosiaalityöntekijöiden kokemusten mukaan asiantuntijuus rakentuu useasta eri osa-alueesta ja se vaatii sosiaalityön kentän tuntemisen lisäksi osaamista esimerkiksi lapsen kehityspsykologiaan liittyen. Työhön kuitenkin koetaan pääsevän myös pienellä käytännön osaamisella eikä teoreettista osaamistakaan välttämättä ole. Lisäksi työn vaativuutta ei ymmärretä päättäjien tasolla ja työn tekemisen raamit ovat huonosti resursoituja. Työntekijöiden vaihtuvuus ja asiakasmäärät ovat suuria ja tämä epäkohta tulisi korjata esimerkiksi säätämällä lailla lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden maksimiasiakasmäärä, sillä suosituksia kunnat eivät noudata.
Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani sitä, kuinka asiantuntijuus rakentuu sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden kokemana ja kuinka tätä asiantuntijuutta voitaisiin sosiaalityöntekijöiden mukaan vahvistaa ja mitkä tekijät heikentävät asiantuntijuutta. Tutkielmani aineisto koostui viiden kunnallisessa sijaishuollossa työskentelevän tai aikaisemmin työskennelleiden sosiaalityöntekijöiden kirjoituksista. Kirjoitukset kerättiin sosiaalityön uraverkosto ja sosiaalityön pohjoinen uraverkosto- facebookryhmissä julkaistun kirjoituspyynnön avulla.
Minkälaista teoria- ja käytännönosaamista työssä katsottiin vaadittavan?
Tutkielmassani jaoin osaamisalueet viiteen eri osa-alueeseen. Aineiston perusteella keskeisiä asiantuntijuuden alueita olivat lapsen kokonaistilanteen hahmottaminen, asiakkaan kohtaaminen ja asiakassuhde, yhteistyötaidot ja verkostotyö, juridinen osaamisen sekä kyky ja rohkeus linjata ja tehdä päätöksiä.
Mitkä tekijät asiantuntijuutta heikentävät?
Merkittäväksi asiantuntijuutta heikentäväksi tekijäksi sosiaalityöntekijät kokivat vähäiset resurssit ja suuret asiakasmäärät. Sijaishuollossa lapsen lisäksi työskennellään usein hänen ympärillään olevan laajan ihmisjoukon kanssa, mikä lisää työn määrää. Vähäisillä resursseilla työn koettiin aineiston perusteella olevan tulipalojen sammuttelua. Lisäksi työntekijät vaihtuivat tiuhaan, mikä myös heikensi asiantuntijuutta. Lisäksi asiantuntijuutta katsottiin heikentävän esimerkiksi yhteistyökumppaneiden puutteelliset käsitykset sosiaalityöstä sekä sisäisen ohjeistuksen puuttuminen yksiköissä.
Mikä asiantuntijuutta vahvistaa?
Asiantuntijuutta vahvistavana pidettiin hyviä konsultaatiomahdollisuuksia, riittävää perehdytystä sekä toimivaa työtiimiä työn tukena. Lisäksi esimiehen tuki ja ohjaus koettiin tärkeänä. Ammatillisten toimijoiden, alan lehtien ja kirjallisuuden seuraaminen nostettiin myös merkittäväksi tekijäksi asiantuntijuutta vahvistettaessa. Kuitenkin moni asia asiantuntijuuden vahvistumisessa liitettiin siihen, että se vaatii työntekijän omaa aktiivisuutta ja esimerkiksi työparia täytyy vaatia, sillä lisäkoulutukset tai konsultaatiomahdollisuudet eivät välttämättä olleet olemassa työn rakenteissa.
Tutkielman aineistossa nostettiin esiin sijaishuollon asiantuntijuuden vaativuus. Työn voidaan luonnehtia olevan laaja-alaista lapsen asioista vastaamista, johon liittyy laaja vastuu. Työssä puututaan perheen yksityisyyteen ja käytetään laajaa harkintavaltaa haavoittuvassa asemassa oleviin lapsiin, mutta silti työn resurssit ovat huonot ja asiakasmäärät absurdin suuret.
Susanna Inget
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu-tutkielmaani ”Täytyy olla älykkyyttä ja pelisilmää pärjätä kaoottisissa ihmissuhteiden viidakoissa” – Sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden kokemuksia asiantuntijuudestaan.
Aiheeseen liittyviä lähteitä:
Eronen, Tuija & Laakso, Riitta 2017: Vaativat tilanteet sijaishuoltotyössä. Teoksessa Enroos, Rosi & Mäntysaari, Mikko & Ranta-Tyrkkö, Satu (toim.) 2017: Mielekäs tutkimus: näkökulmia sosiaalityön tutkimuksen missioihin. Suomen yliopistopaino Oy. Tampere.
Helavirta, Susanna 2016: Lapsen asioista vastaaminen huostaanoton jälkeen sosiaali-työntekijöiden kuvaamana. Teoksessa Enroos, Rosi, Heino, Tarja & Pösö, Tarja 2016: Huostaanotto. Lastensuojelun vaativin tehtävä. Vastapaino. Tampere.
Lastensuojelulaki 417/2017
Sipilä, Anita 2011: Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet -Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Itä-Suomen yliopisto. Väitöskirja.
(51)
Koneeseen kadonneet? – Vanhempien näkökulmia yläkouluikäisten poikien digitaaliseen pelaamiseen
Digitaalisella pelaamisella on tärkeä merkitys monien nykynuorten elämässä, arjessa ja sosiaalisissa suhteissa. Vanhempien rooli pelikasvattajina on keskeinen, ja mielenkiintoista onkin pohtia, millaiseksi muodostuu vanhempien toimijuus suhteessa heidän nuortensa digitaaliseen pelaamiseen.
Tutkimusten mukaan 10–19-vuotiaista suomalaisista lapsista ja nuorista 99 prosenttia pelaa digitaalisia pelejä ainakin satunnaisesti ja noin 70 prosenttia pelaa viikoittain (Meriläinen & Moisala 2019, 56-57). Alan tutkimuskirjallisuudessa ja oppaissa korostetaan vanhempien roolia ja tehtävää lasten ja nuorten pelikasvattajina ja ”mediamentoreina”. Yläkouluikäisten nuorten pelikasvatuksen keskiössä ovat muun muassa keskustelut mediakriittisyydestä, käyttäytymisestä internetympäristössä sekä laajemmin elämänhallintaan liittyvistä teemoista (Repo & Nätti 2015, 107). Pelikasvattajina vanhemmat ovat kuitenkin edelläkävijöitä, eikä heillä ole turvanaan ja esikuvinaan aiempien sukupolvien kasvatusmalleja ja toimintatapoja, mikä voi osaltaan haastaa heidän rooliaan nuorten pelikasvattajina. Myös nuorten usein vanhempiaan paremmat digitaalisten laitteiden käyttötaidot ja osaaminen sekä ajankäytölliset haasteet voivat tuottaa haasteita digiajan kasvattajuudelle. (Lahikainen 2015, 37.)
Nuorten digitaalista pelaamista vanhempien näkökulmasta on kuitenkin tutkittu vasta vähän, ja pro gradu – tutkielmassani olenkin selvittänyt digitaalisia pelejä pelaavien yläkouluikäisten (13-16-vuotiaiden) poikien vanhempien kokemuksia ja näkemyksiä poikiensa pelaamisesta. Analysoin, mikä vanhempia poikiensa pelaamisessa huolestuttaa ja millaiset ovat vanhempien toimijuuden rajat, mahdollisuudet ja ulottuvuudet suhteessa heidän poikiensa digitaaliseen pelaamiseen. Tutkielmani aineisto koostuu kuuden vanhemman teemahaastattelusta. Haastateltavien joukossa on neljä äitiä ja kaksi isää.
Digitaalinen pelaaminen ilmiönä
Nuorten digitaalinen pelaaminen on hyvin ajankohtainen ilmiö, josta käydään vilkasta yhteiskunnallista keskustelua. Digitaaliseen pelaamiseen liittyvä julkinen keskustelu on hyvin haitta- ja huolikeskeistä, jopa dramaattistakin. Keskusteluissa varoitellaan digitaalisen pelaamisen sekä fyysistä että psyykkisistä vaaroista ja haitoista ja keskitytään lähinnä pelaamisen rajoittamistapojen käsittelemiseen. Esiin nousevat esimerkiksi pelien väkivaltaiset sisällöt ja pelaamisen negatiiviset vaikutukset nuorten käyttäytymiseen, sosiaalisiin suhteisiin sekä liiallisen pelaamisen vaikutukset nuoren terveyteen, uneen ja koulunkäyntiin. Toisaalta alan tutkimuskirjallisuudessa korostetaan myös digitaalisen pelaamisen hyötyjä. On todettu, että pelaaminen voi parantaa pelaajan kognitiivisia, emotionaalisia ja sosiaalisia taitoja. (Meriläinen 2017; Männikkö 2017, 17-18; Lobel & muut 2017; Quandt & Kowert 2016, 177.)
Tutkimuskirjallisuudessa digitaalista pelaamista on tarkasteltu myös sosiaalisista ja kulttuurisista näkökulmista. Monille nuorille digitaaliset pelit ovat tärkeä heidän arkista elämäänsä ja sosiaalisia suhteitaan, ja laajemmin pelaaminen voidaan nähdä osana nuorisokulttuuria ja sen muutosta (Meriläinen & Moisala 2019, 63). Toisaalta digitaalista pelaamista ilmiönä voidaan tarkastella myös perhe-elämän kontekstissa ja vuorovaikutussuhteissa ja pohtia, miten digitaalinen pelaaminen vaikuttaa ja muuttaa perhe-elämän käytäntöjä, ja millaisia haasteita ja mahdollisuuksia se perhe-elämälle ja perheenjäsenten väliselle vuorovaikutukselle mahdollisesti tuottaa (esim. Lahikainen & muut 2015).
Huolen värittämä toimijuus
Tutkielmani tulosten perusteella vanhempien suhtautuminen heidän poikiensa digitaaliseen pelaamiseen on huolen värittämää, eivätkä vanhemmat pystyneet näkemään nuorensa pelaamisessa juuri positiivisia puolia. Poikien digitaalisessa pelaamisessa vanhempia huolestuttavat erityisesti pelaamiseen käytetyn ajan vaikutukset nuoren psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin sekä nuoren käytökseen. Vanhempia huolestuttivat myös pelaamisen imu ja addiktoivuus. Vanhempien mukaan pelaaminen tuntuu syrjäyttävän nuoren elämässä kaiken muun. Nuorten runsaana näyttäytyvään pelaamiseen vanhemmat löysivät syitä sekä nuoren yksilöllisistä ominaisuuksista että pelimaailman imusta. Tutkimukseeni osallistuneilla vanhemmilla ei ollut paljonkaan tietoa pelimaailmasta tai peleistä, joita heidän poikansa pelaavat, ja pelimaailma oli heille vieras.
Tulkintani mukaan huolinäkökulma sekä pelimaailman vieraus vanhemmille voi vaikuttaa keinoihin ja lähestymistapoihin, joilla vanhemmat pyrkivät puuttumaan ja toimimaan suhteessa poikiensa digitaaliseen pelaamiseen. Käytännössä vanhemmat pyrkivät eri tavoin hallitsemaan, kontrolloimaan ja rajoittamaan poikiensa pelaamista. Vanhemmat kokivat poikiensa digitaalisen pelaamisen hallinnan ja kontrolloinnin kuormittavaksi, ja pelaamisen hallintayritykset myös aiheuttivat konflikteja perheissä. Pelaamiseen puuttumista ja pelaamisen rajoittamista vanhemmat perustelivat lapsen edun mukaisena toimintana.
Toimijuuden rajat ja mahdollisuudet
Aineiston analyysin perusteella vanhempien toimijuutta suhteessa heidän poikiensa pelaamiseen haastavat vanhempien jaksaminen, ristiriidat perheessä sekä ulkopuolisen tuen vähäisyys tai puuttuminen. Pelaaminen voi aiheuttaa ristiriitoja paitsi nuoren ja vanhemman myös perheen vanhempien välille, jos vanhemmat ovat esimerkiksi erimieltä pelaamisen rajoittamistapojen suhteen. Vanhempien toimijuutta puolestaan tukee etenkin perheen vanhempien keskinäinen tuki toisilleen. Toimijuutensa tueksi suhteessa nuortensa digitaalisen pelaamisen hallintaan vanhemmat toivoivat vertaistukea sekä liittolaisuutta muilta vanhemmilta, joilloin esimerkiksi yhteisistä pelisäännöistä voitaisiin sopia ja pelaamiseen liittyvää huolta jakaa. Palvelujärjestelmän mahdollisuuksiin tukea toimijuuttaan vanhemmat sen sijaan suhtautuivat epäillen, eivätkä he uskoneet, että ammattiauttajillakaan olisi ratkaisuja peliongelman ratkaisemiseksi.
Tutkielmani tulosten perusteella vanhemmat tarvitsevat tukea ja neuvontaa pelikasvattajina toimimiseen sekä digitaalisen pelaamisen aiheuttamien ristiriitojen ratkaisemiseen. Tärkeää on, että ammattiauttajilla on tarpeeksi monipuolista osaamista ja tietoa digitaalisen pelaamisen erilaisista ulottuvuuksista, jotta he voivat tukea perheitä pelaamiseen ja laajemmin digitalisaatioon liittyvissä kysymyksissä mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Tärkeää on, että sekä nuoret että vanhemmat saavat äänensä kuuluville digitaalisesta pelaamisesta käytävissä keskusteluissa ja että nuoren ja vanhemman välistä keskustelu- ja neuvotteluyhteyttä digitaaliseen pelaamiseen liittyen tuettaisiin. Näin voitaisiin löytää vaihtoehtoisia tapoja ratkaista pelaamiseen liittyviä konflikteja ja myös kyseenalaistaa pelaamiseen liittyviä ennakkoluuloja ja stereotypioita. Toisaalta tulee myös kehittää menetelmiä haitallisen pelaamiseen tunnistamiseen ja hoitamiseen.
Sanna Ovaskainen
Sosiaalityö
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ” Koneeseen kadonneet? Vanhempien toimijuus ja yläkouluikäisten poikien digitaalinen pelaaminen.” Lapin yliopisto, 2019.
Lähteet:
Lahikainen, Anja Riitta 2015: Media lapsiperheen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta; Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (toim.) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere, 80–107.
Lahikainen, Anja Riitta & Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (2015) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere.
Lobel, Adam & Engels, Rutger & Stone, Lisanne & Burk, William & Granic, Isabela 2017: Video Gaming and Children’s Psychosocial Wellbeing: A Longitudinal Study. Journal of Youth and Adolescence, Vol. 46(4), 884–897.
Meriläinen, Mikko 2017: Pelaamisen hyödyt. Vanhempainnetti, Mannerheimin lastensuojeluliitto. https://www.mll.fi/vanhemmille/tietoa-lapsiperheen-elamasta/lapset-ja-media/digitaalinen-pelaaminen/pelaamisen-hyodyt/
Meriläinen, Mikko & Moisala, Mona 2019: Älylaitteet ja pelaaminen: Peliharrastus osana monipuolista arkea. Teoksessa Kosola, Silja & Moisala, Mona & Ruokoniemi, Päivi (toim.) Lapset, nuoret ja Älylaitteet – Taiten tasapainoon. Duodecim. Helsinki, 56–64.
Männikkö, Niko 2017: Problematic Gaming Behavior among Adolescents and Young Adults. Relationship Between Gaming Behaviour and Health. Acta Universitatis Ouluensis. D, Medica, 1429. Juvenes Print. Tampere. http://jultika.oulu.fi/Record/isbn978-952-62-1658-4
Quandt, Thorsten & Kowert, Rachel 2016: No Black and White in Video Game Land! Why We Need to Move Beyond Simple Explanations in the Video Game Debate. Teoksessa Kowert, Rachel & Quandt, Thorsten (toim.) The Video Game Debate: Unravelling the Physical, Social, and Psychological Effects of Digital Games. Routledge. New York, 176–177.
Repo, Katja & Nätti, Jouko 2015: Lasten ja nuorten median käytön aikatrendit. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta & Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (toim.) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere, 80–107.
(50)
Äitiyden merkitys afganistanilaisnaisten kertomuksissa itsestään
Äitiysidentiteetti on yksi keskeisimmistä naisten identiteeteistä. Afganistanilaisnaiset kertoivat haastatteluissa muun muassa siitä, millaisia äitejä he ovat lapsilleen ja millaisia äitien heidän mielestään tulisi olla. Näiden naisten identiteettejä tutkiessani jouduin pohtimaan myös omaa identiteettiäni äitinä.
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani sitä, millaisia identiteettejä kuusi Suomeen pakolaisena tullutta afganistanilaisnaista tuottivat haastatteluissa. Tutkielmassani tarkastelin naisten tuottamia identiteettejä intersektionaalisuuden viitekehyksessä. Intersektionaalisuuden perusajatus on, että ihmisen identiteetit rakentuvat monien lähtökohtien ja sosiaalisten luokitteluiden pohjalle, jotka risteävät keskenään. Näitä luokitteluja ovat esimerkiksi sukupuoli ikä, etnisyys, kotipaikka, seksuaalisuus, äidinkieli ja uskonto. 1970-luvulla Yhdysvalloissa syntynyt intersektionaalisuus on feministisen teorian lähestymistapa, jonka avulla analysoitiin alun perin naisiin kohdistuvan sorron monisyisiä alkutekijöitä. Nykytutkimuksessa intersektionaalisuuden ajatellaan laajimmillaan koskevan kaikkia ihmisiä, sillä jokainen ihminen on monien erojen leikkaama. Intersektionaalisuuden avulla voidaan pureutua sekä sortoon että etuoikeuteen ja siihen, miten nämä vaikuttavat toinen toisiinsa ihmisen elämässä. (Bastia 2014; Mahlamäki 2018; Rossi 2010.)
Identiteetit ymmärsin tutkimuksessani muun muassa Stuart Hallin (1999) tapaan moninaisiksi ja jatkuvassa muutoksessa oleviksi. Ihmisellä ei ole yhtä minuutta tai identiteettiä syntymästä kuolemaan, vaan identiteettejä tuotetaan ja rakennetaan vuorovaikutuksessa ja ne ovat kontekstisidonnaisia. Haastatteluja analysoidessa olikin tärkeää muistaa, että niissä aktivoituvat identiteetit olivat niitä, joita haastattelutilanne kutsui naiset tuottamaan ja joita he halusivat tuottaa haastattelun kontekstissa. Eri haastattelija, erilaiset kysymykset tai vaikkapa eri haastattelupaikka olisivat tuottaneet erilaisen lopputuloksen. Naisten haastatteluissa tuottamat identiteetit eivät siis paljasta naisten ”todellista” minää tai sitä, keitä he pohjimmiltaan ovat.
Tutkielmani aineisto on ainutlaatuinen ja sensitiivinen. Aineisto on kerätty Niloufar Kalvakhin ja Nabeela Hasanin vuonna 2014 valmistunutta pro gradu -tutkielmaa Settlement Process of Afghan Immigrant Women Based on Cultural Perspective in Finland. Tutkielman tekijöistä toinen, itsekin nainen ja muslimi, haastatteli Suomessa joitakin vuosia asuneita pakolaistaustaisia afgaaninaisia heidän äidinkielellään. Naiset kertovat haastatteluissa elämästään Afganistanissa, sieltä pakenemisesta ja niistä vaiheista, joiden kautta ovat lopulta päätyneet asumaan Suomeen. Lisäksi naiset puhuivat Suomeen sopeutumisen haasteista, niistä selviytymisestä sekä tyytyväisyydestään suomalaisiin sosiaalipalveluihin. Naisten identiteetit ja kokemus siitä, keitä he ovat, ei ollut haastattelujen aiheena, mutta haastatteluissa oli paljon identiteettiin ja minän rakentumiseen liittyvää puhetta. Identiteettejä tuotetaan kaikissa sellaisissa tilanteissa, joissa ihminen kertoo itsestään.
Äiti, muslimi ja maahanmuuttaja
Tutkielmassani tarkastelin kolmea diskurssianalyysin avulla löytämääni ja nimeämääni haastatteluissa aktivoituvaa identiteettikategoriaa suhteessa toisiinsa. Nämä kategoriat olivat äiti, muslimi ja maahanmuuttaja. Äitiyden ja lasten merkitys näyttäytyi suurena jokaisessa haastattelussa. Naiset kertoivat paenneensa Afganistanista voidakseen tarjota paremman elämän lapsilleen. Viisi naisista oli asunut kotimaasta lähdön jälkeen Iranissa vuosien ajan. Iranista lähdön syyksi he kertoivat sen, että afganistanilaisten oli vaikeaa kouluttautua ja työllistyä Iranissa. Myös lasten mahdollisuudet käydä koulua olivat huonot. Eurooppaan ja Suomeen naiset kertoivat tulleensa lastensa vuoksi, jotta lapsilla olisi mahdollisuus kouluttautumiseen, työllistymiseen ja sitä kautta parempaan elämään.
Naisten näkemys oli, että lapsista kasvaa sellaisia aikuisia, kuin vanhemmat, erityisesti äidit, heistä kasvattavat. Monet kertoivat olevansa sekä äitejä että isiä lapsilleen, koska puoliso oli kuollut, ottanut avioeron tai ei muuten osallistunut lasten kasvatukseen syystä tai toisesta. Yhtenä äidin keskeisimmistä tehtävistä nähtiin se, että lapsista kasvaa vanhempiensa uskonnollisia ja kulttuurisia perinteitä ylläpitäviä ja kunnioittavia aikuisia. Suomen afganistanilaista ja iranilaista vapaampi kasvatusilmapiiri koettiin haastavimpana asiana vanhemmuudessa.
Naisten uskonnolliset, kulttuuriset ja etniset identiteetit leikkasivat monessa kohtaa äitiysidentiteetin kanssa. Uskonnolliset rituaalit, paikat ja juhlat olivat naisille tärkeitä. Uskonto oli myös merkittävä identiteettien rakennusaine: naisten mukaan ihminen, jolla ei ole uskontoa, ei tunne itseään ja on ”ei kukaan”. Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, miksi naiset pitivät uskonnollisen tradition siirtämistä seuraaville polville hyvin tärkeänä. Uudessa kotimaassa, maahanmuuttajina, uskonnon merkitys korostui kenties entisestään, koska etenkin lapsille nähtiin olevan tarjolla toisenlaisia, naisten näkökulmasta vahingollisia identiteettejä.
Tutkijapositio: äiti, kristitty ja suomalainen
Tutkielman yhtenä keskeisenä tutkimuseettisenä kysymyksenä oli se, miten minä suomalaisena kristittynä äitinä ja teologina luen näiden naisten kertomuksia itsestään ja elämästään. Näkemys haastattelussa tuotettujen identiteettien tilannesidonnaisuudesta tuntui jo itsessään haastavan identiteettipuheen analysointia ja asetelma mutkistui entisestään, kun soppaa sekoittivat ne identiteetit, joiden kautta minä tutkijana tarkastelen näiden naisten kertomaan: äiti, kristitty teologi sekä suomalainen etuoikeutettu ja koulutettu nainen. Olen pohtinut sitä, korostuiko äitiys minulle naisten kertomuksissa osittain siksi, että olen itsekin äiti ja naisten kertomukset paosta kotimaasta lasten kanssa koskettivat minua kovasti. Tutkijan tulee pyrkiä objektiivisuuteen, mutta omia identiteettejään ei pääse pakoon toisten identiteettejä tutkiessaan.
Tutkimusten (esim. Kulmala 2006) mukaan vanhemmuus ja lapset ovat keskeisiä naisten identiteettien rakentumisessa. Tutkielmani tukee tätä näkemystä. Naisten kertomukset voivat auttaa myös pohtimaan sitä, millaisia erityisiä tuen tarpeita pakolaisnaisilla ja -äideillä voi olla sosiaalityön asiakkaina.
Maija Kujala
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Ennen kaikkea äiti. Afganistanilaisnaisten haastatteluissa tuottamat identiteetit intersektionaalisuuden viitekehyksessä.” Lapin yliopisto 2019.
Lähteet:
Bastia, Tanja 2014: Intersectionality, migration and development. Progress in Development Studies 14(3), s. 237–248.
Hall, Stuart 1999: Identiteetti. Vastapaino. Tampere.
Kulmala, Anna 2006: Kerrottuja kokemuksia leimatusta identiteetistä ja toiseudesta. Tampereen yliopisto. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos.
Mahlamäki, Tiina 2018: Sukupuoli ja uskonto. Teoksessa Ketola, Kimmo & Martikainen, Tuomas & Taira, Teemu: Uskontososiologia. Eetos. Turku, s. 165–176.
Rossi, Leena-Maija 2010: Sukupuoli ja seksuaalisuus, eroista eroihin. Teoksessa Saresma, Tuija & Rossi Leena-Maija & Juvonen, Tuula: Käsikirja sukupuoleen. Vastapaino. Tampere, s. 21–38.
(49)
Sosiaalisen pääoman merkitys lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille
Lastensuojelu on ollut toistuvien huolten aiheena. Huolta lastensuojelussa on herättänyt niin asiakasperheiden kuin lasten moniongelmaisuus, lastensuojelun asiakasmäärien kasvu, työvoiman riittämättömyys ja sosiaalityöntekijöiden ammatillisen osaamisen taso. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kuormittavaan tilanteeseen olisi tärkeää löytää sitä helpottavia keinoja – niin asiakkaiden kuin työntekijöiden hyvinvoinnin vuoksi.
Pro gradu -tutkielmassani selvitettiin systemaattisella kirjallisuuskatsauksella sosiaalisen pääoman merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöille. Tutkielmani aineisto pohjautuu yhdeksään tutkimusartikkeliin, joissa tutkittiin lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia eri näkökulmista. Kiinnostuin aiheesta työskennellessäni lastensuojelutyössä – huomasin, kuinka paljon työkavereiden tuki vaikutti omaan jaksamiseeni ja se innosti minua tutkimaan aihetta syvemmin. Voisiko sosiaalisen pääoman teorian avulla kehittää sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia lastensuojelutyössä?
Carrie Leanan ja Harry Van Burenin mukaan (1999) organisaation sosiaalisen pääoman voidaan nähdä kuvastavan organisaation sosiaalisia suhteita. Sosiaalinen pääoma näkyy työyhteisön yhtenäisinä tavoitteina ja luottamuksena, joka luo mahdollisuuden yhteisölliseen toimintaan. Sosiaalinen pääoma hyödyttää niin organisaatiota kuin myös siihen kuuluvaa yksilöä.
Lastensuojelussa tarvitaan tukea työyhteisöltä
Tutkielmassani jaottelin sosiaalisen pääoman kolmeen teemaan yhdistäen Leana ja Van Burenin (1999) sekä Janine Nahapietin ja Sumantra Ghosalin (1998) sosiaalisen pääoman mallit yhteen. Sosiaalisen pääoman voidaan katsoa koostuvan työyhteisön luottamuksesta, yhteisöllisyydestä ja sitoutuneisuudesta. Sosiaalisen pääoman kolme teemaa, luottamus, yhteisöllisyys ja sitoutuneisuus kietoutuvat yhteen vaikuttaen toisiinsa. Luottamus on keskeistä yhteisöllisyyden muodostumiselle: ilman luottamusta ei voi olla yhteisöllisyyttä, mutta luottamusta tarvitaan myös siihen, että yhteisöllisyyttä voi syntyä. Yhteisöllisyyden ja luottamuksen voidaan nähdä lisäävän myös sitoutuneisuutta ja näin ollen ne osaltaan tuottavat työyhteisöön sosiaalista pääomaa.
Luottamusta työyhteisössä käytännön tasolla kuvastaa muun muassa avoimuus ja työyhteisön moraali. Lastensuojelun ollessa kuormittava ala, on selvää, että työkavereiden kanssa täytyy voida keskustella ja heiltä täytyy myös saada konsultointiapua asiakastilanteisiin. Työyhteisöön tarvitaan avoimuutta. Työyhteisölle täytyy halutessaan voida myös jakaa henkilökohtaiseen elämään liittyviä asioita, koska tällöin myös työyhteisössä voidaan tarvittaessa huomioida mahdollisia erityistarpeita. Avoimuus mahdollistaa joustavuutta ja siten edistää myös työhyvinvointia.
Työyhteisöön täytyy myös pystyä luottamaan niin, että jokainen huolehtii omat työtehtävänsä. Työyhteisössä ja erityisesti lastensuojelutyössä on tärkeää, että työyhteisön moraaliset käsitykset kohtaavat. Lastensuojelutyötehtävät pohjautuvat lainsäädäntöön ja niissä on tarkat aikarajat. Toisinaan lastensuojelutyössä voi olla tilanteita, että asiakasprosessin eteneminen hidastuu toisesta työntekijästä johtuen. Mikäli moraaliset käsitykset esimerkiksi aikarajojen noudattamisesta eivät kohtaa, voi tämä johtaa ikäviin seurauksiin, kuten vastuussa olevan työntekijän stressaantumiseen. Vastuu lastensuojelutyössä on kuitenkin aina lapsen asioista vastaavalla sosiaalityöntekijällä, vaikka prosessin hidas eteneminen ei johtuisikaan suoranaisesti vastuullisesta työntekijästä.
Työyhteisön luottamus on pohjana yhteisöllisyyden muodostumiselle. Yhteisöllisyyttä kuvastaa esimerkiksi ”me-henki” sekä työyhteisön yhteiset tavoitteet ja arvot. Tutkielmani aineistossa lastensuojelutyön yhdeksi tärkeimmäksi tavoitteeksi muodostui halu työskennellä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi. Lastensuojelutyö antaa mahdollisuuden vaikuttaa ja olla mukana tekemässä muutosta. Työtä motivoi tekemään se, että näkee perheiden tilanteiden muuttuvan. Halu työskennellä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi kuvastaa yhtä lailla myös sosiaalityöntekijöiden eettisiä arvoja.
Kun työyhteisössä on luottamusta ja yhteisöllisyyttä, vaikuttaisi tämä lisäävän myös sitoutuneisuutta omaan työhön. Erityisesti vasta aloittaneiden työntekijöiden kohdalla työkavereiden tuki nousi yhdeksi tekijäksi, joka saa jatkamaan lastensuojelutyössä. Pidempään työssä olleille työkavereiden tuki ei noussut esille sitoutuneisuutta edistävänä tekijänä, mutta toisaalta heidän haluunsa jatkaa työssä vaikutti esimiesten tuki. Johtajuus näytti olevan merkityksellistä niin luottamuksen kuin yhteisöllisyyden ja sitoutuneisuuden kannalta.
Tutkimusartikkeleissa nousi esiin, että esimiesten nähdään voivan vaikuttaa negatiivisiin työssä stressiä aiheuttaviin tekijöihin kuten työmäärään. Lisäksi oli havaittavissa esimiehen tärkeys niin tuen antajana vaikeissa asiakastilanteissa kuin myös siinä, että esimiehen pätevyyteen on voitava luottaa. Kehittämisehdotuksena esimiesten olisi hyvä antaa uusille työntekijöille mahdollisuus keskittyä asiakassuhteiden luomiseen, koska hyvä asiakassuhteet edistävät työntekijöiden työssä jaksamista ja lisäävät työhön sitoutuneisuutta. On myös hyvä huomioida, että uudet työntekijät tarvitsevat työsuhteen alussa enemmän tukea stressiä aiheuttaviin tekijöihin, kuten lait ja organisatoriset normit.
Työtilanteeseen tarvitaan muutosta
Lastensuojelun kohtuuttomasta tilanteesta uutisoidaan jatkuvasti, eikä lastensuojelun työtilanteeseen pystytä vaikuttamaan pelkästään työyhteisön sosiaalisen pääoman parantamisella, vaan täytyy löytää muita keinoja työhyvinvoinnin edistämiseksi. Lastensuojelutyössä on asioita, joihin ei voida vaikuttaa. Lastensuojelutyössä tullaan aina kohtaamaan asiakkaita vaikeissa tilanteissa ja sosiaalityöntekijöiden toimintaa ohjaa aina lainsäädäntö. Tämän vuoksi on tärkeää alkaa vaikuttamaan niihin tekijöihin, joihin pystytään vaikuttamaan.
Tulevaisuudessa lastensuojelutyössä vasta-aloittavien työntekijöiden osalta tulisi kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten työntekijät saataisiin pysymään työssään ja miten uudet työntekijät sitoututetaan osaksi työyhteisöä. Näen, että nykyisen lastensuojelun tilanteen huomioiden tulisi kiinnittää huomiota siihen, millaista tukea työntekijät saavat. Vaikuttaisi vahvasti siltä, että työyhteisöllä, erityisesti esimiehellä on vaikutusta työhyvinvointiin. Työyhteisön sosiaalisen pääoman tukeminen ei vaadi suuria toimenpiteitä, tarvitaan johtajien perehtymistä asiaan ja sosiaalisen pääoman tukemisen ottamisen yhdeksi työyhteisön tavoitteeksi. Tämän tutkielman havaintojen perusteella voidaan siis todeta, että sosiaalisella pääomalla on merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille. Voidaan myös todeta, että erityisesti esimiesten rooli niin sosiaalisen pääoman muodostumiselle ja työyhteisön työhyvinvoinnille on merkityksellinen.
Ellinoora Mantere
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityön oppiaine.
Kirjoitus pohjautuu pro graduun: ” Systemaattinen kirjallisuuskatsaus sosiaalisen pääoman merkityksestä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnissa”
Lähteet
Baldschun, Andreas & Hämäläinen, Juha & Töttö, Pertti & Rantonen, Otso & Salo, Paula 2017: Job-Strain and well-being among Finnish social workers: Exploring the Differences in Occupational Well-Being Between Child Protection Social Workers and Social Workers Without Duties in Child Protection. European Journal of Social Work. 1-16.
Chenot, David & Benton D. Amy & Kim, Hansung 2009: The Influence of Supervisor Support, Peer Support, and Organizational Culture Among Early Career Social Workers in Child Welfare Servces. Child Welfare 88 (5). 129-147.
Hakalehto, Susanna 2018: Lapsioikeuden perusteet. Balto print. Liettua.
Hermon, Rao Sandhya & Chahlan, Rose 2018: A longitudinal study of stress and satisfaction among child welfare workers. Journal of Social Work 0 (0). 1-24.
Koivumäki, Jaakko 2008: Työyhteisöjen sosiaalinen pääoma. Tutkimus luottamuksen ja yhteisöllisyyden rakentumisesta ja merkityksestä muuttuvissa valtion asiantuntijaorganisaatiossa. Lisensiaatin työ. Tampereen Yliopistopaino Oy. Tampere.
Leana, R. Carrie & Van Buren, J. Harry 1999: Organizational Social Capital and Employment Practices. Academy of Management Review. 24. Nro. 3. 538-555. http://www.jstor.org/stable/pdf/259141.pdf. 22.4.2019.
McFadden, Paula 2018: Two sides of one coin? Relationships build resilience or contribute to burnout in child protection social work: Shared perspectives from Leavers and Stayers in Northern Ireland. International Social Work. 1-13.
Mänttäri-van der Kuip, Maija 2015: Work-related well-being among Finnish frontline social workers in an age of austerity. Lisensiaatin työ. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä University Printing House. Jyväskylä.
Nahapiet, Janine & Ghoshal, Sumantra 1998: Social Capital, Intellectual Capital, and the Organizational Advantage. Academy of Management Review 23 (2). 242-266.
Pösö, Tarja & Forsman, Sinikka 2013: Messages to Social Work Education: What makes Social Workers Continue and Cope in Child Welfare? Social Work Education 32 (5). 650- 661.
Schelbe, Lisa & Radey, Melissa & Panisch, Lisa 2017: Satisfactions and stressors experienced by recently-hired frontline child welfare workers. Children and Youth Services Review 78. 56-63.
Shier, Micheal L. & Graham. R John 2010: Work-related factors that impact social work practioners’ subjective well-being: Well-being in workplace. Journal of Social Work 11 (4). 402-421.
Strolin-Goltzman, Jessica 2008: Should I Stay or Should I Go? A Comparison study of Intention to Leave Among Public Child Welfare Systems with High and Low turnover rates. Child Welfare 87 (4). 125-143.
Washington, Karla & Yoon, Pil Dong & Galambos, Colleen & Kelly, Michael 2009: Job Satisfaction Among Child Welfare Workers in Public and Performance-Based Contracting Environments. Journal of Public Child Welfare (3). 159-172.
(48)
Televisio kertoo, mitä ajattelemme kuolemasta
Länsimainen kulttuurinen ja sosiaalinen tarve käsitellä kuolemaa (Walter 1994) täyttää mediatodellisuutemme kuoleman ympärille kiertyvän viihdeteollisuuden kautta. Tutkimusaiheena kuolema kuitenkin herättää kummastusta ja se liitetään helposti tutkijan käsittelemättömiin, henkilökohtaisiin ongelmiin tai synkkään mielenmaisemaan.
Reaktiot liittyvät edelleen hankalaan suhteeseemme kuoleman kanssa (Hockey 2017), johon kuoleman tutkijat viittaavat kuoleman hiljentämisenä yhteiskunnassa.
Anthony Giddensin mukaan kuoleman ja eksistentiaalisten kysymysten hiljentäminen myöhäismodernissa elämässämme on olennainen aikakautemme piirre – vaikkakin samalla vastausten etsiminen näihin kysymyksiin on keskeinen osa nyky-yksilön toimijuutta. Keräilemme tietoa, samaistumiskohteita ja erilaisia median välittämiä kokemuksia sovittamalla niitä omaan, yksilölliseen minäprojektiimme.
Elämään kuuluu hetkiä, jolloin turvallinen todellisuutemme murenee. Giddens (1991) puhuu kohtalokkaista hetkistä (fateful moments), jotka rikkovat äkisti toimijuuden perustan. Sairaus ja kuolema pidetään etäällä rutiineille ja sosiaalisille normeille rakentuvassa elämänkulussa, mutta kriisin kohdatessa toimijan on korjattava sirpaloitunutta elämäntarinaansa.
Viimeiset sanat käsittelevät elämää
Ylen esittämässä dokumenttisarjassa Viimeiset sanani (Isotalo 2013) seurattiin kuolevien viimeisiä vaiheita ja ajatuksia. Katsojat saivat myös nähdä päähenkilöiden viimeiset videoviestit ja niiden esittämisen läheisille kuoleman jälkeen.
Kukin dokumenttisarjan jakso kokoaa yhden elämäntarinan, jonka päättymistä itse kuolevan lisäksi pohtivat hänen läheisensä. Henkilökuvan kerroksissa erottuvat myös kuolemisen kokemusta kuvaavat ’pienet kertomukset’, jotka ilmentävät kuolevan toimijuutta – yksilön vuorovaikutusta sosiaalisten rakenteiden, käytänteiden ja normien kanssa. Toimijuus on refleksiivistä, yksilöllisen ’minä-tarinan’ rakentamista (Giddens 1991). Tarinankertoja tähtää kertomuksellaan haluamaansa positioon (vrt. Bamberg 1997; 2005; 2010) eli luo suhteen kuulijoihin, kertomuksen aihepiiriin, ja lopulta maailmaan. Kertoessaan tarinaa ’minusta’ – joka on viimekädessä jokaisen tarinan perimmäinen tavoite – puhuja toimii aina reflektiivisesti, suhteessa toiseen (Bamberg 2004) ja sosiaaliseen kontekstiin (Giddens 1979).
Viimeiset sanani -dokumentin ’pienissä kertomuksissa’ kohtaaminen kuoleman kanssa näyttäytyy kaaosnarratiivina (Frank 1995). Kohtaaminen johtaa joissakin tarinoissa pakenemiseen ja alistumiseen, ja toisissa parantumattoman sairauden hyväksymiseen. Seuraavissa tarinoissa kukin kertoja asettuu kuitenkin uudestaan suhteeseen kuulijaan: he kuvaavat elämää kuoleman kanssa ulkopuolisuuden kokemuksena tai pakotettuina positioina monissa sosiaalisissa tilanteissa. Päähenkilöt vastustavat kertomuksissaan epäoikeudenmukaista kohtelua ja tavoittelevat kuoleman normalisointia. Samalla he asemoivat itsensä ja kuoleman sosiaalisen ytimeen – osaksi elämää.
Hyvä ja paha kuolema
Vastauksena dokumenttisarjan jo ennakkoon aiheuttamaan keskusteluun Yle vakuutti, että sarja olisi ”dokumentaarinen, ei tosi-tv:n kaltainen” ja ”hyvällä maulla toteutettu” (Yle 2008). Päähenkilöt ovatkin ohjelmassa voittaneet kuolemanpelon ja puolustavat parantumattomasti sairaiden oikeutta sosiaaliseen osallisuuteen. Dokumentissa rakentuva ’suuri kertomus’ kuolevan toimijuudesta perustuu rohkeuden, tietoisuuden ja avoimuuden hyveille.
Viimeisten sanojen välittämä kuva hyvästä kuolemasta voi olla inspiroiva kokemus – mutta on myös niitä, joiden kokemus parantumattoman sairauden kohtaamisesta on erilainen. Heille dokumentti voi näyttäytyä ylitsepääsemättömänä normatiivisena vaatimuksena (Armstron-Coster 2011; Seale 1995).
Media-aineistot sosiaalisten ilmiöiden tutkimusmateriaalina lisäävät ymmärrystä julkisuudessa esillä olevien kertomusten vaikutuksesta yksilölliseen ja yksityiseen kokemukseen. Kuoleman hiljentämisen ja narratiivisen toimijuuden näkökulmat kannustavat katsojaa, ja erityisesti tutkijaa pohtimaan sitä, miten kuolema televisiossa muokkaa ja heijastaa kauhu- ja toivekuviamme.
Niina Moilanen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan The Dying Agent. A ‘small story’ narrative analysis of the television documentary My last words – Viimeiset sanani.
Lähteet:
Armstrong-Coster, Angela 2001: In Morte Media Jubliante: An empirical study of cancer-related documentary film. Julkaisussa: Mortality, 6 (3), 287-305.
Bamberg, Michael 1997: Positioning Between Structure and Performance. Julkaisussa: Journal of
Narrative and Life History, 335-342.
Bamberg, Michael 2004: Talk, Small Stories, and Adolescent Identities. Julkaisusa: Human Development, 47 (6), 366-369.
Bamberg, Michael 2005: Narrative discourse and identity. In: Meister, Ian Christoph (toim.): Narratology beyond literary criticism. New York: Walter de Gruyter.
Bamberg, Michael 2010: Blank Check for Biography? Openness and Ingenuity in the Management of the “Who-Am-I Question” and What Life Stories Actually May Not Be Good. Julkaisussa: Schiffrin, Deborah, De Fina, Anna & Nylund, Anastasia (toim.):Telling Stories: Language, Narrative and Social Life. Washington, DC: Georgetown University Press.
Frank, Arthur W. 1995: The wounded storyteller: Body, illness and ethics. Chicago: University of Chicago Press.
Giddens, Anthony 1991: Modernity and self-identity: Self and society in the late modern age. Cambridge: Polity Press.
Giddens, Anthony (1979): Central Problems in Social Theory. Action, Structure and Contradiction in Social Analysis. New York: MacMillan
Hockey, Jenny 2007: Closing in on death? Reflections on research and researchers in the field of death and dying. Julkaisussa: Health Sociology Review, 16 (5), 436-446.
Isotalo, Sari 2013: Viimeiset sanani. Susamuru Oy. Dokumenttisarja. Ensilähetys Yle TV1
24.4.2013. https://rtva.kavi.fi/cms/page/page/info_katselupisteet. Viitattu: 26.4.2019.
Seale, Clive 1995: Heroic Death. Julkaisussa: Sociology, 29 (4), 597-613.
Walter, Tony 1994: The Revival of Death. Lontoo ja New York: Routledge.
Yle uutiset 2008: Viimeiset sanani -tv-sarja käsittelee kuolemaa. Yle uutiset 16.1.2008. https://yle.fi/uutiset/3-5818653. Viitattu: 12.12.2018.
(47)
Kertomuksia häpeästä ja toiseudesta – 2000-luvun kirjoitettuja naiskuvia
Mediassa esitetyt aiheet vaikuttavat mielikuviin ja keskusteluilmapiiriin, jossa sosiaalityöntekijät työskentelevät. Kun sosiaalityön ilmiöistä kirjoitetaan sanomalehdissä ja ilmiön kohteena on naissukupuoli, voidaan löytää monia erilaisia naiserityisiä ilmiöitä. Naiskuvat ovat perinteisesti liitetty sukupuolentutkimuksen tutkimuskysymyksiin, mutta niitä on mahdollista tutkia myös sosiaalityössä.
Tutkin pro gradu-tutkielmassani 2000-luvun kirjoitettuja naiskuvia marginaalisissa ilmiöissä. Aineistona käytin viidentoista vuoden ajalta Helsingin Sanomien Kuukausiliitteitä jotka ajoittuivat vuosille 2000—2015. Tässä kirjoituksessa esittelen tutkielmassa esiintuodut pääkäsitteet, jotka nousivat esiin aineistosta. Näiden käsitteiden avulla asemoidutaan pohtimaan marginaalistavia ilmiöitä ja niiden suhdetta yhteiskuntaan ja sosiaalityöhön.
Naiskuvat virittävät keskustelua sosiaalityön ja sukupuolentutkimuksen välille pohdiskellen häpeää suhteessa äitiyteen, seksuaalisuuteen ja etnisyyteen. Naiskuvien muodostumista tarkastellaan marginaalisten ilmiöiden, kuten prostituution, päihdeongelmien, vankeuden ja kodittomuuden kautta. Häpeän, äitiyden, seksuaalisuuden ja etnisyyden nivoutuminen toisiinsa mahdollistivat intersektionaalisen lähestymistavan tutkimusaiheeseen. Sosiaalinen konstruktionismi esiin tuo tutkielman aiheen liittyviä ajallisia ja kultturisia paikannuksia.
Seksuaalisuus esiintyi aineistossa häivytettynä ja implisiittisenä aiheena, jota käsiteltiin suoraan lähinnä heteronormista poikkeamisena kuten samaa sukupuolta olevien vanhemmuudesta kertovan artikkelin yhteydessä. Seksuaalisuuden määrittely sanatarkasti on pulmallista, joten sen vuoksi aineistosta on nostettu seksuaalisuuteen eri näkökulmia naiskuvien yhteydessä. Esimerkiksi prostituutiota käsittelevässä artikkelissa seksuaalisuus oli ohitettu, kun aihetta käsiteltiin maskuliinisuuteen liittyvän häpeän lähtökohdasta.
Äitiys nousi aineistosta esiin dikotomisena ja arvottuneena asetelmana, mutta äitiyden kautta tulleet naiskuvat olivat sangen monipuolisia. Äitiyttä käsiteltiin muun muassa palvelujärjestelmän haavoittuvuuden, päihdeongelmien ja etnisyyden kautta. Äitiyden vahva liittyminen ja mieltäminen toivotunlaisen naiseuden kontekstiin oli itsessään vahva sosiaalinen konstruktio. Aineistossa esiinnousseet poikkeamat totuttuun äitikuvaan toivat esiin naiserityisen sosiaalityön tarpeet.
Etnisyys rodullistavana ja segregoivana naiskuvana toi esiin 2000-luvun monikulttuurisen konstruktion. Aineistosta nousi esiin myös etnisyyden ja sukupuolen haavoittuvaisuus, koska esimerkiksi saamelaisista kirjoitettiin viihteellistäen. Maahanmuuttajanaisten tai –tyttöjen kokema rasismi nousi aineistossa esiin segregoivana ja identiteettiin liittyvänä tekijänä, joka vaikutti suomalaiseen yhteiskuntaan kiinnittymisenä. Etnisyys esiintyi aineistossa monipuolisesti paitsi maahanmuuton, myös romanien ja saamelaisten kautta kirjoitettuna.
Eriarvoistava ja marginalisoiva häpeä näyttäytyi aineistossa vahvasti esimerkiksi vähäosaisuuteen, prostituutioon, etnisyyteen ja päihdeongelmiin liittyvissä aihepiireissä, jotka eivät liity pelkästään jollain tapaa rikottuun naiseuteen tai epäonnistuneeseen äitiyteen. Häpeä aiheuttaa kokijalleen tunnetta toiseudesta tai huonommuudesta.
Mielenkiintoisen tutkielman aineistosta teki myös se, mistä ei kirjoitettu tai kirjoitukset olivat yksittäisiä tekstejä, kuten naisten mielenterveysongelmat. Naiskuviin liittyy vahvoja arvopositioita, joihin sosiaalityöntekijät törmäävät joko työkäytännöissä tai rakenteellisesti. Tutkielman aihe pyrkii laajentamaan ymmärrystä sosiaalityössä esiintyvistä naiskuvista ja niiden suhteista yhteiskuntaan.
Tanja Karhunen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan Kertomuksia häpeästä ja toiseudesta. Kirjoitetut naiskuvat sosiaalisen konstruktionismin ja intersektionaalisuuden kontekstissa (2019).
(46)
Sijaissisarukset lastensuojelun perhehoidon osapuolina
Sijaissisarukset kohdataan lastensuojelussa viranomaisten taholta liian satunnaisesti.
Sijaissisarukset perhehoidon osapuolina on vähän tutkittu ja huomioitu osa-alue lastensuojelun perhehoidossa, vaikkakin äärimmäisen olennainen osa sitä. Lastensuojelun perhehoidon piirissä toimivien lasten, sekä sijoitettujen että sijaisperheen biologisten, kasvun ja kehityksen, sijoituksen onnistumisen sekä kaikkien osapuolten hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että kaikki sen osapuolet tulevat oikeaan aikaan ja riittävästi tarpeidensa mukaan kohdatuiksi, tuetuiksi ja autetuiksi.
On tutkittu (Höjer 2007), että sijaissisarusten elämään vaikuttavat mitä moninaisimmat tekijät heidän sijaissisaruksen tehtävän kautta. Sijoitus tuo perheeseen monenlaisia ulottuvuuksia, joilla on vaikutusta kaikkiin perheenjäseniin eikä vähiten lapsiin. Näitä ovat esimerkiksi oman perheen avautuminen yksityisestä julkiseksi eri viranomaisille, lapsen mieltä haastavien asioiden tiedostaminen, kuten sijoitukseen johtaneet syyt ja niiden yhteys lapsen käsitykseen vanhemmuudesta ja lapsuudesta, sekä luonnollisesti oman kodin ja tilan jakaminen kaikkinensa. Siten ei ole yhdentekevää, millä motiiveilla, millä keinoilla ja mistä näkökulmasta perhehoitoa lähdetään rakentamaan, ja kenen ehdoilla.
Kohtaamisista kohtaamiseen
Pro gradu -tutkielmaa varten tekemistäni sijaissisarusten haastatteluista nousee esille, että viranomaisten ja sijaissisarusten kohtaaminen perhehoidossa on vielä satunnaista ja aikuisvälitteistä. Sijoitusprosessin aikana ja sen eri vaiheissa tieto sijaissisaruksilta sosiaalityöntekijälle kulkee sijaisvanhempien kautta, ja palautuu sosiaalityöntekijältä vanhempien kautta sijaissisaruksille. On selvää, että tiedonkulun kaikkien prosessin piirissä olevien lasten osallisuuden ja toimijuuden varmistamiseksi ja mahdollistamiseksi, tarvitaan lisää lapset toimijoina näkevää ja heidän tietoaan arvostavia lapsilähtöisiä työn tekemisen tapoja ja niiden juurruttamista työkulttuuriin. Lapsilähtöiset ja dialogiset työtavat sijaissisarusten rooliin liittyen, systeemisen lastensuojelun työmenetelmät esimerkiksi, ovat hyviä tapoja herätellä sijaissisarusten tasavertaista toimijuutta ja vahvistaa sitä.
Jos perheen ulkopuolelle sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus näyttäytyi aikuisvälitteisenä, ei niin vahvana toimijuutena, perhesysteemin sisällä sijaissisaruksilla on oma paikkansa, mikä tutkimushaastatteluissa se nousi esille selkeänä ja aktiivisena. Sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus oman perheen sisällä on paitsi aktiivista, myös tutkimukseen osallistuneiden sijaissisarusten näkökulmasta riittävää.
Haastatellut sijaissisarukset eivät kaivanneet ulkopuolista tukea sijaissisaruksen tehtäväänsä ja näkivät sosiaalityöntekijän olevan enemmän tarvitsevaa sijaislasta varten, ei sijaissisaruksia. Kaikki haastatellut sijaissisarukset kokivat tarpeellisen tiedon välittyvän sosiaalityöntekijöille vanhempiensa kautta, ja he kertoivat pystyvänsä puhumaan vanhemmilleen asioistaan, ja että vanhemmat olivat niistä myös kiinnostuneita. Toisaalta sijaissisarukset kertoivat myös lasten välisestä kilpailusta, mustasukkaisuudesta ja asioista, joiden kertomiselle ei niinkään ollut luontevia paikkoja, ja jotka osittain sekoittuivat biologisen sisaruuden kaltaisiksi haasteiksi sisaruussuhteissa, mutta joista jotkin kytkeytyivät sijaissisaruuteen ja sen negatiivisiin puoliin. Oikeudenmukaisuus nousi tärkeimmäksi lähtökohdaksi yhteisen jaetun arjen onnistumiselle.
Koko perhe hoitaa
Oman lastensuojelun työkokemukseni kautta tiedostan kuitenkin, että kaikki sijaissisarukset eivät ole yhtä onnellisessa asemassa kuin tutkimukseen osallistuneet sijaissisarukset. On tilanteita, joissa asioiden kertominen ja taho, jonka velvollisuus on kuulla ja kuunnella sekä antaa tietoa, olisi tukenut tehtävässä suoriutumista vähemmällä ja tarpeettomalla ponnistelulla. Aikuisvälitteisen työn tekemisen mallissa vanhemmilla on suuri vastuu lasten toimijuuden ja osallisuuden tukemisessa ja mahdollistamisessa tiedon tavoittajana ja välittäjänä. Sosiaalityöntekijälle se asettaa velvoitteen kysyä ja aloittaa dialogeja sijaissisaruudesta.
Haastattelemani sijaissisarukset kertoivat kasvaneensa sijaissisaruuteen ja se oli heille yhtä luonnollista, kuin mikä tahansa perhemuoto omille jäsenilleen. Sijaissisarukset nostivat esille sijaissisaruuden rikkaudeksi muun muassa ihmisten elämän moninaisuuden ymmärtämisen ja siihen suhtautumisen, maailmankuvan avartumisen eri tavalla verrattuna niihin ikätovereihin, jotka eivät olleet sijaissisaruksia. Sijaissisaruus on parhaillaan elämän positiivisella tavalla rikastuttava asia, joka tarjoaa ainutlaatuisen koko elämään kantavan kasvun paikan sen kokeville.
Kaikkiaan tutkimusta sijaissisaruudesta eri näkökulmista on tehty verrattain vähän ja lisää tutkimusta kaivataan. Sijaissisarusten merkitys perhehoidon ja sijoituksen onnistumiselle on merkittävän suuri, ja tätä resurssia tulisi vaalia kaikin keinoin.
Marika Suutari
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan: Sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus suhteessa viranomaiskäytäntöihin lastensuojelun perhehoidossa. Lapin yliopisto 2019.
Lähteet
Höjer, Ingrid (2007): Sons and daughters of foster carers and the impact of fostering on their everyday life. Child and Family Social Work 12 (1). 73-83. http://content.ebscohost.com.ezproxy.ulapland.fi/ContentServer.asp?T=P&P=AN&K=23482219&S=R&D=afh&EbscoContent=dGJyMNHr7ESeqLA4zdnyOLCmr0%2Bep7NSr6a4SbWWxWXS&ContentCustomer=dGJyMPGqtU%2B2rbRQuePfgeyx44Dt6fIA Viitattu 28.1.2019
(45)
Jaetun toimijuuden rakentuminen moniammatillisessa yhteistyössä sosiaalisen kuntoutuksen parissa
Tutkin pro gradu -tutkielmassani jaetun toimijuuden rakentumista moniammatillisessa yhteistyössä nuorten sosiaalisen kuntoutuksen parissa. Tavoitteenani oli selvittää mitkä tekijät tukevat jaetun toimijuuden rakentumista ja mitkä estävät sitä. Tutkimusaineistoni koostui alun perin Marjo Romakkaniemen, Jari Lindhin ja Merja Laitisen (2018) tutkimukseen kerätystä neljästä työntekijöiden ryhmähaastattelusta. Työntekijät toimivat nuorten sosiaalisen kuntoutuksen asiakastyössä.
Nina Anttila
Lapin yliopisto
(44)
Veljeys, luottamus, tuki – Moottoripyöränjengin tuottama sosiaalinen pääoma
Moottoripyöräjengit nousevat tasaisin väliajoin uutisiin. Lähes aina uutisoinnissa on kyse niiden rikollisesta luonteesta tai niiden harjoittamasta rikollisesta toiminnasta. Harvoin missään keskustelussa kuulee puhuttavan niihin liittyvistä muista piirteistä.
Omassa Pro gradu -työssä (Izadi 2019) tutkin moottoripyöräjengien yhteisöllisyyttä ja sosiaalista pääomaa. Erityisesti sosiaalinen pääoma on vahva teoreettinen viitekehys yhteisöjen jäsenilleen antamien resurssien tutkimiseksi. Nojaudun työssäni niin sanottuun synergianäkökulmaan, joka pyrkii yhdistämään eri sosiaalisen pääoman tutkimuksessa esille nousseet empiriaan perustuvat osat. Määrittelen sosiaalisen pääoman sosiaalisiin rakenteisiin sisältyviksi normeiksi ja suhteiksi, jotka mahdollistavat yhteisön jäsenten tavoitteiden saavuttamisen.
Haastattelin viittä pohjoissuomalaiseen moottoripyöräjengiin kuuluvaa jäsentä, joista neljä oli alle 30-vuotiaita. Haastattelujen lisäksi kävin kuusi kertaa havainnoimassa jengin toimintaa heidän jengitiloissaan. Havainnointimateriaali lisäsi sopivasti ymmärrystä aiheesta ja tuki haastattelujen kautta saatua tietoa. Tutkittava moottoripyöräjengi oli tarkka yksityisyydestään ja sovimme, että tutkimuksen lopuksi aineistot tuhotaan.
Tutkimuksen tulokset yllättivät. Moottoripyöräjengin yhteisöllisyys oli vahvaa. Jäsenillä oli vahva yhteenkuulumisen tunne, he viettivät paljon aikaa yhdessä ja heillä oli verraten yhtenäinen ajatusmaailma. Jengitilat toimivat yhteisön kokoontumispaikkana ja kaikki haastateltavat pitivät sitä toisena kotinaan. Yhteisö toimi alakulttuureille tyypilliseen tapaan statuksen antajana sen jäsenilleen. Päätökset tehtiin demokraattisesti ja yhteisöllä oli selkeä hierarkia.
Myös sosiaalinen pääoma oli vahvaa yhteisössä. Jäsenet tunsivat toisensa hyvin ja luottamus oli suurta. Jäsenien välisiä suhteita kuvaa hyvin heidän tapansa puhutella toisiaan veljinä. Se ei ollut vain alakulttuurille ominainen puhetapa, vaan sisälsi valmiuksia auttaa, uhrautua ja tukea jengitovereita erilaisissa elämän haasteissa. Apua ja tukea annettiin väkivaltaisissa selkkauksissa, arjen askareissa, taloudellisesti vaikeissa tilanteissa ja henkilökohtaisten ongelmien käsittelyssä. Arjen askareisiin saattoi kuulua niinkin arkisia asioita kuin lasten vahtiminen ja muuttoapuna toimiminen.
Sosiaalinen pääoma ei siis rajoittunut pelkästään jengitoimintaan vaan ylsi jengin jäsenten kaikille elämän osa-alueille. Se auttoi jengin jäseniä työnsaannissa, turvallisen ja viihdyttävän ympäristön löytämisessä, arjessa jaksamisessa ja psyykkisessä hyvinvoinnissa. Yllättävää kyllä, moni jengin jäsen oli rauhoittunut elämässään jengin jäsenyyden seurauksena.
Jengin jäsenyydellä oli myös varjopuolensa. Vaikka haastateltavilla oli vaikea keksiä negatiivisia puolia jengin jäsenyydestä, pystyi aineistosta tunnistamaan muutaman selkeästi negatiivisen vaikutuksen. Haastateltavien jengin ulkopuoliset ihmissuhteet olivat jäsenyyden seurauksena vähentyneet, parisuhteita oli vaikea pitää yllä, väkivalta oli läsnä jengielämässä ja jengi vei paljon aikaa jäseniltä. Jengin jäsenyys toi myös sen jäsenille huonoa mainetta.
Tutkimustulokset herättävät monenlaisia kysymyksiä siitä, ylittääkö moottoripyöräjengin positiiviset vaikutukset sen negatiiviset vaikutukset, ehkäiseekö se sen jäsenten syrjäytymistä ja tulisiko moottoripyöräjengiläisiä rohkaista löytämään positiivista omista yhteisöistään vai etsiä korvaavia yhteisöjä. Yhteisöt voivat parhaimmillaan olla tärkeä työkalu nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi ja moottoripyöräjengeistä voidaan mielestäni vähintäänkin ottaa oppia sellaisten yhteisöjen rakentamiseksi, joilla on vahva ja positiivinen rooli nuorten elämässä.
Izadi, Henri
Veljeyttä, luottamusta ja tukea: moottoripyöräjengin sosiaalinen pääoma. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto. 2019.
Aiheeseen liittyviä lähteitä:
Coleman, James Samuel 1988: Social Capital in the Creation of Human Capital. Amer-ican Journal of Sociology 94, 95–120.
Izadi, Henri 2019: Veljeyttä, luottamusta ja tukea: moottoripyöräjengin sosiaalinen pääoma. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto.
Putnam, Robert D. 1995: Bowling alone: America’s declining social capital. Journal of Democracy 6, 65–78.
Wolf, Daniel R. 1991: The Rebels: A Brotherhood of Outlaw Bikers. University of Toronto Press. Toronto.
Woolcock, Michael 2000: Sosiaalinen pääoma: menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Teoksessa Kajanoja, Jouko & Simpura, Jussi (toim.): Sosiaalinen pääoma: globaa-leja ja paikallisia näkökulmia. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi, 25–56.
(43)
Nuoret ja työ
Nuoret aikuiset haluavat töihin. He tekevät urasuunnitelmia ja valintoja, mutta millä ja kenen ehdoilla?
Työelämän muutospyörteessä oman työllistymisen epävarmuutta tehdään elettäväksi pärjäämisen pakolla, tulevaisuutta varmistelemalla ja tilanteisiin sopeutumalla.
Nuorten aikuisten työelämään osallistuminen on muuttunut 2000-luvulla. Reitti työhön voi olla varsin monimutkainen ja epävarma. Nuoret tekevät tulevaisuuttaan koskettavia päätöksiä ajassa, jolloin asiantuntijoidenkin näkemykset tulevaisuuden työelämästä ovat ristiriitaisia. Varmuutta siitä, millainen työelämä on kymmenen vuoden päästä, ei ole.
Työmarkkinoilla on havaittavissa sekä muutosta että pysyvyyttä. Selkeä työmarkkinatrendi on työnteon tapojen monipuolistuminen. Työtä tehdään ja teetetään vuokratyönä, nollatuntisopimuksilla, itsensätyöllistäjänä, osa- ja määräaikaisissa työsuhteissa sekä toimeksiantoina ilman työsuhdetta. Kuitenkin suurin osa palkansaajista työskentelee edelleen normaalityösuhteessa kokopäivätyössä. Menestyäkseen työmarkkinoilla nuoret aikuiset joutuvat jatkuvasti työstämään työmarkkinakelpoisuuttaan sekä näyttämään ja todistamaan osaamistaan.
Pro gradu -tutkielmassani jäljitin nuorten aikuisten työelämäkertomuksista sitä, missä määrin nuoret aikuiset toimivat ja tekivät valintoja koulutuksen ja työn suhteen ”vapaina” ja intentionaalisesti ja missä määrin kytköksissä toisiin ihmisiin sekä yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin rakenteisiin ja normeihin. Aineistoni koostui seitsemästä vuosina 2014—2016 RAY:n (nyk. STEA) työllistämisohjelman kautta työllistyneen nuoren aikuisen kerronnallisesta haastattelusta.
Pärjääjä, varmistelija ja sopeutuja työelämätoimijoina
Löysin nuorten aikuisten kertomuksista samankaltaisuutta, jonka kautta muodostin kolme tyyppikertomusta työelämätoimijuudesta.
Pärjääjä on itseohjautuva ja yrittäjähenkinen työmarkkinatoimija. Hän on perinyt lapsuuden kodista kovan työn tekemisen mallin ja työ on usein mennyt opintojen edelle. Pärjääjä on kiinnittynyt työelämään jo varhain antaen näyttöjä työelämässä suoriutumisesta. Pärjääjälle työ näyttäytyy ensisijaisesti toimeentulon välineenä, mutta hän arvostaa työtä myös yksilön arvon mittarina. Hänellä on suhteellisen vähän kokemusta työttömyydestä. Pärjääjä ammentaa uusliberalistisesta ajattelutavasta, jossa korostuu menestys yksilön kykynä tehdä oikeita ja hyviä valintoja sekä vastuun ottamisena tehdyistä päätöksistä.
Varmistelijalla on vahva usko korkeakoulutukseen työllistymisen varmistamiseksi. Hän tekee turvallisuushakuisesti koulutukseen ja työhön liittyviä suunnitelmia. Toive perheen perustamisesta suuntaa suhtautumista koulutukseen ja työmarkkinoihin. Työttömyysjaksojen aikana varmistelija on käyttänyt paljon energiaa pitääkseen mielentilansa parempana ja itsensä työmarkkinakelpoisena. Työuraltaan varmistelija odottaa paitsi toimeentuloa myös mielekkyyttä ja itsensä kehittämistä.
Sopeutujalla on vahva sidos kaveripiiriin ja kotipaikkakuntaan, ja hän jäsentää mahdollisuuksiaan paikallisten työmarkkinoiden ja kiinnostuksensa pohjalta. Sopeutuja elää päivän kerrallaan tai kulloisenkin jakson kerrallaan, mutta suuntautuu kuitenkin jollain tavoin vähän pitemmälle tulevaisuuteen. Sopeutujan toimijuus ei tarkoita aina ulospäin havaittavaa toimintaa, vaan näyttäytyy myös odottamaan jäämisenä. Työttömyyteen hän suhtautuu luontevasti ilman suurempaa huolta toimeentulosta. Hän tarttuu mahdollisuuksiin tilanteiden avauduttua ilman vahvoja tulevaan kohdistettuja päämääriä.
Ihmiset tarvitsevat tarinoita
Nuorten aikuisten polut nuoruudesta aikuisuuteen näyttäytyivät moninaisina ja epälineaarisina ja työelämään kiinnittyminen oli katkoksellista ja epävarmaa. Koulutuksen ja työelämän kentällä toimijuuden mahdollisuuksiin ovat vaikuttaneet monet nuorista aikuisista riippumattomat yhteiskunnalliset ja kulttuuriset reunaehdot, vaikka ne ovat määrittäneet nuorten aikuisten toimijuutta usein tiedostamattomalla tasolla.
Nuorten aikuisten toimijuus koulutuksen ja työelämän kentällä ei tässä tutkimuksessa tarkoittanut vain näkyvää tekemistä tai valintaa vaan myös ei-tekemistä ja ei-valintoja. Oman kertomuksen esittämisessä ei aina ollut tärkeää se, että siinä korostuisi menestyminen tai sen kuvattaisiin olleen aina täysin kertojan, nuoren aikuisen käsissä. Oleellista oli se, että siirtymät ja käänteet koulutuksen ja työelämän kentillä esitettiin riittävän vakuuttavasti siten, ettei nuorten aikuisten autonomiaa ja vastuuta työelämätoimijana ollut tarvetta kyseenalaistaa.
Pitkäkestoinen työllistymisjakso antoi nuorille aikuisille mahdollisuuden hieman vakaampaan työmarkkina-asemaan, joka koettiin pääsääntöisesti positiiviseksi mahdollisuudeksi pohtia tarkemmin omaa tilannetta ja suunnitella tulevaisuutta. Kertominen avasi myös mahdollisuuden nuoren aikuisen oman työelämätarinan (uudelleen) muotoutumiselle.
Tuula Myllykangas
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Työelämätoimijuuden rakentuminen nuorten aikuisten kertomuksissa” (2018). Lapin yliopisto.
Lähteet:
Myrskylä, Pekka 2011: Nuoret työmarkkinoiden ja opiskelun ulkopuolella. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 12. Työ- ja elinkeinoministeriö. Helsinki.
Myrskylä, Pekka 2012: Hukassa — keitä ovat syrjäytyneet nuoret? EVA Analyysi No 19. Elinkeinoelämän Valtuuskunta. Helsinki.
Pyöriä, Pasi (toim.) 2017: Työelämän myytit ja todellisuus. Gaudeamus. Helsinki.
Pärnanen, Anna 2015: Työn tekemisen tavat 2000-luvulla – tapahtuiko rakenteellisia muutoksia? Työelämän tutkimus 13 (3), 242—250.
(42)
Eron jälkeinen vaino
Eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten rohkaiseva kohtaaminen heidän identiteettiprosesseissaan vaatii ammattilaiselta ymmärrystä vainosta kokemuksena
Kun viranomaiset kohtaavat vainoa kokeneita, voisi olla hyödyllistä kiinnittää huomiota siihen, että ottaa huomioon uhrin kokonaisvaltaisena ihmisenä sekä vahvistaa tämän identiteettiä pystyvänä ja selviävänä yksilönä.
Vainottuja auttavat järjestöt arvioivat vainon koskettavan vähintään muutamia tuhansia ihmisiä vuosittain. Läheskään kaikki uhrit eivät hae apua. (Ensi- ja turvakotien liitto, 2017.) Anna Nikupeteri määrittelee parisuhteen jälkeisen vainon tutkimuksessaan (2016) intensiiviseksi, tavoitteelliseksi sekä uhria kohtaan pakottavaksi käyttäytymiseksi. Tärkeää on uhrin kokemus teoista epämieluisina, uhkailevina, ahdistavina sekä tunkeilevina. Uhri kokee esimerkiksi pelkoa, turvattomuutta, ahdistusta sekä fyysistä ja sosiaalista harmia. (mt., 27–46.)
Tarkastelin Varjo-hankkeen kautta saatuja eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten pilottivertaistukiryhmän keskusteluja. Kyseisessä ryhmässä oli vetäjien lisäksi kuusi naispuolista osanottajaa, jotka olivat eri vaiheissa eron jälkeisen vainon kokemuksissa ja prosesseissa. Löysin naisten kokemuksista teemoja, jotka yhdistivät heitä.
Eron jälkeinen vaino kriisinä identiteetissä sekä häpeän ja syyllisyyden aiheuttajana
Naisten kokemuksissa eron jälkeinen vaino lähisuhdeväkivaltana haavoitti ja vei voimavaroja. Naiset eivät tottuneet vainoon vaan heillä oli kokemuksia vainon painajaisia ja pelkoja aiheuttavasta, haavoittavasta luonteesta, joka vaikutti esimerkiksi siihen, etteivät he halunneet nähdä väkivaltaa fiktiivisenä televisiossa tai elokuvissa. He kokivat olleensa esimerkiksi kilttejä tai ei-kovia ihmisiä, mutta vainon aiheuttavan heissä vihaa ja aggressioita. Osalla ryhmän jäsenistä oli esimerkiksi opiskeluissaan vaikeuksia, joita heillä ei ollut aiemmin ollut.
Naiset löysivät väkivallan uhrille tyypillisesti vainolle syitä itsestään. Vainon haavoittavuuteen kuului myös alistamisesta ja väkivallasta seuranneet minän hajoamisen kokemukset. Pilottiryhmä oli naisille tärkeä, koska he kokivat voivansa jakaa kokemuksiaan ja samaistumaan ryhmän jäseniin. Vainoa kokeneissa naisissa häpeä ja syyllisyys saivat aikaan epäilyksiä omista kokemuksista ja toiminnasta. He kertoivat joutuvansa kysymään itseltään, miksi juuri he olivat joutuneet vainon uhreiksi.
Eron jälkeinen vaino ja äitiys
Lapset koettiin ryhmässä erittäin tärkeiksi ja vanhemmuus merkittäväksi, mutta myös haastavaksi rooliksi. Naiset kokivat syyllisyyttä siitä, etteivät olleet voineet tarjota lapsilleen turvallista lapsuutta ja olla näin parhaita mahdollisia äitejä lapsilleen. Traumatisoituminen lähisuhdeväkivallan seurauksena ja omien tunteiden käsittely haastoivat äitiyteen käytettäviä voimavaroja. Yhteiset lapset vainoajan kanssa saattoivat myös hankaloittaa eroa ja pitkittää vainoa.
Naisten saattoi olla vaikea antaa anteeksi vainoajalle se, miten vaino oli vaikuttanut heidän lastensa lapsuudenkokemuksiin negatiivisesti, mutta toisaalta he halusivat mahdollisuuksien mukaan antaa isälle vanhemmuuden mahdollisuuksia. Vaikutti siltä, että lapset olivat naisten tärkeysjärjestyksessä ylimpänä. Toisaalta he olivat saattaneet joutua tilanteisiin, joissa heidän oli esimerkiksi oman turvallisuuden takia ollut pakko paeta väkivaltaa ja jättää lapset tilanteessa taakseen. Syyllisyys lasten kokemuksista painoi edelleen usealla vahvana mielessä.
Uuden elämän ja identiteetin rakentaminen
Naiset vertaistukiryhmässä eivät useinkaan olleet hakeneet apua heti, kun olisivat sitä tarvinneet vaan enemmän vältelleet avun hakemista. Naiset olivat saattaneet kokea eron jälkeisestä vainosta puhumisen raskaaksi ja kokeneet, etteivät muut kenties ymmärrä tai pysty auttamaan.
Pilottiryhmän naisten ensimmäisenä tavoitteena oli usein oman ja lasten elämän vakauttaminen sekä omien asioiden järjestykseen saaminen eron jälkeen. Tällaisessa tilanteessa uuden parisuhteen aloittaminen saattoi tuntua mahdottomalta eivätkä naiset halunneet tyytyä huonoon parisuhteeseen. Naiset saattoivat myös nähdä miehet jollain lailla epäkiinnostavina tai epäilyttävinä huonojen kokemustensa vuoksi. Naiset kokivat lisäksi uusien parisuhteiden aiheuttavan vainon pahenemista ja tuovan erilaista väkivallan uhkaa heidän ja uusien puolisoiden elämään. Toisaalta osa naisista oli kuitenkin uskaltanut aloittaa uusia suhteita ja uudet kumppanit olivat usein auttaneet heitä toipumisprosesseissa.
Eron jälkeisen vainon toipumisprosessiin näytti kuuluvan naisilla oman tahdon löytäminen ja uusien omien rajojen asettaminen. Vainon jälkeiseen elämään kuului myös kokemuksia väsymyksestä ja tyhjyydestä. Toisaalta osa naisista oli päässyt prosesseissaan niin pitkälle, että olivat alkaneet löytää uusia ilon aiheita esimerkiksi opiskeluista tai harrastuksista elämäänsä. Naiset kokivatkin päässeensä voimaantumaan ja heitä rohkaisi nähdä toisten elämissä tapahtunutta eheytymistä. Toisaalta osa naisista oli saattanut joutua etsimään iloa ja vapautta tilanteissa, joissa vaino yhä jatkui. Heillä oli halu rakentaa uutta elämäänsä vapaana ja vihasta vapaana.
Naisten elämässä olivat läsnä heikkouden ja toisaalta äärimmäisen vahvuuden kokemukset, jotka he olivat liittäneet osaksi identiteettiään. Identiteettiä rakentaessaan ihminen käyttää toisia ihmisiä peileinään (ks. Fadjukoff 2015, 191–192). Voisi ajatella, että vainon uhri tarvitsee myös henkilökohtaisesti uhriutta ”vastaan taistelevia” osa-alueita identiteetissään, jotka eivät saa heitä näkemään itseään pelkästään heikkoina tai kykenemättöminä vaan päinvastoin vahvistaa käsitystä itsestä vahvana ja kykenevänä yksilönä.
Kun identiteetti on itselle hyväksyttävä, sen ei tarvitse toisaalta olla täysin ristiriidaton tai ehjä vaan tärkeintä on se, että identiteetti on liikkuva, kaikki elämän osa-alueet huomioonottava kokonaisuus ja sillä on sekä menneisyys että tulevaisuus. Hyväksynnän kautta yksilö näkee itsensä aktiivisena toimijana. (ks. Nousiainen 2004, 167.)
Leea-Maria Pätsi
Lapin yliopistosta valmistuva sosiaalityöntekijä YTM
Lähteet:
Ensi- ja turvakotien liitto 2017: Eron jälkeistä vainoa kokeneiden lasten tilanne huolestuttaa
auttajia. https://www.sttinfo.fi/tiedote/eron-jalkeista-vainoa-kokeneiden-lasten-tilanne-huolestuttaa-auttajia?publisherId=3741&releaseId=56215087. Luettu 7.6.2018.
Fadjukoff, Päivi 2015: Identiteetti persoonallisuuden kokoavana rakenteena. Teoksessa
Metsäpelto, Riitta-Leena & Feldt, Taru: Meitä on moneksi. Persoonallisuuden psykologiset perusteet. Bookwell Oy. Juva. 179–193.
Nikupeteri, Anna 2016: Vainottuna. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen ja uhrien kohtaa-
minen. Hansaprint. Turenki. http://lauda.ulapland.fi/bitstream/handle/10024/62627/Nikupeteri_Anna_ActaE_204_pdfA.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Luettu 17.1.2018.
Nousiainen, Kirsi 2004: Lapsistaan erossa asuvat äidit. Äitiysidentiteetin rakentamisen tiloja. Minerva Kustannus Oy. Jyväskylä. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/sospo/vk/nousiainen/lapsista.pdf. Luettu 25.1.2018
(41)
Osallisuus tukee lapsen kasvua ja kehitystä lastensuojelussa
Pro gradu työni ”Tikapuita pitkin osallisuuteen” tutkii lasten osallisuutta lastensuojelun toimintaympäristössä lapsen näkökulmasta. Tutkimukseni tarkoituksena on löytää vastauksia, miten lapset ovat kokeneet oman osallisuutensa ja vaikuttamisen mahdollisuudet lastensuojelun prosessissaan, sekä selvittää mikä lapsen mielestä mahdollistaa osallisuutta.
Lapsen osallisuus on moniulotteinen teoria, joka tukee lapsen kasvua aktiiviseksi ja osallistuvaksi kansalaiseksi. Osallisuus kehittää lapsen ominaisuuksia tasapainoiseen elämään ja tukee kokonaisvaltaista hyvinvointia. Osallisuuden tulisi olla osa lapsen elämää ja sen avulla lapsi oppii elämään yhdessä muiden kanssa hänelle tärkeissä yhteisöissä sekä oppii kantamaan vastuuta niin itsestään kuin muistakin. Osallisuus on kasvun ja kehityksen perusedellytys.
Suomessa lapsen osallisuuden taustalla ovat maamme ratifioima Yhdistyneiden Kansakuntien lapsen oikeuksien sopimus sekä lastensuojelulaki. Näiden oikeuksien mukaan kaikkien viranomaisten tulee ottaa huomioon lapsen mielipide päätöksenteossa huomioimalla lapsen ikä ja kehitystaso. Lastensuojelulaki turvaa lapsen vaikuttamisen ja osallistumisen lapsen omissa asioissa tavoitteena turvata lapsen etu. Lapsen edun määritteleminen on haastavaa, mutta sen tulisi olla kaiken päätöksenteon ja viranomaistyöskentelyn taustalla.
Tutkimusten sekä oman työkokemukseni mukaan monet lastensuojelun asiakkaat eivät ole kokeneet tulleensa osallisiksi omissa lastensuojelun prosesseissaan. Monilla on kokemus, etteivät he ole voineet vaikuttaa tapahtumien kulkuun, eivätkä ole voimaantuneet asioidensa äärellä. Osallisuuden kautta lastensuojelun asiakkailla on mahdollisuus tulla kuulluksi ja kokea oman mielipiteensä vaikuttavuuden asioihinsa. Osallisuuden kokemuksessa olennaista on työntekijän asenne lapseen. Rohkaiseva ja kannustava ote auttaa lasta tuomaan mielipiteitään esille sekä osallistumaan. Osallisuuden kautta asiakas pääsee yhteistyökumppaniksi ja tiedontuottajaksi asiassaan sekä osallisuuden myötä on mahdollisuus saada asiakas sitoutumaan yhteistyöhön. Lapsen elämässä tällainen vaikuttamisen mahdollisuus tukee lapsen kasvua; lapsi kokee oman arvokkuutensa, tuntee olevansa tärkeä sekä tuntee kuuluvansa yhteisöön. Tämä voimaannuttaa ja kehittää lasta sekä auttaa kiinnittymään yhteiskuntaan ja ehkäisemään syrjäytymistä.
Asiakkaan ollessa lapsi, eli alle 18-vuotias, vuorovaikutuksellisen suhteen syntymiseksi työntekijältä vaaditaan monipuolista osaamista sekä persoonallisia ominaisuuksia. Tekemäni tutkimuksen mukaan nuoret kokevat, että osallisuuden mahdollistaa välittävä ja luottamuksellinen suhde asiakkaan ja työntekijän välillä. Luottamuksellisen suhteen luominen vaatii vastavuoroista, yhdessä vietettyä aikaa sekä esimerkiksi toiminnallisuutta tai aktiviteetteja, jolloin lapsen on helpompi ja luonnollisempi tutustua työntekijäänsä. Työntekijän nuorekkuus, leikkisyys ja huumorintaju nousivat myös merkityksellisiksi ominaisuuksiksi avoimen asiakassuhteen luomisessa. Nuoret kokivat byrokraattisen ja jäykän työntekijän kylmänä sekä etäisenä ja toimittivatkin asiansa mieluummin jonkun toisen ihmisen kautta, kuten terapeutti tai omaohjaaja lastensuojelulaitoksessa. Nuoren sanoin ”chilli ja rento tyyppi” luo mukavan tunnelman ja on helposti lähestyttävä työntekijä. Tärkeää ovat myös hyvät vuorovaikutustaidot, joiden avulla läheinen ja lämmin kumppanuus voi syntyä.
Esteenä osallisuuden toteutumiselle ovat kiire, työntekijöiden vaihtuvuus ja suuret asiakasmäärät. Luottamuksen syntyminen vaatii yhdessäoloa, jota työn kiireellisyys ja isot asiakasmäärät eivät aina mahdollista. Silloin tutustuminen ja luottamuksellinen vuorovaikutus ei mahdollistu ja lapsi voi kokea olevansa arvoton ja merkityksetön. Jäykkä ja byrokraattinen toimintakulttuuri voi myös olla esteenä osallisuuden kokemukselle.
Tutkimukseni tulokset tukevat aikaisempia tutkimuksien tuloksia asiakkaiden kokemuksista jäädä ulkopuolisiksi toimijoiksi. Nuoret kokivat oman osallisuutensa pinnallisena ja näennäisenä. Esimerkiksi nuoret eivät täysin ymmärtäneet lastensuojelunprosessien vaiheita. Osallisuuden yksi mahdollistaja, vähintään kerran vuoteen tehtävä asiakassuunnitelma, oli nuorille epäselvä, eivätkä sosiaalityön käytänteet tukeneet nuorten osallisuutta. Nuoret eivät tienneet oliko heille tehty asiakassuunnitelmaa, eivätkä sen tavoitteita. Tutkimuksessani tuli ilmi samoja sosiaalityöntekijän ominaisuuksia, jotka tukevat osallisuutta kuin aikaisemmissa tutkimuksissa, ja samoin vuorovaikutustaitojen merkitys korostui.
Osallisuuden tuominen sosiaalityön käytäntöihin on vaativaa, mutta tiedostamalla osallisuuden mahdollisuudet sekä osallisuuden olemassaolon, on sen tuominen käytäntöön mahdollista luomalla avoin ja luottamuksellinen kommunikaatio asiakkaiden ja työntekijöiden välillä. Tärkeää on nostaa lapsi esille tiedontuottajana sekä kumppanina omassa lastensuojelun prosessissaan. Osallisuus vaatii aina kaksi osapuolta; toimijan, joka haluaa ja hyväksyy toisen mukaan sekä toimijan, joka haluaa olla osallinen. Osallisuus on vuorovaikutusta.
Riitta Roivainen
(40)
Heteronormatiiviset oletukset sateenkaariperheiden haasteina
Heteronormatiiviset oletukset ja ydinperheajattelu istuvat yhteiskunnassa ja ihmisissä niin tiukasti, että niihin verrataan kaikkia muita perheitä ja perhemuotoja.
Yksilölliset valinnanmahdollisuudet perheen muodostuksessa ovat lisääntyneet. Enää ei ole olemassa niin sanottua normaalia perhemuotoa, jota kaikkien tulisi tavoitella. Heteronormatiiviset oletukset ja ydinperheajattelu istuvat kuitenkin yhteiskunnassa ja ihmisissä niin tiukasti, että niihin verrataan kaikkia muita perheitä ja perhemuotoja. Tutkimusten mukaan sosiaalityöntekijöillä on vallalla heteronormatiivinen perhekäsitys, etenkin tiedostamattomissa asenteissa. Normatiivinen ajattelu näkyy myös lastensuojelun ohjeistuksissa. Heteronormatiivisuuden länsäolo vaikeuttaa sateenkaari-ihmisen avun ja tuen saantia etenkin viranomaistasolla.
Heteroseksuaalisuutta pidetään yhteisesti jaettuna sosiaalisena normina, johon muita seksuaalisuuden muotoja verrataan. Voidaan jopa uskaliaasti väittää, että heteroseksismi on institutionaalisiin käytäntöihin sisältyvä ideologia. Yhteiskunnat myös pitävät yllä seksuaalista stigmaa verratessaan sateenkaari-ihmisten ja heteroseksuaalien käyttäytymistä, identiteettiä tai parisuhdetta toisiinsa. Heteroseksismi on sateenkari-ihmisiä alistavaa ja aiheuttaa tunteen siitä, että heidän sosiaalinen identiteettinsä on huonompi kuin muiden. Sateenkaariparit kokevat, ettei heidän parisuhdettaan vastaanoteta ja kunnioiteta samalla tavalla kuin heteroseksuaalien pariskuntien parisuhteita.
Tutkimusten mukaan homovanhemmat kokevat enemmän ennakkoluuloja ja homofobiaa kuin lesbovanhemmat. Lesbovanhempia pidetään turvallisina huoltajina lapselle, kun taas homovanhempien ajatellaan olevan lapselle vaaraksi tai heidän perusteensa vanhemmuuteen ovat kevytmielisiä (lapsi nähdään asusteena, leluna tai koiran korvikkeena).
Sateenkaarivanhemmilla on kokemuksia siitä, että sosiaalialan ammattilaiset eivät kykene ottamaan asioita avoimesti esille. Vanhemmat kokevat palveluista saamansa vanhemmuuden tuen puutteelliseksi. Ammattilaisten hämmennys ja ylivarovaisuus on usein vanhemmuuden tukemisen haasteena. Aiemmat homofobiset kokemukset saattavat vaikuttaa vanhemmuuteen myös niin, että vanhemmat tarkkailevat jatkuvasti lapsen kasvuympäristöä ja valikoivat palvelut ja henkilöt keiden kanssa toimivat.
Sateenkaarivanhempien kohtaamisen haasteet sosiaali- ja terveyspalveluissa lähtevät yhteiskunnan puutteellisesta politiikasta koskien seksuaalivähemmistöjen hyvinvointia. Palvelujärjestelmämme ei aina kykene tunnistamaan sateenkaariperhettä perheeksi. Tämän lisäksi kohtaaminen ja kohtelu saattaa olla epäammattimaista. Sateenkaariperheiden vanhemmat ovat kokeneet myös liian hienovaraista suhtau-tumista. Keskustelu ammattilaisten kanssa on ollut heidän oletuksiinsa perustuvaa, eikä asioista olla voitu keskustella avoimesti. Syrjinnän pelon ja onnistumisen pakon vuoksi sateenkaariperheet jättävät käyttämättä perhe- ja sosiaalipalveluita.
Sateenkaariperheissä niin vanhemmilla kuin lapsillakin on usein kokemuksia, että he ovat jääneet kohtaamatta sellaisena perheenä kuin ovat. Tämän vuoksi myös sosiaalipalveluissa vanhempaa saattaa huolestuttaa, huomioidaanko hänen tosiasiallinen perhetilanteensa hoitosuunnitelmaa tehtäessä. Juha Jämsän (2008, 296-297.) mukaan lastensuojelussa on tärkeää kiinnittää huomiota sosiaalityöntekijän ja sateenkaarivanhemman luottamuksellisen suhteen rakentamiseen ja työntekijän valmiuksiin vastata asiakkaan mahdollisesti kokemaan syrjinnän pelkoon.
Syrjinnän pelon kokemukset voivat estää luottamuksellisen kommunikaation. Työntekijä voi lievittää asiakkaan pelkoa puhumalla ääneen palvelun päämääristä, joilla pyritään turvaamaan asiakkaan ja hänen perheensä hyvinvointi. Lastensuojelun asiakkaaksi tullessaan perheellä saattaa olla taustalla palvelujärjestelmän epäonnistuminen sateenkaariperheen vanhemmuuden ja parisuhteen tukemisessa. Työskenneltäessä sateenkaarivanhemmuuden haasteiden kanssa on tärkeää keskittyä vanhempien vahvuuksiin ja vanhempien identiteetin rakentumiseen, sekä siihen, millä tavoin haasteet koetaan yksilötasolla, pariskuntana ja perheenä.
Ammattilaisten, jotka ovat tekemisissä sateenkaari-ihmisten kanssa, tulisi ensimmäisenä pohtia omaa asennettaan ja käsitystään sateenkaari-ihmisistä. Ammattilaisten tulisi pohtia oman kulttuurin ja uskonnon vaikutuksia asenteidensa muodostumiseen. Useat ammattilaiset uskovat olevansa puolueettomia ja pystyvänsä kohtaamaan sensitiivisenä pidettyjä asioita, vaikka he eivät usein ole saaneet koulutusta sukupuolen, seksuaalisuuden tai sateenkaarivanhempien ja -perheiden kohtaamiseen.
Marjo Muiruri
Lapin yliopisto
Perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan: Sateenkaariperheet lastensuojelun sosiaalityössä. Systemaattinen kirjallisuuskatsaus. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet
Apgar, Jen & Kovac, Laura & Trussell, Dawn. E 2017: LGBTQ parents’ experiences of community youth sport: Change your forms, change your (hetero) norms. Sport Management Review.
Jämsä, Juha 2008: Sateenkaariperheiden kokemuksia palveluista. Teoksessa Hulden, Anders & Huuska, Maarit & Jämsä, Juha (toim.) & Karvinen, Marita & Solantaus, Tytti. Sateenkaariperheet ja hyvinvointi. Käsikirja lasten ja perheiden kanssa työskenteleville. PS-kustannus. WS Bookwell Oy. Juva. 86-97.
Kashubeck-West, Susan 2014: Parenting Issues for Lesbian Couples. Teoksessa Dworkin, Sari. H & Pope, Mark: Casebook for Counseling Lesbian, Gay, Bisexual, and Transgender Persons and Their Families. American Counseling Association. Alexandria. 103-110.
Kimberly, Claire & Moore, Alexa 2015. Attitudes to Practice: National Survey of Adoption Obstacles Faced by Gay and Lesbian Prospective Parents. Journal of Gay & Lesbian Social Services 27 (4), 436-456.
Mallon, Gerald. P 2012: Practice With Families Where Gender or Sexual Orientation Is an Issue: Lesbian, Gay, Bisexual, and Trans Individuals and Their Families. Teoksessa Congress, Elaine & Gonzales, Manny: Multicultural Perspectives In Social Work Practice with Families. 3rd Edition. Springer Publishing Company. New York. 205-229.
Norton, Aaron & Smith, Vernon & Xing Tan, Tony 2017: Adoption of Black children by White parents in heterosexual and homosexual relationships: Exploring mental health trainees’ explicit and implicit attitudes. Journal of Gay & Lesbian Social Services 29 (3), 233-251.
Raiz, Lisa & Swank, Eric 2010: Predicting the support of same-sex relationship rights among social work students. Journal of Gay & Lesbian Social Services, 22(1), 149-164.
Riggs, Damien 2011: “What about the Children!” Homophobia, Accusations of Pedophilia, and the Construction of Childhood. Teoksessa Ball, Mathew & Scherer, Burkhard. Queering Paradigms II: Interrogating Agendas. Peter Lang AG, Internationaler Verlag der Wissenschaften. 245-258.
Wagner, Cynthia. G 2010: Homosexuality and Family Formation. The Futurist, 44 (3), 6-7.
(39)
Tunnistatko epäkohdan?
Epäkohtiin puuttuminen on ennen kaikkea rohkeutta nähdä ja viedä asioita eteenpäin. Onnistuneessa epäkohtaan puuttumisen prosessissa kuljetaan epäkohdan tunnistamisesta tiedon välittämisen kautta dialogiin ja ratkaisuihin.
Epäkohtiin puuttuminen on sosiaalialalla työn laadun ja ammattieettisyyden takaamista, mutta myös lainsäädännön asettama selkeä velvollisuus (Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301, 5.luku). Pro gradu -tutkielmassani selvitin, millaisia erilaisia epäkohtia sosiaalialan ammattilaiset työssään kohtaavat? Aineistonani käytin laajemman epäkohtatutkimuksen (ks. Tiitinen & Silén, 2016) osa-aineistoa.
Työntekijä, uskallatko nähdä?
Yksittäinen sosiaalialan työntekijä on avainasemassa havaitsemassa käytännön työssä esiintyviä epäkohtia. Mutta mitä kaikkea kentällä on sitten nähtävänä? Epäkohtatutkimuksen vastaajat kuvasivat laajan kirjon erilaisia asiakkaiden oikeuksia loukkaavia ja ammattietiikkaa ja laadukasta työtä uhkaavia epäkohtia.
Epäkohta voi todellistua tai ilmetä omassa, kollegan, työryhmän tai organisaation toiminnassa. Työyhteisön kulttuuriin on voinut syntyä vinoutumia: avoin viestintäkulttuuri saattaa puuttua ja tiedonkulku olla tehotonta ja katkonaista. Työyhteisön tehokkuus saattaa huveta epävirallisiin valtataisteluihin tai keskusteluissa ja toiminnassa voi esiintyä suoranaista asiakasvastaista asennetta.
Asiakkaita saatetaan kohdella epäasiallisesti suoraan, mutta myös välillisesti esimerkiksi työntekijöiden keskinäisissä keskusteluissa. Asiakkaiden tasa-arvoisuus, oikeusturva tai tiedonsaanti voivat vaarantua ja useissa tilanteissa erityisryhmien tarpeet jäädä huomioimatta.
Joissain työyhteisöissä kollektiivinen työmoraali on voinut heikentyä ja esimerkiksi työajan käyttäminen omien juttujen tekemiseen tai perusteettomien vapaapäivien pitäminen tai joidenkin työtehtävien tekemättä jättäminen hiljaisesti hyväksytään työyhteisössä eikä toimintaa nosteta keskusteluun. Joskus epäkohdissa on kyse myös yksittäisen työntekijän alalle sopimattomuudesta tai selkeästä väärin tekemisestä, kuten työntekijän väärinkäyttäessä asiakkaan varoja.
Kaikkia sosiaalialalla esiintyvien epäkohtien tyyppejä ei luonnollisestikaan voida ennalta kaiken kattavasti kuvailla. Erilaisista esimerkeistä voi kuitenkin johtaa itselleen kriittisen ja tunnistavan ajattelutavan työssä kohdattavia ilmiöitä kohtaan. Yksittäisillä teknisillä malleilla ja teorioilla voidaan saavuttaa vain tietynasteinen laatu tai ammattieettinen taso työhön. Työn laatua maksimoitaessa kyse on työorientaation tai mentaliteetin omaksumisesta (mm. Robert Adams 1998). Näen tärkeänä ”epäkohtatietoisen työorientaation” edistämisen sosiaalialan työntekijöiden keskuudessa.
Johtaja, uskallatko katsoa peiliin?
Johtamiseen liittyvät epäkohdat korostuivat tutkimusaineiston vastauksissa. Kyse saattoi olla puuttuvasta substanssi- ja/tai johtamisosaamisesta, mutta usein myös vinoutuneista asenteista. Esimies voi olla korostuneen lojaali ylemmälle johdolle, jolloin tuki työntekijöille jää puuttumaan. Epäasiallista toimintaa on muun muassa esimiehen painostus tai itsevaltaisuus asiakasasioissa, joihin liittyvistä ratkaisuista ja viranomaispäätöksistä kuitenkin vastuun kantaa päätöksen nimellään tehnyt sosiaalityöntekijä. Aineistossa oli kuvauksia epäasiallisesta käytöksestä ja työntekijöiden huonosta kohtelusta vuorovaikutustilanteissa. Jopa korruptiota tai korruptiotyyppistä toimintaa esiintyi.
Epäkohtien kannalta hyvin merkittäväksi ongelmaksi nousee esimiesten ongelmallinen asenne epäkohtiin. Yleistä oli epäkohtiin puuttumattomuus tiedosta huolimatta ja ongelmien vähättely tai selittely muilla asioilla. Johdon huolena saattoi olla epäkohtien julki tulo, ei itse epäkohta. Epäkohtien esiin tuonnista saattoi myös seurata rangaistus tai sen uhka esimiehen tai johdon taholta, vaikka lainsäädäntö tällaisen nimenomaisesti kieltää.
Sosiaalialan työntekijöiden työolosuhteiden puutteet ovat myös asioita, joihin organisaatioiden johdon tulee kyetä kiinnittämään huomiota. Tämä on sekä esimiestason että ylemmän johdon tehtävä. Tutkimusaineiston vastauksissa tuli esiin työturvallisuuteen liittyviä asioita, kuten työskentelytilojen puutteita, mutta työntekijät kohtaavat myös suoranaisia fyysisen ja psyykkisen loukkaamattomuuden uhkia. Työhyvinvoinnin kysymyksiin liittyvät myös resurssit. Liian niukoilla resursseilla tehty työ paitsi uhkaa asiakkaiden oikeuksien toteutumista myös uuvuttaa työntekijän. Joskus työtä ja resursseja oli työyhteisöissä organisoitu epätarkoituksenmukaisella tavalla.
Yhteiskunnan markkinataloistuminen on luonut paineita myös sosiaalialan työhön. Työntekijöille ohjatut resurssit vaikuttavat suoraan sosiaalihuollon asiakkaiden saamien palveluiden laatuun ja heidän asioissaan tehtävien viranomaispäätösten sisältöön. Epäkohtatutkimuksen vastaukset nostivat esiin päätöksiin ja palveluiden sisältöihin liittyviä asiakkaiden oikeuksia loukkaavia epäkohtia. Organisaatioissa saattoi olla lainvastaisia käytäntöjä tai soveltamisohjeita tai määräaikoja ei kyetty noudattamaan. Perusongelmana vaikuttaa olevan, että säästäminen määrittää palvelut, ei asiakkaan tarve. Se kuinka resursseja käytännössä viime kädessä jaetaan päätösten ja palveluiden muodossa on kiinni yksittäisistä sosiaalialan työntekijöistä, mutta vahvat reunaehdot tälle määrittävät organisaation johto sekä pohjimmiltaan ennen kaikkea yhteiskunnallinen päätöksenteko.
Yhteiskunta, uskallatko muistaa inhimillisyyden, vaaditko sääntöjen noudattamista, luotko mahdollisuuksia?
Yhteiskunta on lainsäädännön tasolla jo merkittävästi reagoinut epäkohtiin. Tutkimusaineistoni lähes kaikki epäkohtakuvaukset olivat tunnistettavissa epäkohdiksi lain kohtien perusteella. Osassa vastauksista tuotiin kuitenkin esiin huoli siitä, että yhteiskunta takaa ihmisille uusia toimintamuotoja ja ennaltaehkäiseviä palveluita, joiden toteuttamiseen ei kuitenkaan myönnetä resursseja. Tästä muotoutuu ristiriita käytännön työhön, kun perustehtävän hoitamiselta ei jää aikaa tai mahdollisuuksia hyväksikään koettujen uusien palveluiden tarjoamiseen edes silloin, kun asiakas niitä osaa pyytää. Resursseihin liittyvistä ristiriidoista johtuen kentällä esiintyy aineiston perusteella usein myös tilanteita, joissa työntekijä (joskus johdon ohjeistuksesta tai suoranaisesta vaatimuksesta) jättää kertomatta asiakkaille näiden oikeuksista. Näin siksi, ettei palveluiden kysyntä kasvaisi tilanteessa, jossa tiedetään, että käytännössä yksikön resurssit eivät riitä niitä toteuttamaan, vaikka laki takaisikin oikeuden johonkin (usein ennaltaehkäisevään) palveluun.
Yhteiskunnassa tulisi herkällä korvalla edelleen kuunnella sosiaalialan työkenttää. Vaikka porkkanan tarjoaminen on usein rakentavampi vaihtoehto ongelmien ratkaisussa, ei keppiäkään sovi unohtaa. Yksittäinen työntekijä voi havainnoida kentän epäkohtia ja niistä raportoida, mutta raportoinnin vaikutuksen ja epäkohtiin puuttumisen seurantaan ja tarvittaessa puuttumattomuudesta sanktiointiin yksittäisen työntekijän toimintamahdollisuudet eivät riitä. On yhteiskunnan tehtävä luoda rakenteita, jotka pystyvät tarvittaessa riittävän tehokkaasti vaikuttamaan sosiaalialan organisaatioiden toimintaan ja puuttumaan niissä esiintyviin epäkohtien käsittelyn ongelmiin.
Susanna Törmänen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Vaikka virkavastuu velvoittaisi muuhun” – sosiaalihuollon laatua heikentävät epäkohdat sosiaalialan työntekijöiden kuvaamina. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet:
Adams, Robert 1998: Quality Social Work. MacMillan. Houndmills, Basingstoke, Hampshire RG21 6XS ja Lontoo
Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301
(38)
Pohjoinen on koti, josta nuoren on usein itsenäistymisen kynnyksellä lähdettävä
Minulle pohjoisuus merkitsee enemmänki kuin vain poroja ja lunta.
Pro gradu -tutkimuksessani selvitin pohjoisessa itsenäistyvien lukioikäisten itsenäistymiskäsityksiä ja pohjoisuuden merkityksiä. Itsenäistyminen pohjoisessa merkitsee nuorille usein koulutusvalintojen myötä muuttoa kauemmas opiskelemaan, usein pitkien välimatkojen päähän. Konkreettisesti se tarkoittaa nuorille irtaantumista kodista, kasvuympäristöstä, perheestä sekä ystävistä. Pohjoisuus merkityksellistyy nuorille osana identiteettiä, pohjoisen luontona, välimatkoina sekä pohjoisuuteen liitettyinä mielikuvina. Itsenäistymiseen nuoret liittävät päätöksenteon, vastuun ja taloudellisen riippumattomuuden, koulutuksen ja työllistymisen myötä tehtävät valinnat, ihmissuhteet ja tulevaisuuspohdinnat. Nuoret itsenäistyvät kaiken aikaa kaikkialla, kuitenkin tutkimuksessani erityisyys liittyy itsenäistymisen kontekstiin, pohjoisuuteen. Pohjoisuus luo merkityksiä ja määrittelee osaltaan nuorten itsenäistymistä.
Pohjoisuus merkitsee nuorille elämisenympäristöä, joka fyysisenä, sosiaalisena sekä kulttuurisena paikkana kasvaa, on valmistanut heitä seuraavaan elämänvaiheeseen (ks. Kiilakoski 2016), itsenäistymiseen. Pohjoisen luonto on kiinteä osa nuorten kasvua, joka on mahdollistanut heille pohjoisessa tyypillisiä harrastuksia ja luonnon rauhaa. Nuoret kuvaavat luontoa lähes poikkeuksetta myönteisenä asiana.
Pohjoisuus merkitsee minulle kaunista ja monipuolista luontoa, maailman puhtainta ilmaa ja rauhallista ilmapiiriä.
Perhe ja ystävät ovat nuorille tärkeä tukiverkosta, josta irtaantuminen itsenäistymisen myötä on nuorille iso askel. Usein koulutusvalinnat vievät nuoret pitkien välimatkojen päähän näistä heille merkittävistä sosiaalisista suhteista ja erityisestä kasvuympäristöstään.
Nykyaika onneksi mahdollistaa helpon yhteydenoton perheeseen ja ystäviin, mutta välimatkat tulee olemaan satoja kilometrejä riippuen tietenkin siitä, mihin menee opiskelemaan.
Pohjoisuuden käsitteeseen liitetään usein mielikuvia luonnosta, sen maisemista ja rauhasta, sekä pohjoisen elämäntavoista, jotka kytkeytyvät laajemmin ihmisten asuinympäristöön ja elämismaailman kontekstiin (esim. Valkonen & Suopajärvi; Kontio; Hautala-Hirvioja; 2003). Anne Ollilan (2008, 91; 127) mukaan kertoessamme mistä olemme kotoisin, yhdistyy siihen tietynlasia mielikuvia. Esimerkiksi Lappi on lappilaisille nuorille vahvasti luontoa, mutta ei vain luontoa. Myös pohjoisuus avaa nuorille marginaali-identiteetin, josta voi erilaisissa yhteyksissä olla hyötyä tai haittaa. Pohjoisuuteen liitettävään marginaali-identiteettiin voidaan olla halukkaita sitoutumaan tai siitä voidaan haluta sanoutua irti kyseenalaistamalla sen mielekkyys, esimerkiksi korostamalla ilmiön moninaisuutta tai tavallisuutta. (Mt., 207–208.)
Itsenäistyminen on siirtymävaihe kohti aikuisuutta. Erilaiset siirtymävaiheet kuuluvat osaksi ihmisen elämänkulkua. Kehittyminen tapahtuu erilaisten siirtymävaiheiden kautta, niin että jokin aiempi asenne, toimintamalli tai elämäntapa väistyy tai muuttuu, jolloin uusi pääsee esiin. Siirtymä voi ilmetä arjessa vähitellen, lähes huomaamatta tai se voi ilmetä aikana, jolloin ihminen pysähtyy pohtimaan elämänsä suuntaa ja merkitystä. Tapahtumasarja, jossa jotain muuttuu tai kehittyy, voi olla hämmentävä ja kivulias, ja toisaalta huojentava ja iloa tuottava kokemus. (Dunderfelt 2011, 51.) Nuoren itsenäistyminen ja siihen kuuluvien valintojen tekeminen tapahtuu yhteiskunnan ja kulttuurin määrittäminen tehtävien ja instituutioiden luomassa ympäristössä (Nurmi 1995, 174). Yksi nuoruusvaiheen tärkeimmistä tehtävistä liittyy koulutusvalintoihin. Keskeistä ovat ne valinnat ja siirtymät, joita nuori tekee jo varhaisessa elämänkulussaan. Yksilövastuuta korostava ideologia asettaa yhä enemmän vaatimuksia nuoren valinnoille. (Pohjola 1994, 70.) Pohjoisessa itsenäistyvät nuoret pohtivat elämänsä suuntaan jo varhain, kun on tehtävä päätöksiä opiskelupaikan ja työllistymisen suhteen. Opintojen perässä muuttaminen on nuorille iso muutos, kun tutut elämänpiirit jäävät taakse ja on sopeuduttava uuteen ympäristöön.
Itsenäistymiseen liittyvät käsitykset ja odotukset myötäilevät yleisiä itsenäistymiseen yhdistettäviä teemoja (ks. Arnett 2004), kuten itsenäinen päätöksenteko, vastuun ottaminen ja taloudellinen riippumattomuus. Konkreettisesti itsenäistymiseen liittyviä asioita ovat muutto omilleen, kouluttautuminen ja raha-asioista vastuunkantaminen. Pohjoisessa oleva perhe ja ystävät ovat myös vastausten perusteella nuorille vahva tukiverkosto, jonka taakse jättäminen opintojen vuoksi jännittää. Teknologia nähdään välttämättömänä välineenä yhteydenpitoon, joka helpottaa arkea välimatkojen takana. Useissa vastauksissa nuoret pohtivat mahdollisuutta palata kotiseudulleen kouluttautumisen jälkeen, mutta huolta kannetaan muun muassa pohjoisen työllistymismahdollisuuksista. Pohjoisuuteen liitetään tiettyjä rajoitteita juuri koulutukseen, työllistymis- ja harrastusmahdollisuuksiin liittyen (myös Käyhkö 2016; Armila 2016; Ahonen 2012).
Välimatkat yhdistetään usein jatkokoulutuksen myötä konkretisoituvaksi asiaksi, jonka vuoksi yhteys kotiin, perheeseen ja ystäviin fyysisesti kasvaa pitkäksi välimatkojen myötä. Muilla tavoin välimatkat näkyvät nuorten arjessa siten, että erilaiset harrastusmahdollisuudet, konsertit ja tapahtumat sijaitsevat kaukana muualla. Vastaajat liittävät myös koulutuksen ja työn perässä muuttamisen pohjoisessa itsenäistymiseen. Nuoret kuvaavat kirjoitelmissaan sitä, kuinka koulutus- tai työllistymismahdollisuudet ovat pohjoisessa rajoitetummat kuin muualla. Lisäksi pohdittiin taloudellista pärjäämistä omillaan. Pohjoisen välimatkat luovat painetta myös tähän liittyen, matkustaminen koulutuspaikkakunnalle vie sekä aikaa, että rahaa. Usein nuoret kaipaavat kotiaan ja perhettään ystävineen, mutta säännöllinen, tiheä kotipaikkakunnalla vierailu voi tulla nuorelle kalliiksi, muiden kustannusten lisäksi.
Osa nuorista haluaa muuttaa pois kotoa ja lähteä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan heti kun se on mahdollista, kun taas toiset tahtoisivat ehdottomasti opiskella kotoaan käsin (Lampela ym. 2016, 102). Tämän huomion myötä on hyvä pohtia sitä vaihtoehdottomuutta, jonka esimerkiksi pohjoisessa itsenäistyvät nuoret kohtaavat, vaikka heidänkin joukossaan on muuttoa muualle innokkaasti odottavia, sekä heitä, jotka mielellään rakentaisivat elämänsä juurilleen.
Kirjoitelmat kuvasivat myös sitä, kuinka nuoret haluavat elää kotiseudullaan ja palata takaisin pohjoiseen muualla saadun koulutuksen jälkeen. Usein kuitenkin nuoret pohtivat kotiseudulle jäämiseen tai paluuseen liittyviä haasteita, joista työllistymisen epävarmuus pohjoisessa nousi selkeästi esille. Myös pohjoisen autiotumista pohditaan koulutuksen ja palveluiden keskittyessä tiheämmän asutuksen alueille, mikä on epäilemättä seikka, jota nuoret myös arvottavat valintoja tehdessään. Näkisin, että on tärkeää huomioida, kuinka pohjoisesta joudutaan usein lähtemään pakon edessä. Toisille lähteminen on toki selkeä ja toivottu valinta, mutta ainoa vaihtoehto sen ei pitäisi olla.
Pohjoisessa itsenäistyvien nuorten siirtymävaiheeseen kohti aikuisuutta kuuluu jopa korostetusti muutoksia vaativat toimintamallit ja elämäntavat, kun mahdolliset opiskelukuviot tarkoittavat uutta asuinympäristöä ja tutun taakse jättämistä. Siirtymävaiheessa nuoret pohtivat elämänsä suuntaa (ks. Dunderfelt 2011,51) eteenkin kun siirtymävaiheen myötä muutokset arjessa voivat olla merkittäviä. Itsenäistyminen pohjoisessa on nuorille erityinen siirtymävaihe, jossa valinnat ja valinnanmahdollisuudet ovat suuressa roolissa. Yleensä nuoret suhtautuvat tulevaisuuteen myönteisesti ja odottavat aikuisuutta, menestystä työuralla ja perheenperustamista (Kanninen ym., 2001, 129). Tässä tutkimuksessa nuoret vakuuttavat rohkeudellaan, rohkeudellaan lähteä tai jäädä. Itsenäistyminen tuo valtaa, jota nuoret janoavat ja heille se kuuluukin, sillä heillä on uskallus käyttää sitä, unelmoida ja seurata kauaskin vieviä unelmia. Nuorilta löytyy vahva luotto tulevaisuuteen, olosuhteista riippumatta tai juuri niiden vuoksi.
Nuorilla on kyky pitää mukanaan tärkein, koti sydämessä, paikasta riippumatta.
Miia Välimaa
Lapin yliopisto
Perustuu sosiaalityön pro graduun: ”Pohjoisuus on kait osa meitä, josta ei pääse eroon. Se on asia minkä kanssa synnytään ja eletään.” Pohjoisuuden merkityksiä nuorten itsenäistymisen kynnyksellä. Lapin yliopisto 2018
Lähteet
Ahonen, Arto 2012: Opiskeluvalinnat pohjoisen nuorten elämää suuntaamassa. Teoksessa Lauriala Anneli (toim.): Koulu ja pohjoisen pojat. Lapin yliopisto. Rovaniemi, 86–104.
Armila, Päivi 2016: Hylkysyrjäläisnuorten arjen rytmit ja piirit. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tulevaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 60–73.
Arnett Jeffrey 2004: Emerging Adulthood: The Winding Road from the Late Teens Through the Twenties. Oxford University Press.
Dunderfelt, Tony 2008: Elämänkaaripsykologia: Lapsen Kasvusta Yksilön Henkiseen Kehitykseen. 14. uudistettu painos. Helsinki: WSOYpro.
Hautala-Hirvioja, Tuija 2003: Pohjoinen luonto suomalaisessa kuvataiteessa. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Kanninen, Katri & Saara Katainen & Sanna Eronen & Mari Lähdesmäki & Else Oksala & Mia Penttilä & Nina Nykänen & Riikka Härkönen & Laura Kauppinen 2001: Persoona: Kehi-tyspsykologia. Helsinki. Edita.
Kontio, Riitta 2003: Annikki Kariniemi pohjoisen luontosuhteen kuvaajana. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Käyhkö, Mari 2016: Kotoa pois pakotetut? Syrjäseutujen nuorten toiselle asteelle siirtyminen ja koulutuksen alueellinen eriarvoisuus. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tulevaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 74–96.
Lampela, Milka & Moilanen, Elina & Armila, Päivi & Halonen, Terhi 2016: Oppilaanohjaajadi-lemmoja: toiveiden ja todellisuuden railossa. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tule-vaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 99–110.
Nurmi, Jari-Erik 1995: Nuoruusiän kehitys: etsintää, valintoja ja noidankehiä. Teoksessa Lyyti-nen, Paula & Korkiakangas, Mikko & Lyytinen, Heikki (toim.): Näkökulmia kehityspsykologiaan. Kehitys kontekstissaan. WSOY. Porvoo, 256–274.
Ollila Anne 2008: Kerrottu tulevaisuus. Alueet ja nuoret, menestys ja marginaalit. Lapin yli-opisto. Rovaniemi.
Pohjola, Anneli 1994: Elämän valttikortit? Nuoren aikuisen elämänkulku toimeentulotukea vaativien tilanteiden varjossa. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
Suopajärvi, Leena 2003: Ympäristötietoisuus-käsitteen kritiikki pohjoisten esimerkkien valossa. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Valkonen, Jarmo 2003: Ylä-Lapin luontopolitiikka ja luonnon paikallisuudet. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
(37)
Lapsi – lähisuhdeväkivallan hiljainen uhri vai suojelun kohde?
Lapsi on vanhempien välisen lähisuhdeväkivallan katsoja, kuuntelija ja kokija. Myös silloin, kun väkivaltaan puututaan, on lapsi usein sivusta seuraajan roolissa.
Lähisuhdeväkivalta koskettaa tuhansia perheitä yhteiskunnassamme. Tarkkaa tietoa luvuista ei ole saatavilla, sillä lähisuhdeväkivalta ei tule läheskään aina viranomaisten tietoon. Vanhempien välinen väkivalta vaikuttaa väistämättä myös perheen lapsiin, siitäkin huolimatta, että lasta kohtaan ei suoraan oltaisi väkivaltaisia. Lapsi voi altistua vanhempien väliselle väkivallalle kuulemalla ja näkemällä väkivaltaa, mutta lapsi voi myös aistia väkivallan aiheuttaman kireän ja pelon ilmapiirin. Ei ole myöskään epätavallista, että lapset yrittävät mennä väkivaltatilanteessa vanhempien väliin.
Lähisuhdeväkivaltaan puuttumiseksi on kehitetty maailmalla erilaisia menetelmiä. Suomeen rantautunut moniammatillinen riskinarviointikokous eli MARAK-menetelmä on yksi niistä. MARAK on asiakkaalle vapaaehtoinen ja sinne ohjaudutaan ammattilaisen teettämän riskinarvioinnin perusteella. MARAK-kokouksessa väkivallan riskit arvioidaan moniammatillisesti sekä laaditaan uhrille turvallisuussuunnitelma. MARAK on todettu olevan tehokas vakavaan ja jatkuvaan väkivaltaan puuttumisessa, mutta entä lapsen kuuleminen riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa? Listaan seuraavaksi muutamia asioita pro gradu -tutkielmaani perustuen, mitkä asiat vaikuttavat lapsien kuulematta jättämiseen riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa.
Ikä. Lapsen iästä on kiinnostuttu silloin, kun pohditaan, milloin lapsi voitaisiin ottaa mukaan väkivallan käsittelyyn. Lapsen iän ei pitäisi olla este ammattilaisten toiminnassa, sillä ikä ei (valitettavasti) ole este myöskään väkivallan kokemisessa. Pieni lapsi ei välttämättä osaa sanoittaa kokemuksiaan, mutta asioita voidaan käsitellä puhumisen sijasta esimerkiksi leikin tai piirtämisen avulla. Myös turvallisuutta koskevia asioita voidaan leikin lomassa käydä läpi.
Suojelu. Lasta halutaan suojella ja lasta pitää suojella. Mutta onko kyse suojelusta, jos lasta suojellaan sellaisten asioiden käsittelyiltä, joita hänkin on kokenut? Väkivallasta puhumisen saatetaan ajatella lisäävän lapsen pelkoa, mutta toisaalta asioista puhuminen turvallisessa ympäristössä voi helpottaa lasta ja auttaa ymmärtämään, että asioista on lupa myös puhua. Turvallisuusasioiden läpi käyminen lapsen kanssa voi myös lisätä lapsen turvallisuutta, sillä näin ollen lapsi tietää, miten kussakin tilanteessa toimia.
Kiinnostus. Usein ajatellaan, että lasta ei kiinnosta osallistua väkivallan käsittelyn eri prosesseihin. Lapsille pitää suoda mahdollisuus kieltäytyä osallistumasta, mutta ei automaattisesti olettaa, että lasta ei kiinnosta. Jokainen meistä (lapsistakin) on erilaisia.
Huoltajuus. Lähisuhdeväkivallassa väkivallan tekijä on usein lapsen toinen huoltaja eli lapselle tärkeä ihminen. Tekijästä ja väkivallasta puhuminen voi satuttaa ristiriitaisesti tuntevaa lasta. Todellisuudessa väkivallan tekijä on satuttanut lasta teoillaan ja lapsen tunteet ovat usein jo ristiriitaiset. Voidaanko sitä keskustelulla pahentaa?
Lapsia huomioidaan aktiivisesti väkivallan käsittelyn jokaisessa vaiheessa. Ammattilaiset ottavat lapsen turvallisuuden ja hyvinvoinnin laajasti huomioon työskentelyssään, eikä vaarana ole, ettei lapsen asioita ja kokemuksia käsiteltäisi. Lapsi kokee, tuntee ja elää asiat kuitenkin omalla henkilökohtaisella tavallaan, joten lapsesta puhuttavat tiedot ovat aina välillisiä aikuisten tuottamia oletuksia. Vaikka lasta tavataan lastensuojelun kautta ja lasta voidaan auttaa esimerkiksi lastenpsykiatriassa, ei lapsilta saatavia tärkeitä asioita oteta huomioon riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa. Todellisuudessa lapsilta saatu tieto voi antaa ammattilaiselle ja vanhemmalle sellaista tietoa, jota heillä ei muuten ole.
Lapsi jää helposti lähisuhdeväkivallan hiljaiseksi ja suojeltavaksi uhriksi. Olisiko kuitenkin aiheellista kuulla lapsen omaa ääntä?
Jannice Toolanen
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu –tutkielmaani ”Se on hyvin olennainen sitä MARAK työskentelyä ne lapset siinä” Lapsen osallisuuden huomioiminen moniammatillisessa riskinarviointikokouksessa (2018).
Lähteet
Broberg, Anders & Almqvist, Linnéa & Axberg, Ulf & Almqvist, Kjerstin & Cater, Åsa K & Eriksson, Maria 2010: Stöd till barn som upplevt våld mot mamma. Preliminära resultat från en nationell utvärdering. Göteborg: Göteborgs universitet, Psykologiska institutionen.
Oranen, Mikko 2012: Lapsi ja perheväkivalta. Teoksessa: Söderholm, Annlis & Kivitie Kallio, Satu (toim.) 2012: Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Helsinki, 217–238.
Pajulammi, Henna 2014: Lapsi, oikeus ja osallisuus. Talentum. Helsinki.
Piispa, Minna & October, Martta 2017: Vaikuttava työkalu toistuvaan parisuhdeväkivaltaan puuttumiseen. Yhteiskuntapolitiikka 82 (2017):3, 304–312.
THL 2015: Turvakotipalvelut 2015. Viitattu: 27.5.2018. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/130611/Turvakotipalvelut_2015.pdf?sequence=1
(36)
Sosiaalinen asiantuntijuus hyvinvointipalvelujen johtamisessa
Pro gradu -työssäni käsittelen sosiaalisen asiantuntijuuden merkitystä hyvinvointipalvelujen johtamisessa standpoint-teorian kehysanalyysissä.
Tutkielma keskittyy sekä sosiaaliseen asiantuntijuuteen että hyvinvointipalvelujen johtamiseen. Tutkielmassa tarkastellaan, miten sosiaalinen asiantuntijuus ja maakunta- ja sote-uudistus ilmenee hyvinvointipalvelujen johtamisessa. Analyysi on tehty kehysanalyysin keinoin, jossa on käytetty primäärikehyksenä feminististä standpoint-teoriaa ja valittuina strippeinä aihealueita, joita haastateltavat käsittelivät kysymysten kautta.
Hyvinvointipalvelujen johtajien näkemykset sosiaalisesta asiantuntijuudesta
Aineistoa on kerätty kaupunkien hyvinvointipalvelujen hallinnossa työskenteleviltä hyvinvointijohtajilta ja perusturvajohtajilta, joille on tehty puhelinhaastattelut sekä webropol-kysely. Haastattelujen ja kyselyn teemoina olivat tasa-arvo, sosiaalinen asiantuntijuus, hyvinvointipalvelujen johtaminen ja sote-uudistus sekä miten nämä ilmenevät hyvinvointipalvelun johtamisessa standpoint-teorian viitekehyksestä tarkasteltuna. Tutkimuksen teoria osiossa käsitellään julkisten hyvinvointipalveluja sosiaalista asiantuntijuutta hyvinvointipalveluiden johtamisessa.
Vastauksista on todettavissa, että sosiaalinen asiantuntijuus on monialaista osaamista, verkostomaista toimimista sekä asiakokonaisuuksien ja yhteyksien ymmärtämistä. Vastaajat määrittelivät, että henkilö, jolla on sosiaalista asiantuntijuutta, tuntee hyvin sosiaalipalvelulain ja siihen liittyvät lait. Lisäksi asiakaskunnan tarpeiden tunnistaminen sekä laaja-alainen sosiaalisuuden tuntemus on vastausten perusteella osa sosiaalista asiantuntemusta.
Sosiaalisen asiantuntijuuden tunnusmerkeiksi voi tämän tutkimuksen vastauksista luokitella myös sen, että yhteistyö monialaisessa verkostossa on sujuvaa. Sosiaalista asiantuntijuutta ei nähty pelkästään sosiaalityön edustuksena, vaikka vastauksissa kuvattiinkin sosiaalihuoltolain alainen substanssiosaaminen ja johtaminen tärkeäksi myös hyvinvointikeskuksissa ja erityispalveluissa. Sosiaalialan laaja-alainen näkemys yhteiskunnallisesta muutoksesta nähtiin myös osaksi sosiaalista asiantuntijuutta.
Vastauksissa sosiaalisesta asiantuntijuudesta hyvinvointipalveluissa tuli esille erityisesti sote- ja maakuntauudistusten valmistelu, ja vastaajille heränneet kysymykset siitä, miten palvelut järjestetään. Vastaajat pohtivat myös sitä miten sosiaalinen asiantuntijuus tulee huomioiduksi sote-kokonaisuudessa. Haastatteluissa tuli esille myös osakokonaisuuksien näkeminen ja se, että sosiaalinen asiantuntijuus on rakenteissa yksi osa kokonaisuutta. Toisaalta sosiaalinen asiantuntijuus nähtiin siis kokonaisuutena, ja toisaalta kokonaisuuden osana.
Sosiaalinen asiantuntijuus, tasa-arvo ja johtaminen maakunta- ja sote-uudistusten keskellä
Sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatiot ovat olleet viimeiset vuodet suurien muutosten keskellä ja tästä johtuen myös sosiaalinen asiantuntijuuden tila ja paikka ovat jatkuvassa muutoksessa. Valtiolliset muutokset vaikuttavat niin että kunnat ja kuntayhtymät ovat suurien muutoksien edessä, kun valtakunnallinen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus toteutuu. Nämä tulevat ja nyt jo tehdyt palvelurakenteiden muutokset tulivat esille kuntien johtajien haastatteluissa ja vastauksissa. Vastauksissa tuli esille paljon haasteita ja epätietoisuutta, mutta myös toivoa ja uudistusintoa.
Tutkimuksen primäärikehyksenä käytetään standpoint-teoriaa ja erityisesti valtarakenteiden asetelmaa sekä kuinka tämän teorian avulla esille nousee asioita, joita muutoin ei olisi välttämättä nähtävissä. Valta-asetelma kuvastui haastatteluissa ja webropol-kyselyissä opintoihin, ammattikuntiin, tietotaitoon ja kokemukseen.
Mielestäni tärkein asia tämän tutkimuksen teossa todentui, että sosiaalisen asiantuntijuuden paikka ja merkitys on yhä häilyvä ja epävarma vaikka kyseessä on juurikin hyvinvointipalvelut jonka ja toiminta perustuu sosiaaliselle asiantuntijuudelle. Tässä tutkimuksessa kerättiin haastatteluin ja kyselyin tietoa maakunta- ja sote-uudistuksen ilmenemisestä ja sosiaalisen asiantuntijuuden paikoista hyvinvointipalveluissa.
Sosiaali- ja terveydenhuollon toimintaympäristössä ja palvelurakenteissa meneillään olevat nopeat muutokset korostavat entisestään laajan yleissivistyksen, laajoja kokonaisuuksia jäsentävän yhteiskuntatieteellisen ymmärryksen ja tutkimustaitojen tärkeyttä pyrittäessä huolehtimaan kaikkien kansalaisten hyvinvoinnista, osallisuudesta ja vahvasta yhteiskunnallisesta asemasta. (Lähteinen, ym. 2017, 17.)
Tutkimustulokset valmistuivat ajankohtaan ja tilanteeseen, jolloin kunnat ovat valtavien haasteiden edessä. Palvelujen kysynnän kasvaessa, henkilöstön eläköityessä ja taloudellisen tilanteen tiukentuessa toimintaympäristötekijät ja rakenteelliset ratkaisut luovat vahvan ja vaikutusvaltaisen kontekstin sosiaalisen asiantuntijuuden johtamiselle. Tarvittavista kuntauudistuksista ja niiden laajuudesta käydään julkisuudessa erittäin voimakasta keskustelua.
Niina Ristolainen
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Sosiaalinen asiantuntijuus julkisten hyvinvointipalvelujen johtamisessa standpoint-teorian kehysanalyysissä”.
Lähteet:
Lähteinen, Sanna, Raitakari Suvi, Hänninen, Kaija, Kaittila, Taru, Kekoni, Taru, Krok, Suvi, Skaffari, Pia. 2017.Sosiaalityön koulutuksen tuottama osaaminen. SOSNET julkaisuja 7. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
(35)
Huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien tukeminen lastensuojelussa
Huostaanotto on lastensuojelun viimesijainen perheeseen kohdistuva interventio, jossa vastuu lapsesta siirtyy vanhemmilta sosiaalitoimelle.
Lastensuojelun sosiaalityöntekijät ovat lapsen vastuusosiaalityöntekijöitä, mutta heidän velvollisuutenaan on tukea myös huostaanotetun lapsen vanhempia. Pro gradu -tutkielmassani käsiteltiin tekijöitä, jotka vaikuttavat vanhempien tukemisen toteutumiseen lapsen sijoituksen aikana.
Huostaanotossa sosiaalityöntekijät käyttävät laissa säädettyä julkista valtaa lapsen edun suojelemiseksi. Lastensuojelun toimenpiteistä erityisesti huostaanotossa sosiaalityöntekijöiden vallankäyttö korostuu, sillä kyseisessä interventiossa puututaan perus- ja ihmisoikeuksiin. Huostaanotto ja tätä seuraava sijoitus vaikuttavat perheen yksityisyyteen ja vanhemmuussuhteisiin. Siten huostaanotto vaikuttaa lapsen lisäksi myös lapsen vanhempiin. Lastensuojelussa vanhempi onkin asianosainen, eli hallintolain (6.6.2003/434) 11 §:n mukaan henkilö, jonka etua, oikeutta tai velvollisuutta hallintoasia koskee.
Sosiaalityöntekijän velvollisuutena on myös vanhempien tukeminen. Lastensuojelulaissa (13.4.2007/417) mahdollistetaan vanhempien tukeminen vanhemman kuuntelemisella ja tarvittaessa vanhemmalle oman asiakassuunnitelman laatimisella. Lisäksi lastensuojelulaissa tuodaan esiin lapsen edun mukaisesti lapselle merkityksellisten ihmissuhteiden ja yhteydenpidon tukeminen, mikä on samalla myös vanhemmuuden tukemista.
Vanhemman tuen tarpeen tunnistamisen merkitys
Vanhemman tuen tarpeen tunnistaminen on ensisijaista, jotta vanhemman tukeminen voisi toteutua. Huostaanoton viimesijaisuus ja siinä perus- ja ihmisoikeuksiin puuttuminen näkyvät vanhempien tuen tarpeessa. Huostaanoton kerrottiin olevan kriisi vanhemmalle, ja siten jo itse huostaanoton aiheuttavan vanhemmissa tuen tarvetta. Kriisi näkyy vanhemmissa moninaisten tunnereaktioiden kautta. Sosiaalityöntekijät kertoivat havainneensa vanhemmissa niin surua, vihaa, häpeää kuin masennusta lapsen huostaanotosta johtuen.
Myös huostaanoton perusteet vaikuttavat vanhemman tuen tarpeen muodostumiseen. Vanhemmasta johtuviin huostaanoton perusteisiin voivat vaikuttaa esimerkiksi päihde- ja mielenterveysongelmat, jotka aiheuttavat myös vanhemmalle tuen tarvetta. Lapsen vakavasti itseään vaarantavan käyttäytymisen edessä vanhempi saattaa kokea voimattomuutta ja siten vaikuttaa vanhemman tuen tarpeeseen. Huomattava on, että huostaanoton perusteet voivat olla vaikuttamassa myös yhtä aikaisesti.
Sosiaalityöntekijöiden on keskeistä tunnistaa vanhempien tuen tarve sijoituksen aikana. Tämä ei kuitenkaan yksistään riitä, vaan myös vanhempien itse on tunnistettava tuen tarpeensa. Molempien osapuolien nähdessä vanhemman tuen tarpeet tukemisen toteutuminen on todennäköisempää.
Vanhempien tukemisen toteutuminen sijoituksen aikana
Huostaanotettujen lasten vanhempien tukeminen palvelujärjestelmässä näyttäytyi tutkimustuloksissa avoimena eikä selkeää tukijaa vanhemmalle ole löydettävissä. Sosiaalityöntekijät kokivat roolinsa vanhempien tukijana ristiriitaiseksi, koska he ovat ensisijaisesti lapsen vastuusosiaalityöntekijöitä. Sosiaalityöntekijät toivat ristiriitaisesta roolistaan johtuen esiin tarpeen työparista, jolla olisi päävastuu vanhemman tukemisesta. Epäselvyys sosiaalityöntekijän roolista vanhempaan nähden vaikuttaa vanhempien tukemisen toteutumiseen ja siten heikentää huostaanottoa väliaikaisena interventiona.
Sosiaalityöntekijät kertoivat vanhempien tukemisen olevan liian vähäistä vanhempien tuen tarpeeseen nähden. Huostaanotettujen lasten vanhempien tukemiseen vaikuttavat puutteelliset aikaan- ja osaamiseen liittyvät resurssit sekä lastensuojelulain avonaisuus sijoituksen aikaisen vanhemmuuden tukemisen osalta. Lastensuojelulaissa vanhemman tukeminen näyttäytyy ennen kaikkea lapsen ja vanhemman suhteen tukemisena. Tämä on tutkimustulosten perusteella vaikuttanut vahvasti myös käytäntöön. Esimerkiksi vanhemman tuen tarpeen kerrottiin olevan yleensä osana lapsen asiakassuunnitelmaa, vaikka lastensuojelulain mukaan tarvittaessa vanhemmalle tulisi laatia oma asiakassuunnitelma. Vanhempien tukeminen koettiin kuitenkin merkityksellisenä. Vanhempien tukemisen nähtiin toteuttavan lapsen etua ja lastensuojelussa tavoitteena olevaa perheen jälleenyhdistämistä.
Vanhempien eettisesti kestävä tukeminen toteuttaa vanhempien oikeuksia, lapsen etua ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa esiin tuotua perheen jälleenyhdistämisen tavoitetta. Tällä hetkellä selkeää vastuutyöntekijää vanhemmille ei näytä tutkimustulosten perusteella olevan, mikä heijastuu vanhempien tukemisen laadukkuuteen ja heikentää perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista.
Jonna Lindholm
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu vuonna 2018 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaan: Huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien tukeminen lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta.
Lähteet
Hallintolaki (6.6.2003/434)
Lastensuojelulaki (13.4.2007/417)
(34)
Sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välinen luottamussuhde rakentuu vanhemman voimaanuttamisesta ja kohtaamisesta
Kirjoitus perustuu pro gradu-tutkielmaani lastensuojelun arviointiyksikön sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välisestä luottamussuhteen rakentumisesta. Tutkielmassa kysyn 1) miten sosiaalityöntekijät rakentavat luottamussuhteen venäläistaustaisen vanhemman kanssa ja 2) minkälaisia haasteita luottamuksen rakentamiseen liittyy.
Toteutin tutkielmani haastattelemalla yhden pääkaupunkiseudun lastensuojelun arviointiyksikön 6 sosiaalityöntekijää. Lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnissa otetaan vastaan lastensuojeluilmoituksia, jotka sosiaalityöntekijät selvittävät ja arvioivat yhdessä perheen kanssa mahdolliset palvelutarpeet. Palvelutarpeen arvioinnin tehtävästä säädetään sosiaalihuoltolain (131/2014) ja lastensuojelulaissa (13.4.2007/417).
Sosiaalityöntekijän luottamuksenarvoisuuden osoittaminen
Arviointityöskentely perustuu pitkälti sosiaalityöntekijän ja vanhemman väliselle yhteistyölle (Hietamäki 2015). Sosiaalityöntekijät rakensivat luottamussuhdetta venäläistaustaista vanhempaa voimaannuttamalla heitä ja kohtaamalla aidosti. Sosiaalityöntekijöitä velvoittavat virkamiehen velvollisuudet, joista luottamuksen kannalta keskeiset ovat lainalaisuuden vaatimus ja puolueettomuusvaatimus. Sosiaalityöntekijän tulee noudattaa kaikessa virkatoiminnassa tarkoin lakia ja kohdeltava kaikkia yhdenvertaisesti. (Bruun ym. 1995, 142, 150.)
Vanhemman voimaannuttaminen merkitsee vanhemman oman asiantuntijuuden korostamista ja venäläistaustaisten vanhempien kohdalla palveluinformaation antamista. Viranomaiset kohtaavat venäläistaustaisten asiakkaiden kohdalla epäluuloisuutta ja epäluottamusta viranomaisia kohtaan, mikä voi selittyä lähtömaan yhteiskunnallisesta tilasta. (Heino & Kärmeniemi 2013, 101). Sosiaalityöntekijöillä on tärkeä tehtävä osoittaa venäläistaustaisille vanhemmille oma luottamuksenarvoisuus ja luottamusta rakennetaankin aina sosiaalityöntekijän ja vanhemman kohtaamisessa.
Positiiviset ja luottamukselliset kohtaamiset sosiaalityöntekijöiden kanssa lisäävät asiakkaiden luottamusta yleisellä tasolla sosiaaliviranomaisia kohtaan. Kohtaamisissa on olennaista, että sosiaalityöntekijä ei oleta vanhemman luottavan sosiaalityöntekijään. Olennaista on myös sosiaalityöntekijän läsnäolo vanhemman kohtaamisessa ja empaattinen ja ymmärtäväinen lähestymistapa. Myös se, että sosiaalityöntekijä osoittaa itse luottavansa asiakkaaseen rakentaa luottamussuhdetta.
Luottamuksen rakentamisen haasteet ovat moninaiset
Luottamuksen rakentamisen haasteet liittyvät niin puuttumistilanteisiin kuin työorganisaation käytettävissä oleviin resursseihin. Myös venäjän kieli ja kulttuurin heikko tuntemus asettavat haasteita. Puuttumistilanteissa on kyse lapseen kohdistuneesta kaltoinkohteluepäilystä. Työskentely muuttuu tällöin kontrollipainotteiseksi ja vanhempien toimintaan kohdistuu sosiaalityöntekijän puolelta muutospaineita.
Sosiaalityöntekijän ja vanhemman yhteisen kielen puuttuminen vaikeuttaa yhteisen ymmärryksen rakentumista. Venäläistaustainen vanhempi ei välttämättä osaa ottaa vastaan tarjottua informaatiota. (Alitolppa-Niitamo ym. 2005, 86.) Venäjän kielen tulkeista oli sosiaalityöntekijöillä vaihtelevia kokemuksia. Aina tulkinkaan avulla ei välttämättä päästy vanhemman kanssa yhteisymmärrykseen.
Lisäksi haasteena on palvelutarpeen arvioinnin määräaika ja arviointiyksikön resurssit asiakasmäärään nähden. Arvioinnin lakisääteinen määräaika on kolme kuukautta, jonka aikana sosiaalityöntekijä selvittää, arvioi ja päättää mahdollisista palveluista ja lastensuojelun asiakkuuden avaamisesta. Venäläistaustaisten vanhempien kohdalla koettiin, että lisäaika olisi hyväksi, jotta asiakassuhde ehtisi kehittyä.
Suuren asiakasmäärän takia joudutaan kuitenkin priorisoimaan ja kaikkien asiakkaiden kanssa ei ole mahdollista luoda luottamussuhdetta. Sosiaalityöntekijöiden mukaan luottamusta ei aina edes tarvita, jos perhettä tavataan vain kerran ja todetaan ettei tarvetta jatkotyöskentelylle ole.
Luottamuksella on sosiaalityössä suuri kysyntä
Julkisista instituutioista suomalaiset luottavat eniten poliisiin, koulutusjärjestelmään ja puolustusvoimiin. Terveydenhuoltojärjestelmään luotetaan enemmän kuin sosiaaliturvajärjestelmään. (Suomen vaalitutkimusportaali 2016.) Sosiaalihuollon viranomaiset käyttävät julkista valtaa, jolloin virkasuhteessa olevalla henkilöllä voi olla oikeus päättää yksipuolisesti yksityisen oikeusasemaan vaikuttavista toimista (Mäenpää 2000, 37).
Lastensuojelun arviointityössä sosiaalityöntekijä päättää lastensuojelun asiakkuudesta ja toisinaan päätös ei ole yhteinen vanhempien kanssa. Työskentely jatkuu silloin joko lastensuojelun avopalveluissa tai perhe ohjataan muiden palveluiden piiriin. Luottamussuhteen rakentaminen voi olla helppo siirtää ja ulkoistaa seuraavalle työntekijälle, vaikka jokaisessa kohtaamisessa, sen hetkisen sosiaalityöntekijän tulisi ottaa vastuu luottamuksen rakentamisesta. Jokaisen sosiaalityöntekijän tulisi vastata asiakkaan luottamuksen tarpeeseen.
Kristiina Mikkonen
Pro gradu: Sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välinen luottamus – Luottamuksen rakentaminen ja sen haasteet lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnin aikana. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet:
Alitolppa-Niitamo, Anne ym. 2005: Välittävä perhetyö – kokemuksia ja ajatuksia Väestöliiton Kotipuu-projektista. Teoksessa Alitolppa-Niitamo, Anne & Söderling, Ismo & Fågel, Stina (toim.) Olemme muuttaneet. Näkökulmia maahanmuuttoon, perheiden kotoutumiseen ja ammatillisen työn käytäntöihin. Väestöliitto. Väestöntutkimuslaitos ja Kotipuu. 84-95.
Bruun, Niklas & Mäenpää, Olli & Tuori, Kaarlo 1995: Virkamiesten oikeusasema. Kustannusosakeyhtiö Keuruu.
Heino, Eveliina & Kärmeniemi, Nadezda 2013: Cultural interpretation as an empowering method in social work with immigrant families. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering social work: research and practice. Helsinki. 88-116.
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/41105/empowering_social_work.pdf?sequence=1 viitattu 2.3.2018
Hietamäki, Johanna 2015: Lastensuojelun alkuarvioinnin vaikutukset vanhempien näkökulmasta. Jyväskylän yliopisto 2015. https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/46576/978-951-39-6257-9_vaitos_220812014.pdf?sequence=1 viitattu 15.2.2018
Lastensuojelulaki 417/13.4.2007
Mäenpää, Olli 2000: Hallinto-oikeus. Werner Söderström Lakitieto Oy.
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014
https://www.vaalitutkimus.fi/fi/poliittiset_asenteet/luottamus_yhteiskunnallisiin.html viitatttu 26.3.2018
(33)
Sosiaalityöntekijä kohtaa seksuaalisen hyväksikäytön
Tutkin pro gradu -työssäni lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamista sosiaalityöntekijän työssä haastattelemalla lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä, joilla oli kokemusta hyväksikäytön kohtaamisesta. Tässä kirjoituksessa keskityn sosiaalityöntekijöiden kaipaamiin muutoksiin työympäristössä ja yhteiskunnassa, sosiaalityön kohdatessa lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä tai sen epäilyä.
Seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen ja tunnistaminen on haastavaa sen tabuluonteisuuden ja todisteiden vaikean saamisen vuoksi. Tutkimusten mukaan lastensuojelun sosiaalityöntekijät nimeävät lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kaikkein vaikeimmaksi lastensuojelulliseksi ongelmaksi. Työntekijät kertovat myös kokevansa avuttomuutta ja tiedon puutetta kohdatessaan lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä työssään. (Esim. Martin ym. 2014, 6; Sirén 1992, 75.)
Haastattelemieni sosiaalityöntekijöiden mukaan lapsen turvaaminen on sosiaalityön tärkein tehtävä hyväksikäyttöä epäiltäessä. Hyväksikäytön selvittelyprosessissa puolestaan on keskeistä vuorovaikutuksellinen, aito kohtaaminen asiakkaan kanssa sekä toimiva yhteistyö eri viranomaisten kanssa. Myös sosiaalityöntekijöiden saama riittävä ohjeistus, koulutus ja tuki ovat tärkeitä selvitettäessä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.
Vahvinta tukea sosiaalityöntekijät kokivat saavansa työparilta ja työyhteisön muilta jäseniltä. Myös esimies ja työnohjaus koettiin tärkeiksi tukimuodoiksi. Sosiaalityöntekijät kokivat pääosin saamansa tuen liian vähäiseksi suhteessa raskaaseen aiheeseen.
Haastattelemani sosiaalityöntekijät kohtaavat asiakkaat oikeudenmukaisesti ja tasa-arvoisesti sosiaalityön ammattietiikan vaatimalla tavalla. Sosiaalityöntekijät kykenevät hallitsemaan omat tunteensa ja kunnioittamaan ihmisiä myös niissä tilanteissa, joissa kaikkia asiakkaiden tekoja ei pysty ymmärtämään.
Sosiaalityöntekijöiden kehittämistoiveet työympäristössään
Haastattelemani sosiaalityöntekijät haluaisivat kehittää seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisprosessia. Merkittävimmät muutosta vaativat epäkohdat olivat vääränlainen tai kokonaan puuttuva koulutus seksuaalisesta hyväksikäytöstä, yhteistyökumppaneiden kanssa sovittujen konkreettisten toimintaohjeiden puuttuminen sekä tiedonsaannin vakavat ongelmat viranomaisten välillä. Lisäksi työnohjauksen puuttuminen, sen liian harva toteutuminen sekä sosiaalityön kentän hallitsevan työnohjaajan löytämisen vaikeus, kaipaavat ratkaisua.
Työnohjauksen jatkuvuus on tärkeää sosiaalityössä, jossa työntekijät ovat jatkuvasti tekemisissä raskaiden aiheiden kanssa. Tutkimukseen osallistuneista sosiaalityöntekijöistä suurin osa ei kuitenkaan saanut työnohjausta. Työnohjaan puuttuminen johtui pääasiassa siitä, että lastensuojelun sosiaalityöhön oli ollut vaikea löytää riittävän kokenutta työnohjaajaa.
Tiedonkulunongelmat eri viranomaisten välillä sekä poliisin pitkät käsittelyajat viivästyttävät hyväksikäytön selvittämisprosessia ja aiheuttavat stressiä sosiaalityöntekijöille. Tiedonkulkuongelmia lastensuojelun ja muiden viranomaisten välillä helpottaisi eri viranomaistahojen kanssa yhdessä sovittavat toimintaohjeet ja toimintasuunnitelmat.
Seksuaalisesta hyväksikäytöstä tulisi olla sosiaalityöhön räätälöityä koulutusta jo sosiaalityön tutkintokoulutuksessa sekä täydennyskoulutusta työelämässä oleville tasaisin väliajoin. Koulutus olisi yhtä tärkeää myös sosiaalityön yhteistyökumppaneille. Koulutuksessa on keskeistä jatkuvuus ja systemaattisuus sekä sopivuus juuri sosiaalityöhön. Ilman jatkuvasti ylläpidettävää täydennyskoulutusta sosiaalityön ammatillisuus ei kehity.
Sosiaalityöntekijät ehdottivat myös seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisprosessin avuksi kokemusasiantuntijoita sekä mentorijärjestelmää. Kokemusasiantuntijat toisivat sosiaalityöntekijöille konkreettisia neuvoja ja tietoa, mentori puolestaan toimisi sosiaalityöntekijän työparina hyväksikäyttötapauksissa ja auttaisi hyväksikäytön selvittämisprosessissa. Mentorijärjestelmiä ehdotetaan lastensuojelutyöhön myös Aulikki Kanaojan väliraportissa (HS 7.3.2018).
Myös sosiaalityön julkisessa kuvassa on kehitettävää. Haastattelemani sosiaalityöntekijät toivoivat ammattiprofiilin nostamista, sosiaalityön näkyvämpää asemaa julkisuudessa, asiallisuutta ja realistisempaa otetta kärjistämisen sijaan. Se edistäisi alan ymmärrystä ja madaltaisi kynnystä yhteydenottoihin. Nyt sosiaalityön tekemä työ jää julkisuudelta näkymättömäksi (Tiitinen ja Lähteinen 2014, 204–205), kun pelkästään asiakkaat ovat äänessä ja sosiaalityöntekijät eivät voi kertoa omaa näkökulmaansa. Sosiaalityöntekijä ei pysty vaitiolovelvollisuutensa vuoksi puolustautumaan, jolloin he ovat helppoja syntipukkeja.
Tiedon jakaminen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on tärkeää
Sosiaalityön tehtävä on ravistella yhteiskuntaa tuomalla esiin epäkohtia. Se, miten sosiaalisista ilmiöistä puhutaan, vaikuttaa kansalaisten ymmärrykseen ja mielikuviin (Tiitinen ja Lähteinen 2014, 205). Epäkohtien näkyväksi tekeminen tuo esille sosiaalityöntekijöiden työolosuhteita ja niihin kaivattavia muutoksia sekä lisää uhrien oikeusturvaa. (Granfelt 2002, 137, 140.)
Taistelu heikompiin kohdistuvaa pahuutta kohtaan on sosiaalityön tärkein moraalinen tehtävä (Granfelt 2002, 137, 140). Seksuaalisesta hyväksikäytöstä täytyy tuottaa ja jakaa tietoa sekä puhua rohkeasti ja monipuolisesti. Monipuolinen tieto on ainoa reitti hyväksikäytön parempaan tunnistamiseen ja sitä kautta hyväksikäytön vähenemiseen. Koko yhteiskunnalla on vastuu seksuaalisen riiston ja väkivallan tunnistamisesta (Hurtig, Nikupeteri ja Laitinen 2014).
Vaikeita asioita on houkutus katsoa ohi, mutta niiden kohtaaminen osoittaa todellista rohkeutta ja ammattitaitoa. On tärkeää tiedostaa, että seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamiseen ja tunnistamiseen on mahdollista valmistautua ja harjaantua. Tärkeimpiä seikkoja ammatillisessa valmistautumisessa ovat riittävä koulutus sekä työyhteisön tuki ja työnohjaus, sillä ne auttavat pohtimaan ja kehittämään omaa toimintaa. (Humppi & Ellonen 2011, 285; Luoto 2008, 33; Salo & Ståhlberg 2004, 115.)
Marjo Vuokila
Pro gradu: Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen sosiaalityöntekijän työssä (otsikko saattaa vielä muuttua, odotan palautetta opettajalta). Lapin yliopisto, 2018.
Lähteet
Granfelt, Riitta 2002: Pahasta kirjoittaminen. Teoksessa Laitinen, Merja & Hurtig, Johanna (toim.) Pahan kosketus. Ihmisyyden ja auttamistyön varjojen jäljellä. PS-kustannus. Jyväskylä. 127–141.
HS: Helsingin Sanomat 7.3.2018: Lastensuojelun työntekijät uupuvat, kun yhden ihmisen vastuulla voi olla jopa sata lasta – tuore selvitys esittää ratkaisuja työn kuormittavuuteen.
Humppi, Sanna-Mari & Ellonen, Noora 2011: Lapsiin kohdistuva väkivalta ja hyväksikäyttö. Tapausten tunnistaminen, rikosprosessi ja viranomaisten yhteistyö. Poliisiammattikorkeakoulu. Tampere. 2. laillistettu painos. 1. painos 2010.
Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen Merja 2014: Teoksessa Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Unipress. 250–280.
Luoto, Mari 2008: Tunteet sosiaalityöntekijän arjessa – Sosiaalityöntekijöiden päiväkirjamerkintöjä tunnekokemuksistaan työssä. Teoksessa Huotari, Kari & Hurtig, Johanna (toim.): Sosiaalityötä monitoroimassa. Oy Yliopistokustannus, HYY Yhtymä. Helsinki. 25–46.
Martin, L & Brady, G & Kwhali, J & Brown, S. J & Crowe, S & Matouskova, G, 2014: Social workers’ knowledge and confidence when working with cases of child sexual abuse. What are the issues and challenges? https://www.nspcc.org.uk/globalassets/documents/research-reports/social-workers-knowledge-confidence-child-sexual-abuse.pdf Viitattu 10.3.2018.
Salo, Eeva & Ståhlberg, Marja-Riitta 2004: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Teoksessa Söderholm, Annlis & Halila, Ritav & Kivitie-Kallio Satu & Mertsola, Jussi & Niemi, Sirkku (toim.): Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Keuruu.
Sirén, Mirja 1992: Insestiepäilyn kohtaaminen sosiaalityöntekijän näkökulmasta. 1992. Tampereen yliopisto.
Tiitinen, Laura & Lähteinen, Sanna 2014: Teoksessa Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. UNIpress. 191–213.
(32)
Lastensuojelutarpeen arvioinnissa hyvin kohdattu nuori on puoliksi autettu nuori
Ne kirjoitti vaan ylös ja kuunteli sillai että joo nyt on sitte sinun vuoro puhua.
Edellinen on kontekstista irrotettu ja tiivistetty lainaus pro gradustani. Lainaus on nuoren vastaus lastensuojelutarpeen arvioinnin sosiaalityöntekijöiden toiminnasta vanhemman ja nuoren yhteistapaamisessa. Oma mielipidettään kertomatta ja puolia ottamatta sosiaalityöntekijät kirjaavat ja jakavat puheenvuorot.
Nuoren ja vanhemman kohtaaminen vaikuttaa lainauksessa mekaaniselta, lähes robottimaiselta. Kerronta kuullaan ja kirjataan. Asioita ei tarkisteta ja täsmennetä. Tunne tai asiasisältöön ei oteta kantaa.
Lastensuojelun sosiaalityössä puolueettomuutta ja jokaisen erilaisen mielipiteen tasapuolista kuulemista on pidetty käytännön pakkona. Asiakastyössä asiakkaiden kohtaamiseksi on tärkeää kuulla eri osapuolien erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia. Tämän ei kuitenkaan tulisi johtaa siihen, ettei näistä keskusteltaisi ja neuvoteltaisi tapaamisissa.
Keskustelun ja neuvottelun puuttuminen voivat johtaa erillisten käsitysten vahvistumiseen yhteisen ymmärryksen kustannuksella. Asiakkaana olevalle ihmiselle tällainen vuorovaikutus antaa kohtaamattomuuden kokemuksen. Asiakas jää yksin oman kertomansa kanssa ilman vastakaikua.
Yhteisen ymmärryksen puuttuminen tulee kuvaavasti esille myös lastensuojelun kirjauksissa. Monen sosiaalityöntekijän laatimissa asiakkaan kirjaukset ovat täynnä yksinkertaisia lauseita äidin mielestä sitä ja isän mielestä tätä.
Mikä siis avuksi kohtaamisiin? Varsinkin, kun me käytännön lastensuojelussa työskennelleet tiedämme, että välillä on erittäin tärkeää kirjata tarkkaan, kuka tapaamissa on mitäkin sanonut ja millä sanoin.
Passiivisuudesta ja puolueettomuudesta dialogiin
Työvälineenä dialogisuus ammatillisissa ihmisten kohtaamisissa ei ole uutta. Tuskinpa löytyy yhtään sosiaali- ja terveysalan ammattilaista, joka ei tuntisi tätä ainakin sanana. Dialogisuudella asiakastyössä tarkoitetaan sitä, että asiakas on aktiivinen ja osallistuva vaikuttaja. Asiakas voi olla esimerkiksi yksittäinen lapsi tai koko perhe.
Toisin kuin alun lainauksessa, dialogisessa työskentelyssä asiakas ja työntekijä keskustelevat ja neuvottelevat tasavertaisina kumppaneina esimerkiksi perheen nykytilanteesta.
Vaikka esimerkiksi lastensuojelussa nuori elää joka päivä arkeaan ei hän välttämättä näe tilanteessa mitään ongelmallisuutta. Nuoren kasvulle todella ongelmallinen ja turvaton aikaisemmin mainittu perheen nykytilanne voi olla täysin tavallista. Ja vaikka nuori näkisi perheensä tilanteen ongelmallisena hän ei aina uskalla tai osaa sanottaa sitä sosiaalityöntekijälle.
Sosiaalityöntekijä on lastensuojelussa keskeinen henkilö perheen tilanteen arvioinnissa. Hänellä on koulutuksen myötä tietoa suotuisasta lapsen kasvusta ja kehityksestä. Lastensuojelutarpeen arvioinnissa sosiaalityöntekijä ei usein tunne nuorta etukäteen. Tukeminen edellyttää asiakkaan tuntemista. On siis vaikea tietää, mikä juuri tämän nuoren kohdalla tukee häntä.
Riittävä tunteminen vaatii hyvää kohtaamista. Asiakkaat ja erityisesti nuoret tarvitsevat kokemusten ja tunteiden jäsentämistä. Sanoit näin ja näin, tarkoitatko sillä tätä ja tätä. Ymmärsinkö oikein, että koet tämän näin ja näin. Voisiko kertomasi liittyä tähän ja tähän.
Hyvään kohtaamiseen tarvitaan myös myötätuntoa. Se mitä kerroit kuulostaa todella ikävältä. Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan noin.
Asiakkaan aidolla kuuntelemisella ja kohtaamisella mahdollistetaan kumppanuus työntekijän ja asiakkaan välille. Samalla se mahdollistaa omien ammatillisten näkemysten esiintuomista näissä keskusteluissa. Välillä ammatillinen näkemys voi olla tunne, jonka sanottaminen asiakkaalle voi toimia ratkaisuna esimerkiksi tilanteen selvittämiseksi.
Dialogisuus vaatii hyvät puitteet
Dialoginen kohtaaminen vaatii toteutuakseen taitoa, tahtoa ja toimintaa.
Taidolla tarkoitan vuorovaikutustaitoja, joita käytämme. Kuten mitkä tahansa taidot, myös nämä taidot vaativat harjoittelua. Valitettavasti sosiaalityön yliopistokoulutus antaa tähän ohuesti mahdollisuuksia. Vastuu taitojen oppimisesta ja kehittämistä jää yksilöille. Taitojen harjoittelu siirtyy näin työelämään suoraan asiakastyöhön tai mahdollisiin jatkokoulutuksiin. Dialogisuus on taito jota pitää opiskella.
Tahdolla tarkoitan työn pyrkimyksiä. Millä arvopohjalla ja millä tavoin työtä teemme? Lastensuojelulla ja sosiaalityöllä laajemmin on historiallisena painolastina kontrolloiva ja normatiivinen tapa kohdata asiakasta. Nämä elävät rakenteissa, joita siirrämme ja jotka siirtyvät tiedostamatta myös uusille työntekijöille. Dialogisuus vaatii tahtoa tehdä työtä eri tavalla.
Tahtoa vaaditaan myös järjestää lastensuojelussa työn puitteet kuntoon. Tämä on laaja kokonaisuus, jossa tarvitaan kunnallisia ja valtakunnallisia ratkaisuita. Tästä muistuttaa myös 20.11.17 tuhannen sosiaalityöntekijän ja sosiaalityön opiskelijan julkinen vaatimus lastensuojelun tilanteen parantamiseksi. Tarvitaan aikaa ja mahdollisuuksia kohdata asiakasta dialogisesti.
Asiat eivät tapahdu itsestään, vaan ne vaativat toimintaa. Toimintaa ei tarvita vain työntekijä tasolla. Tarvitaan toimintaa työyhteisötasolla. Tarvitaan toimintaa kuntatasolla ja tarvitaan toimintaa valtakunnallisella tasolla. Toiminnalla dialogisuus toteutuisi mahdollisimman laajasti lastensuojelun kohtaamisissa.
Dialogisuus asiakastyössä ei ole kaikki voipainen ja autuaaksi tekevä. Se ei yksistään ratkaise laajoja lastensuojelun ongelmakohtia. Se mahdollistaa kuitenkin yhden askeleen kohti korkealaatuista lastensuojelua.
Jarkko Luusua
Kirjoitus pohjautuu syksyllä 2017 valmistuneeseen kahden nuoren haastatteluun perustuvaa pro gradu-tutkielmaan ”Vastuullista, jaettua ja ohittavaa -lastensuojelun palvelutarpeen arvioinneissa rakentuvia nuorten toimijuuksia”, sekä ajankohtaiseen keskusteluun lastensuojelun tilasta.
(31)
Sosiaalityön kielen laajeneva suunta
Tämä kirjoitus pohjaa Tampereen yliopiston sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani psykososiaalisesta sosiaalityöstä (Kemmo 2016). Tarkoitukseni on avata sitä, mitä tarkoittaa diskurssi. Tämän lisäksi tuon esiin psykososiaalisen sosiaalityön teksteistä löytämäni diskurssin. Pohdin myös mahdollisia syitä sille, miksi löytämäni diskurssi ylipäätään esiintyy sosiaalityön teksteissä. Kirjoitukseni kaksi olennaista teemaa eli psykososiaalinen ja diskurssi yhdistyvät yhdessä tekstin keskeisessä argumentissa siinä, että näen psykososiaalisen sosiaalityön ongelmien johtuvan alalla vaikuttavasta diskurssista.
Koska psykososiaalinen on käsitteenä sosiaalityön historiallinen ja keskeinen asiantuntijuuden kuva (Toikko 1997, 170–171; Granfelt 1993, 194; Sipilä, A. 2011, 135), koskettavat sen ongelmat laajaa alaa sosiaalityössä. Etenkin psykososiaalisen keskeisestä roolista johtuen sosiaalityön tietotuotannossa ei siis tavallaan voi olla kommunikoimatta[1] aiheesta, vaan osallistutaan – myös hiljaisuudella – epäselvyyksien suuntaamiseen kohti sosiaalityön käytäntöä.
Kun gradutyössäni olen tuonut esiin, ettei psykososiaalisen sosiaalityön jatkuviin epämääräisyyksiin ole kiinnitetty huomiota suomalaisessa sosiaalityössä, on tämän kirjoitukseni tähtäimessä pikemminkin kysymys syystä eli siitä, mistä tämä huomattavan hiljainen epäselvyyksien hyväksyminen voi alan keskeisen käsitteen ja työmuodon kohdalla sosiaalityössä johtua[2]. Psykososiaalisen sosiaalityön mittavista epäselvyyksistä johtuen tällä hetkellä voidaan hyvin nähdä, että suomalaista psykososiaalista sosiaalityötä koskeva akateeminen keskustelu on jo poikki (Kemmo 2016, 5).
Kun olin tutkinut psykososiaalista sosiaalityötä diskurssianalyysin keinoin, en löytänyt mitään sosiaalityön modernia tai postmodernia diskurssia. En liion löytänyt mitään sosiaalityön vuorovaikutuksen menetelmällistä ja käytännöllistä diskurssia, vaikka niiden mukaiset merkitykset teksteistä löysinkin. Löysin kuitenkin yhden: nimittäin sosiaalityön kielen laajenevan suunnan diskurssin. Vaikka tämä diskurssi ongelmineen onkin hahmottunut vahvasti juuri psykososiaalisen tekstien osana, eivät sen vaikutukset sosiaalityössä ulotu vain nimenomaisesti kyseisen aihealueen teksteihin. Tämä on yksi syy sille, miksi sosiaalityön kielen laajeneva suunta kuvaa alan laajempaa puhetapaa, toisin sanoen diskurssia.
Diskurssilla en kuitenkaan tarkoita jotakin sosiaalityön kaiken puheen kattavaa kuvausta enkä myöskään alalla etsittyjä – ja usein myös löydettyjä – verrattain ehyitä kielen merkityskokonaisuuksia, vaan Michel Foucault’n (2005, 38) luonnehdintaa siitä, ettei kielen diskurssi lopulta ole muuta kuin sanomatta jättämänsä haitallista läsnäoloa. Diskurssi on polku ristiriidasta toiseen aiheuttaen näkyvät ristiriidat, koska tottelee kätkemäänsä ristiriitaa (Foucault 2005, 198).
Kuten Foucault edellä teoretisoi, diskurssi on yleinen puhetapa, jonka merkityksiä ei ole tunnistettu ja tunnustettu. Koska kielen laajenevan suunnan voi ymmärtää sosiaalityön tutkimuksen kielen ongelmien jäsennyksenä tai yhteenvetona, pyrin sen avulla tavoittamaan juurikin sitä, mikä suomalaisen sosiaalityön tekstien kulussa on nähtävissä ja vaikuttaa, mutta joka on jäänyt sanomatta ääneen. Tässä piiloisuudessaan diskurssi ohjaa tutkimustekstien kulkua haitalliseen suuntaan. Jokin epäselvyyttä aiheuttava voi vaikuttaa ainoastaan kätkettynä, ja lähinnä piiloisuuttahan epäselvyyskin vain tarkoittaa. Seuraavaksi kuvaan löytämäni diskurssin merkityksen tiivistetysti. Kielen laajeneva suunta on siis käsitteellinen välineeni, jonka avulla voin kuvata löytämääni sosiaalityön tutkimustoiminnan teksteissä esiintyvää kielenkäytön tapaa.
Tutkimukseni havainnoissa sosiaalityön kielen laajeneva suunta on yleisessä ja keskeisessä roolissa psykososiaalisen merkityksen katoamisessa alan näköpiiristä, sillä laajeneva suunta suuntaa katseensa vain käsitteeseen, innovaatioihin ja vain eteenpäin. Kielen laajeneva suunta ei myöskään pidä kahta eri näkökulmaa mukanaan eikä toisistaan erillään, sillä se pyrkii vain yhdistämään silloinkin kun pitäisi erottaa, ja erottaa silloinkin kun ei tarvitsisi. Näin laajeneva suunta ei tukeudu selventämiseen tavoitteissaan, johdonmukaisuuteen periaatteissaan, ei ota kielen merkitysvälitteisyyttä vakavissaan eikä kohdista katsettaan itseymmärrykseen. Suunta ulottaa psykososiaalisen korjaamaan alalla minkä tahansa tilanteen ja pitää alan hiljaisena silloinkin kun pitäisi esittää kommenttia. Tästä johtuen sosiaalityön kielen laajeneva suunta lopulta kadottaa monelta osin kriittisyyden, itsekriittisyyden ja avoimuuden toimintansa perustoiltaan, tuottaa ongelmallista ristiriitaa tutkimustuloksissa ja haittaa alan käytännön kehittämistä vaientaessaan keskustelun aiheesta, josta on alkanut puhua.
Mistä tällainen puhe- ja toimintatapa sosiaalityön tietotuotannon teksteihin sitten syntyy? Mitä tarkoitusta se alalla ajaa? Asia on tärkeä selvitettävä, sillä sisäisten ristiriitaisuuksien ilmeneminen sosiaalityön teoreettisten tekstien osana aiheuttaa samalla sen, että tekstit välittävät implisiittisesti kyseisiä toimintatapoja alalle. Sosiaalityön tieteellinen tutkimustoiminta on alalla vaikuttavan tiedon keskeinen legitimoija (Walls 1986, 112–117). Toisin sanoen teoreettinen tieto on sosiaalityön tietotuotannon olennainen keino jäsentää ja tuoda esiin alan ilmiöitä ja hyväksyttäviä toimintatapoja (ks. Saurama 2005, 267). Tällaisen tuotetun teoreettisen tiedon avulla tietotuotanto pyrkii määrittämään ja merkityksellistämään alan käsitteistöä ja kommunikoimaan näin yhteiskunnalle sosiaalityön ulkopuolelle, mutta myös aikaansaamaan alan sisäistä keskustelua, joka on välttämätöntä sosiaalityön yhteisen asiantuntijuuden kehittämisessä. Yhteinen ja ymmärrettävä puhe on keskinäisen ymmärryksen perusta (Arnkil 2005, 186).
Katarina Piuva on havainnut sosiaalityön tieteenalaistamisintressin osana ruotsalaisia psykososiaalisen sosiaalityön tekstejä. Piuvan mukaan Ruotsissa kyseinen intressi on ajanut psykososiaalisen sosiaalityön tekstien painotukset kaiken muun, esimerkiksi asiakkaan sosiaalisesta tilanteesta lähtevän, tarkastelun edelle. Ruotsissa sosiaalityö liitettiin yliopistoon vuonna 1977. (Piuva 2007, 261–264, 276–277.) Suomessa sosiaalityö hyväksyttiin itsenäiseksi pääaineeksi yliopistoon vuonna 1999 (Karvinen-Niinikoski 2005, 73). Myös meillä on ilmennyt sosiaalityön tieteenalaistamistarve (Satka 1997, 28–32; Mutka 1998, 40) eli tarve muodostaa sosiaalityöhön omaa teoriaa, rakentaa alan tietotuotannon auktoriteettiasemaa ja koota sosiaalityötä yhteen. Kun edellä ensiksi mainitun tehtävän perustat ovat suomalaisenkin sosiaalityön teksteissä jääneet hataralle pohjalle[3], ovat muut mainitut intressit nousseet tekstien toiminnassa keskiöön. Samalla niiden mukaiset pyrkimykset ovat ajaneet aiheen selventämisen edelle. Siksi sosiaalityön diskurssin suunta on ollut levittäytyä aina uusiin kielen merkitysyhteyksiin, jolloin suunta myös aiheuttaa näkyvät ristiriidat alan tutkimuksen kielessä.
Jälleen juuri kuten Foucault edellä teoretisoi; sosiaalityön teoreettisen kirjallisuuden jatkuvat epäselvyydet syntyvät teksteihin paikkaamaan aiheen haurasta ydintä eli teoriapohjaa. Jo Riitta Granfelt (1993, 177) esitti eksplisiittisesti psykososiaalisen sosiaalityön teoriapohjan jäsentymättömyyden, mutta suomalaisen sosiaalityön muut intressit ovat ajaneet asian ohi, jolloin siihen ei ole kiinnitetty riittävää huomiota. Psykososiaalinen on siis etenkin alan vuorovaikutusta koskeva sosiaalityön teoria, joka on jäänyt vaille kunnollista teoriapohjaa, mistä johtuen myöskään psykososiaalisen käsitteen käyttö ei ole voinut muodostua tieteen periaatteiden mukaiseksi tai tieteelliseksi. Tämä on nähdäkseni juuri sellainen perustava ristiriita, jollaista Foucault (2005, 197–198) piti merkkinä diskurssista ja jota myös jatkuvat rajanvedot – sosiaalityön ja erityisesti psykologian välillä – syntyvät tekstien toiminnassa peittämään ja paikkaamaan (ks. Sipilä, J. 1989, 225; Granfelt 1993, 222–223; Toikko 1997, 184–185 ks. myös Weckroth 2007, 429–432; Toikko 2009, 285–286; Kemmo 2016, 66).
Havainnoistani johtuen ajattelen, että sosiaalityön teoriapohjaa tulee johdonmukaisesti vahvistaa, sillä sekä sosiaalityötieteen että alan yleisen toimintakulttuurin kehittäminen edellyttävät vähintäänkin alan merkitysten ymmärtämisen mahdollisuutta. Oman asiantuntijuuden ymmärtäminen on puolestaan tarpeen jo sinällään ja myös alan arvostuksen lisäämisessä osana moniammatillista toimintaa (Korpela 2014, 138–139; Metteri, Valokivi & Ylinen 2014, 330). Tekstien välityksellä sosiaalityössä opitaan esimerkiksi uskallusta ja ymmärrystä epäkohtien esittämiseen ja eriävään mielipiteeseen, jonka hyväksyttävä esittäminen alalla kuin alalla pitkälti edellyttää, että kyseisessä toimintakulttuurissa on tapana näin myös toimia. Sosiaalityö ehdollistuu tutkimuksellisten tekstien välityksellä, joten jos alan tietotuotannon teksteistä uupuu analyyttisyyttä, huolellisuutta, kriittisyyttä ja itsekriittisyyttä, ei näitä samoja periaatteita voi juurikaan olettaa ja odottaa löytyvän alan oppimisympäristöistäkään (ks. Saarnio 1986, 37–38). Käytännössäkin erityisen vaikeat asiat avautuvat vain jos on kykyä katsoa niitä toisin (Pösö 2004, 12–14; Hurtig, Nikupeteri & Laitinen 2014, 253). ”Vakiintunut ja kyseenalaistamaton tiedon kategorisointi voi estää rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön edistämisen ja sen toteutumisen palvelujärjestelmässä” (emt., 277). Lisäksi kielen merkitykset ylipäätäänkin rakentuvat vasta tuotettujen merkityserojen kautta (esim. Jokinen & Juhila 1991; 38; Jokinen 1999, 39–40).
Alan merkitykset eivät rakennu ymmärrettäviksi alati laajenevan suunnan kautta vaan sosiaalityön tietotuotannon tulisi kääntyä kohti itseymmärrystä; itsesuhdetta. Tämä on ollut syynä sille, miksi olen tässä kirjoituksessani ja gradutyössäni halunnut katsoa sosiaalityön tuttujen teemojen merkityksiä alan tietotuotannon teksteistä. Puhe ei nyt siis ole ollut sosiaalityön uudesta asiantuntijuudesta, vaan pikemminkin hyvin suppeasta yrityksestä ymmärtää hieman alan vanhempaa ydintä, mikä vasta voi mahdollistaa sen kriittistä arvioimistakin. Loppujen lopuksi sosiaalityön kiinnittäminen tiedeyhteisöönkin onnistuu vasta ja vain tieteen periaatteiden mukaisella ja niitä vahvistavalla toiminnalla. Teoriakaan ei voi niin sanotusti kellua tyhjän päällä, vaan se tulee kunnolla perustaa. Sosiaalityön teoria on edelleenkin turhan heppoinen ja osin unohdettukin laji myös suomalaisessa sosiaalityössä, sillä kukas kissan hännän nostaisi, jos ei kissa itse. Pelkään pahoin, että tällä nykyisellä menolla sosiaalityö on lähinnä vain itse poistamassa itseään yliopistoyhteisöstä.
Jussi Kemmo
sosiaalityöntekijä
_____________
[1] On myös ajateltu, ettei ihmisten ole edes mahdollista olla kommunikoimatta keskinäisissä toimissaan (Watzlawick, Bavelas & Jackson 1967).
[2] Sosiaalityön hiljaisuuden kulttuuri on alalla keskusteltu aihe (esim. Mutka 1998, 123–127).
[3] Sosiaalityön käytännön ja tieteen välisen suhteen nähdään jääneen perustoiltaan ongelmalliseksi (Saarnio 1986, 28–31; Satka 1997, 31).
_____________
Kirjallisuus
Arnkil, Tom Erik (2005) Metaforat, dialogisuus ja käytäntötutkimus. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 173–200.
Foucault, Michel (2005) Tiedon arkeologia. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Tampere: Vastapaino.
Granfelt, Riitta (1993) Psykososiaalinen orientaatio sosiaalityössä. Teoksessa Riitta Granfelt, Harri Jokiranta, Synnove Karvinen, Aila-Leena Matthies & Anneli Pohjola (toim.) Monisärmäinen sosiaalityö. Helsinki: Sosiaaliturvan Keskusliitto, 175–227.
Hurtig, Johanna, Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja (2014) Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Anneli Pohjola, Merja Laitinen & Marjaana Seppänen (toim.) Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja. Kuopio: Unipress, 250–280.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (1991) Diskursseja rakentamassa. Näkökulma sosiaalisten käytäntöjen tutkimiseen. Tutkimuksia Sarja A, 2. Tampereen yliopisto, Sosiaalipolitiikan laitos.
Jokinen, Arja (1999) Diskurssianalyysin suhde sukulaistraditioihin. Teoksessa Arja Jokinen, Kirsi Juhila & Eero Suoninen Diskurssianalyysi liikkeessä. Tampere: Vastapaino, 37–53.
Karvinen-Niinikoski, Synnove (2005) Sosiaalityön opetus, tutkimus ja kehittyvä asiantuntijuus. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 73–96.
Kemmo, Jussi (2016) Kohti psykososiaalisen sosiaalityön itseymmärrystä. Vuorovaikutus menetelmänä ja käytäntönä suomalaisessa psykososiaalisen sosiaalityön diskurssissa. Pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto.
Korpela, Rauni (2014) Terveyssosiaalityön asiantuntijuus ja kehittäminen. Teoksessa Anna Metteri, Heli Valokivi & Satu Ylinen (toim.) Terveys ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 118–141.
Metteri, Anna, Valokivi, Heli & Ylinen, Satu (2014) Lopuksi: Kohti monialaista keskustelua terveydestä ja sosiaalityöstä. Teoksessa Anna Metteri, Heli Valokivi & Satu Ylinen (toim.) Terveys ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 329–331.
Mutka, Ulla (1998) Sosiaalityön neljäs käänne. Asiantuntijuuden mahdollisuudet vahvan hyvinvointivaltion jälkeen. Jyväskylä: SoPhi.
Piuva, Katarina (2007) The Case of Psychosocial work: The Pedagogic Discourse of Psychosocial Education in Sweden 1938-1989. Social Work Education 26 (3) 261–279.
Pösö, Tarja (2004) Vakavat silmät ja muita kokemuksia koulukodista. Stakes tutkimuksia 133.
Saarnio, Pekka (1986) Vielä kerran sosiaalityön teorian ja käytännön suhteesta. Sosiaalityön Vuosikirja, 86, Helsinki, 26–44.
Satka, Mirja (1997) Sosiaalityö ajassa – ydinkysymysten äärellä. Raportissa Riitta Viialainen & Maisa Maaniittu (toim.) ”Tehdä itsensä tarpeettomaksi?” Sosiaalityö 1990-luvulla. Jyväskylä: Stakes, Raportteja 213, 27–38.
Saurama, Erja (2005) Muutosvallasta käytännössä. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 259–276.
Sipilä, Anita (2011) Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet – Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Kuopio: Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta No. 28.
Sipilä, Jorma (1989) Sosiaalityön jäljillä. Helsinki: Tammi.
Toikko, Timo (1997) Psykososiaalinen lähestymistapa sosiaalityössä. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti Janus (2), 169–185.
Toikko, Timo (2009) Tapauskohtainen sosiaalityö. Teoksessa Mikko Mäntysaari, Anneli Pohjola & Tarja Pösö (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS-kustannus, 271–291.
Walls, Georg (1986) Sosiaalityön tietoperusta ja organisointi. Teoksessa Antti Karisto & Tapani Purola (toim.) Sosiaalityön kehittäminen. taustoja, reunaehtoja, näkökulmia. Oppimateriaaleja 1. Helsinki: Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 109–129.
Watzlawick, Paul, Bavelas, Janet, Beavin & Jackson, Don D. (1967) Pragmatics of human communication. A study of interactional patterns, pathologies and paradoxes. New York: Norton.
Weckroth, Antti (2007) Mitä merkitsee ”psykososiaalinen” päihdehoidossa? Yhteiskuntapolitiikka-YP 72 (4), 426–436.
(30)
Yhteisön voimaannuttava vaikutus vanhustyössä
Pro gradu -työssäni käsittelen vanhusten voimaantumisen kokemuksia mielenterveysryhmissä. Tutkimuksessani haluan kartoittaa ryhmissä käyvien vanhusten kokemuksia toiminnan vaikutuksesta heidän arkielämäänsä ja siitä millaisia toiveita heillä on vanhuksille järjestettävistä palveluista.
Tutkimukseni käsittelee vanhusten voimaantumisien kokemuksia. Toteutin tutkimukseni ryhmähaastatteluina Vanhusten kotipalvelusäätiön kahdessa yksikössä Havurastissa, (Koivukylän Havukoskella) ja Myyrastissa Myyrmäessä. Mielenterveysryhmät paikantuvat sosiaalityössä kolmannen sektorin palveluihin. Vuonna 1972 perustetun kotipalvelusäätiön tehtävänä on edistää vanhusten asemaa ja tukea heidän hyvinvointiaan Vantaan kaupungissa. Tämä on varsin lähellä Sosiaalihuoltolain (1301/2014) 7§ mukaista tehtävää, jossa painotetaan sosiaalityön toimintaa kunnan asukkaiden asuin- ja toimintaympäristöjen kehittämiseksi ja sosiaalisten ongelmien huomaamiseksi ja ratkaisemiseksi.
Vanhusten kotiapusäätiön mielenterveysyhteisöjen toiminta liittää mielenkiintoisella tavalla yhteen 1970-luvun rakenteellisen ja alueellisen sosiaalityön pyrkimykset nykyisiin pyrkimyksiin tukea vanhusten kotona asumista ja toimintakykyä. Toiminnassa otetaan huomioon asiakkaiden omat toiveet, ja toiminta ja retket tapahtuvat asiakkaiden äänestyksen perusteella.
Asiakkaiden kertomukset yhteisöllisen avun merkityksestä arkeen
Tutkin asiakkaiden kertomuksia ja ryhmittelin vastauksia erilaisiin teema-alueisiin. Voimaantumisen ja emansipaation kokemukset tulivat voimakkaasti esille vanhusten vastauksissa. Tämä yllätti minut positiivisesti, sillä kuvittelin aluksi vastaajien kertovan esimerkiksi yksinäisyydestä. Toisena teemana nousi voimakkaasti esille elämänpiiri: vanhukset kertoivat lähtevänsä liikkeelle, kun haluisivat päästä käymään tapaamassa muita. Moni koki ja liikkeelle lähtemisen lisäävän arkiliikuntaa ja toimivan terveyttä ylläpitävänä tekijänä. Ulos lähtemiseen valmistautumista pidettiin joissakin vastauksissa vaikeimpana asiana. Toiminnan vaikutus lisäsi monien vastaajien mukaan arjen rytmiä, ja he osallistuvat mielellään liikuntaryhmiin. Tutun yhteisön läheisyys motivoi ihmisiä lähtemään liikkeelle.
Mielenterveysyhteisöjen toiminta oli täysin vapaaehtoista. Tämä madalsi toimintaan osallistumisen kynnystä. Toiminnan suunnittelemiseen saattoi osallistua tekemällä ehdotuksia ja äänestämällä ehdotuksista. Vapaaehtoisuus lisäsi vanhusten osallisuutta ja motivaatiota osallistua toimintaan. Kotiapusäätiön mielenterveysryhmillä on suuri paikallinen merkitys. Vanhukset kertoivat, että paikasta toiseen liikkuminen ei enää ollut helppoa eikä autottomilla vanhuksilla ollut mahdollisuutta käydä pitkän matkan päässä sijaitsevissa keskuksissa. Tutun ajanviettopaikan läheisyys lisäsi monien vanhusten mielestä arjen turvallisuuden tunnetta. Läheisiä puistonpenkkejäkään ei pidetty kaupunkiympäristössä kovin vaarattomina paikkona.
Yhteisön merkitys yksilön elämälle korostui elämän kriisihetkinä, ja nimesin viidennen teeman elämäntilanteeksi/situaatioksi. Moni vastaaja kertoi aloittaneensa mielenterveysryhmässä käymisen leskeytymisen tai omaishoitajuuden myötä. Vanhukset kokivat, että tuttu yhteisö oli antanut tukea vaikeiden asioiden käsittelyssä ja lisännyt voimavaroja arkeen. Ihmiset kokivat olevansa osa yhteisöä. Vaikeista asioista oli mahdollista puhua muiden ryhmäläisen kanssaan, mutta myös ohjaajille yksityisesti. Yksinäisyyden kokemukset lieventyivät, kun ihmisillä oli mahdollisuus olla osana yhteisöllistä toimintaa.
Toiveita vanhusten palveluista
Vanhukset toivoivat, että omassa asuinympäristössä olisi tarjolla riittävästi palveluita. Lähikaupan toiminnan tilapäinen lakkauttaminen oli hankaloittanut Havukoskella asuvien vanhusten elämää. Vanhukset sanoivat kaipaavansa sitä, että heidän olisi mahdollista vaihtaa muutama sana kotipalvelutyöntekijöiden kanssa, mutta kokivat palvelun liian kiireiseksi. Vanhusten mukana työntekijät vaihtuivat liian tiuhaan: esimerkiksi kotipalvelun työntekijät ja lääkärit vaihtuivat joka tapaamiskerralla. Huonosti liikkuville vanhuksillekin toivottiin mahdollisuutta osallistua sosiaaliseen toimintaan. Havurastin yksikön taannoinen lakkautusuhka sai asiakkaat kirjoittamaan vetoomuksen toiminnan jatkumisen puolesta. Vanhusten toiveena olikin, että palveluita järjestettäisiin heidän ehdoillaan ja heistä heidän toiveensa huomioiden.
Piia Helander
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Kun on huumori yllä, niin ei ne kivut ja särytkään tunnu niin pahoilta”- Vanhusten voimaantumisen kokemuksia kolmannen sektorin vertaistukiryhmissä.
Lähteet:
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014
(29)
Venäläisten maahanmuuttajanaisten työmarkkinaosaamista ei osata Suomessa hyödyntää
Pro gradu -tutkimuksessani katson venäläisten maahanmuuttajanaisten työllistymistä naisten silmin. Kysyn heiltä, mikä edesauttaa ja mikä estää työllistymistä Suomessa. Kiinnostuin aiheesta, koska tähän asti tutkimus ei ole tarkastellut erikseen venäläisten naismaahanmuuttajien tilannetta. Naisten ja miesten kokemus ja asema työmarkkinoilla on erilainen, joten on loogista olettaa, että myös maahanmuuttajien kokemukset työmarkkinoista eroavat sukupuolen mukaan.
Aihe kiinnosti minua myös siksi, koska olen itse maahanmuuttaja. Tutkijana jaan haastateltavien kanssa saman kulttuuripohjan ja äidinkielen sekä maahanmuuttajataustan. Käytän omaa taustaani ja kokemustani resurssina tutkimuksessa. Kuten maahanmuutosta tehdyt tutkimukset osoittavat, ei ole mahdollista ratkaista maahanmuuttajien ongelmia, jos ei ymmärrä heidän kulttuuriaan.
Tutkimukseni teoreettiseksi kehykseksi olen valinnut Berryn akkulturaatio teorian, jossa kulttuurien kohtaamisten polut jaetaan integraatioon, assimilaatioon, separaatioon ja marginalisaatioon. Näistä integraatiota olen tutkinut syvällisemmin, käyttäen Karmela Liebkindin, Annika Forsanderin, Liisa Harakkamäen ja Anu Yijälän teoksia. Aineistonkeruumenetelmänä on ollut semistrukturoitu haastattelu ja analyysimetodina on teoriaan perustuva sisällönanalyysi. Haastateltaviksi olen valinnut viisi naismaahanmuuttajaa, jotka ovat muuttaneet Suomeen eri-ikäisinä, eri alueilta Neuvostoliitosta tai Venäjältä ja ovat asuneet Suomessa 2-20 vuotta. Naiset osallistuivat Lapin Yliopiston ja Rovaniemen AMK:n projektiin, joka järjestettiin avoimen yliopiston kautta. Projektiin osallistujat opiskelivat avoimen yliopiston kursseilla ja saivat tietoa koulutuksista sekä neuvontaa, jotta he pystyisivät jatkamaan opiskelua ammattiin jossain korkeakoulussa.
Aiempien tutkimusten mukaan naismaahamuuttajat kokevat enemmän vaikeuksia työllistymisessä verrattuna miesmaahanmuuttajiin. Haastattelemani venäläiset naiset ovat aktiivisia oman työllistymisensä edistämisessä. He käyttävät resurssejaan ja tarjoutuvia mahdollisuuksia sopeutuakseen tilanteeseen. He ymmärtävät suomen kielen oppimisen merkityksen työn haussa. Muutettuaan Suomeen he alkoivat käydä suomen kielen kursseilla ja opiskelivat kieltä myös kotona sekä työharjoittelupaikoissa. Parin vuoden päästä he pystyivät asioimaan suomen kielellä itsenäisesti. Kielen opiskeluun osallistuivat sekä nuoret että vanhemmat naiset. Nuoret naismuuttajat osaavat usein myös englantia ja muita kieliä. Haastattelemani naiset olivat nopeasti luoneet käsityksen suomalaisista työmarkkinoista. Vanhemmat naiset joutuivat toteamaan, että heidän kotimaansa korkeakoulututkinnot eivät tuota Suomessa vastaavaa pätevyyttä eivätkä johda uudessa asuinmaassa työllistymiseen. Sen takia he olivat hakeutuneet heti kielikurssien jälkeen opiskelemaan uusiin ammatteihin tai päivittivät omaa tutkintoaan.
Venäläisiä naisia ei tarvitse motivoida työssä käymiseen
Haastatteluissa kävi ilmi, että venäläisille naisille työ on tie itsenäisyyteen ja itsensä toteuttamiseen. Se on tärkeä ja arvokas osa elämää. Vaikka venäläisessä kulttuurissa perheen äidin rooli on vahva, perheelliset haastateltavat ovat tottuneet yhdistämään perheen, työn ja vapaa-ajan aktiviteetit. Haastattelemistani naisista kolme oli ollut töissä ja naimisissa ennen Suomeen muuttoaan. He olivat ehtineet luoda työuraa Venäjällä. Se, että he uskalsivat jättää tämän kaiken taakseen ja aloittaa elämän uudessa maassa ja uudella kielellä, kertoo naisten rohkeudesta sekä itseluottamuksesta. Ensimmäisen työpaikan löytäminen ei kestänyt pitkään. Aiemmasta elämästä tuttu kyky yhdistää eri rooleja edesauttoi heitä aloittamaan pätkätöiden tekemisen pian maahanmuuton jälkeen, ja samalla hoitamaan perhevelvollisuudet ja/tai opiskelun.
Kuitenkin jopa nämä itseensä luottavat aktiiviset venäläiset naismaahanmuuttajat kokevat työllistymisessä vaikeuksia. Vaikka maantieteellisesti Venäjä ja Suomi ovat naapureita, kulttuurierot ovat isoja. Venäläisille naisille työ tarkoittaa paljon enemmän kuin ansiotulon lähde, se on heille itsensä toteuttamisen paikka. Aluksi naiset työllistyivät esimerkiksi apulaisopettajiksi, varhaiskasvatuksenopettajiksi, siivoojiksi, tarjoilijoiksi ja hoitoapulaiseksi. He kuitenkin kokivat, etteivät näissä tehtävissä voineet toteuttaa itseään ammatillisesti. Naiset haaveilevat saavansa tässä maassa vastaavan aseman kuin heillä oli Venäjällä sekä työllistyvänsä samalle alalle. Korkeakoulun diplomien rinnastamisen vaikeus sekä selkeä syrjintä työpaikoissa vaikeuttavat tavoitteen saavuttamista. Ulkoisesti, objektiivisten tekijöiden kautta tarkasteltuna, naisten tilanne saattaa näyttää onnistuneelta integraatiolta: heillä on työ, perhe, kavereita ja he osaavat suomen kielen. Subjektiivisesti naiset eivät kuitenkaan tunne integroituneensa. He eivät halua, että heidän miehensä rahoittaa heidän elämänsä (tai ehkä suomalaiset miehet eivät suostu tähän) ja sen takia he joutuvat ottamaan vastaan jokaisen työtarjoukseen, vaikka tarjottu työ ei usein vastaa heidän tutkintojaan tai työkokemustaan eikä edistä työuraa. Naiset pyrkivät todistamaan osaamistaan opiskelemalla uutta ammattia.
Maahanmuuttaja tarvitsee räätölöityjä palveluita
Jos tilannetta katsoo yhteiskunnan kannalta, naiset ja heidän osaamisensa sekä korkeakoulututkintonsa ovat resurssi, joka on jäänyt käyttämättä. Integraatioteoria korostaa integraatioprosessin kaksisuuntaisuutta. Onnistuneessa integraatiossa maahanmuuttaja sopeutuu yhteiskuntaan ja yhteiskunta sopeutuu maahanmuuttajiin. Venäläisten naismaahanmuuttajien integraatiota edesauttaa, jos lisätään työyhteisön ja maahanmuuttajien kanssakäymistä. Esimerkiksi kotoutumisohjelmaan kuuluvat harjoittelujaksot voitaisiin pidentää muutamasta viikosta pariin kuukauteen. Muutamassa viikossa maahanmuuttaja tuskin saa käsitystä työpaikasta, eikä työnantaja ehdi tutustua työntekijään.
Myös maahanmuuttoviranomaisten toimintakäytäntöjä tulisi tarkistaa kohti räätälöidympiä malleja, jotka ottavat nykyistä paremmin huomioon maahanmuuttajan työkokemuksen ja koulutustason. Viidestä haastattelemastani naisesta, kahdella oli positiivinen kokemus työhallinnon toiminnasta, mutta yksi toi esiin edellä mainitun ongelman. Hänet oli lähetetty kursseille ja harjoittelupaikkoihin, jotka eivät vastanneet hänen työkokemustaan ja koulutustaustaansa, eivätkä hänen kiinnostustaan.
Rovaniemellä toimivasta Moninetistä naisilla oli hyvin positiivisia kokemuksia. Moninet on tukenut naisia neuvomalla, harjoittelupaikkoja etsimällä, kieli- ja kulttuuriin tutustumiskursseja järjestämällä sekä tarjoamalla harjoittelumahdollisuuksia myös Moninetissä. Naisten kokemusten perusteella venäjää osaavista työntekijöistä kiinnostuneita työnantajia voisi houkutella nykyistä voimakkaammin yhteistyöhön Moninetin kanssa, tai jopa sopia yritysten kanssa maahanmuuttajille tarkoitetuista työpaikoista. Tässä tarvitaan Elinkeinoministeriön ja Ely-keskuksen apua ja resursointia.
Maahanmuuttajien työllistymistä ja elämäntilanteita selvittävää tutkimusta tarvitaan, jotta maahanmuuttoon liittyvät ongelmat pystytään tunnistamaan. Oman tutkimukseni perusteella on tärkeää tarkastella maahanmuuttajien osaryhmiä, eikä vain kaikkia maahanmuuttajia yhtenä ryhmänä. Toisaalta on tärkeää katsoa tilanteita maahanmuuttajien omasta näkökulmasta ja on hyödyksi, jos tutkijalla on tutkittavien kanssa yhteinen kieli-ja kokemustausta. Näin tutkimus tukisi osuvampien ratkaisujen löytymistä.
Marina Niemelä
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Venäläisten maahanmuuttajanaisten työmarkkinakiinnittyminen Suomessa. 2017.
(28)
Kun palvelun vastaanottaminen vaatii työtä
Kuvitelkaa normaali pikkulapsiperhe, jossa on yksi tai kaksi pientä, alle kouluikäistä lasta. Kun tämän perheen vanhempi lähtee lasten kanssa asioille, on pelkkä liikkeelle pääseminen jo oma operaationsa. Mutta mitä jos pieniä lapsia olisikin kolme, tai viisi? Ja niiden lisäksi alakouluikäisiä jokaiselle luokka-asteelle oma? Millaisten asioiden äärellä tuolloin ollaan, että perhe pääsee ylipäätään yhtään mihinkään?
Tällaisten haasteiden edessä suurperheet usein ovat. Pelkkä arkisten asioiden hoito kodin ulkopuolella, kuten neuvolakäynnit, kauppareissut ja vastaavat vaativat tarkkaa suunnittelua ja yleensä sen, että joku jää huolehtimaan kotiin muista lapsista. Koska esimerkiksi lasten neuvolakäynnit ovat juuri kyseisen lapsen omia käyntejä, ei niihin voi ottaa koko sisaruskatrasta mukaan, mutta pieniä lapsia ei voi jättää kotiinkaan, joten jonkun pitää huolehtia heistä. Mahdollisuudet siihen, että molemmat vanhemmat olisivat mukana asioilla, ovat pienet.
Suurperheet sosiaalityön asiakkaina
Tutkin omassa pro gradu -työssäni suurperheiden kokemuksia sosiaalityön asiakkuuden näkökulmasta. Sen kautta nousi selkeästi esiin ne haasteet, joita suurperheet kokevat perheen suuren lapsimäärän vuoksi jo pelkästään sosiaalipalveluiden vastaanoton tasolla. Asia, joka voi olla itsestäänselvyys yhden tai kahden lapsen perheessä, kuten koko perheen oleminen yhdessä paikassa yhtaikaa, varsinkin kodin ulkopuolella, voi olla valtava haaste suurperheille.
Kun suurperhe tarvitsee sosiaalityön tukea, ovat tuen tarpeet aivan samanlaisia kuin muissakin perheissä. On haasteita vanhemmuudessa, taloudellisia huolia, perheenjäsenen sairastumista, uupumusta ja monia muita haasteita. Suurperheet ovat tässä mielessä aivan tavallisia perheitä, eikä suuri lapsimäärä tee sinällään perhettä huonommin toimivaksi, eikö myöskään paremmin toimivaksi. Suuri lapsiluku ei kerro huonosta vanhemmuudesta, mutta se ei myöskään tee kenestäkään automaattisesti hyvää vanhempaa. Palvelujärjestelmämme ei kuitenkaan aina osaa tunnistaa suurperheiden erityisyyttä tuen tarvitsijoina.
Esimerkiksi kotipalvelun tuki, joka tutkimuksessani nousi selkeästi hyvin tarpeelliseksi ja hyväksi koetuksi palveluksi, on usein mitoitettu pienempien perheiden tarpeelle. Siinä missä yhden tai kahden lapsen perheessä parina päivänä viikossa muutaman tunnin käyvä kotipalvelu voi olla hyvinkin riittävä ja hyödyllinen apu, niin suurperheessä työmäärä on yksinkertaisesti niin iso, että myönnetyt tunnit eivät riitä kuin pintaraapaisuun.
Lisäksi pelkkä tuen vastaanottoon valmistautuminen voi vaatia suurperheitä paljon organisointia ja työtä. Erityisesti kodin ulkopuolelle suuntautuva tuki, kuten perheneuvola, mahdolliset terapiat, lastensuojelun tapaamiset ja monet muut voivat olla hyvin haastavia suurperheiden näkökulmasta, koska suuren lapsimäärän vuoksi molempien vanhempien on vaikea päästä yhtaikaa kodin ulkopuolelle. Perhetyö taas koettiin yleensä lähinnä ylimääräisenä haittatekijänä, sillä kodinhoitoon osallistumaton perheohjaaja oli vain yksi henkilö lisää kotona, joka piti huomioida.
Siltoja rakentava tuki
Tutkimukseeni osallistuneet suurperheet kokivat, että kotiin saatava, konkreettinen apu on toimivinta mahdollista tukea. Auttavat kädet, jotka helpottavat arjessa, sekä tuki joka mahdollistaa vanhempien osallistumisen yhdessä esimerkiksi yksittäisen lapsen palaveriin kodin ulkopuolella. Lisäksi tärkeänä koettiin, että toimijoita ei ole liikaa, vaan tuki keskitettäisiin.
Kutsunkin tätä tukea siltoja rakentavaksi tueksi. Tuki, joka rakentaa siltoja kodin ja palvelun välille, sekä siltoja eri toimijoiden välille. Tällaisen tuen avulla perheen jäsenet pääsisivät sen avun piiriin, jota he tarvitsisivat, ja toisaalta avuntarjoajat osaisivat koordinoida toimintaansa niin, että perhe ei ylikuormitu niiden keskellä.
Kuten jo aiemmin totesin, suurperheet ovat kaikessa moninaisuudessaan aivan tavallisia perheitä lapsimäärästä huolimatta. Syyt heidän tuen tarpeelle sosiaalityössä eivät poikkea muista, mutta siinä miten heitä tuetaan, ja millaisilla palveluilla, olisi kehittämisen paikka. Palvelut pitäisi mitoittaa riittävän laajaksi, ja ne pitäisi toteuttaa siten, että perheet voivat ne ottaa vastaan ilman, että vastaanotto itsessään kävisi työstä.
Tero Nevala
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Suurperheiden vanhempien kokemuksia sosiaalityöntekijöiden asennoitumisesta. Lapin yliopisto 2017.
Minkälaista sosiaalityön asiantuntijuutta ja osaamista tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa?
Pro gradu-tutkielmassani on tarkasteltu sosiaalityön asiantuntijuutta kunnallisessa aikuissosiaalityössä tulevaisuudessa Lapissa sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta. Tutkimuskysymyksenä on ollut: minkälaisia asiantuntijuuden tarpeita sosiaalityöntekijät ovat kuvanneet aikuissosiaalityössä tulevaisuudessa.
Kuvailen sosiaalityöntekijöiden itsensä esille tuomia osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeita. Rajaavina tekijöinä ovat olleet Lapin maakunnallinen alue, sosiaalityöntekijän ammatissa työskenteleminen kunnan sosiaalitoimessa, aikuissosiaalityö substanssialana sekä ajallinen perspektiivi; tulevaisuus sekä osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuuden näkökulmasta. Aineisto on analysoitu sisällönanalyysin avulla. Ryhmäteemahaastatteluaineiston tavoitteena on ollut kuvata kunnallisessa aikuissosiaalityössä tarvittavaa asiantuntijuutta ja osaamista sekä niiden asiantuntijuuden tiedollisia, taidollisia ja eettisiä ulottuvuuksia. Tavoitteena on ollut myös tarkastella kunnallisen aikuissosiaalityön muutosta yhteiskunnallisessa kontekstissa.
Tutkimustulosten ja kirjallisuuden perusteella aikuissosiaalityöhön liittyvät ulottuvuudet ovat tiedot, taidot ja eettiset periaatteet. Sosiaalityön tiedollisista osaamistarpeista ovat korostuneet yhteiskunnallinen, psykososiaalinen ja oikeudellinen tieto. Oikeudellinen tieto ohjaa vahvasti sosiaalityötä.
Sosiaalityön asiantuntijuus sosiaalityöntekijöiden kuvaamana
Sosiaalityön taidollisista osaamistarpeista ovat nousseet esiin moniammatillisen yhteistyön taidot ja osaaminen. Paljon tukea tarvitsevien asiakkaiden kohdalla moniammatillinen ja poikkitieteellinen verkostotyö on noussut esille ja se lisää sosiaalityöntekijän tehtävänkuvan ja siten myös asiantuntijuuden ja osaamisen tarpeiden kompleksisuutta. Lisäksi kuntouttavan sosiaalityön sekä päihdetyön taidolliset ja tiedolliset osaamistarpeet ovat nousseet aineistossa esiin. Yhteiskunta-ja palvelujärjestelmään liittyvä osaamisen tarve on noussut myös esiin. Asiakkaiden palveluohjaukselle ja sosiaaliohjaukselle on havaittu sosiaalista tarvetta.
Eettisistä asiantuntijuuden tarpeista ja toimintaperiaatteista tutkimustuloksissa ja kirjallisuudessa ovat nousseet esiin oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvoisuuden toimintaperiaatteet. Myös ihmisarvoisen kohtaamisen periaate sekä jännitteet asiakkaiden yksilöllisten ideologioiden, tuen tarpeiden ja yhteiskunnan sekä lainsäädännön välillä ovat korostuneet. Sosiaalityöntekijät ovat toimineet myös yhteiskuntakriitikkoina asiakaskuntansa näkökulmasta ja puolesta.
Sote-ja maakuntauudistuksen suhteen on toivottu parempaa tiedottamista tulevista konkreettisista muutoksista rivityöntekijän kannalta. Sosiaalityöntekijät ovat tuoneet esille, että avoimuus ja tiedottaminen ovat tärkeitä sote-ja maakuntauudistusta ajatellen. Myös sosiaalityön johtajuuden ja asiantuntemuksen merkitystä ja tarvetta on korostettu. Mikäli johtajuuteen ei aktiivisesti osallistuta, jokin muu taho voi ottaa roolin.
Aikuissosiaalityön osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuutta ajatellen ovat tiiviisti kytkeytyneet havaittuihin sosiaalisiin tarpeisiin ja epäkohtiin. Keskiössä on asiakas tarpeineen ja toiveineen, jonka ympärille sosiaalityö ja sen osaamistarpeet rakentuvat.
Sos tt k12: ”…jos ei sosiaalialalla ole sitä johtajuutta ja asiantuntemusta niin joku sen ottaa… Se on ihan turha jossitella ja kun meitä ei huomioida. Jos et tule esiin, anna jotain asiantuntijuutta, ei sua kukaan noteeraa. Se on ihan turha täällä kahvihuoneessa palpattaa menemään, jos sie et mee tuonne ihmisten ilmoille johtajuuteen mukaan.”
Tiina Ketola
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Aikuissosiaalityön osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuudessa sosiaalityöntekijöiden kuvaamina. Lapin yliopisto 2017.
(27)
ADHD-oireisen lapsen erityisen tuen tarpeen tunnistaminen
Ajatus siitä, että yhteiskuntamme tuottaa yhä enenevässä määrin uhmakkaita, omaehtoisia ja levottomia lapsia, on iskostunut mieliimme vahvasti. Näkökulma on passivoittanut meidät siten, että sallimme lapsen oireilla ilman, että perehtyisimme lapsen tilanteeseen riittävän syvällisesti.
Passiivisuuden kehityksen juuret ovat siinä, että näkökulmassamme levottomiin ja muulla tavoin oirehtiviin lapsiin korostuu syyllistäminen. Levottomuuden syytä haetaan muun muassa lapsen elinympäristöstä, yhteiskunnan ja ympäristön jatkuvasta muutoksesta ja liikkeestä, ympäristön ärsyketulvasta, nyky-yhteiskunnan vaatimusten lisääntymisestä ja kaupungistumisesta.
Sen sijaan unohdettu näkökulma on, että kaikkia eri näkemyksiä yhdistää sisäänrakennettu idea siitä, että osa lapsista reagoi herkemmin ympäristön vaikutuksiin kuin toiset. Kutsuimmepa näitä lapsia erityislapsiksi tai vammaisiksi lapsiksi, näemme samaa problematiikkaa: toimintakyky alenee ympäristön vaikutuksesta tai ympäristöstä johtuen. Näin ollen käsite ”vammaisuus” kuvastaa meille parhaiten näiden lasten haasteiden luonnetta, joka näkyy toimintakyvyn alentumisena suhteessa ympäristöön ja sen edellytyksiin.
ADHD – vamma(ko?)
Vammaisuutta on monenlaista, joista selkein on näkyvä vamma. Näkyvän vamman todentaminen on suhteellisen helppoa; se edellyttää havaintokykyä, mutta myös kulttuuristen syy-seuraussuhteiden ymmärtämistä, kuten sen, että fyysiset rajoitteet vaikuttavat yksilön elämässä monella eri tavalla – harrastamisesta arjen askareista suoriutumiseen.
Vammaisuuden toinen muoto, näkymätön vammaisuus, on kuitenkin erilainen. Näkymätön vamma haastaa vastaanottajansa havaintokyvyn. Näkymättömän vamman olemassaolo on helppo kiistää ja toisaalta syyllistää henkilöä tilanteesta. Lasten osalta tätä syyllisyystaakkaa kantavat usein lasten lisäksi vanhemmat.
ADHD on yksi näkymättömän vamman muoto. Tämä johtuu siitä, että ADHD-oirehdinnassa toimintakyky alenee suhteessa ympäristön vaatimuksiin nähden. Mitä nämä vaatimukset sitten ovat? Ne ovat niitä kulttuurisia odotuksia, joita yhteisönä asetamme ja joista johtuen syyllistämme niitä, jotka eivät näistä vaatimuksista suoriudu. Mitä tämä syyllisyystaakka ADHD-oireisilla lapsilla sitten on? Usein se on leima lapsen ilkeydestä, kurittomuudesta ja haasteellisuudesta. Vanhemmilla tämä sama syyllisyystaakka näkyy usein ulkopuoliselle heikkona vanhemmuutena.
Mitä olemme jättäneet huomioimatta?
Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani ADHD-oireisen lapsen oikeutta tukeen. Lopputuloksena oli kolme keskeistä teemaa, jotka ovat ADHD-oireisen lapsen oikeuksien toteutumisen haasteena. Nämä esteet ovat rakenteita, joiden synnyllä on oma historiansa ja taustansa ja jotka tuottavat väliinputoajaryhmiä. Nämä kolme teemaa ovat: Huolen herääminen, vammaisuuden tunnistaminen ja toimivat palvelupolut.
Tulokset kertoivat ristiriitaisesta ympäristöstä, jossa nämä erityislapset ja heidän vanhempansa usein elävät. Vanhemmilla on useinkin tietoa ja ymmärrystä lapsensa erityisyydestä jo hyvin varhaisessa vaiheessa, mutta kuitenkaan he eivät tule kuulluksi. Lapsen oirehdinta näkyy yleensä kotiympäristössä jo hyvin varhain, mistä syystä vanhemmat usein jo hyvin varhaisessa vaiheessa tunnistavat lapsensa erityisyyden. Tähän huoleen tulisi reagoida vaikka esimerkiksi neuvolakäynnillä lapsessa ei mitään erityistä olisikaan havaittavissa.
Vammaisuuden tunnistaminen/tunnustaminenkaan ei siten ole aina ongelmatonta. Erityisyyttä pohtiessa päädytään prosessin edetessä pohtimaan, kuuluvatko nämä erityislapset lastensuojelun asiakkuuteen vai mahdollisesti vammaispalvelujen piiriin? Mahdollista on myös, että asiakkuuden kriteerit eivät ADHD –oireisilla lapsilla täyty kummankaan palvelun piiriin. Useimmiten kuitenkin erityslapset tulevat lastensuojelun asiakkaaksi.
Erityisen tuen tarpeen tunnistaminen?
Erityisperheiden tarkastelu osoittaa, että lastensuojelun tarkoituksen terävöittäminen ja sen kohderyhmien uudelleen tarkastelu olisi enemmän kuin tarkoituksenmukaista. Toisekseen vammaispalvelujen asiantuntemuksen tulisi laajentua koskemaan myös näkymätöntä vammaisuutta. Olisiko tarkoituksenmukaisempaa tarkastella lapsen oirehdintaa vammaisuutena ja tukitoimien puutteena kuin lastensuojelullisena kysymyksenä? Onneksi uudistunut sosiaalihuoltolaki tuli lieventämään tätä raja-aitaa, mutta se ei kuitenkaan poista ongelmaa, mikäli sosiaalihuollon yleiset tukitoimet eivät olekaan riittävät.
Yksi työni keskeinen havainto oli, että ADHD-oireisille lapsille ei ole toimivia palvelupolkuja. Erityisen tuen tunnistamisen tulisi jo lain mukaan toteutua varhaisessa vaiheessa. Kuitenkin nyt huolet jäävät liian usein huomaamatta ja lapsen kasvamisesta odotellaan. Mihin asiakkuuteen lapsi kuuluu? Kuka tätä lasta hoitaa? Kenen vastuulla on järjestää asianmukaiset tukitoimet ja missä järjestyksessä prosessin tulee edetä? Useinkaan vanhemman vastaanottanut taho ei osaa vastata vanhemman kysymyksiin saati ohjata oikeaan paikkaan.
Tällä hetkellä näyttää, että lääkäriprofessio on ainoa, joka on ottanut paikkansa asiantuntijana lapsen erityisten tarpeiden tunnistamisessa ja joka tietää, kuinka näitä lapsia voidaan auttaa. Lääketieteen näkökulma on kuitenkin korostuneesti sairausnäkökulmaa ja tosiasiassa lääketieteen näkökulma kattaa vain pienen osan lapsen elämän kokonaisuudesta, joka koostuu erilaista elinympäristöistä ja erilaisista ihmissuhdeverkostoista.
Sosiaalityön velvollisuutena on varmistaa lapsen edun ja oikeuksien toteutuminen monimutkaisessa palvelujärjestelmässä. On tärkeää tarkastella lapsen tukemista kokonaisuutena siten, että lapsen tukeminen ja ymmärtäminen toteutuvat tosiasiallisesti lapsen erilaisissa elinympäristöissä. Sosiaalityön työvälineitä erityislasten kanssa työskenneltäessä ovat erityinen tuki, omatyöntekijän nimeäminen sekä asiakassuunnitelman tekeminen.
Oirehtiviin lapsiin tulee kohdentaa voimavaroja – heidän tilanteensa tulee nähdä tukemisen arvoisena.
Jenni Tyvitalo
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Vammaisen lapsen oikeus tukeen – Diskurssianalyysi ADHD –oireisen lapsen tunnustetuksi tulemisesta.
(26)
Tunteet sosiaalityössä
Sosiaalityö on tunnetyötä. Tunteita otetaan vastaan ja jaetaan erityisesti asiakaskohtaamisissa.
Tunnetyössä vaaditaan omien tunteiden suodattamista (Hochschild 1983). Vaikka sosiaalityöntekijät kohtaavat työssään monenlaisia tunteita, niin tunteiden tutkiminen on jäänyt vähälle huomiolle, eikä asiasta ole juurikaan käyty julkista keskustelua. Syynä tähän on todennäköisesti se, että työelämässä on perinteisesti korostunut rationaalisuuden vaatimus, eikä tunteille tai niiden käsittelylle ole ajateltu olevan siellä sijaa (esim. Juuti & Salmi 2014, 188). Tunnetyön raskaus on kuitenkin viime aikoina noussut keskustelun aiheeksi. Työolotutkimusten mukaan iso osa alalla työskentelevistä henkilöistä kokee sekä fyysistä että psyykkistä kuormittavuutta. (Husso 2016, 86.) Työhyvinvointi perustuu siihen, että ihmiset pystyvät ilmaisemaan rakentavalla tavalla omia tunteitaan työyhteisön keskuudessa. Jotta työntekijä voisi auttaa asiakasta, hänen itse tulee voida hyvin.
Pro gradu -tutkielmani aiheena oli Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. Tutkielmassani tarkastelin aikuis- ja perhetyössä työskentelevien sosiaalityöntekijöiden kokemia ja kohtaamia tunteita asiakastyössä. Aineistoni perustui sosiaalityöntekijöiden kirjoittamiin tunnepäiväkirjoihin, joissa he kuvaavat työnsä arkea ja niitä tunteita, joita siellä kokevat ja kohtaavat. Tulevana sosiaalityön ammattilaisena olen kiinnostunut siitä, millaisia tunteita työssä kohdataan ja mitkä ovat ne keinot, joiden avulla tunteita on mahdollista käsitellä. Työuupumuksesta on viime aikoina puhuttu enenevässä määrin myös julkisuudessa; mitkä seikat sitä aiheuttavat ja millä tavalla työuupumusta voisi ennaltaehkäistä?
Sosiaalityöntekijöiden kirjoitusten mukaan työssä koettiin tunteita laidasta laitaan. Näkemykseni mukaan sosiaalityöntekijöiden kuvaamat työtunteet voi jakaa kahteen eri ryhmään: kuormittaviin ja voimia antaviin tunteisiin. Tunnepäiväkirjojen mukaan työn arjessa kuormitti erityisesti kiire, joka aiheutti stressiä ja riittämättömyyden tunteita sosiaalityöntekijöille. Kiirettä työpaikoilla aiheuttivat muun muassa organisatoriset tekijät ja liian vähäinen henkilöstömitoitus työyksiköissä, joka lisäsi sosiaalityöntekijöiden työtaakkaa.
Voimia työntekijöille antoivat erityisesti onnistuneet asiakaskohtaamiset. Kokemukset siitä, että pystyi auttamaan asiakasta hänen vaikeassa elämäntilanteessaan, antoivat positiivisia tunnekokemuksia sosiaalityöntekijöille ja kasvattivat heidän ammatillista itsetuntoaan. Sosiaalityötä ei siis voi ajatella pelkästään negatiivisessa mielessä, vaan työ antaa tekijöilleen myös kokemuksia, joista pystyi iloitsemaan ja kokemaan onnistumisen tunteita. Nämä auttoivat työssäjaksamisessa.
Vertaistuki ja omien tunteiden jakaminen työtovereiden kesken auttoivat tunteiden käsittelyssä, esimerkiksi kahvitaukokeskustelut olivat tärkeitä tilanteita henkilökohtaisen tunnetaakan jakamisessa. Tunteiden jakaminen auttoi sosiaalityöntekijöiden kokemuksen mukaan siinä, että henkilökohtainen tunnetaakka väheni tunteista puhuttaessa. Tunnepäiväkirjoja kirjoittaneet sosiaalityöntekijät olivat sitä mieltä, että työyhteisössä vallitseva hyvä keskinäinen ilmapiiri vaikutti ratkaisevasti työssä jaksamiseen. Yhteisöllinen huumori toimi monissa tilanteissa keinona keventää raskasta tunnelmaa sekä yksilöllistä ja yhteisöllistä tunnetaakkaa.
Tunnetyössä työntekijöillä tulee olla mahdollisuus antaa omille tunteilleen palautumisaikaa niin sanottujen tunnetaukojen muodossa. Tunteiden kuunteleminen vaatii taukoja; työntekijöillä tulee olla mahdollisuus sulatella tapahtuneita asioita sekä virittäytyä seuraavaa vuorovaikutustilannetta ja sen tunnevaatimuksia varten. (Molander 2003, 176.) Tutkimusaineistossani tulikin esille, että tunteet koettiin tarpeelliseksi käydä läpi välittömästi niiden kokemisen jälkeen. Työnohjauksessa koettiin ongelmalliseksi se seikka, että sitä järjestettiin vain noin kuukauden välein. Tällöin alkuperäiset tunnekokemukset olivat jo saattaneet muuttaa muotoaan tai mahdollisesti kokonaan unohtuneet.
Tunteet ovat kuitenkin ennen kaikkea subjektiivisia, tämän takia olisi tärkeää, että työntekijöillä olisi työpaikallaan mahdollisuus käsitellä omia tunteitaan yksilöllisillä tavoilla. Työpaikan ilmapiirin tulisi olla rakentunut niin, että se hyväksyisi erilaiset tunteet ja niiden antaisi ilmaisulle sekä käsittelylle siellä tilaa. Myös esimiehillä on merkityksellinen osuus siihen, millaiseksi työpaikan tunneilmapiiri muodostuu.
Tutkimusten mukaan työssä koettu stressi ja kiire ovat merkittävimmät riskitekijät työuupumuksen syntymiselle (esim. Juuti & Salmi 2014, 55). Ajattelen, että sosiaalityöntekijöiden kokemiin työtunteisiin tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota niin organisatorisella kuin esimiestasollakin. Vaikka nykyään työhyvinvointitrendinä on vaikuttanut olevan se, että vastuu omasta hyvinvoinnista sysätään työntekijän henkilökohtaiseksi vastuuksi. Uupumuksen kaltaiset ongelmat tulkitaan alalla usein henkilökohtaisiksi vastoinkäymisiksi. Itsensä hoitamatta jättämisen ajatellaan olevan oma vika. Tällainen ajattelutapa ei huomio sitä, kuinka työelämän käytänteet todellisuudessa ovat rakentuneet ja mitkä ovat yksilön vaikutusmahdollisuudet sen suhteen. Työelämä on rakentunut tiettyjen yhteiskunnallisten ja institutionaalisten rakenteiden perustalle, joita yksilön voi olla mahdotonta muuttaa. (Husso 2016, 86.) Asiat eivät kuitenkaan muutu, elleivät työelämän käytännöt muutu. Työtunteiden huomioiminen vaatii toimenpiteitä myös organisaariselta taholta. Työn arki tulisi olla suunniteltu niin, että työntekijät voivat ilmaista ja käsitellä omia tunteitaan. Tärkeää olisi, että sosiaalityöntekijät saisivat oman äänensä kuuluville asiassa ja heidän tuntemuksensa tulisivat kuulluiksi.
Suviriina Laitinen
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. (2017).
Lähteet
Hochschild, Arlie 1983: The Managed Heart. The Commercialition of Human Feeling. University of California Press, Berkeley.
Husso, Marita 2016: Sukupuoli ruumiillisena tapaisuutena ja elettynä suhteena. Teoksessa Husso, Marita & Heiskala, Risto (toim.) Sukupuolikysymys. Gaudeamus Oy, Helsinki, 33-53.
Juuti, Pauli & Salmi, Pontus 2014: Työ ja tunteet. Uupumuksesta iloon. PS-kustannus, Jyväskylä.
Laitinen, Suviriina 2017: Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. Pro gradu -tutkielma, Lapin yliopisto.
Molander, Gustaf 2003: Työtunteet – esimerkkinä vanhustyö. Työterveyslaitos, Helsinki.
(25)
Elämän suuntaviivoja: Diskurssianalyyttinen tulkinta vammaisuuden ja toimijuuden rakentumisesta elämäkertakeruuaineistossa
Vammaisuus on ilmiönä moniulotteinen. Vammaisuutta voidaan selittää useilla erilaisilla selitysmalleilla, sillä mikään näistä ei yksinään pysty tyhjentävästi kuvaamaan vammaisuutta.
Pro gradu -tutkimuksessamme olemme tarkastelleet vammaisten henkilöiden elämänkerta-aineiston kirjoituksista erilaisia diskursiivisia vammaiskäsityksiä ja toimijuuden rakentamisen tapoja. Tutkimusaineistomme on elämäkertakeruuaineisto ja se on valittu Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston kokoelmista. Aineisto käsittää eri-ikäisten ja eri tavoin vammaisten henkilöiden kirjoituksia elämänhistoriastaan ja elämäntapahtumistaan.
Vammaisuutta tarkastelevasta tutkimuksesta voidaan erottaa kahdenlaista tutkimussuuntausta: vammaisuuden tutkimus ja vammaistutkimus. Tutkimusaiheemme paikantuu yhteiskuntatieteelliseen vammaistutkimukseen (engl. disability studies). Sosiaalityön tutkimukseen aiheemme liittyy siten, että vammaiset henkilöt ovat yksi sosiaalityön asiakasryhmä ja tutkimuksemme tavoitteena on tuottaa tietoa vammaisuudesta ilmiönä.
Tutkimuksessa tarkastelemme vammaisuutta sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksestä, koska käsityksemme mukaan vammaisuus liittyy vahvasti ympäröivään sosiaaliseen ja rakenteelliseen maailmaan. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan vammaisuus on kulttuurisidonnainen ilmiö ja se liittyy aina myös vallitseviin uskomuksiin ja arvoihin. Vammaisuus on kulttuurisesti luotu ilmiö ja sen merkitys ja sisältö ovat riippuvaisia siitä, mitä uskomuksia vammaisuuteen vallitsevassa kulttuuriympäristössä liitetään. (1)
Vammaisuuden tutkimussuuntauksiin kuuluu vammaisuuden subjektiivisten ja kokemuksellisten ulottuvuuksien tutkiminen, joka soveltaa vammaisuuden sosiaalista tulkintaa. Kokemusten tutkiminen tuo huomattavasti lisää tietoa vammaisten olosuhteista ja asemasta ja tämä tutkimussuunta on olennainen. (2) Kokemuksellinen vammaistutkimus on merkittävä, koska sillä on selkeä eettinen perusta ja se sitoutuu vammaisten ihmisten aseman parantamiseen. Samalla sillä kuvataan vammaisten ihmisten pyrkimystä vapautua muiden määräysvallasta ja se on vastapaino ammatillisille avuttomuutta korostaville vammaisuuskäsityksille. Kokemuksellisen vammaisnäkökulman periaatteet ja esitetyt toimivat ratkaisut ovat myös suoraan hyödynnettävissä käytännön toiminnassa. (3)
Monimerkityksellinen vammaisuus
Vammaisuutta voidaan avata yhtäaikaisesti useilla erilaisilla selitysmalleilla. Mikään selitysmalli ei yksin riitä tyhjentävästi kuvaamaan todellisuutta. Käytännössä vammaisuutta voidaan tarkastella eri tavoilla samanaikaisesti. (4) Ymmärrämme tutkimuksessamme vammaisuuden selitysmallit jatkumona ja saman ilmiön eri puolien kuvauksina.
Yksilökeskeinen vammaiskäsitys
Yksilökeskeisen vammaiskäsityksen ytimessä on mielleyhtymä siitä, että yksilön psyykkisen tai fyysisen erilaisuuden vuoksi tämä ei pysty täyttämään yhteisön asettamia vaatimuksia. Yksilökeskeistä näkökulmaa tarkasteltaessa normaaliuden käsite asettuu keskeiseen asemaan. Vammaisuus on merkinnyt poikkeavuutta normeista ja kyvyttömyyttä suoriutua rooliodotuksista. Vammaisuuden olemusta on kuvattu termeillä erilainen, poikkeava, toiseus ja stigma. Vammaisuus on käsitetty perustavanlaatuisesti erilaisuudeksi ihannekansalaisesta ja se on ilmentänyt konkreettisesti ihmisen olemassaolon toista puolta; ihmisen haavoittuvuutta. (5) Vammaisuuden yksilökeskeinen malli sisältää psykologisen ja lääketieteellisen näkökulman vammaisuuteen, joka tarkoittaa psykologista vajeen tai toiminnallisen rajoittumisen olemassaoloa (6).
Vammaisuus sosiaalinen ja yhteiskunnallisena käsityksenä
Ymmärrys vammaisuuden monitahoisesta prosessista on asteittain ja merkittävästi muuttunut yksilöllisestä lääketieteellisestä ongelmasta laajemmaksi sosio-poliittiseksi näkökulmaksi, jossa viitataan koko yhteiskuntaan (7). Vammaisuuden yhteiskunnallisessa mallissa vammaisuus ja siihen liitetyt ongelmat ymmärretään siten, että ne eivät johdu yksilön rajoituksista, vaan yhteiskunnan kyvyttömyydestä tarjota sopivia ja riittäviä palveluita ja ottaa täysimääräisesti huomioon vammaisten ihmisten tarpeet yhteiskunnassa.
Vammaisuutta ovat kaikki ne asiat, jotka muodostavat esteitä vammaisille ihmisille ja heidän osallistumiselleen ja toimimiselleen yhteiskunnassa. Yhteiskunnassa ilmenevät epäonnistumisten seuraukset eivät kosketa vain joitakin yksilöitä, vaan ne syrjivät systemaattisesti vammaisia ihmisiä ryhmänä. (6)
Vammaisuus poliittisena ja ihmisoikeudellisena käsityksenä
Vammaisuuden sosiaalisen tarkastelun myötä kehittyi poliittinen näkökulma vammaisuuteen. Vammaisuuden poliittisessa mallissa korostetaan ihmisoikeuksien näkökulmaa vammaisuuden selittämisessä. Vammaisuus ymmärretään siis olevan seurausta ihmisoikeuksien rikkomisesta. Vammaisuuden poliittinen malli on saanut yhä enemmän tilaa yhteiskunnallisessa ajattelussa. (4) Ihmisoikeusnäkökulma ja käsitys ihmisoikeuksien rikkomisesta vammaisten ihmisten kohdalla haastaa koko ilmiön perustalla lepäävän epätasa-arvon. (8)
Toimijuus käsitteenä
Tärkeä analyyttinen käsite tutkimuksessamme on toimijuuden käsite. Toiminta ja toimijuus ovat filosofian, yhteiskunta- ja ihmistieteiden peruskysymyksiä (9). Toimijuuden ymmärrämme humanistiseen ihmiskäsitykseen pohjautuen, jonka mukaan yksilöt ovat kykeneviä tekemään omia valintojaan ja toteuttamaan päämääriään vapaasti valitsemallaan tavalla. Ihmiset ovat rationaalisia toimijoita ja ovat itseohjautuvia, tavoitteellisia ja luottavat omiin mahdollisuuksiinsa. Toimijuuden kontekstissa vammaiset henkilöt ovat oman elämänsä subjekteja eli aktiivisia toimijoita, eikä toiminnan kohteita, objekteja.
Elämäkertakirjoituksista rakennetut tulkinnat vammaiskäsityksistä ja toimijuuden rakentumisesta
Elämäkertakeruuaineistosta käy esille se, että vamma tai sairaus vaikuttaa kirjoittajien elämään eri tavoin eri elämänkaaren tilanteissa. Yhteistä kertomuksissa näyttäytyi useimmiten olevan se, että kirjoittajat kuvaavat ensimmäiseksi vammaisuuden paikantumista fyysisesti ja sitä kautta diagnoosin vahvistumista ja laajemmin muun elämän kuvaamista vammaisuuden ja sen vaikutusten näkökulmasta.
Kirjoituksia analysoidessamme erotimme kaksi päädiskurssia: kehollisuusdiskurssin ja ristiriitaisuusdiskurssin. Aineiston analyysissa olemme tulkinneet sitä, miten kirjoittajat rakentavat vammaisuutta ja millaisiin asemiin vammaiset ihmiset tulkitsevat tulevansa sijoitetuiksi elämässään, kun he kertovat elämästään ja kokemuksistaan vammaisuuden vaikutuksesta elämässään.
Kehollisuusdiskurssista ilmenee, kuinka vammaiset henkilöt selittävät vammaisuutta lääketieteellisen diagnoosin avulla, jolloin vammasta kertominen avaa laajemmin myös sosiaalisen todellisuuden rakentumista, koska diagnoosit ja fyysis-elimellisen toimintakyvyn kuvaus käsittää huomattavan määrän tietoa. Tulkitsimme kehollisuusdiskurssissa usein esille tulleen yksilökeskeisen ja sosiaalisen vammaiskäsityksen johtuvan osittain siitä, että vammaisuudesta kertominen on monesti arkikielistä, ja se sisältää paljon ihmisten arkielämään liittyviä elementtejä.
Kehollisuudiskurssissa ilmenevä yksilökeskeinen lääketieteellinen selitysmalli johtuu tulkintamme mukaan osittain siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa lääketieteellistä tietoa arvotetaan ja sillä on vahva asema tiedon hierarkiassa globaalisti. Lisäksi tulkitsimme aineiston kirjoituksista, että kehollisuusdiskurssiin paikantuva yksilökeskeinen, lääketieteellinen tieto viittaa yksilöllä olevaan pysyvään ruumiin tilaan.
Kehollisuusdiskurssissa diagnostinen yksilökeskeinen näkökulma vammaisuuteen näyttäytyi merkittävänä. Vamma on kirjoittajien teksteissä nähtävissä ruumiiseen paikantuvana realiteettina ja se myös merkityksellistyy jokaiselle henkilölle omalla tavallaan. Kehollisuusdiskurssissa on viitteitä myös sosiaalisesta ja ihmisoikeudellisesta vammaisuuden mallista. Vammaisuutta voidaan aineistossa tulkita yksilökeskeisen, sosiaalisen ja poliittis-ihmisoikeudellisten vammaiskäsitysten kautta.
Elämäkertakeruuaineistosta tulkitsemastamme ristiriitaisuusdiskurssista on löydettävissä kahdenlaista näkökulmaa. Ensimmäisen näkökulman mukaan vammaisuudesta kirjoitettaessa ristiriita nousi siitä syystä, että henkilöt eivät itse kokeneet vammaisuuttaan ja vammaisuuden vaikutuksia samalla tavoin kuin miten ympäristö sen määritteli.
Keskeiset johtopäätökset
Keskeinen havaintomme oli se, että osa kirjoittajista vamman siivittämistä elämänkokemuksistaan huolimatta kokivat itsensä ensisijaisesti ihmisinä, eikä vammaisina tai muidenkaan erityismääritelmien mukaisina. Toisaalta aineistossa on nähtävissä, kuinka ristiriitaa herätti se, että vammaisen henkilön ja ympäristön tulkinta vamman vakavuudesta ja olemassaolosta eivät kohdanneet. Henkilö koki itsensä vammaiseksi, mutta esimerkiksi tukitoimista päättävät asiantuntijatahot eivät tukeneet henkilön näkemystä, jonka seurauksena ihmisille saattoi aiheutua kohtuuttomia tilanteita.
Tutkimusaineiston perusteella olemme todenneet, että vammaisuus rakentuu 1. yksilön vammasta 2. lääketieteellisestä diagnoosista 3. sosiaalis-institutionaalisista rakenteista sekä 4. poliittisesta ja ihmisoikeudellisesta sääntelystä. Aineistossa vammaisen henkilön tilanne näyttäytyi vahvana ja kannattelevana tilanteissa, joissa yksilön oma kokemus, lääketieteellisen näkökulman antama selitys ja ympäristön tekemä tulkinta yksilön tilanteesta kohtaavat.
Toimijuuden tutkimisen näkökulmasta olimme kiinnostuneita siitä, miten toimijuutta tuotettiin elämäkerran eri vaiheissa. Tutkimuksessamme tuli esille se, että toimijuudesta kertomiseen vaikuttivat elämäntarinoissa ajankohta ja elämäntilanne. Elämäkertakirjoituksissa toimijuus paikantui yksilön voimavaroihin. Toimijuus oli tekijänsä näköistä, tavoitteellista ja elämänvalintoja ohjaavaa. Elämäkertakirjoituksissa kirjoittajat kertoivat tavoitteistaan ja pyrkimyksistään elämässään ja pitivät merkityksellisinä heidän omia sisäsyntyisiä ominaisuuksiaan. Yksilötason toimijuuden diskursseista tuli esille myös se, että ne voivat olla hetkellisiä ja hauraita, eivätkä ne aina edellytä toimijalta välttämättä vahvuutta ja ponnekkuutta. Aineistosta tuli esille näkökulmia, jotka kuvastivat kirjoittajien eritasoista toimijuuden vaihtelua – vahvasta hauraaseen.
Vammaisten henkilöiden toimijuus näyttäytyi myös sosiaalisissa suhteissa rakentuvana, jolloin toimijuutta vahvistivat hyvät ihmissuhteet, oman paikan löytyminen koulutuksessa ja työelämässä. kirjoittajat kuvasivat tärkeäksi mahdollisuuden liittyä osaksi omaa viiteryhmäänsä ilman, että erontekoa heidän ja muiden ikätovereiden välillä tehtiin yksilöllä olevan vamman perusteella. Tulkitsimme, että toimijuuden rakentumisen kannalta kirjoittajille oli tärkeää, että heidät otettiin vastaan tasavertaisina ja samanlaiset mahdollisuudet omaavina nuorina. Elämäkertakirjoituksissa kirjoittajien kuvauksissa opiskelun ja työn aihepiireistä toimijuuden toteutuminen liittyy yksilön mahdollisuuteen liittyä osaksi yhteiskuntaa ja tavoitella merkitykselliseksi kokemaansa elämänuraa.
Hanna-Riitta Kahelin
Miia Klemola
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu –tutkielmaan: ”Elämän suuntaviivoja. Diskurssianalyyttinen tulkinta vammaisuuden ja toimijuuden rakentumisesta elämäkertakeruuaineistossa”, 2017.
Lähteet
-
- Vehmas Simo 2005: Vammaisuus. Johdatus historiaan, teoriaan ja etiikkaan. Tammer- Paino. Tampere.
- Haarni Ilka 2006: Keskeneräistä yhdenvertaisuutta. Vammaisten henkilöiden hyvinvointi ja elinolot Suomessa tutkimustiedon valossa. Stakes raportteja 6/ 2006. Valopaino Oy. Helsinki.
- Lampinen Reija 2007: Omat polut! Vammaisesta lapsesta täysvaltaiseksi aikuiseksi. Edita Prima Oy. Helsinki.
- Kivistö Mari 2014: Kolme ja yksi kuvaa osallisuuteen. Monimenetelmällinen tutkimus vaikeavammaisten ihmisten osallisuudesta toimintana, kokemuksena ja kielenkäyttönä. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi.
- Harjula Minna 1996: Vaillinaisuudella vaivatut. Vammaisuuden tulkinnat suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800-luvun lopulta 1930-luvun lopulle. Hakapaino Oy. Helsinki.
- Oliver Michael 1996: Understanding disability. From theory to practise. Palgrave. New York.
- Barnes Colin, Mercer Geof & Shakespeare Tom 1999: Exploring disability: a sociological introduction. Polity Press. Cambridge.
- Katsui Hisayo 2006: Vammaisten ihmisoikeuksista etelässä. Teoksessa Teittinen Antti (toim.) Vammaisuuden tutkimus. Yliopistopaino. Helsinki, 86 – 119.
- Hokkanen Liisa 2014: Autetuksi tuleminen. Valtaistavan sosiaalisen asianajon edellyttämät toimijuudet. Acta Universitatis Lapponiensis 278. Lapin yliopistopaino. Rovaniemi.
(24)
Monikulttuurista väkivaltatyötä tekemässä – Intersektionaalisten tekijöiden huomioiminen maahanmuuttajanaisten parissa tehtävässä turvakotityössä
Maahanmuuttajanaisten lähisuhdeväkivallan kokemuksista selviytymistä ja irtaantumista vaikeuttavat maahanmuuttobyrokratia ja suomalaisen yhteiskunnan rakenteissa piilevät eriarvosuutta luovat tekijät.
Pro-gradu -tutkimuksessani tarkastelin lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa tehtävää väkivaltatyötä turvakodeissa. Aineisto on kerätty haastattelemalla seitsemää työntekijää neljästä eri turvakodista.
Tutkimustehtävänä oli tarkastella sitä, millaisena lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa tehtävä väkivaltatyö näyttäytyy turvakodeissa ja onko lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten kohdalla nähtävissä intersektionaalisia tekijöitä, jotka vaikuttavat väkivaltakokemuksista selviämiseen tai väkivaltaisesta suhteesta irtaantumiseen?
Intersektionaalisten tekijöiden löytymisen kannalta tavoitteena oli myös tarkastella sitä, miten nämä tekijät on huomioitava turvakodeissa tehtävässä väkivaltatyössä? Intersektionaalisuudella tarkoitetaan useiden syrjintää aiheuttavien tekijöiden kuten sukupuolen, luokan, etnisyyden, seksuaalisuuden, rodun, iän ja terveyden kaltaisten, identiteettejä ja erontekoja tuottavien kategorioiden olemassaoloa sekä niiden välisten ja toisiinsa monimutkaisissa suhteissa olevien kytkösten kriittistä tarkastelua (Karkulehto ym. 2012, 1).
Kulttuuristen tapojen ja erityistarpeiden kunnioittaminen työskentelyn lähtökohtana
Tutkimuksesta kävi ilmi, että turvakotien työntekijät huomioivat ja kunnioittavat maahanmuuttajataustaisten naisten erityistarpeita- ja tapoja turvakotien arjessa. Tällaisia olivat muun muassa ruokailutapojen -ja tottumusten sekä uskonnon harjoittamisen mahdollistaminen.
Lisäksi työntekijät toivat esiin maahanmuuttajanaisten oman kielen tärkeyden, joka tulee huomioida siinä, että naisille mahdollistetaan vaikeista ja herkistä asioista puhuminen heidän omalla kielellään. Oman kielen käyttöön kiinnitettiin huomioita myös tulkkien käytössä ja valinnassa, sillä väkivallan vaikean aiheen vuoksi maahanmuuttajanaisten voi olla vaikeaa puhua tilanteestaan esimerkiksi miestulkin välityksellä.
Kieleen kiinnitettiin huomioita myös käsitteistön ja työskentelytapojen osalta, sillä länsimaiset toimintatavat eivät välttämättä istu sellaisenaan erilaisesta yhteiskunnasta tulevan auttamiseen. Tällöin joudutaan huomioimaan maahanmuuttajanaisten taustat ja kokemukset viranomaistahoista, sillä maahanmuuttajanaisilla ei ole välttämättä aiempia kokemuksia auttamistyöstä tai länsimaiseen itsereflektioon ja autonomiaan tähtäävästä dialogisesta työskentelystä.
Kielen ja käsitteistön suhteen kiinnitettiin huomioita myös siinä, että useissa maissa suomalaisille väkivaltatyössä käytetyille käsitteille ei ole välttämättä olemassa käännöksiä maahanmuuttajanaisten omalla kielellä tai että eri kielissä käytetyt emotionaaliset merkitykset voivat olla erilaisia eri ihmisille.
Tärkeäksi nähtiin myös mahdollisten maahanmuuttajakollegoiden ja vapaaehtoisten työntekijöiden kulttuurinen osaaminen, jonka koettiin edistävän maahanmuuttajanaisten asennetta avun vastaanottamisessa sekä tuovan kulttuuritietämystä myös suomalaistaustaisten työntekijöiden keskuuteen. Maahanmuuttajataustaisten vapaaehtoisten panos nähtiin arvokkaana lisänä paitsi turvakotien arjen työssä myös mahdollisena tukihenkilönä jatkumisena turvakotijakson jälkeen. Tätä tulisi mielestäni korostaa enemmän monikulttuurisessa väkivaltatyössä, jossa maahanmuuttaja-vapaaehtoiset tulisi nähdä voimavarana paitsi turvakotien arjen työssä, myös kielen ja kulttuurin tuntemusta tuovana lisänä.
Lisäksi maahanmuuttaja-vapaaehtoiset voivat edistää maahamuuttajanaisten kotoutumista sekä tukea naisten väkivaltaisesta suhteesta irtautumista myös turvakotijakson jälkeen, erityisesti silloin, jos väkivaltaa kohdanneilla maahanmuuttajanaisilla on muutoin puutteelliset sosiaaliset verkostot.
Neuvonta- ja palveluohjaus osana kokonaisvaltaista väkivaltatyötä
Aineistosta nousi esiin myös neuvonta- ja palveluohjauksen välttämättömyys, joka jakoi kuitenkin työntekijöiden näkemyksiä siitä, miten sen nähtiin asemoituvan väkivaltatyöhön. Osa haastateltavista koki, että vaikeassa elämäntilanteessa olevan asiakkaan juoksuttaminen luukulta luukulle on tarpeetonta, koska asiakkaan kokonaistilanteiden hoito voidaan ottaa haltuun myös turvakodeissa. Tiedon lisääminen yhteiskunnan eri palveluista ja naisten oikeuksista nähtiin vahvistavan naisten autonomisuutta ja edistävän näin myös voimaantumista.
Toiset työntekijät taas kokivat, että heille jää liian paljon hoidettavaksi sellaisia käytännön tehtäviä, jonka nähtiin kuuluvan pääsääntöisesti muille tahoille. Tällaisiksi tekijöiksi työntekijät nostivat muun muassa asunnon hankintaan liittyvät toimet, koska maahanmuuttajanaiset tarvitsevat kielivaikeuksien vuoksi niissä usein intensiivisempää apua kuin valtaväestöön kuuluvat. Käytännön asioiden hoitamisten nähtiin täten vievän aikaa varsinaiselta väkivaltatyöltä.
Väkivallan monisyisen luonteen vuoksi on kuitenkin tärkeää, että naisten irtautumisen syyt eivät jäisi kiinni siitä, etteivät he tiedä mistä ja miten apua voidaan hakea tai eivät saa apua käytännön asioiden hoitamiseen liittyvissä asioissa. Tämä nähtiin myös välttämättömänä, kuten yksi informantti totesikin: “eihän sitä voi edes erotakaan, jos ei saa asuntoo tai turvakotijakso venyy sen takia et kukaan ei niinku auta”. Neuvonta- ja palveluohjaukseksi luettiin muiden käytännön tehtävien lisäksi myös maahanmuuttobyrokratiaan liittyvien asioiden selvittäminen, sillä niistä johtuvat tiedonpuutteet näyttäytyivät työntekijöiden puheissa usein yhtenä syynä siihen, miksi naiset eivät uskaltaneet puhua väkivallasta tai tehdä omaa elämää koskevia päätöksiä.
Aineistosta ei käynyt ilmi, auttavatko työntekijät toisinaan maahanmuuttajanaisia myös oleskelulupiin liittyvissä asioissa, mutta Ewaldsin ym. (2013, 23) mukaan sen nähdään kuuluvan oleellisesti väkivaltatyöhön, erityisesti silloin, jos naisten oleskelulupa on väkivallan tekijästä riippuvaista.
Intersektionaalisten tekijöiden olemassaolo ja niiden vaikutusten huomioiminen väkivaltatyössä
Tutkimuksen keskiöön nousivat tekijät, jossa väkivaltaisesta ilmapiiristä irtaantumista ja avun saantia nähtiin haastavan ylirajaisuuden kysymykset, maahanmuuttopolitiikan aiheuttamat epävarmuudet sekä omia oikeuksia koskevat tiedon puutteet. Näiden intersektionaaliksi nimeämieni tekijöiden nähtiin vaikuttavan oleellisesti siihen, miten maahanmuuttajanaisten koettiin kykenevän työstämään väkivallan kokemuksia tai tekevän omaa elämää koskevia ratkaisuja.
Erityisesti näiden nähtiin korostuvan silloin, jos maahantuloprosessit olivat kesken tai muutoin epävarmaa. Maahanmuuttajanaisten nähtiin toisinaan pelkäävän sitä, että väkivallan paljastuminen voi vaarantaa suoraan heidän oman tai lasten maahan jäämisen mahdollisuuksia. Ylirajaisuus ja epävarmuudet nähtiin liittyvän myös siihen, että maahanmuuttajanaiset joutuvat huomioimaan päätöstensä seurauksia myös suvun tai yhteisön näkökulma huomioiden.
Haastateltavat toivat esille, että suku ei välttämättä hyväksy naisen päätöstä erota väkivaltaisesta liitosta, joka voi liittyä kulttuurisiin käsityksiin mieheydestä ja naiseudesta tai se voidaan nähdä suvun kunniaa loukkaavana häpeällisenä tekona.
Tutkimuksesta kävi myös ilmi, että maahanmuuttajanaiset kokevat syrjintää ja epätasa-arvoisuutta myös palveluiden saannissa. Tämä näkyi erityisesti turvakotijakson jälkeisten palveluiden saannissa, sillä useissa sekä julkisissa että kolmannen sektorin palveluissa ei ollut aina mahdollisuutta tulkkien käyttöön. Erityisesti maahanmuuttajien keskuudessa viranomaisverkostolla voi olla vahvempi rooli sekä auttajina, mutta myös puuttuvien sosiaalisten verkostojen paikkaajana.
Turvakotijakojen verrattain lyhytkestoisuus ei useinkaan riitä kaikille väkivaltaa kohdanneille, vaan toisinaan väkivallasta tai väkivaltaisesta suhteesta irtaantuminen vaatii pitkäkestoista apua ja tukea. Tämän avun jääminen puutteelliseksi nähtiin vaarantavan huomattavasti naisten selviytymistä. Aineistosta kävi ilmi, että perheelliset huomioidaan yksin tulevia aikuisia paremmin palveluiden saannissa, koska perheiden asioiden hoitaminen siirtyy lasten kautta usein sosiaalitoimen vastuulle.
Väkivallasta puhuminen tai avun hakeminen on ylipäätään vaikeaa monille väkivaltaa kohdanneille, mutta maahanmuuttajanaisten kohdalla näiden nähdään moninkertaistuvan kielitaidottomuuden, palvelujärjestelmän ja lainsäädännön tuntemattomuuden vuoksi. (Kyllönen-Saarnio & Nurmi 2005, 46). Nämä tekijät näyttäytyivät myös omassa tutkimuksessani avunsaantia rajoittavina tekijöinä, mutta väkivallan kokemusten ja avun saamisen valossa tulee huomioida, että vaikka irtaantumista rajoittavat tai estävät syyt ovat pitkälti universaaleja, voi maahanmuuttajanaisten kohdalla siihen vaikuttaa myös kulttuuriset syyt tai yhteiskunnan rakenteissa olevat tekijät, jotka luovat naisille epävarmuutta vaikeuttaen näin sekä avun hakemista, että väkivallasta selviytymistä.
Taru Vitikka
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Monikulttuurista väkivaltatyötä tekemässä – Intersektionaalisten tekijöiden huomioiminen maahanmuuttajanaisten parissa tehtävässä turvakotityössä”. 2017.
Lähteet
Ewalds, Helena & Arponen, Aino & Manns-Haatanen, Heidi & Ruuskanen, Kristiina & Laaksonen, Sari & Huopalainen, Kristina & Virtanen, Miialiila & Tuormaa, Tuija 2013: Turvakotipalvelujen kansalliset laatusuositukset. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos. Helsinki.
Karkulehto, Sanna & Saresman, Tuija & Harjunen, Hannele & Kantola, Johanna 2012: Intersektionaalisuus metodologiana ja performatiivisen intersektionaalisuuden haaste. Naistutkimus 25 (2012). 17–28.
Kyllönen-Saarnio, Eija & Nurmi, Reet 2005: Maahanmuuttajanaiset ja väkivalta. Opas sosiaali- ja terveysalan auttamistyöhön. Sosiaali- ja terveysministeriön oppaita 2005 (15). Helsinki.
(23)
Diverse experiences, knowledge and skills is evident in gerontology social work.
Working with ageing clients presents various experiences, different types of knowledge and skills. This research found out that first, gerontology social workers experiences in their work involved four main encounters which are, professional base, client, multidisciplinary team, and the society. Secondly gerontology social workers’ apply a combination of factual, theoretical, and practice knowledge in their work and thirdly gerontology social workers utilise interaction, writing, interviewing and organization skills in their work.
Components of interactions
Professional base
A lot of approaches I use daily like case management is what I was trained in social work, In terms of profession gerontology social work is related to working with ageing and older people’s well-being. One utilizes common methods such as empowerment approach, use of case management, as well as the use of reminiscence method to supporting the elderly clients and their families.
Gerontology social work professional encounters are based on social work profession principles and gerontology social work. Gerontology social workers described their work as mandated by the social profession and gerontology social work, they pointed out that their methods such as case management, knowledge base and theoretical backgrounds is founded on social work. They construct meaning and act within the scope of these two professions.
The Client
Gerontology social workers experiencse are centred in the care of their client who are 65+ years. Interactions with the clients forms basic context of their work, in this encounters social workers apply various approaches to aid their client needs.
Multidisciplinary team
Gerontology social workers engage in cooperative interactions with other professional working with elderly clients such as nurses, doctors, ward managers, institutional care centres managers, home care services managers, mental health care professionals, adult social workers and other public services. The different perspective of all various workers enhances an holistic care of the patience as well as allowing an opportunity to learn from each other.
The society
Gerontology social workers experience interaction with the society/community. They view their work as involving the community which forms the context of their work. The ageing individuals live in the community which has rules, culture, norms and other different organisations including families. Society provides aspects of political unit that establishes policies and programmes for the ageing. The political organisations and leadership have effect on the ageing populations. One of the participants lamented that the government has been cutting resources for prevention services across all sectors of public services. There was agreement though, that the establishment of the new law supporting the functional capacity of the older population & social-health services for elderly 28.12.2012/980, was of significant boost to ensuring the risk clients were brought into awareness through public participation.
Combination of factual, theoretical and practice knowledge
There is no manual that I need to read every day how to handle clients’ situation, through doing work I develop knowledge. I can easily step back and think through other situations I have had, the various laws I have applied before, the approach I have taken before, the colleague advice on so and so case.
The knowledge about ageing, aged and the diseases associated with age was notes important for a social worker working with elderly clients. Other areas of knowledge that were mentioned includes the knowledge of social and healthcare organization, various services offered by other sectors, elderly policies, the criteria for right to services, social work core values and methods. Gerontology social workers gain knowledge in practice, during home visits, sharing ideas and through interrelating with other professionals and experts.
Interaction, writing, interviewing and organization skills
When working with the elderly one requires several techniques like interviewing, one has to make sure to ask open ended questions not just a yes or no answers. By so doing you allow the clients to tell their feelings. I think having empathy, dignity and worthy of a person demands that you allow them tell their feelings and ideas, without judging them
Gerontology social workers reported the significant of interviewing and communication skills such as reframing, paraphrasing, summarizing and listening. Gerontology social workers identified utilising advising, guiding and counselling skills to effectively meet requirements of their jobs. It was emphasised the need to promote clients own initiative and boost their self care. Good writing skills are essential in the field of social work, gerontology social workers mentioned their involvement in report writing and giving written opinions about their clients to other sectors which are involved in services production and delivery in this sector.
Faith Kilpeläinen
University of Lapland
Text based on master thesis research 2017. ”Gerontology social workers experiences in their work”.
(22)
Sosiaalityön subjektiasema sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamissa mielipidekirjoituksissa
Mielipidekirjoitukset tuottavat ja rakentavat omalta osaltaan sosiaalista todellisuutta vaikuttamalla tietoomme, uskomuksiimme, arvoihimme, sosiaalisiin suhteisiimme ja identiteetteihimme (1). Mielipidekirjoitukset välittävät meille tietynlaisia tulkintakehyksiä, jotka ohjaavat ymmärtämään ja havainnoimaan todellisuutta tietystä näkökulmasta käsin ja rakentavat toimijoille tietynlaisia subjektiasemia sekä vakuuttavat ja suostuttelevat meitä tavoittelemiensa päämäärien taakse (2).
Pro gradu -tutkielmassani halusin selvittää sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamissa lastensuojelua käsittelevissä mielipidekirjoituksissa ilmeneviä subjektiasemia ja subjektiasemien välisiä suhteita. Subjektiasema tarkoitti tutkimuksessani viitekehystä, jonka mukaan ihmisen identiteetti muotoutuu, valikoituu ja neuvotellaan tilannekohtaisesti kussakin vuorovaikutuksellisessa suhteessa ja/tai tilanteessa yhä uudelleen (3).
Tutkimukseni tulokset osoittivat toimijoiden subjektiasemien jakautuvan neljään toimija-asemaan: julkisen vallan, asiantuntijatiedon, sosiaalityön ja sosiaalityön asiakkaiden, lasten ja vanhempien, subjektiasemaan.
Sosiaalityö ja julkinen valta
Mielipidekirjoituksissa julkinen valta (lainsäädäntö, poliittiset päättäjät, kuntien/kaupunkien johtavat viranhaltijat) oli hyvin vahva, jopa omavaltainen, toimija rajoittaen ja mahdollistaen sekä sosiaalityön että asiakkaiden toimijuutta. Julkisen vallan subjektiasema heijastui kaikkien muiden toimijoiden subjektiasemaan: se pystyi päätöksillään ohjaamaan kokonaisvaltaisesti muita toimijoita.
Sosiaalityön subjektiasema asettui siis suhteessa julkisen vallan määräysvaltaan ja tätä kautta lastensuojelun toimintaympäristössä ja toimintakäytännöissä mahdollistuviin ja rajoittuviin tekijöihin. Sosiaalityön subjektiasema kuvastui pakkona toimia rakenteiden puristuksessa. Sen subjektiasema näyttäytyi sosiaalityön oman ammattietiikan ja markkinaorientoituneen logiikan välisenä toimijuutena: sosiaalityö paini moraalisessa ja eettisessä ristiriidassa asiakkaiden ja rakenteiden välissä.
Kuitenkin julkisen vallan ohjaus- ja määräysvaltaan myös luotettiin. Se pystyi takaamaan ja mahdollistamaan laadukkaan ja korkeatasoisen lastensuojelun sosiaalityön kehystämällä ja linjaamalla lastensuojelupalveluja ja sen toimintakäytäntöjä.
Sosiaalityö ja asiantuntijatieto
Asiantuntijatietoa (tiede/tieto, kuten erilaiset tutkimukset, projektit tai tilastot) hyödynnettiin laajasti mielipidekirjoituksissa toimijoiden subjektiaseman ja/tai toiminnan perusteena/perustana. Asiantuntijatieto toimi hyvinkin erilaisten päämäärien oikeutuksena, sitä hyödynnettiin omien tavoitteiden ja toimija-aseman vahvistamiseksi/osoittamiseksi.
Asiantuntijatietoon viitattiin niin argumentoitaessa lastensuojelun asiakkaiden tilanteista ja tarpeista, kuten osoittamaan lasten hyvinvoinnin uhkatekijöitä, kerrottaessa lastensuojelupalvelujen tilanteesta, kuten lastensuojelun asiakasmääristä, kuin vaadittaessa julkista valtaa käyttämään tietoa/tiedettä päätöksentekonsa tukena.
Sosiaalityö ja asiakkaat
Asiakkaiden subjektiasema oli varsin heikko. Asiakkaista, niin lapsista kuin aikuisista, tehtiin erilaisia luokituksia ja kategorioita, joiden pohjalta varsinaiset päämäärät asetettiin, pantiin täytäntöön ja voitiin saavuttaa. Mielipidekirjoituksissa asiakkaiden toimijuudelle annettiin vain vähän tilaa, he eivät olleet itsenäisiä tietäviä, taitavia ja tasavertaisia toimijoita sosiaalityön rinnalla. Asiakkaiden toimija-asema kytkeytyi sosiaalityöhön: kun asiakkaat saivat sosiaalityön tukea, apua ja ohjausta, heidän mahdollisuutensa toimia ja osaamisensa kasvoivat merkittävästi.
Mielipidekirjoituksissa sosiaalityön subjektiasema näyttäytyi pyrkimyksenä kontrolloida vanhempia ja puolustaa lasten etua. Tosin lasten etu asettui suhteessa sosiaalityön päämääriin, ei niinkään suhteessa lapsien omiin päämääriin tai tarpeisiin. Sosiaalityö toteutti vahvasti viranomaisstatukseen, kontrolliin ja tukeen, perustuvaa toimijuutta. Sosiaalityön subjektiasema näyttäytyi asemana, jolla oli tietoa asiakkaiden tarpeista ja elämismaailmasta sekä siitä, kuinka asiakkaita voitiin auttaa, tukea ja ohjata sosiaalityön keinoin.
Sosiaalityö
Sosiaalityön subjektiasema rakentui suhteessa muihin toimijoihin. Sen subjektiasema kytkeytyi julkisen vallan, tiedon/tieteen ja asiakkaiden subjektiasemiin. Sosiaalityö vaati rinnalleen asiantuntijoiden verkoston, joka koostui julkisesta vallasta ja asiantuntijatiedosta (tieteestä/tiedosta). Se ei pystynyt toimimaan itsenäisesti, yksin, ilman näiden tukea. Asiakkaat olivat puolestaan sosiaalityön toimenpiteiden kohteena.
Mielipidekirjoituksissa pyrittiin vahvistamaan sosiaalityön subjektiasemaa yhteiskunnallisena toimijana/viranomaisena. Suhteessa julkiseen valtaan pyrittiin osoittamaan, että lastensuojelutyötä tekevät sosiaalityöntekijät ovat ammattilaisia ja että sosiaalityö pystyisi toteuttamaan perustehtäväänsä laadukkaasti, tarkoituksenmukaisesti ja oikea-aikaisesti osaavien ja pätevien sosiaalityöntekijöiden toimesta, mikäli vain julkinen valta takaisi, mahdollistaisi ja järjestäisi tämän (oikeilla päätöksillä ja resursseilla). Tässä asiantuntijatietoa käytettiin osoittamassa sosiaalityön tilanteita ja tarpeita, kuten tietynlaisten päätösten tai käytäntöjen toteuttamisen välttämättömyyttä lastensuojelutyön sujuvoittamiseksi.
Suhteessa asiakkaisiin mielipidekirjoituksissa kerrottiin sosiaalipalveluiden työskentelyn perustuvan sosiaalialan ammattilaisten asiantuntemukselle. Mielipidekirjoituksissa tuotiin myös esiin, että sosiaalityön työskentelyn lähtökohtana on nimenomaan asiakas- ja lapsikeskeisyys. Asiakastyön laatu kuitenkin myös huolestutti, erityisesti lapsikeskeisyyden ja lasten edun unohtuminen/sivuuttaminen. Mielipidekirjoituksissa vaadittiinkin, että sosiaalipalvelujen tulisi kautta linjan pyrkiä edelleen vahvistamaan asiakas- ja lapsikeskeistä työotettaan ja että sosiaalityöntekijöiden asiantuntemusta, tietämistä ja taitamista, tulisi vahvistaa. Tässä asiantuntijatietoa käytettiin oikeutuksena sosiaalityön asiantuntemuksen vahvistamiseksi, esimerkiksi perus- ja täydennyskoulutusten toteuttamista ja tarvetta perusteltiin sillä, että niiden kautta pystyttiin tukemaan sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä erilaisista asiakas- ja lapsikeskeisistä työskentelymenetelmistä.
Lyhyenä yhteenvetona voidaan todeta, että mielipidekirjoituksissa sosiaalityö ja muut toimijat asemoitiin hyvinkin erilaisiin suhteisiin. Julkisen vallan suhde oli valtasuhde, johon kaikki muut toimijat alistuivat. Sosiaalityön subjektiasema asiakkaisiin nähden oli asiantuntijasuhde, jossa sosiaalityöntekijä oli tietävä ja asiakas tietämätön. Asiantuntijatieto toimi perusteena/perustana muiden toimijoiden päämäärille. Asiakkaan subjektiasema oli puolestaan heikko.
Jenni Kaisto
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Semioottinen analyysi sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamista lastensuojelua käsittelevistä mielipidekirjoituksista vuosina 2008–2015”, 2017.
Lähteet
1. Fairclough, Norman 2002: Miten media puhuu. Vastapaino. Tampere.
2. Törrönen, Jukka 1997: Intohimoinen teksti – pysäytetty kertomus suostuttelun makrorakenteena. Teoksessa: Sulkunen, Pekka & Törrönen, Jukka (toim.): Semioottisen sosiologian näkökulmia. Gaudeamus. Helsinki, 221–247.
3. Törrönen, Jukka 2000: Subjektiaseman käsite empiirisessä sosiaalitutkimuksessa. Sosiologia 37(3), 243–255.
(21)
Mureneva toimijuus ja särkyvä identiteetti nuoren peliriippuvaisen naisen elämänkertomuksessa
Nuorten naisten peliriippuvuus on yhä varsin vähän tutkittu ilmiö, ja he ovat myös asiakasryhmänä edelleen suhteellisen pieni. Hoidon ja kuntoutuksen näkökulmasta heidän ongelmansa on kuitenkin näyttäytynyt jopa kaikkein vaikeimpana.
Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin 25-vuotiaan peliriippuvaisen Maijan toimijuudessa ja identiteetissä tapahtuneita muutoksia sekä peliriippuvuuden kehitysprosessia hänen oman elämänkertomuksensa pohjalta. Kertomuksen keskiöön nousivat elämän moninaiset epävarmuustekijät ja muutokset, kuten koettu köyhyys, hauraat tukiverkostot sekä varhainen itsenäistyminen ja opintopolun katkeaminen, jotka lujittivat olennaisesti pelitavan kehittymistä osaksi nuoren naisen elämää. Toimijuuden haavoittuvuus onkin ollut merkittävässä roolissa sekä pelaamista edeltävänä, että sitä ylläpitävänä tekijänä.
Myös aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet sosio-ekonomisiin riskiryhmiin kuuluvien olevan muita alttiimpia peliriippuvuuden kehittymiselle. Havainnot korostavat, kuinka tärkeää nuoren aikuisen tukeminen ja kokonaistilanteen kartoittaminen elämän muutostilanteissa on, jotta tulevaisuuden suunnittelu ja varhainen puuttuminen peliongelmaan mahdollistuisivat. Sanoisinkin, että peliriippuvuustutkimuksessa on kenties jopa liikaa korostettu ongelman psykologista viitekehystä, jolloin yksilön sosiaaliset olosuhteet, puutteelliset tukiverkostot, elämänmuutokset sekä osattomuus esimerkiksi opiskelu- ja työelämässä ovat jääneet ikään kuin sen varjoon peliongelmalle altistavina ja kuntoutumista haastavina tekijöinä.
Peliriippuvuus muuttaa olennaisesti yksilön prioriteetteja ja syrjäyttää aiemmin tärkeitä asioita, kun elämän merkityssisällöt muuttuvat peliriippuvuutta vastaaviksi. Pelaamisella on voimakas elämää kaventava vaikutus, jonka seurauksena asioita lykätään ja jätetään tekemättä, harrastukset jäävät pois ja ystäväpiiri ohenee. Lisäksi peliriippuvuudesta seuraa vaikeuksia motivoitua tai aloittaa mitään uuttaa, toiminnan lamaantumista ja yksinäisyyttä sekä kokonaisvaltaista voimavarattomuutta. Pelaamisen ensisijaisuus ja toimijuuden heikkeneminen ilmenevätkin ennen kaikkea muutoskyvyttömyytenä suurista pelihaitoista ja muutoshalusta huolimatta.
Peliriippuvuus näyttäytyy yksilön toimijuutta murentavana ilmiönä, jossa pelaaminen ottaa merkittävän aseman toimintaa ja aloitteellisuutta suuntaavana, sekä kykyjä ja minä-pystyvyyttä määrittelevänä voimana. Myös oman todellisen potentiaalin saavuttaminen estyy, kun vaikutus- ja valinnanmahdollisuuksia ohjaa ensisijaisesti pelaaminen ja sen jatkuvuus – usein jopa uran tai perheen kustannuksella. Pelihaitat heijastuvatkin olennaisesti myös yksilön läheisiin sekä tulevaisuudenkuviin, joissa pelaaminen näyttäytyy ainoana selviytymiskeinona ja uuden alun mahdollisuutena: ”Mää uskon siihen, että pystyn vasta sitten suunnittelemaan elämää, kun saan nuo velat maksettua. Ja sitte, ku saan nuo velat maksettua, nii hakisin apua tuohon pelaamiseen”.
Peliriippuvainen sekä antaa itselleen, että saa vuorovaikutuksessa muilta hyvin moninaisia identiteettejä ja ominaisuuksia. Annettuun ja omaksuttuun identiteettiin voi kuulua muun muassa ahneutta, pahuutta, hyväksikäyttöä, epäluotettavuutta, tunteettomuutta, moraalittomuutta, hulluutta, sairautta, rikollisuutta, epäsopivuutta, ulkopuolisuutta, hylätyksi tulemista ja päämäärättömyyttä, jotka nousivat esiin tutkimustuloksissani.
Peliriippuvainen voi kuitenkin tarkastella itseään myös iloisena, oikeudenmukaisena, rehellisenä ja tunneälykkäänä ihmisenä, mutta samaan aikaan epäillä, onko hänellä enää oikeutta näihin ajatuksiin esimerkiksi moraalinvastaisten tekojen ja niiden aiheuttaman sisäisen ristiriidan myötä. Identiteetti sisältääkin aina yksilön kokemuksen omasta arvostaan, ja jos se rakentuu kielteisten ominaisuuksien ympärille, vaikuttaa se usein myös toimintaan ja käyttäytymiseen.
Tutkimusprosessin myötä ja sen jälkeen huoleni kohdistuu erityisesti ammatillisten tahojen toimintavalmiuksiin peliriippuvuuden kohtaamisessa ja heidän rooliinsa negatiivisen minäkuvan vahvistamisessa. Häpeää ja syyllisyyttä tuottavia käytäntöjä onkin edelleen olemassa ja ne ovat valitettavan yleisiä laajasta tutkimus- ja kehittämistyöstä huolimatta. Ymmärrystä, hyväksytyksi tulemista ja sensitiivistä vuorovaikutusta on sen sijaan ollut huomattavasti vaikeampi löytää, vaikka niiden tulisi olla erottamaton osa sekä sosiaalityön käytäntöä, että työntekijän omaa ammattietiikkaa. Apua ei myöskään aina osata tai kyetä tarjoamaan oikeaan aikaan, eikä yhteyttä asiakkaaseen oteta silloin, kun on luvattu.
Kehittämistarpeita ja kipupisteitä näyttääkin olevan ennen kaikkea asiakkaaksi ottamisen prosesseissa, koska pelaajan voimavarat eivät aina ole riittäviä tai vastaa palveluntuottajien ajatuksia siitä, että palveluiden piiriin hakeuduttaisiin esimerkiksi itse.
Iida Saari
Lapin Yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Mut sit häviänki kaiken. – Kertomuksia nuoren peliriippuvaisen naisen toimijuudesta ja identiteetistä” (2017).
Lähteet
Huotari, Kari 2007: Pelaaminen hallintaan: kuntoutus- ja koulutusohjelman ulkoinen arviointi. Sosiaalipedagogiikan säätiö. Helsinki
Jaakkola, Tapio 2006: Viihteestä riippuvuudeksi. Rahapeliongelman luonne. Tilastokeskuksen hyvinvointikatsaus 4/2006,26—29.
Lund, Pekka 2010: Rahapeliongelma: yksilölle jätetty taakka. PS-kustannus. Jyväskylä
Mielonen, Harri & Tiittanen, Harri 1999: ”Sitä aatteli että jos sitä nyt voittaa” – Peliriippuvaisten kokemuksia ongelmapelaamisen syistä, seurauksista ja hoidosta. A-klinikkasäätiön raporttisarja nro 32. Helsinki.
(20)
Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan hyvinvoinnin kokemuksia hyvinvoinnistaan
Tutkielmani oli sosiaalityön opinnäytetyö ja tarkoituksenani oli paitsi ymmärtää haastavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten kokemuksia myös tuottaa tärkeää tietoa sosiaalityölle, lisäämällä ymmärrystä siitä minkälaisia tekijöitä yksittäisen sosiaalisen ongelman ympärillä on nähtävissä.
Pyrin lisäämään sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä siitä, että ihmisiä autettaessa asioita ei tule tarkastella liian kapeasta näkökulmasta keskittyen vain johonkin kapeasti rajattuun ongelmaan ja sulkemalla silmät siitä seuraavilta oheisilmiöiltä. Autisminkirjon lasten palvelutarpeita selvitettäessä on ehdottomasti huomioitava myös lapsen perheen hyvinvointi.
Autisminkirjo on laaja-alainen kehityshäiriö (1), missä on kyse neurobiologisesta kehityksellisestä oireyhtymästä (2), josta kärsii tutkimusten mukaan 0,7-1,2 prosenttia kaikista kouluikäisistä lapsista (3). Lisäksi Suomessa on noin 120 000 yksinhuoltajaperhettä (4). Tutkin pro-gradu tutkielmassani Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan hyvinvoinnin kokemuksia. Merkittävimpiä tutkimustuloksia olivat selkeät puutteet autisminkirjon lasten yksinhuoltajien hyvinvoinnissa sekä saadun tuen puute.
Perustarpeiden tyydyttäminen
Perustarpeiden tyydyttäminen, kuten riittävä uni, lepo, ruoka, liikunta, rakkaus, läheisyys ja vapauden tunteen saavuttaminen näytti olevan pahasti vaarantunut autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla. Tutkittavillani oli merkittäviä uniongelmia sekä haasteita saada terveellistä ravintoa. Nämä tekijät näyttivät olevan suoraan yhteydessä tutkittavien huonona näyttäytyneeseen terveydentilaan.
Tutkimukseni mukaan puolison puute oli autismin kirjon lapsen yksinhuoltajalle yleistä ja se koettiin pääsääntöisesti negatiivisena tekijänä suhteessa hyvinvointiin. Lapsen pärjääminen elämässä ja suhtautuminen elämään oli suorassa yhteydessä vanhemman omaan hyvinvoinnin kokemukseen. Tulkitsin aineistoni perusteella eri osa-alueiden välillä olevan selviä yhteyksiä toisiinsa; uniongelmista kärsivillä oli myös enemmän vaikeuksia syödä terveellisesti ja luoda uusia parisuhteita ja päinvastoin.
Pärjääminen työelämässä ja yhteisöissä
Työn tekeminen, harrastaminen, kansalaistoimintaan osallistuminen tai kouluttautuminen eivät näyttäytyneet tutkimuksessani saavuttamattomissa olevilta asioita. Tutkimukseni perusteella arvioin autisminkirjon lapsen yksinhuoltajilla olevan vahvaa ammattitaitoa ja halua toteuttaa itseään työn kautta. Työssä käyminen ei ollut mahdollista kaikille rajallisten voimavarojen takia. Työssäkäyville työn tekeminen ja työpaikalla pärjääminen vahvisti henkistä hyvinvointia, mutta vei voimavaroja muilta elämän osa-alueilta.
Tutkimukseni tulokset osoittavat perustarpeiden tyydyttämisen ja työssä sekä yhteisöissä pärjäämisen edellyttävän autismin kirjon lapsen yksinhuoltajalta vahvaa turvaverkkoa eli konkreettista hoitoapua sekä taloudellista tukea. Analyysini mukaan tuon turvaverkon voi luoda joko julkinen taho tai sukulaisuussuhteet. Olennaista olisi kuitenkin tuen luotettavuus eli joko pysyvät viranomaispäätökset tai vakaat ihmissuhteet. Tutkimukseni mukaan valitettavan usein nämä eivät toteutuneet.
Aineellinen-, henkinen- ja sosiaalinen pääoma
Aineellisen-, henkisen ja sosiaalisen pääoman kerääntyminen autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalle näyttäytyi tutkimukseni mukaan hyvin epätodennäköiseltä. Pääoman kerryttäminen olisi arvioni mukaan vaatinut perustarpeiden tyydyttämistä ja vankkaa asemaa työelämässä ja yhteisöissä eli edellyttänyt vahvaa ja toimivaa turvaverkkoa. Tutkimukseni mukaan autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla oli poikkeuksetta haasteita näillä elämän osa-alueilla.
Arvioni mukaan pääoman kerryttäminen olisi vaatinut lisäksi vahvaa persoonaa, jolla on hyvä paineensietokyky sekä tavoitehakuinen asenne elämään. Tulkintani mukaan autisminkirjon lasten yksinhuoltajilta ei puuttunut tätä ominaisuutta, mutta muut elämänalueet olivat liian raskaita energian ja vahvuuden riittämiseksi enää tälle pääoman kerryttämisen tasolle.
Kaiken kaikkiaan tutkimustulosteni perusteella autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla on siis suuria puutteita hyvinvoinnin kokemuksessaan. Nähdäkseni ihmisen perusluonne on kuitenkin eteenpäin pyrkivä ja näin ollen ihminen luo jatkuvasti jonkinlaisia tavoitteita joihin pyrkii, joko tietoisesti tai tiedostamatta. Autismin kirjon lapsen yksinhuoltajan elämä on vammaisen lapsen synnyttämisen ja eron myötä kokenut niin suuria perustarpeiden menetyksiä, että tavoitteet voivat tällaisessa elämäntilanteessa elävällä olla esimerkiksi vain riittävä uni, ruoka ja liikunta. Ihmisluonteen omaisesti tosin hyvinvoinnissaan jonkin tason saavutettuaan, ihminen luo itselle uuden tavoitteen ja lopulta voidaan päästä hyvin korkealle hyvinvoinnin kokemuksen tasolle.
Tähdellistä sosiaalityön tiedontuotannon kannalta on kuitenkin huomioida se, että yhteiskunta voi halutessaan tukea tässä haastavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten hyvinvointia paljon nykyistä paremmin keskittymällä siihen, että tukea annetaan riittävästi, oikea-aikaisesti ja pysyvyyttä ja jatkuvuutta painottaen.
Paula Huhtanen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan kokemuksia hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä”.
Lähteet
-
-
- Linna, Sirkka-Liisa. 2004: Laaja-alaiset kehityshäiriöt. Teoksessa: Moilanen, Irma & Räsänen, Eila & Tamminen, Tuula & Almqvist, Fredrik & Piha, Jorma & Kumpulainen, Kirsti (toim.) Lasten- ja nuorisopsykiatria. Helsinki: Duodecim, 289–298.
- Korpela, Raija 2004: Autismi. Teoksessa: Sillanpää, Matti & Herrgård, Eila & Iivanainen, Matti & Koivikko, Matti & Rantala, Heikki (toim.) Lasten neurologia. Helsinki, Duodecim, 200–212.
- Nylander Lena 2010: Autismin kirjo aikuisikäisillä – kysymyksiä ja vastauksia. Autismi- ja Aspergerliitto Ry. Vantaa, 19.
- 4. http://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/tilastoja/perheet/yksinhuoltajaperheet_suomessa/ 3.3.2017 klo 9:27
-
(19)
Sosiaalityöntekijät lastenpsykiatrialla
Kun lapsi sairastuu psyykkisesti, on lapsen perheen tilanne haavoittuva. Vanhemmat kokevat syyllisyyttä, epäonnistumista, jopa häpeää. Tällöin lapsi ja perhe tarvitsevat ammattilaisilta hyvää hoitoa ja hyvää kohtaamista.
Lastenpsykiatrialla työskennellään moniammatillisessa tiimissä. Tiimiin kuuluvat lastenpsykiatrian erikoislääkäri, psykologi, psyko-, puhe- ja toimintaterapeutti, fysioterapeutti, sosiaalityöntekijä, sairaanhoitajat ja sairaalakoulun erityisopettaja. Tavoitteena on auttaa lasta ja perhettä selviytymään arkielämässä sekä tukea lapsen kasvua ja kehitystä. (1.) Lastenpsykiatrian sosiaalityöntekijän tavoitteena on selvittää perheen rakennetta ja toimintaa sekä käsityksiä lapsen ongelmista (2). Perheen tilanteesta kartoitetaan perheen elinolosuhteet, elämäntilanteet sekä perheen terveys ja vuorovaikutussuhteet (3).
Pro gradu-tutkielmassani tarkastelin sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuutta lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä. Sosiaalityöntekijä työskentelee toimintaympäristössä, jossa vallitsee vahva lääketieteellinen lähestymistapa. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kokivat tiimityöskentelyn mielekkäänä työmuotona, koska asiantuntijat täydentävät osaamisellaan toisiaan. Tällöin lapsi ja perhe saavat monipuolista hoitoa. Tiimityössä myös työryhmän tuki koetiin tärkeänä, koska asioita ei tarvitse selvittää yksin.
Erityisosaajina
Sosiaalityöntekijät kokivat tuovansa tiimiin kokonaisvaltaista yhteiskuntatietteellistä näkemystä perheen tilanteeseen. He tarkastelevat asioita lapsen ja perheen tulokulmasta muiden ammattilaisten tarkastellessa syvemmin lapsen psyykettä. Sosiaalityöntekijät hallitsevat monimutkaisen palvelujärjestelmän; tiedon lasta ja perhettä hyödyntävistä tukimuodoista, sosiaalilainsäädännöstä sekä lastensuojelullisista kysymyksistä.
Sosiaalityöntekijöiden täytyy olla tietoisia yhteiskunnan tilanteesta ja yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista. Työskentelyssään he huomioivat yhteiskunnan rakenteelliset tekijät ja niiden vaikutukset perheiden hyvinvointiin. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kertoivat, että esimerkiksi perheitä kohdannut työttömyys, taloudellinen niukkuus tai perheen jäsenen sairastuminen vaikuttavat osaltaan perheiden hyvinvointiin. Tutkimuksessani sosiaalityöntekijät myös kohtasivat monenlaisia perhemalleja: samaa sukupuolta olevia pareja lapsineen sekä uusioperheitä.
Sosiaalityöntekijät kokivat, että vaikeissa tilanteissa olevien perheiden kohtaamisissa erityisesti kuulemisen taito, empaattisuus ja positiivisen palautteen antaminen ovat merkityksellisiä asioita. Tiimityössä tarvitaan avointa ja toisia ammattilaisia kunnioittavaa keskustelua. Tärkeintä yhteistyössä on, että eri asiantuntijat uskaltavat rohkeasti tuoda esiin omia näkökulmiaan. Asiantuntijoiden välinen hyvä ja avoin kommunikaatio mahdollistaa lapselle ja perheelle hyvän hoidon.
Koulutuksesta kokemukseen
Sosiaalityön koulutus antaa perustan asiantuntijana toimimiseen. Sosiaalityöntekijät kokivat, että koulutus antaa kyvyn katsoa perheen tilannetta kokonaisuutena. Lisäksi vankka palvelujärjestelmäosaaminen antaa tietoa sosiaaliturvasta, palvelujärjestelmistä ja tarvittavista laeista. Nämä osaltaan tekevät sosiaalityön asiantuntijuuden erityiseksi lastenpsykiatrialla. Sosiaalityöntekijät tarvitsevat lastenpsykiatrialla työskentelyyn myös lisäkoulutusta lapsen fyysisestä ja psyykkisestä kehityksestä sekä lastenpsykiatrisesta diagnostiikasta.
Työ- ja elämänkokemus antoivat sosiaalityöntekijöille rohkeutta työskentelyyn sekä välineitä käsitellä vaikeita tunteita ja tilanteita. Tilannetaju, empaattisuus ja kuuntelemisen taito koetiin vahvuuksina.
Tavoitteena on, yhdessä moniammatillisen tiimin kanssa, antaa lapselle ja hänen perheelleen parasta mahdollista hoitoa. Laaja-alainen perheen tilannekartoitus, tietous palvelujärjestelmistä sekä hyvä vuorovaikutus tiimin jäsenten ja asiakasperheen kanssa kuuluvat tärkeänä osana sosiaalityöntekijän työhön.
Lastenpsykiatrialla sosiaalityöntekijöiden ammatillinen osaaminen on tärkeä osa tiimityötä. Oman pro gradu- tutkielmani avulla haluan laajemmin tuoda esille heidän tekemäänsä arvokasta työtä.
Linnea Karhumaa
Lapin Yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuus lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä” 2017.
Lähteet
-
-
- Sosiaalityö lastenpsykiatrian alueella, monistetietopaketti. Painamaton.
- Sinkkonen, Jari 1999: Lastenpsykiatrinen diagnostiikka. Teoksessa Sinkkonen, Jari & Pihlaja, Päivi (Toim.): Ulos umpikujasta. WSOY – kirjapainoyksikkö. Porvoo, 167–186.
- Väänänen, Riitta 2013: Perheen rakenteen, dynamiikan ja arvojen merkitys lapsen psyykkiselle hyvinvoinnille. Väitöskirja. Kopijyvä. Kuopio.
-
(18)
Suomen kielen opetuksen merkitys turvapaikanhakijalle
Tilanne Suomessa oli syksyllä 2015 aikana monella tavalla ainutlaatuinen. Suomeen saapui huima määrä uusia maahanmuuttajia turvapaikanhakijoina (1).
Syksyllä 2015 perustettiin lyhyessä ajassa useita uusia vastaanottokeskuksia eri puolille maata samaan aikaan kun luonto oli valmistautumassa talvea varten, ilmat kylmenivät ja monet odottelivat jo ensilunta. Huolimatta siitä seesteisestä tunnelmasta minkä maan jäätyminen syksyisin yleensä meitä ympäröivässä luonnossa aiheuttaa, oli monessa vastaanottokeskuksessa käynnissä oma tiivis ja vinhasti pyörivä kuplansa, jonka sisällä hektinen arki hädin tuskin toimi kaikenlaisten puutteiden keskellä. Ihmisiä oli paljon ja tilat olivat ahtaita. Tuossa tilanteessa suomen kielen opetuksen alkamisella oli suuri merkitys, sillä se toi päiviin rakennetta ja antoi turvapaikanhakijoille toivoa niistä mahdollisuuksista, joita olivat tulleet uuteen maahan tavoittelemaan.
Pro gradu -tutkielmassani halusin päästä tarkemmin lähelle niitä merkityksiä ja kokemuksia, joita turvapaikanhakijat liittävät suomen kieleen, omaan äidinkieleensä ja kielitaitoon yleensä turvapaikkaprosessin ensivaiheissa. Olin kiinnostunut siitä, että mitkä ovat ne tarpeet, keinot ja mahdollisuudet, joita he yhdistävät kieleen ja uuden kielen oppimiseen?
Turvapaikanhakijat oleskelevat vastaanottokeskuksissa tai yksityismajoituksessa koko turvapaikkaprosessin ajan. Laki kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta (17.6.2011/746) sisältää pykälän (29§) työ- ja opintotoiminnasta. Asetuksen mukaan vastaanottokeskuksessa on järjestettävä työ- ja opintotoimintaa kansainvälistä suojelua hakevan ja tilapäistä suojelua saavan omatoimisuuden edistämiseksi. Työ- ja opintotoiminta tarkoittaa turvapaikanhakijan ja vastaanottokeskuksen laatimaa yhteistä toimintaohjelmaa, jonka mukaisesti turvapaikanhakija osallistuu esimerkiksi vastaanottokeskuksen siivoamiseen ja kunnostamiseen tai suomen, tai ruotsin kielen opiskeluun. Kieliopinnot ovat osa laissa säädettyä työ- ja opintotoimintaa ja niiden järjestäminen kuuluu vastaanottokeskukselle. Tarkoituksena on tukea turvapaikanhakijan itsenäisen elämän aloittamista sen jälkeen, jos hän saa luvan jäädä Suomeen (2).
Keräsin aineistoni pro gradu -tutkielmaani varten haastattelemalla vastaanottokeskuksessa asuvia afganistanilaisia turvapaikanhakijoita, jotka olivat aloittaneet suomen kielen opiskelun vastaanottokeskuksessa oleskelun aikana ja osallistuneet vastaanottokeskuksen työ- ja opintotoimintaan. Pisimpään Suomessa oleskelleista haastateltavistani olivat olleet Suomessa noin 9 kuukautta. Muut olivat tulleet noin 4-5 kuukautta sitten.
Kielitaito yhdistyi tässä tutkimuksessa valtaistumiseen. Valtakielen oppiminen mahdollistaa autonomisuuden. Autonomisuus ja sen saavuttaminen, voidaan nähdä valtaistumisen ydinajatuksena (3). Autonomisuus ja itsenäisyys liittyvät subjektiuden vahvistumiseen sekä hallinnan ja pystyvyyden tunteen kasvamiseen. Riippuvuuden ja riippumattomuuden, hallinnantunteen ja holhouksen ristiriidat punoutuvat jokaisen turvapaikanhakijan elämänkulkuun. Mahdollisuudet sosiaalisen muutokseen aikaansaamiseksi ovat rajoittuneet sekä sosiaalisesti että lainsäädännön kontrolloimana. Tällaisessa tilanteessa kielitaito voidaan ymmärtää subjektiuden vahvistumisen ja valtaistumisen liikkeelle panevana voimana.
Muutos kohti parempaa on valtaistumisen käsitteeseen yleisesti liitetty näkökulma. Turvapaikanhakijoiden kokemukset suomen kielen opiskelusta olivat pääosin positiivisia. Suomen kielen opiskelu nähtiin välineenä, jonka avulla kiinnittyä yhteiskuntaan ja oppia uuden maan kulttuuria, tapoja ja sääntöjä. Motivaatio suomen kielen opiskeluun kumpusi toiveesta saada aikaan muutos parempaan suuntaan omassa tilanteessa. Tärkeimpiä kielitaidon kautta tavoiteltavia asioita turvapaikanhakijoiden mielestä olivat status, tieto, turvallisuus ja sosiaaliset kontaktit. Kielitaito tuotti myös arvostusta ja aseman parantumista turvapaikanhakijan omassa sosiaalisessa elinpiirissä. Kaikilla haastateltavilla oli lisäksi suuri halu päästä osaksi suomalaista yhteiskuntaa suomen kielen oppimisen kautta. Suomalaista koulutusta kunnioitettiin ja halu opiskella oli korkea sekä miehillä että naisilla.
Puhuttaessa valtaistumisesta joudutaan väistämättä keskustelemaan myös vallan käsitteestä. Valta on monimuotoisesti jäsentyvien prosessien ja sosiaalisen kanssakäymisen seurauksena syntyvä tuote. Periaatteessa kukaan ei omista valtaa, mutta se on läsnä joka paikassa. Se on sosiaalisesti jaettu aktiivinen ilmiö, joka tulee näkyväksi ihmisten luomissa struktuureissa ja sovituissa normeissa. Sitä annetaan, se luovutetaan ja ansaitaan. Valta sisältää aina mahdollisuuden kontrolloida, rajoittaa ja asettaa erilaiset ihmiset ja ryhmät toisiaan vastaan (4).
Valta voidaan jaotella yhteiskunnan eri areenoilla ylivaltaan (power over), toimintavaltaan (power to) ja jaettuun valtaan (power with). Ylivalta on autoritääristä ja hierarkiaan liittyvää valtaa. Ylivalta on kaksinapainen, sillä sitä joko omistaa tai ei omista. Toimintavalta on hienovaraisempaa ja siihen liittyy mahdollisuus saada aikaan toivottu tulos joko suoraan tai välillisesti. Jaettu valta taas nähdään ylivallan haastajana, jossa valta saavutetaan yhteistoiminnan kautta (5). Yhteiskunnallisen vallan lisäksi on olemassa myös henkilökohtaista valtaa (personal power), joka tarkoittaa yksilön henkilökohtaista kykyä vaikuttaa omaan ympäristöönsä (6).
Kielitaito yhdistyi turvapaikanhakijoiden kertomuksissa vallan eri tasoihin. Kielitaito näkyi ylivallan (power over) välineenä käyttää totaalista valtaa ja tilanteissa, joissa turvapaikanhakijat toivoivat pääsevänsä osallisiksi jaetusta vallasta (power with). Turvapaikanhakijat kertoivat esimerkiksi siitä, miten kielitaitoa voidaan käyttää ylivallan työkaluna jonkin ryhmän alistamiseksi oman toimintavallan alaisuuteen. Toisaalta kielitaidon avulla voidaan myös luoda kontakteja. Kontaktit muihin ihmisiin mahdollistivat turvapaikanhakijoiden mielestä pääsyn jaetun vallan piiriin. Jaettu valta on ikään kuin ylivallan vastakohta ja tarkoittaa tasa-arvoista sosiaalista valtaa, eli valtaa toimia yhdessä muiden kanssa tasa-arvoisina kumppaneina (7).
Vallan tasoihin liitetään yleensä lisäksi suostutteluvalta (power to), mutta se ei tullut kovinkaan selvästi aineistossa esille. Ehkä tämä johtui siitä, että suostutteluvalta eli toimintatavalta liittyy niin tiukasti kielitaidon hallitsemiseen, eikä sitä voida käyttää sellaisen yksilön kohdalla, jolla tätä taitoa ei ole. Tai jos käytetäänkin, niin silloin joudutaan turvautumaan tulkin apuun. Voi olla myös, että suostutteluvalta liittyy enemmän viranomaisen toimintaan ja hänen pyrkimyksiinsä saada aikaan asiakkaan tilanteessa muutosta. Silloin se ei tule esille asiakkaan puheessa, vaan pikemminkin viranomaispuheessa. Suostutteluvallalla tarkoitettiin siis toimintavaltaa, jossa toivottua tulosta tavoitellaan suoraan tai välillisesti. Henkilökohtainen valta (personal power) taas nousi turvapaikanhakijoiden keskuudessa kielitaidon oppimisen kautta tavoiteltavaksi ja saavutettavaksi voimaantumisen muodoksi. Tulosten mukaan kielitaidolla oli myös ideologinen tehtävä. Kielitaito nähtiin nimittäin mahdollisuutena parantaa ei vain omaa elämää, mutta myös ympäristön tilaa ja muiden ihmisten elämää.
Sosiaalityön ympäristöissä kohdataan enenevissä määrin asiakkaita, joiden suomen kielen taito on puutteellinen tai, jotka eivät jaa viranomaisten kanssa lainkaan yhteistä kieltä. Kielitaitoon ja kielitaidottomuuteen on näissä tilanteissa hyvä muistaa kiinnittää huomiota. Sosiaalityöntekijän on tärkeä ymmärtää kielitaitoon liittyviä eri merkityksiä ja, että maahanmuuttoon, turvapaikkaprosesseihin, uuteen maahan ja kulttuuriin sopeutumiseen liittyy paljon eritasoisia tilanteita, joiden kaikkien alkujuuri näyttäisi palautuvan kielitaitoon. Kieli on hienovarainen vallankäytön väline ja avain niin moneen lukkoon, että sitä ei voida sivuuttaa kevyin perustein. Jos yhteistä kieltä ei asiakkaan kanssa löydy, olisi tärkeää tukeutua tulkkipalveluihin hyvin matalalla kynnyksellä.
Susanna Omori
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Melkein kaikki ongelmat ratkaistuu suomen kielellä – Kielitaito turvapaikanhakijan valtaistumisen väylänä”.
Lähteet
-
-
- Turvapaikanhakijoita saapui viimevuonna ennätysmäärä 2016: Sisäministeriö (2016). http://www.intermin.fi/fi/maahanmuutto/turvapaikanhakijat.
- Rontu, Kaisa & Ruunaniemi, Katja 2014: Vastaanottokeskusten opintotoiminnan suunnitelma. https://rednet.punainenristi.fi/node/27017
- Borodkina, Olga & Törrönen, Maritta & Samoylova, Valentina 2013: Empowerment as a current trend of social work in Russia. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering Social Work: Research and Practice. Palmenia Centre for Continuing Education. University of Helsinki, 22-35.
- Jan Fook 2002: Social Work, Critical Theory and Practice. London: SAGE Publications Ltd.
- Hokkanen 2009: Empowerment valtaistumisen ja voimaantumisen dialogina. Teoksessa Mäntysaari, Mikko & Pohjola, Anneli & Pösö, Tarja (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS- kustannus, 315-337.
- Neath, Jeanne & Schriner, Kay 2998: Power to people with disabilities: Empowerment issues in employment programming. Disability & Society 13 (2) 217-228.
- Neath & Schriner 1998, 218; Hokkanen 2009, 326.
-
(17)
Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit
Kannabiksen viihdekäyttö on sellainen asia, josta jokaisella on varmasti oma mielipiteensä. Nämä mielipiteet ovat jakautuneet lähinnä kahteen: puolesta tai vastaan. Koska halusin päästä niin sanotusti ilmiön taakse, pro gradu -tutkielmani käsittelee kannabiksen viihdekäytölle luotuja merkityksiä, ja näiden kautta kannabiksen viihdekäyttäjille rakentuvia identiteettejä. Kannabis on tällä hetkellä käytetyin laiton huume Suomessa (1), mikä tekee tutkielmasta ajankohtaisen. Aineistona toimii City-lehden Suuri huumeraportti ja sen kommenttiosio.
Huumeiden viihdekäyttö on vapaa-ajalla tapahtuvaa, hallinnassa olevaa huumeiden käyttämistä, jonka seuraukset koetaan lähinnä myönteisiksi (2). Tutkimuksessani näen viihdekäytön juuri tällä tavalla. Viihdekäytön yleistymiseen taas ovat vaikuttaneet esimerkiksi kansainvälinen klubikulttuuri, yksilönvapauden korostaminen, suorituskeskeisyyden lisääntyminen, huumeiden saatavuuden paraneminen sekä nuorten ja aikuisten ajatusmaailmojen välille kasvanut kuilu (3).
Kannabiksen viihdekäytön puolustajien rakentamat identiteetit antavat kannabiksen viihdekäyttäjistä positiivisen kuvan. Kelvollinen pössyttelijä on kuin kuka tahansa muukin niin sanotusti hyvä kansalainen siinä mielessä, että he ovat hyvin toimeentulevia ja tekevät osansa yhteiskunnan toimimisen eteen. Kannabiksen viihdekäyttäjä voi samalla kuitenkin tuntea erilaisuuden tunnetta sellaisiin ihmisiin verrattuna, jotka eivät ole viihdekäyttäjiä. Tällöin viihdekäyttäjälle rakentuu yhteiskuntakriittisen pössyttelijän identiteetti, sillä kannabiksen käyttö on maassamme laitonta, ja tämä voi aiheuttaa viihdekäyttäjissä kritiikkiä yhteiskuntaa, lakia ja lainsäätäjiä kohtaan.
1960-luvun hippiyteen yhdistin etenkin rauhaa ja rakkautta jakavan pössyttelijän, sillä molemmista löytyy samanlaisia piirteitä. Rakkaudella tarkoitetaan sitä, että jokaista elävää olentoa tulee rakastaa, ja rauha viittaa ihmisen sisäiseen mielentilaan, suvaitsevaisuuteen ja sopusointuun (4). Luonnon huomioiminen, rakkaus ja sisäisen maailman muutokset ovat myös joillekin nykyajan viihdekäyttäjistä tärkeitä kannabiksen käytön merkityksiä. Luonnon rakastaminen oli myös 1980-luvun Vihreälle liitolle tärkeää, josta myöhemmin muodostui nykyisinkin tuntemamme Vihreä puolue. Vihreän liiton juuret voidaan muiden 1970-80 lukujen uusien yhteiskunnallisten liikkeiden tavoin jäljittää yleiseen nuorisokulttuurin nousuun sekä hippiliikkeeseen (5). Tarkoitus ei ole yleistää, vaan kiinnittää huomio eri vuosikymmeninä tapahtuneiden asioiden ja ilmiöiden yhteyksiin ja herättää ihmisissä ajatuksia. Oikeuksiaan puolustava pössyttelijä vetoaa yksilön vapauteen tehdä omat valintansa elämässä, kunhan ne eivät aiheuta vahinkoa toisille ihmisille. Yksilön korostaminen ei liene koskaan ollut enemmän voimissaan kuin nyt, ja tähän viittaavaa retoriikkaa on nähtävissä selkeästi esimerkiksi poliittisten puolueidemme periaateohjelmissa – etenkin taas Vihreiden ja Vasemmiston.
Kannabiksen viihdekäytön vastustajien puheenvuoroista löydettävät identiteetit eivät taas anna kannabiksen viihdekäyttäjistä laisinkaan positiivista kuvaa. Heille rakentuvat nistin ja lainrikkojan identiteetit. Kannabiksen viihdekäyttäjä ei ole millään tavalla erilainen muista laittomien huumeiden käyttäjistä, ei edes riippuvaisista ongelmakäyttäjistä. Vastustajat pistävät kaikki huumeet samaan kategoriaan, joten myös huumeita käyttävät ihmiset niputetaan yhteen. Lainrikkojan identiteetti rakentuu sellaisten annettujen merkitysten kautta, jotka tekevät kannabiksen käytöstä rikollista toimintaa. Jossakin vaiheessa kannabiksen viihdekäyttäjästä saattaa tulla yhteiskunnallinen ongelma siinäkin mielessä, että vastustajat joutuvat verorahoistaan maksamaan heidän päihdehoitonsa.
Kannabiksen viihdekäyttäjissä tuntuu olevan tutkimuksen mukaan toisaalta elementtejä hippiliikkeestä, mutta samalla nykyajan yhteiskunnan etenkin yksilönvapauteen liittyvät arvot yhdistyvät tähän. Vaikka tarkoitus ei ole yleistää, on kuitenkin sosiaalityöntekijällekin hyödyllistä tietää mitä kannabiksen viihdekäytön taustalla saattaa mahdollisesti olla, sillä ilmiö tulee todennäköisesti vain kasvamaan.
Jenni Tuominen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan ”Hyvä, paha pössyttelijä – Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit”.
Lähteet
1. Partanen, Juha 2002: Huumeet maailmalla ja Suomessa. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka. Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 13-37.
2. Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Salasuo, Mikko 2004: Huumeet ajankuvana – huumeiden viihdekäytön kulttuurinen ilmeneminen Suomessa. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi.
3. Allaste, Airi-Alina 2006: Drug Cultures in Estonia – Contexts, Meanings and Patterns of Illicit Drug Use. Tallinn University Press. Tallinna, Viro; Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Parker, Howard & Aldrigde, Judith & Measham, Fiona 1998: Illegal leisure – the Normalization of Adolescent Recreational Drug Use. Routledge. Great Britain.
4. Tarvainen, Veikko 1993: 60-luvun kapina. Like. Helsinki.
5. Mickelson, Rauli 2015: Suomen puolueet. Vapauden ajasta maailmantuskaan. Vastapaino. Tampere.
(16)
Isyys eron jälkeen
Eroa ei tule nähdä pelkästään huonona asian lapsen elämässä. Vaikka vanhemmat eroavat toisistaan ja parisuhteesta, ero ei päätä vanhemmuutta. Ero muovaa kuitenkin arkea, rooleja ja suhteita. Suhde lapseen ja lapsen etu voivat nousta eron seurauksena vanhempien huomion keskiöön.
Tutkimuksessani isien kokemus isyydestä eron jälkeen oli alkuun hämmentävää ja hieman pelottavaa. Ero toi uudenlaista vastuunottamista. Isyys koettiin tärkeäksi ja isät halusivat olla lastensa elämässä aktiivisesti mukana. Isät kokivat, että jos yhteistyö lapsen äidin kanssa toimii, tapaamiset lapsen kanssa järjestyvät hyvin. Isät kokivat keskinäisen yhteistyön ja hyvän vuorovaikutuksen vahvistavan lapsen etua ja asemaa. Isät kokivat, että eron jälkeen keskinäistä puhetta ja keskustelua oli tullut enemmän lapsen ja hänen äidin kanssaan.
Kuka huolehtii, ettei vanhempiensa eron kokenut lapsi, joudu itse huolehtimaan oikeudestaan tavata isäänsä?
Vanhempien eron jälkeen lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa ja vanhemmilla velvollisuus huolehtia yhdessä lapsesta. Tutkimuksessani isät toivoivat lapsen tapaamisia enemmän. Toivettaan he eivät useinkaan rohjenneet esittää lapsen äidille tai viranomaiselle. Isät eivät he halunneet nostaa asiaa esille äidin kanssa, jotta sovitut tapaamiset eivät peruuntuisi. He eivät halunneet painostaa lastensa äitiä ja korostivat, että äidin ja lapsen hyvinvointi nivoutuvat kiinteästi toisiinsa.
Lastenvalvoja on tavallisesti ensimmäinen viranomainen keneen vanhemmat ottavat yhteyttä erotilanteessa. Ensimmäisellä tapaamisella vanhemmilla voi olla jo jonkinlainen suunnitelma, miten he aikovat huolehtia lapsesta. Lastenvalvojan rooli on tärkeä eroauttamistyössä, tästä syystä vanhempien ja lastenvalvojan ensitapaamiseen tulisikin varata riittävästi aikaa. Lastenvalvojan tehtävänä eroauttamisessa on nostaa lapsen asema keskiöön, sekä tarvittaessa neuvoa ja ohjata heitä muihin eroauttamispalveluihin.
”Turboahdettu tapaamisaikaa”
Tutkimuksessani isät kokivat, että heidän ja lasten väliset tapaamisajat olivat liian lyhyitä. He kokivat, että yhdellä tapaamiskerralla oli niin paljon tehtävää ja puhuttavaa, että aika ikään kuin loppui kesken. Isät eivät kuitenkaan halunneet, että tapaamistilanteet olisivat suoritustilanteita, vaan he pyrkivät luomaan niistä rentoja yhdessäolon hetkiä. Isät eivät halunneet kilpailua, siitä kumman luona lapsi viihtyy paremmin vaan isät halusivat elää tavallista lapsiperheen arkea lastensa kanssa.
Tutkimuksessani nousi esille, kuinka isät olisivat kaivanneet eron jälkeisiin ensitapaamisiin jonkinlaista valmennusta, ohjeistusta tai vertaistukea. ”Kukaan ei kertonut eikä valmistanut minua ensi tapaamiseen. Ilmassa oli paljon kysymysmerkkejä sekä molemmin puoleista jännitystä”.
Anita Tervo
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkielmaan: ”Tyhjäksi puserrua aikaa. Isä – lapsi suhde eron jälkeen”.
(15)
Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena
Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena Lastensuojelun edunvalvonnasta säädetään lastensuojelulain 22§:ssä. Pykälä on lapsen asioista vastaavaa sosiaalityöntekijää velvoittava, mutta vielä toistaiseksi huonosti tunnettu tai ainakin harvoin käytetty lapsen osallisuutta korostava lainkohta. Lapsilla ja nuorilla on kuitenkin hyvin positiivisia kokemuksia edunvalvontaprosesseista, joissa edunvalvoja on kulkenut lapsen rinnalla jopa useiden vuosien ajan.
Tieto edunvalvontamääräyksestä tulee lapselle ja nuorelle usein yllätyksenä, eikä heillä ole tietoa edes siitä, mitä edunvalvonta on, kuka sitä on hakenut ja miksi, kuka heidän edunvalvojansa on, mitä edunvalvoja tekee ja mitä edunvalvonta lapselle ja nuorelle merkitsee. Hyvin epäselvästä ja aikuisjohtoisesta lähtötilanteesta huolimatta edunvalvontaprosessi kokonaisuudessaan merkitsee lapselle ja nuorelle pysyvän, luottamuksellisen ja tärkeän ihmissuhteen syntymistä aivan vieraan aikuisen ihmisen kanssa.
”Ei ois tullu kuulluksi ilman edunvalvojaa”
Lastensuojeluprosessi ja etenkin siihen liittyvät erilaiset päätöksentekotilanteet näyttäytyvät lapselle ja nuorelle epäselviltä, osittain jopa kaoottisilta. Edes edunvalvojan mukana oleminen ei poista epämääräisyyden ja hallitsemattomuuden tunnetta lapsilta ja nuorilta. Lapsen ja nuoren osallistumisen mahdollisuudetkaan omassa asiassaan eivät ole itsestään selviä. Edunvalvoja pystyy kuitenkin omalla toiminnallaan tukemaan lasta oman mielipiteen muodostamisessa sekä huolehtimaan siitä, että lapsi ja nuori tulee kuulluksi joko suoraan tai edunvalvojansa kautta.
Edunvalvojan tehtävä on kaksijakoinen: hänen tulee tuoda esille lapsen ja nuoren mielipide häntä koskevassa päätöksenteossa, mutta muodostaa myös oma mielipiteensä siitä, mikä ratkaisu olisi lapsen edun mukainen. Tämä kaksoisrooli ei kuitenkaan heikennä lapsen ja nuoren sekä edunvalvojan välistä luottamusta. Tärkeintä on yhteinen keskustelu eri näkemyksistä molemminpuolisen ymmärryksen lisäämiseksi.
”No se niinku selvensi mulle niitä asioita”
Lapset ja nuoret kuvailevat edunvalvojaa sanoilla sanansaattaja, asioiden hoitaja ja kartalla olija. Sanansaattajan roolissa edunvalvojan tehtävänä on pitää esillä ja viedä eteenpäin lasten ja nuorten asioita ja mielipiteitä. Asioita hoitaessaan edunvalvojat esimerkiksi osallistuvat epävirallisiin kohtaamisiin ja arkisten asioiden hoitamiseen. Toiminta määräytyy pitkälti lasten ja nuorten tarpeiden ja toiveiden mukaan. Edunvalvoja on myös ”kartalla olija”, joka tuntee lapsen ja nuoren vuosien ajalta, luo häneen pysyvän, tärkeän ja luottamuksellisen ihmissuhteen, tietää ja tunnistaa lapsen ja nuoren tarpeet ja toiveet, puhuu lapsen puolesta ja vie hänen sanaansa eteenpäin viranomaisille ja muille lapsen asioissa työskenteleville ammattilaisille. Kartalla olija pystyy hoitamaan tehtäväänsä tapaamalla lasta ja nuorta säännöllisesti.
”Lähheinen ja luottamuksellinen suhde”
Edunvalvojan sekä lapsen ja nuoren välinen suhde rakentuu hitaasti kohtaamisten, keskusteluiden ja vapaan yhdessäolon kautta. Edunvalvontasuhteet ovat usein vuosien mittaisia, jolloin edunvalvojan pysyvyys sekä säännölliset tapaamiset ovat merkittäviä tekijöitä suhteen rakentumiselle. Huostaanotetuilla lapsilla on usein takanaan katkenneita ihmissuhteita, epävarmuutta ja menetyksiä. Edunvalvonta mahdollistaa lapselle ja nuorelle pysyvän ihmissuhteen edunvalvontamääräyksen ajaksi. Pysyvyyden lisäksi edunvalvojalla on todellisia, lakiin perustuvia mahdollisuuksia vaikuttaa lapsen ja nuoren lastensuojeluprosessiin ja sitä kautta heidän arkielämäänsä.
Jokaisella lapsella on lain suoma oikeus edunvalvojaan, mikäli edunvalvontamääräyksen kriteerit täyttyvät. Todellisuudessa edunvalvojan tarpeen arvioiminen ja hakeminen jää usein yksittäisen sosiaalityöntekijän vastuulle. Kiireellisimpien asioiden vuoksi edunvalvonnan hakemiseen liittyvä arviointi ja keskustelu lapsen kanssa voi helposti unohtua. Lapselle ja nuorelle tulisi kertoa edunvalvonnasta, jotta hän osaisi tarvittaessa myös itse vaatia edunvalvojan hakemista.
Edunvalvonnasta huolimatta lastensuojeluprosessia kokonaisuudessaan tulisi selkiyttää. Lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän tehtävänä on varmistua siitä, että asiakkaana oleva lapsi tai nuori on tietoinen omasta tilanteestaan ja siihen liittyvistä toimenpiteistä. Hänelle tulee myös perustellusti kertoa, keitä henkilöitä hänen asiassaan on mukana ja mitkä ovat heidän roolinsa. Lastensuojeluprosessin selkiyttämisen lähtökohtana on varmistaa, että lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä kohtaa asiakkaana olevia lapsia ja nuoria riittävän usein oppiakseen tuntemaan heidät ja heidän tarpeensa.
Myös edunvalvontatyöskentelyä voidaan kehittää entistä lapsilähtöisemmäksi. Vaikka lapset ja nuoret kokevat edunvalvonnan toimivana ja tärkeänä toimintana, edunvalvojat eivät ole voineet työskentelyllään poistaa lapsilta lastensuojeluprosessiin liittyvää epäselvyyttä. Edunvalvojan tulisi vielä selkeämmin kertoa lapselle ja nuorelle lastensuojeluprosessin vaiheista ja niihin vaikuttavista tekijöistä. Edunvalvojan tulee myös huolehtia siitä, että aikuisjohtoisissa tilanteissa asiat käsitellään lapsen kielellä selkeästi ja ymmärrettävästi.
Pilvikki Harju
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Meillä tuli semmonen hyvä suhde. Lasten ja nuorten kokemuksia lastensuojelun edunvalvonnasta”.
(14)
Päihdeäiti haluaa rakastaa lapsensa ehjäksi
”Sillai käyny läpi oman lapsuuden surua siitä, ett ei oo ite voinu olla lapsi…Lähinnä ne päihteet on ollu mulle semmonen selviytymiskeino jotenki..”
Erilaiset käyttäytymis- ja käsitysmallit siirtyvät sukupolvelta toiselle ja päihdeongelmat aiheuttavat tutkimusten mukaan tähän erityisen riskin (1). Tutkimukseni tarkoitus oli kuvata haastateltujen äitien näkemyksiä siitä, kuinka heidän oma päihteiden käyttönsä oli vaikuttanut heidän lastensa elämään. Tarinaan hiipi kuitenkin kuin huomaamatta sivujuonne. Äitien tarinoissa tuli kuuluviin, kuinka heidän vanhempiensa päihteiden käyttö äitien omassa lapsuudessa oli vaikuttanut siihen, millaiseksi heidän elämänsä oli muodostunut. Tämän juonipolun osuus korostui osaltaan myös metodologisten valintojeni vuoksi; narratiivisuus tutkimusotteena nosti äitien omat tarinat lapsista tuotettujen tarinoiden rinnalle. Myös näistä äideistä tuli näkyviin lapsi, jonka elämään vanhemman päihteiden käyttö oli jättänyt jälkensä.
Jokaisen päihdeongelmaisen äidin tilanne on omanlainen, joten stereotypioiden luominen päihdeäideistä voi olla kyseenalaista. Tärkeä on kuitenkin ymmärtää mistä lähtökohdista päihdeäidit usein vanhemmuuttaan rakentavat. He ovat poikkeuksellisen usein kokeneet omassa lapsuuden-perheessään vaikeuksia ja turvattomuutta. (2). Tämä korostui myös kuulemissani äitien tarinoissa. Osalla tutkimukseni äideistä oli lapsuudenkokemuksena myös seksuaalista hyväksikäyttöä tai väkivaltaa. Lapsena kaltoinkohdeltu ei ehkä aikuisena kykene luomaan turvallista kiintymyssuhdetta omiin lapsiinsa. Tämä lisää taas riskiä oman lapsen kaltoinkohtelulle ja ongelmien siirtymiselle seuraavaan sukupolveen. (3).
Päihteilevällä äidillä ei itsellään ole useinkaan ollut minkäänlaista äidin mallia. Siksi hän voi olla kuin imuri, imeä kaikesta vähän yrittäen olla kaikin tavoin kuvittelemansa ihanneäidin mukainen. Hän haluaisi olla pullantuoksuinen äiti, mutta hänellä ei ole keinoja toteuttaa sitä. Elämä on ennemminkin selviytymistaistelu. Päihdeäidit joutuvatkin usein turvautumaan oman lapsuuden taustansa ja omien hoivakokemustensa vuoksi puutteellisiin vanhemmuuden keinoihin (2).
Kiistatonta on, että vanhemman päihteiden käytön haitat lapselle ovat usein pitkäaikaisia. Lapsen varhaiset kokemukset voivat vaikuttaa hänen biologiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen kehitykseensä kriittisellä tavalla. (1). Tarinoissaan äidit näkivät äitiydessään kuitenkin myös hyvää. He rakastivat lapsiaan äärettömästi ja antoivat lapsille rakkautta ja läheisyyttä, syliä, halauksia ja pusuja.
Vaikea menneisyys jättää vanhemmuuteen särönsä, mutta äidin hakiessa apua ja asettuessa menneisyyden ja vuorovaikutuksen työstämiseen, hän voi löytää itsestään uusia äitiyden puolia ja sitä myötä uudenlaisen tavan olla lapsen kanssa (4). Äidin raitistuminen toi tarinoissa lasten elämään pysyvyyttä ja äidit olivat eri tavoin lapsilleen läsnä kuin aiemmin. Päihteettömyyden myötä äideillä oli mahdollisuus alkaa pohtimaan ja käsittelemään kipeitä asioita, eheyttämään myös itseään.
”Vaikka päihdeongelmaisen äidin rakkaus ei ole vastuullista, mutta se on rakkautta. Ei oo vastuullista vanhemmuutta, mutta rakkaus on olemassa ja se on sille lapselle tärkeätä. Ett vaikka äiti ei asu mun kanssa, niin se rakastaa minua, se pitää ehjänä sen lapsen.
Katja Salminen-Lahtinen
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Rakkaus pitää ehjänä? Äitiys ja päihteet – äitien narratiiveja lastensa elämästä”.
Lähteet
Holmila, Marja & Bardy Marjatta & Kouvonen Petra 2008: Lapsuus päihdeperheessä ja kielteisen sosiaalisen perimän voittaminen. Yhteiskuntapolitiikka 73 (4) , 421-432. (1)
Savonlahti, Elina & Pajulo, Marjukka & Piha, Jorma 2003: Päihdeäidit, vauvat ja varhainen vuorovaikutus. Teoksessa Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko & Tamminen, Tuula (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki. 327–337. (2)
Mennen, Ferol E. & O’Keefe, Maura 2005: Informed decisions in child welfare: The use of attacment theory. Children and Youth Services Review (27), 577-593. http://ac.els-cdn.com/S0190740904002440/1-s2.0-S0190740904002440-main.pdf?_tid=117b9aea-c753-11e5-982c-00000aab0f27&acdnat=1454159709_ca291e7cedba8c7d3286e696515903d5. (3)
Siltala, Pirkko 2003: Traumatisoitunut vanhemmuus ja varhainen vuorovaikutus.Teoksessa
Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko & Tamminen, Tuula (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki.268-282. (4)
(13)
Terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus
”…niin tuossahan tuo istuu ja jutellaan ongelmista, niin kuin sellaisista mitä on tapahtunut ja sun muuta, se lisää ymmärrystä” Asiakkaan käsitys terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuudesta.
Pro gradu –tutkielmani käsittelee terveyssosiaalityön asiantuntijuutta, jota tehdään terveydenhuollon organisaatiossa. Erään työntekijän kuvaus: ”Monesti tarvitaan tietoa toimeentulosta ja sosiaalityöntekijä tietää niistä parhaiten, joo ne sillai niin kuin ohjaa ja neuvoo. Ne tietää myös asumiseen liittyvistä tuista. Monet asiakkaat ovat veloissa ja tarvitsevat apua myös velkojen hoitoon. Sosiaalityöntekijä voi auttaa tällaisissakin asioissa.”
Mitä terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus on asiakastyöskentelyssä?
Terveyssosiaalityöntekijän työ käsittää terveyden ja sosiaalisuuden edistämistä ja ylläpitämistä. Kokonaisvaltainen näkemys sairaudesta ja sen vaikutuksista sosiaalisuuteen ovat terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuuden keskiössä. (1). Terveyssosiaalityön asiantuntijuus edellyttää: hyviä vuorovaikutustaitoja, voimaannuttavaa työotetta, neuvontaa ja ohjausta psykososiaalisen työotteen lisäksi.
Vuorovaikutus on kohtaamista, jossa osallistujat tuottavat ja jakavat sekä tulkitsevat merkityksiä yhdessä. Hyvään vuorovaikutukseen päästään kuuntelemisen taidolla, tunnetaidoilla ja kyvyllä ymmärtää eri-ikäisten asiakkaiden todellisuutta. Hyvä vuorovaikutus sisältää kyvyn antaa tukea, ylläpitää keskustelua ja reflektoida kuulemaansa. Psykososiaalisella lähestymistavalla haetaan syvällisempää ymmärrystä asiakkaan ajattelusta, tunteista ja hänen toiminnastaan. Tällä pyritään muutoksen aikaansaamiseen asiakkaan elämässä. Neuvonnalla ja ohjauksella pyritään saattamaan asiakas oikeiden palveluiden ja tukien piiriin.
Mitä on terveyssosiaalityöntekijän moniasiantuntijuus?
Moniasiantuntijuus terveyssosiaalityössä käsittää työryhmä- ja verkostotyöskentelyn sosiaaliturva- ja lainsäädäntöasiantuntijuuden, työ kehittämisen ja haasteet. Terveyssosiaalityöntekijä tarvitsee laajan tietopohjan lainsäädännöstä, sosiaalipalveluista ja sosiaaliturvasta. Terveyssosiaalityöntekijä työskentelee usein moniammatillisissa työryhmissä asiakkaiden verkoston kanssa, johon kuuluvat perhe, lähipiiri ja viranomaiset. Työn kehittämisessä ja haasteiden voittamisessa painotetaan terveyssosiaalityön asiantuntijuuden esille tuomista muille ammattiryhmille ja hallinnolle.
Katri Herala
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan ”Ne etsivät ratkaisuja yhdessä asiakkaan kanssa.” Terveyssosiaalityön asiantuntijuutta määrittämässä.
Lähteet
-
-
- Lindén, Mirja 1999: Terveydenhuollon sosiaalityö moniammatillisessa toimintaympäristössä. Sosiaali- ja terveysalan kehittämiskeskus. Raportteja 234. Helsinki: Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus.
-
(12)
Vuorovaikutus vaikuttaa – Rikoksia tehneiden tukeminen rikoksista irrottautumisen prosessissa
”Mä olin vapautunut muovipussin kanssa” –toteamus on käytännössä monelle totta. Vankeudesta vapautumisen vaiheessa yksilö on uuden edessä halutessaan suunnistaa rikoksettomaan elämään.
Rikoksista irrottautuminen on monisyinen prosessi, johon vaikuttavat useat eri tekijät. Siinä yksilön saamalla vuorovaikutuksellisella tuella on keskeinen merkitys. Erityisen riskialttiissa tilanteessa ovat tuomion suorittamisen jälkeen vapautumisen vaiheessa he, joilla ei ole rikoksista irrottautumista tukevaa omaa sosiaalista verkostoa.
Rikoksia tehneiden elämänhistoriassa on usein monenlaisia kasautuneita huono-osaisuuteen liittyviä tekijöitä ja rikolliseen käyttäytymiseen johtaneet kehityskulut ovat alkaneet jo varhain. (Timonen 2009, 3-4, 55-89. Blomster & Muiluvuori 2011, 148-150. Elonheimo 2010, 51-52, 56-57). Yksilön toimintaan vaikuttavat sekä yksilölliset tekijät että sosiaaliset tekijät laajemmin aina yhteiskunnan rakenteisiin saakka. Syrjäytymisen kehästä ulospääseminen ei ole helppoa rikoksista saadun tuomion suorittamisen jälkeen (Kyngäs 2000, 15, 38, 41-45. 230-231, 234, 240).
Leimasta eroon ja eteenpäin
Rikollisen leimaa on vaikea karistaa. Rikoksista irrottautumiseen liittyy vaihe, jossa rikoksentekijä luo uudestaan identiteettiään. Tälle vaiheelle on ominaista, että rikostaustan omaava alkaa mieltämään itsensä ei-rikoksentekijänä. (Viikki-Ripatti 2011, 198-200.) Ei-rikolliseen elämäntapaan liittyvän identiteetin uudelleen prosessoinnin vaiheessa on tukea antava, arvostava ja välittävä vuorovaikutus keskeistä. Ilman sitä rikoksista irrottautuminen voi vaikeutua.
”Sit kun oon saanut oikeen avun, oon saanut elämästä kiinni”
Näin totesi eräs opinnäytetyöhöni haastattelema rikostaustan omaava henkilö. Mitä tämä apu sitten on? Tutkimuksessani, jossa haastattelin ryhmähaastattelumenetelmin 13 rikostaustan omaavaa, tuli esille, että keskeistä rikoksista irrottautumisen tukemisessa on paitsi kuntoutumiseen tähtäävien tukitoimien mahdollistaminen, niin myös ennen kaikkea se, että yksilö kohdataan arvostavasti, välittävästi ja yksilöllisesti. Hyvä vuorovaikutus sosiaalityöntekijän kanssa edistää rikoksista irrottautumista. Sosiaalityön vaikuttavuutta edistää kasvokkain tapahtuva hyväksi koettu vuorovaikutus. Yhteiskunta- ja sosiaalieettisesti tarkasteltuna onkin tärkeää, etteivät taloudelliset leikkaukset kohdistu sosiaalityön käytäntöön siten, että rikostaustan omaavat joutuvat pääasiassa asioimaan kirjallisesti sosiaalitoimessa. Monilla rikoksia tehneillä on ollut jo lapsuudesta saakka elämänhallinnan vaikeuksia ja terveydellisiä haasteita. Tällöin kuntouttavan sosiaalityön merkitys korostuu aikuisuudessa. Parhaimmillaan sitä toteutetaan suunnitelmallisesti ja pitkäjänteisesti.
Rikoksiin ajautuminen on prosessi, johon vaikuttavat monet eri tekijät
Usein tähän liittyvät prosessit ovat alkaneet jo lapsuudessa, jolloin on tärkeää kiinnittää huomiota myös ennaltaehkäisevään työhön ja varhaiseen tukeen.
”Pitäis olla niin, että jauhetaan yhteistä taikinaa, eikä niin, että jokainen jauhaa omaa taikinaansa.”
Rikoksista irrottautumisen tukemisessa yhteistyö eri viranomaisten kesken on tärkeää, kuten edellä oleva opinnäytetyötutkimukseni lainauksessa todetaan. Osallisuuden edistämisessä ja syrjäytymisen kehästä ulospääsemisessä on jokainen kohtaaminen merkityksellistä. Tämä haastaa paitsi sosiaalityöntekijät, niin myös jokaisen kanssakulkijan ottamaan mukaan jo tuomionsa kärsineet.
Rikoksista irrottautumisen prosessissa yksilö koittaa etsiä uutta paikkaa yhteiskunnan systeemissä. Monesti kiinnittyminen siihen voi olla haasteellista. Siihen vaikuttaa rikostaustan omaavan yksilöllisyys sekä sosiaaliset ja yhteiskunnalliset tekijät. Koska rikostaustan omaavalla on usein rankka psykososiaalinen historia ja elämänhallinnan vaikeuksia, korostuu vuorovaikutuksen merkitys.
Camilla Sundell
Lapin yliopisto
(11)
Verkosta tukea pienten lasten äideille
Internetin avulla ihmisten on helppo kohdata toisiaan ja olla vuorovaikutuksessa keskenään. Erityisesti pienten lasten äidit ovat ottaneet erilaiset verkkoyhteisöt omaksi kanavakseen, jossa he jakavat kokemuksiaan ja saavat tukea vertaisiltaan. Verkkoon onkin syntynyt lukuisia äitien omia nettiyhteisöjä, kuten keskustelufoorumit sekä viime vuosina suureen suosioon nousseet äitiysblogit.
Joillekin äideille internet on ainoa paikka, jossa heillä on mahdollisuus tavata muita äitejä. Verkkoyhteisöt ovatkin muodostuneet kaikille avoimiksi vertaisryhmiksi. Julkisilla palveluilla olisi mahdollisuus tarjota samantyyppisiä yhteisöllisiä ryhmiä myös suljetummassa muodossa. Verkkovälitteisyyttä ei ole juurikaan hyödynnetty perheille suunnattujen hyvinvointipalveluiden toteuttamisessa.
Tällaisille palveluille selkeästi olisi tilausta. Äideillä on tarve tuoda esille omaa äitiyttään ja samalla saada muiden hyväksyntää. Neuvola ei kuitenkaan enää automaattisesti järjestä äitiryhmiä, joten verkostoituminen ja tuen saaminen muilta äideiltä ei ole itsestään selvää.
Pikkulapsiarki on äideille hyvin raskasta, mutta siitä selviämistä tuntuu helpottavan mahdollisuus keskustella ja jakaa omia kokemuksiaan samassa elämäntilanteessa olevien kanssa. Toisten äitien kokemusten kautta he ymmärtävät, että muutkin käyvät läpi samanlaisia tilanteita, eivätkä he suinkaan ole yksin omien kokemustensa tai ajatustensa kanssa.
Neuvolan toiminta ei äitien mielestä ole myöskään riittävän yhteisöllistä eikä se tarjoa nopeaa apua päivittäisiin tai yllättäviin tilanteisiin. Äitien verkkoyhteisöissä sen sijaan vallitsee vahva yhteisöllisyys ja me-henki. Äidit kannustavat toisiaan ja kantavat huolta toistensa elämäntilanteista ja jaksamisesta. He jakavat mielellään omia kokemuksiaan auttaakseen muita. Lisäksi verkkoyhteisöissä tukea ja neuvoja on saatavilla hyvin nopeasti. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta yhteisöstä on Facebookiin perustetut paikkakuntakohtaiset Hätäkahvit – nimellä toimivat ryhmät, joissa äidit voivat pyytää toisiltaan nopeaa käytännön apua.
Miten verkkoa voitaisiin hyödyntää hyvinvointipalveluissa? Esimerkiksi neuvolan tai lastensuojelun palvelujen oheen voidaan luoda toimintaa, joka tarjoaa äideille mahdollisuuden osallistua vertaisryhmään verkon välityksellä. Tällaisessa ryhmässä äidit voivat tutustua samassa elämäntilanteissa oleviin vertaisiin ja jakaa omia kokemuksiaan luottamuksellisessa ympäristössä ja näin saada sosiaalista tukea. Verkkovälitteisissä ryhmissä äidit voisivat saada apua ja tukea vuorokaudenajasta riippumatta, toisin kuin julkisen sektorin palveluissa yleensä. Verkkovälitteisten palvelujen avulla myös palvelujen saatavuus erityisesti harvaan asutuilla alueilla paranisi.
Internetin potentiaali tulisi nykyistä paremmin huomioida perheille suunnattujen palveluiden kehittämisessä. Palvelujärjestelmän tehtävänä on kehittää sellaisia verkkopalveluja, jotka vastaavat asiakkaiden tarpeisiin ja joiden käyttö on helppoa hektisessä pikkulapsiperheen arjessa.
Pauliina Posio
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan ”Sosiaalista tukea? Verkkoympäristöt pienten lasten äitien arjen tukena”.
(10)
Parisuhdeväkivallan vaietut kokijat
Mies ei voi kokea parisuhdeväkivaltaa? Henkinen väkivalta ei ole väkivaltaa? Tutkimuksemme kumosi vahvasti kyseiset väitteet.
Miehen kokema väkivalta on yhteiskunnassamme valtava tabu. Keskustelu menee helposti siihen, että puhuessamme miesten kokemasta väkivallasta, vähättelisimme jotenkin naisten kokemaa parisuhdeväkivaltaa. Asia ei tietenkään ole näin. Miesten kokemaa parisuhdeväkivaltaa pitää tuoda ihmisten tietoisuuteen, sillä se on yhteiskunnassamme vaiettu aihe.
Miehet itsekin mielellään vähättelevät kokemaansa parisuhdeväkivaltaa ja eivät hae siihen apua. Avun hakeminen on heille haastavaa ja itse väkivaltaongelmaa ei välttämättä edes tiedosteta ja jos tiedostetaan, niin miehet ajattelevat omassa mielessään, että miehen on kestettävä kipua. Kipua miehet mieluummin kestävätkin kuin aiheesta puhumisen häpeän. Tutkimuksemme perusteella sukupuoliroolit vaikuttavat miehillä erittäin voimakkaasti väkivaltaan suhtautumiseen sekä siihen, että apua ei haeta. Tutkimuksemme miehet kantoivat pitkään syyllisyyttä suhteen ongelmista ja sen päättymisestä.
Väkivallan muodot ja seuraukset
Miehet kokevat erityyppisiä väkivallan muotoja. Henkinen väkivalta haavoittaa uhriaan voimakkaasti. Tyypillistä on, että eri väkivallan muodot ovat yhteydessä toisiinsa. Miehet kokevat kontrollointia, mitätöintiä, manipulointia, uhkailua ja kiristämistä, taloudellista väkivaltaa sekä rajua fyysistä väkivaltaa.
Parisuhdeväkivallalla on pitkäaikaisia vaikutuksia miehiin. Miehet kokevat ahdistusta ja epätoivoa sekä häpeää koetusta väkivallasta. Erityisesti sillä on vaikutusta miesten itsetuntoon. Miehillä esiintyy univaikeuksia ja masennusoireita sekä poissaoloja töistä ja koulusta. Koettu väkivalta vaikuttaa miehiin siis hyvin kokonaisvaltaisesti.
Palveluiden kehittäminen
Miesten on hyvin vaikeaa hakea apua, sillä he jo etukäteen kokevat, ettei heidän parisuhdeväkivallan kokemuksiaan osata kohdata palvelujärjestelmässä. Tutkimuksemme perusteella miehet tarvitsevat ymmärtävää ja kärsivällistä kuuntelijaa. Ammattilaista, joka ikään kuin vahvistaa miesten kokemukset todeksi ja että heillä on oikeus tuntea kuten he tuntevat ja saada apua parisuhdeväkivaltaan. Toisaalta tarvitaan jämäkkyyttä, patistusta tilanteen etenemiseksi sekä konkreettisia neuvoja.
Palvelujärjestelmää tulee kehittää niin, että miehillä on helpompi hakeutua niiden piiriin. Jotta työskentely onnistuu parisuhdeväkivaltaa kokeneen miehen kanssa, ensimmäinen tapaaminen väkivaltapalveluiden työntekijän kanssa on merkittävä, sillä se ratkaisee palveluissa pysymisen ja on ensimmäinen askel miehen toipumiseen väkivaltaisesta suhteesta.
Miesten kokemasta parisuhdeväkivallasta pitää ehdottomasti keskustella julkisuudessa enemmän! Tutkimuksemme miehet toivoivat erityisesti tätä, sillä miehet tarvitsevat muiden samassa tilanteessa olevien miesten kokemustietoa aiheesta. Sitä, että he eivät ole jotain outoja poikkeustapauksia, vaan on muitakin parisuhdeväkivaltaa kokeneita miehiä. Näin miehet voivat päästä eroon syyllisyyden ja epäonnistumisen kokemuksistaan ja hakeutua väkivaltapalveluihin ilman henkistä painolastia. Väkivaltapalveluiden ”markkinointiin” tulee jatkossa panostaa niin, että niissä otetaan selkeästi huomioon MYÖS miehet väkivallan kokijoina, eikä vain tekijöinä!
Reeta Laitinen
Suvi Orislahti
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Kuopassa – Miesten kokemuksia parisuhdeväkivallasta”.
(9)
Parisuhdeväkivallan vaiettu salaisuus
Väkivallan tekijä pystyy käyttämään vallan elementtinä väkivallan salattavuutta. Naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa esiintyy vieläkin yhteiskunnassamme, vaikka olemme hyvinvointivaltio, jossa korostetaan miesten ja naisten tasa- arvoa sekä molemmilla olevia yhtäläisiä ihmisoikeuksia. Miten yhteiskuntamme ja siellä olevat ihmiset suhtautuvat parisuhdeväkivaltaan? Käytän lähdeaineistona mediassa esillä olevia kirjoituksia parisuhdeväkivallasta.
Väkivalta vaikuttaa sen kokijaan, sekä koko perheeseen. Se voi raaimmillaan johtaa puolison ja/ tai myös lasten kuolemaan! Perhesurmat olivat puheenaiheena mediassa muutama vuosi sitten ja osassa niissä syynä oli, että puoliso surmasi perheensä, koska nainen halusi erota miehestään. Puoliso menettää eron myötä valta- asemansa suhteessa naiseen. Sisäasianministeri Päivi Räsänen kertoi Terveyden ja hyvinvointilaitoksen tekemästä selvityksestä, jonka mukaan viranomaisten välisen yhteistyön lisäämisellä voitaisiin paremmin tunnistaa ja puuttua perheessä vallitsevaan väkivaltaan. Asenteita muuttamalla voitaisiin tarjota perheelle enemmän apua eikä vain välttämättömiä toimenpiteitä. Ilman tätä väkivallan kierrettä on vaikea katkaista.
Nainen voidaan leimata parisuhdeväkivallan aiheuttajaksi. Asenteet ovat syvällä yhteiskunnassamme, jotka muodostuvat jo lapsuudessa. Voidaan ajatellaan, että nainen voi omalla käyttäytymisellään vaikuttaa väkivallan syntymiseen. Parisuhdeväkivallassa myös mies syyllistää naista käyttämästään väkivallasta. Nainen uskoo lopulta omaan syyllisyyteensä ja alkaa tämän syyllisyyden, häpeän ja väkivallan pelon johdosta peitellä tai kaunistella kokemaansa väkivaltaa itselle ja muille sekä puolustella sen tekijää. Nainen haluaa onnistua omassa roolissaan puolisona, äitinä ja kodista huolehtijana sekä saavuttaa hyvän parisuhteen. Se tarkoittaa kulissien ylläpitämistä onnellisesta parisuhteesta, jonka väkivallasta puhuminen rikkoo.
Parisuhdeväkivalta voi jatkua perheen kodissa vuosikausiakin ilman, että kukaan huomaa naisen hätää. Tällöin nainen jää yksin asian kanssa ja se mahdollistaa väkivallan jatkumisen ja pahenemisen. Mies voi eristää naisen muista ihmisistä ja estää naisen avun hakemisen. Nainen voi myös tottua miehen käyttämään väkivaltaan ajan kuluessa, jolloin se normalisoituu osaksi parisuhdetta. Parisuhdeväkivalta voi myös jatkua jos nainen ei osaa tunnistaa kohtaamansa väkivaltaa väkivallaksi, kuten henkistä väkivaltaa. Parisuhdeväkivaltaa koskevan tiedon lisäämisellä voitaisiin helpottaa väkivallan tunnistettavuutta.
Viranomaisten asenteet voivat vaikuttaa parisuhdeväkivallasta puhumiseen ja avun hakemiseen. Nainen voi kokea, että hän ei saa tarvittavaa apua viranomaisten taholta tai hänen kertomuksensa joutuu arviointiin ja jopa hänen syyllistämiseensä. Tämän johdosta naiset eivät mielellään kerro kokemastaan väkivallasta. Väkivaltaisesta parisuhteesta lähteminen on vaikea prosessi, joka ei tapahdu hetkessä. Viranomaisia tulisi kouluttaa enemmän aiheen sensitiivisyydestä ja siitä miten he ottavat puheeksi parisuhdeväkivallan, jos he epäilevät naisen kärsivän siitä. Naista tulee myös osata ohjata eri auttamisjärjestelmien piiriin, jotta nainen ei jää yksin ja hänen väkivaltaisesta parisuhteesta irrottautuminen voisi tapahtua mahdollisimmin pian.
Parisuhdeväkivallan salattavuutta voidaan rikkoa siitä puhumalla, sekä sen syiden ja seurausten esiintuomisella. Mielestäni ihmisten tulisi rohkaistua puhumaan väkivallasta suoraan aina sitä epäiltäessä. Asenteiden pitää muuttua ja parisuhdeväkivalta tulee tuomita ja syyllistää sen tekijä! Naisen ei tule tuntea syyllisyyttä ja häpeää sen julkituomisesta vaan häntä tulee kannustaa kertomaan kokemuksistaan, jotta parisuhdeväkivalta tulee ilmi ja siihen voidaan puuttua viranomaisten tai lähipiirin toimesta,
Maarit Karvo
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Yhteensidotut – Parisuhdeväkivallan kiinnipitävä voima”.
(8)
Nuorisotyön ytimessä – Neiossa nuori kohdataan
Nuorisotakuun ja –politiikan ja nuorten todellisuuden kohtaamattomuus on aika ajoin nostettu esille, ja hyvästä syystä. (1) Nuorisotyöltä vaaditaan tulostavoitteellisuutta kuin pörssiyhtiöltä ikään, ja onnistumisen mittareiksi huolitaan nuoret, jotka on saatu pois työttömyys- ja kouluttautumattomuustilastoja rumentamasta.
Yhteisöllisyyden ja osallisuuden käsitteet vilisevät koulutuspoliittisissa teksteissä ja poliitikkojen puheissa taikasanojen tavoin syrjäytymistä poistavina tekijöinä, mutta talouden pyörissä ne ovat hioutuneet sanahelinäksi. Nuori nähdään kapeiden linssien läpi tulevaisuuden työntekijänä, osallisuus työelämään kiinnittymisenä ja yhteisöllisyys työ- ja opiskelupaikoilla automaattisesti syntyvänä liittymisen jälkituotteena. (2)
Todellisuus on muuta. Nuoren tie koulusta alan opintoihin ja töihin ei läheskään aina etene suoraviivaisesti, sillä nuori tarvitsee tilaa kokeilla erilaisia polkuja ja yhteisöjä sekä tulla kuulluksi ja hyväksytyksi. Resurssien kiristyksen myötä nuorisotyöstä uhkaa karsiutua pois sen ydin: sosiaalinen kasvatustyö, joka perustuu nuoren ja luotettavan aikuisen kohtaamiseen. (3)
Kunnat pyrkivät eroon seinistä nuorisotyön ympärillä, toisin sanoen tehostamaan tilojen käyttöä ja jalkauttamaan nuorisotyöntekijöitä sinne, missä nuoret liikkuvat. Olen kuitenkin vakuuttunut, että nuoria luokseen kutsuvalla tilatyöllä on merkittävä rooli aidon yhteisöllisyyden ja osallisuuden rakentumisessa. Sain etnografisen tutkielmani kautta tutustua Raha-automaattiyhdistyksen sekä Rovaniemen kaupungin tukemaan nuorisotyöhön Neiot – Tyttöjen Talolla, jossa yhteisöllisyys ja osallisuus saavat rakennuspalikoita talon kulttuurista sekä tyttöjen ja aikuisten välisestä vuorovaikutuksesta.
Fyysisesti koulu- ja muista instituutioista erillään seisovassa Tyttöjen Talossa ei vallitse valmiita nuorten välisiä hierarkioita. (4) Sen kodinomainen tunnelma, tasa-arvoinen tilatoteutus sekä tyttöjen tarpeiden mukaan muuttuvat tilat mahdollistavat yhteisöllisyyden ilman koulusta tai muista insituutioista saatuja sosiaalisia leimoja, kuten epäsuosittu tai syrjäytynyt. Kiusaamista ja ulossulkemista ei esiinny. Jos esiintyisikin, siihen olisi helppo puuttua yhteisöllisesti, sillä yhden palkatun ohjaajan lisäksi talolla toimii vapaaehtoisia, kaikenikäisiä isosiskoja.
Aikuisten ja nuorten välisissä kohtaamisissa tytöille annetaan huomiota ja huolenpitoa, neuvontaa ja tukea, ja heitä kannustetaan osallistumaan talon yhteisöön sekä muihin paikallisyhteisöihin. Vuorovaikutusta siivittää tyttöjen toivomat, heille maksuttomat aktiviteetit, kuten ruuanlaitto ja keilaaminen, ja niiden keskeltä kumpuava nauru.
Yhteisöllisyyteen kuuluu mahdollisuus osallistua yhteisön toimintaan omien toiveidensa ja voimavarojensa mukaisesti. Kun tyttö näkee omien toiveidensa konkretisoituvan ja oman vaikutusvaltansa talon toiminnassa, se rakentaa yhteisöllisyyden tunnetta.
Osallisuuteen kuuluu mahdollisuus määritellä, missä ja miten haluaa olla osallisena. Kun aikuisella on aikaa tutustua nuoreen ja päinvastoin, kun toiminnalla ei ole nuoren ulkopuolelta tulevaa päämäärää, se rakentaa osallisuutta hänelle tärkeissä asioissa ja pyrkimyksissä.
Yhteisöllisyyttä ja osallisuutta ei voi luoda työntämällä nuorta koulu- ja työelämään, jossa hänen elämäntilanteensa haasteisiin ei todellisuudessa pystytä vastaamaan. (2) Ilman nuorisotyöntekijän ja nuoren välistä aitoa kohtaamista nuori jää vaille kaipaamaansa tukea. Nuorisotyön ytimen muodostumiseen tarvitaan aikaa, joita resursseja oikein kohdistamalla voidaan nuorelle tarjota.
Heli Honkasilta
Lapin yliopisto
Lähteet
1 Mm. Tiitinen, Laura: Nuoren elämä ei ole putki. Tässä blogissa. Postattu 8.12.2015, viitattu 23.2.2016.
2 Souto, Anne-Mari 2014: Ohitettu nuoruus? Aikuismainen työelämäkykyisyys ja ammatillinen koulutus. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 158–161.
3 Cederlöf, Petri 2014: Tavallinen nuorisotyö ja nuorisotakuu. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 193–198.
Kylmäkoski, Merja 2007: Eteinen, vessa, keittokomero ja huone – Niistä on nuorisotila tehty. Teoksessa Hoikkala, Tommi & Sell, Anna (toim.): Nuorisotyötä on tehtävä. Menetelmien perustat, rajat ja mahdollisuudet. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura. Julkaisuja 76. Helsinki, 393–409.
4 Hämäläinen-Luukkainen, Jaana 2006: Nuorten tilattomuus koulussa. Teoksessa Kylmäkoski, Merja & Lind, Kimmo & Hintikka, Timo & Aittola, Tapio (toim.): Nuorten tilat. Sarja C. Oppimateriaaleja 9. HUMAK. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 70. Gummerus. Helsinki, 43–62.
(7)
Lukutaito on etuoikeus
Maailmassa on noin 780 miljoonaa aikuista, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa (1). Suurin osa luku- ja kirjoitustaidottomista aikuisista on naisia (2).
Nykysuomalaisille on itsestään selvää, että aikuinen osaa lukea. Suomessakin koko kansan kouluttaminen on silti suhteellisen tuore asia. Sata vuotta sitten meillä oli jo kansakouluja, muttei vielä yleistä oppivelvollisuutta – se saatiin vuonna 1921 (3). Siitä vielä sata vuotta taaksepäin opiskelu oli vain pienen eliitin etuoikeus. Sukujuuriaan miettimällä voi arvailla, olisiko itse lukutaitoinen, jos olot Suomessa eivät olisi muuttuneet.
Monissa maissa, joista Suomeen tullaan pakolaisina, lukutaito on edelleen harvojen etuoikeus. Esimerkiksi Afganistanissa vain noin 24 % aikuisista naisista osaa lukea. Sisällissodan repimässä Somaliassa koululaitoksella ei ole juuri edellytyksiä toimia. Monelta pakolaiselta koulu jää kesken myös pakomatkan takia.
Tietoyhteiskunta vaatii lukutaitoa
Suomeen tulijan lähtömaan kulttuurissa lukutaidon puute ei välttämättä ole ollut leimaavaa. Lukutaito ei myöskään aina ole ollut välttämätöntä arjessa selviytymiselle. Suomalainen tietoyhteiskunta kuitenkin perustuu lukutaidolle ja numeerisille taidoille enemmän kuin ehkä osaamme ajatellakaan.
Jopa niin arkinen asia kuin kaupassa käyminen vaatii lukutaidottomana maahan tulleelta aikuiselta paljon opiskelua. Kaikki eivät uskaltaudu yksin kauppaan vielä vuosien maassaolon jälkeenkään. Kaupassa on ensinnäkin osattava lukea tai ainakin tunnistaa tuotteiden nimet tietääkseen, mitä ostaa. On myös ymmärrettävä hinnat ja osattava käsitellä rahaa tai pankkikorttia.
Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulevilla aikuisilla on oikeus pitempään kotoutumisajan tukeen kuin muilla maahanmuuttajilla. Ennen varsinaisia kotoutumiskoulutuksen kursseja he voivat opiskella luku- ja kirjoitustaidon kursseilla.
Aikuisen on kuitenkin lasta vaikeampi oppia lukemaan. Myös uuden kielen oppiminen on vaikeampaa, kun aikaisempi koulutausta puuttuu. Pakolaisilla on usein myös traumoja, jotka vaikeuttavat kaikkea uuden oppimista. Vain harva lukutaitoa vailla maahan tullut aikuinen oppii lukemista ja suomen kieltä niin hyvin, että voisi – ainakaan nykyisellä vaatimustasolla – jatkaa ammatilliseen koulutukseen ja työllistyä.
Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulleet aikuiset ovatkin ryhmä, joka jää helposti syrjään kaikesta. Erityisesti naiset saattavat jäädä kodin seinien sisäpuolelle, näkymättömiin. Miehet liikkuvat usein kodin ulkopuolella naisia enemmän ja saattavat oppia suomen kielen suullisen taidon naisia paremmin, vaikka lukutaito puuttuisikin. Naisilta suhteet muihin suomalaisiin kuin viranomaistahoihin saattavat puuttua kokonaan.
Apua vapaaehtoisista?
Suhteet suomalaisiin olisivat tärkeitä niin kielen oppimisen kuin muun kotoutumisen kannalta. Vapaaehtoistoiminta on onneksi lisääntynyt myös kotouttamisessa. Esimerkiksi Rovaniemellä maahanmuuttajien sosiaalitoimisto koordinoi kotokaveritoimintaa (4). Mannerheimin Lastensuojeluliitolla on Ystäväksi maahanmuuttajaäidille –hanke (5) ja Helsingin Diakonissalaitos etsii maahanmuuttajaopiskelijoille kielikavereita (6).
Siltojen rakentaminen suomalaisten ja maahanmuuttajien kohtaamisille voisi kuulua yleisemminkin kotouttamistyöhön ja sosiaalityöhön maahanmuuttajien kanssa. Pelkkien viranomaiskontaktien avulla kotoutuminen jää ohueksi.
Miksi he sitten tulevat?
On selvää, että kouluja käymättömien ihmisten vastaanottaminen on Suomelle kalliimpaa kuin valmiiksi koulutetun työvoiman vastaanottaminen. Suurin osa luku- ja kirjoitustaitoa vailla olevista aikuisista tulijoista on pakolaisia. Suomi on allekirjoittanut pakolaisten vastaanottamisesta kansainvälisiä sopimuksia, muun muassa Geneven sopimuksen (7). Geneven sopimuksessa on syrjintäkielto, joka kieltää pakolaisten valikoimisen heidän ominaisuuksiensa perusteella.
Kun puhutaan pakolaisista, puhutaan ihmisistä, jotka ovat avun tarpeessa. Avun tarpeen mukaisesti heitä on myös autettava – ei siis esimerkiksi koulutuksen tai muiden hyötynäkökohtien perusteella.
Eila Mustaparta
Lapin yliopisto
Lähteet
-
-
- EU-Speak. Uutiskirje #1. Lokakuu 2015. https://research.ncl.ac.uk/media/sites/researchwebsites/eu-speak2/EU-SPEAK3%20julkistaa%20tiedon%20uudesta%20Erasmus+-rahoituksesta.pdf
- http://www.uis.unesco.org/literacy/Documents/fs32-2015-literacy.pdf
- http://www.minedu.fi/etusivu/arkisto/2009/0511/koulun_penkille.html
- http://www.rovaniemi.fi/fi/Palvelut/Perhe–ja-sosiaalipalvelut/Maahanmuuttajasosiaalityo/Kaveriksi-kotopolulle
- http://uudenmaanpiiri.mll.fi/toiminta/ystavaksi-maahanmuuttajaaidille/
- http://www.kansalaisareena.fi/valikko/wp-content/uploads/2015/06/Laura-Hakoköngas.pdf
- http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1968/19680077/19680077_2
-
(6)
Perhesurmiin puuttumisen mahdollisuudet
Perhesurmat ovat harvinainen ilmiö ja media uutisoi niistä yllättävinä tekoina. Perhesurmien taustalla on kuitenkin useita riskitekijöitä, joita läheiset ja viranomaiset eivät aina ole huomanneet tai eivät ole osanneet suhtautua niihin riittävän vakavasti.
Perheissä on ollut väkivaltaa ennen surmatekoja, mutta perheiden välillä on eroja väkivallan muodoissa ja siinä, kuinka paljon väkivaltaa on ollut. Väkivalta on ollut fyysistä, henkistä tai puolison kontrollointia. Väkivallan alku ja kulku eivät käy tarkasti vaiheittain ilmi, mutta perheissä on havaittavissa väkivallan kierre. Aluksi väkivallaton kumppani alkaa vastata toisen osapuolen käyttämään väkivaltaan väkivallalla ja näin väkivalta tuottaa lisää väkivaltaa (1).
Joissakin perheissä poliisit on soitettu kotiin paikalle väkivaltatilanteen vuoksi. Eräässä perheessä poliisit olivat rauhoittaneet tilanteen paikan päällä eikä ketään viety putkaan. Poliisien pitäisi aina perheväkivaltatilanteissa ohjata asiakkaat sosiaali- ja terveyspalveluihin käsittelemään väkivallan taustalla olevia ongelmia, sillä ne eivät poistu, vaikka tilanne sillä hetkellä rauhoittuukin.
Väkivallan lisäksi perhesurmien pitkäaikaisia riskitekijöitä ovat parisuhteen ongelmat, ero tai eroaikeet, taloudelliset ongelmat, riippuvuudet, persoonallisuushäiriöt ja vaikeudet yhteishuoltajuudessa. Lisäksi surmaajilla oli ollut unettomuutta ennen surmia. Surman taustalla on usein monia eri riskitekijöitä ja tilannetta voidaan kuvata konfliktien kasautumisena (2).
Palvelujärjestelmässämme on palveluita, jotka kohdentuvat perhesurmien pitkäaikaisiin riskitekijöihin. Esimerkiksi vanhempien välien ollessa riitaisat voidaan yhteishuollossa lapsen siirtyminen vanhemmalta toiselle toteuttaa valvottuna vaihtona, jolloin työntekijä on vaihtotilanteessa läsnä. Surmaperheissä palveluita ei kuitenkaan ole käytetty tai niitä on käytetty vähän.
Miksi perheet eivät ole hakeneet apua ongelmiinsa? Yhtenä merkittävänä tekijänä on ollut haluttomuus puhua ongelmista. Erityisesti surmaajalla on voinut olla tarve menestyä ja pitää yllä kulissia. Mielentilatutkimuksissa persoonallisuushäiriöt on nähty yhtenä esteenä avun hakemiselle. Joissakin perheissä tapahtumat ovat edenneet niin nopeasti, ettei apua ole ehditty hakea. Osa perheistä oli joskus hakenut apua ongelmiinsa, mutta ei surmia edeltäneenä aikana. He olivat kokeneet, etteivät olleet apua saaneet. Huonot kokemukset avun saamisesta voivat olla esteenä avun hakemiselle myöhemmin uudelleen.
Haasteet palvelujärjestelmälle
Ammattilaisten näkökulmasta perhesurmien ennakointi on vaikeaa, sillä riskitekijät ovat dynaamisia ja riskin suuruus vaihtelee. Lisäksi surmaajan mielentila voi muuttua äkillisesti esimerkiksi itsetuhoiseksi. Tilanteen ymmärtämiseksi ammattilainen tarvitsee paljon tietoa surmaajasta ja perheestä pitkältä ajalta. (3.) Perusteellinen perehtyminen asiakkaiden elämäntilanteeseen on kuitenkin mahdotonta, jos asiakkailla ei ole halua puhua ongelmistaan. Lisäksi tietojen keräämistä voivat haitata lyhyet tapaamis- ja vastaanottoajat, epäselvyydet tietojen vaihtamisesta ammattilaisten välillä sekä työntekijöiden vaihtuvuus.
Esteenä oikeanlaiselle avun saamiselle voi olla perheiden tavallisuus, joka saattaa harhauttaa ammattilaista. Perheet ovat usein ydinperheitä, vanhemmat ovat hyvin koulutettuja ja työssäkäyviä eikä surmaajiin voi liittää tyypillisiä henkirikoksen tekijän piirteitä. Auttamisen mahdollisuudet edellyttävät ammattilaiselta valmiutta katsoa asioita toisin (4).
Perhesurmien pitkäaikaiset riskitekijät, niiden muuttuminen sekä avun hakemisen ja saamisen kysymykset herättävät pohtimaan kohdattavien asiakkuuksien vaativuutta ja antaako koulutus ammattilaisille riittävät valmiudet kohtaamisiin.
Sari Veikanmaa
Lapin yliopisto
Lähteet
-
-
- Säävälä, Hannu & Nyqvist, Leo & Salonen, Santtu 2006: Väkivallan tekijän taustaa. Teoksessa Säävälä, Hannu & Pohjoisvirta, Riitta & Keinänen, Eero & Salonen, Santtu (toim.): Mies varikolle. Apua lähisuhdeväkivaltaan. Oulun ensi- ja turvakoti ry. Oulu, 31–55.
- Harper, Dee Wood & Voigt, Lydia 2007: Homicide Followed by Suicide. An Integrated Theoretical Perspective. Homicide Studies 11(4), 295–318.
- Sachmann, Mark & Harris Johnson, Carolyn Mary 2014: The Relevance of Long-Term Antecedents in Assessing the Risk of Familicide-Suicide Following Separation. Child Abuse Review 23(2), 130–141.
- Hurtig, Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2014: Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. UNIpress. Kuopio, 250–280.
-
(5)
Lapsen kengissä aikuissosiaalityössä
Uutisoinnin perusteella lasten pahoinvointi vaikuttaa lisääntyvän hyvinvointiyhteiskunnassa. Lastensuojelun resurssit ovat ahtaalla. Aikuisten sosiaalihuollon palveluita ei ole hyödynnetty riittävästi lastensuojelun työmuotona. Lasten huomioinnin ajatellaan kuuluvan lastensuojeluun.
Aikuissosiaalityön toimintakentällä ensisijaisina asiakkaina ovat aikuiset, mutta sosiaalihuollon toteutuminen vaikuttaa myös perheen lapsen tilanteeseen. Aikuissosiaalityössä työskentelevillä sosiaalityöntekijöillä on ymmärrys vanhemman tilanteen vaikutuksesta lapseen, mutta konkreettisista työtavoista ja -käytänteistä on puute.
”Lapset näkkyy perhetiedoissa ja paperilla. Otetaan ne (lapset) tulona huomioon”
Lapsen elämään vaikuttavia päätöksiä tehdään esimerkiksi toimeentulotuki-, päihde- ja mielenterveystyössä, jotka ovat aikuissosiaalityön keskeistä toiminta-aluetta. Lasten huomioiminen ja näkyväksi tekeminen tulee tapahtua näissä kohtaamisissa. Lapsi on aina asiakas, kun sosiaalihuoltoa hakevassa, käyttävässä tai sen kohteena olevassa perheessä on lapsi. Konkreettisimmin lapsen asiakkuus näkyy toimeentulotukityössä. Lapsilisät otetaan perheelle tulona huomioon. Lapset toimivat myös perusteena myöntää perheelle harkinnanvaraista toimeentulotukea esimerkiksi vuokrarästeihin.
Lapsi vanhemman varjossa
Lasten kodin ulkopuolelle sijoittamisen syyt liittyvät usein vanhempien elämän haasteisiin kuten heidän päihde- ja mielenterveysongelmiin, jaksamattomuuteen, perheristiriitoihin, avuttomuuteen, osaamattomuuteen ja taloudellisiin ongelmiin (1,2,3). Siitä huolimatta aikuissosiaalityöntekijät eivät olleet huolestuneita vanhemmuuteen liittyvistä kysymyksistä. Lasten huomioiminen aikuissosiaalityön toimintakentällä on työntekijälähtöistä ja tilannesidonnaista eikä siihen myöskään ole yhteneväisiä toimintatapoja. Uudistunut sosiaalihuoltolaki (1302/2014) velvoittaa kuntaa tarjoamaan avohuollon palveluita perheelle ilman lastensuojeluasiakkuutta.
”Asiakkaana yleensä aina perheen aikuinen – Hakemuksen jättäjä”
Sosiaalipalvelut on usein kunnissa organisoitu elämänkaariajattelumallin mukaisesti. Se ohjaa sosiaalityöntekijöitä kohdentamaan työnsä oman asiakaskuntansa mukaan. Se näkyy sosiaalityöntekijöiden tavassa puhua asiakkaista yksilöinä. Työ on myös tekijänsä näköistä ja sitä voi tehdä monella tapaa sosiaalityöntekijän oman kiinnostuksen mukaan.
Lasten omaa ääntä, osallisuutta ja toimintaa ei voi sivuuttaa. Lapsissa on tulevaisuus. Heidän hyvinvointinsa tulee ottaa huomioon kaikissa palveluissa, joissa työskennellään aikuisten asiakkaiden kanssa, joilla on alaikäisiä lapsia. Jotta lapsi tulee huomioiduksi aikuissosiaalityössä, hänet täytyy ensin tehdä näkyväksi aikuisille suunnatuissa palveluissa.
Marja Sundqvist
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro graduun sosiaalityöntekijöiden kokemuksia lasten huomioimisesta ja osallisuudesta aikuissosiaalityössä.
-
-
- Heino, Tarja 2007: Keitä ovat uudet lastensuojelun asiakkaat? Tutkimus lapsista ja perheistä tilastolukujen takana. THL-raportti. Helsinki. Valopaino Oy.
- Myllärniemi, Anniina 2006: Huostaanottojen kriteerit pääkaupunkiseudulla. Selvitys pääkaupunkiseudun lastensuojelun sijoituksista. Helsinki: SOCCA.
- Kestilä, Laura & Paananen, Reija & Väisänen, Antti & Muuri, Anu & Merikukka, Marko & Heino, Tarja & Gissler, Mika 2012a: Kodin ulkopuolelle sijoittamisen riskitekijät. Rekisteripohjainen seurantatutkimus Suomessa vuonna 1987 syntyneistä. Yhteiskuntapolitiikka 77:1. 34−52.
-
(4)
Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia arjesta ja ikääntymisestä
Ikääntyneiden kehitysvammaisten odotettavissa oleva elinikä nousee muun väestön lailla, mutta heidän kokemuksensa ovat jääneet taka-alalle. Myös kehitysvammaisten ikääntymiseen tulee kiinnittää huomiota, ja pyrkiä kehittämään heille tarjottavia palveluita sekä huomioida yksilöiden erilaiset toivomukset arkea koskien.
Kehitysvammaisiin suhtautuminen on ollut negatiivista kautta historian, aina viime vuosikymmenille saakka. Kehitysvammaisten kohtelu ja suhtautuminen on vaihdellut laitoksiin eristämisestä säälimiseen. 1970-luvun taitteessa myös Suomessa alkoi liike, jolla pyrittiin purkamaan kehitysvammaisten laitosasumista, ja tuomaan kehitysvammaiset lähemmäksi muuta yhteiskuntaa. (1) Tämän liikkeen, kehitysvammaisten asioita ajavien järjestöjen sekä hyvinvointipalvelujen paranemisen myötä kehitysvammaisten ikääntyminen mahdollistuu muun väestön lailla.
Usein kehitysvammaisia koskevissa tutkimuksissa kuullaan kehitysvammaisten omaisten tai heidän kanssaan työskentelevien henkilöiden ääntä. Ikääntyneet kehitysvammaiset ovat harvoin tutkimuksen tiedontuottajina, vaikka heidän kuulemisensa olisi tärkeää. Tutkimuksessani keskitynkin heidän kokemuksiensa kuuntelemiseen arjesta sekä heidän ajatuksistaan ikääntymisestä.
Arjesta mielekästä
Myös ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää arjen sujuminen mielekkäästi. Päivä- ja toimintakeskukset ovat monelle merkityksellisiä paikkoja sekä niiden tarjoamien aktiviteettien että sosiaalisten suhteidensa vuoksi. Käsillä tekeminen koetaan tärkeänä osana arkea, oli kyseessä sitten työt tai harrastusmielessä käsitöiden tekeminen.
Oma tupa, oma lupa
Ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää oma koti ja sen sopivuus omiin tarpeisiin. Koti on tärkeä riippumatta asumis- ja tukimuodoista. Oman huoneen sisustaminen omalle silmälle miellyttäväksi, tärkeiden tavaroiden tuominen entisestä kodista sekä kodin yksityisyys auttavat ikääntynyttä kehitysvammaista tuntemaan huoneensa kodiksi. Itsenäisesti asuvilla yksityisyys ja itsenäisyys toteutuvat automaattisemmin, sillä heidän kodissaan ei ole ympärivuorokautista henkilökuntaa.
Ikääntyneille kehitysvammaisille, niin kuin muillekin, on sosiaalinen tuki välineellistä tukea arvokkaampaa.
Sosiaaliset suhteet ovat merkityksellisiä myös ikääntyneille kehitysvammaisille. Naapurit, päivä- ja toimintakeskusten henkilökunta sekä muut asiakkaat ja omaiset ovat tärkeimpiä sosiaalisia suhteita. Sosiaaliset suhteet mahdollistavat keskustelun kulloinkin mieltä painavista asioista. Sosiaalinen tuki voi vaikuttaa positiivisesti terveyteen tai vähentää stressin aiheuttajien negatiivisia vaikeuksia (2). Asumismuoto voi vaikuttaa sosiaalisten suhteiden määrään. Yksin asuvien kehitysvammaisten sosiaaliset suhteet ovat riippuvaisia heidän omasta aktiivisuudesta, kun taas ryhmäkodeissa on enemmän ihmisiä lähellä arjessa.
Terveys on merkityksellinen ikääntyneiden kehitysvammaisten elämässä, sillä hyvä terveydentila mahdollistaa asumisen haluamallaan tavalla. Esimerkiksi tuetussa ryhmäkodissa asutaan ilman ympärivuorokautista apua. Luonnollisesti terveys vaikuttaa myös liikkumiseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Moni haastateltava koki terveytensä tärkeäksi, mutta ei itsestäänselvyydeksi. Heillä oli halua pitää hyvää huolta itsestään ja terveydestään.
Aktiivisuutta on monenlaista!
Ikääntyneiden kehitysvammaisten osallistuminen yhteiskuntaan omien kykyjen ja mahdollisuuksien mukaisesti on tärkeää henkilön itsensä lisäksi myös ympäristölle. Tuottava aktiivisuus voi olla tärkeä osa tyytyväistä vanhenemista (3). Tuottava aktiivisuus voi olla palkka- tai vapaaehtoistyötä. Tutkimukseni kehitysvammaiset tuottavat ympäristölleen muun muassa käsitöitä, musiikkia ja paljon sosiaalista hyvää. Yksi haastateltavista huolehti lähellä asuvasta liikuntarajoitteisesta henkilöstä.
Ikääntyneiden kokemukset ja elämäntarinat tuottavat arvokasta tietoa. Huomiota tulisi kiinnittää enemmän myös niiden yksilöiden kokemuksiin, joiden kommunikointikeinot ovat rajalliset. Heilläkin on omat tarinansa, jotka ansaitsevat tulla kuulluksi.
Tiia Pelkonen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkimukseen Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia ikääntymisestä ja arjesta. Teemahaastattelu onnistuneen vanhenemisen pohjalta.
Lähteet
(1) Repo, Marjo 2012: Historiasta nykypäivään. Teoksessa Malm, Marita & Matero, Marja & Talvela, Eeva-Liisa (toim.): Esteistä mahdollisuuksiin. Vammaistyön perusteet. 3.painos. 13–32
(2) Rowe, John & Kahn, Robert 1987: Human Ageing: Usual and successful. Teoksessa Science. 237. 142–149.
(3) Rowe, John & Kahn, Robert 1997: Successful Aging. Teoksessa The Gerontologist. Volume 37. Number 4. 433–440.
(3)
Ikääntyneet internetin ihmemaassa
Tilastokeskuksen mukaan 68 prosenttia 65-74−vuotiaista on käyttänyt internetiä viimeisen kolmen kuukauden aikana (3). Tämän päivän kolmasikäläiset ovat aktiivisia osallistujia ja vaikuttajia, joista suuri osa ylläpitää sosiaalisia suhteita monin tavoin.
Suurten ikäluokkien tulolla eläkeikään on vaikutuksia mm. mediamaailmaan, yhdistystoimintaan ja yhdyskuntaelämään Eläkeläisten sosiaalinen ja fyysinen liikkuvuus on lisääntymässä, samoin terveyteen ja kunnonkohotukseen liittyvät tuotteet ja palvelut kiinnostavat kolmasikäläisiä. (1) Heillä on kiinnostusta, aikaa ja varaa osallistumiseen sekä harrastamiseen. Tämä näkyy lisääntyvänä ikääntyneiden määränä yhteiskunnan eri toiminnoissa, kuten politiikassa, yhdistys- ja vapaaehtoistoiminnoissa.
Mä olen paljon kaikissa yhteiskunnallisissa asioissa mukana.
Kolmas ikä alkaa useimmiten eläkkeelle jäännin myötä. Sitä kuvataan henkilökohtaisten aikaansaannosten täydellistymisenä ja silloin yksilö on vapaa toteuttamaan henkilökohtaisia tavoitteitaan. Väestörakenteen jatkuvasti vanhetessa vanhempien ikäryhmien vaikutusvalta ja asema yhteiskunnan valtajärjestelmässä saattaa vain kasvaa. (2)
Nyt eläkkeellä on aikaa ja uteliaisuus on lisääntyny.
Tekniset ratkaisut tehty nuorten ehdoilla
Kolmasikäläiset ovat ahkeria internetin käyttäjiä. He tekevät siellä tilauksia ja seuraavat yhteisöpalveluita, aivan kuten muutkin. Jopa 34 prosenttia kolmasikäläisistä käyttää internetiä useita kertoja päivässä. (3)
Haasteet syntyvät siitä, että useimmat tekniset ratkaisut on tehty nuorten ja terveiden ihmisten ehdoilla, jotka ovat kasvaneet tekniikan parissa. Nykyään suuri osa julkisten ja yksityisten palvelujen asiointia tapahtuvat tietotekniikan avulla. Samoin kuin pankki-, tapahtuma, terveys- ja neuvontapalvelut hoituvat tietotekniikan avulla. Ikäihmiselle esimerkiksi erilaisten tuotteiden, kuten elektroniikan, etujen ja haittojen hahmottaminen voi olla vaikeaa vähäisten teknisten tietojen ja taitojen vuoksi. Sen vuoksi ikääntynyt on usein myyjien, palveluntuottajien tai asentajien armoilla. (4)
Huonoja puolia voi tulla, että siellä joutuu huijatuksi tai sitä käytetään väärin.
Ikääntyminen ei ole tehty yhdestä muotista
Vaikka ikääntyminen on monimuotoistunut viime vuosina, tuottaa mainonta ja media kuvaa aktiivisesta ikääntyvästä joka osaa, tuottaa ja osallistuu monin eri tavoin yhteiskunnassa. Kuitenkaan kaikki eivät tähän muottiin istu.
Ikääntyneiden syrjäytyminen tietoyhteiskunnasta on iso ongelma, mihin täytyy kiinnittää huomiota. Kun tieto ja asiointi ovat yhä enemmän sähköisessä muodossa, teknologian käytön vaikeudet voivat aiheuttaa ikääntyneille jopa isoja taloudellisia menetyksiä. (5)
Internet tarjoaisi keinoja yhteydenpitoon ja osallistumiseen varsinkin niille ikääntyville, joiden liikkuminen ulkomaailmassa on terveydellisistä tai muista syistä rajoittunut. Hyvävoimaiset ikääntyvät hakeutuvat usein itse oppimaan uutta tai hakemaan tietoa. Taas ne, joilla ei ole aikaisempaa kokemusta tekniikasta, jäävät entistä enemmän syrjään tietoyhteiskunnasta. Haasteena on se, miten ikääntyville suunnitellut teknologiahankkeet löytävät juuri syrjäytymisvaarassa olevat.
Paula Isokangas
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu tutkielmaan nimeltään ”Niin on helppo surffailla eteenpäin” Kolmasikäläisten kokemuksia yhteisöllisestä mediasta ja sen vaikutuksista sosiaaliseen pääomaan.
Lähteet
Karisto, Antti 2004: Kolmas ikä: Uusi näkökulma väestön vanhenemiseen. Ikääntyminen voimavarana. Tulevaisuusselonteon liiteraportti 2004. Luettavissa osoitteessa http://hdl.handle.net/102244/4042 (93.)
Jyrkämä, Jyrki 2001: Teoksessa Lapsuudesta vanhuuteen Iän sosiologiaa. Toimittaneet Anne Sankari ja Jyrki Jyrkämä Vastapaino Gummerrus Kirjapaino Oy Jyväskylä 2001. s.309
Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttö [verkkojulkaisu].ISSN=2341-8699. 2014. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 28.7.2015].Saantitapa: http://www.stat.fi/til/sutivi/2014/sutivi_2014_2014-11-06_tie_001_fi.html
Leikas, Jaana 2008: Ikääntyvät, teknologia ja etiikka. Luettavissa osoitteessa: http://www.vtt.fi/inf/pdf/workingpapers/2008/W110.pdf (s.57-58.)
Koskinen, Simo & Riihiaho, Sinikka 2007: Kolmas ikä elämänvaiheena. Teoksessa Kolmasikäläisten elämää pohjoisissa kaupungeissa. KaupunkiElvi-hankkeen tutkimustuloksia. Koskinen, Simo & Hakapää, Liisa & Maranen, Pirk-ko & Piekkari, Jouni (toim.) Lapin Yliopistopaino Rovaniemi 2007.(33-34.)
(2)
Moniammatillinen yhteistyö, haastavaa mutta palkitsevaa!
”Mehän tehhään tää yhessä, että meilon verkosto ja sitten niin ja näin ja …hirvee pettymys, että ei se hankekaan tee mittään, ei ne saa mittään aikaan …että sitähän taottiin vaikka kuinka pitkään päähän ihmisille, että ei tää oo mikkään mappi Ö, johon tungetaan niinko kaikki …pittää yhesä näitä edelleen tehä.” Haastateltavan kommentti moniammatillisen työryhmän työskentelystä.
Pro gradu tutkielmani käsittelee moniammatillista yhteistyötä Kemin kuntakokeiluhankkeessa työntekijöiden kokemana. Yhteistyö moniammatillisessa ryhmässä voi osoittautua haasteelliseksi. Yksi työntekijä kuvaili kokemustaan seuraavasti: ”Ittele oli niinko, ei järkytys, mutta jollakilaila, että onko tosi, että mikkään ei ole kahessakymmenessä vuessa muuttunu. Perusasioista pittää lähteä vieläki. Ja mitä haastavampi on se ongelma, mitä vaikeampi se haaste tai isompi se juttu, joka pittää ratkassa, niin sen hankalampaa on se yhteistyö.”
Sosiaalialalla ratkotaan monimutkaisia ongelmia ihmisten elämässä. Moniammatillisessa yhteistyössä eri alojen asiantuntijat jakavat valtaa, tietoa ja osaamistaan. Se on myös ryhmätoimintaa ja asiantuntijoiden vuorovaikutusta. Moniammatillisuus tuo yhteistyöhön useita eri tiedon ja osaamisen näkökulmia, joita hyvä lopputulos vaatii. Yhteistyö on usein työtä yli sektorirajojen. (1, 2).
Mitä taitoja yhteistyössä tarvitaan? Moniammatillisessa yhteistyössä on tärkeää tuntea yhdessä työskentelevien ammattiryhmien ajattelua ja toimintatapoja sekä hahmottaa oma osuus ja sen merkitys tavoitteen saavuttamisessa (1). Moniammatillinen yhteistyö edellyttää: vastuunottoa, selkeää käsitystä omasta tehtävästä, toisten asiantuntijuuden kunnioittamista, kuuntelu- ja vuorovaikutustaitoja sekä kokonaisuuksien ymmärtämistä. Työntekijän ammatillinen osaaminen ja työorientaation tiedostaminen luovat pohjan ammatilliseen toimintakulttuuriin osallistumiselle ja yhteistoiminnalle. (3, 4).
Hyvä vuorovaikutus edistää yhteistyön sujumista työryhmässä. Asiantuntijuuden jakaminen tulee joustavammaksi, jos ihmiset voivat olla toistensa kanssa vuorovaikutuksessa toistuvasti ilman virallisiakin yhteyksiä. Ongelmat tulee ratkaista heti niiden synnyttyä, sillä pitkittyessään niillä on tapana myös monimutkaistua.
Puhuminen kannattaa, kuten eräs haastateltava toteaa: ”Onhan se tietysti haasteellista, sanotaanko että niinko päästä samale ajatukselle, että ku kuitenki monelta kantilta katotaan …tokihan näitä yhteentörmäyksiä välillä on ja eri näkökantoja asioihin, mutta tuota puhumallahan niistä selviää.”
Roolit jäsentävät yhteistyötä. Ryhmätoiminnassa osallistujilla on aina jonkin rooli, joko annettuna tai omaksuttuna. Virallinen rooli muodostuu asiantuntijuuden ja mahdollisen ryhmän antaman roolin kautta. Esimerkiksi puheenjohtajan rooli, jolla on suuri merkitys yhteistyön toimivuuteen ryhmässä. Epävirallinen rooli puolestaan muodostuu persoonallisuuden piirteistä, tavoista ja käyttäytymisestä ryhmässä. Tämäkin rooli vaikuttaa huomattavasti henkilön asemaan ryhmässä. Jokainen tulee ryhmään omana persoonanaan. (5).
Työntekijöiden on hyvä tunnistaa oma roolinsa työryhmässä ja toimia sen mukaisesti yhteinen tavoite huomioon ottaen. Haastateltava kommentoi: ”Minusta meilon ammatin takia jo tietty rooli ja tuota ei sitä oo syytä purkaa. Se roolihan täsmentyy sitten, että mitä aletaan tekemään, mitä prosessia viiään yksin etteenpäin ja mitä viiään yhessä etteenpäin. Se on sitten sitä hienosäätöä, että kuka ottaa minkäki asian.”
Toimivassa yhteistyössä korostuvat hyvät keskinäiset ihmissuhteet, toinen toistensa auttaminen ja ryhmän jäsenten keskinäinen avoimuus. Näin syntyy joustava, yhteisöllinen, tehokas ja ennen kaikkea palkitseva yhdessä työskentely
Eija Kvist
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Tätähän pittää niinkö yhessä tehä”. Moniammatillinen yhteistyö työntekijöiden kokemana.
Lähteet
-
-
- Karila, Kirsti & Nummenmaa, Anna Raija 2001: Matkalla moniammatillisuuteen. Kuvauskohteena päiväkoti. WS Bookwell Oy. Juva.
- Myllärinen, Anna Riitta & Tast, Eeva 2001: Sosiaalialan uuden asiantuntijuuden rakentuminen koulutuksen ja työelämän yhteistyönä. Hämeen ammattikorkeakoulu. Saarijärvi.
- Isoherranen, Kaarina 2008: Yhteistyön uusi haaste – moniammatillinen yhteistyö. Teoksessa Isoherranen, Kaarina & Rekola, Leena & Nurminen, Raija: Enemmän yhdessä. WSOY Oppimateriaalit Oy. Helsinki.
- Kontio, Mari 2010: Moniammatillinen yhteistyö. Tukeva – hanke. Siberia Oy. Oulu.
- Isoherranen, Kaarina 2005: Moniammatillinen yhteistyö. WSOY. Dark Oy. Vantaa.
- Launis, Kirsti 1994: Asiantuntijoiden yhteistyö perusterveydenhuollossa. Käsityksiä ja arkikäytäntöjä. Stakes Tutkimuksia 50. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.
-
(1)
Voimaantuneen vanhemmuuden rakentaminen eron jälkeen
Lasten asiat ovat tulleet hoidetuksi lastenvalvojan ansiosta, sillä meillä vanhemmilla ei ole muutoin ollut puheyhteyttä toisiimme.
Vanhempien erilleen muuton ja eron kokee Suomessa vähintään 30 000 lasta vuodessa. Ero lapsiperheessä on koko perhettä mullistava muutos ja yksi henkilökohtaisen elämän suurimmista kriiseistä, vaikka se nähtäisiinkin positiiviseksi muutokseksi ja uudeksi aluksi. Ero tuo mukanaan lukuisia uusia tilanteita, joihin vain harva voi ja osaa varautua etukäteen.
Useimmiten eron jälkeen vanhemmat pyrkivät päättämään lastensa asioista yhdessä, ja suurimmassa osassa tapauksista yhteishuoltajuus onnistuu. Aikuisten keskinäinen suhde ei pääty eron jälkeen – tai ainakaan sen ei tulisi päättyä, mikäli heillä on yhteisiä lapsia. Suh¬de muuttuu eron jälkeen parisuhteesta vanhemmuussuhteeksi, jota pidetään yllä lasten asioiden yhdessä hoitamiseksi.
Onnistunut yhteistyö vanhempien välillä vähentää esimerkiksi käytöshäiriöitä ja oppimisvaikeuksia eroperheiden lapsilla (1).Vanhempien toimiva suhde erosta huolimatta myös vahvistaa lapsen itsetuntoa, tasapainottaa tunne-elämää ja auttaa ongelmanratkaisutaitojen kehittymisessä ja itsenäistymisessä. Eron jälkeiset vanhemmuuden onnistumisen kokemukset luovat pohjaa myös oman elämän uudelleenrakentamiselle.
Mihin eroperhe tarvitsee lastenvalvojaa?
Eikä tommosia sopimuksia yksin osais tehdä, et jos ei ois apua saatavilla, niin ois varmaan ihan kuutamolla, et miten toimitaan.
Erotilanteessa vanhempia auttaa sosiaalityöntekijä, joka työskentelee lastenvalvojan nimikkeellä. Lastenvalvoja on lapsiperheen erotilanteen juridiikan ja sosiaalisten suhteiden asiantuntija. Lasten-valvojan tärkein työtehtävä on varmistaa lapsen edun toteutuminen vanhempien päättäessä hänen asumisestaan ja ela¬tuksestaan.
Vanhemman voimaantuminen tarkoittaa onnistunutta vanhemmuuden uudelleenrakentamista parisuhteen päättymisen jälkeen. Lastenvalvojan toiminnalla on vaikutusta siihen, kuinka se onnistuu.
Erovanhemmat tarvitsevat tukea, neuvoja ja hyväksyntää
Vanhemmat kritisoivat eniten lastenvalvojan kuuntelemattomuutta, tuen ja auktoriteetin puuttumista sekä vanhemman näkemyksen vähättelyä lasten asioista sovittaessa. Näiden asioiden voidaan katsoa vaikuttaneen myös vanhemman voimaantumisen kokemukseen – tai sen puuttumiseen.
Voimaantumista voi kuitenkin tapahtua lastenvalvojan työn seurauksena. Haastattelemani vanhemmat olivat kokeneet voimaantumista seuraavien asioiden myötä:
-
-
- luottamuksen syntymisestä työntekijän ja vanhemman välille
- hyväksynnän kokemuksesta
- tuen ja konkreettisen avun saamisesta
- taloudellisen vastuunjakamisen onnistumisesta vanhempien välillä
-
Nämä kokemukset ovat auttaneet vanhempia elämässä ja vanhemmuudessa eron jälkeen. Vanhemman selviytyminen erosta vaikuttaa väistämättä myös lapsen sopeutumiseen ja selviytymiseen. Lastenvalvojan työn keskeisenä tavoitteena voidaan pitää voimaantuneen, erosta selvinneen vanhemmuuden saavuttamista – tällöin työn tuloksena olisi todennäköisesti myös voimaantunut ja vahva, vanhempien erosta selvinnyt lapsi.
Riikka Ylisaukko-oja
Lapin yliopisto
Kannanotto perustuu pro gradu tutkielmaan: Voimaantunut vanhemmuus, laadullinen tutkimus vanhempien kokemuksista perheasioiden sovittelutyössä
Lähteet
1. Ks. esim. Margulies, Sam 2007: Working with Divorcing Spouses: How to Help Clients Navigate
Kriittinen realismi lastensuojelun sosiaalityön asiakastyössä
Olen vapaa-ajallani tuottanut lastensuojelun sosiaalityössä jaksamiseen liittyvää kuunnelmaa (https://www.youtube.com/playlist?list=PLR-dradgF8EJrCnqaHXHj5Mv7K1PG7emx, jakso 16), jonka eräässä jaksossa pohdin työssä esiintyviä nk. ajattelun orientaatioita ja tietämisen tapoja. Kun mietin itseäni lastensuojelun sosiaalityössä, niin itselleni kaikkein kuormittavimmat ja stressaavimmat tilanteet ovat olleet ne, joissa ei ole tiennyt mitä pitää tehdä. Ja toisaalta ne tilanteet, joissa on ollut parhain mahdollinen positiivinen käsitys tilanteesta ja siitä seuraavista proseduureista, ovat olleet eräällä tavalla kirkkaita. Vanhan sananlaskun mukaan tieto lisää tuskaa, mutta toisaalta antiikin Kreikan filosofit ajattelivat sen tuovan mielenrauhan. Miten erilaiset tietämisen tavat voisivat auttaa lastensuojelun sosiaalityössä pärjäämiseen, selviämiseen ja jaksamiseen? Kysymys yhdistyy tekemääni opinnäytetyöhön kriittisen realismin käytöstä sosiaalityön tutkimuksessa.
Tietämiseen pyrkiminen ja erilaiset ajattelun orientaatiot
En tarkoita tietämisellä sitä, että olisi ennalta käsin, asiakas-casea tuntematta valmis tietojen jäsentynyt kokonaisuus päässä, josta johdettaisiin miten asiat ovat ja miten pitäisi toimia. Tarkoitan tietämisellä jotain dynaamisempaa: miten tietoon ja tietämiseen kussakin casessa pyritään. Kyse on siitä, että toimii casessa parhaimman saatavilla olevien tietojen pohjalta. Tämä ei tarkoita ”varmaa tietämistä” kuin ideaalina raja-arvona, josta huolimatta mielestäni lastensuojelun sosiaalityötä on mahdollista katsoa sillä tavalla, että arvioi ja pyrkii parhaimpaan mahdolliseen saatavilla olevaan tietoon kussakin tilanteessa, johon oma toiminta sitten perustuu.
Tämän kaltainen ajattelun ja tietämisen orientaatio voi tuntua hankalalta, sillä sosiaalityössä painotetaan erilaisia relativistisia ja konstruktionistisia ajattelutapoja. Vaikka ei millään tavalla ottaisi osaa sosiaalityön tiedekeskusteluun niin luultavasti jokaisen tietoisuuteen on leimansa jättänyt jossakin määrin teoreettinen normi siitä, miten omassa työssä pitää ajatella. Relativismilla tarkoitetaan sitä, että tietäminen ja totuuden arvioiminen on aina suhteessa johonkin käsitteistöön, näkökulmaan, kokemukseen jne. Konstruktionismilla taasen tarkoitetaan, että tietäminen ja totuuden arvioiminen on oman tajunnan tuotosta. Yhdessä nämä antavat sellaiset lähtökohdat sosiaalityötä koskevaan tietoon ja tietämiseen, että tieto ja totuus jostakin asiasta on ikään kuin vain sosiaalityöntekijän omassa päässä, eivätkä ne siis viittaa mihinkään sosiaalityöntekijän ulkopuolella vallitsevaan todellisuuteen. Relativismin ja konstruktionismin kaltaisilla ajattelun orientaatioilla ei itsessään oikein voi vakuuttaa asiakasta, perustella tahdonvastaista päätöstä, tehdä suunnitelmallista asiakastyötä, perustella johtajille miksi jossakin asiassa tarvitaan rakenteellista muutosta, sen avulla ei pysty käyttämään hyvän hallinnon periaatteita ja niin pois päin. Kyse on siitä, että miksi kenenkään pitäisi uskoa mitään, jos kyse on vain sosiaalityöntekijän subjektiivisesta mielentuotoksesta, jolla ei oleteta olevan viittaussuhdetta todellisuuteen.
Kriittinen realismi ja kohti ”varmuutta”
Näille ajatteluorientaatioille eräänlaisena vastakohtana on tieteellisen realismin erilaiset variaatiot, joiden mukaan on olemassa jonkinasteisia yksilöstä riippumattomia, sosiaalisessa todellisuudessa vallitsevia omaehtoisia tosiasioita, joita ei pystytä ajattelun voimalla muuttamaan toiseksi. Eräs näistä on variaatioista on kriittinen realismi, jota olen tutkinut omassa opinnäytetyössäni. Realistisen ajatteluorientaation pohjalta asiakastyön prosessi ei etene ainakaan pelkästään relativistis-konstruktionistisilla ajattelunvoimalla, vaan myöskin todellisuudesta saatavan palautteen perusteella.
Kriittinen realismi ja lastensuojelun sosiaalityö yhdessä tuovat omaan maallikon mieleeni lääkärit ja heidän episteemisen itsevarmuutensa tehdä arviota ja edetä proseduraalisesti ”olemassaolevien tosiseikkojen” pohjalta. Lääkärien työ ei toki ole kaavio jolla toteuttaa lastensuojelun sosiaalityötä, mutta yleisenä ideana ja esikuvana luottamus omaan asiantuntijuuteen ja arvion tekemiseen on nähdäkseni jotain, josta ammentaa ja joka ei onnistu nähdäkseni kuin realistisen ajatteluorientaation avulla. Syy, miksi kriittinen realismi onkin mielestäni tärkeää lastensuojelun sosiaalityössä, on että sen avulla voisimme ehkä saada omaa ammatillista olemistamme vahvistavan ja maadoittavamman position. Oman työn tekemisen sokkelina on kullakin hetkellä saatavilla oleva tieto ja sen pohjalta tehtävät kehotukset eri toimenpiteisiin.
Kriittinen realismi ei ole naiivia realismia, jossa luullaan että asiat ovat niin kuin ne ensisijaisesti koetaan ja havaitaan: Emme ole välttämättä silloin vielä totuuden äärellä, kun kuulemme vihaisen teinin sanovan että ei halua asua enää kotona tai että kun huoltaja väittää toisen huoltajan hakkaavan lastaan. Kriittisessä realismissa esiintyvän käsitteen ”kriittinen” on tässä tarkoitus mm. muistuttaa siitä fallibilistisesta asiasta, että lopullista totuutta ei välttämättä koskaan saavuteta, mutta siihen pyritään herkeämättä tieteelliseen ajatteluun kuuluvan itseään korjaavuuden kautta. Eli omia käsityksiä ja muodostettuja hypoteeseja tarkistetaan säännöllisesti todellisuudesta saatavan palautteen avulla.
Kriittisen realismin ”väheksynnän” syyt ja niiden kumoaminen
Realismin hylkimistä on perusteltu asiakkaan kunnioittamisella. Joku voi ajatella realistisen ajatteluorientaation ja siihen tässä maalaamani tiedollisen ja proseduraalisen itsevarmuuden olevan jotenkin asiakasta vahingoittavaa, mutta kyse ei ole asiakkaan sulkemisesta prosessin ulkopuolelle, vaan omia tulkintoja tarkennetaan todellisuudesta saatavalla palautteella joka on usein ellei peräti aina asiakas ja hänen tilanteensa. Sanottakoon, että myös relativistinen ja konstruktivistinen ajattelutapa voivat olla asiakkaan kannalta vahingollista. Ne voivat maalata kuvaa sosiaalityöntekijästä suuren harkintavallan omaavana myyttioliona, jolloin sosiaalityön periaatteita ja tietopohjaa sekä lakia tärkeämmäksi nousee se, että kuka on vastuutyöntekijä ja minkälaiset tajunnantilat ja ajatuskehät hänellä on. Myös relativismin ja konstruktionismin tietoteoreettinen näkemys siitä, että totuuksia on monta, on lastensuojelun sosiaalityön kaltaisessa työssä mielestäni moraalisesti arveluttavaa ja vaarallista ainakin silloin, kun asiakas ns. jätetään oman totuutensa varaan. Asiakkaalla on oikeus saada tietää, mikä on lastensuojelun sosiaalityön normatiivinen näkemys hänen tilanteestaan – esim. mikä on tällä hetkellä on normatiivinen hyväksyntä hyvästä lapsuudesta tai aikuisuudesta. Huomioitakoon, että kun tätä argumentoidaan sosiaalityöntekijöinä, niin se tehdään realistisiin asiaintiloihin eikä omaan subjektiiviseen maailmankuvaan vetoamalla.
Eräs syy realistisen position väheksymiselle sosiaalityössä on ehkä se, että luonnontieteeseen verrattuna ihmistieteissä ollaan tekemisissä ihmisten luomien, jo kerran käsitteellistettyjen asioiden parissa. Esim. Michel Foucault kuvaili psykiatriaa epistemologisesti matalaksi tieteeksi, jolla hän tarkoitti sitä, että psykiatrian määritelmät ja normit olivat suhteessa yhteiskunnan rakenteisiin ja arvoihin. Sosiaalityö on selkeästi myös epistemologisesti matala tiede – sen tietäminen, väitteet ja totuuden arviointi ovat vahvasti sidoksissa yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja arvostuksiin. Ja tähän liittyen varmaan relativismi ja konstruktionismi ovat olleet ns. suosiossa: Yhteiskunta perustuu sopimuksille, eikä kenties todellakaan ole mitään syvärakennetta sosiaalityön totuuksille, vaan toimimme poliittisten imperatiivien ja kulloisenkin aikakauden arvojen mukaan.
En kuitenkaan näe syytä sille, miksi realismia ei voitaisi soveltaa sosiaaliseen todellisuuteen, olkoonkin tämä todellisuus ”keinotekoinen”, kunhan keinotekoisuuden ehdot tiedetään ja huomioidaan ja sitten sen pohjalta edetään asiakasprosessissa. Itselleni siis jää epäselkeäksi se tietoteoreettinen linkki, että vaikka yhteiskunta on konventioihin perustuva, avoin ja muuttuva järjestelmä, niin miksi ei voisi pyrkiä löytämään realistisia viittaussuhteita, kunhan niissä otetaan riittävissä määrin huomioon kyseisten väitteiden pätevyyden ehdot.
Rymyävä elefantti kriittisen realismin olohuoneessa voi olla se, että miten realistinen ajatteluorientaatio toimii kun työmme ytimessä on niinkin hämärästi määriteltävä asia kuin lapsen etu. Lapsen etu tarkoittaa eri lapsien kohdalla eri asioita. Se ei välttämättä ole edes tarkasti määriteltävissä oleva käsite, vaan hämärä idea ja hahmo. Miten kriittinen realismi suhtautuu siihen?
Itselleni eräs varsin hyvä tapa maadoittaa omaa olemista ja löytää kiintopiste tässä työssä on arvioida vastaan tulevia asioita suhteessa lapsen etuun. Tässä lapsen etu ei ole tarkka käsite, vaan työtä reguloiva idea, jota reflektoidaan suhteessa kuhunkin asiakas-caseen. Kunkin casen kohdalla lapsen etu käy sitä kirkkaammaksi, mitä paremmin lapsen, perheen ja tilanteen tuntee. Tässä tietenkin huomaa, että eri caseissa lapsen etu voi olla eri asioita ja siksi sitä ei voi määritellä tarkasti. Tämä on siis täysin realistisen ajatteluorientaation mukaista: lapsen etu jossakin partikulaarissa asiakas-casessa saa alati tarkentuvan ilmaisun todellisuudesta saatavan palautteen perusteella.
Lopuksi
Itseäni kriittinen realismi kiinnostaa monesta syystä. Tässä olen käsitellyt sitä työssä ”jaksamisen”, ”pärjäämisen” ja ”selviämisen” näkökulmasta. Nähdäkseni kriittisen realismin kaltaisen tieteenfilosofian käytännöllinen toteutus omalla persoonallisella tavallaan voi tuoda maadoittavamman position käytäntöönkin tekemiseen.
Aki Kolu
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityö
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Kriittisen realismin käyttöjä suomalaisen sosiaalityön opinnäytetöissä. (2023)
Lähteet:
Alasuutari, Pertti 2007: Yhteiskuntateoria ja inhimillinen todellisuus. Gaudeamus. Helsinki.
Bhaskar, Roy 1975: A Realist Theory of Science. The Harvester Press. Brighton, Sussex.
Bhaskar, Roy 1979: The Possibility of Naturalism. The Harvester Press. Brighton, Sussex.
Bhaskar, Roy 1987: Scientific Realism and Human Emancipation. Verso. London.
Lassila, Matti & Mäntysaari, Mikko 2018: Realismia ja konstruktionismia sosiaalialan opinnäytteissä. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/59951/mantysaarilassila170918.pdf?sequence=1&isAllowed=y. Viitattu 4.2.2023.
Liston, Michael 2005: Scientific Realism and Antirealism. https://iep.utm.edu/scientific-realism-antirealism/. Viitattu 29.7.2023
Mäntysaari, Mikko 2006: Tarkentuva tieto sosiaalityössä. Teoksessa Kuusela, Pekka & Niiranen, Vuokko (toim.): Realismin haaste sosiaalitieteissä. Unipress. Suomi. 137-160.
Niiniluoto, Ilkka 1980: Johdatus tieteenfilosofiaan. Käsitteen- ja teorianmuodostus. Otava. Keuruu.
Niiniluoto, Ilkka 1983: Tieteellinen päättely ja selittäminen. Otava. Keuruu.
Niiniluoto, Ilkka 1987: Truthlikeness. D. Reidel. Hollanti.
Niiniluoto, Ilkka 2006: Kriittinen tieteellinen realismi. Teoksessa Kuusela, Pekka & Niiranen, Vuokko (toim.): Realismin haaste sosiaalitieteissä. Unipress. Suomi. 23-44.
Pekkarinen, Elina & Tapola-Haapala, Maria 2009: Kriittinen realismi sosiaalityössä – tiedontuotannosta emansipaatioon. https://www.ellibslibrary.com/reader/9789524518048. Viitattu 3.2.2023.
Pihlström, Sami 1997: Tutkiiko tiede todellisuutta? Realismi ja pragmatismi nykyisessä tieteenfilosofiassa. Hakapaino. Helsinki.
Pihlström, Sami 2003; ”Totuuden henki, johda Sinä meitä”. https://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn033-32.pdf. Viitattu 14.8.2023
Poutanen, Seppo 2004: Kriittisen realismin metodologisesta otteesta yhteiskuntatieteissä. Teoksessa Anttila, Anu-Hanna & Melin, Harri & Melin, Harri (toim.): Tutkimus menetelmien pyörteissä. Sosiaalitutkimuksen lähtökohdat ja valinnat. PS-kustannus. Juva. 181-200.
Töttö, Pertti 2004: Syvällistä ja pinnallista. Teoria, empiria ja kausaalisuus sosiaalitutkimuksessa. Vastapaino. Saarijärvi.
Töttö, Pertti 2006: Kriittinen realismi ja sosiaalitieteiden menetelmät. Teoksessa Kuusela, Pekka & Niiranen, Vuokko (toim.): Realismin haaste sosiaalitieteissä. Unipress Ab. Suomi. 45-76.
(72)
(Julkaistu 29.5.2023)
Lapsen hyvinvointi koronapandemian aikana
Koronaviruspandemia koetteli lähes koko väestön hyvinvointia. Koronaviruksesta johtuneet rajoitukset ja peruspalveluiden supistaminen johtivat poikkeukselliseen ajanjaksoon. Pro gradu -tutkimukseni tarkastelin, millainen käsitys lasten hyvinvoinnista piirtyy uutisartikkeleiden perusteella ja millaisia diskursseja uutisartikkeleista löytyy.
Koronaviruksen aiheuttama COVID-19-pandemia ja rajoitustoimet sen hillitsemiksi koettelivat väestön hyvinvointia ja mielenterveyttä maailmanlaajuisesti [1]. Ehkäiseviin peruspalveluihin kohdistunut voimakas supistaminen on johtanut siihen, että lapset, nuoret ja perheet ovat jääneet yksin tiedon, tuen ja avun tarpeineen.
Korona-aikana lasten ja perheiden tuen tarpeet ovat kasvaneet. Huoli lasten, nuorten ja perheiden hyvinvoinnista on lisääntynyt verrattuna syksyyn 2019. [2] Koronaepidemiakriisi on voimistanut hyvinvoinnin eriarvoisuutta, ja tämä eriarvoisuus tuskin poistuu kriisin väistyessä.
Suurin osa väestöstä tulee todennäköisesti toipumaan kriisistä melko hyvin, mutta monen tukea tarvitsevan tilanne on vaikeutunut ja tuen tarvetta on tullut myös ihmisille, joilla ei ennen sitä ole ollut. Lapsilla ja nuorilla on tullut esiin oppimiseen ja hyvinvointiin liittyvien ongelmien kasautumista, pitkittymistä ja vaikeutumista. [3]
Lapsuus ja hyvinvointi
Lapsuus on yhteiskunnallinen ilmiö, joka on historiallisesti sekä ajallisesti että paikallisesti ehdollinen ilmiö ja siksi muuttuva yhteiskunnallinen rakenne. Lapsuuden instituutiot kuten perhe ja koulu sekä niiden keskinäissuhteiden avulla säädelty ”normaalilapsuus” rajaavat lasten osallistumisen muotoja ja mahdollisuuksia, mutta toisaalta tekee lapsille mahdolliseksi toimia. [4] Keskeinen tekijä lapsen perusturvallisuuden kehittymiselle on lapsen ja aikuisen turvallinen kiintymyssuhde. Toinen keskeinen tekijä on oikea-aikainen tarpeisiin vastaaminen.
Haastavassakin perhetilanteessa elänyt lapsi voi kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi, jos hänen kasvuympäristössään on vähintään yksi turvallinen kiintymyssuhde ja riittävissä määrin muita suojaavia tekijöitä. Muita suojaavia tekijöitä ovat esimerkiksi kokemus pärjäämisestä ja saatavilla olevasta avusta tilanteissa, jotka vaativat erityistä tukea. [5]
Hyvinvointi koostuu monista tekijöistä. Esimerkiksi Marjatta Bardy on määritellyt hyvinvoinnille kolme pääulottuvuutta, jotka ovat elinolot, yhteisyyssuhteet ja maailmaan orientoituminen. Elinolot tarkoittavat toimeentuloa, asumista, työllisyyttä, terveyttä ja koulutusta. Yhteisyyssuhteet viittaavat erilaisiin suhteisiin. Lapsuudessa eritoten läheissuhteet perheessä tai muualla ovat elintärkeitä syvimpien tarpeiden tyydytyksessä. Sukulaisten ja ystävien kesken pidetään suhteita yllä kuten myös erilaisissa yhteisöissä kuten koulussa. Maailmaan orientoituminen tarkoittaa omaan ja yhteiseen elämään toimiin ja päätöksiin osallistumista. Se pitää sisällään myös mahdollisuudet vapaa-ajan tekemiseen. Osallisuuden kokemus syntyy sitä, että voi tulla nähdyksi ja kuulluksi oman itsenään yhteisönsä jäsenenä. [6]
Lasten hyvinvointiin kuuluu myös kuulluksi ja ymmärretyksi tuleminen, turvallisuuden rakentuminen, tietämisen ja päätöksenteon mahdollisuus sekä aktiivinen osallisuus ja toimijuus. Edellä mainitut tekijät muodostavat vuorovaikutteisen kehän, jossa niiden sisällölliset ulottuvuudet voivat joko vahvistaa tai heikentää lasten hyvinvointia. Hyvinvoinnin eri tekijöistä voidaan päätellä, että hyvinvoinnin tekijät rakentuvat vuorovaikutteisessa kehässä arkisissa ympyröissä, kuten koulussa, päiväkodissa ja kotona, joissa hyvinvointia tulisi myös tukea. [7]
Suomalainen lapsuus tapahtuu suurimmaksi osaksi erilaisissa institutionaalisissa tiloissa. Pitkäaikaisin institutionaalinen tila on perhe. Institutionaalisesta näkökulmasta koti tarkoittaa kaikkea sitä fyysistä, sosiaalista ja kulttuurista ympäristöä, joka kuuluu perheen suvereniteetin piiriin. Toinen keskeinen lapsuuden instituutio on koulu, joka on lapsille arjen keskeinen ympäristö. Lähes koulun veroinen instituutio on päiväkoti. [8]
Koululla ja peruspalveluilla suuri merkitys hyvinvoinnille
Pro gradu -tutkimukseni aineisto koostui 30 uutisartikkelista, jotka oli julkaistu Helsingin Sanomissa 18.3.2020–31.5.2021. Aineistosta nousivat seuraavat teemat: koulu, perhe, vanhemmuus ja kodin olosuhteet, harrastukset sekä psyykkinen vointi ja terveys. Aineistosta löytyi neljä isossa roolissa olevaa diskurssia. Nämä diskurssit ovat neuvontadiskurssi, palvelut-diskurssi, poikkeusaikadiskurssi ja huolidiskurssi.
Pro gradu -tutkielmaan valikoituneissa uutisartikkeleissa oli aineiston alkupäässä paljon nähtävissä ohjausdiskurssia. Ohjausdiskurssi väistyi melko nopeasti ja vallalle tuli huoli- ja poikkeusaikadiskurssit. Huolidiskurssi erityisesti näkyi voimakkaana aineistossa. Palvelut-diskurssi esiintyi myös koko aineistossa voimakkaasti, koska Suomi on hyvinvointiyhteiskunta, jossa palveluilla on keskeinen rooli ihmisten auttamisessa ja tukemisessa. Tutkimuksen aineistossa esiintyvät teemat liittyivät lähes kaikkiin diskursseihin.
Pro gradu -tutkielmani aineiston perusteella lasten hyvinvoinnista piirtyy uutisartikkeleissa monitahoinen näkemys. Uutisoinnissa on selkeästi tunnistettu ja tunnustettu tekijöitä, jotka vaikuttavat lasten hyvinvointiin. Uutisoinnissa korostui kouluun liittyvät tekijät.
Yksi merkittävimmistä tutkimustuloksista oli koulun merkitys. Koulu on merkityksellinen ja pitkäaikainen instituutio lasten elämässä. Suomessa koulujen sulkeminen oli todella suuri ja ainutlaatuinen asia. Koulun merkityksestä ja etäopetuksen vaikutuksista on saatu runsaasti tietoa. Koulu on tärkeä paikka oppimisella ja kohtaamiselle. Koulussa tavataan ikätovereita ja turvallisia aikuisia. Perhetaustalla on myös merkitystä, koska vanhemmilla on erilaiset mahdollisuudet tukea ja valvoa lasten koulunkäyntiä. Jos hyvinvointi jää taka-alalle koulussa, sillä voi olla vakavia yhteiskunnallisia seuraamuksia.
Koronaviruspandemia toi näkyvästi esille koulun merkityksen muussakin kuin vain opillisissa asioissa. Koulu on merkittävä tekijä yhteisöllisyyden kannalta ja yhteisöllisyys taas on merkittävää hyvinvoinnin näkökulmasta. Hyvinvoinnin tekijät rakentuvat vuorovaikutteisissa kehissä lasten arjessa, mutta ne voivat aiheuttaa myös pahoinvointia.
Myös kodin olosuhteet ja vanhemmuus sekä niiden vaikutus lasten hyvinvointiin oli saanut uutisoinnissa tilaa. Tutkimusaineistosta oli nähtävissä, että arjen tavanomaisten rakenteiden murtuminen oli poikkeuksellista ja se vaikutti kaikkiin lapsiin ja perheisiin. Lapsuudessa ollaan eritoten vanhempien, aikuisten ja yhteiskunnan kasvatuksen, suojelemisen ja kontrollin kohteena.
Koronapandemian aiheuttamien rajoitusten takia lähes kaikki vastuu tuli yhtäkkiä vanhempien hartioille. Myös vanhemmille tilanne oli uusi ja se vaikutti myös vanhempien omaan elämään monin tavoin. Tämäkin tutkimus tukee näin ollen havaintoa, että voimavaroiltaan vahvat pärjäsivät koronapandemian aiheuttamissa muutoksissa paremmin kuin ne, joilla oli jo ennestään vähäisemmät voimavarat.
Lapsuuden kokemukset voivat vaikuttaa ihmisen elämässä vielä useita vuosikymmeniä myöhemmin ja voivat aiheuttaa kumulatiivisia etuja tai haittoja. [9] Lapsuudella on suuri merkitys hyvinvoinnille ja sen rakentumiselle. Hyvinvointia tulisi tukea jo varhain, koska olisi tärkeää pysäyttää yhteiskunnan ulkopuolelle luisuminen ennen kuin ongelmia alkaa esiintyä.
Lapsen hyvinvoinnista on vastuussa useampi taho, mutta suurin vaikutus lapsen hyvinvointiin on perheellä. Instituutioilla on myös merkittäviä vaikutuksia lasten hyvinvointiin ja sen tukemiseen. Eri instituutioilla on mahdollisuus ja velvollisuus puuttua, mikäli huomaa lapsen hyvinvoinnissa olevan puutteita. Keskeistä lapsen hyvinvoinnin tukemisen ja lisäämisen kannalta on peruspalveluissa annettu tuki.
Riina Lamminsivu
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityö
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Toiset voivat hyvin, toiset hyvin huonosti”
Diskurssianalyysi uutisartikkeleista lasten hyvinvoinnista koronapandemian aikana (2023)
Lähteet:
[1] Aalto-Setälä, Terhi & Suvisaari, Jaana & Appelqvist-Schmidlechner, Kaija & Kiviruusu, Olli 2021: Pandemia ja nuorten mielenterveys – Kouluterveyskysely 2021. Tutkimuksesta tiiviisti 55/2021. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki.
[2] Hakulinen, Tuovi & Hietanen-Peltola, Marke & Hastrup, Arjs & Vaara, Sarianna & Jahnukainen, Johanna & Varonen, Päivi 2020: ”Pahin syksy ikinä” – Lasten, nuorten ja perheiden peruspalvelut koronasyksynä 2020. Työpaperi 37/2020. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.
[3] Varanka, Jouni & Packalen, Petra & Voipio-Pulkki, Liisa-Maria & Määttä, Seppo & Pohjola, Pasi & Salminen, Mika & Railavo, Jukka & Berghäll, Jonna & Rikama, Samuli & Nederström, Heli & Hiitola, Joni 2022: COVID-19 -kriisin yhteiskunnalliset vaikutukset Suomessa. Keskipitkän aikavälin arvioita. Valtioneuvoston julkaisuja 2022:14. Helsinki.
[4] Alanen, Leena 2001: Lapsuus yhteiskunnallisena ilmiönä. Teoksessa Sankari, Anne & Jyrkämä, Jyrki (toim.) Lapsuudesta vanhuuteen. Iän sosiologiaa. Vastapaino. Jyväskylä.
[5] Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2019: Väkivallaton lapsuus. Toimenpidesuunnitelma lapsiin kohdistuvan väkivallan ehkäisystä 2020-2025. Sosiaali- ja terveysministeriö. Helsinki.
[6] Bardy, Marjatta 2013: Lapsuus, aikuisuus ja yhteiskunta. Neljäs uudistettu painos. 1. painos 2009. Teoksessa Bardy, Marjatta. (toim.): Lastensuojelun Ytimissä. Kirjoittajat ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Tampere, 49–78
[7] Kallinen, Kati & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja & Lantela, Lauri & Turunen, Tuija & Nurmi, Henna & Leinonen, Jaana 2021: Lasten arjen hyvinvoinnin tekijät. Kasvatus ja aika 15 (2) 2021, 4–21.
[8] Kallio, Kirsi Pauliina 2010: Missä lapsuus tapahtuu? Teoksessa: Kallio, Kirsi Pauliina, Ritala-Koskinen, Aino & Rutanen, Niina (toim.) Missä lapsuutta tehdään? Nuorisotutkimusseura. Helsinki.
[9] Hunt, Stephen J 2017: The life course. A sociological introduction. Palgrave Macmillan. London.
(71)
(Julkaistu 2.5.2023)
Itsemyötätunto suojaa sosiaalityön opiskelijan mieltä
Heikkoina hetkinä jokainen kaipaa lohdullisia ja myötätuntoisia sanoja. Toisilta, mutta ennen kaikkea itseltä. Ystävälliset ja kannustavat sanat tulevat tarpeeseen haasteellisissa tilanteissa ja epäonnistumisten hetkinä, mutta silti niiden sanominen itselle tuntuu juuri tuolloin ylivoimaisen vaikealta.
Itsemyötätunto koostuu Kristin Neffin [1] mukaan kolmesta osatekijästä:
1) itseä kohtaan suuntautuvasta ymmärtäväisestä ja ystävällisestä lähestymistavasta
2) jaetun ihmisyyden tunnustamisesta
3) hyväksyvästä tietoisesta läsnäolosta (mindfulness)
Itsemyötätunnon kautta ihminen pystyy tunnistamaan oman kärsimyksensä, ymmärtää sen olevan osa ihmisyyttä ja kuuluvan ajoittain jokaisen elämään sekä kykenee suhtautumaan itseensä siinä tilanteessa myötätuntoisesti [1]. Itsemyötätuntoisen suhtautumisen avulla meidän on siten mahdollista suoda itsellemme juuri sillä heikkouden tai epäonnistumisen hetkellä eniten kaipaamiamme ystävällisiä ja lohdullisia sanoja.
Itsemyötätuntoinen mieli henkisenä kannustajana
Odotettua huonompi arvosana tai opettajalta saatu negatiivinen palaute vetävät kenen tahansa mielen matalaksi, ja juuri tuolloin jokainen kaipaisi kipeästi lohtua ja lempeitä sanoja. Näiden sijasta mielen täyttää usein ankara tai itsekriittinen ääni, joka suomii armotta tehdyistä virheistä ja epäonnistumisista. Hieroo suolaa haavoihin, sen sijaan että keskittyisi hoivaamaan ja parantamaan niitä.
Itsemyötätunto toimii kuitenkin ”mielen supervoimana”[2] ja henkisenä kannustajana, jonka kautta on mahdollista kohdata niin opiskelujen kuin työelämänkin eteen tuomia haasteita. Elämä sujuu harvoin kommelluksitta ja ilman ikäviä sattumuksia, jolloin itsemyötätuntoinen suhtautuminen auttaa ihmistä käsittelemään tapahtunutta ja jatkamaan eteenpäin.
Itsemyötätunnon avulla sosiaalityön opiskelijan on mahdollista käsitellä omia ahdistuksen, uupumuksen ja epävarmuuden tunteita siten, että ne eivät kuormita mieltä kohtuuttomasti. Itsemyötätunto parantaa lisäksi sosiaalityön opiskelijoiden henkistä hyvinvointia vähentämällä mielenterveysoireita sekä niihin liittyvää häpeää. Näiden ohella itsemyötätunnon avulla voidaan hillitä stressiä, mikä tuntuu varmasti taivaan lahjalta tenttiputkessa tai ensimmäisessä sosiaalityön työpaikassa.
Itsemyötätunnon treenaaminen
Itsemyötätunto ei kuitenkaan tule ihmiselle luonnostaan, vaan se edellyttää aiheeseen tutustumista ja itsemyötätuntoisen suhtautumisen opettelemista. Itsemyötätunto vaatii runsaasti treeniä ja toistoa, siinä missä lihasvoimakin.
Itsemyötätuntoa voi harjoitella erilaisten myötätunto- ja lempeysharjoitusten kautta. Sosiaalityön opiskelija voi esimerkiksi kirjoittaa itselleen myötätuntoisen kirjeen tai opetella tietoisesti puhumaan itselleen kuin parhaalle ystävälle.
Sosiaalityön opiskelijoiden itsemyötätuntoa voidaan lisäksi vahvistaa lisäämällä sosiaalityön koulutukseen ryhmämuotoista mindfulness – perustaista opetusta, jolloin opiskelijat voivat harjoitella itsemyötätuntotaitoja ryhmässä. Ryhmässä tehtävät itsemyötätuntoharjoitukset edesauttavat yksilöllisen oppimisen ohella myös ryhmähengen vahvistumista ja tukevat opiskelijoiden yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.
Sosiaalityö on kiistatta henkisesti kuormittavaa [3] ja vaatii erityisesti vastavalmistuneilta sosiaalityöntekijöiltä runsaasti tunne- ja tietoisuustaitoja, joiden avulla he kykenevät prosessoimaan työn herättämiä tunnetiloja sekä hallitsemaan omaa stressitasoa. Tästä johtuen itsemyötätuntotaitoja olisi syytä lisätä osaksi sosiaalityön koulutusta, jolloin tuoreella sosiaalityöntekijällä olisi tällaisiakin ammatillisia valmiuksia työkalupakissaan. [4]
Outi-Maria Hynninen
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityö
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Itsemyötätunto sosiaalityön opiskelijoiden psyykkisenä suojautumiskeinona. (2023)
Lähteet:
[1] Neff, Kristin 2003a: Self-compassion: An alternative conceptualization of a healthy attitude toward oneself. Self and Identity 2003;2. 85–101. https://self-compassion.org/wp-content/uploads/publications/SCtheoryarticle.pdf Viitattu 25.4.2023.
[2] HS 27.3.2021: Itsemyötätunto on mielen supervoima, ja sitä voi itse kehittää – psykologi kertoo kolme toimivaa harjoitusta. https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000007885600.html Viitattu 25.4.2023.
[3] Mänttäri-van der Kuip, Maija 2015a: Work-Related Well-Being among Finnish Frontline Social Workers in an Age of Austerity. Jyväskylä: University of Jyväskylä. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/45924/978-951-39-6191-6_vaitos29052015.pdf?sequence=1&isAllowed=y Viitattu 29.4.2023.
[4] Miller, J. Jay & Lee, Jacquelyn & Niu, Chunling & Grise-Owens, Erlene & Bode, Molly 2019a: Self-Compassion as a Predictor of Self-Care: A Study of Social Work Clinicians. Clinical Social Work Journal, Vol. 47, s. 321-331. https://link.springer.com/article/10.1007/s10615-019-00710-6 Viitattu 28.4.2023.
(70)
(Julkaistu 28.4.2023)
Rakenteellisella sosiaalityöllä kohti parempia palveluja
Sosiaalialan ammattilaiset kohtaavat työssään useita ilmiöitä kuten asunnottomuus, työttömyys, mielenterveys- ja päihdeongelmat, huono-osaisuus, rikollisuus, köyhyys ja monia muita yhteiskunnallisia asioita.
Sosiaalityö on näiden ongelmien kanssa tehtävää asiantuntijatyötä ja sosiaalityön voi katsoa olevan näköalapaikalla sosiaalisten kysymysten suhteen. (Juhila 2018, 247.) Miten tätä tietoa voidaan hyödyntää palveluiden kehittämisessä paremmin?
Sosiaalinen raportointi osana rakenteellista sosiaalityötä
Rakenteellinen sosiaalityö on käytännössä järjestelmällistä tiedon keräämistä kunnan (1.1.2023 alkaen hyvinvointialueiden) sosiaalisista ilmiöistä. Asiakastyöstä saatava tieto ja kokemukset välitetään osaksi päätöksentekoa.
Rakenteellinen sosiaalityö on kehittävää toimintaa, jonka avulla etsitään uusia ja tehokkaita toimintatapoja ja sen tavoitteena on ennaltaehkäistä sosiaalisia ongelmia havainnoimalla ja analysoimalla ilmiöitä sekä kehittämällä toimintatapoja, joilla on vaikutus ihmisten sosiaaliseen hyvinvointiin. (Sosiaali- ja terveysministeriö.) Rakenteellisen sosiaalityön menetelmä sosiaalinen raportointi tuo näkyväksi tietoa sosiaalisesta hyvinvoinnista sekä ongelmista (Lyly 2016, 3).
Rakenteellinen sosiaalityö Lapissa -hankkeen myötä sosiaalinen raportointi -menetelmän käyttäminen aloitettiin keväällä 2021. Työskentelen Rovaniemellä perheiden ja työikäisten palvelussa aikuissosiaalityössä, jossa rakenteellista sosiaalityötä sekä sosiaalista raportointia on tuotu esille enemmän kyseisen hankkeen myötä. Pro gradu -tutkielmassani selvitin millaisia ilmiöitä sosiaaliset raportit tuovat esille Lapissa työikäisten palveluissa ja mitä ratkaisuja niihin ehdotettiin.
Ratkaisuehdotuksena lisää resursseja
Tutkimukseni sisälsi 46 raporttia. Tuloksista oli havaittavissa asiakkaisiin, yhteistyötahoihin sekä sosiaalityön omaan organisaatioon liittyvät ilmiöt tai ongelmat.
Raporteissa tuotiin esille ilmiöitä asunnottomuuteen, asumisen haasteisiin ja asumisen palveluiden puutteisiin liittyen, mielenterveys- ja päihdepalveluiden toteuttamisen haasteisiin liittyen sekä monialaisen yhteistyön toteuttamiseen haasteisiin ja työikäisten palveluiden työkäytäntöihin liittyen.
Tuloksista välittyy haasteellinen kuva eri palveluiden puutteista ja ratkaisuehdotuksina tuotiinkin esille yleisesti ottaen resurssien lisäämistä.
Rakenteellisen sosiaalityön laajempi merkitys
Rakenteellisen sosiaalityön avulla ei yksistään ratkaista yhteiskunnallisia ongelmia, mutta se on tärkeä keino nostaa esiin ongelmia ja kehittää ratkaisuja. Rakenteellisen sosiaalityön merkitys korostuu silloin, kun se voi tarjota toimivia ratkaisuja haastaviin ongelmiin.
Rakenteellisen sosiaalityön laajempi yhteiskunnallinen merkitys voidaan nähdä palveluiden kehittämisenä niin, että sillä ehkäistään hyvinvointialueiden kustannusten nousu tai asiakkaiden joutuminen erityispalveluiden piiriin. Rakenteellisen sosiaalityön avulla kerättyä tietoa voitaisiin käyttää tehokkaammin hyvinvointialueilla ja tiedolla johtamisessa.
Sosiaalinen raportointi on yksi tapa toteuttaa rakenteellista sosiaalityötä. Raportoinnin tarkoituksena on saada tietoa ja viedä asioita eteenpäin toiminnan ja palveluiden kehittämiseksi. Sosiaalisen raportoinnin avulla voi tuoda esille asioita niiden asiakkaiden elämästä, jotka siihen eivät itse pysty, esimerkiksi erityisen tuen tarpeessa olevat. Tutkimus toi esille sen, että rakenteellisen sosiaalityön tekemisessä ja sosiaalisen raportoinnin käyttämisessä arkityössä on vielä kehitettävää.
Miten rakenteellista sosiaalityötä ja sosiaalista raportointia voisi kehittää?
Olisikin tärkeä miettiä, miten sosiaalisesta raportoinnista saisi toimivamman käytännön ja miten madaltaa kynnystä tehdä sosiaalista raportointia. Rakenteellinen sosiaalityö on lakisääteistä (SHL 7§) ja sille tulisi varata tilaa sosiaalityöntekijän tai sosiaaliohjaajan työnkuvassa. Lisäksi sosiaalista raportointia tulisi kehittää jokapäiväiseen työhön sopivaksi ja vakiinnuttaa osaksi sosiaalityötä, jotta sitä voidaan hyödyntää laajemmin osana alueellista hyvinvointikertomusta (Karjalainen 2019, 81).
Työyhteisöissä on tärkeää tuoda esille enemmän sitä, että vaikuttaminen on osa sosiaalityön ydintä ja yhteiskunnallista tehtävää ja työntekijöiden olisi hyvä olla mukana miettimässä ratkaisuja havaitsemilleen ongelmille. Lisäksi esihenkilöiden rooli korostuu siinä, miten raportointi saadaan osaksi normaalia arkea ja millaisia ajatuksia se herättää.
Pelkän tiedon kerääminen ei vielä vaikuta päätöksentekoon, vaan se vaatii esihenkilöltä paneutumista asioihin ja asioiden eteenpäin viemistä.
Lisäksi sosiaalityöntekijöiden ja sosiaaliohjaajien vaikuttamisen mahdollisuuksia tulee lisätä. Asiantuntijuutta tulee vahvistaa erilaisilla koulutuksilla, jolloin vaikuttamistyö on mahdollista sosiaalityön käytännössä.
Tulevaisuudessa on myös tärkeä vahvistaa työntekijöiden julkisen viestinnän taitoja ja panostaa työntekijöiden vaikuttamisen keinoihin, esimerkiksi sosiaaliseen mediaan ja blogeihin.
Halu vaikuttaa ja kehittää
Rakenteellinen sosiaalityö vaatii työntekijältä motivaatiota ja halua kehittää toimintaa. Ajan ja resurssin puute kuitenkin vaikeuttavat rakenteellisen sosiaalityön tekemistä ja jopa kätevän sosiaalisen raportoinnin työkalun hyödyntäminenkin osana arkea vaatii hyvää suunnittelua.
Koska sosiaalialan ammattilaisilla on tietoa alueen ilmiöistä ja palveluiden käyttäjien tarpeista, tulisi heitä rohkaista käyttämään sosiaalista raportointia työssään ahkerammin palveluiden kehittämiseksi!
Maija Keskimaunu
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityö
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan Sosiaalinen raportointi työikäisten palveluissa Lapissa.
Lähteet
Juhila, Kirsi 2018. Aika, paikka & sosiaalityö. Vastapaino, Tampere.
Karjalainen, Pekka & Metteri, Anna & Strömberg-Jakka, Minna 2019. Tiekartta 2030. Aikuisten parissa tehtävän sosiaalityön tulevaisuusselvitys. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/161612/R41_19_Tiekartta_2030.pdf?sequence=1&isAllowed=y . Viitattu 18.1.2023.
Lyly, Auri 2016. Sosiaalinen raportointi asiakastiedon tuottajana. Esimerkkinä aikuissosiaalityö ja lastensuojelu. Helsingin kaupunki, sosiaali- ja terveysvirasto. Tutkimuksia ja raportteja 2/2016. https://www.hel.fi/static/sote/hankkeet/sosiaalinen-raportointi-asiakastiedon-tuottajana.pdf . Viitattu 22.9.2022.
Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301
Sosiaali- ja terveysministeriö. Rakenteellinen sosiaalityö. https://stm.fi/rakenteellinen-sosiaalityo . Viitattu 5.9.2022.
Kuva: Glenn Carstens-Peters, Unsplash.com
(69)
(Julkaistu 24.4.2023)
Vanhemmille tarjottava eronjälkeinen tuki tukee myös lapsen etua
Eron jälkeen useat vanhemmat laativat sopimuksia lapsen huollosta, asumisesta, tapaamisesta ja elatuksesta. Eroon liittyy usein kipeitä tunteita ja lasten asioista sopiminen ex-puolison kanssa voi olla haastavaa. Rovaniemellä on kehitetty toimintamalli, jossa vanhemmille tarjotaan tukea erotilanteeseen osana sopimusten laatimista.
Rovaniemellä lastenvalvojan palvelut järjestetään osana perheoikeudellisia palveluja. Rovaniemen perheoikeudellisissa palveluissa on kehitetty Uuden eron prosessi -niminen toimintamalli. Uuden eron prosessi on tarkoitettu vanhemmille, jotka ovat laatimassa ensimmäistä kertaa lapsia koskevia sopimuksia. Usein kyseessä on tuore erotilanne.
Uuden eron prosessissa molemmille vanhemmille varataan ensin omat yksilökeskusteluajat perheoikeudellisten palveluiden sosiaalityöntekijän luokse. Yksilökeskusteluaikoja seuraa vanhempien yhteinen keskusteluaika sosiaalityöntekijän kanssa. Keskusteluaikojen tarkoituksena on tarjota vanhemmille tukea erotilanteeseen, eronjälkeiseen vanhemmuuteen sekä lasten asioista sopimiseen. Sosiaalityöntekijä osallistuu myös vanhempien sopimusneuvotteluun, jossa lapsia koskevat sopimukset laaditaan. Lastenvalvoja ja sosiaalityöntekijä toimivat sopimusneuvottelussa työparina.
Uuden eron prosessi on kehitetty Rovaniemellä työskentelevien lastenvalvojien ja sosiaalityöntekijöiden toimesta. Uuden eron prosessi on ollut Rovaniemen perheoikeudellisissa palveluissa käytössä elokuusta 2019 lähtien. Uuden eron prosessin kehittäminen sai alkunsa, sillä tuoreissa erotilanteissa sopimusneuvottelut olivat käyneet entistä haastavammiksi ja riitaisammiksi. Riitaisissa erotilanteissa ja käsittelemättömien tunteiden vallassa lapsen etu on vaarassa jäädä sopimuksissa sivuosaan.
Lastenvalvojan luona laadittavien sopimusten ensisijainen tarkoitus on turvata lapsen etu myös eron jälkeen (Valjakka 2002, 97). Uuden eron prosessissa lapsen edun toteutumista tuetaan tarjoamalla vanhemmille psykososiaalista tukea eron käsittelyyn ja vanhemmuuteen, sekä tietoa lapsen edun mukaisten ratkaisujen tekemisen tueksi. Vanhemmille tarjottavalla oikea-aikaisella tuella vanhempi sen sijaan kykenee ottamaan paremmin huomioon myös lapsen edun eronjälkeisissä ratkaisuissa. (Antikainen 2007, 43,75.)
Vanhempien kokemukset Uuden eron prosessista ovat myönteisiä
Tutkin pro gradu -tutkielmassani vanhempien kokemuksia Uuden eron prosessin mukaisesta toimintamallista. Toteutin tutkimukseni haastattelemalla kuutta Uuden eron prosessissa asioinutta vanhempaa, neljää äitiä ja kahta isää.
Tutkimukseeni osallistuneiden vanhempien kokemukset Uuden eron prosessi -toimintamallista ovat myönteisiä. Vanhemmat kokivat tärkeäksi saamansa keskusteluavun. Erityisesti yksilökeskusteluajan saadun tuen merkitys korostui vanhempien kokemuksissa.
Vanhemmat kokivat keskusteluaikojen valmistaneen heitä sopimusten laatimiseen ja sopimusneuvotteluun. Sosiaalityöntekijän läsnäolo sopimusneuvotteluissa koettiin myös tärkeäksi. Edellisen puolison kohtaaminen sopimusneuvottelussa ja lasten asioista sopiminen voi olla kuormittava kokemus (Emery 2012, 74). Tutun sosiaalityöntekijän läsnäolo lievensi vanhempien mukaan jännitystä ja loi turvallisuuden tunnetta. Vanhempien ei myöskään tarvinnut avata tilannettaan alusta asti lastenvalvojalle, kun sosiaalityöntekijä oli mukana taustoittamassa tilannetta.
Perheoikeudellisia palveluja tulee kehittää tukemaan vanhempia erokriisissä
Tutkimukseni tulosten perusteella Uuden eron prosessi onnistuu tavoitteessaan tarjota vanhemmille psykososiaalista tukea lapsen edun mukaisten sopimusten laatimisen tueksi. Vanhempien tukeminen erossa tukee vanhempien hyvinvointia ja sitä kautta kykyä parempaan vanhemmuuteen ja lapsen tarpeiden huomioimiseen (Kauppinen 2013, 26). Uuden eron prosessin myötä vanhemmilla on paremmat valmiudet tehdä lapsensa edun mukaisia eronjälkeisiä ratkaisuja. Mari Antikainen (2007, 70) on todennut väitöskirjassaan, että lastenvalvojapalveluita tulisi kehittää vanhempia erossa tukevaan suuntaan. Tutkimukseni puoltaa Antikaisen näkemystä.
Uuden eron prosessi tarjoaa vanhemmille myös matalan kynnyksen keskusteluapua. Ero on kriisi, josta selviytyminen edellyttää eron käsittelyä. Erokriisin kanssa yksin jääminen voi johtaa useisiin sosiaalisiin ja terveydellisiin ongelmiin. Suomessa matalan kynnyksen eropalveluja on liian vähän. (Nurmela & Kaittila 2019, 424–425.) Uuden eron prosessi vastaa tähän tarpeeseen tarjoamalla vanhemmille matalan kynnyksen keskusteluapua osana sopimusten laatimista ilman, että vanhempien tarvitsee erikseen hakea apua.
Tutkimukseni perusteella totean, että Uuden eron prosessi on toimintamalli, joka tukee sekä lapsen että vanhempien hyvinvoinnin toteutumista eron jälkeen. Eräs tutkimukseeni osallistunut vanhempi kuvaili, että Uuden eron prosessin mukainen lastenvalvojaprosessi on inhimillisempi, kuin jos menisi suoraan lastenvalvojan luokse. Näkemykseni on, että Uuden eron prosessi -toimintamalli olisi tärkeää ottaa käyttöön perheoikeudellisissa palveluissa myös Rovaniemen ulkopuolella.
Enni Haatanen
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelija
Kirjoitus perustuu vuonna 2023 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaan ”Mä aattelin, että näin on hyvin asiat joka paikassa” Vanhempien kokemukset Uuden eron prosessi -toimintamallin kehittämisen pohjana – Rakenteellisen sosiaalityön näkökulma”.
Lähteet
Antikainen, Mari 2007. Sosiaalityöntekijän asiantuntijuus lapsen huolto- ja tapaamissopimuspalvelussa. Kuopio: Kuopion yliopiston julkaisuja.
Emery, Robert E. 2012. Renegotiating Family Relationships: Divorce, Child Custody, and Mediation. 2nd ed. New York: Guilford Press.
Kauppinen, Nina 2013. Eronjälkeinen selviytyminen ja onnistunut yhteistyö eroperheiden tarinoissa. Lisensiaatintutkimus. Turku: Turun yliopisto.
Nurmela, Niina & Kaittila, Anniina 2019. Lapsiperheiden eropalveluiden kehittäminen sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmässä. Janus. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti. Vol. 27 (4) 2019. 422–429.
Valjakka, Eeva 2002. Lapsen huolto, asuminen ja tapaamisoikeus. Teoksessa: Litmala, Marjukka (toim.) 2002. Lapsen asema erossa. Helsinki: WSOY. 35–109.
(68)
(Julkaistu 15.12.2022)
Lähisuhdeväkivaltaa käyttäneiden naisten avun hakeminen ja saaminen
Naisten tekemä lähisuhdeväkivalta tunnistetaan edelleen heikosti. Aiheen tabuluontoisuuden vuoksi väkivaltaa käyttäneiden naisten on vaikea hakea ja saada apua.
Väkivallasta puhuttaessa tekijäksi mielletään useimmiten mies. Kuitenkin myös moni nainen käyttää väkivaltaa lähisuhteissaan. Naisten tekemä lähisuhdeväkivalta kohdistuu tyypillisimmin lapsiin tai puolisoon (Keiski 2018, 23; Lattu 2016, 81). Väkivaltaa käyttäneet naiset kokevat hankalaksi hakea ja saada apua.
Naisten tekemä lähisuhdeväkivalta on tabu
Miestenkään tekemää väkivaltaa ei yleisesti pidetä hyväksyttynä, mutta se on kuitenkin sosiaalisesti normatiivisempaa kuin naisten tekemä väkivalta (Putkonen 2011, 1213; Ronkainen 2017, 30). Väkivaltaa käyttävä nainen rikkoo stereotyyppiset odotukset naisesta lempeänä ja hoivaavana. Naisen väkivalta on tabu, ja juuri sen vuoksi väkivallan käyttö herättää naisissa voimakkaita häpeän ja epäonnistumisen kokemuksia (Mm. Bowen 2009, 13; Ellonen ym. 2015, 72; Keiski ym. 2018, 144; Lattu 2016, 188). Moni uskookin olevansa lähes ainoa väkivaltaa käyttänyt nainen.
Väkivaltaa käyttäneille naisille merkittävin avun hakemista estävä tekijä on häpeä. Aggressio ja väkivalta hävettävät naisia niin paljon, ettei aiheesta kerrota kenellekään. Avun hakeminen herättää myös pelkoa väkivallan julkitulemisesta ja muiden ihmisten tuomitsemisesta. Erityisesti lapsiin väkivaltaa kohdistaneet naiset pelkäävät lisäksi lastensuojelun väliintuloa. Toisinaan naiset eivät myöskään tunnista omaa toimintaansa väkivallaksi, ja eivät siksi hae apua.
Apua hakiessa monet väkivaltaa käyttäneet naiset kohtaavat vähättelyä ja ohittamista. Sosiaali- ja terveyspalveluissa työntekijät eivät usein tunnista naisten tekemää väkivaltaa, vaikka nainen itse yrittäisi kertoa huolestaan oman väkivallan suhteen. Ammattilaiset helposti sivuuttavat tilanteen tai pyrkivät selittämään väkivaltaa esimerkiksi unen puutteesta johtuvaksi normaaliksi hermostumiseksi. Väkivallan vähätteleminen tai ohittaminen tyypillisesti lisää naisten kokemaa häpeää ja estää uusia avun hakemisen yrityksiä.
Naisten avun hakemista on helpotettava
Avun saaminen näkyy naisten elämässä väkivallan vähenemisenä tai päättymisenä. Avun saamisen myötä naisten itsetuntemus ja armollisuus itseä kohtaan lisääntyvät. Apua saaneet naiset kokevat itsearvostuksensa ja hyvinvointinsa parantuneen työskentelyn myötä. Väkivaltaa käyttäneiden naisten auttaminen helpottaa usein myös naisen puolison ja lasten tilannetta. Naisten mukaan merkityksellistä avun saamisessa on arvostava kohtaaminen, kuulluksi tuleminen ja väkivallan vakavasti ottaminen.
Väkivaltaa käyttäneiden naisten kohtaamista ja avun saantia voidaan sosiaali- ja terveyspalveluissa parantaa lisäämällä kaikkien ammattilaisten ymmärrystä naisten väkivallasta. Oikean avun löytämisessä tärkeä rooli on onnistuneella palveluohjauksella ja selkeällä palveluverkostolla. Naiset toivovat usein konkreettista apua ja tukea arkeen, ja näitä palveluita tarjoamalla voitaisiinkin tukea arjessa jaksamista ja sitä kautta vähentää väkivallan käyttöä.
Tutkimuksia naisten väkivallasta on tehty, mutta tuloksia ja kerättyä tietoa ei ole saatu siirrettyä käytännön työskentelyyn (Keiski 2018, 77). Omalla tutkimuksellani olen pyrkinyt osallistumaan aiheesta käytävään keskusteluun ja vaikuttamaan naisten avun hakemisen ja saamisen helpottumiseen. On tärkeää, että kaikki väkivallan tekijät ja uhrit voivat hakea ja saada apua.
Laura Purhonen
Lapin Yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu vuonna 2022 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani ”Lähisuhdeväkivaltaa käyttäneiden naisten avun hakeminen ja saaminen”.
Lähteet
Bowen, Ellen L. 2009: Domestic violence treatment for abusive women. A Treatment manual. Taylor & Francis Group. New York.
Ellonen, Noora & Pösö, Tarja & Peltonen, Kirsi 2015: Äidit ja lapsiin kohdistuva väkivalta. Kyselytutkimuksen tulosten pohdintaa. Yhteiskuntapolitiikka 80 (2015): 1. 72–80.
Keiski, Pia 2018: Perheväkivaltaa käyttäneen naisen minuus. Realistinen synteesi perheväkivaltakäyttäytymisen vähenemiseen tähtäävän intervention vaikutuksista. Tampere University Press. Tampere.
Lattu, Emmi 2016: Naisten tekemä väkivalta. Tampere University Press. Tampere.
Putkonen, Hanna 2011: Suomalaisten naisten väkivalta. Duodecim 127. 1212–1218.
Ronkainen, Suvi 2017: Mitä väkivalta on? Teoksessa Niemi, Johanna & Kainulainen, Heini & Honkatukia, Päivi & Hautanen, Teija (toim.): Sukupuolistunut väkivalta: oikeudellinen ja sosiaalinen ongelma. Tallinna Raamatutrükikoja OÜ. Tallinna. 19–35.
(67)
(Julkaistu 20.11.2022)
Työttömyys – unohdettu tasa-arvon ongelma
Viimeaikainen julkinen keskustelu tasa-arvosta keskittyy sukupuolten ja vähemmistöjen tasa-arvoon. Tällainen kapea näkökulma normalisoi epätasa-arvoa.
Vähättelemättä sukupuolten ja vähemmistöjen tasa-arvon tärkeyttä, julkinen keskustelu sulkee ulkopuolelleen yhteiskuntaluokkien tasa-arvon. Elämme räikeiden tuloerojen maailmassa. Rikkain prosentti maailman ihmisistä omistaa 48 prosenttia kaikesta varallisuudesta ja rikkain kymmenys 87 prosenttia [1]. Samalla valtava määrä ihmisiä elää köyhyydessä.
Suomessa hyvinvointivaltio tarjoaa kaikille vähimmäistoimeentulon. Siitä huolimatta perustuslakiinkin kirjattu oikeus työhön ei kaikkien kohdalla toteudu. Emme ole tasa-arvoisessa asemassa työelämän suhteen.
Täydellistä tasa-arvoa on käytännössä mahdotonta saavuttaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei sitä kohti voitaisi pyrkiä. Yhteiskuntaluokkien taloudellista tasa-arvoa ei ole perusteltua jättää tasa-arvokeskustelun ulkopuolelle. Yhteiskuntaluokkien tasa-arvo ei ole valmis.
Hyväksyttyä epätasa-arvoa
Työttömyys on tasa-arvon ongelma. Työpaikkoja ei riitä kaikille halukkaille [2]. Poliittinen valtadiskurssi selittää työttömyyttä liian korkeilla palkoilla [3]: jos palkat olisivat pienemmät, yrityksillä olisi varaa palkata enemmän työttömiä töihin. Pienemmät palkat eivät kuitenkaan ratkaise tasa-arvon ongelmaa. Jos palkat eivät riitä elämiseen [4], epätasa-arvo ei häviä.
Poliittista valtadiskurssia kritisoiva marxilainen työttömyysteoria syyttää kapitalismia epätasa-arvosta. Esimerkiksi teknologia syrjäyttää ihmisiä työttömyyteen [5]. Työttömät kilpailevat työpaikoista työläisten kanssa: kuka suostuu halvimmalla töihin? Kilpailu työpaikoista pitää palkkatason matalana. Jos kaikki menisivät töihin, palkkojen kasvu söisi talouskasvun [6]. Tällöin talous romahtaisi.
Talous ei siis kasva ilman työttömyyttä. Vallitsevassa työttömyyspolitiikassa työttömyyttä ei haluta poistaa [7]. Työttömyys on politiikassa hyväksyttyä epätasa-arvoa.
Työnjako – jos kaikki olisikin toisin
Kapitalistinen työnjako on epätasa-arvoinen. Osa ihmisistä tekee pitkää työpäivää ja osa pakotetaan joutilaaksi [8]. Työ luo ihmisille osallisuutta ja mielekästä sisältöä elämään. Siksi jokaisella tulisi olla siihen oikeus. Toisaalta kenelläkään työtä ei pitäisi olla niin paljon, että se uuvuttaa ja vie työkyvyn.
Tasa-arvoa edistäisi, jos työ jaettaisiin tasan. Kaikilla olisi oikeus tehdä työtä, mutta kenenkään ei tarvitsisi tehdä sitä liikaa.
Tasa-arvoinen työnjako ei toteudu, jos tavoittelemme loputonta talouskasvua. Siksi koko talousjärjestelmä tulisi luoda uudelleen. Eläisimmekö mieluummin maailmassa, jossa tekisimme työtä itsemme ja läheistemme hyvinvoinnin eteen – emme globaalin pääoman tai ympäristön riiston hyväksi?
Tuotammeko sosiaalityössä epätasa-arvoa?
Sosiaalityön tehtävä on edistää tasa-arvoa ja puolustaa huono-osaisia [9]. Työttömät ja vähävaraiset ovat sosiaalityön keskeinen asiakasryhmä [10]. Sosiaalityö on myös poliittista toimintaa – se tuottaa poliittista käsitystä todellisuudesta [11]. Siksi on tärkeää, että sosiaalityössä huomioidaan työttömyys ja yhteiskuntaluokat tasa-arvon kysymyksinä.
Rakenteellista sosiaalityötä on viime vuosina korostettu. Liian usein rakenteellinen sosiaalityö keskittyy ”helppoihin” aiheisiin – esimerkiksi kehittelemään palveluista parempia. Sen lisäksi sosiaalityön tulisi katsoa rakenteita pintaa syvemmältä. Syvärakenteista voimme löytää uusia luovia näkökulmia sosiaalisiin epäkohtiin.
Kunnianhimottomuus yhteiskuntaluokkien tasa-arvon suhteen tuottaa kuvaa, että taloudellinen epätasa-arvo olisi yhteiskunnassamme hyväksyttävää. Haluammeko tuottaa epätasa-arvon hyväksyvää yhteiskuntaa vai ajatella tasa-arvon laajemmin?
Talous ei ole luonnonlaki – sen voi ja se tulee kyseenalaistaa. Alussa oli vain ihminen osana luontoa. Sitten ihminen loi rahan, talouden, yhteiskuntaluokat ja epätasa-arvon. Teimmekö jossain kohtaa historiaa virheen?
Mikko Raappana
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelija.
Kirjoitus perustuu pro graduuni Työvoimareservi tarpeellisena ongelmana. Politiikassa rakentuva representaatio työttömyydestä ja sosiaalityön työvoimapoliittisesta asemasta (2022) .
Viitteet
[1] Stierli ym. 2014, 11.
[2] Suomen virallinen tilasto 2020A; 2020B.
[3] Honkanen 2007, 51–75, 114–124; Koistinen 2014, 187–209.
[4] Marx 1957, 179–206; 1976, 50–58.
[5] Marx 1957, 404–408; 1976, 224–225; Honkanen 2007, 84.
[6] Marx 1957, 415, 583–591; 1976, 94–95.
[7] Ks. myös Honkanen 2007, 78–86, 207–208.
[8] Marx 1957, 592–595; Honkanen 2007, 85–86, 135–139, 171.
[9] Juhila 2002, 11–13; Raunio 2009, 87–89; Pohjola 2014, 16–18.
[10] Mm. Mäntysaari 2019, 185.
[11] Payne 2014, 20, 99, 103–107, 320–326.
Lähteet
Honkanen, Pertti 2007: Työttömyys ja arvoteoria. Tutkielma työttömyydestä, talousteorioista ja sosiaalipolitiikasta. Turun yliopiston julkaisuja C 252. Turku.
Juhila, Kirsi 2002: Sosiaalityö marginaalissa. Teoksessa Juhila, Kirsi & Forsberg, Hannele & Roivainen, Irene (toim.): Marginaalit ja sosiaalityö. SoPhi 65. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä, 11–19.
Koistinen, Pertti 2014: Työ, työvoima & politiikka. Vastapaino. Tampere.
Marx, Karl 1957: Pääoma – Kansantaloustieteen arvostelua. Ensimmäinen osa – Pääoman tuotantoprosessi. Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike. Petroskoi. (Alkuperäinen julkaisu 1867).
Marx, Karl 1976: Pääoma – Kansantaloustieteen arvostelua. Kolmas osa – Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Kustannusliike Edistys. Moskova. (Alkuperäinen julkaisu 1894).
Mäntysaari, Mikko 2019: Sosiaalityö ja työttömyys. Janus 27 (2), 181–187.
Payne, Malcolm 2014: Modern social work theory. 4. painos. 1. painos 1990. Palgrave Macmillan. Hampshire & New York.
Pohjola, Anneli 2014: Rakenteellisen sosiaalityön paikannuksia. Teoksessa: Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. Unipress. Kuopio, 16–36.
Raunio, Kyösti 2009: Olennainen sosiaalityössä. 2. painos. 1. painos 2004. Gaudeamus. Helsinki.
Stierli, Markus & Shorrocks, Anthony & Davies, James B. & Lluberas, Rodrigo & Koutsoukis, Antonios 2014: Global Wealth Report 2014. Credit Suisse Research Institute. Zurich.
Suomen virallinen tilasto 2020A: Avoimet työpaikat. 4. vuosineljännes 2019. Tilastokeskus. Helsinki. http://www.stat.fi/til/atp/2019/04/atp_2019_04_2020-02-18_tie_001_fi.html. Viitattu 15.9.2022.
Suomen virallinen tilasto 2020B: Työvoimatutkimus. Työllisyys ja työttömyys 2019. Tilastokeskus. Helsinki. http://www.stat.fi/til/tyti/2019/13/tyti_2019_13_2020-05-07_kat_002_fi.html. Viitattu 15.9.2022.
(66)
(Julkaistu 31.10.2022)
Sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnista aikuissosiaalityössä
”Onko työssäsi asioita, jotka auttavat sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnissa? Jos on, niin mitä?” ”Onko työssäsi asioita, jotka vaikeuttavat sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia? Jos on, niin mitä?
Muun muassa näihin kysymyksiin keräsin sosiaalityöntekijöiltä vastauksia Pro gradu -tutkielmaa tehdessäni. Halusin tutkielmassani antaa äänen aikuissosiaalityöstä työkokemusta omaaville sosiaalityöntekijöille, jotta he voisivat kertoa näkemyksiään sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnista aikuissosiaalityössä. Tutkielman aineisto kerättiin keväällä 2020 Webropol -verkkokyselylomakkeen avulla, Sosiaalityön Uraverkosto Facebook -ryhmästä. Kyselyyn vastasi yhteensä 17 sosiaalityöntekijää.
Sosiaalityöntekijöiden mainitsemia sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnissa auttavia tekijöitä aikuissosiaalityössä olivat asiakassuunnitelmat, palveluntarpeen arviointi, asiakastietojärjestelmä tai sen kautta tilastoinnin tekeminen, asiakaskirjaukset, mittarit, asiakaspalautteet, kyselyt, esihenkilö sekä kokonaisvaltainen asiakkaan tilanteen kartoittaminen ja huomioiminen työskentelyssä sekä verkostoyhteistyö. Osa vastaajista kuitenkin kertoi, ettei heillä ole työssään sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnissa auttavia tekijöitä.
Sosiaalityöntekijöiden mukaan sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia vaikeuttaviin tekijöihin puolestaan kuuluivat työn ja asiakkaiden määrä, puutteet mittareissa tai työkaluissa, asiakkaaseen, työnantajaan tai johtoon liittyvät tekijät, peruuntuneet tapaamiset, työskentelyn repaleisuus, sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia tukemattomat rakenteet, työntekijöiden vaihtuvuus, pirstaloituneet palvelut sekä tavoitteisiin liittyvä osaaminen.
Myös Kemppainen, Kostamo-Pääkkö, Niskala, Ojaniemi ja Vesterinen (2010, 35) sanovat, että asiakasvirtojen ja kiireen keskellä työn vaikuttavuuden tarkasteleminen usein unohtuu ja työ rutinoituu suoritteiksi. Sosiaalityötä tehdäänkin monimutkaistuvien ja vaikeutuvien asiakastilanteiden keskellä, valtavissa työpaineissa (Heinonen 2007, 10). Mikäli sosiaalityöntekijät eivät pysty tekemään työtään eettisesti kestävästi, on uhattuna sekä sosiaalityöntekijöiden hyvinvointi että jo ennestään haavoittuvassa asemassa olevien asiakkaiden hyvinvointi ja avunsaantimahdollisuudet. Ratkaisuksi ei riitä pelkästään sosiaalityöntekijöiden voimavarojen tukeminen, vaan sosiaalityöntekijöitä liiallisesti kuormittavat työn vaatimukset on tehtävä näkyväksi ja niihin puututtava. (Mänttäri-van Der Kuip 2015, 76.)
Sosiaalityöntekijöiden tulee Sosiaalihuoltolain (30.12.2014/1301) kolmannen luvun 15 §:n perusteella seurata työssään sosiaalityön vaikuttavuutta. On tärkeää, että sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnista kuullaan ja vahvistetaan sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia edistäviä tekijöitä sekä minimoidaan sitä vaikeuttavia tekijöitä. Tutkielmani tulosten mukaan sosiaalityöntekijät myös määrittelivät ja arvioivat sosiaalityön vaikuttavuutta aikuissosiaalityössä eri tavoin ja olisi aiheellista myös tarkastella, olisiko arviointitapojen yhtenäistämiselle tarvetta. Olennaista on, että sosiaalityöntekijöillä on tarpeeksi aiheeseen liittyvää osaamista sekä tosiasiallinen mahdollisuus toteuttaa aikuissosiaalityössä sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia.
Päivyt Jortikka
Kirjoitus perustuu Lapin yliopstoon tekemääni pro gradu -tutkielmaan: ”Sosiaalityön vaikuttavuuden arviointi aikuisten parissa tehtävässä sosiaalityössä – sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä”.
Lähteet:
Heinonen, Hanna (2007). Kohti syvempää ymmärrystä sosiaalityössä: tutkiva ja arvioiva työote sosiaalityöntekijöiden jäsentämänä. Pääkaupunkiseudun sosiaa-lialan osaamiskeskus SOCCA. http://www.socca.fi/files/72/Tutkiva_arvioiva_tyo-ote_sosiaalityontekijoiden_jasentamana.pdf. Viitattu 28.10.2022.
Kemppainen, Tarja & Kostamo-Pääkkö, Kaisa & Niskala, Asta & Ojaniemi, Pekka & Vesterinen, Kerttu (2010). Sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnin ensiaskeleet Lapissa: Tutkimus sosiaalitoimistojen työn vaikuttavuudesta. Rovaniemi. Oy Sevenprint Ltd.
Mänttäri-van Der Kuip, Maija (2015). Work-Related Well-Being among Finnish Frontline Social Workers in an Age of Austerity. Jyväskylän yliopisto. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/45924/978-951-39-6191-6_vaitos29052015.pdf?sequence=1&isAllowed=y. Viitattu 28.10.2022.
SHL Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2014/20141301. Viitattu 28.10.2022.
(65)
(Julkaistu 25.10.2022)
Sosiaalityöntekijän oikeudellinen osaaminen
Oikeudellinen osaaminen on yhä tärkeämpi osa sosiaalityön asiantuntijuutta ja se tulee ottaa vahvemmin huomioon sekä perus- ja täydennyskoulutuksessa.
Sosiaalityö on oikeudellistunut siinä missä koko yhteiskuntamme. Oikeudellistuminen on sitä, että lainsäädännön määrä, laajuus ja tarkkuus kasvaa koko ajan. Lainsäädännön piiriin tuodaan uusia ilmiöitä ja asioita, jotta heikommassa asemassa olevaa osapuolta voidaan suojella paremmin.
Sosiaalityössä tulee osata entistä laajemmin lainsäädäntöä ja tehdä työtä lainsäädännön edellyttämällä tavalla.
Sosiaalityötekijän oikeudellinen osaaminen
Sosiaalityöntekijän osaaminen koostuu useasta eri osa-alueesta. Tutkin pro gradu -tutkielmani myötä tarkemmin sosiaalityöntekijän oikeudellista osaamista. Tarkastelin oikeudellista osaamista erityisesti valvontatyön näkökulmasta, jota voidaan toteuttaa mm. omatyöntekijän tai vastuutyöntekijän roolista. Tutkielmani aineisto muodostui kahdesta osasta. Ensimmäisenä osa koostui Lapin maakunnan alueen kuntien sosiaalitoimen omavalvontasuunnitelmista, ja toinen osa muodostui §OHOVA –hankkeeseen osallistuneiden sosiaalityöntekijöiden näkemyksistä oikeudelliseen osaamiseen liittyen.
Tutkielmani tulosten perusteella oikeudellista osaamista tarvitaan sosiaalityöntekijän työssä päivittäin. Oikeudellinen osaaminen on merkittävä osa sosiaalityöntekijän ammattitaitoa, ja se koostuu useasta eri osa-alueesta, joita kuvaa moniulotteisuus. Oikeudellinen osaaminen on lainsäädännön ja oikeudellisen toimintaympäristön tuntemusta. Ihmis- ja perusoikeuksien ymmärtämistä osaksi sosiaalihuollon kokonaisuutta yhdistettynä julkisen vallan toimeenpanijan tehtävään.
Lisäksi tulee ymmärtää hyvän hallintotavan mukainen tapa tehdä työtä. Menettelylliset tavat työssä on vähintään yhtä tärkeät kuin asiakkaan hyvän kohtelun ja kohtaamisen taidot sekä vuorovaikutustaidot. Menettelylliset seikat on meille kaikille avattu hallintolaissa.
Sosiaalityö perustuu heikommassa asemassa olevan ihmisen asioiden puolustamiseen, joten ihmis- ja perusoikeuksien tuntemus ja ymmärtäminen on osa sosiaalityötä. Sosiaalityöhön kuuluu julkisen vallan käyttäminen, kun puututaan ihmisen perusoikeuksiin. Julkisen vallan käyttäjänä tulee toimia lainsäädännön mukaisesti. Sosiaalityössä tavallaan kierretään kehää lainsäädännön ympärillä huomioiden sosiaalityön ilmiöt.
Valvontatyö on osa sosiaalityöntekijän työtä
Sosiaalityöntekijän työhön voi kuulua valvontatyötä asiakkaille järjestettyjen palveluiden osalta. Valvontatyössä korostuu ohjaus- ja neuvontatyö. Sitä tehdään kaksisuuntaisesti, niin asiakkaalle kuin sille taholla, joka tuottaa asiakkaalle järjestetyn palvelun. Paljon puhutaan palveluntuottajista.
Valvonnan päämääränä on varmistaa asiakkaan hyvä kohtelu ja palvelun laatu. Valvonnassa käytetään ohjausta ja neuvontaa. Se on itse asiassa työmenetelmä. Valvontatyössä kuten sosiaalityössä yleensä tarvitaan hyviä vuorovaikutustaitoja, joiden avulla tuodaan näkyväksi sosiaalityöntekijän oikeudellista osaamista. Esimerkiksi asiakkaan oikeuksien sanoittaminen ja näkyväksi tekeminen ovat osa valvontatyön ohjausta ja neuvontaa palveluntuottajan suuntaan.
Sosiaalityössä toimitaan usein virkavastuulla. Virkavastuu velvoittaa tekemään valvontatyötä esimerkiksi lastensuojelussa, kun lapsi joudutaan sijoittamaan omasta kodista turvallisempaan ympäristöön. Sosiaalityön vastuulla on varmistaa, että lapsen elämä jatkuu inhimillisissä ja lapsen oikeuksia kunnioittavassa ympäristössä. Sosiaalityöntekijän tulee lain mukaan olla säännöllisesti yhteydessä lapseen ja paikkaan, jonne hänet on sijoitettu. Toteuttaa siis valvontatyötä.
Oikeudellinen osaaminen tarvitsee rinnalleen sosiaalityön osaamisen
Oikeudellinen osaaminen on yksi sosiaalityöntekijän monista ammattiosaamisen osa-alueista. Oikeudellista osaamista ei voi irrottaa erilleen sosiaalityöntekijän osaamiskokonaisuudesta, vaan oikeudellinen osaaminen ja sosiaalihuollon substanssin osaaminen kulkevat yhdessä, rinnakkain. Sosiaalityöntekijä käyttää lainsäädäntöä omassa työssään välineenä, jonka avulla asiakkaan tilanteeseen saadaan apua ja tukea.
Jos oikeudellinen osaaminen olisi irrotettavissa sosiaalityöstä, silloin sosiaalityötä tekisi työparina sosiaalityöntekijä ja juristi. Nyt sosiaalityötä tekevät sosiaalihuollon ammattilaiset, sosiaalityöntekijät, joiden työtehtävänä on tulkita ja soveltaa sosiaalihuollon lainsäädäntöä asiakastilanteissa. Sosiaalityöntekijöiden oikeudellisen osaamisen taso on vaihtelevaa aikaisemmin tehdyn selvityksen mukaan. Seitsemän sosiaalityöntekijää kymmenestä osaa tulkita lainsäädäntöä hyvin ja soveltaa sitä asiakkaan tilanteeseen. Kolme työntekijää kymmenestä kokee osaavansa jonkin verran tarvitsemaansa lainsäädäntöä.
Tarvitsemme täydennyskoulutusta
Lainsäädäntö on muuttunut vuosien aikana, ja uudistuu edelleen. Sosiaalityöntekijät tarvitsevat täydennyskoulutusta, jotta heidän ammattitaito pysyy yllä ja asiakkaan oikeudet toteutuvat vahvemmin. Täydennyskoulutuksen tulee kohdentua oikeudellisen osaamisen vahvistamiseen niin sosiaalihuoltolain kuin sosiaalihuollon erityislakien soveltamisen osalta. Tarvetta täydennyskoulutukselle lisää myös lainsäädännön monitulkintaisuus. Oikeudellisen osaamisen moniulotteisuus on hyvä huomioida tulevaisuudessa yliopistokoulutuksen aikana, ja vahvistaa tulevien sosiaalityöntekijöiden oikeudellisen osaamisen perusteita.
Ulla Sotaniemi
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelija
Kirjoitukseni perustuu syksyllä 2022 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani ”Sosiaalityöntekijän oikeudellinen osaaminen valvontatyössä”. Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityö.
Lähteet
Kuusisto, Katja & Kalliomaa-Puha, Laura 2019: Päihdeongelmaisen asiakkaan asema ja oikeudet – mitä sosiaalihuoltolain uudet välineet tarkoittavat päihdehuollossa? Teoksessa: Pehkonen, Aini & Kekoni, Taru & Kuusisto, Katja (toim.): Oikeus päihdehuoltoon. Vastapaino. Tampere.
Martin, Maria & Kemppainen, Tarja & Niskala, Asta & Pohjola, Anneli 2018: Sosiaalityöntekijöiden ja sosionomien osaaminen Lapissa. Osaamiskartoituksen tuloksia. PohjoisSuomen sosiaalialan osaamiskeskus.
Poikonen, Heidi ja Kekoni, Taru 2019: Asiakkaan oikeudet ja niihin vaikuttavat tekijät päihdepalveluissa. Teoksessa: Pehkonen, Aini & Kekoni, Taru & Kuusisto, Katja (toim.): Oikeus päihdehuoltoon. Vastapaino. Tampere.
(64)
(Julkaistu 11.7.2022)
Intersukupuoliset henkilöt kaipaavat tukea
Intersukupuolisuus tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä, ettei henkilöä ole mahdollista määritellä yksiselitteisesti naiseksi tai mieheksi kehon sukupuolipiirteiden perusteella. Toisin sanoen intersukupuoliset henkilöt kantavat kehoissaan sekä nais- että miessukupuolille tyypillisinä pidettyjä ominaisuuksia.
Intersukupuolisuus ei ole sairaus, vaan siinä on kyse kehon sukupuolipiirteiden luonnollisesta vaihtelusta. Toisinaan se tulee sekoitetuksi transsukupuolisuuteen, mikä on eri asia, sillä transsukupuolisuudessa on kyse koetun sukupuolen ja kehon välisestä ristiriidasta. Monet intersukupuoliset henkilöt kokevat sen sijaan olevansa naisia tai miehiä. Osa intersukupuolisista henkilöistä kokee kuuluvansa sukupuolivähemmistöön, osa ei. Seksuaalisuuden kanssa intersukupuolisuudella itsessään ei ole mitään tekemistä.
Intersukupuolisia henkilöitä syrjitään
Omassa pro gradu -tutkielmassani tarkastelin, millaisia sosiaalisia kokemuksia intersukupuolisilla henkilöillä on. Tutkimuksen mukaan intersukupuoliset henkilöt kokevat syrjintää, mikä johtuu esimerkiksi siitä, että Suomessa virallisia sukupuolia on vain kaksi. Sen seurauksena intersukupuoliset lapset on pakko määritellä tytöiksi tai pojiksi. Erilaiset asiakirjat, tilat ja toiminnot, jotka on tarkoitettu vain naisille tai miehille, voivat myös aiheuttaa hankaluuksia intersukupuolisille henkilöille.
Tutkimuksen mukaan intersukupuoliset henkilöt voivat kokea vähemmistöstressiä, mikä tarkoittaa vähemmistöön kuuluvan henkilön kokemaa pitkäaikaista ja/tai toistuvaa stressiä. Sitä aiheuttavat esimerkiksi ennakkoluulot, epäasiallinen kohtelu ja syrjintä, joiden seurauksena intersukupuoliset henkilöt voivat pelätä muiden ihmisten reaktioita ja joutuvat pohtimaan, miten he voivat esimerkiksi pukeutua ja käyttäytyä. Tutkimuksen mukaan osa intersukupuolisista henkilöistä on kohdannut esimerkiksi sukupuoltaan koskevia epäasiallisia kysymyksiä ja kommentteja. Vähemmistöstressi voi aiheuttaa erilaisia kielteisiä terveysvaikutuksia, kuten mielenterveysongelmia.
Intersukupuolisuudesta voi olla vaikea puhua
Tutkimuksen mukaan intersukupuolisten henkilöiden ja heidän vanhempiensa on usein vaikea kertoa intersukupuolisuudesta muille, koska he voivat esimerkiksi pelätä, ettei intersukupuolisuutta ymmärretä. Osa intersukupuolisista henkilöistä häpeää omaa intersukupuolisuuttaan ja salaa sen jopa omilta läheisiltään. Monet kaipaavat tukea toisilta intersukupuolisilta henkilöiltä. Myös vanhempien, ystävien ja kumppaneiden antama hyväksyntä, tuki ja myönteinen suhtautuminen ovat hyvin tärkeitä.
Tutkimuksen mukaan intersukupuolisuudesta voi olla helpompi kertoa silloin, kun intersukupuoliset henkilöt huomaavat, että muut ihmiset tietävät intersukupuolisuudesta ja/tai sukupuolen moninaisuudesta ja hyväksyvät sen. Intersukupuolisuuteen tulisi suhtautua tavallisena asiana, mutta ei vähättelevästi. Intersukupuoliset henkilöt toivovat, että intersukupuolisuudesta tiedettäisiin, mutta kenenkään ei tarvitse tietää siitä kaikkea. Intersukupuolisilta henkilöiltä on hyvä kysyä, mitä intersukupuolisuus heille itselleen merkitsee. Käytännössä apua voi olla esimerkiksi neutraalista tavasta puhua, eli henkilöistä puhumisesta naisten ja miesten sijasta.
Sointu Helttunen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitelma perustuu pro gradu -tutkielmaani ”Intersukupuolisuuden sosiaalinen ulottuvuus intersukupuolisten henkilöiden kokemana”. Lapin yliopisto, 2022.
Lähteet
European Union Agency for Fundamental Rights 2015: The fundamental rights situation of intersex people. 4/2015.
Jaskari Onni & Keski-Rahkonen Anna 2021: Vähemmistöstressi uhkana seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen terveydelle. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim. 2021; 137(17):1781-8.
Meyer Ilan H. 2003: Prejudice, Social Stress, and Mental Health in Lesbian, Gay, and Bisexual Populations: Conceptual Issues and Research Evidence. Psychological Bulletin Journal. 2003; 129(5): 674−697.
Oikarinen Tikli 2019: Ei tietoa eikä vaihtoehtoja – Selvitys intersukupuolisten ihmisten oikeuksista ja kokemuksista. Oikeusministeriön julkaisuja. Selvityksiä ja ohjeita 2019:3.
van Lisdonk Jantine 2014: Living with intersex/DSD – An exploratory study of the social situation of persons with intersex/DSD. The Netherlands Institute for Social Research.
(63)
(Julkaistu 8.6.2022)
Lasten ja nuorten hyvinvointi koronapandemian aikana
Korona-aika on vaikuttanut merkittävästi lasten ja nuorten hyvinvointiin.
Julkisessa keskustelussa ja mediassa lasten ja nuorten ääntä on tuotu esiin melko vähän, vaikka pandemia on vaikuttanut hyvin paljon myös lasten ja nuorten elämään. Sekä suomalaiset että kansainväliset tutkimukset puhuvat samaa kieltä; lasten ja nuorten hyvinvointi on huonontunut koronapandemian aikana.
Koronakriisi on lisännyt perheiden välistä eriarvoisuutta (Paju 2020, 6). Koronatoimien myötä lasten epävarmuus, turvattomuus ja ahdistus on lisääntynyt. Lasten yksinäisyys on lisääntynyt ja hyvinvointia ylläpitävät sosiaaliset suhteet ovat vähentyneet. (Lapsistrategian koronatyöryhmä 2020.) Keväällä 2020 huhtikuussa maailman lapsista 86 % oli poissa koulusta. Näistä lapsista 60 prosentilla ei ollut mahdollisuutta käyttää internetiä, jolloin he olivat todellisuudessa täysin ilman opetusta. Koulujen sulkeutumisen seurauksena myös kouluruokailu keskeytyi, jolloin kaikista köyhimmät lapset olivat vaarassa kärsiä aliravitsemuksesta. (The Lancet Child & Adolescent Health 2020, 479.)
Lasten ja nuorten hyvinvointi Erik Allardtin (1976) hyvinvoinnin ulottuvuuksien mukaan
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani lasten ja nuorten hyvinvointia Erik Allardtin (1976) hyvinvoinnin ulottuvuuksien – having, loving, being ja doing jäsennyksen mukaan. Tutkimus on tehty sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta. Tutkimusaineistona käytin valmista aineistoa, joka on kerätty PANDA-hankkeelle vuosina 2020 ja 2021.
Having -ulottuvuus tarkoittaa hengissä pysymistä, toimintaresursseja sekä tarvetta perustoimeentulolle (Helne & Hirvilammi 2021, 50). Having -ulottuvuuden osalta perheiden taloudelliset ongelmat lisääntyivät ja tukitoimet sekä tukipalvelut vähenivät tai loppuivat kokonaan. Näin ollen perheiden toimintaresurssit ovat huonontuneet koronapandemian aikana, mikä on vaikuttanut lasten ja nuorten hyvinvointiin heikentävästi. Perheiden haasteet kasvoivat koronapandemian aikana myös siksi, että yhteiskunta supisti perheille tarjottuja palveluja. Esimerkiksi mielenterveyspalveluihin pääseminen oli haasteellista, koska palveluja supistettiin ja ajettiin alas pandemian seurauksena.
Loving -ulottuvuus kuvaa sosiaalista vuorovaikutusta sekä merkityksellisiä ihmissuhteita. Ihmisen tulee kokea olevansa osa ryhmää tai yhteisöä. Yhteisöillä on merkitystä terveydelle ja lisäksi yhteisöt toimivat turvaverkkona haastavissa elämäntilanteissa. (Kivipelto & Saikkonen 2018, 60.) Hyvinvoinnin loving -ulottuvuus heikentyi oleellisesti koronapandemian aikana, koska kasvokkainen vuorovaikutus väheni. Palveluja siirrettiin etänä toteutettaviksi, mutta huomattiin, että etätapaamiset eivät sovi kaikille. Perheväkivalta, perheriidat ja lasten kaltoinkohtelu lisääntyivät. Myös yksinäisyys lisääntyi ja perheet kärsivät sosiaalisten suhteiden niukkuudesta.
Erik Allardtin mukaan (1976) being -ulottuvuus on ”ihmisenä olemista”. Lasten ja nuorten kohdalla being -ulottuvuus tarkoittaa sitä, että heillä on mahdollisuus kasvaa ja kehittyä kohti täyttä ihmisyyttä. Osallisuus ja elämänhallinta liittyvät being -ulottuvuuteen. Lisäksi terveys sisältyy tutkielmassani being -ulottuvuuteen. Being -ulottuvuuteen koronapandemia on vaikuttanut terveyden näkökulmasta. Korona sairautena on aiheuttanut paljon pelkoa, ahdistusta ja huolta. Mielenterveysongelmat ja ahdistus lisääntyivät ja vaikeutuivat niin lapsilla, nuorilla kuin vanhemmillakin. Vanhempien väsymys ja uupumus lisääntyivät ja jaksaminen vaikeutui. Vuonna 2020 myös päihdeongelmat, seksuaalinen hyväksikäyttö ja itsemurhat lisääntyivät.
Doing tarkoittaa merkityksellistä tekemistä, joka sallii ihmisen noudattaa omia arvojaan. Doing ei tarkoita vain palkkatyötä, vaan harrastukset, luova tekeminen ja vapaaehtoistyö kuuluvat doing -ulottuvuuden piiriin. (Helne & Hirvilammi 2021, 51-52.) Lasten ja nuorten tilanteissa doing merkitsee esimerkiksi varhaiskasvatusta, koulunkäyntiä, kerhotoimintaa ja harrastuksia. Koululla ja varhaiskasvatuksella on suuri merkitys lasten ja nuorten hyvinvoinnille, sillä koulu ja varhaiskasvatus tarjoavat lapsille ja nuorille rutiineja, ystävyyssuhteita ja ikätasoista tekemistä.
Doing -ulottuvuudessa hyvinvoinnin huonontuminen ilmenee etäkoulun ja etätöiden tekemisen haasteina. Osa lapsista jäi pois varhaiskasvatuksesta ja myös harrastustoiminta lopetettiin tai siirrettiin toteutettavaksi etänä. Vuonna 2020 myös työttömyys lisääntyi. Ongelmia esiintyi perheiden arjessa. Lapset eivät saaneet riittävästi tukea etäkouluun, jolloin oppiminen vaikeutui. Koulupudokkaat lisääntyivät ja osa lapsista ja nuorista jäi kokonaan koulunkäynnin ulkopuolelle. Varhaiskasvatuksen keskeytyminen toi mukanaan ongelmia. Vanhemmat joutuivat huolehtimaan töiden ohella myös lapsista, heidän koulunkäynnistään ja ruokahuollosta. Nämä tekijät haastoivat vanhempien jaksamista.
Tutkimustulosten analyysissä esiin tuli hyvinvoinnin ulottuvuuksien lisäksi myös viides luokka, jolle annoin nimen Sosiaalityöntekijöiden huoli. Sijoitin luokkaan sellaiset sosiaalityöntekijöiden vastauksissa toistuneet asiat, jotka liittyivät kyllä lasten ja nuorten hyvinvointiin, mutta jotka eivät suoraan sopineet Allardtin (1976) hyvinvoinnin ulottuvuuksiin. Nämä asiat keskittyivät sosiaalityöntekijöiden huolenaiheisiin koskien lapsia, perheitä ja pandemiaympäristössä työskentelyä. Sosiaalityöntekijät kantoivat huolta siitä, että perheiden ongelmat jäävät piiloon, sillä koronarajoitusten takia asiakkaita ei tavattu. Myös olemassa olevien ongelmien todettiin pahentuneen pandemian aikana. Koulujen ja päiväkotien ollessa kiinni perheiden palvelutarpeita ei huomattu ajoissa.
Miten koronapandemiasta päästään eteenpäin?
Lasten ja nuorten hyvinvointi ei ole oleellisesti muuttunut pandemian aikana vuosien 2020 ja 2021 välillä, mutta muutos on ollut suuri verrattuna aikaan ennen pandemiaa. Tämä muutos on ollut nimenomaan huonompaan suuntaan menemistä. Yhteiskunnan sulut ja sosiaalinen eristäytyminen muuttivat tapoja elää, tehdä työtä ja viettää vapaa-aikaa. Sellainen elämä, mikä oli ennen ollut normaalia, vietiin yhtäkkiä pois. Jotkut sopeutuivat rajoitettuun ja kotiin sijoittuvaan elämään sekä vapaa-aikaan paremmin, mutta monille perheille, lapsille ja nuorille, joilla oli muutenkin elämässään ja arjessaan haasteita, korona-aika näyttäytyi erityisen ahdistavana.
Lasten ja nuorten hyvinvoinnissa riittää korjattavaa pitkäksi aikaa. Mielenterveyspalvelujen vahvistaminen ja saatavuuden varmistaminen ovat eräs keskeinen toimenpide, jotta koronapandemian negatiivisia vaikutuksia lasten ja nuorten hyvinvoinnissa saadaan lievitettyä. Tähän tarvitaan lisää taloudellisia- ja henkilöstöresursseja tukemaan lapsia ja nuoria. Ei pidä kuitenkaan ajatella, että kaikki hyvinvoinnin haasteet, kuten tuen puute, mielenterveysongelmat ja arjen ongelmat, olisivat ilmestyneet pelkästään koronan myötä. Mielenterveyspalvelut, lastensuojelu ja monet muut julkiset palvelut ovat kärsineet resurssipulasta jo ennen koronaa. Pandemian myötä julkisten palvelujen puutteet nousivat vain entistä selkeämmin esille.
Rajoitustoimien ei tulisi kohdistua lapsiin ja nuoriin taudissa, jonka tiedetään olevan pitkälti vaaraton heille. Koronan jälkipuinnissa tulee pohtia, joutuivatko lapset ja nuoret maksamaan liian kovaa hintaa taudin ehkäisyssä, joka on pääosin vaarallinen vain iäkkäille ja erilaisista pitkäaikaissairauksista kärsiville. Tärkeintä on nyt keskittyä tarjoamaan apua niille, joilta korona-aika vei eniten jokapäiväistä tukea.
Yhteiskuntamme tulevaisuus on meidän sekä lasten ja nuorten käsissä. On tärkeää, että nyt teemme sellaisia ratkaisuja lasten ja nuorten hyvinvoinnin suhteen, että ne kantavat hedelmää pitkälle tulevaisuuteen. Olisi tärkeää panostaa hyvinvointiin ja hyvinvoinnin parantamiseen mahdollisimman nopeasti. Yhteiskunnaltamme tulee löytyä resursseja työhön lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseksi sekä mielenterveysongelmien ehkäisemiseksi. Poliittiset päätökset tulisi tehdä ajatellen pitkän aikavälin hyötyjä varsinkin, kun ne koskettavat lapsia, nuoria sekä lapsiperheitä.
Anna Jokela
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaani ”Sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä lasten ja nuorten hyvinvoinnista koronapandemian aikana”. Lapin yliopisto 2022.
Lähteet
Allardt, Erik 1976: Hyvinvoinnin ulottuvuuksia. Werner Söderström osakeyhtiö. Porvoo
Helne, Tuula & Hirvilammi, Tuuli 2021: Puristuksissa? Nuoret ja kestävän hyvinvoinnin
ehdot. Kela. Helsinki
Kivipelto Minna & Saikkonen Paula 2018: Hyvinvointia niukkuudesta? Kokemuksia
viimesijaisesta turvasta. Janus 2018; 26 (1), 57–72
Lapsistrategian koronatyöryhmä 2020: Lasten ja nuorten hyvinvointi koronakriisin
jälkihoidossa. Lapsistrategian koronatyöryhmän raportti lapsen oikeuksien
toteutumisesta. Valtioneuvoston julkaisuja 2020:21.
https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/162318/VN_2020_21.pdf?
sequence=7&isAllowed=y Viitattu 27.5.2022.
Paju, Petri 2020: Paikoiltaan siirretty arki. Koronakriisin vaikutukset lapsiperheiden
elämään. Lastensuojelun keskusliitto. Lastensuojelun Keskusliiton verkkojulkaisu
2/2020. https://www.lskl.fi/wp-content/uploads/Paikoiltaan-siirretty-arkiverkkojulkaisu.pdf Viitattu 27.5.2022.
The Lancet Child & Adolescent Health 2020: Prioritising children’s rights in the
COVID-19 response. Editorial. The Lancet Child & Adolescent Health. Volume
4, Issue 7, 7/2020. https://www.thelancet.com/journals/lanchi/article/PIIS2352-4642(20)30172-
3/fulltext Viitattu 27.5.2022.
(62)
(Julkaistu 8.6.2022)
Vaino sukupuolistuneena väkivaltana käräjäoikeuksien tuomioasiakirjoissa
Vaino luo uhrien eri elämänalueille tunkeutuvan häiritsevän tilan, joka yhdistyy kokonaisvaltaiseen turvattomuuteen rajoittaen vainon uhrien toimijuutta ja elinpiiriä.
Vaino on intensiivistä, tavoiteorientoitunutta ja uhria pakottavaa käyttäytymistä, joka muodostuu erilaisista toistuvista väkivaltaisista ja ei-väkivaltaisista teoista, jotka uhrit kokevat epämieluisina, uhkaavina, ahdistavina ja tunkeilevina.
Vainoajan toiminta aiheuttaa uhrissa pelkoa, turvattomuutta ja ahdistusta sekä tuottaa uhreille fyysistä ja sosiaalista harmia. (Nikupeteri 2016, 46.) Eron jälkeinen vaino on sosiaalinen ongelma ja väkivallan muoto, joka kietoutuu entiseen lähisuhteeseen (Nikupeteri 2016, 26).
Eron jälkeinen vaino rikoksena
Suomessa vaino kriminalisoitiin vuonna 2014. Lain esitöiden mukaan vainon kriminalisointi oli tarpeellista Suomen rikoslainsäädännön saattamiseksi vastaamaan kansainvälisiä velvoitteita ja vainon kriminalisoinnille oli myös kansallista tarvetta. (HE 19/2013; Häkkänen-Nyholm & Salo 2019, 296.)
Vainossa rikoksena keskeistä on, ettei kyse ole yksittäisestä rikollisesta teosta, vaan osateot muodostavat uhrin elämänlaatua vakavasti häiritsevän tilan, joka herättää uhrissa pelkoa ja ahdistusta ja voi muodostua uhrin elämää hallitsevaksi (HE 19/2013). Vainon kriminalisointi toimii yhteiskunnallisena viestinä siitä, ettei vainoaminen ole hyväksyttyä toimintaa (Mehtola & Särkelä 2017, 10).
Eron jälkeinen vaino sukupuolistuneena väkivaltana
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani vainoa sukupuolistuneena väkivaltana käräjäoikeuksien tuomioissa. Toteutin pro gradu -tutkielmani hankeyhteistyössä CAPS-hankkeen kanssa ja aineistonani oli 20 käräjäoikeuksien vainotuomioasiakirjaa. Kaikissa aineistoni oikeustapauksissa vainoaja oli mies ja vainon uhri nainen. Tutkimuskysymyksinäni olivat 1) Millaisena vaino sukupuolistuneena väkivaltana näyttäytyy käräjäoikeuksien tuomioissa? 2) Millaisia seurauksia vainolla on sen kohteena oleville naisille?
Väkivallan sukupuolistuneisuus kuvaa sukupuolta osana väkivallan rakennetta, siihen liitettyjä asenteita, merkityksiä ja väkivallan selittämistapoja, kuitenkaan pelkistämättä väkivallan rakennetta ja dynamiikkaa sukupuolten väliseksi vastakkainasetteluksi (Ronkainen & Näre 2008, 21). Sukupuolistuneisuuden käsite viittaa väkivallan ja sukupuolen yhteen kietoutumiseen kulttuurisella, rakenteellisella ja yksilötasolla (Ronkainen 2017, 29). Eron jälkeisessä vainossa ilmenevät sukupuolistuneelle väkivallalle olennaiset piirteet eli sukupuolistuneet käytännöt, tasa-arvokysymykset, vallankäyttö ja ihmisoikeuksien loukkaaminen (Nikupeteri 2016, 47).
Eron jälkeisen vainon ilmeneminen ja vainon aiheuttamat seuraukset uhreille
Tutkielmani tuloksina oli, että eron jälkeinen vaino ilmenee uhriin kohdistuvina toistuvina yhteydenottoina, uhkaamisena, seuraamisena ja tarkkailemisena, syyllistämisenä ja halventamisena sekä uhrin pakottamisena ja kontrolloimisena. Lisäksi tutkimustulokseni ilmensivät lasten välineellistä roolia vainossa tapauksissa, joissa vainon kohteena olevalla naisella oli lapsia. Tutkielmani tulokset ilmentävät, että vainon kohteena oleminen aiheuttaa uhreille kielteisiä seurauksia. Vainon kohteena oleminen ja vainoajan toiminta aiheuttivat uhreille pelkoa, ahdistusta ja turvattomuutta. Vainosta aiheutui sen kohteena oleville naisille kipua, kärsimystä ja fyysisiä vammoja sekä häiriötä, haittaa ja taloudellista vahinkoa. Lisäksi uhrit joutuvat soveltamaan erilaisia selviytymisstrategioita pyrkiessään tekemään vainon kohteena olemisesta vähemmän vaarallista ja häiritsevää.
Tutkielmani tulokset havainnollistavat, että vainon kohteena olevien naisten tunnemaailmaa hallitsee voimakas pelko ja ahdistus. Kyse ei ole yksittäisten rikollisten tekojen aiheuttamasta pelosta ja ahdistuksesta, vaan vainon luomasta kokonaisvaltaisesta, uhrin eri elämänalueille ulottuvasta turvattomuudesta, joka rajoittaa uhrien elintilaa ja toimijuutta. Tutkielmani tulokset ilmentävät myös selkeästi vainon aiheuttamaa kokonaisvaltaista häiriötä uhrien elämälle. Vainoajat häiritsevät uhrinsa työssäkäyntiä, kotirauhaa ja liikkumista. Vaino luo uhrien eri elämänalueille tunkeutuvan häiritsevän tilan, joka yhdistyy kokonaisvaltaiseen turvattomuuteen rajaten vainon uhrin toimijuutta ja elinpiiriä entisestään. Vaino heikentää uhrien elämänlaatua, riistää uhreilta rauhan ja häiritsee arkielämän rutiineja.
Ymmärrys sukupuolesta vaikuttaa siihen, miten vaino ymmärretään ja miten sitä palvelujärjestelmässä tulkitaan
Vaino ilmiönä on sekä sukupuolistunut että sukupuolittunut (Nikupeteri 2016, 47; Spitzberg & Cupach 2007; Tjaden & Thoennes 1998, 3–5). Sukupuolistuneen väkivallan viitekehys ilmentää, etteivät naisten vainokokemukset ole kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta kontekstistaan irrallisia, vaan rakentuvat kontekstisidonnaisesti (Edwards 2011, 335–337; Lidman 2015). Siihen miten vaino ymmärretään ja millaisena sitä auttamisjärjestelmässä tulkitaan, vaikuttaa ymmärrys sukupuolesta (Nikupeteri 2016, 65). Vainoteot mahdollistuvat ja naisten vainokokemukset muotoutuvat sosiaalisesti ja kulttuurisesti määrittyneiden naiseuden, äitiyden ja entisen kumppanin roolien pohjalta (Nikupeteri 2016, 48). Sukupuolen ja väkivallan yhteen kietoutuneisuuden tarkasteleminen eron jälkeisen vainon kontekstissa on tärkeää, sillä sukupuoleen liittyvät lukkiuttavat tulkinnat voivat estää vainon tunnistamista, ellei niitä tiedosteta ja osata kyseenalaistaa (Nikupeteri 2016, 65).
Vainon sukupuolistuneisuutta ilmentävät myös vainon uhrille aiheuttamat seuraukset. Naisten ja miesten tunnereaktiot ja -kokemukset läheisen toteuttamaan vainoon ja väkivaltaan ovat usein erilaisia (Nikupeteri 2016, 23). Naiset kokevat vainon ja väkivallan yleensä intensiivisempänä, pelottavampana ja kokonaisvaltaisempana miehiin verrattuna, jolloin naisten kokemus vainottuna olemisesta muodostuu omanlaisekseen (Emerson ym. 1998, 304; Sheridan & Lyndon 2012; Romito & Grassi 2007). Toisaalta myös reaktiot vainon kohteena olevien naisten kokemaan pelkoon voivat olla sukupuolistuneita. Naisten kokema pelko voi tulla vähätellyksi ja uhrit nähdyiksi ylitunteellisina (Nikupeteri 2017b, 12) tai ylivarovaisina naisina, minkä seurauksena ammattilaiset voivat tulkita virheellisesti naisten kokeman pelon ja turvattomuuden liioitelluksi tai kuvitelluksi (Nikupeteri 2017a, 802).
Eron jälkeisen vainon kohteena olevat naiset eivät kuitenkaan ylireagoi tai kärsi suhteettomista peloista. Pelko on legitiimi reaktio vainoon, joka lievimmilläänkin aiheuttaa uhrissa voimakasta ahdistusta on ja joka pahimmillaan on kohteelle erittäin vaarallista tai jopa tappavaa. (DeKeseredy ym. 2017, 69; ks. myös Nikupeteri ym. 2017.)
Vaino ilmiönä haastaa sosiaalityön asiantuntijuutta ja edellyttää ammattilaisilta riittävää vainotietoa
Jotta vainon uhreja voidaan auttaa, tulee ammattilaisten kyetä tunnistamaan vaino ilmiönä (Nikupeteri 2016, 6). Pelkkä vainon tunnistaminen ei kuitenkaan riitä, vaan jotta uhrien avuntarpeisiin voidaan vastata, tulee ammattilaisten kyetä ymmärtämään vainon luonne väkivaltana (Nikupeteri 2016, 157). Jotta vainon uhrit voidaan tunnistaa, tarvitaan riittävää vainotietoa sekä kykyä vallitsevien naiseuteen ja äitiyteen liittyvien sukupuolistuneiden käsitysten ja asenteiden tiedostamiseen (Nikupeteri 2016). Vainotieto ei voi olla pelkästään väkivaltaan erikoistuneilla ammattilaisilla olevaa asiantuntijuutta, vaan vainon kohteena olevat naiset tulee tunnistaa koko palvelujärjestelmässä.
Mikäli vainon uhrit eivät tulle tunnistetuiksi tai ammattilaiset positioivat heidät virheellisesti esimerkiksi vieraannuttaviksi vanhemmiksi, haavoittaa se vainon uhreja entisestään ja toisaalta mahdollistaa vainon jatkumisen siihen puuttumisen sijaan. (Nikupeteri 2016, Häkkänen-Nyholm 2017, 99.) Vaino haastaa sosiaalityön asiantuntijuutta ja edellyttää ammattilaisilta riskin tunnistamista ja arviointia sekä moniammatillista työskentelyä (Nikupeteri & Laitinen 2017, 19; Nikupeteri 2016).
Janika Paananen
Lapin yliopisto
Kirjoitukseni perustuu 2022 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani ”Vaino sukupuolistuneena väkivaltana käräjäoikeuksien tuomioissa”.
Lähteet
DeKeseredy, Walter & Dragiewicz, Molly & Schwartz, Martin 2017: Abusive endings. Separation and divorce violence against women. University of California Press. Oakland, California.
Edwards, Alice 2011: Violence against women under international human rights law. Cambridge University Press. Cambridge, New York.
Emerson, Robert & Ferris, Kerry & Gardner, Carol Brooks 1998: On Being Stalked. Social Problems 45(3), 289–314.
Hallituksen esitys eduskunnalle laeiksi rikoslain, pakkokeinolain 10 luvun 7§:n ja poliisilain 5 luvun 9§:n muuttamisesta (HE 19/2013).
Häkkänen-Nyholm, Helinä 2017: Vainon uhri vai vainon uhriksi tekeytyvä lapsen vanhemmasta vieraannuttaja? Teoksessa Laitinen, Merja & Kinnunen, Jaana & Hannus, Riitta (toim.): Varjosta valoon. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen, katkaisu ja uhrien selviytymisen tukeminen. Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 41. Ensi- ja turvakotien liitto ry. 83–101.
Häkkänen-Nyholm, Helinä & Salo, Verna 2019: Miten vainoamisesta tuomitaan: Oikeuskäytäntö Suomessa 2015–2016. Defensor Legis 3, 296–308.
Lidman, Satu 2015: Väkivaltakulttuurin perintö. Sukupuoli, asenteet ja historia. Gaudeamus. Helsinki.
Mehtola, Sirkku & Särkelä Riitta 2017: Esipuhe. Teoksessa Laitinen, Merja & Kinnunen, Jaana & Hannus, Riitta (toim.): Varjosta valoon. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen, katkaisu ja uhrien selviytymisen tukeminen. Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 41. Ensi- ja turvakotien liitto ry. 9–11.
Nikupeteri, Anna 2016: Vainottuna. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen ja uhrien kohtaaminen. Acta Universitatis Lapponiensis 336. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
Nikupeteri, Anna 2017a: Professionals’ critical positionings of women as help-seekers: Finnish women’s narratives of help-seeking during post-separation stalking. Qualitative Social Work 16(6), 793–809.
Nikupeteri, Anna 2017b: Stalked Lives: Finnish Women’s Emotional Experiences of Post-Separation Stalking. Nordic Social Work Research 7(1), 6–17.
(61)
(Julkaistu 8.6.2022)
Kiusaamista koulussa, väkivaltaa kadulla?
Kouluissa tapahtuu koulukiusaamista ja väkivaltaa monissa eri muodoissa. Suhtaudutaanko kouluissa tapahtuneisiin tekoihin kuitenkin lievemmin kuin vastaavaan tapahtumaan kadulla? Vaikuttaako koulukiusaamisen käsite heikentävästi kiusaamiseen puuttumiseen ja sen ehkäisyyn?
Mediassa uutisoidaan toistuvasti koulukiusaamisesta ja kouluissa tapahtuvista väkivallanteoista. (Hirvonen, 2020; Koskinen 2020; Tanninen 2021) Koulukiusaamista on pyritty torjumaan jo vuosikymmeniä, mutta silti sitä esiintyy edelleen. Tämä sai minut pohtimaan, vastaako koulukiusaamista kuvaava käsite kiusaamisen sisältöä vai olisiko tarpeellista uudistaa koulukiusaamisen käsitettä.
Mediassa koulukiusaamisesta on usein käytetty kouluväkivallan käsitettä. Voisiko kiusaamisen sisältöä osuvammin kuvaava käsite edistää koulussa tapahtuvaan kiusaamiseen ja muuhun väkivaltaiseen käyttäytymiseen puuttumista ja ehkäisyä?
Kiusaaminen ja väkivalta kouluissa
Nuorten elämän keskiössä ovat kaksi merkittävää yhteisöä; koti ja koulu (Ojala 2017, 5). Koulu on oppimisen lisäksi nuorisokulttuurin keskus, jossa nuori rakentaa tärkeitä ihmissuhteita (Kiilakoski 2012, 15).
Koulu ei ole jokaiselle nuorelle ainoastaan kiva paikka, sillä koulussa saatetaan kohdata kiusaamista ja muuta vahingoittavaa käytöstä. Koulukiusaaminen ilmenee muun muassa ryhmän ulkopuolelle jättämisenä, juorujen levittämisenä, lyömisenä ja potkimisena. Koulukiusaaminen linkittyy vahvasti väkivaltaan, mutta myös rikollisuuteen; koulukiusaaminen on sisällöltään fyysistä tai henkistä väkivaltaa ja väkivaltainen teko voi puolestaan täyttää rikoksen tunnusmerkit, jolloin kiusaamisesta voi tulla tuomittava rikos.
Nuorelle kaverisuhteet ovat merkittäviä ja nuoren hyvinvoinnille voikin olla hyvin haitallista jäädä kaveriporukoiden ulkopuolelle (Korkiamäki 2014, 38). Koulussa koettu kiusaaminen heikentää nuorten mielenterveyttä ja usein kiusaamisen kohteeksi valikoituvatkin jo entuudestaan masentuneet tai ahdistuneet koulutoverit. (Nurmi ym. 2014, 150, 175–176; Aalto-Setälä ym. 2020, 13).
Tutkielmassani hyödynsin Nuorisorikollisuus -aineistoa (Kivivuori & Näsi 2016), jonka analysointi oli erittäin mielenkiintoista. Tulokset osoittavat, että koulukiusaamisen lisäksi kouluissa tapahtuu muuta toisia vahingoittavaa käyttäytymistä, kuten pahoinpitelyitä, tappeluun osallistumista, varastamista, seksuaalista häirintää ja väkivallalla uhkailua. Nuoret olivat kohdanneet lähes kaikkia tekoja enemmän koulussa, kuin muissa ympäristöissä.
Koulukiusaamisen ja väkivallan käsitteiden tarkastelussa yksi eroavaisuus nousee vahvasti esille. Koulukiusaamisen määrittelyissä puhutaan pitkäkestoisuudesta ja toistuvuudesta. Puolestaan väkivallan määrittelyssä keskiössä on väkivallan seuraukset kohteelle. Väkivalta aiheuttaa ja sillä pyritään aiheuttamaan haittaa kohteelle. On ristiriitaista ajatella, että yksittäinen väkivallanteko katsotaan väkivallaksi, mutta pitkäkestoisesta ja systemaattisesta väkivallasta käytettäisiin koulukiusaamisen käsitettä. Koulukiusaaminen oli aineistossa määritelty tönimiseksi, nimittelyksi ja syrjinnäksi, mitkä vaikuttavat melko lieviltä teoilta. Mielestäni lieviksi määritellyt teot ovat kuitenkin väkivaltaa, sillä ne voivat aiheuttaa kohteelleen negatiivisia seurauksia.
Lopuksi
Koulu ei ole turvassa väkivallalta, vaan siellä tapahtuu samoja tekoja kuin muissakin nuorten suosimissa ympäristöissä. Tärkeintä olisi kyetä ehkäisemään toisia vahingoittavaa käyttäytymistä, jotta jokainen lapsi ja nuori saisi käydä koulua turvallisessa ympäristössä. Koulukiusaaminen on väkivaltaa ja siihen tulee suhtautua sen vaatimalla vakavuudella. Nuorten kahinoita ei tule kuitata toteamalla esimerkiksi, että ”pojat on poikia”.
Tutkielmani antaa perusteita koulukiusaamisen käsitteen uudistamiseen. Jos puhumme koulukiusaamisesta väkivallan tai kouluväkivallan käsitteellä, tekojen vähättelyn riski mahdollisesti pienenee, jolloin tekoihin myös puututaan voimakkaammin. Koulut eivät kykene yksin kantamaan vastuuta väkivaltaan puuttumisessa ja sen ehkäisyssä, vaan tueksi tarvitaan eri viranomaistahoja. Tämä kirjoitus toivottavasti lisäsi ymmärrystä siitä, miten vakavia tekoja kouluissa tapahtuu, joita ei voida määrittää vain kiusaamiseksi.
Milla Pötsönen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Kiusaamista koulussa, väkivaltaa kadulla. Koulukiusaaminen ja väkivalta epätoivottuna käyttäytymisenä yläkoululaisten keskuudessa”. Lapin yliopisto, 2022.
Lähteet
Aalto-Setälä, Terhi & Huikko, Eeva & Appelqvist-Schmidlechner, Kaija & Haravuori, Henna & Marttunen, Mauri 2020: Kouluikäisten mielenterveysongelmien tuki ja hoito perustason palveluissa. Opas tutkimiseen, hoitoon ja vaikuttavien menetelmien käyttöön. PunaMusta Oy. Vantaa.
Hirvonen, Saara 2020: Harvinainen väkivallanteko Vantaan Kytöpuiston koulussa – yksi alakoululainen loukkaantui välitunnilla. Yle Uutiset 21.9.2020. https://yle.fi/uutiset/3-11555048. Viitattu 4.1.2022.
Kiilakoski, Tomi 2012: Koulu nuorten näkemänä ja kokemana. Tilannekatsaus-marraskuu 2012. Opetushallituksen muistio 2012:6. https://www.nuorisotutkimusseura.fi/images/julkaisuja/144743_koulu_nuorten_nakemana_ja_kokemana_2.pdf. Viitattu 25.3.2022.
Kivivuori, Janne & Näsi, Matti: Nuorisorikollisuus 2016 [sähköinen tietoaineisto]. Versio 2.0 (2018-10-31). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD3209. Viitattu 15.2.2022.
Korkiamäki, Riikka 2014: ”Jos mä nyt voisin saada ystäviä”. Ulkopuolisuus vertaissuhteissa nuorten kokemana. Teoksessa Gissler, Mika & Kekkonen, Marjatta & Känkänen, Päivi & Muranen, Päivi & Wrede-Jäntti, Matilda (toim.): Nuoruus toisin sanoen: Nuorten elinolot- vuosikirja 2014. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL, 38–50.
Koskinen, Anu Leena 2020: Vanhemmat huolissaan Suomen kouluväkivallasta: ”Kenelläkään koulun aikuisella ei ole lupa katsoa pois”. Yle Uutiset 23.9.2020. https://yle.fi/uutiset/3-11558790. Viitattu 4.1.2022.
Ojala Terhi 2017: Kun perusopetuksen oppilaat oireilevat psyykkisesti. Opettajien kokemuksia. Oppimisen ja oppimisvaikeuksien erityislehti, 27 (4), 4–11.
Nurmi, Jari-Erik & Ahonen, Timo & Lyytinen, Heikki & Ruoppila, Isto & Pulkkinen. Lea & Lyytinen, Paula 2018: Ihmisen psykologinen kehitys. PS-kustannus. Jyväskylä.
Tanninen, Jouni 2021: Kouluväkivaltaa esiintyy laajasti Tampereella, vanhempien yhdistys esittää ensiavuksi yhtenäisiä toimintaohjeita. Yle Uutiset 19.11.2021. https://yle.fi/uutiset/3-12194822. Viitattu 8.2.2022.
(60)
Autetuksi tulemisen mahdollisuudet parisuhdeväkivallassa
Naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta on suomalaisessa yhteiskunnassa edelleen tunnistamaton ja piilossa oleva ilmiö.
Joka kolmas suomalainen nainen on kohdannut väkivaltaa, joka tarkoittaa siis lähes miljoonaa naista. (Muukkonen 2017, 10.) Naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta voidaan määrittää sukupuolistuneeksi ilmiöksi, koska siihen vaikuttavat edelleen vahvasti erilaiset rakenteelliset ja asenteelliset käsitykset naisten ja miesten rooleista. Väkivalta on ihmisoikeusloukkaus ja vakava yhteiskunnallinen ongelma.
Nainen parisuhdeväkivallan uhrina
Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ilmenee jokaisessa yhteiskuntaluokassa ja se käsittää erilaisia muotoja fyysisestä, psyykkisestä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Henkisen väkivallan kokeminen voi olla kokemukseltaan pahempaa kuin fyysinen väkivalta. (Marttala 2012, 42–43.) Henkinen väkivalta muuttaa pikkuhiljaa uhrin persoonallisuutta ja saa hänet mukailemaan tekijän haluja ja tarpeita. Pitkään jatkuva henkinen väkivalta murtaa uhrin identiteetin, jolloin uhri usein syyllistää itseään tilanteesta.
Naiseuteen liittyy monia odotuksia esimerkiksi hyvästä äitiydestä tai vaimoudesta, jolloin väkivalta on usein hyväksyttyä ja sen kokemista vähätellään. Parisuhdetta määrittävät ja ohjaavat sukupuolittuneet roolit ja odotukset. Nämä muovaavat riippuvuuksia ja valtasuhteita parin välillä. (Ronkainen 2017, 32.)
Suomi on yhä edelleen korkealla väkivaltatilastoissa ja väkivallan kokemukset ovatkin melko arkipäiväisiä Suomessa (Ronkainen 2008, 389). 1990-luvulta alkaen parisuhdeväkivallan tekijän rangaistavuuteen on tullut useita lakimuutoksia. Raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin vuonna 1994 ja lisäksi vainoaminen tuli rangaistavuuden piiriin vuonna 2014. Lakimuutoksista huolimatta naisiin kohdistuva väkivalta ei ole vähentynyt Suomessa (Lidman 2015, 51).
Naisten avun hakemista estävät tekijät
Pro gradu -tutkielmassamme tarkastelimme parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten autetuksi tulemisen esteitä. Tutkimusaineistona käytimme valmista aineistoa, joka on kerätty Lapin yliopiston ja Viola ry:n yhteistyönä toteutetussa hankkeessa. Tutkimuksen tuloksena olemme jäsentäneet naisten avun hakemisen esteet sisäisiin ja ulkoisiin esteisiin.
Sisäiset esteet
Naisten tunteet vaihtelivat rakkaudesta häpeään ja syyllisyyteen. Tunteille oli yhteistä se, että naiset näkivät parisuhdeväkivallan syyt muualla kuin tekijässä. He syyllistivät parisuhdeväkivallasta itseään ja kokivat huonommuuden tunteita parisuhteessa. Naiset ovat usein alisteisessa asemassa suhteessa kumppaniinsa.
Naiset näkivät kumppanissaan ja elämäntilanteessaan väkivallasta huolimatta niin paljon hyviä asioita, että he jaksavat uskoa ja toivoa, että väkivalta loppuisi ja tekijän muuttuisi. Naiset kannattelivat ja pitivät yllä kulisseja. Keskeisin syy kulissien ylläpitämiseen oli halu säilyttää ehjä koti ja perhe, ainakin ulospäin. Väkivaltaa salataan ja piilotellaan viimeiseen asti. Naiset sietivät kohtuuttoman paljon huonoa kohtelua ja joutuivat tinkimään omasta hyvinvoinnistaan.
Väkivalta itsessään kuormittaa uhria ja vie voimavaroja. Kun tähän yhdistyvät erilaiset haastavat elämänvaiheet, kuten esimerkiksi ruuhkavuodet, nousee avun hakemisen kynnys yhä korkeammaksi. Parisuhdeväkivallalle on tyypillistä, ettei sitä haluta tunnistaa, eikä myöntää. Osalle naisista väkivalta voi olla niin tuttua ja normaalia, että vasta avunpiiriin hakeutuminen saa ymmärtämään oman tilanteen vakavuuden. Naiset myös kieltävät väkivallan olemassaolon tietoisesti, sillä he eivät halua, eivätkä kykene myöntämään sitä. Väkivallan unohtaminen ja kieltäminen toimi monen naisen selviytymismekanismina arjessa.
Ulkoiset esteet
Naisten avun hakemisen esteinä oli useampia tekijöitä, jotka tulivat uhrin ulkopuolelta. Estävinä tekijöinä avun hakemiselle olivat ihmissuhteisiin liittyvät asiat, kuten esimerkiksi läheisten tuen puute. Myös väkivallan tekijän uhkailu, pelottelu ja syyllistäminen toimivat merkittävinä esteinä naisten avun hakemiselle. Naiset pelkäsivät jopa henkensä puolesta, että tekijä avun hakemisen seurauksena satuttaisi heitä tai muuta perhettä.
Tiedon puute, taloudellinen tilanne ja käytettävissä olevat resurssit vaikuttivat naisten avun hakemiseen. Uhrit eivät ole tietoisia avun hakemisen väylistä tai he eivät osanneet hakea apua. Usein naiset pelkäsivät, että miten he pärjäisivät taloudellisesti mahdollisen eron jälkeen. Myös asuinpaikka voi estää avun hakemisen ja saamisen, sillä palveluiden piiriin pääseminen voi olla mahdotonta etäisyyksien ja siihen liittyvien tekijöiden vuoksi.
Myös palvelujärjestelmä voi toimia ulkoisena esteenä avun saamiselle. Väkivallan uhrit kokivat liian usein parisuhdeväkivallan vähättelyä ja sivuuttamista työntekijän taholta palvelujärjestelmässä. Tyypillistä oli, että sosiaali- -ja terveydenhuollon ammattilaisilla ei ollut riittävästi tietoa ja kykyä tunnistaa ja auttaa parisuhdeväkivallan uhreja. Kun uhrit kokivat liian paljon sivuuttamista ja vähättelyä, avun hakeminen koetaan lopulta turhaksi. Yhteiskunnallisiin tekijöihin liittyvät myös erilaiset rakenteelliset ongelmat, kuten epäkohdat lainsäädännössä, kuten lähestymiskieltoa koskevissa asioissa. Tietämättömyys ja asenteet parisuhdeväkivaltaa kohtaan läpäisevät usein jokaisen yhteiskunnan osa-alueen, niin palveluissa, lainsäädännössä ja päätöksenteossa. Ilmiö on leimallinen ja häpeällinen uhrille, ja on kestämätöntä, että vastuu avun hakemisesta ja väkivallan esille tuomisesta on lähes aina vain uhrilla.
Parisuhdeväkivalta näkyväksi yhteiskunnassa
Lähi- ja peruspalvelut toimivat merkittävässä roolissa väkivallan uhrin tunnistamisessa. Väkivaltaa kokeneilla on useita kontakteja eri aloilla työskenteleviin ammattilaisiin, jolloin heillä on mahdollisuudet tunnistaa ja kohdata väkivalta perheessä. (Skaffari ym., 2021.) Kun autetuksi tulemisen esteitä tehdään näkyviksi, väkivallan uhrien palveluja voidaan kehittää.
Suomi on saanut kritiikkiä naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisystä, ja väkivaltatyöhön ei suunnata tarpeeksi resursseja. Tämä kertoo myös siitä, ettei ilmiötä oteta tarpeeksi vakavasti. Vaikka uhrin auttaminen ja tietoisuus parisuhdeväkivallasta on lisääntynyt, on heidän asemansa edelleen huono. Parisuhdeväkivallan ilmiö tunnustetaan, mutta palvelujärjestelmässä ei ole systemaattista käytäntöä tai yhdenmukaisia toimintatapoja parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisen auttamiseksi. Uhrit toivoivat, että perustason palveluissa jokaiselta kysyttäisiin parisuhdeväkivallasta yleisenä ja kartoittavana kysymyksenä. Vaikka naisiin kohdistuu Suomessa paljon väkivaltaa, palveluverkosto edelleen riittämätön ja palvelut ovat usein vaikeasti löydettävissä.
Parisuhdeväkivallan uhrin auttaminen vaatii edelleen asenteiden muuttumista ja tietoisuuden lisäämistä yhteiskunnassa. Poliittisten päätöstentekijöiden tietämättömyys heijastuu suoraan väkivaltatyöhön ohjattaviin resursseihin ja lainsäädäntöön. Päättäjien ulostulot parisuhdeväkivallan todellisuudesta voisivat saada uhrit hakemaan apua rohkeammin. Ilmiön näkyväksi tekeminen olisi tärkeää uhrien autetuksi tulemisen kannalta, sillä se auttaisi väkivallan tunnistamisessa ja avoimuuden luomisessa.
Salla Puhakka
Johanna Ålander
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaamme ”Parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten autetuksi tulemisen esteet ”. Lapin yliopisto, 2022.
Lähteet
Hurtig, Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2014: Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. UniPress. Eurooppa, 250–280.
Lidman, Satu 2015: Väkivaltakulttuurin perintö. Sukupuoli, asenteet ja historia. Gaudeamus. Tallinna.
Marttala, Pia 2011: Parisuhdeväkivallan monet muodot. Teoksessa Hannus, Riitta & Mehtola, Sirkku & Natunen, Luru & Ojuri, Auli (toim.) Veitsen terällä. Naiseus ja parisuhdeväkivalta. Ensi -ja turvakotien liitto. Hämeenlinna, 37–50.
Muukkonen, Tiina 2017: Tehdään jalkautuvaa väkivaltatyötä! Teoksessa Havu, Elina & Kovanen, Tuulia & Lehtonen, Maiju & Uusitalo, Sanna (toim.): Askeleita jalkautuvaan väkivaltatyöhön. Hyvinvoinnilla väkivaltaa vastaan. Ensi- ja turvakotien liitto. 10–11. https://issuu.com/ensi-jaturvakotienliitto/docs/askeleita_jalkautuvaan_v__kivaltaty. Viitattu 20.10.2021.
Ronkainen, Suvi 2008: Kenen ongelma väkivalta on? Suomalainen hyvinvointivaltio ja väkivallan toimijuus. Yhteiskuntapolitiikka 73 (2008):4.
Ronkainen, Suvi 2017: Mitä väkivalta on? Teoksessa Niemi, Johanna & Kainulainen, Heini & Honkatukia, Päivi (toim.): Sukupuolistunut väkivalta. Oikeudellinen ja sosiaalinen ongelma. Vastapaino. Tampere, 19–35.
Skaffari, Pia & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2021: Auttamisjärjestelmän kriittiset kohdat parisuhdeväkivallan kokijoiden näkökulmasta. Tutkimusraportti. Lapin yliopisto. https://ensijaturvakotienliitto.fi/violary/wp-content/uploads/sites/31/2021/09/Raportti-070921_yhteensovitetut-toimintamallit_valmis.pdf?x14354 Viitattu 24.2.2022.
(59)
Tiibetiläisen sosiaalityön lähtökohdat ja eetos
Onko meillä opittavaa tiibetiläisestä sosiaalityöstä?
Ymmärtääkseni paremmin tiibetiläistä sosiaalityötä, lähdin tutkimusmatkalle Tiibetin alkuperäiskansan buddhalaiseen ajatteluun.
Tiibetiläiset sosiaalityöntekijät työskentelevät ja johtavat sosiaalityön projekteja Nepalissa ja muualla Himalajan alueella. Tutkimusaineistoni tuottivat kaksi tiibetiläistä sosiaalityöntekijää. Tutkimuksen tulokset olivat jaoteltavissa kolmeen kategoriaan:
- pysymättömyyden ymmärtäminen
- suhteet ihmisiin
- buddhalaiset mielenharjoitukset.
Nämä lähtökohdat ilmentävät tiibetiläisen sosiaalityön eetosta.
Pandemia iski pahiten alkuperäiskansoihin ja köyhiin
Samaan aikaan kun itse istuin mukavasti työpöytäni ääressä, polttohautasivat tiibetiläiset kollegamme avustajineen Covid-19-pandemian uhreja sekä organisoivat ruokaa, vettä, lääkkeitä ja happea karanteenissa oleville köyhille perheille.
Muutoin he auttavat asunnottomia lapsia ja aikuisia, sekä hankkivat rahoitusta lasten ja päihdekuntoutujien koulutukseen. Siinä sivussa he tukevat maanjäristysten, ilmansaasteiden ja monien globaalien sosiaalisten ja ekososiaalisten ongelmien uhreiksi joutuneita yksilöitä ja yhteisöjä – eli kanssakulkijoitaan, siskojaan ja veljiään – kuten he asiakkaitaan kutsuvat.
Blogia kirjoittaessani saan tietää tiibetiläiseltä sosiaalityöntekijältä heillä ilmenneestä uudenlaisesta haasteesta: Kathmandussa on nälkiintyneitä koiria, koska ravintolat ovat pandemian ja lock downin vuoksi suljettu ja ruuasta on muutenkin puutetta. Sosiaalityöntekijä kertoo, että on sydäntä särkevää nähdä niin paljon kärsiviä koiria. Tiibetiläisen sosiaalityön perustana on Buddhan ensimmäinen opetus: Neljä Jaloa Totuutta: totuus kärsimyksestä, totuus kärsimyksen syistä, totuus kärsimyksen lakkaamisesta ja totuus kärsimyksen lakkaamiseen johtavasta polusta. Mielenharjoitukset liittyvät viimeisimpään eli menetelmiin.
Pysymättömyyden filosofia
Tiibetiläiset sosiaalityöntekijät opastavat myös asiakkaitaan mielenharjoituksiin, joita ovat muun muassa pysymättömyyden ymmärtäminen, puolueettomuuden ja myötätunnon harjoittaminen, kärsimyksen ymmärtäminen sekä keskinäisen riippuvuuden havaitseminen.
Tutkimukseen osallistunut tiibetiläinen sosiaalityöntekijä kertoi pysymättömyyden filosofiasta kuvaamalla kaikkein vaikeinta aikaa elämässään. Silloin hän oli lapsi ja pakeni perheensä kanssa kotimaastaan Tiibetistä. Hän kerjäsi ruokaa vaikeasti sairastuneille läheisilleen. Hän kirjoitti koskettavaa konkretiaa: vaatteita ei vaihdettu kuukausiin, he nukkuivat paljaalla maalla, tyynynä oli tiilen pala, jonka päälle hän asetti puhki kuluneet kenkänsä pehmikkeeksi ja hän oli erittäin väsynyt. Silloin oivallus pysymättömyydestä (impermanence) auttoi häntä ymmärtämään, että myös ongelmat ovat pysymättömiä. Tämä auttoi ylläpitämään toivoa.
”melkein menetin toivoni, mutta pieni ymmärrykseni buddhalaisuudesta, mikä sanoo, että kaikki on pysymätöntä ‒ ‒ ennemmin tai myöhemmin vapaudun näistä ongelmista”.
Konkreettista apua ja käytännöllistä myötätuntoa elämänsä vaikeimpana aikana hän sai toisilta köyhiltä lapsilta Nepalissa.
Sosiaalityön tutkija ja antropologi Alexandra Crampton (2015) ehdottaa sosiaalityön ”parhaiden käytäntöjen” dekolonisointia pysymättömyyden filosofian kautta. Cramptonin mukaan valtavirtainen länsimaiseen tiedekäsityksen pohjautuva sosiaalityö perustuu pysymättömyyden sijaan sen vastakohtaan: pysyvyyteen. Jos sosiaalityön lähestymistavat ovat standardinomaisia sitoumuksia, ne saattavat jättää huomiotta paikalliset ympäristöt, jolloin positiivinen ja kestävä muutos sosiaalisissa ja luonnonympäristöissä jää syntymättä. Hänen mukaansa on syytä erottaa ne sosiaalityön teoriat, jotka parhaiten soveltuvat pintatason muutokseen niistä sosiaalityön syvällisistä teorioista, joista menetelmät ja teoriat tulisi johtaa. (Mt. 2‒3.)
Ystävällisyyden maksaminen takaisin -mielenharjoitus
Tiibetiläinen sosiaalityöntekijä kertoi lähtökohtansa sosiaalityöhön ja nepalilaisten lasten auttamisen liittyvän kolmeen seikkaan: ystävällisyyden maksaminen takaisin niille, jotka auttoivat häntä vaikeina aikoina, Hänen Pyhyytensä Dalai Laman syvälliset ohjeet ja buddhalaiset myötätunnon inspiroimat anteliaisuuden harjoitukset.
Tiibetiläinen sosiaalityöntekijä haluaa korvata vaikeassa elämäntilanteessa oleville henkilöille tai yhteisöille heidän hyvyytensä takaisin. Tämä kuulostaa radikaalilta ja raikkaalta ajattelulta länsimaalaisen sosiaalityön kontekstiin sijoitettuna. Ajattelun taustalla on keskinäinen riippuvuus ja käsitys, että pohjimmiltaan olemme kaikki yhtä.
Tiibetiläisten sosiaalityöntekijöiden mukaan autamme jatkuvasti toisiamme, joko tiedostaen tai tiedostamatta. Heidän ajattelunsa mukaan olemme yhtä kaikkien olentojen kanssa, mikä kattaa niin näkymättömät kuin näkyvät olennot, eläimet ja luonnon. Ajattelussa on yhteneväisyyttä alkuperäiskansojen tiedon kanssa. Paikallinen ja alkuperäiskansojen (Indigenous) tieto korostuu sosiaalityön kansainvälisessä määritelmässä: ”Tieteellisesti sosiaalityö paikantuu sosiaalityön, yhteiskunta- ja humanististen tieteiden teorioihin sekä alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen tietoon.” (International Federation of Social Workers.)
Myötätunto ja pyhyys
Tiibetiläisellä sosiaalityöllä on myös yhtymäkohtia sosiaalityön ja setlementti -liikkeen uranuurtajan Jane Addamsin ajatteluun, jonka mukaan sosiaalisia ja kulttuurisia raja-aitoja voidaan yhteisöissä ylittää. Lapset ja vähäosaiset siirtolaiset olivat niitä, joiden keskuudessa syntyi rakentavia tunteita ja käytännön sosiaalisuutta. Addams näki keskinäistä huolenpitoa, avunantoa ja solidaarisuutta, mitä olisi kaivattu laajemminkin yhteiskunnassa. Hän teki havaintoja erityisesti lapsiryhmissä ilmenevästä keskinäisestä myötätunnosta ja kyvystä yhteistoimintaan.
Jane Addams toi esille, miten leikki toimi lapsilla herätteenä sosiaalisiin suhteisiin. Leikki myös yhdisti lapsia toveruuden hengessä. Useiden kulttuurien muodostamissa siirtolaisyhteisöissä lapset edustivat Addamsille ”todellisen demokraattisen suhteen ilmentymää”. Hän totesi lasten olevan aikuisia valmiimpia ylittämään kielen, kulttuurin tai uskonnon kautta syntyneet erot ihmisten välillä. (Puurunen 2019, 181.)
Alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen tieto sisältää usein henkisen perspektiivin, mutta toisaalta alkuperäiskansojen tietoa ei voi erotella henkiseen, ekologiseen tai muuhun komponenttiin. Kyse on kokonaisvaltaisesta tiedosta. Monet alkuperäiskansat uskovat, että kaikilla asioilla on olemassa yhteys. (Stonechild 2016, 3.)
Tiibetiläisten sosiaalityöntekijöiden työssä tulee vahvasti esille myötätunnon eetos. Buddhalaisten tekstien mukaan valtaosan ihmisistä tulee kehittää itsessään myötätuntoa. Kehittyminen asteittain yhä myötätuntoisemmaksi on mielen ja sekulaarin etiikan harjoittamista.
Pyhyys ja pyhät paikat ovat tiibetiläisen sosiaalityön käytännössä yksi kattava menetelmällinen lähtökohta. Ihmiskunnassa on olemassa perustavanlaatuisia eroja olemisen tavoissa (ontologia) ja tavoissa tietää (epistemologia). Jälkimmäisen kohdalla puhutaan myös maailmankatsomuksista tai metateoreettisista oletuksista. Ihmisten maailmankuva kertoo ja siitä saa tietää heidän filosofisesta ja metafyysisestä asenteestaan, jotka voivat vaihdella suuresti etenkin kolonisoivan ja kolonisoidun välillä. (Muller 2014, 69.)
Tiibetiläinen sosiaalityö voi valaista meille nykyisiä globaaleja ja paikallisia eksistentiaalisia ongelmia.
Eva Heiman
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaani ”Tiibetiläisen sosiaalityön lähtökohdat ja eetos”. Lapin yliopisto 2021.
Lähteet
Crampton, Alexandra 2015: Decolonizing Social Work “Best Practicies” through a Philosophy of Impermanence. Journal of INDIGENOUS SOCIAL DEVELOPMENT, 4 (1), 1–11,
International Federation of Social Workers https://www.ifsw.org/what-is-social-work/global-definition-of-social-work/. Viitattu 29.5.2021.
Muller, Lorraine 2014: A Theory for Indigenous Australian Health and Human Service Work: Connecting Indigenous Knowledge and Practice. Taylor & Francis Group.
Puurunen, Piia 2019: Jane Addamsin sosiaalityön käsityksen rakentuminen. University of Eastern Finland. Kuopio.
Stonechild, Blair 2016: The Knowledge Seeker: Embracing Indigenous Spirituality, University of Regina. ProQuest Ebook Central.
(58)
Digitalisaation vaikutus työhyvinvointiin ei ole aina suoraan nähtävissä
Sosiaalityön on yleisesti kuvailtu suhtautuvan epäilevästi digitalisaatioon, vaikka digitalisaatio itsessään ei ole hyvää tai pahaa (Kivistö 2017, 24). Kuitenkin digitalisaation hyödyntäminen sekä sähköisten palveluiden käyttö sosiaalipalveluissa on yleistynyt yhä enenemässä määrin ja työajanseurannan perusteella sosiaalityöntekijät käyttävät ison osan työajasta sellaisiin työtehtäviin, joissa hyödynnetään erilaisia teknisiä ja digitaalisia työvälineitä. (Salmela & Mämmi-Laukka 2017, 162.)
Digitalisaatio ja työhyvinvointi
Pro gradu -tutkielmani tarkastelee Seinäjoen keskussairaalan sosiaalityöntekijöiden kokemuksia digitalisaation vaikutuksista työhön työhyvinvoinnin näkökulmasta. Tutkielmani aineisto koostui 2 ryhmähaastattelusta, joihin osallistui yhteensä 6 sosiaalityöntekijää. Tutkimukseni teoreettinen viitekehys rakentuu kahden käsitteen varaan, jotka ovat työhyvinvointi ja sosiaalityön digitalisaatio.
Digitalisaation käsitteen laajuus haastaa sosiaalityön ja digitalisaation suhteen hahmottamista. Digitalisaatio tarkoittaa esimerkiksi dokumentaatiota, erilaisia tietojärjestelmiä ja sähköistä asiointia sekä sosiaalisen median sovelluksia. (Kivistö 2017, 22.)
Työhyvinvoinnilla tarkoitetaan työn mielekkyyttä ja sujuvuutta turvallisessa ja terveyttä edistävässä työympäristössä (Puttonen ym. 2016, 6). Työhyvinvointiin vaikuttaa osaltaan yksilön taustatekijät sekä elämäntilanne ja organisaatioon liittyvät tekijät, mutta myös yksilön oma persoonallisuus (Feldt ym. 2005, 75).
Digitalisaation vaikutukset työhyvinvointiin terveyssosiaalityössä
Haastatteluaineiston perusteella terveyssosiaalityöntekijät kokevat digitaalisen työympäristön enemmän myönteiseksi kuin kielteiseksi, mutta vastauksissa tunnistetaan myös negatiivisia ennakkoasenteita. Sosiaalityön työprosessit ovat monin tavoin sujuvoituneet digitalisaation myötä, mutta toisaalta digitalisaatio pitää sisällään myös tiettyjä haasteellisia ulottuvuuksia.
Internet ja asiakastietojärjestelmä ovat osaltaan helpottaneet ja nopeuttaneet työskentelyä, mutta samalla asiakastietojen kirjaaminen vie aikaa muulta työltä. Digitalisaatio työtä kehittävänä elementtinä tuo työntekijöille jatkuvasti uutta opeteltavaa uusien teknologisten työvälineiden muodossa, jolloin myös osaamisen vaatimukset kasvavat. Digitalisaatio osaltaan haastaa myös eettisen sosiaalityön toteuttamisen, jolloin tulee kiinnittää erityistä huomiota tietoturvakysymyksiin.
Työhyvinvointia edistävänä ja tukevana tekijänä nähdään sairaanhoitopiirin tarjoama riittävä perehdytys ja tuki digitaalisten ohjelmien käyttöön sekä esimiehen myönteinen suhtautuminen digitaalisten työvälineiden käyttöön ja uusiin ideoihin tarttuminen. Terveyssosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia tukee myös se, etteivät he ole työpuhelimen tai työsähköpostin tavoitettavissa vapaa-ajalla. Terveyssosiaalityöntekijät kaipaisivat kuitenkin enemmän tietoturvallisia sekä tarpeeksi sujuvia viestintäyhteyksiä asiakkaiden kanssa työskentelyn tueksi.
Digitalisaation vaikutus työhyvinvointiin ei siis aina ole täysin suoraan nähtävissä, vaan kyseessä on pikemminkin moniulotteinen ilmiö.
Wilma Kallio
Lapin yliopisto
2021
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ’’Digitalisaation vaikutukset terveyssosiaalityöntekijöiden työhön työhyvinvoinnin näkökulmasta’’ Lapin yliopisto, 2021.
Lähteet
Feldt, Taru & Mäkikangas, Anne & Kokko, Katja 2005: Työhyvinvoinnin yksilöllisyys. Teoksessa: Kinnunen, Ulla & Feldt, Taru & Mauno Saija (toim.) Työ leipälajina. Työhyvinvoinnin psykologiset perusteet. PS-Kustannus Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu.
Kivistö, Mari 2017: Sosiaalityö digitalisaatiossa ja eettisyyden vaade. Teoksessa: Kivistö, Mari & Päykkönen, Kirsi (toim.). Sosiaalityö digitalisaatiossa: Lapin yliopistopaino, Rovaniemi.
Salmela, Mirva & Mämmi-Laukka, Leena 2017 : Kuinka voin auttaa? – Kokemuksia sosiaalityössä hyödynnettävistä digipalveluista. Teoksessa: Kivistö, Mari & Päykkönen, Kirsi (toim.). Sosiaalityö digitalisaatiossa: Lapin yliopistopaino, Rovaniemi. 161–168.
Puttonen, Sampsa & Hasu, Mervi & Pahkin Krista 2016: Työhyvinvointi paremmaksi. Keinoja työhyvinvoinnin ja työterveyden kehittämiseksi suomalaisilla työpaikoilla. Työterveyslaitos. Helsinki. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/130787/Ty%C3%B6hyvinvointi%20paremmaksi.pdf?sequence Viitattu 1.4.2021.
(57)
Läheisten huomioimisen tärkeys rahapeliongelmassa
Rahapeliongelma ei kosketa vain pelaajaa itseänsä, vaan on merkityksellinen myös pelaajan läheisille. Usein pelaajan lisäksi myös läheiset tarvitsevat apua ja tukea rahapeliongelmasta aiheutuneisiin pelihaittoihin, joten läheisten huomioiminen on tärkeää.
Rahapelaaminen on monelle suomalaiselle tuttua toimintaa. Se perustuu vahvasti tavoitteeseen rahan voittamisesta ja sitä kautta unelmien toteuttamisesta. Kukapa ei olisi edes joskus unelmoinut miljonäärin elämästä. Tällaisen unelman tavoittelu rahapelaamisen kautta kuitenkin aiheuttaa pelaajalle ennemmin haittoja, jotka samalla heijastuvat myös pelaajan läheisiin.
Läheisten kokemus rahapeliongelmasta jää kuitenkin usein vähemmälle huomiolle, vaikka läheisen roolissa voi olla pelaajan puoliso, lapsi, vanhempi tai joku muu pelaajalle läheinen ihminen. Läheisten huomioiminen olisi tärkeää, koska rahapeliongelma on läheisille monella tavalla merkityksellinen.
Taloudelliset vaikeudet
Rahapelaamisen luonteen vuoksi taloudelliset vaikeudet ovat läheisille tyypillinen haitta. Rahapeliongelma vähentää käytettävissä olevan rahan määrää, ja aiheuttaa velkaantumista muun muassa pelaamista varten otettujen lainojen vuoksi.
Taloudellisen tilanteen muuttuminen pakottaa läheiset luopumaan erilaisista asioista ja muuttamaan kulutustottumuksiaan tilanteeseen sopivammaksi. Läheiset voivat myös pelätä rahapeliongelman aiheuttavan luottotietojen menettämisen, ja pahimmillaan johtavan kodin menettämiseen.
Tunteiden sekamelska
Yleensä läheiset kokevat rahapeliongelman seurauksena koko tunteiden kirjon. Nämä tunnekokemukset ovat usein hyvin vahvoja. Läheisten kokemat tunteet voivat kohdistua eri asioihin, kuten hankalaan elämäntilanteeseen, pelaajaan tai läheiseen itseensä.
Läheisten kokema emotionaalinen ahdistus rahapeliongelman aiheuttamasta tilanteesta on vahvaa. Erityisesti vihan, pelon ja huolen tunteet ovat tyypillisiä tunnekokemuksia. Läheiset voivat kokea myös itsesyytöksen ja itsesäälin kaltaisia tunteita.
Muuttuvat ihmissuhdemerkitykset
Rahapeliongelma vaikuttaa läheisen ja pelaajan väliseen suhteeseen aiheuttamalla riitoja rahasta ja pelaamisesta. Läheinen tyypillisesti menettää luottamuksensa pelaajaa kohtaan muun muassa pelaajan valehtelemisen vuoksi. Pelaajan puoliso voikin mahdollisesti haluta erota pelaajasta.
Myös läheisen suhde muihin ihmisiin voi muuttua, ja läheinen voi kokea jääneensä yksin vaikean elämäntilanteensa kanssa. Läheisillä ei välttämättä ole ketään jolle avautua vaikeasta tilanteestaan.
Merkitykset terveydelle
Läheiset voivat kokea rahapeliongelman vaikuttavan sekä heidän psyykkiseen että fyysiseen terveyteen. Vakavimmillaan rahapeliongelman aiheuttama vaikea tilanne voi olla psyykkisesti rankka kokemus, joka saa läheisen ajattelemaan omaa kuolemaansa.
Yleensä läheiset kokevat rahapeliongelman vaikuttavan erityisesti heidän uneensa ja sitä kautta lisäävän väsymyksen kokemusta. Lisäksi läheisille voi mahdollisesti ilmetä erilaisia fyysisiä oireita esimerkiksi stressin seurauksena.
Nämä rahapeliongelman laajat merkitykset läheisille korostavat sitä, kuinka tärkeää olisi pelaajan lisäksi huomioida läheisten näkökulma. Läheiset ovat kuitenkin niitä henkilöitä jotka tukevat rahapeliongelmasta toipuvaa pelaajaa, mutta heidän voimavaransa eivät ole ehtymättömiä. Läheiset tarvitsevatkin apua ja tukea rahapeliongelman aiheuttamaan vaikeaan elämäntilanteeseen, mutta avun saaminen ei ole aina helppoa.
Tärkeää olisikin tarjota apuaan ja tukeaan läheiselle omasta asemastaan huolimatta. Vähintä mitä jokainen voi läheisen eteen tehdä on pysähtyä kuuntelemaan häntä. Jo yksinkertaisen kysymyksen kuten ”Miten sinä voit?” esittäminen läheiselle voi olla erityisen merkityksellinen.
Katariina Sirvio
Kirjoitus perustuu kirjoittajan Lapin yliopistossa tekemään sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan.
Lähteitä ja hyödyllisiä linkkejä
Salonen, Anne & Hagfors, Heli & Lind, Kalle & Kontto, Jukka 2020: Rahapelaaminen ja peliongelmat – Suomalaisten rahapelaaminen 2019: Rahapelien pelaaminen riskitasolla on vähentynyt. THL – Tilastoraportti 08/2020. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020041618876
Salonen, Anne & Hagfors, Heli 2020: Rahapelaamiseen liittyvät asenteet ja mielipiteet – Suomalaisten rahapelaaminen 2019: Enemmistö kannattaa rahapeliautomaattien sijoittamista erillisiin pelisaleihin. THL – Tilastoraportti 24/2020. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020061644459
Subramaniam, Mythily & Chong, Siow Ann & Satghare, Pratika & Browning, Colette J & Shane, Thomas 2017: Gambling and family: A two-way relationship. Journal of Behavioral Addictions, Vol.6 (4), https://doi.org/10.1556/2006.6.2017.082
Järvinen-Tassopoulos, Johanna 2020: The impact of problem gambling: are there enough services availablefor families with children? Public Health Vol.184, https://doi.org/10.1016/j.puhe.2020.03.020
Tutustu myös
https://thl.fi/fi/web/alkoholi-tupakka-ja-riippuvuudet/rahapelit
THL:n sivu, jolla on tietoa rahapeliongelmasta ja aiheesta yleisesti.
(56)
Rajalla – Nuorten aikuisten valikoituminen sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen
Nuorten aikuisten sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuden alkamisen taustalla vaikuttaa monenlaisia tekijöitä. Pro gradu -tutkielmassani syvennyin aiheeseen tarkastelemalla tekijöitä, jotka vaikuttavat asiakkuuden alkamiseen joko sitä edistävästi tai siitä poissulkevasti.
Sosiaalinen kuntoutus on yksi kuntoutuksen osa-alueista ammatillisen, lääkinnällisen ja kasvatuksellisen kuntoutuksen rinnalla (Järvikoski & Härkäpää 2011, 21–22). Sosiaalinen kuntoutus voidaan nähdä myös kaikessa kuntoutuksessa mukana olevana sosiaalisena elementtinä (Vilkkumaa 2004, 28; Haimi & Kahilainen 2012).
Kuntoutusjärjestelmän, sosiaalialan ja sosiaalityön ollessa murroksessa ja sisällöllisten sekä rakenteellisten muutosten kohteena ovat sosiaaliseen kuntoutukseen liittyvät kysymykset ajankohtaisia (Lindh ym. 2018, 8). Sosiaalista kuntoutusta on toteutettu jo aiemmin sen kohdistuessa alkujaan invalideihin ja vammaisiin. Sittemmin kohderyhmänä olivat työrajoitteiset ja sosiaalisissa suhteissa rajoitteiset. 2010-luvulla sosiaalista kuntoutusta on kohdistettu aiempaa laajemmin syrjäytymisvaarassa oleviin, syrjäytyneisiin ja erityisen marginaalissa eläviin. (Väisänen 2018, 32.)
Viime vuosina sosiaalinen kuntoutus on vakiinnuttanut paikkaansa vahvemmin. Tästä osoituksena on se, että sosiaalinen kuntoutus on kirjattu ensimmäistä kertaa lakiin sosiaalihuoltolakia uudistettaessa. Sosiaalista kuntoutusta voidaan tarkastella myös muilla tavoin eikä sen käsitteellinen ja sisällöllinen ymmärrys ole ainakaan vielä vakiintunut (Lindh ym. 2018, 10).
Sosiaalinen kuntoutus lainsäädännössä
Sosiaalihuoltolain (Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301) 17 §:n mukaan sosiaalinen kuntoutus on tehostettua tukea, jolla pyritään vahvistamaan sosiaalista toimintakykyä, torjumaan syrjäytymistä ja edistämään osallisuutta. Sosiaalista kuntoutusta annetaan sosiaalityön ja sosiaaliohjauksen kautta.
Sosiaalihuoltolaki määrittää sosiaaliseen kuntoutukseen kuuluviksi sosiaalisen toimintakyvyn ja kuntoutustarpeen selvittämisen, kuntoutusneuvonnan ja -ohjauksen sekä tarvittaessa kuntoutuspalvelujen yhteensovittamisen, valmennuksen arkipäivän toiminnoista suoriutumiseen ja elämänhallintaan, ryhmätoiminnan ja tuen sosiaalisiin vuorovaikutussuhteisiin ja muut tarvittavat sosiaalista kuntoutumista edistävät toimenpiteet.
Sosiaalihuoltolain 17 §:ään (SHL 1301/2014) on kirjattu erikseen, että nuorten sosiaalisen kuntoutuksen tarkoituksena on tukea nuorten sijoittumista työ-, työkokeilu-, opiskelu-, työpaja- tai kuntoutuspaikkaan sekä ehkäistä näiden keskeyttämistä.
Millaisia palveluita sosiaalinen kuntoutus sisältää?
Usein sosiaalisessa kuntoutuksessa on kyse tavallisista sosiaalipalveluista tai muista kuntouttavista palveluista. Näitä tavanomaisia palveluita ei usein ajatella kuntoutuksena, vaikka niiden merkitys kuntoutumiseen olisi huomattava. (Kananoja 2012, 36.) Sosiaalinen kuntoutus voi palveluina myös sisältää erityisiä, jollekin kohderyhmälle nimenomaisesti suunnattuja palveluita. Tällaisissa tilanteissa kyse voi olla kehittämistyöstä sopivien palveluiden luomiseksi.
Sosiaalinen kuntoutus voi olla myös hyvin matalan kynnyksen toimintaa. Tutkielmani aineistona käytin Kelan rahoittamaan tutkimushankkeeseen ”Nuorten osallisuus ja sosiaalinen kuntoutus Lapissa” kerättyjä työntekijöiden ryhmähaastatteluja. Rajasin aineistosta yhden osa-aineiston käyttööni. Aineistossa sosiaalisen kuntoutuksen toimijoiksi oli mielletty kunnallisen sosiaalityön ja sosiaaliohjauksen lisäksi kunnallisissa mielenterveys- ja päihdepalveluissa, kuntoutusorganisaatioissa, työpajoissa ja kuntoutus- ja työllistämissäätiössä, järjestöissä sekä työvoiman palvelukeskuksessa toimiminen.
Kenelle sosiaalinen kuntoutus on tarkoitettu ja mitä sillä tavoitellaan?
Sosiaalinen kuntoutus on tarkoitettu henkilöille, jotka ovat syrjäytymisvaarassa tai joilla on haasteita toimintakyvyssä ja osallisuudessa. Sosiaalihuoltolaki nostaa ainoana ikäryhmänä erikseen esille nuoret. (SHL 1301/2014.) Nuoret eivät kuitenkaan ole ainoa sosiaalisen kuntoutuksen kohderyhmä. Sosiaalisella kuntoutuksella tavoitellaan toimintakyvyn lisäämistä, syrjäytymisen ehkäisemistä ja osallisuuden edistämistä (SHL 1301/2014).
Sosiaalisen kuntoutuksen kirjaamista lakiin voidaan pitää tärkeänä virstanpylväänä, sillä sen myötä työ- ja toimintakykyyn vaikuttavat sosiaaliset tekijät nähdään riittävinä kuntoutukseen pääsemisen kriteereinä. Sosiaalisen kuntoutuksen palvelutarve ei näin ollen perustu diagnoosiin. (Palola 2012; Lindh ym. 2018b, 8.) Tutkielmani tuloksissa diagnoosin merkitystä kuitenkin korostui ja joihinkin palveluihin pääsemiseksi diagnoosia edellytettiin.
Kuka sinne pääsee?
Tutkielmassani keskityin erityisesti tarkastelemaan nuorten aikuisten valikoitumisesta sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen. Tutkielmani käsitteellinen viitekehys nojautui Tarja Pösön (2010) käyttämään institutionaalisen rajan käsitteeseen.
Pösö (mt.) on käyttänyt institutionaalisen rajan käsitettä lastensuojelututkimuksessa kuvaamaan niitä kohtia, joissa julkisen lastensuojelujärjestelmän keinoin puututaan tai annetaan apua vanhempien ja lasten välisiin suhteisiin. Raja on se kohta, jossa tapahtuu valikointia asiakkuuteen ja asiakkuuden aikana. Valikointiin liittyy olennaisesti kannanotto siitä, mikä on lastensuojelun tehtävä yhteiskunnassa. Valikointi myös tuo esiin lastensuojelun tavoitteita ja oikeutuksia. Sovelsin institutionaalista rajaa tutkielmassani osin Pösöstä (mt.) poiketen. Tarkasteluni keskittyi erityisesti tekijöihin, jotka edistivät tai poissulkivat nuorten aikuisten sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuden alkamista eli institutionaalisen rajan ylittymistä. En tarkastellut sitä, millaista valikoitumista asiakkuuden aikana tapahtuu.
Tutkielman tulosten mukaan sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuden alkamiseen vaikuttavat tekijät voitiin jakaa kolmeen pääluokkaan: yhteiskuntaan ja palvelujärjestelmään; sosiaalisen kuntoutuksen toimijoihin, instituutioihin ja työntekijöihin; sekä nuoreen itseensä liittyviin tekijöihin. Nämä tekijät jakautuivat vielä alaluokkiin. Yhteiskuntaan ja palvelujärjestelmään liittyvät tekijät jakautuivat tarkemmin yhteiskunnan muuttumiseen, lainsäädännöllisiin ja koulutuksellisiin muutoksiin sekä diagnooseihin liittyviin kysymyksiin. Sosiaalisen kuntoutuksen toimijoihin liittyvät edistävät tekijät voitiin jakaa palveluvalikoimaan, työntekijöihin ja yhteistyöhön liittyviin tekijöihin. Nuoren vointi ja valinnat sekä nuoren lähiverkosto olivat taasen tekijöitä, jotka oli tunnistettavissa nuoreen liittyvinä edistävinä tekijöinä.
Sosiaalisen kuntoutuksen institutionaalinen raja näyttäytyi aineiston perusteella tilannekohtaisesti määrittyvänä. Sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuus paikallistui vahvimmin tilanteisiin, joissa arki ei toimi ja nuoren aikuisen elämänkulku ei etene yhteiskunnassa vallitsevien normatiivisten odotusten mukaisesti. Rajan ylittyminen edellytti myös, että sosiaalista kuntoutusta tarvitseva nuori tunnistettiin ja saavutettiin. Tässä toimijoiden välinen yhteistyö oli merkittävässä roolissa.
Aineiston perusteella on vaikea nostaa esiin jotakin yksittäistä pääluokkaa (yhteiskuntaan ja palvelujärjestelmään liittyvät tekijät, sosiaalisen kuntoutuksen toimijoihin, instituutioihin ja työntekijöihin liittyvät tekijät sekä nuoreen liittyvät tekijät), joka merkittävimmin vaikuttaisi nuorten aikuisten sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen valikoitumiseen ja näin institutionaalisen rajan sijainnin määrittymiseen. Yksittäiset tekijät, jotka herättivät paljon keskustelua, olivat työntekijän rooliin, diagnoosin merkitykseen ja päihteidenkäyttöön liittyvät tekijät. Pääluokista yhteiskunnallisiin tekijöihin liittyi runsaasti keskustelua sekä sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuden alkamista edistävien että poissulkevien tekijöiden puolella. Nuoreen liittyvät tekijät poikivat keskustelua erityisesti poissulkevien tekijöiden puolella.
Aineiston perusteella mikään pääluokista tai yksittäisistä tekijöistä ei noussut selkeästi vahvimmaksi vaikuttavaksi tekijäksi suhteessa nuoren aikuisen sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen. Tämä kuvastaa mielestäni sitä, kuinka myös sosiaalisen kuntoutuksen puolella institutionaalisen rajan sijainti on häilyväinen ja sen sijoittuminen määrittyy yhtäaikaisesti ja tilannekohtaisesti monen eri tekijän vaikutuksesta.
Minna Karhunen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Nuorten aikuisten valikoituminen sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen”. Lapin yliopisto, 2021.
Lähteet
Haimi, Tea & Kahilainen, Jaana 2012: Sosiaalisen kuntoutuksen käsitteen historiaa Suomessa. Kuntoutus 35 (4), 41–46.
Järvikoski, Aila & Härkäpää, Kristiina 2011: Kuntoutuksen perusteet. WSOYpro Oy. Helsinki. 5. uudistettu painos. 1. painos 2004.
Kananoja, Aulikki 2012: Sosiaalinen kuntoutus ja sosiaalihuollon uudistuksen suunta. Kuntoutus 35 (4), 35–40.
Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa 2018: Johdatus sosiaaliseen kuntoutuksessa. Teoksessa Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa (toim.): Sosiaalinen kuntoutuksessa. Lapland University Press. Rovaniemi, 7–15.
Palola, Elina 2012: Sosiaalinen kuntoutus uudessa sosiaalihuoltolaissa. Kuntoutus 35 (4), 30–34.
Pösö, Tarja 2010: Havaintoja suomalaisen lastensuojelun institutionaalisesta rajasta. Janus 18 (4), 324-336.
Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301.
Vilkkumaa, Ilpo 2012: Kolme tapaa nähdä sosiaalinen kuntoutuksessa. Teoksessa Karjalainen, Vappu & Vilkkumaa, Ilpo (toim.): Kuntoutus kanssamme. Ihmisen toimijuuden tukeminen. 7. painos. 1. painos 2004 Sosiaali- ja terveysalan tutkimus ja kehittämiskeskuksen julkaisemana. Juvenes Print – Suomen Yliopistopaino Oy. Tampere, 27–40.
Väisänen, Raija 2018: Sosiaalisen kuntoutuksen käsite ja kehitysvaiheet. Teoksessa Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa (toim.): Sosiaalinen kuntoutuksessa. Lapland University Press. Rovaniemi, 19–38.
(55)
Nuoret hatkaavat eivätkä työntekijät voi tehdä mitään – miksi sallimme tämän?
Olemme kriittisenä seuranneet lastensuojelulain muutosta vuoden 2021 alusta. Muutokset lisäsivät sijaishuollossa olevien lasten ja nuorten oikeuksia ja vapauksia. Lastensuojelulain ja Unicefin lastenoikeuksien julistuksen mukaan lapsella, joka ei voi elää perheensä kanssa, on oikeus saada valtiolta erityistä suojelua ja tukea.
Lastensuojelulain muutosten myötä hatkat voi ottaa entistä helpommin, koska lasten liikkumisen rajoittaminen ei ole helppoa. Rajoittamista voidaan tehdä vain tiettyjen laissa säädettyjen edellytysten täyttyessä ja rajoittamisista täytyy tehdä viralliset päätökset.
Lastensuojelulain tulkinnassa lapsen oikeudet ovat alkaneet korostua etenkin viime vuosikymmenten aikana. Haastattelimme lastensuojeluyksikössä ohjaajana työskentelevää ammattilaista. Onko lasten oikeuksien korostamisessa menty liian pitkälle?
– Kyllä osittain. Keinot ovat riittämättömät, varsinkin vaikeasti oireilevien nuorien kohdalla. Tämänhetkisen lastensuojelulain puitteissa ei voida aina ennaltaehkäistä tapauksia, jotka voisivat olla ennakoitavissa.
Lastensuojelulain tulkinta herättää huolta muuallakin. Viime aikoina julkisuudessa on keskusteltu hatkaan lähteneistä nuorista. Kyseessä ovat sijoitetut nuoret, jotka ovat joko lähteneet luvatta sijoituspaikastaan tai jättäneet palaamatta sinne. Osa nuorista katoaa useammin kuin kerran ja tilastojen perusteella on kyse sadoista alle 18-vuotiaista ympäri Suomea.
Lastensuojelun ammattilaiset nostavat kädet pystyyn. Tällä hetkellä he joutuvat pohtimaan lain tulkintaa ja tilannekohtaisesti päättämään, mikä on lapsen etu. Sijaishuollossa olevan lapsen liikkumista ei saa rajoittaa, vaikka lapsen edun näkökulmasta se kuuluu perheen tai lapsen huolenpidosta vastaavan perustehtäviin.
– Ennakoitavissa tapauksissa ohjaajien näkemykset eivät ole tarpeeksi vahvoja perusteita, että voitaisiin tehdä rajoitustoimenpide. Tavallaan joissain tapauksissa joutuu ensin pahempi asia tapahtumaan ennen kuin voidaan tehdä rajoitustoimenpiteitä. Tämä on minun mielestäni isoin ongelma tällä hetkellä lastensuojelulaissa, ohjaaja toteaa.
Valvova viranomainen ei nuku. Hatkassa olevat nuoret näkyvät eduskunnan oikeusasiamiehen lausunnoissa ja ministeritason pohdinnoissa rajoitustoimenpiteistä. Median luoma kuva karkuteillä olevista nuorista ja sosiaalityöstä on koruton. Etenkin Yle on uutisoinut eduskunnan oikeusasiamiehen tekemien tarkastuskäyntien esiin nostamista ongelmista mm. Mikkelissä ja Limingassa.
Hatkanuorten kohdalla ei ole kyse yökyläilystä tutuilla koulukavereilla tai kotiintuloajan ylittämisestä. Usein on kyse vaikeasti oireilevista nuorista ja riskikäyttäytymisestä. Karanneiden nuorten terveys ja hyvinvointi ovat suuressa vaarassa. Riskit esim. seksuaaliseen hyväksikäyttöön, päihteiden holtittomaan käyttöön ja rikollisuuteen ovat todellisia. Kuka asettaa turvalliset rajat, jos lain keinoin ei pystytä estämään hatkoille lähtemistä?
– Lastensuojelulaissa voisi olla oma pykälänsä erittäin vaikeasti oireilevien lasten kohdalla, jolloin heille voisi tehdä tiukempia rajoitustoimenpiteitä, joka auttaisi ennaltaehkäisemään rikosten uusiutumista. Sillä voitaisiin tukea heidän päihteettömyyttään ja tehdä intensiivisemmin töitä heidän kanssaan, joka helpottaisi heitä kiinnittymään yhteiskuntaan, lastensuojelun ohjaaja pohtii.
Tämä on yhden ammattilaisen näkökulma, jota kannattaisi miettiä. Hatkaaminen rakenteellisena ilmiönä tulee tunnistaa paremmin ja lisätä julkista keskustelua hatka-ilmiöön puuttumisen tarpeellisuudesta ja keinoista. Nuorten pakomatkat työllistävät myös sosiaalipäivystystä ja poliisia. Hatkassa olevien nuorten etsimiseen ja tavoittamiseen tarvitaan hyvää yhteistyötä eri viranomaisten kanssa. Riittävät resurssit lastensuojelulaitoksissa nuorten emotionaaliseen tulee varmistaa. Myös syitä hatkaamiseen pitäisi pohtia, jotta nuorten oma ääni tulisi kuulluksi. Pesäpuu on tehnyt tärkeää työtä mm. Kysymällä keinoja nuorilta itseltään.
Voisimme rakenteellisen sosiaalityön avulla laittaa liikkeelle muutoksen. Muutoksen, joka aidosti suojaisi nuorta ja ottaisi huomioon nuorten monenlaiset tilanteet ja niiden vaatimat ratkaisut. Olennaista on kriittinen suhde yhteiskunnallisiin mekanismeihin, pyrkimys muutokseen eri tasoilla sekä oikeudenmukaisuuden ja ihmisten osallisuuden edistäminen (Pohjola 2014, 23–27). Erilaisuudet huomioon ottava laki on viime kädessä nuoren etu.
Hanna-Mari Parkkila, Suvi Kakko, Pauliina Ylitapio, Laura Tolkkinen
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelijat
Lähteet
Lastensuojelulaki – Finlex (542/2019)
https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2007/20070417?search%5Btype%5D=pika&search%5Bpika%5D=lastensuojelulaki. Viitattu 26.3.2021.
Liukkonen, Antti & Siiriainen, Lauri (2019) Rajoitustoimenpiteet lasten sijaishuollossa – vallankäyttöä vai vaikuttavaa hoitoa? Diakonia-ammattikorkeakoulu. Sosiaalialan koulutusohjelma, sosionomi: https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/228093/Liukkonen_Antti%2C%20Siiriainen_Lauri.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Viitattu 26.3.2021.
MTV Uutiset (2021). Kadonneiden joulu – poliisin tiedossa jopa 252 tietymättömissä olevaa nuorta – huoli heidän turvallisuudestaan on suuri. https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/kadonneiden-joulu-poliisin-tiedossa-jopa-252-tietymattomissa-olevaa-nuorta-huoli-heidan-turvallisuudestaan-on-suuri/8021126#gs.uv6ct4. Viitattu 26.3.2021.
Oikeusasiamies (2019): https://www.oikeusasiamies.fi/r/fi/ratkaisut/-/eoar/6448/2019. Viitattu 26.3.2021.
Pesäpuu (2021): Sijaishuollon haastekisan kunniamaininnan saajat ja voittajat on selvillä!
https://pesapuu.fi/2021/02/sijaishuollon-haastekisa-2/ Viitattu 9.4.2021.
Pohjola, Anneli (2014) Rakenteellisen sosiaalityön paikannuksia. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana toim. (2014) Rakenteellinen sosiaalityö. 16–33.
Sosiaali- ja terveysministeriö (2021). Lastensuojelulain muutokset.
https://stm.fi/lastensuojelulain-muutokset. Viitattu 26.3.2021.
Talentia-lehti (2021). Lastensuojelu pelasti vankilalta ja viikatemieheltä. https://www.talentia-lehti.fi/lastensuojelu-pelasti-vankilalta-ja-viikatemiehelta/. Viitattu 26.3.2021.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2019) Lastensuojelun käsikirja. Rajoitukset sijaishuollossa. https://thl.fi/fi/web/lastensuojelun-kasikirja/tyoprosessi/sijaishuolto/rajoitukset-sijaishuollossa. Viitattu 26.3.2021.
Unicef: lapsen oikeuksien sopimus (2021). Lapsen oikeudet – mikä on lapsen oikeuksien sopimus?
https://www.unicef.fi/lapsen-oikeudet/mika-on-lapsen-oikeuksien-sopimus/. Viitattu 26.3.2021.
YLE Uutiset 14.7.2020 ja 2.7.2020: Limingan ja Mikkelin lastensuojeluyksiköt https://yle.fi/uutiset/3-11447162 ja https://yle.fi/uutiset/3-11429593. Viitattu 26.3.2021
(54)
”Ulos vankilasta” – Lievä autismikirjon häiriö, vuorovaikutus ja identiteetti
Autismia määrittelee vuorovaikutuksen vaikeus ja sen vaikutus identiteetin rakentumiseen. Diagnoosin ja kuntoutuksen myötä minäkuvaa voi kuitenkin eheyttää ja saada tukea arjen haasteisiin.
”Olin hiljainen, kiltti tyttö, joka seisoi koulussa seinän vierustalla ja tarkkaili muita. Toisinaan rohkaistuin ja yritin päästä muiden leikkeihin, mutta minua ei hyväksytty mukaan.” Nimimerkin ”Ulos vankilasta” aloitukseen kiteytyy autistisen vuorovaikutuksen hankaluudet lapsesta alkaen: tarkkailijaksi syrjään jääminen ja epäonnistuneet yritykset osallistua muiden mukaan. Pro gradu -tutkielmassani ”Aikuisen autismidiagnoosi ja identiteettinarratiivit” olen tarkastellut näitä lievän autismikirjon aikuisten kertomuksia vuorovaikutuksen ongelmista ja identiteetistä narratiivisen menetelmän avulla.
Autismikirjon häiriö on useimmiten läpi elämän jatkuva neurobiologinen ja kehityksellinen neuropsykiatrinen häiriö, jota esiintyy prosentilla väestöstä. Uusimman diagnostiikan myötä puhutaan lievästä, keskivaikeasta tai vaikeasta autismista. Lievästi oirehtiva autismi voi jäädä lapsena huomaamatta, mutta se voi paljastua aikuisiällä itsenäistymisen vaikeutena monimutkaistuvassa toimintaympäristössä.
Autistisuus ilmenee monilla elämänalueilla eriasteisesti ja yksilöllisinä oireyhdistelminä. Se ilmenee erityisesti sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelmina ja kaavamaisena käyttäytymisenä. Neurokognitiiviset vaikeudet, toiminnanohjauksen haasteet, vuorovaikutustaitojen puutteellisuus, tiedon käsittelytapa, paineensietokyky aisti- ja sosiaalisen kuormituksen tilanteissa, erityiskiinnostuksen kohteet, kontekstisokeus, pakko-oireisuus, aistiyliherkkyydet ja rutiinien korostuminen elämässä voivat pahimmillaan aiheuttaa häiriökäyttäytymistä.
Autismikirjon häiriön diagnosointikriteerit muuttuvat vuonna 2022.
Minäkuvan muodostuminen vuorovaikutuksessa
Identiteetti tarkoittaa sitä, miten ihminen kokee itsensä ja ilmaisee itseään sosiaalisessa ympäristössään. Minäkäsitys kuvaa ihmisen ajatuksia omista piirteistään, motiiveistaan ja käyttäytymisestään. Minäkäsitys voi olla laaja, ja siihen voivat vaikuttaa kaikki kokemukset. Siihen vaikuttavat nuoresta iästä alkaen muiden arvio siitä, keitä ja millaisia olemme. Ihminen ei kuitenkaan suoraan omaksu muiden käsityksiä itsestään, vaan luo tulkiten haluamaansa toimivaa, tuntevaa minäkuvaa.
Minäkäsitys vaikuttaa myös siihen, millaiseksi vuorovaikutus muodostuu. Opimme tuntemaan itsemme aktiivisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Minäkäsitys syntyy vuorovaikutuksen lisäksi samastumisesta ryhmiin. Tämä sosiaalinen identiteetti on tunneperäinen ja muodostuu useista, toisiaan leikkaavista ryhmistä. Vertailu muihin ryhmiin vaikuttaa epäsuorasti myös itsetuntoomme.
Vertailussa muihin alkaa omasta identiteetístä kertyä kokemuksia lapsesta alkaen. Autistinen yksilö joutuu ulkopuolisena pohtimaan omaa epätäydellisyyttään ja erilaisuuttaan eri ulottuvuuksilla suhteessa muihin. Identiteetin rakentuminen vuorovaikutuksessa on haastavaa, jos vuorovaikutustaidot ovat puutteelliset. ”Ulos vankilasta” -kirjoittaja jatkaa diagnoosia edeltävien vuorovaikutusongelmiensa kuvaamista: ”En oppinut puhumaan muiden kanssa. En oppinut kertomaan asioistani. En oppinut antamaan enkä olemaan vastavuoroinen. En ymmärtänyt, mitä ihmisten välillä tapahtuu. En oppinut, mitä ihmissuhteet tarkoittavat.”
Diagnoosi identiteettikäänteenä
Autistin identiteetti rakentuu vertailemalla sisäistä ja ulkoista maailmaa ja minäkuvaa vastakohtien kautta diagnoosia ennen ja sen jälkeen. Diagnoosikäänne avaa mahdollisuuden rakentaa, korjata, kuntouttaa ja eheyttää autistista minäkuvaa diagnoosikäänteeseen liittyvän tietoisuuden ja tiedon lisääntymisen kautta.
Sosiaalistrukturalistisen ajattelun mukaan identiteetti rakentuu koko elämän ajan. Aikuisena diagnostisoidut pystyvät retrospektiivisesti vertailemaan ja reflektoimaan diagnoosin merkitystä elämänkokemuksissaan. ”Ulos vankilasta” -kertomuksen kirjoittaja ponnisteli tuskaisesti vuosikymmenet väärän diagnoosin ja monenlaisten vuorovaikutusongelmien kanssa, kunnes löysi autismidiagnoosin ja palat alkoivat loksahdella paikoilleen: ”Oli valtavaa tajuta, että muilla on oma sisäinen maailmansa, omat ajatuksensa ja tunteensa, vaikka he eivät niitä minulle näyttäisi. Kun ymmärsin, että muut ovat kuorensa alla samanlaisia kuin minä (tuntevat ja ajattelevat), saatoin ensimmäisen kerran elämässäni ennustaa, miten johonkin lauseeseeni tai tekooni suhtauduttaisiin. [– –] Sain käyttöohjeet maailmaan!”
Minä-kuvan eheytyminen kuntoutuksessa
Sosiaalisen kuntoutuksen avulla on tarkoitus oppia selviytymään arkitoimista, vuorovaikutussuhteista ja eri rooleista omia voimavaroja hyödyntäen ammattilaisten ohjaamana. Toimijuus muokkaa identiteettiä ja subjektiksi kasvamista, kun taas rajoitettu toimijuus heikentää sitä. Kuntoutuksessa stigmatisoituneesta ihmisestä on tarkoitus voimaannuttaa eheytyvä, aktiivinen ja autonominen toimija. Toipumiseen kuuluu minäkuvan luominen, jossa autismi on vain yksi osa minuutta.
Autisti joutuu käsittelemään poikkeavan identiteettiä ja leimaa sekä hyväksymään diagnoosin osaksi minäkuvaa. Autistien kertomuksissa on kuntoutumista määritteleviä teemoja: toivon herääminen, ongelman hyväksyminen, luopuminen syrjään vetäytymisestä ja aktiivinen osallistuminen sekä vastuun ottaminen omasta elämästä ja aktiivinen selviytymiskeinojen etsintä. Omaelämäkerta on vaikuttava osa kuntoutumista: terapeuttinen, itsetutkiskeleva, lohduttava vertaisille ja ymmärrystä avartava yleisölle. Tarinankerronta ovat elimellisen inhimillinen keino kommunikoida, järjestää, selittää ja ymmärtää inhimillistä elämää, ihmisten välisiä suhteita ja identiteettejä.
Kärsittyään vuosikymmeniä yksinäisenä, epäonnistuttuaan elämässä ja tunnettuaan itsensä kiinnittymättömiksi elämään ja maailmaan kirjoittajakin vihdoin löysi ymmärryksen suhteissa olemisesta: ”Jälkeenpäin tiedän, että minua olisi pitänyt kannustaa pohtimaan toisia, heidän ajatuksiaan, motiivejaan, halujaan, jotta heidän maailmansa olisi avautunut autistiselle mielelleni.” Kirjoittajan minäkuva kehkeytyi pitkälle aikuisuuteen tällaisessa vuorovaikutusympäristössä heijastuen kaikkiin elämänrooleihin. Hän tunsi olonsa eristyneeksi itsestään ja muista sekä olevansa tarkkailijana tai marginaalissa, kun elämä kulkee ohi.
Aiemmin vuorovaikutuksessa sisäistettyä identiteettiä voi diagnoosin myötä ja sosiaalisella kuntoutuksella käsitellä uudesta näkökulmasta ja rakentaa sitä uudelleen. Sosiaalityössä voi puhua identiteetin muutostyöstä, kun autistiselle tai muulle asiakkaalle rakennetaan valmentavasti ja kuntouttavasti myönteisempää identiteettiä. Sosiaalityössä voi toivon ja tulevaisuuspuheen kautta vahvistaa ja kehittää asiakkaan myönteisen, eheytyvän identiteetin muodostumista uhriuden ja stigman tilalle. Autistin osallisuus tarkoittaa myös esteettömyyttä osallistua tasavertaisesti. Elämän perusasioiden oppiminen sekä yhteiskunnan normaaliin toimintaan osallistuminen ovat kuntoutuksen ytimessä. Tavoitteena on itsenäinen elämä, joka on autistillekin tärkeä tarve.
Sari Kärkkäinen
Sosiaalityö
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Aikuisen autismidiagnoosi ja identiteettinarratiivit”. Lapin yliopisto, 2021.
Lähteet
Hall, Stuart 1999: Identity. Tammer-Paino Oy. Tampere.
Helkama, Klaus & Myllyniemi, Rauni & Liebkind, Karmela & Ruusuvuori, Johanna & Lönnqvist, Jan-Erik & Hankonen, Nelli & Mähönen, Tuuli Anna & Jasinskaja-Lahti, Inga & Lipponen, Jukka 2015: Johdatus sosiaalipsykologiaan. 10. uud. p. Edita. Helsinki.
Hyväri, Susanna & Salo, Markku (toim.) 2009: Elämäntarinoista kokemustutkimukseen. Mielenterveyden keskusliitto. Helsinki.
Jehkonen, Mervi & Saunamäki, Tiia & Hokkanen, Laura & Akila, Ritva (toim.) 2019: Kliininen neuropsykologia. 3. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim. Helsinki.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (toim.) 2008: Sosiaalityö aikuisten parissa. Vastapaino. Tampere.
Koskentausta, Terhi & Koski, Anniina & Tani, Pekka 2018: Aikuisen autismikirjon häiriö. Duodecim. https://helda.helsinki.fi//bitstream/handle/10138/304198/duo14424.pdf?sequence=1. Viitattu 27.12.2020.
Layder, Derek 2004: Social and Personal Identity. Understanding YourSelf. SAGE Publications Ltd. London.
Liimakka, Satu 2014: Kokemus, tieto ja kokemustieto – esimerkkinä autismi. Teoksessa Myyry, Liisa & Ahola, Salla & Ahokas, Marja & Sakki, Inari (toim.): Arkiajattelu, tieto ja oikeudenmukaisuus. Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2014:18. Helsingin yliopisto, sosiaalipsykologia. Hansaprint. Vantaa, 162–178. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/144169/AMPB_Juhlakirja.pdf?sequence=1. Viitattu 27.12.2020.
Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa (toim.) 2018: Sosiaalinen kuntoutuksessa. Lapland University Press. Rovaniemi.
Metteri, Anne & Valokivi, Heli & Ylinen, Satu (toim.) 2014: Terveys ja sosiaalityö. PS-Kustannus. Jyväskylä.
Moilanen, Irma & Mattila, Marja-Leena & Loukusa, Soile & Kielinen, Marko 2012: Autismikirjon häiriöt lapsilla ja nuorilla – katsaus. 14/2012, Duodecim. Helsinki, 1453–1462. https://www.duodecimlehti.fi/xmedia/duo/duo10395.pdf. Viitattu 27.12.2020.
Mönkkönen, Kaarina & Kekoni, Taru & Pehkonen, Aini (toim.) 2019: Moniammatillinen yhteistyö: vaikuttava vuorovaikutus sosiaali- ja terveysalalla. Gaudeamus. Helsinki.
Orhala, Satu & Utriainen, Jarkko (toim.) 2015: Minun tarinani. Kertomuksia autismin kirjolta. Autismiliitto ry. Helsinki. https://www.printbox.fi/flipbooks/malli/77822_minun_tarinani/.
Puusa, Anu & Hänninen, Vilma & Mönkkönen, Kaarina 2020: Narratiivinen lähestymistapa organisaatiotutkimuksessa. Teoksessa Puusa, Anu & Juuti, Pauli (toim.): Laadullisen tutkimuksen näkökulmat ja menetelmät. Gaudeamus Oy. Helsinki, 216–227.
Puustjärvi, Anita 2019: Autismikirjon häiriö – uutta tutkimustietoa ja kliinikon kokemuksia. Luento. Autismin talvipäivät 8.12.2019. https://www.youtube.com/watch?v=s8MEpNOHftc. Viitattu 27.12.2020.
(53)
Eriarvoisuutta tuottavat mekanismit
Suomessa on muodostunut erilaisia ryhmiä, joiden elintaso ja elämänlaatu eroavat kansalaisten enemmistön elämän edellytyksistä.
Eriarvoisuus vaikuttaa erityisesti yhteiskunnan haavoittuvimmassa asemassa oleviin, kuten esimerkiksi asunnottomiin, työttömiin, maahanmuuttajiin ja ikääntyneisiin. Vuonna 2018 Suomessa oli 856 000 henkilöä köyhyys- ja syrjäytymisriskissä ja samana vuonna vakavasta aineellisesta puutteesta kärsi 133 000 henkilöä (Tilastokeskus 2020). Vuonna 2019 perustoimeentulotukea myönnettiin 271 107 henkilölle (Tanhua & Kiuru 2020, 3). Perustoimeentulotukea saavat henkilöt ovat usealla tavalla köyhyysriskissä, koska heidän tulonsa jäävät elämiseen riittävän tason alle varsinaisen ensisijaisen turvan jälkeenkin (Isola & Suominen 2016, 40–41). Viimesijaista turvaa täydentävä ruoka-apu tavoittaa arviolta 20 000–25 000 henkilöä viikoittain ja suurin osa heistä on perusturvaetuuksien varassa tai heikossa työmarkkina-asemassa (STM 2020; Isola & Suominen 2016, 42).
Tarkastelin Pro gradu -tutkielmassani, miten eriarvoisuus näkyy, köyhyydestä kerrotuissa tarinoissa sosiologi Göran Therbornin (2014) eriarvoisuuden mekanismeja koskevan teorian avulla. Tutkimukseni aineisto koostui ”Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä” (2007) kirjoituskilpailun tuottamista tarinoista. Eriarvoisuuden mekanismeja ovat etääntyminen, riisto, ulossulkeminen ja hierarkisointi. Etääntyminen on prosessi, jossa hyvä- ja huono-osaisten erot kasvavat suureksi ja huono-osaisten elintaso jää hyväosaisten elintasosta jälkeen. Riisto liittyy hierarkioiden ylemmillä tasoilla olevien epäsymmetrisestä hyötymisestä hierarkioiden alemmilla tasoilla olevista ihmisitä. Ulossulkeminen tarkoittaa ihmisten etenemisen ja oikeuksien eteen asetettuja esteitä ja hidasteita sekä eri syrjinnän muotoja. Hierarkisointi liittyy arvojärjestelmiin, joka jakaa yhteiskunnassa ihmisiä eri luokkiin.
Etääntyminen
Huono-osaisuus periytyy Suomessa sukupolvelta toiselle. Etääntymistä voidaan Suomen kontekstissa tarkastella koulutuksen näkökulmasta, koska sitä pidetään usein sosiaalisen nousun välineenä. Kaikille avoimet koulutusmahdollisuudet korkeakoulutasolle asti kuuluvat hyvinvointivaltioon ja ilmaisen koulutuksen tavoitteena on, että lasten kouluttautuminen ei olisi kiinni vanhempien tulotasosta.
Kaikille avoimista koulutusmahdollisuuksista huolimatta Suomessa vanhempien koulutustaso periytyy lapsille yhä enemmän. Korkean koulutustason tutkinnon suorittaneiden vanhempien lapset päätyvät useammin korkeakoulutusaloille, kun taas matalan koulutusasteen suorittaneiden vanhempien lapset päätyvät matalan koulutuksen aloille.
Riisto
Perinteisesti työn on oletettu suojaavan köyhyydeltä ja köyhyysriskin nähdään koskevan erityisesti työvoiman ulkopuolella olevia ryhmiä, kuten pitkäaikaistyöttömiä, eläkeläisiä ja opiskelijoita. Työmarkkinoilla tapahtuvista muutoksista aiheutuva epävakaisuus on luonut työssäkäyvien köyhien ryhmän, joiden käytettävissä olevat tulot jäävät työssä käymisestä huolimatta suhteellisen köyhyysrajan alapuolelle.
Suhteellinen köyhyysrajan avulla kotitalous voidaan määritellä pienituloiseksi, jos sen käytettävissä olevat tulot ovat alle 60 prosenttia väestön mediaanituloista. Esimerkiksi yhden elättäjän perheissä tai yksinhuoltajaperheissä tulot eivät välttämättä riitä perheen elättämiseen.
Ulossulkeminen
Häpeän tunteminen liittyy tilanteisiin, joissa ihmisen käyttäytyminen poikkeaa sosiaalisesti hyväksyttävästä tavasta toimia.
Ihminen tuntee häpeän sisäisesti, mutta siihen liittyy myös muiden ihmisten asenne ja käyttäytyminen köyhyydessä eläviä kohtaan. Häpeän tunteminen johtuu siitä, että ei ole onnistunut elämään elämäänsä yhteiskunnan odotusten mukaisesti.
Esimerkiksi epäonnistumisen koulutukseen tai työelämään kiinnittymisessä ajatellaan johtuvan yksilön omasta syystä. Epäonnistumisen ajatellaan taas kertovan siitä, että hänessä olisi jotain vikaa.
Hierarkisointi
Eriarvoisuus on läsnä ihmisten päivittäisissä kohtaamisissa. Ihmiset pystyvät arvioimaan pienenkin käyttäytymiseen perustuvan tiedon avulla, mihin yhteiskuntaluokkaan toiset kuuluvat. Sosiaalisen luokan signaalit kertovat ihmisten yhteiskuntaluokasta ja ne liittyvät kehoon, ääneen ja kulttuuriin.
Sodabeh Aryanfard
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Eriarvoisuuden ilmentymiä köyhyydestä kerrotuissa tarinoissa”. Lapin yliopisto. 2020.
(52)
Asiantuntijuus sijaishuollossa vaatii sosiaalityöntekijältä paljon
Sijaishuollon sosiaalityöntekijöiltä vaaditaan laaja-alaista osaamista myös omien ammattirajojen yli.
Sosiaalityöntekijöiden kokemusten mukaan asiantuntijuus rakentuu useasta eri osa-alueesta ja se vaatii sosiaalityön kentän tuntemisen lisäksi osaamista esimerkiksi lapsen kehityspsykologiaan liittyen. Työhön kuitenkin koetaan pääsevän myös pienellä käytännön osaamisella eikä teoreettista osaamistakaan välttämättä ole. Lisäksi työn vaativuutta ei ymmärretä päättäjien tasolla ja työn tekemisen raamit ovat huonosti resursoituja. Työntekijöiden vaihtuvuus ja asiakasmäärät ovat suuria ja tämä epäkohta tulisi korjata esimerkiksi säätämällä lailla lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden maksimiasiakasmäärä, sillä suosituksia kunnat eivät noudata.
Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani sitä, kuinka asiantuntijuus rakentuu sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden kokemana ja kuinka tätä asiantuntijuutta voitaisiin sosiaalityöntekijöiden mukaan vahvistaa ja mitkä tekijät heikentävät asiantuntijuutta. Tutkielmani aineisto koostui viiden kunnallisessa sijaishuollossa työskentelevän tai aikaisemmin työskennelleiden sosiaalityöntekijöiden kirjoituksista. Kirjoitukset kerättiin sosiaalityön uraverkosto ja sosiaalityön pohjoinen uraverkosto- facebookryhmissä julkaistun kirjoituspyynnön avulla.
Minkälaista teoria- ja käytännönosaamista työssä katsottiin vaadittavan?
Tutkielmassani jaoin osaamisalueet viiteen eri osa-alueeseen. Aineiston perusteella keskeisiä asiantuntijuuden alueita olivat lapsen kokonaistilanteen hahmottaminen, asiakkaan kohtaaminen ja asiakassuhde, yhteistyötaidot ja verkostotyö, juridinen osaamisen sekä kyky ja rohkeus linjata ja tehdä päätöksiä.
Mitkä tekijät asiantuntijuutta heikentävät?
Merkittäväksi asiantuntijuutta heikentäväksi tekijäksi sosiaalityöntekijät kokivat vähäiset resurssit ja suuret asiakasmäärät. Sijaishuollossa lapsen lisäksi työskennellään usein hänen ympärillään olevan laajan ihmisjoukon kanssa, mikä lisää työn määrää. Vähäisillä resursseilla työn koettiin aineiston perusteella olevan tulipalojen sammuttelua. Lisäksi työntekijät vaihtuivat tiuhaan, mikä myös heikensi asiantuntijuutta. Lisäksi asiantuntijuutta katsottiin heikentävän esimerkiksi yhteistyökumppaneiden puutteelliset käsitykset sosiaalityöstä sekä sisäisen ohjeistuksen puuttuminen yksiköissä.
Mikä asiantuntijuutta vahvistaa?
Asiantuntijuutta vahvistavana pidettiin hyviä konsultaatiomahdollisuuksia, riittävää perehdytystä sekä toimivaa työtiimiä työn tukena. Lisäksi esimiehen tuki ja ohjaus koettiin tärkeänä. Ammatillisten toimijoiden, alan lehtien ja kirjallisuuden seuraaminen nostettiin myös merkittäväksi tekijäksi asiantuntijuutta vahvistettaessa. Kuitenkin moni asia asiantuntijuuden vahvistumisessa liitettiin siihen, että se vaatii työntekijän omaa aktiivisuutta ja esimerkiksi työparia täytyy vaatia, sillä lisäkoulutukset tai konsultaatiomahdollisuudet eivät välttämättä olleet olemassa työn rakenteissa.
Tutkielman aineistossa nostettiin esiin sijaishuollon asiantuntijuuden vaativuus. Työn voidaan luonnehtia olevan laaja-alaista lapsen asioista vastaamista, johon liittyy laaja vastuu. Työssä puututaan perheen yksityisyyteen ja käytetään laajaa harkintavaltaa haavoittuvassa asemassa oleviin lapsiin, mutta silti työn resurssit ovat huonot ja asiakasmäärät absurdin suuret.
Susanna Inget
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu-tutkielmaani ”Täytyy olla älykkyyttä ja pelisilmää pärjätä kaoottisissa ihmissuhteiden viidakoissa” – Sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden kokemuksia asiantuntijuudestaan.
Aiheeseen liittyviä lähteitä
Eronen, Tuija & Laakso, Riitta 2017: Vaativat tilanteet sijaishuoltotyössä. Teoksessa Enroos, Rosi & Mäntysaari, Mikko & Ranta-Tyrkkö, Satu (toim.) 2017: Mielekäs tutkimus: näkökulmia sosiaalityön tutkimuksen missioihin. Suomen yliopistopaino Oy. Tampere.
Helavirta, Susanna 2016: Lapsen asioista vastaaminen huostaanoton jälkeen sosiaali-työntekijöiden kuvaamana. Teoksessa Enroos, Rosi, Heino, Tarja & Pösö, Tarja 2016: Huostaanotto. Lastensuojelun vaativin tehtävä. Vastapaino. Tampere.
Lastensuojelulaki 417/2017
Sipilä, Anita 2011: Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet -Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Itä-Suomen yliopisto. Väitöskirja.
(51)
Koneeseen kadonneet? – Vanhempien näkökulmia yläkouluikäisten poikien digitaaliseen pelaamiseen
Digitaalisella pelaamisella on tärkeä merkitys monien nykynuorten elämässä, arjessa ja sosiaalisissa suhteissa. Vanhempien rooli pelikasvattajina on keskeinen, ja mielenkiintoista onkin pohtia, millaiseksi muodostuu vanhempien toimijuus suhteessa heidän nuortensa digitaaliseen pelaamiseen.
Tutkimusten mukaan 10–19-vuotiaista suomalaisista lapsista ja nuorista 99 prosenttia pelaa digitaalisia pelejä ainakin satunnaisesti ja noin 70 prosenttia pelaa viikoittain (Meriläinen & Moisala 2019, 56-57). Alan tutkimuskirjallisuudessa ja oppaissa korostetaan vanhempien roolia ja tehtävää lasten ja nuorten pelikasvattajina ja ”mediamentoreina”. Yläkouluikäisten nuorten pelikasvatuksen keskiössä ovat muun muassa keskustelut mediakriittisyydestä, käyttäytymisestä internetympäristössä sekä laajemmin elämänhallintaan liittyvistä teemoista (Repo & Nätti 2015, 107). Pelikasvattajina vanhemmat ovat kuitenkin edelläkävijöitä, eikä heillä ole turvanaan ja esikuvinaan aiempien sukupolvien kasvatusmalleja ja toimintatapoja, mikä voi osaltaan haastaa heidän rooliaan nuorten pelikasvattajina. Myös nuorten usein vanhempiaan paremmat digitaalisten laitteiden käyttötaidot ja osaaminen sekä ajankäytölliset haasteet voivat tuottaa haasteita digiajan kasvattajuudelle. (Lahikainen 2015, 37.)
Nuorten digitaalista pelaamista vanhempien näkökulmasta on kuitenkin tutkittu vasta vähän, ja pro gradu – tutkielmassani olenkin selvittänyt digitaalisia pelejä pelaavien yläkouluikäisten (13-16-vuotiaiden) poikien vanhempien kokemuksia ja näkemyksiä poikiensa pelaamisesta. Analysoin, mikä vanhempia poikiensa pelaamisessa huolestuttaa ja millaiset ovat vanhempien toimijuuden rajat, mahdollisuudet ja ulottuvuudet suhteessa heidän poikiensa digitaaliseen pelaamiseen. Tutkielmani aineisto koostuu kuuden vanhemman teemahaastattelusta. Haastateltavien joukossa on neljä äitiä ja kaksi isää.
Digitaalinen pelaaminen ilmiönä
Nuorten digitaalinen pelaaminen on hyvin ajankohtainen ilmiö, josta käydään vilkasta yhteiskunnallista keskustelua. Digitaaliseen pelaamiseen liittyvä julkinen keskustelu on hyvin haitta- ja huolikeskeistä, jopa dramaattistakin. Keskusteluissa varoitellaan digitaalisen pelaamisen sekä fyysistä että psyykkisistä vaaroista ja haitoista ja keskitytään lähinnä pelaamisen rajoittamistapojen käsittelemiseen. Esiin nousevat esimerkiksi pelien väkivaltaiset sisällöt ja pelaamisen negatiiviset vaikutukset nuorten käyttäytymiseen, sosiaalisiin suhteisiin sekä liiallisen pelaamisen vaikutukset nuoren terveyteen, uneen ja koulunkäyntiin. Toisaalta alan tutkimuskirjallisuudessa korostetaan myös digitaalisen pelaamisen hyötyjä. On todettu, että pelaaminen voi parantaa pelaajan kognitiivisia, emotionaalisia ja sosiaalisia taitoja. (Meriläinen 2017; Männikkö 2017, 17-18; Lobel & muut 2017; Quandt & Kowert 2016, 177.)
Tutkimuskirjallisuudessa digitaalista pelaamista on tarkasteltu myös sosiaalisista ja kulttuurisista näkökulmista. Monille nuorille digitaaliset pelit ovat tärkeä heidän arkista elämäänsä ja sosiaalisia suhteitaan, ja laajemmin pelaaminen voidaan nähdä osana nuorisokulttuuria ja sen muutosta (Meriläinen & Moisala 2019, 63). Toisaalta digitaalista pelaamista ilmiönä voidaan tarkastella myös perhe-elämän kontekstissa ja vuorovaikutussuhteissa ja pohtia, miten digitaalinen pelaaminen vaikuttaa ja muuttaa perhe-elämän käytäntöjä, ja millaisia haasteita ja mahdollisuuksia se perhe-elämälle ja perheenjäsenten väliselle vuorovaikutukselle mahdollisesti tuottaa (esim. Lahikainen & muut 2015).
Huolen värittämä toimijuus
Tutkielmani tulosten perusteella vanhempien suhtautuminen heidän poikiensa digitaaliseen pelaamiseen on huolen värittämää, eivätkä vanhemmat pystyneet näkemään nuorensa pelaamisessa juuri positiivisia puolia. Poikien digitaalisessa pelaamisessa vanhempia huolestuttavat erityisesti pelaamiseen käytetyn ajan vaikutukset nuoren psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin sekä nuoren käytökseen. Vanhempia huolestuttivat myös pelaamisen imu ja addiktoivuus. Vanhempien mukaan pelaaminen tuntuu syrjäyttävän nuoren elämässä kaiken muun. Nuorten runsaana näyttäytyvään pelaamiseen vanhemmat löysivät syitä sekä nuoren yksilöllisistä ominaisuuksista että pelimaailman imusta. Tutkimukseeni osallistuneilla vanhemmilla ei ollut paljonkaan tietoa pelimaailmasta tai peleistä, joita heidän poikansa pelaavat, ja pelimaailma oli heille vieras.
Tulkintani mukaan huolinäkökulma sekä pelimaailman vieraus vanhemmille voi vaikuttaa keinoihin ja lähestymistapoihin, joilla vanhemmat pyrkivät puuttumaan ja toimimaan suhteessa poikiensa digitaaliseen pelaamiseen. Käytännössä vanhemmat pyrkivät eri tavoin hallitsemaan, kontrolloimaan ja rajoittamaan poikiensa pelaamista. Vanhemmat kokivat poikiensa digitaalisen pelaamisen hallinnan ja kontrolloinnin kuormittavaksi, ja pelaamisen hallintayritykset myös aiheuttivat konflikteja perheissä. Pelaamiseen puuttumista ja pelaamisen rajoittamista vanhemmat perustelivat lapsen edun mukaisena toimintana.
Toimijuuden rajat ja mahdollisuudet
Aineiston analyysin perusteella vanhempien toimijuutta suhteessa heidän poikiensa pelaamiseen haastavat vanhempien jaksaminen, ristiriidat perheessä sekä ulkopuolisen tuen vähäisyys tai puuttuminen. Pelaaminen voi aiheuttaa ristiriitoja paitsi nuoren ja vanhemman myös perheen vanhempien välille, jos vanhemmat ovat esimerkiksi erimieltä pelaamisen rajoittamistapojen suhteen. Vanhempien toimijuutta puolestaan tukee etenkin perheen vanhempien keskinäinen tuki toisilleen. Toimijuutensa tueksi suhteessa nuortensa digitaalisen pelaamisen hallintaan vanhemmat toivoivat vertaistukea sekä liittolaisuutta muilta vanhemmilta, joilloin esimerkiksi yhteisistä pelisäännöistä voitaisiin sopia ja pelaamiseen liittyvää huolta jakaa. Palvelujärjestelmän mahdollisuuksiin tukea toimijuuttaan vanhemmat sen sijaan suhtautuivat epäillen, eivätkä he uskoneet, että ammattiauttajillakaan olisi ratkaisuja peliongelman ratkaisemiseksi.
Tutkielmani tulosten perusteella vanhemmat tarvitsevat tukea ja neuvontaa pelikasvattajina toimimiseen sekä digitaalisen pelaamisen aiheuttamien ristiriitojen ratkaisemiseen. Tärkeää on, että ammattiauttajilla on tarpeeksi monipuolista osaamista ja tietoa digitaalisen pelaamisen erilaisista ulottuvuuksista, jotta he voivat tukea perheitä pelaamiseen ja laajemmin digitalisaatioon liittyvissä kysymyksissä mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Tärkeää on, että sekä nuoret että vanhemmat saavat äänensä kuuluville digitaalisesta pelaamisesta käytävissä keskusteluissa ja että nuoren ja vanhemman välistä keskustelu- ja neuvotteluyhteyttä digitaaliseen pelaamiseen liittyen tuettaisiin. Näin voitaisiin löytää vaihtoehtoisia tapoja ratkaista pelaamiseen liittyviä konflikteja ja myös kyseenalaistaa pelaamiseen liittyviä ennakkoluuloja ja stereotypioita. Toisaalta tulee myös kehittää menetelmiä haitallisen pelaamiseen tunnistamiseen ja hoitamiseen.
Sanna Ovaskainen
Sosiaalityö
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ” Koneeseen kadonneet? Vanhempien toimijuus ja yläkouluikäisten poikien digitaalinen pelaaminen.” Lapin yliopisto, 2019.
Lähteet
Lahikainen, Anja Riitta 2015: Media lapsiperheen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta; Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (toim.) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere, 80–107.
Lahikainen, Anja Riitta & Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (2015) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere.
Lobel, Adam & Engels, Rutger & Stone, Lisanne & Burk, William & Granic, Isabela 2017: Video Gaming and Children’s Psychosocial Wellbeing: A Longitudinal Study. Journal of Youth and Adolescence, Vol. 46(4), 884–897.
Meriläinen, Mikko 2017: Pelaamisen hyödyt. Vanhempainnetti, Mannerheimin lastensuojeluliitto. https://www.mll.fi/vanhemmille/tietoa-lapsiperheen-elamasta/lapset-ja-media/digitaalinen-pelaaminen/pelaamisen-hyodyt/
Meriläinen, Mikko & Moisala, Mona 2019: Älylaitteet ja pelaaminen: Peliharrastus osana monipuolista arkea. Teoksessa Kosola, Silja & Moisala, Mona & Ruokoniemi, Päivi (toim.) Lapset, nuoret ja Älylaitteet – Taiten tasapainoon. Duodecim. Helsinki, 56–64.
Männikkö, Niko 2017: Problematic Gaming Behavior among Adolescents and Young Adults. Relationship Between Gaming Behaviour and Health. Acta Universitatis Ouluensis. D, Medica, 1429. Juvenes Print. Tampere. http://jultika.oulu.fi/Record/isbn978-952-62-1658-4
Quandt, Thorsten & Kowert, Rachel 2016: No Black and White in Video Game Land! Why We Need to Move Beyond Simple Explanations in the Video Game Debate. Teoksessa Kowert, Rachel & Quandt, Thorsten (toim.) The Video Game Debate: Unravelling the Physical, Social, and Psychological Effects of Digital Games. Routledge. New York, 176–177.
Repo, Katja & Nätti, Jouko 2015: Lasten ja nuorten median käytön aikatrendit. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta & Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (toim.) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere, 80–107.
(50)
Äitiyden merkitys afganistanilaisnaisten kertomuksissa itsestään
Äitiysidentiteetti on yksi keskeisimmistä naisten identiteeteistä. Afganistanilaisnaiset kertoivat haastatteluissa muun muassa siitä, millaisia äitejä he ovat lapsilleen ja millaisia äitien heidän mielestään tulisi olla. Näiden naisten identiteettejä tutkiessani jouduin pohtimaan myös omaa identiteettiäni äitinä.
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani sitä, millaisia identiteettejä kuusi Suomeen pakolaisena tullutta afganistanilaisnaista tuottivat haastatteluissa. Tutkielmassani tarkastelin naisten tuottamia identiteettejä intersektionaalisuuden viitekehyksessä. Intersektionaalisuuden perusajatus on, että ihmisen identiteetit rakentuvat monien lähtökohtien ja sosiaalisten luokitteluiden pohjalle, jotka risteävät keskenään. Näitä luokitteluja ovat esimerkiksi sukupuoli ikä, etnisyys, kotipaikka, seksuaalisuus, äidinkieli ja uskonto. 1970-luvulla Yhdysvalloissa syntynyt intersektionaalisuus on feministisen teorian lähestymistapa, jonka avulla analysoitiin alun perin naisiin kohdistuvan sorron monisyisiä alkutekijöitä. Nykytutkimuksessa intersektionaalisuuden ajatellaan laajimmillaan koskevan kaikkia ihmisiä, sillä jokainen ihminen on monien erojen leikkaama. Intersektionaalisuuden avulla voidaan pureutua sekä sortoon että etuoikeuteen ja siihen, miten nämä vaikuttavat toinen toisiinsa ihmisen elämässä. (Bastia 2014; Mahlamäki 2018; Rossi 2010.)
Identiteetit ymmärsin tutkimuksessani muun muassa Stuart Hallin (1999) tapaan moninaisiksi ja jatkuvassa muutoksessa oleviksi. Ihmisellä ei ole yhtä minuutta tai identiteettiä syntymästä kuolemaan, vaan identiteettejä tuotetaan ja rakennetaan vuorovaikutuksessa ja ne ovat kontekstisidonnaisia. Haastatteluja analysoidessa olikin tärkeää muistaa, että niissä aktivoituvat identiteetit olivat niitä, joita haastattelutilanne kutsui naiset tuottamaan ja joita he halusivat tuottaa haastattelun kontekstissa. Eri haastattelija, erilaiset kysymykset tai vaikkapa eri haastattelupaikka olisivat tuottaneet erilaisen lopputuloksen. Naisten haastatteluissa tuottamat identiteetit eivät siis paljasta naisten ”todellista” minää tai sitä, keitä he pohjimmiltaan ovat.
Tutkielmani aineisto on ainutlaatuinen ja sensitiivinen. Aineisto on kerätty Niloufar Kalvakhin ja Nabeela Hasanin vuonna 2014 valmistunutta pro gradu -tutkielmaa Settlement Process of Afghan Immigrant Women Based on Cultural Perspective in Finland. Tutkielman tekijöistä toinen, itsekin nainen ja muslimi, haastatteli Suomessa joitakin vuosia asuneita pakolaistaustaisia afgaaninaisia heidän äidinkielellään. Naiset kertovat haastatteluissa elämästään Afganistanissa, sieltä pakenemisesta ja niistä vaiheista, joiden kautta ovat lopulta päätyneet asumaan Suomeen. Lisäksi naiset puhuivat Suomeen sopeutumisen haasteista, niistä selviytymisestä sekä tyytyväisyydestään suomalaisiin sosiaalipalveluihin. Naisten identiteetit ja kokemus siitä, keitä he ovat, ei ollut haastattelujen aiheena, mutta haastatteluissa oli paljon identiteettiin ja minän rakentumiseen liittyvää puhetta. Identiteettejä tuotetaan kaikissa sellaisissa tilanteissa, joissa ihminen kertoo itsestään.
Äiti, muslimi ja maahanmuuttaja
Tutkielmassani tarkastelin kolmea diskurssianalyysin avulla löytämääni ja nimeämääni haastatteluissa aktivoituvaa identiteettikategoriaa suhteessa toisiinsa. Nämä kategoriat olivat äiti, muslimi ja maahanmuuttaja. Äitiyden ja lasten merkitys näyttäytyi suurena jokaisessa haastattelussa. Naiset kertoivat paenneensa Afganistanista voidakseen tarjota paremman elämän lapsilleen. Viisi naisista oli asunut kotimaasta lähdön jälkeen Iranissa vuosien ajan. Iranista lähdön syyksi he kertoivat sen, että afganistanilaisten oli vaikeaa kouluttautua ja työllistyä Iranissa. Myös lasten mahdollisuudet käydä koulua olivat huonot. Eurooppaan ja Suomeen naiset kertoivat tulleensa lastensa vuoksi, jotta lapsilla olisi mahdollisuus kouluttautumiseen, työllistymiseen ja sitä kautta parempaan elämään.
Naisten näkemys oli, että lapsista kasvaa sellaisia aikuisia, kuin vanhemmat, erityisesti äidit, heistä kasvattavat. Monet kertoivat olevansa sekä äitejä että isiä lapsilleen, koska puoliso oli kuollut, ottanut avioeron tai ei muuten osallistunut lasten kasvatukseen syystä tai toisesta. Yhtenä äidin keskeisimmistä tehtävistä nähtiin se, että lapsista kasvaa vanhempiensa uskonnollisia ja kulttuurisia perinteitä ylläpitäviä ja kunnioittavia aikuisia. Suomen afganistanilaista ja iranilaista vapaampi kasvatusilmapiiri koettiin haastavimpana asiana vanhemmuudessa.
Naisten uskonnolliset, kulttuuriset ja etniset identiteetit leikkasivat monessa kohtaa äitiysidentiteetin kanssa. Uskonnolliset rituaalit, paikat ja juhlat olivat naisille tärkeitä. Uskonto oli myös merkittävä identiteettien rakennusaine: naisten mukaan ihminen, jolla ei ole uskontoa, ei tunne itseään ja on ”ei kukaan”. Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, miksi naiset pitivät uskonnollisen tradition siirtämistä seuraaville polville hyvin tärkeänä. Uudessa kotimaassa, maahanmuuttajina, uskonnon merkitys korostui kenties entisestään, koska etenkin lapsille nähtiin olevan tarjolla toisenlaisia, naisten näkökulmasta vahingollisia identiteettejä.
Tutkijapositio: äiti, kristitty ja suomalainen
Tutkielman yhtenä keskeisenä tutkimuseettisenä kysymyksenä oli se, miten minä suomalaisena kristittynä äitinä ja teologina luen näiden naisten kertomuksia itsestään ja elämästään. Näkemys haastattelussa tuotettujen identiteettien tilannesidonnaisuudesta tuntui jo itsessään haastavan identiteettipuheen analysointia ja asetelma mutkistui entisestään, kun soppaa sekoittivat ne identiteetit, joiden kautta minä tutkijana tarkastelen näiden naisten kertomaan: äiti, kristitty teologi sekä suomalainen etuoikeutettu ja koulutettu nainen. Olen pohtinut sitä, korostuiko äitiys minulle naisten kertomuksissa osittain siksi, että olen itsekin äiti ja naisten kertomukset paosta kotimaasta lasten kanssa koskettivat minua kovasti. Tutkijan tulee pyrkiä objektiivisuuteen, mutta omia identiteettejään ei pääse pakoon toisten identiteettejä tutkiessaan.
Tutkimusten (esim. Kulmala 2006) mukaan vanhemmuus ja lapset ovat keskeisiä naisten identiteettien rakentumisessa. Tutkielmani tukee tätä näkemystä. Naisten kertomukset voivat auttaa myös pohtimaan sitä, millaisia erityisiä tuen tarpeita pakolaisnaisilla ja -äideillä voi olla sosiaalityön asiakkaina.
Maija Kujala
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Ennen kaikkea äiti. Afganistanilaisnaisten haastatteluissa tuottamat identiteetit intersektionaalisuuden viitekehyksessä.” Lapin yliopisto 2019.
Lähteet
Bastia, Tanja 2014: Intersectionality, migration and development. Progress in Development Studies 14(3), s. 237–248.
Hall, Stuart 1999: Identiteetti. Vastapaino. Tampere.
Kulmala, Anna 2006: Kerrottuja kokemuksia leimatusta identiteetistä ja toiseudesta. Tampereen yliopisto. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos.
Mahlamäki, Tiina 2018: Sukupuoli ja uskonto. Teoksessa Ketola, Kimmo & Martikainen, Tuomas & Taira, Teemu: Uskontososiologia. Eetos. Turku, s. 165–176.
Rossi, Leena-Maija 2010: Sukupuoli ja seksuaalisuus, eroista eroihin. Teoksessa Saresma, Tuija & Rossi Leena-Maija & Juvonen, Tuula: Käsikirja sukupuoleen. Vastapaino. Tampere, s. 21–38.
(49)
Sosiaalisen pääoman merkitys lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille
Lastensuojelu on ollut toistuvien huolten aiheena. Huolta lastensuojelussa on herättänyt niin asiakasperheiden kuin lasten moniongelmaisuus, lastensuojelun asiakasmäärien kasvu, työvoiman riittämättömyys ja sosiaalityöntekijöiden ammatillisen osaamisen taso. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kuormittavaan tilanteeseen olisi tärkeää löytää sitä helpottavia keinoja – niin asiakkaiden kuin työntekijöiden hyvinvoinnin vuoksi.
Pro gradu -tutkielmassani selvitettiin systemaattisella kirjallisuuskatsauksella sosiaalisen pääoman merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöille. Tutkielmani aineisto pohjautuu yhdeksään tutkimusartikkeliin, joissa tutkittiin lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia eri näkökulmista. Kiinnostuin aiheesta työskennellessäni lastensuojelutyössä – huomasin, kuinka paljon työkavereiden tuki vaikutti omaan jaksamiseeni ja se innosti minua tutkimaan aihetta syvemmin. Voisiko sosiaalisen pääoman teorian avulla kehittää sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia lastensuojelutyössä?
Carrie Leanan ja Harry Van Burenin mukaan (1999) organisaation sosiaalisen pääoman voidaan nähdä kuvastavan organisaation sosiaalisia suhteita. Sosiaalinen pääoma näkyy työyhteisön yhtenäisinä tavoitteina ja luottamuksena, joka luo mahdollisuuden yhteisölliseen toimintaan. Sosiaalinen pääoma hyödyttää niin organisaatiota kuin myös siihen kuuluvaa yksilöä.
Lastensuojelussa tarvitaan tukea työyhteisöltä
Tutkielmassani jaottelin sosiaalisen pääoman kolmeen teemaan yhdistäen Leana ja Van Burenin (1999) sekä Janine Nahapietin ja Sumantra Ghosalin (1998) sosiaalisen pääoman mallit yhteen. Sosiaalisen pääoman voidaan katsoa koostuvan työyhteisön luottamuksesta, yhteisöllisyydestä ja sitoutuneisuudesta. Sosiaalisen pääoman kolme teemaa, luottamus, yhteisöllisyys ja sitoutuneisuus kietoutuvat yhteen vaikuttaen toisiinsa. Luottamus on keskeistä yhteisöllisyyden muodostumiselle: ilman luottamusta ei voi olla yhteisöllisyyttä, mutta luottamusta tarvitaan myös siihen, että yhteisöllisyyttä voi syntyä. Yhteisöllisyyden ja luottamuksen voidaan nähdä lisäävän myös sitoutuneisuutta ja näin ollen ne osaltaan tuottavat työyhteisöön sosiaalista pääomaa.
Luottamusta työyhteisössä käytännön tasolla kuvastaa muun muassa avoimuus ja työyhteisön moraali. Lastensuojelun ollessa kuormittava ala, on selvää, että työkavereiden kanssa täytyy voida keskustella ja heiltä täytyy myös saada konsultointiapua asiakastilanteisiin. Työyhteisöön tarvitaan avoimuutta. Työyhteisölle täytyy halutessaan voida myös jakaa henkilökohtaiseen elämään liittyviä asioita, koska tällöin myös työyhteisössä voidaan tarvittaessa huomioida mahdollisia erityistarpeita. Avoimuus mahdollistaa joustavuutta ja siten edistää myös työhyvinvointia.
Työyhteisöön täytyy myös pystyä luottamaan niin, että jokainen huolehtii omat työtehtävänsä. Työyhteisössä ja erityisesti lastensuojelutyössä on tärkeää, että työyhteisön moraaliset käsitykset kohtaavat. Lastensuojelutyötehtävät pohjautuvat lainsäädäntöön ja niissä on tarkat aikarajat. Toisinaan lastensuojelutyössä voi olla tilanteita, että asiakasprosessin eteneminen hidastuu toisesta työntekijästä johtuen. Mikäli moraaliset käsitykset esimerkiksi aikarajojen noudattamisesta eivät kohtaa, voi tämä johtaa ikäviin seurauksiin, kuten vastuussa olevan työntekijän stressaantumiseen. Vastuu lastensuojelutyössä on kuitenkin aina lapsen asioista vastaavalla sosiaalityöntekijällä, vaikka prosessin hidas eteneminen ei johtuisikaan suoranaisesti vastuullisesta työntekijästä.
Työyhteisön luottamus on pohjana yhteisöllisyyden muodostumiselle. Yhteisöllisyyttä kuvastaa esimerkiksi ”me-henki” sekä työyhteisön yhteiset tavoitteet ja arvot. Tutkielmani aineistossa lastensuojelutyön yhdeksi tärkeimmäksi tavoitteeksi muodostui halu työskennellä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi. Lastensuojelutyö antaa mahdollisuuden vaikuttaa ja olla mukana tekemässä muutosta. Työtä motivoi tekemään se, että näkee perheiden tilanteiden muuttuvan. Halu työskennellä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi kuvastaa yhtä lailla myös sosiaalityöntekijöiden eettisiä arvoja.
Kun työyhteisössä on luottamusta ja yhteisöllisyyttä, vaikuttaisi tämä lisäävän myös sitoutuneisuutta omaan työhön. Erityisesti vasta aloittaneiden työntekijöiden kohdalla työkavereiden tuki nousi yhdeksi tekijäksi, joka saa jatkamaan lastensuojelutyössä. Pidempään työssä olleille työkavereiden tuki ei noussut esille sitoutuneisuutta edistävänä tekijänä, mutta toisaalta heidän haluunsa jatkaa työssä vaikutti esimiesten tuki. Johtajuus näytti olevan merkityksellistä niin luottamuksen kuin yhteisöllisyyden ja sitoutuneisuuden kannalta.
Tutkimusartikkeleissa nousi esiin, että esimiesten nähdään voivan vaikuttaa negatiivisiin työssä stressiä aiheuttaviin tekijöihin kuten työmäärään. Lisäksi oli havaittavissa esimiehen tärkeys niin tuen antajana vaikeissa asiakastilanteissa kuin myös siinä, että esimiehen pätevyyteen on voitava luottaa. Kehittämisehdotuksena esimiesten olisi hyvä antaa uusille työntekijöille mahdollisuus keskittyä asiakassuhteiden luomiseen, koska hyvä asiakassuhteet edistävät työntekijöiden työssä jaksamista ja lisäävät työhön sitoutuneisuutta. On myös hyvä huomioida, että uudet työntekijät tarvitsevat työsuhteen alussa enemmän tukea stressiä aiheuttaviin tekijöihin, kuten lait ja organisatoriset normit.
Työtilanteeseen tarvitaan muutosta
Lastensuojelun kohtuuttomasta tilanteesta uutisoidaan jatkuvasti, eikä lastensuojelun työtilanteeseen pystytä vaikuttamaan pelkästään työyhteisön sosiaalisen pääoman parantamisella, vaan täytyy löytää muita keinoja työhyvinvoinnin edistämiseksi. Lastensuojelutyössä on asioita, joihin ei voida vaikuttaa. Lastensuojelutyössä tullaan aina kohtaamaan asiakkaita vaikeissa tilanteissa ja sosiaalityöntekijöiden toimintaa ohjaa aina lainsäädäntö. Tämän vuoksi on tärkeää alkaa vaikuttamaan niihin tekijöihin, joihin pystytään vaikuttamaan.
Tulevaisuudessa lastensuojelutyössä vasta-aloittavien työntekijöiden osalta tulisi kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten työntekijät saataisiin pysymään työssään ja miten uudet työntekijät sitoututetaan osaksi työyhteisöä. Näen, että nykyisen lastensuojelun tilanteen huomioiden tulisi kiinnittää huomiota siihen, millaista tukea työntekijät saavat. Vaikuttaisi vahvasti siltä, että työyhteisöllä, erityisesti esimiehellä on vaikutusta työhyvinvointiin. Työyhteisön sosiaalisen pääoman tukeminen ei vaadi suuria toimenpiteitä, tarvitaan johtajien perehtymistä asiaan ja sosiaalisen pääoman tukemisen ottamisen yhdeksi työyhteisön tavoitteeksi. Tämän tutkielman havaintojen perusteella voidaan siis todeta, että sosiaalisella pääomalla on merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille. Voidaan myös todeta, että erityisesti esimiesten rooli niin sosiaalisen pääoman muodostumiselle ja työyhteisön työhyvinvoinnille on merkityksellinen.
Ellinoora Mantere
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityön oppiaine.
Kirjoitus pohjautuu pro graduun: ” Systemaattinen kirjallisuuskatsaus sosiaalisen pääoman merkityksestä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnissa”
Lähteet
Baldschun, Andreas & Hämäläinen, Juha & Töttö, Pertti & Rantonen, Otso & Salo, Paula 2017: Job-Strain and well-being among Finnish social workers: Exploring the Differences in Occupational Well-Being Between Child Protection Social Workers and Social Workers Without Duties in Child Protection. European Journal of Social Work. 1-16.
Chenot, David & Benton D. Amy & Kim, Hansung 2009: The Influence of Supervisor Support, Peer Support, and Organizational Culture Among Early Career Social Workers in Child Welfare Servces. Child Welfare 88 (5). 129-147.
Hakalehto, Susanna 2018: Lapsioikeuden perusteet. Balto print. Liettua.
Hermon, Rao Sandhya & Chahlan, Rose 2018: A longitudinal study of stress and satisfaction among child welfare workers. Journal of Social Work 0 (0). 1-24.
Koivumäki, Jaakko 2008: Työyhteisöjen sosiaalinen pääoma. Tutkimus luottamuksen ja yhteisöllisyyden rakentumisesta ja merkityksestä muuttuvissa valtion asiantuntijaorganisaatiossa. Lisensiaatin työ. Tampereen Yliopistopaino Oy. Tampere.
Leana, R. Carrie & Van Buren, J. Harry 1999: Organizational Social Capital and Employment Practices. Academy of Management Review. 24. Nro. 3. 538-555. http://www.jstor.org/stable/pdf/259141.pdf. 22.4.2019.
McFadden, Paula 2018: Two sides of one coin? Relationships build resilience or contribute to burnout in child protection social work: Shared perspectives from Leavers and Stayers in Northern Ireland. International Social Work. 1-13.
Mänttäri-van der Kuip, Maija 2015: Work-related well-being among Finnish frontline social workers in an age of austerity. Lisensiaatin työ. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä University Printing House. Jyväskylä.
Nahapiet, Janine & Ghoshal, Sumantra 1998: Social Capital, Intellectual Capital, and the Organizational Advantage. Academy of Management Review 23 (2). 242-266.
Pösö, Tarja & Forsman, Sinikka 2013: Messages to Social Work Education: What makes Social Workers Continue and Cope in Child Welfare? Social Work Education 32 (5). 650- 661.
Schelbe, Lisa & Radey, Melissa & Panisch, Lisa 2017: Satisfactions and stressors experienced by recently-hired frontline child welfare workers. Children and Youth Services Review 78. 56-63.
Shier, Micheal L. & Graham. R John 2010: Work-related factors that impact social work practioners’ subjective well-being: Well-being in workplace. Journal of Social Work 11 (4). 402-421.
Strolin-Goltzman, Jessica 2008: Should I Stay or Should I Go? A Comparison study of Intention to Leave Among Public Child Welfare Systems with High and Low turnover rates. Child Welfare 87 (4). 125-143.
Washington, Karla & Yoon, Pil Dong & Galambos, Colleen & Kelly, Michael 2009: Job Satisfaction Among Child Welfare Workers in Public and Performance-Based Contracting Environments. Journal of Public Child Welfare (3). 159-172.
(48)
Televisio kertoo, mitä ajattelemme kuolemasta
Länsimainen kulttuurinen ja sosiaalinen tarve käsitellä kuolemaa (Walter 1994) täyttää mediatodellisuutemme kuoleman ympärille kiertyvän viihdeteollisuuden kautta. Tutkimusaiheena kuolema kuitenkin herättää kummastusta ja se liitetään helposti tutkijan käsittelemättömiin, henkilökohtaisiin ongelmiin tai synkkään mielenmaisemaan.
Reaktiot liittyvät edelleen hankalaan suhteeseemme kuoleman kanssa (Hockey 2017), johon kuoleman tutkijat viittaavat kuoleman hiljentämisenä yhteiskunnassa.
Anthony Giddensin mukaan kuoleman ja eksistentiaalisten kysymysten hiljentäminen myöhäismodernissa elämässämme on olennainen aikakautemme piirre – vaikkakin samalla vastausten etsiminen näihin kysymyksiin on keskeinen osa nyky-yksilön toimijuutta. Keräilemme tietoa, samaistumiskohteita ja erilaisia median välittämiä kokemuksia sovittamalla niitä omaan, yksilölliseen minäprojektiimme.
Elämään kuuluu hetkiä, jolloin turvallinen todellisuutemme murenee. Giddens (1991) puhuu kohtalokkaista hetkistä (fateful moments), jotka rikkovat äkisti toimijuuden perustan. Sairaus ja kuolema pidetään etäällä rutiineille ja sosiaalisille normeille rakentuvassa elämänkulussa, mutta kriisin kohdatessa toimijan on korjattava sirpaloitunutta elämäntarinaansa.
Viimeiset sanat käsittelevät elämää
Ylen esittämässä dokumenttisarjassa Viimeiset sanani (Isotalo 2013) seurattiin kuolevien viimeisiä vaiheita ja ajatuksia. Katsojat saivat myös nähdä päähenkilöiden viimeiset videoviestit ja niiden esittämisen läheisille kuoleman jälkeen.
Kukin dokumenttisarjan jakso kokoaa yhden elämäntarinan, jonka päättymistä itse kuolevan lisäksi pohtivat hänen läheisensä. Henkilökuvan kerroksissa erottuvat myös kuolemisen kokemusta kuvaavat ’pienet kertomukset’, jotka ilmentävät kuolevan toimijuutta – yksilön vuorovaikutusta sosiaalisten rakenteiden, käytänteiden ja normien kanssa. Toimijuus on refleksiivistä, yksilöllisen ’minä-tarinan’ rakentamista (Giddens 1991). Tarinankertoja tähtää kertomuksellaan haluamaansa positioon (vrt. Bamberg 1997; 2005; 2010) eli luo suhteen kuulijoihin, kertomuksen aihepiiriin, ja lopulta maailmaan. Kertoessaan tarinaa ’minusta’ – joka on viimekädessä jokaisen tarinan perimmäinen tavoite – puhuja toimii aina reflektiivisesti, suhteessa toiseen (Bamberg 2004) ja sosiaaliseen kontekstiin (Giddens 1979).
Viimeiset sanani -dokumentin ’pienissä kertomuksissa’ kohtaaminen kuoleman kanssa näyttäytyy kaaosnarratiivina (Frank 1995). Kohtaaminen johtaa joissakin tarinoissa pakenemiseen ja alistumiseen, ja toisissa parantumattoman sairauden hyväksymiseen. Seuraavissa tarinoissa kukin kertoja asettuu kuitenkin uudestaan suhteeseen kuulijaan: he kuvaavat elämää kuoleman kanssa ulkopuolisuuden kokemuksena tai pakotettuina positioina monissa sosiaalisissa tilanteissa. Päähenkilöt vastustavat kertomuksissaan epäoikeudenmukaista kohtelua ja tavoittelevat kuoleman normalisointia. Samalla he asemoivat itsensä ja kuoleman sosiaalisen ytimeen – osaksi elämää.
Hyvä ja paha kuolema
Vastauksena dokumenttisarjan jo ennakkoon aiheuttamaan keskusteluun Yle vakuutti, että sarja olisi ”dokumentaarinen, ei tosi-tv:n kaltainen” ja ”hyvällä maulla toteutettu” (Yle 2008). Päähenkilöt ovatkin ohjelmassa voittaneet kuolemanpelon ja puolustavat parantumattomasti sairaiden oikeutta sosiaaliseen osallisuuteen. Dokumentissa rakentuva ’suuri kertomus’ kuolevan toimijuudesta perustuu rohkeuden, tietoisuuden ja avoimuuden hyveille.
Viimeisten sanojen välittämä kuva hyvästä kuolemasta voi olla inspiroiva kokemus – mutta on myös niitä, joiden kokemus parantumattoman sairauden kohtaamisesta on erilainen. Heille dokumentti voi näyttäytyä ylitsepääsemättömänä normatiivisena vaatimuksena (Armstron-Coster 2011; Seale 1995).
Media-aineistot sosiaalisten ilmiöiden tutkimusmateriaalina lisäävät ymmärrystä julkisuudessa esillä olevien kertomusten vaikutuksesta yksilölliseen ja yksityiseen kokemukseen. Kuoleman hiljentämisen ja narratiivisen toimijuuden näkökulmat kannustavat katsojaa, ja erityisesti tutkijaa pohtimaan sitä, miten kuolema televisiossa muokkaa ja heijastaa kauhu- ja toivekuviamme.
Niina Moilanen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan The Dying Agent. A ‘small story’ narrative analysis of the television documentary My last words – Viimeiset sanani.
Lähteet
Armstrong-Coster, Angela 2001: In Morte Media Jubliante: An empirical study of cancer-related documentary film. Julkaisussa: Mortality, 6 (3), 287-305.
Bamberg, Michael 1997: Positioning Between Structure and Performance. Julkaisussa: Journal of
Narrative and Life History, 335-342.
Bamberg, Michael 2004: Talk, Small Stories, and Adolescent Identities. Julkaisusa: Human Development, 47 (6), 366-369.
Bamberg, Michael 2005: Narrative discourse and identity. In: Meister, Ian Christoph (toim.): Narratology beyond literary criticism. New York: Walter de Gruyter.
Bamberg, Michael 2010: Blank Check for Biography? Openness and Ingenuity in the Management of the “Who-Am-I Question” and What Life Stories Actually May Not Be Good. Julkaisussa: Schiffrin, Deborah, De Fina, Anna & Nylund, Anastasia (toim.):Telling Stories: Language, Narrative and Social Life. Washington, DC: Georgetown University Press.
Frank, Arthur W. 1995: The wounded storyteller: Body, illness and ethics. Chicago: University of Chicago Press.
Giddens, Anthony 1991: Modernity and self-identity: Self and society in the late modern age. Cambridge: Polity Press.
Giddens, Anthony (1979): Central Problems in Social Theory. Action, Structure and Contradiction in Social Analysis. New York: MacMillan
Hockey, Jenny 2007: Closing in on death? Reflections on research and researchers in the field of death and dying. Julkaisussa: Health Sociology Review, 16 (5), 436-446.
Isotalo, Sari 2013: Viimeiset sanani. Susamuru Oy. Dokumenttisarja. Ensilähetys Yle TV1
24.4.2013. https://rtva.kavi.fi/cms/page/page/info_katselupisteet. Viitattu: 26.4.2019.
Seale, Clive 1995: Heroic Death. Julkaisussa: Sociology, 29 (4), 597-613.
Walter, Tony 1994: The Revival of Death. Lontoo ja New York: Routledge.
Yle uutiset 2008: Viimeiset sanani -tv-sarja käsittelee kuolemaa. Yle uutiset 16.1.2008. https://yle.fi/uutiset/3-5818653. Viitattu: 12.12.2018.
(47)
Kertomuksia häpeästä ja toiseudesta – 2000-luvun kirjoitettuja naiskuvia
Mediassa esitetyt aiheet vaikuttavat mielikuviin ja keskusteluilmapiiriin, jossa sosiaalityöntekijät työskentelevät. Kun sosiaalityön ilmiöistä kirjoitetaan sanomalehdissä ja ilmiön kohteena on naissukupuoli, voidaan löytää monia erilaisia naiserityisiä ilmiöitä. Naiskuvat ovat perinteisesti liitetty sukupuolentutkimuksen tutkimuskysymyksiin, mutta niitä on mahdollista tutkia myös sosiaalityössä.
Tutkin pro gradu-tutkielmassani 2000-luvun kirjoitettuja naiskuvia marginaalisissa ilmiöissä. Aineistona käytin viidentoista vuoden ajalta Helsingin Sanomien Kuukausiliitteitä jotka ajoittuivat vuosille 2000—2015. Tässä kirjoituksessa esittelen tutkielmassa esiintuodut pääkäsitteet, jotka nousivat esiin aineistosta. Näiden käsitteiden avulla asemoidutaan pohtimaan marginaalistavia ilmiöitä ja niiden suhdetta yhteiskuntaan ja sosiaalityöhön.
Naiskuvat virittävät keskustelua sosiaalityön ja sukupuolentutkimuksen välille pohdiskellen häpeää suhteessa äitiyteen, seksuaalisuuteen ja etnisyyteen. Naiskuvien muodostumista tarkastellaan marginaalisten ilmiöiden, kuten prostituution, päihdeongelmien, vankeuden ja kodittomuuden kautta. Häpeän, äitiyden, seksuaalisuuden ja etnisyyden nivoutuminen toisiinsa mahdollistivat intersektionaalisen lähestymistavan tutkimusaiheeseen. Sosiaalinen konstruktionismi esiin tuo tutkielman aiheen liittyviä ajallisia ja kultturisia paikannuksia.
Seksuaalisuus esiintyi aineistossa häivytettynä ja implisiittisenä aiheena, jota käsiteltiin suoraan lähinnä heteronormista poikkeamisena kuten samaa sukupuolta olevien vanhemmuudesta kertovan artikkelin yhteydessä. Seksuaalisuuden määrittely sanatarkasti on pulmallista, joten sen vuoksi aineistosta on nostettu seksuaalisuuteen eri näkökulmia naiskuvien yhteydessä. Esimerkiksi prostituutiota käsittelevässä artikkelissa seksuaalisuus oli ohitettu, kun aihetta käsiteltiin maskuliinisuuteen liittyvän häpeän lähtökohdasta.
Äitiys nousi aineistosta esiin dikotomisena ja arvottuneena asetelmana, mutta äitiyden kautta tulleet naiskuvat olivat sangen monipuolisia. Äitiyttä käsiteltiin muun muassa palvelujärjestelmän haavoittuvuuden, päihdeongelmien ja etnisyyden kautta. Äitiyden vahva liittyminen ja mieltäminen toivotunlaisen naiseuden kontekstiin oli itsessään vahva sosiaalinen konstruktio. Aineistossa esiinnousseet poikkeamat totuttuun äitikuvaan toivat esiin naiserityisen sosiaalityön tarpeet.
Etnisyys rodullistavana ja segregoivana naiskuvana toi esiin 2000-luvun monikulttuurisen konstruktion. Aineistosta nousi esiin myös etnisyyden ja sukupuolen haavoittuvaisuus, koska esimerkiksi saamelaisista kirjoitettiin viihteellistäen. Maahanmuuttajanaisten tai –tyttöjen kokema rasismi nousi aineistossa esiin segregoivana ja identiteettiin liittyvänä tekijänä, joka vaikutti suomalaiseen yhteiskuntaan kiinnittymisenä. Etnisyys esiintyi aineistossa monipuolisesti paitsi maahanmuuton, myös romanien ja saamelaisten kautta kirjoitettuna.
Eriarvoistava ja marginalisoiva häpeä näyttäytyi aineistossa vahvasti esimerkiksi vähäosaisuuteen, prostituutioon, etnisyyteen ja päihdeongelmiin liittyvissä aihepiireissä, jotka eivät liity pelkästään jollain tapaa rikottuun naiseuteen tai epäonnistuneeseen äitiyteen. Häpeä aiheuttaa kokijalleen tunnetta toiseudesta tai huonommuudesta.
Mielenkiintoisen tutkielman aineistosta teki myös se, mistä ei kirjoitettu tai kirjoitukset olivat yksittäisiä tekstejä, kuten naisten mielenterveysongelmat. Naiskuviin liittyy vahvoja arvopositioita, joihin sosiaalityöntekijät törmäävät joko työkäytännöissä tai rakenteellisesti. Tutkielman aihe pyrkii laajentamaan ymmärrystä sosiaalityössä esiintyvistä naiskuvista ja niiden suhteista yhteiskuntaan.
Tanja Karhunen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan Kertomuksia häpeästä ja toiseudesta. Kirjoitetut naiskuvat sosiaalisen konstruktionismin ja intersektionaalisuuden kontekstissa (2019).
(46)
Sijaissisarukset lastensuojelun perhehoidon osapuolina
Sijaissisarukset kohdataan lastensuojelussa viranomaisten taholta liian satunnaisesti.
Sijaissisarukset perhehoidon osapuolina on vähän tutkittu ja huomioitu osa-alue lastensuojelun perhehoidossa, vaikkakin äärimmäisen olennainen osa sitä. Lastensuojelun perhehoidon piirissä toimivien lasten, sekä sijoitettujen että sijaisperheen biologisten, kasvun ja kehityksen, sijoituksen onnistumisen sekä kaikkien osapuolten hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että kaikki sen osapuolet tulevat oikeaan aikaan ja riittävästi tarpeidensa mukaan kohdatuiksi, tuetuiksi ja autetuiksi.
On tutkittu (Höjer 2007), että sijaissisarusten elämään vaikuttavat mitä moninaisimmat tekijät heidän sijaissisaruksen tehtävän kautta. Sijoitus tuo perheeseen monenlaisia ulottuvuuksia, joilla on vaikutusta kaikkiin perheenjäseniin eikä vähiten lapsiin. Näitä ovat esimerkiksi oman perheen avautuminen yksityisestä julkiseksi eri viranomaisille, lapsen mieltä haastavien asioiden tiedostaminen, kuten sijoitukseen johtaneet syyt ja niiden yhteys lapsen käsitykseen vanhemmuudesta ja lapsuudesta, sekä luonnollisesti oman kodin ja tilan jakaminen kaikkinensa. Siten ei ole yhdentekevää, millä motiiveilla, millä keinoilla ja mistä näkökulmasta perhehoitoa lähdetään rakentamaan, ja kenen ehdoilla.
Kohtaamisista kohtaamiseen
Pro gradu -tutkielmaa varten tekemistäni sijaissisarusten haastatteluista nousee esille, että viranomaisten ja sijaissisarusten kohtaaminen perhehoidossa on vielä satunnaista ja aikuisvälitteistä. Sijoitusprosessin aikana ja sen eri vaiheissa tieto sijaissisaruksilta sosiaalityöntekijälle kulkee sijaisvanhempien kautta, ja palautuu sosiaalityöntekijältä vanhempien kautta sijaissisaruksille. On selvää, että tiedonkulun kaikkien prosessin piirissä olevien lasten osallisuuden ja toimijuuden varmistamiseksi ja mahdollistamiseksi, tarvitaan lisää lapset toimijoina näkevää ja heidän tietoaan arvostavia lapsilähtöisiä työn tekemisen tapoja ja niiden juurruttamista työkulttuuriin. Lapsilähtöiset ja dialogiset työtavat sijaissisarusten rooliin liittyen, systeemisen lastensuojelun työmenetelmät esimerkiksi, ovat hyviä tapoja herätellä sijaissisarusten tasavertaista toimijuutta ja vahvistaa sitä.
Jos perheen ulkopuolelle sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus näyttäytyi aikuisvälitteisenä, ei niin vahvana toimijuutena, perhesysteemin sisällä sijaissisaruksilla on oma paikkansa, mikä tutkimushaastatteluissa se nousi esille selkeänä ja aktiivisena. Sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus oman perheen sisällä on paitsi aktiivista, myös tutkimukseen osallistuneiden sijaissisarusten näkökulmasta riittävää.
Haastatellut sijaissisarukset eivät kaivanneet ulkopuolista tukea sijaissisaruksen tehtäväänsä ja näkivät sosiaalityöntekijän olevan enemmän tarvitsevaa sijaislasta varten, ei sijaissisaruksia. Kaikki haastatellut sijaissisarukset kokivat tarpeellisen tiedon välittyvän sosiaalityöntekijöille vanhempiensa kautta, ja he kertoivat pystyvänsä puhumaan vanhemmilleen asioistaan, ja että vanhemmat olivat niistä myös kiinnostuneita. Toisaalta sijaissisarukset kertoivat myös lasten välisestä kilpailusta, mustasukkaisuudesta ja asioista, joiden kertomiselle ei niinkään ollut luontevia paikkoja, ja jotka osittain sekoittuivat biologisen sisaruuden kaltaisiksi haasteiksi sisaruussuhteissa, mutta joista jotkin kytkeytyivät sijaissisaruuteen ja sen negatiivisiin puoliin. Oikeudenmukaisuus nousi tärkeimmäksi lähtökohdaksi yhteisen jaetun arjen onnistumiselle.
Koko perhe hoitaa
Oman lastensuojelun työkokemukseni kautta tiedostan kuitenkin, että kaikki sijaissisarukset eivät ole yhtä onnellisessa asemassa kuin tutkimukseen osallistuneet sijaissisarukset. On tilanteita, joissa asioiden kertominen ja taho, jonka velvollisuus on kuulla ja kuunnella sekä antaa tietoa, olisi tukenut tehtävässä suoriutumista vähemmällä ja tarpeettomalla ponnistelulla. Aikuisvälitteisen työn tekemisen mallissa vanhemmilla on suuri vastuu lasten toimijuuden ja osallisuuden tukemisessa ja mahdollistamisessa tiedon tavoittajana ja välittäjänä. Sosiaalityöntekijälle se asettaa velvoitteen kysyä ja aloittaa dialogeja sijaissisaruudesta.
Haastattelemani sijaissisarukset kertoivat kasvaneensa sijaissisaruuteen ja se oli heille yhtä luonnollista, kuin mikä tahansa perhemuoto omille jäsenilleen. Sijaissisarukset nostivat esille sijaissisaruuden rikkaudeksi muun muassa ihmisten elämän moninaisuuden ymmärtämisen ja siihen suhtautumisen, maailmankuvan avartumisen eri tavalla verrattuna niihin ikätovereihin, jotka eivät olleet sijaissisaruksia. Sijaissisaruus on parhaillaan elämän positiivisella tavalla rikastuttava asia, joka tarjoaa ainutlaatuisen koko elämään kantavan kasvun paikan sen kokeville.
Kaikkiaan tutkimusta sijaissisaruudesta eri näkökulmista on tehty verrattain vähän ja lisää tutkimusta kaivataan. Sijaissisarusten merkitys perhehoidon ja sijoituksen onnistumiselle on merkittävän suuri, ja tätä resurssia tulisi vaalia kaikin keinoin.
Marika Suutari
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan: Sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus suhteessa viranomaiskäytäntöihin lastensuojelun perhehoidossa. Lapin yliopisto 2019.
Lähteet
Höjer, Ingrid (2007): Sons and daughters of foster carers and the impact of fostering on their everyday life. Child and Family Social Work 12 (1). 73-83. http://content.ebscohost.com.ezproxy.ulapland.fi/ContentServer.asp?T=P&P=AN&K=23482219&S=R&D=afh&EbscoContent=dGJyMNHr7ESeqLA4zdnyOLCmr0%2Bep7NSr6a4SbWWxWXS&ContentCustomer=dGJyMPGqtU%2B2rbRQuePfgeyx44Dt6fIA Viitattu 28.1.2019
(45)
Jaetun toimijuuden rakentuminen moniammatillisessa yhteistyössä sosiaalisen kuntoutuksen parissa
Tutkin pro gradu -tutkielmassani jaetun toimijuuden rakentumista moniammatillisessa yhteistyössä nuorten sosiaalisen kuntoutuksen parissa. Tavoitteenani oli selvittää mitkä tekijät tukevat jaetun toimijuuden rakentumista ja mitkä estävät sitä. Tutkimusaineistoni koostui alun perin Marjo Romakkaniemen, Jari Lindhin ja Merja Laitisen (2018) tutkimukseen kerätystä neljästä työntekijöiden ryhmähaastattelusta. Työntekijät toimivat nuorten sosiaalisen kuntoutuksen asiakastyössä.
Nina Anttila
Lapin yliopisto
(44)
Veljeys, luottamus, tuki – Moottoripyöränjengin tuottama sosiaalinen pääoma
Moottoripyöräjengit nousevat tasaisin väliajoin uutisiin. Lähes aina uutisoinnissa on kyse niiden rikollisesta luonteesta tai niiden harjoittamasta rikollisesta toiminnasta. Harvoin missään keskustelussa kuulee puhuttavan niihin liittyvistä muista piirteistä.
Omassa Pro gradu -työssä (Izadi 2019) tutkin moottoripyöräjengien yhteisöllisyyttä ja sosiaalista pääomaa. Erityisesti sosiaalinen pääoma on vahva teoreettinen viitekehys yhteisöjen jäsenilleen antamien resurssien tutkimiseksi. Nojaudun työssäni niin sanottuun synergianäkökulmaan, joka pyrkii yhdistämään eri sosiaalisen pääoman tutkimuksessa esille nousseet empiriaan perustuvat osat. Määrittelen sosiaalisen pääoman sosiaalisiin rakenteisiin sisältyviksi normeiksi ja suhteiksi, jotka mahdollistavat yhteisön jäsenten tavoitteiden saavuttamisen.
Haastattelin viittä pohjoissuomalaiseen moottoripyöräjengiin kuuluvaa jäsentä, joista neljä oli alle 30-vuotiaita. Haastattelujen lisäksi kävin kuusi kertaa havainnoimassa jengin toimintaa heidän jengitiloissaan. Havainnointimateriaali lisäsi sopivasti ymmärrystä aiheesta ja tuki haastattelujen kautta saatua tietoa. Tutkittava moottoripyöräjengi oli tarkka yksityisyydestään ja sovimme, että tutkimuksen lopuksi aineistot tuhotaan.
Tutkimuksen tulokset yllättivät. Moottoripyöräjengin yhteisöllisyys oli vahvaa. Jäsenillä oli vahva yhteenkuulumisen tunne, he viettivät paljon aikaa yhdessä ja heillä oli verraten yhtenäinen ajatusmaailma. Jengitilat toimivat yhteisön kokoontumispaikkana ja kaikki haastateltavat pitivät sitä toisena kotinaan. Yhteisö toimi alakulttuureille tyypilliseen tapaan statuksen antajana sen jäsenilleen. Päätökset tehtiin demokraattisesti ja yhteisöllä oli selkeä hierarkia.
Myös sosiaalinen pääoma oli vahvaa yhteisössä. Jäsenet tunsivat toisensa hyvin ja luottamus oli suurta. Jäsenien välisiä suhteita kuvaa hyvin heidän tapansa puhutella toisiaan veljinä. Se ei ollut vain alakulttuurille ominainen puhetapa, vaan sisälsi valmiuksia auttaa, uhrautua ja tukea jengitovereita erilaisissa elämän haasteissa. Apua ja tukea annettiin väkivaltaisissa selkkauksissa, arjen askareissa, taloudellisesti vaikeissa tilanteissa ja henkilökohtaisten ongelmien käsittelyssä. Arjen askareisiin saattoi kuulua niinkin arkisia asioita kuin lasten vahtiminen ja muuttoapuna toimiminen.
Sosiaalinen pääoma ei siis rajoittunut pelkästään jengitoimintaan vaan ylsi jengin jäsenten kaikille elämän osa-alueille. Se auttoi jengin jäseniä työnsaannissa, turvallisen ja viihdyttävän ympäristön löytämisessä, arjessa jaksamisessa ja psyykkisessä hyvinvoinnissa. Yllättävää kyllä, moni jengin jäsen oli rauhoittunut elämässään jengin jäsenyyden seurauksena.
Jengin jäsenyydellä oli myös varjopuolensa. Vaikka haastateltavilla oli vaikea keksiä negatiivisia puolia jengin jäsenyydestä, pystyi aineistosta tunnistamaan muutaman selkeästi negatiivisen vaikutuksen. Haastateltavien jengin ulkopuoliset ihmissuhteet olivat jäsenyyden seurauksena vähentyneet, parisuhteita oli vaikea pitää yllä, väkivalta oli läsnä jengielämässä ja jengi vei paljon aikaa jäseniltä. Jengin jäsenyys toi myös sen jäsenille huonoa mainetta.
Tutkimustulokset herättävät monenlaisia kysymyksiä siitä, ylittääkö moottoripyöräjengin positiiviset vaikutukset sen negatiiviset vaikutukset, ehkäiseekö se sen jäsenten syrjäytymistä ja tulisiko moottoripyöräjengiläisiä rohkaista löytämään positiivista omista yhteisöistään vai etsiä korvaavia yhteisöjä. Yhteisöt voivat parhaimmillaan olla tärkeä työkalu nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi ja moottoripyöräjengeistä voidaan mielestäni vähintäänkin ottaa oppia sellaisten yhteisöjen rakentamiseksi, joilla on vahva ja positiivinen rooli nuorten elämässä.
Izadi, Henri
Veljeyttä, luottamusta ja tukea: moottoripyöräjengin sosiaalinen pääoma. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto. 2019.
Aiheeseen liittyviä lähteitä
Coleman, James Samuel 1988: Social Capital in the Creation of Human Capital. Amer-ican Journal of Sociology 94, 95–120.
Izadi, Henri 2019: Veljeyttä, luottamusta ja tukea: moottoripyöräjengin sosiaalinen pääoma. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto.
Putnam, Robert D. 1995: Bowling alone: America’s declining social capital. Journal of Democracy 6, 65–78.
Wolf, Daniel R. 1991: The Rebels: A Brotherhood of Outlaw Bikers. University of Toronto Press. Toronto.
Woolcock, Michael 2000: Sosiaalinen pääoma: menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Teoksessa Kajanoja, Jouko & Simpura, Jussi (toim.): Sosiaalinen pääoma: globaa-leja ja paikallisia näkökulmia. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi, 25–56.
(43)
Nuoret ja työ
Nuoret aikuiset haluavat töihin. He tekevät urasuunnitelmia ja valintoja, mutta millä ja kenen ehdoilla?
Työelämän muutospyörteessä oman työllistymisen epävarmuutta tehdään elettäväksi pärjäämisen pakolla, tulevaisuutta varmistelemalla ja tilanteisiin sopeutumalla.
Nuorten aikuisten työelämään osallistuminen on muuttunut 2000-luvulla. Reitti työhön voi olla varsin monimutkainen ja epävarma. Nuoret tekevät tulevaisuuttaan koskettavia päätöksiä ajassa, jolloin asiantuntijoidenkin näkemykset tulevaisuuden työelämästä ovat ristiriitaisia. Varmuutta siitä, millainen työelämä on kymmenen vuoden päästä, ei ole.
Työmarkkinoilla on havaittavissa sekä muutosta että pysyvyyttä. Selkeä työmarkkinatrendi on työnteon tapojen monipuolistuminen. Työtä tehdään ja teetetään vuokratyönä, nollatuntisopimuksilla, itsensätyöllistäjänä, osa- ja määräaikaisissa työsuhteissa sekä toimeksiantoina ilman työsuhdetta. Kuitenkin suurin osa palkansaajista työskentelee edelleen normaalityösuhteessa kokopäivätyössä. Menestyäkseen työmarkkinoilla nuoret aikuiset joutuvat jatkuvasti työstämään työmarkkinakelpoisuuttaan sekä näyttämään ja todistamaan osaamistaan.
Pro gradu -tutkielmassani jäljitin nuorten aikuisten työelämäkertomuksista sitä, missä määrin nuoret aikuiset toimivat ja tekivät valintoja koulutuksen ja työn suhteen ”vapaina” ja intentionaalisesti ja missä määrin kytköksissä toisiin ihmisiin sekä yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin rakenteisiin ja normeihin. Aineistoni koostui seitsemästä vuosina 2014—2016 RAY:n (nyk. STEA) työllistämisohjelman kautta työllistyneen nuoren aikuisen kerronnallisesta haastattelusta.
Pärjääjä, varmistelija ja sopeutuja työelämätoimijoina
Löysin nuorten aikuisten kertomuksista samankaltaisuutta, jonka kautta muodostin kolme tyyppikertomusta työelämätoimijuudesta.
Pärjääjä on itseohjautuva ja yrittäjähenkinen työmarkkinatoimija. Hän on perinyt lapsuuden kodista kovan työn tekemisen mallin ja työ on usein mennyt opintojen edelle. Pärjääjä on kiinnittynyt työelämään jo varhain antaen näyttöjä työelämässä suoriutumisesta. Pärjääjälle työ näyttäytyy ensisijaisesti toimeentulon välineenä, mutta hän arvostaa työtä myös yksilön arvon mittarina. Hänellä on suhteellisen vähän kokemusta työttömyydestä. Pärjääjä ammentaa uusliberalistisesta ajattelutavasta, jossa korostuu menestys yksilön kykynä tehdä oikeita ja hyviä valintoja sekä vastuun ottamisena tehdyistä päätöksistä.
Varmistelijalla on vahva usko korkeakoulutukseen työllistymisen varmistamiseksi. Hän tekee turvallisuushakuisesti koulutukseen ja työhön liittyviä suunnitelmia. Toive perheen perustamisesta suuntaa suhtautumista koulutukseen ja työmarkkinoihin. Työttömyysjaksojen aikana varmistelija on käyttänyt paljon energiaa pitääkseen mielentilansa parempana ja itsensä työmarkkinakelpoisena. Työuraltaan varmistelija odottaa paitsi toimeentuloa myös mielekkyyttä ja itsensä kehittämistä.
Sopeutujalla on vahva sidos kaveripiiriin ja kotipaikkakuntaan, ja hän jäsentää mahdollisuuksiaan paikallisten työmarkkinoiden ja kiinnostuksensa pohjalta. Sopeutuja elää päivän kerrallaan tai kulloisenkin jakson kerrallaan, mutta suuntautuu kuitenkin jollain tavoin vähän pitemmälle tulevaisuuteen. Sopeutujan toimijuus ei tarkoita aina ulospäin havaittavaa toimintaa, vaan näyttäytyy myös odottamaan jäämisenä. Työttömyyteen hän suhtautuu luontevasti ilman suurempaa huolta toimeentulosta. Hän tarttuu mahdollisuuksiin tilanteiden avauduttua ilman vahvoja tulevaan kohdistettuja päämääriä.
Ihmiset tarvitsevat tarinoita
Nuorten aikuisten polut nuoruudesta aikuisuuteen näyttäytyivät moninaisina ja epälineaarisina ja työelämään kiinnittyminen oli katkoksellista ja epävarmaa. Koulutuksen ja työelämän kentällä toimijuuden mahdollisuuksiin ovat vaikuttaneet monet nuorista aikuisista riippumattomat yhteiskunnalliset ja kulttuuriset reunaehdot, vaikka ne ovat määrittäneet nuorten aikuisten toimijuutta usein tiedostamattomalla tasolla.
Nuorten aikuisten toimijuus koulutuksen ja työelämän kentällä ei tässä tutkimuksessa tarkoittanut vain näkyvää tekemistä tai valintaa vaan myös ei-tekemistä ja ei-valintoja. Oman kertomuksen esittämisessä ei aina ollut tärkeää se, että siinä korostuisi menestyminen tai sen kuvattaisiin olleen aina täysin kertojan, nuoren aikuisen käsissä. Oleellista oli se, että siirtymät ja käänteet koulutuksen ja työelämän kentillä esitettiin riittävän vakuuttavasti siten, ettei nuorten aikuisten autonomiaa ja vastuuta työelämätoimijana ollut tarvetta kyseenalaistaa.
Pitkäkestoinen työllistymisjakso antoi nuorille aikuisille mahdollisuuden hieman vakaampaan työmarkkina-asemaan, joka koettiin pääsääntöisesti positiiviseksi mahdollisuudeksi pohtia tarkemmin omaa tilannetta ja suunnitella tulevaisuutta. Kertominen avasi myös mahdollisuuden nuoren aikuisen oman työelämätarinan (uudelleen) muotoutumiselle.
Tuula Myllykangas
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Työelämätoimijuuden rakentuminen nuorten aikuisten kertomuksissa” (2018). Lapin yliopisto.
Lähteet
Myrskylä, Pekka 2011: Nuoret työmarkkinoiden ja opiskelun ulkopuolella. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 12. Työ- ja elinkeinoministeriö. Helsinki.
Myrskylä, Pekka 2012: Hukassa — keitä ovat syrjäytyneet nuoret? EVA Analyysi No 19. Elinkeinoelämän Valtuuskunta. Helsinki.
Pyöriä, Pasi (toim.) 2017: Työelämän myytit ja todellisuus. Gaudeamus. Helsinki.
Pärnanen, Anna 2015: Työn tekemisen tavat 2000-luvulla – tapahtuiko rakenteellisia muutoksia? Työelämän tutkimus 13 (3), 242—250.
(42)
Eron jälkeinen vaino
Eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten rohkaiseva kohtaaminen heidän identiteettiprosesseissaan vaatii ammattilaiselta ymmärrystä vainosta kokemuksena
Kun viranomaiset kohtaavat vainoa kokeneita, voisi olla hyödyllistä kiinnittää huomiota siihen, että ottaa huomioon uhrin kokonaisvaltaisena ihmisenä sekä vahvistaa tämän identiteettiä pystyvänä ja selviävänä yksilönä.
Vainottuja auttavat järjestöt arvioivat vainon koskettavan vähintään muutamia tuhansia ihmisiä vuosittain. Läheskään kaikki uhrit eivät hae apua. (Ensi- ja turvakotien liitto, 2017.) Anna Nikupeteri määrittelee parisuhteen jälkeisen vainon tutkimuksessaan (2016) intensiiviseksi, tavoitteelliseksi sekä uhria kohtaan pakottavaksi käyttäytymiseksi. Tärkeää on uhrin kokemus teoista epämieluisina, uhkailevina, ahdistavina sekä tunkeilevina. Uhri kokee esimerkiksi pelkoa, turvattomuutta, ahdistusta sekä fyysistä ja sosiaalista harmia. (mt., 27–46.)
Tarkastelin Varjo-hankkeen kautta saatuja eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten pilottivertaistukiryhmän keskusteluja. Kyseisessä ryhmässä oli vetäjien lisäksi kuusi naispuolista osanottajaa, jotka olivat eri vaiheissa eron jälkeisen vainon kokemuksissa ja prosesseissa. Löysin naisten kokemuksista teemoja, jotka yhdistivät heitä.
Eron jälkeinen vaino kriisinä identiteetissä sekä häpeän ja syyllisyyden aiheuttajana
Naisten kokemuksissa eron jälkeinen vaino lähisuhdeväkivaltana haavoitti ja vei voimavaroja. Naiset eivät tottuneet vainoon vaan heillä oli kokemuksia vainon painajaisia ja pelkoja aiheuttavasta, haavoittavasta luonteesta, joka vaikutti esimerkiksi siihen, etteivät he halunneet nähdä väkivaltaa fiktiivisenä televisiossa tai elokuvissa. He kokivat olleensa esimerkiksi kilttejä tai ei-kovia ihmisiä, mutta vainon aiheuttavan heissä vihaa ja aggressioita. Osalla ryhmän jäsenistä oli esimerkiksi opiskeluissaan vaikeuksia, joita heillä ei ollut aiemmin ollut.
Naiset löysivät väkivallan uhrille tyypillisesti vainolle syitä itsestään. Vainon haavoittavuuteen kuului myös alistamisesta ja väkivallasta seuranneet minän hajoamisen kokemukset. Pilottiryhmä oli naisille tärkeä, koska he kokivat voivansa jakaa kokemuksiaan ja samaistumaan ryhmän jäseniin. Vainoa kokeneissa naisissa häpeä ja syyllisyys saivat aikaan epäilyksiä omista kokemuksista ja toiminnasta. He kertoivat joutuvansa kysymään itseltään, miksi juuri he olivat joutuneet vainon uhreiksi.
Eron jälkeinen vaino ja äitiys
Lapset koettiin ryhmässä erittäin tärkeiksi ja vanhemmuus merkittäväksi, mutta myös haastavaksi rooliksi. Naiset kokivat syyllisyyttä siitä, etteivät olleet voineet tarjota lapsilleen turvallista lapsuutta ja olla näin parhaita mahdollisia äitejä lapsilleen. Traumatisoituminen lähisuhdeväkivallan seurauksena ja omien tunteiden käsittely haastoivat äitiyteen käytettäviä voimavaroja. Yhteiset lapset vainoajan kanssa saattoivat myös hankaloittaa eroa ja pitkittää vainoa.
Naisten saattoi olla vaikea antaa anteeksi vainoajalle se, miten vaino oli vaikuttanut heidän lastensa lapsuudenkokemuksiin negatiivisesti, mutta toisaalta he halusivat mahdollisuuksien mukaan antaa isälle vanhemmuuden mahdollisuuksia. Vaikutti siltä, että lapset olivat naisten tärkeysjärjestyksessä ylimpänä. Toisaalta he olivat saattaneet joutua tilanteisiin, joissa heidän oli esimerkiksi oman turvallisuuden takia ollut pakko paeta väkivaltaa ja jättää lapset tilanteessa taakseen. Syyllisyys lasten kokemuksista painoi edelleen usealla vahvana mielessä.
Uuden elämän ja identiteetin rakentaminen
Naiset vertaistukiryhmässä eivät useinkaan olleet hakeneet apua heti, kun olisivat sitä tarvinneet vaan enemmän vältelleet avun hakemista. Naiset olivat saattaneet kokea eron jälkeisestä vainosta puhumisen raskaaksi ja kokeneet, etteivät muut kenties ymmärrä tai pysty auttamaan.
Pilottiryhmän naisten ensimmäisenä tavoitteena oli usein oman ja lasten elämän vakauttaminen sekä omien asioiden järjestykseen saaminen eron jälkeen. Tällaisessa tilanteessa uuden parisuhteen aloittaminen saattoi tuntua mahdottomalta eivätkä naiset halunneet tyytyä huonoon parisuhteeseen. Naiset saattoivat myös nähdä miehet jollain lailla epäkiinnostavina tai epäilyttävinä huonojen kokemustensa vuoksi. Naiset kokivat lisäksi uusien parisuhteiden aiheuttavan vainon pahenemista ja tuovan erilaista väkivallan uhkaa heidän ja uusien puolisoiden elämään. Toisaalta osa naisista oli kuitenkin uskaltanut aloittaa uusia suhteita ja uudet kumppanit olivat usein auttaneet heitä toipumisprosesseissa.
Eron jälkeisen vainon toipumisprosessiin näytti kuuluvan naisilla oman tahdon löytäminen ja uusien omien rajojen asettaminen. Vainon jälkeiseen elämään kuului myös kokemuksia väsymyksestä ja tyhjyydestä. Toisaalta osa naisista oli päässyt prosesseissaan niin pitkälle, että olivat alkaneet löytää uusia ilon aiheita esimerkiksi opiskeluista tai harrastuksista elämäänsä. Naiset kokivatkin päässeensä voimaantumaan ja heitä rohkaisi nähdä toisten elämissä tapahtunutta eheytymistä. Toisaalta osa naisista oli saattanut joutua etsimään iloa ja vapautta tilanteissa, joissa vaino yhä jatkui. Heillä oli halu rakentaa uutta elämäänsä vapaana ja vihasta vapaana.
Naisten elämässä olivat läsnä heikkouden ja toisaalta äärimmäisen vahvuuden kokemukset, jotka he olivat liittäneet osaksi identiteettiään. Identiteettiä rakentaessaan ihminen käyttää toisia ihmisiä peileinään (ks. Fadjukoff 2015, 191–192). Voisi ajatella, että vainon uhri tarvitsee myös henkilökohtaisesti uhriutta ”vastaan taistelevia” osa-alueita identiteetissään, jotka eivät saa heitä näkemään itseään pelkästään heikkoina tai kykenemättöminä vaan päinvastoin vahvistaa käsitystä itsestä vahvana ja kykenevänä yksilönä.
Kun identiteetti on itselle hyväksyttävä, sen ei tarvitse toisaalta olla täysin ristiriidaton tai ehjä vaan tärkeintä on se, että identiteetti on liikkuva, kaikki elämän osa-alueet huomioonottava kokonaisuus ja sillä on sekä menneisyys että tulevaisuus. Hyväksynnän kautta yksilö näkee itsensä aktiivisena toimijana. (ks. Nousiainen 2004, 167.)
Leea-Maria Pätsi
Lapin yliopistosta valmistuva sosiaalityöntekijä YTM
Lähteet
Ensi- ja turvakotien liitto 2017: Eron jälkeistä vainoa kokeneiden lasten tilanne huolestuttaa
auttajia. https://www.sttinfo.fi/tiedote/eron-jalkeista-vainoa-kokeneiden-lasten-tilanne-huolestuttaa-auttajia?publisherId=3741&releaseId=56215087. Luettu 7.6.2018.
Fadjukoff, Päivi 2015: Identiteetti persoonallisuuden kokoavana rakenteena. Teoksessa
Metsäpelto, Riitta-Leena & Feldt, Taru: Meitä on moneksi. Persoonallisuuden psykologiset perusteet. Bookwell Oy. Juva. 179–193.
Nikupeteri, Anna 2016: Vainottuna. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen ja uhrien kohtaa-
minen. Hansaprint. Turenki. http://lauda.ulapland.fi/bitstream/handle/10024/62627/Nikupeteri_Anna_ActaE_204_pdfA.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Luettu 17.1.2018.
Nousiainen, Kirsi 2004: Lapsistaan erossa asuvat äidit. Äitiysidentiteetin rakentamisen tiloja. Minerva Kustannus Oy. Jyväskylä. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/sospo/vk/nousiainen/lapsista.pdf. Luettu 25.1.2018
(41)
Osallisuus tukee lapsen kasvua ja kehitystä lastensuojelussa
Pro gradu työni ”Tikapuita pitkin osallisuuteen” tutkii lasten osallisuutta lastensuojelun toimintaympäristössä lapsen näkökulmasta. Tutkimukseni tarkoituksena on löytää vastauksia, miten lapset ovat kokeneet oman osallisuutensa ja vaikuttamisen mahdollisuudet lastensuojelun prosessissaan, sekä selvittää mikä lapsen mielestä mahdollistaa osallisuutta.
Lapsen osallisuus on moniulotteinen teoria, joka tukee lapsen kasvua aktiiviseksi ja osallistuvaksi kansalaiseksi. Osallisuus kehittää lapsen ominaisuuksia tasapainoiseen elämään ja tukee kokonaisvaltaista hyvinvointia. Osallisuuden tulisi olla osa lapsen elämää ja sen avulla lapsi oppii elämään yhdessä muiden kanssa hänelle tärkeissä yhteisöissä sekä oppii kantamaan vastuuta niin itsestään kuin muistakin. Osallisuus on kasvun ja kehityksen perusedellytys.
Suomessa lapsen osallisuuden taustalla ovat maamme ratifioima Yhdistyneiden Kansakuntien lapsen oikeuksien sopimus sekä lastensuojelulaki. Näiden oikeuksien mukaan kaikkien viranomaisten tulee ottaa huomioon lapsen mielipide päätöksenteossa huomioimalla lapsen ikä ja kehitystaso. Lastensuojelulaki turvaa lapsen vaikuttamisen ja osallistumisen lapsen omissa asioissa tavoitteena turvata lapsen etu. Lapsen edun määritteleminen on haastavaa, mutta sen tulisi olla kaiken päätöksenteon ja viranomaistyöskentelyn taustalla.
Tutkimusten sekä oman työkokemukseni mukaan monet lastensuojelun asiakkaat eivät ole kokeneet tulleensa osallisiksi omissa lastensuojelun prosesseissaan. Monilla on kokemus, etteivät he ole voineet vaikuttaa tapahtumien kulkuun, eivätkä ole voimaantuneet asioidensa äärellä. Osallisuuden kautta lastensuojelun asiakkailla on mahdollisuus tulla kuulluksi ja kokea oman mielipiteensä vaikuttavuuden asioihinsa. Osallisuuden kokemuksessa olennaista on työntekijän asenne lapseen. Rohkaiseva ja kannustava ote auttaa lasta tuomaan mielipiteitään esille sekä osallistumaan. Osallisuuden kautta asiakas pääsee yhteistyökumppaniksi ja tiedontuottajaksi asiassaan sekä osallisuuden myötä on mahdollisuus saada asiakas sitoutumaan yhteistyöhön. Lapsen elämässä tällainen vaikuttamisen mahdollisuus tukee lapsen kasvua; lapsi kokee oman arvokkuutensa, tuntee olevansa tärkeä sekä tuntee kuuluvansa yhteisöön. Tämä voimaannuttaa ja kehittää lasta sekä auttaa kiinnittymään yhteiskuntaan ja ehkäisemään syrjäytymistä.
Asiakkaan ollessa lapsi, eli alle 18-vuotias, vuorovaikutuksellisen suhteen syntymiseksi työntekijältä vaaditaan monipuolista osaamista sekä persoonallisia ominaisuuksia. Tekemäni tutkimuksen mukaan nuoret kokevat, että osallisuuden mahdollistaa välittävä ja luottamuksellinen suhde asiakkaan ja työntekijän välillä. Luottamuksellisen suhteen luominen vaatii vastavuoroista, yhdessä vietettyä aikaa sekä esimerkiksi toiminnallisuutta tai aktiviteetteja, jolloin lapsen on helpompi ja luonnollisempi tutustua työntekijäänsä. Työntekijän nuorekkuus, leikkisyys ja huumorintaju nousivat myös merkityksellisiksi ominaisuuksiksi avoimen asiakassuhteen luomisessa. Nuoret kokivat byrokraattisen ja jäykän työntekijän kylmänä sekä etäisenä ja toimittivatkin asiansa mieluummin jonkun toisen ihmisen kautta, kuten terapeutti tai omaohjaaja lastensuojelulaitoksessa. Nuoren sanoin ”chilli ja rento tyyppi” luo mukavan tunnelman ja on helposti lähestyttävä työntekijä. Tärkeää ovat myös hyvät vuorovaikutustaidot, joiden avulla läheinen ja lämmin kumppanuus voi syntyä.
Esteenä osallisuuden toteutumiselle ovat kiire, työntekijöiden vaihtuvuus ja suuret asiakasmäärät. Luottamuksen syntyminen vaatii yhdessäoloa, jota työn kiireellisyys ja isot asiakasmäärät eivät aina mahdollista. Silloin tutustuminen ja luottamuksellinen vuorovaikutus ei mahdollistu ja lapsi voi kokea olevansa arvoton ja merkityksetön. Jäykkä ja byrokraattinen toimintakulttuuri voi myös olla esteenä osallisuuden kokemukselle.
Tutkimukseni tulokset tukevat aikaisempia tutkimuksien tuloksia asiakkaiden kokemuksista jäädä ulkopuolisiksi toimijoiksi. Nuoret kokivat oman osallisuutensa pinnallisena ja näennäisenä. Esimerkiksi nuoret eivät täysin ymmärtäneet lastensuojelunprosessien vaiheita. Osallisuuden yksi mahdollistaja, vähintään kerran vuoteen tehtävä asiakassuunnitelma, oli nuorille epäselvä, eivätkä sosiaalityön käytänteet tukeneet nuorten osallisuutta. Nuoret eivät tienneet oliko heille tehty asiakassuunnitelmaa, eivätkä sen tavoitteita. Tutkimuksessani tuli ilmi samoja sosiaalityöntekijän ominaisuuksia, jotka tukevat osallisuutta kuin aikaisemmissa tutkimuksissa, ja samoin vuorovaikutustaitojen merkitys korostui.
Osallisuuden tuominen sosiaalityön käytäntöihin on vaativaa, mutta tiedostamalla osallisuuden mahdollisuudet sekä osallisuuden olemassaolon, on sen tuominen käytäntöön mahdollista luomalla avoin ja luottamuksellinen kommunikaatio asiakkaiden ja työntekijöiden välillä. Tärkeää on nostaa lapsi esille tiedontuottajana sekä kumppanina omassa lastensuojelun prosessissaan. Osallisuus vaatii aina kaksi osapuolta; toimijan, joka haluaa ja hyväksyy toisen mukaan sekä toimijan, joka haluaa olla osallinen. Osallisuus on vuorovaikutusta.
Riitta Roivainen
(40)
Heteronormatiiviset oletukset sateenkaariperheiden haasteina
Heteronormatiiviset oletukset ja ydinperheajattelu istuvat yhteiskunnassa ja ihmisissä niin tiukasti, että niihin verrataan kaikkia muita perheitä ja perhemuotoja.
Yksilölliset valinnanmahdollisuudet perheen muodostuksessa ovat lisääntyneet. Enää ei ole olemassa niin sanottua normaalia perhemuotoa, jota kaikkien tulisi tavoitella. Heteronormatiiviset oletukset ja ydinperheajattelu istuvat kuitenkin yhteiskunnassa ja ihmisissä niin tiukasti, että niihin verrataan kaikkia muita perheitä ja perhemuotoja. Tutkimusten mukaan sosiaalityöntekijöillä on vallalla heteronormatiivinen perhekäsitys, etenkin tiedostamattomissa asenteissa. Normatiivinen ajattelu näkyy myös lastensuojelun ohjeistuksissa. Heteronormatiivisuuden länsäolo vaikeuttaa sateenkaari-ihmisen avun ja tuen saantia etenkin viranomaistasolla.
Heteroseksuaalisuutta pidetään yhteisesti jaettuna sosiaalisena normina, johon muita seksuaalisuuden muotoja verrataan. Voidaan jopa uskaliaasti väittää, että heteroseksismi on institutionaalisiin käytäntöihin sisältyvä ideologia. Yhteiskunnat myös pitävät yllä seksuaalista stigmaa verratessaan sateenkaari-ihmisten ja heteroseksuaalien käyttäytymistä, identiteettiä tai parisuhdetta toisiinsa. Heteroseksismi on sateenkari-ihmisiä alistavaa ja aiheuttaa tunteen siitä, että heidän sosiaalinen identiteettinsä on huonompi kuin muiden. Sateenkaariparit kokevat, ettei heidän parisuhdettaan vastaanoteta ja kunnioiteta samalla tavalla kuin heteroseksuaalien pariskuntien parisuhteita.
Tutkimusten mukaan homovanhemmat kokevat enemmän ennakkoluuloja ja homofobiaa kuin lesbovanhemmat. Lesbovanhempia pidetään turvallisina huoltajina lapselle, kun taas homovanhempien ajatellaan olevan lapselle vaaraksi tai heidän perusteensa vanhemmuuteen ovat kevytmielisiä (lapsi nähdään asusteena, leluna tai koiran korvikkeena).
Sateenkaarivanhemmilla on kokemuksia siitä, että sosiaalialan ammattilaiset eivät kykene ottamaan asioita avoimesti esille. Vanhemmat kokevat palveluista saamansa vanhemmuuden tuen puutteelliseksi. Ammattilaisten hämmennys ja ylivarovaisuus on usein vanhemmuuden tukemisen haasteena. Aiemmat homofobiset kokemukset saattavat vaikuttaa vanhemmuuteen myös niin, että vanhemmat tarkkailevat jatkuvasti lapsen kasvuympäristöä ja valikoivat palvelut ja henkilöt keiden kanssa toimivat.
Sateenkaarivanhempien kohtaamisen haasteet sosiaali- ja terveyspalveluissa lähtevät yhteiskunnan puutteellisesta politiikasta koskien seksuaalivähemmistöjen hyvinvointia. Palvelujärjestelmämme ei aina kykene tunnistamaan sateenkaariperhettä perheeksi. Tämän lisäksi kohtaaminen ja kohtelu saattaa olla epäammattimaista. Sateenkaariperheiden vanhemmat ovat kokeneet myös liian hienovaraista suhtau-tumista. Keskustelu ammattilaisten kanssa on ollut heidän oletuksiinsa perustuvaa, eikä asioista olla voitu keskustella avoimesti. Syrjinnän pelon ja onnistumisen pakon vuoksi sateenkaariperheet jättävät käyttämättä perhe- ja sosiaalipalveluita.
Sateenkaariperheissä niin vanhemmilla kuin lapsillakin on usein kokemuksia, että he ovat jääneet kohtaamatta sellaisena perheenä kuin ovat. Tämän vuoksi myös sosiaalipalveluissa vanhempaa saattaa huolestuttaa, huomioidaanko hänen tosiasiallinen perhetilanteensa hoitosuunnitelmaa tehtäessä. Juha Jämsän (2008, 296-297.) mukaan lastensuojelussa on tärkeää kiinnittää huomiota sosiaalityöntekijän ja sateenkaarivanhemman luottamuksellisen suhteen rakentamiseen ja työntekijän valmiuksiin vastata asiakkaan mahdollisesti kokemaan syrjinnän pelkoon.
Syrjinnän pelon kokemukset voivat estää luottamuksellisen kommunikaation. Työntekijä voi lievittää asiakkaan pelkoa puhumalla ääneen palvelun päämääristä, joilla pyritään turvaamaan asiakkaan ja hänen perheensä hyvinvointi. Lastensuojelun asiakkaaksi tullessaan perheellä saattaa olla taustalla palvelujärjestelmän epäonnistuminen sateenkaariperheen vanhemmuuden ja parisuhteen tukemisessa. Työskenneltäessä sateenkaarivanhemmuuden haasteiden kanssa on tärkeää keskittyä vanhempien vahvuuksiin ja vanhempien identiteetin rakentumiseen, sekä siihen, millä tavoin haasteet koetaan yksilötasolla, pariskuntana ja perheenä.
Ammattilaisten, jotka ovat tekemisissä sateenkaari-ihmisten kanssa, tulisi ensimmäisenä pohtia omaa asennettaan ja käsitystään sateenkaari-ihmisistä. Ammattilaisten tulisi pohtia oman kulttuurin ja uskonnon vaikutuksia asenteidensa muodostumiseen. Useat ammattilaiset uskovat olevansa puolueettomia ja pystyvänsä kohtaamaan sensitiivisenä pidettyjä asioita, vaikka he eivät usein ole saaneet koulutusta sukupuolen, seksuaalisuuden tai sateenkaarivanhempien ja -perheiden kohtaamiseen.
Marjo Muiruri
Lapin yliopisto
Perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan” Sateenkaariperheet lastensuojelun sosiaalityössä. Systemaattinen kirjallisuuskatsaus”. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet
Apgar, Jen & Kovac, Laura & Trussell, Dawn. E 2017: LGBTQ parents’ experiences of community youth sport: Change your forms, change your (hetero) norms. Sport Management Review.
Jämsä, Juha 2008: Sateenkaariperheiden kokemuksia palveluista. Teoksessa Hulden, Anders & Huuska, Maarit & Jämsä, Juha (toim.) & Karvinen, Marita & Solantaus, Tytti. Sateenkaariperheet ja hyvinvointi. Käsikirja lasten ja perheiden kanssa työskenteleville. PS-kustannus. WS Bookwell Oy. Juva. 86-97.
Kashubeck-West, Susan 2014: Parenting Issues for Lesbian Couples. Teoksessa Dworkin, Sari. H & Pope, Mark: Casebook for Counseling Lesbian, Gay, Bisexual, and Transgender Persons and Their Families. American Counseling Association. Alexandria. 103-110.
Kimberly, Claire & Moore, Alexa 2015. Attitudes to Practice: National Survey of Adoption Obstacles Faced by Gay and Lesbian Prospective Parents. Journal of Gay & Lesbian Social Services 27 (4), 436-456.
Mallon, Gerald. P 2012: Practice With Families Where Gender or Sexual Orientation Is an Issue: Lesbian, Gay, Bisexual, and Trans Individuals and Their Families. Teoksessa Congress, Elaine & Gonzales, Manny: Multicultural Perspectives In Social Work Practice with Families. 3rd Edition. Springer Publishing Company. New York. 205-229.
Norton, Aaron & Smith, Vernon & Xing Tan, Tony 2017: Adoption of Black children by White parents in heterosexual and homosexual relationships: Exploring mental health trainees’ explicit and implicit attitudes. Journal of Gay & Lesbian Social Services 29 (3), 233-251.
Raiz, Lisa & Swank, Eric 2010: Predicting the support of same-sex relationship rights among social work students. Journal of Gay & Lesbian Social Services, 22(1), 149-164.
Riggs, Damien 2011: “What about the Children!” Homophobia, Accusations of Pedophilia, and the Construction of Childhood. Teoksessa Ball, Mathew & Scherer, Burkhard. Queering Paradigms II: Interrogating Agendas. Peter Lang AG, Internationaler Verlag der Wissenschaften. 245-258.
Wagner, Cynthia. G 2010: Homosexuality and Family Formation. The Futurist, 44 (3), 6-7.
(39)
Tunnistatko epäkohdan?
Epäkohtiin puuttuminen on ennen kaikkea rohkeutta nähdä ja viedä asioita eteenpäin. Onnistuneessa epäkohtaan puuttumisen prosessissa kuljetaan epäkohdan tunnistamisesta tiedon välittämisen kautta dialogiin ja ratkaisuihin.
Epäkohtiin puuttuminen on sosiaalialalla työn laadun ja ammattieettisyyden takaamista, mutta myös lainsäädännön asettama selkeä velvollisuus (Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301, 5.luku). Pro gradu -tutkielmassani selvitin, millaisia erilaisia epäkohtia sosiaalialan ammattilaiset työssään kohtaavat? Aineistonani käytin laajemman epäkohtatutkimuksen (ks. Tiitinen & Silén, 2016) osa-aineistoa.
Työntekijä, uskallatko nähdä?
Yksittäinen sosiaalialan työntekijä on avainasemassa havaitsemassa käytännön työssä esiintyviä epäkohtia. Mutta mitä kaikkea kentällä on sitten nähtävänä? Epäkohtatutkimuksen vastaajat kuvasivat laajan kirjon erilaisia asiakkaiden oikeuksia loukkaavia ja ammattietiikkaa ja laadukasta työtä uhkaavia epäkohtia.
Epäkohta voi todellistua tai ilmetä omassa, kollegan, työryhmän tai organisaation toiminnassa. Työyhteisön kulttuuriin on voinut syntyä vinoutumia: avoin viestintäkulttuuri saattaa puuttua ja tiedonkulku olla tehotonta ja katkonaista. Työyhteisön tehokkuus saattaa huveta epävirallisiin valtataisteluihin tai keskusteluissa ja toiminnassa voi esiintyä suoranaista asiakasvastaista asennetta.
Asiakkaita saatetaan kohdella epäasiallisesti suoraan, mutta myös välillisesti esimerkiksi työntekijöiden keskinäisissä keskusteluissa. Asiakkaiden tasa-arvoisuus, oikeusturva tai tiedonsaanti voivat vaarantua ja useissa tilanteissa erityisryhmien tarpeet jäädä huomioimatta.
Joissain työyhteisöissä kollektiivinen työmoraali on voinut heikentyä ja esimerkiksi työajan käyttäminen omien juttujen tekemiseen tai perusteettomien vapaapäivien pitäminen tai joidenkin työtehtävien tekemättä jättäminen hiljaisesti hyväksytään työyhteisössä eikä toimintaa nosteta keskusteluun. Joskus epäkohdissa on kyse myös yksittäisen työntekijän alalle sopimattomuudesta tai selkeästä väärin tekemisestä, kuten työntekijän väärinkäyttäessä asiakkaan varoja.
Kaikkia sosiaalialalla esiintyvien epäkohtien tyyppejä ei luonnollisestikaan voida ennalta kaiken kattavasti kuvailla. Erilaisista esimerkeistä voi kuitenkin johtaa itselleen kriittisen ja tunnistavan ajattelutavan työssä kohdattavia ilmiöitä kohtaan. Yksittäisillä teknisillä malleilla ja teorioilla voidaan saavuttaa vain tietynasteinen laatu tai ammattieettinen taso työhön. Työn laatua maksimoitaessa kyse on työorientaation tai mentaliteetin omaksumisesta (mm. Robert Adams 1998). Näen tärkeänä ”epäkohtatietoisen työorientaation” edistämisen sosiaalialan työntekijöiden keskuudessa.
Johtaja, uskallatko katsoa peiliin?
Johtamiseen liittyvät epäkohdat korostuivat tutkimusaineiston vastauksissa. Kyse saattoi olla puuttuvasta substanssi- ja/tai johtamisosaamisesta, mutta usein myös vinoutuneista asenteista. Esimies voi olla korostuneen lojaali ylemmälle johdolle, jolloin tuki työntekijöille jää puuttumaan. Epäasiallista toimintaa on muun muassa esimiehen painostus tai itsevaltaisuus asiakasasioissa, joihin liittyvistä ratkaisuista ja viranomaispäätöksistä kuitenkin vastuun kantaa päätöksen nimellään tehnyt sosiaalityöntekijä. Aineistossa oli kuvauksia epäasiallisesta käytöksestä ja työntekijöiden huonosta kohtelusta vuorovaikutustilanteissa. Jopa korruptiota tai korruptiotyyppistä toimintaa esiintyi.
Epäkohtien kannalta hyvin merkittäväksi ongelmaksi nousee esimiesten ongelmallinen asenne epäkohtiin. Yleistä oli epäkohtiin puuttumattomuus tiedosta huolimatta ja ongelmien vähättely tai selittely muilla asioilla. Johdon huolena saattoi olla epäkohtien julki tulo, ei itse epäkohta. Epäkohtien esiin tuonnista saattoi myös seurata rangaistus tai sen uhka esimiehen tai johdon taholta, vaikka lainsäädäntö tällaisen nimenomaisesti kieltää.
Sosiaalialan työntekijöiden työolosuhteiden puutteet ovat myös asioita, joihin organisaatioiden johdon tulee kyetä kiinnittämään huomiota. Tämä on sekä esimiestason että ylemmän johdon tehtävä. Tutkimusaineiston vastauksissa tuli esiin työturvallisuuteen liittyviä asioita, kuten työskentelytilojen puutteita, mutta työntekijät kohtaavat myös suoranaisia fyysisen ja psyykkisen loukkaamattomuuden uhkia. Työhyvinvoinnin kysymyksiin liittyvät myös resurssit. Liian niukoilla resursseilla tehty työ paitsi uhkaa asiakkaiden oikeuksien toteutumista myös uuvuttaa työntekijän. Joskus työtä ja resursseja oli työyhteisöissä organisoitu epätarkoituksenmukaisella tavalla.
Yhteiskunnan markkinataloistuminen on luonut paineita myös sosiaalialan työhön. Työntekijöille ohjatut resurssit vaikuttavat suoraan sosiaalihuollon asiakkaiden saamien palveluiden laatuun ja heidän asioissaan tehtävien viranomaispäätösten sisältöön. Epäkohtatutkimuksen vastaukset nostivat esiin päätöksiin ja palveluiden sisältöihin liittyviä asiakkaiden oikeuksia loukkaavia epäkohtia. Organisaatioissa saattoi olla lainvastaisia käytäntöjä tai soveltamisohjeita tai määräaikoja ei kyetty noudattamaan. Perusongelmana vaikuttaa olevan, että säästäminen määrittää palvelut, ei asiakkaan tarve. Se kuinka resursseja käytännössä viime kädessä jaetaan päätösten ja palveluiden muodossa on kiinni yksittäisistä sosiaalialan työntekijöistä, mutta vahvat reunaehdot tälle määrittävät organisaation johto sekä pohjimmiltaan ennen kaikkea yhteiskunnallinen päätöksenteko.
Yhteiskunta, uskallatko muistaa inhimillisyyden, vaaditko sääntöjen noudattamista, luotko mahdollisuuksia?
Yhteiskunta on lainsäädännön tasolla jo merkittävästi reagoinut epäkohtiin. Tutkimusaineistoni lähes kaikki epäkohtakuvaukset olivat tunnistettavissa epäkohdiksi lain kohtien perusteella. Osassa vastauksista tuotiin kuitenkin esiin huoli siitä, että yhteiskunta takaa ihmisille uusia toimintamuotoja ja ennaltaehkäiseviä palveluita, joiden toteuttamiseen ei kuitenkaan myönnetä resursseja. Tästä muotoutuu ristiriita käytännön työhön, kun perustehtävän hoitamiselta ei jää aikaa tai mahdollisuuksia hyväksikään koettujen uusien palveluiden tarjoamiseen edes silloin, kun asiakas niitä osaa pyytää. Resursseihin liittyvistä ristiriidoista johtuen kentällä esiintyy aineiston perusteella usein myös tilanteita, joissa työntekijä (joskus johdon ohjeistuksesta tai suoranaisesta vaatimuksesta) jättää kertomatta asiakkaille näiden oikeuksista. Näin siksi, ettei palveluiden kysyntä kasvaisi tilanteessa, jossa tiedetään, että käytännössä yksikön resurssit eivät riitä niitä toteuttamaan, vaikka laki takaisikin oikeuden johonkin (usein ennaltaehkäisevään) palveluun.
Yhteiskunnassa tulisi herkällä korvalla edelleen kuunnella sosiaalialan työkenttää. Vaikka porkkanan tarjoaminen on usein rakentavampi vaihtoehto ongelmien ratkaisussa, ei keppiäkään sovi unohtaa. Yksittäinen työntekijä voi havainnoida kentän epäkohtia ja niistä raportoida, mutta raportoinnin vaikutuksen ja epäkohtiin puuttumisen seurantaan ja tarvittaessa puuttumattomuudesta sanktiointiin yksittäisen työntekijän toimintamahdollisuudet eivät riitä. On yhteiskunnan tehtävä luoda rakenteita, jotka pystyvät tarvittaessa riittävän tehokkaasti vaikuttamaan sosiaalialan organisaatioiden toimintaan ja puuttumaan niissä esiintyviin epäkohtien käsittelyn ongelmiin.
Susanna Törmänen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Vaikka virkavastuu velvoittaisi muuhun – sosiaalihuollon laatua heikentävät epäkohdat sosiaalialan työntekijöiden kuvaamina”. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet
Adams, Robert 1998: Quality Social Work. MacMillan. Houndmills, Basingstoke, Hampshire RG21 6XS ja Lontoo
Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301
(38)
Pohjoinen on koti, josta nuoren on usein itsenäistymisen kynnyksellä lähdettävä
Minulle pohjoisuus merkitsee enemmänki kuin vain poroja ja lunta.
Pro gradu -tutkimuksessani selvitin pohjoisessa itsenäistyvien lukioikäisten itsenäistymiskäsityksiä ja pohjoisuuden merkityksiä. Itsenäistyminen pohjoisessa merkitsee nuorille usein koulutusvalintojen myötä muuttoa kauemmas opiskelemaan, usein pitkien välimatkojen päähän. Konkreettisesti se tarkoittaa nuorille irtaantumista kodista, kasvuympäristöstä, perheestä sekä ystävistä. Pohjoisuus merkityksellistyy nuorille osana identiteettiä, pohjoisen luontona, välimatkoina sekä pohjoisuuteen liitettyinä mielikuvina. Itsenäistymiseen nuoret liittävät päätöksenteon, vastuun ja taloudellisen riippumattomuuden, koulutuksen ja työllistymisen myötä tehtävät valinnat, ihmissuhteet ja tulevaisuuspohdinnat. Nuoret itsenäistyvät kaiken aikaa kaikkialla, kuitenkin tutkimuksessani erityisyys liittyy itsenäistymisen kontekstiin, pohjoisuuteen. Pohjoisuus luo merkityksiä ja määrittelee osaltaan nuorten itsenäistymistä.
Pohjoisuus merkitsee nuorille elämisenympäristöä, joka fyysisenä, sosiaalisena sekä kulttuurisena paikkana kasvaa, on valmistanut heitä seuraavaan elämänvaiheeseen (ks. Kiilakoski 2016), itsenäistymiseen. Pohjoisen luonto on kiinteä osa nuorten kasvua, joka on mahdollistanut heille pohjoisessa tyypillisiä harrastuksia ja luonnon rauhaa. Nuoret kuvaavat luontoa lähes poikkeuksetta myönteisenä asiana.
Pohjoisuus merkitsee minulle kaunista ja monipuolista luontoa, maailman puhtainta ilmaa ja rauhallista ilmapiiriä.
Perhe ja ystävät ovat nuorille tärkeä tukiverkosta, josta irtaantuminen itsenäistymisen myötä on nuorille iso askel. Usein koulutusvalinnat vievät nuoret pitkien välimatkojen päähän näistä heille merkittävistä sosiaalisista suhteista ja erityisestä kasvuympäristöstään.
Nykyaika onneksi mahdollistaa helpon yhteydenoton perheeseen ja ystäviin, mutta välimatkat tulee olemaan satoja kilometrejä riippuen tietenkin siitä, mihin menee opiskelemaan.
Pohjoisuuden käsitteeseen liitetään usein mielikuvia luonnosta, sen maisemista ja rauhasta, sekä pohjoisen elämäntavoista, jotka kytkeytyvät laajemmin ihmisten asuinympäristöön ja elämismaailman kontekstiin (esim. Valkonen & Suopajärvi; Kontio; Hautala-Hirvioja; 2003). Anne Ollilan (2008, 91; 127) mukaan kertoessamme mistä olemme kotoisin, yhdistyy siihen tietynlasia mielikuvia. Esimerkiksi Lappi on lappilaisille nuorille vahvasti luontoa, mutta ei vain luontoa. Myös pohjoisuus avaa nuorille marginaali-identiteetin, josta voi erilaisissa yhteyksissä olla hyötyä tai haittaa. Pohjoisuuteen liitettävään marginaali-identiteettiin voidaan olla halukkaita sitoutumaan tai siitä voidaan haluta sanoutua irti kyseenalaistamalla sen mielekkyys, esimerkiksi korostamalla ilmiön moninaisuutta tai tavallisuutta. (Mt., 207–208.)
Itsenäistyminen on siirtymävaihe kohti aikuisuutta. Erilaiset siirtymävaiheet kuuluvat osaksi ihmisen elämänkulkua. Kehittyminen tapahtuu erilaisten siirtymävaiheiden kautta, niin että jokin aiempi asenne, toimintamalli tai elämäntapa väistyy tai muuttuu, jolloin uusi pääsee esiin. Siirtymä voi ilmetä arjessa vähitellen, lähes huomaamatta tai se voi ilmetä aikana, jolloin ihminen pysähtyy pohtimaan elämänsä suuntaa ja merkitystä. Tapahtumasarja, jossa jotain muuttuu tai kehittyy, voi olla hämmentävä ja kivulias, ja toisaalta huojentava ja iloa tuottava kokemus. (Dunderfelt 2011, 51.) Nuoren itsenäistyminen ja siihen kuuluvien valintojen tekeminen tapahtuu yhteiskunnan ja kulttuurin määrittäminen tehtävien ja instituutioiden luomassa ympäristössä (Nurmi 1995, 174). Yksi nuoruusvaiheen tärkeimmistä tehtävistä liittyy koulutusvalintoihin. Keskeistä ovat ne valinnat ja siirtymät, joita nuori tekee jo varhaisessa elämänkulussaan. Yksilövastuuta korostava ideologia asettaa yhä enemmän vaatimuksia nuoren valinnoille. (Pohjola 1994, 70.) Pohjoisessa itsenäistyvät nuoret pohtivat elämänsä suuntaan jo varhain, kun on tehtävä päätöksiä opiskelupaikan ja työllistymisen suhteen. Opintojen perässä muuttaminen on nuorille iso muutos, kun tutut elämänpiirit jäävät taakse ja on sopeuduttava uuteen ympäristöön.
Itsenäistymiseen liittyvät käsitykset ja odotukset myötäilevät yleisiä itsenäistymiseen yhdistettäviä teemoja (ks. Arnett 2004), kuten itsenäinen päätöksenteko, vastuun ottaminen ja taloudellinen riippumattomuus. Konkreettisesti itsenäistymiseen liittyviä asioita ovat muutto omilleen, kouluttautuminen ja raha-asioista vastuunkantaminen. Pohjoisessa oleva perhe ja ystävät ovat myös vastausten perusteella nuorille vahva tukiverkosto, jonka taakse jättäminen opintojen vuoksi jännittää. Teknologia nähdään välttämättömänä välineenä yhteydenpitoon, joka helpottaa arkea välimatkojen takana. Useissa vastauksissa nuoret pohtivat mahdollisuutta palata kotiseudulleen kouluttautumisen jälkeen, mutta huolta kannetaan muun muassa pohjoisen työllistymismahdollisuuksista. Pohjoisuuteen liitetään tiettyjä rajoitteita juuri koulutukseen, työllistymis- ja harrastusmahdollisuuksiin liittyen (myös Käyhkö 2016; Armila 2016; Ahonen 2012).
Välimatkat yhdistetään usein jatkokoulutuksen myötä konkretisoituvaksi asiaksi, jonka vuoksi yhteys kotiin, perheeseen ja ystäviin fyysisesti kasvaa pitkäksi välimatkojen myötä. Muilla tavoin välimatkat näkyvät nuorten arjessa siten, että erilaiset harrastusmahdollisuudet, konsertit ja tapahtumat sijaitsevat kaukana muualla. Vastaajat liittävät myös koulutuksen ja työn perässä muuttamisen pohjoisessa itsenäistymiseen. Nuoret kuvaavat kirjoitelmissaan sitä, kuinka koulutus- tai työllistymismahdollisuudet ovat pohjoisessa rajoitetummat kuin muualla. Lisäksi pohdittiin taloudellista pärjäämistä omillaan. Pohjoisen välimatkat luovat painetta myös tähän liittyen, matkustaminen koulutuspaikkakunnalle vie sekä aikaa, että rahaa. Usein nuoret kaipaavat kotiaan ja perhettään ystävineen, mutta säännöllinen, tiheä kotipaikkakunnalla vierailu voi tulla nuorelle kalliiksi, muiden kustannusten lisäksi.
Osa nuorista haluaa muuttaa pois kotoa ja lähteä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan heti kun se on mahdollista, kun taas toiset tahtoisivat ehdottomasti opiskella kotoaan käsin (Lampela ym. 2016, 102). Tämän huomion myötä on hyvä pohtia sitä vaihtoehdottomuutta, jonka esimerkiksi pohjoisessa itsenäistyvät nuoret kohtaavat, vaikka heidänkin joukossaan on muuttoa muualle innokkaasti odottavia, sekä heitä, jotka mielellään rakentaisivat elämänsä juurilleen.
Kirjoitelmat kuvasivat myös sitä, kuinka nuoret haluavat elää kotiseudullaan ja palata takaisin pohjoiseen muualla saadun koulutuksen jälkeen. Usein kuitenkin nuoret pohtivat kotiseudulle jäämiseen tai paluuseen liittyviä haasteita, joista työllistymisen epävarmuus pohjoisessa nousi selkeästi esille. Myös pohjoisen autiotumista pohditaan koulutuksen ja palveluiden keskittyessä tiheämmän asutuksen alueille, mikä on epäilemättä seikka, jota nuoret myös arvottavat valintoja tehdessään. Näkisin, että on tärkeää huomioida, kuinka pohjoisesta joudutaan usein lähtemään pakon edessä. Toisille lähteminen on toki selkeä ja toivottu valinta, mutta ainoa vaihtoehto sen ei pitäisi olla.
Pohjoisessa itsenäistyvien nuorten siirtymävaiheeseen kohti aikuisuutta kuuluu jopa korostetusti muutoksia vaativat toimintamallit ja elämäntavat, kun mahdolliset opiskelukuviot tarkoittavat uutta asuinympäristöä ja tutun taakse jättämistä. Siirtymävaiheessa nuoret pohtivat elämänsä suuntaa (ks. Dunderfelt 2011,51) eteenkin kun siirtymävaiheen myötä muutokset arjessa voivat olla merkittäviä. Itsenäistyminen pohjoisessa on nuorille erityinen siirtymävaihe, jossa valinnat ja valinnanmahdollisuudet ovat suuressa roolissa. Yleensä nuoret suhtautuvat tulevaisuuteen myönteisesti ja odottavat aikuisuutta, menestystä työuralla ja perheenperustamista (Kanninen ym., 2001, 129). Tässä tutkimuksessa nuoret vakuuttavat rohkeudellaan, rohkeudellaan lähteä tai jäädä. Itsenäistyminen tuo valtaa, jota nuoret janoavat ja heille se kuuluukin, sillä heillä on uskallus käyttää sitä, unelmoida ja seurata kauaskin vieviä unelmia. Nuorilta löytyy vahva luotto tulevaisuuteen, olosuhteista riippumatta tai juuri niiden vuoksi.
Nuorilla on kyky pitää mukanaan tärkein, koti sydämessä, paikasta riippumatta.
Miia Välimaa
Lapin yliopisto
Perustuu sosiaalityön pro graduun: ”Pohjoisuus on kait osa meitä, josta ei pääse eroon. Se on asia minkä kanssa synnytään ja eletään.” Pohjoisuuden merkityksiä nuorten itsenäistymisen kynnyksellä. Lapin yliopisto 2018
Lähteet
Ahonen, Arto 2012: Opiskeluvalinnat pohjoisen nuorten elämää suuntaamassa. Teoksessa Lauriala Anneli (toim.): Koulu ja pohjoisen pojat. Lapin yliopisto. Rovaniemi, 86–104.
Armila, Päivi 2016: Hylkysyrjäläisnuorten arjen rytmit ja piirit. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tulevaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 60–73.
Arnett Jeffrey 2004: Emerging Adulthood: The Winding Road from the Late Teens Through the Twenties. Oxford University Press.
Dunderfelt, Tony 2008: Elämänkaaripsykologia: Lapsen Kasvusta Yksilön Henkiseen Kehitykseen. 14. uudistettu painos. Helsinki: WSOYpro.
Hautala-Hirvioja, Tuija 2003: Pohjoinen luonto suomalaisessa kuvataiteessa. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Kanninen, Katri & Saara Katainen & Sanna Eronen & Mari Lähdesmäki & Else Oksala & Mia Penttilä & Nina Nykänen & Riikka Härkönen & Laura Kauppinen 2001: Persoona: Kehi-tyspsykologia. Helsinki. Edita.
Kontio, Riitta 2003: Annikki Kariniemi pohjoisen luontosuhteen kuvaajana. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Käyhkö, Mari 2016: Kotoa pois pakotetut? Syrjäseutujen nuorten toiselle asteelle siirtyminen ja koulutuksen alueellinen eriarvoisuus. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tulevaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 74–96.
Lampela, Milka & Moilanen, Elina & Armila, Päivi & Halonen, Terhi 2016: Oppilaanohjaajadi-lemmoja: toiveiden ja todellisuuden railossa. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tule-vaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 99–110.
Nurmi, Jari-Erik 1995: Nuoruusiän kehitys: etsintää, valintoja ja noidankehiä. Teoksessa Lyyti-nen, Paula & Korkiakangas, Mikko & Lyytinen, Heikki (toim.): Näkökulmia kehityspsykologiaan. Kehitys kontekstissaan. WSOY. Porvoo, 256–274.
Ollila Anne 2008: Kerrottu tulevaisuus. Alueet ja nuoret, menestys ja marginaalit. Lapin yli-opisto. Rovaniemi.
Pohjola, Anneli 1994: Elämän valttikortit? Nuoren aikuisen elämänkulku toimeentulotukea vaativien tilanteiden varjossa. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
Suopajärvi, Leena 2003: Ympäristötietoisuus-käsitteen kritiikki pohjoisten esimerkkien valossa. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Valkonen, Jarmo 2003: Ylä-Lapin luontopolitiikka ja luonnon paikallisuudet. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
(37)
Lapsi – lähisuhdeväkivallan hiljainen uhri vai suojelun kohde?
Lapsi on vanhempien välisen lähisuhdeväkivallan katsoja, kuuntelija ja kokija. Myös silloin, kun väkivaltaan puututaan, on lapsi usein sivusta seuraajan roolissa.
Lähisuhdeväkivalta koskettaa tuhansia perheitä yhteiskunnassamme. Tarkkaa tietoa luvuista ei ole saatavilla, sillä lähisuhdeväkivalta ei tule läheskään aina viranomaisten tietoon. Vanhempien välinen väkivalta vaikuttaa väistämättä myös perheen lapsiin, siitäkin huolimatta, että lasta kohtaan ei suoraan oltaisi väkivaltaisia. Lapsi voi altistua vanhempien väliselle väkivallalle kuulemalla ja näkemällä väkivaltaa, mutta lapsi voi myös aistia väkivallan aiheuttaman kireän ja pelon ilmapiirin. Ei ole myöskään epätavallista, että lapset yrittävät mennä väkivaltatilanteessa vanhempien väliin.
Lähisuhdeväkivaltaan puuttumiseksi on kehitetty maailmalla erilaisia menetelmiä. Suomeen rantautunut moniammatillinen riskinarviointikokous eli MARAK-menetelmä on yksi niistä. MARAK on asiakkaalle vapaaehtoinen ja sinne ohjaudutaan ammattilaisen teettämän riskinarvioinnin perusteella. MARAK-kokouksessa väkivallan riskit arvioidaan moniammatillisesti sekä laaditaan uhrille turvallisuussuunnitelma. MARAK on todettu olevan tehokas vakavaan ja jatkuvaan väkivaltaan puuttumisessa, mutta entä lapsen kuuleminen riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa? Listaan seuraavaksi muutamia asioita pro gradu -tutkielmaani perustuen, mitkä asiat vaikuttavat lapsien kuulematta jättämiseen riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa.
Ikä. Lapsen iästä on kiinnostuttu silloin, kun pohditaan, milloin lapsi voitaisiin ottaa mukaan väkivallan käsittelyyn. Lapsen iän ei pitäisi olla este ammattilaisten toiminnassa, sillä ikä ei (valitettavasti) ole este myöskään väkivallan kokemisessa. Pieni lapsi ei välttämättä osaa sanoittaa kokemuksiaan, mutta asioita voidaan käsitellä puhumisen sijasta esimerkiksi leikin tai piirtämisen avulla. Myös turvallisuutta koskevia asioita voidaan leikin lomassa käydä läpi.
Suojelu. Lasta halutaan suojella ja lasta pitää suojella. Mutta onko kyse suojelusta, jos lasta suojellaan sellaisten asioiden käsittelyiltä, joita hänkin on kokenut? Väkivallasta puhumisen saatetaan ajatella lisäävän lapsen pelkoa, mutta toisaalta asioista puhuminen turvallisessa ympäristössä voi helpottaa lasta ja auttaa ymmärtämään, että asioista on lupa myös puhua. Turvallisuusasioiden läpi käyminen lapsen kanssa voi myös lisätä lapsen turvallisuutta, sillä näin ollen lapsi tietää, miten kussakin tilanteessa toimia.
Kiinnostus. Usein ajatellaan, että lasta ei kiinnosta osallistua väkivallan käsittelyn eri prosesseihin. Lapsille pitää suoda mahdollisuus kieltäytyä osallistumasta, mutta ei automaattisesti olettaa, että lasta ei kiinnosta. Jokainen meistä (lapsistakin) on erilaisia.
Huoltajuus. Lähisuhdeväkivallassa väkivallan tekijä on usein lapsen toinen huoltaja eli lapselle tärkeä ihminen. Tekijästä ja väkivallasta puhuminen voi satuttaa ristiriitaisesti tuntevaa lasta. Todellisuudessa väkivallan tekijä on satuttanut lasta teoillaan ja lapsen tunteet ovat usein jo ristiriitaiset. Voidaanko sitä keskustelulla pahentaa?
Lapsia huomioidaan aktiivisesti väkivallan käsittelyn jokaisessa vaiheessa. Ammattilaiset ottavat lapsen turvallisuuden ja hyvinvoinnin laajasti huomioon työskentelyssään, eikä vaarana ole, ettei lapsen asioita ja kokemuksia käsiteltäisi. Lapsi kokee, tuntee ja elää asiat kuitenkin omalla henkilökohtaisella tavallaan, joten lapsesta puhuttavat tiedot ovat aina välillisiä aikuisten tuottamia oletuksia. Vaikka lasta tavataan lastensuojelun kautta ja lasta voidaan auttaa esimerkiksi lastenpsykiatriassa, ei lapsilta saatavia tärkeitä asioita oteta huomioon riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa. Todellisuudessa lapsilta saatu tieto voi antaa ammattilaiselle ja vanhemmalle sellaista tietoa, jota heillä ei muuten ole.
Lapsi jää helposti lähisuhdeväkivallan hiljaiseksi ja suojeltavaksi uhriksi. Olisiko kuitenkin aiheellista kuulla lapsen omaa ääntä?
Jannice Toolanen
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu tutkielmaani ”Se on hyvin olennainen sitä MARAK työskentelyä ne lapset siinä. Lapsen osallisuuden huomioiminen moniammatillisessa riskinarviointikokouksessa”, 2018.
Lähteet
Broberg, Anders & Almqvist, Linnéa & Axberg, Ulf & Almqvist, Kjerstin & Cater, Åsa K & Eriksson, Maria 2010: Stöd till barn som upplevt våld mot mamma. Preliminära resultat från en nationell utvärdering. Göteborg: Göteborgs universitet, Psykologiska institutionen.
Oranen, Mikko 2012: Lapsi ja perheväkivalta. Teoksessa: Söderholm, Annlis & Kivitie Kallio, Satu (toim.) 2012: Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Helsinki, 217–238.
Pajulammi, Henna 2014: Lapsi, oikeus ja osallisuus. Talentum. Helsinki.
Piispa, Minna & October, Martta 2017: Vaikuttava työkalu toistuvaan parisuhdeväkivaltaan puuttumiseen. Yhteiskuntapolitiikka 82 (2017):3, 304–312.
THL 2015: Turvakotipalvelut 2015. Viitattu: 27.5.2018. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/130611/Turvakotipalvelut_2015.pdf?sequence=1
(36)
Sosiaalinen asiantuntijuus hyvinvointipalvelujen johtamisessa
Pro gradu -työssäni käsittelen sosiaalisen asiantuntijuuden merkitystä hyvinvointipalvelujen johtamisessa standpoint-teorian kehysanalyysissä.
Tutkielma keskittyy sekä sosiaaliseen asiantuntijuuteen että hyvinvointipalvelujen johtamiseen. Tutkielmassa tarkastellaan, miten sosiaalinen asiantuntijuus ja maakunta- ja sote-uudistus ilmenee hyvinvointipalvelujen johtamisessa. Analyysi on tehty kehysanalyysin keinoin, jossa on käytetty primäärikehyksenä feminististä standpoint-teoriaa ja valittuina strippeinä aihealueita, joita haastateltavat käsittelivät kysymysten kautta.
Hyvinvointipalvelujen johtajien näkemykset sosiaalisesta asiantuntijuudesta
Aineistoa on kerätty kaupunkien hyvinvointipalvelujen hallinnossa työskenteleviltä hyvinvointijohtajilta ja perusturvajohtajilta, joille on tehty puhelinhaastattelut sekä webropol-kysely. Haastattelujen ja kyselyn teemoina olivat tasa-arvo, sosiaalinen asiantuntijuus, hyvinvointipalvelujen johtaminen ja sote-uudistus sekä miten nämä ilmenevät hyvinvointipalvelun johtamisessa standpoint-teorian viitekehyksestä tarkasteltuna. Tutkimuksen teoria osiossa käsitellään julkisten hyvinvointipalveluja sosiaalista asiantuntijuutta hyvinvointipalveluiden johtamisessa.
Vastauksista on todettavissa, että sosiaalinen asiantuntijuus on monialaista osaamista, verkostomaista toimimista sekä asiakokonaisuuksien ja yhteyksien ymmärtämistä. Vastaajat määrittelivät, että henkilö, jolla on sosiaalista asiantuntijuutta, tuntee hyvin sosiaalipalvelulain ja siihen liittyvät lait. Lisäksi asiakaskunnan tarpeiden tunnistaminen sekä laaja-alainen sosiaalisuuden tuntemus on vastausten perusteella osa sosiaalista asiantuntemusta.
Sosiaalisen asiantuntijuuden tunnusmerkeiksi voi tämän tutkimuksen vastauksista luokitella myös sen, että yhteistyö monialaisessa verkostossa on sujuvaa. Sosiaalista asiantuntijuutta ei nähty pelkästään sosiaalityön edustuksena, vaikka vastauksissa kuvattiinkin sosiaalihuoltolain alainen substanssiosaaminen ja johtaminen tärkeäksi myös hyvinvointikeskuksissa ja erityispalveluissa. Sosiaalialan laaja-alainen näkemys yhteiskunnallisesta muutoksesta nähtiin myös osaksi sosiaalista asiantuntijuutta.
Vastauksissa sosiaalisesta asiantuntijuudesta hyvinvointipalveluissa tuli esille erityisesti sote- ja maakuntauudistusten valmistelu, ja vastaajille heränneet kysymykset siitä, miten palvelut järjestetään. Vastaajat pohtivat myös sitä miten sosiaalinen asiantuntijuus tulee huomioiduksi sote-kokonaisuudessa. Haastatteluissa tuli esille myös osakokonaisuuksien näkeminen ja se, että sosiaalinen asiantuntijuus on rakenteissa yksi osa kokonaisuutta. Toisaalta sosiaalinen asiantuntijuus nähtiin siis kokonaisuutena, ja toisaalta kokonaisuuden osana.
Sosiaalinen asiantuntijuus, tasa-arvo ja johtaminen maakunta- ja sote-uudistusten keskellä
Sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatiot ovat olleet viimeiset vuodet suurien muutosten keskellä ja tästä johtuen myös sosiaalinen asiantuntijuuden tila ja paikka ovat jatkuvassa muutoksessa. Valtiolliset muutokset vaikuttavat niin että kunnat ja kuntayhtymät ovat suurien muutoksien edessä, kun valtakunnallinen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus toteutuu. Nämä tulevat ja nyt jo tehdyt palvelurakenteiden muutokset tulivat esille kuntien johtajien haastatteluissa ja vastauksissa. Vastauksissa tuli esille paljon haasteita ja epätietoisuutta, mutta myös toivoa ja uudistusintoa.
Tutkimuksen primäärikehyksenä käytetään standpoint-teoriaa ja erityisesti valtarakenteiden asetelmaa sekä kuinka tämän teorian avulla esille nousee asioita, joita muutoin ei olisi välttämättä nähtävissä. Valta-asetelma kuvastui haastatteluissa ja webropol-kyselyissä opintoihin, ammattikuntiin, tietotaitoon ja kokemukseen.
Mielestäni tärkein asia tämän tutkimuksen teossa todentui, että sosiaalisen asiantuntijuuden paikka ja merkitys on yhä häilyvä ja epävarma vaikka kyseessä on juurikin hyvinvointipalvelut jonka ja toiminta perustuu sosiaaliselle asiantuntijuudelle. Tässä tutkimuksessa kerättiin haastatteluin ja kyselyin tietoa maakunta- ja sote-uudistuksen ilmenemisestä ja sosiaalisen asiantuntijuuden paikoista hyvinvointipalveluissa.
Sosiaali- ja terveydenhuollon toimintaympäristössä ja palvelurakenteissa meneillään olevat nopeat muutokset korostavat entisestään laajan yleissivistyksen, laajoja kokonaisuuksia jäsentävän yhteiskuntatieteellisen ymmärryksen ja tutkimustaitojen tärkeyttä pyrittäessä huolehtimaan kaikkien kansalaisten hyvinvoinnista, osallisuudesta ja vahvasta yhteiskunnallisesta asemasta. (Lähteinen, ym. 2017, 17.)
Tutkimustulokset valmistuivat ajankohtaan ja tilanteeseen, jolloin kunnat ovat valtavien haasteiden edessä. Palvelujen kysynnän kasvaessa, henkilöstön eläköityessä ja taloudellisen tilanteen tiukentuessa toimintaympäristötekijät ja rakenteelliset ratkaisut luovat vahvan ja vaikutusvaltaisen kontekstin sosiaalisen asiantuntijuuden johtamiselle. Tarvittavista kuntauudistuksista ja niiden laajuudesta käydään julkisuudessa erittäin voimakasta keskustelua.
Niina Ristolainen
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Sosiaalinen asiantuntijuus julkisten hyvinvointipalvelujen johtamisessa standpoint-teorian kehysanalyysissä”.
Lähteet
Lähteinen, Sanna, Raitakari Suvi, Hänninen, Kaija, Kaittila, Taru, Kekoni, Taru, Krok, Suvi, Skaffari, Pia. 2017.Sosiaalityön koulutuksen tuottama osaaminen. SOSNET julkaisuja 7. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
(35)
Huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien tukeminen lastensuojelussa
Huostaanotto on lastensuojelun viimesijainen perheeseen kohdistuva interventio, jossa vastuu lapsesta siirtyy vanhemmilta sosiaalitoimelle.
Lastensuojelun sosiaalityöntekijät ovat lapsen vastuusosiaalityöntekijöitä, mutta heidän velvollisuutenaan on tukea myös huostaanotetun lapsen vanhempia. Pro gradu -tutkielmassani käsiteltiin tekijöitä, jotka vaikuttavat vanhempien tukemisen toteutumiseen lapsen sijoituksen aikana.
Huostaanotossa sosiaalityöntekijät käyttävät laissa säädettyä julkista valtaa lapsen edun suojelemiseksi. Lastensuojelun toimenpiteistä erityisesti huostaanotossa sosiaalityöntekijöiden vallankäyttö korostuu, sillä kyseisessä interventiossa puututaan perus- ja ihmisoikeuksiin. Huostaanotto ja tätä seuraava sijoitus vaikuttavat perheen yksityisyyteen ja vanhemmuussuhteisiin. Siten huostaanotto vaikuttaa lapsen lisäksi myös lapsen vanhempiin. Lastensuojelussa vanhempi onkin asianosainen, eli hallintolain (6.6.2003/434) 11 §:n mukaan henkilö, jonka etua, oikeutta tai velvollisuutta hallintoasia koskee.
Sosiaalityöntekijän velvollisuutena on myös vanhempien tukeminen. Lastensuojelulaissa (13.4.2007/417) mahdollistetaan vanhempien tukeminen vanhemman kuuntelemisella ja tarvittaessa vanhemmalle oman asiakassuunnitelman laatimisella. Lisäksi lastensuojelulaissa tuodaan esiin lapsen edun mukaisesti lapselle merkityksellisten ihmissuhteiden ja yhteydenpidon tukeminen, mikä on samalla myös vanhemmuuden tukemista.
Vanhemman tuen tarpeen tunnistamisen merkitys
Vanhemman tuen tarpeen tunnistaminen on ensisijaista, jotta vanhemman tukeminen voisi toteutua. Huostaanoton viimesijaisuus ja siinä perus- ja ihmisoikeuksiin puuttuminen näkyvät vanhempien tuen tarpeessa. Huostaanoton kerrottiin olevan kriisi vanhemmalle, ja siten jo itse huostaanoton aiheuttavan vanhemmissa tuen tarvetta. Kriisi näkyy vanhemmissa moninaisten tunnereaktioiden kautta. Sosiaalityöntekijät kertoivat havainneensa vanhemmissa niin surua, vihaa, häpeää kuin masennusta lapsen huostaanotosta johtuen.
Myös huostaanoton perusteet vaikuttavat vanhemman tuen tarpeen muodostumiseen. Vanhemmasta johtuviin huostaanoton perusteisiin voivat vaikuttaa esimerkiksi päihde- ja mielenterveysongelmat, jotka aiheuttavat myös vanhemmalle tuen tarvetta. Lapsen vakavasti itseään vaarantavan käyttäytymisen edessä vanhempi saattaa kokea voimattomuutta ja siten vaikuttaa vanhemman tuen tarpeeseen. Huomattava on, että huostaanoton perusteet voivat olla vaikuttamassa myös yhtä aikaisesti.
Sosiaalityöntekijöiden on keskeistä tunnistaa vanhempien tuen tarve sijoituksen aikana. Tämä ei kuitenkaan yksistään riitä, vaan myös vanhempien itse on tunnistettava tuen tarpeensa. Molempien osapuolien nähdessä vanhemman tuen tarpeet tukemisen toteutuminen on todennäköisempää.
Vanhempien tukemisen toteutuminen sijoituksen aikana
Huostaanotettujen lasten vanhempien tukeminen palvelujärjestelmässä näyttäytyi tutkimustuloksissa avoimena eikä selkeää tukijaa vanhemmalle ole löydettävissä. Sosiaalityöntekijät kokivat roolinsa vanhempien tukijana ristiriitaiseksi, koska he ovat ensisijaisesti lapsen vastuusosiaalityöntekijöitä. Sosiaalityöntekijät toivat ristiriitaisesta roolistaan johtuen esiin tarpeen työparista, jolla olisi päävastuu vanhemman tukemisesta. Epäselvyys sosiaalityöntekijän roolista vanhempaan nähden vaikuttaa vanhempien tukemisen toteutumiseen ja siten heikentää huostaanottoa väliaikaisena interventiona.
Sosiaalityöntekijät kertoivat vanhempien tukemisen olevan liian vähäistä vanhempien tuen tarpeeseen nähden. Huostaanotettujen lasten vanhempien tukemiseen vaikuttavat puutteelliset aikaan- ja osaamiseen liittyvät resurssit sekä lastensuojelulain avonaisuus sijoituksen aikaisen vanhemmuuden tukemisen osalta. Lastensuojelulaissa vanhemman tukeminen näyttäytyy ennen kaikkea lapsen ja vanhemman suhteen tukemisena. Tämä on tutkimustulosten perusteella vaikuttanut vahvasti myös käytäntöön. Esimerkiksi vanhemman tuen tarpeen kerrottiin olevan yleensä osana lapsen asiakassuunnitelmaa, vaikka lastensuojelulain mukaan tarvittaessa vanhemmalle tulisi laatia oma asiakassuunnitelma. Vanhempien tukeminen koettiin kuitenkin merkityksellisenä. Vanhempien tukemisen nähtiin toteuttavan lapsen etua ja lastensuojelussa tavoitteena olevaa perheen jälleenyhdistämistä.
Vanhempien eettisesti kestävä tukeminen toteuttaa vanhempien oikeuksia, lapsen etua ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa esiin tuotua perheen jälleenyhdistämisen tavoitetta. Tällä hetkellä selkeää vastuutyöntekijää vanhemmille ei näytä tutkimustulosten perusteella olevan, mikä heijastuu vanhempien tukemisen laadukkuuteen ja heikentää perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista.
Jonna Lindholm
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu vuonna 2018 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaan: Huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien tukeminen lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta.
Lähteet
Hallintolaki (6.6.2003/434)
Lastensuojelulaki (13.4.2007/417)
(34)
Sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välinen luottamussuhde rakentuu vanhemman voimaanuttamisesta ja kohtaamisesta
Kirjoitus perustuu pro gradu-tutkielmaani lastensuojelun arviointiyksikön sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välisestä luottamussuhteen rakentumisesta. Tutkielmassa kysyn 1) miten sosiaalityöntekijät rakentavat luottamussuhteen venäläistaustaisen vanhemman kanssa ja 2) minkälaisia haasteita luottamuksen rakentamiseen liittyy.
Toteutin tutkielmani haastattelemalla yhden pääkaupunkiseudun lastensuojelun arviointiyksikön 6 sosiaalityöntekijää. Lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnissa otetaan vastaan lastensuojeluilmoituksia, jotka sosiaalityöntekijät selvittävät ja arvioivat yhdessä perheen kanssa mahdolliset palvelutarpeet. Palvelutarpeen arvioinnin tehtävästä säädetään sosiaalihuoltolain (131/2014) ja lastensuojelulaissa (13.4.2007/417).
Sosiaalityöntekijän luottamuksenarvoisuuden osoittaminen
Arviointityöskentely perustuu pitkälti sosiaalityöntekijän ja vanhemman väliselle yhteistyölle (Hietamäki 2015). Sosiaalityöntekijät rakensivat luottamussuhdetta venäläistaustaista vanhempaa voimaannuttamalla heitä ja kohtaamalla aidosti. Sosiaalityöntekijöitä velvoittavat virkamiehen velvollisuudet, joista luottamuksen kannalta keskeiset ovat lainalaisuuden vaatimus ja puolueettomuusvaatimus. Sosiaalityöntekijän tulee noudattaa kaikessa virkatoiminnassa tarkoin lakia ja kohdeltava kaikkia yhdenvertaisesti. (Bruun ym. 1995, 142, 150.)
Vanhemman voimaannuttaminen merkitsee vanhemman oman asiantuntijuuden korostamista ja venäläistaustaisten vanhempien kohdalla palveluinformaation antamista. Viranomaiset kohtaavat venäläistaustaisten asiakkaiden kohdalla epäluuloisuutta ja epäluottamusta viranomaisia kohtaan, mikä voi selittyä lähtömaan yhteiskunnallisesta tilasta. (Heino & Kärmeniemi 2013, 101). Sosiaalityöntekijöillä on tärkeä tehtävä osoittaa venäläistaustaisille vanhemmille oma luottamuksenarvoisuus ja luottamusta rakennetaankin aina sosiaalityöntekijän ja vanhemman kohtaamisessa.
Positiiviset ja luottamukselliset kohtaamiset sosiaalityöntekijöiden kanssa lisäävät asiakkaiden luottamusta yleisellä tasolla sosiaaliviranomaisia kohtaan. Kohtaamisissa on olennaista, että sosiaalityöntekijä ei oleta vanhemman luottavan sosiaalityöntekijään. Olennaista on myös sosiaalityöntekijän läsnäolo vanhemman kohtaamisessa ja empaattinen ja ymmärtäväinen lähestymistapa. Myös se, että sosiaalityöntekijä osoittaa itse luottavansa asiakkaaseen rakentaa luottamussuhdetta.
Luottamuksen rakentamisen haasteet ovat moninaiset
Luottamuksen rakentamisen haasteet liittyvät niin puuttumistilanteisiin kuin työorganisaation käytettävissä oleviin resursseihin. Myös venäjän kieli ja kulttuurin heikko tuntemus asettavat haasteita. Puuttumistilanteissa on kyse lapseen kohdistuneesta kaltoinkohteluepäilystä. Työskentely muuttuu tällöin kontrollipainotteiseksi ja vanhempien toimintaan kohdistuu sosiaalityöntekijän puolelta muutospaineita.
Sosiaalityöntekijän ja vanhemman yhteisen kielen puuttuminen vaikeuttaa yhteisen ymmärryksen rakentumista. Venäläistaustainen vanhempi ei välttämättä osaa ottaa vastaan tarjottua informaatiota. (Alitolppa-Niitamo ym. 2005, 86.) Venäjän kielen tulkeista oli sosiaalityöntekijöillä vaihtelevia kokemuksia. Aina tulkinkaan avulla ei välttämättä päästy vanhemman kanssa yhteisymmärrykseen.
Lisäksi haasteena on palvelutarpeen arvioinnin määräaika ja arviointiyksikön resurssit asiakasmäärään nähden. Arvioinnin lakisääteinen määräaika on kolme kuukautta, jonka aikana sosiaalityöntekijä selvittää, arvioi ja päättää mahdollisista palveluista ja lastensuojelun asiakkuuden avaamisesta. Venäläistaustaisten vanhempien kohdalla koettiin, että lisäaika olisi hyväksi, jotta asiakassuhde ehtisi kehittyä.
Suuren asiakasmäärän takia joudutaan kuitenkin priorisoimaan ja kaikkien asiakkaiden kanssa ei ole mahdollista luoda luottamussuhdetta. Sosiaalityöntekijöiden mukaan luottamusta ei aina edes tarvita, jos perhettä tavataan vain kerran ja todetaan ettei tarvetta jatkotyöskentelylle ole.
Luottamuksella on sosiaalityössä suuri kysyntä
Julkisista instituutioista suomalaiset luottavat eniten poliisiin, koulutusjärjestelmään ja puolustusvoimiin. Terveydenhuoltojärjestelmään luotetaan enemmän kuin sosiaaliturvajärjestelmään. (Suomen vaalitutkimusportaali 2016.) Sosiaalihuollon viranomaiset käyttävät julkista valtaa, jolloin virkasuhteessa olevalla henkilöllä voi olla oikeus päättää yksipuolisesti yksityisen oikeusasemaan vaikuttavista toimista (Mäenpää 2000, 37).
Lastensuojelun arviointityössä sosiaalityöntekijä päättää lastensuojelun asiakkuudesta ja toisinaan päätös ei ole yhteinen vanhempien kanssa. Työskentely jatkuu silloin joko lastensuojelun avopalveluissa tai perhe ohjataan muiden palveluiden piiriin. Luottamussuhteen rakentaminen voi olla helppo siirtää ja ulkoistaa seuraavalle työntekijälle, vaikka jokaisessa kohtaamisessa, sen hetkisen sosiaalityöntekijän tulisi ottaa vastuu luottamuksen rakentamisesta. Jokaisen sosiaalityöntekijän tulisi vastata asiakkaan luottamuksen tarpeeseen.
Kristiina Mikkonen
Pro gradu: Sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välinen luottamus – Luottamuksen rakentaminen ja sen haasteet lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnin aikana. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet
Alitolppa-Niitamo, Anne ym. 2005: Välittävä perhetyö – kokemuksia ja ajatuksia Väestöliiton Kotipuu-projektista. Teoksessa Alitolppa-Niitamo, Anne & Söderling, Ismo & Fågel, Stina (toim.) Olemme muuttaneet. Näkökulmia maahanmuuttoon, perheiden kotoutumiseen ja ammatillisen työn käytäntöihin. Väestöliitto. Väestöntutkimuslaitos ja Kotipuu. 84-95.
Bruun, Niklas & Mäenpää, Olli & Tuori, Kaarlo 1995: Virkamiesten oikeusasema. Kustannusosakeyhtiö Keuruu.
Heino, Eveliina & Kärmeniemi, Nadezda 2013: Cultural interpretation as an empowering method in social work with immigrant families. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering social work: research and practice. Helsinki. 88-116.
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/41105/empowering_social_work.pdf?sequence=1 viitattu 2.3.2018
Hietamäki, Johanna 2015: Lastensuojelun alkuarvioinnin vaikutukset vanhempien näkökulmasta. Jyväskylän yliopisto 2015. https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/46576/978-951-39-6257-9_vaitos_220812014.pdf?sequence=1 viitattu 15.2.2018
Lastensuojelulaki 417/13.4.2007
Mäenpää, Olli 2000: Hallinto-oikeus. Werner Söderström Lakitieto Oy.
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014
https://www.vaalitutkimus.fi/fi/poliittiset_asenteet/luottamus_yhteiskunnallisiin.html viitatttu 26.3.2018
(33)
Sosiaalityöntekijä kohtaa seksuaalisen hyväksikäytön
Tutkin pro gradu -työssäni lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamista sosiaalityöntekijän työssä haastattelemalla lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä, joilla oli kokemusta hyväksikäytön kohtaamisesta. Tässä kirjoituksessa keskityn sosiaalityöntekijöiden kaipaamiin muutoksiin työympäristössä ja yhteiskunnassa, sosiaalityön kohdatessa lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä tai sen epäilyä.
Seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen ja tunnistaminen on haastavaa sen tabuluonteisuuden ja todisteiden vaikean saamisen vuoksi. Tutkimusten mukaan lastensuojelun sosiaalityöntekijät nimeävät lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kaikkein vaikeimmaksi lastensuojelulliseksi ongelmaksi. Työntekijät kertovat myös kokevansa avuttomuutta ja tiedon puutetta kohdatessaan lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä työssään. (Esim. Martin ym. 2014, 6; Sirén 1992, 75.)
Haastattelemieni sosiaalityöntekijöiden mukaan lapsen turvaaminen on sosiaalityön tärkein tehtävä hyväksikäyttöä epäiltäessä. Hyväksikäytön selvittelyprosessissa puolestaan on keskeistä vuorovaikutuksellinen, aito kohtaaminen asiakkaan kanssa sekä toimiva yhteistyö eri viranomaisten kanssa. Myös sosiaalityöntekijöiden saama riittävä ohjeistus, koulutus ja tuki ovat tärkeitä selvitettäessä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.
Vahvinta tukea sosiaalityöntekijät kokivat saavansa työparilta ja työyhteisön muilta jäseniltä. Myös esimies ja työnohjaus koettiin tärkeiksi tukimuodoiksi. Sosiaalityöntekijät kokivat pääosin saamansa tuen liian vähäiseksi suhteessa raskaaseen aiheeseen.
Haastattelemani sosiaalityöntekijät kohtaavat asiakkaat oikeudenmukaisesti ja tasa-arvoisesti sosiaalityön ammattietiikan vaatimalla tavalla. Sosiaalityöntekijät kykenevät hallitsemaan omat tunteensa ja kunnioittamaan ihmisiä myös niissä tilanteissa, joissa kaikkia asiakkaiden tekoja ei pysty ymmärtämään.
Sosiaalityöntekijöiden kehittämistoiveet työympäristössään
Haastattelemani sosiaalityöntekijät haluaisivat kehittää seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisprosessia. Merkittävimmät muutosta vaativat epäkohdat olivat vääränlainen tai kokonaan puuttuva koulutus seksuaalisesta hyväksikäytöstä, yhteistyökumppaneiden kanssa sovittujen konkreettisten toimintaohjeiden puuttuminen sekä tiedonsaannin vakavat ongelmat viranomaisten välillä. Lisäksi työnohjauksen puuttuminen, sen liian harva toteutuminen sekä sosiaalityön kentän hallitsevan työnohjaajan löytämisen vaikeus, kaipaavat ratkaisua.
Työnohjauksen jatkuvuus on tärkeää sosiaalityössä, jossa työntekijät ovat jatkuvasti tekemisissä raskaiden aiheiden kanssa. Tutkimukseen osallistuneista sosiaalityöntekijöistä suurin osa ei kuitenkaan saanut työnohjausta. Työnohjaan puuttuminen johtui pääasiassa siitä, että lastensuojelun sosiaalityöhön oli ollut vaikea löytää riittävän kokenutta työnohjaajaa.
Tiedonkulunongelmat eri viranomaisten välillä sekä poliisin pitkät käsittelyajat viivästyttävät hyväksikäytön selvittämisprosessia ja aiheuttavat stressiä sosiaalityöntekijöille. Tiedonkulkuongelmia lastensuojelun ja muiden viranomaisten välillä helpottaisi eri viranomaistahojen kanssa yhdessä sovittavat toimintaohjeet ja toimintasuunnitelmat.
Seksuaalisesta hyväksikäytöstä tulisi olla sosiaalityöhön räätälöityä koulutusta jo sosiaalityön tutkintokoulutuksessa sekä täydennyskoulutusta työelämässä oleville tasaisin väliajoin. Koulutus olisi yhtä tärkeää myös sosiaalityön yhteistyökumppaneille. Koulutuksessa on keskeistä jatkuvuus ja systemaattisuus sekä sopivuus juuri sosiaalityöhön. Ilman jatkuvasti ylläpidettävää täydennyskoulutusta sosiaalityön ammatillisuus ei kehity.
Sosiaalityöntekijät ehdottivat myös seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisprosessin avuksi kokemusasiantuntijoita sekä mentorijärjestelmää. Kokemusasiantuntijat toisivat sosiaalityöntekijöille konkreettisia neuvoja ja tietoa, mentori puolestaan toimisi sosiaalityöntekijän työparina hyväksikäyttötapauksissa ja auttaisi hyväksikäytön selvittämisprosessissa. Mentorijärjestelmiä ehdotetaan lastensuojelutyöhön myös Aulikki Kanaojan väliraportissa (HS 7.3.2018).
Myös sosiaalityön julkisessa kuvassa on kehitettävää. Haastattelemani sosiaalityöntekijät toivoivat ammattiprofiilin nostamista, sosiaalityön näkyvämpää asemaa julkisuudessa, asiallisuutta ja realistisempaa otetta kärjistämisen sijaan. Se edistäisi alan ymmärrystä ja madaltaisi kynnystä yhteydenottoihin. Nyt sosiaalityön tekemä työ jää julkisuudelta näkymättömäksi (Tiitinen ja Lähteinen 2014, 204–205), kun pelkästään asiakkaat ovat äänessä ja sosiaalityöntekijät eivät voi kertoa omaa näkökulmaansa. Sosiaalityöntekijä ei pysty vaitiolovelvollisuutensa vuoksi puolustautumaan, jolloin he ovat helppoja syntipukkeja.
Tiedon jakaminen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on tärkeää
Sosiaalityön tehtävä on ravistella yhteiskuntaa tuomalla esiin epäkohtia. Se, miten sosiaalisista ilmiöistä puhutaan, vaikuttaa kansalaisten ymmärrykseen ja mielikuviin (Tiitinen ja Lähteinen 2014, 205). Epäkohtien näkyväksi tekeminen tuo esille sosiaalityöntekijöiden työolosuhteita ja niihin kaivattavia muutoksia sekä lisää uhrien oikeusturvaa. (Granfelt 2002, 137, 140.)
Taistelu heikompiin kohdistuvaa pahuutta kohtaan on sosiaalityön tärkein moraalinen tehtävä (Granfelt 2002, 137, 140). Seksuaalisesta hyväksikäytöstä täytyy tuottaa ja jakaa tietoa sekä puhua rohkeasti ja monipuolisesti. Monipuolinen tieto on ainoa reitti hyväksikäytön parempaan tunnistamiseen ja sitä kautta hyväksikäytön vähenemiseen. Koko yhteiskunnalla on vastuu seksuaalisen riiston ja väkivallan tunnistamisesta (Hurtig, Nikupeteri ja Laitinen 2014).
Vaikeita asioita on houkutus katsoa ohi, mutta niiden kohtaaminen osoittaa todellista rohkeutta ja ammattitaitoa. On tärkeää tiedostaa, että seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamiseen ja tunnistamiseen on mahdollista valmistautua ja harjaantua. Tärkeimpiä seikkoja ammatillisessa valmistautumisessa ovat riittävä koulutus sekä työyhteisön tuki ja työnohjaus, sillä ne auttavat pohtimaan ja kehittämään omaa toimintaa. (Humppi & Ellonen 2011, 285; Luoto 2008, 33; Salo & Ståhlberg 2004, 115.)
Marjo Vuokila
Pro gradu: Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen sosiaalityöntekijän työssä (otsikko saattaa vielä muuttua, odotan palautetta opettajalta). Lapin yliopisto, 2018.
Lähteet
Granfelt, Riitta 2002: Pahasta kirjoittaminen. Teoksessa Laitinen, Merja & Hurtig, Johanna (toim.) Pahan kosketus. Ihmisyyden ja auttamistyön varjojen jäljellä. PS-kustannus. Jyväskylä. 127–141.
HS: Helsingin Sanomat 7.3.2018: Lastensuojelun työntekijät uupuvat, kun yhden ihmisen vastuulla voi olla jopa sata lasta – tuore selvitys esittää ratkaisuja työn kuormittavuuteen.
Humppi, Sanna-Mari & Ellonen, Noora 2011: Lapsiin kohdistuva väkivalta ja hyväksikäyttö. Tapausten tunnistaminen, rikosprosessi ja viranomaisten yhteistyö. Poliisiammattikorkeakoulu. Tampere. 2. laillistettu painos. 1. painos 2010.
Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen Merja 2014: Teoksessa Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Unipress. 250–280.
Luoto, Mari 2008: Tunteet sosiaalityöntekijän arjessa – Sosiaalityöntekijöiden päiväkirjamerkintöjä tunnekokemuksistaan työssä. Teoksessa Huotari, Kari & Hurtig, Johanna (toim.): Sosiaalityötä monitoroimassa. Oy Yliopistokustannus, HYY Yhtymä. Helsinki. 25–46.
Martin, L & Brady, G & Kwhali, J & Brown, S. J & Crowe, S & Matouskova, G, 2014: Social workers’ knowledge and confidence when working with cases of child sexual abuse. What are the issues and challenges? https://www.nspcc.org.uk/globalassets/documents/research-reports/social-workers-knowledge-confidence-child-sexual-abuse.pdf Viitattu 10.3.2018.
Salo, Eeva & Ståhlberg, Marja-Riitta 2004: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Teoksessa Söderholm, Annlis & Halila, Ritav & Kivitie-Kallio Satu & Mertsola, Jussi & Niemi, Sirkku (toim.): Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Keuruu.
Sirén, Mirja 1992: Insestiepäilyn kohtaaminen sosiaalityöntekijän näkökulmasta. 1992. Tampereen yliopisto.
Tiitinen, Laura & Lähteinen, Sanna 2014: Teoksessa Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. UNIpress. 191–213.
(32)
Lastensuojelutarpeen arvioinnissa hyvin kohdattu nuori on puoliksi autettu nuori
Ne kirjoitti vaan ylös ja kuunteli sillai että joo nyt on sitte sinun vuoro puhua.
Edellinen on kontekstista irrotettu ja tiivistetty lainaus pro gradustani. Lainaus on nuoren vastaus lastensuojelutarpeen arvioinnin sosiaalityöntekijöiden toiminnasta vanhemman ja nuoren yhteistapaamisessa. Oma mielipidettään kertomatta ja puolia ottamatta sosiaalityöntekijät kirjaavat ja jakavat puheenvuorot.
Nuoren ja vanhemman kohtaaminen vaikuttaa lainauksessa mekaaniselta, lähes robottimaiselta. Kerronta kuullaan ja kirjataan. Asioita ei tarkisteta ja täsmennetä. Tunne tai asiasisältöön ei oteta kantaa.
Lastensuojelun sosiaalityössä puolueettomuutta ja jokaisen erilaisen mielipiteen tasapuolista kuulemista on pidetty käytännön pakkona. Asiakastyössä asiakkaiden kohtaamiseksi on tärkeää kuulla eri osapuolien erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia. Tämän ei kuitenkaan tulisi johtaa siihen, ettei näistä keskusteltaisi ja neuvoteltaisi tapaamisissa.
Keskustelun ja neuvottelun puuttuminen voivat johtaa erillisten käsitysten vahvistumiseen yhteisen ymmärryksen kustannuksella. Asiakkaana olevalle ihmiselle tällainen vuorovaikutus antaa kohtaamattomuuden kokemuksen. Asiakas jää yksin oman kertomansa kanssa ilman vastakaikua.
Yhteisen ymmärryksen puuttuminen tulee kuvaavasti esille myös lastensuojelun kirjauksissa. Monen sosiaalityöntekijän laatimissa asiakkaan kirjaukset ovat täynnä yksinkertaisia lauseita äidin mielestä sitä ja isän mielestä tätä.
Mikä siis avuksi kohtaamisiin? Varsinkin, kun me käytännön lastensuojelussa työskennelleet tiedämme, että välillä on erittäin tärkeää kirjata tarkkaan, kuka tapaamissa on mitäkin sanonut ja millä sanoin.
Passiivisuudesta ja puolueettomuudesta dialogiin
Työvälineenä dialogisuus ammatillisissa ihmisten kohtaamisissa ei ole uutta. Tuskinpa löytyy yhtään sosiaali- ja terveysalan ammattilaista, joka ei tuntisi tätä ainakin sanana. Dialogisuudella asiakastyössä tarkoitetaan sitä, että asiakas on aktiivinen ja osallistuva vaikuttaja. Asiakas voi olla esimerkiksi yksittäinen lapsi tai koko perhe.
Toisin kuin alun lainauksessa, dialogisessa työskentelyssä asiakas ja työntekijä keskustelevat ja neuvottelevat tasavertaisina kumppaneina esimerkiksi perheen nykytilanteesta.
Vaikka esimerkiksi lastensuojelussa nuori elää joka päivä arkeaan ei hän välttämättä näe tilanteessa mitään ongelmallisuutta. Nuoren kasvulle todella ongelmallinen ja turvaton aikaisemmin mainittu perheen nykytilanne voi olla täysin tavallista. Ja vaikka nuori näkisi perheensä tilanteen ongelmallisena hän ei aina uskalla tai osaa sanottaa sitä sosiaalityöntekijälle.
Sosiaalityöntekijä on lastensuojelussa keskeinen henkilö perheen tilanteen arvioinnissa. Hänellä on koulutuksen myötä tietoa suotuisasta lapsen kasvusta ja kehityksestä. Lastensuojelutarpeen arvioinnissa sosiaalityöntekijä ei usein tunne nuorta etukäteen. Tukeminen edellyttää asiakkaan tuntemista. On siis vaikea tietää, mikä juuri tämän nuoren kohdalla tukee häntä.
Riittävä tunteminen vaatii hyvää kohtaamista. Asiakkaat ja erityisesti nuoret tarvitsevat kokemusten ja tunteiden jäsentämistä. Sanoit näin ja näin, tarkoitatko sillä tätä ja tätä. Ymmärsinkö oikein, että koet tämän näin ja näin. Voisiko kertomasi liittyä tähän ja tähän.
Hyvään kohtaamiseen tarvitaan myös myötätuntoa. Se mitä kerroit kuulostaa todella ikävältä. Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan noin.
Asiakkaan aidolla kuuntelemisella ja kohtaamisella mahdollistetaan kumppanuus työntekijän ja asiakkaan välille. Samalla se mahdollistaa omien ammatillisten näkemysten esiintuomista näissä keskusteluissa. Välillä ammatillinen näkemys voi olla tunne, jonka sanottaminen asiakkaalle voi toimia ratkaisuna esimerkiksi tilanteen selvittämiseksi.
Dialogisuus vaatii hyvät puitteet
Dialoginen kohtaaminen vaatii toteutuakseen taitoa, tahtoa ja toimintaa.
Taidolla tarkoitan vuorovaikutustaitoja, joita käytämme. Kuten mitkä tahansa taidot, myös nämä taidot vaativat harjoittelua. Valitettavasti sosiaalityön yliopistokoulutus antaa tähän ohuesti mahdollisuuksia. Vastuu taitojen oppimisesta ja kehittämistä jää yksilöille. Taitojen harjoittelu siirtyy näin työelämään suoraan asiakastyöhön tai mahdollisiin jatkokoulutuksiin. Dialogisuus on taito jota pitää opiskella.
Tahdolla tarkoitan työn pyrkimyksiä. Millä arvopohjalla ja millä tavoin työtä teemme? Lastensuojelulla ja sosiaalityöllä laajemmin on historiallisena painolastina kontrolloiva ja normatiivinen tapa kohdata asiakasta. Nämä elävät rakenteissa, joita siirrämme ja jotka siirtyvät tiedostamatta myös uusille työntekijöille. Dialogisuus vaatii tahtoa tehdä työtä eri tavalla.
Tahtoa vaaditaan myös järjestää lastensuojelussa työn puitteet kuntoon. Tämä on laaja kokonaisuus, jossa tarvitaan kunnallisia ja valtakunnallisia ratkaisuita. Tästä muistuttaa myös 20.11.17 tuhannen sosiaalityöntekijän ja sosiaalityön opiskelijan julkinen vaatimus lastensuojelun tilanteen parantamiseksi. Tarvitaan aikaa ja mahdollisuuksia kohdata asiakasta dialogisesti.
Asiat eivät tapahdu itsestään, vaan ne vaativat toimintaa. Toimintaa ei tarvita vain työntekijä tasolla. Tarvitaan toimintaa työyhteisötasolla. Tarvitaan toimintaa kuntatasolla ja tarvitaan toimintaa valtakunnallisella tasolla. Toiminnalla dialogisuus toteutuisi mahdollisimman laajasti lastensuojelun kohtaamisissa.
Dialogisuus asiakastyössä ei ole kaikki voipainen ja autuaaksi tekevä. Se ei yksistään ratkaise laajoja lastensuojelun ongelmakohtia. Se mahdollistaa kuitenkin yhden askeleen kohti korkealaatuista lastensuojelua.
Jarkko Luusua
Kirjoitus pohjautuu syksyllä 2017 valmistuneeseen kahden nuoren haastatteluun perustuvaa pro gradu-tutkielmaan ”Vastuullista, jaettua ja ohittavaa -lastensuojelun palvelutarpeen arvioinneissa rakentuvia nuorten toimijuuksia”, sekä ajankohtaiseen keskusteluun lastensuojelun tilasta.
(31)
Sosiaalityön kielen laajeneva suunta
Tämä kirjoitus pohjaa Tampereen yliopiston sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani psykososiaalisesta sosiaalityöstä (Kemmo 2016). Tarkoitukseni on avata sitä, mitä tarkoittaa diskurssi. Tämän lisäksi tuon esiin psykososiaalisen sosiaalityön teksteistä löytämäni diskurssin. Pohdin myös mahdollisia syitä sille, miksi löytämäni diskurssi ylipäätään esiintyy sosiaalityön teksteissä. Kirjoitukseni kaksi olennaista teemaa eli psykososiaalinen ja diskurssi yhdistyvät yhdessä tekstin keskeisessä argumentissa siinä, että näen psykososiaalisen sosiaalityön ongelmien johtuvan alalla vaikuttavasta diskurssista.
Koska psykososiaalinen on käsitteenä sosiaalityön historiallinen ja keskeinen asiantuntijuuden kuva (Toikko 1997, 170–171; Granfelt 1993, 194; Sipilä, A. 2011, 135), koskettavat sen ongelmat laajaa alaa sosiaalityössä. Etenkin psykososiaalisen keskeisestä roolista johtuen sosiaalityön tietotuotannossa ei siis tavallaan voi olla kommunikoimatta[1] aiheesta, vaan osallistutaan – myös hiljaisuudella – epäselvyyksien suuntaamiseen kohti sosiaalityön käytäntöä.
Kun gradutyössäni olen tuonut esiin, ettei psykososiaalisen sosiaalityön jatkuviin epämääräisyyksiin ole kiinnitetty huomiota suomalaisessa sosiaalityössä, on tämän kirjoitukseni tähtäimessä pikemminkin kysymys syystä eli siitä, mistä tämä huomattavan hiljainen epäselvyyksien hyväksyminen voi alan keskeisen käsitteen ja työmuodon kohdalla sosiaalityössä johtua[2]. Psykososiaalisen sosiaalityön mittavista epäselvyyksistä johtuen tällä hetkellä voidaan hyvin nähdä, että suomalaista psykososiaalista sosiaalityötä koskeva akateeminen keskustelu on jo poikki (Kemmo 2016, 5).
Kun olin tutkinut psykososiaalista sosiaalityötä diskurssianalyysin keinoin, en löytänyt mitään sosiaalityön modernia tai postmodernia diskurssia. En liion löytänyt mitään sosiaalityön vuorovaikutuksen menetelmällistä ja käytännöllistä diskurssia, vaikka niiden mukaiset merkitykset teksteistä löysinkin. Löysin kuitenkin yhden: nimittäin sosiaalityön kielen laajenevan suunnan diskurssin. Vaikka tämä diskurssi ongelmineen onkin hahmottunut vahvasti juuri psykososiaalisen tekstien osana, eivät sen vaikutukset sosiaalityössä ulotu vain nimenomaisesti kyseisen aihealueen teksteihin. Tämä on yksi syy sille, miksi sosiaalityön kielen laajeneva suunta kuvaa alan laajempaa puhetapaa, toisin sanoen diskurssia.
Diskurssilla en kuitenkaan tarkoita jotakin sosiaalityön kaiken puheen kattavaa kuvausta enkä myöskään alalla etsittyjä – ja usein myös löydettyjä – verrattain ehyitä kielen merkityskokonaisuuksia, vaan Michel Foucault’n (2005, 38) luonnehdintaa siitä, ettei kielen diskurssi lopulta ole muuta kuin sanomatta jättämänsä haitallista läsnäoloa. Diskurssi on polku ristiriidasta toiseen aiheuttaen näkyvät ristiriidat, koska tottelee kätkemäänsä ristiriitaa (Foucault 2005, 198).
Kuten Foucault edellä teoretisoi, diskurssi on yleinen puhetapa, jonka merkityksiä ei ole tunnistettu ja tunnustettu. Koska kielen laajenevan suunnan voi ymmärtää sosiaalityön tutkimuksen kielen ongelmien jäsennyksenä tai yhteenvetona, pyrin sen avulla tavoittamaan juurikin sitä, mikä suomalaisen sosiaalityön tekstien kulussa on nähtävissä ja vaikuttaa, mutta joka on jäänyt sanomatta ääneen. Tässä piiloisuudessaan diskurssi ohjaa tutkimustekstien kulkua haitalliseen suuntaan. Jokin epäselvyyttä aiheuttava voi vaikuttaa ainoastaan kätkettynä, ja lähinnä piiloisuuttahan epäselvyyskin vain tarkoittaa. Seuraavaksi kuvaan löytämäni diskurssin merkityksen tiivistetysti. Kielen laajeneva suunta on siis käsitteellinen välineeni, jonka avulla voin kuvata löytämääni sosiaalityön tutkimustoiminnan teksteissä esiintyvää kielenkäytön tapaa.
Tutkimukseni havainnoissa sosiaalityön kielen laajeneva suunta on yleisessä ja keskeisessä roolissa psykososiaalisen merkityksen katoamisessa alan näköpiiristä, sillä laajeneva suunta suuntaa katseensa vain käsitteeseen, innovaatioihin ja vain eteenpäin. Kielen laajeneva suunta ei myöskään pidä kahta eri näkökulmaa mukanaan eikä toisistaan erillään, sillä se pyrkii vain yhdistämään silloinkin kun pitäisi erottaa, ja erottaa silloinkin kun ei tarvitsisi. Näin laajeneva suunta ei tukeudu selventämiseen tavoitteissaan, johdonmukaisuuteen periaatteissaan, ei ota kielen merkitysvälitteisyyttä vakavissaan eikä kohdista katsettaan itseymmärrykseen. Suunta ulottaa psykososiaalisen korjaamaan alalla minkä tahansa tilanteen ja pitää alan hiljaisena silloinkin kun pitäisi esittää kommenttia. Tästä johtuen sosiaalityön kielen laajeneva suunta lopulta kadottaa monelta osin kriittisyyden, itsekriittisyyden ja avoimuuden toimintansa perustoiltaan, tuottaa ongelmallista ristiriitaa tutkimustuloksissa ja haittaa alan käytännön kehittämistä vaientaessaan keskustelun aiheesta, josta on alkanut puhua.
Mistä tällainen puhe- ja toimintatapa sosiaalityön tietotuotannon teksteihin sitten syntyy? Mitä tarkoitusta se alalla ajaa? Asia on tärkeä selvitettävä, sillä sisäisten ristiriitaisuuksien ilmeneminen sosiaalityön teoreettisten tekstien osana aiheuttaa samalla sen, että tekstit välittävät implisiittisesti kyseisiä toimintatapoja alalle. Sosiaalityön tieteellinen tutkimustoiminta on alalla vaikuttavan tiedon keskeinen legitimoija (Walls 1986, 112–117). Toisin sanoen teoreettinen tieto on sosiaalityön tietotuotannon olennainen keino jäsentää ja tuoda esiin alan ilmiöitä ja hyväksyttäviä toimintatapoja (ks. Saurama 2005, 267). Tällaisen tuotetun teoreettisen tiedon avulla tietotuotanto pyrkii määrittämään ja merkityksellistämään alan käsitteistöä ja kommunikoimaan näin yhteiskunnalle sosiaalityön ulkopuolelle, mutta myös aikaansaamaan alan sisäistä keskustelua, joka on välttämätöntä sosiaalityön yhteisen asiantuntijuuden kehittämisessä. Yhteinen ja ymmärrettävä puhe on keskinäisen ymmärryksen perusta (Arnkil 2005, 186).
Katarina Piuva on havainnut sosiaalityön tieteenalaistamisintressin osana ruotsalaisia psykososiaalisen sosiaalityön tekstejä. Piuvan mukaan Ruotsissa kyseinen intressi on ajanut psykososiaalisen sosiaalityön tekstien painotukset kaiken muun, esimerkiksi asiakkaan sosiaalisesta tilanteesta lähtevän, tarkastelun edelle. Ruotsissa sosiaalityö liitettiin yliopistoon vuonna 1977. (Piuva 2007, 261–264, 276–277.) Suomessa sosiaalityö hyväksyttiin itsenäiseksi pääaineeksi yliopistoon vuonna 1999 (Karvinen-Niinikoski 2005, 73). Myös meillä on ilmennyt sosiaalityön tieteenalaistamistarve (Satka 1997, 28–32; Mutka 1998, 40) eli tarve muodostaa sosiaalityöhön omaa teoriaa, rakentaa alan tietotuotannon auktoriteettiasemaa ja koota sosiaalityötä yhteen. Kun edellä ensiksi mainitun tehtävän perustat ovat suomalaisenkin sosiaalityön teksteissä jääneet hataralle pohjalle[3], ovat muut mainitut intressit nousseet tekstien toiminnassa keskiöön. Samalla niiden mukaiset pyrkimykset ovat ajaneet aiheen selventämisen edelle. Siksi sosiaalityön diskurssin suunta on ollut levittäytyä aina uusiin kielen merkitysyhteyksiin, jolloin suunta myös aiheuttaa näkyvät ristiriidat alan tutkimuksen kielessä.
Jälleen juuri kuten Foucault edellä teoretisoi; sosiaalityön teoreettisen kirjallisuuden jatkuvat epäselvyydet syntyvät teksteihin paikkaamaan aiheen haurasta ydintä eli teoriapohjaa. Jo Riitta Granfelt (1993, 177) esitti eksplisiittisesti psykososiaalisen sosiaalityön teoriapohjan jäsentymättömyyden, mutta suomalaisen sosiaalityön muut intressit ovat ajaneet asian ohi, jolloin siihen ei ole kiinnitetty riittävää huomiota. Psykososiaalinen on siis etenkin alan vuorovaikutusta koskeva sosiaalityön teoria, joka on jäänyt vaille kunnollista teoriapohjaa, mistä johtuen myöskään psykososiaalisen käsitteen käyttö ei ole voinut muodostua tieteen periaatteiden mukaiseksi tai tieteelliseksi. Tämä on nähdäkseni juuri sellainen perustava ristiriita, jollaista Foucault (2005, 197–198) piti merkkinä diskurssista ja jota myös jatkuvat rajanvedot – sosiaalityön ja erityisesti psykologian välillä – syntyvät tekstien toiminnassa peittämään ja paikkaamaan (ks. Sipilä, J. 1989, 225; Granfelt 1993, 222–223; Toikko 1997, 184–185 ks. myös Weckroth 2007, 429–432; Toikko 2009, 285–286; Kemmo 2016, 66).
Havainnoistani johtuen ajattelen, että sosiaalityön teoriapohjaa tulee johdonmukaisesti vahvistaa, sillä sekä sosiaalityötieteen että alan yleisen toimintakulttuurin kehittäminen edellyttävät vähintäänkin alan merkitysten ymmärtämisen mahdollisuutta. Oman asiantuntijuuden ymmärtäminen on puolestaan tarpeen jo sinällään ja myös alan arvostuksen lisäämisessä osana moniammatillista toimintaa (Korpela 2014, 138–139; Metteri, Valokivi & Ylinen 2014, 330). Tekstien välityksellä sosiaalityössä opitaan esimerkiksi uskallusta ja ymmärrystä epäkohtien esittämiseen ja eriävään mielipiteeseen, jonka hyväksyttävä esittäminen alalla kuin alalla pitkälti edellyttää, että kyseisessä toimintakulttuurissa on tapana näin myös toimia. Sosiaalityö ehdollistuu tutkimuksellisten tekstien välityksellä, joten jos alan tietotuotannon teksteistä uupuu analyyttisyyttä, huolellisuutta, kriittisyyttä ja itsekriittisyyttä, ei näitä samoja periaatteita voi juurikaan olettaa ja odottaa löytyvän alan oppimisympäristöistäkään (ks. Saarnio 1986, 37–38). Käytännössäkin erityisen vaikeat asiat avautuvat vain jos on kykyä katsoa niitä toisin (Pösö 2004, 12–14; Hurtig, Nikupeteri & Laitinen 2014, 253). ”Vakiintunut ja kyseenalaistamaton tiedon kategorisointi voi estää rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön edistämisen ja sen toteutumisen palvelujärjestelmässä” (emt., 277). Lisäksi kielen merkitykset ylipäätäänkin rakentuvat vasta tuotettujen merkityserojen kautta (esim. Jokinen & Juhila 1991; 38; Jokinen 1999, 39–40).
Alan merkitykset eivät rakennu ymmärrettäviksi alati laajenevan suunnan kautta vaan sosiaalityön tietotuotannon tulisi kääntyä kohti itseymmärrystä; itsesuhdetta. Tämä on ollut syynä sille, miksi olen tässä kirjoituksessani ja gradutyössäni halunnut katsoa sosiaalityön tuttujen teemojen merkityksiä alan tietotuotannon teksteistä. Puhe ei nyt siis ole ollut sosiaalityön uudesta asiantuntijuudesta, vaan pikemminkin hyvin suppeasta yrityksestä ymmärtää hieman alan vanhempaa ydintä, mikä vasta voi mahdollistaa sen kriittistä arvioimistakin. Loppujen lopuksi sosiaalityön kiinnittäminen tiedeyhteisöönkin onnistuu vasta ja vain tieteen periaatteiden mukaisella ja niitä vahvistavalla toiminnalla. Teoriakaan ei voi niin sanotusti kellua tyhjän päällä, vaan se tulee kunnolla perustaa. Sosiaalityön teoria on edelleenkin turhan heppoinen ja osin unohdettukin laji myös suomalaisessa sosiaalityössä, sillä kukas kissan hännän nostaisi, jos ei kissa itse. Pelkään pahoin, että tällä nykyisellä menolla sosiaalityö on lähinnä vain itse poistamassa itseään yliopistoyhteisöstä.
Jussi Kemmo
sosiaalityöntekijä
_____________
[1] On myös ajateltu, ettei ihmisten ole edes mahdollista olla kommunikoimatta keskinäisissä toimissaan (Watzlawick, Bavelas & Jackson 1967).
[2] Sosiaalityön hiljaisuuden kulttuuri on alalla keskusteltu aihe (esim. Mutka 1998, 123–127).
[3] Sosiaalityön käytännön ja tieteen välisen suhteen nähdään jääneen perustoiltaan ongelmalliseksi (Saarnio 1986, 28–31; Satka 1997, 31).
_____________
Kirjallisuus
Arnkil, Tom Erik (2005) Metaforat, dialogisuus ja käytäntötutkimus. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 173–200.
Foucault, Michel (2005) Tiedon arkeologia. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Tampere: Vastapaino.
Granfelt, Riitta (1993) Psykososiaalinen orientaatio sosiaalityössä. Teoksessa Riitta Granfelt, Harri Jokiranta, Synnove Karvinen, Aila-Leena Matthies & Anneli Pohjola (toim.) Monisärmäinen sosiaalityö. Helsinki: Sosiaaliturvan Keskusliitto, 175–227.
Hurtig, Johanna, Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja (2014) Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Anneli Pohjola, Merja Laitinen & Marjaana Seppänen (toim.) Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja. Kuopio: Unipress, 250–280.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (1991) Diskursseja rakentamassa. Näkökulma sosiaalisten käytäntöjen tutkimiseen. Tutkimuksia Sarja A, 2. Tampereen yliopisto, Sosiaalipolitiikan laitos.
Jokinen, Arja (1999) Diskurssianalyysin suhde sukulaistraditioihin. Teoksessa Arja Jokinen, Kirsi Juhila & Eero Suoninen Diskurssianalyysi liikkeessä. Tampere: Vastapaino, 37–53.
Karvinen-Niinikoski, Synnove (2005) Sosiaalityön opetus, tutkimus ja kehittyvä asiantuntijuus. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 73–96.
Kemmo, Jussi (2016) Kohti psykososiaalisen sosiaalityön itseymmärrystä. Vuorovaikutus menetelmänä ja käytäntönä suomalaisessa psykososiaalisen sosiaalityön diskurssissa. Pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto.
Korpela, Rauni (2014) Terveyssosiaalityön asiantuntijuus ja kehittäminen. Teoksessa Anna Metteri, Heli Valokivi & Satu Ylinen (toim.) Terveys ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 118–141.
Metteri, Anna, Valokivi, Heli & Ylinen, Satu (2014) Lopuksi: Kohti monialaista keskustelua terveydestä ja sosiaalityöstä. Teoksessa Anna Metteri, Heli Valokivi & Satu Ylinen (toim.) Terveys ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 329–331.
Mutka, Ulla (1998) Sosiaalityön neljäs käänne. Asiantuntijuuden mahdollisuudet vahvan hyvinvointivaltion jälkeen. Jyväskylä: SoPhi.
Piuva, Katarina (2007) The Case of Psychosocial work: The Pedagogic Discourse of Psychosocial Education in Sweden 1938-1989. Social Work Education 26 (3) 261–279.
Pösö, Tarja (2004) Vakavat silmät ja muita kokemuksia koulukodista. Stakes tutkimuksia 133.
Saarnio, Pekka (1986) Vielä kerran sosiaalityön teorian ja käytännön suhteesta. Sosiaalityön Vuosikirja, 86, Helsinki, 26–44.
Satka, Mirja (1997) Sosiaalityö ajassa – ydinkysymysten äärellä. Raportissa Riitta Viialainen & Maisa Maaniittu (toim.) ”Tehdä itsensä tarpeettomaksi?” Sosiaalityö 1990-luvulla. Jyväskylä: Stakes, Raportteja 213, 27–38.
Saurama, Erja (2005) Muutosvallasta käytännössä. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 259–276.
Sipilä, Anita (2011) Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet – Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Kuopio: Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta No. 28.
Sipilä, Jorma (1989) Sosiaalityön jäljillä. Helsinki: Tammi.
Toikko, Timo (1997) Psykososiaalinen lähestymistapa sosiaalityössä. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti Janus (2), 169–185.
Toikko, Timo (2009) Tapauskohtainen sosiaalityö. Teoksessa Mikko Mäntysaari, Anneli Pohjola & Tarja Pösö (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS-kustannus, 271–291.
Walls, Georg (1986) Sosiaalityön tietoperusta ja organisointi. Teoksessa Antti Karisto & Tapani Purola (toim.) Sosiaalityön kehittäminen. taustoja, reunaehtoja, näkökulmia. Oppimateriaaleja 1. Helsinki: Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 109–129.
Watzlawick, Paul, Bavelas, Janet, Beavin & Jackson, Don D. (1967) Pragmatics of human communication. A study of interactional patterns, pathologies and paradoxes. New York: Norton.
Weckroth, Antti (2007) Mitä merkitsee ”psykososiaalinen” päihdehoidossa? Yhteiskuntapolitiikka-YP 72 (4), 426–436.
(30)
Yhteisön voimaannuttava vaikutus vanhustyössä
Pro gradu -työssäni käsittelen vanhusten voimaantumisen kokemuksia mielenterveysryhmissä. Tutkimuksessani haluan kartoittaa ryhmissä käyvien vanhusten kokemuksia toiminnan vaikutuksesta heidän arkielämäänsä ja siitä millaisia toiveita heillä on vanhuksille järjestettävistä palveluista.
Tutkimukseni käsittelee vanhusten voimaantumisien kokemuksia. Toteutin tutkimukseni ryhmähaastatteluina Vanhusten kotipalvelusäätiön kahdessa yksikössä Havurastissa, (Koivukylän Havukoskella) ja Myyrastissa Myyrmäessä. Mielenterveysryhmät paikantuvat sosiaalityössä kolmannen sektorin palveluihin. Vuonna 1972 perustetun kotipalvelusäätiön tehtävänä on edistää vanhusten asemaa ja tukea heidän hyvinvointiaan Vantaan kaupungissa. Tämä on varsin lähellä Sosiaalihuoltolain (1301/2014) 7§ mukaista tehtävää, jossa painotetaan sosiaalityön toimintaa kunnan asukkaiden asuin- ja toimintaympäristöjen kehittämiseksi ja sosiaalisten ongelmien huomaamiseksi ja ratkaisemiseksi.
Vanhusten kotiapusäätiön mielenterveysyhteisöjen toiminta liittää mielenkiintoisella tavalla yhteen 1970-luvun rakenteellisen ja alueellisen sosiaalityön pyrkimykset nykyisiin pyrkimyksiin tukea vanhusten kotona asumista ja toimintakykyä. Toiminnassa otetaan huomioon asiakkaiden omat toiveet, ja toiminta ja retket tapahtuvat asiakkaiden äänestyksen perusteella.
Asiakkaiden kertomukset yhteisöllisen avun merkityksestä arkeen
Tutkin asiakkaiden kertomuksia ja ryhmittelin vastauksia erilaisiin teema-alueisiin. Voimaantumisen ja emansipaation kokemukset tulivat voimakkaasti esille vanhusten vastauksissa. Tämä yllätti minut positiivisesti, sillä kuvittelin aluksi vastaajien kertovan esimerkiksi yksinäisyydestä. Toisena teemana nousi voimakkaasti esille elämänpiiri: vanhukset kertoivat lähtevänsä liikkeelle, kun haluisivat päästä käymään tapaamassa muita. Moni koki ja liikkeelle lähtemisen lisäävän arkiliikuntaa ja toimivan terveyttä ylläpitävänä tekijänä. Ulos lähtemiseen valmistautumista pidettiin joissakin vastauksissa vaikeimpana asiana. Toiminnan vaikutus lisäsi monien vastaajien mukaan arjen rytmiä, ja he osallistuvat mielellään liikuntaryhmiin. Tutun yhteisön läheisyys motivoi ihmisiä lähtemään liikkeelle.
Mielenterveysyhteisöjen toiminta oli täysin vapaaehtoista. Tämä madalsi toimintaan osallistumisen kynnystä. Toiminnan suunnittelemiseen saattoi osallistua tekemällä ehdotuksia ja äänestämällä ehdotuksista. Vapaaehtoisuus lisäsi vanhusten osallisuutta ja motivaatiota osallistua toimintaan. Kotiapusäätiön mielenterveysryhmillä on suuri paikallinen merkitys. Vanhukset kertoivat, että paikasta toiseen liikkuminen ei enää ollut helppoa eikä autottomilla vanhuksilla ollut mahdollisuutta käydä pitkän matkan päässä sijaitsevissa keskuksissa. Tutun ajanviettopaikan läheisyys lisäsi monien vanhusten mielestä arjen turvallisuuden tunnetta. Läheisiä puistonpenkkejäkään ei pidetty kaupunkiympäristössä kovin vaarattomina paikkona.
Yhteisön merkitys yksilön elämälle korostui elämän kriisihetkinä, ja nimesin viidennen teeman elämäntilanteeksi/situaatioksi. Moni vastaaja kertoi aloittaneensa mielenterveysryhmässä käymisen leskeytymisen tai omaishoitajuuden myötä. Vanhukset kokivat, että tuttu yhteisö oli antanut tukea vaikeiden asioiden käsittelyssä ja lisännyt voimavaroja arkeen. Ihmiset kokivat olevansa osa yhteisöä. Vaikeista asioista oli mahdollista puhua muiden ryhmäläisen kanssaan, mutta myös ohjaajille yksityisesti. Yksinäisyyden kokemukset lieventyivät, kun ihmisillä oli mahdollisuus olla osana yhteisöllistä toimintaa.
Toiveita vanhusten palveluista
Vanhukset toivoivat, että omassa asuinympäristössä olisi tarjolla riittävästi palveluita. Lähikaupan toiminnan tilapäinen lakkauttaminen oli hankaloittanut Havukoskella asuvien vanhusten elämää. Vanhukset sanoivat kaipaavansa sitä, että heidän olisi mahdollista vaihtaa muutama sana kotipalvelutyöntekijöiden kanssa, mutta kokivat palvelun liian kiireiseksi. Vanhusten mukana työntekijät vaihtuivat liian tiuhaan: esimerkiksi kotipalvelun työntekijät ja lääkärit vaihtuivat joka tapaamiskerralla. Huonosti liikkuville vanhuksillekin toivottiin mahdollisuutta osallistua sosiaaliseen toimintaan. Havurastin yksikön taannoinen lakkautusuhka sai asiakkaat kirjoittamaan vetoomuksen toiminnan jatkumisen puolesta. Vanhusten toiveena olikin, että palveluita järjestettäisiin heidän ehdoillaan ja heistä heidän toiveensa huomioiden.
Piia Helander
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Kun on huumori yllä, niin ei ne kivut ja särytkään tunnu niin pahoilta”- Vanhusten voimaantumisen kokemuksia kolmannen sektorin vertaistukiryhmissä.
Lähteet
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014
(29)
Venäläisten maahanmuuttajanaisten työmarkkinaosaamista ei osata Suomessa hyödyntää
Pro gradu -tutkimuksessani katson venäläisten maahanmuuttajanaisten työllistymistä naisten silmin. Kysyn heiltä, mikä edesauttaa ja mikä estää työllistymistä Suomessa. Kiinnostuin aiheesta, koska tähän asti tutkimus ei ole tarkastellut erikseen venäläisten naismaahanmuuttajien tilannetta. Naisten ja miesten kokemus ja asema työmarkkinoilla on erilainen, joten on loogista olettaa, että myös maahanmuuttajien kokemukset työmarkkinoista eroavat sukupuolen mukaan.
Aihe kiinnosti minua myös siksi, koska olen itse maahanmuuttaja. Tutkijana jaan haastateltavien kanssa saman kulttuuripohjan ja äidinkielen sekä maahanmuuttajataustan. Käytän omaa taustaani ja kokemustani resurssina tutkimuksessa. Kuten maahanmuutosta tehdyt tutkimukset osoittavat, ei ole mahdollista ratkaista maahanmuuttajien ongelmia, jos ei ymmärrä heidän kulttuuriaan.
Tutkimukseni teoreettiseksi kehykseksi olen valinnut Berryn akkulturaatio teorian, jossa kulttuurien kohtaamisten polut jaetaan integraatioon, assimilaatioon, separaatioon ja marginalisaatioon. Näistä integraatiota olen tutkinut syvällisemmin, käyttäen Karmela Liebkindin, Annika Forsanderin, Liisa Harakkamäen ja Anu Yijälän teoksia. Aineistonkeruumenetelmänä on ollut semistrukturoitu haastattelu ja analyysimetodina on teoriaan perustuva sisällönanalyysi. Haastateltaviksi olen valinnut viisi naismaahanmuuttajaa, jotka ovat muuttaneet Suomeen eri-ikäisinä, eri alueilta Neuvostoliitosta tai Venäjältä ja ovat asuneet Suomessa 2-20 vuotta. Naiset osallistuivat Lapin Yliopiston ja Rovaniemen AMK:n projektiin, joka järjestettiin avoimen yliopiston kautta. Projektiin osallistujat opiskelivat avoimen yliopiston kursseilla ja saivat tietoa koulutuksista sekä neuvontaa, jotta he pystyisivät jatkamaan opiskelua ammattiin jossain korkeakoulussa.
Aiempien tutkimusten mukaan naismaahamuuttajat kokevat enemmän vaikeuksia työllistymisessä verrattuna miesmaahanmuuttajiin. Haastattelemani venäläiset naiset ovat aktiivisia oman työllistymisensä edistämisessä. He käyttävät resurssejaan ja tarjoutuvia mahdollisuuksia sopeutuakseen tilanteeseen. He ymmärtävät suomen kielen oppimisen merkityksen työn haussa. Muutettuaan Suomeen he alkoivat käydä suomen kielen kursseilla ja opiskelivat kieltä myös kotona sekä työharjoittelupaikoissa. Parin vuoden päästä he pystyivät asioimaan suomen kielellä itsenäisesti. Kielen opiskeluun osallistuivat sekä nuoret että vanhemmat naiset. Nuoret naismuuttajat osaavat usein myös englantia ja muita kieliä. Haastattelemani naiset olivat nopeasti luoneet käsityksen suomalaisista työmarkkinoista. Vanhemmat naiset joutuivat toteamaan, että heidän kotimaansa korkeakoulututkinnot eivät tuota Suomessa vastaavaa pätevyyttä eivätkä johda uudessa asuinmaassa työllistymiseen. Sen takia he olivat hakeutuneet heti kielikurssien jälkeen opiskelemaan uusiin ammatteihin tai päivittivät omaa tutkintoaan.
Venäläisiä naisia ei tarvitse motivoida työssä käymiseen
Haastatteluissa kävi ilmi, että venäläisille naisille työ on tie itsenäisyyteen ja itsensä toteuttamiseen. Se on tärkeä ja arvokas osa elämää. Vaikka venäläisessä kulttuurissa perheen äidin rooli on vahva, perheelliset haastateltavat ovat tottuneet yhdistämään perheen, työn ja vapaa-ajan aktiviteetit. Haastattelemistani naisista kolme oli ollut töissä ja naimisissa ennen Suomeen muuttoaan. He olivat ehtineet luoda työuraa Venäjällä. Se, että he uskalsivat jättää tämän kaiken taakseen ja aloittaa elämän uudessa maassa ja uudella kielellä, kertoo naisten rohkeudesta sekä itseluottamuksesta. Ensimmäisen työpaikan löytäminen ei kestänyt pitkään. Aiemmasta elämästä tuttu kyky yhdistää eri rooleja edesauttoi heitä aloittamaan pätkätöiden tekemisen pian maahanmuuton jälkeen, ja samalla hoitamaan perhevelvollisuudet ja/tai opiskelun.
Kuitenkin jopa nämä itseensä luottavat aktiiviset venäläiset naismaahanmuuttajat kokevat työllistymisessä vaikeuksia. Vaikka maantieteellisesti Venäjä ja Suomi ovat naapureita, kulttuurierot ovat isoja. Venäläisille naisille työ tarkoittaa paljon enemmän kuin ansiotulon lähde, se on heille itsensä toteuttamisen paikka. Aluksi naiset työllistyivät esimerkiksi apulaisopettajiksi, varhaiskasvatuksenopettajiksi, siivoojiksi, tarjoilijoiksi ja hoitoapulaiseksi. He kuitenkin kokivat, etteivät näissä tehtävissä voineet toteuttaa itseään ammatillisesti. Naiset haaveilevat saavansa tässä maassa vastaavan aseman kuin heillä oli Venäjällä sekä työllistyvänsä samalle alalle. Korkeakoulun diplomien rinnastamisen vaikeus sekä selkeä syrjintä työpaikoissa vaikeuttavat tavoitteen saavuttamista. Ulkoisesti, objektiivisten tekijöiden kautta tarkasteltuna, naisten tilanne saattaa näyttää onnistuneelta integraatiolta: heillä on työ, perhe, kavereita ja he osaavat suomen kielen. Subjektiivisesti naiset eivät kuitenkaan tunne integroituneensa. He eivät halua, että heidän miehensä rahoittaa heidän elämänsä (tai ehkä suomalaiset miehet eivät suostu tähän) ja sen takia he joutuvat ottamaan vastaan jokaisen työtarjoukseen, vaikka tarjottu työ ei usein vastaa heidän tutkintojaan tai työkokemustaan eikä edistä työuraa. Naiset pyrkivät todistamaan osaamistaan opiskelemalla uutta ammattia.
Maahanmuuttaja tarvitsee räätölöityjä palveluita
Jos tilannetta katsoo yhteiskunnan kannalta, naiset ja heidän osaamisensa sekä korkeakoulututkintonsa ovat resurssi, joka on jäänyt käyttämättä. Integraatioteoria korostaa integraatioprosessin kaksisuuntaisuutta. Onnistuneessa integraatiossa maahanmuuttaja sopeutuu yhteiskuntaan ja yhteiskunta sopeutuu maahanmuuttajiin. Venäläisten naismaahanmuuttajien integraatiota edesauttaa, jos lisätään työyhteisön ja maahanmuuttajien kanssakäymistä. Esimerkiksi kotoutumisohjelmaan kuuluvat harjoittelujaksot voitaisiin pidentää muutamasta viikosta pariin kuukauteen. Muutamassa viikossa maahanmuuttaja tuskin saa käsitystä työpaikasta, eikä työnantaja ehdi tutustua työntekijään.
Myös maahanmuuttoviranomaisten toimintakäytäntöjä tulisi tarkistaa kohti räätälöidympiä malleja, jotka ottavat nykyistä paremmin huomioon maahanmuuttajan työkokemuksen ja koulutustason. Viidestä haastattelemastani naisesta, kahdella oli positiivinen kokemus työhallinnon toiminnasta, mutta yksi toi esiin edellä mainitun ongelman. Hänet oli lähetetty kursseille ja harjoittelupaikkoihin, jotka eivät vastanneet hänen työkokemustaan ja koulutustaustaansa, eivätkä hänen kiinnostustaan.
Rovaniemellä toimivasta Moninetistä naisilla oli hyvin positiivisia kokemuksia. Moninet on tukenut naisia neuvomalla, harjoittelupaikkoja etsimällä, kieli- ja kulttuuriin tutustumiskursseja järjestämällä sekä tarjoamalla harjoittelumahdollisuuksia myös Moninetissä. Naisten kokemusten perusteella venäjää osaavista työntekijöistä kiinnostuneita työnantajia voisi houkutella nykyistä voimakkaammin yhteistyöhön Moninetin kanssa, tai jopa sopia yritysten kanssa maahanmuuttajille tarkoitetuista työpaikoista. Tässä tarvitaan Elinkeinoministeriön ja Ely-keskuksen apua ja resursointia.
Maahanmuuttajien työllistymistä ja elämäntilanteita selvittävää tutkimusta tarvitaan, jotta maahanmuuttoon liittyvät ongelmat pystytään tunnistamaan. Oman tutkimukseni perusteella on tärkeää tarkastella maahanmuuttajien osaryhmiä, eikä vain kaikkia maahanmuuttajia yhtenä ryhmänä. Toisaalta on tärkeää katsoa tilanteita maahanmuuttajien omasta näkökulmasta ja on hyödyksi, jos tutkijalla on tutkittavien kanssa yhteinen kieli-ja kokemustausta. Näin tutkimus tukisi osuvampien ratkaisujen löytymistä.
Marina Niemelä
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Venäläisten maahanmuuttajanaisten työmarkkinakiinnittyminen Suomessa. 2017.
(28)
Kun palvelun vastaanottaminen vaatii työtä
Kuvitelkaa normaali pikkulapsiperhe, jossa on yksi tai kaksi pientä, alle kouluikäistä lasta. Kun tämän perheen vanhempi lähtee lasten kanssa asioille, on pelkkä liikkeelle pääseminen jo oma operaationsa. Mutta mitä jos pieniä lapsia olisikin kolme, tai viisi? Ja niiden lisäksi alakouluikäisiä jokaiselle luokka-asteelle oma? Millaisten asioiden äärellä tuolloin ollaan, että perhe pääsee ylipäätään yhtään mihinkään?
Tällaisten haasteiden edessä suurperheet usein ovat. Pelkkä arkisten asioiden hoito kodin ulkopuolella, kuten neuvolakäynnit, kauppareissut ja vastaavat vaativat tarkkaa suunnittelua ja yleensä sen, että joku jää huolehtimaan kotiin muista lapsista. Koska esimerkiksi lasten neuvolakäynnit ovat juuri kyseisen lapsen omia käyntejä, ei niihin voi ottaa koko sisaruskatrasta mukaan, mutta pieniä lapsia ei voi jättää kotiinkaan, joten jonkun pitää huolehtia heistä. Mahdollisuudet siihen, että molemmat vanhemmat olisivat mukana asioilla, ovat pienet.
Suurperheet sosiaalityön asiakkaina
Tutkin omassa pro gradu -työssäni suurperheiden kokemuksia sosiaalityön asiakkuuden näkökulmasta. Sen kautta nousi selkeästi esiin ne haasteet, joita suurperheet kokevat perheen suuren lapsimäärän vuoksi jo pelkästään sosiaalipalveluiden vastaanoton tasolla. Asia, joka voi olla itsestäänselvyys yhden tai kahden lapsen perheessä, kuten koko perheen oleminen yhdessä paikassa yhtaikaa, varsinkin kodin ulkopuolella, voi olla valtava haaste suurperheille.
Kun suurperhe tarvitsee sosiaalityön tukea, ovat tuen tarpeet aivan samanlaisia kuin muissakin perheissä. On haasteita vanhemmuudessa, taloudellisia huolia, perheenjäsenen sairastumista, uupumusta ja monia muita haasteita. Suurperheet ovat tässä mielessä aivan tavallisia perheitä, eikä suuri lapsimäärä tee sinällään perhettä huonommin toimivaksi, eikö myöskään paremmin toimivaksi. Suuri lapsiluku ei kerro huonosta vanhemmuudesta, mutta se ei myöskään tee kenestäkään automaattisesti hyvää vanhempaa. Palvelujärjestelmämme ei kuitenkaan aina osaa tunnistaa suurperheiden erityisyyttä tuen tarvitsijoina.
Esimerkiksi kotipalvelun tuki, joka tutkimuksessani nousi selkeästi hyvin tarpeelliseksi ja hyväksi koetuksi palveluksi, on usein mitoitettu pienempien perheiden tarpeelle. Siinä missä yhden tai kahden lapsen perheessä parina päivänä viikossa muutaman tunnin käyvä kotipalvelu voi olla hyvinkin riittävä ja hyödyllinen apu, niin suurperheessä työmäärä on yksinkertaisesti niin iso, että myönnetyt tunnit eivät riitä kuin pintaraapaisuun.
Lisäksi pelkkä tuen vastaanottoon valmistautuminen voi vaatia suurperheitä paljon organisointia ja työtä. Erityisesti kodin ulkopuolelle suuntautuva tuki, kuten perheneuvola, mahdolliset terapiat, lastensuojelun tapaamiset ja monet muut voivat olla hyvin haastavia suurperheiden näkökulmasta, koska suuren lapsimäärän vuoksi molempien vanhempien on vaikea päästä yhtaikaa kodin ulkopuolelle. Perhetyö taas koettiin yleensä lähinnä ylimääräisenä haittatekijänä, sillä kodinhoitoon osallistumaton perheohjaaja oli vain yksi henkilö lisää kotona, joka piti huomioida.
Siltoja rakentava tuki
Tutkimukseeni osallistuneet suurperheet kokivat, että kotiin saatava, konkreettinen apu on toimivinta mahdollista tukea. Auttavat kädet, jotka helpottavat arjessa, sekä tuki joka mahdollistaa vanhempien osallistumisen yhdessä esimerkiksi yksittäisen lapsen palaveriin kodin ulkopuolella. Lisäksi tärkeänä koettiin, että toimijoita ei ole liikaa, vaan tuki keskitettäisiin.
Kutsunkin tätä tukea siltoja rakentavaksi tueksi. Tuki, joka rakentaa siltoja kodin ja palvelun välille, sekä siltoja eri toimijoiden välille. Tällaisen tuen avulla perheen jäsenet pääsisivät sen avun piiriin, jota he tarvitsisivat, ja toisaalta avuntarjoajat osaisivat koordinoida toimintaansa niin, että perhe ei ylikuormitu niiden keskellä.
Kuten jo aiemmin totesin, suurperheet ovat kaikessa moninaisuudessaan aivan tavallisia perheitä lapsimäärästä huolimatta. Syyt heidän tuen tarpeelle sosiaalityössä eivät poikkea muista, mutta siinä miten heitä tuetaan, ja millaisilla palveluilla, olisi kehittämisen paikka. Palvelut pitäisi mitoittaa riittävän laajaksi, ja ne pitäisi toteuttaa siten, että perheet voivat ne ottaa vastaan ilman, että vastaanotto itsessään kävisi työstä.
Tero Nevala
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Suurperheiden vanhempien kokemuksia sosiaalityöntekijöiden asennoitumisesta. Lapin yliopisto 2017.
Minkälaista sosiaalityön asiantuntijuutta ja osaamista tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa?
Pro gradu-tutkielmassani on tarkasteltu sosiaalityön asiantuntijuutta kunnallisessa aikuissosiaalityössä tulevaisuudessa Lapissa sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta. Tutkimuskysymyksenä on ollut: minkälaisia asiantuntijuuden tarpeita sosiaalityöntekijät ovat kuvanneet aikuissosiaalityössä tulevaisuudessa.
Kuvailen sosiaalityöntekijöiden itsensä esille tuomia osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeita. Rajaavina tekijöinä ovat olleet Lapin maakunnallinen alue, sosiaalityöntekijän ammatissa työskenteleminen kunnan sosiaalitoimessa, aikuissosiaalityö substanssialana sekä ajallinen perspektiivi; tulevaisuus sekä osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuuden näkökulmasta. Aineisto on analysoitu sisällönanalyysin avulla. Ryhmäteemahaastatteluaineiston tavoitteena on ollut kuvata kunnallisessa aikuissosiaalityössä tarvittavaa asiantuntijuutta ja osaamista sekä niiden asiantuntijuuden tiedollisia, taidollisia ja eettisiä ulottuvuuksia. Tavoitteena on ollut myös tarkastella kunnallisen aikuissosiaalityön muutosta yhteiskunnallisessa kontekstissa.
Tutkimustulosten ja kirjallisuuden perusteella aikuissosiaalityöhön liittyvät ulottuvuudet ovat tiedot, taidot ja eettiset periaatteet. Sosiaalityön tiedollisista osaamistarpeista ovat korostuneet yhteiskunnallinen, psykososiaalinen ja oikeudellinen tieto. Oikeudellinen tieto ohjaa vahvasti sosiaalityötä.
Sosiaalityön asiantuntijuus sosiaalityöntekijöiden kuvaamana
Sosiaalityön taidollisista osaamistarpeista ovat nousseet esiin moniammatillisen yhteistyön taidot ja osaaminen. Paljon tukea tarvitsevien asiakkaiden kohdalla moniammatillinen ja poikkitieteellinen verkostotyö on noussut esille ja se lisää sosiaalityöntekijän tehtävänkuvan ja siten myös asiantuntijuuden ja osaamisen tarpeiden kompleksisuutta. Lisäksi kuntouttavan sosiaalityön sekä päihdetyön taidolliset ja tiedolliset osaamistarpeet ovat nousseet aineistossa esiin. Yhteiskunta-ja palvelujärjestelmään liittyvä osaamisen tarve on noussut myös esiin. Asiakkaiden palveluohjaukselle ja sosiaaliohjaukselle on havaittu sosiaalista tarvetta.
Eettisistä asiantuntijuuden tarpeista ja toimintaperiaatteista tutkimustuloksissa ja kirjallisuudessa ovat nousseet esiin oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvoisuuden toimintaperiaatteet. Myös ihmisarvoisen kohtaamisen periaate sekä jännitteet asiakkaiden yksilöllisten ideologioiden, tuen tarpeiden ja yhteiskunnan sekä lainsäädännön välillä ovat korostuneet. Sosiaalityöntekijät ovat toimineet myös yhteiskuntakriitikkoina asiakaskuntansa näkökulmasta ja puolesta.
Sote-ja maakuntauudistuksen suhteen on toivottu parempaa tiedottamista tulevista konkreettisista muutoksista rivityöntekijän kannalta. Sosiaalityöntekijät ovat tuoneet esille, että avoimuus ja tiedottaminen ovat tärkeitä sote-ja maakuntauudistusta ajatellen. Myös sosiaalityön johtajuuden ja asiantuntemuksen merkitystä ja tarvetta on korostettu. Mikäli johtajuuteen ei aktiivisesti osallistuta, jokin muu taho voi ottaa roolin.
Aikuissosiaalityön osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuutta ajatellen ovat tiiviisti kytkeytyneet havaittuihin sosiaalisiin tarpeisiin ja epäkohtiin. Keskiössä on asiakas tarpeineen ja toiveineen, jonka ympärille sosiaalityö ja sen osaamistarpeet rakentuvat.
Sos tt k12: ”…jos ei sosiaalialalla ole sitä johtajuutta ja asiantuntemusta niin joku sen ottaa… Se on ihan turha jossitella ja kun meitä ei huomioida. Jos et tule esiin, anna jotain asiantuntijuutta, ei sua kukaan noteeraa. Se on ihan turha täällä kahvihuoneessa palpattaa menemään, jos sie et mee tuonne ihmisten ilmoille johtajuuteen mukaan.”
Tiina Ketola
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Aikuissosiaalityön osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuudessa sosiaalityöntekijöiden kuvaamina. Lapin yliopisto 2017.
(27)
ADHD-oireisen lapsen erityisen tuen tarpeen tunnistaminen
Ajatus siitä, että yhteiskuntamme tuottaa yhä enenevässä määrin uhmakkaita, omaehtoisia ja levottomia lapsia, on iskostunut mieliimme vahvasti. Näkökulma on passivoittanut meidät siten, että sallimme lapsen oireilla ilman, että perehtyisimme lapsen tilanteeseen riittävän syvällisesti.
Passiivisuuden kehityksen juuret ovat siinä, että näkökulmassamme levottomiin ja muulla tavoin oirehtiviin lapsiin korostuu syyllistäminen. Levottomuuden syytä haetaan muun muassa lapsen elinympäristöstä, yhteiskunnan ja ympäristön jatkuvasta muutoksesta ja liikkeestä, ympäristön ärsyketulvasta, nyky-yhteiskunnan vaatimusten lisääntymisestä ja kaupungistumisesta.
Sen sijaan unohdettu näkökulma on, että kaikkia eri näkemyksiä yhdistää sisäänrakennettu idea siitä, että osa lapsista reagoi herkemmin ympäristön vaikutuksiin kuin toiset. Kutsuimmepa näitä lapsia erityislapsiksi tai vammaisiksi lapsiksi, näemme samaa problematiikkaa: toimintakyky alenee ympäristön vaikutuksesta tai ympäristöstä johtuen. Näin ollen käsite ”vammaisuus” kuvastaa meille parhaiten näiden lasten haasteiden luonnetta, joka näkyy toimintakyvyn alentumisena suhteessa ympäristöön ja sen edellytyksiin.
ADHD – vamma(ko?)
Vammaisuutta on monenlaista, joista selkein on näkyvä vamma. Näkyvän vamman todentaminen on suhteellisen helppoa; se edellyttää havaintokykyä, mutta myös kulttuuristen syy-seuraussuhteiden ymmärtämistä, kuten sen, että fyysiset rajoitteet vaikuttavat yksilön elämässä monella eri tavalla – harrastamisesta arjen askareista suoriutumiseen.
Vammaisuuden toinen muoto, näkymätön vammaisuus, on kuitenkin erilainen. Näkymätön vamma haastaa vastaanottajansa havaintokyvyn. Näkymättömän vamman olemassaolo on helppo kiistää ja toisaalta syyllistää henkilöä tilanteesta. Lasten osalta tätä syyllisyystaakkaa kantavat usein lasten lisäksi vanhemmat.
ADHD on yksi näkymättömän vamman muoto. Tämä johtuu siitä, että ADHD-oirehdinnassa toimintakyky alenee suhteessa ympäristön vaatimuksiin nähden. Mitä nämä vaatimukset sitten ovat? Ne ovat niitä kulttuurisia odotuksia, joita yhteisönä asetamme ja joista johtuen syyllistämme niitä, jotka eivät näistä vaatimuksista suoriudu. Mitä tämä syyllisyystaakka ADHD-oireisilla lapsilla sitten on? Usein se on leima lapsen ilkeydestä, kurittomuudesta ja haasteellisuudesta. Vanhemmilla tämä sama syyllisyystaakka näkyy usein ulkopuoliselle heikkona vanhemmuutena.
Mitä olemme jättäneet huomioimatta?
Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani ADHD-oireisen lapsen oikeutta tukeen. Lopputuloksena oli kolme keskeistä teemaa, jotka ovat ADHD-oireisen lapsen oikeuksien toteutumisen haasteena. Nämä esteet ovat rakenteita, joiden synnyllä on oma historiansa ja taustansa ja jotka tuottavat väliinputoajaryhmiä. Nämä kolme teemaa ovat: Huolen herääminen, vammaisuuden tunnistaminen ja toimivat palvelupolut.
Tulokset kertoivat ristiriitaisesta ympäristöstä, jossa nämä erityislapset ja heidän vanhempansa usein elävät. Vanhemmilla on useinkin tietoa ja ymmärrystä lapsensa erityisyydestä jo hyvin varhaisessa vaiheessa, mutta kuitenkaan he eivät tule kuulluksi. Lapsen oirehdinta näkyy yleensä kotiympäristössä jo hyvin varhain, mistä syystä vanhemmat usein jo hyvin varhaisessa vaiheessa tunnistavat lapsensa erityisyyden. Tähän huoleen tulisi reagoida vaikka esimerkiksi neuvolakäynnillä lapsessa ei mitään erityistä olisikaan havaittavissa.
Vammaisuuden tunnistaminen/tunnustaminenkaan ei siten ole aina ongelmatonta. Erityisyyttä pohtiessa päädytään prosessin edetessä pohtimaan, kuuluvatko nämä erityislapset lastensuojelun asiakkuuteen vai mahdollisesti vammaispalvelujen piiriin? Mahdollista on myös, että asiakkuuden kriteerit eivät ADHD –oireisilla lapsilla täyty kummankaan palvelun piiriin. Useimmiten kuitenkin erityslapset tulevat lastensuojelun asiakkaaksi.
Erityisen tuen tarpeen tunnistaminen?
Erityisperheiden tarkastelu osoittaa, että lastensuojelun tarkoituksen terävöittäminen ja sen kohderyhmien uudelleen tarkastelu olisi enemmän kuin tarkoituksenmukaista. Toisekseen vammaispalvelujen asiantuntemuksen tulisi laajentua koskemaan myös näkymätöntä vammaisuutta. Olisiko tarkoituksenmukaisempaa tarkastella lapsen oirehdintaa vammaisuutena ja tukitoimien puutteena kuin lastensuojelullisena kysymyksenä? Onneksi uudistunut sosiaalihuoltolaki tuli lieventämään tätä raja-aitaa, mutta se ei kuitenkaan poista ongelmaa, mikäli sosiaalihuollon yleiset tukitoimet eivät olekaan riittävät.
Yksi työni keskeinen havainto oli, että ADHD-oireisille lapsille ei ole toimivia palvelupolkuja. Erityisen tuen tunnistamisen tulisi jo lain mukaan toteutua varhaisessa vaiheessa. Kuitenkin nyt huolet jäävät liian usein huomaamatta ja lapsen kasvamisesta odotellaan. Mihin asiakkuuteen lapsi kuuluu? Kuka tätä lasta hoitaa? Kenen vastuulla on järjestää asianmukaiset tukitoimet ja missä järjestyksessä prosessin tulee edetä? Useinkaan vanhemman vastaanottanut taho ei osaa vastata vanhemman kysymyksiin saati ohjata oikeaan paikkaan.
Tällä hetkellä näyttää, että lääkäriprofessio on ainoa, joka on ottanut paikkansa asiantuntijana lapsen erityisten tarpeiden tunnistamisessa ja joka tietää, kuinka näitä lapsia voidaan auttaa. Lääketieteen näkökulma on kuitenkin korostuneesti sairausnäkökulmaa ja tosiasiassa lääketieteen näkökulma kattaa vain pienen osan lapsen elämän kokonaisuudesta, joka koostuu erilaista elinympäristöistä ja erilaisista ihmissuhdeverkostoista.
Sosiaalityön velvollisuutena on varmistaa lapsen edun ja oikeuksien toteutuminen monimutkaisessa palvelujärjestelmässä. On tärkeää tarkastella lapsen tukemista kokonaisuutena siten, että lapsen tukeminen ja ymmärtäminen toteutuvat tosiasiallisesti lapsen erilaisissa elinympäristöissä. Sosiaalityön työvälineitä erityislasten kanssa työskenneltäessä ovat erityinen tuki, omatyöntekijän nimeäminen sekä asiakassuunnitelman tekeminen.
Oirehtiviin lapsiin tulee kohdentaa voimavaroja – heidän tilanteensa tulee nähdä tukemisen arvoisena.
Jenni Tyvitalo
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Vammaisen lapsen oikeus tukeen – Diskurssianalyysi ADHD –oireisen lapsen tunnustetuksi tulemisesta.
(26)
Tunteet sosiaalityössä
Sosiaalityö on tunnetyötä. Tunteita otetaan vastaan ja jaetaan erityisesti asiakaskohtaamisissa.
Tunnetyössä vaaditaan omien tunteiden suodattamista (Hochschild 1983). Vaikka sosiaalityöntekijät kohtaavat työssään monenlaisia tunteita, niin tunteiden tutkiminen on jäänyt vähälle huomiolle, eikä asiasta ole juurikaan käyty julkista keskustelua. Syynä tähän on todennäköisesti se, että työelämässä on perinteisesti korostunut rationaalisuuden vaatimus, eikä tunteille tai niiden käsittelylle ole ajateltu olevan siellä sijaa (esim. Juuti & Salmi 2014, 188). Tunnetyön raskaus on kuitenkin viime aikoina noussut keskustelun aiheeksi. Työolotutkimusten mukaan iso osa alalla työskentelevistä henkilöistä kokee sekä fyysistä että psyykkistä kuormittavuutta. (Husso 2016, 86.) Työhyvinvointi perustuu siihen, että ihmiset pystyvät ilmaisemaan rakentavalla tavalla omia tunteitaan työyhteisön keskuudessa. Jotta työntekijä voisi auttaa asiakasta, hänen itse tulee voida hyvin.
Pro gradu -tutkielmani aiheena oli Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. Tutkielmassani tarkastelin aikuis- ja perhetyössä työskentelevien sosiaalityöntekijöiden kokemia ja kohtaamia tunteita asiakastyössä. Aineistoni perustui sosiaalityöntekijöiden kirjoittamiin tunnepäiväkirjoihin, joissa he kuvaavat työnsä arkea ja niitä tunteita, joita siellä kokevat ja kohtaavat. Tulevana sosiaalityön ammattilaisena olen kiinnostunut siitä, millaisia tunteita työssä kohdataan ja mitkä ovat ne keinot, joiden avulla tunteita on mahdollista käsitellä. Työuupumuksesta on viime aikoina puhuttu enenevässä määrin myös julkisuudessa; mitkä seikat sitä aiheuttavat ja millä tavalla työuupumusta voisi ennaltaehkäistä?
Sosiaalityöntekijöiden kirjoitusten mukaan työssä koettiin tunteita laidasta laitaan. Näkemykseni mukaan sosiaalityöntekijöiden kuvaamat työtunteet voi jakaa kahteen eri ryhmään: kuormittaviin ja voimia antaviin tunteisiin. Tunnepäiväkirjojen mukaan työn arjessa kuormitti erityisesti kiire, joka aiheutti stressiä ja riittämättömyyden tunteita sosiaalityöntekijöille. Kiirettä työpaikoilla aiheuttivat muun muassa organisatoriset tekijät ja liian vähäinen henkilöstömitoitus työyksiköissä, joka lisäsi sosiaalityöntekijöiden työtaakkaa.
Voimia työntekijöille antoivat erityisesti onnistuneet asiakaskohtaamiset. Kokemukset siitä, että pystyi auttamaan asiakasta hänen vaikeassa elämäntilanteessaan, antoivat positiivisia tunnekokemuksia sosiaalityöntekijöille ja kasvattivat heidän ammatillista itsetuntoaan. Sosiaalityötä ei siis voi ajatella pelkästään negatiivisessa mielessä, vaan työ antaa tekijöilleen myös kokemuksia, joista pystyi iloitsemaan ja kokemaan onnistumisen tunteita. Nämä auttoivat työssäjaksamisessa.
Vertaistuki ja omien tunteiden jakaminen työtovereiden kesken auttoivat tunteiden käsittelyssä, esimerkiksi kahvitaukokeskustelut olivat tärkeitä tilanteita henkilökohtaisen tunnetaakan jakamisessa. Tunteiden jakaminen auttoi sosiaalityöntekijöiden kokemuksen mukaan siinä, että henkilökohtainen tunnetaakka väheni tunteista puhuttaessa. Tunnepäiväkirjoja kirjoittaneet sosiaalityöntekijät olivat sitä mieltä, että työyhteisössä vallitseva hyvä keskinäinen ilmapiiri vaikutti ratkaisevasti työssä jaksamiseen. Yhteisöllinen huumori toimi monissa tilanteissa keinona keventää raskasta tunnelmaa sekä yksilöllistä ja yhteisöllistä tunnetaakkaa.
Tunnetyössä työntekijöillä tulee olla mahdollisuus antaa omille tunteilleen palautumisaikaa niin sanottujen tunnetaukojen muodossa. Tunteiden kuunteleminen vaatii taukoja; työntekijöillä tulee olla mahdollisuus sulatella tapahtuneita asioita sekä virittäytyä seuraavaa vuorovaikutustilannetta ja sen tunnevaatimuksia varten. (Molander 2003, 176.) Tutkimusaineistossani tulikin esille, että tunteet koettiin tarpeelliseksi käydä läpi välittömästi niiden kokemisen jälkeen. Työnohjauksessa koettiin ongelmalliseksi se seikka, että sitä järjestettiin vain noin kuukauden välein. Tällöin alkuperäiset tunnekokemukset olivat jo saattaneet muuttaa muotoaan tai mahdollisesti kokonaan unohtuneet.
Tunteet ovat kuitenkin ennen kaikkea subjektiivisia, tämän takia olisi tärkeää, että työntekijöillä olisi työpaikallaan mahdollisuus käsitellä omia tunteitaan yksilöllisillä tavoilla. Työpaikan ilmapiirin tulisi olla rakentunut niin, että se hyväksyisi erilaiset tunteet ja niiden antaisi ilmaisulle sekä käsittelylle siellä tilaa. Myös esimiehillä on merkityksellinen osuus siihen, millaiseksi työpaikan tunneilmapiiri muodostuu.
Tutkimusten mukaan työssä koettu stressi ja kiire ovat merkittävimmät riskitekijät työuupumuksen syntymiselle (esim. Juuti & Salmi 2014, 55). Ajattelen, että sosiaalityöntekijöiden kokemiin työtunteisiin tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota niin organisatorisella kuin esimiestasollakin. Vaikka nykyään työhyvinvointitrendinä on vaikuttanut olevan se, että vastuu omasta hyvinvoinnista sysätään työntekijän henkilökohtaiseksi vastuuksi. Uupumuksen kaltaiset ongelmat tulkitaan alalla usein henkilökohtaisiksi vastoinkäymisiksi. Itsensä hoitamatta jättämisen ajatellaan olevan oma vika. Tällainen ajattelutapa ei huomio sitä, kuinka työelämän käytänteet todellisuudessa ovat rakentuneet ja mitkä ovat yksilön vaikutusmahdollisuudet sen suhteen. Työelämä on rakentunut tiettyjen yhteiskunnallisten ja institutionaalisten rakenteiden perustalle, joita yksilön voi olla mahdotonta muuttaa. (Husso 2016, 86.) Asiat eivät kuitenkaan muutu, elleivät työelämän käytännöt muutu. Työtunteiden huomioiminen vaatii toimenpiteitä myös organisaariselta taholta. Työn arki tulisi olla suunniteltu niin, että työntekijät voivat ilmaista ja käsitellä omia tunteitaan. Tärkeää olisi, että sosiaalityöntekijät saisivat oman äänensä kuuluville asiassa ja heidän tuntemuksensa tulisivat kuulluiksi.
Suviriina Laitinen
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. (2017).
Lähteet
Hochschild, Arlie 1983: The Managed Heart. The Commercialition of Human Feeling. University of California Press, Berkeley.
Husso, Marita 2016: Sukupuoli ruumiillisena tapaisuutena ja elettynä suhteena. Teoksessa Husso, Marita & Heiskala, Risto (toim.) Sukupuolikysymys. Gaudeamus Oy, Helsinki, 33-53.
Juuti, Pauli & Salmi, Pontus 2014: Työ ja tunteet. Uupumuksesta iloon. PS-kustannus, Jyväskylä.
Laitinen, Suviriina 2017: Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. Pro gradu -tutkielma, Lapin yliopisto.
Molander, Gustaf 2003: Työtunteet – esimerkkinä vanhustyö. Työterveyslaitos, Helsinki.
(25)
Elämän suuntaviivoja: Diskurssianalyyttinen tulkinta vammaisuuden ja toimijuuden rakentumisesta elämäkertakeruuaineistossa
Vammaisuus on ilmiönä moniulotteinen. Vammaisuutta voidaan selittää useilla erilaisilla selitysmalleilla, sillä mikään näistä ei yksinään pysty tyhjentävästi kuvaamaan vammaisuutta.
Pro gradu -tutkimuksessamme olemme tarkastelleet vammaisten henkilöiden elämänkerta-aineiston kirjoituksista erilaisia diskursiivisia vammaiskäsityksiä ja toimijuuden rakentamisen tapoja. Tutkimusaineistomme on elämäkertakeruuaineisto ja se on valittu Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston kokoelmista. Aineisto käsittää eri-ikäisten ja eri tavoin vammaisten henkilöiden kirjoituksia elämänhistoriastaan ja elämäntapahtumistaan.
Vammaisuutta tarkastelevasta tutkimuksesta voidaan erottaa kahdenlaista tutkimussuuntausta: vammaisuuden tutkimus ja vammaistutkimus. Tutkimusaiheemme paikantuu yhteiskuntatieteelliseen vammaistutkimukseen (engl. disability studies). Sosiaalityön tutkimukseen aiheemme liittyy siten, että vammaiset henkilöt ovat yksi sosiaalityön asiakasryhmä ja tutkimuksemme tavoitteena on tuottaa tietoa vammaisuudesta ilmiönä.
Tutkimuksessa tarkastelemme vammaisuutta sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksestä, koska käsityksemme mukaan vammaisuus liittyy vahvasti ympäröivään sosiaaliseen ja rakenteelliseen maailmaan. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan vammaisuus on kulttuurisidonnainen ilmiö ja se liittyy aina myös vallitseviin uskomuksiin ja arvoihin. Vammaisuus on kulttuurisesti luotu ilmiö ja sen merkitys ja sisältö ovat riippuvaisia siitä, mitä uskomuksia vammaisuuteen vallitsevassa kulttuuriympäristössä liitetään. (1)
Vammaisuuden tutkimussuuntauksiin kuuluu vammaisuuden subjektiivisten ja kokemuksellisten ulottuvuuksien tutkiminen, joka soveltaa vammaisuuden sosiaalista tulkintaa. Kokemusten tutkiminen tuo huomattavasti lisää tietoa vammaisten olosuhteista ja asemasta ja tämä tutkimussuunta on olennainen. (2) Kokemuksellinen vammaistutkimus on merkittävä, koska sillä on selkeä eettinen perusta ja se sitoutuu vammaisten ihmisten aseman parantamiseen. Samalla sillä kuvataan vammaisten ihmisten pyrkimystä vapautua muiden määräysvallasta ja se on vastapaino ammatillisille avuttomuutta korostaville vammaisuuskäsityksille. Kokemuksellisen vammaisnäkökulman periaatteet ja esitetyt toimivat ratkaisut ovat myös suoraan hyödynnettävissä käytännön toiminnassa. (3)
Monimerkityksellinen vammaisuus
Vammaisuutta voidaan avata yhtäaikaisesti useilla erilaisilla selitysmalleilla. Mikään selitysmalli ei yksin riitä tyhjentävästi kuvaamaan todellisuutta. Käytännössä vammaisuutta voidaan tarkastella eri tavoilla samanaikaisesti. (4) Ymmärrämme tutkimuksessamme vammaisuuden selitysmallit jatkumona ja saman ilmiön eri puolien kuvauksina.
Yksilökeskeinen vammaiskäsitys
Yksilökeskeisen vammaiskäsityksen ytimessä on mielleyhtymä siitä, että yksilön psyykkisen tai fyysisen erilaisuuden vuoksi tämä ei pysty täyttämään yhteisön asettamia vaatimuksia. Yksilökeskeistä näkökulmaa tarkasteltaessa normaaliuden käsite asettuu keskeiseen asemaan. Vammaisuus on merkinnyt poikkeavuutta normeista ja kyvyttömyyttä suoriutua rooliodotuksista. Vammaisuuden olemusta on kuvattu termeillä erilainen, poikkeava, toiseus ja stigma. Vammaisuus on käsitetty perustavanlaatuisesti erilaisuudeksi ihannekansalaisesta ja se on ilmentänyt konkreettisesti ihmisen olemassaolon toista puolta; ihmisen haavoittuvuutta. (5) Vammaisuuden yksilökeskeinen malli sisältää psykologisen ja lääketieteellisen näkökulman vammaisuuteen, joka tarkoittaa psykologista vajeen tai toiminnallisen rajoittumisen olemassaoloa (6).
Vammaisuus sosiaalinen ja yhteiskunnallisena käsityksenä
Ymmärrys vammaisuuden monitahoisesta prosessista on asteittain ja merkittävästi muuttunut yksilöllisestä lääketieteellisestä ongelmasta laajemmaksi sosio-poliittiseksi näkökulmaksi, jossa viitataan koko yhteiskuntaan (7). Vammaisuuden yhteiskunnallisessa mallissa vammaisuus ja siihen liitetyt ongelmat ymmärretään siten, että ne eivät johdu yksilön rajoituksista, vaan yhteiskunnan kyvyttömyydestä tarjota sopivia ja riittäviä palveluita ja ottaa täysimääräisesti huomioon vammaisten ihmisten tarpeet yhteiskunnassa.
Vammaisuutta ovat kaikki ne asiat, jotka muodostavat esteitä vammaisille ihmisille ja heidän osallistumiselleen ja toimimiselleen yhteiskunnassa. Yhteiskunnassa ilmenevät epäonnistumisten seuraukset eivät kosketa vain joitakin yksilöitä, vaan ne syrjivät systemaattisesti vammaisia ihmisiä ryhmänä. (6)
Vammaisuus poliittisena ja ihmisoikeudellisena käsityksenä
Vammaisuuden sosiaalisen tarkastelun myötä kehittyi poliittinen näkökulma vammaisuuteen. Vammaisuuden poliittisessa mallissa korostetaan ihmisoikeuksien näkökulmaa vammaisuuden selittämisessä. Vammaisuus ymmärretään siis olevan seurausta ihmisoikeuksien rikkomisesta. Vammaisuuden poliittinen malli on saanut yhä enemmän tilaa yhteiskunnallisessa ajattelussa. (4) Ihmisoikeusnäkökulma ja käsitys ihmisoikeuksien rikkomisesta vammaisten ihmisten kohdalla haastaa koko ilmiön perustalla lepäävän epätasa-arvon. (8)
Toimijuus käsitteenä
Tärkeä analyyttinen käsite tutkimuksessamme on toimijuuden käsite. Toiminta ja toimijuus ovat filosofian, yhteiskunta- ja ihmistieteiden peruskysymyksiä (9). Toimijuuden ymmärrämme humanistiseen ihmiskäsitykseen pohjautuen, jonka mukaan yksilöt ovat kykeneviä tekemään omia valintojaan ja toteuttamaan päämääriään vapaasti valitsemallaan tavalla. Ihmiset ovat rationaalisia toimijoita ja ovat itseohjautuvia, tavoitteellisia ja luottavat omiin mahdollisuuksiinsa. Toimijuuden kontekstissa vammaiset henkilöt ovat oman elämänsä subjekteja eli aktiivisia toimijoita, eikä toiminnan kohteita, objekteja.
Elämäkertakirjoituksista rakennetut tulkinnat vammaiskäsityksistä ja toimijuuden rakentumisesta
Elämäkertakeruuaineistosta käy esille se, että vamma tai sairaus vaikuttaa kirjoittajien elämään eri tavoin eri elämänkaaren tilanteissa. Yhteistä kertomuksissa näyttäytyi useimmiten olevan se, että kirjoittajat kuvaavat ensimmäiseksi vammaisuuden paikantumista fyysisesti ja sitä kautta diagnoosin vahvistumista ja laajemmin muun elämän kuvaamista vammaisuuden ja sen vaikutusten näkökulmasta.
Kirjoituksia analysoidessamme erotimme kaksi päädiskurssia: kehollisuusdiskurssin ja ristiriitaisuusdiskurssin. Aineiston analyysissa olemme tulkinneet sitä, miten kirjoittajat rakentavat vammaisuutta ja millaisiin asemiin vammaiset ihmiset tulkitsevat tulevansa sijoitetuiksi elämässään, kun he kertovat elämästään ja kokemuksistaan vammaisuuden vaikutuksesta elämässään.
Kehollisuusdiskurssista ilmenee, kuinka vammaiset henkilöt selittävät vammaisuutta lääketieteellisen diagnoosin avulla, jolloin vammasta kertominen avaa laajemmin myös sosiaalisen todellisuuden rakentumista, koska diagnoosit ja fyysis-elimellisen toimintakyvyn kuvaus käsittää huomattavan määrän tietoa. Tulkitsimme kehollisuusdiskurssissa usein esille tulleen yksilökeskeisen ja sosiaalisen vammaiskäsityksen johtuvan osittain siitä, että vammaisuudesta kertominen on monesti arkikielistä, ja se sisältää paljon ihmisten arkielämään liittyviä elementtejä.
Kehollisuudiskurssissa ilmenevä yksilökeskeinen lääketieteellinen selitysmalli johtuu tulkintamme mukaan osittain siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa lääketieteellistä tietoa arvotetaan ja sillä on vahva asema tiedon hierarkiassa globaalisti. Lisäksi tulkitsimme aineiston kirjoituksista, että kehollisuusdiskurssiin paikantuva yksilökeskeinen, lääketieteellinen tieto viittaa yksilöllä olevaan pysyvään ruumiin tilaan.
Kehollisuusdiskurssissa diagnostinen yksilökeskeinen näkökulma vammaisuuteen näyttäytyi merkittävänä. Vamma on kirjoittajien teksteissä nähtävissä ruumiiseen paikantuvana realiteettina ja se myös merkityksellistyy jokaiselle henkilölle omalla tavallaan. Kehollisuusdiskurssissa on viitteitä myös sosiaalisesta ja ihmisoikeudellisesta vammaisuuden mallista. Vammaisuutta voidaan aineistossa tulkita yksilökeskeisen, sosiaalisen ja poliittis-ihmisoikeudellisten vammaiskäsitysten kautta.
Elämäkertakeruuaineistosta tulkitsemastamme ristiriitaisuusdiskurssista on löydettävissä kahdenlaista näkökulmaa. Ensimmäisen näkökulman mukaan vammaisuudesta kirjoitettaessa ristiriita nousi siitä syystä, että henkilöt eivät itse kokeneet vammaisuuttaan ja vammaisuuden vaikutuksia samalla tavoin kuin miten ympäristö sen määritteli.
Keskeiset johtopäätökset
Keskeinen havaintomme oli se, että osa kirjoittajista vamman siivittämistä elämänkokemuksistaan huolimatta kokivat itsensä ensisijaisesti ihmisinä, eikä vammaisina tai muidenkaan erityismääritelmien mukaisina. Toisaalta aineistossa on nähtävissä, kuinka ristiriitaa herätti se, että vammaisen henkilön ja ympäristön tulkinta vamman vakavuudesta ja olemassaolosta eivät kohdanneet. Henkilö koki itsensä vammaiseksi, mutta esimerkiksi tukitoimista päättävät asiantuntijatahot eivät tukeneet henkilön näkemystä, jonka seurauksena ihmisille saattoi aiheutua kohtuuttomia tilanteita.
Tutkimusaineiston perusteella olemme todenneet, että vammaisuus rakentuu 1. yksilön vammasta 2. lääketieteellisestä diagnoosista 3. sosiaalis-institutionaalisista rakenteista sekä 4. poliittisesta ja ihmisoikeudellisesta sääntelystä. Aineistossa vammaisen henkilön tilanne näyttäytyi vahvana ja kannattelevana tilanteissa, joissa yksilön oma kokemus, lääketieteellisen näkökulman antama selitys ja ympäristön tekemä tulkinta yksilön tilanteesta kohtaavat.
Toimijuuden tutkimisen näkökulmasta olimme kiinnostuneita siitä, miten toimijuutta tuotettiin elämäkerran eri vaiheissa. Tutkimuksessamme tuli esille se, että toimijuudesta kertomiseen vaikuttivat elämäntarinoissa ajankohta ja elämäntilanne. Elämäkertakirjoituksissa toimijuus paikantui yksilön voimavaroihin. Toimijuus oli tekijänsä näköistä, tavoitteellista ja elämänvalintoja ohjaavaa. Elämäkertakirjoituksissa kirjoittajat kertoivat tavoitteistaan ja pyrkimyksistään elämässään ja pitivät merkityksellisinä heidän omia sisäsyntyisiä ominaisuuksiaan. Yksilötason toimijuuden diskursseista tuli esille myös se, että ne voivat olla hetkellisiä ja hauraita, eivätkä ne aina edellytä toimijalta välttämättä vahvuutta ja ponnekkuutta. Aineistosta tuli esille näkökulmia, jotka kuvastivat kirjoittajien eritasoista toimijuuden vaihtelua – vahvasta hauraaseen.
Vammaisten henkilöiden toimijuus näyttäytyi myös sosiaalisissa suhteissa rakentuvana, jolloin toimijuutta vahvistivat hyvät ihmissuhteet, oman paikan löytyminen koulutuksessa ja työelämässä. kirjoittajat kuvasivat tärkeäksi mahdollisuuden liittyä osaksi omaa viiteryhmäänsä ilman, että erontekoa heidän ja muiden ikätovereiden välillä tehtiin yksilöllä olevan vamman perusteella. Tulkitsimme, että toimijuuden rakentumisen kannalta kirjoittajille oli tärkeää, että heidät otettiin vastaan tasavertaisina ja samanlaiset mahdollisuudet omaavina nuorina. Elämäkertakirjoituksissa kirjoittajien kuvauksissa opiskelun ja työn aihepiireistä toimijuuden toteutuminen liittyy yksilön mahdollisuuteen liittyä osaksi yhteiskuntaa ja tavoitella merkitykselliseksi kokemaansa elämänuraa.
Hanna-Riitta Kahelin
Miia Klemola
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu –tutkielmaan: Elämän suuntaviivoja. Diskurssianalyyttinen tulkinta vammaisuuden ja toimijuuden rakentumisesta elämäkertakeruuaineistossa. (2017).
Lähteet
-
- Vehmas Simo 2005: Vammaisuus. Johdatus historiaan, teoriaan ja etiikkaan. Tammer- Paino. Tampere.
- Haarni Ilka 2006: Keskeneräistä yhdenvertaisuutta. Vammaisten henkilöiden hyvinvointi ja elinolot Suomessa tutkimustiedon valossa. Stakes raportteja 6/ 2006. Valopaino Oy. Helsinki.
- Lampinen Reija 2007: Omat polut! Vammaisesta lapsesta täysvaltaiseksi aikuiseksi. Edita Prima Oy. Helsinki.
- Kivistö Mari 2014: Kolme ja yksi kuvaa osallisuuteen. Monimenetelmällinen tutkimus vaikeavammaisten ihmisten osallisuudesta toimintana, kokemuksena ja kielenkäyttönä. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi.
- Harjula Minna 1996: Vaillinaisuudella vaivatut. Vammaisuuden tulkinnat suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800-luvun lopulta 1930-luvun lopulle. Hakapaino Oy. Helsinki.
- Oliver Michael 1996: Understanding disability. From theory to practise. Palgrave. New York.
- Barnes Colin, Mercer Geof & Shakespeare Tom 1999: Exploring disability: a sociological introduction. Polity Press. Cambridge.
- Katsui Hisayo 2006: Vammaisten ihmisoikeuksista etelässä. Teoksessa Teittinen Antti (toim.) Vammaisuuden tutkimus. Yliopistopaino. Helsinki, 86 – 119.
- Hokkanen Liisa 2014: Autetuksi tuleminen. Valtaistavan sosiaalisen asianajon edellyttämät toimijuudet. Acta Universitatis Lapponiensis 278. Lapin yliopistopaino. Rovaniemi.
(24)
Monikulttuurista väkivaltatyötä tekemässä – Intersektionaalisten tekijöiden huomioiminen maahanmuuttajanaisten parissa tehtävässä turvakotityössä
Maahanmuuttajanaisten lähisuhdeväkivallan kokemuksista selviytymistä ja irtaantumista vaikeuttavat maahanmuuttobyrokratia ja suomalaisen yhteiskunnan rakenteissa piilevät eriarvosuutta luovat tekijät.
Pro-gradu -tutkimuksessani tarkastelin lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa tehtävää väkivaltatyötä turvakodeissa. Aineisto on kerätty haastattelemalla seitsemää työntekijää neljästä eri turvakodista.
Tutkimustehtävänä oli tarkastella sitä, millaisena lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa tehtävä väkivaltatyö näyttäytyy turvakodeissa ja onko lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten kohdalla nähtävissä intersektionaalisia tekijöitä, jotka vaikuttavat väkivaltakokemuksista selviämiseen tai väkivaltaisesta suhteesta irtaantumiseen?
Intersektionaalisten tekijöiden löytymisen kannalta tavoitteena oli myös tarkastella sitä, miten nämä tekijät on huomioitava turvakodeissa tehtävässä väkivaltatyössä? Intersektionaalisuudella tarkoitetaan useiden syrjintää aiheuttavien tekijöiden kuten sukupuolen, luokan, etnisyyden, seksuaalisuuden, rodun, iän ja terveyden kaltaisten, identiteettejä ja erontekoja tuottavien kategorioiden olemassaoloa sekä niiden välisten ja toisiinsa monimutkaisissa suhteissa olevien kytkösten kriittistä tarkastelua (Karkulehto ym. 2012, 1).
Kulttuuristen tapojen ja erityistarpeiden kunnioittaminen työskentelyn lähtökohtana
Tutkimuksesta kävi ilmi, että turvakotien työntekijät huomioivat ja kunnioittavat maahanmuuttajataustaisten naisten erityistarpeita- ja tapoja turvakotien arjessa. Tällaisia olivat muun muassa ruokailutapojen -ja tottumusten sekä uskonnon harjoittamisen mahdollistaminen.
Lisäksi työntekijät toivat esiin maahanmuuttajanaisten oman kielen tärkeyden, joka tulee huomioida siinä, että naisille mahdollistetaan vaikeista ja herkistä asioista puhuminen heidän omalla kielellään. Oman kielen käyttöön kiinnitettiin huomioita myös tulkkien käytössä ja valinnassa, sillä väkivallan vaikean aiheen vuoksi maahanmuuttajanaisten voi olla vaikeaa puhua tilanteestaan esimerkiksi miestulkin välityksellä.
Kieleen kiinnitettiin huomioita myös käsitteistön ja työskentelytapojen osalta, sillä länsimaiset toimintatavat eivät välttämättä istu sellaisenaan erilaisesta yhteiskunnasta tulevan auttamiseen. Tällöin joudutaan huomioimaan maahanmuuttajanaisten taustat ja kokemukset viranomaistahoista, sillä maahanmuuttajanaisilla ei ole välttämättä aiempia kokemuksia auttamistyöstä tai länsimaiseen itsereflektioon ja autonomiaan tähtäävästä dialogisesta työskentelystä.
Kielen ja käsitteistön suhteen kiinnitettiin huomioita myös siinä, että useissa maissa suomalaisille väkivaltatyössä käytetyille käsitteille ei ole välttämättä olemassa käännöksiä maahanmuuttajanaisten omalla kielellä tai että eri kielissä käytetyt emotionaaliset merkitykset voivat olla erilaisia eri ihmisille.
Tärkeäksi nähtiin myös mahdollisten maahanmuuttajakollegoiden ja vapaaehtoisten työntekijöiden kulttuurinen osaaminen, jonka koettiin edistävän maahanmuuttajanaisten asennetta avun vastaanottamisessa sekä tuovan kulttuuritietämystä myös suomalaistaustaisten työntekijöiden keskuuteen. Maahanmuuttajataustaisten vapaaehtoisten panos nähtiin arvokkaana lisänä paitsi turvakotien arjen työssä myös mahdollisena tukihenkilönä jatkumisena turvakotijakson jälkeen. Tätä tulisi mielestäni korostaa enemmän monikulttuurisessa väkivaltatyössä, jossa maahanmuuttaja-vapaaehtoiset tulisi nähdä voimavarana paitsi turvakotien arjen työssä, myös kielen ja kulttuurin tuntemusta tuovana lisänä.
Lisäksi maahanmuuttaja-vapaaehtoiset voivat edistää maahamuuttajanaisten kotoutumista sekä tukea naisten väkivaltaisesta suhteesta irtautumista myös turvakotijakson jälkeen, erityisesti silloin, jos väkivaltaa kohdanneilla maahanmuuttajanaisilla on muutoin puutteelliset sosiaaliset verkostot.
Neuvonta- ja palveluohjaus osana kokonaisvaltaista väkivaltatyötä
Aineistosta nousi esiin myös neuvonta- ja palveluohjauksen välttämättömyys, joka jakoi kuitenkin työntekijöiden näkemyksiä siitä, miten sen nähtiin asemoituvan väkivaltatyöhön. Osa haastateltavista koki, että vaikeassa elämäntilanteessa olevan asiakkaan juoksuttaminen luukulta luukulle on tarpeetonta, koska asiakkaan kokonaistilanteiden hoito voidaan ottaa haltuun myös turvakodeissa. Tiedon lisääminen yhteiskunnan eri palveluista ja naisten oikeuksista nähtiin vahvistavan naisten autonomisuutta ja edistävän näin myös voimaantumista.
Toiset työntekijät taas kokivat, että heille jää liian paljon hoidettavaksi sellaisia käytännön tehtäviä, jonka nähtiin kuuluvan pääsääntöisesti muille tahoille. Tällaisiksi tekijöiksi työntekijät nostivat muun muassa asunnon hankintaan liittyvät toimet, koska maahanmuuttajanaiset tarvitsevat kielivaikeuksien vuoksi niissä usein intensiivisempää apua kuin valtaväestöön kuuluvat. Käytännön asioiden hoitamisten nähtiin täten vievän aikaa varsinaiselta väkivaltatyöltä.
Väkivallan monisyisen luonteen vuoksi on kuitenkin tärkeää, että naisten irtautumisen syyt eivät jäisi kiinni siitä, etteivät he tiedä mistä ja miten apua voidaan hakea tai eivät saa apua käytännön asioiden hoitamiseen liittyvissä asioissa. Tämä nähtiin myös välttämättömänä, kuten yksi informantti totesikin: “eihän sitä voi edes erotakaan, jos ei saa asuntoo tai turvakotijakso venyy sen takia et kukaan ei niinku auta”. Neuvonta- ja palveluohjaukseksi luettiin muiden käytännön tehtävien lisäksi myös maahanmuuttobyrokratiaan liittyvien asioiden selvittäminen, sillä niistä johtuvat tiedonpuutteet näyttäytyivät työntekijöiden puheissa usein yhtenä syynä siihen, miksi naiset eivät uskaltaneet puhua väkivallasta tai tehdä omaa elämää koskevia päätöksiä.
Aineistosta ei käynyt ilmi, auttavatko työntekijät toisinaan maahanmuuttajanaisia myös oleskelulupiin liittyvissä asioissa, mutta Ewaldsin ym. (2013, 23) mukaan sen nähdään kuuluvan oleellisesti väkivaltatyöhön, erityisesti silloin, jos naisten oleskelulupa on väkivallan tekijästä riippuvaista.
Intersektionaalisten tekijöiden olemassaolo ja niiden vaikutusten huomioiminen väkivaltatyössä
Tutkimuksen keskiöön nousivat tekijät, jossa väkivaltaisesta ilmapiiristä irtaantumista ja avun saantia nähtiin haastavan ylirajaisuuden kysymykset, maahanmuuttopolitiikan aiheuttamat epävarmuudet sekä omia oikeuksia koskevat tiedon puutteet. Näiden intersektionaaliksi nimeämieni tekijöiden nähtiin vaikuttavan oleellisesti siihen, miten maahanmuuttajanaisten koettiin kykenevän työstämään väkivallan kokemuksia tai tekevän omaa elämää koskevia ratkaisuja.
Erityisesti näiden nähtiin korostuvan silloin, jos maahantuloprosessit olivat kesken tai muutoin epävarmaa. Maahanmuuttajanaisten nähtiin toisinaan pelkäävän sitä, että väkivallan paljastuminen voi vaarantaa suoraan heidän oman tai lasten maahan jäämisen mahdollisuuksia. Ylirajaisuus ja epävarmuudet nähtiin liittyvän myös siihen, että maahanmuuttajanaiset joutuvat huomioimaan päätöstensä seurauksia myös suvun tai yhteisön näkökulma huomioiden.
Haastateltavat toivat esille, että suku ei välttämättä hyväksy naisen päätöstä erota väkivaltaisesta liitosta, joka voi liittyä kulttuurisiin käsityksiin mieheydestä ja naiseudesta tai se voidaan nähdä suvun kunniaa loukkaavana häpeällisenä tekona.
Tutkimuksesta kävi myös ilmi, että maahanmuuttajanaiset kokevat syrjintää ja epätasa-arvoisuutta myös palveluiden saannissa. Tämä näkyi erityisesti turvakotijakson jälkeisten palveluiden saannissa, sillä useissa sekä julkisissa että kolmannen sektorin palveluissa ei ollut aina mahdollisuutta tulkkien käyttöön. Erityisesti maahanmuuttajien keskuudessa viranomaisverkostolla voi olla vahvempi rooli sekä auttajina, mutta myös puuttuvien sosiaalisten verkostojen paikkaajana.
Turvakotijakojen verrattain lyhytkestoisuus ei useinkaan riitä kaikille väkivaltaa kohdanneille, vaan toisinaan väkivallasta tai väkivaltaisesta suhteesta irtaantuminen vaatii pitkäkestoista apua ja tukea. Tämän avun jääminen puutteelliseksi nähtiin vaarantavan huomattavasti naisten selviytymistä. Aineistosta kävi ilmi, että perheelliset huomioidaan yksin tulevia aikuisia paremmin palveluiden saannissa, koska perheiden asioiden hoitaminen siirtyy lasten kautta usein sosiaalitoimen vastuulle.
Väkivallasta puhuminen tai avun hakeminen on ylipäätään vaikeaa monille väkivaltaa kohdanneille, mutta maahanmuuttajanaisten kohdalla näiden nähdään moninkertaistuvan kielitaidottomuuden, palvelujärjestelmän ja lainsäädännön tuntemattomuuden vuoksi. (Kyllönen-Saarnio & Nurmi 2005, 46). Nämä tekijät näyttäytyivät myös omassa tutkimuksessani avunsaantia rajoittavina tekijöinä, mutta väkivallan kokemusten ja avun saamisen valossa tulee huomioida, että vaikka irtaantumista rajoittavat tai estävät syyt ovat pitkälti universaaleja, voi maahanmuuttajanaisten kohdalla siihen vaikuttaa myös kulttuuriset syyt tai yhteiskunnan rakenteissa olevat tekijät, jotka luovat naisille epävarmuutta vaikeuttaen näin sekä avun hakemista, että väkivallasta selviytymistä.
Taru Vitikka
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Monikulttuurista väkivaltatyötä tekemässä – Intersektionaalisten tekijöiden huomioiminen maahanmuuttajanaisten parissa tehtävässä turvakotityössä. 2017.
Lähteet
Ewalds, Helena & Arponen, Aino & Manns-Haatanen, Heidi & Ruuskanen, Kristiina & Laaksonen, Sari & Huopalainen, Kristina & Virtanen, Miialiila & Tuormaa, Tuija 2013: Turvakotipalvelujen kansalliset laatusuositukset. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos. Helsinki.
Karkulehto, Sanna & Saresman, Tuija & Harjunen, Hannele & Kantola, Johanna 2012: Intersektionaalisuus metodologiana ja performatiivisen intersektionaalisuuden haaste. Naistutkimus 25 (2012). 17–28.
Kyllönen-Saarnio, Eija & Nurmi, Reet 2005: Maahanmuuttajanaiset ja väkivalta. Opas sosiaali- ja terveysalan auttamistyöhön. Sosiaali- ja terveysministeriön oppaita 2005 (15). Helsinki.
(23)
Diverse experiences, knowledge and skills is evident in gerontology social work.
Working with ageing clients presents various experiences, different types of knowledge and skills. This research found out that first, gerontology social workers experiences in their work involved four main encounters which are, professional base, client, multidisciplinary team, and the society. Secondly gerontology social workers’ apply a combination of factual, theoretical, and practice knowledge in their work and thirdly gerontology social workers utilise interaction, writing, interviewing and organization skills in their work.
Components of interactions
Professional base
A lot of approaches I use daily like case management is what I was trained in social work, In terms of profession gerontology social work is related to working with ageing and older people’s well-being. One utilizes common methods such as empowerment approach, use of case management, as well as the use of reminiscence method to supporting the elderly clients and their families.
Gerontology social work professional encounters are based on social work profession principles and gerontology social work. Gerontology social workers described their work as mandated by the social profession and gerontology social work, they pointed out that their methods such as case management, knowledge base and theoretical backgrounds is founded on social work. They construct meaning and act within the scope of these two professions.
The Client
Gerontology social workers experiencse are centred in the care of their client who are 65+ years. Interactions with the clients forms basic context of their work, in this encounters social workers apply various approaches to aid their client needs.
Multidisciplinary team
Gerontology social workers engage in cooperative interactions with other professional working with elderly clients such as nurses, doctors, ward managers, institutional care centres managers, home care services managers, mental health care professionals, adult social workers and other public services. The different perspective of all various workers enhances an holistic care of the patience as well as allowing an opportunity to learn from each other.
The society
Gerontology social workers experience interaction with the society/community. They view their work as involving the community which forms the context of their work. The ageing individuals live in the community which has rules, culture, norms and other different organisations including families. Society provides aspects of political unit that establishes policies and programmes for the ageing. The political organisations and leadership have effect on the ageing populations. One of the participants lamented that the government has been cutting resources for prevention services across all sectors of public services. There was agreement though, that the establishment of the new law supporting the functional capacity of the older population & social-health services for elderly 28.12.2012/980, was of significant boost to ensuring the risk clients were brought into awareness through public participation.
Combination of factual, theoretical and practice knowledge
There is no manual that I need to read every day how to handle clients’ situation, through doing work I develop knowledge. I can easily step back and think through other situations I have had, the various laws I have applied before, the approach I have taken before, the colleague advice on so and so case.
The knowledge about ageing, aged and the diseases associated with age was notes important for a social worker working with elderly clients. Other areas of knowledge that were mentioned includes the knowledge of social and healthcare organization, various services offered by other sectors, elderly policies, the criteria for right to services, social work core values and methods. Gerontology social workers gain knowledge in practice, during home visits, sharing ideas and through interrelating with other professionals and experts.
Interaction, writing, interviewing and organization skills
When working with the elderly one requires several techniques like interviewing, one has to make sure to ask open ended questions not just a yes or no answers. By so doing you allow the clients to tell their feelings. I think having empathy, dignity and worthy of a person demands that you allow them tell their feelings and ideas, without judging them
Gerontology social workers reported the significant of interviewing and communication skills such as reframing, paraphrasing, summarizing and listening. Gerontology social workers identified utilising advising, guiding and counselling skills to effectively meet requirements of their jobs. It was emphasised the need to promote clients own initiative and boost their self care. Good writing skills are essential in the field of social work, gerontology social workers mentioned their involvement in report writing and giving written opinions about their clients to other sectors which are involved in services production and delivery in this sector.
Faith Kilpeläinen
University of Lapland
Text based on master thesis research 2017 – Gerontology social workers experiences in their work.
(22)
Sosiaalityön subjektiasema sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamissa mielipidekirjoituksissa
Mielipidekirjoitukset tuottavat ja rakentavat omalta osaltaan sosiaalista todellisuutta vaikuttamalla tietoomme, uskomuksiimme, arvoihimme, sosiaalisiin suhteisiimme ja identiteetteihimme (1). Mielipidekirjoitukset välittävät meille tietynlaisia tulkintakehyksiä, jotka ohjaavat ymmärtämään ja havainnoimaan todellisuutta tietystä näkökulmasta käsin ja rakentavat toimijoille tietynlaisia subjektiasemia sekä vakuuttavat ja suostuttelevat meitä tavoittelemiensa päämäärien taakse (2).
Pro gradu -tutkielmassani halusin selvittää sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamissa lastensuojelua käsittelevissä mielipidekirjoituksissa ilmeneviä subjektiasemia ja subjektiasemien välisiä suhteita. Subjektiasema tarkoitti tutkimuksessani viitekehystä, jonka mukaan ihmisen identiteetti muotoutuu, valikoituu ja neuvotellaan tilannekohtaisesti kussakin vuorovaikutuksellisessa suhteessa ja/tai tilanteessa yhä uudelleen (3).
Tutkimukseni tulokset osoittivat toimijoiden subjektiasemien jakautuvan neljään toimija-asemaan: julkisen vallan, asiantuntijatiedon, sosiaalityön ja sosiaalityön asiakkaiden, lasten ja vanhempien, subjektiasemaan.
Sosiaalityö ja julkinen valta
Mielipidekirjoituksissa julkinen valta (lainsäädäntö, poliittiset päättäjät, kuntien/kaupunkien johtavat viranhaltijat) oli hyvin vahva, jopa omavaltainen, toimija rajoittaen ja mahdollistaen sekä sosiaalityön että asiakkaiden toimijuutta. Julkisen vallan subjektiasema heijastui kaikkien muiden toimijoiden subjektiasemaan: se pystyi päätöksillään ohjaamaan kokonaisvaltaisesti muita toimijoita.
Sosiaalityön subjektiasema asettui siis suhteessa julkisen vallan määräysvaltaan ja tätä kautta lastensuojelun toimintaympäristössä ja toimintakäytännöissä mahdollistuviin ja rajoittuviin tekijöihin. Sosiaalityön subjektiasema kuvastui pakkona toimia rakenteiden puristuksessa. Sen subjektiasema näyttäytyi sosiaalityön oman ammattietiikan ja markkinaorientoituneen logiikan välisenä toimijuutena: sosiaalityö paini moraalisessa ja eettisessä ristiriidassa asiakkaiden ja rakenteiden välissä.
Kuitenkin julkisen vallan ohjaus- ja määräysvaltaan myös luotettiin. Se pystyi takaamaan ja mahdollistamaan laadukkaan ja korkeatasoisen lastensuojelun sosiaalityön kehystämällä ja linjaamalla lastensuojelupalveluja ja sen toimintakäytäntöjä.
Sosiaalityö ja asiantuntijatieto
Asiantuntijatietoa (tiede/tieto, kuten erilaiset tutkimukset, projektit tai tilastot) hyödynnettiin laajasti mielipidekirjoituksissa toimijoiden subjektiaseman ja/tai toiminnan perusteena/perustana. Asiantuntijatieto toimi hyvinkin erilaisten päämäärien oikeutuksena, sitä hyödynnettiin omien tavoitteiden ja toimija-aseman vahvistamiseksi/osoittamiseksi.
Asiantuntijatietoon viitattiin niin argumentoitaessa lastensuojelun asiakkaiden tilanteista ja tarpeista, kuten osoittamaan lasten hyvinvoinnin uhkatekijöitä, kerrottaessa lastensuojelupalvelujen tilanteesta, kuten lastensuojelun asiakasmääristä, kuin vaadittaessa julkista valtaa käyttämään tietoa/tiedettä päätöksentekonsa tukena.
Sosiaalityö ja asiakkaat
Asiakkaiden subjektiasema oli varsin heikko. Asiakkaista, niin lapsista kuin aikuisista, tehtiin erilaisia luokituksia ja kategorioita, joiden pohjalta varsinaiset päämäärät asetettiin, pantiin täytäntöön ja voitiin saavuttaa. Mielipidekirjoituksissa asiakkaiden toimijuudelle annettiin vain vähän tilaa, he eivät olleet itsenäisiä tietäviä, taitavia ja tasavertaisia toimijoita sosiaalityön rinnalla. Asiakkaiden toimija-asema kytkeytyi sosiaalityöhön: kun asiakkaat saivat sosiaalityön tukea, apua ja ohjausta, heidän mahdollisuutensa toimia ja osaamisensa kasvoivat merkittävästi.
Mielipidekirjoituksissa sosiaalityön subjektiasema näyttäytyi pyrkimyksenä kontrolloida vanhempia ja puolustaa lasten etua. Tosin lasten etu asettui suhteessa sosiaalityön päämääriin, ei niinkään suhteessa lapsien omiin päämääriin tai tarpeisiin. Sosiaalityö toteutti vahvasti viranomaisstatukseen, kontrolliin ja tukeen, perustuvaa toimijuutta. Sosiaalityön subjektiasema näyttäytyi asemana, jolla oli tietoa asiakkaiden tarpeista ja elämismaailmasta sekä siitä, kuinka asiakkaita voitiin auttaa, tukea ja ohjata sosiaalityön keinoin.
Sosiaalityö
Sosiaalityön subjektiasema rakentui suhteessa muihin toimijoihin. Sen subjektiasema kytkeytyi julkisen vallan, tiedon/tieteen ja asiakkaiden subjektiasemiin. Sosiaalityö vaati rinnalleen asiantuntijoiden verkoston, joka koostui julkisesta vallasta ja asiantuntijatiedosta (tieteestä/tiedosta). Se ei pystynyt toimimaan itsenäisesti, yksin, ilman näiden tukea. Asiakkaat olivat puolestaan sosiaalityön toimenpiteiden kohteena.
Mielipidekirjoituksissa pyrittiin vahvistamaan sosiaalityön subjektiasemaa yhteiskunnallisena toimijana/viranomaisena. Suhteessa julkiseen valtaan pyrittiin osoittamaan, että lastensuojelutyötä tekevät sosiaalityöntekijät ovat ammattilaisia ja että sosiaalityö pystyisi toteuttamaan perustehtäväänsä laadukkaasti, tarkoituksenmukaisesti ja oikea-aikaisesti osaavien ja pätevien sosiaalityöntekijöiden toimesta, mikäli vain julkinen valta takaisi, mahdollistaisi ja järjestäisi tämän (oikeilla päätöksillä ja resursseilla). Tässä asiantuntijatietoa käytettiin osoittamassa sosiaalityön tilanteita ja tarpeita, kuten tietynlaisten päätösten tai käytäntöjen toteuttamisen välttämättömyyttä lastensuojelutyön sujuvoittamiseksi.
Suhteessa asiakkaisiin mielipidekirjoituksissa kerrottiin sosiaalipalveluiden työskentelyn perustuvan sosiaalialan ammattilaisten asiantuntemukselle. Mielipidekirjoituksissa tuotiin myös esiin, että sosiaalityön työskentelyn lähtökohtana on nimenomaan asiakas- ja lapsikeskeisyys. Asiakastyön laatu kuitenkin myös huolestutti, erityisesti lapsikeskeisyyden ja lasten edun unohtuminen/sivuuttaminen. Mielipidekirjoituksissa vaadittiinkin, että sosiaalipalvelujen tulisi kautta linjan pyrkiä edelleen vahvistamaan asiakas- ja lapsikeskeistä työotettaan ja että sosiaalityöntekijöiden asiantuntemusta, tietämistä ja taitamista, tulisi vahvistaa. Tässä asiantuntijatietoa käytettiin oikeutuksena sosiaalityön asiantuntemuksen vahvistamiseksi, esimerkiksi perus- ja täydennyskoulutusten toteuttamista ja tarvetta perusteltiin sillä, että niiden kautta pystyttiin tukemaan sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä erilaisista asiakas- ja lapsikeskeisistä työskentelymenetelmistä.
Lyhyenä yhteenvetona voidaan todeta, että mielipidekirjoituksissa sosiaalityö ja muut toimijat asemoitiin hyvinkin erilaisiin suhteisiin. Julkisen vallan suhde oli valtasuhde, johon kaikki muut toimijat alistuivat. Sosiaalityön subjektiasema asiakkaisiin nähden oli asiantuntijasuhde, jossa sosiaalityöntekijä oli tietävä ja asiakas tietämätön. Asiantuntijatieto toimi perusteena/perustana muiden toimijoiden päämäärille. Asiakkaan subjektiasema oli puolestaan heikko.
Jenni Kaisto
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: Semioottinen analyysi sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamista lastensuojelua käsittelevistä mielipidekirjoituksista vuosina 2008–2015, 2017.
Lähteet
1. Fairclough, Norman 2002: Miten media puhuu. Vastapaino. Tampere.
2. Törrönen, Jukka 1997: Intohimoinen teksti – pysäytetty kertomus suostuttelun makrorakenteena. Teoksessa: Sulkunen, Pekka & Törrönen, Jukka (toim.): Semioottisen sosiologian näkökulmia. Gaudeamus. Helsinki, 221–247.
3. Törrönen, Jukka 2000: Subjektiaseman käsite empiirisessä sosiaalitutkimuksessa. Sosiologia 37(3), 243–255.
(21)
Mureneva toimijuus ja särkyvä identiteetti nuoren peliriippuvaisen naisen elämänkertomuksessa
Nuorten naisten peliriippuvuus on yhä varsin vähän tutkittu ilmiö, ja he ovat myös asiakasryhmänä edelleen suhteellisen pieni. Hoidon ja kuntoutuksen näkökulmasta heidän ongelmansa on kuitenkin näyttäytynyt jopa kaikkein vaikeimpana.
Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin 25-vuotiaan peliriippuvaisen Maijan toimijuudessa ja identiteetissä tapahtuneita muutoksia sekä peliriippuvuuden kehitysprosessia hänen oman elämänkertomuksensa pohjalta. Kertomuksen keskiöön nousivat elämän moninaiset epävarmuustekijät ja muutokset, kuten koettu köyhyys, hauraat tukiverkostot sekä varhainen itsenäistyminen ja opintopolun katkeaminen, jotka lujittivat olennaisesti pelitavan kehittymistä osaksi nuoren naisen elämää. Toimijuuden haavoittuvuus onkin ollut merkittävässä roolissa sekä pelaamista edeltävänä, että sitä ylläpitävänä tekijänä.
Myös aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet sosio-ekonomisiin riskiryhmiin kuuluvien olevan muita alttiimpia peliriippuvuuden kehittymiselle. Havainnot korostavat, kuinka tärkeää nuoren aikuisen tukeminen ja kokonaistilanteen kartoittaminen elämän muutostilanteissa on, jotta tulevaisuuden suunnittelu ja varhainen puuttuminen peliongelmaan mahdollistuisivat. Sanoisinkin, että peliriippuvuustutkimuksessa on kenties jopa liikaa korostettu ongelman psykologista viitekehystä, jolloin yksilön sosiaaliset olosuhteet, puutteelliset tukiverkostot, elämänmuutokset sekä osattomuus esimerkiksi opiskelu- ja työelämässä ovat jääneet ikään kuin sen varjoon peliongelmalle altistavina ja kuntoutumista haastavina tekijöinä.
Peliriippuvuus muuttaa olennaisesti yksilön prioriteetteja ja syrjäyttää aiemmin tärkeitä asioita, kun elämän merkityssisällöt muuttuvat peliriippuvuutta vastaaviksi. Pelaamisella on voimakas elämää kaventava vaikutus, jonka seurauksena asioita lykätään ja jätetään tekemättä, harrastukset jäävät pois ja ystäväpiiri ohenee. Lisäksi peliriippuvuudesta seuraa vaikeuksia motivoitua tai aloittaa mitään uuttaa, toiminnan lamaantumista ja yksinäisyyttä sekä kokonaisvaltaista voimavarattomuutta. Pelaamisen ensisijaisuus ja toimijuuden heikkeneminen ilmenevätkin ennen kaikkea muutoskyvyttömyytenä suurista pelihaitoista ja muutoshalusta huolimatta.
Peliriippuvuus näyttäytyy yksilön toimijuutta murentavana ilmiönä, jossa pelaaminen ottaa merkittävän aseman toimintaa ja aloitteellisuutta suuntaavana, sekä kykyjä ja minä-pystyvyyttä määrittelevänä voimana. Myös oman todellisen potentiaalin saavuttaminen estyy, kun vaikutus- ja valinnanmahdollisuuksia ohjaa ensisijaisesti pelaaminen ja sen jatkuvuus – usein jopa uran tai perheen kustannuksella. Pelihaitat heijastuvatkin olennaisesti myös yksilön läheisiin sekä tulevaisuudenkuviin, joissa pelaaminen näyttäytyy ainoana selviytymiskeinona ja uuden alun mahdollisuutena: ”Mää uskon siihen, että pystyn vasta sitten suunnittelemaan elämää, kun saan nuo velat maksettua. Ja sitte, ku saan nuo velat maksettua, nii hakisin apua tuohon pelaamiseen”.
Peliriippuvainen sekä antaa itselleen, että saa vuorovaikutuksessa muilta hyvin moninaisia identiteettejä ja ominaisuuksia. Annettuun ja omaksuttuun identiteettiin voi kuulua muun muassa ahneutta, pahuutta, hyväksikäyttöä, epäluotettavuutta, tunteettomuutta, moraalittomuutta, hulluutta, sairautta, rikollisuutta, epäsopivuutta, ulkopuolisuutta, hylätyksi tulemista ja päämäärättömyyttä, jotka nousivat esiin tutkimustuloksissani.
Peliriippuvainen voi kuitenkin tarkastella itseään myös iloisena, oikeudenmukaisena, rehellisenä ja tunneälykkäänä ihmisenä, mutta samaan aikaan epäillä, onko hänellä enää oikeutta näihin ajatuksiin esimerkiksi moraalinvastaisten tekojen ja niiden aiheuttaman sisäisen ristiriidan myötä. Identiteetti sisältääkin aina yksilön kokemuksen omasta arvostaan, ja jos se rakentuu kielteisten ominaisuuksien ympärille, vaikuttaa se usein myös toimintaan ja käyttäytymiseen.
Tutkimusprosessin myötä ja sen jälkeen huoleni kohdistuu erityisesti ammatillisten tahojen toimintavalmiuksiin peliriippuvuuden kohtaamisessa ja heidän rooliinsa negatiivisen minäkuvan vahvistamisessa. Häpeää ja syyllisyyttä tuottavia käytäntöjä onkin edelleen olemassa ja ne ovat valitettavan yleisiä laajasta tutkimus- ja kehittämistyöstä huolimatta. Ymmärrystä, hyväksytyksi tulemista ja sensitiivistä vuorovaikutusta on sen sijaan ollut huomattavasti vaikeampi löytää, vaikka niiden tulisi olla erottamaton osa sekä sosiaalityön käytäntöä, että työntekijän omaa ammattietiikkaa. Apua ei myöskään aina osata tai kyetä tarjoamaan oikeaan aikaan, eikä yhteyttä asiakkaaseen oteta silloin, kun on luvattu.
Kehittämistarpeita ja kipupisteitä näyttääkin olevan ennen kaikkea asiakkaaksi ottamisen prosesseissa, koska pelaajan voimavarat eivät aina ole riittäviä tai vastaa palveluntuottajien ajatuksia siitä, että palveluiden piiriin hakeuduttaisiin esimerkiksi itse.
Iida Saari
Lapin Yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Mut sit häviänki kaiken.” – Kertomuksia nuoren peliriippuvaisen naisen toimijuudesta ja identiteetistä (2017).
Lähteet
Huotari, Kari 2007: Pelaaminen hallintaan: kuntoutus- ja koulutusohjelman ulkoinen arviointi. Sosiaalipedagogiikan säätiö. Helsinki
Jaakkola, Tapio 2006: Viihteestä riippuvuudeksi. Rahapeliongelman luonne. Tilastokeskuksen hyvinvointikatsaus 4/2006,26—29.
Lund, Pekka 2010: Rahapeliongelma: yksilölle jätetty taakka. PS-kustannus. Jyväskylä
Mielonen, Harri & Tiittanen, Harri 1999: ”Sitä aatteli että jos sitä nyt voittaa” – Peliriippuvaisten kokemuksia ongelmapelaamisen syistä, seurauksista ja hoidosta. A-klinikkasäätiön raporttisarja nro 32. Helsinki.
(20)
Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan hyvinvoinnin kokemuksia hyvinvoinnistaan
Tutkielmani oli sosiaalityön opinnäytetyö ja tarkoituksenani oli paitsi ymmärtää haastavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten kokemuksia myös tuottaa tärkeää tietoa sosiaalityölle, lisäämällä ymmärrystä siitä minkälaisia tekijöitä yksittäisen sosiaalisen ongelman ympärillä on nähtävissä.
Pyrin lisäämään sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä siitä, että ihmisiä autettaessa asioita ei tule tarkastella liian kapeasta näkökulmasta keskittyen vain johonkin kapeasti rajattuun ongelmaan ja sulkemalla silmät siitä seuraavilta oheisilmiöiltä. Autisminkirjon lasten palvelutarpeita selvitettäessä on ehdottomasti huomioitava myös lapsen perheen hyvinvointi.
Autisminkirjo on laaja-alainen kehityshäiriö (1), missä on kyse neurobiologisesta kehityksellisestä oireyhtymästä (2), josta kärsii tutkimusten mukaan 0,7-1,2 prosenttia kaikista kouluikäisistä lapsista (3). Lisäksi Suomessa on noin 120 000 yksinhuoltajaperhettä (4). Tutkin pro-gradu tutkielmassani Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan hyvinvoinnin kokemuksia. Merkittävimpiä tutkimustuloksia olivat selkeät puutteet autisminkirjon lasten yksinhuoltajien hyvinvoinnissa sekä saadun tuen puute.
Perustarpeiden tyydyttäminen
Perustarpeiden tyydyttäminen, kuten riittävä uni, lepo, ruoka, liikunta, rakkaus, läheisyys ja vapauden tunteen saavuttaminen näytti olevan pahasti vaarantunut autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla. Tutkittavillani oli merkittäviä uniongelmia sekä haasteita saada terveellistä ravintoa. Nämä tekijät näyttivät olevan suoraan yhteydessä tutkittavien huonona näyttäytyneeseen terveydentilaan.
Tutkimukseni mukaan puolison puute oli autismin kirjon lapsen yksinhuoltajalle yleistä ja se koettiin pääsääntöisesti negatiivisena tekijänä suhteessa hyvinvointiin. Lapsen pärjääminen elämässä ja suhtautuminen elämään oli suorassa yhteydessä vanhemman omaan hyvinvoinnin kokemukseen. Tulkitsin aineistoni perusteella eri osa-alueiden välillä olevan selviä yhteyksiä toisiinsa; uniongelmista kärsivillä oli myös enemmän vaikeuksia syödä terveellisesti ja luoda uusia parisuhteita ja päinvastoin.
Pärjääminen työelämässä ja yhteisöissä
Työn tekeminen, harrastaminen, kansalaistoimintaan osallistuminen tai kouluttautuminen eivät näyttäytyneet tutkimuksessani saavuttamattomissa olevilta asioita. Tutkimukseni perusteella arvioin autisminkirjon lapsen yksinhuoltajilla olevan vahvaa ammattitaitoa ja halua toteuttaa itseään työn kautta. Työssä käyminen ei ollut mahdollista kaikille rajallisten voimavarojen takia. Työssäkäyville työn tekeminen ja työpaikalla pärjääminen vahvisti henkistä hyvinvointia, mutta vei voimavaroja muilta elämän osa-alueilta.
Tutkimukseni tulokset osoittavat perustarpeiden tyydyttämisen ja työssä sekä yhteisöissä pärjäämisen edellyttävän autismin kirjon lapsen yksinhuoltajalta vahvaa turvaverkkoa eli konkreettista hoitoapua sekä taloudellista tukea. Analyysini mukaan tuon turvaverkon voi luoda joko julkinen taho tai sukulaisuussuhteet. Olennaista olisi kuitenkin tuen luotettavuus eli joko pysyvät viranomaispäätökset tai vakaat ihmissuhteet. Tutkimukseni mukaan valitettavan usein nämä eivät toteutuneet.
Aineellinen-, henkinen- ja sosiaalinen pääoma
Aineellisen-, henkisen ja sosiaalisen pääoman kerääntyminen autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalle näyttäytyi tutkimukseni mukaan hyvin epätodennäköiseltä. Pääoman kerryttäminen olisi arvioni mukaan vaatinut perustarpeiden tyydyttämistä ja vankkaa asemaa työelämässä ja yhteisöissä eli edellyttänyt vahvaa ja toimivaa turvaverkkoa. Tutkimukseni mukaan autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla oli poikkeuksetta haasteita näillä elämän osa-alueilla.
Arvioni mukaan pääoman kerryttäminen olisi vaatinut lisäksi vahvaa persoonaa, jolla on hyvä paineensietokyky sekä tavoitehakuinen asenne elämään. Tulkintani mukaan autisminkirjon lasten yksinhuoltajilta ei puuttunut tätä ominaisuutta, mutta muut elämänalueet olivat liian raskaita energian ja vahvuuden riittämiseksi enää tälle pääoman kerryttämisen tasolle.
Kaiken kaikkiaan tutkimustulosteni perusteella autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla on siis suuria puutteita hyvinvoinnin kokemuksessaan. Nähdäkseni ihmisen perusluonne on kuitenkin eteenpäin pyrkivä ja näin ollen ihminen luo jatkuvasti jonkinlaisia tavoitteita joihin pyrkii, joko tietoisesti tai tiedostamatta. Autismin kirjon lapsen yksinhuoltajan elämä on vammaisen lapsen synnyttämisen ja eron myötä kokenut niin suuria perustarpeiden menetyksiä, että tavoitteet voivat tällaisessa elämäntilanteessa elävällä olla esimerkiksi vain riittävä uni, ruoka ja liikunta. Ihmisluonteen omaisesti tosin hyvinvoinnissaan jonkin tason saavutettuaan, ihminen luo itselle uuden tavoitteen ja lopulta voidaan päästä hyvin korkealle hyvinvoinnin kokemuksen tasolle.
Tähdellistä sosiaalityön tiedontuotannon kannalta on kuitenkin huomioida se, että yhteiskunta voi halutessaan tukea tässä haastavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten hyvinvointia paljon nykyistä paremmin keskittymällä siihen, että tukea annetaan riittävästi, oikea-aikaisesti ja pysyvyyttä ja jatkuvuutta painottaen.
Paula Huhtanen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan kokemuksia hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä.
Lähteet
-
-
- Linna, Sirkka-Liisa. 2004: Laaja-alaiset kehityshäiriöt. Teoksessa: Moilanen, Irma & Räsänen, Eila & Tamminen, Tuula & Almqvist, Fredrik & Piha, Jorma & Kumpulainen, Kirsti (toim.) Lasten- ja nuorisopsykiatria. Helsinki: Duodecim, 289–298.
- Korpela, Raija 2004: Autismi. Teoksessa: Sillanpää, Matti & Herrgård, Eila & Iivanainen, Matti & Koivikko, Matti & Rantala, Heikki (toim.) Lasten neurologia. Helsinki, Duodecim, 200–212.
- Nylander Lena 2010: Autismin kirjo aikuisikäisillä – kysymyksiä ja vastauksia. Autismi- ja Aspergerliitto Ry. Vantaa, 19.
- 4. http://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/tilastoja/perheet/yksinhuoltajaperheet_suomessa/ 3.3.2017 klo 9:27
-
(19)
Sosiaalityöntekijät lastenpsykiatrialla
Kun lapsi sairastuu psyykkisesti, on lapsen perheen tilanne haavoittuva. Vanhemmat kokevat syyllisyyttä, epäonnistumista, jopa häpeää. Tällöin lapsi ja perhe tarvitsevat ammattilaisilta hyvää hoitoa ja hyvää kohtaamista.
Lastenpsykiatrialla työskennellään moniammatillisessa tiimissä. Tiimiin kuuluvat lastenpsykiatrian erikoislääkäri, psykologi, psyko-, puhe- ja toimintaterapeutti, fysioterapeutti, sosiaalityöntekijä, sairaanhoitajat ja sairaalakoulun erityisopettaja. Tavoitteena on auttaa lasta ja perhettä selviytymään arkielämässä sekä tukea lapsen kasvua ja kehitystä. (1.) Lastenpsykiatrian sosiaalityöntekijän tavoitteena on selvittää perheen rakennetta ja toimintaa sekä käsityksiä lapsen ongelmista (2). Perheen tilanteesta kartoitetaan perheen elinolosuhteet, elämäntilanteet sekä perheen terveys ja vuorovaikutussuhteet (3).
Pro gradu-tutkielmassani tarkastelin sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuutta lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä. Sosiaalityöntekijä työskentelee toimintaympäristössä, jossa vallitsee vahva lääketieteellinen lähestymistapa. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kokivat tiimityöskentelyn mielekkäänä työmuotona, koska asiantuntijat täydentävät osaamisellaan toisiaan. Tällöin lapsi ja perhe saavat monipuolista hoitoa. Tiimityössä myös työryhmän tuki koetiin tärkeänä, koska asioita ei tarvitse selvittää yksin.
Erityisosaajina
Sosiaalityöntekijät kokivat tuovansa tiimiin kokonaisvaltaista yhteiskuntatietteellistä näkemystä perheen tilanteeseen. He tarkastelevat asioita lapsen ja perheen tulokulmasta muiden ammattilaisten tarkastellessa syvemmin lapsen psyykettä. Sosiaalityöntekijät hallitsevat monimutkaisen palvelujärjestelmän; tiedon lasta ja perhettä hyödyntävistä tukimuodoista, sosiaalilainsäädännöstä sekä lastensuojelullisista kysymyksistä.
Sosiaalityöntekijöiden täytyy olla tietoisia yhteiskunnan tilanteesta ja yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista. Työskentelyssään he huomioivat yhteiskunnan rakenteelliset tekijät ja niiden vaikutukset perheiden hyvinvointiin. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kertoivat, että esimerkiksi perheitä kohdannut työttömyys, taloudellinen niukkuus tai perheen jäsenen sairastuminen vaikuttavat osaltaan perheiden hyvinvointiin. Tutkimuksessani sosiaalityöntekijät myös kohtasivat monenlaisia perhemalleja: samaa sukupuolta olevia pareja lapsineen sekä uusioperheitä.
Sosiaalityöntekijät kokivat, että vaikeissa tilanteissa olevien perheiden kohtaamisissa erityisesti kuulemisen taito, empaattisuus ja positiivisen palautteen antaminen ovat merkityksellisiä asioita. Tiimityössä tarvitaan avointa ja toisia ammattilaisia kunnioittavaa keskustelua. Tärkeintä yhteistyössä on, että eri asiantuntijat uskaltavat rohkeasti tuoda esiin omia näkökulmiaan. Asiantuntijoiden välinen hyvä ja avoin kommunikaatio mahdollistaa lapselle ja perheelle hyvän hoidon.
Koulutuksesta kokemukseen
Sosiaalityön koulutus antaa perustan asiantuntijana toimimiseen. Sosiaalityöntekijät kokivat, että koulutus antaa kyvyn katsoa perheen tilannetta kokonaisuutena. Lisäksi vankka palvelujärjestelmäosaaminen antaa tietoa sosiaaliturvasta, palvelujärjestelmistä ja tarvittavista laeista. Nämä osaltaan tekevät sosiaalityön asiantuntijuuden erityiseksi lastenpsykiatrialla. Sosiaalityöntekijät tarvitsevat lastenpsykiatrialla työskentelyyn myös lisäkoulutusta lapsen fyysisestä ja psyykkisestä kehityksestä sekä lastenpsykiatrisesta diagnostiikasta.
Työ- ja elämänkokemus antoivat sosiaalityöntekijöille rohkeutta työskentelyyn sekä välineitä käsitellä vaikeita tunteita ja tilanteita. Tilannetaju, empaattisuus ja kuuntelemisen taito koetiin vahvuuksina.
Tavoitteena on, yhdessä moniammatillisen tiimin kanssa, antaa lapselle ja hänen perheelleen parasta mahdollista hoitoa. Laaja-alainen perheen tilannekartoitus, tietous palvelujärjestelmistä sekä hyvä vuorovaikutus tiimin jäsenten ja asiakasperheen kanssa kuuluvat tärkeänä osana sosiaalityöntekijän työhön.
Lastenpsykiatrialla sosiaalityöntekijöiden ammatillinen osaaminen on tärkeä osa tiimityötä. Oman pro gradu- tutkielmani avulla haluan laajemmin tuoda esille heidän tekemäänsä arvokasta työtä.
Linnea Karhumaa
Lapin Yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: Sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuus lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä 2017.
Lähteet
-
-
- Sosiaalityö lastenpsykiatrian alueella, monistetietopaketti. Painamaton.
- Sinkkonen, Jari 1999: Lastenpsykiatrinen diagnostiikka. Teoksessa Sinkkonen, Jari & Pihlaja, Päivi (Toim.): Ulos umpikujasta. WSOY – kirjapainoyksikkö. Porvoo, 167–186.
- Väänänen, Riitta 2013: Perheen rakenteen, dynamiikan ja arvojen merkitys lapsen psyykkiselle hyvinvoinnille. Väitöskirja. Kopijyvä. Kuopio.
-
(18)
Suomen kielen opetuksen merkitys turvapaikanhakijalle
Tilanne Suomessa oli syksyllä 2015 aikana monella tavalla ainutlaatuinen. Suomeen saapui huima määrä uusia maahanmuuttajia turvapaikanhakijoina (1).
Syksyllä 2015 perustettiin lyhyessä ajassa useita uusia vastaanottokeskuksia eri puolille maata samaan aikaan kun luonto oli valmistautumassa talvea varten, ilmat kylmenivät ja monet odottelivat jo ensilunta. Huolimatta siitä seesteisestä tunnelmasta minkä maan jäätyminen syksyisin yleensä meitä ympäröivässä luonnossa aiheuttaa, oli monessa vastaanottokeskuksessa käynnissä oma tiivis ja vinhasti pyörivä kuplansa, jonka sisällä hektinen arki hädin tuskin toimi kaikenlaisten puutteiden keskellä. Ihmisiä oli paljon ja tilat olivat ahtaita. Tuossa tilanteessa suomen kielen opetuksen alkamisella oli suuri merkitys, sillä se toi päiviin rakennetta ja antoi turvapaikanhakijoille toivoa niistä mahdollisuuksista, joita olivat tulleet uuteen maahan tavoittelemaan.
Pro gradu -tutkielmassani halusin päästä tarkemmin lähelle niitä merkityksiä ja kokemuksia, joita turvapaikanhakijat liittävät suomen kieleen, omaan äidinkieleensä ja kielitaitoon yleensä turvapaikkaprosessin ensivaiheissa. Olin kiinnostunut siitä, että mitkä ovat ne tarpeet, keinot ja mahdollisuudet, joita he yhdistävät kieleen ja uuden kielen oppimiseen?
Turvapaikanhakijat oleskelevat vastaanottokeskuksissa tai yksityismajoituksessa koko turvapaikkaprosessin ajan. Laki kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta (17.6.2011/746) sisältää pykälän (29§) työ- ja opintotoiminnasta. Asetuksen mukaan vastaanottokeskuksessa on järjestettävä työ- ja opintotoimintaa kansainvälistä suojelua hakevan ja tilapäistä suojelua saavan omatoimisuuden edistämiseksi. Työ- ja opintotoiminta tarkoittaa turvapaikanhakijan ja vastaanottokeskuksen laatimaa yhteistä toimintaohjelmaa, jonka mukaisesti turvapaikanhakija osallistuu esimerkiksi vastaanottokeskuksen siivoamiseen ja kunnostamiseen tai suomen, tai ruotsin kielen opiskeluun. Kieliopinnot ovat osa laissa säädettyä työ- ja opintotoimintaa ja niiden järjestäminen kuuluu vastaanottokeskukselle. Tarkoituksena on tukea turvapaikanhakijan itsenäisen elämän aloittamista sen jälkeen, jos hän saa luvan jäädä Suomeen (2).
Keräsin aineistoni pro gradu -tutkielmaani varten haastattelemalla vastaanottokeskuksessa asuvia afganistanilaisia turvapaikanhakijoita, jotka olivat aloittaneet suomen kielen opiskelun vastaanottokeskuksessa oleskelun aikana ja osallistuneet vastaanottokeskuksen työ- ja opintotoimintaan. Pisimpään Suomessa oleskelleista haastateltavistani olivat olleet Suomessa noin 9 kuukautta. Muut olivat tulleet noin 4-5 kuukautta sitten.
Kielitaito yhdistyi tässä tutkimuksessa valtaistumiseen. Valtakielen oppiminen mahdollistaa autonomisuuden. Autonomisuus ja sen saavuttaminen, voidaan nähdä valtaistumisen ydinajatuksena (3). Autonomisuus ja itsenäisyys liittyvät subjektiuden vahvistumiseen sekä hallinnan ja pystyvyyden tunteen kasvamiseen. Riippuvuuden ja riippumattomuuden, hallinnantunteen ja holhouksen ristiriidat punoutuvat jokaisen turvapaikanhakijan elämänkulkuun. Mahdollisuudet sosiaalisen muutokseen aikaansaamiseksi ovat rajoittuneet sekä sosiaalisesti että lainsäädännön kontrolloimana. Tällaisessa tilanteessa kielitaito voidaan ymmärtää subjektiuden vahvistumisen ja valtaistumisen liikkeelle panevana voimana.
Muutos kohti parempaa on valtaistumisen käsitteeseen yleisesti liitetty näkökulma. Turvapaikanhakijoiden kokemukset suomen kielen opiskelusta olivat pääosin positiivisia. Suomen kielen opiskelu nähtiin välineenä, jonka avulla kiinnittyä yhteiskuntaan ja oppia uuden maan kulttuuria, tapoja ja sääntöjä. Motivaatio suomen kielen opiskeluun kumpusi toiveesta saada aikaan muutos parempaan suuntaan omassa tilanteessa. Tärkeimpiä kielitaidon kautta tavoiteltavia asioita turvapaikanhakijoiden mielestä olivat status, tieto, turvallisuus ja sosiaaliset kontaktit. Kielitaito tuotti myös arvostusta ja aseman parantumista turvapaikanhakijan omassa sosiaalisessa elinpiirissä. Kaikilla haastateltavilla oli lisäksi suuri halu päästä osaksi suomalaista yhteiskuntaa suomen kielen oppimisen kautta. Suomalaista koulutusta kunnioitettiin ja halu opiskella oli korkea sekä miehillä että naisilla.
Puhuttaessa valtaistumisesta joudutaan väistämättä keskustelemaan myös vallan käsitteestä. Valta on monimuotoisesti jäsentyvien prosessien ja sosiaalisen kanssakäymisen seurauksena syntyvä tuote. Periaatteessa kukaan ei omista valtaa, mutta se on läsnä joka paikassa. Se on sosiaalisesti jaettu aktiivinen ilmiö, joka tulee näkyväksi ihmisten luomissa struktuureissa ja sovituissa normeissa. Sitä annetaan, se luovutetaan ja ansaitaan. Valta sisältää aina mahdollisuuden kontrolloida, rajoittaa ja asettaa erilaiset ihmiset ja ryhmät toisiaan vastaan (4).
Valta voidaan jaotella yhteiskunnan eri areenoilla ylivaltaan (power over), toimintavaltaan (power to) ja jaettuun valtaan (power with). Ylivalta on autoritääristä ja hierarkiaan liittyvää valtaa. Ylivalta on kaksinapainen, sillä sitä joko omistaa tai ei omista. Toimintavalta on hienovaraisempaa ja siihen liittyy mahdollisuus saada aikaan toivottu tulos joko suoraan tai välillisesti. Jaettu valta taas nähdään ylivallan haastajana, jossa valta saavutetaan yhteistoiminnan kautta (5). Yhteiskunnallisen vallan lisäksi on olemassa myös henkilökohtaista valtaa (personal power), joka tarkoittaa yksilön henkilökohtaista kykyä vaikuttaa omaan ympäristöönsä (6).
Kielitaito yhdistyi turvapaikanhakijoiden kertomuksissa vallan eri tasoihin. Kielitaito näkyi ylivallan (power over) välineenä käyttää totaalista valtaa ja tilanteissa, joissa turvapaikanhakijat toivoivat pääsevänsä osallisiksi jaetusta vallasta (power with). Turvapaikanhakijat kertoivat esimerkiksi siitä, miten kielitaitoa voidaan käyttää ylivallan työkaluna jonkin ryhmän alistamiseksi oman toimintavallan alaisuuteen. Toisaalta kielitaidon avulla voidaan myös luoda kontakteja. Kontaktit muihin ihmisiin mahdollistivat turvapaikanhakijoiden mielestä pääsyn jaetun vallan piiriin. Jaettu valta on ikään kuin ylivallan vastakohta ja tarkoittaa tasa-arvoista sosiaalista valtaa, eli valtaa toimia yhdessä muiden kanssa tasa-arvoisina kumppaneina (7).
Vallan tasoihin liitetään yleensä lisäksi suostutteluvalta (power to), mutta se ei tullut kovinkaan selvästi aineistossa esille. Ehkä tämä johtui siitä, että suostutteluvalta eli toimintatavalta liittyy niin tiukasti kielitaidon hallitsemiseen, eikä sitä voida käyttää sellaisen yksilön kohdalla, jolla tätä taitoa ei ole. Tai jos käytetäänkin, niin silloin joudutaan turvautumaan tulkin apuun. Voi olla myös, että suostutteluvalta liittyy enemmän viranomaisen toimintaan ja hänen pyrkimyksiinsä saada aikaan asiakkaan tilanteessa muutosta. Silloin se ei tule esille asiakkaan puheessa, vaan pikemminkin viranomaispuheessa. Suostutteluvallalla tarkoitettiin siis toimintavaltaa, jossa toivottua tulosta tavoitellaan suoraan tai välillisesti. Henkilökohtainen valta (personal power) taas nousi turvapaikanhakijoiden keskuudessa kielitaidon oppimisen kautta tavoiteltavaksi ja saavutettavaksi voimaantumisen muodoksi. Tulosten mukaan kielitaidolla oli myös ideologinen tehtävä. Kielitaito nähtiin nimittäin mahdollisuutena parantaa ei vain omaa elämää, mutta myös ympäristön tilaa ja muiden ihmisten elämää.
Sosiaalityön ympäristöissä kohdataan enenevissä määrin asiakkaita, joiden suomen kielen taito on puutteellinen tai, jotka eivät jaa viranomaisten kanssa lainkaan yhteistä kieltä. Kielitaitoon ja kielitaidottomuuteen on näissä tilanteissa hyvä muistaa kiinnittää huomiota. Sosiaalityöntekijän on tärkeä ymmärtää kielitaitoon liittyviä eri merkityksiä ja, että maahanmuuttoon, turvapaikkaprosesseihin, uuteen maahan ja kulttuuriin sopeutumiseen liittyy paljon eritasoisia tilanteita, joiden kaikkien alkujuuri näyttäisi palautuvan kielitaitoon. Kieli on hienovarainen vallankäytön väline ja avain niin moneen lukkoon, että sitä ei voida sivuuttaa kevyin perustein. Jos yhteistä kieltä ei asiakkaan kanssa löydy, olisi tärkeää tukeutua tulkkipalveluihin hyvin matalalla kynnyksellä.
Susanna Omori
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Melkein kaikki ongelmat ratkaistuu suomen kielellä” – Kielitaito turvapaikanhakijan valtaistumisen väylänä.
Lähteet
-
-
- Turvapaikanhakijoita saapui viimevuonna ennätysmäärä 2016: Sisäministeriö (2016). http://www.intermin.fi/fi/maahanmuutto/turvapaikanhakijat.
- Rontu, Kaisa & Ruunaniemi, Katja 2014: Vastaanottokeskusten opintotoiminnan suunnitelma. https://rednet.punainenristi.fi/node/27017
- Borodkina, Olga & Törrönen, Maritta & Samoylova, Valentina 2013: Empowerment as a current trend of social work in Russia. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering Social Work: Research and Practice. Palmenia Centre for Continuing Education. University of Helsinki, 22-35.
- Jan Fook 2002: Social Work, Critical Theory and Practice. London: SAGE Publications Ltd.
- Hokkanen 2009: Empowerment valtaistumisen ja voimaantumisen dialogina. Teoksessa Mäntysaari, Mikko & Pohjola, Anneli & Pösö, Tarja (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS- kustannus, 315-337.
- Neath, Jeanne & Schriner, Kay 2998: Power to people with disabilities: Empowerment issues in employment programming. Disability & Society 13 (2) 217-228.
- Neath & Schriner 1998, 218; Hokkanen 2009, 326.
-
(17)
Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit
Kannabiksen viihdekäyttö on sellainen asia, josta jokaisella on varmasti oma mielipiteensä. Nämä mielipiteet ovat jakautuneet lähinnä kahteen: puolesta tai vastaan. Koska halusin päästä niin sanotusti ilmiön taakse, pro gradu -tutkielmani käsittelee kannabiksen viihdekäytölle luotuja merkityksiä, ja näiden kautta kannabiksen viihdekäyttäjille rakentuvia identiteettejä. Kannabis on tällä hetkellä käytetyin laiton huume Suomessa (1), mikä tekee tutkielmasta ajankohtaisen. Aineistona toimii City-lehden Suuri huumeraportti ja sen kommenttiosio.
Huumeiden viihdekäyttö on vapaa-ajalla tapahtuvaa, hallinnassa olevaa huumeiden käyttämistä, jonka seuraukset koetaan lähinnä myönteisiksi (2). Tutkimuksessani näen viihdekäytön juuri tällä tavalla. Viihdekäytön yleistymiseen taas ovat vaikuttaneet esimerkiksi kansainvälinen klubikulttuuri, yksilönvapauden korostaminen, suorituskeskeisyyden lisääntyminen, huumeiden saatavuuden paraneminen sekä nuorten ja aikuisten ajatusmaailmojen välille kasvanut kuilu (3).
Kannabiksen viihdekäytön puolustajien rakentamat identiteetit antavat kannabiksen viihdekäyttäjistä positiivisen kuvan. Kelvollinen pössyttelijä on kuin kuka tahansa muukin niin sanotusti hyvä kansalainen siinä mielessä, että he ovat hyvin toimeentulevia ja tekevät osansa yhteiskunnan toimimisen eteen. Kannabiksen viihdekäyttäjä voi samalla kuitenkin tuntea erilaisuuden tunnetta sellaisiin ihmisiin verrattuna, jotka eivät ole viihdekäyttäjiä. Tällöin viihdekäyttäjälle rakentuu yhteiskuntakriittisen pössyttelijän identiteetti, sillä kannabiksen käyttö on maassamme laitonta, ja tämä voi aiheuttaa viihdekäyttäjissä kritiikkiä yhteiskuntaa, lakia ja lainsäätäjiä kohtaan.
1960-luvun hippiyteen yhdistin etenkin rauhaa ja rakkautta jakavan pössyttelijän, sillä molemmista löytyy samanlaisia piirteitä. Rakkaudella tarkoitetaan sitä, että jokaista elävää olentoa tulee rakastaa, ja rauha viittaa ihmisen sisäiseen mielentilaan, suvaitsevaisuuteen ja sopusointuun (4). Luonnon huomioiminen, rakkaus ja sisäisen maailman muutokset ovat myös joillekin nykyajan viihdekäyttäjistä tärkeitä kannabiksen käytön merkityksiä. Luonnon rakastaminen oli myös 1980-luvun Vihreälle liitolle tärkeää, josta myöhemmin muodostui nykyisinkin tuntemamme Vihreä puolue. Vihreän liiton juuret voidaan muiden 1970-80 lukujen uusien yhteiskunnallisten liikkeiden tavoin jäljittää yleiseen nuorisokulttuurin nousuun sekä hippiliikkeeseen (5). Tarkoitus ei ole yleistää, vaan kiinnittää huomio eri vuosikymmeninä tapahtuneiden asioiden ja ilmiöiden yhteyksiin ja herättää ihmisissä ajatuksia. Oikeuksiaan puolustava pössyttelijä vetoaa yksilön vapauteen tehdä omat valintansa elämässä, kunhan ne eivät aiheuta vahinkoa toisille ihmisille. Yksilön korostaminen ei liene koskaan ollut enemmän voimissaan kuin nyt, ja tähän viittaavaa retoriikkaa on nähtävissä selkeästi esimerkiksi poliittisten puolueidemme periaateohjelmissa – etenkin taas Vihreiden ja Vasemmiston.
Kannabiksen viihdekäytön vastustajien puheenvuoroista löydettävät identiteetit eivät taas anna kannabiksen viihdekäyttäjistä laisinkaan positiivista kuvaa. Heille rakentuvat nistin ja lainrikkojan identiteetit. Kannabiksen viihdekäyttäjä ei ole millään tavalla erilainen muista laittomien huumeiden käyttäjistä, ei edes riippuvaisista ongelmakäyttäjistä. Vastustajat pistävät kaikki huumeet samaan kategoriaan, joten myös huumeita käyttävät ihmiset niputetaan yhteen. Lainrikkojan identiteetti rakentuu sellaisten annettujen merkitysten kautta, jotka tekevät kannabiksen käytöstä rikollista toimintaa. Jossakin vaiheessa kannabiksen viihdekäyttäjästä saattaa tulla yhteiskunnallinen ongelma siinäkin mielessä, että vastustajat joutuvat verorahoistaan maksamaan heidän päihdehoitonsa.
Kannabiksen viihdekäyttäjissä tuntuu olevan tutkimuksen mukaan toisaalta elementtejä hippiliikkeestä, mutta samalla nykyajan yhteiskunnan etenkin yksilönvapauteen liittyvät arvot yhdistyvät tähän. Vaikka tarkoitus ei ole yleistää, on kuitenkin sosiaalityöntekijällekin hyödyllistä tietää mitä kannabiksen viihdekäytön taustalla saattaa mahdollisesti olla, sillä ilmiö tulee todennäköisesti vain kasvamaan.
Jenni Tuominen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan ”Hyvä, paha pössyttelijä” – Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit.
Lähteet
1. Partanen, Juha 2002: Huumeet maailmalla ja Suomessa. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka. Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 13-37.
2. Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Salasuo, Mikko 2004: Huumeet ajankuvana – huumeiden viihdekäytön kulttuurinen ilmeneminen Suomessa. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi.
3. Allaste, Airi-Alina 2006: Drug Cultures in Estonia – Contexts, Meanings and Patterns of Illicit Drug Use. Tallinn University Press. Tallinna, Viro; Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Parker, Howard & Aldrigde, Judith & Measham, Fiona 1998: Illegal leisure – the Normalization of Adolescent Recreational Drug Use. Routledge. Great Britain.
4. Tarvainen, Veikko 1993: 60-luvun kapina. Like. Helsinki.
5. Mickelson, Rauli 2015: Suomen puolueet. Vapauden ajasta maailmantuskaan. Vastapaino. Tampere.
(16)
Isyys eron jälkeen
Eroa ei tule nähdä pelkästään huonona asian lapsen elämässä. Vaikka vanhemmat eroavat toisistaan ja parisuhteesta, ero ei päätä vanhemmuutta. Ero muovaa kuitenkin arkea, rooleja ja suhteita. Suhde lapseen ja lapsen etu voivat nousta eron seurauksena vanhempien huomion keskiöön.
Tutkimuksessani isien kokemus isyydestä eron jälkeen oli alkuun hämmentävää ja hieman pelottavaa. Ero toi uudenlaista vastuunottamista. Isyys koettiin tärkeäksi ja isät halusivat olla lastensa elämässä aktiivisesti mukana. Isät kokivat, että jos yhteistyö lapsen äidin kanssa toimii, tapaamiset lapsen kanssa järjestyvät hyvin. Isät kokivat keskinäisen yhteistyön ja hyvän vuorovaikutuksen vahvistavan lapsen etua ja asemaa. Isät kokivat, että eron jälkeen keskinäistä puhetta ja keskustelua oli tullut enemmän lapsen ja hänen äidin kanssaan.
Kuka huolehtii, ettei vanhempiensa eron kokenut lapsi, joudu itse huolehtimaan oikeudestaan tavata isäänsä?
Vanhempien eron jälkeen lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa ja vanhemmilla velvollisuus huolehtia yhdessä lapsesta. Tutkimuksessani isät toivoivat lapsen tapaamisia enemmän. Toivettaan he eivät useinkaan rohjenneet esittää lapsen äidille tai viranomaiselle. Isät eivät he halunneet nostaa asiaa esille äidin kanssa, jotta sovitut tapaamiset eivät peruuntuisi. He eivät halunneet painostaa lastensa äitiä ja korostivat, että äidin ja lapsen hyvinvointi nivoutuvat kiinteästi toisiinsa.
Lastenvalvoja on tavallisesti ensimmäinen viranomainen keneen vanhemmat ottavat yhteyttä erotilanteessa. Ensimmäisellä tapaamisella vanhemmilla voi olla jo jonkinlainen suunnitelma, miten he aikovat huolehtia lapsesta. Lastenvalvojan rooli on tärkeä eroauttamistyössä, tästä syystä vanhempien ja lastenvalvojan ensitapaamiseen tulisikin varata riittävästi aikaa. Lastenvalvojan tehtävänä eroauttamisessa on nostaa lapsen asema keskiöön, sekä tarvittaessa neuvoa ja ohjata heitä muihin eroauttamispalveluihin.
”Turboahdettu tapaamisaikaa”
Tutkimuksessani isät kokivat, että heidän ja lasten väliset tapaamisajat olivat liian lyhyitä. He kokivat, että yhdellä tapaamiskerralla oli niin paljon tehtävää ja puhuttavaa, että aika ikään kuin loppui kesken. Isät eivät kuitenkaan halunneet, että tapaamistilanteet olisivat suoritustilanteita, vaan he pyrkivät luomaan niistä rentoja yhdessäolon hetkiä. Isät eivät halunneet kilpailua, siitä kumman luona lapsi viihtyy paremmin vaan isät halusivat elää tavallista lapsiperheen arkea lastensa kanssa.
Tutkimuksessani nousi esille, kuinka isät olisivat kaivanneet eron jälkeisiin ensitapaamisiin jonkinlaista valmennusta, ohjeistusta tai vertaistukea. ”Kukaan ei kertonut eikä valmistanut minua ensi tapaamiseen. Ilmassa oli paljon kysymysmerkkejä sekä molemmin puoleista jännitystä”.
Anita Tervo
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkielmaan: ”Tyhjäksi puserrua aikaa”, Isä – lapsi suhde eron jälkeen.
(15)
Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena
Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena Lastensuojelun edunvalvonnasta säädetään lastensuojelulain 22§:ssä. Pykälä on lapsen asioista vastaavaa sosiaalityöntekijää velvoittava, mutta vielä toistaiseksi huonosti tunnettu tai ainakin harvoin käytetty lapsen osallisuutta korostava lainkohta. Lapsilla ja nuorilla on kuitenkin hyvin positiivisia kokemuksia edunvalvontaprosesseista, joissa edunvalvoja on kulkenut lapsen rinnalla jopa useiden vuosien ajan.
Tieto edunvalvontamääräyksestä tulee lapselle ja nuorelle usein yllätyksenä, eikä heillä ole tietoa edes siitä, mitä edunvalvonta on, kuka sitä on hakenut ja miksi, kuka heidän edunvalvojansa on, mitä edunvalvoja tekee ja mitä edunvalvonta lapselle ja nuorelle merkitsee. Hyvin epäselvästä ja aikuisjohtoisesta lähtötilanteesta huolimatta edunvalvontaprosessi kokonaisuudessaan merkitsee lapselle ja nuorelle pysyvän, luottamuksellisen ja tärkeän ihmissuhteen syntymistä aivan vieraan aikuisen ihmisen kanssa.
”Ei ois tullu kuulluksi ilman edunvalvojaa”
Lastensuojeluprosessi ja etenkin siihen liittyvät erilaiset päätöksentekotilanteet näyttäytyvät lapselle ja nuorelle epäselviltä, osittain jopa kaoottisilta. Edes edunvalvojan mukana oleminen ei poista epämääräisyyden ja hallitsemattomuuden tunnetta lapsilta ja nuorilta. Lapsen ja nuoren osallistumisen mahdollisuudetkaan omassa asiassaan eivät ole itsestään selviä. Edunvalvoja pystyy kuitenkin omalla toiminnallaan tukemaan lasta oman mielipiteen muodostamisessa sekä huolehtimaan siitä, että lapsi ja nuori tulee kuulluksi joko suoraan tai edunvalvojansa kautta.
Edunvalvojan tehtävä on kaksijakoinen: hänen tulee tuoda esille lapsen ja nuoren mielipide häntä koskevassa päätöksenteossa, mutta muodostaa myös oma mielipiteensä siitä, mikä ratkaisu olisi lapsen edun mukainen. Tämä kaksoisrooli ei kuitenkaan heikennä lapsen ja nuoren sekä edunvalvojan välistä luottamusta. Tärkeintä on yhteinen keskustelu eri näkemyksistä molemminpuolisen ymmärryksen lisäämiseksi.
”No se niinku selvensi mulle niitä asioita”
Lapset ja nuoret kuvailevat edunvalvojaa sanoilla sanansaattaja, asioiden hoitaja ja kartalla olija. Sanansaattajan roolissa edunvalvojan tehtävänä on pitää esillä ja viedä eteenpäin lasten ja nuorten asioita ja mielipiteitä. Asioita hoitaessaan edunvalvojat esimerkiksi osallistuvat epävirallisiin kohtaamisiin ja arkisten asioiden hoitamiseen. Toiminta määräytyy pitkälti lasten ja nuorten tarpeiden ja toiveiden mukaan. Edunvalvoja on myös ”kartalla olija”, joka tuntee lapsen ja nuoren vuosien ajalta, luo häneen pysyvän, tärkeän ja luottamuksellisen ihmissuhteen, tietää ja tunnistaa lapsen ja nuoren tarpeet ja toiveet, puhuu lapsen puolesta ja vie hänen sanaansa eteenpäin viranomaisille ja muille lapsen asioissa työskenteleville ammattilaisille. Kartalla olija pystyy hoitamaan tehtäväänsä tapaamalla lasta ja nuorta säännöllisesti.
”Lähheinen ja luottamuksellinen suhde”
Edunvalvojan sekä lapsen ja nuoren välinen suhde rakentuu hitaasti kohtaamisten, keskusteluiden ja vapaan yhdessäolon kautta. Edunvalvontasuhteet ovat usein vuosien mittaisia, jolloin edunvalvojan pysyvyys sekä säännölliset tapaamiset ovat merkittäviä tekijöitä suhteen rakentumiselle. Huostaanotetuilla lapsilla on usein takanaan katkenneita ihmissuhteita, epävarmuutta ja menetyksiä. Edunvalvonta mahdollistaa lapselle ja nuorelle pysyvän ihmissuhteen edunvalvontamääräyksen ajaksi. Pysyvyyden lisäksi edunvalvojalla on todellisia, lakiin perustuvia mahdollisuuksia vaikuttaa lapsen ja nuoren lastensuojeluprosessiin ja sitä kautta heidän arkielämäänsä.
Jokaisella lapsella on lain suoma oikeus edunvalvojaan, mikäli edunvalvontamääräyksen kriteerit täyttyvät. Todellisuudessa edunvalvojan tarpeen arvioiminen ja hakeminen jää usein yksittäisen sosiaalityöntekijän vastuulle. Kiireellisimpien asioiden vuoksi edunvalvonnan hakemiseen liittyvä arviointi ja keskustelu lapsen kanssa voi helposti unohtua. Lapselle ja nuorelle tulisi kertoa edunvalvonnasta, jotta hän osaisi tarvittaessa myös itse vaatia edunvalvojan hakemista.
Edunvalvonnasta huolimatta lastensuojeluprosessia kokonaisuudessaan tulisi selkiyttää. Lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän tehtävänä on varmistua siitä, että asiakkaana oleva lapsi tai nuori on tietoinen omasta tilanteestaan ja siihen liittyvistä toimenpiteistä. Hänelle tulee myös perustellusti kertoa, keitä henkilöitä hänen asiassaan on mukana ja mitkä ovat heidän roolinsa. Lastensuojeluprosessin selkiyttämisen lähtökohtana on varmistaa, että lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä kohtaa asiakkaana olevia lapsia ja nuoria riittävän usein oppiakseen tuntemaan heidät ja heidän tarpeensa.
Myös edunvalvontatyöskentelyä voidaan kehittää entistä lapsilähtöisemmäksi. Vaikka lapset ja nuoret kokevat edunvalvonnan toimivana ja tärkeänä toimintana, edunvalvojat eivät ole voineet työskentelyllään poistaa lapsilta lastensuojeluprosessiin liittyvää epäselvyyttä. Edunvalvojan tulisi vielä selkeämmin kertoa lapselle ja nuorelle lastensuojeluprosessin vaiheista ja niihin vaikuttavista tekijöistä. Edunvalvojan tulee myös huolehtia siitä, että aikuisjohtoisissa tilanteissa asiat käsitellään lapsen kielellä selkeästi ja ymmärrettävästi.
Pilvikki Harju
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Meillä tuli semmonen hyvä suhde” Lasten ja nuorten kokemuksia lastensuojelun edunvalvonnasta.
(14)
Päihdeäiti haluaa rakastaa lapsensa ehjäksi
”Sillai käyny läpi oman lapsuuden surua siitä, ett ei oo ite voinu olla lapsi…Lähinnä ne päihteet on ollu mulle semmonen selviytymiskeino jotenki..”
Erilaiset käyttäytymis- ja käsitysmallit siirtyvät sukupolvelta toiselle ja päihdeongelmat aiheuttavat tutkimusten mukaan tähän erityisen riskin (1). Tutkimukseni tarkoitus oli kuvata haastateltujen äitien näkemyksiä siitä, kuinka heidän oma päihteiden käyttönsä oli vaikuttanut heidän lastensa elämään. Tarinaan hiipi kuitenkin kuin huomaamatta sivujuonne. Äitien tarinoissa tuli kuuluviin, kuinka heidän vanhempiensa päihteiden käyttö äitien omassa lapsuudessa oli vaikuttanut siihen, millaiseksi heidän elämänsä oli muodostunut. Tämän juonipolun osuus korostui osaltaan myös metodologisten valintojeni vuoksi; narratiivisuus tutkimusotteena nosti äitien omat tarinat lapsista tuotettujen tarinoiden rinnalle. Myös näistä äideistä tuli näkyviin lapsi, jonka elämään vanhemman päihteiden käyttö oli jättänyt jälkensä.
Jokaisen päihdeongelmaisen äidin tilanne on omanlainen, joten stereotypioiden luominen päihdeäideistä voi olla kyseenalaista. Tärkeä on kuitenkin ymmärtää mistä lähtökohdista päihdeäidit usein vanhemmuuttaan rakentavat. He ovat poikkeuksellisen usein kokeneet omassa lapsuuden-perheessään vaikeuksia ja turvattomuutta. (2). Tämä korostui myös kuulemissani äitien tarinoissa. Osalla tutkimukseni äideistä oli lapsuudenkokemuksena myös seksuaalista hyväksikäyttöä tai väkivaltaa. Lapsena kaltoinkohdeltu ei ehkä aikuisena kykene luomaan turvallista kiintymyssuhdetta omiin lapsiinsa. Tämä lisää taas riskiä oman lapsen kaltoinkohtelulle ja ongelmien siirtymiselle seuraavaan sukupolveen. (3).
Päihteilevällä äidillä ei itsellään ole useinkaan ollut minkäänlaista äidin mallia. Siksi hän voi olla kuin imuri, imeä kaikesta vähän yrittäen olla kaikin tavoin kuvittelemansa ihanneäidin mukainen. Hän haluaisi olla pullantuoksuinen äiti, mutta hänellä ei ole keinoja toteuttaa sitä. Elämä on ennemminkin selviytymistaistelu. Päihdeäidit joutuvatkin usein turvautumaan oman lapsuuden taustansa ja omien hoivakokemustensa vuoksi puutteellisiin vanhemmuuden keinoihin (2).
Kiistatonta on, että vanhemman päihteiden käytön haitat lapselle ovat usein pitkäaikaisia. Lapsen varhaiset kokemukset voivat vaikuttaa hänen biologiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen kehitykseensä kriittisellä tavalla. (1). Tarinoissaan äidit näkivät äitiydessään kuitenkin myös hyvää. He rakastivat lapsiaan äärettömästi ja antoivat lapsille rakkautta ja läheisyyttä, syliä, halauksia ja pusuja.
Vaikea menneisyys jättää vanhemmuuteen särönsä, mutta äidin hakiessa apua ja asettuessa menneisyyden ja vuorovaikutuksen työstämiseen, hän voi löytää itsestään uusia äitiyden puolia ja sitä myötä uudenlaisen tavan olla lapsen kanssa (4). Äidin raitistuminen toi tarinoissa lasten elämään pysyvyyttä ja äidit olivat eri tavoin lapsilleen läsnä kuin aiemmin. Päihteettömyyden myötä äideillä oli mahdollisuus alkaa pohtimaan ja käsittelemään kipeitä asioita, eheyttämään myös itseään.
”Vaikka päihdeongelmaisen äidin rakkaus ei ole vastuullista, mutta se on rakkautta. Ei oo vastuullista vanhemmuutta, mutta rakkaus on olemassa ja se on sille lapselle tärkeätä. Ett vaikka äiti ei asu mun kanssa, niin se rakastaa minua, se pitää ehjänä sen lapsen.
Katja Salminen-Lahtinen
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Rakkaus pitää ehjänä?” Äitiys ja päihteet –äitien narratiiveja lastensa elämästä.
Lähteet
Holmila, Marja & Bardy Marjatta & Kouvonen Petra 2008: Lapsuus päihdeperheessä ja kielteisen sosiaalisen perimän voittaminen. Yhteiskuntapolitiikka 73 (4) , 421-432. (1)
Savonlahti, Elina & Pajulo, Marjukka & Piha, Jorma 2003: Päihdeäidit, vauvat ja varhainen vuorovaikutus. Teoksessa Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko & Tamminen, Tuula (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki. 327–337. (2)
Mennen, Ferol E. & O’Keefe, Maura 2005: Informed decisions in child welfare: The use of attacment theory. Children and Youth Services Review (27), 577-593. http://ac.els-cdn.com/S0190740904002440/1-s2.0-S0190740904002440-main.pdf?_tid=117b9aea-c753-11e5-982c-00000aab0f27&acdnat=1454159709_ca291e7cedba8c7d3286e696515903d5. (3)
Siltala, Pirkko 2003: Traumatisoitunut vanhemmuus ja varhainen vuorovaikutus.Teoksessa
Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko & Tamminen, Tuula (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki.268-282. (4)
(13)
Terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus
”…niin tuossahan tuo istuu ja jutellaan ongelmista, niin kuin sellaisista mitä on tapahtunut ja sun muuta, se lisää ymmärrystä” Asiakkaan käsitys terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuudesta.
Pro gradu –tutkielmani käsittelee terveyssosiaalityön asiantuntijuutta, jota tehdään terveydenhuollon organisaatiossa. Erään työntekijän kuvaus: ”Monesti tarvitaan tietoa toimeentulosta ja sosiaalityöntekijä tietää niistä parhaiten, joo ne sillai niin kuin ohjaa ja neuvoo. Ne tietää myös asumiseen liittyvistä tuista. Monet asiakkaat ovat veloissa ja tarvitsevat apua myös velkojen hoitoon. Sosiaalityöntekijä voi auttaa tällaisissakin asioissa.”
Mitä terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus on asiakastyöskentelyssä?
Terveyssosiaalityöntekijän työ käsittää terveyden ja sosiaalisuuden edistämistä ja ylläpitämistä. Kokonaisvaltainen näkemys sairaudesta ja sen vaikutuksista sosiaalisuuteen ovat terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuuden keskiössä. (1). Terveyssosiaalityön asiantuntijuus edellyttää: hyviä vuorovaikutustaitoja, voimaannuttavaa työotetta, neuvontaa ja ohjausta psykososiaalisen työotteen lisäksi.
Vuorovaikutus on kohtaamista, jossa osallistujat tuottavat ja jakavat sekä tulkitsevat merkityksiä yhdessä. Hyvään vuorovaikutukseen päästään kuuntelemisen taidolla, tunnetaidoilla ja kyvyllä ymmärtää eri-ikäisten asiakkaiden todellisuutta. Hyvä vuorovaikutus sisältää kyvyn antaa tukea, ylläpitää keskustelua ja reflektoida kuulemaansa. Psykososiaalisella lähestymistavalla haetaan syvällisempää ymmärrystä asiakkaan ajattelusta, tunteista ja hänen toiminnastaan. Tällä pyritään muutoksen aikaansaamiseen asiakkaan elämässä. Neuvonnalla ja ohjauksella pyritään saattamaan asiakas oikeiden palveluiden ja tukien piiriin.
Mitä on terveyssosiaalityöntekijän moniasiantuntijuus?
Moniasiantuntijuus terveyssosiaalityössä käsittää työryhmä- ja verkostotyöskentelyn sosiaaliturva- ja lainsäädäntöasiantuntijuuden, työ kehittämisen ja haasteet. Terveyssosiaalityöntekijä tarvitsee laajan tietopohjan lainsäädännöstä, sosiaalipalveluista ja sosiaaliturvasta. Terveyssosiaalityöntekijä työskentelee usein moniammatillisissa työryhmissä asiakkaiden verkoston kanssa, johon kuuluvat perhe, lähipiiri ja viranomaiset. Työn kehittämisessä ja haasteiden voittamisessa painotetaan terveyssosiaalityön asiantuntijuuden esille tuomista muille ammattiryhmille ja hallinnolle.
Katri Herala
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan ”Ne etsivät ratkaisuja yhdessä asiakkaan kanssa.” Terveyssosiaalityön asiantuntijuutta määrittämässä.
Lähteet
-
-
- Lindén, Mirja 1999: Terveydenhuollon sosiaalityö moniammatillisessa toimintaympäristössä. Sosiaali- ja terveysalan kehittämiskeskus. Raportteja 234. Helsinki: Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus.
-
(12)
Vuorovaikutus vaikuttaa – Rikoksia tehneiden tukeminen rikoksista irrottautumisen prosessissa
”Mä olin vapautunut muovipussin kanssa” –toteamus on käytännössä monelle totta. Vankeudesta vapautumisen vaiheessa yksilö on uuden edessä halutessaan suunnistaa rikoksettomaan elämään.
Rikoksista irrottautuminen on monisyinen prosessi, johon vaikuttavat useat eri tekijät. Siinä yksilön saamalla vuorovaikutuksellisella tuella on keskeinen merkitys. Erityisen riskialttiissa tilanteessa ovat tuomion suorittamisen jälkeen vapautumisen vaiheessa he, joilla ei ole rikoksista irrottautumista tukevaa omaa sosiaalista verkostoa.
Rikoksia tehneiden elämänhistoriassa on usein monenlaisia kasautuneita huono-osaisuuteen liittyviä tekijöitä ja rikolliseen käyttäytymiseen johtaneet kehityskulut ovat alkaneet jo varhain. (Timonen 2009, 3-4, 55-89. Blomster & Muiluvuori 2011, 148-150. Elonheimo 2010, 51-52, 56-57). Yksilön toimintaan vaikuttavat sekä yksilölliset tekijät että sosiaaliset tekijät laajemmin aina yhteiskunnan rakenteisiin saakka. Syrjäytymisen kehästä ulospääseminen ei ole helppoa rikoksista saadun tuomion suorittamisen jälkeen (Kyngäs 2000, 15, 38, 41-45. 230-231, 234, 240).
Leimasta eroon ja eteenpäin
Rikollisen leimaa on vaikea karistaa. Rikoksista irrottautumiseen liittyy vaihe, jossa rikoksentekijä luo uudestaan identiteettiään. Tälle vaiheelle on ominaista, että rikostaustan omaava alkaa mieltämään itsensä ei-rikoksentekijänä. (Viikki-Ripatti 2011, 198-200.) Ei-rikolliseen elämäntapaan liittyvän identiteetin uudelleen prosessoinnin vaiheessa on tukea antava, arvostava ja välittävä vuorovaikutus keskeistä. Ilman sitä rikoksista irrottautuminen voi vaikeutua.
”Sit kun oon saanut oikeen avun, oon saanut elämästä kiinni”
Näin totesi eräs opinnäytetyöhöni haastattelema rikostaustan omaava henkilö. Mitä tämä apu sitten on? Tutkimuksessani, jossa haastattelin ryhmähaastattelumenetelmin 13 rikostaustan omaavaa, tuli esille, että keskeistä rikoksista irrottautumisen tukemisessa on paitsi kuntoutumiseen tähtäävien tukitoimien mahdollistaminen, niin myös ennen kaikkea se, että yksilö kohdataan arvostavasti, välittävästi ja yksilöllisesti. Hyvä vuorovaikutus sosiaalityöntekijän kanssa edistää rikoksista irrottautumista. Sosiaalityön vaikuttavuutta edistää kasvokkain tapahtuva hyväksi koettu vuorovaikutus. Yhteiskunta- ja sosiaalieettisesti tarkasteltuna onkin tärkeää, etteivät taloudelliset leikkaukset kohdistu sosiaalityön käytäntöön siten, että rikostaustan omaavat joutuvat pääasiassa asioimaan kirjallisesti sosiaalitoimessa. Monilla rikoksia tehneillä on ollut jo lapsuudesta saakka elämänhallinnan vaikeuksia ja terveydellisiä haasteita. Tällöin kuntouttavan sosiaalityön merkitys korostuu aikuisuudessa. Parhaimmillaan sitä toteutetaan suunnitelmallisesti ja pitkäjänteisesti.
Rikoksiin ajautuminen on prosessi, johon vaikuttavat monet eri tekijät
Usein tähän liittyvät prosessit ovat alkaneet jo lapsuudessa, jolloin on tärkeää kiinnittää huomiota myös ennaltaehkäisevään työhön ja varhaiseen tukeen.
”Pitäis olla niin, että jauhetaan yhteistä taikinaa, eikä niin, että jokainen jauhaa omaa taikinaansa.”
Rikoksista irrottautumisen tukemisessa yhteistyö eri viranomaisten kesken on tärkeää, kuten edellä oleva opinnäytetyötutkimukseni lainauksessa todetaan. Osallisuuden edistämisessä ja syrjäytymisen kehästä ulospääsemisessä on jokainen kohtaaminen merkityksellistä. Tämä haastaa paitsi sosiaalityöntekijät, niin myös jokaisen kanssakulkijan ottamaan mukaan jo tuomionsa kärsineet.
Rikoksista irrottautumisen prosessissa yksilö koittaa etsiä uutta paikkaa yhteiskunnan systeemissä. Monesti kiinnittyminen siihen voi olla haasteellista. Siihen vaikuttaa rikostaustan omaavan yksilöllisyys sekä sosiaaliset ja yhteiskunnalliset tekijät. Koska rikostaustan omaavalla on usein rankka psykososiaalinen historia ja elämänhallinnan vaikeuksia, korostuu vuorovaikutuksen merkitys.
Camilla Sundell
Lapin yliopisto
(11)
Verkosta tukea pienten lasten äideille
Internetin avulla ihmisten on helppo kohdata toisiaan ja olla vuorovaikutuksessa keskenään. Erityisesti pienten lasten äidit ovat ottaneet erilaiset verkkoyhteisöt omaksi kanavakseen, jossa he jakavat kokemuksiaan ja saavat tukea vertaisiltaan. Verkkoon onkin syntynyt lukuisia äitien omia nettiyhteisöjä, kuten keskustelufoorumit sekä viime vuosina suureen suosioon nousseet äitiysblogit.
Joillekin äideille internet on ainoa paikka, jossa heillä on mahdollisuus tavata muita äitejä. Verkkoyhteisöt ovatkin muodostuneet kaikille avoimiksi vertaisryhmiksi. Julkisilla palveluilla olisi mahdollisuus tarjota samantyyppisiä yhteisöllisiä ryhmiä myös suljetummassa muodossa. Verkkovälitteisyyttä ei ole juurikaan hyödynnetty perheille suunnattujen hyvinvointipalveluiden toteuttamisessa.
Tällaisille palveluille selkeästi olisi tilausta. Äideillä on tarve tuoda esille omaa äitiyttään ja samalla saada muiden hyväksyntää. Neuvola ei kuitenkaan enää automaattisesti järjestä äitiryhmiä, joten verkostoituminen ja tuen saaminen muilta äideiltä ei ole itsestään selvää.
Pikkulapsiarki on äideille hyvin raskasta, mutta siitä selviämistä tuntuu helpottavan mahdollisuus keskustella ja jakaa omia kokemuksiaan samassa elämäntilanteessa olevien kanssa. Toisten äitien kokemusten kautta he ymmärtävät, että muutkin käyvät läpi samanlaisia tilanteita, eivätkä he suinkaan ole yksin omien kokemustensa tai ajatustensa kanssa.
Neuvolan toiminta ei äitien mielestä ole myöskään riittävän yhteisöllistä eikä se tarjoa nopeaa apua päivittäisiin tai yllättäviin tilanteisiin. Äitien verkkoyhteisöissä sen sijaan vallitsee vahva yhteisöllisyys ja me-henki. Äidit kannustavat toisiaan ja kantavat huolta toistensa elämäntilanteista ja jaksamisesta. He jakavat mielellään omia kokemuksiaan auttaakseen muita. Lisäksi verkkoyhteisöissä tukea ja neuvoja on saatavilla hyvin nopeasti. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta yhteisöstä on Facebookiin perustetut paikkakuntakohtaiset Hätäkahvit – nimellä toimivat ryhmät, joissa äidit voivat pyytää toisiltaan nopeaa käytännön apua.
Miten verkkoa voitaisiin hyödyntää hyvinvointipalveluissa? Esimerkiksi neuvolan tai lastensuojelun palvelujen oheen voidaan luoda toimintaa, joka tarjoaa äideille mahdollisuuden osallistua vertaisryhmään verkon välityksellä. Tällaisessa ryhmässä äidit voivat tutustua samassa elämäntilanteissa oleviin vertaisiin ja jakaa omia kokemuksiaan luottamuksellisessa ympäristössä ja näin saada sosiaalista tukea. Verkkovälitteisissä ryhmissä äidit voisivat saada apua ja tukea vuorokaudenajasta riippumatta, toisin kuin julkisen sektorin palveluissa yleensä. Verkkovälitteisten palvelujen avulla myös palvelujen saatavuus erityisesti harvaan asutuilla alueilla paranisi.
Internetin potentiaali tulisi nykyistä paremmin huomioida perheille suunnattujen palveluiden kehittämisessä. Palvelujärjestelmän tehtävänä on kehittää sellaisia verkkopalveluja, jotka vastaavat asiakkaiden tarpeisiin ja joiden käyttö on helppoa hektisessä pikkulapsiperheen arjessa.
Pauliina Posio
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan Sosiaalista tukea? Verkkoympäristöt pienten lasten äitien arjen tukena.
(10)
Parisuhdeväkivallan vaietut kokijat
Mies ei voi kokea parisuhdeväkivaltaa? Henkinen väkivalta ei ole väkivaltaa? Tutkimuksemme kumosi vahvasti kyseiset väitteet.
Miehen kokema väkivalta on yhteiskunnassamme valtava tabu. Keskustelu menee helposti siihen, että puhuessamme miesten kokemasta väkivallasta, vähättelisimme jotenkin naisten kokemaa parisuhdeväkivaltaa. Asia ei tietenkään ole näin. Miesten kokemaa parisuhdeväkivaltaa pitää tuoda ihmisten tietoisuuteen, sillä se on yhteiskunnassamme vaiettu aihe.
Miehet itsekin mielellään vähättelevät kokemaansa parisuhdeväkivaltaa ja eivät hae siihen apua. Avun hakeminen on heille haastavaa ja itse väkivaltaongelmaa ei välttämättä edes tiedosteta ja jos tiedostetaan, niin miehet ajattelevat omassa mielessään, että miehen on kestettävä kipua. Kipua miehet mieluummin kestävätkin kuin aiheesta puhumisen häpeän. Tutkimuksemme perusteella sukupuoliroolit vaikuttavat miehillä erittäin voimakkaasti väkivaltaan suhtautumiseen sekä siihen, että apua ei haeta. Tutkimuksemme miehet kantoivat pitkään syyllisyyttä suhteen ongelmista ja sen päättymisestä.
Väkivallan muodot ja seuraukset
Miehet kokevat erityyppisiä väkivallan muotoja. Henkinen väkivalta haavoittaa uhriaan voimakkaasti. Tyypillistä on, että eri väkivallan muodot ovat yhteydessä toisiinsa. Miehet kokevat kontrollointia, mitätöintiä, manipulointia, uhkailua ja kiristämistä, taloudellista väkivaltaa sekä rajua fyysistä väkivaltaa.
Parisuhdeväkivallalla on pitkäaikaisia vaikutuksia miehiin. Miehet kokevat ahdistusta ja epätoivoa sekä häpeää koetusta väkivallasta. Erityisesti sillä on vaikutusta miesten itsetuntoon. Miehillä esiintyy univaikeuksia ja masennusoireita sekä poissaoloja töistä ja koulusta. Koettu väkivalta vaikuttaa miehiin siis hyvin kokonaisvaltaisesti.
Palveluiden kehittäminen
Miesten on hyvin vaikeaa hakea apua, sillä he jo etukäteen kokevat, ettei heidän parisuhdeväkivallan kokemuksiaan osata kohdata palvelujärjestelmässä. Tutkimuksemme perusteella miehet tarvitsevat ymmärtävää ja kärsivällistä kuuntelijaa. Ammattilaista, joka ikään kuin vahvistaa miesten kokemukset todeksi ja että heillä on oikeus tuntea kuten he tuntevat ja saada apua parisuhdeväkivaltaan. Toisaalta tarvitaan jämäkkyyttä, patistusta tilanteen etenemiseksi sekä konkreettisia neuvoja.
Palvelujärjestelmää tulee kehittää niin, että miehillä on helpompi hakeutua niiden piiriin. Jotta työskentely onnistuu parisuhdeväkivaltaa kokeneen miehen kanssa, ensimmäinen tapaaminen väkivaltapalveluiden työntekijän kanssa on merkittävä, sillä se ratkaisee palveluissa pysymisen ja on ensimmäinen askel miehen toipumiseen väkivaltaisesta suhteesta.
Miesten kokemasta parisuhdeväkivallasta pitää ehdottomasti keskustella julkisuudessa enemmän! Tutkimuksemme miehet toivoivat erityisesti tätä, sillä miehet tarvitsevat muiden samassa tilanteessa olevien miesten kokemustietoa aiheesta. Sitä, että he eivät ole jotain outoja poikkeustapauksia, vaan on muitakin parisuhdeväkivaltaa kokeneita miehiä. Näin miehet voivat päästä eroon syyllisyyden ja epäonnistumisen kokemuksistaan ja hakeutua väkivaltapalveluihin ilman henkistä painolastia. Väkivaltapalveluiden ”markkinointiin” tulee jatkossa panostaa niin, että niissä otetaan selkeästi huomioon MYÖS miehet väkivallan kokijoina, eikä vain tekijöinä!
Reeta Laitinen
Suvi Orislahti
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Kuopassa – Miesten kokemuksia parisuhdeväkivallasta.
(9)
Parisuhdeväkivallan vaiettu salaisuus
Väkivallan tekijä pystyy käyttämään vallan elementtinä väkivallan salattavuutta. Naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa esiintyy vieläkin yhteiskunnassamme, vaikka olemme hyvinvointivaltio, jossa korostetaan miesten ja naisten tasa- arvoa sekä molemmilla olevia yhtäläisiä ihmisoikeuksia. Miten yhteiskuntamme ja siellä olevat ihmiset suhtautuvat parisuhdeväkivaltaan? Käytän lähdeaineistona mediassa esillä olevia kirjoituksia parisuhdeväkivallasta.
Väkivalta vaikuttaa sen kokijaan, sekä koko perheeseen. Se voi raaimmillaan johtaa puolison ja/ tai myös lasten kuolemaan! Perhesurmat olivat puheenaiheena mediassa muutama vuosi sitten ja osassa niissä syynä oli, että puoliso surmasi perheensä, koska nainen halusi erota miehestään. Puoliso menettää eron myötä valta- asemansa suhteessa naiseen. Sisäasianministeri Päivi Räsänen kertoi Terveyden ja hyvinvointilaitoksen tekemästä selvityksestä, jonka mukaan viranomaisten välisen yhteistyön lisäämisellä voitaisiin paremmin tunnistaa ja puuttua perheessä vallitsevaan väkivaltaan. Asenteita muuttamalla voitaisiin tarjota perheelle enemmän apua eikä vain välttämättömiä toimenpiteitä. Ilman tätä väkivallan kierrettä on vaikea katkaista.
Nainen voidaan leimata parisuhdeväkivallan aiheuttajaksi. Asenteet ovat syvällä yhteiskunnassamme, jotka muodostuvat jo lapsuudessa. Voidaan ajatellaan, että nainen voi omalla käyttäytymisellään vaikuttaa väkivallan syntymiseen. Parisuhdeväkivallassa myös mies syyllistää naista käyttämästään väkivallasta. Nainen uskoo lopulta omaan syyllisyyteensä ja alkaa tämän syyllisyyden, häpeän ja väkivallan pelon johdosta peitellä tai kaunistella kokemaansa väkivaltaa itselle ja muille sekä puolustella sen tekijää. Nainen haluaa onnistua omassa roolissaan puolisona, äitinä ja kodista huolehtijana sekä saavuttaa hyvän parisuhteen. Se tarkoittaa kulissien ylläpitämistä onnellisesta parisuhteesta, jonka väkivallasta puhuminen rikkoo.
Parisuhdeväkivalta voi jatkua perheen kodissa vuosikausiakin ilman, että kukaan huomaa naisen hätää. Tällöin nainen jää yksin asian kanssa ja se mahdollistaa väkivallan jatkumisen ja pahenemisen. Mies voi eristää naisen muista ihmisistä ja estää naisen avun hakemisen. Nainen voi myös tottua miehen käyttämään väkivaltaan ajan kuluessa, jolloin se normalisoituu osaksi parisuhdetta. Parisuhdeväkivalta voi myös jatkua jos nainen ei osaa tunnistaa kohtaamansa väkivaltaa väkivallaksi, kuten henkistä väkivaltaa. Parisuhdeväkivaltaa koskevan tiedon lisäämisellä voitaisiin helpottaa väkivallan tunnistettavuutta.
Viranomaisten asenteet voivat vaikuttaa parisuhdeväkivallasta puhumiseen ja avun hakemiseen. Nainen voi kokea, että hän ei saa tarvittavaa apua viranomaisten taholta tai hänen kertomuksensa joutuu arviointiin ja jopa hänen syyllistämiseensä. Tämän johdosta naiset eivät mielellään kerro kokemastaan väkivallasta. Väkivaltaisesta parisuhteesta lähteminen on vaikea prosessi, joka ei tapahdu hetkessä. Viranomaisia tulisi kouluttaa enemmän aiheen sensitiivisyydestä ja siitä miten he ottavat puheeksi parisuhdeväkivallan, jos he epäilevät naisen kärsivän siitä. Naista tulee myös osata ohjata eri auttamisjärjestelmien piiriin, jotta nainen ei jää yksin ja hänen väkivaltaisesta parisuhteesta irrottautuminen voisi tapahtua mahdollisimmin pian.
Parisuhdeväkivallan salattavuutta voidaan rikkoa siitä puhumalla, sekä sen syiden ja seurausten esiintuomisella. Mielestäni ihmisten tulisi rohkaistua puhumaan väkivallasta suoraan aina sitä epäiltäessä. Asenteiden pitää muuttua ja parisuhdeväkivalta tulee tuomita ja syyllistää sen tekijä! Naisen ei tule tuntea syyllisyyttä ja häpeää sen julkituomisesta vaan häntä tulee kannustaa kertomaan kokemuksistaan, jotta parisuhdeväkivalta tulee ilmi ja siihen voidaan puuttua viranomaisten tai lähipiirin toimesta,
Maarit Karvo
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Yhteensidotut – Parisuhdeväkivallan kiinnipitävä voima.
(8)
Nuorisotyön ytimessä – Neiossa nuori kohdataan
Nuorisotakuun ja –politiikan ja nuorten todellisuuden kohtaamattomuus on aika ajoin nostettu esille, ja hyvästä syystä. (1) Nuorisotyöltä vaaditaan tulostavoitteellisuutta kuin pörssiyhtiöltä ikään, ja onnistumisen mittareiksi huolitaan nuoret, jotka on saatu pois työttömyys- ja kouluttautumattomuustilastoja rumentamasta.
Yhteisöllisyyden ja osallisuuden käsitteet vilisevät koulutuspoliittisissa teksteissä ja poliitikkojen puheissa taikasanojen tavoin syrjäytymistä poistavina tekijöinä, mutta talouden pyörissä ne ovat hioutuneet sanahelinäksi. Nuori nähdään kapeiden linssien läpi tulevaisuuden työntekijänä, osallisuus työelämään kiinnittymisenä ja yhteisöllisyys työ- ja opiskelupaikoilla automaattisesti syntyvänä liittymisen jälkituotteena. (2)
Todellisuus on muuta. Nuoren tie koulusta alan opintoihin ja töihin ei läheskään aina etene suoraviivaisesti, sillä nuori tarvitsee tilaa kokeilla erilaisia polkuja ja yhteisöjä sekä tulla kuulluksi ja hyväksytyksi. Resurssien kiristyksen myötä nuorisotyöstä uhkaa karsiutua pois sen ydin: sosiaalinen kasvatustyö, joka perustuu nuoren ja luotettavan aikuisen kohtaamiseen. (3)
Kunnat pyrkivät eroon seinistä nuorisotyön ympärillä, toisin sanoen tehostamaan tilojen käyttöä ja jalkauttamaan nuorisotyöntekijöitä sinne, missä nuoret liikkuvat. Olen kuitenkin vakuuttunut, että nuoria luokseen kutsuvalla tilatyöllä on merkittävä rooli aidon yhteisöllisyyden ja osallisuuden rakentumisessa. Sain etnografisen tutkielmani kautta tutustua Raha-automaattiyhdistyksen sekä Rovaniemen kaupungin tukemaan nuorisotyöhön Neiot – Tyttöjen Talolla, jossa yhteisöllisyys ja osallisuus saavat rakennuspalikoita talon kulttuurista sekä tyttöjen ja aikuisten välisestä vuorovaikutuksesta.
Fyysisesti koulu- ja muista instituutioista erillään seisovassa Tyttöjen Talossa ei vallitse valmiita nuorten välisiä hierarkioita. (4) Sen kodinomainen tunnelma, tasa-arvoinen tilatoteutus sekä tyttöjen tarpeiden mukaan muuttuvat tilat mahdollistavat yhteisöllisyyden ilman koulusta tai muista insituutioista saatuja sosiaalisia leimoja, kuten epäsuosittu tai syrjäytynyt. Kiusaamista ja ulossulkemista ei esiinny. Jos esiintyisikin, siihen olisi helppo puuttua yhteisöllisesti, sillä yhden palkatun ohjaajan lisäksi talolla toimii vapaaehtoisia, kaikenikäisiä isosiskoja.
Aikuisten ja nuorten välisissä kohtaamisissa tytöille annetaan huomiota ja huolenpitoa, neuvontaa ja tukea, ja heitä kannustetaan osallistumaan talon yhteisöön sekä muihin paikallisyhteisöihin. Vuorovaikutusta siivittää tyttöjen toivomat, heille maksuttomat aktiviteetit, kuten ruuanlaitto ja keilaaminen, ja niiden keskeltä kumpuava nauru.
Yhteisöllisyyteen kuuluu mahdollisuus osallistua yhteisön toimintaan omien toiveidensa ja voimavarojensa mukaisesti. Kun tyttö näkee omien toiveidensa konkretisoituvan ja oman vaikutusvaltansa talon toiminnassa, se rakentaa yhteisöllisyyden tunnetta.
Osallisuuteen kuuluu mahdollisuus määritellä, missä ja miten haluaa olla osallisena. Kun aikuisella on aikaa tutustua nuoreen ja päinvastoin, kun toiminnalla ei ole nuoren ulkopuolelta tulevaa päämäärää, se rakentaa osallisuutta hänelle tärkeissä asioissa ja pyrkimyksissä.
Yhteisöllisyyttä ja osallisuutta ei voi luoda työntämällä nuorta koulu- ja työelämään, jossa hänen elämäntilanteensa haasteisiin ei todellisuudessa pystytä vastaamaan. (2) Ilman nuorisotyöntekijän ja nuoren välistä aitoa kohtaamista nuori jää vaille kaipaamaansa tukea. Nuorisotyön ytimen muodostumiseen tarvitaan aikaa, joita resursseja oikein kohdistamalla voidaan nuorelle tarjota.
Heli Honkasilta
Lapin yliopisto
Lähteet
1 Mm. Tiitinen, Laura: Nuoren elämä ei ole putki. Tässä blogissa. Postattu 8.12.2015, viitattu 23.2.2016.
2 Souto, Anne-Mari 2014: Ohitettu nuoruus? Aikuismainen työelämäkykyisyys ja ammatillinen koulutus. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 158–161.
3 Cederlöf, Petri 2014: Tavallinen nuorisotyö ja nuorisotakuu. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 193–198.
Kylmäkoski, Merja 2007: Eteinen, vessa, keittokomero ja huone – Niistä on nuorisotila tehty. Teoksessa Hoikkala, Tommi & Sell, Anna (toim.): Nuorisotyötä on tehtävä. Menetelmien perustat, rajat ja mahdollisuudet. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura. Julkaisuja 76. Helsinki, 393–409.
4 Hämäläinen-Luukkainen, Jaana 2006: Nuorten tilattomuus koulussa. Teoksessa Kylmäkoski, Merja & Lind, Kimmo & Hintikka, Timo & Aittola, Tapio (toim.): Nuorten tilat. Sarja C. Oppimateriaaleja 9. HUMAK. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 70. Gummerus. Helsinki, 43–62.
(7)
Lukutaito on etuoikeus
Maailmassa on noin 780 miljoonaa aikuista, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa (1). Suurin osa luku- ja kirjoitustaidottomista aikuisista on naisia (2).
Nykysuomalaisille on itsestään selvää, että aikuinen osaa lukea. Suomessakin koko kansan kouluttaminen on silti suhteellisen tuore asia. Sata vuotta sitten meillä oli jo kansakouluja, muttei vielä yleistä oppivelvollisuutta – se saatiin vuonna 1921 (3). Siitä vielä sata vuotta taaksepäin opiskelu oli vain pienen eliitin etuoikeus. Sukujuuriaan miettimällä voi arvailla, olisiko itse lukutaitoinen, jos olot Suomessa eivät olisi muuttuneet.
Monissa maissa, joista Suomeen tullaan pakolaisina, lukutaito on edelleen harvojen etuoikeus. Esimerkiksi Afganistanissa vain noin 24 % aikuisista naisista osaa lukea. Sisällissodan repimässä Somaliassa koululaitoksella ei ole juuri edellytyksiä toimia. Monelta pakolaiselta koulu jää kesken myös pakomatkan takia.
Tietoyhteiskunta vaatii lukutaitoa
Suomeen tulijan lähtömaan kulttuurissa lukutaidon puute ei välttämättä ole ollut leimaavaa. Lukutaito ei myöskään aina ole ollut välttämätöntä arjessa selviytymiselle. Suomalainen tietoyhteiskunta kuitenkin perustuu lukutaidolle ja numeerisille taidoille enemmän kuin ehkä osaamme ajatellakaan.
Jopa niin arkinen asia kuin kaupassa käyminen vaatii lukutaidottomana maahan tulleelta aikuiselta paljon opiskelua. Kaikki eivät uskaltaudu yksin kauppaan vielä vuosien maassaolon jälkeenkään. Kaupassa on ensinnäkin osattava lukea tai ainakin tunnistaa tuotteiden nimet tietääkseen, mitä ostaa. On myös ymmärrettävä hinnat ja osattava käsitellä rahaa tai pankkikorttia.
Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulevilla aikuisilla on oikeus pitempään kotoutumisajan tukeen kuin muilla maahanmuuttajilla. Ennen varsinaisia kotoutumiskoulutuksen kursseja he voivat opiskella luku- ja kirjoitustaidon kursseilla.
Aikuisen on kuitenkin lasta vaikeampi oppia lukemaan. Myös uuden kielen oppiminen on vaikeampaa, kun aikaisempi koulutausta puuttuu. Pakolaisilla on usein myös traumoja, jotka vaikeuttavat kaikkea uuden oppimista. Vain harva lukutaitoa vailla maahan tullut aikuinen oppii lukemista ja suomen kieltä niin hyvin, että voisi – ainakaan nykyisellä vaatimustasolla – jatkaa ammatilliseen koulutukseen ja työllistyä.
Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulleet aikuiset ovatkin ryhmä, joka jää helposti syrjään kaikesta. Erityisesti naiset saattavat jäädä kodin seinien sisäpuolelle, näkymättömiin. Miehet liikkuvat usein kodin ulkopuolella naisia enemmän ja saattavat oppia suomen kielen suullisen taidon naisia paremmin, vaikka lukutaito puuttuisikin. Naisilta suhteet muihin suomalaisiin kuin viranomaistahoihin saattavat puuttua kokonaan.
Apua vapaaehtoisista?
Suhteet suomalaisiin olisivat tärkeitä niin kielen oppimisen kuin muun kotoutumisen kannalta. Vapaaehtoistoiminta on onneksi lisääntynyt myös kotouttamisessa. Esimerkiksi Rovaniemellä maahanmuuttajien sosiaalitoimisto koordinoi kotokaveritoimintaa (4). Mannerheimin Lastensuojeluliitolla on Ystäväksi maahanmuuttajaäidille –hanke (5) ja Helsingin Diakonissalaitos etsii maahanmuuttajaopiskelijoille kielikavereita (6).
Siltojen rakentaminen suomalaisten ja maahanmuuttajien kohtaamisille voisi kuulua yleisemminkin kotouttamistyöhön ja sosiaalityöhön maahanmuuttajien kanssa. Pelkkien viranomaiskontaktien avulla kotoutuminen jää ohueksi.
Miksi he sitten tulevat?
On selvää, että kouluja käymättömien ihmisten vastaanottaminen on Suomelle kalliimpaa kuin valmiiksi koulutetun työvoiman vastaanottaminen. Suurin osa luku- ja kirjoitustaitoa vailla olevista aikuisista tulijoista on pakolaisia. Suomi on allekirjoittanut pakolaisten vastaanottamisesta kansainvälisiä sopimuksia, muun muassa Geneven sopimuksen (7). Geneven sopimuksessa on syrjintäkielto, joka kieltää pakolaisten valikoimisen heidän ominaisuuksiensa perusteella.
Kun puhutaan pakolaisista, puhutaan ihmisistä, jotka ovat avun tarpeessa. Avun tarpeen mukaisesti heitä on myös autettava – ei siis esimerkiksi koulutuksen tai muiden hyötynäkökohtien perusteella.
Eila Mustaparta
Lapin yliopisto
Lähteet
-
-
- EU-Speak. Uutiskirje #1. Lokakuu 2015. https://research.ncl.ac.uk/media/sites/researchwebsites/eu-speak2/EU-SPEAK3%20julkistaa%20tiedon%20uudesta%20Erasmus+-rahoituksesta.pdf
- http://www.uis.unesco.org/literacy/Documents/fs32-2015-literacy.pdf
- http://www.minedu.fi/etusivu/arkisto/2009/0511/koulun_penkille.html
- http://www.rovaniemi.fi/fi/Palvelut/Perhe–ja-sosiaalipalvelut/Maahanmuuttajasosiaalityo/Kaveriksi-kotopolulle
- http://uudenmaanpiiri.mll.fi/toiminta/ystavaksi-maahanmuuttajaaidille/
- http://www.kansalaisareena.fi/valikko/wp-content/uploads/2015/06/Laura-Hakoköngas.pdf
- http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1968/19680077/19680077_2
-
(6)
Perhesurmiin puuttumisen mahdollisuudet
Perhesurmat ovat harvinainen ilmiö ja media uutisoi niistä yllättävinä tekoina. Perhesurmien taustalla on kuitenkin useita riskitekijöitä, joita läheiset ja viranomaiset eivät aina ole huomanneet tai eivät ole osanneet suhtautua niihin riittävän vakavasti.
Perheissä on ollut väkivaltaa ennen surmatekoja, mutta perheiden välillä on eroja väkivallan muodoissa ja siinä, kuinka paljon väkivaltaa on ollut. Väkivalta on ollut fyysistä, henkistä tai puolison kontrollointia. Väkivallan alku ja kulku eivät käy tarkasti vaiheittain ilmi, mutta perheissä on havaittavissa väkivallan kierre. Aluksi väkivallaton kumppani alkaa vastata toisen osapuolen käyttämään väkivaltaan väkivallalla ja näin väkivalta tuottaa lisää väkivaltaa (1).
Joissakin perheissä poliisit on soitettu kotiin paikalle väkivaltatilanteen vuoksi. Eräässä perheessä poliisit olivat rauhoittaneet tilanteen paikan päällä eikä ketään viety putkaan. Poliisien pitäisi aina perheväkivaltatilanteissa ohjata asiakkaat sosiaali- ja terveyspalveluihin käsittelemään väkivallan taustalla olevia ongelmia, sillä ne eivät poistu, vaikka tilanne sillä hetkellä rauhoittuukin.
Väkivallan lisäksi perhesurmien pitkäaikaisia riskitekijöitä ovat parisuhteen ongelmat, ero tai eroaikeet, taloudelliset ongelmat, riippuvuudet, persoonallisuushäiriöt ja vaikeudet yhteishuoltajuudessa. Lisäksi surmaajilla oli ollut unettomuutta ennen surmia. Surman taustalla on usein monia eri riskitekijöitä ja tilannetta voidaan kuvata konfliktien kasautumisena (2).
Palvelujärjestelmässämme on palveluita, jotka kohdentuvat perhesurmien pitkäaikaisiin riskitekijöihin. Esimerkiksi vanhempien välien ollessa riitaisat voidaan yhteishuollossa lapsen siirtyminen vanhemmalta toiselle toteuttaa valvottuna vaihtona, jolloin työntekijä on vaihtotilanteessa läsnä. Surmaperheissä palveluita ei kuitenkaan ole käytetty tai niitä on käytetty vähän.
Miksi perheet eivät ole hakeneet apua ongelmiinsa? Yhtenä merkittävänä tekijänä on ollut haluttomuus puhua ongelmista. Erityisesti surmaajalla on voinut olla tarve menestyä ja pitää yllä kulissia. Mielentilatutkimuksissa persoonallisuushäiriöt on nähty yhtenä esteenä avun hakemiselle. Joissakin perheissä tapahtumat ovat edenneet niin nopeasti, ettei apua ole ehditty hakea. Osa perheistä oli joskus hakenut apua ongelmiinsa, mutta ei surmia edeltäneenä aikana. He olivat kokeneet, etteivät olleet apua saaneet. Huonot kokemukset avun saamisesta voivat olla esteenä avun hakemiselle myöhemmin uudelleen.
Haasteet palvelujärjestelmälle
Ammattilaisten näkökulmasta perhesurmien ennakointi on vaikeaa, sillä riskitekijät ovat dynaamisia ja riskin suuruus vaihtelee. Lisäksi surmaajan mielentila voi muuttua äkillisesti esimerkiksi itsetuhoiseksi. Tilanteen ymmärtämiseksi ammattilainen tarvitsee paljon tietoa surmaajasta ja perheestä pitkältä ajalta. (3.) Perusteellinen perehtyminen asiakkaiden elämäntilanteeseen on kuitenkin mahdotonta, jos asiakkailla ei ole halua puhua ongelmistaan. Lisäksi tietojen keräämistä voivat haitata lyhyet tapaamis- ja vastaanottoajat, epäselvyydet tietojen vaihtamisesta ammattilaisten välillä sekä työntekijöiden vaihtuvuus.
Esteenä oikeanlaiselle avun saamiselle voi olla perheiden tavallisuus, joka saattaa harhauttaa ammattilaista. Perheet ovat usein ydinperheitä, vanhemmat ovat hyvin koulutettuja ja työssäkäyviä eikä surmaajiin voi liittää tyypillisiä henkirikoksen tekijän piirteitä. Auttamisen mahdollisuudet edellyttävät ammattilaiselta valmiutta katsoa asioita toisin (4).
Perhesurmien pitkäaikaiset riskitekijät, niiden muuttuminen sekä avun hakemisen ja saamisen kysymykset herättävät pohtimaan kohdattavien asiakkuuksien vaativuutta ja antaako koulutus ammattilaisille riittävät valmiudet kohtaamisiin.
Sari Veikanmaa
Lapin yliopisto
Lähteet
-
-
- Säävälä, Hannu & Nyqvist, Leo & Salonen, Santtu 2006: Väkivallan tekijän taustaa. Teoksessa Säävälä, Hannu & Pohjoisvirta, Riitta & Keinänen, Eero & Salonen, Santtu (toim.): Mies varikolle. Apua lähisuhdeväkivaltaan. Oulun ensi- ja turvakoti ry. Oulu, 31–55.
- Harper, Dee Wood & Voigt, Lydia 2007: Homicide Followed by Suicide. An Integrated Theoretical Perspective. Homicide Studies 11(4), 295–318.
- Sachmann, Mark & Harris Johnson, Carolyn Mary 2014: The Relevance of Long-Term Antecedents in Assessing the Risk of Familicide-Suicide Following Separation. Child Abuse Review 23(2), 130–141.
- Hurtig, Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2014: Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. UNIpress. Kuopio, 250–280.
-
(5)
Lapsen kengissä aikuissosiaalityössä
Uutisoinnin perusteella lasten pahoinvointi vaikuttaa lisääntyvän hyvinvointiyhteiskunnassa. Lastensuojelun resurssit ovat ahtaalla. Aikuisten sosiaalihuollon palveluita ei ole hyödynnetty riittävästi lastensuojelun työmuotona. Lasten huomioinnin ajatellaan kuuluvan lastensuojeluun.
Aikuissosiaalityön toimintakentällä ensisijaisina asiakkaina ovat aikuiset, mutta sosiaalihuollon toteutuminen vaikuttaa myös perheen lapsen tilanteeseen. Aikuissosiaalityössä työskentelevillä sosiaalityöntekijöillä on ymmärrys vanhemman tilanteen vaikutuksesta lapseen, mutta konkreettisista työtavoista ja -käytänteistä on puute.
”Lapset näkkyy perhetiedoissa ja paperilla. Otetaan ne (lapset) tulona huomioon”
Lapsen elämään vaikuttavia päätöksiä tehdään esimerkiksi toimeentulotuki-, päihde- ja mielenterveystyössä, jotka ovat aikuissosiaalityön keskeistä toiminta-aluetta. Lasten huomioiminen ja näkyväksi tekeminen tulee tapahtua näissä kohtaamisissa. Lapsi on aina asiakas, kun sosiaalihuoltoa hakevassa, käyttävässä tai sen kohteena olevassa perheessä on lapsi. Konkreettisimmin lapsen asiakkuus näkyy toimeentulotukityössä. Lapsilisät otetaan perheelle tulona huomioon. Lapset toimivat myös perusteena myöntää perheelle harkinnanvaraista toimeentulotukea esimerkiksi vuokrarästeihin.
Lapsi vanhemman varjossa
Lasten kodin ulkopuolelle sijoittamisen syyt liittyvät usein vanhempien elämän haasteisiin kuten heidän päihde- ja mielenterveysongelmiin, jaksamattomuuteen, perheristiriitoihin, avuttomuuteen, osaamattomuuteen ja taloudellisiin ongelmiin (1,2,3). Siitä huolimatta aikuissosiaalityöntekijät eivät olleet huolestuneita vanhemmuuteen liittyvistä kysymyksistä. Lasten huomioiminen aikuissosiaalityön toimintakentällä on työntekijälähtöistä ja tilannesidonnaista eikä siihen myöskään ole yhteneväisiä toimintatapoja. Uudistunut sosiaalihuoltolaki (1302/2014) velvoittaa kuntaa tarjoamaan avohuollon palveluita perheelle ilman lastensuojeluasiakkuutta.
”Asiakkaana yleensä aina perheen aikuinen – Hakemuksen jättäjä”
Sosiaalipalvelut on usein kunnissa organisoitu elämänkaariajattelumallin mukaisesti. Se ohjaa sosiaalityöntekijöitä kohdentamaan työnsä oman asiakaskuntansa mukaan. Se näkyy sosiaalityöntekijöiden tavassa puhua asiakkaista yksilöinä. Työ on myös tekijänsä näköistä ja sitä voi tehdä monella tapaa sosiaalityöntekijän oman kiinnostuksen mukaan.
Lasten omaa ääntä, osallisuutta ja toimintaa ei voi sivuuttaa. Lapsissa on tulevaisuus. Heidän hyvinvointinsa tulee ottaa huomioon kaikissa palveluissa, joissa työskennellään aikuisten asiakkaiden kanssa, joilla on alaikäisiä lapsia. Jotta lapsi tulee huomioiduksi aikuissosiaalityössä, hänet täytyy ensin tehdä näkyväksi aikuisille suunnatuissa palveluissa.
Marja Sundqvist
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro graduun sosiaalityöntekijöiden kokemuksia lasten huomioimisesta ja osallisuudesta aikuissosiaalityössä.
-
-
- Heino, Tarja 2007: Keitä ovat uudet lastensuojelun asiakkaat? Tutkimus lapsista ja perheistä tilastolukujen takana. THL-raportti. Helsinki. Valopaino Oy.
- Myllärniemi, Anniina 2006: Huostaanottojen kriteerit pääkaupunkiseudulla. Selvitys pääkaupunkiseudun lastensuojelun sijoituksista. Helsinki: SOCCA.
- Kestilä, Laura & Paananen, Reija & Väisänen, Antti & Muuri, Anu & Merikukka, Marko & Heino, Tarja & Gissler, Mika 2012a: Kodin ulkopuolelle sijoittamisen riskitekijät. Rekisteripohjainen seurantatutkimus Suomessa vuonna 1987 syntyneistä. Yhteiskuntapolitiikka 77:1. 34−52.
-
(4)
Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia arjesta ja ikääntymisestä
Ikääntyneiden kehitysvammaisten odotettavissa oleva elinikä nousee muun väestön lailla, mutta heidän kokemuksensa ovat jääneet taka-alalle. Myös kehitysvammaisten ikääntymiseen tulee kiinnittää huomiota, ja pyrkiä kehittämään heille tarjottavia palveluita sekä huomioida yksilöiden erilaiset toivomukset arkea koskien.
Kehitysvammaisiin suhtautuminen on ollut negatiivista kautta historian, aina viime vuosikymmenille saakka. Kehitysvammaisten kohtelu ja suhtautuminen on vaihdellut laitoksiin eristämisestä säälimiseen. 1970-luvun taitteessa myös Suomessa alkoi liike, jolla pyrittiin purkamaan kehitysvammaisten laitosasumista, ja tuomaan kehitysvammaiset lähemmäksi muuta yhteiskuntaa. (1) Tämän liikkeen, kehitysvammaisten asioita ajavien järjestöjen sekä hyvinvointipalvelujen paranemisen myötä kehitysvammaisten ikääntyminen mahdollistuu muun väestön lailla.
Usein kehitysvammaisia koskevissa tutkimuksissa kuullaan kehitysvammaisten omaisten tai heidän kanssaan työskentelevien henkilöiden ääntä. Ikääntyneet kehitysvammaiset ovat harvoin tutkimuksen tiedontuottajina, vaikka heidän kuulemisensa olisi tärkeää. Tutkimuksessani keskitynkin heidän kokemuksiensa kuuntelemiseen arjesta sekä heidän ajatuksistaan ikääntymisestä.
Arjesta mielekästä
Myös ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää arjen sujuminen mielekkäästi. Päivä- ja toimintakeskukset ovat monelle merkityksellisiä paikkoja sekä niiden tarjoamien aktiviteettien että sosiaalisten suhteidensa vuoksi. Käsillä tekeminen koetaan tärkeänä osana arkea, oli kyseessä sitten työt tai harrastusmielessä käsitöiden tekeminen.
Oma tupa, oma lupa
Ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää oma koti ja sen sopivuus omiin tarpeisiin. Koti on tärkeä riippumatta asumis- ja tukimuodoista. Oman huoneen sisustaminen omalle silmälle miellyttäväksi, tärkeiden tavaroiden tuominen entisestä kodista sekä kodin yksityisyys auttavat ikääntynyttä kehitysvammaista tuntemaan huoneensa kodiksi. Itsenäisesti asuvilla yksityisyys ja itsenäisyys toteutuvat automaattisemmin, sillä heidän kodissaan ei ole ympärivuorokautista henkilökuntaa.
Ikääntyneille kehitysvammaisille, niin kuin muillekin, on sosiaalinen tuki välineellistä tukea arvokkaampaa.
Sosiaaliset suhteet ovat merkityksellisiä myös ikääntyneille kehitysvammaisille. Naapurit, päivä- ja toimintakeskusten henkilökunta sekä muut asiakkaat ja omaiset ovat tärkeimpiä sosiaalisia suhteita. Sosiaaliset suhteet mahdollistavat keskustelun kulloinkin mieltä painavista asioista. Sosiaalinen tuki voi vaikuttaa positiivisesti terveyteen tai vähentää stressin aiheuttajien negatiivisia vaikeuksia (2). Asumismuoto voi vaikuttaa sosiaalisten suhteiden määrään. Yksin asuvien kehitysvammaisten sosiaaliset suhteet ovat riippuvaisia heidän omasta aktiivisuudesta, kun taas ryhmäkodeissa on enemmän ihmisiä lähellä arjessa.
Terveys on merkityksellinen ikääntyneiden kehitysvammaisten elämässä, sillä hyvä terveydentila mahdollistaa asumisen haluamallaan tavalla. Esimerkiksi tuetussa ryhmäkodissa asutaan ilman ympärivuorokautista apua. Luonnollisesti terveys vaikuttaa myös liikkumiseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Moni haastateltava koki terveytensä tärkeäksi, mutta ei itsestäänselvyydeksi. Heillä oli halua pitää hyvää huolta itsestään ja terveydestään.
Aktiivisuutta on monenlaista!
Ikääntyneiden kehitysvammaisten osallistuminen yhteiskuntaan omien kykyjen ja mahdollisuuksien mukaisesti on tärkeää henkilön itsensä lisäksi myös ympäristölle. Tuottava aktiivisuus voi olla tärkeä osa tyytyväistä vanhenemista (3). Tuottava aktiivisuus voi olla palkka- tai vapaaehtoistyötä. Tutkimukseni kehitysvammaiset tuottavat ympäristölleen muun muassa käsitöitä, musiikkia ja paljon sosiaalista hyvää. Yksi haastateltavista huolehti lähellä asuvasta liikuntarajoitteisesta henkilöstä.
Ikääntyneiden kokemukset ja elämäntarinat tuottavat arvokasta tietoa. Huomiota tulisi kiinnittää enemmän myös niiden yksilöiden kokemuksiin, joiden kommunikointikeinot ovat rajalliset. Heilläkin on omat tarinansa, jotka ansaitsevat tulla kuulluksi.
Tiia Pelkonen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkimukseen Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia ikääntymisestä ja arjesta. Teemahaastattelu onnistuneen vanhenemisen pohjalta.
Lähteet
(1) Repo, Marjo 2012: Historiasta nykypäivään. Teoksessa Malm, Marita & Matero, Marja & Talvela, Eeva-Liisa (toim.): Esteistä mahdollisuuksiin. Vammaistyön perusteet. 3.painos. 13–32
(2) Rowe, John & Kahn, Robert 1987: Human Ageing: Usual and successful. Teoksessa Science. 237. 142–149.
(3) Rowe, John & Kahn, Robert 1997: Successful Aging. Teoksessa The Gerontologist. Volume 37. Number 4. 433–440.
(3)
Ikääntyneet internetin ihmemaassa
Tilastokeskuksen mukaan 68 prosenttia 65-74−vuotiaista on käyttänyt internetiä viimeisen kolmen kuukauden aikana (3). Tämän päivän kolmasikäläiset ovat aktiivisia osallistujia ja vaikuttajia, joista suuri osa ylläpitää sosiaalisia suhteita monin tavoin.
Suurten ikäluokkien tulolla eläkeikään on vaikutuksia mm. mediamaailmaan, yhdistystoimintaan ja yhdyskuntaelämään Eläkeläisten sosiaalinen ja fyysinen liikkuvuus on lisääntymässä, samoin terveyteen ja kunnonkohotukseen liittyvät tuotteet ja palvelut kiinnostavat kolmasikäläisiä. (1) Heillä on kiinnostusta, aikaa ja varaa osallistumiseen sekä harrastamiseen. Tämä näkyy lisääntyvänä ikääntyneiden määränä yhteiskunnan eri toiminnoissa, kuten politiikassa, yhdistys- ja vapaaehtoistoiminnoissa.
Mä olen paljon kaikissa yhteiskunnallisissa asioissa mukana.
Kolmas ikä alkaa useimmiten eläkkeelle jäännin myötä. Sitä kuvataan henkilökohtaisten aikaansaannosten täydellistymisenä ja silloin yksilö on vapaa toteuttamaan henkilökohtaisia tavoitteitaan. Väestörakenteen jatkuvasti vanhetessa vanhempien ikäryhmien vaikutusvalta ja asema yhteiskunnan valtajärjestelmässä saattaa vain kasvaa. (2)
Nyt eläkkeellä on aikaa ja uteliaisuus on lisääntyny.
Tekniset ratkaisut tehty nuorten ehdoilla
Kolmasikäläiset ovat ahkeria internetin käyttäjiä. He tekevät siellä tilauksia ja seuraavat yhteisöpalveluita, aivan kuten muutkin. Jopa 34 prosenttia kolmasikäläisistä käyttää internetiä useita kertoja päivässä. (3)
Haasteet syntyvät siitä, että useimmat tekniset ratkaisut on tehty nuorten ja terveiden ihmisten ehdoilla, jotka ovat kasvaneet tekniikan parissa. Nykyään suuri osa julkisten ja yksityisten palvelujen asiointia tapahtuvat tietotekniikan avulla. Samoin kuin pankki-, tapahtuma, terveys- ja neuvontapalvelut hoituvat tietotekniikan avulla. Ikäihmiselle esimerkiksi erilaisten tuotteiden, kuten elektroniikan, etujen ja haittojen hahmottaminen voi olla vaikeaa vähäisten teknisten tietojen ja taitojen vuoksi. Sen vuoksi ikääntynyt on usein myyjien, palveluntuottajien tai asentajien armoilla. (4)
Huonoja puolia voi tulla, että siellä joutuu huijatuksi tai sitä käytetään väärin.
Ikääntyminen ei ole tehty yhdestä muotista
Vaikka ikääntyminen on monimuotoistunut viime vuosina, tuottaa mainonta ja media kuvaa aktiivisesta ikääntyvästä joka osaa, tuottaa ja osallistuu monin eri tavoin yhteiskunnassa. Kuitenkaan kaikki eivät tähän muottiin istu.
Ikääntyneiden syrjäytyminen tietoyhteiskunnasta on iso ongelma, mihin täytyy kiinnittää huomiota. Kun tieto ja asiointi ovat yhä enemmän sähköisessä muodossa, teknologian käytön vaikeudet voivat aiheuttaa ikääntyneille jopa isoja taloudellisia menetyksiä. (5)
Internet tarjoaisi keinoja yhteydenpitoon ja osallistumiseen varsinkin niille ikääntyville, joiden liikkuminen ulkomaailmassa on terveydellisistä tai muista syistä rajoittunut. Hyvävoimaiset ikääntyvät hakeutuvat usein itse oppimaan uutta tai hakemaan tietoa. Taas ne, joilla ei ole aikaisempaa kokemusta tekniikasta, jäävät entistä enemmän syrjään tietoyhteiskunnasta. Haasteena on se, miten ikääntyville suunnitellut teknologiahankkeet löytävät juuri syrjäytymisvaarassa olevat.
Paula Isokangas
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu tutkielmaan nimeltään ”Niin on helppo surffailla eteenpäin” Kolmasikäläisten kokemuksia yhteisöllisestä mediasta ja sen vaikutuksista sosiaaliseen pääomaan.
Lähteet
Karisto, Antti 2004: Kolmas ikä: Uusi näkökulma väestön vanhenemiseen. Ikääntyminen voimavarana. Tulevaisuusselonteon liiteraportti 2004. Luettavissa osoitteessa http://hdl.handle.net/102244/4042 (93.)
Jyrkämä, Jyrki 2001: Teoksessa Lapsuudesta vanhuuteen Iän sosiologiaa. Toimittaneet Anne Sankari ja Jyrki Jyrkämä Vastapaino Gummerrus Kirjapaino Oy Jyväskylä 2001. s.309
Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttö [verkkojulkaisu].ISSN=2341-8699. 2014. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 28.7.2015].Saantitapa: http://www.stat.fi/til/sutivi/2014/sutivi_2014_2014-11-06_tie_001_fi.html
Leikas, Jaana 2008: Ikääntyvät, teknologia ja etiikka. Luettavissa osoitteessa: http://www.vtt.fi/inf/pdf/workingpapers/2008/W110.pdf (s.57-58.)
Koskinen, Simo & Riihiaho, Sinikka 2007: Kolmas ikä elämänvaiheena. Teoksessa Kolmasikäläisten elämää pohjoisissa kaupungeissa. KaupunkiElvi-hankkeen tutkimustuloksia. Koskinen, Simo & Hakapää, Liisa & Maranen, Pirk-ko & Piekkari, Jouni (toim.) Lapin Yliopistopaino Rovaniemi 2007.(33-34.)
(2)
Moniammatillinen yhteistyö, haastavaa mutta palkitsevaa!
”Mehän tehhään tää yhessä, että meilon verkosto ja sitten niin ja näin ja …hirvee pettymys, että ei se hankekaan tee mittään, ei ne saa mittään aikaan …että sitähän taottiin vaikka kuinka pitkään päähän ihmisille, että ei tää oo mikkään mappi Ö, johon tungetaan niinko kaikki …pittää yhesä näitä edelleen tehä.” Haastateltavan kommentti moniammatillisen työryhmän työskentelystä.
Pro gradu tutkielmani käsittelee moniammatillista yhteistyötä Kemin kuntakokeiluhankkeessa työntekijöiden kokemana. Yhteistyö moniammatillisessa ryhmässä voi osoittautua haasteelliseksi. Yksi työntekijä kuvaili kokemustaan seuraavasti: ”Ittele oli niinko, ei järkytys, mutta jollakilaila, että onko tosi, että mikkään ei ole kahessakymmenessä vuessa muuttunu. Perusasioista pittää lähteä vieläki. Ja mitä haastavampi on se ongelma, mitä vaikeampi se haaste tai isompi se juttu, joka pittää ratkassa, niin sen hankalampaa on se yhteistyö.”
Sosiaalialalla ratkotaan monimutkaisia ongelmia ihmisten elämässä. Moniammatillisessa yhteistyössä eri alojen asiantuntijat jakavat valtaa, tietoa ja osaamistaan. Se on myös ryhmätoimintaa ja asiantuntijoiden vuorovaikutusta. Moniammatillisuus tuo yhteistyöhön useita eri tiedon ja osaamisen näkökulmia, joita hyvä lopputulos vaatii. Yhteistyö on usein työtä yli sektorirajojen. (1, 2).
Mitä taitoja yhteistyössä tarvitaan? Moniammatillisessa yhteistyössä on tärkeää tuntea yhdessä työskentelevien ammattiryhmien ajattelua ja toimintatapoja sekä hahmottaa oma osuus ja sen merkitys tavoitteen saavuttamisessa (1). Moniammatillinen yhteistyö edellyttää: vastuunottoa, selkeää käsitystä omasta tehtävästä, toisten asiantuntijuuden kunnioittamista, kuuntelu- ja vuorovaikutustaitoja sekä kokonaisuuksien ymmärtämistä. Työntekijän ammatillinen osaaminen ja työorientaation tiedostaminen luovat pohjan ammatilliseen toimintakulttuuriin osallistumiselle ja yhteistoiminnalle. (3, 4).
Hyvä vuorovaikutus edistää yhteistyön sujumista työryhmässä. Asiantuntijuuden jakaminen tulee joustavammaksi, jos ihmiset voivat olla toistensa kanssa vuorovaikutuksessa toistuvasti ilman virallisiakin yhteyksiä. Ongelmat tulee ratkaista heti niiden synnyttyä, sillä pitkittyessään niillä on tapana myös monimutkaistua.
Puhuminen kannattaa, kuten eräs haastateltava toteaa: ”Onhan se tietysti haasteellista, sanotaanko että niinko päästä samale ajatukselle, että ku kuitenki monelta kantilta katotaan …tokihan näitä yhteentörmäyksiä välillä on ja eri näkökantoja asioihin, mutta tuota puhumallahan niistä selviää.”
Roolit jäsentävät yhteistyötä. Ryhmätoiminnassa osallistujilla on aina jonkin rooli, joko annettuna tai omaksuttuna. Virallinen rooli muodostuu asiantuntijuuden ja mahdollisen ryhmän antaman roolin kautta. Esimerkiksi puheenjohtajan rooli, jolla on suuri merkitys yhteistyön toimivuuteen ryhmässä. Epävirallinen rooli puolestaan muodostuu persoonallisuuden piirteistä, tavoista ja käyttäytymisestä ryhmässä. Tämäkin rooli vaikuttaa huomattavasti henkilön asemaan ryhmässä. Jokainen tulee ryhmään omana persoonanaan. (5).
Työntekijöiden on hyvä tunnistaa oma roolinsa työryhmässä ja toimia sen mukaisesti yhteinen tavoite huomioon ottaen. Haastateltava kommentoi: ”Minusta meilon ammatin takia jo tietty rooli ja tuota ei sitä oo syytä purkaa. Se roolihan täsmentyy sitten, että mitä aletaan tekemään, mitä prosessia viiään yksin etteenpäin ja mitä viiään yhessä etteenpäin. Se on sitten sitä hienosäätöä, että kuka ottaa minkäki asian.”
Toimivassa yhteistyössä korostuvat hyvät keskinäiset ihmissuhteet, toinen toistensa auttaminen ja ryhmän jäsenten keskinäinen avoimuus. Näin syntyy joustava, yhteisöllinen, tehokas ja ennen kaikkea palkitseva yhdessä työskentely
Eija Kvist
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Tätähän pittää niinkö yhessä tehä”. Moniammatillinen yhteistyö työntekijöiden kokemana.
Lähteet
-
-
- Karila, Kirsti & Nummenmaa, Anna Raija 2001: Matkalla moniammatillisuuteen. Kuvauskohteena päiväkoti. WS Bookwell Oy. Juva.
- Myllärinen, Anna Riitta & Tast, Eeva 2001: Sosiaalialan uuden asiantuntijuuden rakentuminen koulutuksen ja työelämän yhteistyönä. Hämeen ammattikorkeakoulu. Saarijärvi.
- Isoherranen, Kaarina 2008: Yhteistyön uusi haaste – moniammatillinen yhteistyö. Teoksessa Isoherranen, Kaarina & Rekola, Leena & Nurminen, Raija: Enemmän yhdessä. WSOY Oppimateriaalit Oy. Helsinki.
- Kontio, Mari 2010: Moniammatillinen yhteistyö. Tukeva – hanke. Siberia Oy. Oulu.
- Isoherranen, Kaarina 2005: Moniammatillinen yhteistyö. WSOY. Dark Oy. Vantaa.
- Launis, Kirsti 1994: Asiantuntijoiden yhteistyö perusterveydenhuollossa. Käsityksiä ja arkikäytäntöjä. Stakes Tutkimuksia 50. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.
-
(1)
Voimaantuneen vanhemmuuden rakentaminen eron jälkeen
Lasten asiat ovat tulleet hoidetuksi lastenvalvojan ansiosta, sillä meillä vanhemmilla ei ole muutoin ollut puheyhteyttä toisiimme.
Vanhempien erilleen muuton ja eron kokee Suomessa vähintään 30 000 lasta vuodessa. Ero lapsiperheessä on koko perhettä mullistava muutos ja yksi henkilökohtaisen elämän suurimmista kriiseistä, vaikka se nähtäisiinkin positiiviseksi muutokseksi ja uudeksi aluksi. Ero tuo mukanaan lukuisia uusia tilanteita, joihin vain harva voi ja osaa varautua etukäteen.
Useimmiten eron jälkeen vanhemmat pyrkivät päättämään lastensa asioista yhdessä, ja suurimmassa osassa tapauksista yhteishuoltajuus onnistuu. Aikuisten keskinäinen suhde ei pääty eron jälkeen – tai ainakaan sen ei tulisi päättyä, mikäli heillä on yhteisiä lapsia. Suh¬de muuttuu eron jälkeen parisuhteesta vanhemmuussuhteeksi, jota pidetään yllä lasten asioiden yhdessä hoitamiseksi.
Onnistunut yhteistyö vanhempien välillä vähentää esimerkiksi käytöshäiriöitä ja oppimisvaikeuksia eroperheiden lapsilla (1).Vanhempien toimiva suhde erosta huolimatta myös vahvistaa lapsen itsetuntoa, tasapainottaa tunne-elämää ja auttaa ongelmanratkaisutaitojen kehittymisessä ja itsenäistymisessä. Eron jälkeiset vanhemmuuden onnistumisen kokemukset luovat pohjaa myös oman elämän uudelleenrakentamiselle.
Mihin eroperhe tarvitsee lastenvalvojaa?
Eikä tommosia sopimuksia yksin osais tehdä, et jos ei ois apua saatavilla, niin ois varmaan ihan kuutamolla, et miten toimitaan.
Erotilanteessa vanhempia auttaa sosiaalityöntekijä, joka työskentelee lastenvalvojan nimikkeellä. Lastenvalvoja on lapsiperheen erotilanteen juridiikan ja sosiaalisten suhteiden asiantuntija. Lasten-valvojan tärkein työtehtävä on varmistaa lapsen edun toteutuminen vanhempien päättäessä hänen asumisestaan ja ela¬tuksestaan.
Vanhemman voimaantuminen tarkoittaa onnistunutta vanhemmuuden uudelleenrakentamista parisuhteen päättymisen jälkeen. Lastenvalvojan toiminnalla on vaikutusta siihen, kuinka se onnistuu.
Erovanhemmat tarvitsevat tukea, neuvoja ja hyväksyntää
Vanhemmat kritisoivat eniten lastenvalvojan kuuntelemattomuutta, tuen ja auktoriteetin puuttumista sekä vanhemman näkemyksen vähättelyä lasten asioista sovittaessa. Näiden asioiden voidaan katsoa vaikuttaneen myös vanhemman voimaantumisen kokemukseen – tai sen puuttumiseen.
Voimaantumista voi kuitenkin tapahtua lastenvalvojan työn seurauksena. Haastattelemani vanhemmat olivat kokeneet voimaantumista seuraavien asioiden myötä:
-
-
- luottamuksen syntymisestä työntekijän ja vanhemman välille
- hyväksynnän kokemuksesta
- tuen ja konkreettisen avun saamisesta
- taloudellisen vastuunjakamisen onnistumisesta vanhempien välillä
-
Nämä kokemukset ovat auttaneet vanhempia elämässä ja vanhemmuudessa eron jälkeen. Vanhemman selviytyminen erosta vaikuttaa väistämättä myös lapsen sopeutumiseen ja selviytymiseen. Lastenvalvojan työn keskeisenä tavoitteena voidaan pitää voimaantuneen, erosta selvinneen vanhemmuuden saavuttamista – tällöin työn tuloksena olisi todennäköisesti myös voimaantunut ja vahva, vanhempien erosta selvinnyt lapsi.
Riikka Ylisaukko-oja
Lapin yliopisto
Kannanotto perustuu pro gradu tutkielmaan: Voimaantunut vanhemmuus, laadullinen tutkimus vanhempien kokemuksista perheasioiden sovittelutyössä
Lähteet
1. Ks. esim. Margulies, Sam 2007: Working with Divorcing Spouses: How to Help Clients Navigate
(55)
Nuoret hatkaavat eivätkä työntekijät voi tehdä mitään – miksi sallimme tämän?
Olemme kriittisenä seuranneet lastensuojelulain muutosta vuoden 2021 alusta. Muutokset lisäsivät sijaishuollossa olevien lasten ja nuorten oikeuksia ja vapauksia. Lastensuojelulain ja Unicefin lastenoikeuksien julistuksen mukaan lapsella, joka ei voi elää perheensä kanssa, on oikeus saada valtiolta erityistä suojelua ja tukea.
Lastensuojelulain muutosten myötä hatkat voi ottaa entistä helpommin, koska lasten liikkumisen rajoittaminen ei ole helppoa. Rajoittamista voidaan tehdä vain tiettyjen laissa säädettyjen edellytysten täyttyessä ja rajoittamisista täytyy tehdä viralliset päätökset.
Lastensuojelulain tulkinnassa lapsen oikeudet ovat alkaneet korostua etenkin viime vuosikymmenten aikana. Haastattelimme lastensuojeluyksikössä ohjaajana työskentelevää ammattilaista. Onko lasten oikeuksien korostamisessa menty liian pitkälle?
– Kyllä osittain. Keinot ovat riittämättömät, varsinkin vaikeasti oireilevien nuorien kohdalla. Tämänhetkisen lastensuojelulain puitteissa ei voida aina ennaltaehkäistä tapauksia, jotka voisivat olla ennakoitavissa.
Lastensuojelulain tulkinta herättää huolta muuallakin. Viime aikoina julkisuudessa on keskusteltu hatkaan lähteneistä nuorista. Kyseessä ovat sijoitetut nuoret, jotka ovat joko lähteneet luvatta sijoituspaikastaan tai jättäneet palaamatta sinne. Osa nuorista katoaa useammin kuin kerran ja tilastojen perusteella on kyse sadoista alle 18-vuotiaista ympäri Suomea.
Lastensuojelun ammattilaiset nostavat kädet pystyyn. Tällä hetkellä he joutuvat pohtimaan lain tulkintaa ja tilannekohtaisesti päättämään, mikä on lapsen etu. Sijaishuollossa olevan lapsen liikkumista ei saa rajoittaa, vaikka lapsen edun näkökulmasta se kuuluu perheen tai lapsen huolenpidosta vastaavan perustehtäviin.
– Ennakoitavissa tapauksissa ohjaajien näkemykset eivät ole tarpeeksi vahvoja perusteita, että voitaisiin tehdä rajoitustoimenpide. Tavallaan joissain tapauksissa joutuu ensin pahempi asia tapahtumaan ennen kuin voidaan tehdä rajoitustoimenpiteitä. Tämä on minun mielestäni isoin ongelma tällä hetkellä lastensuojelulaissa, ohjaaja toteaa.
Valvova viranomainen ei nuku. Hatkassa olevat nuoret näkyvät eduskunnan oikeusasiamiehen lausunnoissa ja ministeritason pohdinnoissa rajoitustoimenpiteistä. Median luoma kuva karkuteillä olevista nuorista ja sosiaalityöstä on koruton. Etenkin Yle on uutisoinut eduskunnan oikeusasiamiehen tekemien tarkastuskäyntien esiin nostamista ongelmista mm. Mikkelissä ja Limingassa.
Hatkanuorten kohdalla ei ole kyse yökyläilystä tutuilla koulukavereilla tai kotiintuloajan ylittämisestä. Usein on kyse vaikeasti oireilevista nuorista ja riskikäyttäytymisestä. Karanneiden nuorten terveys ja hyvinvointi ovat suuressa vaarassa. Riskit esim. seksuaaliseen hyväksikäyttöön, päihteiden holtittomaan käyttöön ja rikollisuuteen ovat todellisia. Kuka asettaa turvalliset rajat, jos lain keinoin ei pystytä estämään hatkoille lähtemistä?
– Lastensuojelulaissa voisi olla oma pykälänsä erittäin vaikeasti oireilevien lasten kohdalla, jolloin heille voisi tehdä tiukempia rajoitustoimenpiteitä, joka auttaisi ennaltaehkäisemään rikosten uusiutumista. Sillä voitaisiin tukea heidän päihteettömyyttään ja tehdä intensiivisemmin töitä heidän kanssaan, joka helpottaisi heitä kiinnittymään yhteiskuntaan, lastensuojelun ohjaaja pohtii.
Tämä on yhden ammattilaisen näkökulma, jota kannattaisi miettiä. Hatkaaminen rakenteellisena ilmiönä tulee tunnistaa paremmin ja lisätä julkista keskustelua hatka-ilmiöön puuttumisen tarpeellisuudesta ja keinoista. Nuorten pakomatkat työllistävät myös sosiaalipäivystystä ja poliisia. Hatkassa olevien nuorten etsimiseen ja tavoittamiseen tarvitaan hyvää yhteistyötä eri viranomaisten kanssa. Riittävät resurssit lastensuojelulaitoksissa nuorten emotionaaliseen tulee varmistaa. Myös syitä hatkaamiseen pitäisi pohtia, jotta nuorten oma ääni tulisi kuulluksi. Pesäpuu on tehnyt tärkeää työtä mm. Kysymällä keinoja nuorilta itseltään.
Voisimme rakenteellisen sosiaalityön avulla laittaa liikkeelle muutoksen. Muutoksen, joka aidosti suojaisi nuorta ja ottaisi huomioon nuorten monenlaiset tilanteet ja niiden vaatimat ratkaisut. Olennaista on kriittinen suhde yhteiskunnallisiin mekanismeihin, pyrkimys muutokseen eri tasoilla sekä oikeudenmukaisuuden ja ihmisten osallisuuden edistäminen (Pohjola 2014, 23–27). Erilaisuudet huomioon ottava laki on viime kädessä nuoren etu.
Hanna-Mari Parkkila, Suvi Kakko, Pauliina Ylitapio, Laura Tolkkinen
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelijat
Lähteet:
Lastensuojelulaki – Finlex (542/2019)
https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2007/20070417?search%5Btype%5D=pika&search%5Bpika%5D=lastensuojelulaki. Viitattu 26.3.2021.
Liukkonen, Antti & Siiriainen, Lauri (2019) Rajoitustoimenpiteet lasten sijaishuollossa – vallankäyttöä vai vaikuttavaa hoitoa? Diakonia-ammattikorkeakoulu. Sosiaalialan koulutusohjelma, sosionomi: https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/228093/Liukkonen_Antti%2C%20Siiriainen_Lauri.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Viitattu 26.3.2021.
MTV Uutiset (2021). Kadonneiden joulu – poliisin tiedossa jopa 252 tietymättömissä olevaa nuorta – huoli heidän turvallisuudestaan on suuri. https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/kadonneiden-joulu-poliisin-tiedossa-jopa-252-tietymattomissa-olevaa-nuorta-huoli-heidan-turvallisuudestaan-on-suuri/8021126#gs.uv6ct4. Viitattu 26.3.2021.
Oikeusasiamies (2019): https://www.oikeusasiamies.fi/r/fi/ratkaisut/-/eoar/6448/2019. Viitattu 26.3.2021.
Pesäpuu (2021): Sijaishuollon haastekisan kunniamaininnan saajat ja voittajat on selvillä!
https://pesapuu.fi/2021/02/sijaishuollon-haastekisa-2/ Viitattu 9.4.2021.
Pohjola, Anneli (2014) Rakenteellisen sosiaalityön paikannuksia. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana toim. (2014) Rakenteellinen sosiaalityö. 16–33.
Sosiaali- ja terveysministeriö (2021). Lastensuojelulain muutokset.
https://stm.fi/lastensuojelulain-muutokset. Viitattu 26.3.2021.
Talentia-lehti (2021). Lastensuojelu pelasti vankilalta ja viikatemieheltä. https://www.talentia-lehti.fi/lastensuojelu-pelasti-vankilalta-ja-viikatemiehelta/. Viitattu 26.3.2021.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2019) Lastensuojelun käsikirja. Rajoitukset sijaishuollossa. https://thl.fi/fi/web/lastensuojelun-kasikirja/tyoprosessi/sijaishuolto/rajoitukset-sijaishuollossa. Viitattu 26.3.2021.
Unicef: lapsen oikeuksien sopimus (2021). Lapsen oikeudet – mikä on lapsen oikeuksien sopimus?
https://www.unicef.fi/lapsen-oikeudet/mika-on-lapsen-oikeuksien-sopimus/. Viitattu 26.3.2021.
YLE Uutiset 14.7.2020 ja 2.7.2020: Limingan ja Mikkelin lastensuojeluyksiköt https://yle.fi/uutiset/3-11447162 ja https://yle.fi/uutiset/3-11429593. Viitattu 26.3.2021
(54)
”Ulos vankilasta” – Lievä autismikirjon häiriö, vuorovaikutus ja identiteetti
Autismia määrittelee vuorovaikutuksen vaikeus ja sen vaikutus identiteetin rakentumiseen. Diagnoosin ja kuntoutuksen myötä minäkuvaa voi kuitenkin eheyttää ja saada tukea arjen haasteisiin.
”Olin hiljainen, kiltti tyttö, joka seisoi koulussa seinän vierustalla ja tarkkaili muita. Toisinaan rohkaistuin ja yritin päästä muiden leikkeihin, mutta minua ei hyväksytty mukaan.” Nimimerkin ”Ulos vankilasta” aloitukseen kiteytyy autistisen vuorovaikutuksen hankaluudet lapsesta alkaen: tarkkailijaksi syrjään jääminen ja epäonnistuneet yritykset osallistua muiden mukaan. Pro gradu -tutkielmassani ”Aikuisen autismidiagnoosi ja identiteettinarratiivit” olen tarkastellut näitä lievän autismikirjon aikuisten kertomuksia vuorovaikutuksen ongelmista ja identiteetistä narratiivisen menetelmän avulla.
Autismikirjon häiriö on useimmiten läpi elämän jatkuva neurobiologinen ja kehityksellinen neuropsykiatrinen häiriö, jota esiintyy prosentilla väestöstä. Uusimman diagnostiikan myötä puhutaan lievästä, keskivaikeasta tai vaikeasta autismista. Lievästi oirehtiva autismi voi jäädä lapsena huomaamatta, mutta se voi paljastua aikuisiällä itsenäistymisen vaikeutena monimutkaistuvassa toimintaympäristössä.
Autistisuus ilmenee monilla elämänalueilla eriasteisesti ja yksilöllisinä oireyhdistelminä. Se ilmenee erityisesti sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelmina ja kaavamaisena käyttäytymisenä. Neurokognitiiviset vaikeudet, toiminnanohjauksen haasteet, vuorovaikutustaitojen puutteellisuus, tiedon käsittelytapa, paineensietokyky aisti- ja sosiaalisen kuormituksen tilanteissa, erityiskiinnostuksen kohteet, kontekstisokeus, pakko-oireisuus, aistiyliherkkyydet ja rutiinien korostuminen elämässä voivat pahimmillaan aiheuttaa häiriökäyttäytymistä.
Autismikirjon häiriön diagnosointikriteerit muuttuvat vuonna 2022.
Minäkuvan muodostuminen vuorovaikutuksessa
Identiteetti tarkoittaa sitä, miten ihminen kokee itsensä ja ilmaisee itseään sosiaalisessa ympäristössään. Minäkäsitys kuvaa ihmisen ajatuksia omista piirteistään, motiiveistaan ja käyttäytymisestään. Minäkäsitys voi olla laaja, ja siihen voivat vaikuttaa kaikki kokemukset. Siihen vaikuttavat nuoresta iästä alkaen muiden arvio siitä, keitä ja millaisia olemme. Ihminen ei kuitenkaan suoraan omaksu muiden käsityksiä itsestään, vaan luo tulkiten haluamaansa toimivaa, tuntevaa minäkuvaa.
Minäkäsitys vaikuttaa myös siihen, millaiseksi vuorovaikutus muodostuu. Opimme tuntemaan itsemme aktiivisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Minäkäsitys syntyy vuorovaikutuksen lisäksi samastumisesta ryhmiin. Tämä sosiaalinen identiteetti on tunneperäinen ja muodostuu useista, toisiaan leikkaavista ryhmistä. Vertailu muihin ryhmiin vaikuttaa epäsuorasti myös itsetuntoomme.
Vertailussa muihin alkaa omasta identiteetístä kertyä kokemuksia lapsesta alkaen. Autistinen yksilö joutuu ulkopuolisena pohtimaan omaa epätäydellisyyttään ja erilaisuuttaan eri ulottuvuuksilla suhteessa muihin. Identiteetin rakentuminen vuorovaikutuksessa on haastavaa, jos vuorovaikutustaidot ovat puutteelliset. ”Ulos vankilasta” -kirjoittaja jatkaa diagnoosia edeltävien vuorovaikutusongelmiensa kuvaamista: ”En oppinut puhumaan muiden kanssa. En oppinut kertomaan asioistani. En oppinut antamaan enkä olemaan vastavuoroinen. En ymmärtänyt, mitä ihmisten välillä tapahtuu. En oppinut, mitä ihmissuhteet tarkoittavat.”
Diagnoosi identiteettikäänteenä
Autistin identiteetti rakentuu vertailemalla sisäistä ja ulkoista maailmaa ja minäkuvaa vastakohtien kautta diagnoosia ennen ja sen jälkeen. Diagnoosikäänne avaa mahdollisuuden rakentaa, korjata, kuntouttaa ja eheyttää autistista minäkuvaa diagnoosikäänteeseen liittyvän tietoisuuden ja tiedon lisääntymisen kautta.
Sosiaalistrukturalistisen ajattelun mukaan identiteetti rakentuu koko elämän ajan. Aikuisena diagnostisoidut pystyvät retrospektiivisesti vertailemaan ja reflektoimaan diagnoosin merkitystä elämänkokemuksissaan. ”Ulos vankilasta” -kertomuksen kirjoittaja ponnisteli tuskaisesti vuosikymmenet väärän diagnoosin ja monenlaisten vuorovaikutusongelmien kanssa, kunnes löysi autismidiagnoosin ja palat alkoivat loksahdella paikoilleen: ”Oli valtavaa tajuta, että muilla on oma sisäinen maailmansa, omat ajatuksensa ja tunteensa, vaikka he eivät niitä minulle näyttäisi. Kun ymmärsin, että muut ovat kuorensa alla samanlaisia kuin minä (tuntevat ja ajattelevat), saatoin ensimmäisen kerran elämässäni ennustaa, miten johonkin lauseeseeni tai tekooni suhtauduttaisiin. [– –] Sain käyttöohjeet maailmaan!”
Minäkuvan eheytyminen kuntoutuksessa
Sosiaalisen kuntoutuksen avulla on tarkoitus oppia selviytymään arkitoimista, vuorovaikutussuhteista ja eri rooleista omia voimavaroja hyödyntäen ammattilaisten ohjaamana. Toimijuus muokkaa identiteettiä ja subjektiksi kasvamista, kun taas rajoitettu toimijuus heikentää sitä. Kuntoutuksessa stigmatisoituneesta ihmisestä on tarkoitus voimaannuttaa eheytyvä, aktiivinen ja autonominen toimija. Toipumiseen kuuluu minäkuvan luominen, jossa autismi on vain yksi osa minuutta.
Autisti joutuu käsittelemään poikkeavan identiteettiä ja leimaa sekä hyväksymään diagnoosin osaksi minäkuvaa. Autistien kertomuksissa on kuntoutumista määritteleviä teemoja: toivon herääminen, ongelman hyväksyminen, luopuminen syrjään vetäytymisestä ja aktiivinen osallistuminen sekä vastuun ottaminen omasta elämästä ja aktiivinen selviytymiskeinojen etsintä. Omaelämäkerta on vaikuttava osa kuntoutumista: terapeuttinen, itsetutkiskeleva, lohduttava vertaisille ja ymmärrystä avartava yleisölle. Tarinankerronta ovat elimellisen inhimillinen keino kommunikoida, järjestää, selittää ja ymmärtää inhimillistä elämää, ihmisten välisiä suhteita ja identiteettejä.
Kärsittyään vuosikymmeniä yksinäisenä, epäonnistuttuaan elämässä ja tunnettuaan itsensä kiinnittymättömiksi elämään ja maailmaan kirjoittajakin vihdoin löysi ymmärryksen suhteissa olemisesta: ”Jälkeenpäin tiedän, että minua olisi pitänyt kannustaa pohtimaan toisia, heidän ajatuksiaan, motiivejaan, halujaan, jotta heidän maailmansa olisi avautunut autistiselle mielelleni.” Kirjoittajan minäkuva kehkeytyi pitkälle aikuisuuteen tällaisessa vuorovaikutusympäristössä heijastuen kaikkiin elämänrooleihin. Hän tunsi olonsa eristyneeksi itsestään ja muista sekä olevansa tarkkailijana tai marginaalissa, kun elämä kulkee ohi.
Aiemmin vuorovaikutuksessa sisäistettyä identiteettiä voi diagnoosin myötä ja sosiaalisella kuntoutuksella käsitellä uudesta näkökulmasta ja rakentaa sitä uudelleen. Sosiaalityössä voi puhua identiteetin muutostyöstä, kun autistiselle tai muulle asiakkaalle rakennetaan valmentavasti ja kuntouttavasti myönteisempää identiteettiä. Sosiaalityössä voi toivon ja tulevaisuuspuheen kautta vahvistaa ja kehittää asiakkaan myönteisen, eheytyvän identiteetin muodostumista uhriuden ja stigman tilalle. Autistin osallisuus tarkoittaa myös esteettömyyttä osallistua tasavertaisesti. Elämän perusasioiden oppiminen sekä yhteiskunnan normaaliin toimintaan osallistuminen ovat kuntoutuksen ytimessä. Tavoitteena on itsenäinen elämä, joka on autistillekin tärkeä tarve.
Sari Kärkkäinen
Sosiaalityö
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Aikuisen autismidiagnoosi ja identiteettinarratiivit”. Lapin yliopisto, 2021.
Lähteet
Hall, Stuart 1999: Identity. Tammer-Paino Oy. Tampere.
Helkama, Klaus & Myllyniemi, Rauni & Liebkind, Karmela & Ruusuvuori, Johanna & Lönnqvist, Jan-Erik & Hankonen, Nelli & Mähönen, Tuuli Anna & Jasinskaja-Lahti, Inga & Lipponen, Jukka 2015: Johdatus sosiaalipsykologiaan. 10. uud. p. Edita. Helsinki.
Hyväri, Susanna & Salo, Markku (toim.) 2009: Elämäntarinoista kokemustutkimukseen. Mielenterveyden keskusliitto. Helsinki.
Jehkonen, Mervi & Saunamäki, Tiia & Hokkanen, Laura & Akila, Ritva (toim.) 2019: Kliininen neuropsykologia. 3. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim. Helsinki.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (toim.) 2008: Sosiaalityö aikuisten parissa. Vastapaino. Tampere.
Koskentausta, Terhi & Koski, Anniina & Tani, Pekka 2018: Aikuisen autismikirjon häiriö. Duodecim. https://helda.helsinki.fi//bitstream/handle/10138/304198/duo14424.pdf?sequence=1. Viitattu 27.12.2020.
Layder, Derek 2004: Social and Personal Identity. Understanding YourSelf. SAGE Publications Ltd. London.
Liimakka, Satu 2014: Kokemus, tieto ja kokemustieto – esimerkkinä autismi. Teoksessa Myyry, Liisa & Ahola, Salla & Ahokas, Marja & Sakki, Inari (toim.): Arkiajattelu, tieto ja oikeudenmukaisuus. Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2014:18. Helsingin yliopisto, sosiaalipsykologia. Hansaprint. Vantaa, 162–178. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/144169/AMPB_Juhlakirja.pdf?sequence=1. Viitattu 27.12.2020.
Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa (toim.) 2018: Sosiaalinen kuntoutuksessa. Lapland University Press. Rovaniemi.
Metteri, Anne & Valokivi, Heli & Ylinen, Satu (toim.) 2014: Terveys ja sosiaalityö. PS-Kustannus. Jyväskylä.
Moilanen, Irma & Mattila, Marja-Leena & Loukusa, Soile & Kielinen, Marko 2012: Autismikirjon häiriöt lapsilla ja nuorilla – katsaus. 14/2012, Duodecim. Helsinki, 1453–1462. https://www.duodecimlehti.fi/xmedia/duo/duo10395.pdf. Viitattu 27.12.2020.
Mönkkönen, Kaarina & Kekoni, Taru & Pehkonen, Aini (toim.) 2019: Moniammatillinen yhteistyö: vaikuttava vuorovaikutus sosiaali- ja terveysalalla. Gaudeamus. Helsinki.
Orhala, Satu & Utriainen, Jarkko (toim.) 2015: Minun tarinani. Kertomuksia autismin kirjolta. Autismiliitto ry. Helsinki. https://www.printbox.fi/flipbooks/malli/77822_minun_tarinani/.
Puusa, Anu & Hänninen, Vilma & Mönkkönen, Kaarina 2020: Narratiivinen lähestymistapa organisaatiotutkimuksessa. Teoksessa Puusa, Anu & Juuti, Pauli (toim.): Laadullisen tutkimuksen näkökulmat ja menetelmät. Gaudeamus Oy. Helsinki, 216–227.
Puustjärvi, Anita 2019: Autismikirjon häiriö – uutta tutkimustietoa ja kliinikon kokemuksia. Luento. Autismin talvipäivät 8.12.2019. https://www.youtube.com/watch?v=s8MEpNOHftc. Viitattu 27.12.2020.
(53)
Eriarvoisuutta tuottavat mekanismit
Suomessa on muodostunut erilaisia ryhmiä, joiden elintaso ja elämänlaatu eroavat kansalaisten enemmistön elämän edellytyksistä.
Eriarvoisuus vaikuttaa erityisesti yhteiskunnan haavoittuvimmassa asemassa oleviin, kuten esimerkiksi asunnottomiin, työttömiin, maahanmuuttajiin ja ikääntyneisiin. Vuonna 2018 Suomessa oli 856 000 henkilöä köyhyys- ja syrjäytymisriskissä ja samana vuonna vakavasta aineellisesta puutteesta kärsi 133 000 henkilöä (Tilastokeskus 2020). Vuonna 2019 perustoimeentulotukea myönnettiin 271 107 henkilölle (Tanhua & Kiuru 2020, 3). Perustoimeentulotukea saavat henkilöt ovat usealla tavalla köyhyysriskissä, koska heidän tulonsa jäävät elämiseen riittävän tason alle varsinaisen ensisijaisen turvan jälkeenkin (Isola & Suominen 2016, 40–41). Viimesijaista turvaa täydentävä ruoka-apu tavoittaa arviolta 20 000–25 000 henkilöä viikoittain ja suurin osa heistä on perusturvaetuuksien varassa tai heikossa työmarkkina-asemassa (STM 2020; Isola & Suominen 2016, 42).
Tarkastelin Pro gradu -tutkielmassani, miten eriarvoisuus näkyy, köyhyydestä kerrotuissa tarinoissa sosiologi Göran Therbornin (2014) eriarvoisuuden mekanismeja koskevan teorian avulla. Tutkimukseni aineisto koostui ”Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä” (2007) kirjoituskilpailun tuottamista tarinoista. Eriarvoisuuden mekanismeja ovat etääntyminen, riisto, ulossulkeminen ja hierarkisointi. Etääntyminen on prosessi, jossa hyvä- ja huono-osaisten erot kasvavat suureksi ja huono-osaisten elintaso jää hyväosaisten elintasosta jälkeen. Riisto liittyy hierarkioiden ylemmillä tasoilla olevien epäsymmetrisestä hyötymisestä hierarkioiden alemmilla tasoilla olevista ihmisitä. Ulossulkeminen tarkoittaa ihmisten etenemisen ja oikeuksien eteen asetettuja esteitä ja hidasteita sekä eri syrjinnän muotoja. Hierarkisointi liittyy arvojärjestelmiin, joka jakaa yhteiskunnassa ihmisiä eri luokkiin.
Etääntyminen
Huono-osaisuus periytyy Suomessa sukupolvelta toiselle. Etääntymistä voidaan Suomen kontekstissa tarkastella koulutuksen näkökulmasta, koska sitä pidetään usein sosiaalisen nousun välineenä. Kaikille avoimet koulutusmahdollisuudet korkeakoulutasolle asti kuuluvat hyvinvointivaltioon ja ilmaisen koulutuksen tavoitteena on, että lasten kouluttautuminen ei olisi kiinni vanhempien tulotasosta.
Kaikille avoimista koulutusmahdollisuuksista huolimatta Suomessa vanhempien koulutustaso periytyy lapsille yhä enemmän. Korkean koulutustason tutkinnon suorittaneiden vanhempien lapset päätyvät useammin korkeakoulutusaloille, kun taas matalan koulutusasteen suorittaneiden vanhempien lapset päätyvät matalan koulutuksen aloille.
Riisto
Perinteisesti työn on oletettu suojaavan köyhyydeltä ja köyhyysriskin nähdään koskevan erityisesti työvoiman ulkopuolella olevia ryhmiä, kuten pitkäaikaistyöttömiä, eläkeläisiä ja opiskelijoita. Työmarkkinoilla tapahtuvista muutoksista aiheutuva epävakaisuus on luonut työssäkäyvien köyhien ryhmän, joiden käytettävissä olevat tulot jäävät työssä käymisestä huolimatta suhteellisen köyhyysrajan alapuolelle.
Suhteellinen köyhyysrajan avulla kotitalous voidaan määritellä pienituloiseksi, jos sen käytettävissä olevat tulot ovat alle 60 prosenttia väestön mediaanituloista. Esimerkiksi yhden elättäjän perheissä tai yksinhuoltajaperheissä tulot eivät välttämättä riitä perheen elättämiseen.
Ulossulkeminen
Häpeän tunteminen liittyy tilanteisiin, joissa ihmisen käyttäytyminen poikkeaa sosiaalisesti hyväksyttävästä tavasta toimia.
Ihminen tuntee häpeän sisäisesti, mutta siihen liittyy myös muiden ihmisten asenne ja käyttäytyminen köyhyydessä eläviä kohtaan. Häpeän tunteminen johtuu siitä, että ei ole onnistunut elämään elämäänsä yhteiskunnan odotusten mukaisesti.
Esimerkiksi epäonnistumisen koulutukseen tai työelämään kiinnittymisessä ajatellaan johtuvan yksilön omasta syystä. Epäonnistumisen ajatellaan taas kertovan siitä, että hänessä olisi jotain vikaa.
Hierarkisointi
Eriarvoisuus on läsnä ihmisten päivittäisissä kohtaamisissa. Ihmiset pystyvät arvioimaan pienenkin käyttäytymiseen perustuvan tiedon avulla, mihin yhteiskuntaluokkaan toiset kuuluvat. Sosiaalisen luokan signaalit kertovat ihmisten yhteiskuntaluokasta ja ne liittyvät kehoon, ääneen ja kulttuuriin.
Sodabeh Aryanfard
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Eriarvoisuuden ilmentymiä köyhyydestä kerrotuissa tarinoissa”. Lapin yliopisto. 2020.
(52)
Asiantuntijuus sijaishuollossa vaatii sosiaalityöntekijältä paljon
Sijaishuollon sosiaalityöntekijöiltä vaaditaan laaja-alaista osaamista myös omien ammattirajojen yli.
Sosiaalityöntekijöiden kokemusten mukaan asiantuntijuus rakentuu useasta eri osa-alueesta ja se vaatii sosiaalityön kentän tuntemisen lisäksi osaamista esimerkiksi lapsen kehityspsykologiaan liittyen. Työhön kuitenkin koetaan pääsevän myös pienellä käytännön osaamisella eikä teoreettista osaamistakaan välttämättä ole. Lisäksi työn vaativuutta ei ymmärretä päättäjien tasolla ja työn tekemisen raamit ovat huonosti resursoituja. Työntekijöiden vaihtuvuus ja asiakasmäärät ovat suuria ja tämä epäkohta tulisi korjata esimerkiksi säätämällä lailla lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden maksimiasiakasmäärä, sillä suosituksia kunnat eivät noudata.
Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani sitä, kuinka asiantuntijuus rakentuu sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden kokemana ja kuinka tätä asiantuntijuutta voitaisiin sosiaalityöntekijöiden mukaan vahvistaa ja mitkä tekijät heikentävät asiantuntijuutta. Tutkielmani aineisto koostui viiden kunnallisessa sijaishuollossa työskentelevän tai aikaisemmin työskennelleiden sosiaalityöntekijöiden kirjoituksista. Kirjoitukset kerättiin sosiaalityön uraverkosto ja sosiaalityön pohjoinen uraverkosto- facebookryhmissä julkaistun kirjoituspyynnön avulla.
Minkälaista teoria- ja käytännönosaamista työssä katsottiin vaadittavan?
Tutkielmassani jaoin osaamisalueet viiteen eri osa-alueeseen. Aineiston perusteella keskeisiä asiantuntijuuden alueita olivat lapsen kokonaistilanteen hahmottaminen, asiakkaan kohtaaminen ja asiakassuhde, yhteistyötaidot ja verkostotyö, juridinen osaamisen sekä kyky ja rohkeus linjata ja tehdä päätöksiä.
Mitkä tekijät asiantuntijuutta heikentävät?
Merkittäväksi asiantuntijuutta heikentäväksi tekijäksi sosiaalityöntekijät kokivat vähäiset resurssit ja suuret asiakasmäärät. Sijaishuollossa lapsen lisäksi työskennellään usein hänen ympärillään olevan laajan ihmisjoukon kanssa, mikä lisää työn määrää. Vähäisillä resursseilla työn koettiin aineiston perusteella olevan tulipalojen sammuttelua. Lisäksi työntekijät vaihtuivat tiuhaan, mikä myös heikensi asiantuntijuutta. Lisäksi asiantuntijuutta katsottiin heikentävän esimerkiksi yhteistyökumppaneiden puutteelliset käsitykset sosiaalityöstä sekä sisäisen ohjeistuksen puuttuminen yksiköissä.
Mikä asiantuntijuutta vahvistaa?
Asiantuntijuutta vahvistavana pidettiin hyviä konsultaatiomahdollisuuksia, riittävää perehdytystä sekä toimivaa työtiimiä työn tukena. Lisäksi esimiehen tuki ja ohjaus koettiin tärkeänä. Ammatillisten toimijoiden, alan lehtien ja kirjallisuuden seuraaminen nostettiin myös merkittäväksi tekijäksi asiantuntijuutta vahvistettaessa. Kuitenkin moni asia asiantuntijuuden vahvistumisessa liitettiin siihen, että se vaatii työntekijän omaa aktiivisuutta ja esimerkiksi työparia täytyy vaatia, sillä lisäkoulutukset tai konsultaatiomahdollisuudet eivät välttämättä olleet olemassa työn rakenteissa.
Tutkielman aineistossa nostettiin esiin sijaishuollon asiantuntijuuden vaativuus. Työn voidaan luonnehtia olevan laaja-alaista lapsen asioista vastaamista, johon liittyy laaja vastuu. Työssä puututaan perheen yksityisyyteen ja käytetään laajaa harkintavaltaa haavoittuvassa asemassa oleviin lapsiin, mutta silti työn resurssit ovat huonot ja asiakasmäärät absurdin suuret.
Susanna Inget
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu-tutkielmaani ”Täytyy olla älykkyyttä ja pelisilmää pärjätä kaoottisissa ihmissuhteiden viidakoissa” – Sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden kokemuksia asiantuntijuudestaan.
Aiheeseen liittyviä lähteitä:
Eronen, Tuija & Laakso, Riitta 2017: Vaativat tilanteet sijaishuoltotyössä. Teoksessa Enroos, Rosi & Mäntysaari, Mikko & Ranta-Tyrkkö, Satu (toim.) 2017: Mielekäs tutkimus: näkökulmia sosiaalityön tutkimuksen missioihin. Suomen yliopistopaino Oy. Tampere.
Helavirta, Susanna 2016: Lapsen asioista vastaaminen huostaanoton jälkeen sosiaali-työntekijöiden kuvaamana. Teoksessa Enroos, Rosi, Heino, Tarja & Pösö, Tarja 2016: Huostaanotto. Lastensuojelun vaativin tehtävä. Vastapaino. Tampere.
Lastensuojelulaki 417/2017
Sipilä, Anita 2011: Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet -Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Itä-Suomen yliopisto. Väitöskirja.
(51)
Koneeseen kadonneet? – Vanhempien näkökulmia yläkouluikäisten poikien digitaaliseen pelaamiseen
Digitaalisella pelaamisella on tärkeä merkitys monien nykynuorten elämässä, arjessa ja sosiaalisissa suhteissa. Vanhempien rooli pelikasvattajina on keskeinen, ja mielenkiintoista onkin pohtia, millaiseksi muodostuu vanhempien toimijuus suhteessa heidän nuortensa digitaaliseen pelaamiseen.
Tutkimusten mukaan 10–19-vuotiaista suomalaisista lapsista ja nuorista 99 prosenttia pelaa digitaalisia pelejä ainakin satunnaisesti ja noin 70 prosenttia pelaa viikoittain (Meriläinen & Moisala 2019, 56-57). Alan tutkimuskirjallisuudessa ja oppaissa korostetaan vanhempien roolia ja tehtävää lasten ja nuorten pelikasvattajina ja ”mediamentoreina”. Yläkouluikäisten nuorten pelikasvatuksen keskiössä ovat muun muassa keskustelut mediakriittisyydestä, käyttäytymisestä internetympäristössä sekä laajemmin elämänhallintaan liittyvistä teemoista (Repo & Nätti 2015, 107). Pelikasvattajina vanhemmat ovat kuitenkin edelläkävijöitä, eikä heillä ole turvanaan ja esikuvinaan aiempien sukupolvien kasvatusmalleja ja toimintatapoja, mikä voi osaltaan haastaa heidän rooliaan nuorten pelikasvattajina. Myös nuorten usein vanhempiaan paremmat digitaalisten laitteiden käyttötaidot ja osaaminen sekä ajankäytölliset haasteet voivat tuottaa haasteita digiajan kasvattajuudelle. (Lahikainen 2015, 37.)
Nuorten digitaalista pelaamista vanhempien näkökulmasta on kuitenkin tutkittu vasta vähän, ja pro gradu – tutkielmassani olenkin selvittänyt digitaalisia pelejä pelaavien yläkouluikäisten (13-16-vuotiaiden) poikien vanhempien kokemuksia ja näkemyksiä poikiensa pelaamisesta. Analysoin, mikä vanhempia poikiensa pelaamisessa huolestuttaa ja millaiset ovat vanhempien toimijuuden rajat, mahdollisuudet ja ulottuvuudet suhteessa heidän poikiensa digitaaliseen pelaamiseen. Tutkielmani aineisto koostuu kuuden vanhemman teemahaastattelusta. Haastateltavien joukossa on neljä äitiä ja kaksi isää.
Digitaalinen pelaaminen ilmiönä
Nuorten digitaalinen pelaaminen on hyvin ajankohtainen ilmiö, josta käydään vilkasta yhteiskunnallista keskustelua. Digitaaliseen pelaamiseen liittyvä julkinen keskustelu on hyvin haitta- ja huolikeskeistä, jopa dramaattistakin. Keskusteluissa varoitellaan digitaalisen pelaamisen sekä fyysistä että psyykkisistä vaaroista ja haitoista ja keskitytään lähinnä pelaamisen rajoittamistapojen käsittelemiseen. Esiin nousevat esimerkiksi pelien väkivaltaiset sisällöt ja pelaamisen negatiiviset vaikutukset nuorten käyttäytymiseen, sosiaalisiin suhteisiin sekä liiallisen pelaamisen vaikutukset nuoren terveyteen, uneen ja koulunkäyntiin. Toisaalta alan tutkimuskirjallisuudessa korostetaan myös digitaalisen pelaamisen hyötyjä. On todettu, että pelaaminen voi parantaa pelaajan kognitiivisia, emotionaalisia ja sosiaalisia taitoja. (Meriläinen 2017; Männikkö 2017, 17-18; Lobel & muut 2017; Quandt & Kowert 2016, 177.)
Tutkimuskirjallisuudessa digitaalista pelaamista on tarkasteltu myös sosiaalisista ja kulttuurisista näkökulmista. Monille nuorille digitaaliset pelit ovat tärkeä heidän arkista elämäänsä ja sosiaalisia suhteitaan, ja laajemmin pelaaminen voidaan nähdä osana nuorisokulttuuria ja sen muutosta (Meriläinen & Moisala 2019, 63). Toisaalta digitaalista pelaamista ilmiönä voidaan tarkastella myös perhe-elämän kontekstissa ja vuorovaikutussuhteissa ja pohtia, miten digitaalinen pelaaminen vaikuttaa ja muuttaa perhe-elämän käytäntöjä, ja millaisia haasteita ja mahdollisuuksia se perhe-elämälle ja perheenjäsenten väliselle vuorovaikutukselle mahdollisesti tuottaa (esim. Lahikainen & muut 2015).
Huolen värittämä toimijuus
Tutkielmani tulosten perusteella vanhempien suhtautuminen heidän poikiensa digitaaliseen pelaamiseen on huolen värittämää, eivätkä vanhemmat pystyneet näkemään nuorensa pelaamisessa juuri positiivisia puolia. Poikien digitaalisessa pelaamisessa vanhempia huolestuttavat erityisesti pelaamiseen käytetyn ajan vaikutukset nuoren psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin sekä nuoren käytökseen. Vanhempia huolestuttivat myös pelaamisen imu ja addiktoivuus. Vanhempien mukaan pelaaminen tuntuu syrjäyttävän nuoren elämässä kaiken muun. Nuorten runsaana näyttäytyvään pelaamiseen vanhemmat löysivät syitä sekä nuoren yksilöllisistä ominaisuuksista että pelimaailman imusta. Tutkimukseeni osallistuneilla vanhemmilla ei ollut paljonkaan tietoa pelimaailmasta tai peleistä, joita heidän poikansa pelaavat, ja pelimaailma oli heille vieras.
Tulkintani mukaan huolinäkökulma sekä pelimaailman vieraus vanhemmille voi vaikuttaa keinoihin ja lähestymistapoihin, joilla vanhemmat pyrkivät puuttumaan ja toimimaan suhteessa poikiensa digitaaliseen pelaamiseen. Käytännössä vanhemmat pyrkivät eri tavoin hallitsemaan, kontrolloimaan ja rajoittamaan poikiensa pelaamista. Vanhemmat kokivat poikiensa digitaalisen pelaamisen hallinnan ja kontrolloinnin kuormittavaksi, ja pelaamisen hallintayritykset myös aiheuttivat konflikteja perheissä. Pelaamiseen puuttumista ja pelaamisen rajoittamista vanhemmat perustelivat lapsen edun mukaisena toimintana.
Toimijuuden rajat ja mahdollisuudet
Aineiston analyysin perusteella vanhempien toimijuutta suhteessa heidän poikiensa pelaamiseen haastavat vanhempien jaksaminen, ristiriidat perheessä sekä ulkopuolisen tuen vähäisyys tai puuttuminen. Pelaaminen voi aiheuttaa ristiriitoja paitsi nuoren ja vanhemman myös perheen vanhempien välille, jos vanhemmat ovat esimerkiksi erimieltä pelaamisen rajoittamistapojen suhteen. Vanhempien toimijuutta puolestaan tukee etenkin perheen vanhempien keskinäinen tuki toisilleen. Toimijuutensa tueksi suhteessa nuortensa digitaalisen pelaamisen hallintaan vanhemmat toivoivat vertaistukea sekä liittolaisuutta muilta vanhemmilta, joilloin esimerkiksi yhteisistä pelisäännöistä voitaisiin sopia ja pelaamiseen liittyvää huolta jakaa. Palvelujärjestelmän mahdollisuuksiin tukea toimijuuttaan vanhemmat sen sijaan suhtautuivat epäillen, eivätkä he uskoneet, että ammattiauttajillakaan olisi ratkaisuja peliongelman ratkaisemiseksi.
Tutkielmani tulosten perusteella vanhemmat tarvitsevat tukea ja neuvontaa pelikasvattajina toimimiseen sekä digitaalisen pelaamisen aiheuttamien ristiriitojen ratkaisemiseen. Tärkeää on, että ammattiauttajilla on tarpeeksi monipuolista osaamista ja tietoa digitaalisen pelaamisen erilaisista ulottuvuuksista, jotta he voivat tukea perheitä pelaamiseen ja laajemmin digitalisaatioon liittyvissä kysymyksissä mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Tärkeää on, että sekä nuoret että vanhemmat saavat äänensä kuuluville digitaalisesta pelaamisesta käytävissä keskusteluissa ja että nuoren ja vanhemman välistä keskustelu- ja neuvotteluyhteyttä digitaaliseen pelaamiseen liittyen tuettaisiin. Näin voitaisiin löytää vaihtoehtoisia tapoja ratkaista pelaamiseen liittyviä konflikteja ja myös kyseenalaistaa pelaamiseen liittyviä ennakkoluuloja ja stereotypioita. Toisaalta tulee myös kehittää menetelmiä haitallisen pelaamiseen tunnistamiseen ja hoitamiseen.
Sanna Ovaskainen
Sosiaalityö
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ” Koneeseen kadonneet? Vanhempien toimijuus ja yläkouluikäisten poikien digitaalinen pelaaminen.” Lapin yliopisto, 2019.
Lähteet:
Lahikainen, Anja Riitta 2015: Media lapsiperheen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta; Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (toim.) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere, 80–107.
Lahikainen, Anja Riitta & Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (2015) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere.
Lobel, Adam & Engels, Rutger & Stone, Lisanne & Burk, William & Granic, Isabela 2017: Video Gaming and Children’s Psychosocial Wellbeing: A Longitudinal Study. Journal of Youth and Adolescence, Vol. 46(4), 884–897.
Meriläinen, Mikko 2017: Pelaamisen hyödyt. Vanhempainnetti, Mannerheimin lastensuojeluliitto. https://www.mll.fi/vanhemmille/tietoa-lapsiperheen-elamasta/lapset-ja-media/digitaalinen-pelaaminen/pelaamisen-hyodyt/
Meriläinen, Mikko & Moisala, Mona 2019: Älylaitteet ja pelaaminen: Peliharrastus osana monipuolista arkea. Teoksessa Kosola, Silja & Moisala, Mona & Ruokoniemi, Päivi (toim.) Lapset, nuoret ja Älylaitteet – Taiten tasapainoon. Duodecim. Helsinki, 56–64.
Männikkö, Niko 2017: Problematic Gaming Behavior among Adolescents and Young Adults. Relationship Between Gaming Behaviour and Health. Acta Universitatis Ouluensis. D, Medica, 1429. Juvenes Print. Tampere. http://jultika.oulu.fi/Record/isbn978-952-62-1658-4
Quandt, Thorsten & Kowert, Rachel 2016: No Black and White in Video Game Land! Why We Need to Move Beyond Simple Explanations in the Video Game Debate. Teoksessa Kowert, Rachel & Quandt, Thorsten (toim.) The Video Game Debate: Unravelling the Physical, Social, and Psychological Effects of Digital Games. Routledge. New York, 176–177.
Repo, Katja & Nätti, Jouko 2015: Lasten ja nuorten median käytön aikatrendit. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta & Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (toim.) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere, 80–107.
(50)
Äitiyden merkitys afganistanilaisnaisten kertomuksissa itsestään
Äitiysidentiteetti on yksi keskeisimmistä naisten identiteeteistä. Afganistanilaisnaiset kertoivat haastatteluissa muun muassa siitä, millaisia äitejä he ovat lapsilleen ja millaisia äitien heidän mielestään tulisi olla. Näiden naisten identiteettejä tutkiessani jouduin pohtimaan myös omaa identiteettiäni äitinä.
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani sitä, millaisia identiteettejä kuusi Suomeen pakolaisena tullutta afganistanilaisnaista tuottivat haastatteluissa. Tutkielmassani tarkastelin naisten tuottamia identiteettejä intersektionaalisuuden viitekehyksessä. Intersektionaalisuuden perusajatus on, että ihmisen identiteetit rakentuvat monien lähtökohtien ja sosiaalisten luokitteluiden pohjalle, jotka risteävät keskenään. Näitä luokitteluja ovat esimerkiksi sukupuoli ikä, etnisyys, kotipaikka, seksuaalisuus, äidinkieli ja uskonto. 1970-luvulla Yhdysvalloissa syntynyt intersektionaalisuus on feministisen teorian lähestymistapa, jonka avulla analysoitiin alun perin naisiin kohdistuvan sorron monisyisiä alkutekijöitä. Nykytutkimuksessa intersektionaalisuuden ajatellaan laajimmillaan koskevan kaikkia ihmisiä, sillä jokainen ihminen on monien erojen leikkaama. Intersektionaalisuuden avulla voidaan pureutua sekä sortoon että etuoikeuteen ja siihen, miten nämä vaikuttavat toinen toisiinsa ihmisen elämässä. (Bastia 2014; Mahlamäki 2018; Rossi 2010.)
Identiteetit ymmärsin tutkimuksessani muun muassa Stuart Hallin (1999) tapaan moninaisiksi ja jatkuvassa muutoksessa oleviksi. Ihmisellä ei ole yhtä minuutta tai identiteettiä syntymästä kuolemaan, vaan identiteettejä tuotetaan ja rakennetaan vuorovaikutuksessa ja ne ovat kontekstisidonnaisia. Haastatteluja analysoidessa olikin tärkeää muistaa, että niissä aktivoituvat identiteetit olivat niitä, joita haastattelutilanne kutsui naiset tuottamaan ja joita he halusivat tuottaa haastattelun kontekstissa. Eri haastattelija, erilaiset kysymykset tai vaikkapa eri haastattelupaikka olisivat tuottaneet erilaisen lopputuloksen. Naisten haastatteluissa tuottamat identiteetit eivät siis paljasta naisten ”todellista” minää tai sitä, keitä he pohjimmiltaan ovat.
Tutkielmani aineisto on ainutlaatuinen ja sensitiivinen. Aineisto on kerätty Niloufar Kalvakhin ja Nabeela Hasanin vuonna 2014 valmistunutta pro gradu -tutkielmaa Settlement Process of Afghan Immigrant Women Based on Cultural Perspective in Finland. Tutkielman tekijöistä toinen, itsekin nainen ja muslimi, haastatteli Suomessa joitakin vuosia asuneita pakolaistaustaisia afgaaninaisia heidän äidinkielellään. Naiset kertovat haastatteluissa elämästään Afganistanissa, sieltä pakenemisesta ja niistä vaiheista, joiden kautta ovat lopulta päätyneet asumaan Suomeen. Lisäksi naiset puhuivat Suomeen sopeutumisen haasteista, niistä selviytymisestä sekä tyytyväisyydestään suomalaisiin sosiaalipalveluihin. Naisten identiteetit ja kokemus siitä, keitä he ovat, ei ollut haastattelujen aiheena, mutta haastatteluissa oli paljon identiteettiin ja minän rakentumiseen liittyvää puhetta. Identiteettejä tuotetaan kaikissa sellaisissa tilanteissa, joissa ihminen kertoo itsestään.
Äiti, muslimi ja maahanmuuttaja
Tutkielmassani tarkastelin kolmea diskurssianalyysin avulla löytämääni ja nimeämääni haastatteluissa aktivoituvaa identiteettikategoriaa suhteessa toisiinsa. Nämä kategoriat olivat äiti, muslimi ja maahanmuuttaja. Äitiyden ja lasten merkitys näyttäytyi suurena jokaisessa haastattelussa. Naiset kertoivat paenneensa Afganistanista voidakseen tarjota paremman elämän lapsilleen. Viisi naisista oli asunut kotimaasta lähdön jälkeen Iranissa vuosien ajan. Iranista lähdön syyksi he kertoivat sen, että afganistanilaisten oli vaikeaa kouluttautua ja työllistyä Iranissa. Myös lasten mahdollisuudet käydä koulua olivat huonot. Eurooppaan ja Suomeen naiset kertoivat tulleensa lastensa vuoksi, jotta lapsilla olisi mahdollisuus kouluttautumiseen, työllistymiseen ja sitä kautta parempaan elämään.
Naisten näkemys oli, että lapsista kasvaa sellaisia aikuisia, kuin vanhemmat, erityisesti äidit, heistä kasvattavat. Monet kertoivat olevansa sekä äitejä että isiä lapsilleen, koska puoliso oli kuollut, ottanut avioeron tai ei muuten osallistunut lasten kasvatukseen syystä tai toisesta. Yhtenä äidin keskeisimmistä tehtävistä nähtiin se, että lapsista kasvaa vanhempiensa uskonnollisia ja kulttuurisia perinteitä ylläpitäviä ja kunnioittavia aikuisia. Suomen afganistanilaista ja iranilaista vapaampi kasvatusilmapiiri koettiin haastavimpana asiana vanhemmuudessa.
Naisten uskonnolliset, kulttuuriset ja etniset identiteetit leikkasivat monessa kohtaa äitiysidentiteetin kanssa. Uskonnolliset rituaalit, paikat ja juhlat olivat naisille tärkeitä. Uskonto oli myös merkittävä identiteettien rakennusaine: naisten mukaan ihminen, jolla ei ole uskontoa, ei tunne itseään ja on ”ei kukaan”. Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, miksi naiset pitivät uskonnollisen tradition siirtämistä seuraaville polville hyvin tärkeänä. Uudessa kotimaassa, maahanmuuttajina, uskonnon merkitys korostui kenties entisestään, koska etenkin lapsille nähtiin olevan tarjolla toisenlaisia, naisten näkökulmasta vahingollisia identiteettejä.
Tutkijapositio: äiti, kristitty ja suomalainen
Tutkielman yhtenä keskeisenä tutkimuseettisenä kysymyksenä oli se, miten minä suomalaisena kristittynä äitinä ja teologina luen näiden naisten kertomuksia itsestään ja elämästään. Näkemys haastattelussa tuotettujen identiteettien tilannesidonnaisuudesta tuntui jo itsessään haastavan identiteettipuheen analysointia ja asetelma mutkistui entisestään, kun soppaa sekoittivat ne identiteetit, joiden kautta minä tutkijana tarkastelen näiden naisten kertomaan: äiti, kristitty teologi sekä suomalainen etuoikeutettu ja koulutettu nainen. Olen pohtinut sitä, korostuiko äitiys minulle naisten kertomuksissa osittain siksi, että olen itsekin äiti ja naisten kertomukset paosta kotimaasta lasten kanssa koskettivat minua kovasti. Tutkijan tulee pyrkiä objektiivisuuteen, mutta omia identiteettejään ei pääse pakoon toisten identiteettejä tutkiessaan.
Tutkimusten (esim. Kulmala 2006) mukaan vanhemmuus ja lapset ovat keskeisiä naisten identiteettien rakentumisessa. Tutkielmani tukee tätä näkemystä. Naisten kertomukset voivat auttaa myös pohtimaan sitä, millaisia erityisiä tuen tarpeita pakolaisnaisilla ja -äideillä voi olla sosiaalityön asiakkaina.
Maija Kujala
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Ennen kaikkea äiti. Afganistanilaisnaisten haastatteluissa tuottamat identiteetit intersektionaalisuuden viitekehyksessä.” Lapin yliopisto 2019.
Lähteet:
Bastia, Tanja 2014: Intersectionality, migration and development. Progress in Development Studies 14(3), s. 237–248.
Hall, Stuart 1999: Identiteetti. Vastapaino. Tampere.
Kulmala, Anna 2006: Kerrottuja kokemuksia leimatusta identiteetistä ja toiseudesta. Tampereen yliopisto. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos.
Mahlamäki, Tiina 2018: Sukupuoli ja uskonto. Teoksessa Ketola, Kimmo & Martikainen, Tuomas & Taira, Teemu: Uskontososiologia. Eetos. Turku, s. 165–176.
Rossi, Leena-Maija 2010: Sukupuoli ja seksuaalisuus, eroista eroihin. Teoksessa Saresma, Tuija & Rossi Leena-Maija & Juvonen, Tuula: Käsikirja sukupuoleen. Vastapaino. Tampere, s. 21–38.
(49)
Sosiaalisen pääoman merkitys lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille
Lastensuojelu on ollut toistuvien huolten aiheena. Huolta lastensuojelussa on herättänyt niin asiakasperheiden kuin lasten moniongelmaisuus, lastensuojelun asiakasmäärien kasvu, työvoiman riittämättömyys ja sosiaalityöntekijöiden ammatillisen osaamisen taso. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kuormittavaan tilanteeseen olisi tärkeää löytää sitä helpottavia keinoja – niin asiakkaiden kuin työntekijöiden hyvinvoinnin vuoksi.
Pro gradu -tutkielmassani selvitettiin systemaattisella kirjallisuuskatsauksella sosiaalisen pääoman merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöille. Tutkielmani aineisto pohjautuu yhdeksään tutkimusartikkeliin, joissa tutkittiin lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia eri näkökulmista. Kiinnostuin aiheesta työskennellessäni lastensuojelutyössä – huomasin, kuinka paljon työkavereiden tuki vaikutti omaan jaksamiseeni ja se innosti minua tutkimaan aihetta syvemmin. Voisiko sosiaalisen pääoman teorian avulla kehittää sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia lastensuojelutyössä?
Carrie Leanan ja Harry Van Burenin mukaan (1999) organisaation sosiaalisen pääoman voidaan nähdä kuvastavan organisaation sosiaalisia suhteita. Sosiaalinen pääoma näkyy työyhteisön yhtenäisinä tavoitteina ja luottamuksena, joka luo mahdollisuuden yhteisölliseen toimintaan. Sosiaalinen pääoma hyödyttää niin organisaatiota kuin myös siihen kuuluvaa yksilöä.
Lastensuojelussa tarvitaan tukea työyhteisöltä
Tutkielmassani jaottelin sosiaalisen pääoman kolmeen teemaan yhdistäen Leana ja Van Burenin (1999) sekä Janine Nahapietin ja Sumantra Ghosalin (1998) sosiaalisen pääoman mallit yhteen. Sosiaalisen pääoman voidaan katsoa koostuvan työyhteisön luottamuksesta, yhteisöllisyydestä ja sitoutuneisuudesta. Sosiaalisen pääoman kolme teemaa, luottamus, yhteisöllisyys ja sitoutuneisuus kietoutuvat yhteen vaikuttaen toisiinsa. Luottamus on keskeistä yhteisöllisyyden muodostumiselle: ilman luottamusta ei voi olla yhteisöllisyyttä, mutta luottamusta tarvitaan myös siihen, että yhteisöllisyyttä voi syntyä. Yhteisöllisyyden ja luottamuksen voidaan nähdä lisäävän myös sitoutuneisuutta ja näin ollen ne osaltaan tuottavat työyhteisöön sosiaalista pääomaa.
Luottamusta työyhteisössä käytännön tasolla kuvastaa muun muassa avoimuus ja työyhteisön moraali. Lastensuojelun ollessa kuormittava ala, on selvää, että työkavereiden kanssa täytyy voida keskustella ja heiltä täytyy myös saada konsultointiapua asiakastilanteisiin. Työyhteisöön tarvitaan avoimuutta. Työyhteisölle täytyy halutessaan voida myös jakaa henkilökohtaiseen elämään liittyviä asioita, koska tällöin myös työyhteisössä voidaan tarvittaessa huomioida mahdollisia erityistarpeita. Avoimuus mahdollistaa joustavuutta ja siten edistää myös työhyvinvointia.
Työyhteisöön täytyy myös pystyä luottamaan niin, että jokainen huolehtii omat työtehtävänsä. Työyhteisössä ja erityisesti lastensuojelutyössä on tärkeää, että työyhteisön moraaliset käsitykset kohtaavat. Lastensuojelutyötehtävät pohjautuvat lainsäädäntöön ja niissä on tarkat aikarajat. Toisinaan lastensuojelutyössä voi olla tilanteita, että asiakasprosessin eteneminen hidastuu toisesta työntekijästä johtuen. Mikäli moraaliset käsitykset esimerkiksi aikarajojen noudattamisesta eivät kohtaa, voi tämä johtaa ikäviin seurauksiin, kuten vastuussa olevan työntekijän stressaantumiseen. Vastuu lastensuojelutyössä on kuitenkin aina lapsen asioista vastaavalla sosiaalityöntekijällä, vaikka prosessin hidas eteneminen ei johtuisikaan suoranaisesti vastuullisesta työntekijästä.
Työyhteisön luottamus on pohjana yhteisöllisyyden muodostumiselle. Yhteisöllisyyttä kuvastaa esimerkiksi ”me-henki” sekä työyhteisön yhteiset tavoitteet ja arvot. Tutkielmani aineistossa lastensuojelutyön yhdeksi tärkeimmäksi tavoitteeksi muodostui halu työskennellä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi. Lastensuojelutyö antaa mahdollisuuden vaikuttaa ja olla mukana tekemässä muutosta. Työtä motivoi tekemään se, että näkee perheiden tilanteiden muuttuvan. Halu työskennellä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi kuvastaa yhtä lailla myös sosiaalityöntekijöiden eettisiä arvoja.
Kun työyhteisössä on luottamusta ja yhteisöllisyyttä, vaikuttaisi tämä lisäävän myös sitoutuneisuutta omaan työhön. Erityisesti vasta aloittaneiden työntekijöiden kohdalla työkavereiden tuki nousi yhdeksi tekijäksi, joka saa jatkamaan lastensuojelutyössä. Pidempään työssä olleille työkavereiden tuki ei noussut esille sitoutuneisuutta edistävänä tekijänä, mutta toisaalta heidän haluunsa jatkaa työssä vaikutti esimiesten tuki. Johtajuus näytti olevan merkityksellistä niin luottamuksen kuin yhteisöllisyyden ja sitoutuneisuuden kannalta.
Tutkimusartikkeleissa nousi esiin, että esimiesten nähdään voivan vaikuttaa negatiivisiin työssä stressiä aiheuttaviin tekijöihin kuten työmäärään. Lisäksi oli havaittavissa esimiehen tärkeys niin tuen antajana vaikeissa asiakastilanteissa kuin myös siinä, että esimiehen pätevyyteen on voitava luottaa. Kehittämisehdotuksena esimiesten olisi hyvä antaa uusille työntekijöille mahdollisuus keskittyä asiakassuhteiden luomiseen, koska hyvä asiakassuhteet edistävät työntekijöiden työssä jaksamista ja lisäävät työhön sitoutuneisuutta. On myös hyvä huomioida, että uudet työntekijät tarvitsevat työsuhteen alussa enemmän tukea stressiä aiheuttaviin tekijöihin, kuten lait ja organisatoriset normit.
Työtilanteeseen tarvitaan muutosta
Lastensuojelun kohtuuttomasta tilanteesta uutisoidaan jatkuvasti, eikä lastensuojelun työtilanteeseen pystytä vaikuttamaan pelkästään työyhteisön sosiaalisen pääoman parantamisella, vaan täytyy löytää muita keinoja työhyvinvoinnin edistämiseksi. Lastensuojelutyössä on asioita, joihin ei voida vaikuttaa. Lastensuojelutyössä tullaan aina kohtaamaan asiakkaita vaikeissa tilanteissa ja sosiaalityöntekijöiden toimintaa ohjaa aina lainsäädäntö. Tämän vuoksi on tärkeää alkaa vaikuttamaan niihin tekijöihin, joihin pystytään vaikuttamaan.
Tulevaisuudessa lastensuojelutyössä vasta-aloittavien työntekijöiden osalta tulisi kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten työntekijät saataisiin pysymään työssään ja miten uudet työntekijät sitoututetaan osaksi työyhteisöä. Näen, että nykyisen lastensuojelun tilanteen huomioiden tulisi kiinnittää huomiota siihen, millaista tukea työntekijät saavat. Vaikuttaisi vahvasti siltä, että työyhteisöllä, erityisesti esimiehellä on vaikutusta työhyvinvointiin. Työyhteisön sosiaalisen pääoman tukeminen ei vaadi suuria toimenpiteitä, tarvitaan johtajien perehtymistä asiaan ja sosiaalisen pääoman tukemisen ottamisen yhdeksi työyhteisön tavoitteeksi. Tämän tutkielman havaintojen perusteella voidaan siis todeta, että sosiaalisella pääomalla on merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille. Voidaan myös todeta, että erityisesti esimiesten rooli niin sosiaalisen pääoman muodostumiselle ja työyhteisön työhyvinvoinnille on merkityksellinen.
Ellinoora Mantere
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityön oppiaine.
Kirjoitus pohjautuu pro graduun: ” Systemaattinen kirjallisuuskatsaus sosiaalisen pääoman merkityksestä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnissa”
Lähteet
Baldschun, Andreas & Hämäläinen, Juha & Töttö, Pertti & Rantonen, Otso & Salo, Paula 2017: Job-Strain and well-being among Finnish social workers: Exploring the Differences in Occupational Well-Being Between Child Protection Social Workers and Social Workers Without Duties in Child Protection. European Journal of Social Work. 1-16.
Chenot, David & Benton D. Amy & Kim, Hansung 2009: The Influence of Supervisor Support, Peer Support, and Organizational Culture Among Early Career Social Workers in Child Welfare Servces. Child Welfare 88 (5). 129-147.
Hakalehto, Susanna 2018: Lapsioikeuden perusteet. Balto print. Liettua.
Hermon, Rao Sandhya & Chahlan, Rose 2018: A longitudinal study of stress and satisfaction among child welfare workers. Journal of Social Work 0 (0). 1-24.
Koivumäki, Jaakko 2008: Työyhteisöjen sosiaalinen pääoma. Tutkimus luottamuksen ja yhteisöllisyyden rakentumisesta ja merkityksestä muuttuvissa valtion asiantuntijaorganisaatiossa. Lisensiaatin työ. Tampereen Yliopistopaino Oy. Tampere.
Leana, R. Carrie & Van Buren, J. Harry 1999: Organizational Social Capital and Employment Practices. Academy of Management Review. 24. Nro. 3. 538-555. http://www.jstor.org/stable/pdf/259141.pdf. 22.4.2019.
McFadden, Paula 2018: Two sides of one coin? Relationships build resilience or contribute to burnout in child protection social work: Shared perspectives from Leavers and Stayers in Northern Ireland. International Social Work. 1-13.
Mänttäri-van der Kuip, Maija 2015: Work-related well-being among Finnish frontline social workers in an age of austerity. Lisensiaatin työ. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä University Printing House. Jyväskylä.
Nahapiet, Janine & Ghoshal, Sumantra 1998: Social Capital, Intellectual Capital, and the Organizational Advantage. Academy of Management Review 23 (2). 242-266.
Pösö, Tarja & Forsman, Sinikka 2013: Messages to Social Work Education: What makes Social Workers Continue and Cope in Child Welfare? Social Work Education 32 (5). 650- 661.
Schelbe, Lisa & Radey, Melissa & Panisch, Lisa 2017: Satisfactions and stressors experienced by recently-hired frontline child welfare workers. Children and Youth Services Review 78. 56-63.
Shier, Micheal L. & Graham. R John 2010: Work-related factors that impact social work practioners’ subjective well-being: Well-being in workplace. Journal of Social Work 11 (4). 402-421.
Strolin-Goltzman, Jessica 2008: Should I Stay or Should I Go? A Comparison study of Intention to Leave Among Public Child Welfare Systems with High and Low turnover rates. Child Welfare 87 (4). 125-143.
Washington, Karla & Yoon, Pil Dong & Galambos, Colleen & Kelly, Michael 2009: Job Satisfaction Among Child Welfare Workers in Public and Performance-Based Contracting Environments. Journal of Public Child Welfare (3). 159-172.
(48)
Televisio kertoo, mitä ajattelemme kuolemasta
Länsimainen kulttuurinen ja sosiaalinen tarve käsitellä kuolemaa (Walter 1994) täyttää mediatodellisuutemme kuoleman ympärille kiertyvän viihdeteollisuuden kautta. Tutkimusaiheena kuolema kuitenkin herättää kummastusta ja se liitetään helposti tutkijan käsittelemättömiin, henkilökohtaisiin ongelmiin tai synkkään mielenmaisemaan.
Reaktiot liittyvät edelleen hankalaan suhteeseemme kuoleman kanssa (Hockey 2017), johon kuoleman tutkijat viittaavat kuoleman hiljentämisenä yhteiskunnassa.
Anthony Giddensin mukaan kuoleman ja eksistentiaalisten kysymysten hiljentäminen myöhäismodernissa elämässämme on olennainen aikakautemme piirre – vaikkakin samalla vastausten etsiminen näihin kysymyksiin on keskeinen osa nyky-yksilön toimijuutta. Keräilemme tietoa, samaistumiskohteita ja erilaisia median välittämiä kokemuksia sovittamalla niitä omaan, yksilölliseen minäprojektiimme.
Elämään kuuluu hetkiä, jolloin turvallinen todellisuutemme murenee. Giddens (1991) puhuu kohtalokkaista hetkistä (fateful moments), jotka rikkovat äkisti toimijuuden perustan. Sairaus ja kuolema pidetään etäällä rutiineille ja sosiaalisille normeille rakentuvassa elämänkulussa, mutta kriisin kohdatessa toimijan on korjattava sirpaloitunutta elämäntarinaansa.
Viimeiset sanat käsittelevät elämää
Ylen esittämässä dokumenttisarjassa Viimeiset sanani (Isotalo 2013) seurattiin kuolevien viimeisiä vaiheita ja ajatuksia. Katsojat saivat myös nähdä päähenkilöiden viimeiset videoviestit ja niiden esittämisen läheisille kuoleman jälkeen.
Kukin dokumenttisarjan jakso kokoaa yhden elämäntarinan, jonka päättymistä itse kuolevan lisäksi pohtivat hänen läheisensä. Henkilökuvan kerroksissa erottuvat myös kuolemisen kokemusta kuvaavat ’pienet kertomukset’, jotka ilmentävät kuolevan toimijuutta – yksilön vuorovaikutusta sosiaalisten rakenteiden, käytänteiden ja normien kanssa. Toimijuus on refleksiivistä, yksilöllisen ’minä-tarinan’ rakentamista (Giddens 1991). Tarinankertoja tähtää kertomuksellaan haluamaansa positioon (vrt. Bamberg 1997; 2005; 2010) eli luo suhteen kuulijoihin, kertomuksen aihepiiriin, ja lopulta maailmaan. Kertoessaan tarinaa ’minusta’ – joka on viimekädessä jokaisen tarinan perimmäinen tavoite – puhuja toimii aina reflektiivisesti, suhteessa toiseen (Bamberg 2004) ja sosiaaliseen kontekstiin (Giddens 1979).
Viimeiset sanani -dokumentin ’pienissä kertomuksissa’ kohtaaminen kuoleman kanssa näyttäytyy kaaosnarratiivina (Frank 1995). Kohtaaminen johtaa joissakin tarinoissa pakenemiseen ja alistumiseen, ja toisissa parantumattoman sairauden hyväksymiseen. Seuraavissa tarinoissa kukin kertoja asettuu kuitenkin uudestaan suhteeseen kuulijaan: he kuvaavat elämää kuoleman kanssa ulkopuolisuuden kokemuksena tai pakotettuina positioina monissa sosiaalisissa tilanteissa. Päähenkilöt vastustavat kertomuksissaan epäoikeudenmukaista kohtelua ja tavoittelevat kuoleman normalisointia. Samalla he asemoivat itsensä ja kuoleman sosiaalisen ytimeen – osaksi elämää.
Hyvä ja paha kuolema
Vastauksena dokumenttisarjan jo ennakkoon aiheuttamaan keskusteluun Yle vakuutti, että sarja olisi ”dokumentaarinen, ei tosi-tv:n kaltainen” ja ”hyvällä maulla toteutettu” (Yle 2008). Päähenkilöt ovatkin ohjelmassa voittaneet kuolemanpelon ja puolustavat parantumattomasti sairaiden oikeutta sosiaaliseen osallisuuteen. Dokumentissa rakentuva ’suuri kertomus’ kuolevan toimijuudesta perustuu rohkeuden, tietoisuuden ja avoimuuden hyveille.
Viimeisten sanojen välittämä kuva hyvästä kuolemasta voi olla inspiroiva kokemus – mutta on myös niitä, joiden kokemus parantumattoman sairauden kohtaamisesta on erilainen. Heille dokumentti voi näyttäytyä ylitsepääsemättömänä normatiivisena vaatimuksena (Armstron-Coster 2011; Seale 1995).
Media-aineistot sosiaalisten ilmiöiden tutkimusmateriaalina lisäävät ymmärrystä julkisuudessa esillä olevien kertomusten vaikutuksesta yksilölliseen ja yksityiseen kokemukseen. Kuoleman hiljentämisen ja narratiivisen toimijuuden näkökulmat kannustavat katsojaa, ja erityisesti tutkijaa pohtimaan sitä, miten kuolema televisiossa muokkaa ja heijastaa kauhu- ja toivekuviamme.
Niina Moilanen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan The Dying Agent. A ‘small story’ narrative analysis of the television documentary My last words – Viimeiset sanani.
Lähteet:
Armstrong-Coster, Angela 2001: In Morte Media Jubliante: An empirical study of cancer-related documentary film. Julkaisussa: Mortality, 6 (3), 287-305.
Bamberg, Michael 1997: Positioning Between Structure and Performance. Julkaisussa: Journal of
Narrative and Life History, 335-342.
Bamberg, Michael 2004: Talk, Small Stories, and Adolescent Identities. Julkaisusa: Human Development, 47 (6), 366-369.
Bamberg, Michael 2005: Narrative discourse and identity. In: Meister, Ian Christoph (toim.): Narratology beyond literary criticism. New York: Walter de Gruyter.
Bamberg, Michael 2010: Blank Check for Biography? Openness and Ingenuity in the Management of the “Who-Am-I Question” and What Life Stories Actually May Not Be Good. Julkaisussa: Schiffrin, Deborah, De Fina, Anna & Nylund, Anastasia (toim.):Telling Stories: Language, Narrative and Social Life. Washington, DC: Georgetown University Press.
Frank, Arthur W. 1995: The wounded storyteller: Body, illness and ethics. Chicago: University of Chicago Press.
Giddens, Anthony 1991: Modernity and self-identity: Self and society in the late modern age. Cambridge: Polity Press.
Giddens, Anthony (1979): Central Problems in Social Theory. Action, Structure and Contradiction in Social Analysis. New York: MacMillan
Hockey, Jenny 2007: Closing in on death? Reflections on research and researchers in the field of death and dying. Julkaisussa: Health Sociology Review, 16 (5), 436-446.
Isotalo, Sari 2013: Viimeiset sanani. Susamuru Oy. Dokumenttisarja. Ensilähetys Yle TV1
24.4.2013. https://rtva.kavi.fi/cms/page/page/info_katselupisteet. Viitattu: 26.4.2019.
Seale, Clive 1995: Heroic Death. Julkaisussa: Sociology, 29 (4), 597-613.
Walter, Tony 1994: The Revival of Death. Lontoo ja New York: Routledge.
Yle uutiset 2008: Viimeiset sanani -tv-sarja käsittelee kuolemaa. Yle uutiset 16.1.2008. https://yle.fi/uutiset/3-5818653. Viitattu: 12.12.2018.
(47)
Kertomuksia häpeästä ja toiseudesta – 2000-luvun kirjoitettuja naiskuvia
Mediassa esitetyt aiheet vaikuttavat mielikuviin ja keskusteluilmapiiriin, jossa sosiaalityöntekijät työskentelevät. Kun sosiaalityön ilmiöistä kirjoitetaan sanomalehdissä ja ilmiön kohteena on naissukupuoli, voidaan löytää monia erilaisia naiserityisiä ilmiöitä. Naiskuvat ovat perinteisesti liitetty sukupuolentutkimuksen tutkimuskysymyksiin, mutta niitä on mahdollista tutkia myös sosiaalityössä.
Tutkin pro gradu-tutkielmassani 2000-luvun kirjoitettuja naiskuvia marginaalisissa ilmiöissä. Aineistona käytin viidentoista vuoden ajalta Helsingin Sanomien Kuukausiliitteitä jotka ajoittuivat vuosille 2000—2015. Tässä kirjoituksessa esittelen tutkielmassa esiintuodut pääkäsitteet, jotka nousivat esiin aineistosta. Näiden käsitteiden avulla asemoidutaan pohtimaan marginaalistavia ilmiöitä ja niiden suhdetta yhteiskuntaan ja sosiaalityöhön.
Naiskuvat virittävät keskustelua sosiaalityön ja sukupuolentutkimuksen välille pohdiskellen häpeää suhteessa äitiyteen, seksuaalisuuteen ja etnisyyteen. Naiskuvien muodostumista tarkastellaan marginaalisten ilmiöiden, kuten prostituution, päihdeongelmien, vankeuden ja kodittomuuden kautta. Häpeän, äitiyden, seksuaalisuuden ja etnisyyden nivoutuminen toisiinsa mahdollistivat intersektionaalisen lähestymistavan tutkimusaiheeseen. Sosiaalinen konstruktionismi esiin tuo tutkielman aiheen liittyviä ajallisia ja kultturisia paikannuksia.
Seksuaalisuus esiintyi aineistossa häivytettynä ja implisiittisenä aiheena, jota käsiteltiin suoraan lähinnä heteronormista poikkeamisena kuten samaa sukupuolta olevien vanhemmuudesta kertovan artikkelin yhteydessä. Seksuaalisuuden määrittely sanatarkasti on pulmallista, joten sen vuoksi aineistosta on nostettu seksuaalisuuteen eri näkökulmia naiskuvien yhteydessä. Esimerkiksi prostituutiota käsittelevässä artikkelissa seksuaalisuus oli ohitettu, kun aihetta käsiteltiin maskuliinisuuteen liittyvän häpeän lähtökohdasta.
Äitiys nousi aineistosta esiin dikotomisena ja arvottuneena asetelmana, mutta äitiyden kautta tulleet naiskuvat olivat sangen monipuolisia. Äitiyttä käsiteltiin muun muassa palvelujärjestelmän haavoittuvuuden, päihdeongelmien ja etnisyyden kautta. Äitiyden vahva liittyminen ja mieltäminen toivotunlaisen naiseuden kontekstiin oli itsessään vahva sosiaalinen konstruktio. Aineistossa esiinnousseet poikkeamat totuttuun äitikuvaan toivat esiin naiserityisen sosiaalityön tarpeet.
Etnisyys rodullistavana ja segregoivana naiskuvana toi esiin 2000-luvun monikulttuurisen konstruktion. Aineistosta nousi esiin myös etnisyyden ja sukupuolen haavoittuvaisuus, koska esimerkiksi saamelaisista kirjoitettiin viihteellistäen. Maahanmuuttajanaisten tai –tyttöjen kokema rasismi nousi aineistossa esiin segregoivana ja identiteettiin liittyvänä tekijänä, joka vaikutti suomalaiseen yhteiskuntaan kiinnittymisenä. Etnisyys esiintyi aineistossa monipuolisesti paitsi maahanmuuton, myös romanien ja saamelaisten kautta kirjoitettuna.
Eriarvoistava ja marginalisoiva häpeä näyttäytyi aineistossa vahvasti esimerkiksi vähäosaisuuteen, prostituutioon, etnisyyteen ja päihdeongelmiin liittyvissä aihepiireissä, jotka eivät liity pelkästään jollain tapaa rikottuun naiseuteen tai epäonnistuneeseen äitiyteen. Häpeä aiheuttaa kokijalleen tunnetta toiseudesta tai huonommuudesta.
Mielenkiintoisen tutkielman aineistosta teki myös se, mistä ei kirjoitettu tai kirjoitukset olivat yksittäisiä tekstejä, kuten naisten mielenterveysongelmat. Naiskuviin liittyy vahvoja arvopositioita, joihin sosiaalityöntekijät törmäävät joko työkäytännöissä tai rakenteellisesti. Tutkielman aihe pyrkii laajentamaan ymmärrystä sosiaalityössä esiintyvistä naiskuvista ja niiden suhteista yhteiskuntaan.
Tanja Karhunen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan Kertomuksia häpeästä ja toiseudesta. Kirjoitetut naiskuvat sosiaalisen konstruktionismin ja intersektionaalisuuden kontekstissa (2019).
(46)
Sijaissisarukset lastensuojelun perhehoidon osapuolina
Sijaissisarukset kohdataan lastensuojelussa viranomaisten taholta liian satunnaisesti.
Sijaissisarukset perhehoidon osapuolina on vähän tutkittu ja huomioitu osa-alue lastensuojelun perhehoidossa, vaikkakin äärimmäisen olennainen osa sitä. Lastensuojelun perhehoidon piirissä toimivien lasten, sekä sijoitettujen että sijaisperheen biologisten, kasvun ja kehityksen, sijoituksen onnistumisen sekä kaikkien osapuolten hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että kaikki sen osapuolet tulevat oikeaan aikaan ja riittävästi tarpeidensa mukaan kohdatuiksi, tuetuiksi ja autetuiksi.
On tutkittu (Höjer 2007), että sijaissisarusten elämään vaikuttavat mitä moninaisimmat tekijät heidän sijaissisaruksen tehtävän kautta. Sijoitus tuo perheeseen monenlaisia ulottuvuuksia, joilla on vaikutusta kaikkiin perheenjäseniin eikä vähiten lapsiin. Näitä ovat esimerkiksi oman perheen avautuminen yksityisestä julkiseksi eri viranomaisille, lapsen mieltä haastavien asioiden tiedostaminen, kuten sijoitukseen johtaneet syyt ja niiden yhteys lapsen käsitykseen vanhemmuudesta ja lapsuudesta, sekä luonnollisesti oman kodin ja tilan jakaminen kaikkinensa. Siten ei ole yhdentekevää, millä motiiveilla, millä keinoilla ja mistä näkökulmasta perhehoitoa lähdetään rakentamaan, ja kenen ehdoilla.
Kohtaamisista kohtaamiseen
Pro gradu -tutkielmaa varten tekemistäni sijaissisarusten haastatteluista nousee esille, että viranomaisten ja sijaissisarusten kohtaaminen perhehoidossa on vielä satunnaista ja aikuisvälitteistä. Sijoitusprosessin aikana ja sen eri vaiheissa tieto sijaissisaruksilta sosiaalityöntekijälle kulkee sijaisvanhempien kautta, ja palautuu sosiaalityöntekijältä vanhempien kautta sijaissisaruksille. On selvää, että tiedonkulun kaikkien prosessin piirissä olevien lasten osallisuuden ja toimijuuden varmistamiseksi ja mahdollistamiseksi, tarvitaan lisää lapset toimijoina näkevää ja heidän tietoaan arvostavia lapsilähtöisiä työn tekemisen tapoja ja niiden juurruttamista työkulttuuriin. Lapsilähtöiset ja dialogiset työtavat sijaissisarusten rooliin liittyen, systeemisen lastensuojelun työmenetelmät esimerkiksi, ovat hyviä tapoja herätellä sijaissisarusten tasavertaista toimijuutta ja vahvistaa sitä.
Jos perheen ulkopuolelle sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus näyttäytyi aikuisvälitteisenä, ei niin vahvana toimijuutena, perhesysteemin sisällä sijaissisaruksilla on oma paikkansa, mikä tutkimushaastatteluissa se nousi esille selkeänä ja aktiivisena. Sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus oman perheen sisällä on paitsi aktiivista, myös tutkimukseen osallistuneiden sijaissisarusten näkökulmasta riittävää.
Haastatellut sijaissisarukset eivät kaivanneet ulkopuolista tukea sijaissisaruksen tehtäväänsä ja näkivät sosiaalityöntekijän olevan enemmän tarvitsevaa sijaislasta varten, ei sijaissisaruksia. Kaikki haastatellut sijaissisarukset kokivat tarpeellisen tiedon välittyvän sosiaalityöntekijöille vanhempiensa kautta, ja he kertoivat pystyvänsä puhumaan vanhemmilleen asioistaan, ja että vanhemmat olivat niistä myös kiinnostuneita. Toisaalta sijaissisarukset kertoivat myös lasten välisestä kilpailusta, mustasukkaisuudesta ja asioista, joiden kertomiselle ei niinkään ollut luontevia paikkoja, ja jotka osittain sekoittuivat biologisen sisaruuden kaltaisiksi haasteiksi sisaruussuhteissa, mutta joista jotkin kytkeytyivät sijaissisaruuteen ja sen negatiivisiin puoliin. Oikeudenmukaisuus nousi tärkeimmäksi lähtökohdaksi yhteisen jaetun arjen onnistumiselle.
Koko perhe hoitaa
Oman lastensuojelun työkokemukseni kautta tiedostan kuitenkin, että kaikki sijaissisarukset eivät ole yhtä onnellisessa asemassa kuin tutkimukseen osallistuneet sijaissisarukset. On tilanteita, joissa asioiden kertominen ja taho, jonka velvollisuus on kuulla ja kuunnella sekä antaa tietoa, olisi tukenut tehtävässä suoriutumista vähemmällä ja tarpeettomalla ponnistelulla. Aikuisvälitteisen työn tekemisen mallissa vanhemmilla on suuri vastuu lasten toimijuuden ja osallisuuden tukemisessa ja mahdollistamisessa tiedon tavoittajana ja välittäjänä. Sosiaalityöntekijälle se asettaa velvoitteen kysyä ja aloittaa dialogeja sijaissisaruudesta.
Haastattelemani sijaissisarukset kertoivat kasvaneensa sijaissisaruuteen ja se oli heille yhtä luonnollista, kuin mikä tahansa perhemuoto omille jäsenilleen. Sijaissisarukset nostivat esille sijaissisaruuden rikkaudeksi muun muassa ihmisten elämän moninaisuuden ymmärtämisen ja siihen suhtautumisen, maailmankuvan avartumisen eri tavalla verrattuna niihin ikätovereihin, jotka eivät olleet sijaissisaruksia. Sijaissisaruus on parhaillaan elämän positiivisella tavalla rikastuttava asia, joka tarjoaa ainutlaatuisen koko elämään kantavan kasvun paikan sen kokeville.
Kaikkiaan tutkimusta sijaissisaruudesta eri näkökulmista on tehty verrattain vähän ja lisää tutkimusta kaivataan. Sijaissisarusten merkitys perhehoidon ja sijoituksen onnistumiselle on merkittävän suuri, ja tätä resurssia tulisi vaalia kaikin keinoin.
Marika Suutari
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan: Sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus suhteessa viranomaiskäytäntöihin lastensuojelun perhehoidossa. Lapin yliopisto 2019.
Lähteet
Höjer, Ingrid (2007): Sons and daughters of foster carers and the impact of fostering on their everyday life. Child and Family Social Work 12 (1). 73-83. http://content.ebscohost.com.ezproxy.ulapland.fi/ContentServer.asp?T=P&P=AN&K=23482219&S=R&D=afh&EbscoContent=dGJyMNHr7ESeqLA4zdnyOLCmr0%2Bep7NSr6a4SbWWxWXS&ContentCustomer=dGJyMPGqtU%2B2rbRQuePfgeyx44Dt6fIA Viitattu 28.1.2019
(45)
Jaetun toimijuuden rakentuminen moniammatillisessa yhteistyössä sosiaalisen kuntoutuksen parissa
Tutkin pro gradu -tutkielmassani jaetun toimijuuden rakentumista moniammatillisessa yhteistyössä nuorten sosiaalisen kuntoutuksen parissa. Tavoitteenani oli selvittää mitkä tekijät tukevat jaetun toimijuuden rakentumista ja mitkä estävät sitä. Tutkimusaineistoni koostui alun perin Marjo Romakkaniemen, Jari Lindhin ja Merja Laitisen (2018) tutkimukseen kerätystä neljästä työntekijöiden ryhmähaastattelusta. Työntekijät toimivat nuorten sosiaalisen kuntoutuksen asiakastyössä.
Nina Anttila
Lapin yliopisto
(44)
Veljeys, luottamus, tuki – Moottoripyöränjengin tuottama sosiaalinen pääoma
Moottoripyöräjengit nousevat tasaisin väliajoin uutisiin. Lähes aina uutisoinnissa on kyse niiden rikollisesta luonteesta tai niiden harjoittamasta rikollisesta toiminnasta. Harvoin missään keskustelussa kuulee puhuttavan niihin liittyvistä muista piirteistä.
Omassa Pro gradu -työssä (Izadi 2019) tutkin moottoripyöräjengien yhteisöllisyyttä ja sosiaalista pääomaa. Erityisesti sosiaalinen pääoma on vahva teoreettinen viitekehys yhteisöjen jäsenilleen antamien resurssien tutkimiseksi. Nojaudun työssäni niin sanottuun synergianäkökulmaan, joka pyrkii yhdistämään eri sosiaalisen pääoman tutkimuksessa esille nousseet empiriaan perustuvat osat. Määrittelen sosiaalisen pääoman sosiaalisiin rakenteisiin sisältyviksi normeiksi ja suhteiksi, jotka mahdollistavat yhteisön jäsenten tavoitteiden saavuttamisen.
Haastattelin viittä pohjoissuomalaiseen moottoripyöräjengiin kuuluvaa jäsentä, joista neljä oli alle 30-vuotiaita. Haastattelujen lisäksi kävin kuusi kertaa havainnoimassa jengin toimintaa heidän jengitiloissaan. Havainnointimateriaali lisäsi sopivasti ymmärrystä aiheesta ja tuki haastattelujen kautta saatua tietoa. Tutkittava moottoripyöräjengi oli tarkka yksityisyydestään ja sovimme, että tutkimuksen lopuksi aineistot tuhotaan.
Tutkimuksen tulokset yllättivät. Moottoripyöräjengin yhteisöllisyys oli vahvaa. Jäsenillä oli vahva yhteenkuulumisen tunne, he viettivät paljon aikaa yhdessä ja heillä oli verraten yhtenäinen ajatusmaailma. Jengitilat toimivat yhteisön kokoontumispaikkana ja kaikki haastateltavat pitivät sitä toisena kotinaan. Yhteisö toimi alakulttuureille tyypilliseen tapaan statuksen antajana sen jäsenilleen. Päätökset tehtiin demokraattisesti ja yhteisöllä oli selkeä hierarkia.
Myös sosiaalinen pääoma oli vahvaa yhteisössä. Jäsenet tunsivat toisensa hyvin ja luottamus oli suurta. Jäsenien välisiä suhteita kuvaa hyvin heidän tapansa puhutella toisiaan veljinä. Se ei ollut vain alakulttuurille ominainen puhetapa, vaan sisälsi valmiuksia auttaa, uhrautua ja tukea jengitovereita erilaisissa elämän haasteissa. Apua ja tukea annettiin väkivaltaisissa selkkauksissa, arjen askareissa, taloudellisesti vaikeissa tilanteissa ja henkilökohtaisten ongelmien käsittelyssä. Arjen askareisiin saattoi kuulua niinkin arkisia asioita kuin lasten vahtiminen ja muuttoapuna toimiminen.
Sosiaalinen pääoma ei siis rajoittunut pelkästään jengitoimintaan vaan ylsi jengin jäsenten kaikille elämän osa-alueille. Se auttoi jengin jäseniä työnsaannissa, turvallisen ja viihdyttävän ympäristön löytämisessä, arjessa jaksamisessa ja psyykkisessä hyvinvoinnissa. Yllättävää kyllä, moni jengin jäsen oli rauhoittunut elämässään jengin jäsenyyden seurauksena.
Jengin jäsenyydellä oli myös varjopuolensa. Vaikka haastateltavilla oli vaikea keksiä negatiivisia puolia jengin jäsenyydestä, pystyi aineistosta tunnistamaan muutaman selkeästi negatiivisen vaikutuksen. Haastateltavien jengin ulkopuoliset ihmissuhteet olivat jäsenyyden seurauksena vähentyneet, parisuhteita oli vaikea pitää yllä, väkivalta oli läsnä jengielämässä ja jengi vei paljon aikaa jäseniltä. Jengin jäsenyys toi myös sen jäsenille huonoa mainetta.
Tutkimustulokset herättävät monenlaisia kysymyksiä siitä, ylittääkö moottoripyöräjengin positiiviset vaikutukset sen negatiiviset vaikutukset, ehkäiseekö se sen jäsenten syrjäytymistä ja tulisiko moottoripyöräjengiläisiä rohkaista löytämään positiivista omista yhteisöistään vai etsiä korvaavia yhteisöjä. Yhteisöt voivat parhaimmillaan olla tärkeä työkalu nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi ja moottoripyöräjengeistä voidaan mielestäni vähintäänkin ottaa oppia sellaisten yhteisöjen rakentamiseksi, joilla on vahva ja positiivinen rooli nuorten elämässä.
Izadi, Henri
Veljeyttä, luottamusta ja tukea: moottoripyöräjengin sosiaalinen pääoma. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto. 2019.
Aiheeseen liittyviä lähteitä:
Coleman, James Samuel 1988: Social Capital in the Creation of Human Capital. Amer-ican Journal of Sociology 94, 95–120.
Izadi, Henri 2019: Veljeyttä, luottamusta ja tukea: moottoripyöräjengin sosiaalinen pääoma. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto.
Putnam, Robert D. 1995: Bowling alone: America’s declining social capital. Journal of Democracy 6, 65–78.
Wolf, Daniel R. 1991: The Rebels: A Brotherhood of Outlaw Bikers. University of Toronto Press. Toronto.
Woolcock, Michael 2000: Sosiaalinen pääoma: menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Teoksessa Kajanoja, Jouko & Simpura, Jussi (toim.): Sosiaalinen pääoma: globaa-leja ja paikallisia näkökulmia. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi, 25–56.
(43)
Nuoret ja työ
Nuoret aikuiset haluavat töihin. He tekevät urasuunnitelmia ja valintoja, mutta millä ja kenen ehdoilla?
Työelämän muutospyörteessä oman työllistymisen epävarmuutta tehdään elettäväksi pärjäämisen pakolla, tulevaisuutta varmistelemalla ja tilanteisiin sopeutumalla.
Nuorten aikuisten työelämään osallistuminen on muuttunut 2000-luvulla. Reitti työhön voi olla varsin monimutkainen ja epävarma. Nuoret tekevät tulevaisuuttaan koskettavia päätöksiä ajassa, jolloin asiantuntijoidenkin näkemykset tulevaisuuden työelämästä ovat ristiriitaisia. Varmuutta siitä, millainen työelämä on kymmenen vuoden päästä, ei ole.
Työmarkkinoilla on havaittavissa sekä muutosta että pysyvyyttä. Selkeä työmarkkinatrendi on työnteon tapojen monipuolistuminen. Työtä tehdään ja teetetään vuokratyönä, nollatuntisopimuksilla, itsensätyöllistäjänä, osa- ja määräaikaisissa työsuhteissa sekä toimeksiantoina ilman työsuhdetta. Kuitenkin suurin osa palkansaajista työskentelee edelleen normaalityösuhteessa kokopäivätyössä. Menestyäkseen työmarkkinoilla nuoret aikuiset joutuvat jatkuvasti työstämään työmarkkinakelpoisuuttaan sekä näyttämään ja todistamaan osaamistaan.
Pro gradu -tutkielmassani jäljitin nuorten aikuisten työelämäkertomuksista sitä, missä määrin nuoret aikuiset toimivat ja tekivät valintoja koulutuksen ja työn suhteen ”vapaina” ja intentionaalisesti ja missä määrin kytköksissä toisiin ihmisiin sekä yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin rakenteisiin ja normeihin. Aineistoni koostui seitsemästä vuosina 2014—2016 RAY:n (nyk. STEA) työllistämisohjelman kautta työllistyneen nuoren aikuisen kerronnallisesta haastattelusta.
Pärjääjä, varmistelija ja sopeutuja työelämätoimijoina
Löysin nuorten aikuisten kertomuksista samankaltaisuutta, jonka kautta muodostin kolme tyyppikertomusta työelämätoimijuudesta.
Pärjääjä on itseohjautuva ja yrittäjähenkinen työmarkkinatoimija. Hän on perinyt lapsuuden kodista kovan työn tekemisen mallin ja työ on usein mennyt opintojen edelle. Pärjääjä on kiinnittynyt työelämään jo varhain antaen näyttöjä työelämässä suoriutumisesta. Pärjääjälle työ näyttäytyy ensisijaisesti toimeentulon välineenä, mutta hän arvostaa työtä myös yksilön arvon mittarina. Hänellä on suhteellisen vähän kokemusta työttömyydestä. Pärjääjä ammentaa uusliberalistisesta ajattelutavasta, jossa korostuu menestys yksilön kykynä tehdä oikeita ja hyviä valintoja sekä vastuun ottamisena tehdyistä päätöksistä.
Varmistelijalla on vahva usko korkeakoulutukseen työllistymisen varmistamiseksi. Hän tekee turvallisuushakuisesti koulutukseen ja työhön liittyviä suunnitelmia. Toive perheen perustamisesta suuntaa suhtautumista koulutukseen ja työmarkkinoihin. Työttömyysjaksojen aikana varmistelija on käyttänyt paljon energiaa pitääkseen mielentilansa parempana ja itsensä työmarkkinakelpoisena. Työuraltaan varmistelija odottaa paitsi toimeentuloa myös mielekkyyttä ja itsensä kehittämistä.
Sopeutujalla on vahva sidos kaveripiiriin ja kotipaikkakuntaan, ja hän jäsentää mahdollisuuksiaan paikallisten työmarkkinoiden ja kiinnostuksensa pohjalta. Sopeutuja elää päivän kerrallaan tai kulloisenkin jakson kerrallaan, mutta suuntautuu kuitenkin jollain tavoin vähän pitemmälle tulevaisuuteen. Sopeutujan toimijuus ei tarkoita aina ulospäin havaittavaa toimintaa, vaan näyttäytyy myös odottamaan jäämisenä. Työttömyyteen hän suhtautuu luontevasti ilman suurempaa huolta toimeentulosta. Hän tarttuu mahdollisuuksiin tilanteiden avauduttua ilman vahvoja tulevaan kohdistettuja päämääriä.
Ihmiset tarvitsevat tarinoita
Nuorten aikuisten polut nuoruudesta aikuisuuteen näyttäytyivät moninaisina ja epälineaarisina ja työelämään kiinnittyminen oli katkoksellista ja epävarmaa. Koulutuksen ja työelämän kentällä toimijuuden mahdollisuuksiin ovat vaikuttaneet monet nuorista aikuisista riippumattomat yhteiskunnalliset ja kulttuuriset reunaehdot, vaikka ne ovat määrittäneet nuorten aikuisten toimijuutta usein tiedostamattomalla tasolla.
Nuorten aikuisten toimijuus koulutuksen ja työelämän kentällä ei tässä tutkimuksessa tarkoittanut vain näkyvää tekemistä tai valintaa vaan myös ei-tekemistä ja ei-valintoja. Oman kertomuksen esittämisessä ei aina ollut tärkeää se, että siinä korostuisi menestyminen tai sen kuvattaisiin olleen aina täysin kertojan, nuoren aikuisen käsissä. Oleellista oli se, että siirtymät ja käänteet koulutuksen ja työelämän kentillä esitettiin riittävän vakuuttavasti siten, ettei nuorten aikuisten autonomiaa ja vastuuta työelämätoimijana ollut tarvetta kyseenalaistaa.
Pitkäkestoinen työllistymisjakso antoi nuorille aikuisille mahdollisuuden hieman vakaampaan työmarkkina-asemaan, joka koettiin pääsääntöisesti positiiviseksi mahdollisuudeksi pohtia tarkemmin omaa tilannetta ja suunnitella tulevaisuutta. Kertominen avasi myös mahdollisuuden nuoren aikuisen oman työelämätarinan (uudelleen) muotoutumiselle.
Tuula Myllykangas
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Työelämätoimijuuden rakentuminen nuorten aikuisten kertomuksissa” (2018). Lapin yliopisto.
Lähteet:
Myrskylä, Pekka 2011: Nuoret työmarkkinoiden ja opiskelun ulkopuolella. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 12. Työ- ja elinkeinoministeriö. Helsinki.
Myrskylä, Pekka 2012: Hukassa — keitä ovat syrjäytyneet nuoret? EVA Analyysi No 19. Elinkeinoelämän Valtuuskunta. Helsinki.
Pyöriä, Pasi (toim.) 2017: Työelämän myytit ja todellisuus. Gaudeamus. Helsinki.
Pärnanen, Anna 2015: Työn tekemisen tavat 2000-luvulla – tapahtuiko rakenteellisia muutoksia? Työelämän tutkimus 13 (3), 242—250.
(42)
Eron jälkeinen vaino
Eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten rohkaiseva kohtaaminen heidän identiteettiprosesseissaan vaatii ammattilaiselta ymmärrystä vainosta kokemuksena
Kun viranomaiset kohtaavat vainoa kokeneita, voisi olla hyödyllistä kiinnittää huomiota siihen, että ottaa huomioon uhrin kokonaisvaltaisena ihmisenä sekä vahvistaa tämän identiteettiä pystyvänä ja selviävänä yksilönä.
Vainottuja auttavat järjestöt arvioivat vainon koskettavan vähintään muutamia tuhansia ihmisiä vuosittain. Läheskään kaikki uhrit eivät hae apua. (Ensi- ja turvakotien liitto, 2017.) Anna Nikupeteri määrittelee parisuhteen jälkeisen vainon tutkimuksessaan (2016) intensiiviseksi, tavoitteelliseksi sekä uhria kohtaan pakottavaksi käyttäytymiseksi. Tärkeää on uhrin kokemus teoista epämieluisina, uhkailevina, ahdistavina sekä tunkeilevina. Uhri kokee esimerkiksi pelkoa, turvattomuutta, ahdistusta sekä fyysistä ja sosiaalista harmia. (mt., 27–46.)
Tarkastelin Varjo-hankkeen kautta saatuja eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten pilottivertaistukiryhmän keskusteluja. Kyseisessä ryhmässä oli vetäjien lisäksi kuusi naispuolista osanottajaa, jotka olivat eri vaiheissa eron jälkeisen vainon kokemuksissa ja prosesseissa. Löysin naisten kokemuksista teemoja, jotka yhdistivät heitä.
Eron jälkeinen vaino kriisinä identiteetissä sekä häpeän ja syyllisyyden aiheuttajana
Naisten kokemuksissa eron jälkeinen vaino lähisuhdeväkivaltana haavoitti ja vei voimavaroja. Naiset eivät tottuneet vainoon vaan heillä oli kokemuksia vainon painajaisia ja pelkoja aiheuttavasta, haavoittavasta luonteesta, joka vaikutti esimerkiksi siihen, etteivät he halunneet nähdä väkivaltaa fiktiivisenä televisiossa tai elokuvissa. He kokivat olleensa esimerkiksi kilttejä tai ei-kovia ihmisiä, mutta vainon aiheuttavan heissä vihaa ja aggressioita. Osalla ryhmän jäsenistä oli esimerkiksi opiskeluissaan vaikeuksia, joita heillä ei ollut aiemmin ollut.
Naiset löysivät väkivallan uhrille tyypillisesti vainolle syitä itsestään. Vainon haavoittavuuteen kuului myös alistamisesta ja väkivallasta seuranneet minän hajoamisen kokemukset. Pilottiryhmä oli naisille tärkeä, koska he kokivat voivansa jakaa kokemuksiaan ja samaistumaan ryhmän jäseniin. Vainoa kokeneissa naisissa häpeä ja syyllisyys saivat aikaan epäilyksiä omista kokemuksista ja toiminnasta. He kertoivat joutuvansa kysymään itseltään, miksi juuri he olivat joutuneet vainon uhreiksi.
Eron jälkeinen vaino ja äitiys
Lapset koettiin ryhmässä erittäin tärkeiksi ja vanhemmuus merkittäväksi, mutta myös haastavaksi rooliksi. Naiset kokivat syyllisyyttä siitä, etteivät olleet voineet tarjota lapsilleen turvallista lapsuutta ja olla näin parhaita mahdollisia äitejä lapsilleen. Traumatisoituminen lähisuhdeväkivallan seurauksena ja omien tunteiden käsittely haastoivat äitiyteen käytettäviä voimavaroja. Yhteiset lapset vainoajan kanssa saattoivat myös hankaloittaa eroa ja pitkittää vainoa.
Naisten saattoi olla vaikea antaa anteeksi vainoajalle se, miten vaino oli vaikuttanut heidän lastensa lapsuudenkokemuksiin negatiivisesti, mutta toisaalta he halusivat mahdollisuuksien mukaan antaa isälle vanhemmuuden mahdollisuuksia. Vaikutti siltä, että lapset olivat naisten tärkeysjärjestyksessä ylimpänä. Toisaalta he olivat saattaneet joutua tilanteisiin, joissa heidän oli esimerkiksi oman turvallisuuden takia ollut pakko paeta väkivaltaa ja jättää lapset tilanteessa taakseen. Syyllisyys lasten kokemuksista painoi edelleen usealla vahvana mielessä.
Uuden elämän ja identiteetin rakentaminen
Naiset vertaistukiryhmässä eivät useinkaan olleet hakeneet apua heti, kun olisivat sitä tarvinneet vaan enemmän vältelleet avun hakemista. Naiset olivat saattaneet kokea eron jälkeisestä vainosta puhumisen raskaaksi ja kokeneet, etteivät muut kenties ymmärrä tai pysty auttamaan.
Pilottiryhmän naisten ensimmäisenä tavoitteena oli usein oman ja lasten elämän vakauttaminen sekä omien asioiden järjestykseen saaminen eron jälkeen. Tällaisessa tilanteessa uuden parisuhteen aloittaminen saattoi tuntua mahdottomalta eivätkä naiset halunneet tyytyä huonoon parisuhteeseen. Naiset saattoivat myös nähdä miehet jollain lailla epäkiinnostavina tai epäilyttävinä huonojen kokemustensa vuoksi. Naiset kokivat lisäksi uusien parisuhteiden aiheuttavan vainon pahenemista ja tuovan erilaista väkivallan uhkaa heidän ja uusien puolisoiden elämään. Toisaalta osa naisista oli kuitenkin uskaltanut aloittaa uusia suhteita ja uudet kumppanit olivat usein auttaneet heitä toipumisprosesseissa.
Eron jälkeisen vainon toipumisprosessiin näytti kuuluvan naisilla oman tahdon löytäminen ja uusien omien rajojen asettaminen. Vainon jälkeiseen elämään kuului myös kokemuksia väsymyksestä ja tyhjyydestä. Toisaalta osa naisista oli päässyt prosesseissaan niin pitkälle, että olivat alkaneet löytää uusia ilon aiheita esimerkiksi opiskeluista tai harrastuksista elämäänsä. Naiset kokivatkin päässeensä voimaantumaan ja heitä rohkaisi nähdä toisten elämissä tapahtunutta eheytymistä. Toisaalta osa naisista oli saattanut joutua etsimään iloa ja vapautta tilanteissa, joissa vaino yhä jatkui. Heillä oli halu rakentaa uutta elämäänsä vapaana ja vihasta vapaana.
Naisten elämässä olivat läsnä heikkouden ja toisaalta äärimmäisen vahvuuden kokemukset, jotka he olivat liittäneet osaksi identiteettiään. Identiteettiä rakentaessaan ihminen käyttää toisia ihmisiä peileinään (ks. Fadjukoff 2015, 191–192). Voisi ajatella, että vainon uhri tarvitsee myös henkilökohtaisesti uhriutta ”vastaan taistelevia” osa-alueita identiteetissään, jotka eivät saa heitä näkemään itseään pelkästään heikkoina tai kykenemättöminä vaan päinvastoin vahvistaa käsitystä itsestä vahvana ja kykenevänä yksilönä.
Kun identiteetti on itselle hyväksyttävä, sen ei tarvitse toisaalta olla täysin ristiriidaton tai ehjä vaan tärkeintä on se, että identiteetti on liikkuva, kaikki elämän osa-alueet huomioonottava kokonaisuus ja sillä on sekä menneisyys että tulevaisuus. Hyväksynnän kautta yksilö näkee itsensä aktiivisena toimijana. (ks. Nousiainen 2004, 167.)
Leea-Maria Pätsi
Lapin yliopistosta valmistuva sosiaalityöntekijä YTM
Lähteet:
Ensi- ja turvakotien liitto 2017: Eron jälkeistä vainoa kokeneiden lasten tilanne huolestuttaa
auttajia. https://www.sttinfo.fi/tiedote/eron-jalkeista-vainoa-kokeneiden-lasten-tilanne-huolestuttaa-auttajia?publisherId=3741&releaseId=56215087. Luettu 7.6.2018.
Fadjukoff, Päivi 2015: Identiteetti persoonallisuuden kokoavana rakenteena. Teoksessa
Metsäpelto, Riitta-Leena & Feldt, Taru: Meitä on moneksi. Persoonallisuuden psykologiset perusteet. Bookwell Oy. Juva. 179–193.
Nikupeteri, Anna 2016: Vainottuna. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen ja uhrien kohtaa-
minen. Hansaprint. Turenki. http://lauda.ulapland.fi/bitstream/handle/10024/62627/Nikupeteri_Anna_ActaE_204_pdfA.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Luettu 17.1.2018.
Nousiainen, Kirsi 2004: Lapsistaan erossa asuvat äidit. Äitiysidentiteetin rakentamisen tiloja. Minerva Kustannus Oy. Jyväskylä. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/sospo/vk/nousiainen/lapsista.pdf. Luettu 25.1.2018
(41)
Osallisuus tukee lapsen kasvua ja kehitystä lastensuojelussa
Pro gradu työni ”Tikapuita pitkin osallisuuteen” tutkii lasten osallisuutta lastensuojelun toimintaympäristössä lapsen näkökulmasta. Tutkimukseni tarkoituksena on löytää vastauksia, miten lapset ovat kokeneet oman osallisuutensa ja vaikuttamisen mahdollisuudet lastensuojelun prosessissaan, sekä selvittää mikä lapsen mielestä mahdollistaa osallisuutta.
Lapsen osallisuus on moniulotteinen teoria, joka tukee lapsen kasvua aktiiviseksi ja osallistuvaksi kansalaiseksi. Osallisuus kehittää lapsen ominaisuuksia tasapainoiseen elämään ja tukee kokonaisvaltaista hyvinvointia. Osallisuuden tulisi olla osa lapsen elämää ja sen avulla lapsi oppii elämään yhdessä muiden kanssa hänelle tärkeissä yhteisöissä sekä oppii kantamaan vastuuta niin itsestään kuin muistakin. Osallisuus on kasvun ja kehityksen perusedellytys.
Suomessa lapsen osallisuuden taustalla ovat maamme ratifioima Yhdistyneiden Kansakuntien lapsen oikeuksien sopimus sekä lastensuojelulaki. Näiden oikeuksien mukaan kaikkien viranomaisten tulee ottaa huomioon lapsen mielipide päätöksenteossa huomioimalla lapsen ikä ja kehitystaso. Lastensuojelulaki turvaa lapsen vaikuttamisen ja osallistumisen lapsen omissa asioissa tavoitteena turvata lapsen etu. Lapsen edun määritteleminen on haastavaa, mutta sen tulisi olla kaiken päätöksenteon ja viranomaistyöskentelyn taustalla.
Tutkimusten sekä oman työkokemukseni mukaan monet lastensuojelun asiakkaat eivät ole kokeneet tulleensa osallisiksi omissa lastensuojelun prosesseissaan. Monilla on kokemus, etteivät he ole voineet vaikuttaa tapahtumien kulkuun, eivätkä ole voimaantuneet asioidensa äärellä. Osallisuuden kautta lastensuojelun asiakkailla on mahdollisuus tulla kuulluksi ja kokea oman mielipiteensä vaikuttavuuden asioihinsa. Osallisuuden kokemuksessa olennaista on työntekijän asenne lapseen. Rohkaiseva ja kannustava ote auttaa lasta tuomaan mielipiteitään esille sekä osallistumaan. Osallisuuden kautta asiakas pääsee yhteistyökumppaniksi ja tiedontuottajaksi asiassaan sekä osallisuuden myötä on mahdollisuus saada asiakas sitoutumaan yhteistyöhön. Lapsen elämässä tällainen vaikuttamisen mahdollisuus tukee lapsen kasvua; lapsi kokee oman arvokkuutensa, tuntee olevansa tärkeä sekä tuntee kuuluvansa yhteisöön. Tämä voimaannuttaa ja kehittää lasta sekä auttaa kiinnittymään yhteiskuntaan ja ehkäisemään syrjäytymistä.
Asiakkaan ollessa lapsi, eli alle 18-vuotias, vuorovaikutuksellisen suhteen syntymiseksi työntekijältä vaaditaan monipuolista osaamista sekä persoonallisia ominaisuuksia. Tekemäni tutkimuksen mukaan nuoret kokevat, että osallisuuden mahdollistaa välittävä ja luottamuksellinen suhde asiakkaan ja työntekijän välillä. Luottamuksellisen suhteen luominen vaatii vastavuoroista, yhdessä vietettyä aikaa sekä esimerkiksi toiminnallisuutta tai aktiviteetteja, jolloin lapsen on helpompi ja luonnollisempi tutustua työntekijäänsä. Työntekijän nuorekkuus, leikkisyys ja huumorintaju nousivat myös merkityksellisiksi ominaisuuksiksi avoimen asiakassuhteen luomisessa. Nuoret kokivat byrokraattisen ja jäykän työntekijän kylmänä sekä etäisenä ja toimittivatkin asiansa mieluummin jonkun toisen ihmisen kautta, kuten terapeutti tai omaohjaaja lastensuojelulaitoksessa. Nuoren sanoin ”chilli ja rento tyyppi” luo mukavan tunnelman ja on helposti lähestyttävä työntekijä. Tärkeää ovat myös hyvät vuorovaikutustaidot, joiden avulla läheinen ja lämmin kumppanuus voi syntyä.
Esteenä osallisuuden toteutumiselle ovat kiire, työntekijöiden vaihtuvuus ja suuret asiakasmäärät. Luottamuksen syntyminen vaatii yhdessäoloa, jota työn kiireellisyys ja isot asiakasmäärät eivät aina mahdollista. Silloin tutustuminen ja luottamuksellinen vuorovaikutus ei mahdollistu ja lapsi voi kokea olevansa arvoton ja merkityksetön. Jäykkä ja byrokraattinen toimintakulttuuri voi myös olla esteenä osallisuuden kokemukselle.
Tutkimukseni tulokset tukevat aikaisempia tutkimuksien tuloksia asiakkaiden kokemuksista jäädä ulkopuolisiksi toimijoiksi. Nuoret kokivat oman osallisuutensa pinnallisena ja näennäisenä. Esimerkiksi nuoret eivät täysin ymmärtäneet lastensuojelunprosessien vaiheita. Osallisuuden yksi mahdollistaja, vähintään kerran vuoteen tehtävä asiakassuunnitelma, oli nuorille epäselvä, eivätkä sosiaalityön käytänteet tukeneet nuorten osallisuutta. Nuoret eivät tienneet oliko heille tehty asiakassuunnitelmaa, eivätkä sen tavoitteita. Tutkimuksessani tuli ilmi samoja sosiaalityöntekijän ominaisuuksia, jotka tukevat osallisuutta kuin aikaisemmissa tutkimuksissa, ja samoin vuorovaikutustaitojen merkitys korostui.
Osallisuuden tuominen sosiaalityön käytäntöihin on vaativaa, mutta tiedostamalla osallisuuden mahdollisuudet sekä osallisuuden olemassaolon, on sen tuominen käytäntöön mahdollista luomalla avoin ja luottamuksellinen kommunikaatio asiakkaiden ja työntekijöiden välillä. Tärkeää on nostaa lapsi esille tiedontuottajana sekä kumppanina omassa lastensuojelun prosessissaan. Osallisuus vaatii aina kaksi osapuolta; toimijan, joka haluaa ja hyväksyy toisen mukaan sekä toimijan, joka haluaa olla osallinen. Osallisuus on vuorovaikutusta.
Riitta Roivainen
(40)
Heteronormatiiviset oletukset sateenkaariperheiden haasteina
Heteronormatiiviset oletukset ja ydinperheajattelu istuvat yhteiskunnassa ja ihmisissä niin tiukasti, että niihin verrataan kaikkia muita perheitä ja perhemuotoja.
Yksilölliset valinnanmahdollisuudet perheen muodostuksessa ovat lisääntyneet. Enää ei ole olemassa niin sanottua normaalia perhemuotoa, jota kaikkien tulisi tavoitella. Heteronormatiiviset oletukset ja ydinperheajattelu istuvat kuitenkin yhteiskunnassa ja ihmisissä niin tiukasti, että niihin verrataan kaikkia muita perheitä ja perhemuotoja. Tutkimusten mukaan sosiaalityöntekijöillä on vallalla heteronormatiivinen perhekäsitys, etenkin tiedostamattomissa asenteissa. Normatiivinen ajattelu näkyy myös lastensuojelun ohjeistuksissa. Heteronormatiivisuuden länsäolo vaikeuttaa sateenkaari-ihmisen avun ja tuen saantia etenkin viranomaistasolla.
Heteroseksuaalisuutta pidetään yhteisesti jaettuna sosiaalisena normina, johon muita seksuaalisuuden muotoja verrataan. Voidaan jopa uskaliaasti väittää, että heteroseksismi on institutionaalisiin käytäntöihin sisältyvä ideologia. Yhteiskunnat myös pitävät yllä seksuaalista stigmaa verratessaan sateenkaari-ihmisten ja heteroseksuaalien käyttäytymistä, identiteettiä tai parisuhdetta toisiinsa. Heteroseksismi on sateenkari-ihmisiä alistavaa ja aiheuttaa tunteen siitä, että heidän sosiaalinen identiteettinsä on huonompi kuin muiden. Sateenkaariparit kokevat, ettei heidän parisuhdettaan vastaanoteta ja kunnioiteta samalla tavalla kuin heteroseksuaalien pariskuntien parisuhteita.
Tutkimusten mukaan homovanhemmat kokevat enemmän ennakkoluuloja ja homofobiaa kuin lesbovanhemmat. Lesbovanhempia pidetään turvallisina huoltajina lapselle, kun taas homovanhempien ajatellaan olevan lapselle vaaraksi tai heidän perusteensa vanhemmuuteen ovat kevytmielisiä (lapsi nähdään asusteena, leluna tai koiran korvikkeena).
Sateenkaarivanhemmilla on kokemuksia siitä, että sosiaalialan ammattilaiset eivät kykene ottamaan asioita avoimesti esille. Vanhemmat kokevat palveluista saamansa vanhemmuuden tuen puutteelliseksi. Ammattilaisten hämmennys ja ylivarovaisuus on usein vanhemmuuden tukemisen haasteena. Aiemmat homofobiset kokemukset saattavat vaikuttaa vanhemmuuteen myös niin, että vanhemmat tarkkailevat jatkuvasti lapsen kasvuympäristöä ja valikoivat palvelut ja henkilöt keiden kanssa toimivat.
Sateenkaarivanhempien kohtaamisen haasteet sosiaali- ja terveyspalveluissa lähtevät yhteiskunnan puutteellisesta politiikasta koskien seksuaalivähemmistöjen hyvinvointia. Palvelujärjestelmämme ei aina kykene tunnistamaan sateenkaariperhettä perheeksi. Tämän lisäksi kohtaaminen ja kohtelu saattaa olla epäammattimaista. Sateenkaariperheiden vanhemmat ovat kokeneet myös liian hienovaraista suhtau-tumista. Keskustelu ammattilaisten kanssa on ollut heidän oletuksiinsa perustuvaa, eikä asioista olla voitu keskustella avoimesti. Syrjinnän pelon ja onnistumisen pakon vuoksi sateenkaariperheet jättävät käyttämättä perhe- ja sosiaalipalveluita.
Sateenkaariperheissä niin vanhemmilla kuin lapsillakin on usein kokemuksia, että he ovat jääneet kohtaamatta sellaisena perheenä kuin ovat. Tämän vuoksi myös sosiaalipalveluissa vanhempaa saattaa huolestuttaa, huomioidaanko hänen tosiasiallinen perhetilanteensa hoitosuunnitelmaa tehtäessä. Juha Jämsän (2008, 296-297.) mukaan lastensuojelussa on tärkeää kiinnittää huomiota sosiaalityöntekijän ja sateenkaarivanhemman luottamuksellisen suhteen rakentamiseen ja työntekijän valmiuksiin vastata asiakkaan mahdollisesti kokemaan syrjinnän pelkoon.
Syrjinnän pelon kokemukset voivat estää luottamuksellisen kommunikaation. Työntekijä voi lievittää asiakkaan pelkoa puhumalla ääneen palvelun päämääristä, joilla pyritään turvaamaan asiakkaan ja hänen perheensä hyvinvointi. Lastensuojelun asiakkaaksi tullessaan perheellä saattaa olla taustalla palvelujärjestelmän epäonnistuminen sateenkaariperheen vanhemmuuden ja parisuhteen tukemisessa. Työskenneltäessä sateenkaarivanhemmuuden haasteiden kanssa on tärkeää keskittyä vanhempien vahvuuksiin ja vanhempien identiteetin rakentumiseen, sekä siihen, millä tavoin haasteet koetaan yksilötasolla, pariskuntana ja perheenä.
Ammattilaisten, jotka ovat tekemisissä sateenkaari-ihmisten kanssa, tulisi ensimmäisenä pohtia omaa asennettaan ja käsitystään sateenkaari-ihmisistä. Ammattilaisten tulisi pohtia oman kulttuurin ja uskonnon vaikutuksia asenteidensa muodostumiseen. Useat ammattilaiset uskovat olevansa puolueettomia ja pystyvänsä kohtaamaan sensitiivisenä pidettyjä asioita, vaikka he eivät usein ole saaneet koulutusta sukupuolen, seksuaalisuuden tai sateenkaarivanhempien ja -perheiden kohtaamiseen.
Marjo Muiruri
Lapin yliopisto
Perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan: Sateenkaariperheet lastensuojelun sosiaalityössä. Systemaattinen kirjallisuuskatsaus. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet
Apgar, Jen & Kovac, Laura & Trussell, Dawn. E 2017: LGBTQ parents’ experiences of community youth sport: Change your forms, change your (hetero) norms. Sport Management Review.
Jämsä, Juha 2008: Sateenkaariperheiden kokemuksia palveluista. Teoksessa Hulden, Anders & Huuska, Maarit & Jämsä, Juha (toim.) & Karvinen, Marita & Solantaus, Tytti. Sateenkaariperheet ja hyvinvointi. Käsikirja lasten ja perheiden kanssa työskenteleville. PS-kustannus. WS Bookwell Oy. Juva. 86-97.
Kashubeck-West, Susan 2014: Parenting Issues for Lesbian Couples. Teoksessa Dworkin, Sari. H & Pope, Mark: Casebook for Counseling Lesbian, Gay, Bisexual, and Transgender Persons and Their Families. American Counseling Association. Alexandria. 103-110.
Kimberly, Claire & Moore, Alexa 2015. Attitudes to Practice: National Survey of Adoption Obstacles Faced by Gay and Lesbian Prospective Parents. Journal of Gay & Lesbian Social Services 27 (4), 436-456.
Mallon, Gerald. P 2012: Practice With Families Where Gender or Sexual Orientation Is an Issue: Lesbian, Gay, Bisexual, and Trans Individuals and Their Families. Teoksessa Congress, Elaine & Gonzales, Manny: Multicultural Perspectives In Social Work Practice with Families. 3rd Edition. Springer Publishing Company. New York. 205-229.
Norton, Aaron & Smith, Vernon & Xing Tan, Tony 2017: Adoption of Black children by White parents in heterosexual and homosexual relationships: Exploring mental health trainees’ explicit and implicit attitudes. Journal of Gay & Lesbian Social Services 29 (3), 233-251.
Raiz, Lisa & Swank, Eric 2010: Predicting the support of same-sex relationship rights among social work students. Journal of Gay & Lesbian Social Services, 22(1), 149-164.
Riggs, Damien 2011: “What about the Children!” Homophobia, Accusations of Pedophilia, and the Construction of Childhood. Teoksessa Ball, Mathew & Scherer, Burkhard. Queering Paradigms II: Interrogating Agendas. Peter Lang AG, Internationaler Verlag der Wissenschaften. 245-258.
Wagner, Cynthia. G 2010: Homosexuality and Family Formation. The Futurist, 44 (3), 6-7.
(39)
Tunnistatko epäkohdan?
Epäkohtiin puuttuminen on ennen kaikkea rohkeutta nähdä ja viedä asioita eteenpäin. Onnistuneessa epäkohtaan puuttumisen prosessissa kuljetaan epäkohdan tunnistamisesta tiedon välittämisen kautta dialogiin ja ratkaisuihin.
Epäkohtiin puuttuminen on sosiaalialalla työn laadun ja ammattieettisyyden takaamista, mutta myös lainsäädännön asettama selkeä velvollisuus (Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301, 5.luku). Pro gradu -tutkielmassani selvitin, millaisia erilaisia epäkohtia sosiaalialan ammattilaiset työssään kohtaavat? Aineistonani käytin laajemman epäkohtatutkimuksen (ks. Tiitinen & Silén, 2016) osa-aineistoa.
Työntekijä, uskallatko nähdä?
Yksittäinen sosiaalialan työntekijä on avainasemassa havaitsemassa käytännön työssä esiintyviä epäkohtia. Mutta mitä kaikkea kentällä on sitten nähtävänä? Epäkohtatutkimuksen vastaajat kuvasivat laajan kirjon erilaisia asiakkaiden oikeuksia loukkaavia ja ammattietiikkaa ja laadukasta työtä uhkaavia epäkohtia.
Epäkohta voi todellistua tai ilmetä omassa, kollegan, työryhmän tai organisaation toiminnassa. Työyhteisön kulttuuriin on voinut syntyä vinoutumia: avoin viestintäkulttuuri saattaa puuttua ja tiedonkulku olla tehotonta ja katkonaista. Työyhteisön tehokkuus saattaa huveta epävirallisiin valtataisteluihin tai keskusteluissa ja toiminnassa voi esiintyä suoranaista asiakasvastaista asennetta.
Asiakkaita saatetaan kohdella epäasiallisesti suoraan, mutta myös välillisesti esimerkiksi työntekijöiden keskinäisissä keskusteluissa. Asiakkaiden tasa-arvoisuus, oikeusturva tai tiedonsaanti voivat vaarantua ja useissa tilanteissa erityisryhmien tarpeet jäädä huomioimatta.
Joissain työyhteisöissä kollektiivinen työmoraali on voinut heikentyä ja esimerkiksi työajan käyttäminen omien juttujen tekemiseen tai perusteettomien vapaapäivien pitäminen tai joidenkin työtehtävien tekemättä jättäminen hiljaisesti hyväksytään työyhteisössä eikä toimintaa nosteta keskusteluun. Joskus epäkohdissa on kyse myös yksittäisen työntekijän alalle sopimattomuudesta tai selkeästä väärin tekemisestä, kuten työntekijän väärinkäyttäessä asiakkaan varoja.
Kaikkia sosiaalialalla esiintyvien epäkohtien tyyppejä ei luonnollisestikaan voida ennalta kaiken kattavasti kuvailla. Erilaisista esimerkeistä voi kuitenkin johtaa itselleen kriittisen ja tunnistavan ajattelutavan työssä kohdattavia ilmiöitä kohtaan. Yksittäisillä teknisillä malleilla ja teorioilla voidaan saavuttaa vain tietynasteinen laatu tai ammattieettinen taso työhön. Työn laatua maksimoitaessa kyse on työorientaation tai mentaliteetin omaksumisesta (mm. Robert Adams 1998). Näen tärkeänä ”epäkohtatietoisen työorientaation” edistämisen sosiaalialan työntekijöiden keskuudessa.
Johtaja, uskallatko katsoa peiliin?
Johtamiseen liittyvät epäkohdat korostuivat tutkimusaineiston vastauksissa. Kyse saattoi olla puuttuvasta substanssi- ja/tai johtamisosaamisesta, mutta usein myös vinoutuneista asenteista. Esimies voi olla korostuneen lojaali ylemmälle johdolle, jolloin tuki työntekijöille jää puuttumaan. Epäasiallista toimintaa on muun muassa esimiehen painostus tai itsevaltaisuus asiakasasioissa, joihin liittyvistä ratkaisuista ja viranomaispäätöksistä kuitenkin vastuun kantaa päätöksen nimellään tehnyt sosiaalityöntekijä. Aineistossa oli kuvauksia epäasiallisesta käytöksestä ja työntekijöiden huonosta kohtelusta vuorovaikutustilanteissa. Jopa korruptiota tai korruptiotyyppistä toimintaa esiintyi.
Epäkohtien kannalta hyvin merkittäväksi ongelmaksi nousee esimiesten ongelmallinen asenne epäkohtiin. Yleistä oli epäkohtiin puuttumattomuus tiedosta huolimatta ja ongelmien vähättely tai selittely muilla asioilla. Johdon huolena saattoi olla epäkohtien julki tulo, ei itse epäkohta. Epäkohtien esiin tuonnista saattoi myös seurata rangaistus tai sen uhka esimiehen tai johdon taholta, vaikka lainsäädäntö tällaisen nimenomaisesti kieltää.
Sosiaalialan työntekijöiden työolosuhteiden puutteet ovat myös asioita, joihin organisaatioiden johdon tulee kyetä kiinnittämään huomiota. Tämä on sekä esimiestason että ylemmän johdon tehtävä. Tutkimusaineiston vastauksissa tuli esiin työturvallisuuteen liittyviä asioita, kuten työskentelytilojen puutteita, mutta työntekijät kohtaavat myös suoranaisia fyysisen ja psyykkisen loukkaamattomuuden uhkia. Työhyvinvoinnin kysymyksiin liittyvät myös resurssit. Liian niukoilla resursseilla tehty työ paitsi uhkaa asiakkaiden oikeuksien toteutumista myös uuvuttaa työntekijän. Joskus työtä ja resursseja oli työyhteisöissä organisoitu epätarkoituksenmukaisella tavalla.
Yhteiskunnan markkinataloistuminen on luonut paineita myös sosiaalialan työhön. Työntekijöille ohjatut resurssit vaikuttavat suoraan sosiaalihuollon asiakkaiden saamien palveluiden laatuun ja heidän asioissaan tehtävien viranomaispäätösten sisältöön. Epäkohtatutkimuksen vastaukset nostivat esiin päätöksiin ja palveluiden sisältöihin liittyviä asiakkaiden oikeuksia loukkaavia epäkohtia. Organisaatioissa saattoi olla lainvastaisia käytäntöjä tai soveltamisohjeita tai määräaikoja ei kyetty noudattamaan. Perusongelmana vaikuttaa olevan, että säästäminen määrittää palvelut, ei asiakkaan tarve. Se kuinka resursseja käytännössä viime kädessä jaetaan päätösten ja palveluiden muodossa on kiinni yksittäisistä sosiaalialan työntekijöistä, mutta vahvat reunaehdot tälle määrittävät organisaation johto sekä pohjimmiltaan ennen kaikkea yhteiskunnallinen päätöksenteko.
Yhteiskunta, uskallatko muistaa inhimillisyyden, vaaditko sääntöjen noudattamista, luotko mahdollisuuksia?
Yhteiskunta on lainsäädännön tasolla jo merkittävästi reagoinut epäkohtiin. Tutkimusaineistoni lähes kaikki epäkohtakuvaukset olivat tunnistettavissa epäkohdiksi lain kohtien perusteella. Osassa vastauksista tuotiin kuitenkin esiin huoli siitä, että yhteiskunta takaa ihmisille uusia toimintamuotoja ja ennaltaehkäiseviä palveluita, joiden toteuttamiseen ei kuitenkaan myönnetä resursseja. Tästä muotoutuu ristiriita käytännön työhön, kun perustehtävän hoitamiselta ei jää aikaa tai mahdollisuuksia hyväksikään koettujen uusien palveluiden tarjoamiseen edes silloin, kun asiakas niitä osaa pyytää. Resursseihin liittyvistä ristiriidoista johtuen kentällä esiintyy aineiston perusteella usein myös tilanteita, joissa työntekijä (joskus johdon ohjeistuksesta tai suoranaisesta vaatimuksesta) jättää kertomatta asiakkaille näiden oikeuksista. Näin siksi, ettei palveluiden kysyntä kasvaisi tilanteessa, jossa tiedetään, että käytännössä yksikön resurssit eivät riitä niitä toteuttamaan, vaikka laki takaisikin oikeuden johonkin (usein ennaltaehkäisevään) palveluun.
Yhteiskunnassa tulisi herkällä korvalla edelleen kuunnella sosiaalialan työkenttää. Vaikka porkkanan tarjoaminen on usein rakentavampi vaihtoehto ongelmien ratkaisussa, ei keppiäkään sovi unohtaa. Yksittäinen työntekijä voi havainnoida kentän epäkohtia ja niistä raportoida, mutta raportoinnin vaikutuksen ja epäkohtiin puuttumisen seurantaan ja tarvittaessa puuttumattomuudesta sanktiointiin yksittäisen työntekijän toimintamahdollisuudet eivät riitä. On yhteiskunnan tehtävä luoda rakenteita, jotka pystyvät tarvittaessa riittävän tehokkaasti vaikuttamaan sosiaalialan organisaatioiden toimintaan ja puuttumaan niissä esiintyviin epäkohtien käsittelyn ongelmiin.
Susanna Törmänen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Vaikka virkavastuu velvoittaisi muuhun” – sosiaalihuollon laatua heikentävät epäkohdat sosiaalialan työntekijöiden kuvaamina. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet:
Adams, Robert 1998: Quality Social Work. MacMillan. Houndmills, Basingstoke, Hampshire RG21 6XS ja Lontoo
Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301
(38)
Pohjoinen on koti, josta nuoren on usein itsenäistymisen kynnyksellä lähdettävä
Minulle pohjoisuus merkitsee enemmänki kuin vain poroja ja lunta.
Pro gradu -tutkimuksessani selvitin pohjoisessa itsenäistyvien lukioikäisten itsenäistymiskäsityksiä ja pohjoisuuden merkityksiä. Itsenäistyminen pohjoisessa merkitsee nuorille usein koulutusvalintojen myötä muuttoa kauemmas opiskelemaan, usein pitkien välimatkojen päähän. Konkreettisesti se tarkoittaa nuorille irtaantumista kodista, kasvuympäristöstä, perheestä sekä ystävistä. Pohjoisuus merkityksellistyy nuorille osana identiteettiä, pohjoisen luontona, välimatkoina sekä pohjoisuuteen liitettyinä mielikuvina. Itsenäistymiseen nuoret liittävät päätöksenteon, vastuun ja taloudellisen riippumattomuuden, koulutuksen ja työllistymisen myötä tehtävät valinnat, ihmissuhteet ja tulevaisuuspohdinnat. Nuoret itsenäistyvät kaiken aikaa kaikkialla, kuitenkin tutkimuksessani erityisyys liittyy itsenäistymisen kontekstiin, pohjoisuuteen. Pohjoisuus luo merkityksiä ja määrittelee osaltaan nuorten itsenäistymistä.
Pohjoisuus merkitsee nuorille elämisenympäristöä, joka fyysisenä, sosiaalisena sekä kulttuurisena paikkana kasvaa, on valmistanut heitä seuraavaan elämänvaiheeseen (ks. Kiilakoski 2016), itsenäistymiseen. Pohjoisen luonto on kiinteä osa nuorten kasvua, joka on mahdollistanut heille pohjoisessa tyypillisiä harrastuksia ja luonnon rauhaa. Nuoret kuvaavat luontoa lähes poikkeuksetta myönteisenä asiana.
Pohjoisuus merkitsee minulle kaunista ja monipuolista luontoa, maailman puhtainta ilmaa ja rauhallista ilmapiiriä.
Perhe ja ystävät ovat nuorille tärkeä tukiverkosta, josta irtaantuminen itsenäistymisen myötä on nuorille iso askel. Usein koulutusvalinnat vievät nuoret pitkien välimatkojen päähän näistä heille merkittävistä sosiaalisista suhteista ja erityisestä kasvuympäristöstään.
Nykyaika onneksi mahdollistaa helpon yhteydenoton perheeseen ja ystäviin, mutta välimatkat tulee olemaan satoja kilometrejä riippuen tietenkin siitä, mihin menee opiskelemaan.
Pohjoisuuden käsitteeseen liitetään usein mielikuvia luonnosta, sen maisemista ja rauhasta, sekä pohjoisen elämäntavoista, jotka kytkeytyvät laajemmin ihmisten asuinympäristöön ja elämismaailman kontekstiin (esim. Valkonen & Suopajärvi; Kontio; Hautala-Hirvioja; 2003). Anne Ollilan (2008, 91; 127) mukaan kertoessamme mistä olemme kotoisin, yhdistyy siihen tietynlasia mielikuvia. Esimerkiksi Lappi on lappilaisille nuorille vahvasti luontoa, mutta ei vain luontoa. Myös pohjoisuus avaa nuorille marginaali-identiteetin, josta voi erilaisissa yhteyksissä olla hyötyä tai haittaa. Pohjoisuuteen liitettävään marginaali-identiteettiin voidaan olla halukkaita sitoutumaan tai siitä voidaan haluta sanoutua irti kyseenalaistamalla sen mielekkyys, esimerkiksi korostamalla ilmiön moninaisuutta tai tavallisuutta. (Mt., 207–208.)
Itsenäistyminen on siirtymävaihe kohti aikuisuutta. Erilaiset siirtymävaiheet kuuluvat osaksi ihmisen elämänkulkua. Kehittyminen tapahtuu erilaisten siirtymävaiheiden kautta, niin että jokin aiempi asenne, toimintamalli tai elämäntapa väistyy tai muuttuu, jolloin uusi pääsee esiin. Siirtymä voi ilmetä arjessa vähitellen, lähes huomaamatta tai se voi ilmetä aikana, jolloin ihminen pysähtyy pohtimaan elämänsä suuntaa ja merkitystä. Tapahtumasarja, jossa jotain muuttuu tai kehittyy, voi olla hämmentävä ja kivulias, ja toisaalta huojentava ja iloa tuottava kokemus. (Dunderfelt 2011, 51.) Nuoren itsenäistyminen ja siihen kuuluvien valintojen tekeminen tapahtuu yhteiskunnan ja kulttuurin määrittäminen tehtävien ja instituutioiden luomassa ympäristössä (Nurmi 1995, 174). Yksi nuoruusvaiheen tärkeimmistä tehtävistä liittyy koulutusvalintoihin. Keskeistä ovat ne valinnat ja siirtymät, joita nuori tekee jo varhaisessa elämänkulussaan. Yksilövastuuta korostava ideologia asettaa yhä enemmän vaatimuksia nuoren valinnoille. (Pohjola 1994, 70.) Pohjoisessa itsenäistyvät nuoret pohtivat elämänsä suuntaan jo varhain, kun on tehtävä päätöksiä opiskelupaikan ja työllistymisen suhteen. Opintojen perässä muuttaminen on nuorille iso muutos, kun tutut elämänpiirit jäävät taakse ja on sopeuduttava uuteen ympäristöön.
Itsenäistymiseen liittyvät käsitykset ja odotukset myötäilevät yleisiä itsenäistymiseen yhdistettäviä teemoja (ks. Arnett 2004), kuten itsenäinen päätöksenteko, vastuun ottaminen ja taloudellinen riippumattomuus. Konkreettisesti itsenäistymiseen liittyviä asioita ovat muutto omilleen, kouluttautuminen ja raha-asioista vastuunkantaminen. Pohjoisessa oleva perhe ja ystävät ovat myös vastausten perusteella nuorille vahva tukiverkosto, jonka taakse jättäminen opintojen vuoksi jännittää. Teknologia nähdään välttämättömänä välineenä yhteydenpitoon, joka helpottaa arkea välimatkojen takana. Useissa vastauksissa nuoret pohtivat mahdollisuutta palata kotiseudulleen kouluttautumisen jälkeen, mutta huolta kannetaan muun muassa pohjoisen työllistymismahdollisuuksista. Pohjoisuuteen liitetään tiettyjä rajoitteita juuri koulutukseen, työllistymis- ja harrastusmahdollisuuksiin liittyen (myös Käyhkö 2016; Armila 2016; Ahonen 2012).
Välimatkat yhdistetään usein jatkokoulutuksen myötä konkretisoituvaksi asiaksi, jonka vuoksi yhteys kotiin, perheeseen ja ystäviin fyysisesti kasvaa pitkäksi välimatkojen myötä. Muilla tavoin välimatkat näkyvät nuorten arjessa siten, että erilaiset harrastusmahdollisuudet, konsertit ja tapahtumat sijaitsevat kaukana muualla. Vastaajat liittävät myös koulutuksen ja työn perässä muuttamisen pohjoisessa itsenäistymiseen. Nuoret kuvaavat kirjoitelmissaan sitä, kuinka koulutus- tai työllistymismahdollisuudet ovat pohjoisessa rajoitetummat kuin muualla. Lisäksi pohdittiin taloudellista pärjäämistä omillaan. Pohjoisen välimatkat luovat painetta myös tähän liittyen, matkustaminen koulutuspaikkakunnalle vie sekä aikaa, että rahaa. Usein nuoret kaipaavat kotiaan ja perhettään ystävineen, mutta säännöllinen, tiheä kotipaikkakunnalla vierailu voi tulla nuorelle kalliiksi, muiden kustannusten lisäksi.
Osa nuorista haluaa muuttaa pois kotoa ja lähteä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan heti kun se on mahdollista, kun taas toiset tahtoisivat ehdottomasti opiskella kotoaan käsin (Lampela ym. 2016, 102). Tämän huomion myötä on hyvä pohtia sitä vaihtoehdottomuutta, jonka esimerkiksi pohjoisessa itsenäistyvät nuoret kohtaavat, vaikka heidänkin joukossaan on muuttoa muualle innokkaasti odottavia, sekä heitä, jotka mielellään rakentaisivat elämänsä juurilleen.
Kirjoitelmat kuvasivat myös sitä, kuinka nuoret haluavat elää kotiseudullaan ja palata takaisin pohjoiseen muualla saadun koulutuksen jälkeen. Usein kuitenkin nuoret pohtivat kotiseudulle jäämiseen tai paluuseen liittyviä haasteita, joista työllistymisen epävarmuus pohjoisessa nousi selkeästi esille. Myös pohjoisen autiotumista pohditaan koulutuksen ja palveluiden keskittyessä tiheämmän asutuksen alueille, mikä on epäilemättä seikka, jota nuoret myös arvottavat valintoja tehdessään. Näkisin, että on tärkeää huomioida, kuinka pohjoisesta joudutaan usein lähtemään pakon edessä. Toisille lähteminen on toki selkeä ja toivottu valinta, mutta ainoa vaihtoehto sen ei pitäisi olla.
Pohjoisessa itsenäistyvien nuorten siirtymävaiheeseen kohti aikuisuutta kuuluu jopa korostetusti muutoksia vaativat toimintamallit ja elämäntavat, kun mahdolliset opiskelukuviot tarkoittavat uutta asuinympäristöä ja tutun taakse jättämistä. Siirtymävaiheessa nuoret pohtivat elämänsä suuntaa (ks. Dunderfelt 2011,51) eteenkin kun siirtymävaiheen myötä muutokset arjessa voivat olla merkittäviä. Itsenäistyminen pohjoisessa on nuorille erityinen siirtymävaihe, jossa valinnat ja valinnanmahdollisuudet ovat suuressa roolissa. Yleensä nuoret suhtautuvat tulevaisuuteen myönteisesti ja odottavat aikuisuutta, menestystä työuralla ja perheenperustamista (Kanninen ym., 2001, 129). Tässä tutkimuksessa nuoret vakuuttavat rohkeudellaan, rohkeudellaan lähteä tai jäädä. Itsenäistyminen tuo valtaa, jota nuoret janoavat ja heille se kuuluukin, sillä heillä on uskallus käyttää sitä, unelmoida ja seurata kauaskin vieviä unelmia. Nuorilta löytyy vahva luotto tulevaisuuteen, olosuhteista riippumatta tai juuri niiden vuoksi.
Nuorilla on kyky pitää mukanaan tärkein, koti sydämessä, paikasta riippumatta.
Miia Välimaa
Lapin yliopisto
Perustuu sosiaalityön pro graduun: ”Pohjoisuus on kait osa meitä, josta ei pääse eroon. Se on asia minkä kanssa synnytään ja eletään.” Pohjoisuuden merkityksiä nuorten itsenäistymisen kynnyksellä. Lapin yliopisto 2018
Lähteet
Ahonen, Arto 2012: Opiskeluvalinnat pohjoisen nuorten elämää suuntaamassa. Teoksessa Lauriala Anneli (toim.): Koulu ja pohjoisen pojat. Lapin yliopisto. Rovaniemi, 86–104.
Armila, Päivi 2016: Hylkysyrjäläisnuorten arjen rytmit ja piirit. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tulevaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 60–73.
Arnett Jeffrey 2004: Emerging Adulthood: The Winding Road from the Late Teens Through the Twenties. Oxford University Press.
Dunderfelt, Tony 2008: Elämänkaaripsykologia: Lapsen Kasvusta Yksilön Henkiseen Kehitykseen. 14. uudistettu painos. Helsinki: WSOYpro.
Hautala-Hirvioja, Tuija 2003: Pohjoinen luonto suomalaisessa kuvataiteessa. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Kanninen, Katri & Saara Katainen & Sanna Eronen & Mari Lähdesmäki & Else Oksala & Mia Penttilä & Nina Nykänen & Riikka Härkönen & Laura Kauppinen 2001: Persoona: Kehi-tyspsykologia. Helsinki. Edita.
Kontio, Riitta 2003: Annikki Kariniemi pohjoisen luontosuhteen kuvaajana. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Käyhkö, Mari 2016: Kotoa pois pakotetut? Syrjäseutujen nuorten toiselle asteelle siirtyminen ja koulutuksen alueellinen eriarvoisuus. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tulevaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 74–96.
Lampela, Milka & Moilanen, Elina & Armila, Päivi & Halonen, Terhi 2016: Oppilaanohjaajadi-lemmoja: toiveiden ja todellisuuden railossa. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tule-vaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 99–110.
Nurmi, Jari-Erik 1995: Nuoruusiän kehitys: etsintää, valintoja ja noidankehiä. Teoksessa Lyyti-nen, Paula & Korkiakangas, Mikko & Lyytinen, Heikki (toim.): Näkökulmia kehityspsykologiaan. Kehitys kontekstissaan. WSOY. Porvoo, 256–274.
Ollila Anne 2008: Kerrottu tulevaisuus. Alueet ja nuoret, menestys ja marginaalit. Lapin yli-opisto. Rovaniemi.
Pohjola, Anneli 1994: Elämän valttikortit? Nuoren aikuisen elämänkulku toimeentulotukea vaativien tilanteiden varjossa. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
Suopajärvi, Leena 2003: Ympäristötietoisuus-käsitteen kritiikki pohjoisten esimerkkien valossa. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Valkonen, Jarmo 2003: Ylä-Lapin luontopolitiikka ja luonnon paikallisuudet. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
(37)
Lapsi – lähisuhdeväkivallan hiljainen uhri vai suojelun kohde?
Lapsi on vanhempien välisen lähisuhdeväkivallan katsoja, kuuntelija ja kokija. Myös silloin, kun väkivaltaan puututaan, on lapsi usein sivusta seuraajan roolissa.
Lähisuhdeväkivalta koskettaa tuhansia perheitä yhteiskunnassamme. Tarkkaa tietoa luvuista ei ole saatavilla, sillä lähisuhdeväkivalta ei tule läheskään aina viranomaisten tietoon. Vanhempien välinen väkivalta vaikuttaa väistämättä myös perheen lapsiin, siitäkin huolimatta, että lasta kohtaan ei suoraan oltaisi väkivaltaisia. Lapsi voi altistua vanhempien väliselle väkivallalle kuulemalla ja näkemällä väkivaltaa, mutta lapsi voi myös aistia väkivallan aiheuttaman kireän ja pelon ilmapiirin. Ei ole myöskään epätavallista, että lapset yrittävät mennä väkivaltatilanteessa vanhempien väliin.
Lähisuhdeväkivaltaan puuttumiseksi on kehitetty maailmalla erilaisia menetelmiä. Suomeen rantautunut moniammatillinen riskinarviointikokous eli MARAK-menetelmä on yksi niistä. MARAK on asiakkaalle vapaaehtoinen ja sinne ohjaudutaan ammattilaisen teettämän riskinarvioinnin perusteella. MARAK-kokouksessa väkivallan riskit arvioidaan moniammatillisesti sekä laaditaan uhrille turvallisuussuunnitelma. MARAK on todettu olevan tehokas vakavaan ja jatkuvaan väkivaltaan puuttumisessa, mutta entä lapsen kuuleminen riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa? Listaan seuraavaksi muutamia asioita pro gradu -tutkielmaani perustuen, mitkä asiat vaikuttavat lapsien kuulematta jättämiseen riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa.
Ikä. Lapsen iästä on kiinnostuttu silloin, kun pohditaan, milloin lapsi voitaisiin ottaa mukaan väkivallan käsittelyyn. Lapsen iän ei pitäisi olla este ammattilaisten toiminnassa, sillä ikä ei (valitettavasti) ole este myöskään väkivallan kokemisessa. Pieni lapsi ei välttämättä osaa sanoittaa kokemuksiaan, mutta asioita voidaan käsitellä puhumisen sijasta esimerkiksi leikin tai piirtämisen avulla. Myös turvallisuutta koskevia asioita voidaan leikin lomassa käydä läpi.
Suojelu. Lasta halutaan suojella ja lasta pitää suojella. Mutta onko kyse suojelusta, jos lasta suojellaan sellaisten asioiden käsittelyiltä, joita hänkin on kokenut? Väkivallasta puhumisen saatetaan ajatella lisäävän lapsen pelkoa, mutta toisaalta asioista puhuminen turvallisessa ympäristössä voi helpottaa lasta ja auttaa ymmärtämään, että asioista on lupa myös puhua. Turvallisuusasioiden läpi käyminen lapsen kanssa voi myös lisätä lapsen turvallisuutta, sillä näin ollen lapsi tietää, miten kussakin tilanteessa toimia.
Kiinnostus. Usein ajatellaan, että lasta ei kiinnosta osallistua väkivallan käsittelyn eri prosesseihin. Lapsille pitää suoda mahdollisuus kieltäytyä osallistumasta, mutta ei automaattisesti olettaa, että lasta ei kiinnosta. Jokainen meistä (lapsistakin) on erilaisia.
Huoltajuus. Lähisuhdeväkivallassa väkivallan tekijä on usein lapsen toinen huoltaja eli lapselle tärkeä ihminen. Tekijästä ja väkivallasta puhuminen voi satuttaa ristiriitaisesti tuntevaa lasta. Todellisuudessa väkivallan tekijä on satuttanut lasta teoillaan ja lapsen tunteet ovat usein jo ristiriitaiset. Voidaanko sitä keskustelulla pahentaa?
Lapsia huomioidaan aktiivisesti väkivallan käsittelyn jokaisessa vaiheessa. Ammattilaiset ottavat lapsen turvallisuuden ja hyvinvoinnin laajasti huomioon työskentelyssään, eikä vaarana ole, ettei lapsen asioita ja kokemuksia käsiteltäisi. Lapsi kokee, tuntee ja elää asiat kuitenkin omalla henkilökohtaisella tavallaan, joten lapsesta puhuttavat tiedot ovat aina välillisiä aikuisten tuottamia oletuksia. Vaikka lasta tavataan lastensuojelun kautta ja lasta voidaan auttaa esimerkiksi lastenpsykiatriassa, ei lapsilta saatavia tärkeitä asioita oteta huomioon riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa. Todellisuudessa lapsilta saatu tieto voi antaa ammattilaiselle ja vanhemmalle sellaista tietoa, jota heillä ei muuten ole.
Lapsi jää helposti lähisuhdeväkivallan hiljaiseksi ja suojeltavaksi uhriksi. Olisiko kuitenkin aiheellista kuulla lapsen omaa ääntä?
Jannice Toolanen
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu –tutkielmaani ”Se on hyvin olennainen sitä MARAK työskentelyä ne lapset siinä” Lapsen osallisuuden huomioiminen moniammatillisessa riskinarviointikokouksessa (2018).
Lähteet
Broberg, Anders & Almqvist, Linnéa & Axberg, Ulf & Almqvist, Kjerstin & Cater, Åsa K & Eriksson, Maria 2010: Stöd till barn som upplevt våld mot mamma. Preliminära resultat från en nationell utvärdering. Göteborg: Göteborgs universitet, Psykologiska institutionen.
Oranen, Mikko 2012: Lapsi ja perheväkivalta. Teoksessa: Söderholm, Annlis & Kivitie Kallio, Satu (toim.) 2012: Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Helsinki, 217–238.
Pajulammi, Henna 2014: Lapsi, oikeus ja osallisuus. Talentum. Helsinki.
Piispa, Minna & October, Martta 2017: Vaikuttava työkalu toistuvaan parisuhdeväkivaltaan puuttumiseen. Yhteiskuntapolitiikka 82 (2017):3, 304–312.
THL 2015: Turvakotipalvelut 2015. Viitattu: 27.5.2018. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/130611/Turvakotipalvelut_2015.pdf?sequence=1
(36)
Sosiaalinen asiantuntijuus hyvinvointipalvelujen johtamisessa
Pro gradu -työssäni käsittelen sosiaalisen asiantuntijuuden merkitystä hyvinvointipalvelujen johtamisessa standpoint-teorian kehysanalyysissä.
Tutkielma keskittyy sekä sosiaaliseen asiantuntijuuteen että hyvinvointipalvelujen johtamiseen. Tutkielmassa tarkastellaan, miten sosiaalinen asiantuntijuus ja maakunta- ja sote-uudistus ilmenee hyvinvointipalvelujen johtamisessa. Analyysi on tehty kehysanalyysin keinoin, jossa on käytetty primäärikehyksenä feminististä standpoint-teoriaa ja valittuina strippeinä aihealueita, joita haastateltavat käsittelivät kysymysten kautta.
Hyvinvointipalvelujen johtajien näkemykset sosiaalisesta asiantuntijuudesta
Aineistoa on kerätty kaupunkien hyvinvointipalvelujen hallinnossa työskenteleviltä hyvinvointijohtajilta ja perusturvajohtajilta, joille on tehty puhelinhaastattelut sekä webropol-kysely. Haastattelujen ja kyselyn teemoina olivat tasa-arvo, sosiaalinen asiantuntijuus, hyvinvointipalvelujen johtaminen ja sote-uudistus sekä miten nämä ilmenevät hyvinvointipalvelun johtamisessa standpoint-teorian viitekehyksestä tarkasteltuna. Tutkimuksen teoria osiossa käsitellään julkisten hyvinvointipalveluja sosiaalista asiantuntijuutta hyvinvointipalveluiden johtamisessa.
Vastauksista on todettavissa, että sosiaalinen asiantuntijuus on monialaista osaamista, verkostomaista toimimista sekä asiakokonaisuuksien ja yhteyksien ymmärtämistä. Vastaajat määrittelivät, että henkilö, jolla on sosiaalista asiantuntijuutta, tuntee hyvin sosiaalipalvelulain ja siihen liittyvät lait. Lisäksi asiakaskunnan tarpeiden tunnistaminen sekä laaja-alainen sosiaalisuuden tuntemus on vastausten perusteella osa sosiaalista asiantuntemusta.
Sosiaalisen asiantuntijuuden tunnusmerkeiksi voi tämän tutkimuksen vastauksista luokitella myös sen, että yhteistyö monialaisessa verkostossa on sujuvaa. Sosiaalista asiantuntijuutta ei nähty pelkästään sosiaalityön edustuksena, vaikka vastauksissa kuvattiinkin sosiaalihuoltolain alainen substanssiosaaminen ja johtaminen tärkeäksi myös hyvinvointikeskuksissa ja erityispalveluissa. Sosiaalialan laaja-alainen näkemys yhteiskunnallisesta muutoksesta nähtiin myös osaksi sosiaalista asiantuntijuutta.
Vastauksissa sosiaalisesta asiantuntijuudesta hyvinvointipalveluissa tuli esille erityisesti sote- ja maakuntauudistusten valmistelu, ja vastaajille heränneet kysymykset siitä, miten palvelut järjestetään. Vastaajat pohtivat myös sitä miten sosiaalinen asiantuntijuus tulee huomioiduksi sote-kokonaisuudessa. Haastatteluissa tuli esille myös osakokonaisuuksien näkeminen ja se, että sosiaalinen asiantuntijuus on rakenteissa yksi osa kokonaisuutta. Toisaalta sosiaalinen asiantuntijuus nähtiin siis kokonaisuutena, ja toisaalta kokonaisuuden osana.
Sosiaalinen asiantuntijuus, tasa-arvo ja johtaminen maakunta- ja sote-uudistusten keskellä
Sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatiot ovat olleet viimeiset vuodet suurien muutosten keskellä ja tästä johtuen myös sosiaalinen asiantuntijuuden tila ja paikka ovat jatkuvassa muutoksessa. Valtiolliset muutokset vaikuttavat niin että kunnat ja kuntayhtymät ovat suurien muutoksien edessä, kun valtakunnallinen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus toteutuu. Nämä tulevat ja nyt jo tehdyt palvelurakenteiden muutokset tulivat esille kuntien johtajien haastatteluissa ja vastauksissa. Vastauksissa tuli esille paljon haasteita ja epätietoisuutta, mutta myös toivoa ja uudistusintoa.
Tutkimuksen primäärikehyksenä käytetään standpoint-teoriaa ja erityisesti valtarakenteiden asetelmaa sekä kuinka tämän teorian avulla esille nousee asioita, joita muutoin ei olisi välttämättä nähtävissä. Valta-asetelma kuvastui haastatteluissa ja webropol-kyselyissä opintoihin, ammattikuntiin, tietotaitoon ja kokemukseen.
Mielestäni tärkein asia tämän tutkimuksen teossa todentui, että sosiaalisen asiantuntijuuden paikka ja merkitys on yhä häilyvä ja epävarma vaikka kyseessä on juurikin hyvinvointipalvelut jonka ja toiminta perustuu sosiaaliselle asiantuntijuudelle. Tässä tutkimuksessa kerättiin haastatteluin ja kyselyin tietoa maakunta- ja sote-uudistuksen ilmenemisestä ja sosiaalisen asiantuntijuuden paikoista hyvinvointipalveluissa.
Sosiaali- ja terveydenhuollon toimintaympäristössä ja palvelurakenteissa meneillään olevat nopeat muutokset korostavat entisestään laajan yleissivistyksen, laajoja kokonaisuuksia jäsentävän yhteiskuntatieteellisen ymmärryksen ja tutkimustaitojen tärkeyttä pyrittäessä huolehtimaan kaikkien kansalaisten hyvinvoinnista, osallisuudesta ja vahvasta yhteiskunnallisesta asemasta. (Lähteinen, ym. 2017, 17.)
Tutkimustulokset valmistuivat ajankohtaan ja tilanteeseen, jolloin kunnat ovat valtavien haasteiden edessä. Palvelujen kysynnän kasvaessa, henkilöstön eläköityessä ja taloudellisen tilanteen tiukentuessa toimintaympäristötekijät ja rakenteelliset ratkaisut luovat vahvan ja vaikutusvaltaisen kontekstin sosiaalisen asiantuntijuuden johtamiselle. Tarvittavista kuntauudistuksista ja niiden laajuudesta käydään julkisuudessa erittäin voimakasta keskustelua.
Niina Ristolainen
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Sosiaalinen asiantuntijuus julkisten hyvinvointipalvelujen johtamisessa standpoint-teorian kehysanalyysissä”.
Lähteet:
Lähteinen, Sanna, Raitakari Suvi, Hänninen, Kaija, Kaittila, Taru, Kekoni, Taru, Krok, Suvi, Skaffari, Pia. 2017.Sosiaalityön koulutuksen tuottama osaaminen. SOSNET julkaisuja 7. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
(35)
Huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien tukeminen lastensuojelussa
Huostaanotto on lastensuojelun viimesijainen perheeseen kohdistuva interventio, jossa vastuu lapsesta siirtyy vanhemmilta sosiaalitoimelle.
Lastensuojelun sosiaalityöntekijät ovat lapsen vastuusosiaalityöntekijöitä, mutta heidän velvollisuutenaan on tukea myös huostaanotetun lapsen vanhempia. Pro gradu -tutkielmassani käsiteltiin tekijöitä, jotka vaikuttavat vanhempien tukemisen toteutumiseen lapsen sijoituksen aikana.
Huostaanotossa sosiaalityöntekijät käyttävät laissa säädettyä julkista valtaa lapsen edun suojelemiseksi. Lastensuojelun toimenpiteistä erityisesti huostaanotossa sosiaalityöntekijöiden vallankäyttö korostuu, sillä kyseisessä interventiossa puututaan perus- ja ihmisoikeuksiin. Huostaanotto ja tätä seuraava sijoitus vaikuttavat perheen yksityisyyteen ja vanhemmuussuhteisiin. Siten huostaanotto vaikuttaa lapsen lisäksi myös lapsen vanhempiin. Lastensuojelussa vanhempi onkin asianosainen, eli hallintolain (6.6.2003/434) 11 §:n mukaan henkilö, jonka etua, oikeutta tai velvollisuutta hallintoasia koskee.
Sosiaalityöntekijän velvollisuutena on myös vanhempien tukeminen. Lastensuojelulaissa (13.4.2007/417) mahdollistetaan vanhempien tukeminen vanhemman kuuntelemisella ja tarvittaessa vanhemmalle oman asiakassuunnitelman laatimisella. Lisäksi lastensuojelulaissa tuodaan esiin lapsen edun mukaisesti lapselle merkityksellisten ihmissuhteiden ja yhteydenpidon tukeminen, mikä on samalla myös vanhemmuuden tukemista.
Vanhemman tuen tarpeen tunnistamisen merkitys
Vanhemman tuen tarpeen tunnistaminen on ensisijaista, jotta vanhemman tukeminen voisi toteutua. Huostaanoton viimesijaisuus ja siinä perus- ja ihmisoikeuksiin puuttuminen näkyvät vanhempien tuen tarpeessa. Huostaanoton kerrottiin olevan kriisi vanhemmalle, ja siten jo itse huostaanoton aiheuttavan vanhemmissa tuen tarvetta. Kriisi näkyy vanhemmissa moninaisten tunnereaktioiden kautta. Sosiaalityöntekijät kertoivat havainneensa vanhemmissa niin surua, vihaa, häpeää kuin masennusta lapsen huostaanotosta johtuen.
Myös huostaanoton perusteet vaikuttavat vanhemman tuen tarpeen muodostumiseen. Vanhemmasta johtuviin huostaanoton perusteisiin voivat vaikuttaa esimerkiksi päihde- ja mielenterveysongelmat, jotka aiheuttavat myös vanhemmalle tuen tarvetta. Lapsen vakavasti itseään vaarantavan käyttäytymisen edessä vanhempi saattaa kokea voimattomuutta ja siten vaikuttaa vanhemman tuen tarpeeseen. Huomattava on, että huostaanoton perusteet voivat olla vaikuttamassa myös yhtä aikaisesti.
Sosiaalityöntekijöiden on keskeistä tunnistaa vanhempien tuen tarve sijoituksen aikana. Tämä ei kuitenkaan yksistään riitä, vaan myös vanhempien itse on tunnistettava tuen tarpeensa. Molempien osapuolien nähdessä vanhemman tuen tarpeet tukemisen toteutuminen on todennäköisempää.
Vanhempien tukemisen toteutuminen sijoituksen aikana
Huostaanotettujen lasten vanhempien tukeminen palvelujärjestelmässä näyttäytyi tutkimustuloksissa avoimena eikä selkeää tukijaa vanhemmalle ole löydettävissä. Sosiaalityöntekijät kokivat roolinsa vanhempien tukijana ristiriitaiseksi, koska he ovat ensisijaisesti lapsen vastuusosiaalityöntekijöitä. Sosiaalityöntekijät toivat ristiriitaisesta roolistaan johtuen esiin tarpeen työparista, jolla olisi päävastuu vanhemman tukemisesta. Epäselvyys sosiaalityöntekijän roolista vanhempaan nähden vaikuttaa vanhempien tukemisen toteutumiseen ja siten heikentää huostaanottoa väliaikaisena interventiona.
Sosiaalityöntekijät kertoivat vanhempien tukemisen olevan liian vähäistä vanhempien tuen tarpeeseen nähden. Huostaanotettujen lasten vanhempien tukemiseen vaikuttavat puutteelliset aikaan- ja osaamiseen liittyvät resurssit sekä lastensuojelulain avonaisuus sijoituksen aikaisen vanhemmuuden tukemisen osalta. Lastensuojelulaissa vanhemman tukeminen näyttäytyy ennen kaikkea lapsen ja vanhemman suhteen tukemisena. Tämä on tutkimustulosten perusteella vaikuttanut vahvasti myös käytäntöön. Esimerkiksi vanhemman tuen tarpeen kerrottiin olevan yleensä osana lapsen asiakassuunnitelmaa, vaikka lastensuojelulain mukaan tarvittaessa vanhemmalle tulisi laatia oma asiakassuunnitelma. Vanhempien tukeminen koettiin kuitenkin merkityksellisenä. Vanhempien tukemisen nähtiin toteuttavan lapsen etua ja lastensuojelussa tavoitteena olevaa perheen jälleenyhdistämistä.
Vanhempien eettisesti kestävä tukeminen toteuttaa vanhempien oikeuksia, lapsen etua ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa esiin tuotua perheen jälleenyhdistämisen tavoitetta. Tällä hetkellä selkeää vastuutyöntekijää vanhemmille ei näytä tutkimustulosten perusteella olevan, mikä heijastuu vanhempien tukemisen laadukkuuteen ja heikentää perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista.
Jonna Lindholm
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu vuonna 2018 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaan: Huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien tukeminen lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta.
Lähteet
Hallintolaki (6.6.2003/434)
Lastensuojelulaki (13.4.2007/417)
(34)
Sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välinen luottamussuhde rakentuu vanhemman voimaanuttamisesta ja kohtaamisesta
Kirjoitus perustuu pro gradu-tutkielmaani lastensuojelun arviointiyksikön sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välisestä luottamussuhteen rakentumisesta. Tutkielmassa kysyn 1) miten sosiaalityöntekijät rakentavat luottamussuhteen venäläistaustaisen vanhemman kanssa ja 2) minkälaisia haasteita luottamuksen rakentamiseen liittyy.
Toteutin tutkielmani haastattelemalla yhden pääkaupunkiseudun lastensuojelun arviointiyksikön 6 sosiaalityöntekijää. Lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnissa otetaan vastaan lastensuojeluilmoituksia, jotka sosiaalityöntekijät selvittävät ja arvioivat yhdessä perheen kanssa mahdolliset palvelutarpeet. Palvelutarpeen arvioinnin tehtävästä säädetään sosiaalihuoltolain (131/2014) ja lastensuojelulaissa (13.4.2007/417).
Sosiaalityöntekijän luottamuksenarvoisuuden osoittaminen
Arviointityöskentely perustuu pitkälti sosiaalityöntekijän ja vanhemman väliselle yhteistyölle (Hietamäki 2015). Sosiaalityöntekijät rakensivat luottamussuhdetta venäläistaustaista vanhempaa voimaannuttamalla heitä ja kohtaamalla aidosti. Sosiaalityöntekijöitä velvoittavat virkamiehen velvollisuudet, joista luottamuksen kannalta keskeiset ovat lainalaisuuden vaatimus ja puolueettomuusvaatimus. Sosiaalityöntekijän tulee noudattaa kaikessa virkatoiminnassa tarkoin lakia ja kohdeltava kaikkia yhdenvertaisesti. (Bruun ym. 1995, 142, 150.)
Vanhemman voimaannuttaminen merkitsee vanhemman oman asiantuntijuuden korostamista ja venäläistaustaisten vanhempien kohdalla palveluinformaation antamista. Viranomaiset kohtaavat venäläistaustaisten asiakkaiden kohdalla epäluuloisuutta ja epäluottamusta viranomaisia kohtaan, mikä voi selittyä lähtömaan yhteiskunnallisesta tilasta. (Heino & Kärmeniemi 2013, 101). Sosiaalityöntekijöillä on tärkeä tehtävä osoittaa venäläistaustaisille vanhemmille oma luottamuksenarvoisuus ja luottamusta rakennetaankin aina sosiaalityöntekijän ja vanhemman kohtaamisessa.
Positiiviset ja luottamukselliset kohtaamiset sosiaalityöntekijöiden kanssa lisäävät asiakkaiden luottamusta yleisellä tasolla sosiaaliviranomaisia kohtaan. Kohtaamisissa on olennaista, että sosiaalityöntekijä ei oleta vanhemman luottavan sosiaalityöntekijään. Olennaista on myös sosiaalityöntekijän läsnäolo vanhemman kohtaamisessa ja empaattinen ja ymmärtäväinen lähestymistapa. Myös se, että sosiaalityöntekijä osoittaa itse luottavansa asiakkaaseen rakentaa luottamussuhdetta.
Luottamuksen rakentamisen haasteet ovat moninaiset
Luottamuksen rakentamisen haasteet liittyvät niin puuttumistilanteisiin kuin työorganisaation käytettävissä oleviin resursseihin. Myös venäjän kieli ja kulttuurin heikko tuntemus asettavat haasteita. Puuttumistilanteissa on kyse lapseen kohdistuneesta kaltoinkohteluepäilystä. Työskentely muuttuu tällöin kontrollipainotteiseksi ja vanhempien toimintaan kohdistuu sosiaalityöntekijän puolelta muutospaineita.
Sosiaalityöntekijän ja vanhemman yhteisen kielen puuttuminen vaikeuttaa yhteisen ymmärryksen rakentumista. Venäläistaustainen vanhempi ei välttämättä osaa ottaa vastaan tarjottua informaatiota. (Alitolppa-Niitamo ym. 2005, 86.) Venäjän kielen tulkeista oli sosiaalityöntekijöillä vaihtelevia kokemuksia. Aina tulkinkaan avulla ei välttämättä päästy vanhemman kanssa yhteisymmärrykseen.
Lisäksi haasteena on palvelutarpeen arvioinnin määräaika ja arviointiyksikön resurssit asiakasmäärään nähden. Arvioinnin lakisääteinen määräaika on kolme kuukautta, jonka aikana sosiaalityöntekijä selvittää, arvioi ja päättää mahdollisista palveluista ja lastensuojelun asiakkuuden avaamisesta. Venäläistaustaisten vanhempien kohdalla koettiin, että lisäaika olisi hyväksi, jotta asiakassuhde ehtisi kehittyä.
Suuren asiakasmäärän takia joudutaan kuitenkin priorisoimaan ja kaikkien asiakkaiden kanssa ei ole mahdollista luoda luottamussuhdetta. Sosiaalityöntekijöiden mukaan luottamusta ei aina edes tarvita, jos perhettä tavataan vain kerran ja todetaan ettei tarvetta jatkotyöskentelylle ole.
Luottamuksella on sosiaalityössä suuri kysyntä
Julkisista instituutioista suomalaiset luottavat eniten poliisiin, koulutusjärjestelmään ja puolustusvoimiin. Terveydenhuoltojärjestelmään luotetaan enemmän kuin sosiaaliturvajärjestelmään. (Suomen vaalitutkimusportaali 2016.) Sosiaalihuollon viranomaiset käyttävät julkista valtaa, jolloin virkasuhteessa olevalla henkilöllä voi olla oikeus päättää yksipuolisesti yksityisen oikeusasemaan vaikuttavista toimista (Mäenpää 2000, 37).
Lastensuojelun arviointityössä sosiaalityöntekijä päättää lastensuojelun asiakkuudesta ja toisinaan päätös ei ole yhteinen vanhempien kanssa. Työskentely jatkuu silloin joko lastensuojelun avopalveluissa tai perhe ohjataan muiden palveluiden piiriin. Luottamussuhteen rakentaminen voi olla helppo siirtää ja ulkoistaa seuraavalle työntekijälle, vaikka jokaisessa kohtaamisessa, sen hetkisen sosiaalityöntekijän tulisi ottaa vastuu luottamuksen rakentamisesta. Jokaisen sosiaalityöntekijän tulisi vastata asiakkaan luottamuksen tarpeeseen.
Kristiina Mikkonen
Pro gradu: Sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välinen luottamus – Luottamuksen rakentaminen ja sen haasteet lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnin aikana. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet:
Alitolppa-Niitamo, Anne ym. 2005: Välittävä perhetyö – kokemuksia ja ajatuksia Väestöliiton Kotipuu-projektista. Teoksessa Alitolppa-Niitamo, Anne & Söderling, Ismo & Fågel, Stina (toim.) Olemme muuttaneet. Näkökulmia maahanmuuttoon, perheiden kotoutumiseen ja ammatillisen työn käytäntöihin. Väestöliitto. Väestöntutkimuslaitos ja Kotipuu. 84-95.
Bruun, Niklas & Mäenpää, Olli & Tuori, Kaarlo 1995: Virkamiesten oikeusasema. Kustannusosakeyhtiö Keuruu.
Heino, Eveliina & Kärmeniemi, Nadezda 2013: Cultural interpretation as an empowering method in social work with immigrant families. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering social work: research and practice. Helsinki. 88-116.
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/41105/empowering_social_work.pdf?sequence=1 viitattu 2.3.2018
Hietamäki, Johanna 2015: Lastensuojelun alkuarvioinnin vaikutukset vanhempien näkökulmasta. Jyväskylän yliopisto 2015. https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/46576/978-951-39-6257-9_vaitos_220812014.pdf?sequence=1 viitattu 15.2.2018
Lastensuojelulaki 417/13.4.2007
Mäenpää, Olli 2000: Hallinto-oikeus. Werner Söderström Lakitieto Oy.
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014
https://www.vaalitutkimus.fi/fi/poliittiset_asenteet/luottamus_yhteiskunnallisiin.html viitatttu 26.3.2018
(33)
Sosiaalityöntekijä kohtaa seksuaalisen hyväksikäytön
Tutkin pro gradu -työssäni lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamista sosiaalityöntekijän työssä haastattelemalla lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä, joilla oli kokemusta hyväksikäytön kohtaamisesta. Tässä kirjoituksessa keskityn sosiaalityöntekijöiden kaipaamiin muutoksiin työympäristössä ja yhteiskunnassa, sosiaalityön kohdatessa lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä tai sen epäilyä.
Seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen ja tunnistaminen on haastavaa sen tabuluonteisuuden ja todisteiden vaikean saamisen vuoksi. Tutkimusten mukaan lastensuojelun sosiaalityöntekijät nimeävät lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kaikkein vaikeimmaksi lastensuojelulliseksi ongelmaksi. Työntekijät kertovat myös kokevansa avuttomuutta ja tiedon puutetta kohdatessaan lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä työssään. (Esim. Martin ym. 2014, 6; Sirén 1992, 75.)
Haastattelemieni sosiaalityöntekijöiden mukaan lapsen turvaaminen on sosiaalityön tärkein tehtävä hyväksikäyttöä epäiltäessä. Hyväksikäytön selvittelyprosessissa puolestaan on keskeistä vuorovaikutuksellinen, aito kohtaaminen asiakkaan kanssa sekä toimiva yhteistyö eri viranomaisten kanssa. Myös sosiaalityöntekijöiden saama riittävä ohjeistus, koulutus ja tuki ovat tärkeitä selvitettäessä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.
Vahvinta tukea sosiaalityöntekijät kokivat saavansa työparilta ja työyhteisön muilta jäseniltä. Myös esimies ja työnohjaus koettiin tärkeiksi tukimuodoiksi. Sosiaalityöntekijät kokivat pääosin saamansa tuen liian vähäiseksi suhteessa raskaaseen aiheeseen.
Haastattelemani sosiaalityöntekijät kohtaavat asiakkaat oikeudenmukaisesti ja tasa-arvoisesti sosiaalityön ammattietiikan vaatimalla tavalla. Sosiaalityöntekijät kykenevät hallitsemaan omat tunteensa ja kunnioittamaan ihmisiä myös niissä tilanteissa, joissa kaikkia asiakkaiden tekoja ei pysty ymmärtämään.
Sosiaalityöntekijöiden kehittämistoiveet työympäristössään
Haastattelemani sosiaalityöntekijät haluaisivat kehittää seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisprosessia. Merkittävimmät muutosta vaativat epäkohdat olivat vääränlainen tai kokonaan puuttuva koulutus seksuaalisesta hyväksikäytöstä, yhteistyökumppaneiden kanssa sovittujen konkreettisten toimintaohjeiden puuttuminen sekä tiedonsaannin vakavat ongelmat viranomaisten välillä. Lisäksi työnohjauksen puuttuminen, sen liian harva toteutuminen sekä sosiaalityön kentän hallitsevan työnohjaajan löytämisen vaikeus, kaipaavat ratkaisua.
Työnohjauksen jatkuvuus on tärkeää sosiaalityössä, jossa työntekijät ovat jatkuvasti tekemisissä raskaiden aiheiden kanssa. Tutkimukseen osallistuneista sosiaalityöntekijöistä suurin osa ei kuitenkaan saanut työnohjausta. Työnohjaan puuttuminen johtui pääasiassa siitä, että lastensuojelun sosiaalityöhön oli ollut vaikea löytää riittävän kokenutta työnohjaajaa.
Tiedonkulunongelmat eri viranomaisten välillä sekä poliisin pitkät käsittelyajat viivästyttävät hyväksikäytön selvittämisprosessia ja aiheuttavat stressiä sosiaalityöntekijöille. Tiedonkulkuongelmia lastensuojelun ja muiden viranomaisten välillä helpottaisi eri viranomaistahojen kanssa yhdessä sovittavat toimintaohjeet ja toimintasuunnitelmat.
Seksuaalisesta hyväksikäytöstä tulisi olla sosiaalityöhön räätälöityä koulutusta jo sosiaalityön tutkintokoulutuksessa sekä täydennyskoulutusta työelämässä oleville tasaisin väliajoin. Koulutus olisi yhtä tärkeää myös sosiaalityön yhteistyökumppaneille. Koulutuksessa on keskeistä jatkuvuus ja systemaattisuus sekä sopivuus juuri sosiaalityöhön. Ilman jatkuvasti ylläpidettävää täydennyskoulutusta sosiaalityön ammatillisuus ei kehity.
Sosiaalityöntekijät ehdottivat myös seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisprosessin avuksi kokemusasiantuntijoita sekä mentorijärjestelmää. Kokemusasiantuntijat toisivat sosiaalityöntekijöille konkreettisia neuvoja ja tietoa, mentori puolestaan toimisi sosiaalityöntekijän työparina hyväksikäyttötapauksissa ja auttaisi hyväksikäytön selvittämisprosessissa. Mentorijärjestelmiä ehdotetaan lastensuojelutyöhön myös Aulikki Kanaojan väliraportissa (HS 7.3.2018).
Myös sosiaalityön julkisessa kuvassa on kehitettävää. Haastattelemani sosiaalityöntekijät toivoivat ammattiprofiilin nostamista, sosiaalityön näkyvämpää asemaa julkisuudessa, asiallisuutta ja realistisempaa otetta kärjistämisen sijaan. Se edistäisi alan ymmärrystä ja madaltaisi kynnystä yhteydenottoihin. Nyt sosiaalityön tekemä työ jää julkisuudelta näkymättömäksi (Tiitinen ja Lähteinen 2014, 204–205), kun pelkästään asiakkaat ovat äänessä ja sosiaalityöntekijät eivät voi kertoa omaa näkökulmaansa. Sosiaalityöntekijä ei pysty vaitiolovelvollisuutensa vuoksi puolustautumaan, jolloin he ovat helppoja syntipukkeja.
Tiedon jakaminen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on tärkeää
Sosiaalityön tehtävä on ravistella yhteiskuntaa tuomalla esiin epäkohtia. Se, miten sosiaalisista ilmiöistä puhutaan, vaikuttaa kansalaisten ymmärrykseen ja mielikuviin (Tiitinen ja Lähteinen 2014, 205). Epäkohtien näkyväksi tekeminen tuo esille sosiaalityöntekijöiden työolosuhteita ja niihin kaivattavia muutoksia sekä lisää uhrien oikeusturvaa. (Granfelt 2002, 137, 140.)
Taistelu heikompiin kohdistuvaa pahuutta kohtaan on sosiaalityön tärkein moraalinen tehtävä (Granfelt 2002, 137, 140). Seksuaalisesta hyväksikäytöstä täytyy tuottaa ja jakaa tietoa sekä puhua rohkeasti ja monipuolisesti. Monipuolinen tieto on ainoa reitti hyväksikäytön parempaan tunnistamiseen ja sitä kautta hyväksikäytön vähenemiseen. Koko yhteiskunnalla on vastuu seksuaalisen riiston ja väkivallan tunnistamisesta (Hurtig, Nikupeteri ja Laitinen 2014).
Vaikeita asioita on houkutus katsoa ohi, mutta niiden kohtaaminen osoittaa todellista rohkeutta ja ammattitaitoa. On tärkeää tiedostaa, että seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamiseen ja tunnistamiseen on mahdollista valmistautua ja harjaantua. Tärkeimpiä seikkoja ammatillisessa valmistautumisessa ovat riittävä koulutus sekä työyhteisön tuki ja työnohjaus, sillä ne auttavat pohtimaan ja kehittämään omaa toimintaa. (Humppi & Ellonen 2011, 285; Luoto 2008, 33; Salo & Ståhlberg 2004, 115.)
Marjo Vuokila
Pro gradu: Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen sosiaalityöntekijän työssä (otsikko saattaa vielä muuttua, odotan palautetta opettajalta). Lapin yliopisto, 2018.
Lähteet
Granfelt, Riitta 2002: Pahasta kirjoittaminen. Teoksessa Laitinen, Merja & Hurtig, Johanna (toim.) Pahan kosketus. Ihmisyyden ja auttamistyön varjojen jäljellä. PS-kustannus. Jyväskylä. 127–141.
HS: Helsingin Sanomat 7.3.2018: Lastensuojelun työntekijät uupuvat, kun yhden ihmisen vastuulla voi olla jopa sata lasta – tuore selvitys esittää ratkaisuja työn kuormittavuuteen.
Humppi, Sanna-Mari & Ellonen, Noora 2011: Lapsiin kohdistuva väkivalta ja hyväksikäyttö. Tapausten tunnistaminen, rikosprosessi ja viranomaisten yhteistyö. Poliisiammattikorkeakoulu. Tampere. 2. laillistettu painos. 1. painos 2010.
Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen Merja 2014: Teoksessa Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Unipress. 250–280.
Luoto, Mari 2008: Tunteet sosiaalityöntekijän arjessa – Sosiaalityöntekijöiden päiväkirjamerkintöjä tunnekokemuksistaan työssä. Teoksessa Huotari, Kari & Hurtig, Johanna (toim.): Sosiaalityötä monitoroimassa. Oy Yliopistokustannus, HYY Yhtymä. Helsinki. 25–46.
Martin, L & Brady, G & Kwhali, J & Brown, S. J & Crowe, S & Matouskova, G, 2014: Social workers’ knowledge and confidence when working with cases of child sexual abuse. What are the issues and challenges? https://www.nspcc.org.uk/globalassets/documents/research-reports/social-workers-knowledge-confidence-child-sexual-abuse.pdf Viitattu 10.3.2018.
Salo, Eeva & Ståhlberg, Marja-Riitta 2004: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Teoksessa Söderholm, Annlis & Halila, Ritav & Kivitie-Kallio Satu & Mertsola, Jussi & Niemi, Sirkku (toim.): Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Keuruu.
Sirén, Mirja 1992: Insestiepäilyn kohtaaminen sosiaalityöntekijän näkökulmasta. 1992. Tampereen yliopisto.
Tiitinen, Laura & Lähteinen, Sanna 2014: Teoksessa Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. UNIpress. 191–213.
(32)
Lastensuojelutarpeen arvioinnissa hyvin kohdattu nuori on puoliksi autettu nuori
Ne kirjoitti vaan ylös ja kuunteli sillai että joo nyt on sitte sinun vuoro puhua.
Edellinen on kontekstista irrotettu ja tiivistetty lainaus pro gradustani. Lainaus on nuoren vastaus lastensuojelutarpeen arvioinnin sosiaalityöntekijöiden toiminnasta vanhemman ja nuoren yhteistapaamisessa. Oma mielipidettään kertomatta ja puolia ottamatta sosiaalityöntekijät kirjaavat ja jakavat puheenvuorot.
Nuoren ja vanhemman kohtaaminen vaikuttaa lainauksessa mekaaniselta, lähes robottimaiselta. Kerronta kuullaan ja kirjataan. Asioita ei tarkisteta ja täsmennetä. Tunne tai asiasisältöön ei oteta kantaa.
Lastensuojelun sosiaalityössä puolueettomuutta ja jokaisen erilaisen mielipiteen tasapuolista kuulemista on pidetty käytännön pakkona. Asiakastyössä asiakkaiden kohtaamiseksi on tärkeää kuulla eri osapuolien erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia. Tämän ei kuitenkaan tulisi johtaa siihen, ettei näistä keskusteltaisi ja neuvoteltaisi tapaamisissa.
Keskustelun ja neuvottelun puuttuminen voivat johtaa erillisten käsitysten vahvistumiseen yhteisen ymmärryksen kustannuksella. Asiakkaana olevalle ihmiselle tällainen vuorovaikutus antaa kohtaamattomuuden kokemuksen. Asiakas jää yksin oman kertomansa kanssa ilman vastakaikua.
Yhteisen ymmärryksen puuttuminen tulee kuvaavasti esille myös lastensuojelun kirjauksissa. Monen sosiaalityöntekijän laatimissa asiakkaan kirjaukset ovat täynnä yksinkertaisia lauseita äidin mielestä sitä ja isän mielestä tätä.
Mikä siis avuksi kohtaamisiin? Varsinkin, kun me käytännön lastensuojelussa työskennelleet tiedämme, että välillä on erittäin tärkeää kirjata tarkkaan, kuka tapaamissa on mitäkin sanonut ja millä sanoin.
Passiivisuudesta ja puolueettomuudesta dialogiin
Työvälineenä dialogisuus ammatillisissa ihmisten kohtaamisissa ei ole uutta. Tuskinpa löytyy yhtään sosiaali- ja terveysalan ammattilaista, joka ei tuntisi tätä ainakin sanana. Dialogisuudella asiakastyössä tarkoitetaan sitä, että asiakas on aktiivinen ja osallistuva vaikuttaja. Asiakas voi olla esimerkiksi yksittäinen lapsi tai koko perhe.
Toisin kuin alun lainauksessa, dialogisessa työskentelyssä asiakas ja työntekijä keskustelevat ja neuvottelevat tasavertaisina kumppaneina esimerkiksi perheen nykytilanteesta.
Vaikka esimerkiksi lastensuojelussa nuori elää joka päivä arkeaan ei hän välttämättä näe tilanteessa mitään ongelmallisuutta. Nuoren kasvulle todella ongelmallinen ja turvaton aikaisemmin mainittu perheen nykytilanne voi olla täysin tavallista. Ja vaikka nuori näkisi perheensä tilanteen ongelmallisena hän ei aina uskalla tai osaa sanottaa sitä sosiaalityöntekijälle.
Sosiaalityöntekijä on lastensuojelussa keskeinen henkilö perheen tilanteen arvioinnissa. Hänellä on koulutuksen myötä tietoa suotuisasta lapsen kasvusta ja kehityksestä. Lastensuojelutarpeen arvioinnissa sosiaalityöntekijä ei usein tunne nuorta etukäteen. Tukeminen edellyttää asiakkaan tuntemista. On siis vaikea tietää, mikä juuri tämän nuoren kohdalla tukee häntä.
Riittävä tunteminen vaatii hyvää kohtaamista. Asiakkaat ja erityisesti nuoret tarvitsevat kokemusten ja tunteiden jäsentämistä. Sanoit näin ja näin, tarkoitatko sillä tätä ja tätä. Ymmärsinkö oikein, että koet tämän näin ja näin. Voisiko kertomasi liittyä tähän ja tähän.
Hyvään kohtaamiseen tarvitaan myös myötätuntoa. Se mitä kerroit kuulostaa todella ikävältä. Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan noin.
Asiakkaan aidolla kuuntelemisella ja kohtaamisella mahdollistetaan kumppanuus työntekijän ja asiakkaan välille. Samalla se mahdollistaa omien ammatillisten näkemysten esiintuomista näissä keskusteluissa. Välillä ammatillinen näkemys voi olla tunne, jonka sanottaminen asiakkaalle voi toimia ratkaisuna esimerkiksi tilanteen selvittämiseksi.
Dialogisuus vaatii hyvät puitteet
Dialoginen kohtaaminen vaatii toteutuakseen taitoa, tahtoa ja toimintaa.
Taidolla tarkoitan vuorovaikutustaitoja, joita käytämme. Kuten mitkä tahansa taidot, myös nämä taidot vaativat harjoittelua. Valitettavasti sosiaalityön yliopistokoulutus antaa tähän ohuesti mahdollisuuksia. Vastuu taitojen oppimisesta ja kehittämistä jää yksilöille. Taitojen harjoittelu siirtyy näin työelämään suoraan asiakastyöhön tai mahdollisiin jatkokoulutuksiin. Dialogisuus on taito jota pitää opiskella.
Tahdolla tarkoitan työn pyrkimyksiä. Millä arvopohjalla ja millä tavoin työtä teemme? Lastensuojelulla ja sosiaalityöllä laajemmin on historiallisena painolastina kontrolloiva ja normatiivinen tapa kohdata asiakasta. Nämä elävät rakenteissa, joita siirrämme ja jotka siirtyvät tiedostamatta myös uusille työntekijöille. Dialogisuus vaatii tahtoa tehdä työtä eri tavalla.
Tahtoa vaaditaan myös järjestää lastensuojelussa työn puitteet kuntoon. Tämä on laaja kokonaisuus, jossa tarvitaan kunnallisia ja valtakunnallisia ratkaisuita. Tästä muistuttaa myös 20.11.17 tuhannen sosiaalityöntekijän ja sosiaalityön opiskelijan julkinen vaatimus lastensuojelun tilanteen parantamiseksi. Tarvitaan aikaa ja mahdollisuuksia kohdata asiakasta dialogisesti.
Asiat eivät tapahdu itsestään, vaan ne vaativat toimintaa. Toimintaa ei tarvita vain työntekijä tasolla. Tarvitaan toimintaa työyhteisötasolla. Tarvitaan toimintaa kuntatasolla ja tarvitaan toimintaa valtakunnallisella tasolla. Toiminnalla dialogisuus toteutuisi mahdollisimman laajasti lastensuojelun kohtaamisissa.
Dialogisuus asiakastyössä ei ole kaikki voipainen ja autuaaksi tekevä. Se ei yksistään ratkaise laajoja lastensuojelun ongelmakohtia. Se mahdollistaa kuitenkin yhden askeleen kohti korkealaatuista lastensuojelua.
Jarkko Luusua
Kirjoitus pohjautuu syksyllä 2017 valmistuneeseen kahden nuoren haastatteluun perustuvaa pro gradu-tutkielmaan ”Vastuullista, jaettua ja ohittavaa -lastensuojelun palvelutarpeen arvioinneissa rakentuvia nuorten toimijuuksia”, sekä ajankohtaiseen keskusteluun lastensuojelun tilasta.
(31)
Sosiaalityön kielen laajeneva suunta
Tämä kirjoitus pohjaa Tampereen yliopiston sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani psykososiaalisesta sosiaalityöstä (Kemmo 2016). Tarkoitukseni on avata sitä, mitä tarkoittaa diskurssi. Tämän lisäksi tuon esiin psykososiaalisen sosiaalityön teksteistä löytämäni diskurssin. Pohdin myös mahdollisia syitä sille, miksi löytämäni diskurssi ylipäätään esiintyy sosiaalityön teksteissä. Kirjoitukseni kaksi olennaista teemaa eli psykososiaalinen ja diskurssi yhdistyvät yhdessä tekstin keskeisessä argumentissa siinä, että näen psykososiaalisen sosiaalityön ongelmien johtuvan alalla vaikuttavasta diskurssista.
Koska psykososiaalinen on käsitteenä sosiaalityön historiallinen ja keskeinen asiantuntijuuden kuva (Toikko 1997, 170–171; Granfelt 1993, 194; Sipilä, A. 2011, 135), koskettavat sen ongelmat laajaa alaa sosiaalityössä. Etenkin psykososiaalisen keskeisestä roolista johtuen sosiaalityön tietotuotannossa ei siis tavallaan voi olla kommunikoimatta[1] aiheesta, vaan osallistutaan – myös hiljaisuudella – epäselvyyksien suuntaamiseen kohti sosiaalityön käytäntöä.
Kun gradutyössäni olen tuonut esiin, ettei psykososiaalisen sosiaalityön jatkuviin epämääräisyyksiin ole kiinnitetty huomiota suomalaisessa sosiaalityössä, on tämän kirjoitukseni tähtäimessä pikemminkin kysymys syystä eli siitä, mistä tämä huomattavan hiljainen epäselvyyksien hyväksyminen voi alan keskeisen käsitteen ja työmuodon kohdalla sosiaalityössä johtua[2]. Psykososiaalisen sosiaalityön mittavista epäselvyyksistä johtuen tällä hetkellä voidaan hyvin nähdä, että suomalaista psykososiaalista sosiaalityötä koskeva akateeminen keskustelu on jo poikki (Kemmo 2016, 5).
Kun olin tutkinut psykososiaalista sosiaalityötä diskurssianalyysin keinoin, en löytänyt mitään sosiaalityön modernia tai postmodernia diskurssia. En liion löytänyt mitään sosiaalityön vuorovaikutuksen menetelmällistä ja käytännöllistä diskurssia, vaikka niiden mukaiset merkitykset teksteistä löysinkin. Löysin kuitenkin yhden: nimittäin sosiaalityön kielen laajenevan suunnan diskurssin. Vaikka tämä diskurssi ongelmineen onkin hahmottunut vahvasti juuri psykososiaalisen tekstien osana, eivät sen vaikutukset sosiaalityössä ulotu vain nimenomaisesti kyseisen aihealueen teksteihin. Tämä on yksi syy sille, miksi sosiaalityön kielen laajeneva suunta kuvaa alan laajempaa puhetapaa, toisin sanoen diskurssia.
Diskurssilla en kuitenkaan tarkoita jotakin sosiaalityön kaiken puheen kattavaa kuvausta enkä myöskään alalla etsittyjä – ja usein myös löydettyjä – verrattain ehyitä kielen merkityskokonaisuuksia, vaan Michel Foucault’n (2005, 38) luonnehdintaa siitä, ettei kielen diskurssi lopulta ole muuta kuin sanomatta jättämänsä haitallista läsnäoloa. Diskurssi on polku ristiriidasta toiseen aiheuttaen näkyvät ristiriidat, koska tottelee kätkemäänsä ristiriitaa (Foucault 2005, 198).
Kuten Foucault edellä teoretisoi, diskurssi on yleinen puhetapa, jonka merkityksiä ei ole tunnistettu ja tunnustettu. Koska kielen laajenevan suunnan voi ymmärtää sosiaalityön tutkimuksen kielen ongelmien jäsennyksenä tai yhteenvetona, pyrin sen avulla tavoittamaan juurikin sitä, mikä suomalaisen sosiaalityön tekstien kulussa on nähtävissä ja vaikuttaa, mutta joka on jäänyt sanomatta ääneen. Tässä piiloisuudessaan diskurssi ohjaa tutkimustekstien kulkua haitalliseen suuntaan. Jokin epäselvyyttä aiheuttava voi vaikuttaa ainoastaan kätkettynä, ja lähinnä piiloisuuttahan epäselvyyskin vain tarkoittaa. Seuraavaksi kuvaan löytämäni diskurssin merkityksen tiivistetysti. Kielen laajeneva suunta on siis käsitteellinen välineeni, jonka avulla voin kuvata löytämääni sosiaalityön tutkimustoiminnan teksteissä esiintyvää kielenkäytön tapaa.
Tutkimukseni havainnoissa sosiaalityön kielen laajeneva suunta on yleisessä ja keskeisessä roolissa psykososiaalisen merkityksen katoamisessa alan näköpiiristä, sillä laajeneva suunta suuntaa katseensa vain käsitteeseen, innovaatioihin ja vain eteenpäin. Kielen laajeneva suunta ei myöskään pidä kahta eri näkökulmaa mukanaan eikä toisistaan erillään, sillä se pyrkii vain yhdistämään silloinkin kun pitäisi erottaa, ja erottaa silloinkin kun ei tarvitsisi. Näin laajeneva suunta ei tukeudu selventämiseen tavoitteissaan, johdonmukaisuuteen periaatteissaan, ei ota kielen merkitysvälitteisyyttä vakavissaan eikä kohdista katsettaan itseymmärrykseen. Suunta ulottaa psykososiaalisen korjaamaan alalla minkä tahansa tilanteen ja pitää alan hiljaisena silloinkin kun pitäisi esittää kommenttia. Tästä johtuen sosiaalityön kielen laajeneva suunta lopulta kadottaa monelta osin kriittisyyden, itsekriittisyyden ja avoimuuden toimintansa perustoiltaan, tuottaa ongelmallista ristiriitaa tutkimustuloksissa ja haittaa alan käytännön kehittämistä vaientaessaan keskustelun aiheesta, josta on alkanut puhua.
Mistä tällainen puhe- ja toimintatapa sosiaalityön tietotuotannon teksteihin sitten syntyy? Mitä tarkoitusta se alalla ajaa? Asia on tärkeä selvitettävä, sillä sisäisten ristiriitaisuuksien ilmeneminen sosiaalityön teoreettisten tekstien osana aiheuttaa samalla sen, että tekstit välittävät implisiittisesti kyseisiä toimintatapoja alalle. Sosiaalityön tieteellinen tutkimustoiminta on alalla vaikuttavan tiedon keskeinen legitimoija (Walls 1986, 112–117). Toisin sanoen teoreettinen tieto on sosiaalityön tietotuotannon olennainen keino jäsentää ja tuoda esiin alan ilmiöitä ja hyväksyttäviä toimintatapoja (ks. Saurama 2005, 267). Tällaisen tuotetun teoreettisen tiedon avulla tietotuotanto pyrkii määrittämään ja merkityksellistämään alan käsitteistöä ja kommunikoimaan näin yhteiskunnalle sosiaalityön ulkopuolelle, mutta myös aikaansaamaan alan sisäistä keskustelua, joka on välttämätöntä sosiaalityön yhteisen asiantuntijuuden kehittämisessä. Yhteinen ja ymmärrettävä puhe on keskinäisen ymmärryksen perusta (Arnkil 2005, 186).
Katarina Piuva on havainnut sosiaalityön tieteenalaistamisintressin osana ruotsalaisia psykososiaalisen sosiaalityön tekstejä. Piuvan mukaan Ruotsissa kyseinen intressi on ajanut psykososiaalisen sosiaalityön tekstien painotukset kaiken muun, esimerkiksi asiakkaan sosiaalisesta tilanteesta lähtevän, tarkastelun edelle. Ruotsissa sosiaalityö liitettiin yliopistoon vuonna 1977. (Piuva 2007, 261–264, 276–277.) Suomessa sosiaalityö hyväksyttiin itsenäiseksi pääaineeksi yliopistoon vuonna 1999 (Karvinen-Niinikoski 2005, 73). Myös meillä on ilmennyt sosiaalityön tieteenalaistamistarve (Satka 1997, 28–32; Mutka 1998, 40) eli tarve muodostaa sosiaalityöhön omaa teoriaa, rakentaa alan tietotuotannon auktoriteettiasemaa ja koota sosiaalityötä yhteen. Kun edellä ensiksi mainitun tehtävän perustat ovat suomalaisenkin sosiaalityön teksteissä jääneet hataralle pohjalle[3], ovat muut mainitut intressit nousseet tekstien toiminnassa keskiöön. Samalla niiden mukaiset pyrkimykset ovat ajaneet aiheen selventämisen edelle. Siksi sosiaalityön diskurssin suunta on ollut levittäytyä aina uusiin kielen merkitysyhteyksiin, jolloin suunta myös aiheuttaa näkyvät ristiriidat alan tutkimuksen kielessä.
Jälleen juuri kuten Foucault edellä teoretisoi; sosiaalityön teoreettisen kirjallisuuden jatkuvat epäselvyydet syntyvät teksteihin paikkaamaan aiheen haurasta ydintä eli teoriapohjaa. Jo Riitta Granfelt (1993, 177) esitti eksplisiittisesti psykososiaalisen sosiaalityön teoriapohjan jäsentymättömyyden, mutta suomalaisen sosiaalityön muut intressit ovat ajaneet asian ohi, jolloin siihen ei ole kiinnitetty riittävää huomiota. Psykososiaalinen on siis etenkin alan vuorovaikutusta koskeva sosiaalityön teoria, joka on jäänyt vaille kunnollista teoriapohjaa, mistä johtuen myöskään psykososiaalisen käsitteen käyttö ei ole voinut muodostua tieteen periaatteiden mukaiseksi tai tieteelliseksi. Tämä on nähdäkseni juuri sellainen perustava ristiriita, jollaista Foucault (2005, 197–198) piti merkkinä diskurssista ja jota myös jatkuvat rajanvedot – sosiaalityön ja erityisesti psykologian välillä – syntyvät tekstien toiminnassa peittämään ja paikkaamaan (ks. Sipilä, J. 1989, 225; Granfelt 1993, 222–223; Toikko 1997, 184–185 ks. myös Weckroth 2007, 429–432; Toikko 2009, 285–286; Kemmo 2016, 66).
Havainnoistani johtuen ajattelen, että sosiaalityön teoriapohjaa tulee johdonmukaisesti vahvistaa, sillä sekä sosiaalityötieteen että alan yleisen toimintakulttuurin kehittäminen edellyttävät vähintäänkin alan merkitysten ymmärtämisen mahdollisuutta. Oman asiantuntijuuden ymmärtäminen on puolestaan tarpeen jo sinällään ja myös alan arvostuksen lisäämisessä osana moniammatillista toimintaa (Korpela 2014, 138–139; Metteri, Valokivi & Ylinen 2014, 330). Tekstien välityksellä sosiaalityössä opitaan esimerkiksi uskallusta ja ymmärrystä epäkohtien esittämiseen ja eriävään mielipiteeseen, jonka hyväksyttävä esittäminen alalla kuin alalla pitkälti edellyttää, että kyseisessä toimintakulttuurissa on tapana näin myös toimia. Sosiaalityö ehdollistuu tutkimuksellisten tekstien välityksellä, joten jos alan tietotuotannon teksteistä uupuu analyyttisyyttä, huolellisuutta, kriittisyyttä ja itsekriittisyyttä, ei näitä samoja periaatteita voi juurikaan olettaa ja odottaa löytyvän alan oppimisympäristöistäkään (ks. Saarnio 1986, 37–38). Käytännössäkin erityisen vaikeat asiat avautuvat vain jos on kykyä katsoa niitä toisin (Pösö 2004, 12–14; Hurtig, Nikupeteri & Laitinen 2014, 253). ”Vakiintunut ja kyseenalaistamaton tiedon kategorisointi voi estää rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön edistämisen ja sen toteutumisen palvelujärjestelmässä” (emt., 277). Lisäksi kielen merkitykset ylipäätäänkin rakentuvat vasta tuotettujen merkityserojen kautta (esim. Jokinen & Juhila 1991; 38; Jokinen 1999, 39–40).
Alan merkitykset eivät rakennu ymmärrettäviksi alati laajenevan suunnan kautta vaan sosiaalityön tietotuotannon tulisi kääntyä kohti itseymmärrystä; itsesuhdetta. Tämä on ollut syynä sille, miksi olen tässä kirjoituksessani ja gradutyössäni halunnut katsoa sosiaalityön tuttujen teemojen merkityksiä alan tietotuotannon teksteistä. Puhe ei nyt siis ole ollut sosiaalityön uudesta asiantuntijuudesta, vaan pikemminkin hyvin suppeasta yrityksestä ymmärtää hieman alan vanhempaa ydintä, mikä vasta voi mahdollistaa sen kriittistä arvioimistakin. Loppujen lopuksi sosiaalityön kiinnittäminen tiedeyhteisöönkin onnistuu vasta ja vain tieteen periaatteiden mukaisella ja niitä vahvistavalla toiminnalla. Teoriakaan ei voi niin sanotusti kellua tyhjän päällä, vaan se tulee kunnolla perustaa. Sosiaalityön teoria on edelleenkin turhan heppoinen ja osin unohdettukin laji myös suomalaisessa sosiaalityössä, sillä kukas kissan hännän nostaisi, jos ei kissa itse. Pelkään pahoin, että tällä nykyisellä menolla sosiaalityö on lähinnä vain itse poistamassa itseään yliopistoyhteisöstä.
Jussi Kemmo
sosiaalityöntekijä
_____________
[1] On myös ajateltu, ettei ihmisten ole edes mahdollista olla kommunikoimatta keskinäisissä toimissaan (Watzlawick, Bavelas & Jackson 1967).
[2] Sosiaalityön hiljaisuuden kulttuuri on alalla keskusteltu aihe (esim. Mutka 1998, 123–127).
[3] Sosiaalityön käytännön ja tieteen välisen suhteen nähdään jääneen perustoiltaan ongelmalliseksi (Saarnio 1986, 28–31; Satka 1997, 31).
_____________
Kirjallisuus
Arnkil, Tom Erik (2005) Metaforat, dialogisuus ja käytäntötutkimus. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 173–200.
Foucault, Michel (2005) Tiedon arkeologia. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Tampere: Vastapaino.
Granfelt, Riitta (1993) Psykososiaalinen orientaatio sosiaalityössä. Teoksessa Riitta Granfelt, Harri Jokiranta, Synnove Karvinen, Aila-Leena Matthies & Anneli Pohjola (toim.) Monisärmäinen sosiaalityö. Helsinki: Sosiaaliturvan Keskusliitto, 175–227.
Hurtig, Johanna, Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja (2014) Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Anneli Pohjola, Merja Laitinen & Marjaana Seppänen (toim.) Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja. Kuopio: Unipress, 250–280.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (1991) Diskursseja rakentamassa. Näkökulma sosiaalisten käytäntöjen tutkimiseen. Tutkimuksia Sarja A, 2. Tampereen yliopisto, Sosiaalipolitiikan laitos.
Jokinen, Arja (1999) Diskurssianalyysin suhde sukulaistraditioihin. Teoksessa Arja Jokinen, Kirsi Juhila & Eero Suoninen Diskurssianalyysi liikkeessä. Tampere: Vastapaino, 37–53.
Karvinen-Niinikoski, Synnove (2005) Sosiaalityön opetus, tutkimus ja kehittyvä asiantuntijuus. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 73–96.
Kemmo, Jussi (2016) Kohti psykososiaalisen sosiaalityön itseymmärrystä. Vuorovaikutus menetelmänä ja käytäntönä suomalaisessa psykososiaalisen sosiaalityön diskurssissa. Pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto.
Korpela, Rauni (2014) Terveyssosiaalityön asiantuntijuus ja kehittäminen. Teoksessa Anna Metteri, Heli Valokivi & Satu Ylinen (toim.) Terveys ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 118–141.
Metteri, Anna, Valokivi, Heli & Ylinen, Satu (2014) Lopuksi: Kohti monialaista keskustelua terveydestä ja sosiaalityöstä. Teoksessa Anna Metteri, Heli Valokivi & Satu Ylinen (toim.) Terveys ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 329–331.
Mutka, Ulla (1998) Sosiaalityön neljäs käänne. Asiantuntijuuden mahdollisuudet vahvan hyvinvointivaltion jälkeen. Jyväskylä: SoPhi.
Piuva, Katarina (2007) The Case of Psychosocial work: The Pedagogic Discourse of Psychosocial Education in Sweden 1938-1989. Social Work Education 26 (3) 261–279.
Pösö, Tarja (2004) Vakavat silmät ja muita kokemuksia koulukodista. Stakes tutkimuksia 133.
Saarnio, Pekka (1986) Vielä kerran sosiaalityön teorian ja käytännön suhteesta. Sosiaalityön Vuosikirja, 86, Helsinki, 26–44.
Satka, Mirja (1997) Sosiaalityö ajassa – ydinkysymysten äärellä. Raportissa Riitta Viialainen & Maisa Maaniittu (toim.) ”Tehdä itsensä tarpeettomaksi?” Sosiaalityö 1990-luvulla. Jyväskylä: Stakes, Raportteja 213, 27–38.
Saurama, Erja (2005) Muutosvallasta käytännössä. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 259–276.
Sipilä, Anita (2011) Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet – Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Kuopio: Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta No. 28.
Sipilä, Jorma (1989) Sosiaalityön jäljillä. Helsinki: Tammi.
Toikko, Timo (1997) Psykososiaalinen lähestymistapa sosiaalityössä. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti Janus (2), 169–185.
Toikko, Timo (2009) Tapauskohtainen sosiaalityö. Teoksessa Mikko Mäntysaari, Anneli Pohjola & Tarja Pösö (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS-kustannus, 271–291.
Walls, Georg (1986) Sosiaalityön tietoperusta ja organisointi. Teoksessa Antti Karisto & Tapani Purola (toim.) Sosiaalityön kehittäminen. taustoja, reunaehtoja, näkökulmia. Oppimateriaaleja 1. Helsinki: Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 109–129.
Watzlawick, Paul, Bavelas, Janet, Beavin & Jackson, Don D. (1967) Pragmatics of human communication. A study of interactional patterns, pathologies and paradoxes. New York: Norton.
Weckroth, Antti (2007) Mitä merkitsee ”psykososiaalinen” päihdehoidossa? Yhteiskuntapolitiikka-YP 72 (4), 426–436.
(30)
Yhteisön voimaannuttava vaikutus vanhustyössä
Pro gradu -työssäni käsittelen vanhusten voimaantumisen kokemuksia mielenterveysryhmissä. Tutkimuksessani haluan kartoittaa ryhmissä käyvien vanhusten kokemuksia toiminnan vaikutuksesta heidän arkielämäänsä ja siitä millaisia toiveita heillä on vanhuksille järjestettävistä palveluista.
Tutkimukseni käsittelee vanhusten voimaantumisien kokemuksia. Toteutin tutkimukseni ryhmähaastatteluina Vanhusten kotipalvelusäätiön kahdessa yksikössä Havurastissa, (Koivukylän Havukoskella) ja Myyrastissa Myyrmäessä. Mielenterveysryhmät paikantuvat sosiaalityössä kolmannen sektorin palveluihin. Vuonna 1972 perustetun kotipalvelusäätiön tehtävänä on edistää vanhusten asemaa ja tukea heidän hyvinvointiaan Vantaan kaupungissa. Tämä on varsin lähellä Sosiaalihuoltolain (1301/2014) 7§ mukaista tehtävää, jossa painotetaan sosiaalityön toimintaa kunnan asukkaiden asuin- ja toimintaympäristöjen kehittämiseksi ja sosiaalisten ongelmien huomaamiseksi ja ratkaisemiseksi.
Vanhusten kotiapusäätiön mielenterveysyhteisöjen toiminta liittää mielenkiintoisella tavalla yhteen 1970-luvun rakenteellisen ja alueellisen sosiaalityön pyrkimykset nykyisiin pyrkimyksiin tukea vanhusten kotona asumista ja toimintakykyä. Toiminnassa otetaan huomioon asiakkaiden omat toiveet, ja toiminta ja retket tapahtuvat asiakkaiden äänestyksen perusteella.
Asiakkaiden kertomukset yhteisöllisen avun merkityksestä arkeen
Tutkin asiakkaiden kertomuksia ja ryhmittelin vastauksia erilaisiin teema-alueisiin. Voimaantumisen ja emansipaation kokemukset tulivat voimakkaasti esille vanhusten vastauksissa. Tämä yllätti minut positiivisesti, sillä kuvittelin aluksi vastaajien kertovan esimerkiksi yksinäisyydestä. Toisena teemana nousi voimakkaasti esille elämänpiiri: vanhukset kertoivat lähtevänsä liikkeelle, kun haluisivat päästä käymään tapaamassa muita. Moni koki ja liikkeelle lähtemisen lisäävän arkiliikuntaa ja toimivan terveyttä ylläpitävänä tekijänä. Ulos lähtemiseen valmistautumista pidettiin joissakin vastauksissa vaikeimpana asiana. Toiminnan vaikutus lisäsi monien vastaajien mukaan arjen rytmiä, ja he osallistuvat mielellään liikuntaryhmiin. Tutun yhteisön läheisyys motivoi ihmisiä lähtemään liikkeelle.
Mielenterveysyhteisöjen toiminta oli täysin vapaaehtoista. Tämä madalsi toimintaan osallistumisen kynnystä. Toiminnan suunnittelemiseen saattoi osallistua tekemällä ehdotuksia ja äänestämällä ehdotuksista. Vapaaehtoisuus lisäsi vanhusten osallisuutta ja motivaatiota osallistua toimintaan. Kotiapusäätiön mielenterveysryhmillä on suuri paikallinen merkitys. Vanhukset kertoivat, että paikasta toiseen liikkuminen ei enää ollut helppoa eikä autottomilla vanhuksilla ollut mahdollisuutta käydä pitkän matkan päässä sijaitsevissa keskuksissa. Tutun ajanviettopaikan läheisyys lisäsi monien vanhusten mielestä arjen turvallisuuden tunnetta. Läheisiä puistonpenkkejäkään ei pidetty kaupunkiympäristössä kovin vaarattomina paikkona.
Yhteisön merkitys yksilön elämälle korostui elämän kriisihetkinä, ja nimesin viidennen teeman elämäntilanteeksi/situaatioksi. Moni vastaaja kertoi aloittaneensa mielenterveysryhmässä käymisen leskeytymisen tai omaishoitajuuden myötä. Vanhukset kokivat, että tuttu yhteisö oli antanut tukea vaikeiden asioiden käsittelyssä ja lisännyt voimavaroja arkeen. Ihmiset kokivat olevansa osa yhteisöä. Vaikeista asioista oli mahdollista puhua muiden ryhmäläisen kanssaan, mutta myös ohjaajille yksityisesti. Yksinäisyyden kokemukset lieventyivät, kun ihmisillä oli mahdollisuus olla osana yhteisöllistä toimintaa.
Toiveita vanhusten palveluista
Vanhukset toivoivat, että omassa asuinympäristössä olisi tarjolla riittävästi palveluita. Lähikaupan toiminnan tilapäinen lakkauttaminen oli hankaloittanut Havukoskella asuvien vanhusten elämää. Vanhukset sanoivat kaipaavansa sitä, että heidän olisi mahdollista vaihtaa muutama sana kotipalvelutyöntekijöiden kanssa, mutta kokivat palvelun liian kiireiseksi. Vanhusten mukana työntekijät vaihtuivat liian tiuhaan: esimerkiksi kotipalvelun työntekijät ja lääkärit vaihtuivat joka tapaamiskerralla. Huonosti liikkuville vanhuksillekin toivottiin mahdollisuutta osallistua sosiaaliseen toimintaan. Havurastin yksikön taannoinen lakkautusuhka sai asiakkaat kirjoittamaan vetoomuksen toiminnan jatkumisen puolesta. Vanhusten toiveena olikin, että palveluita järjestettäisiin heidän ehdoillaan ja heistä heidän toiveensa huomioiden.
Piia Helander
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Kun on huumori yllä, niin ei ne kivut ja särytkään tunnu niin pahoilta”- Vanhusten voimaantumisen kokemuksia kolmannen sektorin vertaistukiryhmissä.
Lähteet:
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014
(29)
Venäläisten maahanmuuttajanaisten työmarkkinaosaamista ei osata Suomessa hyödyntää
Pro gradu -tutkimuksessani katson venäläisten maahanmuuttajanaisten työllistymistä naisten silmin. Kysyn heiltä, mikä edesauttaa ja mikä estää työllistymistä Suomessa. Kiinnostuin aiheesta, koska tähän asti tutkimus ei ole tarkastellut erikseen venäläisten naismaahanmuuttajien tilannetta. Naisten ja miesten kokemus ja asema työmarkkinoilla on erilainen, joten on loogista olettaa, että myös maahanmuuttajien kokemukset työmarkkinoista eroavat sukupuolen mukaan.
Aihe kiinnosti minua myös siksi, koska olen itse maahanmuuttaja. Tutkijana jaan haastateltavien kanssa saman kulttuuripohjan ja äidinkielen sekä maahanmuuttajataustan. Käytän omaa taustaani ja kokemustani resurssina tutkimuksessa. Kuten maahanmuutosta tehdyt tutkimukset osoittavat, ei ole mahdollista ratkaista maahanmuuttajien ongelmia, jos ei ymmärrä heidän kulttuuriaan.
Tutkimukseni teoreettiseksi kehykseksi olen valinnut Berryn akkulturaatio teorian, jossa kulttuurien kohtaamisten polut jaetaan integraatioon, assimilaatioon, separaatioon ja marginalisaatioon. Näistä integraatiota olen tutkinut syvällisemmin, käyttäen Karmela Liebkindin, Annika Forsanderin, Liisa Harakkamäen ja Anu Yijälän teoksia. Aineistonkeruumenetelmänä on ollut semistrukturoitu haastattelu ja analyysimetodina on teoriaan perustuva sisällönanalyysi. Haastateltaviksi olen valinnut viisi naismaahanmuuttajaa, jotka ovat muuttaneet Suomeen eri-ikäisinä, eri alueilta Neuvostoliitosta tai Venäjältä ja ovat asuneet Suomessa 2-20 vuotta. Naiset osallistuivat Lapin Yliopiston ja Rovaniemen AMK:n projektiin, joka järjestettiin avoimen yliopiston kautta. Projektiin osallistujat opiskelivat avoimen yliopiston kursseilla ja saivat tietoa koulutuksista sekä neuvontaa, jotta he pystyisivät jatkamaan opiskelua ammattiin jossain korkeakoulussa.
Aiempien tutkimusten mukaan naismaahamuuttajat kokevat enemmän vaikeuksia työllistymisessä verrattuna miesmaahanmuuttajiin. Haastattelemani venäläiset naiset ovat aktiivisia oman työllistymisensä edistämisessä. He käyttävät resurssejaan ja tarjoutuvia mahdollisuuksia sopeutuakseen tilanteeseen. He ymmärtävät suomen kielen oppimisen merkityksen työn haussa. Muutettuaan Suomeen he alkoivat käydä suomen kielen kursseilla ja opiskelivat kieltä myös kotona sekä työharjoittelupaikoissa. Parin vuoden päästä he pystyivät asioimaan suomen kielellä itsenäisesti. Kielen opiskeluun osallistuivat sekä nuoret että vanhemmat naiset. Nuoret naismuuttajat osaavat usein myös englantia ja muita kieliä. Haastattelemani naiset olivat nopeasti luoneet käsityksen suomalaisista työmarkkinoista. Vanhemmat naiset joutuivat toteamaan, että heidän kotimaansa korkeakoulututkinnot eivät tuota Suomessa vastaavaa pätevyyttä eivätkä johda uudessa asuinmaassa työllistymiseen. Sen takia he olivat hakeutuneet heti kielikurssien jälkeen opiskelemaan uusiin ammatteihin tai päivittivät omaa tutkintoaan.
Venäläisiä naisia ei tarvitse motivoida työssä käymiseen
Haastatteluissa kävi ilmi, että venäläisille naisille työ on tie itsenäisyyteen ja itsensä toteuttamiseen. Se on tärkeä ja arvokas osa elämää. Vaikka venäläisessä kulttuurissa perheen äidin rooli on vahva, perheelliset haastateltavat ovat tottuneet yhdistämään perheen, työn ja vapaa-ajan aktiviteetit. Haastattelemistani naisista kolme oli ollut töissä ja naimisissa ennen Suomeen muuttoaan. He olivat ehtineet luoda työuraa Venäjällä. Se, että he uskalsivat jättää tämän kaiken taakseen ja aloittaa elämän uudessa maassa ja uudella kielellä, kertoo naisten rohkeudesta sekä itseluottamuksesta. Ensimmäisen työpaikan löytäminen ei kestänyt pitkään. Aiemmasta elämästä tuttu kyky yhdistää eri rooleja edesauttoi heitä aloittamaan pätkätöiden tekemisen pian maahanmuuton jälkeen, ja samalla hoitamaan perhevelvollisuudet ja/tai opiskelun.
Kuitenkin jopa nämä itseensä luottavat aktiiviset venäläiset naismaahanmuuttajat kokevat työllistymisessä vaikeuksia. Vaikka maantieteellisesti Venäjä ja Suomi ovat naapureita, kulttuurierot ovat isoja. Venäläisille naisille työ tarkoittaa paljon enemmän kuin ansiotulon lähde, se on heille itsensä toteuttamisen paikka. Aluksi naiset työllistyivät esimerkiksi apulaisopettajiksi, varhaiskasvatuksenopettajiksi, siivoojiksi, tarjoilijoiksi ja hoitoapulaiseksi. He kuitenkin kokivat, etteivät näissä tehtävissä voineet toteuttaa itseään ammatillisesti. Naiset haaveilevat saavansa tässä maassa vastaavan aseman kuin heillä oli Venäjällä sekä työllistyvänsä samalle alalle. Korkeakoulun diplomien rinnastamisen vaikeus sekä selkeä syrjintä työpaikoissa vaikeuttavat tavoitteen saavuttamista. Ulkoisesti, objektiivisten tekijöiden kautta tarkasteltuna, naisten tilanne saattaa näyttää onnistuneelta integraatiolta: heillä on työ, perhe, kavereita ja he osaavat suomen kielen. Subjektiivisesti naiset eivät kuitenkaan tunne integroituneensa. He eivät halua, että heidän miehensä rahoittaa heidän elämänsä (tai ehkä suomalaiset miehet eivät suostu tähän) ja sen takia he joutuvat ottamaan vastaan jokaisen työtarjoukseen, vaikka tarjottu työ ei usein vastaa heidän tutkintojaan tai työkokemustaan eikä edistä työuraa. Naiset pyrkivät todistamaan osaamistaan opiskelemalla uutta ammattia.
Maahanmuuttaja tarvitsee räätölöityjä palveluita
Jos tilannetta katsoo yhteiskunnan kannalta, naiset ja heidän osaamisensa sekä korkeakoulututkintonsa ovat resurssi, joka on jäänyt käyttämättä. Integraatioteoria korostaa integraatioprosessin kaksisuuntaisuutta. Onnistuneessa integraatiossa maahanmuuttaja sopeutuu yhteiskuntaan ja yhteiskunta sopeutuu maahanmuuttajiin. Venäläisten naismaahanmuuttajien integraatiota edesauttaa, jos lisätään työyhteisön ja maahanmuuttajien kanssakäymistä. Esimerkiksi kotoutumisohjelmaan kuuluvat harjoittelujaksot voitaisiin pidentää muutamasta viikosta pariin kuukauteen. Muutamassa viikossa maahanmuuttaja tuskin saa käsitystä työpaikasta, eikä työnantaja ehdi tutustua työntekijään.
Myös maahanmuuttoviranomaisten toimintakäytäntöjä tulisi tarkistaa kohti räätälöidympiä malleja, jotka ottavat nykyistä paremmin huomioon maahanmuuttajan työkokemuksen ja koulutustason. Viidestä haastattelemastani naisesta, kahdella oli positiivinen kokemus työhallinnon toiminnasta, mutta yksi toi esiin edellä mainitun ongelman. Hänet oli lähetetty kursseille ja harjoittelupaikkoihin, jotka eivät vastanneet hänen työkokemustaan ja koulutustaustaansa, eivätkä hänen kiinnostustaan.
Rovaniemellä toimivasta Moninetistä naisilla oli hyvin positiivisia kokemuksia. Moninet on tukenut naisia neuvomalla, harjoittelupaikkoja etsimällä, kieli- ja kulttuuriin tutustumiskursseja järjestämällä sekä tarjoamalla harjoittelumahdollisuuksia myös Moninetissä. Naisten kokemusten perusteella venäjää osaavista työntekijöistä kiinnostuneita työnantajia voisi houkutella nykyistä voimakkaammin yhteistyöhön Moninetin kanssa, tai jopa sopia yritysten kanssa maahanmuuttajille tarkoitetuista työpaikoista. Tässä tarvitaan Elinkeinoministeriön ja Ely-keskuksen apua ja resursointia.
Maahanmuuttajien työllistymistä ja elämäntilanteita selvittävää tutkimusta tarvitaan, jotta maahanmuuttoon liittyvät ongelmat pystytään tunnistamaan. Oman tutkimukseni perusteella on tärkeää tarkastella maahanmuuttajien osaryhmiä, eikä vain kaikkia maahanmuuttajia yhtenä ryhmänä. Toisaalta on tärkeää katsoa tilanteita maahanmuuttajien omasta näkökulmasta ja on hyödyksi, jos tutkijalla on tutkittavien kanssa yhteinen kieli-ja kokemustausta. Näin tutkimus tukisi osuvampien ratkaisujen löytymistä.
Marina Niemelä
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Venäläisten maahanmuuttajanaisten työmarkkinakiinnittyminen Suomessa. 2017.
(28)
Kun palvelun vastaanottaminen vaatii työtä
Kuvitelkaa normaali pikkulapsiperhe, jossa on yksi tai kaksi pientä, alle kouluikäistä lasta. Kun tämän perheen vanhempi lähtee lasten kanssa asioille, on pelkkä liikkeelle pääseminen jo oma operaationsa. Mutta mitä jos pieniä lapsia olisikin kolme, tai viisi? Ja niiden lisäksi alakouluikäisiä jokaiselle luokka-asteelle oma? Millaisten asioiden äärellä tuolloin ollaan, että perhe pääsee ylipäätään yhtään mihinkään?
Tällaisten haasteiden edessä suurperheet usein ovat. Pelkkä arkisten asioiden hoito kodin ulkopuolella, kuten neuvolakäynnit, kauppareissut ja vastaavat vaativat tarkkaa suunnittelua ja yleensä sen, että joku jää huolehtimaan kotiin muista lapsista. Koska esimerkiksi lasten neuvolakäynnit ovat juuri kyseisen lapsen omia käyntejä, ei niihin voi ottaa koko sisaruskatrasta mukaan, mutta pieniä lapsia ei voi jättää kotiinkaan, joten jonkun pitää huolehtia heistä. Mahdollisuudet siihen, että molemmat vanhemmat olisivat mukana asioilla, ovat pienet.
Suurperheet sosiaalityön asiakkaina
Tutkin omassa pro gradu -työssäni suurperheiden kokemuksia sosiaalityön asiakkuuden näkökulmasta. Sen kautta nousi selkeästi esiin ne haasteet, joita suurperheet kokevat perheen suuren lapsimäärän vuoksi jo pelkästään sosiaalipalveluiden vastaanoton tasolla. Asia, joka voi olla itsestäänselvyys yhden tai kahden lapsen perheessä, kuten koko perheen oleminen yhdessä paikassa yhtaikaa, varsinkin kodin ulkopuolella, voi olla valtava haaste suurperheille.
Kun suurperhe tarvitsee sosiaalityön tukea, ovat tuen tarpeet aivan samanlaisia kuin muissakin perheissä. On haasteita vanhemmuudessa, taloudellisia huolia, perheenjäsenen sairastumista, uupumusta ja monia muita haasteita. Suurperheet ovat tässä mielessä aivan tavallisia perheitä, eikä suuri lapsimäärä tee sinällään perhettä huonommin toimivaksi, eikö myöskään paremmin toimivaksi. Suuri lapsiluku ei kerro huonosta vanhemmuudesta, mutta se ei myöskään tee kenestäkään automaattisesti hyvää vanhempaa. Palvelujärjestelmämme ei kuitenkaan aina osaa tunnistaa suurperheiden erityisyyttä tuen tarvitsijoina.
Esimerkiksi kotipalvelun tuki, joka tutkimuksessani nousi selkeästi hyvin tarpeelliseksi ja hyväksi koetuksi palveluksi, on usein mitoitettu pienempien perheiden tarpeelle. Siinä missä yhden tai kahden lapsen perheessä parina päivänä viikossa muutaman tunnin käyvä kotipalvelu voi olla hyvinkin riittävä ja hyödyllinen apu, niin suurperheessä työmäärä on yksinkertaisesti niin iso, että myönnetyt tunnit eivät riitä kuin pintaraapaisuun.
Lisäksi pelkkä tuen vastaanottoon valmistautuminen voi vaatia suurperheitä paljon organisointia ja työtä. Erityisesti kodin ulkopuolelle suuntautuva tuki, kuten perheneuvola, mahdolliset terapiat, lastensuojelun tapaamiset ja monet muut voivat olla hyvin haastavia suurperheiden näkökulmasta, koska suuren lapsimäärän vuoksi molempien vanhempien on vaikea päästä yhtaikaa kodin ulkopuolelle. Perhetyö taas koettiin yleensä lähinnä ylimääräisenä haittatekijänä, sillä kodinhoitoon osallistumaton perheohjaaja oli vain yksi henkilö lisää kotona, joka piti huomioida.
Siltoja rakentava tuki
Tutkimukseeni osallistuneet suurperheet kokivat, että kotiin saatava, konkreettinen apu on toimivinta mahdollista tukea. Auttavat kädet, jotka helpottavat arjessa, sekä tuki joka mahdollistaa vanhempien osallistumisen yhdessä esimerkiksi yksittäisen lapsen palaveriin kodin ulkopuolella. Lisäksi tärkeänä koettiin, että toimijoita ei ole liikaa, vaan tuki keskitettäisiin.
Kutsunkin tätä tukea siltoja rakentavaksi tueksi. Tuki, joka rakentaa siltoja kodin ja palvelun välille, sekä siltoja eri toimijoiden välille. Tällaisen tuen avulla perheen jäsenet pääsisivät sen avun piiriin, jota he tarvitsisivat, ja toisaalta avuntarjoajat osaisivat koordinoida toimintaansa niin, että perhe ei ylikuormitu niiden keskellä.
Kuten jo aiemmin totesin, suurperheet ovat kaikessa moninaisuudessaan aivan tavallisia perheitä lapsimäärästä huolimatta. Syyt heidän tuen tarpeelle sosiaalityössä eivät poikkea muista, mutta siinä miten heitä tuetaan, ja millaisilla palveluilla, olisi kehittämisen paikka. Palvelut pitäisi mitoittaa riittävän laajaksi, ja ne pitäisi toteuttaa siten, että perheet voivat ne ottaa vastaan ilman, että vastaanotto itsessään kävisi työstä.
Tero Nevala
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Suurperheiden vanhempien kokemuksia sosiaalityöntekijöiden asennoitumisesta. Lapin yliopisto 2017.
Minkälaista sosiaalityön asiantuntijuutta ja osaamista tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa?
Pro gradu-tutkielmassani on tarkasteltu sosiaalityön asiantuntijuutta kunnallisessa aikuissosiaalityössä tulevaisuudessa Lapissa sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta. Tutkimuskysymyksenä on ollut: minkälaisia asiantuntijuuden tarpeita sosiaalityöntekijät ovat kuvanneet aikuissosiaalityössä tulevaisuudessa.
Kuvailen sosiaalityöntekijöiden itsensä esille tuomia osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeita. Rajaavina tekijöinä ovat olleet Lapin maakunnallinen alue, sosiaalityöntekijän ammatissa työskenteleminen kunnan sosiaalitoimessa, aikuissosiaalityö substanssialana sekä ajallinen perspektiivi; tulevaisuus sekä osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuuden näkökulmasta. Aineisto on analysoitu sisällönanalyysin avulla. Ryhmäteemahaastatteluaineiston tavoitteena on ollut kuvata kunnallisessa aikuissosiaalityössä tarvittavaa asiantuntijuutta ja osaamista sekä niiden asiantuntijuuden tiedollisia, taidollisia ja eettisiä ulottuvuuksia. Tavoitteena on ollut myös tarkastella kunnallisen aikuissosiaalityön muutosta yhteiskunnallisessa kontekstissa.
Tutkimustulosten ja kirjallisuuden perusteella aikuissosiaalityöhön liittyvät ulottuvuudet ovat tiedot, taidot ja eettiset periaatteet. Sosiaalityön tiedollisista osaamistarpeista ovat korostuneet yhteiskunnallinen, psykososiaalinen ja oikeudellinen tieto. Oikeudellinen tieto ohjaa vahvasti sosiaalityötä.
Sosiaalityön asiantuntijuus sosiaalityöntekijöiden kuvaamana
Sosiaalityön taidollisista osaamistarpeista ovat nousseet esiin moniammatillisen yhteistyön taidot ja osaaminen. Paljon tukea tarvitsevien asiakkaiden kohdalla moniammatillinen ja poikkitieteellinen verkostotyö on noussut esille ja se lisää sosiaalityöntekijän tehtävänkuvan ja siten myös asiantuntijuuden ja osaamisen tarpeiden kompleksisuutta. Lisäksi kuntouttavan sosiaalityön sekä päihdetyön taidolliset ja tiedolliset osaamistarpeet ovat nousseet aineistossa esiin. Yhteiskunta-ja palvelujärjestelmään liittyvä osaamisen tarve on noussut myös esiin. Asiakkaiden palveluohjaukselle ja sosiaaliohjaukselle on havaittu sosiaalista tarvetta.
Eettisistä asiantuntijuuden tarpeista ja toimintaperiaatteista tutkimustuloksissa ja kirjallisuudessa ovat nousseet esiin oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvoisuuden toimintaperiaatteet. Myös ihmisarvoisen kohtaamisen periaate sekä jännitteet asiakkaiden yksilöllisten ideologioiden, tuen tarpeiden ja yhteiskunnan sekä lainsäädännön välillä ovat korostuneet. Sosiaalityöntekijät ovat toimineet myös yhteiskuntakriitikkoina asiakaskuntansa näkökulmasta ja puolesta.
Sote-ja maakuntauudistuksen suhteen on toivottu parempaa tiedottamista tulevista konkreettisista muutoksista rivityöntekijän kannalta. Sosiaalityöntekijät ovat tuoneet esille, että avoimuus ja tiedottaminen ovat tärkeitä sote-ja maakuntauudistusta ajatellen. Myös sosiaalityön johtajuuden ja asiantuntemuksen merkitystä ja tarvetta on korostettu. Mikäli johtajuuteen ei aktiivisesti osallistuta, jokin muu taho voi ottaa roolin.
Aikuissosiaalityön osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuutta ajatellen ovat tiiviisti kytkeytyneet havaittuihin sosiaalisiin tarpeisiin ja epäkohtiin. Keskiössä on asiakas tarpeineen ja toiveineen, jonka ympärille sosiaalityö ja sen osaamistarpeet rakentuvat.
Sos tt k12: ”…jos ei sosiaalialalla ole sitä johtajuutta ja asiantuntemusta niin joku sen ottaa… Se on ihan turha jossitella ja kun meitä ei huomioida. Jos et tule esiin, anna jotain asiantuntijuutta, ei sua kukaan noteeraa. Se on ihan turha täällä kahvihuoneessa palpattaa menemään, jos sie et mee tuonne ihmisten ilmoille johtajuuteen mukaan.”
Tiina Ketola
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Aikuissosiaalityön osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuudessa sosiaalityöntekijöiden kuvaamina. Lapin yliopisto 2017.
(27)
ADHD-oireisen lapsen erityisen tuen tarpeen tunnistaminen
Ajatus siitä, että yhteiskuntamme tuottaa yhä enenevässä määrin uhmakkaita, omaehtoisia ja levottomia lapsia, on iskostunut mieliimme vahvasti. Näkökulma on passivoittanut meidät siten, että sallimme lapsen oireilla ilman, että perehtyisimme lapsen tilanteeseen riittävän syvällisesti.
Passiivisuuden kehityksen juuret ovat siinä, että näkökulmassamme levottomiin ja muulla tavoin oirehtiviin lapsiin korostuu syyllistäminen. Levottomuuden syytä haetaan muun muassa lapsen elinympäristöstä, yhteiskunnan ja ympäristön jatkuvasta muutoksesta ja liikkeestä, ympäristön ärsyketulvasta, nyky-yhteiskunnan vaatimusten lisääntymisestä ja kaupungistumisesta.
Sen sijaan unohdettu näkökulma on, että kaikkia eri näkemyksiä yhdistää sisäänrakennettu idea siitä, että osa lapsista reagoi herkemmin ympäristön vaikutuksiin kuin toiset. Kutsuimmepa näitä lapsia erityislapsiksi tai vammaisiksi lapsiksi, näemme samaa problematiikkaa: toimintakyky alenee ympäristön vaikutuksesta tai ympäristöstä johtuen. Näin ollen käsite ”vammaisuus” kuvastaa meille parhaiten näiden lasten haasteiden luonnetta, joka näkyy toimintakyvyn alentumisena suhteessa ympäristöön ja sen edellytyksiin.
ADHD – vamma(ko?)
Vammaisuutta on monenlaista, joista selkein on näkyvä vamma. Näkyvän vamman todentaminen on suhteellisen helppoa; se edellyttää havaintokykyä, mutta myös kulttuuristen syy-seuraussuhteiden ymmärtämistä, kuten sen, että fyysiset rajoitteet vaikuttavat yksilön elämässä monella eri tavalla – harrastamisesta arjen askareista suoriutumiseen.
Vammaisuuden toinen muoto, näkymätön vammaisuus, on kuitenkin erilainen. Näkymätön vamma haastaa vastaanottajansa havaintokyvyn. Näkymättömän vamman olemassaolo on helppo kiistää ja toisaalta syyllistää henkilöä tilanteesta. Lasten osalta tätä syyllisyystaakkaa kantavat usein lasten lisäksi vanhemmat.
ADHD on yksi näkymättömän vamman muoto. Tämä johtuu siitä, että ADHD-oirehdinnassa toimintakyky alenee suhteessa ympäristön vaatimuksiin nähden. Mitä nämä vaatimukset sitten ovat? Ne ovat niitä kulttuurisia odotuksia, joita yhteisönä asetamme ja joista johtuen syyllistämme niitä, jotka eivät näistä vaatimuksista suoriudu. Mitä tämä syyllisyystaakka ADHD-oireisilla lapsilla sitten on? Usein se on leima lapsen ilkeydestä, kurittomuudesta ja haasteellisuudesta. Vanhemmilla tämä sama syyllisyystaakka näkyy usein ulkopuoliselle heikkona vanhemmuutena.
Mitä olemme jättäneet huomioimatta?
Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani ADHD-oireisen lapsen oikeutta tukeen. Lopputuloksena oli kolme keskeistä teemaa, jotka ovat ADHD-oireisen lapsen oikeuksien toteutumisen haasteena. Nämä esteet ovat rakenteita, joiden synnyllä on oma historiansa ja taustansa ja jotka tuottavat väliinputoajaryhmiä. Nämä kolme teemaa ovat: Huolen herääminen, vammaisuuden tunnistaminen ja toimivat palvelupolut.
Tulokset kertoivat ristiriitaisesta ympäristöstä, jossa nämä erityislapset ja heidän vanhempansa usein elävät. Vanhemmilla on useinkin tietoa ja ymmärrystä lapsensa erityisyydestä jo hyvin varhaisessa vaiheessa, mutta kuitenkaan he eivät tule kuulluksi. Lapsen oirehdinta näkyy yleensä kotiympäristössä jo hyvin varhain, mistä syystä vanhemmat usein jo hyvin varhaisessa vaiheessa tunnistavat lapsensa erityisyyden. Tähän huoleen tulisi reagoida vaikka esimerkiksi neuvolakäynnillä lapsessa ei mitään erityistä olisikaan havaittavissa.
Vammaisuuden tunnistaminen/tunnustaminenkaan ei siten ole aina ongelmatonta. Erityisyyttä pohtiessa päädytään prosessin edetessä pohtimaan, kuuluvatko nämä erityislapset lastensuojelun asiakkuuteen vai mahdollisesti vammaispalvelujen piiriin? Mahdollista on myös, että asiakkuuden kriteerit eivät ADHD –oireisilla lapsilla täyty kummankaan palvelun piiriin. Useimmiten kuitenkin erityslapset tulevat lastensuojelun asiakkaaksi.
Erityisen tuen tarpeen tunnistaminen?
Erityisperheiden tarkastelu osoittaa, että lastensuojelun tarkoituksen terävöittäminen ja sen kohderyhmien uudelleen tarkastelu olisi enemmän kuin tarkoituksenmukaista. Toisekseen vammaispalvelujen asiantuntemuksen tulisi laajentua koskemaan myös näkymätöntä vammaisuutta. Olisiko tarkoituksenmukaisempaa tarkastella lapsen oirehdintaa vammaisuutena ja tukitoimien puutteena kuin lastensuojelullisena kysymyksenä? Onneksi uudistunut sosiaalihuoltolaki tuli lieventämään tätä raja-aitaa, mutta se ei kuitenkaan poista ongelmaa, mikäli sosiaalihuollon yleiset tukitoimet eivät olekaan riittävät.
Yksi työni keskeinen havainto oli, että ADHD-oireisille lapsille ei ole toimivia palvelupolkuja. Erityisen tuen tunnistamisen tulisi jo lain mukaan toteutua varhaisessa vaiheessa. Kuitenkin nyt huolet jäävät liian usein huomaamatta ja lapsen kasvamisesta odotellaan. Mihin asiakkuuteen lapsi kuuluu? Kuka tätä lasta hoitaa? Kenen vastuulla on järjestää asianmukaiset tukitoimet ja missä järjestyksessä prosessin tulee edetä? Useinkaan vanhemman vastaanottanut taho ei osaa vastata vanhemman kysymyksiin saati ohjata oikeaan paikkaan.
Tällä hetkellä näyttää, että lääkäriprofessio on ainoa, joka on ottanut paikkansa asiantuntijana lapsen erityisten tarpeiden tunnistamisessa ja joka tietää, kuinka näitä lapsia voidaan auttaa. Lääketieteen näkökulma on kuitenkin korostuneesti sairausnäkökulmaa ja tosiasiassa lääketieteen näkökulma kattaa vain pienen osan lapsen elämän kokonaisuudesta, joka koostuu erilaista elinympäristöistä ja erilaisista ihmissuhdeverkostoista.
Sosiaalityön velvollisuutena on varmistaa lapsen edun ja oikeuksien toteutuminen monimutkaisessa palvelujärjestelmässä. On tärkeää tarkastella lapsen tukemista kokonaisuutena siten, että lapsen tukeminen ja ymmärtäminen toteutuvat tosiasiallisesti lapsen erilaisissa elinympäristöissä. Sosiaalityön työvälineitä erityislasten kanssa työskenneltäessä ovat erityinen tuki, omatyöntekijän nimeäminen sekä asiakassuunnitelman tekeminen.
Oirehtiviin lapsiin tulee kohdentaa voimavaroja – heidän tilanteensa tulee nähdä tukemisen arvoisena.
Jenni Tyvitalo
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Vammaisen lapsen oikeus tukeen – Diskurssianalyysi ADHD –oireisen lapsen tunnustetuksi tulemisesta.
(26)
Tunteet sosiaalityössä
Sosiaalityö on tunnetyötä. Tunteita otetaan vastaan ja jaetaan erityisesti asiakaskohtaamisissa.
Tunnetyössä vaaditaan omien tunteiden suodattamista (Hochschild 1983). Vaikka sosiaalityöntekijät kohtaavat työssään monenlaisia tunteita, niin tunteiden tutkiminen on jäänyt vähälle huomiolle, eikä asiasta ole juurikaan käyty julkista keskustelua. Syynä tähän on todennäköisesti se, että työelämässä on perinteisesti korostunut rationaalisuuden vaatimus, eikä tunteille tai niiden käsittelylle ole ajateltu olevan siellä sijaa (esim. Juuti & Salmi 2014, 188). Tunnetyön raskaus on kuitenkin viime aikoina noussut keskustelun aiheeksi. Työolotutkimusten mukaan iso osa alalla työskentelevistä henkilöistä kokee sekä fyysistä että psyykkistä kuormittavuutta. (Husso 2016, 86.) Työhyvinvointi perustuu siihen, että ihmiset pystyvät ilmaisemaan rakentavalla tavalla omia tunteitaan työyhteisön keskuudessa. Jotta työntekijä voisi auttaa asiakasta, hänen itse tulee voida hyvin.
Pro gradu -tutkielmani aiheena oli Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. Tutkielmassani tarkastelin aikuis- ja perhetyössä työskentelevien sosiaalityöntekijöiden kokemia ja kohtaamia tunteita asiakastyössä. Aineistoni perustui sosiaalityöntekijöiden kirjoittamiin tunnepäiväkirjoihin, joissa he kuvaavat työnsä arkea ja niitä tunteita, joita siellä kokevat ja kohtaavat. Tulevana sosiaalityön ammattilaisena olen kiinnostunut siitä, millaisia tunteita työssä kohdataan ja mitkä ovat ne keinot, joiden avulla tunteita on mahdollista käsitellä. Työuupumuksesta on viime aikoina puhuttu enenevässä määrin myös julkisuudessa; mitkä seikat sitä aiheuttavat ja millä tavalla työuupumusta voisi ennaltaehkäistä?
Sosiaalityöntekijöiden kirjoitusten mukaan työssä koettiin tunteita laidasta laitaan. Näkemykseni mukaan sosiaalityöntekijöiden kuvaamat työtunteet voi jakaa kahteen eri ryhmään: kuormittaviin ja voimia antaviin tunteisiin. Tunnepäiväkirjojen mukaan työn arjessa kuormitti erityisesti kiire, joka aiheutti stressiä ja riittämättömyyden tunteita sosiaalityöntekijöille. Kiirettä työpaikoilla aiheuttivat muun muassa organisatoriset tekijät ja liian vähäinen henkilöstömitoitus työyksiköissä, joka lisäsi sosiaalityöntekijöiden työtaakkaa.
Voimia työntekijöille antoivat erityisesti onnistuneet asiakaskohtaamiset. Kokemukset siitä, että pystyi auttamaan asiakasta hänen vaikeassa elämäntilanteessaan, antoivat positiivisia tunnekokemuksia sosiaalityöntekijöille ja kasvattivat heidän ammatillista itsetuntoaan. Sosiaalityötä ei siis voi ajatella pelkästään negatiivisessa mielessä, vaan työ antaa tekijöilleen myös kokemuksia, joista pystyi iloitsemaan ja kokemaan onnistumisen tunteita. Nämä auttoivat työssäjaksamisessa.
Vertaistuki ja omien tunteiden jakaminen työtovereiden kesken auttoivat tunteiden käsittelyssä, esimerkiksi kahvitaukokeskustelut olivat tärkeitä tilanteita henkilökohtaisen tunnetaakan jakamisessa. Tunteiden jakaminen auttoi sosiaalityöntekijöiden kokemuksen mukaan siinä, että henkilökohtainen tunnetaakka väheni tunteista puhuttaessa. Tunnepäiväkirjoja kirjoittaneet sosiaalityöntekijät olivat sitä mieltä, että työyhteisössä vallitseva hyvä keskinäinen ilmapiiri vaikutti ratkaisevasti työssä jaksamiseen. Yhteisöllinen huumori toimi monissa tilanteissa keinona keventää raskasta tunnelmaa sekä yksilöllistä ja yhteisöllistä tunnetaakkaa.
Tunnetyössä työntekijöillä tulee olla mahdollisuus antaa omille tunteilleen palautumisaikaa niin sanottujen tunnetaukojen muodossa. Tunteiden kuunteleminen vaatii taukoja; työntekijöillä tulee olla mahdollisuus sulatella tapahtuneita asioita sekä virittäytyä seuraavaa vuorovaikutustilannetta ja sen tunnevaatimuksia varten. (Molander 2003, 176.) Tutkimusaineistossani tulikin esille, että tunteet koettiin tarpeelliseksi käydä läpi välittömästi niiden kokemisen jälkeen. Työnohjauksessa koettiin ongelmalliseksi se seikka, että sitä järjestettiin vain noin kuukauden välein. Tällöin alkuperäiset tunnekokemukset olivat jo saattaneet muuttaa muotoaan tai mahdollisesti kokonaan unohtuneet.
Tunteet ovat kuitenkin ennen kaikkea subjektiivisia, tämän takia olisi tärkeää, että työntekijöillä olisi työpaikallaan mahdollisuus käsitellä omia tunteitaan yksilöllisillä tavoilla. Työpaikan ilmapiirin tulisi olla rakentunut niin, että se hyväksyisi erilaiset tunteet ja niiden antaisi ilmaisulle sekä käsittelylle siellä tilaa. Myös esimiehillä on merkityksellinen osuus siihen, millaiseksi työpaikan tunneilmapiiri muodostuu.
Tutkimusten mukaan työssä koettu stressi ja kiire ovat merkittävimmät riskitekijät työuupumuksen syntymiselle (esim. Juuti & Salmi 2014, 55). Ajattelen, että sosiaalityöntekijöiden kokemiin työtunteisiin tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota niin organisatorisella kuin esimiestasollakin. Vaikka nykyään työhyvinvointitrendinä on vaikuttanut olevan se, että vastuu omasta hyvinvoinnista sysätään työntekijän henkilökohtaiseksi vastuuksi. Uupumuksen kaltaiset ongelmat tulkitaan alalla usein henkilökohtaisiksi vastoinkäymisiksi. Itsensä hoitamatta jättämisen ajatellaan olevan oma vika. Tällainen ajattelutapa ei huomio sitä, kuinka työelämän käytänteet todellisuudessa ovat rakentuneet ja mitkä ovat yksilön vaikutusmahdollisuudet sen suhteen. Työelämä on rakentunut tiettyjen yhteiskunnallisten ja institutionaalisten rakenteiden perustalle, joita yksilön voi olla mahdotonta muuttaa. (Husso 2016, 86.) Asiat eivät kuitenkaan muutu, elleivät työelämän käytännöt muutu. Työtunteiden huomioiminen vaatii toimenpiteitä myös organisaariselta taholta. Työn arki tulisi olla suunniteltu niin, että työntekijät voivat ilmaista ja käsitellä omia tunteitaan. Tärkeää olisi, että sosiaalityöntekijät saisivat oman äänensä kuuluville asiassa ja heidän tuntemuksensa tulisivat kuulluiksi.
Suviriina Laitinen
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. (2017).
Lähteet
Hochschild, Arlie 1983: The Managed Heart. The Commercialition of Human Feeling. University of California Press, Berkeley.
Husso, Marita 2016: Sukupuoli ruumiillisena tapaisuutena ja elettynä suhteena. Teoksessa Husso, Marita & Heiskala, Risto (toim.) Sukupuolikysymys. Gaudeamus Oy, Helsinki, 33-53.
Juuti, Pauli & Salmi, Pontus 2014: Työ ja tunteet. Uupumuksesta iloon. PS-kustannus, Jyväskylä.
Laitinen, Suviriina 2017: Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. Pro gradu -tutkielma, Lapin yliopisto.
Molander, Gustaf 2003: Työtunteet – esimerkkinä vanhustyö. Työterveyslaitos, Helsinki.
(25)
Elämän suuntaviivoja: Diskurssianalyyttinen tulkinta vammaisuuden ja toimijuuden rakentumisesta elämäkertakeruuaineistossa
Vammaisuus on ilmiönä moniulotteinen. Vammaisuutta voidaan selittää useilla erilaisilla selitysmalleilla, sillä mikään näistä ei yksinään pysty tyhjentävästi kuvaamaan vammaisuutta.
Pro gradu -tutkimuksessamme olemme tarkastelleet vammaisten henkilöiden elämänkerta-aineiston kirjoituksista erilaisia diskursiivisia vammaiskäsityksiä ja toimijuuden rakentamisen tapoja. Tutkimusaineistomme on elämäkertakeruuaineisto ja se on valittu Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston kokoelmista. Aineisto käsittää eri-ikäisten ja eri tavoin vammaisten henkilöiden kirjoituksia elämänhistoriastaan ja elämäntapahtumistaan.
Vammaisuutta tarkastelevasta tutkimuksesta voidaan erottaa kahdenlaista tutkimussuuntausta: vammaisuuden tutkimus ja vammaistutkimus. Tutkimusaiheemme paikantuu yhteiskuntatieteelliseen vammaistutkimukseen (engl. disability studies). Sosiaalityön tutkimukseen aiheemme liittyy siten, että vammaiset henkilöt ovat yksi sosiaalityön asiakasryhmä ja tutkimuksemme tavoitteena on tuottaa tietoa vammaisuudesta ilmiönä.
Tutkimuksessa tarkastelemme vammaisuutta sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksestä, koska käsityksemme mukaan vammaisuus liittyy vahvasti ympäröivään sosiaaliseen ja rakenteelliseen maailmaan. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan vammaisuus on kulttuurisidonnainen ilmiö ja se liittyy aina myös vallitseviin uskomuksiin ja arvoihin. Vammaisuus on kulttuurisesti luotu ilmiö ja sen merkitys ja sisältö ovat riippuvaisia siitä, mitä uskomuksia vammaisuuteen vallitsevassa kulttuuriympäristössä liitetään. (1)
Vammaisuuden tutkimussuuntauksiin kuuluu vammaisuuden subjektiivisten ja kokemuksellisten ulottuvuuksien tutkiminen, joka soveltaa vammaisuuden sosiaalista tulkintaa. Kokemusten tutkiminen tuo huomattavasti lisää tietoa vammaisten olosuhteista ja asemasta ja tämä tutkimussuunta on olennainen. (2) Kokemuksellinen vammaistutkimus on merkittävä, koska sillä on selkeä eettinen perusta ja se sitoutuu vammaisten ihmisten aseman parantamiseen. Samalla sillä kuvataan vammaisten ihmisten pyrkimystä vapautua muiden määräysvallasta ja se on vastapaino ammatillisille avuttomuutta korostaville vammaisuuskäsityksille. Kokemuksellisen vammaisnäkökulman periaatteet ja esitetyt toimivat ratkaisut ovat myös suoraan hyödynnettävissä käytännön toiminnassa. (3)
Monimerkityksellinen vammaisuus
Vammaisuutta voidaan avata yhtäaikaisesti useilla erilaisilla selitysmalleilla. Mikään selitysmalli ei yksin riitä tyhjentävästi kuvaamaan todellisuutta. Käytännössä vammaisuutta voidaan tarkastella eri tavoilla samanaikaisesti. (4) Ymmärrämme tutkimuksessamme vammaisuuden selitysmallit jatkumona ja saman ilmiön eri puolien kuvauksina.
Yksilökeskeinen vammaiskäsitys
Yksilökeskeisen vammaiskäsityksen ytimessä on mielleyhtymä siitä, että yksilön psyykkisen tai fyysisen erilaisuuden vuoksi tämä ei pysty täyttämään yhteisön asettamia vaatimuksia. Yksilökeskeistä näkökulmaa tarkasteltaessa normaaliuden käsite asettuu keskeiseen asemaan. Vammaisuus on merkinnyt poikkeavuutta normeista ja kyvyttömyyttä suoriutua rooliodotuksista. Vammaisuuden olemusta on kuvattu termeillä erilainen, poikkeava, toiseus ja stigma. Vammaisuus on käsitetty perustavanlaatuisesti erilaisuudeksi ihannekansalaisesta ja se on ilmentänyt konkreettisesti ihmisen olemassaolon toista puolta; ihmisen haavoittuvuutta. (5) Vammaisuuden yksilökeskeinen malli sisältää psykologisen ja lääketieteellisen näkökulman vammaisuuteen, joka tarkoittaa psykologista vajeen tai toiminnallisen rajoittumisen olemassaoloa (6).
Vammaisuus sosiaalinen ja yhteiskunnallisena käsityksenä
Ymmärrys vammaisuuden monitahoisesta prosessista on asteittain ja merkittävästi muuttunut yksilöllisestä lääketieteellisestä ongelmasta laajemmaksi sosio-poliittiseksi näkökulmaksi, jossa viitataan koko yhteiskuntaan (7). Vammaisuuden yhteiskunnallisessa mallissa vammaisuus ja siihen liitetyt ongelmat ymmärretään siten, että ne eivät johdu yksilön rajoituksista, vaan yhteiskunnan kyvyttömyydestä tarjota sopivia ja riittäviä palveluita ja ottaa täysimääräisesti huomioon vammaisten ihmisten tarpeet yhteiskunnassa.
Vammaisuutta ovat kaikki ne asiat, jotka muodostavat esteitä vammaisille ihmisille ja heidän osallistumiselleen ja toimimiselleen yhteiskunnassa. Yhteiskunnassa ilmenevät epäonnistumisten seuraukset eivät kosketa vain joitakin yksilöitä, vaan ne syrjivät systemaattisesti vammaisia ihmisiä ryhmänä. (6)
Vammaisuus poliittisena ja ihmisoikeudellisena käsityksenä
Vammaisuuden sosiaalisen tarkastelun myötä kehittyi poliittinen näkökulma vammaisuuteen. Vammaisuuden poliittisessa mallissa korostetaan ihmisoikeuksien näkökulmaa vammaisuuden selittämisessä. Vammaisuus ymmärretään siis olevan seurausta ihmisoikeuksien rikkomisesta. Vammaisuuden poliittinen malli on saanut yhä enemmän tilaa yhteiskunnallisessa ajattelussa. (4) Ihmisoikeusnäkökulma ja käsitys ihmisoikeuksien rikkomisesta vammaisten ihmisten kohdalla haastaa koko ilmiön perustalla lepäävän epätasa-arvon. (8)
Toimijuus käsitteenä
Tärkeä analyyttinen käsite tutkimuksessamme on toimijuuden käsite. Toiminta ja toimijuus ovat filosofian, yhteiskunta- ja ihmistieteiden peruskysymyksiä (9). Toimijuuden ymmärrämme humanistiseen ihmiskäsitykseen pohjautuen, jonka mukaan yksilöt ovat kykeneviä tekemään omia valintojaan ja toteuttamaan päämääriään vapaasti valitsemallaan tavalla. Ihmiset ovat rationaalisia toimijoita ja ovat itseohjautuvia, tavoitteellisia ja luottavat omiin mahdollisuuksiinsa. Toimijuuden kontekstissa vammaiset henkilöt ovat oman elämänsä subjekteja eli aktiivisia toimijoita, eikä toiminnan kohteita, objekteja.
Elämäkertakirjoituksista rakennetut tulkinnat vammaiskäsityksistä ja toimijuuden rakentumisesta
Elämäkertakeruuaineistosta käy esille se, että vamma tai sairaus vaikuttaa kirjoittajien elämään eri tavoin eri elämänkaaren tilanteissa. Yhteistä kertomuksissa näyttäytyi useimmiten olevan se, että kirjoittajat kuvaavat ensimmäiseksi vammaisuuden paikantumista fyysisesti ja sitä kautta diagnoosin vahvistumista ja laajemmin muun elämän kuvaamista vammaisuuden ja sen vaikutusten näkökulmasta.
Kirjoituksia analysoidessamme erotimme kaksi päädiskurssia: kehollisuusdiskurssin ja ristiriitaisuusdiskurssin. Aineiston analyysissa olemme tulkinneet sitä, miten kirjoittajat rakentavat vammaisuutta ja millaisiin asemiin vammaiset ihmiset tulkitsevat tulevansa sijoitetuiksi elämässään, kun he kertovat elämästään ja kokemuksistaan vammaisuuden vaikutuksesta elämässään.
Kehollisuusdiskurssista ilmenee, kuinka vammaiset henkilöt selittävät vammaisuutta lääketieteellisen diagnoosin avulla, jolloin vammasta kertominen avaa laajemmin myös sosiaalisen todellisuuden rakentumista, koska diagnoosit ja fyysis-elimellisen toimintakyvyn kuvaus käsittää huomattavan määrän tietoa. Tulkitsimme kehollisuusdiskurssissa usein esille tulleen yksilökeskeisen ja sosiaalisen vammaiskäsityksen johtuvan osittain siitä, että vammaisuudesta kertominen on monesti arkikielistä, ja se sisältää paljon ihmisten arkielämään liittyviä elementtejä.
Kehollisuudiskurssissa ilmenevä yksilökeskeinen lääketieteellinen selitysmalli johtuu tulkintamme mukaan osittain siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa lääketieteellistä tietoa arvotetaan ja sillä on vahva asema tiedon hierarkiassa globaalisti. Lisäksi tulkitsimme aineiston kirjoituksista, että kehollisuusdiskurssiin paikantuva yksilökeskeinen, lääketieteellinen tieto viittaa yksilöllä olevaan pysyvään ruumiin tilaan.
Kehollisuusdiskurssissa diagnostinen yksilökeskeinen näkökulma vammaisuuteen näyttäytyi merkittävänä. Vamma on kirjoittajien teksteissä nähtävissä ruumiiseen paikantuvana realiteettina ja se myös merkityksellistyy jokaiselle henkilölle omalla tavallaan. Kehollisuusdiskurssissa on viitteitä myös sosiaalisesta ja ihmisoikeudellisesta vammaisuuden mallista. Vammaisuutta voidaan aineistossa tulkita yksilökeskeisen, sosiaalisen ja poliittis-ihmisoikeudellisten vammaiskäsitysten kautta.
Elämäkertakeruuaineistosta tulkitsemastamme ristiriitaisuusdiskurssista on löydettävissä kahdenlaista näkökulmaa. Ensimmäisen näkökulman mukaan vammaisuudesta kirjoitettaessa ristiriita nousi siitä syystä, että henkilöt eivät itse kokeneet vammaisuuttaan ja vammaisuuden vaikutuksia samalla tavoin kuin miten ympäristö sen määritteli.
Keskeiset johtopäätökset
Keskeinen havaintomme oli se, että osa kirjoittajista vamman siivittämistä elämänkokemuksistaan huolimatta kokivat itsensä ensisijaisesti ihmisinä, eikä vammaisina tai muidenkaan erityismääritelmien mukaisina. Toisaalta aineistossa on nähtävissä, kuinka ristiriitaa herätti se, että vammaisen henkilön ja ympäristön tulkinta vamman vakavuudesta ja olemassaolosta eivät kohdanneet. Henkilö koki itsensä vammaiseksi, mutta esimerkiksi tukitoimista päättävät asiantuntijatahot eivät tukeneet henkilön näkemystä, jonka seurauksena ihmisille saattoi aiheutua kohtuuttomia tilanteita.
Tutkimusaineiston perusteella olemme todenneet, että vammaisuus rakentuu 1. yksilön vammasta 2. lääketieteellisestä diagnoosista 3. sosiaalis-institutionaalisista rakenteista sekä 4. poliittisesta ja ihmisoikeudellisesta sääntelystä. Aineistossa vammaisen henkilön tilanne näyttäytyi vahvana ja kannattelevana tilanteissa, joissa yksilön oma kokemus, lääketieteellisen näkökulman antama selitys ja ympäristön tekemä tulkinta yksilön tilanteesta kohtaavat.
Toimijuuden tutkimisen näkökulmasta olimme kiinnostuneita siitä, miten toimijuutta tuotettiin elämäkerran eri vaiheissa. Tutkimuksessamme tuli esille se, että toimijuudesta kertomiseen vaikuttivat elämäntarinoissa ajankohta ja elämäntilanne. Elämäkertakirjoituksissa toimijuus paikantui yksilön voimavaroihin. Toimijuus oli tekijänsä näköistä, tavoitteellista ja elämänvalintoja ohjaavaa. Elämäkertakirjoituksissa kirjoittajat kertoivat tavoitteistaan ja pyrkimyksistään elämässään ja pitivät merkityksellisinä heidän omia sisäsyntyisiä ominaisuuksiaan. Yksilötason toimijuuden diskursseista tuli esille myös se, että ne voivat olla hetkellisiä ja hauraita, eivätkä ne aina edellytä toimijalta välttämättä vahvuutta ja ponnekkuutta. Aineistosta tuli esille näkökulmia, jotka kuvastivat kirjoittajien eritasoista toimijuuden vaihtelua – vahvasta hauraaseen.
Vammaisten henkilöiden toimijuus näyttäytyi myös sosiaalisissa suhteissa rakentuvana, jolloin toimijuutta vahvistivat hyvät ihmissuhteet, oman paikan löytyminen koulutuksessa ja työelämässä. kirjoittajat kuvasivat tärkeäksi mahdollisuuden liittyä osaksi omaa viiteryhmäänsä ilman, että erontekoa heidän ja muiden ikätovereiden välillä tehtiin yksilöllä olevan vamman perusteella. Tulkitsimme, että toimijuuden rakentumisen kannalta kirjoittajille oli tärkeää, että heidät otettiin vastaan tasavertaisina ja samanlaiset mahdollisuudet omaavina nuorina. Elämäkertakirjoituksissa kirjoittajien kuvauksissa opiskelun ja työn aihepiireistä toimijuuden toteutuminen liittyy yksilön mahdollisuuteen liittyä osaksi yhteiskuntaa ja tavoitella merkitykselliseksi kokemaansa elämänuraa.
Hanna-Riitta Kahelin
Miia Klemola
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu –tutkielmaan: ”Elämän suuntaviivoja. Diskurssianalyyttinen tulkinta vammaisuuden ja toimijuuden rakentumisesta elämäkertakeruuaineistossa”, 2017.
Lähteet
-
- Vehmas Simo 2005: Vammaisuus. Johdatus historiaan, teoriaan ja etiikkaan. Tammer- Paino. Tampere.
- Haarni Ilka 2006: Keskeneräistä yhdenvertaisuutta. Vammaisten henkilöiden hyvinvointi ja elinolot Suomessa tutkimustiedon valossa. Stakes raportteja 6/ 2006. Valopaino Oy. Helsinki.
- Lampinen Reija 2007: Omat polut! Vammaisesta lapsesta täysvaltaiseksi aikuiseksi. Edita Prima Oy. Helsinki.
- Kivistö Mari 2014: Kolme ja yksi kuvaa osallisuuteen. Monimenetelmällinen tutkimus vaikeavammaisten ihmisten osallisuudesta toimintana, kokemuksena ja kielenkäyttönä. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi.
- Harjula Minna 1996: Vaillinaisuudella vaivatut. Vammaisuuden tulkinnat suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800-luvun lopulta 1930-luvun lopulle. Hakapaino Oy. Helsinki.
- Oliver Michael 1996: Understanding disability. From theory to practise. Palgrave. New York.
- Barnes Colin, Mercer Geof & Shakespeare Tom 1999: Exploring disability: a sociological introduction. Polity Press. Cambridge.
- Katsui Hisayo 2006: Vammaisten ihmisoikeuksista etelässä. Teoksessa Teittinen Antti (toim.) Vammaisuuden tutkimus. Yliopistopaino. Helsinki, 86 – 119.
- Hokkanen Liisa 2014: Autetuksi tuleminen. Valtaistavan sosiaalisen asianajon edellyttämät toimijuudet. Acta Universitatis Lapponiensis 278. Lapin yliopistopaino. Rovaniemi.
(24)
Monikulttuurista väkivaltatyötä tekemässä – Intersektionaalisten tekijöiden huomioiminen maahanmuuttajanaisten parissa tehtävässä turvakotityössä
Maahanmuuttajanaisten lähisuhdeväkivallan kokemuksista selviytymistä ja irtaantumista vaikeuttavat maahanmuuttobyrokratia ja suomalaisen yhteiskunnan rakenteissa piilevät eriarvosuutta luovat tekijät.
Pro-gradu -tutkimuksessani tarkastelin lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa tehtävää väkivaltatyötä turvakodeissa. Aineisto on kerätty haastattelemalla seitsemää työntekijää neljästä eri turvakodista.
Tutkimustehtävänä oli tarkastella sitä, millaisena lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa tehtävä väkivaltatyö näyttäytyy turvakodeissa ja onko lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten kohdalla nähtävissä intersektionaalisia tekijöitä, jotka vaikuttavat väkivaltakokemuksista selviämiseen tai väkivaltaisesta suhteesta irtaantumiseen?
Intersektionaalisten tekijöiden löytymisen kannalta tavoitteena oli myös tarkastella sitä, miten nämä tekijät on huomioitava turvakodeissa tehtävässä väkivaltatyössä? Intersektionaalisuudella tarkoitetaan useiden syrjintää aiheuttavien tekijöiden kuten sukupuolen, luokan, etnisyyden, seksuaalisuuden, rodun, iän ja terveyden kaltaisten, identiteettejä ja erontekoja tuottavien kategorioiden olemassaoloa sekä niiden välisten ja toisiinsa monimutkaisissa suhteissa olevien kytkösten kriittistä tarkastelua (Karkulehto ym. 2012, 1).
Kulttuuristen tapojen ja erityistarpeiden kunnioittaminen työskentelyn lähtökohtana
Tutkimuksesta kävi ilmi, että turvakotien työntekijät huomioivat ja kunnioittavat maahanmuuttajataustaisten naisten erityistarpeita- ja tapoja turvakotien arjessa. Tällaisia olivat muun muassa ruokailutapojen -ja tottumusten sekä uskonnon harjoittamisen mahdollistaminen.
Lisäksi työntekijät toivat esiin maahanmuuttajanaisten oman kielen tärkeyden, joka tulee huomioida siinä, että naisille mahdollistetaan vaikeista ja herkistä asioista puhuminen heidän omalla kielellään. Oman kielen käyttöön kiinnitettiin huomioita myös tulkkien käytössä ja valinnassa, sillä väkivallan vaikean aiheen vuoksi maahanmuuttajanaisten voi olla vaikeaa puhua tilanteestaan esimerkiksi miestulkin välityksellä.
Kieleen kiinnitettiin huomioita myös käsitteistön ja työskentelytapojen osalta, sillä länsimaiset toimintatavat eivät välttämättä istu sellaisenaan erilaisesta yhteiskunnasta tulevan auttamiseen. Tällöin joudutaan huomioimaan maahanmuuttajanaisten taustat ja kokemukset viranomaistahoista, sillä maahanmuuttajanaisilla ei ole välttämättä aiempia kokemuksia auttamistyöstä tai länsimaiseen itsereflektioon ja autonomiaan tähtäävästä dialogisesta työskentelystä.
Kielen ja käsitteistön suhteen kiinnitettiin huomioita myös siinä, että useissa maissa suomalaisille väkivaltatyössä käytetyille käsitteille ei ole välttämättä olemassa käännöksiä maahanmuuttajanaisten omalla kielellä tai että eri kielissä käytetyt emotionaaliset merkitykset voivat olla erilaisia eri ihmisille.
Tärkeäksi nähtiin myös mahdollisten maahanmuuttajakollegoiden ja vapaaehtoisten työntekijöiden kulttuurinen osaaminen, jonka koettiin edistävän maahanmuuttajanaisten asennetta avun vastaanottamisessa sekä tuovan kulttuuritietämystä myös suomalaistaustaisten työntekijöiden keskuuteen. Maahanmuuttajataustaisten vapaaehtoisten panos nähtiin arvokkaana lisänä paitsi turvakotien arjen työssä myös mahdollisena tukihenkilönä jatkumisena turvakotijakson jälkeen. Tätä tulisi mielestäni korostaa enemmän monikulttuurisessa väkivaltatyössä, jossa maahanmuuttaja-vapaaehtoiset tulisi nähdä voimavarana paitsi turvakotien arjen työssä, myös kielen ja kulttuurin tuntemusta tuovana lisänä.
Lisäksi maahanmuuttaja-vapaaehtoiset voivat edistää maahamuuttajanaisten kotoutumista sekä tukea naisten väkivaltaisesta suhteesta irtautumista myös turvakotijakson jälkeen, erityisesti silloin, jos väkivaltaa kohdanneilla maahanmuuttajanaisilla on muutoin puutteelliset sosiaaliset verkostot.
Neuvonta- ja palveluohjaus osana kokonaisvaltaista väkivaltatyötä
Aineistosta nousi esiin myös neuvonta- ja palveluohjauksen välttämättömyys, joka jakoi kuitenkin työntekijöiden näkemyksiä siitä, miten sen nähtiin asemoituvan väkivaltatyöhön. Osa haastateltavista koki, että vaikeassa elämäntilanteessa olevan asiakkaan juoksuttaminen luukulta luukulle on tarpeetonta, koska asiakkaan kokonaistilanteiden hoito voidaan ottaa haltuun myös turvakodeissa. Tiedon lisääminen yhteiskunnan eri palveluista ja naisten oikeuksista nähtiin vahvistavan naisten autonomisuutta ja edistävän näin myös voimaantumista.
Toiset työntekijät taas kokivat, että heille jää liian paljon hoidettavaksi sellaisia käytännön tehtäviä, jonka nähtiin kuuluvan pääsääntöisesti muille tahoille. Tällaisiksi tekijöiksi työntekijät nostivat muun muassa asunnon hankintaan liittyvät toimet, koska maahanmuuttajanaiset tarvitsevat kielivaikeuksien vuoksi niissä usein intensiivisempää apua kuin valtaväestöön kuuluvat. Käytännön asioiden hoitamisten nähtiin täten vievän aikaa varsinaiselta väkivaltatyöltä.
Väkivallan monisyisen luonteen vuoksi on kuitenkin tärkeää, että naisten irtautumisen syyt eivät jäisi kiinni siitä, etteivät he tiedä mistä ja miten apua voidaan hakea tai eivät saa apua käytännön asioiden hoitamiseen liittyvissä asioissa. Tämä nähtiin myös välttämättömänä, kuten yksi informantti totesikin: “eihän sitä voi edes erotakaan, jos ei saa asuntoo tai turvakotijakso venyy sen takia et kukaan ei niinku auta”. Neuvonta- ja palveluohjaukseksi luettiin muiden käytännön tehtävien lisäksi myös maahanmuuttobyrokratiaan liittyvien asioiden selvittäminen, sillä niistä johtuvat tiedonpuutteet näyttäytyivät työntekijöiden puheissa usein yhtenä syynä siihen, miksi naiset eivät uskaltaneet puhua väkivallasta tai tehdä omaa elämää koskevia päätöksiä.
Aineistosta ei käynyt ilmi, auttavatko työntekijät toisinaan maahanmuuttajanaisia myös oleskelulupiin liittyvissä asioissa, mutta Ewaldsin ym. (2013, 23) mukaan sen nähdään kuuluvan oleellisesti väkivaltatyöhön, erityisesti silloin, jos naisten oleskelulupa on väkivallan tekijästä riippuvaista.
Intersektionaalisten tekijöiden olemassaolo ja niiden vaikutusten huomioiminen väkivaltatyössä
Tutkimuksen keskiöön nousivat tekijät, jossa väkivaltaisesta ilmapiiristä irtaantumista ja avun saantia nähtiin haastavan ylirajaisuuden kysymykset, maahanmuuttopolitiikan aiheuttamat epävarmuudet sekä omia oikeuksia koskevat tiedon puutteet. Näiden intersektionaaliksi nimeämieni tekijöiden nähtiin vaikuttavan oleellisesti siihen, miten maahanmuuttajanaisten koettiin kykenevän työstämään väkivallan kokemuksia tai tekevän omaa elämää koskevia ratkaisuja.
Erityisesti näiden nähtiin korostuvan silloin, jos maahantuloprosessit olivat kesken tai muutoin epävarmaa. Maahanmuuttajanaisten nähtiin toisinaan pelkäävän sitä, että väkivallan paljastuminen voi vaarantaa suoraan heidän oman tai lasten maahan jäämisen mahdollisuuksia. Ylirajaisuus ja epävarmuudet nähtiin liittyvän myös siihen, että maahanmuuttajanaiset joutuvat huomioimaan päätöstensä seurauksia myös suvun tai yhteisön näkökulma huomioiden.
Haastateltavat toivat esille, että suku ei välttämättä hyväksy naisen päätöstä erota väkivaltaisesta liitosta, joka voi liittyä kulttuurisiin käsityksiin mieheydestä ja naiseudesta tai se voidaan nähdä suvun kunniaa loukkaavana häpeällisenä tekona.
Tutkimuksesta kävi myös ilmi, että maahanmuuttajanaiset kokevat syrjintää ja epätasa-arvoisuutta myös palveluiden saannissa. Tämä näkyi erityisesti turvakotijakson jälkeisten palveluiden saannissa, sillä useissa sekä julkisissa että kolmannen sektorin palveluissa ei ollut aina mahdollisuutta tulkkien käyttöön. Erityisesti maahanmuuttajien keskuudessa viranomaisverkostolla voi olla vahvempi rooli sekä auttajina, mutta myös puuttuvien sosiaalisten verkostojen paikkaajana.
Turvakotijakojen verrattain lyhytkestoisuus ei useinkaan riitä kaikille väkivaltaa kohdanneille, vaan toisinaan väkivallasta tai väkivaltaisesta suhteesta irtaantuminen vaatii pitkäkestoista apua ja tukea. Tämän avun jääminen puutteelliseksi nähtiin vaarantavan huomattavasti naisten selviytymistä. Aineistosta kävi ilmi, että perheelliset huomioidaan yksin tulevia aikuisia paremmin palveluiden saannissa, koska perheiden asioiden hoitaminen siirtyy lasten kautta usein sosiaalitoimen vastuulle.
Väkivallasta puhuminen tai avun hakeminen on ylipäätään vaikeaa monille väkivaltaa kohdanneille, mutta maahanmuuttajanaisten kohdalla näiden nähdään moninkertaistuvan kielitaidottomuuden, palvelujärjestelmän ja lainsäädännön tuntemattomuuden vuoksi. (Kyllönen-Saarnio & Nurmi 2005, 46). Nämä tekijät näyttäytyivät myös omassa tutkimuksessani avunsaantia rajoittavina tekijöinä, mutta väkivallan kokemusten ja avun saamisen valossa tulee huomioida, että vaikka irtaantumista rajoittavat tai estävät syyt ovat pitkälti universaaleja, voi maahanmuuttajanaisten kohdalla siihen vaikuttaa myös kulttuuriset syyt tai yhteiskunnan rakenteissa olevat tekijät, jotka luovat naisille epävarmuutta vaikeuttaen näin sekä avun hakemista, että väkivallasta selviytymistä.
Taru Vitikka
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Monikulttuurista väkivaltatyötä tekemässä – Intersektionaalisten tekijöiden huomioiminen maahanmuuttajanaisten parissa tehtävässä turvakotityössä”. 2017.
Lähteet
Ewalds, Helena & Arponen, Aino & Manns-Haatanen, Heidi & Ruuskanen, Kristiina & Laaksonen, Sari & Huopalainen, Kristina & Virtanen, Miialiila & Tuormaa, Tuija 2013: Turvakotipalvelujen kansalliset laatusuositukset. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos. Helsinki.
Karkulehto, Sanna & Saresman, Tuija & Harjunen, Hannele & Kantola, Johanna 2012: Intersektionaalisuus metodologiana ja performatiivisen intersektionaalisuuden haaste. Naistutkimus 25 (2012). 17–28.
Kyllönen-Saarnio, Eija & Nurmi, Reet 2005: Maahanmuuttajanaiset ja väkivalta. Opas sosiaali- ja terveysalan auttamistyöhön. Sosiaali- ja terveysministeriön oppaita 2005 (15). Helsinki.
(23)
Diverse experiences, knowledge and skills is evident in gerontology social work.
Working with ageing clients presents various experiences, different types of knowledge and skills. This research found out that first, gerontology social workers experiences in their work involved four main encounters which are, professional base, client, multidisciplinary team, and the society. Secondly gerontology social workers’ apply a combination of factual, theoretical, and practice knowledge in their work and thirdly gerontology social workers utilise interaction, writing, interviewing and organization skills in their work.
Components of interactions
Professional base
A lot of approaches I use daily like case management is what I was trained in social work, In terms of profession gerontology social work is related to working with ageing and older people’s well-being. One utilizes common methods such as empowerment approach, use of case management, as well as the use of reminiscence method to supporting the elderly clients and their families.
Gerontology social work professional encounters are based on social work profession principles and gerontology social work. Gerontology social workers described their work as mandated by the social profession and gerontology social work, they pointed out that their methods such as case management, knowledge base and theoretical backgrounds is founded on social work. They construct meaning and act within the scope of these two professions.
The Client
Gerontology social workers experiencse are centred in the care of their client who are 65+ years. Interactions with the clients forms basic context of their work, in this encounters social workers apply various approaches to aid their client needs.
Multidisciplinary team
Gerontology social workers engage in cooperative interactions with other professional working with elderly clients such as nurses, doctors, ward managers, institutional care centres managers, home care services managers, mental health care professionals, adult social workers and other public services. The different perspective of all various workers enhances an holistic care of the patience as well as allowing an opportunity to learn from each other.
The society
Gerontology social workers experience interaction with the society/community. They view their work as involving the community which forms the context of their work. The ageing individuals live in the community which has rules, culture, norms and other different organisations including families. Society provides aspects of political unit that establishes policies and programmes for the ageing. The political organisations and leadership have effect on the ageing populations. One of the participants lamented that the government has been cutting resources for prevention services across all sectors of public services. There was agreement though, that the establishment of the new law supporting the functional capacity of the older population & social-health services for elderly 28.12.2012/980, was of significant boost to ensuring the risk clients were brought into awareness through public participation.
Combination of factual, theoretical and practice knowledge
There is no manual that I need to read every day how to handle clients’ situation, through doing work I develop knowledge. I can easily step back and think through other situations I have had, the various laws I have applied before, the approach I have taken before, the colleague advice on so and so case.
The knowledge about ageing, aged and the diseases associated with age was notes important for a social worker working with elderly clients. Other areas of knowledge that were mentioned includes the knowledge of social and healthcare organization, various services offered by other sectors, elderly policies, the criteria for right to services, social work core values and methods. Gerontology social workers gain knowledge in practice, during home visits, sharing ideas and through interrelating with other professionals and experts.
Interaction, writing, interviewing and organization skills
When working with the elderly one requires several techniques like interviewing, one has to make sure to ask open ended questions not just a yes or no answers. By so doing you allow the clients to tell their feelings. I think having empathy, dignity and worthy of a person demands that you allow them tell their feelings and ideas, without judging them
Gerontology social workers reported the significant of interviewing and communication skills such as reframing, paraphrasing, summarizing and listening. Gerontology social workers identified utilising advising, guiding and counselling skills to effectively meet requirements of their jobs. It was emphasised the need to promote clients own initiative and boost their self care. Good writing skills are essential in the field of social work, gerontology social workers mentioned their involvement in report writing and giving written opinions about their clients to other sectors which are involved in services production and delivery in this sector.
Faith Kilpeläinen
University of Lapland
Text based on master thesis research 2017. ”Gerontology social workers experiences in their work”.
(22)
Sosiaalityön subjektiasema sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamissa mielipidekirjoituksissa
Mielipidekirjoitukset tuottavat ja rakentavat omalta osaltaan sosiaalista todellisuutta vaikuttamalla tietoomme, uskomuksiimme, arvoihimme, sosiaalisiin suhteisiimme ja identiteetteihimme (1). Mielipidekirjoitukset välittävät meille tietynlaisia tulkintakehyksiä, jotka ohjaavat ymmärtämään ja havainnoimaan todellisuutta tietystä näkökulmasta käsin ja rakentavat toimijoille tietynlaisia subjektiasemia sekä vakuuttavat ja suostuttelevat meitä tavoittelemiensa päämäärien taakse (2).
Pro gradu -tutkielmassani halusin selvittää sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamissa lastensuojelua käsittelevissä mielipidekirjoituksissa ilmeneviä subjektiasemia ja subjektiasemien välisiä suhteita. Subjektiasema tarkoitti tutkimuksessani viitekehystä, jonka mukaan ihmisen identiteetti muotoutuu, valikoituu ja neuvotellaan tilannekohtaisesti kussakin vuorovaikutuksellisessa suhteessa ja/tai tilanteessa yhä uudelleen (3).
Tutkimukseni tulokset osoittivat toimijoiden subjektiasemien jakautuvan neljään toimija-asemaan: julkisen vallan, asiantuntijatiedon, sosiaalityön ja sosiaalityön asiakkaiden, lasten ja vanhempien, subjektiasemaan.
Sosiaalityö ja julkinen valta
Mielipidekirjoituksissa julkinen valta (lainsäädäntö, poliittiset päättäjät, kuntien/kaupunkien johtavat viranhaltijat) oli hyvin vahva, jopa omavaltainen, toimija rajoittaen ja mahdollistaen sekä sosiaalityön että asiakkaiden toimijuutta. Julkisen vallan subjektiasema heijastui kaikkien muiden toimijoiden subjektiasemaan: se pystyi päätöksillään ohjaamaan kokonaisvaltaisesti muita toimijoita.
Sosiaalityön subjektiasema asettui siis suhteessa julkisen vallan määräysvaltaan ja tätä kautta lastensuojelun toimintaympäristössä ja toimintakäytännöissä mahdollistuviin ja rajoittuviin tekijöihin. Sosiaalityön subjektiasema kuvastui pakkona toimia rakenteiden puristuksessa. Sen subjektiasema näyttäytyi sosiaalityön oman ammattietiikan ja markkinaorientoituneen logiikan välisenä toimijuutena: sosiaalityö paini moraalisessa ja eettisessä ristiriidassa asiakkaiden ja rakenteiden välissä.
Kuitenkin julkisen vallan ohjaus- ja määräysvaltaan myös luotettiin. Se pystyi takaamaan ja mahdollistamaan laadukkaan ja korkeatasoisen lastensuojelun sosiaalityön kehystämällä ja linjaamalla lastensuojelupalveluja ja sen toimintakäytäntöjä.
Sosiaalityö ja asiantuntijatieto
Asiantuntijatietoa (tiede/tieto, kuten erilaiset tutkimukset, projektit tai tilastot) hyödynnettiin laajasti mielipidekirjoituksissa toimijoiden subjektiaseman ja/tai toiminnan perusteena/perustana. Asiantuntijatieto toimi hyvinkin erilaisten päämäärien oikeutuksena, sitä hyödynnettiin omien tavoitteiden ja toimija-aseman vahvistamiseksi/osoittamiseksi.
Asiantuntijatietoon viitattiin niin argumentoitaessa lastensuojelun asiakkaiden tilanteista ja tarpeista, kuten osoittamaan lasten hyvinvoinnin uhkatekijöitä, kerrottaessa lastensuojelupalvelujen tilanteesta, kuten lastensuojelun asiakasmääristä, kuin vaadittaessa julkista valtaa käyttämään tietoa/tiedettä päätöksentekonsa tukena.
Sosiaalityö ja asiakkaat
Asiakkaiden subjektiasema oli varsin heikko. Asiakkaista, niin lapsista kuin aikuisista, tehtiin erilaisia luokituksia ja kategorioita, joiden pohjalta varsinaiset päämäärät asetettiin, pantiin täytäntöön ja voitiin saavuttaa. Mielipidekirjoituksissa asiakkaiden toimijuudelle annettiin vain vähän tilaa, he eivät olleet itsenäisiä tietäviä, taitavia ja tasavertaisia toimijoita sosiaalityön rinnalla. Asiakkaiden toimija-asema kytkeytyi sosiaalityöhön: kun asiakkaat saivat sosiaalityön tukea, apua ja ohjausta, heidän mahdollisuutensa toimia ja osaamisensa kasvoivat merkittävästi.
Mielipidekirjoituksissa sosiaalityön subjektiasema näyttäytyi pyrkimyksenä kontrolloida vanhempia ja puolustaa lasten etua. Tosin lasten etu asettui suhteessa sosiaalityön päämääriin, ei niinkään suhteessa lapsien omiin päämääriin tai tarpeisiin. Sosiaalityö toteutti vahvasti viranomaisstatukseen, kontrolliin ja tukeen, perustuvaa toimijuutta. Sosiaalityön subjektiasema näyttäytyi asemana, jolla oli tietoa asiakkaiden tarpeista ja elämismaailmasta sekä siitä, kuinka asiakkaita voitiin auttaa, tukea ja ohjata sosiaalityön keinoin.
Sosiaalityö
Sosiaalityön subjektiasema rakentui suhteessa muihin toimijoihin. Sen subjektiasema kytkeytyi julkisen vallan, tiedon/tieteen ja asiakkaiden subjektiasemiin. Sosiaalityö vaati rinnalleen asiantuntijoiden verkoston, joka koostui julkisesta vallasta ja asiantuntijatiedosta (tieteestä/tiedosta). Se ei pystynyt toimimaan itsenäisesti, yksin, ilman näiden tukea. Asiakkaat olivat puolestaan sosiaalityön toimenpiteiden kohteena.
Mielipidekirjoituksissa pyrittiin vahvistamaan sosiaalityön subjektiasemaa yhteiskunnallisena toimijana/viranomaisena. Suhteessa julkiseen valtaan pyrittiin osoittamaan, että lastensuojelutyötä tekevät sosiaalityöntekijät ovat ammattilaisia ja että sosiaalityö pystyisi toteuttamaan perustehtäväänsä laadukkaasti, tarkoituksenmukaisesti ja oikea-aikaisesti osaavien ja pätevien sosiaalityöntekijöiden toimesta, mikäli vain julkinen valta takaisi, mahdollistaisi ja järjestäisi tämän (oikeilla päätöksillä ja resursseilla). Tässä asiantuntijatietoa käytettiin osoittamassa sosiaalityön tilanteita ja tarpeita, kuten tietynlaisten päätösten tai käytäntöjen toteuttamisen välttämättömyyttä lastensuojelutyön sujuvoittamiseksi.
Suhteessa asiakkaisiin mielipidekirjoituksissa kerrottiin sosiaalipalveluiden työskentelyn perustuvan sosiaalialan ammattilaisten asiantuntemukselle. Mielipidekirjoituksissa tuotiin myös esiin, että sosiaalityön työskentelyn lähtökohtana on nimenomaan asiakas- ja lapsikeskeisyys. Asiakastyön laatu kuitenkin myös huolestutti, erityisesti lapsikeskeisyyden ja lasten edun unohtuminen/sivuuttaminen. Mielipidekirjoituksissa vaadittiinkin, että sosiaalipalvelujen tulisi kautta linjan pyrkiä edelleen vahvistamaan asiakas- ja lapsikeskeistä työotettaan ja että sosiaalityöntekijöiden asiantuntemusta, tietämistä ja taitamista, tulisi vahvistaa. Tässä asiantuntijatietoa käytettiin oikeutuksena sosiaalityön asiantuntemuksen vahvistamiseksi, esimerkiksi perus- ja täydennyskoulutusten toteuttamista ja tarvetta perusteltiin sillä, että niiden kautta pystyttiin tukemaan sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä erilaisista asiakas- ja lapsikeskeisistä työskentelymenetelmistä.
Lyhyenä yhteenvetona voidaan todeta, että mielipidekirjoituksissa sosiaalityö ja muut toimijat asemoitiin hyvinkin erilaisiin suhteisiin. Julkisen vallan suhde oli valtasuhde, johon kaikki muut toimijat alistuivat. Sosiaalityön subjektiasema asiakkaisiin nähden oli asiantuntijasuhde, jossa sosiaalityöntekijä oli tietävä ja asiakas tietämätön. Asiantuntijatieto toimi perusteena/perustana muiden toimijoiden päämäärille. Asiakkaan subjektiasema oli puolestaan heikko.
Jenni Kaisto
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Semioottinen analyysi sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamista lastensuojelua käsittelevistä mielipidekirjoituksista vuosina 2008–2015”, 2017.
Lähteet
1. Fairclough, Norman 2002: Miten media puhuu. Vastapaino. Tampere.
2. Törrönen, Jukka 1997: Intohimoinen teksti – pysäytetty kertomus suostuttelun makrorakenteena. Teoksessa: Sulkunen, Pekka & Törrönen, Jukka (toim.): Semioottisen sosiologian näkökulmia. Gaudeamus. Helsinki, 221–247.
3. Törrönen, Jukka 2000: Subjektiaseman käsite empiirisessä sosiaalitutkimuksessa. Sosiologia 37(3), 243–255.
(21)
Mureneva toimijuus ja särkyvä identiteetti nuoren peliriippuvaisen naisen elämänkertomuksessa
Nuorten naisten peliriippuvuus on yhä varsin vähän tutkittu ilmiö, ja he ovat myös asiakasryhmänä edelleen suhteellisen pieni. Hoidon ja kuntoutuksen näkökulmasta heidän ongelmansa on kuitenkin näyttäytynyt jopa kaikkein vaikeimpana.
Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin 25-vuotiaan peliriippuvaisen Maijan toimijuudessa ja identiteetissä tapahtuneita muutoksia sekä peliriippuvuuden kehitysprosessia hänen oman elämänkertomuksensa pohjalta. Kertomuksen keskiöön nousivat elämän moninaiset epävarmuustekijät ja muutokset, kuten koettu köyhyys, hauraat tukiverkostot sekä varhainen itsenäistyminen ja opintopolun katkeaminen, jotka lujittivat olennaisesti pelitavan kehittymistä osaksi nuoren naisen elämää. Toimijuuden haavoittuvuus onkin ollut merkittävässä roolissa sekä pelaamista edeltävänä, että sitä ylläpitävänä tekijänä.
Myös aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet sosio-ekonomisiin riskiryhmiin kuuluvien olevan muita alttiimpia peliriippuvuuden kehittymiselle. Havainnot korostavat, kuinka tärkeää nuoren aikuisen tukeminen ja kokonaistilanteen kartoittaminen elämän muutostilanteissa on, jotta tulevaisuuden suunnittelu ja varhainen puuttuminen peliongelmaan mahdollistuisivat. Sanoisinkin, että peliriippuvuustutkimuksessa on kenties jopa liikaa korostettu ongelman psykologista viitekehystä, jolloin yksilön sosiaaliset olosuhteet, puutteelliset tukiverkostot, elämänmuutokset sekä osattomuus esimerkiksi opiskelu- ja työelämässä ovat jääneet ikään kuin sen varjoon peliongelmalle altistavina ja kuntoutumista haastavina tekijöinä.
Peliriippuvuus muuttaa olennaisesti yksilön prioriteetteja ja syrjäyttää aiemmin tärkeitä asioita, kun elämän merkityssisällöt muuttuvat peliriippuvuutta vastaaviksi. Pelaamisella on voimakas elämää kaventava vaikutus, jonka seurauksena asioita lykätään ja jätetään tekemättä, harrastukset jäävät pois ja ystäväpiiri ohenee. Lisäksi peliriippuvuudesta seuraa vaikeuksia motivoitua tai aloittaa mitään uuttaa, toiminnan lamaantumista ja yksinäisyyttä sekä kokonaisvaltaista voimavarattomuutta. Pelaamisen ensisijaisuus ja toimijuuden heikkeneminen ilmenevätkin ennen kaikkea muutoskyvyttömyytenä suurista pelihaitoista ja muutoshalusta huolimatta.
Peliriippuvuus näyttäytyy yksilön toimijuutta murentavana ilmiönä, jossa pelaaminen ottaa merkittävän aseman toimintaa ja aloitteellisuutta suuntaavana, sekä kykyjä ja minä-pystyvyyttä määrittelevänä voimana. Myös oman todellisen potentiaalin saavuttaminen estyy, kun vaikutus- ja valinnanmahdollisuuksia ohjaa ensisijaisesti pelaaminen ja sen jatkuvuus – usein jopa uran tai perheen kustannuksella. Pelihaitat heijastuvatkin olennaisesti myös yksilön läheisiin sekä tulevaisuudenkuviin, joissa pelaaminen näyttäytyy ainoana selviytymiskeinona ja uuden alun mahdollisuutena: ”Mää uskon siihen, että pystyn vasta sitten suunnittelemaan elämää, kun saan nuo velat maksettua. Ja sitte, ku saan nuo velat maksettua, nii hakisin apua tuohon pelaamiseen”.
Peliriippuvainen sekä antaa itselleen, että saa vuorovaikutuksessa muilta hyvin moninaisia identiteettejä ja ominaisuuksia. Annettuun ja omaksuttuun identiteettiin voi kuulua muun muassa ahneutta, pahuutta, hyväksikäyttöä, epäluotettavuutta, tunteettomuutta, moraalittomuutta, hulluutta, sairautta, rikollisuutta, epäsopivuutta, ulkopuolisuutta, hylätyksi tulemista ja päämäärättömyyttä, jotka nousivat esiin tutkimustuloksissani.
Peliriippuvainen voi kuitenkin tarkastella itseään myös iloisena, oikeudenmukaisena, rehellisenä ja tunneälykkäänä ihmisenä, mutta samaan aikaan epäillä, onko hänellä enää oikeutta näihin ajatuksiin esimerkiksi moraalinvastaisten tekojen ja niiden aiheuttaman sisäisen ristiriidan myötä. Identiteetti sisältääkin aina yksilön kokemuksen omasta arvostaan, ja jos se rakentuu kielteisten ominaisuuksien ympärille, vaikuttaa se usein myös toimintaan ja käyttäytymiseen.
Tutkimusprosessin myötä ja sen jälkeen huoleni kohdistuu erityisesti ammatillisten tahojen toimintavalmiuksiin peliriippuvuuden kohtaamisessa ja heidän rooliinsa negatiivisen minäkuvan vahvistamisessa. Häpeää ja syyllisyyttä tuottavia käytäntöjä onkin edelleen olemassa ja ne ovat valitettavan yleisiä laajasta tutkimus- ja kehittämistyöstä huolimatta. Ymmärrystä, hyväksytyksi tulemista ja sensitiivistä vuorovaikutusta on sen sijaan ollut huomattavasti vaikeampi löytää, vaikka niiden tulisi olla erottamaton osa sekä sosiaalityön käytäntöä, että työntekijän omaa ammattietiikkaa. Apua ei myöskään aina osata tai kyetä tarjoamaan oikeaan aikaan, eikä yhteyttä asiakkaaseen oteta silloin, kun on luvattu.
Kehittämistarpeita ja kipupisteitä näyttääkin olevan ennen kaikkea asiakkaaksi ottamisen prosesseissa, koska pelaajan voimavarat eivät aina ole riittäviä tai vastaa palveluntuottajien ajatuksia siitä, että palveluiden piiriin hakeuduttaisiin esimerkiksi itse.
Iida Saari
Lapin Yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Mut sit häviänki kaiken. – Kertomuksia nuoren peliriippuvaisen naisen toimijuudesta ja identiteetistä” (2017).
Lähteet
Huotari, Kari 2007: Pelaaminen hallintaan: kuntoutus- ja koulutusohjelman ulkoinen arviointi. Sosiaalipedagogiikan säätiö. Helsinki
Jaakkola, Tapio 2006: Viihteestä riippuvuudeksi. Rahapeliongelman luonne. Tilastokeskuksen hyvinvointikatsaus 4/2006,26—29.
Lund, Pekka 2010: Rahapeliongelma: yksilölle jätetty taakka. PS-kustannus. Jyväskylä
Mielonen, Harri & Tiittanen, Harri 1999: ”Sitä aatteli että jos sitä nyt voittaa” – Peliriippuvaisten kokemuksia ongelmapelaamisen syistä, seurauksista ja hoidosta. A-klinikkasäätiön raporttisarja nro 32. Helsinki.
(20)
Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan hyvinvoinnin kokemuksia hyvinvoinnistaan
Tutkielmani oli sosiaalityön opinnäytetyö ja tarkoituksenani oli paitsi ymmärtää haastavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten kokemuksia myös tuottaa tärkeää tietoa sosiaalityölle, lisäämällä ymmärrystä siitä minkälaisia tekijöitä yksittäisen sosiaalisen ongelman ympärillä on nähtävissä.
Pyrin lisäämään sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä siitä, että ihmisiä autettaessa asioita ei tule tarkastella liian kapeasta näkökulmasta keskittyen vain johonkin kapeasti rajattuun ongelmaan ja sulkemalla silmät siitä seuraavilta oheisilmiöiltä. Autisminkirjon lasten palvelutarpeita selvitettäessä on ehdottomasti huomioitava myös lapsen perheen hyvinvointi.
Autisminkirjo on laaja-alainen kehityshäiriö (1), missä on kyse neurobiologisesta kehityksellisestä oireyhtymästä (2), josta kärsii tutkimusten mukaan 0,7-1,2 prosenttia kaikista kouluikäisistä lapsista (3). Lisäksi Suomessa on noin 120 000 yksinhuoltajaperhettä (4). Tutkin pro-gradu tutkielmassani Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan hyvinvoinnin kokemuksia. Merkittävimpiä tutkimustuloksia olivat selkeät puutteet autisminkirjon lasten yksinhuoltajien hyvinvoinnissa sekä saadun tuen puute.
Perustarpeiden tyydyttäminen
Perustarpeiden tyydyttäminen, kuten riittävä uni, lepo, ruoka, liikunta, rakkaus, läheisyys ja vapauden tunteen saavuttaminen näytti olevan pahasti vaarantunut autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla. Tutkittavillani oli merkittäviä uniongelmia sekä haasteita saada terveellistä ravintoa. Nämä tekijät näyttivät olevan suoraan yhteydessä tutkittavien huonona näyttäytyneeseen terveydentilaan.
Tutkimukseni mukaan puolison puute oli autismin kirjon lapsen yksinhuoltajalle yleistä ja se koettiin pääsääntöisesti negatiivisena tekijänä suhteessa hyvinvointiin. Lapsen pärjääminen elämässä ja suhtautuminen elämään oli suorassa yhteydessä vanhemman omaan hyvinvoinnin kokemukseen. Tulkitsin aineistoni perusteella eri osa-alueiden välillä olevan selviä yhteyksiä toisiinsa; uniongelmista kärsivillä oli myös enemmän vaikeuksia syödä terveellisesti ja luoda uusia parisuhteita ja päinvastoin.
Pärjääminen työelämässä ja yhteisöissä
Työn tekeminen, harrastaminen, kansalaistoimintaan osallistuminen tai kouluttautuminen eivät näyttäytyneet tutkimuksessani saavuttamattomissa olevilta asioita. Tutkimukseni perusteella arvioin autisminkirjon lapsen yksinhuoltajilla olevan vahvaa ammattitaitoa ja halua toteuttaa itseään työn kautta. Työssä käyminen ei ollut mahdollista kaikille rajallisten voimavarojen takia. Työssäkäyville työn tekeminen ja työpaikalla pärjääminen vahvisti henkistä hyvinvointia, mutta vei voimavaroja muilta elämän osa-alueilta.
Tutkimukseni tulokset osoittavat perustarpeiden tyydyttämisen ja työssä sekä yhteisöissä pärjäämisen edellyttävän autismin kirjon lapsen yksinhuoltajalta vahvaa turvaverkkoa eli konkreettista hoitoapua sekä taloudellista tukea. Analyysini mukaan tuon turvaverkon voi luoda joko julkinen taho tai sukulaisuussuhteet. Olennaista olisi kuitenkin tuen luotettavuus eli joko pysyvät viranomaispäätökset tai vakaat ihmissuhteet. Tutkimukseni mukaan valitettavan usein nämä eivät toteutuneet.
Aineellinen-, henkinen- ja sosiaalinen pääoma
Aineellisen-, henkisen ja sosiaalisen pääoman kerääntyminen autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalle näyttäytyi tutkimukseni mukaan hyvin epätodennäköiseltä. Pääoman kerryttäminen olisi arvioni mukaan vaatinut perustarpeiden tyydyttämistä ja vankkaa asemaa työelämässä ja yhteisöissä eli edellyttänyt vahvaa ja toimivaa turvaverkkoa. Tutkimukseni mukaan autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla oli poikkeuksetta haasteita näillä elämän osa-alueilla.
Arvioni mukaan pääoman kerryttäminen olisi vaatinut lisäksi vahvaa persoonaa, jolla on hyvä paineensietokyky sekä tavoitehakuinen asenne elämään. Tulkintani mukaan autisminkirjon lasten yksinhuoltajilta ei puuttunut tätä ominaisuutta, mutta muut elämänalueet olivat liian raskaita energian ja vahvuuden riittämiseksi enää tälle pääoman kerryttämisen tasolle.
Kaiken kaikkiaan tutkimustulosteni perusteella autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla on siis suuria puutteita hyvinvoinnin kokemuksessaan. Nähdäkseni ihmisen perusluonne on kuitenkin eteenpäin pyrkivä ja näin ollen ihminen luo jatkuvasti jonkinlaisia tavoitteita joihin pyrkii, joko tietoisesti tai tiedostamatta. Autismin kirjon lapsen yksinhuoltajan elämä on vammaisen lapsen synnyttämisen ja eron myötä kokenut niin suuria perustarpeiden menetyksiä, että tavoitteet voivat tällaisessa elämäntilanteessa elävällä olla esimerkiksi vain riittävä uni, ruoka ja liikunta. Ihmisluonteen omaisesti tosin hyvinvoinnissaan jonkin tason saavutettuaan, ihminen luo itselle uuden tavoitteen ja lopulta voidaan päästä hyvin korkealle hyvinvoinnin kokemuksen tasolle.
Tähdellistä sosiaalityön tiedontuotannon kannalta on kuitenkin huomioida se, että yhteiskunta voi halutessaan tukea tässä haastavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten hyvinvointia paljon nykyistä paremmin keskittymällä siihen, että tukea annetaan riittävästi, oikea-aikaisesti ja pysyvyyttä ja jatkuvuutta painottaen.
Paula Huhtanen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan kokemuksia hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä”.
Lähteet
-
-
- Linna, Sirkka-Liisa. 2004: Laaja-alaiset kehityshäiriöt. Teoksessa: Moilanen, Irma & Räsänen, Eila & Tamminen, Tuula & Almqvist, Fredrik & Piha, Jorma & Kumpulainen, Kirsti (toim.) Lasten- ja nuorisopsykiatria. Helsinki: Duodecim, 289–298.
- Korpela, Raija 2004: Autismi. Teoksessa: Sillanpää, Matti & Herrgård, Eila & Iivanainen, Matti & Koivikko, Matti & Rantala, Heikki (toim.) Lasten neurologia. Helsinki, Duodecim, 200–212.
- Nylander Lena 2010: Autismin kirjo aikuisikäisillä – kysymyksiä ja vastauksia. Autismi- ja Aspergerliitto Ry. Vantaa, 19.
- 4. http://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/tilastoja/perheet/yksinhuoltajaperheet_suomessa/ 3.3.2017 klo 9:27
-
(19)
Sosiaalityöntekijät lastenpsykiatrialla
Kun lapsi sairastuu psyykkisesti, on lapsen perheen tilanne haavoittuva. Vanhemmat kokevat syyllisyyttä, epäonnistumista, jopa häpeää. Tällöin lapsi ja perhe tarvitsevat ammattilaisilta hyvää hoitoa ja hyvää kohtaamista.
Lastenpsykiatrialla työskennellään moniammatillisessa tiimissä. Tiimiin kuuluvat lastenpsykiatrian erikoislääkäri, psykologi, psyko-, puhe- ja toimintaterapeutti, fysioterapeutti, sosiaalityöntekijä, sairaanhoitajat ja sairaalakoulun erityisopettaja. Tavoitteena on auttaa lasta ja perhettä selviytymään arkielämässä sekä tukea lapsen kasvua ja kehitystä. (1.) Lastenpsykiatrian sosiaalityöntekijän tavoitteena on selvittää perheen rakennetta ja toimintaa sekä käsityksiä lapsen ongelmista (2). Perheen tilanteesta kartoitetaan perheen elinolosuhteet, elämäntilanteet sekä perheen terveys ja vuorovaikutussuhteet (3).
Pro gradu-tutkielmassani tarkastelin sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuutta lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä. Sosiaalityöntekijä työskentelee toimintaympäristössä, jossa vallitsee vahva lääketieteellinen lähestymistapa. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kokivat tiimityöskentelyn mielekkäänä työmuotona, koska asiantuntijat täydentävät osaamisellaan toisiaan. Tällöin lapsi ja perhe saavat monipuolista hoitoa. Tiimityössä myös työryhmän tuki koetiin tärkeänä, koska asioita ei tarvitse selvittää yksin.
Erityisosaajina
Sosiaalityöntekijät kokivat tuovansa tiimiin kokonaisvaltaista yhteiskuntatietteellistä näkemystä perheen tilanteeseen. He tarkastelevat asioita lapsen ja perheen tulokulmasta muiden ammattilaisten tarkastellessa syvemmin lapsen psyykettä. Sosiaalityöntekijät hallitsevat monimutkaisen palvelujärjestelmän; tiedon lasta ja perhettä hyödyntävistä tukimuodoista, sosiaalilainsäädännöstä sekä lastensuojelullisista kysymyksistä.
Sosiaalityöntekijöiden täytyy olla tietoisia yhteiskunnan tilanteesta ja yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista. Työskentelyssään he huomioivat yhteiskunnan rakenteelliset tekijät ja niiden vaikutukset perheiden hyvinvointiin. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kertoivat, että esimerkiksi perheitä kohdannut työttömyys, taloudellinen niukkuus tai perheen jäsenen sairastuminen vaikuttavat osaltaan perheiden hyvinvointiin. Tutkimuksessani sosiaalityöntekijät myös kohtasivat monenlaisia perhemalleja: samaa sukupuolta olevia pareja lapsineen sekä uusioperheitä.
Sosiaalityöntekijät kokivat, että vaikeissa tilanteissa olevien perheiden kohtaamisissa erityisesti kuulemisen taito, empaattisuus ja positiivisen palautteen antaminen ovat merkityksellisiä asioita. Tiimityössä tarvitaan avointa ja toisia ammattilaisia kunnioittavaa keskustelua. Tärkeintä yhteistyössä on, että eri asiantuntijat uskaltavat rohkeasti tuoda esiin omia näkökulmiaan. Asiantuntijoiden välinen hyvä ja avoin kommunikaatio mahdollistaa lapselle ja perheelle hyvän hoidon.
Koulutuksesta kokemukseen
Sosiaalityön koulutus antaa perustan asiantuntijana toimimiseen. Sosiaalityöntekijät kokivat, että koulutus antaa kyvyn katsoa perheen tilannetta kokonaisuutena. Lisäksi vankka palvelujärjestelmäosaaminen antaa tietoa sosiaaliturvasta, palvelujärjestelmistä ja tarvittavista laeista. Nämä osaltaan tekevät sosiaalityön asiantuntijuuden erityiseksi lastenpsykiatrialla. Sosiaalityöntekijät tarvitsevat lastenpsykiatrialla työskentelyyn myös lisäkoulutusta lapsen fyysisestä ja psyykkisestä kehityksestä sekä lastenpsykiatrisesta diagnostiikasta.
Työ- ja elämänkokemus antoivat sosiaalityöntekijöille rohkeutta työskentelyyn sekä välineitä käsitellä vaikeita tunteita ja tilanteita. Tilannetaju, empaattisuus ja kuuntelemisen taito koetiin vahvuuksina.
Tavoitteena on, yhdessä moniammatillisen tiimin kanssa, antaa lapselle ja hänen perheelleen parasta mahdollista hoitoa. Laaja-alainen perheen tilannekartoitus, tietous palvelujärjestelmistä sekä hyvä vuorovaikutus tiimin jäsenten ja asiakasperheen kanssa kuuluvat tärkeänä osana sosiaalityöntekijän työhön.
Lastenpsykiatrialla sosiaalityöntekijöiden ammatillinen osaaminen on tärkeä osa tiimityötä. Oman pro gradu- tutkielmani avulla haluan laajemmin tuoda esille heidän tekemäänsä arvokasta työtä.
Linnea Karhumaa
Lapin Yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuus lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä” 2017.
Lähteet
-
-
- Sosiaalityö lastenpsykiatrian alueella, monistetietopaketti. Painamaton.
- Sinkkonen, Jari 1999: Lastenpsykiatrinen diagnostiikka. Teoksessa Sinkkonen, Jari & Pihlaja, Päivi (Toim.): Ulos umpikujasta. WSOY – kirjapainoyksikkö. Porvoo, 167–186.
- Väänänen, Riitta 2013: Perheen rakenteen, dynamiikan ja arvojen merkitys lapsen psyykkiselle hyvinvoinnille. Väitöskirja. Kopijyvä. Kuopio.
-
(18)
Suomen kielen opetuksen merkitys turvapaikanhakijalle
Tilanne Suomessa oli syksyllä 2015 aikana monella tavalla ainutlaatuinen. Suomeen saapui huima määrä uusia maahanmuuttajia turvapaikanhakijoina (1).
Syksyllä 2015 perustettiin lyhyessä ajassa useita uusia vastaanottokeskuksia eri puolille maata samaan aikaan kun luonto oli valmistautumassa talvea varten, ilmat kylmenivät ja monet odottelivat jo ensilunta. Huolimatta siitä seesteisestä tunnelmasta minkä maan jäätyminen syksyisin yleensä meitä ympäröivässä luonnossa aiheuttaa, oli monessa vastaanottokeskuksessa käynnissä oma tiivis ja vinhasti pyörivä kuplansa, jonka sisällä hektinen arki hädin tuskin toimi kaikenlaisten puutteiden keskellä. Ihmisiä oli paljon ja tilat olivat ahtaita. Tuossa tilanteessa suomen kielen opetuksen alkamisella oli suuri merkitys, sillä se toi päiviin rakennetta ja antoi turvapaikanhakijoille toivoa niistä mahdollisuuksista, joita olivat tulleet uuteen maahan tavoittelemaan.
Pro gradu -tutkielmassani halusin päästä tarkemmin lähelle niitä merkityksiä ja kokemuksia, joita turvapaikanhakijat liittävät suomen kieleen, omaan äidinkieleensä ja kielitaitoon yleensä turvapaikkaprosessin ensivaiheissa. Olin kiinnostunut siitä, että mitkä ovat ne tarpeet, keinot ja mahdollisuudet, joita he yhdistävät kieleen ja uuden kielen oppimiseen?
Turvapaikanhakijat oleskelevat vastaanottokeskuksissa tai yksityismajoituksessa koko turvapaikkaprosessin ajan. Laki kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta (17.6.2011/746) sisältää pykälän (29§) työ- ja opintotoiminnasta. Asetuksen mukaan vastaanottokeskuksessa on järjestettävä työ- ja opintotoimintaa kansainvälistä suojelua hakevan ja tilapäistä suojelua saavan omatoimisuuden edistämiseksi. Työ- ja opintotoiminta tarkoittaa turvapaikanhakijan ja vastaanottokeskuksen laatimaa yhteistä toimintaohjelmaa, jonka mukaisesti turvapaikanhakija osallistuu esimerkiksi vastaanottokeskuksen siivoamiseen ja kunnostamiseen tai suomen, tai ruotsin kielen opiskeluun. Kieliopinnot ovat osa laissa säädettyä työ- ja opintotoimintaa ja niiden järjestäminen kuuluu vastaanottokeskukselle. Tarkoituksena on tukea turvapaikanhakijan itsenäisen elämän aloittamista sen jälkeen, jos hän saa luvan jäädä Suomeen (2).
Keräsin aineistoni pro gradu -tutkielmaani varten haastattelemalla vastaanottokeskuksessa asuvia afganistanilaisia turvapaikanhakijoita, jotka olivat aloittaneet suomen kielen opiskelun vastaanottokeskuksessa oleskelun aikana ja osallistuneet vastaanottokeskuksen työ- ja opintotoimintaan. Pisimpään Suomessa oleskelleista haastateltavistani olivat olleet Suomessa noin 9 kuukautta. Muut olivat tulleet noin 4-5 kuukautta sitten.
Kielitaito yhdistyi tässä tutkimuksessa valtaistumiseen. Valtakielen oppiminen mahdollistaa autonomisuuden. Autonomisuus ja sen saavuttaminen, voidaan nähdä valtaistumisen ydinajatuksena (3). Autonomisuus ja itsenäisyys liittyvät subjektiuden vahvistumiseen sekä hallinnan ja pystyvyyden tunteen kasvamiseen. Riippuvuuden ja riippumattomuuden, hallinnantunteen ja holhouksen ristiriidat punoutuvat jokaisen turvapaikanhakijan elämänkulkuun. Mahdollisuudet sosiaalisen muutokseen aikaansaamiseksi ovat rajoittuneet sekä sosiaalisesti että lainsäädännön kontrolloimana. Tällaisessa tilanteessa kielitaito voidaan ymmärtää subjektiuden vahvistumisen ja valtaistumisen liikkeelle panevana voimana.
Muutos kohti parempaa on valtaistumisen käsitteeseen yleisesti liitetty näkökulma. Turvapaikanhakijoiden kokemukset suomen kielen opiskelusta olivat pääosin positiivisia. Suomen kielen opiskelu nähtiin välineenä, jonka avulla kiinnittyä yhteiskuntaan ja oppia uuden maan kulttuuria, tapoja ja sääntöjä. Motivaatio suomen kielen opiskeluun kumpusi toiveesta saada aikaan muutos parempaan suuntaan omassa tilanteessa. Tärkeimpiä kielitaidon kautta tavoiteltavia asioita turvapaikanhakijoiden mielestä olivat status, tieto, turvallisuus ja sosiaaliset kontaktit. Kielitaito tuotti myös arvostusta ja aseman parantumista turvapaikanhakijan omassa sosiaalisessa elinpiirissä. Kaikilla haastateltavilla oli lisäksi suuri halu päästä osaksi suomalaista yhteiskuntaa suomen kielen oppimisen kautta. Suomalaista koulutusta kunnioitettiin ja halu opiskella oli korkea sekä miehillä että naisilla.
Puhuttaessa valtaistumisesta joudutaan väistämättä keskustelemaan myös vallan käsitteestä. Valta on monimuotoisesti jäsentyvien prosessien ja sosiaalisen kanssakäymisen seurauksena syntyvä tuote. Periaatteessa kukaan ei omista valtaa, mutta se on läsnä joka paikassa. Se on sosiaalisesti jaettu aktiivinen ilmiö, joka tulee näkyväksi ihmisten luomissa struktuureissa ja sovituissa normeissa. Sitä annetaan, se luovutetaan ja ansaitaan. Valta sisältää aina mahdollisuuden kontrolloida, rajoittaa ja asettaa erilaiset ihmiset ja ryhmät toisiaan vastaan (4).
Valta voidaan jaotella yhteiskunnan eri areenoilla ylivaltaan (power over), toimintavaltaan (power to) ja jaettuun valtaan (power with). Ylivalta on autoritääristä ja hierarkiaan liittyvää valtaa. Ylivalta on kaksinapainen, sillä sitä joko omistaa tai ei omista. Toimintavalta on hienovaraisempaa ja siihen liittyy mahdollisuus saada aikaan toivottu tulos joko suoraan tai välillisesti. Jaettu valta taas nähdään ylivallan haastajana, jossa valta saavutetaan yhteistoiminnan kautta (5). Yhteiskunnallisen vallan lisäksi on olemassa myös henkilökohtaista valtaa (personal power), joka tarkoittaa yksilön henkilökohtaista kykyä vaikuttaa omaan ympäristöönsä (6).
Kielitaito yhdistyi turvapaikanhakijoiden kertomuksissa vallan eri tasoihin. Kielitaito näkyi ylivallan (power over) välineenä käyttää totaalista valtaa ja tilanteissa, joissa turvapaikanhakijat toivoivat pääsevänsä osallisiksi jaetusta vallasta (power with). Turvapaikanhakijat kertoivat esimerkiksi siitä, miten kielitaitoa voidaan käyttää ylivallan työkaluna jonkin ryhmän alistamiseksi oman toimintavallan alaisuuteen. Toisaalta kielitaidon avulla voidaan myös luoda kontakteja. Kontaktit muihin ihmisiin mahdollistivat turvapaikanhakijoiden mielestä pääsyn jaetun vallan piiriin. Jaettu valta on ikään kuin ylivallan vastakohta ja tarkoittaa tasa-arvoista sosiaalista valtaa, eli valtaa toimia yhdessä muiden kanssa tasa-arvoisina kumppaneina (7).
Vallan tasoihin liitetään yleensä lisäksi suostutteluvalta (power to), mutta se ei tullut kovinkaan selvästi aineistossa esille. Ehkä tämä johtui siitä, että suostutteluvalta eli toimintatavalta liittyy niin tiukasti kielitaidon hallitsemiseen, eikä sitä voida käyttää sellaisen yksilön kohdalla, jolla tätä taitoa ei ole. Tai jos käytetäänkin, niin silloin joudutaan turvautumaan tulkin apuun. Voi olla myös, että suostutteluvalta liittyy enemmän viranomaisen toimintaan ja hänen pyrkimyksiinsä saada aikaan asiakkaan tilanteessa muutosta. Silloin se ei tule esille asiakkaan puheessa, vaan pikemminkin viranomaispuheessa. Suostutteluvallalla tarkoitettiin siis toimintavaltaa, jossa toivottua tulosta tavoitellaan suoraan tai välillisesti. Henkilökohtainen valta (personal power) taas nousi turvapaikanhakijoiden keskuudessa kielitaidon oppimisen kautta tavoiteltavaksi ja saavutettavaksi voimaantumisen muodoksi. Tulosten mukaan kielitaidolla oli myös ideologinen tehtävä. Kielitaito nähtiin nimittäin mahdollisuutena parantaa ei vain omaa elämää, mutta myös ympäristön tilaa ja muiden ihmisten elämää.
Sosiaalityön ympäristöissä kohdataan enenevissä määrin asiakkaita, joiden suomen kielen taito on puutteellinen tai, jotka eivät jaa viranomaisten kanssa lainkaan yhteistä kieltä. Kielitaitoon ja kielitaidottomuuteen on näissä tilanteissa hyvä muistaa kiinnittää huomiota. Sosiaalityöntekijän on tärkeä ymmärtää kielitaitoon liittyviä eri merkityksiä ja, että maahanmuuttoon, turvapaikkaprosesseihin, uuteen maahan ja kulttuuriin sopeutumiseen liittyy paljon eritasoisia tilanteita, joiden kaikkien alkujuuri näyttäisi palautuvan kielitaitoon. Kieli on hienovarainen vallankäytön väline ja avain niin moneen lukkoon, että sitä ei voida sivuuttaa kevyin perustein. Jos yhteistä kieltä ei asiakkaan kanssa löydy, olisi tärkeää tukeutua tulkkipalveluihin hyvin matalalla kynnyksellä.
Susanna Omori
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Melkein kaikki ongelmat ratkaistuu suomen kielellä – Kielitaito turvapaikanhakijan valtaistumisen väylänä”.
Lähteet
-
-
- Turvapaikanhakijoita saapui viimevuonna ennätysmäärä 2016: Sisäministeriö (2016). http://www.intermin.fi/fi/maahanmuutto/turvapaikanhakijat.
- Rontu, Kaisa & Ruunaniemi, Katja 2014: Vastaanottokeskusten opintotoiminnan suunnitelma. https://rednet.punainenristi.fi/node/27017
- Borodkina, Olga & Törrönen, Maritta & Samoylova, Valentina 2013: Empowerment as a current trend of social work in Russia. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering Social Work: Research and Practice. Palmenia Centre for Continuing Education. University of Helsinki, 22-35.
- Jan Fook 2002: Social Work, Critical Theory and Practice. London: SAGE Publications Ltd.
- Hokkanen 2009: Empowerment valtaistumisen ja voimaantumisen dialogina. Teoksessa Mäntysaari, Mikko & Pohjola, Anneli & Pösö, Tarja (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS- kustannus, 315-337.
- Neath, Jeanne & Schriner, Kay 2998: Power to people with disabilities: Empowerment issues in employment programming. Disability & Society 13 (2) 217-228.
- Neath & Schriner 1998, 218; Hokkanen 2009, 326.
-
(17)
Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit
Kannabiksen viihdekäyttö on sellainen asia, josta jokaisella on varmasti oma mielipiteensä. Nämä mielipiteet ovat jakautuneet lähinnä kahteen: puolesta tai vastaan. Koska halusin päästä niin sanotusti ilmiön taakse, pro gradu -tutkielmani käsittelee kannabiksen viihdekäytölle luotuja merkityksiä, ja näiden kautta kannabiksen viihdekäyttäjille rakentuvia identiteettejä. Kannabis on tällä hetkellä käytetyin laiton huume Suomessa (1), mikä tekee tutkielmasta ajankohtaisen. Aineistona toimii City-lehden Suuri huumeraportti ja sen kommenttiosio.
Huumeiden viihdekäyttö on vapaa-ajalla tapahtuvaa, hallinnassa olevaa huumeiden käyttämistä, jonka seuraukset koetaan lähinnä myönteisiksi (2). Tutkimuksessani näen viihdekäytön juuri tällä tavalla. Viihdekäytön yleistymiseen taas ovat vaikuttaneet esimerkiksi kansainvälinen klubikulttuuri, yksilönvapauden korostaminen, suorituskeskeisyyden lisääntyminen, huumeiden saatavuuden paraneminen sekä nuorten ja aikuisten ajatusmaailmojen välille kasvanut kuilu (3).
Kannabiksen viihdekäytön puolustajien rakentamat identiteetit antavat kannabiksen viihdekäyttäjistä positiivisen kuvan. Kelvollinen pössyttelijä on kuin kuka tahansa muukin niin sanotusti hyvä kansalainen siinä mielessä, että he ovat hyvin toimeentulevia ja tekevät osansa yhteiskunnan toimimisen eteen. Kannabiksen viihdekäyttäjä voi samalla kuitenkin tuntea erilaisuuden tunnetta sellaisiin ihmisiin verrattuna, jotka eivät ole viihdekäyttäjiä. Tällöin viihdekäyttäjälle rakentuu yhteiskuntakriittisen pössyttelijän identiteetti, sillä kannabiksen käyttö on maassamme laitonta, ja tämä voi aiheuttaa viihdekäyttäjissä kritiikkiä yhteiskuntaa, lakia ja lainsäätäjiä kohtaan.
1960-luvun hippiyteen yhdistin etenkin rauhaa ja rakkautta jakavan pössyttelijän, sillä molemmista löytyy samanlaisia piirteitä. Rakkaudella tarkoitetaan sitä, että jokaista elävää olentoa tulee rakastaa, ja rauha viittaa ihmisen sisäiseen mielentilaan, suvaitsevaisuuteen ja sopusointuun (4). Luonnon huomioiminen, rakkaus ja sisäisen maailman muutokset ovat myös joillekin nykyajan viihdekäyttäjistä tärkeitä kannabiksen käytön merkityksiä. Luonnon rakastaminen oli myös 1980-luvun Vihreälle liitolle tärkeää, josta myöhemmin muodostui nykyisinkin tuntemamme Vihreä puolue. Vihreän liiton juuret voidaan muiden 1970-80 lukujen uusien yhteiskunnallisten liikkeiden tavoin jäljittää yleiseen nuorisokulttuurin nousuun sekä hippiliikkeeseen (5). Tarkoitus ei ole yleistää, vaan kiinnittää huomio eri vuosikymmeninä tapahtuneiden asioiden ja ilmiöiden yhteyksiin ja herättää ihmisissä ajatuksia. Oikeuksiaan puolustava pössyttelijä vetoaa yksilön vapauteen tehdä omat valintansa elämässä, kunhan ne eivät aiheuta vahinkoa toisille ihmisille. Yksilön korostaminen ei liene koskaan ollut enemmän voimissaan kuin nyt, ja tähän viittaavaa retoriikkaa on nähtävissä selkeästi esimerkiksi poliittisten puolueidemme periaateohjelmissa – etenkin taas Vihreiden ja Vasemmiston.
Kannabiksen viihdekäytön vastustajien puheenvuoroista löydettävät identiteetit eivät taas anna kannabiksen viihdekäyttäjistä laisinkaan positiivista kuvaa. Heille rakentuvat nistin ja lainrikkojan identiteetit. Kannabiksen viihdekäyttäjä ei ole millään tavalla erilainen muista laittomien huumeiden käyttäjistä, ei edes riippuvaisista ongelmakäyttäjistä. Vastustajat pistävät kaikki huumeet samaan kategoriaan, joten myös huumeita käyttävät ihmiset niputetaan yhteen. Lainrikkojan identiteetti rakentuu sellaisten annettujen merkitysten kautta, jotka tekevät kannabiksen käytöstä rikollista toimintaa. Jossakin vaiheessa kannabiksen viihdekäyttäjästä saattaa tulla yhteiskunnallinen ongelma siinäkin mielessä, että vastustajat joutuvat verorahoistaan maksamaan heidän päihdehoitonsa.
Kannabiksen viihdekäyttäjissä tuntuu olevan tutkimuksen mukaan toisaalta elementtejä hippiliikkeestä, mutta samalla nykyajan yhteiskunnan etenkin yksilönvapauteen liittyvät arvot yhdistyvät tähän. Vaikka tarkoitus ei ole yleistää, on kuitenkin sosiaalityöntekijällekin hyödyllistä tietää mitä kannabiksen viihdekäytön taustalla saattaa mahdollisesti olla, sillä ilmiö tulee todennäköisesti vain kasvamaan.
Jenni Tuominen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan ”Hyvä, paha pössyttelijä – Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit”.
Lähteet
1. Partanen, Juha 2002: Huumeet maailmalla ja Suomessa. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka. Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 13-37.
2. Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Salasuo, Mikko 2004: Huumeet ajankuvana – huumeiden viihdekäytön kulttuurinen ilmeneminen Suomessa. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi.
3. Allaste, Airi-Alina 2006: Drug Cultures in Estonia – Contexts, Meanings and Patterns of Illicit Drug Use. Tallinn University Press. Tallinna, Viro; Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Parker, Howard & Aldrigde, Judith & Measham, Fiona 1998: Illegal leisure – the Normalization of Adolescent Recreational Drug Use. Routledge. Great Britain.
4. Tarvainen, Veikko 1993: 60-luvun kapina. Like. Helsinki.
5. Mickelson, Rauli 2015: Suomen puolueet. Vapauden ajasta maailmantuskaan. Vastapaino. Tampere.
(16)
Isyys eron jälkeen
Eroa ei tule nähdä pelkästään huonona asian lapsen elämässä. Vaikka vanhemmat eroavat toisistaan ja parisuhteesta, ero ei päätä vanhemmuutta. Ero muovaa kuitenkin arkea, rooleja ja suhteita. Suhde lapseen ja lapsen etu voivat nousta eron seurauksena vanhempien huomion keskiöön.
Tutkimuksessani isien kokemus isyydestä eron jälkeen oli alkuun hämmentävää ja hieman pelottavaa. Ero toi uudenlaista vastuunottamista. Isyys koettiin tärkeäksi ja isät halusivat olla lastensa elämässä aktiivisesti mukana. Isät kokivat, että jos yhteistyö lapsen äidin kanssa toimii, tapaamiset lapsen kanssa järjestyvät hyvin. Isät kokivat keskinäisen yhteistyön ja hyvän vuorovaikutuksen vahvistavan lapsen etua ja asemaa. Isät kokivat, että eron jälkeen keskinäistä puhetta ja keskustelua oli tullut enemmän lapsen ja hänen äidin kanssaan.
Kuka huolehtii, ettei vanhempiensa eron kokenut lapsi, joudu itse huolehtimaan oikeudestaan tavata isäänsä?
Vanhempien eron jälkeen lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa ja vanhemmilla velvollisuus huolehtia yhdessä lapsesta. Tutkimuksessani isät toivoivat lapsen tapaamisia enemmän. Toivettaan he eivät useinkaan rohjenneet esittää lapsen äidille tai viranomaiselle. Isät eivät he halunneet nostaa asiaa esille äidin kanssa, jotta sovitut tapaamiset eivät peruuntuisi. He eivät halunneet painostaa lastensa äitiä ja korostivat, että äidin ja lapsen hyvinvointi nivoutuvat kiinteästi toisiinsa.
Lastenvalvoja on tavallisesti ensimmäinen viranomainen keneen vanhemmat ottavat yhteyttä erotilanteessa. Ensimmäisellä tapaamisella vanhemmilla voi olla jo jonkinlainen suunnitelma, miten he aikovat huolehtia lapsesta. Lastenvalvojan rooli on tärkeä eroauttamistyössä, tästä syystä vanhempien ja lastenvalvojan ensitapaamiseen tulisikin varata riittävästi aikaa. Lastenvalvojan tehtävänä eroauttamisessa on nostaa lapsen asema keskiöön, sekä tarvittaessa neuvoa ja ohjata heitä muihin eroauttamispalveluihin.
”Turboahdettu tapaamisaikaa”
Tutkimuksessani isät kokivat, että heidän ja lasten väliset tapaamisajat olivat liian lyhyitä. He kokivat, että yhdellä tapaamiskerralla oli niin paljon tehtävää ja puhuttavaa, että aika ikään kuin loppui kesken. Isät eivät kuitenkaan halunneet, että tapaamistilanteet olisivat suoritustilanteita, vaan he pyrkivät luomaan niistä rentoja yhdessäolon hetkiä. Isät eivät halunneet kilpailua, siitä kumman luona lapsi viihtyy paremmin vaan isät halusivat elää tavallista lapsiperheen arkea lastensa kanssa.
Tutkimuksessani nousi esille, kuinka isät olisivat kaivanneet eron jälkeisiin ensitapaamisiin jonkinlaista valmennusta, ohjeistusta tai vertaistukea. ”Kukaan ei kertonut eikä valmistanut minua ensi tapaamiseen. Ilmassa oli paljon kysymysmerkkejä sekä molemmin puoleista jännitystä”.
Anita Tervo
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkielmaan: ”Tyhjäksi puserrua aikaa. Isä – lapsi suhde eron jälkeen”.
(15)
Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena
Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena Lastensuojelun edunvalvonnasta säädetään lastensuojelulain 22§:ssä. Pykälä on lapsen asioista vastaavaa sosiaalityöntekijää velvoittava, mutta vielä toistaiseksi huonosti tunnettu tai ainakin harvoin käytetty lapsen osallisuutta korostava lainkohta. Lapsilla ja nuorilla on kuitenkin hyvin positiivisia kokemuksia edunvalvontaprosesseista, joissa edunvalvoja on kulkenut lapsen rinnalla jopa useiden vuosien ajan.
Tieto edunvalvontamääräyksestä tulee lapselle ja nuorelle usein yllätyksenä, eikä heillä ole tietoa edes siitä, mitä edunvalvonta on, kuka sitä on hakenut ja miksi, kuka heidän edunvalvojansa on, mitä edunvalvoja tekee ja mitä edunvalvonta lapselle ja nuorelle merkitsee. Hyvin epäselvästä ja aikuisjohtoisesta lähtötilanteesta huolimatta edunvalvontaprosessi kokonaisuudessaan merkitsee lapselle ja nuorelle pysyvän, luottamuksellisen ja tärkeän ihmissuhteen syntymistä aivan vieraan aikuisen ihmisen kanssa.
”Ei ois tullu kuulluksi ilman edunvalvojaa”
Lastensuojeluprosessi ja etenkin siihen liittyvät erilaiset päätöksentekotilanteet näyttäytyvät lapselle ja nuorelle epäselviltä, osittain jopa kaoottisilta. Edes edunvalvojan mukana oleminen ei poista epämääräisyyden ja hallitsemattomuuden tunnetta lapsilta ja nuorilta. Lapsen ja nuoren osallistumisen mahdollisuudetkaan omassa asiassaan eivät ole itsestään selviä. Edunvalvoja pystyy kuitenkin omalla toiminnallaan tukemaan lasta oman mielipiteen muodostamisessa sekä huolehtimaan siitä, että lapsi ja nuori tulee kuulluksi joko suoraan tai edunvalvojansa kautta.
Edunvalvojan tehtävä on kaksijakoinen: hänen tulee tuoda esille lapsen ja nuoren mielipide häntä koskevassa päätöksenteossa, mutta muodostaa myös oma mielipiteensä siitä, mikä ratkaisu olisi lapsen edun mukainen. Tämä kaksoisrooli ei kuitenkaan heikennä lapsen ja nuoren sekä edunvalvojan välistä luottamusta. Tärkeintä on yhteinen keskustelu eri näkemyksistä molemminpuolisen ymmärryksen lisäämiseksi.
”No se niinku selvensi mulle niitä asioita”
Lapset ja nuoret kuvailevat edunvalvojaa sanoilla sanansaattaja, asioiden hoitaja ja kartalla olija. Sanansaattajan roolissa edunvalvojan tehtävänä on pitää esillä ja viedä eteenpäin lasten ja nuorten asioita ja mielipiteitä. Asioita hoitaessaan edunvalvojat esimerkiksi osallistuvat epävirallisiin kohtaamisiin ja arkisten asioiden hoitamiseen. Toiminta määräytyy pitkälti lasten ja nuorten tarpeiden ja toiveiden mukaan. Edunvalvoja on myös ”kartalla olija”, joka tuntee lapsen ja nuoren vuosien ajalta, luo häneen pysyvän, tärkeän ja luottamuksellisen ihmissuhteen, tietää ja tunnistaa lapsen ja nuoren tarpeet ja toiveet, puhuu lapsen puolesta ja vie hänen sanaansa eteenpäin viranomaisille ja muille lapsen asioissa työskenteleville ammattilaisille. Kartalla olija pystyy hoitamaan tehtäväänsä tapaamalla lasta ja nuorta säännöllisesti.
”Lähheinen ja luottamuksellinen suhde”
Edunvalvojan sekä lapsen ja nuoren välinen suhde rakentuu hitaasti kohtaamisten, keskusteluiden ja vapaan yhdessäolon kautta. Edunvalvontasuhteet ovat usein vuosien mittaisia, jolloin edunvalvojan pysyvyys sekä säännölliset tapaamiset ovat merkittäviä tekijöitä suhteen rakentumiselle. Huostaanotetuilla lapsilla on usein takanaan katkenneita ihmissuhteita, epävarmuutta ja menetyksiä. Edunvalvonta mahdollistaa lapselle ja nuorelle pysyvän ihmissuhteen edunvalvontamääräyksen ajaksi. Pysyvyyden lisäksi edunvalvojalla on todellisia, lakiin perustuvia mahdollisuuksia vaikuttaa lapsen ja nuoren lastensuojeluprosessiin ja sitä kautta heidän arkielämäänsä.
Jokaisella lapsella on lain suoma oikeus edunvalvojaan, mikäli edunvalvontamääräyksen kriteerit täyttyvät. Todellisuudessa edunvalvojan tarpeen arvioiminen ja hakeminen jää usein yksittäisen sosiaalityöntekijän vastuulle. Kiireellisimpien asioiden vuoksi edunvalvonnan hakemiseen liittyvä arviointi ja keskustelu lapsen kanssa voi helposti unohtua. Lapselle ja nuorelle tulisi kertoa edunvalvonnasta, jotta hän osaisi tarvittaessa myös itse vaatia edunvalvojan hakemista.
Edunvalvonnasta huolimatta lastensuojeluprosessia kokonaisuudessaan tulisi selkiyttää. Lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän tehtävänä on varmistua siitä, että asiakkaana oleva lapsi tai nuori on tietoinen omasta tilanteestaan ja siihen liittyvistä toimenpiteistä. Hänelle tulee myös perustellusti kertoa, keitä henkilöitä hänen asiassaan on mukana ja mitkä ovat heidän roolinsa. Lastensuojeluprosessin selkiyttämisen lähtökohtana on varmistaa, että lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä kohtaa asiakkaana olevia lapsia ja nuoria riittävän usein oppiakseen tuntemaan heidät ja heidän tarpeensa.
Myös edunvalvontatyöskentelyä voidaan kehittää entistä lapsilähtöisemmäksi. Vaikka lapset ja nuoret kokevat edunvalvonnan toimivana ja tärkeänä toimintana, edunvalvojat eivät ole voineet työskentelyllään poistaa lapsilta lastensuojeluprosessiin liittyvää epäselvyyttä. Edunvalvojan tulisi vielä selkeämmin kertoa lapselle ja nuorelle lastensuojeluprosessin vaiheista ja niihin vaikuttavista tekijöistä. Edunvalvojan tulee myös huolehtia siitä, että aikuisjohtoisissa tilanteissa asiat käsitellään lapsen kielellä selkeästi ja ymmärrettävästi.
Pilvikki Harju
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Meillä tuli semmonen hyvä suhde. Lasten ja nuorten kokemuksia lastensuojelun edunvalvonnasta”.
(14)
Päihdeäiti haluaa rakastaa lapsensa ehjäksi
”Sillai käyny läpi oman lapsuuden surua siitä, ett ei oo ite voinu olla lapsi…Lähinnä ne päihteet on ollu mulle semmonen selviytymiskeino jotenki..”
Erilaiset käyttäytymis- ja käsitysmallit siirtyvät sukupolvelta toiselle ja päihdeongelmat aiheuttavat tutkimusten mukaan tähän erityisen riskin (1). Tutkimukseni tarkoitus oli kuvata haastateltujen äitien näkemyksiä siitä, kuinka heidän oma päihteiden käyttönsä oli vaikuttanut heidän lastensa elämään. Tarinaan hiipi kuitenkin kuin huomaamatta sivujuonne. Äitien tarinoissa tuli kuuluviin, kuinka heidän vanhempiensa päihteiden käyttö äitien omassa lapsuudessa oli vaikuttanut siihen, millaiseksi heidän elämänsä oli muodostunut. Tämän juonipolun osuus korostui osaltaan myös metodologisten valintojeni vuoksi; narratiivisuus tutkimusotteena nosti äitien omat tarinat lapsista tuotettujen tarinoiden rinnalle. Myös näistä äideistä tuli näkyviin lapsi, jonka elämään vanhemman päihteiden käyttö oli jättänyt jälkensä.
Jokaisen päihdeongelmaisen äidin tilanne on omanlainen, joten stereotypioiden luominen päihdeäideistä voi olla kyseenalaista. Tärkeä on kuitenkin ymmärtää mistä lähtökohdista päihdeäidit usein vanhemmuuttaan rakentavat. He ovat poikkeuksellisen usein kokeneet omassa lapsuuden-perheessään vaikeuksia ja turvattomuutta. (2). Tämä korostui myös kuulemissani äitien tarinoissa. Osalla tutkimukseni äideistä oli lapsuudenkokemuksena myös seksuaalista hyväksikäyttöä tai väkivaltaa. Lapsena kaltoinkohdeltu ei ehkä aikuisena kykene luomaan turvallista kiintymyssuhdetta omiin lapsiinsa. Tämä lisää taas riskiä oman lapsen kaltoinkohtelulle ja ongelmien siirtymiselle seuraavaan sukupolveen. (3).
Päihteilevällä äidillä ei itsellään ole useinkaan ollut minkäänlaista äidin mallia. Siksi hän voi olla kuin imuri, imeä kaikesta vähän yrittäen olla kaikin tavoin kuvittelemansa ihanneäidin mukainen. Hän haluaisi olla pullantuoksuinen äiti, mutta hänellä ei ole keinoja toteuttaa sitä. Elämä on ennemminkin selviytymistaistelu. Päihdeäidit joutuvatkin usein turvautumaan oman lapsuuden taustansa ja omien hoivakokemustensa vuoksi puutteellisiin vanhemmuuden keinoihin (2).
Kiistatonta on, että vanhemman päihteiden käytön haitat lapselle ovat usein pitkäaikaisia. Lapsen varhaiset kokemukset voivat vaikuttaa hänen biologiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen kehitykseensä kriittisellä tavalla. (1). Tarinoissaan äidit näkivät äitiydessään kuitenkin myös hyvää. He rakastivat lapsiaan äärettömästi ja antoivat lapsille rakkautta ja läheisyyttä, syliä, halauksia ja pusuja.
Vaikea menneisyys jättää vanhemmuuteen särönsä, mutta äidin hakiessa apua ja asettuessa menneisyyden ja vuorovaikutuksen työstämiseen, hän voi löytää itsestään uusia äitiyden puolia ja sitä myötä uudenlaisen tavan olla lapsen kanssa (4). Äidin raitistuminen toi tarinoissa lasten elämään pysyvyyttä ja äidit olivat eri tavoin lapsilleen läsnä kuin aiemmin. Päihteettömyyden myötä äideillä oli mahdollisuus alkaa pohtimaan ja käsittelemään kipeitä asioita, eheyttämään myös itseään.
”Vaikka päihdeongelmaisen äidin rakkaus ei ole vastuullista, mutta se on rakkautta. Ei oo vastuullista vanhemmuutta, mutta rakkaus on olemassa ja se on sille lapselle tärkeätä. Ett vaikka äiti ei asu mun kanssa, niin se rakastaa minua, se pitää ehjänä sen lapsen.
Katja Salminen-Lahtinen
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Rakkaus pitää ehjänä? Äitiys ja päihteet – äitien narratiiveja lastensa elämästä”.
Lähteet
Holmila, Marja & Bardy Marjatta & Kouvonen Petra 2008: Lapsuus päihdeperheessä ja kielteisen sosiaalisen perimän voittaminen. Yhteiskuntapolitiikka 73 (4) , 421-432. (1)
Savonlahti, Elina & Pajulo, Marjukka & Piha, Jorma 2003: Päihdeäidit, vauvat ja varhainen vuorovaikutus. Teoksessa Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko & Tamminen, Tuula (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki. 327–337. (2)
Mennen, Ferol E. & O’Keefe, Maura 2005: Informed decisions in child welfare: The use of attacment theory. Children and Youth Services Review (27), 577-593. http://ac.els-cdn.com/S0190740904002440/1-s2.0-S0190740904002440-main.pdf?_tid=117b9aea-c753-11e5-982c-00000aab0f27&acdnat=1454159709_ca291e7cedba8c7d3286e696515903d5. (3)
Siltala, Pirkko 2003: Traumatisoitunut vanhemmuus ja varhainen vuorovaikutus.Teoksessa
Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko & Tamminen, Tuula (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki.268-282. (4)
(13)
Terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus
”…niin tuossahan tuo istuu ja jutellaan ongelmista, niin kuin sellaisista mitä on tapahtunut ja sun muuta, se lisää ymmärrystä” Asiakkaan käsitys terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuudesta.
Pro gradu –tutkielmani käsittelee terveyssosiaalityön asiantuntijuutta, jota tehdään terveydenhuollon organisaatiossa. Erään työntekijän kuvaus: ”Monesti tarvitaan tietoa toimeentulosta ja sosiaalityöntekijä tietää niistä parhaiten, joo ne sillai niin kuin ohjaa ja neuvoo. Ne tietää myös asumiseen liittyvistä tuista. Monet asiakkaat ovat veloissa ja tarvitsevat apua myös velkojen hoitoon. Sosiaalityöntekijä voi auttaa tällaisissakin asioissa.”
Mitä terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus on asiakastyöskentelyssä?
Terveyssosiaalityöntekijän työ käsittää terveyden ja sosiaalisuuden edistämistä ja ylläpitämistä. Kokonaisvaltainen näkemys sairaudesta ja sen vaikutuksista sosiaalisuuteen ovat terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuuden keskiössä. (1). Terveyssosiaalityön asiantuntijuus edellyttää: hyviä vuorovaikutustaitoja, voimaannuttavaa työotetta, neuvontaa ja ohjausta psykososiaalisen työotteen lisäksi.
Vuorovaikutus on kohtaamista, jossa osallistujat tuottavat ja jakavat sekä tulkitsevat merkityksiä yhdessä. Hyvään vuorovaikutukseen päästään kuuntelemisen taidolla, tunnetaidoilla ja kyvyllä ymmärtää eri-ikäisten asiakkaiden todellisuutta. Hyvä vuorovaikutus sisältää kyvyn antaa tukea, ylläpitää keskustelua ja reflektoida kuulemaansa. Psykososiaalisella lähestymistavalla haetaan syvällisempää ymmärrystä asiakkaan ajattelusta, tunteista ja hänen toiminnastaan. Tällä pyritään muutoksen aikaansaamiseen asiakkaan elämässä. Neuvonnalla ja ohjauksella pyritään saattamaan asiakas oikeiden palveluiden ja tukien piiriin.
Mitä on terveyssosiaalityöntekijän moniasiantuntijuus?
Moniasiantuntijuus terveyssosiaalityössä käsittää työryhmä- ja verkostotyöskentelyn sosiaaliturva- ja lainsäädäntöasiantuntijuuden, työ kehittämisen ja haasteet. Terveyssosiaalityöntekijä tarvitsee laajan tietopohjan lainsäädännöstä, sosiaalipalveluista ja sosiaaliturvasta. Terveyssosiaalityöntekijä työskentelee usein moniammatillisissa työryhmissä asiakkaiden verkoston kanssa, johon kuuluvat perhe, lähipiiri ja viranomaiset. Työn kehittämisessä ja haasteiden voittamisessa painotetaan terveyssosiaalityön asiantuntijuuden esille tuomista muille ammattiryhmille ja hallinnolle.
Katri Herala
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan ”Ne etsivät ratkaisuja yhdessä asiakkaan kanssa.” Terveyssosiaalityön asiantuntijuutta määrittämässä.
Lähteet
-
-
- Lindén, Mirja 1999: Terveydenhuollon sosiaalityö moniammatillisessa toimintaympäristössä. Sosiaali- ja terveysalan kehittämiskeskus. Raportteja 234. Helsinki: Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus.
-
(12)
Vuorovaikutus vaikuttaa – Rikoksia tehneiden tukeminen rikoksista irrottautumisen prosessissa
”Mä olin vapautunut muovipussin kanssa” –toteamus on käytännössä monelle totta. Vankeudesta vapautumisen vaiheessa yksilö on uuden edessä halutessaan suunnistaa rikoksettomaan elämään.
Rikoksista irrottautuminen on monisyinen prosessi, johon vaikuttavat useat eri tekijät. Siinä yksilön saamalla vuorovaikutuksellisella tuella on keskeinen merkitys. Erityisen riskialttiissa tilanteessa ovat tuomion suorittamisen jälkeen vapautumisen vaiheessa he, joilla ei ole rikoksista irrottautumista tukevaa omaa sosiaalista verkostoa.
Rikoksia tehneiden elämänhistoriassa on usein monenlaisia kasautuneita huono-osaisuuteen liittyviä tekijöitä ja rikolliseen käyttäytymiseen johtaneet kehityskulut ovat alkaneet jo varhain. (Timonen 2009, 3-4, 55-89. Blomster & Muiluvuori 2011, 148-150. Elonheimo 2010, 51-52, 56-57). Yksilön toimintaan vaikuttavat sekä yksilölliset tekijät että sosiaaliset tekijät laajemmin aina yhteiskunnan rakenteisiin saakka. Syrjäytymisen kehästä ulospääseminen ei ole helppoa rikoksista saadun tuomion suorittamisen jälkeen (Kyngäs 2000, 15, 38, 41-45. 230-231, 234, 240).
Leimasta eroon ja eteenpäin
Rikollisen leimaa on vaikea karistaa. Rikoksista irrottautumiseen liittyy vaihe, jossa rikoksentekijä luo uudestaan identiteettiään. Tälle vaiheelle on ominaista, että rikostaustan omaava alkaa mieltämään itsensä ei-rikoksentekijänä. (Viikki-Ripatti 2011, 198-200.) Ei-rikolliseen elämäntapaan liittyvän identiteetin uudelleen prosessoinnin vaiheessa on tukea antava, arvostava ja välittävä vuorovaikutus keskeistä. Ilman sitä rikoksista irrottautuminen voi vaikeutua.
”Sit kun oon saanut oikeen avun, oon saanut elämästä kiinni”
Näin totesi eräs opinnäytetyöhöni haastattelema rikostaustan omaava henkilö. Mitä tämä apu sitten on? Tutkimuksessani, jossa haastattelin ryhmähaastattelumenetelmin 13 rikostaustan omaavaa, tuli esille, että keskeistä rikoksista irrottautumisen tukemisessa on paitsi kuntoutumiseen tähtäävien tukitoimien mahdollistaminen, niin myös ennen kaikkea se, että yksilö kohdataan arvostavasti, välittävästi ja yksilöllisesti. Hyvä vuorovaikutus sosiaalityöntekijän kanssa edistää rikoksista irrottautumista. Sosiaalityön vaikuttavuutta edistää kasvokkain tapahtuva hyväksi koettu vuorovaikutus. Yhteiskunta- ja sosiaalieettisesti tarkasteltuna onkin tärkeää, etteivät taloudelliset leikkaukset kohdistu sosiaalityön käytäntöön siten, että rikostaustan omaavat joutuvat pääasiassa asioimaan kirjallisesti sosiaalitoimessa. Monilla rikoksia tehneillä on ollut jo lapsuudesta saakka elämänhallinnan vaikeuksia ja terveydellisiä haasteita. Tällöin kuntouttavan sosiaalityön merkitys korostuu aikuisuudessa. Parhaimmillaan sitä toteutetaan suunnitelmallisesti ja pitkäjänteisesti.
Rikoksiin ajautuminen on prosessi, johon vaikuttavat monet eri tekijät
Usein tähän liittyvät prosessit ovat alkaneet jo lapsuudessa, jolloin on tärkeää kiinnittää huomiota myös ennaltaehkäisevään työhön ja varhaiseen tukeen.
”Pitäis olla niin, että jauhetaan yhteistä taikinaa, eikä niin, että jokainen jauhaa omaa taikinaansa.”
Rikoksista irrottautumisen tukemisessa yhteistyö eri viranomaisten kesken on tärkeää, kuten edellä oleva opinnäytetyötutkimukseni lainauksessa todetaan. Osallisuuden edistämisessä ja syrjäytymisen kehästä ulospääsemisessä on jokainen kohtaaminen merkityksellistä. Tämä haastaa paitsi sosiaalityöntekijät, niin myös jokaisen kanssakulkijan ottamaan mukaan jo tuomionsa kärsineet.
Rikoksista irrottautumisen prosessissa yksilö koittaa etsiä uutta paikkaa yhteiskunnan systeemissä. Monesti kiinnittyminen siihen voi olla haasteellista. Siihen vaikuttaa rikostaustan omaavan yksilöllisyys sekä sosiaaliset ja yhteiskunnalliset tekijät. Koska rikostaustan omaavalla on usein rankka psykososiaalinen historia ja elämänhallinnan vaikeuksia, korostuu vuorovaikutuksen merkitys.
Camilla Sundell
Lapin yliopisto
(11)
Verkosta tukea pienten lasten äideille
Internetin avulla ihmisten on helppo kohdata toisiaan ja olla vuorovaikutuksessa keskenään. Erityisesti pienten lasten äidit ovat ottaneet erilaiset verkkoyhteisöt omaksi kanavakseen, jossa he jakavat kokemuksiaan ja saavat tukea vertaisiltaan. Verkkoon onkin syntynyt lukuisia äitien omia nettiyhteisöjä, kuten keskustelufoorumit sekä viime vuosina suureen suosioon nousseet äitiysblogit.
Joillekin äideille internet on ainoa paikka, jossa heillä on mahdollisuus tavata muita äitejä. Verkkoyhteisöt ovatkin muodostuneet kaikille avoimiksi vertaisryhmiksi. Julkisilla palveluilla olisi mahdollisuus tarjota samantyyppisiä yhteisöllisiä ryhmiä myös suljetummassa muodossa. Verkkovälitteisyyttä ei ole juurikaan hyödynnetty perheille suunnattujen hyvinvointipalveluiden toteuttamisessa.
Tällaisille palveluille selkeästi olisi tilausta. Äideillä on tarve tuoda esille omaa äitiyttään ja samalla saada muiden hyväksyntää. Neuvola ei kuitenkaan enää automaattisesti järjestä äitiryhmiä, joten verkostoituminen ja tuen saaminen muilta äideiltä ei ole itsestään selvää.
Pikkulapsiarki on äideille hyvin raskasta, mutta siitä selviämistä tuntuu helpottavan mahdollisuus keskustella ja jakaa omia kokemuksiaan samassa elämäntilanteessa olevien kanssa. Toisten äitien kokemusten kautta he ymmärtävät, että muutkin käyvät läpi samanlaisia tilanteita, eivätkä he suinkaan ole yksin omien kokemustensa tai ajatustensa kanssa.
Neuvolan toiminta ei äitien mielestä ole myöskään riittävän yhteisöllistä eikä se tarjoa nopeaa apua päivittäisiin tai yllättäviin tilanteisiin. Äitien verkkoyhteisöissä sen sijaan vallitsee vahva yhteisöllisyys ja me-henki. Äidit kannustavat toisiaan ja kantavat huolta toistensa elämäntilanteista ja jaksamisesta. He jakavat mielellään omia kokemuksiaan auttaakseen muita. Lisäksi verkkoyhteisöissä tukea ja neuvoja on saatavilla hyvin nopeasti. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta yhteisöstä on Facebookiin perustetut paikkakuntakohtaiset Hätäkahvit – nimellä toimivat ryhmät, joissa äidit voivat pyytää toisiltaan nopeaa käytännön apua.
Miten verkkoa voitaisiin hyödyntää hyvinvointipalveluissa? Esimerkiksi neuvolan tai lastensuojelun palvelujen oheen voidaan luoda toimintaa, joka tarjoaa äideille mahdollisuuden osallistua vertaisryhmään verkon välityksellä. Tällaisessa ryhmässä äidit voivat tutustua samassa elämäntilanteissa oleviin vertaisiin ja jakaa omia kokemuksiaan luottamuksellisessa ympäristössä ja näin saada sosiaalista tukea. Verkkovälitteisissä ryhmissä äidit voisivat saada apua ja tukea vuorokaudenajasta riippumatta, toisin kuin julkisen sektorin palveluissa yleensä. Verkkovälitteisten palvelujen avulla myös palvelujen saatavuus erityisesti harvaan asutuilla alueilla paranisi.
Internetin potentiaali tulisi nykyistä paremmin huomioida perheille suunnattujen palveluiden kehittämisessä. Palvelujärjestelmän tehtävänä on kehittää sellaisia verkkopalveluja, jotka vastaavat asiakkaiden tarpeisiin ja joiden käyttö on helppoa hektisessä pikkulapsiperheen arjessa.
Pauliina Posio
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan ”Sosiaalista tukea? Verkkoympäristöt pienten lasten äitien arjen tukena”.
(10)
Parisuhdeväkivallan vaietut kokijat
Mies ei voi kokea parisuhdeväkivaltaa? Henkinen väkivalta ei ole väkivaltaa? Tutkimuksemme kumosi vahvasti kyseiset väitteet.
Miehen kokema väkivalta on yhteiskunnassamme valtava tabu. Keskustelu menee helposti siihen, että puhuessamme miesten kokemasta väkivallasta, vähättelisimme jotenkin naisten kokemaa parisuhdeväkivaltaa. Asia ei tietenkään ole näin. Miesten kokemaa parisuhdeväkivaltaa pitää tuoda ihmisten tietoisuuteen, sillä se on yhteiskunnassamme vaiettu aihe.
Miehet itsekin mielellään vähättelevät kokemaansa parisuhdeväkivaltaa ja eivät hae siihen apua. Avun hakeminen on heille haastavaa ja itse väkivaltaongelmaa ei välttämättä edes tiedosteta ja jos tiedostetaan, niin miehet ajattelevat omassa mielessään, että miehen on kestettävä kipua. Kipua miehet mieluummin kestävätkin kuin aiheesta puhumisen häpeän. Tutkimuksemme perusteella sukupuoliroolit vaikuttavat miehillä erittäin voimakkaasti väkivaltaan suhtautumiseen sekä siihen, että apua ei haeta. Tutkimuksemme miehet kantoivat pitkään syyllisyyttä suhteen ongelmista ja sen päättymisestä.
Väkivallan muodot ja seuraukset
Miehet kokevat erityyppisiä väkivallan muotoja. Henkinen väkivalta haavoittaa uhriaan voimakkaasti. Tyypillistä on, että eri väkivallan muodot ovat yhteydessä toisiinsa. Miehet kokevat kontrollointia, mitätöintiä, manipulointia, uhkailua ja kiristämistä, taloudellista väkivaltaa sekä rajua fyysistä väkivaltaa.
Parisuhdeväkivallalla on pitkäaikaisia vaikutuksia miehiin. Miehet kokevat ahdistusta ja epätoivoa sekä häpeää koetusta väkivallasta. Erityisesti sillä on vaikutusta miesten itsetuntoon. Miehillä esiintyy univaikeuksia ja masennusoireita sekä poissaoloja töistä ja koulusta. Koettu väkivalta vaikuttaa miehiin siis hyvin kokonaisvaltaisesti.
Palveluiden kehittäminen
Miesten on hyvin vaikeaa hakea apua, sillä he jo etukäteen kokevat, ettei heidän parisuhdeväkivallan kokemuksiaan osata kohdata palvelujärjestelmässä. Tutkimuksemme perusteella miehet tarvitsevat ymmärtävää ja kärsivällistä kuuntelijaa. Ammattilaista, joka ikään kuin vahvistaa miesten kokemukset todeksi ja että heillä on oikeus tuntea kuten he tuntevat ja saada apua parisuhdeväkivaltaan. Toisaalta tarvitaan jämäkkyyttä, patistusta tilanteen etenemiseksi sekä konkreettisia neuvoja.
Palvelujärjestelmää tulee kehittää niin, että miehillä on helpompi hakeutua niiden piiriin. Jotta työskentely onnistuu parisuhdeväkivaltaa kokeneen miehen kanssa, ensimmäinen tapaaminen väkivaltapalveluiden työntekijän kanssa on merkittävä, sillä se ratkaisee palveluissa pysymisen ja on ensimmäinen askel miehen toipumiseen väkivaltaisesta suhteesta.
Miesten kokemasta parisuhdeväkivallasta pitää ehdottomasti keskustella julkisuudessa enemmän! Tutkimuksemme miehet toivoivat erityisesti tätä, sillä miehet tarvitsevat muiden samassa tilanteessa olevien miesten kokemustietoa aiheesta. Sitä, että he eivät ole jotain outoja poikkeustapauksia, vaan on muitakin parisuhdeväkivaltaa kokeneita miehiä. Näin miehet voivat päästä eroon syyllisyyden ja epäonnistumisen kokemuksistaan ja hakeutua väkivaltapalveluihin ilman henkistä painolastia. Väkivaltapalveluiden ”markkinointiin” tulee jatkossa panostaa niin, että niissä otetaan selkeästi huomioon MYÖS miehet väkivallan kokijoina, eikä vain tekijöinä!
Reeta Laitinen
Suvi Orislahti
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Kuopassa – Miesten kokemuksia parisuhdeväkivallasta”.
(9)
Parisuhdeväkivallan vaiettu salaisuus
Väkivallan tekijä pystyy käyttämään vallan elementtinä väkivallan salattavuutta. Naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa esiintyy vieläkin yhteiskunnassamme, vaikka olemme hyvinvointivaltio, jossa korostetaan miesten ja naisten tasa- arvoa sekä molemmilla olevia yhtäläisiä ihmisoikeuksia. Miten yhteiskuntamme ja siellä olevat ihmiset suhtautuvat parisuhdeväkivaltaan? Käytän lähdeaineistona mediassa esillä olevia kirjoituksia parisuhdeväkivallasta.
Väkivalta vaikuttaa sen kokijaan, sekä koko perheeseen. Se voi raaimmillaan johtaa puolison ja/ tai myös lasten kuolemaan! Perhesurmat olivat puheenaiheena mediassa muutama vuosi sitten ja osassa niissä syynä oli, että puoliso surmasi perheensä, koska nainen halusi erota miehestään. Puoliso menettää eron myötä valta- asemansa suhteessa naiseen. Sisäasianministeri Päivi Räsänen kertoi Terveyden ja hyvinvointilaitoksen tekemästä selvityksestä, jonka mukaan viranomaisten välisen yhteistyön lisäämisellä voitaisiin paremmin tunnistaa ja puuttua perheessä vallitsevaan väkivaltaan. Asenteita muuttamalla voitaisiin tarjota perheelle enemmän apua eikä vain välttämättömiä toimenpiteitä. Ilman tätä väkivallan kierrettä on vaikea katkaista.
Nainen voidaan leimata parisuhdeväkivallan aiheuttajaksi. Asenteet ovat syvällä yhteiskunnassamme, jotka muodostuvat jo lapsuudessa. Voidaan ajatellaan, että nainen voi omalla käyttäytymisellään vaikuttaa väkivallan syntymiseen. Parisuhdeväkivallassa myös mies syyllistää naista käyttämästään väkivallasta. Nainen uskoo lopulta omaan syyllisyyteensä ja alkaa tämän syyllisyyden, häpeän ja väkivallan pelon johdosta peitellä tai kaunistella kokemaansa väkivaltaa itselle ja muille sekä puolustella sen tekijää. Nainen haluaa onnistua omassa roolissaan puolisona, äitinä ja kodista huolehtijana sekä saavuttaa hyvän parisuhteen. Se tarkoittaa kulissien ylläpitämistä onnellisesta parisuhteesta, jonka väkivallasta puhuminen rikkoo.
Parisuhdeväkivalta voi jatkua perheen kodissa vuosikausiakin ilman, että kukaan huomaa naisen hätää. Tällöin nainen jää yksin asian kanssa ja se mahdollistaa väkivallan jatkumisen ja pahenemisen. Mies voi eristää naisen muista ihmisistä ja estää naisen avun hakemisen. Nainen voi myös tottua miehen käyttämään väkivaltaan ajan kuluessa, jolloin se normalisoituu osaksi parisuhdetta. Parisuhdeväkivalta voi myös jatkua jos nainen ei osaa tunnistaa kohtaamansa väkivaltaa väkivallaksi, kuten henkistä väkivaltaa. Parisuhdeväkivaltaa koskevan tiedon lisäämisellä voitaisiin helpottaa väkivallan tunnistettavuutta.
Viranomaisten asenteet voivat vaikuttaa parisuhdeväkivallasta puhumiseen ja avun hakemiseen. Nainen voi kokea, että hän ei saa tarvittavaa apua viranomaisten taholta tai hänen kertomuksensa joutuu arviointiin ja jopa hänen syyllistämiseensä. Tämän johdosta naiset eivät mielellään kerro kokemastaan väkivallasta. Väkivaltaisesta parisuhteesta lähteminen on vaikea prosessi, joka ei tapahdu hetkessä. Viranomaisia tulisi kouluttaa enemmän aiheen sensitiivisyydestä ja siitä miten he ottavat puheeksi parisuhdeväkivallan, jos he epäilevät naisen kärsivän siitä. Naista tulee myös osata ohjata eri auttamisjärjestelmien piiriin, jotta nainen ei jää yksin ja hänen väkivaltaisesta parisuhteesta irrottautuminen voisi tapahtua mahdollisimmin pian.
Parisuhdeväkivallan salattavuutta voidaan rikkoa siitä puhumalla, sekä sen syiden ja seurausten esiintuomisella. Mielestäni ihmisten tulisi rohkaistua puhumaan väkivallasta suoraan aina sitä epäiltäessä. Asenteiden pitää muuttua ja parisuhdeväkivalta tulee tuomita ja syyllistää sen tekijä! Naisen ei tule tuntea syyllisyyttä ja häpeää sen julkituomisesta vaan häntä tulee kannustaa kertomaan kokemuksistaan, jotta parisuhdeväkivalta tulee ilmi ja siihen voidaan puuttua viranomaisten tai lähipiirin toimesta,
Maarit Karvo
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Yhteensidotut – Parisuhdeväkivallan kiinnipitävä voima”.
(8)
Nuorisotyön ytimessä – Neiossa nuori kohdataan
Nuorisotakuun ja –politiikan ja nuorten todellisuuden kohtaamattomuus on aika ajoin nostettu esille, ja hyvästä syystä. (1) Nuorisotyöltä vaaditaan tulostavoitteellisuutta kuin pörssiyhtiöltä ikään, ja onnistumisen mittareiksi huolitaan nuoret, jotka on saatu pois työttömyys- ja kouluttautumattomuustilastoja rumentamasta.
Yhteisöllisyyden ja osallisuuden käsitteet vilisevät koulutuspoliittisissa teksteissä ja poliitikkojen puheissa taikasanojen tavoin syrjäytymistä poistavina tekijöinä, mutta talouden pyörissä ne ovat hioutuneet sanahelinäksi. Nuori nähdään kapeiden linssien läpi tulevaisuuden työntekijänä, osallisuus työelämään kiinnittymisenä ja yhteisöllisyys työ- ja opiskelupaikoilla automaattisesti syntyvänä liittymisen jälkituotteena. (2)
Todellisuus on muuta. Nuoren tie koulusta alan opintoihin ja töihin ei läheskään aina etene suoraviivaisesti, sillä nuori tarvitsee tilaa kokeilla erilaisia polkuja ja yhteisöjä sekä tulla kuulluksi ja hyväksytyksi. Resurssien kiristyksen myötä nuorisotyöstä uhkaa karsiutua pois sen ydin: sosiaalinen kasvatustyö, joka perustuu nuoren ja luotettavan aikuisen kohtaamiseen. (3)
Kunnat pyrkivät eroon seinistä nuorisotyön ympärillä, toisin sanoen tehostamaan tilojen käyttöä ja jalkauttamaan nuorisotyöntekijöitä sinne, missä nuoret liikkuvat. Olen kuitenkin vakuuttunut, että nuoria luokseen kutsuvalla tilatyöllä on merkittävä rooli aidon yhteisöllisyyden ja osallisuuden rakentumisessa. Sain etnografisen tutkielmani kautta tutustua Raha-automaattiyhdistyksen sekä Rovaniemen kaupungin tukemaan nuorisotyöhön Neiot – Tyttöjen Talolla, jossa yhteisöllisyys ja osallisuus saavat rakennuspalikoita talon kulttuurista sekä tyttöjen ja aikuisten välisestä vuorovaikutuksesta.
Fyysisesti koulu- ja muista instituutioista erillään seisovassa Tyttöjen Talossa ei vallitse valmiita nuorten välisiä hierarkioita. (4) Sen kodinomainen tunnelma, tasa-arvoinen tilatoteutus sekä tyttöjen tarpeiden mukaan muuttuvat tilat mahdollistavat yhteisöllisyyden ilman koulusta tai muista insituutioista saatuja sosiaalisia leimoja, kuten epäsuosittu tai syrjäytynyt. Kiusaamista ja ulossulkemista ei esiinny. Jos esiintyisikin, siihen olisi helppo puuttua yhteisöllisesti, sillä yhden palkatun ohjaajan lisäksi talolla toimii vapaaehtoisia, kaikenikäisiä isosiskoja.
Aikuisten ja nuorten välisissä kohtaamisissa tytöille annetaan huomiota ja huolenpitoa, neuvontaa ja tukea, ja heitä kannustetaan osallistumaan talon yhteisöön sekä muihin paikallisyhteisöihin. Vuorovaikutusta siivittää tyttöjen toivomat, heille maksuttomat aktiviteetit, kuten ruuanlaitto ja keilaaminen, ja niiden keskeltä kumpuava nauru.
Yhteisöllisyyteen kuuluu mahdollisuus osallistua yhteisön toimintaan omien toiveidensa ja voimavarojensa mukaisesti. Kun tyttö näkee omien toiveidensa konkretisoituvan ja oman vaikutusvaltansa talon toiminnassa, se rakentaa yhteisöllisyyden tunnetta.
Osallisuuteen kuuluu mahdollisuus määritellä, missä ja miten haluaa olla osallisena. Kun aikuisella on aikaa tutustua nuoreen ja päinvastoin, kun toiminnalla ei ole nuoren ulkopuolelta tulevaa päämäärää, se rakentaa osallisuutta hänelle tärkeissä asioissa ja pyrkimyksissä.
Yhteisöllisyyttä ja osallisuutta ei voi luoda työntämällä nuorta koulu- ja työelämään, jossa hänen elämäntilanteensa haasteisiin ei todellisuudessa pystytä vastaamaan. (2) Ilman nuorisotyöntekijän ja nuoren välistä aitoa kohtaamista nuori jää vaille kaipaamaansa tukea. Nuorisotyön ytimen muodostumiseen tarvitaan aikaa, joita resursseja oikein kohdistamalla voidaan nuorelle tarjota.
Heli Honkasilta
Lapin yliopisto
Lähteet
1 Mm. Tiitinen, Laura: Nuoren elämä ei ole putki. Tässä blogissa. Postattu 8.12.2015, viitattu 23.2.2016.
2 Souto, Anne-Mari 2014: Ohitettu nuoruus? Aikuismainen työelämäkykyisyys ja ammatillinen koulutus. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 158–161.
3 Cederlöf, Petri 2014: Tavallinen nuorisotyö ja nuorisotakuu. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 193–198.
Kylmäkoski, Merja 2007: Eteinen, vessa, keittokomero ja huone – Niistä on nuorisotila tehty. Teoksessa Hoikkala, Tommi & Sell, Anna (toim.): Nuorisotyötä on tehtävä. Menetelmien perustat, rajat ja mahdollisuudet. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura. Julkaisuja 76. Helsinki, 393–409.
4 Hämäläinen-Luukkainen, Jaana 2006: Nuorten tilattomuus koulussa. Teoksessa Kylmäkoski, Merja & Lind, Kimmo & Hintikka, Timo & Aittola, Tapio (toim.): Nuorten tilat. Sarja C. Oppimateriaaleja 9. HUMAK. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 70. Gummerus. Helsinki, 43–62.
(7)
Lukutaito on etuoikeus
Maailmassa on noin 780 miljoonaa aikuista, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa (1). Suurin osa luku- ja kirjoitustaidottomista aikuisista on naisia (2).
Nykysuomalaisille on itsestään selvää, että aikuinen osaa lukea. Suomessakin koko kansan kouluttaminen on silti suhteellisen tuore asia. Sata vuotta sitten meillä oli jo kansakouluja, muttei vielä yleistä oppivelvollisuutta – se saatiin vuonna 1921 (3). Siitä vielä sata vuotta taaksepäin opiskelu oli vain pienen eliitin etuoikeus. Sukujuuriaan miettimällä voi arvailla, olisiko itse lukutaitoinen, jos olot Suomessa eivät olisi muuttuneet.
Monissa maissa, joista Suomeen tullaan pakolaisina, lukutaito on edelleen harvojen etuoikeus. Esimerkiksi Afganistanissa vain noin 24 % aikuisista naisista osaa lukea. Sisällissodan repimässä Somaliassa koululaitoksella ei ole juuri edellytyksiä toimia. Monelta pakolaiselta koulu jää kesken myös pakomatkan takia.
Tietoyhteiskunta vaatii lukutaitoa
Suomeen tulijan lähtömaan kulttuurissa lukutaidon puute ei välttämättä ole ollut leimaavaa. Lukutaito ei myöskään aina ole ollut välttämätöntä arjessa selviytymiselle. Suomalainen tietoyhteiskunta kuitenkin perustuu lukutaidolle ja numeerisille taidoille enemmän kuin ehkä osaamme ajatellakaan.
Jopa niin arkinen asia kuin kaupassa käyminen vaatii lukutaidottomana maahan tulleelta aikuiselta paljon opiskelua. Kaikki eivät uskaltaudu yksin kauppaan vielä vuosien maassaolon jälkeenkään. Kaupassa on ensinnäkin osattava lukea tai ainakin tunnistaa tuotteiden nimet tietääkseen, mitä ostaa. On myös ymmärrettävä hinnat ja osattava käsitellä rahaa tai pankkikorttia.
Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulevilla aikuisilla on oikeus pitempään kotoutumisajan tukeen kuin muilla maahanmuuttajilla. Ennen varsinaisia kotoutumiskoulutuksen kursseja he voivat opiskella luku- ja kirjoitustaidon kursseilla.
Aikuisen on kuitenkin lasta vaikeampi oppia lukemaan. Myös uuden kielen oppiminen on vaikeampaa, kun aikaisempi koulutausta puuttuu. Pakolaisilla on usein myös traumoja, jotka vaikeuttavat kaikkea uuden oppimista. Vain harva lukutaitoa vailla maahan tullut aikuinen oppii lukemista ja suomen kieltä niin hyvin, että voisi – ainakaan nykyisellä vaatimustasolla – jatkaa ammatilliseen koulutukseen ja työllistyä.
Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulleet aikuiset ovatkin ryhmä, joka jää helposti syrjään kaikesta. Erityisesti naiset saattavat jäädä kodin seinien sisäpuolelle, näkymättömiin. Miehet liikkuvat usein kodin ulkopuolella naisia enemmän ja saattavat oppia suomen kielen suullisen taidon naisia paremmin, vaikka lukutaito puuttuisikin. Naisilta suhteet muihin suomalaisiin kuin viranomaistahoihin saattavat puuttua kokonaan.
Apua vapaaehtoisista?
Suhteet suomalaisiin olisivat tärkeitä niin kielen oppimisen kuin muun kotoutumisen kannalta. Vapaaehtoistoiminta on onneksi lisääntynyt myös kotouttamisessa. Esimerkiksi Rovaniemellä maahanmuuttajien sosiaalitoimisto koordinoi kotokaveritoimintaa (4). Mannerheimin Lastensuojeluliitolla on Ystäväksi maahanmuuttajaäidille –hanke (5) ja Helsingin Diakonissalaitos etsii maahanmuuttajaopiskelijoille kielikavereita (6).
Siltojen rakentaminen suomalaisten ja maahanmuuttajien kohtaamisille voisi kuulua yleisemminkin kotouttamistyöhön ja sosiaalityöhön maahanmuuttajien kanssa. Pelkkien viranomaiskontaktien avulla kotoutuminen jää ohueksi.
Miksi he sitten tulevat?
On selvää, että kouluja käymättömien ihmisten vastaanottaminen on Suomelle kalliimpaa kuin valmiiksi koulutetun työvoiman vastaanottaminen. Suurin osa luku- ja kirjoitustaitoa vailla olevista aikuisista tulijoista on pakolaisia. Suomi on allekirjoittanut pakolaisten vastaanottamisesta kansainvälisiä sopimuksia, muun muassa Geneven sopimuksen (7). Geneven sopimuksessa on syrjintäkielto, joka kieltää pakolaisten valikoimisen heidän ominaisuuksiensa perusteella.
Kun puhutaan pakolaisista, puhutaan ihmisistä, jotka ovat avun tarpeessa. Avun tarpeen mukaisesti heitä on myös autettava – ei siis esimerkiksi koulutuksen tai muiden hyötynäkökohtien perusteella.
Eila Mustaparta
Lapin yliopisto
Lähteet
-
-
- EU-Speak. Uutiskirje #1. Lokakuu 2015. https://research.ncl.ac.uk/media/sites/researchwebsites/eu-speak2/EU-SPEAK3%20julkistaa%20tiedon%20uudesta%20Erasmus+-rahoituksesta.pdf
- http://www.uis.unesco.org/literacy/Documents/fs32-2015-literacy.pdf
- http://www.minedu.fi/etusivu/arkisto/2009/0511/koulun_penkille.html
- http://www.rovaniemi.fi/fi/Palvelut/Perhe–ja-sosiaalipalvelut/Maahanmuuttajasosiaalityo/Kaveriksi-kotopolulle
- http://uudenmaanpiiri.mll.fi/toiminta/ystavaksi-maahanmuuttajaaidille/
- http://www.kansalaisareena.fi/valikko/wp-content/uploads/2015/06/Laura-Hakoköngas.pdf
- http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1968/19680077/19680077_2
-
(6)
Perhesurmiin puuttumisen mahdollisuudet
Perhesurmat ovat harvinainen ilmiö ja media uutisoi niistä yllättävinä tekoina. Perhesurmien taustalla on kuitenkin useita riskitekijöitä, joita läheiset ja viranomaiset eivät aina ole huomanneet tai eivät ole osanneet suhtautua niihin riittävän vakavasti.
Perheissä on ollut väkivaltaa ennen surmatekoja, mutta perheiden välillä on eroja väkivallan muodoissa ja siinä, kuinka paljon väkivaltaa on ollut. Väkivalta on ollut fyysistä, henkistä tai puolison kontrollointia. Väkivallan alku ja kulku eivät käy tarkasti vaiheittain ilmi, mutta perheissä on havaittavissa väkivallan kierre. Aluksi väkivallaton kumppani alkaa vastata toisen osapuolen käyttämään väkivaltaan väkivallalla ja näin väkivalta tuottaa lisää väkivaltaa (1).
Joissakin perheissä poliisit on soitettu kotiin paikalle väkivaltatilanteen vuoksi. Eräässä perheessä poliisit olivat rauhoittaneet tilanteen paikan päällä eikä ketään viety putkaan. Poliisien pitäisi aina perheväkivaltatilanteissa ohjata asiakkaat sosiaali- ja terveyspalveluihin käsittelemään väkivallan taustalla olevia ongelmia, sillä ne eivät poistu, vaikka tilanne sillä hetkellä rauhoittuukin.
Väkivallan lisäksi perhesurmien pitkäaikaisia riskitekijöitä ovat parisuhteen ongelmat, ero tai eroaikeet, taloudelliset ongelmat, riippuvuudet, persoonallisuushäiriöt ja vaikeudet yhteishuoltajuudessa. Lisäksi surmaajilla oli ollut unettomuutta ennen surmia. Surman taustalla on usein monia eri riskitekijöitä ja tilannetta voidaan kuvata konfliktien kasautumisena (2).
Palvelujärjestelmässämme on palveluita, jotka kohdentuvat perhesurmien pitkäaikaisiin riskitekijöihin. Esimerkiksi vanhempien välien ollessa riitaisat voidaan yhteishuollossa lapsen siirtyminen vanhemmalta toiselle toteuttaa valvottuna vaihtona, jolloin työntekijä on vaihtotilanteessa läsnä. Surmaperheissä palveluita ei kuitenkaan ole käytetty tai niitä on käytetty vähän.
Miksi perheet eivät ole hakeneet apua ongelmiinsa? Yhtenä merkittävänä tekijänä on ollut haluttomuus puhua ongelmista. Erityisesti surmaajalla on voinut olla tarve menestyä ja pitää yllä kulissia. Mielentilatutkimuksissa persoonallisuushäiriöt on nähty yhtenä esteenä avun hakemiselle. Joissakin perheissä tapahtumat ovat edenneet niin nopeasti, ettei apua ole ehditty hakea. Osa perheistä oli joskus hakenut apua ongelmiinsa, mutta ei surmia edeltäneenä aikana. He olivat kokeneet, etteivät olleet apua saaneet. Huonot kokemukset avun saamisesta voivat olla esteenä avun hakemiselle myöhemmin uudelleen.
Haasteet palvelujärjestelmälle
Ammattilaisten näkökulmasta perhesurmien ennakointi on vaikeaa, sillä riskitekijät ovat dynaamisia ja riskin suuruus vaihtelee. Lisäksi surmaajan mielentila voi muuttua äkillisesti esimerkiksi itsetuhoiseksi. Tilanteen ymmärtämiseksi ammattilainen tarvitsee paljon tietoa surmaajasta ja perheestä pitkältä ajalta. (3.) Perusteellinen perehtyminen asiakkaiden elämäntilanteeseen on kuitenkin mahdotonta, jos asiakkailla ei ole halua puhua ongelmistaan. Lisäksi tietojen keräämistä voivat haitata lyhyet tapaamis- ja vastaanottoajat, epäselvyydet tietojen vaihtamisesta ammattilaisten välillä sekä työntekijöiden vaihtuvuus.
Esteenä oikeanlaiselle avun saamiselle voi olla perheiden tavallisuus, joka saattaa harhauttaa ammattilaista. Perheet ovat usein ydinperheitä, vanhemmat ovat hyvin koulutettuja ja työssäkäyviä eikä surmaajiin voi liittää tyypillisiä henkirikoksen tekijän piirteitä. Auttamisen mahdollisuudet edellyttävät ammattilaiselta valmiutta katsoa asioita toisin (4).
Perhesurmien pitkäaikaiset riskitekijät, niiden muuttuminen sekä avun hakemisen ja saamisen kysymykset herättävät pohtimaan kohdattavien asiakkuuksien vaativuutta ja antaako koulutus ammattilaisille riittävät valmiudet kohtaamisiin.
Sari Veikanmaa
Lapin yliopisto
Lähteet
-
-
- Säävälä, Hannu & Nyqvist, Leo & Salonen, Santtu 2006: Väkivallan tekijän taustaa. Teoksessa Säävälä, Hannu & Pohjoisvirta, Riitta & Keinänen, Eero & Salonen, Santtu (toim.): Mies varikolle. Apua lähisuhdeväkivaltaan. Oulun ensi- ja turvakoti ry. Oulu, 31–55.
- Harper, Dee Wood & Voigt, Lydia 2007: Homicide Followed by Suicide. An Integrated Theoretical Perspective. Homicide Studies 11(4), 295–318.
- Sachmann, Mark & Harris Johnson, Carolyn Mary 2014: The Relevance of Long-Term Antecedents in Assessing the Risk of Familicide-Suicide Following Separation. Child Abuse Review 23(2), 130–141.
- Hurtig, Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2014: Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. UNIpress. Kuopio, 250–280.
-
(5)
Lapsen kengissä aikuissosiaalityössä
Uutisoinnin perusteella lasten pahoinvointi vaikuttaa lisääntyvän hyvinvointiyhteiskunnassa. Lastensuojelun resurssit ovat ahtaalla. Aikuisten sosiaalihuollon palveluita ei ole hyödynnetty riittävästi lastensuojelun työmuotona. Lasten huomioinnin ajatellaan kuuluvan lastensuojeluun.
Aikuissosiaalityön toimintakentällä ensisijaisina asiakkaina ovat aikuiset, mutta sosiaalihuollon toteutuminen vaikuttaa myös perheen lapsen tilanteeseen. Aikuissosiaalityössä työskentelevillä sosiaalityöntekijöillä on ymmärrys vanhemman tilanteen vaikutuksesta lapseen, mutta konkreettisista työtavoista ja -käytänteistä on puute.
”Lapset näkkyy perhetiedoissa ja paperilla. Otetaan ne (lapset) tulona huomioon”
Lapsen elämään vaikuttavia päätöksiä tehdään esimerkiksi toimeentulotuki-, päihde- ja mielenterveystyössä, jotka ovat aikuissosiaalityön keskeistä toiminta-aluetta. Lasten huomioiminen ja näkyväksi tekeminen tulee tapahtua näissä kohtaamisissa. Lapsi on aina asiakas, kun sosiaalihuoltoa hakevassa, käyttävässä tai sen kohteena olevassa perheessä on lapsi. Konkreettisimmin lapsen asiakkuus näkyy toimeentulotukityössä. Lapsilisät otetaan perheelle tulona huomioon. Lapset toimivat myös perusteena myöntää perheelle harkinnanvaraista toimeentulotukea esimerkiksi vuokrarästeihin.
Lapsi vanhemman varjossa
Lasten kodin ulkopuolelle sijoittamisen syyt liittyvät usein vanhempien elämän haasteisiin kuten heidän päihde- ja mielenterveysongelmiin, jaksamattomuuteen, perheristiriitoihin, avuttomuuteen, osaamattomuuteen ja taloudellisiin ongelmiin (1,2,3). Siitä huolimatta aikuissosiaalityöntekijät eivät olleet huolestuneita vanhemmuuteen liittyvistä kysymyksistä. Lasten huomioiminen aikuissosiaalityön toimintakentällä on työntekijälähtöistä ja tilannesidonnaista eikä siihen myöskään ole yhteneväisiä toimintatapoja. Uudistunut sosiaalihuoltolaki (1302/2014) velvoittaa kuntaa tarjoamaan avohuollon palveluita perheelle ilman lastensuojeluasiakkuutta.
”Asiakkaana yleensä aina perheen aikuinen – Hakemuksen jättäjä”
Sosiaalipalvelut on usein kunnissa organisoitu elämänkaariajattelumallin mukaisesti. Se ohjaa sosiaalityöntekijöitä kohdentamaan työnsä oman asiakaskuntansa mukaan. Se näkyy sosiaalityöntekijöiden tavassa puhua asiakkaista yksilöinä. Työ on myös tekijänsä näköistä ja sitä voi tehdä monella tapaa sosiaalityöntekijän oman kiinnostuksen mukaan.
Lasten omaa ääntä, osallisuutta ja toimintaa ei voi sivuuttaa. Lapsissa on tulevaisuus. Heidän hyvinvointinsa tulee ottaa huomioon kaikissa palveluissa, joissa työskennellään aikuisten asiakkaiden kanssa, joilla on alaikäisiä lapsia. Jotta lapsi tulee huomioiduksi aikuissosiaalityössä, hänet täytyy ensin tehdä näkyväksi aikuisille suunnatuissa palveluissa.
Marja Sundqvist
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro graduun sosiaalityöntekijöiden kokemuksia lasten huomioimisesta ja osallisuudesta aikuissosiaalityössä.
-
-
- Heino, Tarja 2007: Keitä ovat uudet lastensuojelun asiakkaat? Tutkimus lapsista ja perheistä tilastolukujen takana. THL-raportti. Helsinki. Valopaino Oy.
- Myllärniemi, Anniina 2006: Huostaanottojen kriteerit pääkaupunkiseudulla. Selvitys pääkaupunkiseudun lastensuojelun sijoituksista. Helsinki: SOCCA.
- Kestilä, Laura & Paananen, Reija & Väisänen, Antti & Muuri, Anu & Merikukka, Marko & Heino, Tarja & Gissler, Mika 2012a: Kodin ulkopuolelle sijoittamisen riskitekijät. Rekisteripohjainen seurantatutkimus Suomessa vuonna 1987 syntyneistä. Yhteiskuntapolitiikka 77:1. 34−52.
-
(4)
Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia arjesta ja ikääntymisestä
Ikääntyneiden kehitysvammaisten odotettavissa oleva elinikä nousee muun väestön lailla, mutta heidän kokemuksensa ovat jääneet taka-alalle. Myös kehitysvammaisten ikääntymiseen tulee kiinnittää huomiota, ja pyrkiä kehittämään heille tarjottavia palveluita sekä huomioida yksilöiden erilaiset toivomukset arkea koskien.
Kehitysvammaisiin suhtautuminen on ollut negatiivista kautta historian, aina viime vuosikymmenille saakka. Kehitysvammaisten kohtelu ja suhtautuminen on vaihdellut laitoksiin eristämisestä säälimiseen. 1970-luvun taitteessa myös Suomessa alkoi liike, jolla pyrittiin purkamaan kehitysvammaisten laitosasumista, ja tuomaan kehitysvammaiset lähemmäksi muuta yhteiskuntaa. (1) Tämän liikkeen, kehitysvammaisten asioita ajavien järjestöjen sekä hyvinvointipalvelujen paranemisen myötä kehitysvammaisten ikääntyminen mahdollistuu muun väestön lailla.
Usein kehitysvammaisia koskevissa tutkimuksissa kuullaan kehitysvammaisten omaisten tai heidän kanssaan työskentelevien henkilöiden ääntä. Ikääntyneet kehitysvammaiset ovat harvoin tutkimuksen tiedontuottajina, vaikka heidän kuulemisensa olisi tärkeää. Tutkimuksessani keskitynkin heidän kokemuksiensa kuuntelemiseen arjesta sekä heidän ajatuksistaan ikääntymisestä.
Arjesta mielekästä
Myös ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää arjen sujuminen mielekkäästi. Päivä- ja toimintakeskukset ovat monelle merkityksellisiä paikkoja sekä niiden tarjoamien aktiviteettien että sosiaalisten suhteidensa vuoksi. Käsillä tekeminen koetaan tärkeänä osana arkea, oli kyseessä sitten työt tai harrastusmielessä käsitöiden tekeminen.
Oma tupa, oma lupa
Ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää oma koti ja sen sopivuus omiin tarpeisiin. Koti on tärkeä riippumatta asumis- ja tukimuodoista. Oman huoneen sisustaminen omalle silmälle miellyttäväksi, tärkeiden tavaroiden tuominen entisestä kodista sekä kodin yksityisyys auttavat ikääntynyttä kehitysvammaista tuntemaan huoneensa kodiksi. Itsenäisesti asuvilla yksityisyys ja itsenäisyys toteutuvat automaattisemmin, sillä heidän kodissaan ei ole ympärivuorokautista henkilökuntaa.
Ikääntyneille kehitysvammaisille, niin kuin muillekin, on sosiaalinen tuki välineellistä tukea arvokkaampaa.
Sosiaaliset suhteet ovat merkityksellisiä myös ikääntyneille kehitysvammaisille. Naapurit, päivä- ja toimintakeskusten henkilökunta sekä muut asiakkaat ja omaiset ovat tärkeimpiä sosiaalisia suhteita. Sosiaaliset suhteet mahdollistavat keskustelun kulloinkin mieltä painavista asioista. Sosiaalinen tuki voi vaikuttaa positiivisesti terveyteen tai vähentää stressin aiheuttajien negatiivisia vaikeuksia (2). Asumismuoto voi vaikuttaa sosiaalisten suhteiden määrään. Yksin asuvien kehitysvammaisten sosiaaliset suhteet ovat riippuvaisia heidän omasta aktiivisuudesta, kun taas ryhmäkodeissa on enemmän ihmisiä lähellä arjessa.
Terveys on merkityksellinen ikääntyneiden kehitysvammaisten elämässä, sillä hyvä terveydentila mahdollistaa asumisen haluamallaan tavalla. Esimerkiksi tuetussa ryhmäkodissa asutaan ilman ympärivuorokautista apua. Luonnollisesti terveys vaikuttaa myös liikkumiseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Moni haastateltava koki terveytensä tärkeäksi, mutta ei itsestäänselvyydeksi. Heillä oli halua pitää hyvää huolta itsestään ja terveydestään.
Aktiivisuutta on monenlaista!
Ikääntyneiden kehitysvammaisten osallistuminen yhteiskuntaan omien kykyjen ja mahdollisuuksien mukaisesti on tärkeää henkilön itsensä lisäksi myös ympäristölle. Tuottava aktiivisuus voi olla tärkeä osa tyytyväistä vanhenemista (3). Tuottava aktiivisuus voi olla palkka- tai vapaaehtoistyötä. Tutkimukseni kehitysvammaiset tuottavat ympäristölleen muun muassa käsitöitä, musiikkia ja paljon sosiaalista hyvää. Yksi haastateltavista huolehti lähellä asuvasta liikuntarajoitteisesta henkilöstä.
Ikääntyneiden kokemukset ja elämäntarinat tuottavat arvokasta tietoa. Huomiota tulisi kiinnittää enemmän myös niiden yksilöiden kokemuksiin, joiden kommunikointikeinot ovat rajalliset. Heilläkin on omat tarinansa, jotka ansaitsevat tulla kuulluksi.
Tiia Pelkonen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkimukseen Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia ikääntymisestä ja arjesta. Teemahaastattelu onnistuneen vanhenemisen pohjalta.
Lähteet
(1) Repo, Marjo 2012: Historiasta nykypäivään. Teoksessa Malm, Marita & Matero, Marja & Talvela, Eeva-Liisa (toim.): Esteistä mahdollisuuksiin. Vammaistyön perusteet. 3.painos. 13–32
(2) Rowe, John & Kahn, Robert 1987: Human Ageing: Usual and successful. Teoksessa Science. 237. 142–149.
(3) Rowe, John & Kahn, Robert 1997: Successful Aging. Teoksessa The Gerontologist. Volume 37. Number 4. 433–440.
(3)
Ikääntyneet internetin ihmemaassa
Tilastokeskuksen mukaan 68 prosenttia 65-74−vuotiaista on käyttänyt internetiä viimeisen kolmen kuukauden aikana (3). Tämän päivän kolmasikäläiset ovat aktiivisia osallistujia ja vaikuttajia, joista suuri osa ylläpitää sosiaalisia suhteita monin tavoin.
Suurten ikäluokkien tulolla eläkeikään on vaikutuksia mm. mediamaailmaan, yhdistystoimintaan ja yhdyskuntaelämään Eläkeläisten sosiaalinen ja fyysinen liikkuvuus on lisääntymässä, samoin terveyteen ja kunnonkohotukseen liittyvät tuotteet ja palvelut kiinnostavat kolmasikäläisiä. (1) Heillä on kiinnostusta, aikaa ja varaa osallistumiseen sekä harrastamiseen. Tämä näkyy lisääntyvänä ikääntyneiden määränä yhteiskunnan eri toiminnoissa, kuten politiikassa, yhdistys- ja vapaaehtoistoiminnoissa.
Mä olen paljon kaikissa yhteiskunnallisissa asioissa mukana.
Kolmas ikä alkaa useimmiten eläkkeelle jäännin myötä. Sitä kuvataan henkilökohtaisten aikaansaannosten täydellistymisenä ja silloin yksilö on vapaa toteuttamaan henkilökohtaisia tavoitteitaan. Väestörakenteen jatkuvasti vanhetessa vanhempien ikäryhmien vaikutusvalta ja asema yhteiskunnan valtajärjestelmässä saattaa vain kasvaa. (2)
Nyt eläkkeellä on aikaa ja uteliaisuus on lisääntyny.
Tekniset ratkaisut tehty nuorten ehdoilla
Kolmasikäläiset ovat ahkeria internetin käyttäjiä. He tekevät siellä tilauksia ja seuraavat yhteisöpalveluita, aivan kuten muutkin. Jopa 34 prosenttia kolmasikäläisistä käyttää internetiä useita kertoja päivässä. (3)
Haasteet syntyvät siitä, että useimmat tekniset ratkaisut on tehty nuorten ja terveiden ihmisten ehdoilla, jotka ovat kasvaneet tekniikan parissa. Nykyään suuri osa julkisten ja yksityisten palvelujen asiointia tapahtuvat tietotekniikan avulla. Samoin kuin pankki-, tapahtuma, terveys- ja neuvontapalvelut hoituvat tietotekniikan avulla. Ikäihmiselle esimerkiksi erilaisten tuotteiden, kuten elektroniikan, etujen ja haittojen hahmottaminen voi olla vaikeaa vähäisten teknisten tietojen ja taitojen vuoksi. Sen vuoksi ikääntynyt on usein myyjien, palveluntuottajien tai asentajien armoilla. (4)
Huonoja puolia voi tulla, että siellä joutuu huijatuksi tai sitä käytetään väärin.
Ikääntyminen ei ole tehty yhdestä muotista
Vaikka ikääntyminen on monimuotoistunut viime vuosina, tuottaa mainonta ja media kuvaa aktiivisesta ikääntyvästä joka osaa, tuottaa ja osallistuu monin eri tavoin yhteiskunnassa. Kuitenkaan kaikki eivät tähän muottiin istu.
Ikääntyneiden syrjäytyminen tietoyhteiskunnasta on iso ongelma, mihin täytyy kiinnittää huomiota. Kun tieto ja asiointi ovat yhä enemmän sähköisessä muodossa, teknologian käytön vaikeudet voivat aiheuttaa ikääntyneille jopa isoja taloudellisia menetyksiä. (5)
Internet tarjoaisi keinoja yhteydenpitoon ja osallistumiseen varsinkin niille ikääntyville, joiden liikkuminen ulkomaailmassa on terveydellisistä tai muista syistä rajoittunut. Hyvävoimaiset ikääntyvät hakeutuvat usein itse oppimaan uutta tai hakemaan tietoa. Taas ne, joilla ei ole aikaisempaa kokemusta tekniikasta, jäävät entistä enemmän syrjään tietoyhteiskunnasta. Haasteena on se, miten ikääntyville suunnitellut teknologiahankkeet löytävät juuri syrjäytymisvaarassa olevat.
Paula Isokangas
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu tutkielmaan nimeltään ”Niin on helppo surffailla eteenpäin” Kolmasikäläisten kokemuksia yhteisöllisestä mediasta ja sen vaikutuksista sosiaaliseen pääomaan.
Lähteet
Karisto, Antti 2004: Kolmas ikä: Uusi näkökulma väestön vanhenemiseen. Ikääntyminen voimavarana. Tulevaisuusselonteon liiteraportti 2004. Luettavissa osoitteessa http://hdl.handle.net/102244/4042 (93.)
Jyrkämä, Jyrki 2001: Teoksessa Lapsuudesta vanhuuteen Iän sosiologiaa. Toimittaneet Anne Sankari ja Jyrki Jyrkämä Vastapaino Gummerrus Kirjapaino Oy Jyväskylä 2001. s.309
Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttö [verkkojulkaisu].ISSN=2341-8699. 2014. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 28.7.2015].Saantitapa: http://www.stat.fi/til/sutivi/2014/sutivi_2014_2014-11-06_tie_001_fi.html
Leikas, Jaana 2008: Ikääntyvät, teknologia ja etiikka. Luettavissa osoitteessa: http://www.vtt.fi/inf/pdf/workingpapers/2008/W110.pdf (s.57-58.)
Koskinen, Simo & Riihiaho, Sinikka 2007: Kolmas ikä elämänvaiheena. Teoksessa Kolmasikäläisten elämää pohjoisissa kaupungeissa. KaupunkiElvi-hankkeen tutkimustuloksia. Koskinen, Simo & Hakapää, Liisa & Maranen, Pirk-ko & Piekkari, Jouni (toim.) Lapin Yliopistopaino Rovaniemi 2007.(33-34.)
(2)
Moniammatillinen yhteistyö, haastavaa mutta palkitsevaa!
”Mehän tehhään tää yhessä, että meilon verkosto ja sitten niin ja näin ja …hirvee pettymys, että ei se hankekaan tee mittään, ei ne saa mittään aikaan …että sitähän taottiin vaikka kuinka pitkään päähän ihmisille, että ei tää oo mikkään mappi Ö, johon tungetaan niinko kaikki …pittää yhesä näitä edelleen tehä.” Haastateltavan kommentti moniammatillisen työryhmän työskentelystä.
Pro gradu tutkielmani käsittelee moniammatillista yhteistyötä Kemin kuntakokeiluhankkeessa työntekijöiden kokemana. Yhteistyö moniammatillisessa ryhmässä voi osoittautua haasteelliseksi. Yksi työntekijä kuvaili kokemustaan seuraavasti: ”Ittele oli niinko, ei järkytys, mutta jollakilaila, että onko tosi, että mikkään ei ole kahessakymmenessä vuessa muuttunu. Perusasioista pittää lähteä vieläki. Ja mitä haastavampi on se ongelma, mitä vaikeampi se haaste tai isompi se juttu, joka pittää ratkassa, niin sen hankalampaa on se yhteistyö.”
Sosiaalialalla ratkotaan monimutkaisia ongelmia ihmisten elämässä. Moniammatillisessa yhteistyössä eri alojen asiantuntijat jakavat valtaa, tietoa ja osaamistaan. Se on myös ryhmätoimintaa ja asiantuntijoiden vuorovaikutusta. Moniammatillisuus tuo yhteistyöhön useita eri tiedon ja osaamisen näkökulmia, joita hyvä lopputulos vaatii. Yhteistyö on usein työtä yli sektorirajojen. (1, 2).
Mitä taitoja yhteistyössä tarvitaan? Moniammatillisessa yhteistyössä on tärkeää tuntea yhdessä työskentelevien ammattiryhmien ajattelua ja toimintatapoja sekä hahmottaa oma osuus ja sen merkitys tavoitteen saavuttamisessa (1). Moniammatillinen yhteistyö edellyttää: vastuunottoa, selkeää käsitystä omasta tehtävästä, toisten asiantuntijuuden kunnioittamista, kuuntelu- ja vuorovaikutustaitoja sekä kokonaisuuksien ymmärtämistä. Työntekijän ammatillinen osaaminen ja työorientaation tiedostaminen luovat pohjan ammatilliseen toimintakulttuuriin osallistumiselle ja yhteistoiminnalle. (3, 4).
Hyvä vuorovaikutus edistää yhteistyön sujumista työryhmässä. Asiantuntijuuden jakaminen tulee joustavammaksi, jos ihmiset voivat olla toistensa kanssa vuorovaikutuksessa toistuvasti ilman virallisiakin yhteyksiä. Ongelmat tulee ratkaista heti niiden synnyttyä, sillä pitkittyessään niillä on tapana myös monimutkaistua.
Puhuminen kannattaa, kuten eräs haastateltava toteaa: ”Onhan se tietysti haasteellista, sanotaanko että niinko päästä samale ajatukselle, että ku kuitenki monelta kantilta katotaan …tokihan näitä yhteentörmäyksiä välillä on ja eri näkökantoja asioihin, mutta tuota puhumallahan niistä selviää.”
Roolit jäsentävät yhteistyötä. Ryhmätoiminnassa osallistujilla on aina jonkin rooli, joko annettuna tai omaksuttuna. Virallinen rooli muodostuu asiantuntijuuden ja mahdollisen ryhmän antaman roolin kautta. Esimerkiksi puheenjohtajan rooli, jolla on suuri merkitys yhteistyön toimivuuteen ryhmässä. Epävirallinen rooli puolestaan muodostuu persoonallisuuden piirteistä, tavoista ja käyttäytymisestä ryhmässä. Tämäkin rooli vaikuttaa huomattavasti henkilön asemaan ryhmässä. Jokainen tulee ryhmään omana persoonanaan. (5).
Työntekijöiden on hyvä tunnistaa oma roolinsa työryhmässä ja toimia sen mukaisesti yhteinen tavoite huomioon ottaen. Haastateltava kommentoi: ”Minusta meilon ammatin takia jo tietty rooli ja tuota ei sitä oo syytä purkaa. Se roolihan täsmentyy sitten, että mitä aletaan tekemään, mitä prosessia viiään yksin etteenpäin ja mitä viiään yhessä etteenpäin. Se on sitten sitä hienosäätöä, että kuka ottaa minkäki asian.”
Toimivassa yhteistyössä korostuvat hyvät keskinäiset ihmissuhteet, toinen toistensa auttaminen ja ryhmän jäsenten keskinäinen avoimuus. Näin syntyy joustava, yhteisöllinen, tehokas ja ennen kaikkea palkitseva yhdessä työskentely
Eija Kvist
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Tätähän pittää niinkö yhessä tehä”. Moniammatillinen yhteistyö työntekijöiden kokemana.
Lähteet
-
-
- Karila, Kirsti & Nummenmaa, Anna Raija 2001: Matkalla moniammatillisuuteen. Kuvauskohteena päiväkoti. WS Bookwell Oy. Juva.
- Myllärinen, Anna Riitta & Tast, Eeva 2001: Sosiaalialan uuden asiantuntijuuden rakentuminen koulutuksen ja työelämän yhteistyönä. Hämeen ammattikorkeakoulu. Saarijärvi.
- Isoherranen, Kaarina 2008: Yhteistyön uusi haaste – moniammatillinen yhteistyö. Teoksessa Isoherranen, Kaarina & Rekola, Leena & Nurminen, Raija: Enemmän yhdessä. WSOY Oppimateriaalit Oy. Helsinki.
- Kontio, Mari 2010: Moniammatillinen yhteistyö. Tukeva – hanke. Siberia Oy. Oulu.
- Isoherranen, Kaarina 2005: Moniammatillinen yhteistyö. WSOY. Dark Oy. Vantaa.
- Launis, Kirsti 1994: Asiantuntijoiden yhteistyö perusterveydenhuollossa. Käsityksiä ja arkikäytäntöjä. Stakes Tutkimuksia 50. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.
-
(1)
Voimaantuneen vanhemmuuden rakentaminen eron jälkeen
Lasten asiat ovat tulleet hoidetuksi lastenvalvojan ansiosta, sillä meillä vanhemmilla ei ole muutoin ollut puheyhteyttä toisiimme.
Vanhempien erilleen muuton ja eron kokee Suomessa vähintään 30 000 lasta vuodessa. Ero lapsiperheessä on koko perhettä mullistava muutos ja yksi henkilökohtaisen elämän suurimmista kriiseistä, vaikka se nähtäisiinkin positiiviseksi muutokseksi ja uudeksi aluksi. Ero tuo mukanaan lukuisia uusia tilanteita, joihin vain harva voi ja osaa varautua etukäteen.
Useimmiten eron jälkeen vanhemmat pyrkivät päättämään lastensa asioista yhdessä, ja suurimmassa osassa tapauksista yhteishuoltajuus onnistuu. Aikuisten keskinäinen suhde ei pääty eron jälkeen – tai ainakaan sen ei tulisi päättyä, mikäli heillä on yhteisiä lapsia. Suh¬de muuttuu eron jälkeen parisuhteesta vanhemmuussuhteeksi, jota pidetään yllä lasten asioiden yhdessä hoitamiseksi.
Onnistunut yhteistyö vanhempien välillä vähentää esimerkiksi käytöshäiriöitä ja oppimisvaikeuksia eroperheiden lapsilla (1).Vanhempien toimiva suhde erosta huolimatta myös vahvistaa lapsen itsetuntoa, tasapainottaa tunne-elämää ja auttaa ongelmanratkaisutaitojen kehittymisessä ja itsenäistymisessä. Eron jälkeiset vanhemmuuden onnistumisen kokemukset luovat pohjaa myös oman elämän uudelleenrakentamiselle.
Mihin eroperhe tarvitsee lastenvalvojaa?
Eikä tommosia sopimuksia yksin osais tehdä, et jos ei ois apua saatavilla, niin ois varmaan ihan kuutamolla, et miten toimitaan.
Erotilanteessa vanhempia auttaa sosiaalityöntekijä, joka työskentelee lastenvalvojan nimikkeellä. Lastenvalvoja on lapsiperheen erotilanteen juridiikan ja sosiaalisten suhteiden asiantuntija. Lasten-valvojan tärkein työtehtävä on varmistaa lapsen edun toteutuminen vanhempien päättäessä hänen asumisestaan ja ela¬tuksestaan.
Vanhemman voimaantuminen tarkoittaa onnistunutta vanhemmuuden uudelleenrakentamista parisuhteen päättymisen jälkeen. Lastenvalvojan toiminnalla on vaikutusta siihen, kuinka se onnistuu.
Erovanhemmat tarvitsevat tukea, neuvoja ja hyväksyntää
Vanhemmat kritisoivat eniten lastenvalvojan kuuntelemattomuutta, tuen ja auktoriteetin puuttumista sekä vanhemman näkemyksen vähättelyä lasten asioista sovittaessa. Näiden asioiden voidaan katsoa vaikuttaneen myös vanhemman voimaantumisen kokemukseen – tai sen puuttumiseen.
Voimaantumista voi kuitenkin tapahtua lastenvalvojan työn seurauksena. Haastattelemani vanhemmat olivat kokeneet voimaantumista seuraavien asioiden myötä:
-
-
- luottamuksen syntymisestä työntekijän ja vanhemman välille
- hyväksynnän kokemuksesta
- tuen ja konkreettisen avun saamisesta
- taloudellisen vastuunjakamisen onnistumisesta vanhempien välillä
-
Nämä kokemukset ovat auttaneet vanhempia elämässä ja vanhemmuudessa eron jälkeen. Vanhemman selviytyminen erosta vaikuttaa väistämättä myös lapsen sopeutumiseen ja selviytymiseen. Lastenvalvojan työn keskeisenä tavoitteena voidaan pitää voimaantuneen, erosta selvinneen vanhemmuuden saavuttamista – tällöin työn tuloksena olisi todennäköisesti myös voimaantunut ja vahva, vanhempien erosta selvinnyt lapsi.
Riikka Ylisaukko-oja
Lapin yliopisto
Kannanotto perustuu pro gradu tutkielmaan: Voimaantunut vanhemmuus, laadullinen tutkimus vanhempien kokemuksista perheasioiden sovittelutyössä
Lähteet
1. Ks. esim. Margulies, Sam 2007: Working with Divorcing Spouses: How to Help Clients Navigate
Vanhemmille tarjottava eronjälkeinen tuki tukee myös lapsen etua
Eron jälkeen useat vanhemmat laativat sopimuksia lapsen huollosta, asumisesta, tapaamisesta ja elatuksesta. Eroon liittyy usein kipeitä tunteita ja lasten asioista sopiminen ex-puolison kanssa voi olla haastavaa. Rovaniemellä on kehitetty toimintamalli, jossa vanhemmille tarjotaan tukea erotilanteeseen osana sopimusten laatimista.
Rovaniemellä lastenvalvojan palvelut järjestetään osana perheoikeudellisia palveluja. Rovaniemen perheoikeudellisissa palveluissa on kehitetty Uuden eron prosessi -niminen toimintamalli. Uuden eron prosessi on tarkoitettu vanhemmille, jotka ovat laatimassa ensimmäistä kertaa lapsia koskevia sopimuksia. Usein kyseessä on tuore erotilanne.
Uuden eron prosessissa molemmille vanhemmille varataan ensin omat yksilökeskusteluajat perheoikeudellisten palveluiden sosiaalityöntekijän luokse. Yksilökeskusteluaikoja seuraa vanhempien yhteinen keskusteluaika sosiaalityöntekijän kanssa. Keskusteluaikojen tarkoituksena on tarjota vanhemmille tukea erotilanteeseen, eronjälkeiseen vanhemmuuteen sekä lasten asioista sopimiseen. Sosiaalityöntekijä osallistuu myös vanhempien sopimusneuvotteluun, jossa lapsia koskevat sopimukset laaditaan. Lastenvalvoja ja sosiaalityöntekijä toimivat sopimusneuvottelussa työparina.
Uuden eron prosessi on kehitetty Rovaniemellä työskentelevien lastenvalvojien ja sosiaalityöntekijöiden toimesta. Uuden eron prosessi on ollut Rovaniemen perheoikeudellisissa palveluissa käytössä elokuusta 2019 lähtien. Uuden eron prosessin kehittäminen sai alkunsa, sillä tuoreissa erotilanteissa sopimusneuvottelut olivat käyneet entistä haastavammiksi ja riitaisammiksi. Riitaisissa erotilanteissa ja käsittelemättömien tunteiden vallassa lapsen etu on vaarassa jäädä sopimuksissa sivuosaan.
Lastenvalvojan luona laadittavien sopimusten ensisijainen tarkoitus on turvata lapsen etu myös eron jälkeen (Valjakka 2002, 97). Uuden eron prosessissa lapsen edun toteutumista tuetaan tarjoamalla vanhemmille psykososiaalista tukea eron käsittelyyn ja vanhemmuuteen, sekä tietoa lapsen edun mukaisten ratkaisujen tekemisen tueksi. Vanhemmille tarjottavalla oikea-aikaisella tuella vanhempi sen sijaan kykenee ottamaan paremmin huomioon myös lapsen edun eronjälkeisissä ratkaisuissa. (Antikainen 2007, 43,75.)
Vanhempien kokemukset Uuden eron prosessista ovat myönteisiä
Tutkin pro gradu -tutkielmassani vanhempien kokemuksia Uuden eron prosessin mukaisesta toimintamallista. Toteutin tutkimukseni haastattelemalla kuutta Uuden eron prosessissa asioinutta vanhempaa, neljää äitiä ja kahta isää.
Tutkimukseeni osallistuneiden vanhempien kokemukset Uuden eron prosessi -toimintamallista ovat myönteisiä. Vanhemmat kokivat tärkeäksi saamansa keskusteluavun. Erityisesti yksilökeskusteluajan saadun tuen merkitys korostui vanhempien kokemuksissa.
Vanhemmat kokivat keskusteluaikojen valmistaneen heitä sopimusten laatimiseen ja sopimusneuvotteluun. Sosiaalityöntekijän läsnäolo sopimusneuvotteluissa koettiin myös tärkeäksi. Edellisen puolison kohtaaminen sopimusneuvottelussa ja lasten asioista sopiminen voi olla kuormittava kokemus (Emery 2012, 74). Tutun sosiaalityöntekijän läsnäolo lievensi vanhempien mukaan jännitystä ja loi turvallisuuden tunnetta. Vanhempien ei myöskään tarvinnut avata tilannettaan alusta asti lastenvalvojalle, kun sosiaalityöntekijä oli mukana taustoittamassa tilannetta.
Perheoikeudellisia palveluja tulee kehittää tukemaan vanhempia erokriisissä
Tutkimukseni tulosten perusteella Uuden eron prosessi onnistuu tavoitteessaan tarjota vanhemmille psykososiaalista tukea lapsen edun mukaisten sopimusten laatimisen tueksi. Vanhempien tukeminen erossa tukee vanhempien hyvinvointia ja sitä kautta kykyä parempaan vanhemmuuteen ja lapsen tarpeiden huomioimiseen (Kauppinen 2013, 26). Uuden eron prosessin myötä vanhemmilla on paremmat valmiudet tehdä lapsensa edun mukaisia eronjälkeisiä ratkaisuja. Mari Antikainen (2007, 70) on todennut väitöskirjassaan, että lastenvalvojapalveluita tulisi kehittää vanhempia erossa tukevaan suuntaan. Tutkimukseni puoltaa Antikaisen näkemystä.
Uuden eron prosessi tarjoaa vanhemmille myös matalan kynnyksen keskusteluapua. Ero on kriisi, josta selviytyminen edellyttää eron käsittelyä. Erokriisin kanssa yksin jääminen voi johtaa useisiin sosiaalisiin ja terveydellisiin ongelmiin. Suomessa matalan kynnyksen eropalveluja on liian vähän. (Nurmela & Kaittila 2019, 424–425.) Uuden eron prosessi vastaa tähän tarpeeseen tarjoamalla vanhemmille matalan kynnyksen keskusteluapua osana sopimusten laatimista ilman, että vanhempien tarvitsee erikseen hakea apua.
Tutkimukseni perusteella totean, että Uuden eron prosessi on toimintamalli, joka tukee sekä lapsen että vanhempien hyvinvoinnin toteutumista eron jälkeen. Eräs tutkimukseeni osallistunut vanhempi kuvaili, että Uuden eron prosessin mukainen lastenvalvojaprosessi on inhimillisempi, kuin jos menisi suoraan lastenvalvojan luokse. Näkemykseni on, että Uuden eron prosessi -toimintamalli olisi tärkeää ottaa käyttöön perheoikeudellisissa palveluissa myös Rovaniemen ulkopuolella.
Enni Haatanen
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelija
Kirjoitus perustuu vuonna 2023 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaan ”Mä aattelin, että näin on hyvin asiat joka paikassa” Vanhempien kokemukset Uuden eron prosessi -toimintamallin kehittämisen pohjana – Rakenteellisen sosiaalityön näkökulma”.
Lähteet
Antikainen, Mari 2007. Sosiaalityöntekijän asiantuntijuus lapsen huolto- ja tapaamissopimuspalvelussa. Kuopio: Kuopion yliopiston julkaisuja.
Emery, Robert E. 2012. Renegotiating Family Relationships: Divorce, Child Custody, and Mediation. 2nd ed. New York: Guilford Press.
Kauppinen, Nina 2013. Eronjälkeinen selviytyminen ja onnistunut yhteistyö eroperheiden tarinoissa. Lisensiaatintutkimus. Turku: Turun yliopisto.
Nurmela, Niina & Kaittila, Anniina 2019. Lapsiperheiden eropalveluiden kehittäminen sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmässä. Janus. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti. Vol. 27 (4) 2019. 422–429.
Valjakka, Eeva 2002. Lapsen huolto, asuminen ja tapaamisoikeus. Teoksessa: Litmala, Marjukka (toim.) 2002. Lapsen asema erossa. Helsinki: WSOY. 35–109.
(68)
(Julkaistu 15.12.2022)
Lähisuhdeväkivaltaa käyttäneiden naisten avun hakeminen ja saaminen
Naisten tekemä lähisuhdeväkivalta tunnistetaan edelleen heikosti. Aiheen tabuluontoisuuden vuoksi väkivaltaa käyttäneiden naisten on vaikea hakea ja saada apua.
Väkivallasta puhuttaessa tekijäksi mielletään useimmiten mies. Kuitenkin myös moni nainen käyttää väkivaltaa lähisuhteissaan. Naisten tekemä lähisuhdeväkivalta kohdistuu tyypillisimmin lapsiin tai puolisoon (Keiski 2018, 23; Lattu 2016, 81). Väkivaltaa käyttäneet naiset kokevat hankalaksi hakea ja saada apua.
Naisten tekemä lähisuhdeväkivalta on tabu
Miestenkään tekemää väkivaltaa ei yleisesti pidetä hyväksyttynä, mutta se on kuitenkin sosiaalisesti normatiivisempaa kuin naisten tekemä väkivalta (Putkonen 2011, 1213; Ronkainen 2017, 30). Väkivaltaa käyttävä nainen rikkoo stereotyyppiset odotukset naisesta lempeänä ja hoivaavana. Naisen väkivalta on tabu, ja juuri sen vuoksi väkivallan käyttö herättää naisissa voimakkaita häpeän ja epäonnistumisen kokemuksia (Mm. Bowen 2009, 13; Ellonen ym. 2015, 72; Keiski ym. 2018, 144; Lattu 2016, 188). Moni uskookin olevansa lähes ainoa väkivaltaa käyttänyt nainen.
Väkivaltaa käyttäneille naisille merkittävin avun hakemista estävä tekijä on häpeä. Aggressio ja väkivalta hävettävät naisia niin paljon, ettei aiheesta kerrota kenellekään. Avun hakeminen herättää myös pelkoa väkivallan julkitulemisesta ja muiden ihmisten tuomitsemisesta. Erityisesti lapsiin väkivaltaa kohdistaneet naiset pelkäävät lisäksi lastensuojelun väliintuloa. Toisinaan naiset eivät myöskään tunnista omaa toimintaansa väkivallaksi, ja eivät siksi hae apua.
Apua hakiessa monet väkivaltaa käyttäneet naiset kohtaavat vähättelyä ja ohittamista. Sosiaali- ja terveyspalveluissa työntekijät eivät usein tunnista naisten tekemää väkivaltaa, vaikka nainen itse yrittäisi kertoa huolestaan oman väkivallan suhteen. Ammattilaiset helposti sivuuttavat tilanteen tai pyrkivät selittämään väkivaltaa esimerkiksi unen puutteesta johtuvaksi normaaliksi hermostumiseksi. Väkivallan vähätteleminen tai ohittaminen tyypillisesti lisää naisten kokemaa häpeää ja estää uusia avun hakemisen yrityksiä.
Naisten avun hakemista on helpotettava
Avun saaminen näkyy naisten elämässä väkivallan vähenemisenä tai päättymisenä. Avun saamisen myötä naisten itsetuntemus ja armollisuus itseä kohtaan lisääntyvät. Apua saaneet naiset kokevat itsearvostuksensa ja hyvinvointinsa parantuneen työskentelyn myötä. Väkivaltaa käyttäneiden naisten auttaminen helpottaa usein myös naisen puolison ja lasten tilannetta. Naisten mukaan merkityksellistä avun saamisessa on arvostava kohtaaminen, kuulluksi tuleminen ja väkivallan vakavasti ottaminen.
Väkivaltaa käyttäneiden naisten kohtaamista ja avun saantia voidaan sosiaali- ja terveyspalveluissa parantaa lisäämällä kaikkien ammattilaisten ymmärrystä naisten väkivallasta. Oikean avun löytämisessä tärkeä rooli on onnistuneella palveluohjauksella ja selkeällä palveluverkostolla. Naiset toivovat usein konkreettista apua ja tukea arkeen, ja näitä palveluita tarjoamalla voitaisiinkin tukea arjessa jaksamista ja sitä kautta vähentää väkivallan käyttöä.
Tutkimuksia naisten väkivallasta on tehty, mutta tuloksia ja kerättyä tietoa ei ole saatu siirrettyä käytännön työskentelyyn (Keiski 2018, 77). Omalla tutkimuksellani olen pyrkinyt osallistumaan aiheesta käytävään keskusteluun ja vaikuttamaan naisten avun hakemisen ja saamisen helpottumiseen. On tärkeää, että kaikki väkivallan tekijät ja uhrit voivat hakea ja saada apua.
Laura Purhonen
Lapin Yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu vuonna 2022 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani ”Lähisuhdeväkivaltaa käyttäneiden naisten avun hakeminen ja saaminen”.
Lähteet
Bowen, Ellen L. 2009: Domestic violence treatment for abusive women. A Treatment manual. Taylor & Francis Group. New York.
Ellonen, Noora & Pösö, Tarja & Peltonen, Kirsi 2015: Äidit ja lapsiin kohdistuva väkivalta. Kyselytutkimuksen tulosten pohdintaa. Yhteiskuntapolitiikka 80 (2015): 1. 72–80.
Keiski, Pia 2018: Perheväkivaltaa käyttäneen naisen minuus. Realistinen synteesi perheväkivaltakäyttäytymisen vähenemiseen tähtäävän intervention vaikutuksista. Tampere University Press. Tampere.
Lattu, Emmi 2016: Naisten tekemä väkivalta. Tampere University Press. Tampere.
Putkonen, Hanna 2011: Suomalaisten naisten väkivalta. Duodecim 127. 1212–1218.
Ronkainen, Suvi 2017: Mitä väkivalta on? Teoksessa Niemi, Johanna & Kainulainen, Heini & Honkatukia, Päivi & Hautanen, Teija (toim.): Sukupuolistunut väkivalta: oikeudellinen ja sosiaalinen ongelma. Tallinna Raamatutrükikoja OÜ. Tallinna. 19–35.
(67)
(Julkaistu 20.11.2022)
Työttömyys – unohdettu tasa-arvon ongelma
Viimeaikainen julkinen keskustelu tasa-arvosta keskittyy sukupuolten ja vähemmistöjen tasa-arvoon. Tällainen kapea näkökulma normalisoi epätasa-arvoa.
Vähättelemättä sukupuolten ja vähemmistöjen tasa-arvon tärkeyttä, julkinen keskustelu sulkee ulkopuolelleen yhteiskuntaluokkien tasa-arvon. Elämme räikeiden tuloerojen maailmassa. Rikkain prosentti maailman ihmisistä omistaa 48 prosenttia kaikesta varallisuudesta ja rikkain kymmenys 87 prosenttia [1]. Samalla valtava määrä ihmisiä elää köyhyydessä.
Suomessa hyvinvointivaltio tarjoaa kaikille vähimmäistoimeentulon. Siitä huolimatta perustuslakiinkin kirjattu oikeus työhön ei kaikkien kohdalla toteudu. Emme ole tasa-arvoisessa asemassa työelämän suhteen.
Täydellistä tasa-arvoa on käytännössä mahdotonta saavuttaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei sitä kohti voitaisi pyrkiä. Yhteiskuntaluokkien taloudellista tasa-arvoa ei ole perusteltua jättää tasa-arvokeskustelun ulkopuolelle. Yhteiskuntaluokkien tasa-arvo ei ole valmis.
Hyväksyttyä epätasa-arvoa
Työttömyys on tasa-arvon ongelma. Työpaikkoja ei riitä kaikille halukkaille [2]. Poliittinen valtadiskurssi selittää työttömyyttä liian korkeilla palkoilla [3]: jos palkat olisivat pienemmät, yrityksillä olisi varaa palkata enemmän työttömiä töihin. Pienemmät palkat eivät kuitenkaan ratkaise tasa-arvon ongelmaa. Jos palkat eivät riitä elämiseen [4], epätasa-arvo ei häviä.
Poliittista valtadiskurssia kritisoiva marxilainen työttömyysteoria syyttää kapitalismia epätasa-arvosta. Esimerkiksi teknologia syrjäyttää ihmisiä työttömyyteen [5]. Työttömät kilpailevat työpaikoista työläisten kanssa: kuka suostuu halvimmalla töihin? Kilpailu työpaikoista pitää palkkatason matalana. Jos kaikki menisivät töihin, palkkojen kasvu söisi talouskasvun [6]. Tällöin talous romahtaisi.
Talous ei siis kasva ilman työttömyyttä. Vallitsevassa työttömyyspolitiikassa työttömyyttä ei haluta poistaa [7]. Työttömyys on politiikassa hyväksyttyä epätasa-arvoa.
Työnjako – jos kaikki olisikin toisin
Kapitalistinen työnjako on epätasa-arvoinen. Osa ihmisistä tekee pitkää työpäivää ja osa pakotetaan joutilaaksi [8]. Työ luo ihmisille osallisuutta ja mielekästä sisältöä elämään. Siksi jokaisella tulisi olla siihen oikeus. Toisaalta kenelläkään työtä ei pitäisi olla niin paljon, että se uuvuttaa ja vie työkyvyn.
Tasa-arvoa edistäisi, jos työ jaettaisiin tasan. Kaikilla olisi oikeus tehdä työtä, mutta kenenkään ei tarvitsisi tehdä sitä liikaa.
Tasa-arvoinen työnjako ei toteudu, jos tavoittelemme loputonta talouskasvua. Siksi koko talousjärjestelmä tulisi luoda uudelleen. Eläisimmekö mieluummin maailmassa, jossa tekisimme työtä itsemme ja läheistemme hyvinvoinnin eteen – emme globaalin pääoman tai ympäristön riiston hyväksi?
Tuotammeko sosiaalityössä epätasa-arvoa?
Sosiaalityön tehtävä on edistää tasa-arvoa ja puolustaa huono-osaisia [9]. Työttömät ja vähävaraiset ovat sosiaalityön keskeinen asiakasryhmä [10]. Sosiaalityö on myös poliittista toimintaa – se tuottaa poliittista käsitystä todellisuudesta [11]. Siksi on tärkeää, että sosiaalityössä huomioidaan työttömyys ja yhteiskuntaluokat tasa-arvon kysymyksinä.
Rakenteellista sosiaalityötä on viime vuosina korostettu. Liian usein rakenteellinen sosiaalityö keskittyy ”helppoihin” aiheisiin – esimerkiksi kehittelemään palveluista parempia. Sen lisäksi sosiaalityön tulisi katsoa rakenteita pintaa syvemmältä. Syvärakenteista voimme löytää uusia luovia näkökulmia sosiaalisiin epäkohtiin.
Kunnianhimottomuus yhteiskuntaluokkien tasa-arvon suhteen tuottaa kuvaa, että taloudellinen epätasa-arvo olisi yhteiskunnassamme hyväksyttävää. Haluammeko tuottaa epätasa-arvon hyväksyvää yhteiskuntaa vai ajatella tasa-arvon laajemmin?
Talous ei ole luonnonlaki – sen voi ja se tulee kyseenalaistaa. Alussa oli vain ihminen osana luontoa. Sitten ihminen loi rahan, talouden, yhteiskuntaluokat ja epätasa-arvon. Teimmekö jossain kohtaa historiaa virheen?
Mikko Raappana
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelija.
Kirjoitus perustuu pro graduuni Työvoimareservi tarpeellisena ongelmana. Politiikassa rakentuva representaatio työttömyydestä ja sosiaalityön työvoimapoliittisesta asemasta (2022) .
Viitteet
[1] Stierli ym. 2014, 11.
[2] Suomen virallinen tilasto 2020A; 2020B.
[3] Honkanen 2007, 51–75, 114–124; Koistinen 2014, 187–209.
[4] Marx 1957, 179–206; 1976, 50–58.
[5] Marx 1957, 404–408; 1976, 224–225; Honkanen 2007, 84.
[6] Marx 1957, 415, 583–591; 1976, 94–95.
[7] Ks. myös Honkanen 2007, 78–86, 207–208.
[8] Marx 1957, 592–595; Honkanen 2007, 85–86, 135–139, 171.
[9] Juhila 2002, 11–13; Raunio 2009, 87–89; Pohjola 2014, 16–18.
[10] Mm. Mäntysaari 2019, 185.
[11] Payne 2014, 20, 99, 103–107, 320–326.
Lähteet
Honkanen, Pertti 2007: Työttömyys ja arvoteoria. Tutkielma työttömyydestä, talousteorioista ja sosiaalipolitiikasta. Turun yliopiston julkaisuja C 252. Turku.
Juhila, Kirsi 2002: Sosiaalityö marginaalissa. Teoksessa Juhila, Kirsi & Forsberg, Hannele & Roivainen, Irene (toim.): Marginaalit ja sosiaalityö. SoPhi 65. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä, 11–19.
Koistinen, Pertti 2014: Työ, työvoima & politiikka. Vastapaino. Tampere.
Marx, Karl 1957: Pääoma – Kansantaloustieteen arvostelua. Ensimmäinen osa – Pääoman tuotantoprosessi. Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike. Petroskoi. (Alkuperäinen julkaisu 1867).
Marx, Karl 1976: Pääoma – Kansantaloustieteen arvostelua. Kolmas osa – Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Kustannusliike Edistys. Moskova. (Alkuperäinen julkaisu 1894).
Mäntysaari, Mikko 2019: Sosiaalityö ja työttömyys. Janus 27 (2), 181–187.
Payne, Malcolm 2014: Modern social work theory. 4. painos. 1. painos 1990. Palgrave Macmillan. Hampshire & New York.
Pohjola, Anneli 2014: Rakenteellisen sosiaalityön paikannuksia. Teoksessa: Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. Unipress. Kuopio, 16–36.
Raunio, Kyösti 2009: Olennainen sosiaalityössä. 2. painos. 1. painos 2004. Gaudeamus. Helsinki.
Stierli, Markus & Shorrocks, Anthony & Davies, James B. & Lluberas, Rodrigo & Koutsoukis, Antonios 2014: Global Wealth Report 2014. Credit Suisse Research Institute. Zurich.
Suomen virallinen tilasto 2020A: Avoimet työpaikat. 4. vuosineljännes 2019. Tilastokeskus. Helsinki. http://www.stat.fi/til/atp/2019/04/atp_2019_04_2020-02-18_tie_001_fi.html. Viitattu 15.9.2022.
Suomen virallinen tilasto 2020B: Työvoimatutkimus. Työllisyys ja työttömyys 2019. Tilastokeskus. Helsinki. http://www.stat.fi/til/tyti/2019/13/tyti_2019_13_2020-05-07_kat_002_fi.html. Viitattu 15.9.2022.
(66)
(Julkaistu 31.10.2022)
Sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnista aikuissosiaalityössä
”Onko työssäsi asioita, jotka auttavat sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnissa? Jos on, niin mitä?” ”Onko työssäsi asioita, jotka vaikeuttavat sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia? Jos on, niin mitä?
Muun muassa näihin kysymyksiin keräsin sosiaalityöntekijöiltä vastauksia Pro gradu -tutkielmaa tehdessäni. Halusin tutkielmassani antaa äänen aikuissosiaalityöstä työkokemusta omaaville sosiaalityöntekijöille, jotta he voisivat kertoa näkemyksiään sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnista aikuissosiaalityössä. Tutkielman aineisto kerättiin keväällä 2020 Webropol -verkkokyselylomakkeen avulla, Sosiaalityön Uraverkosto Facebook -ryhmästä. Kyselyyn vastasi yhteensä 17 sosiaalityöntekijää.
Sosiaalityöntekijöiden mainitsemia sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnissa auttavia tekijöitä aikuissosiaalityössä olivat asiakassuunnitelmat, palveluntarpeen arviointi, asiakastietojärjestelmä tai sen kautta tilastoinnin tekeminen, asiakaskirjaukset, mittarit, asiakaspalautteet, kyselyt, esihenkilö sekä kokonaisvaltainen asiakkaan tilanteen kartoittaminen ja huomioiminen työskentelyssä sekä verkostoyhteistyö. Osa vastaajista kuitenkin kertoi, ettei heillä ole työssään sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnissa auttavia tekijöitä.
Sosiaalityöntekijöiden mukaan sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia vaikeuttaviin tekijöihin puolestaan kuuluivat työn ja asiakkaiden määrä, puutteet mittareissa tai työkaluissa, asiakkaaseen, työnantajaan tai johtoon liittyvät tekijät, peruuntuneet tapaamiset, työskentelyn repaleisuus, sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia tukemattomat rakenteet, työntekijöiden vaihtuvuus, pirstaloituneet palvelut sekä tavoitteisiin liittyvä osaaminen.
Myös Kemppainen, Kostamo-Pääkkö, Niskala, Ojaniemi ja Vesterinen (2010, 35) sanovat, että asiakasvirtojen ja kiireen keskellä työn vaikuttavuuden tarkasteleminen usein unohtuu ja työ rutinoituu suoritteiksi. Sosiaalityötä tehdäänkin monimutkaistuvien ja vaikeutuvien asiakastilanteiden keskellä, valtavissa työpaineissa (Heinonen 2007, 10). Mikäli sosiaalityöntekijät eivät pysty tekemään työtään eettisesti kestävästi, on uhattuna sekä sosiaalityöntekijöiden hyvinvointi että jo ennestään haavoittuvassa asemassa olevien asiakkaiden hyvinvointi ja avunsaantimahdollisuudet. Ratkaisuksi ei riitä pelkästään sosiaalityöntekijöiden voimavarojen tukeminen, vaan sosiaalityöntekijöitä liiallisesti kuormittavat työn vaatimukset on tehtävä näkyväksi ja niihin puututtava. (Mänttäri-van Der Kuip 2015, 76.)
Sosiaalityöntekijöiden tulee Sosiaalihuoltolain (30.12.2014/1301) kolmannen luvun 15 §:n perusteella seurata työssään sosiaalityön vaikuttavuutta. On tärkeää, että sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnista kuullaan ja vahvistetaan sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia edistäviä tekijöitä sekä minimoidaan sitä vaikeuttavia tekijöitä. Tutkielmani tulosten mukaan sosiaalityöntekijät myös määrittelivät ja arvioivat sosiaalityön vaikuttavuutta aikuissosiaalityössä eri tavoin ja olisi aiheellista myös tarkastella, olisiko arviointitapojen yhtenäistämiselle tarvetta. Olennaista on, että sosiaalityöntekijöillä on tarpeeksi aiheeseen liittyvää osaamista sekä tosiasiallinen mahdollisuus toteuttaa aikuissosiaalityössä sosiaalityön vaikuttavuuden arviointia.
Päivyt Jortikka
Kirjoitus perustuu Lapin yliopstoon tekemääni pro gradu -tutkielmaan: ”Sosiaalityön vaikuttavuuden arviointi aikuisten parissa tehtävässä sosiaalityössä – sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä”.
Lähteet:
Heinonen, Hanna (2007). Kohti syvempää ymmärrystä sosiaalityössä: tutkiva ja arvioiva työote sosiaalityöntekijöiden jäsentämänä. Pääkaupunkiseudun sosiaa-lialan osaamiskeskus SOCCA. http://www.socca.fi/files/72/Tutkiva_arvioiva_tyo-ote_sosiaalityontekijoiden_jasentamana.pdf. Viitattu 28.10.2022.
Kemppainen, Tarja & Kostamo-Pääkkö, Kaisa & Niskala, Asta & Ojaniemi, Pekka & Vesterinen, Kerttu (2010). Sosiaalityön vaikuttavuuden arvioinnin ensiaskeleet Lapissa: Tutkimus sosiaalitoimistojen työn vaikuttavuudesta. Rovaniemi. Oy Sevenprint Ltd.
Mänttäri-van Der Kuip, Maija (2015). Work-Related Well-Being among Finnish Frontline Social Workers in an Age of Austerity. Jyväskylän yliopisto. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/45924/978-951-39-6191-6_vaitos29052015.pdf?sequence=1&isAllowed=y. Viitattu 28.10.2022.
SHL Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2014/20141301. Viitattu 28.10.2022.
(65)
(Julkaistu 25.10.2022)
Sosiaalityöntekijän oikeudellinen osaaminen
Oikeudellinen osaaminen on yhä tärkeämpi osa sosiaalityön asiantuntijuutta ja se tulee ottaa vahvemmin huomioon sekä perus- ja täydennyskoulutuksessa.
Sosiaalityö on oikeudellistunut siinä missä koko yhteiskuntamme. Oikeudellistuminen on sitä, että lainsäädännön määrä, laajuus ja tarkkuus kasvaa koko ajan. Lainsäädännön piiriin tuodaan uusia ilmiöitä ja asioita, jotta heikommassa asemassa olevaa osapuolta voidaan suojella paremmin.
Sosiaalityössä tulee osata entistä laajemmin lainsäädäntöä ja tehdä työtä lainsäädännön edellyttämällä tavalla.
Sosiaalityötekijän oikeudellinen osaaminen
Sosiaalityöntekijän osaaminen koostuu useasta eri osa-alueesta. Tutkin pro gradu -tutkielmani myötä tarkemmin sosiaalityöntekijän oikeudellista osaamista. Tarkastelin oikeudellista osaamista erityisesti valvontatyön näkökulmasta, jota voidaan toteuttaa mm. omatyöntekijän tai vastuutyöntekijän roolista. Tutkielmani aineisto muodostui kahdesta osasta. Ensimmäisenä osa koostui Lapin maakunnan alueen kuntien sosiaalitoimen omavalvontasuunnitelmista, ja toinen osa muodostui §OHOVA –hankkeeseen osallistuneiden sosiaalityöntekijöiden näkemyksistä oikeudelliseen osaamiseen liittyen.
Tutkielmani tulosten perusteella oikeudellista osaamista tarvitaan sosiaalityöntekijän työssä päivittäin. Oikeudellinen osaaminen on merkittävä osa sosiaalityöntekijän ammattitaitoa, ja se koostuu useasta eri osa-alueesta, joita kuvaa moniulotteisuus. Oikeudellinen osaaminen on lainsäädännön ja oikeudellisen toimintaympäristön tuntemusta. Ihmis- ja perusoikeuksien ymmärtämistä osaksi sosiaalihuollon kokonaisuutta yhdistettynä julkisen vallan toimeenpanijan tehtävään.
Lisäksi tulee ymmärtää hyvän hallintotavan mukainen tapa tehdä työtä. Menettelylliset tavat työssä on vähintään yhtä tärkeät kuin asiakkaan hyvän kohtelun ja kohtaamisen taidot sekä vuorovaikutustaidot. Menettelylliset seikat on meille kaikille avattu hallintolaissa.
Sosiaalityö perustuu heikommassa asemassa olevan ihmisen asioiden puolustamiseen, joten ihmis- ja perusoikeuksien tuntemus ja ymmärtäminen on osa sosiaalityötä. Sosiaalityöhön kuuluu julkisen vallan käyttäminen, kun puututaan ihmisen perusoikeuksiin. Julkisen vallan käyttäjänä tulee toimia lainsäädännön mukaisesti. Sosiaalityössä tavallaan kierretään kehää lainsäädännön ympärillä huomioiden sosiaalityön ilmiöt.
Valvontatyö on osa sosiaalityöntekijän työtä
Sosiaalityöntekijän työhön voi kuulua valvontatyötä asiakkaille järjestettyjen palveluiden osalta. Valvontatyössä korostuu ohjaus- ja neuvontatyö. Sitä tehdään kaksisuuntaisesti, niin asiakkaalle kuin sille taholla, joka tuottaa asiakkaalle järjestetyn palvelun. Paljon puhutaan palveluntuottajista.
Valvonnan päämääränä on varmistaa asiakkaan hyvä kohtelu ja palvelun laatu. Valvonnassa käytetään ohjausta ja neuvontaa. Se on itse asiassa työmenetelmä. Valvontatyössä kuten sosiaalityössä yleensä tarvitaan hyviä vuorovaikutustaitoja, joiden avulla tuodaan näkyväksi sosiaalityöntekijän oikeudellista osaamista. Esimerkiksi asiakkaan oikeuksien sanoittaminen ja näkyväksi tekeminen ovat osa valvontatyön ohjausta ja neuvontaa palveluntuottajan suuntaan.
Sosiaalityössä toimitaan usein virkavastuulla. Virkavastuu velvoittaa tekemään valvontatyötä esimerkiksi lastensuojelussa, kun lapsi joudutaan sijoittamaan omasta kodista turvallisempaan ympäristöön. Sosiaalityön vastuulla on varmistaa, että lapsen elämä jatkuu inhimillisissä ja lapsen oikeuksia kunnioittavassa ympäristössä. Sosiaalityöntekijän tulee lain mukaan olla säännöllisesti yhteydessä lapseen ja paikkaan, jonne hänet on sijoitettu. Toteuttaa siis valvontatyötä.
Oikeudellinen osaaminen tarvitsee rinnalleen sosiaalityön osaamisen
Oikeudellinen osaaminen on yksi sosiaalityöntekijän monista ammattiosaamisen osa-alueista. Oikeudellista osaamista ei voi irrottaa erilleen sosiaalityöntekijän osaamiskokonaisuudesta, vaan oikeudellinen osaaminen ja sosiaalihuollon substanssin osaaminen kulkevat yhdessä, rinnakkain. Sosiaalityöntekijä käyttää lainsäädäntöä omassa työssään välineenä, jonka avulla asiakkaan tilanteeseen saadaan apua ja tukea.
Jos oikeudellinen osaaminen olisi irrotettavissa sosiaalityöstä, silloin sosiaalityötä tekisi työparina sosiaalityöntekijä ja juristi. Nyt sosiaalityötä tekevät sosiaalihuollon ammattilaiset, sosiaalityöntekijät, joiden työtehtävänä on tulkita ja soveltaa sosiaalihuollon lainsäädäntöä asiakastilanteissa. Sosiaalityöntekijöiden oikeudellisen osaamisen taso on vaihtelevaa aikaisemmin tehdyn selvityksen mukaan. Seitsemän sosiaalityöntekijää kymmenestä osaa tulkita lainsäädäntöä hyvin ja soveltaa sitä asiakkaan tilanteeseen. Kolme työntekijää kymmenestä kokee osaavansa jonkin verran tarvitsemaansa lainsäädäntöä.
Tarvitsemme täydennyskoulutusta
Lainsäädäntö on muuttunut vuosien aikana, ja uudistuu edelleen. Sosiaalityöntekijät tarvitsevat täydennyskoulutusta, jotta heidän ammattitaito pysyy yllä ja asiakkaan oikeudet toteutuvat vahvemmin. Täydennyskoulutuksen tulee kohdentua oikeudellisen osaamisen vahvistamiseen niin sosiaalihuoltolain kuin sosiaalihuollon erityislakien soveltamisen osalta. Tarvetta täydennyskoulutukselle lisää myös lainsäädännön monitulkintaisuus. Oikeudellisen osaamisen moniulotteisuus on hyvä huomioida tulevaisuudessa yliopistokoulutuksen aikana, ja vahvistaa tulevien sosiaalityöntekijöiden oikeudellisen osaamisen perusteita.
Ulla Sotaniemi
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelija
Kirjoitukseni perustuu syksyllä 2022 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani ”Sosiaalityöntekijän oikeudellinen osaaminen valvontatyössä”. Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityö.
Lähteet
Kuusisto, Katja & Kalliomaa-Puha, Laura 2019: Päihdeongelmaisen asiakkaan asema ja oikeudet – mitä sosiaalihuoltolain uudet välineet tarkoittavat päihdehuollossa? Teoksessa: Pehkonen, Aini & Kekoni, Taru & Kuusisto, Katja (toim.): Oikeus päihdehuoltoon. Vastapaino. Tampere.
Martin, Maria & Kemppainen, Tarja & Niskala, Asta & Pohjola, Anneli 2018: Sosiaalityöntekijöiden ja sosionomien osaaminen Lapissa. Osaamiskartoituksen tuloksia. PohjoisSuomen sosiaalialan osaamiskeskus.
Poikonen, Heidi ja Kekoni, Taru 2019: Asiakkaan oikeudet ja niihin vaikuttavat tekijät päihdepalveluissa. Teoksessa: Pehkonen, Aini & Kekoni, Taru & Kuusisto, Katja (toim.): Oikeus päihdehuoltoon. Vastapaino. Tampere.
(64)
(Julkaistu 11.7.2022)
Intersukupuoliset henkilöt kaipaavat tukea
Intersukupuolisuus tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä, ettei henkilöä ole mahdollista määritellä yksiselitteisesti naiseksi tai mieheksi kehon sukupuolipiirteiden perusteella. Toisin sanoen intersukupuoliset henkilöt kantavat kehoissaan sekä nais- että miessukupuolille tyypillisinä pidettyjä ominaisuuksia.
Intersukupuolisuus ei ole sairaus, vaan siinä on kyse kehon sukupuolipiirteiden luonnollisesta vaihtelusta. Toisinaan se tulee sekoitetuksi transsukupuolisuuteen, mikä on eri asia, sillä transsukupuolisuudessa on kyse koetun sukupuolen ja kehon välisestä ristiriidasta. Monet intersukupuoliset henkilöt kokevat sen sijaan olevansa naisia tai miehiä. Osa intersukupuolisista henkilöistä kokee kuuluvansa sukupuolivähemmistöön, osa ei. Seksuaalisuuden kanssa intersukupuolisuudella itsessään ei ole mitään tekemistä.
Intersukupuolisia henkilöitä syrjitään
Omassa pro gradu -tutkielmassani tarkastelin, millaisia sosiaalisia kokemuksia intersukupuolisilla henkilöillä on. Tutkimuksen mukaan intersukupuoliset henkilöt kokevat syrjintää, mikä johtuu esimerkiksi siitä, että Suomessa virallisia sukupuolia on vain kaksi. Sen seurauksena intersukupuoliset lapset on pakko määritellä tytöiksi tai pojiksi. Erilaiset asiakirjat, tilat ja toiminnot, jotka on tarkoitettu vain naisille tai miehille, voivat myös aiheuttaa hankaluuksia intersukupuolisille henkilöille.
Tutkimuksen mukaan intersukupuoliset henkilöt voivat kokea vähemmistöstressiä, mikä tarkoittaa vähemmistöön kuuluvan henkilön kokemaa pitkäaikaista ja/tai toistuvaa stressiä. Sitä aiheuttavat esimerkiksi ennakkoluulot, epäasiallinen kohtelu ja syrjintä, joiden seurauksena intersukupuoliset henkilöt voivat pelätä muiden ihmisten reaktioita ja joutuvat pohtimaan, miten he voivat esimerkiksi pukeutua ja käyttäytyä. Tutkimuksen mukaan osa intersukupuolisista henkilöistä on kohdannut esimerkiksi sukupuoltaan koskevia epäasiallisia kysymyksiä ja kommentteja. Vähemmistöstressi voi aiheuttaa erilaisia kielteisiä terveysvaikutuksia, kuten mielenterveysongelmia.
Intersukupuolisuudesta voi olla vaikea puhua
Tutkimuksen mukaan intersukupuolisten henkilöiden ja heidän vanhempiensa on usein vaikea kertoa intersukupuolisuudesta muille, koska he voivat esimerkiksi pelätä, ettei intersukupuolisuutta ymmärretä. Osa intersukupuolisista henkilöistä häpeää omaa intersukupuolisuuttaan ja salaa sen jopa omilta läheisiltään. Monet kaipaavat tukea toisilta intersukupuolisilta henkilöiltä. Myös vanhempien, ystävien ja kumppaneiden antama hyväksyntä, tuki ja myönteinen suhtautuminen ovat hyvin tärkeitä.
Tutkimuksen mukaan intersukupuolisuudesta voi olla helpompi kertoa silloin, kun intersukupuoliset henkilöt huomaavat, että muut ihmiset tietävät intersukupuolisuudesta ja/tai sukupuolen moninaisuudesta ja hyväksyvät sen. Intersukupuolisuuteen tulisi suhtautua tavallisena asiana, mutta ei vähättelevästi. Intersukupuoliset henkilöt toivovat, että intersukupuolisuudesta tiedettäisiin, mutta kenenkään ei tarvitse tietää siitä kaikkea. Intersukupuolisilta henkilöiltä on hyvä kysyä, mitä intersukupuolisuus heille itselleen merkitsee. Käytännössä apua voi olla esimerkiksi neutraalista tavasta puhua, eli henkilöistä puhumisesta naisten ja miesten sijasta.
Sointu Helttunen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitelma perustuu pro gradu -tutkielmaani ”Intersukupuolisuuden sosiaalinen ulottuvuus intersukupuolisten henkilöiden kokemana”. Lapin yliopisto, 2022.
Lähteet
European Union Agency for Fundamental Rights 2015: The fundamental rights situation of intersex people. 4/2015.
Jaskari Onni & Keski-Rahkonen Anna 2021: Vähemmistöstressi uhkana seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen terveydelle. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim. 2021; 137(17):1781-8.
Meyer Ilan H. 2003: Prejudice, Social Stress, and Mental Health in Lesbian, Gay, and Bisexual Populations: Conceptual Issues and Research Evidence. Psychological Bulletin Journal. 2003; 129(5): 674−697.
Oikarinen Tikli 2019: Ei tietoa eikä vaihtoehtoja – Selvitys intersukupuolisten ihmisten oikeuksista ja kokemuksista. Oikeusministeriön julkaisuja. Selvityksiä ja ohjeita 2019:3.
van Lisdonk Jantine 2014: Living with intersex/DSD – An exploratory study of the social situation of persons with intersex/DSD. The Netherlands Institute for Social Research.
(63)
(Julkaistu 8.6.2022)
Lasten ja nuorten hyvinvointi koronapandemian aikana
Korona-aika on vaikuttanut merkittävästi lasten ja nuorten hyvinvointiin.
Julkisessa keskustelussa ja mediassa lasten ja nuorten ääntä on tuotu esiin melko vähän, vaikka pandemia on vaikuttanut hyvin paljon myös lasten ja nuorten elämään. Sekä suomalaiset että kansainväliset tutkimukset puhuvat samaa kieltä; lasten ja nuorten hyvinvointi on huonontunut koronapandemian aikana.
Koronakriisi on lisännyt perheiden välistä eriarvoisuutta (Paju 2020, 6). Koronatoimien myötä lasten epävarmuus, turvattomuus ja ahdistus on lisääntynyt. Lasten yksinäisyys on lisääntynyt ja hyvinvointia ylläpitävät sosiaaliset suhteet ovat vähentyneet. (Lapsistrategian koronatyöryhmä 2020.) Keväällä 2020 huhtikuussa maailman lapsista 86 % oli poissa koulusta. Näistä lapsista 60 prosentilla ei ollut mahdollisuutta käyttää internetiä, jolloin he olivat todellisuudessa täysin ilman opetusta. Koulujen sulkeutumisen seurauksena myös kouluruokailu keskeytyi, jolloin kaikista köyhimmät lapset olivat vaarassa kärsiä aliravitsemuksesta. (The Lancet Child & Adolescent Health 2020, 479.)
Lasten ja nuorten hyvinvointi Erik Allardtin (1976) hyvinvoinnin ulottuvuuksien mukaan
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani lasten ja nuorten hyvinvointia Erik Allardtin (1976) hyvinvoinnin ulottuvuuksien – having, loving, being ja doing jäsennyksen mukaan. Tutkimus on tehty sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta. Tutkimusaineistona käytin valmista aineistoa, joka on kerätty PANDA-hankkeelle vuosina 2020 ja 2021.
Having -ulottuvuus tarkoittaa hengissä pysymistä, toimintaresursseja sekä tarvetta perustoimeentulolle (Helne & Hirvilammi 2021, 50). Having -ulottuvuuden osalta perheiden taloudelliset ongelmat lisääntyivät ja tukitoimet sekä tukipalvelut vähenivät tai loppuivat kokonaan. Näin ollen perheiden toimintaresurssit ovat huonontuneet koronapandemian aikana, mikä on vaikuttanut lasten ja nuorten hyvinvointiin heikentävästi. Perheiden haasteet kasvoivat koronapandemian aikana myös siksi, että yhteiskunta supisti perheille tarjottuja palveluja. Esimerkiksi mielenterveyspalveluihin pääseminen oli haasteellista, koska palveluja supistettiin ja ajettiin alas pandemian seurauksena.
Loving -ulottuvuus kuvaa sosiaalista vuorovaikutusta sekä merkityksellisiä ihmissuhteita. Ihmisen tulee kokea olevansa osa ryhmää tai yhteisöä. Yhteisöillä on merkitystä terveydelle ja lisäksi yhteisöt toimivat turvaverkkona haastavissa elämäntilanteissa. (Kivipelto & Saikkonen 2018, 60.) Hyvinvoinnin loving -ulottuvuus heikentyi oleellisesti koronapandemian aikana, koska kasvokkainen vuorovaikutus väheni. Palveluja siirrettiin etänä toteutettaviksi, mutta huomattiin, että etätapaamiset eivät sovi kaikille. Perheväkivalta, perheriidat ja lasten kaltoinkohtelu lisääntyivät. Myös yksinäisyys lisääntyi ja perheet kärsivät sosiaalisten suhteiden niukkuudesta.
Erik Allardtin mukaan (1976) being -ulottuvuus on ”ihmisenä olemista”. Lasten ja nuorten kohdalla being -ulottuvuus tarkoittaa sitä, että heillä on mahdollisuus kasvaa ja kehittyä kohti täyttä ihmisyyttä. Osallisuus ja elämänhallinta liittyvät being -ulottuvuuteen. Lisäksi terveys sisältyy tutkielmassani being -ulottuvuuteen. Being -ulottuvuuteen koronapandemia on vaikuttanut terveyden näkökulmasta. Korona sairautena on aiheuttanut paljon pelkoa, ahdistusta ja huolta. Mielenterveysongelmat ja ahdistus lisääntyivät ja vaikeutuivat niin lapsilla, nuorilla kuin vanhemmillakin. Vanhempien väsymys ja uupumus lisääntyivät ja jaksaminen vaikeutui. Vuonna 2020 myös päihdeongelmat, seksuaalinen hyväksikäyttö ja itsemurhat lisääntyivät.
Doing tarkoittaa merkityksellistä tekemistä, joka sallii ihmisen noudattaa omia arvojaan. Doing ei tarkoita vain palkkatyötä, vaan harrastukset, luova tekeminen ja vapaaehtoistyö kuuluvat doing -ulottuvuuden piiriin. (Helne & Hirvilammi 2021, 51-52.) Lasten ja nuorten tilanteissa doing merkitsee esimerkiksi varhaiskasvatusta, koulunkäyntiä, kerhotoimintaa ja harrastuksia. Koululla ja varhaiskasvatuksella on suuri merkitys lasten ja nuorten hyvinvoinnille, sillä koulu ja varhaiskasvatus tarjoavat lapsille ja nuorille rutiineja, ystävyyssuhteita ja ikätasoista tekemistä.
Doing -ulottuvuudessa hyvinvoinnin huonontuminen ilmenee etäkoulun ja etätöiden tekemisen haasteina. Osa lapsista jäi pois varhaiskasvatuksesta ja myös harrastustoiminta lopetettiin tai siirrettiin toteutettavaksi etänä. Vuonna 2020 myös työttömyys lisääntyi. Ongelmia esiintyi perheiden arjessa. Lapset eivät saaneet riittävästi tukea etäkouluun, jolloin oppiminen vaikeutui. Koulupudokkaat lisääntyivät ja osa lapsista ja nuorista jäi kokonaan koulunkäynnin ulkopuolelle. Varhaiskasvatuksen keskeytyminen toi mukanaan ongelmia. Vanhemmat joutuivat huolehtimaan töiden ohella myös lapsista, heidän koulunkäynnistään ja ruokahuollosta. Nämä tekijät haastoivat vanhempien jaksamista.
Tutkimustulosten analyysissä esiin tuli hyvinvoinnin ulottuvuuksien lisäksi myös viides luokka, jolle annoin nimen Sosiaalityöntekijöiden huoli. Sijoitin luokkaan sellaiset sosiaalityöntekijöiden vastauksissa toistuneet asiat, jotka liittyivät kyllä lasten ja nuorten hyvinvointiin, mutta jotka eivät suoraan sopineet Allardtin (1976) hyvinvoinnin ulottuvuuksiin. Nämä asiat keskittyivät sosiaalityöntekijöiden huolenaiheisiin koskien lapsia, perheitä ja pandemiaympäristössä työskentelyä. Sosiaalityöntekijät kantoivat huolta siitä, että perheiden ongelmat jäävät piiloon, sillä koronarajoitusten takia asiakkaita ei tavattu. Myös olemassa olevien ongelmien todettiin pahentuneen pandemian aikana. Koulujen ja päiväkotien ollessa kiinni perheiden palvelutarpeita ei huomattu ajoissa.
Miten koronapandemiasta päästään eteenpäin?
Lasten ja nuorten hyvinvointi ei ole oleellisesti muuttunut pandemian aikana vuosien 2020 ja 2021 välillä, mutta muutos on ollut suuri verrattuna aikaan ennen pandemiaa. Tämä muutos on ollut nimenomaan huonompaan suuntaan menemistä. Yhteiskunnan sulut ja sosiaalinen eristäytyminen muuttivat tapoja elää, tehdä työtä ja viettää vapaa-aikaa. Sellainen elämä, mikä oli ennen ollut normaalia, vietiin yhtäkkiä pois. Jotkut sopeutuivat rajoitettuun ja kotiin sijoittuvaan elämään sekä vapaa-aikaan paremmin, mutta monille perheille, lapsille ja nuorille, joilla oli muutenkin elämässään ja arjessaan haasteita, korona-aika näyttäytyi erityisen ahdistavana.
Lasten ja nuorten hyvinvoinnissa riittää korjattavaa pitkäksi aikaa. Mielenterveyspalvelujen vahvistaminen ja saatavuuden varmistaminen ovat eräs keskeinen toimenpide, jotta koronapandemian negatiivisia vaikutuksia lasten ja nuorten hyvinvoinnissa saadaan lievitettyä. Tähän tarvitaan lisää taloudellisia- ja henkilöstöresursseja tukemaan lapsia ja nuoria. Ei pidä kuitenkaan ajatella, että kaikki hyvinvoinnin haasteet, kuten tuen puute, mielenterveysongelmat ja arjen ongelmat, olisivat ilmestyneet pelkästään koronan myötä. Mielenterveyspalvelut, lastensuojelu ja monet muut julkiset palvelut ovat kärsineet resurssipulasta jo ennen koronaa. Pandemian myötä julkisten palvelujen puutteet nousivat vain entistä selkeämmin esille.
Rajoitustoimien ei tulisi kohdistua lapsiin ja nuoriin taudissa, jonka tiedetään olevan pitkälti vaaraton heille. Koronan jälkipuinnissa tulee pohtia, joutuivatko lapset ja nuoret maksamaan liian kovaa hintaa taudin ehkäisyssä, joka on pääosin vaarallinen vain iäkkäille ja erilaisista pitkäaikaissairauksista kärsiville. Tärkeintä on nyt keskittyä tarjoamaan apua niille, joilta korona-aika vei eniten jokapäiväistä tukea.
Yhteiskuntamme tulevaisuus on meidän sekä lasten ja nuorten käsissä. On tärkeää, että nyt teemme sellaisia ratkaisuja lasten ja nuorten hyvinvoinnin suhteen, että ne kantavat hedelmää pitkälle tulevaisuuteen. Olisi tärkeää panostaa hyvinvointiin ja hyvinvoinnin parantamiseen mahdollisimman nopeasti. Yhteiskunnaltamme tulee löytyä resursseja työhön lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseksi sekä mielenterveysongelmien ehkäisemiseksi. Poliittiset päätökset tulisi tehdä ajatellen pitkän aikavälin hyötyjä varsinkin, kun ne koskettavat lapsia, nuoria sekä lapsiperheitä.
Anna Jokela
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaani ”Sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä lasten ja nuorten hyvinvoinnista koronapandemian aikana”. Lapin yliopisto 2022.
Lähteet
Allardt, Erik 1976: Hyvinvoinnin ulottuvuuksia. Werner Söderström osakeyhtiö. Porvoo
Helne, Tuula & Hirvilammi, Tuuli 2021: Puristuksissa? Nuoret ja kestävän hyvinvoinnin
ehdot. Kela. Helsinki
Kivipelto Minna & Saikkonen Paula 2018: Hyvinvointia niukkuudesta? Kokemuksia
viimesijaisesta turvasta. Janus 2018; 26 (1), 57–72
Lapsistrategian koronatyöryhmä 2020: Lasten ja nuorten hyvinvointi koronakriisin
jälkihoidossa. Lapsistrategian koronatyöryhmän raportti lapsen oikeuksien
toteutumisesta. Valtioneuvoston julkaisuja 2020:21.
https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/162318/VN_2020_21.pdf?
sequence=7&isAllowed=y Viitattu 27.5.2022.
Paju, Petri 2020: Paikoiltaan siirretty arki. Koronakriisin vaikutukset lapsiperheiden
elämään. Lastensuojelun keskusliitto. Lastensuojelun Keskusliiton verkkojulkaisu
2/2020. https://www.lskl.fi/wp-content/uploads/Paikoiltaan-siirretty-arkiverkkojulkaisu.pdf Viitattu 27.5.2022.
The Lancet Child & Adolescent Health 2020: Prioritising children’s rights in the
COVID-19 response. Editorial. The Lancet Child & Adolescent Health. Volume
4, Issue 7, 7/2020. https://www.thelancet.com/journals/lanchi/article/PIIS2352-4642(20)30172-
3/fulltext Viitattu 27.5.2022.
(62)
(Julkaistu 8.6.2022)
Vaino sukupuolistuneena väkivaltana käräjäoikeuksien tuomioasiakirjoissa
Vaino luo uhrien eri elämänalueille tunkeutuvan häiritsevän tilan, joka yhdistyy kokonaisvaltaiseen turvattomuuteen rajoittaen vainon uhrien toimijuutta ja elinpiiriä.
Vaino on intensiivistä, tavoiteorientoitunutta ja uhria pakottavaa käyttäytymistä, joka muodostuu erilaisista toistuvista väkivaltaisista ja ei-väkivaltaisista teoista, jotka uhrit kokevat epämieluisina, uhkaavina, ahdistavina ja tunkeilevina.
Vainoajan toiminta aiheuttaa uhrissa pelkoa, turvattomuutta ja ahdistusta sekä tuottaa uhreille fyysistä ja sosiaalista harmia. (Nikupeteri 2016, 46.) Eron jälkeinen vaino on sosiaalinen ongelma ja väkivallan muoto, joka kietoutuu entiseen lähisuhteeseen (Nikupeteri 2016, 26).
Eron jälkeinen vaino rikoksena
Suomessa vaino kriminalisoitiin vuonna 2014. Lain esitöiden mukaan vainon kriminalisointi oli tarpeellista Suomen rikoslainsäädännön saattamiseksi vastaamaan kansainvälisiä velvoitteita ja vainon kriminalisoinnille oli myös kansallista tarvetta. (HE 19/2013; Häkkänen-Nyholm & Salo 2019, 296.)
Vainossa rikoksena keskeistä on, ettei kyse ole yksittäisestä rikollisesta teosta, vaan osateot muodostavat uhrin elämänlaatua vakavasti häiritsevän tilan, joka herättää uhrissa pelkoa ja ahdistusta ja voi muodostua uhrin elämää hallitsevaksi (HE 19/2013). Vainon kriminalisointi toimii yhteiskunnallisena viestinä siitä, ettei vainoaminen ole hyväksyttyä toimintaa (Mehtola & Särkelä 2017, 10).
Eron jälkeinen vaino sukupuolistuneena väkivaltana
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani vainoa sukupuolistuneena väkivaltana käräjäoikeuksien tuomioissa. Toteutin pro gradu -tutkielmani hankeyhteistyössä CAPS-hankkeen kanssa ja aineistonani oli 20 käräjäoikeuksien vainotuomioasiakirjaa. Kaikissa aineistoni oikeustapauksissa vainoaja oli mies ja vainon uhri nainen. Tutkimuskysymyksinäni olivat 1) Millaisena vaino sukupuolistuneena väkivaltana näyttäytyy käräjäoikeuksien tuomioissa? 2) Millaisia seurauksia vainolla on sen kohteena oleville naisille?
Väkivallan sukupuolistuneisuus kuvaa sukupuolta osana väkivallan rakennetta, siihen liitettyjä asenteita, merkityksiä ja väkivallan selittämistapoja, kuitenkaan pelkistämättä väkivallan rakennetta ja dynamiikkaa sukupuolten väliseksi vastakkainasetteluksi (Ronkainen & Näre 2008, 21). Sukupuolistuneisuuden käsite viittaa väkivallan ja sukupuolen yhteen kietoutumiseen kulttuurisella, rakenteellisella ja yksilötasolla (Ronkainen 2017, 29). Eron jälkeisessä vainossa ilmenevät sukupuolistuneelle väkivallalle olennaiset piirteet eli sukupuolistuneet käytännöt, tasa-arvokysymykset, vallankäyttö ja ihmisoikeuksien loukkaaminen (Nikupeteri 2016, 47).
Eron jälkeisen vainon ilmeneminen ja vainon aiheuttamat seuraukset uhreille
Tutkielmani tuloksina oli, että eron jälkeinen vaino ilmenee uhriin kohdistuvina toistuvina yhteydenottoina, uhkaamisena, seuraamisena ja tarkkailemisena, syyllistämisenä ja halventamisena sekä uhrin pakottamisena ja kontrolloimisena. Lisäksi tutkimustulokseni ilmensivät lasten välineellistä roolia vainossa tapauksissa, joissa vainon kohteena olevalla naisella oli lapsia. Tutkielmani tulokset ilmentävät, että vainon kohteena oleminen aiheuttaa uhreille kielteisiä seurauksia. Vainon kohteena oleminen ja vainoajan toiminta aiheuttivat uhreille pelkoa, ahdistusta ja turvattomuutta. Vainosta aiheutui sen kohteena oleville naisille kipua, kärsimystä ja fyysisiä vammoja sekä häiriötä, haittaa ja taloudellista vahinkoa. Lisäksi uhrit joutuvat soveltamaan erilaisia selviytymisstrategioita pyrkiessään tekemään vainon kohteena olemisesta vähemmän vaarallista ja häiritsevää.
Tutkielmani tulokset havainnollistavat, että vainon kohteena olevien naisten tunnemaailmaa hallitsee voimakas pelko ja ahdistus. Kyse ei ole yksittäisten rikollisten tekojen aiheuttamasta pelosta ja ahdistuksesta, vaan vainon luomasta kokonaisvaltaisesta, uhrin eri elämänalueille ulottuvasta turvattomuudesta, joka rajoittaa uhrien elintilaa ja toimijuutta. Tutkielmani tulokset ilmentävät myös selkeästi vainon aiheuttamaa kokonaisvaltaista häiriötä uhrien elämälle. Vainoajat häiritsevät uhrinsa työssäkäyntiä, kotirauhaa ja liikkumista. Vaino luo uhrien eri elämänalueille tunkeutuvan häiritsevän tilan, joka yhdistyy kokonaisvaltaiseen turvattomuuteen rajaten vainon uhrin toimijuutta ja elinpiiriä entisestään. Vaino heikentää uhrien elämänlaatua, riistää uhreilta rauhan ja häiritsee arkielämän rutiineja.
Ymmärrys sukupuolesta vaikuttaa siihen, miten vaino ymmärretään ja miten sitä palvelujärjestelmässä tulkitaan
Vaino ilmiönä on sekä sukupuolistunut että sukupuolittunut (Nikupeteri 2016, 47; Spitzberg & Cupach 2007; Tjaden & Thoennes 1998, 3–5). Sukupuolistuneen väkivallan viitekehys ilmentää, etteivät naisten vainokokemukset ole kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta kontekstistaan irrallisia, vaan rakentuvat kontekstisidonnaisesti (Edwards 2011, 335–337; Lidman 2015). Siihen miten vaino ymmärretään ja millaisena sitä auttamisjärjestelmässä tulkitaan, vaikuttaa ymmärrys sukupuolesta (Nikupeteri 2016, 65). Vainoteot mahdollistuvat ja naisten vainokokemukset muotoutuvat sosiaalisesti ja kulttuurisesti määrittyneiden naiseuden, äitiyden ja entisen kumppanin roolien pohjalta (Nikupeteri 2016, 48). Sukupuolen ja väkivallan yhteen kietoutuneisuuden tarkasteleminen eron jälkeisen vainon kontekstissa on tärkeää, sillä sukupuoleen liittyvät lukkiuttavat tulkinnat voivat estää vainon tunnistamista, ellei niitä tiedosteta ja osata kyseenalaistaa (Nikupeteri 2016, 65).
Vainon sukupuolistuneisuutta ilmentävät myös vainon uhrille aiheuttamat seuraukset. Naisten ja miesten tunnereaktiot ja -kokemukset läheisen toteuttamaan vainoon ja väkivaltaan ovat usein erilaisia (Nikupeteri 2016, 23). Naiset kokevat vainon ja väkivallan yleensä intensiivisempänä, pelottavampana ja kokonaisvaltaisempana miehiin verrattuna, jolloin naisten kokemus vainottuna olemisesta muodostuu omanlaisekseen (Emerson ym. 1998, 304; Sheridan & Lyndon 2012; Romito & Grassi 2007). Toisaalta myös reaktiot vainon kohteena olevien naisten kokemaan pelkoon voivat olla sukupuolistuneita. Naisten kokema pelko voi tulla vähätellyksi ja uhrit nähdyiksi ylitunteellisina (Nikupeteri 2017b, 12) tai ylivarovaisina naisina, minkä seurauksena ammattilaiset voivat tulkita virheellisesti naisten kokeman pelon ja turvattomuuden liioitelluksi tai kuvitelluksi (Nikupeteri 2017a, 802).
Eron jälkeisen vainon kohteena olevat naiset eivät kuitenkaan ylireagoi tai kärsi suhteettomista peloista. Pelko on legitiimi reaktio vainoon, joka lievimmilläänkin aiheuttaa uhrissa voimakasta ahdistusta on ja joka pahimmillaan on kohteelle erittäin vaarallista tai jopa tappavaa. (DeKeseredy ym. 2017, 69; ks. myös Nikupeteri ym. 2017.)
Vaino ilmiönä haastaa sosiaalityön asiantuntijuutta ja edellyttää ammattilaisilta riittävää vainotietoa
Jotta vainon uhreja voidaan auttaa, tulee ammattilaisten kyetä tunnistamaan vaino ilmiönä (Nikupeteri 2016, 6). Pelkkä vainon tunnistaminen ei kuitenkaan riitä, vaan jotta uhrien avuntarpeisiin voidaan vastata, tulee ammattilaisten kyetä ymmärtämään vainon luonne väkivaltana (Nikupeteri 2016, 157). Jotta vainon uhrit voidaan tunnistaa, tarvitaan riittävää vainotietoa sekä kykyä vallitsevien naiseuteen ja äitiyteen liittyvien sukupuolistuneiden käsitysten ja asenteiden tiedostamiseen (Nikupeteri 2016). Vainotieto ei voi olla pelkästään väkivaltaan erikoistuneilla ammattilaisilla olevaa asiantuntijuutta, vaan vainon kohteena olevat naiset tulee tunnistaa koko palvelujärjestelmässä.
Mikäli vainon uhrit eivät tulle tunnistetuiksi tai ammattilaiset positioivat heidät virheellisesti esimerkiksi vieraannuttaviksi vanhemmiksi, haavoittaa se vainon uhreja entisestään ja toisaalta mahdollistaa vainon jatkumisen siihen puuttumisen sijaan. (Nikupeteri 2016, Häkkänen-Nyholm 2017, 99.) Vaino haastaa sosiaalityön asiantuntijuutta ja edellyttää ammattilaisilta riskin tunnistamista ja arviointia sekä moniammatillista työskentelyä (Nikupeteri & Laitinen 2017, 19; Nikupeteri 2016).
Janika Paananen
Lapin yliopisto
Kirjoitukseni perustuu 2022 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani ”Vaino sukupuolistuneena väkivaltana käräjäoikeuksien tuomioissa”.
Lähteet
DeKeseredy, Walter & Dragiewicz, Molly & Schwartz, Martin 2017: Abusive endings. Separation and divorce violence against women. University of California Press. Oakland, California.
Edwards, Alice 2011: Violence against women under international human rights law. Cambridge University Press. Cambridge, New York.
Emerson, Robert & Ferris, Kerry & Gardner, Carol Brooks 1998: On Being Stalked. Social Problems 45(3), 289–314.
Hallituksen esitys eduskunnalle laeiksi rikoslain, pakkokeinolain 10 luvun 7§:n ja poliisilain 5 luvun 9§:n muuttamisesta (HE 19/2013).
Häkkänen-Nyholm, Helinä 2017: Vainon uhri vai vainon uhriksi tekeytyvä lapsen vanhemmasta vieraannuttaja? Teoksessa Laitinen, Merja & Kinnunen, Jaana & Hannus, Riitta (toim.): Varjosta valoon. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen, katkaisu ja uhrien selviytymisen tukeminen. Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 41. Ensi- ja turvakotien liitto ry. 83–101.
Häkkänen-Nyholm, Helinä & Salo, Verna 2019: Miten vainoamisesta tuomitaan: Oikeuskäytäntö Suomessa 2015–2016. Defensor Legis 3, 296–308.
Lidman, Satu 2015: Väkivaltakulttuurin perintö. Sukupuoli, asenteet ja historia. Gaudeamus. Helsinki.
Mehtola, Sirkku & Särkelä Riitta 2017: Esipuhe. Teoksessa Laitinen, Merja & Kinnunen, Jaana & Hannus, Riitta (toim.): Varjosta valoon. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen, katkaisu ja uhrien selviytymisen tukeminen. Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 41. Ensi- ja turvakotien liitto ry. 9–11.
Nikupeteri, Anna 2016: Vainottuna. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen ja uhrien kohtaaminen. Acta Universitatis Lapponiensis 336. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
Nikupeteri, Anna 2017a: Professionals’ critical positionings of women as help-seekers: Finnish women’s narratives of help-seeking during post-separation stalking. Qualitative Social Work 16(6), 793–809.
Nikupeteri, Anna 2017b: Stalked Lives: Finnish Women’s Emotional Experiences of Post-Separation Stalking. Nordic Social Work Research 7(1), 6–17.
(61)
(Julkaistu 8.6.2022)
Kiusaamista koulussa, väkivaltaa kadulla?
Kouluissa tapahtuu koulukiusaamista ja väkivaltaa monissa eri muodoissa. Suhtaudutaanko kouluissa tapahtuneisiin tekoihin kuitenkin lievemmin kuin vastaavaan tapahtumaan kadulla? Vaikuttaako koulukiusaamisen käsite heikentävästi kiusaamiseen puuttumiseen ja sen ehkäisyyn?
Mediassa uutisoidaan toistuvasti koulukiusaamisesta ja kouluissa tapahtuvista väkivallanteoista. (Hirvonen, 2020; Koskinen 2020; Tanninen 2021) Koulukiusaamista on pyritty torjumaan jo vuosikymmeniä, mutta silti sitä esiintyy edelleen. Tämä sai minut pohtimaan, vastaako koulukiusaamista kuvaava käsite kiusaamisen sisältöä vai olisiko tarpeellista uudistaa koulukiusaamisen käsitettä.
Mediassa koulukiusaamisesta on usein käytetty kouluväkivallan käsitettä. Voisiko kiusaamisen sisältöä osuvammin kuvaava käsite edistää koulussa tapahtuvaan kiusaamiseen ja muuhun väkivaltaiseen käyttäytymiseen puuttumista ja ehkäisyä?
Kiusaaminen ja väkivalta kouluissa
Nuorten elämän keskiössä ovat kaksi merkittävää yhteisöä; koti ja koulu (Ojala 2017, 5). Koulu on oppimisen lisäksi nuorisokulttuurin keskus, jossa nuori rakentaa tärkeitä ihmissuhteita (Kiilakoski 2012, 15).
Koulu ei ole jokaiselle nuorelle ainoastaan kiva paikka, sillä koulussa saatetaan kohdata kiusaamista ja muuta vahingoittavaa käytöstä. Koulukiusaaminen ilmenee muun muassa ryhmän ulkopuolelle jättämisenä, juorujen levittämisenä, lyömisenä ja potkimisena. Koulukiusaaminen linkittyy vahvasti väkivaltaan, mutta myös rikollisuuteen; koulukiusaaminen on sisällöltään fyysistä tai henkistä väkivaltaa ja väkivaltainen teko voi puolestaan täyttää rikoksen tunnusmerkit, jolloin kiusaamisesta voi tulla tuomittava rikos.
Nuorelle kaverisuhteet ovat merkittäviä ja nuoren hyvinvoinnille voikin olla hyvin haitallista jäädä kaveriporukoiden ulkopuolelle (Korkiamäki 2014, 38). Koulussa koettu kiusaaminen heikentää nuorten mielenterveyttä ja usein kiusaamisen kohteeksi valikoituvatkin jo entuudestaan masentuneet tai ahdistuneet koulutoverit. (Nurmi ym. 2014, 150, 175–176; Aalto-Setälä ym. 2020, 13).
Tutkielmassani hyödynsin Nuorisorikollisuus -aineistoa (Kivivuori & Näsi 2016), jonka analysointi oli erittäin mielenkiintoista. Tulokset osoittavat, että koulukiusaamisen lisäksi kouluissa tapahtuu muuta toisia vahingoittavaa käyttäytymistä, kuten pahoinpitelyitä, tappeluun osallistumista, varastamista, seksuaalista häirintää ja väkivallalla uhkailua. Nuoret olivat kohdanneet lähes kaikkia tekoja enemmän koulussa, kuin muissa ympäristöissä.
Koulukiusaamisen ja väkivallan käsitteiden tarkastelussa yksi eroavaisuus nousee vahvasti esille. Koulukiusaamisen määrittelyissä puhutaan pitkäkestoisuudesta ja toistuvuudesta. Puolestaan väkivallan määrittelyssä keskiössä on väkivallan seuraukset kohteelle. Väkivalta aiheuttaa ja sillä pyritään aiheuttamaan haittaa kohteelle. On ristiriitaista ajatella, että yksittäinen väkivallanteko katsotaan väkivallaksi, mutta pitkäkestoisesta ja systemaattisesta väkivallasta käytettäisiin koulukiusaamisen käsitettä. Koulukiusaaminen oli aineistossa määritelty tönimiseksi, nimittelyksi ja syrjinnäksi, mitkä vaikuttavat melko lieviltä teoilta. Mielestäni lieviksi määritellyt teot ovat kuitenkin väkivaltaa, sillä ne voivat aiheuttaa kohteelleen negatiivisia seurauksia.
Lopuksi
Koulu ei ole turvassa väkivallalta, vaan siellä tapahtuu samoja tekoja kuin muissakin nuorten suosimissa ympäristöissä. Tärkeintä olisi kyetä ehkäisemään toisia vahingoittavaa käyttäytymistä, jotta jokainen lapsi ja nuori saisi käydä koulua turvallisessa ympäristössä. Koulukiusaaminen on väkivaltaa ja siihen tulee suhtautua sen vaatimalla vakavuudella. Nuorten kahinoita ei tule kuitata toteamalla esimerkiksi, että ”pojat on poikia”.
Tutkielmani antaa perusteita koulukiusaamisen käsitteen uudistamiseen. Jos puhumme koulukiusaamisesta väkivallan tai kouluväkivallan käsitteellä, tekojen vähättelyn riski mahdollisesti pienenee, jolloin tekoihin myös puututaan voimakkaammin. Koulut eivät kykene yksin kantamaan vastuuta väkivaltaan puuttumisessa ja sen ehkäisyssä, vaan tueksi tarvitaan eri viranomaistahoja. Tämä kirjoitus toivottavasti lisäsi ymmärrystä siitä, miten vakavia tekoja kouluissa tapahtuu, joita ei voida määrittää vain kiusaamiseksi.
Milla Pötsönen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Kiusaamista koulussa, väkivaltaa kadulla. Koulukiusaaminen ja väkivalta epätoivottuna käyttäytymisenä yläkoululaisten keskuudessa”. Lapin yliopisto, 2022.
Lähteet
Aalto-Setälä, Terhi & Huikko, Eeva & Appelqvist-Schmidlechner, Kaija & Haravuori, Henna & Marttunen, Mauri 2020: Kouluikäisten mielenterveysongelmien tuki ja hoito perustason palveluissa. Opas tutkimiseen, hoitoon ja vaikuttavien menetelmien käyttöön. PunaMusta Oy. Vantaa.
Hirvonen, Saara 2020: Harvinainen väkivallanteko Vantaan Kytöpuiston koulussa – yksi alakoululainen loukkaantui välitunnilla. Yle Uutiset 21.9.2020. https://yle.fi/uutiset/3-11555048. Viitattu 4.1.2022.
Kiilakoski, Tomi 2012: Koulu nuorten näkemänä ja kokemana. Tilannekatsaus-marraskuu 2012. Opetushallituksen muistio 2012:6. https://www.nuorisotutkimusseura.fi/images/julkaisuja/144743_koulu_nuorten_nakemana_ja_kokemana_2.pdf. Viitattu 25.3.2022.
Kivivuori, Janne & Näsi, Matti: Nuorisorikollisuus 2016 [sähköinen tietoaineisto]. Versio 2.0 (2018-10-31). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD3209. Viitattu 15.2.2022.
Korkiamäki, Riikka 2014: ”Jos mä nyt voisin saada ystäviä”. Ulkopuolisuus vertaissuhteissa nuorten kokemana. Teoksessa Gissler, Mika & Kekkonen, Marjatta & Känkänen, Päivi & Muranen, Päivi & Wrede-Jäntti, Matilda (toim.): Nuoruus toisin sanoen: Nuorten elinolot- vuosikirja 2014. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL, 38–50.
Koskinen, Anu Leena 2020: Vanhemmat huolissaan Suomen kouluväkivallasta: ”Kenelläkään koulun aikuisella ei ole lupa katsoa pois”. Yle Uutiset 23.9.2020. https://yle.fi/uutiset/3-11558790. Viitattu 4.1.2022.
Ojala Terhi 2017: Kun perusopetuksen oppilaat oireilevat psyykkisesti. Opettajien kokemuksia. Oppimisen ja oppimisvaikeuksien erityislehti, 27 (4), 4–11.
Nurmi, Jari-Erik & Ahonen, Timo & Lyytinen, Heikki & Ruoppila, Isto & Pulkkinen. Lea & Lyytinen, Paula 2018: Ihmisen psykologinen kehitys. PS-kustannus. Jyväskylä.
Tanninen, Jouni 2021: Kouluväkivaltaa esiintyy laajasti Tampereella, vanhempien yhdistys esittää ensiavuksi yhtenäisiä toimintaohjeita. Yle Uutiset 19.11.2021. https://yle.fi/uutiset/3-12194822. Viitattu 8.2.2022.
(60)
Autetuksi tulemisen mahdollisuudet parisuhdeväkivallassa
Naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta on suomalaisessa yhteiskunnassa edelleen tunnistamaton ja piilossa oleva ilmiö.
Joka kolmas suomalainen nainen on kohdannut väkivaltaa, joka tarkoittaa siis lähes miljoonaa naista. (Muukkonen 2017, 10.) Naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta voidaan määrittää sukupuolistuneeksi ilmiöksi, koska siihen vaikuttavat edelleen vahvasti erilaiset rakenteelliset ja asenteelliset käsitykset naisten ja miesten rooleista. Väkivalta on ihmisoikeusloukkaus ja vakava yhteiskunnallinen ongelma.
Nainen parisuhdeväkivallan uhrina
Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ilmenee jokaisessa yhteiskuntaluokassa ja se käsittää erilaisia muotoja fyysisestä, psyykkisestä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Henkisen väkivallan kokeminen voi olla kokemukseltaan pahempaa kuin fyysinen väkivalta. (Marttala 2012, 42–43.) Henkinen väkivalta muuttaa pikkuhiljaa uhrin persoonallisuutta ja saa hänet mukailemaan tekijän haluja ja tarpeita. Pitkään jatkuva henkinen väkivalta murtaa uhrin identiteetin, jolloin uhri usein syyllistää itseään tilanteesta.
Naiseuteen liittyy monia odotuksia esimerkiksi hyvästä äitiydestä tai vaimoudesta, jolloin väkivalta on usein hyväksyttyä ja sen kokemista vähätellään. Parisuhdetta määrittävät ja ohjaavat sukupuolittuneet roolit ja odotukset. Nämä muovaavat riippuvuuksia ja valtasuhteita parin välillä. (Ronkainen 2017, 32.)
Suomi on yhä edelleen korkealla väkivaltatilastoissa ja väkivallan kokemukset ovatkin melko arkipäiväisiä Suomessa (Ronkainen 2008, 389). 1990-luvulta alkaen parisuhdeväkivallan tekijän rangaistavuuteen on tullut useita lakimuutoksia. Raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin vuonna 1994 ja lisäksi vainoaminen tuli rangaistavuuden piiriin vuonna 2014. Lakimuutoksista huolimatta naisiin kohdistuva väkivalta ei ole vähentynyt Suomessa (Lidman 2015, 51).
Naisten avun hakemista estävät tekijät
Pro gradu -tutkielmassamme tarkastelimme parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten autetuksi tulemisen esteitä. Tutkimusaineistona käytimme valmista aineistoa, joka on kerätty Lapin yliopiston ja Viola ry:n yhteistyönä toteutetussa hankkeessa. Tutkimuksen tuloksena olemme jäsentäneet naisten avun hakemisen esteet sisäisiin ja ulkoisiin esteisiin.
Sisäiset esteet
Naisten tunteet vaihtelivat rakkaudesta häpeään ja syyllisyyteen. Tunteille oli yhteistä se, että naiset näkivät parisuhdeväkivallan syyt muualla kuin tekijässä. He syyllistivät parisuhdeväkivallasta itseään ja kokivat huonommuuden tunteita parisuhteessa. Naiset ovat usein alisteisessa asemassa suhteessa kumppaniinsa.
Naiset näkivät kumppanissaan ja elämäntilanteessaan väkivallasta huolimatta niin paljon hyviä asioita, että he jaksavat uskoa ja toivoa, että väkivalta loppuisi ja tekijän muuttuisi. Naiset kannattelivat ja pitivät yllä kulisseja. Keskeisin syy kulissien ylläpitämiseen oli halu säilyttää ehjä koti ja perhe, ainakin ulospäin. Väkivaltaa salataan ja piilotellaan viimeiseen asti. Naiset sietivät kohtuuttoman paljon huonoa kohtelua ja joutuivat tinkimään omasta hyvinvoinnistaan.
Väkivalta itsessään kuormittaa uhria ja vie voimavaroja. Kun tähän yhdistyvät erilaiset haastavat elämänvaiheet, kuten esimerkiksi ruuhkavuodet, nousee avun hakemisen kynnys yhä korkeammaksi. Parisuhdeväkivallalle on tyypillistä, ettei sitä haluta tunnistaa, eikä myöntää. Osalle naisista väkivalta voi olla niin tuttua ja normaalia, että vasta avunpiiriin hakeutuminen saa ymmärtämään oman tilanteen vakavuuden. Naiset myös kieltävät väkivallan olemassaolon tietoisesti, sillä he eivät halua, eivätkä kykene myöntämään sitä. Väkivallan unohtaminen ja kieltäminen toimi monen naisen selviytymismekanismina arjessa.
Ulkoiset esteet
Naisten avun hakemisen esteinä oli useampia tekijöitä, jotka tulivat uhrin ulkopuolelta. Estävinä tekijöinä avun hakemiselle olivat ihmissuhteisiin liittyvät asiat, kuten esimerkiksi läheisten tuen puute. Myös väkivallan tekijän uhkailu, pelottelu ja syyllistäminen toimivat merkittävinä esteinä naisten avun hakemiselle. Naiset pelkäsivät jopa henkensä puolesta, että tekijä avun hakemisen seurauksena satuttaisi heitä tai muuta perhettä.
Tiedon puute, taloudellinen tilanne ja käytettävissä olevat resurssit vaikuttivat naisten avun hakemiseen. Uhrit eivät ole tietoisia avun hakemisen väylistä tai he eivät osanneet hakea apua. Usein naiset pelkäsivät, että miten he pärjäisivät taloudellisesti mahdollisen eron jälkeen. Myös asuinpaikka voi estää avun hakemisen ja saamisen, sillä palveluiden piiriin pääseminen voi olla mahdotonta etäisyyksien ja siihen liittyvien tekijöiden vuoksi.
Myös palvelujärjestelmä voi toimia ulkoisena esteenä avun saamiselle. Väkivallan uhrit kokivat liian usein parisuhdeväkivallan vähättelyä ja sivuuttamista työntekijän taholta palvelujärjestelmässä. Tyypillistä oli, että sosiaali- -ja terveydenhuollon ammattilaisilla ei ollut riittävästi tietoa ja kykyä tunnistaa ja auttaa parisuhdeväkivallan uhreja. Kun uhrit kokivat liian paljon sivuuttamista ja vähättelyä, avun hakeminen koetaan lopulta turhaksi. Yhteiskunnallisiin tekijöihin liittyvät myös erilaiset rakenteelliset ongelmat, kuten epäkohdat lainsäädännössä, kuten lähestymiskieltoa koskevissa asioissa. Tietämättömyys ja asenteet parisuhdeväkivaltaa kohtaan läpäisevät usein jokaisen yhteiskunnan osa-alueen, niin palveluissa, lainsäädännössä ja päätöksenteossa. Ilmiö on leimallinen ja häpeällinen uhrille, ja on kestämätöntä, että vastuu avun hakemisesta ja väkivallan esille tuomisesta on lähes aina vain uhrilla.
Parisuhdeväkivalta näkyväksi yhteiskunnassa
Lähi- ja peruspalvelut toimivat merkittävässä roolissa väkivallan uhrin tunnistamisessa. Väkivaltaa kokeneilla on useita kontakteja eri aloilla työskenteleviin ammattilaisiin, jolloin heillä on mahdollisuudet tunnistaa ja kohdata väkivalta perheessä. (Skaffari ym., 2021.) Kun autetuksi tulemisen esteitä tehdään näkyviksi, väkivallan uhrien palveluja voidaan kehittää.
Suomi on saanut kritiikkiä naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisystä, ja väkivaltatyöhön ei suunnata tarpeeksi resursseja. Tämä kertoo myös siitä, ettei ilmiötä oteta tarpeeksi vakavasti. Vaikka uhrin auttaminen ja tietoisuus parisuhdeväkivallasta on lisääntynyt, on heidän asemansa edelleen huono. Parisuhdeväkivallan ilmiö tunnustetaan, mutta palvelujärjestelmässä ei ole systemaattista käytäntöä tai yhdenmukaisia toimintatapoja parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisen auttamiseksi. Uhrit toivoivat, että perustason palveluissa jokaiselta kysyttäisiin parisuhdeväkivallasta yleisenä ja kartoittavana kysymyksenä. Vaikka naisiin kohdistuu Suomessa paljon väkivaltaa, palveluverkosto edelleen riittämätön ja palvelut ovat usein vaikeasti löydettävissä.
Parisuhdeväkivallan uhrin auttaminen vaatii edelleen asenteiden muuttumista ja tietoisuuden lisäämistä yhteiskunnassa. Poliittisten päätöstentekijöiden tietämättömyys heijastuu suoraan väkivaltatyöhön ohjattaviin resursseihin ja lainsäädäntöön. Päättäjien ulostulot parisuhdeväkivallan todellisuudesta voisivat saada uhrit hakemaan apua rohkeammin. Ilmiön näkyväksi tekeminen olisi tärkeää uhrien autetuksi tulemisen kannalta, sillä se auttaisi väkivallan tunnistamisessa ja avoimuuden luomisessa.
Salla Puhakka
Johanna Ålander
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaamme ”Parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten autetuksi tulemisen esteet ”. Lapin yliopisto, 2022.
Lähteet
Hurtig, Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2014: Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. UniPress. Eurooppa, 250–280.
Lidman, Satu 2015: Väkivaltakulttuurin perintö. Sukupuoli, asenteet ja historia. Gaudeamus. Tallinna.
Marttala, Pia 2011: Parisuhdeväkivallan monet muodot. Teoksessa Hannus, Riitta & Mehtola, Sirkku & Natunen, Luru & Ojuri, Auli (toim.) Veitsen terällä. Naiseus ja parisuhdeväkivalta. Ensi -ja turvakotien liitto. Hämeenlinna, 37–50.
Muukkonen, Tiina 2017: Tehdään jalkautuvaa väkivaltatyötä! Teoksessa Havu, Elina & Kovanen, Tuulia & Lehtonen, Maiju & Uusitalo, Sanna (toim.): Askeleita jalkautuvaan väkivaltatyöhön. Hyvinvoinnilla väkivaltaa vastaan. Ensi- ja turvakotien liitto. 10–11. https://issuu.com/ensi-jaturvakotienliitto/docs/askeleita_jalkautuvaan_v__kivaltaty. Viitattu 20.10.2021.
Ronkainen, Suvi 2008: Kenen ongelma väkivalta on? Suomalainen hyvinvointivaltio ja väkivallan toimijuus. Yhteiskuntapolitiikka 73 (2008):4.
Ronkainen, Suvi 2017: Mitä väkivalta on? Teoksessa Niemi, Johanna & Kainulainen, Heini & Honkatukia, Päivi (toim.): Sukupuolistunut väkivalta. Oikeudellinen ja sosiaalinen ongelma. Vastapaino. Tampere, 19–35.
Skaffari, Pia & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2021: Auttamisjärjestelmän kriittiset kohdat parisuhdeväkivallan kokijoiden näkökulmasta. Tutkimusraportti. Lapin yliopisto. https://ensijaturvakotienliitto.fi/violary/wp-content/uploads/sites/31/2021/09/Raportti-070921_yhteensovitetut-toimintamallit_valmis.pdf?x14354 Viitattu 24.2.2022.
(59)
Tiibetiläisen sosiaalityön lähtökohdat ja eetos
Onko meillä opittavaa tiibetiläisestä sosiaalityöstä?
Ymmärtääkseni paremmin tiibetiläistä sosiaalityötä, lähdin tutkimusmatkalle Tiibetin alkuperäiskansan buddhalaiseen ajatteluun.
Tiibetiläiset sosiaalityöntekijät työskentelevät ja johtavat sosiaalityön projekteja Nepalissa ja muualla Himalajan alueella. Tutkimusaineistoni tuottivat kaksi tiibetiläistä sosiaalityöntekijää. Tutkimuksen tulokset olivat jaoteltavissa kolmeen kategoriaan:
- pysymättömyyden ymmärtäminen
- suhteet ihmisiin
- buddhalaiset mielenharjoitukset.
Nämä lähtökohdat ilmentävät tiibetiläisen sosiaalityön eetosta.
Pandemia iski pahiten alkuperäiskansoihin ja köyhiin
Samaan aikaan kun itse istuin mukavasti työpöytäni ääressä, polttohautasivat tiibetiläiset kollegamme avustajineen Covid-19-pandemian uhreja sekä organisoivat ruokaa, vettä, lääkkeitä ja happea karanteenissa oleville köyhille perheille.
Muutoin he auttavat asunnottomia lapsia ja aikuisia, sekä hankkivat rahoitusta lasten ja päihdekuntoutujien koulutukseen. Siinä sivussa he tukevat maanjäristysten, ilmansaasteiden ja monien globaalien sosiaalisten ja ekososiaalisten ongelmien uhreiksi joutuneita yksilöitä ja yhteisöjä – eli kanssakulkijoitaan, siskojaan ja veljiään – kuten he asiakkaitaan kutsuvat.
Blogia kirjoittaessani saan tietää tiibetiläiseltä sosiaalityöntekijältä heillä ilmenneestä uudenlaisesta haasteesta: Kathmandussa on nälkiintyneitä koiria, koska ravintolat ovat pandemian ja lock downin vuoksi suljettu ja ruuasta on muutenkin puutetta. Sosiaalityöntekijä kertoo, että on sydäntä särkevää nähdä niin paljon kärsiviä koiria. Tiibetiläisen sosiaalityön perustana on Buddhan ensimmäinen opetus: Neljä Jaloa Totuutta: totuus kärsimyksestä, totuus kärsimyksen syistä, totuus kärsimyksen lakkaamisesta ja totuus kärsimyksen lakkaamiseen johtavasta polusta. Mielenharjoitukset liittyvät viimeisimpään eli menetelmiin.
Pysymättömyyden filosofia
Tiibetiläiset sosiaalityöntekijät opastavat myös asiakkaitaan mielenharjoituksiin, joita ovat muun muassa pysymättömyyden ymmärtäminen, puolueettomuuden ja myötätunnon harjoittaminen, kärsimyksen ymmärtäminen sekä keskinäisen riippuvuuden havaitseminen.
Tutkimukseen osallistunut tiibetiläinen sosiaalityöntekijä kertoi pysymättömyyden filosofiasta kuvaamalla kaikkein vaikeinta aikaa elämässään. Silloin hän oli lapsi ja pakeni perheensä kanssa kotimaastaan Tiibetistä. Hän kerjäsi ruokaa vaikeasti sairastuneille läheisilleen. Hän kirjoitti koskettavaa konkretiaa: vaatteita ei vaihdettu kuukausiin, he nukkuivat paljaalla maalla, tyynynä oli tiilen pala, jonka päälle hän asetti puhki kuluneet kenkänsä pehmikkeeksi ja hän oli erittäin väsynyt. Silloin oivallus pysymättömyydestä (impermanence) auttoi häntä ymmärtämään, että myös ongelmat ovat pysymättömiä. Tämä auttoi ylläpitämään toivoa.
”melkein menetin toivoni, mutta pieni ymmärrykseni buddhalaisuudesta, mikä sanoo, että kaikki on pysymätöntä ‒ ‒ ennemmin tai myöhemmin vapaudun näistä ongelmista”.
Konkreettista apua ja käytännöllistä myötätuntoa elämänsä vaikeimpana aikana hän sai toisilta köyhiltä lapsilta Nepalissa.
Sosiaalityön tutkija ja antropologi Alexandra Crampton (2015) ehdottaa sosiaalityön ”parhaiden käytäntöjen” dekolonisointia pysymättömyyden filosofian kautta. Cramptonin mukaan valtavirtainen länsimaiseen tiedekäsityksen pohjautuva sosiaalityö perustuu pysymättömyyden sijaan sen vastakohtaan: pysyvyyteen. Jos sosiaalityön lähestymistavat ovat standardinomaisia sitoumuksia, ne saattavat jättää huomiotta paikalliset ympäristöt, jolloin positiivinen ja kestävä muutos sosiaalisissa ja luonnonympäristöissä jää syntymättä. Hänen mukaansa on syytä erottaa ne sosiaalityön teoriat, jotka parhaiten soveltuvat pintatason muutokseen niistä sosiaalityön syvällisistä teorioista, joista menetelmät ja teoriat tulisi johtaa. (Mt. 2‒3.)
Ystävällisyyden maksaminen takaisin -mielenharjoitus
Tiibetiläinen sosiaalityöntekijä kertoi lähtökohtansa sosiaalityöhön ja nepalilaisten lasten auttamisen liittyvän kolmeen seikkaan: ystävällisyyden maksaminen takaisin niille, jotka auttoivat häntä vaikeina aikoina, Hänen Pyhyytensä Dalai Laman syvälliset ohjeet ja buddhalaiset myötätunnon inspiroimat anteliaisuuden harjoitukset.
Tiibetiläinen sosiaalityöntekijä haluaa korvata vaikeassa elämäntilanteessa oleville henkilöille tai yhteisöille heidän hyvyytensä takaisin. Tämä kuulostaa radikaalilta ja raikkaalta ajattelulta länsimaalaisen sosiaalityön kontekstiin sijoitettuna. Ajattelun taustalla on keskinäinen riippuvuus ja käsitys, että pohjimmiltaan olemme kaikki yhtä.
Tiibetiläisten sosiaalityöntekijöiden mukaan autamme jatkuvasti toisiamme, joko tiedostaen tai tiedostamatta. Heidän ajattelunsa mukaan olemme yhtä kaikkien olentojen kanssa, mikä kattaa niin näkymättömät kuin näkyvät olennot, eläimet ja luonnon. Ajattelussa on yhteneväisyyttä alkuperäiskansojen tiedon kanssa. Paikallinen ja alkuperäiskansojen (Indigenous) tieto korostuu sosiaalityön kansainvälisessä määritelmässä: ”Tieteellisesti sosiaalityö paikantuu sosiaalityön, yhteiskunta- ja humanististen tieteiden teorioihin sekä alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen tietoon.” (International Federation of Social Workers.)
Myötätunto ja pyhyys
Tiibetiläisellä sosiaalityöllä on myös yhtymäkohtia sosiaalityön ja setlementti -liikkeen uranuurtajan Jane Addamsin ajatteluun, jonka mukaan sosiaalisia ja kulttuurisia raja-aitoja voidaan yhteisöissä ylittää. Lapset ja vähäosaiset siirtolaiset olivat niitä, joiden keskuudessa syntyi rakentavia tunteita ja käytännön sosiaalisuutta. Addams näki keskinäistä huolenpitoa, avunantoa ja solidaarisuutta, mitä olisi kaivattu laajemminkin yhteiskunnassa. Hän teki havaintoja erityisesti lapsiryhmissä ilmenevästä keskinäisestä myötätunnosta ja kyvystä yhteistoimintaan.
Jane Addams toi esille, miten leikki toimi lapsilla herätteenä sosiaalisiin suhteisiin. Leikki myös yhdisti lapsia toveruuden hengessä. Useiden kulttuurien muodostamissa siirtolaisyhteisöissä lapset edustivat Addamsille ”todellisen demokraattisen suhteen ilmentymää”. Hän totesi lasten olevan aikuisia valmiimpia ylittämään kielen, kulttuurin tai uskonnon kautta syntyneet erot ihmisten välillä. (Puurunen 2019, 181.)
Alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen tieto sisältää usein henkisen perspektiivin, mutta toisaalta alkuperäiskansojen tietoa ei voi erotella henkiseen, ekologiseen tai muuhun komponenttiin. Kyse on kokonaisvaltaisesta tiedosta. Monet alkuperäiskansat uskovat, että kaikilla asioilla on olemassa yhteys. (Stonechild 2016, 3.)
Tiibetiläisten sosiaalityöntekijöiden työssä tulee vahvasti esille myötätunnon eetos. Buddhalaisten tekstien mukaan valtaosan ihmisistä tulee kehittää itsessään myötätuntoa. Kehittyminen asteittain yhä myötätuntoisemmaksi on mielen ja sekulaarin etiikan harjoittamista.
Pyhyys ja pyhät paikat ovat tiibetiläisen sosiaalityön käytännössä yksi kattava menetelmällinen lähtökohta. Ihmiskunnassa on olemassa perustavanlaatuisia eroja olemisen tavoissa (ontologia) ja tavoissa tietää (epistemologia). Jälkimmäisen kohdalla puhutaan myös maailmankatsomuksista tai metateoreettisista oletuksista. Ihmisten maailmankuva kertoo ja siitä saa tietää heidän filosofisesta ja metafyysisestä asenteestaan, jotka voivat vaihdella suuresti etenkin kolonisoivan ja kolonisoidun välillä. (Muller 2014, 69.)
Tiibetiläinen sosiaalityö voi valaista meille nykyisiä globaaleja ja paikallisia eksistentiaalisia ongelmia.
Eva Heiman
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaani ”Tiibetiläisen sosiaalityön lähtökohdat ja eetos”. Lapin yliopisto 2021.
Lähteet
Crampton, Alexandra 2015: Decolonizing Social Work “Best Practicies” through a Philosophy of Impermanence. Journal of INDIGENOUS SOCIAL DEVELOPMENT, 4 (1), 1–11,
International Federation of Social Workers https://www.ifsw.org/what-is-social-work/global-definition-of-social-work/. Viitattu 29.5.2021.
Muller, Lorraine 2014: A Theory for Indigenous Australian Health and Human Service Work: Connecting Indigenous Knowledge and Practice. Taylor & Francis Group.
Puurunen, Piia 2019: Jane Addamsin sosiaalityön käsityksen rakentuminen. University of Eastern Finland. Kuopio.
Stonechild, Blair 2016: The Knowledge Seeker: Embracing Indigenous Spirituality, University of Regina. ProQuest Ebook Central.
(58)
Digitalisaation vaikutus työhyvinvointiin ei ole aina suoraan nähtävissä
Sosiaalityön on yleisesti kuvailtu suhtautuvan epäilevästi digitalisaatioon, vaikka digitalisaatio itsessään ei ole hyvää tai pahaa (Kivistö 2017, 24). Kuitenkin digitalisaation hyödyntäminen sekä sähköisten palveluiden käyttö sosiaalipalveluissa on yleistynyt yhä enenemässä määrin ja työajanseurannan perusteella sosiaalityöntekijät käyttävät ison osan työajasta sellaisiin työtehtäviin, joissa hyödynnetään erilaisia teknisiä ja digitaalisia työvälineitä. (Salmela & Mämmi-Laukka 2017, 162.)
Digitalisaatio ja työhyvinvointi
Pro gradu -tutkielmani tarkastelee Seinäjoen keskussairaalan sosiaalityöntekijöiden kokemuksia digitalisaation vaikutuksista työhön työhyvinvoinnin näkökulmasta. Tutkielmani aineisto koostui 2 ryhmähaastattelusta, joihin osallistui yhteensä 6 sosiaalityöntekijää. Tutkimukseni teoreettinen viitekehys rakentuu kahden käsitteen varaan, jotka ovat työhyvinvointi ja sosiaalityön digitalisaatio.
Digitalisaation käsitteen laajuus haastaa sosiaalityön ja digitalisaation suhteen hahmottamista. Digitalisaatio tarkoittaa esimerkiksi dokumentaatiota, erilaisia tietojärjestelmiä ja sähköistä asiointia sekä sosiaalisen median sovelluksia. (Kivistö 2017, 22.)
Työhyvinvoinnilla tarkoitetaan työn mielekkyyttä ja sujuvuutta turvallisessa ja terveyttä edistävässä työympäristössä (Puttonen ym. 2016, 6). Työhyvinvointiin vaikuttaa osaltaan yksilön taustatekijät sekä elämäntilanne ja organisaatioon liittyvät tekijät, mutta myös yksilön oma persoonallisuus (Feldt ym. 2005, 75).
Digitalisaation vaikutukset työhyvinvointiin terveyssosiaalityössä
Haastatteluaineiston perusteella terveyssosiaalityöntekijät kokevat digitaalisen työympäristön enemmän myönteiseksi kuin kielteiseksi, mutta vastauksissa tunnistetaan myös negatiivisia ennakkoasenteita. Sosiaalityön työprosessit ovat monin tavoin sujuvoituneet digitalisaation myötä, mutta toisaalta digitalisaatio pitää sisällään myös tiettyjä haasteellisia ulottuvuuksia.
Internet ja asiakastietojärjestelmä ovat osaltaan helpottaneet ja nopeuttaneet työskentelyä, mutta samalla asiakastietojen kirjaaminen vie aikaa muulta työltä. Digitalisaatio työtä kehittävänä elementtinä tuo työntekijöille jatkuvasti uutta opeteltavaa uusien teknologisten työvälineiden muodossa, jolloin myös osaamisen vaatimukset kasvavat. Digitalisaatio osaltaan haastaa myös eettisen sosiaalityön toteuttamisen, jolloin tulee kiinnittää erityistä huomiota tietoturvakysymyksiin.
Työhyvinvointia edistävänä ja tukevana tekijänä nähdään sairaanhoitopiirin tarjoama riittävä perehdytys ja tuki digitaalisten ohjelmien käyttöön sekä esimiehen myönteinen suhtautuminen digitaalisten työvälineiden käyttöön ja uusiin ideoihin tarttuminen. Terveyssosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia tukee myös se, etteivät he ole työpuhelimen tai työsähköpostin tavoitettavissa vapaa-ajalla. Terveyssosiaalityöntekijät kaipaisivat kuitenkin enemmän tietoturvallisia sekä tarpeeksi sujuvia viestintäyhteyksiä asiakkaiden kanssa työskentelyn tueksi.
Digitalisaation vaikutus työhyvinvointiin ei siis aina ole täysin suoraan nähtävissä, vaan kyseessä on pikemminkin moniulotteinen ilmiö.
Wilma Kallio
Lapin yliopisto
2021
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ’’Digitalisaation vaikutukset terveyssosiaalityöntekijöiden työhön työhyvinvoinnin näkökulmasta’’ Lapin yliopisto, 2021.
Lähteet
Feldt, Taru & Mäkikangas, Anne & Kokko, Katja 2005: Työhyvinvoinnin yksilöllisyys. Teoksessa: Kinnunen, Ulla & Feldt, Taru & Mauno Saija (toim.) Työ leipälajina. Työhyvinvoinnin psykologiset perusteet. PS-Kustannus Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu.
Kivistö, Mari 2017: Sosiaalityö digitalisaatiossa ja eettisyyden vaade. Teoksessa: Kivistö, Mari & Päykkönen, Kirsi (toim.). Sosiaalityö digitalisaatiossa: Lapin yliopistopaino, Rovaniemi.
Salmela, Mirva & Mämmi-Laukka, Leena 2017 : Kuinka voin auttaa? – Kokemuksia sosiaalityössä hyödynnettävistä digipalveluista. Teoksessa: Kivistö, Mari & Päykkönen, Kirsi (toim.). Sosiaalityö digitalisaatiossa: Lapin yliopistopaino, Rovaniemi. 161–168.
Puttonen, Sampsa & Hasu, Mervi & Pahkin Krista 2016: Työhyvinvointi paremmaksi. Keinoja työhyvinvoinnin ja työterveyden kehittämiseksi suomalaisilla työpaikoilla. Työterveyslaitos. Helsinki. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/130787/Ty%C3%B6hyvinvointi%20paremmaksi.pdf?sequence Viitattu 1.4.2021.
(57)
Läheisten huomioimisen tärkeys rahapeliongelmassa
Rahapeliongelma ei kosketa vain pelaajaa itseänsä, vaan on merkityksellinen myös pelaajan läheisille. Usein pelaajan lisäksi myös läheiset tarvitsevat apua ja tukea rahapeliongelmasta aiheutuneisiin pelihaittoihin, joten läheisten huomioiminen on tärkeää.
Rahapelaaminen on monelle suomalaiselle tuttua toimintaa. Se perustuu vahvasti tavoitteeseen rahan voittamisesta ja sitä kautta unelmien toteuttamisesta. Kukapa ei olisi edes joskus unelmoinut miljonäärin elämästä. Tällaisen unelman tavoittelu rahapelaamisen kautta kuitenkin aiheuttaa pelaajalle ennemmin haittoja, jotka samalla heijastuvat myös pelaajan läheisiin.
Läheisten kokemus rahapeliongelmasta jää kuitenkin usein vähemmälle huomiolle, vaikka läheisen roolissa voi olla pelaajan puoliso, lapsi, vanhempi tai joku muu pelaajalle läheinen ihminen. Läheisten huomioiminen olisi tärkeää, koska rahapeliongelma on läheisille monella tavalla merkityksellinen.
Taloudelliset vaikeudet
Rahapelaamisen luonteen vuoksi taloudelliset vaikeudet ovat läheisille tyypillinen haitta. Rahapeliongelma vähentää käytettävissä olevan rahan määrää, ja aiheuttaa velkaantumista muun muassa pelaamista varten otettujen lainojen vuoksi.
Taloudellisen tilanteen muuttuminen pakottaa läheiset luopumaan erilaisista asioista ja muuttamaan kulutustottumuksiaan tilanteeseen sopivammaksi. Läheiset voivat myös pelätä rahapeliongelman aiheuttavan luottotietojen menettämisen, ja pahimmillaan johtavan kodin menettämiseen.
Tunteiden sekamelska
Yleensä läheiset kokevat rahapeliongelman seurauksena koko tunteiden kirjon. Nämä tunnekokemukset ovat usein hyvin vahvoja. Läheisten kokemat tunteet voivat kohdistua eri asioihin, kuten hankalaan elämäntilanteeseen, pelaajaan tai läheiseen itseensä.
Läheisten kokema emotionaalinen ahdistus rahapeliongelman aiheuttamasta tilanteesta on vahvaa. Erityisesti vihan, pelon ja huolen tunteet ovat tyypillisiä tunnekokemuksia. Läheiset voivat kokea myös itsesyytöksen ja itsesäälin kaltaisia tunteita.
Muuttuvat ihmissuhdemerkitykset
Rahapeliongelma vaikuttaa läheisen ja pelaajan väliseen suhteeseen aiheuttamalla riitoja rahasta ja pelaamisesta. Läheinen tyypillisesti menettää luottamuksensa pelaajaa kohtaan muun muassa pelaajan valehtelemisen vuoksi. Pelaajan puoliso voikin mahdollisesti haluta erota pelaajasta.
Myös läheisen suhde muihin ihmisiin voi muuttua, ja läheinen voi kokea jääneensä yksin vaikean elämäntilanteensa kanssa. Läheisillä ei välttämättä ole ketään jolle avautua vaikeasta tilanteestaan.
Merkitykset terveydelle
Läheiset voivat kokea rahapeliongelman vaikuttavan sekä heidän psyykkiseen että fyysiseen terveyteen. Vakavimmillaan rahapeliongelman aiheuttama vaikea tilanne voi olla psyykkisesti rankka kokemus, joka saa läheisen ajattelemaan omaa kuolemaansa.
Yleensä läheiset kokevat rahapeliongelman vaikuttavan erityisesti heidän uneensa ja sitä kautta lisäävän väsymyksen kokemusta. Lisäksi läheisille voi mahdollisesti ilmetä erilaisia fyysisiä oireita esimerkiksi stressin seurauksena.
Nämä rahapeliongelman laajat merkitykset läheisille korostavat sitä, kuinka tärkeää olisi pelaajan lisäksi huomioida läheisten näkökulma. Läheiset ovat kuitenkin niitä henkilöitä jotka tukevat rahapeliongelmasta toipuvaa pelaajaa, mutta heidän voimavaransa eivät ole ehtymättömiä. Läheiset tarvitsevatkin apua ja tukea rahapeliongelman aiheuttamaan vaikeaan elämäntilanteeseen, mutta avun saaminen ei ole aina helppoa.
Tärkeää olisikin tarjota apuaan ja tukeaan läheiselle omasta asemastaan huolimatta. Vähintä mitä jokainen voi läheisen eteen tehdä on pysähtyä kuuntelemaan häntä. Jo yksinkertaisen kysymyksen kuten ”Miten sinä voit?” esittäminen läheiselle voi olla erityisen merkityksellinen.
Katariina Sirvio
Kirjoitus perustuu kirjoittajan Lapin yliopistossa tekemään sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan.
Lähteitä ja hyödyllisiä linkkejä
Salonen, Anne & Hagfors, Heli & Lind, Kalle & Kontto, Jukka 2020: Rahapelaaminen ja peliongelmat – Suomalaisten rahapelaaminen 2019: Rahapelien pelaaminen riskitasolla on vähentynyt. THL – Tilastoraportti 08/2020. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020041618876
Salonen, Anne & Hagfors, Heli 2020: Rahapelaamiseen liittyvät asenteet ja mielipiteet – Suomalaisten rahapelaaminen 2019: Enemmistö kannattaa rahapeliautomaattien sijoittamista erillisiin pelisaleihin. THL – Tilastoraportti 24/2020. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020061644459
Subramaniam, Mythily & Chong, Siow Ann & Satghare, Pratika & Browning, Colette J & Shane, Thomas 2017: Gambling and family: A two-way relationship. Journal of Behavioral Addictions, Vol.6 (4), https://doi.org/10.1556/2006.6.2017.082
Järvinen-Tassopoulos, Johanna 2020: The impact of problem gambling: are there enough services availablefor families with children? Public Health Vol.184, https://doi.org/10.1016/j.puhe.2020.03.020
Tutustu myös
https://thl.fi/fi/web/alkoholi-tupakka-ja-riippuvuudet/rahapelit
THL:n sivu, jolla on tietoa rahapeliongelmasta ja aiheesta yleisesti.
(56)
Rajalla – Nuorten aikuisten valikoituminen sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen
Nuorten aikuisten sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuden alkamisen taustalla vaikuttaa monenlaisia tekijöitä. Pro gradu -tutkielmassani syvennyin aiheeseen tarkastelemalla tekijöitä, jotka vaikuttavat asiakkuuden alkamiseen joko sitä edistävästi tai siitä poissulkevasti.
Sosiaalinen kuntoutus on yksi kuntoutuksen osa-alueista ammatillisen, lääkinnällisen ja kasvatuksellisen kuntoutuksen rinnalla (Järvikoski & Härkäpää 2011, 21–22). Sosiaalinen kuntoutus voidaan nähdä myös kaikessa kuntoutuksessa mukana olevana sosiaalisena elementtinä (Vilkkumaa 2004, 28; Haimi & Kahilainen 2012).
Kuntoutusjärjestelmän, sosiaalialan ja sosiaalityön ollessa murroksessa ja sisällöllisten sekä rakenteellisten muutosten kohteena ovat sosiaaliseen kuntoutukseen liittyvät kysymykset ajankohtaisia (Lindh ym. 2018, 8). Sosiaalista kuntoutusta on toteutettu jo aiemmin sen kohdistuessa alkujaan invalideihin ja vammaisiin. Sittemmin kohderyhmänä olivat työrajoitteiset ja sosiaalisissa suhteissa rajoitteiset. 2010-luvulla sosiaalista kuntoutusta on kohdistettu aiempaa laajemmin syrjäytymisvaarassa oleviin, syrjäytyneisiin ja erityisen marginaalissa eläviin. (Väisänen 2018, 32.)
Viime vuosina sosiaalinen kuntoutus on vakiinnuttanut paikkaansa vahvemmin. Tästä osoituksena on se, että sosiaalinen kuntoutus on kirjattu ensimmäistä kertaa lakiin sosiaalihuoltolakia uudistettaessa. Sosiaalista kuntoutusta voidaan tarkastella myös muilla tavoin eikä sen käsitteellinen ja sisällöllinen ymmärrys ole ainakaan vielä vakiintunut (Lindh ym. 2018, 10).
Sosiaalinen kuntoutus lainsäädännössä
Sosiaalihuoltolain (Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301) 17 §:n mukaan sosiaalinen kuntoutus on tehostettua tukea, jolla pyritään vahvistamaan sosiaalista toimintakykyä, torjumaan syrjäytymistä ja edistämään osallisuutta. Sosiaalista kuntoutusta annetaan sosiaalityön ja sosiaaliohjauksen kautta.
Sosiaalihuoltolaki määrittää sosiaaliseen kuntoutukseen kuuluviksi sosiaalisen toimintakyvyn ja kuntoutustarpeen selvittämisen, kuntoutusneuvonnan ja -ohjauksen sekä tarvittaessa kuntoutuspalvelujen yhteensovittamisen, valmennuksen arkipäivän toiminnoista suoriutumiseen ja elämänhallintaan, ryhmätoiminnan ja tuen sosiaalisiin vuorovaikutussuhteisiin ja muut tarvittavat sosiaalista kuntoutumista edistävät toimenpiteet.
Sosiaalihuoltolain 17 §:ään (SHL 1301/2014) on kirjattu erikseen, että nuorten sosiaalisen kuntoutuksen tarkoituksena on tukea nuorten sijoittumista työ-, työkokeilu-, opiskelu-, työpaja- tai kuntoutuspaikkaan sekä ehkäistä näiden keskeyttämistä.
Millaisia palveluita sosiaalinen kuntoutus sisältää?
Usein sosiaalisessa kuntoutuksessa on kyse tavallisista sosiaalipalveluista tai muista kuntouttavista palveluista. Näitä tavanomaisia palveluita ei usein ajatella kuntoutuksena, vaikka niiden merkitys kuntoutumiseen olisi huomattava. (Kananoja 2012, 36.) Sosiaalinen kuntoutus voi palveluina myös sisältää erityisiä, jollekin kohderyhmälle nimenomaisesti suunnattuja palveluita. Tällaisissa tilanteissa kyse voi olla kehittämistyöstä sopivien palveluiden luomiseksi.
Sosiaalinen kuntoutus voi olla myös hyvin matalan kynnyksen toimintaa. Tutkielmani aineistona käytin Kelan rahoittamaan tutkimushankkeeseen ”Nuorten osallisuus ja sosiaalinen kuntoutus Lapissa” kerättyjä työntekijöiden ryhmähaastatteluja. Rajasin aineistosta yhden osa-aineiston käyttööni. Aineistossa sosiaalisen kuntoutuksen toimijoiksi oli mielletty kunnallisen sosiaalityön ja sosiaaliohjauksen lisäksi kunnallisissa mielenterveys- ja päihdepalveluissa, kuntoutusorganisaatioissa, työpajoissa ja kuntoutus- ja työllistämissäätiössä, järjestöissä sekä työvoiman palvelukeskuksessa toimiminen.
Kenelle sosiaalinen kuntoutus on tarkoitettu ja mitä sillä tavoitellaan?
Sosiaalinen kuntoutus on tarkoitettu henkilöille, jotka ovat syrjäytymisvaarassa tai joilla on haasteita toimintakyvyssä ja osallisuudessa. Sosiaalihuoltolaki nostaa ainoana ikäryhmänä erikseen esille nuoret. (SHL 1301/2014.) Nuoret eivät kuitenkaan ole ainoa sosiaalisen kuntoutuksen kohderyhmä. Sosiaalisella kuntoutuksella tavoitellaan toimintakyvyn lisäämistä, syrjäytymisen ehkäisemistä ja osallisuuden edistämistä (SHL 1301/2014).
Sosiaalisen kuntoutuksen kirjaamista lakiin voidaan pitää tärkeänä virstanpylväänä, sillä sen myötä työ- ja toimintakykyyn vaikuttavat sosiaaliset tekijät nähdään riittävinä kuntoutukseen pääsemisen kriteereinä. Sosiaalisen kuntoutuksen palvelutarve ei näin ollen perustu diagnoosiin. (Palola 2012; Lindh ym. 2018b, 8.) Tutkielmani tuloksissa diagnoosin merkitystä kuitenkin korostui ja joihinkin palveluihin pääsemiseksi diagnoosia edellytettiin.
Kuka sinne pääsee?
Tutkielmassani keskityin erityisesti tarkastelemaan nuorten aikuisten valikoitumisesta sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen. Tutkielmani käsitteellinen viitekehys nojautui Tarja Pösön (2010) käyttämään institutionaalisen rajan käsitteeseen.
Pösö (mt.) on käyttänyt institutionaalisen rajan käsitettä lastensuojelututkimuksessa kuvaamaan niitä kohtia, joissa julkisen lastensuojelujärjestelmän keinoin puututaan tai annetaan apua vanhempien ja lasten välisiin suhteisiin. Raja on se kohta, jossa tapahtuu valikointia asiakkuuteen ja asiakkuuden aikana. Valikointiin liittyy olennaisesti kannanotto siitä, mikä on lastensuojelun tehtävä yhteiskunnassa. Valikointi myös tuo esiin lastensuojelun tavoitteita ja oikeutuksia. Sovelsin institutionaalista rajaa tutkielmassani osin Pösöstä (mt.) poiketen. Tarkasteluni keskittyi erityisesti tekijöihin, jotka edistivät tai poissulkivat nuorten aikuisten sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuden alkamista eli institutionaalisen rajan ylittymistä. En tarkastellut sitä, millaista valikoitumista asiakkuuden aikana tapahtuu.
Tutkielman tulosten mukaan sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuden alkamiseen vaikuttavat tekijät voitiin jakaa kolmeen pääluokkaan: yhteiskuntaan ja palvelujärjestelmään; sosiaalisen kuntoutuksen toimijoihin, instituutioihin ja työntekijöihin; sekä nuoreen itseensä liittyviin tekijöihin. Nämä tekijät jakautuivat vielä alaluokkiin. Yhteiskuntaan ja palvelujärjestelmään liittyvät tekijät jakautuivat tarkemmin yhteiskunnan muuttumiseen, lainsäädännöllisiin ja koulutuksellisiin muutoksiin sekä diagnooseihin liittyviin kysymyksiin. Sosiaalisen kuntoutuksen toimijoihin liittyvät edistävät tekijät voitiin jakaa palveluvalikoimaan, työntekijöihin ja yhteistyöhön liittyviin tekijöihin. Nuoren vointi ja valinnat sekä nuoren lähiverkosto olivat taasen tekijöitä, jotka oli tunnistettavissa nuoreen liittyvinä edistävinä tekijöinä.
Sosiaalisen kuntoutuksen institutionaalinen raja näyttäytyi aineiston perusteella tilannekohtaisesti määrittyvänä. Sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuus paikallistui vahvimmin tilanteisiin, joissa arki ei toimi ja nuoren aikuisen elämänkulku ei etene yhteiskunnassa vallitsevien normatiivisten odotusten mukaisesti. Rajan ylittyminen edellytti myös, että sosiaalista kuntoutusta tarvitseva nuori tunnistettiin ja saavutettiin. Tässä toimijoiden välinen yhteistyö oli merkittävässä roolissa.
Aineiston perusteella on vaikea nostaa esiin jotakin yksittäistä pääluokkaa (yhteiskuntaan ja palvelujärjestelmään liittyvät tekijät, sosiaalisen kuntoutuksen toimijoihin, instituutioihin ja työntekijöihin liittyvät tekijät sekä nuoreen liittyvät tekijät), joka merkittävimmin vaikuttaisi nuorten aikuisten sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen valikoitumiseen ja näin institutionaalisen rajan sijainnin määrittymiseen. Yksittäiset tekijät, jotka herättivät paljon keskustelua, olivat työntekijän rooliin, diagnoosin merkitykseen ja päihteidenkäyttöön liittyvät tekijät. Pääluokista yhteiskunnallisiin tekijöihin liittyi runsaasti keskustelua sekä sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuden alkamista edistävien että poissulkevien tekijöiden puolella. Nuoreen liittyvät tekijät poikivat keskustelua erityisesti poissulkevien tekijöiden puolella.
Aineiston perusteella mikään pääluokista tai yksittäisistä tekijöistä ei noussut selkeästi vahvimmaksi vaikuttavaksi tekijäksi suhteessa nuoren aikuisen sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen. Tämä kuvastaa mielestäni sitä, kuinka myös sosiaalisen kuntoutuksen puolella institutionaalisen rajan sijainti on häilyväinen ja sen sijoittuminen määrittyy yhtäaikaisesti ja tilannekohtaisesti monen eri tekijän vaikutuksesta.
Minna Karhunen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Nuorten aikuisten valikoituminen sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuuteen”. Lapin yliopisto, 2021.
Lähteet
Haimi, Tea & Kahilainen, Jaana 2012: Sosiaalisen kuntoutuksen käsitteen historiaa Suomessa. Kuntoutus 35 (4), 41–46.
Järvikoski, Aila & Härkäpää, Kristiina 2011: Kuntoutuksen perusteet. WSOYpro Oy. Helsinki. 5. uudistettu painos. 1. painos 2004.
Kananoja, Aulikki 2012: Sosiaalinen kuntoutus ja sosiaalihuollon uudistuksen suunta. Kuntoutus 35 (4), 35–40.
Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa 2018: Johdatus sosiaaliseen kuntoutuksessa. Teoksessa Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa (toim.): Sosiaalinen kuntoutuksessa. Lapland University Press. Rovaniemi, 7–15.
Palola, Elina 2012: Sosiaalinen kuntoutus uudessa sosiaalihuoltolaissa. Kuntoutus 35 (4), 30–34.
Pösö, Tarja 2010: Havaintoja suomalaisen lastensuojelun institutionaalisesta rajasta. Janus 18 (4), 324-336.
Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301.
Vilkkumaa, Ilpo 2012: Kolme tapaa nähdä sosiaalinen kuntoutuksessa. Teoksessa Karjalainen, Vappu & Vilkkumaa, Ilpo (toim.): Kuntoutus kanssamme. Ihmisen toimijuuden tukeminen. 7. painos. 1. painos 2004 Sosiaali- ja terveysalan tutkimus ja kehittämiskeskuksen julkaisemana. Juvenes Print – Suomen Yliopistopaino Oy. Tampere, 27–40.
Väisänen, Raija 2018: Sosiaalisen kuntoutuksen käsite ja kehitysvaiheet. Teoksessa Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa (toim.): Sosiaalinen kuntoutuksessa. Lapland University Press. Rovaniemi, 19–38.
(55)
Nuoret hatkaavat eivätkä työntekijät voi tehdä mitään – miksi sallimme tämän?
Olemme kriittisenä seuranneet lastensuojelulain muutosta vuoden 2021 alusta. Muutokset lisäsivät sijaishuollossa olevien lasten ja nuorten oikeuksia ja vapauksia. Lastensuojelulain ja Unicefin lastenoikeuksien julistuksen mukaan lapsella, joka ei voi elää perheensä kanssa, on oikeus saada valtiolta erityistä suojelua ja tukea.
Lastensuojelulain muutosten myötä hatkat voi ottaa entistä helpommin, koska lasten liikkumisen rajoittaminen ei ole helppoa. Rajoittamista voidaan tehdä vain tiettyjen laissa säädettyjen edellytysten täyttyessä ja rajoittamisista täytyy tehdä viralliset päätökset.
Lastensuojelulain tulkinnassa lapsen oikeudet ovat alkaneet korostua etenkin viime vuosikymmenten aikana. Haastattelimme lastensuojeluyksikössä ohjaajana työskentelevää ammattilaista. Onko lasten oikeuksien korostamisessa menty liian pitkälle?
– Kyllä osittain. Keinot ovat riittämättömät, varsinkin vaikeasti oireilevien nuorien kohdalla. Tämänhetkisen lastensuojelulain puitteissa ei voida aina ennaltaehkäistä tapauksia, jotka voisivat olla ennakoitavissa.
Lastensuojelulain tulkinta herättää huolta muuallakin. Viime aikoina julkisuudessa on keskusteltu hatkaan lähteneistä nuorista. Kyseessä ovat sijoitetut nuoret, jotka ovat joko lähteneet luvatta sijoituspaikastaan tai jättäneet palaamatta sinne. Osa nuorista katoaa useammin kuin kerran ja tilastojen perusteella on kyse sadoista alle 18-vuotiaista ympäri Suomea.
Lastensuojelun ammattilaiset nostavat kädet pystyyn. Tällä hetkellä he joutuvat pohtimaan lain tulkintaa ja tilannekohtaisesti päättämään, mikä on lapsen etu. Sijaishuollossa olevan lapsen liikkumista ei saa rajoittaa, vaikka lapsen edun näkökulmasta se kuuluu perheen tai lapsen huolenpidosta vastaavan perustehtäviin.
– Ennakoitavissa tapauksissa ohjaajien näkemykset eivät ole tarpeeksi vahvoja perusteita, että voitaisiin tehdä rajoitustoimenpide. Tavallaan joissain tapauksissa joutuu ensin pahempi asia tapahtumaan ennen kuin voidaan tehdä rajoitustoimenpiteitä. Tämä on minun mielestäni isoin ongelma tällä hetkellä lastensuojelulaissa, ohjaaja toteaa.
Valvova viranomainen ei nuku. Hatkassa olevat nuoret näkyvät eduskunnan oikeusasiamiehen lausunnoissa ja ministeritason pohdinnoissa rajoitustoimenpiteistä. Median luoma kuva karkuteillä olevista nuorista ja sosiaalityöstä on koruton. Etenkin Yle on uutisoinut eduskunnan oikeusasiamiehen tekemien tarkastuskäyntien esiin nostamista ongelmista mm. Mikkelissä ja Limingassa.
Hatkanuorten kohdalla ei ole kyse yökyläilystä tutuilla koulukavereilla tai kotiintuloajan ylittämisestä. Usein on kyse vaikeasti oireilevista nuorista ja riskikäyttäytymisestä. Karanneiden nuorten terveys ja hyvinvointi ovat suuressa vaarassa. Riskit esim. seksuaaliseen hyväksikäyttöön, päihteiden holtittomaan käyttöön ja rikollisuuteen ovat todellisia. Kuka asettaa turvalliset rajat, jos lain keinoin ei pystytä estämään hatkoille lähtemistä?
– Lastensuojelulaissa voisi olla oma pykälänsä erittäin vaikeasti oireilevien lasten kohdalla, jolloin heille voisi tehdä tiukempia rajoitustoimenpiteitä, joka auttaisi ennaltaehkäisemään rikosten uusiutumista. Sillä voitaisiin tukea heidän päihteettömyyttään ja tehdä intensiivisemmin töitä heidän kanssaan, joka helpottaisi heitä kiinnittymään yhteiskuntaan, lastensuojelun ohjaaja pohtii.
Tämä on yhden ammattilaisen näkökulma, jota kannattaisi miettiä. Hatkaaminen rakenteellisena ilmiönä tulee tunnistaa paremmin ja lisätä julkista keskustelua hatka-ilmiöön puuttumisen tarpeellisuudesta ja keinoista. Nuorten pakomatkat työllistävät myös sosiaalipäivystystä ja poliisia. Hatkassa olevien nuorten etsimiseen ja tavoittamiseen tarvitaan hyvää yhteistyötä eri viranomaisten kanssa. Riittävät resurssit lastensuojelulaitoksissa nuorten emotionaaliseen tulee varmistaa. Myös syitä hatkaamiseen pitäisi pohtia, jotta nuorten oma ääni tulisi kuulluksi. Pesäpuu on tehnyt tärkeää työtä mm. Kysymällä keinoja nuorilta itseltään.
Voisimme rakenteellisen sosiaalityön avulla laittaa liikkeelle muutoksen. Muutoksen, joka aidosti suojaisi nuorta ja ottaisi huomioon nuorten monenlaiset tilanteet ja niiden vaatimat ratkaisut. Olennaista on kriittinen suhde yhteiskunnallisiin mekanismeihin, pyrkimys muutokseen eri tasoilla sekä oikeudenmukaisuuden ja ihmisten osallisuuden edistäminen (Pohjola 2014, 23–27). Erilaisuudet huomioon ottava laki on viime kädessä nuoren etu.
Hanna-Mari Parkkila, Suvi Kakko, Pauliina Ylitapio, Laura Tolkkinen
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelijat
Lähteet
Lastensuojelulaki – Finlex (542/2019)
https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2007/20070417?search%5Btype%5D=pika&search%5Bpika%5D=lastensuojelulaki. Viitattu 26.3.2021.
Liukkonen, Antti & Siiriainen, Lauri (2019) Rajoitustoimenpiteet lasten sijaishuollossa – vallankäyttöä vai vaikuttavaa hoitoa? Diakonia-ammattikorkeakoulu. Sosiaalialan koulutusohjelma, sosionomi: https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/228093/Liukkonen_Antti%2C%20Siiriainen_Lauri.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Viitattu 26.3.2021.
MTV Uutiset (2021). Kadonneiden joulu – poliisin tiedossa jopa 252 tietymättömissä olevaa nuorta – huoli heidän turvallisuudestaan on suuri. https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/kadonneiden-joulu-poliisin-tiedossa-jopa-252-tietymattomissa-olevaa-nuorta-huoli-heidan-turvallisuudestaan-on-suuri/8021126#gs.uv6ct4. Viitattu 26.3.2021.
Oikeusasiamies (2019): https://www.oikeusasiamies.fi/r/fi/ratkaisut/-/eoar/6448/2019. Viitattu 26.3.2021.
Pesäpuu (2021): Sijaishuollon haastekisan kunniamaininnan saajat ja voittajat on selvillä!
https://pesapuu.fi/2021/02/sijaishuollon-haastekisa-2/ Viitattu 9.4.2021.
Pohjola, Anneli (2014) Rakenteellisen sosiaalityön paikannuksia. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana toim. (2014) Rakenteellinen sosiaalityö. 16–33.
Sosiaali- ja terveysministeriö (2021). Lastensuojelulain muutokset.
https://stm.fi/lastensuojelulain-muutokset. Viitattu 26.3.2021.
Talentia-lehti (2021). Lastensuojelu pelasti vankilalta ja viikatemieheltä. https://www.talentia-lehti.fi/lastensuojelu-pelasti-vankilalta-ja-viikatemiehelta/. Viitattu 26.3.2021.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2019) Lastensuojelun käsikirja. Rajoitukset sijaishuollossa. https://thl.fi/fi/web/lastensuojelun-kasikirja/tyoprosessi/sijaishuolto/rajoitukset-sijaishuollossa. Viitattu 26.3.2021.
Unicef: lapsen oikeuksien sopimus (2021). Lapsen oikeudet – mikä on lapsen oikeuksien sopimus?
https://www.unicef.fi/lapsen-oikeudet/mika-on-lapsen-oikeuksien-sopimus/. Viitattu 26.3.2021.
YLE Uutiset 14.7.2020 ja 2.7.2020: Limingan ja Mikkelin lastensuojeluyksiköt https://yle.fi/uutiset/3-11447162 ja https://yle.fi/uutiset/3-11429593. Viitattu 26.3.2021
(54)
”Ulos vankilasta” – Lievä autismikirjon häiriö, vuorovaikutus ja identiteetti
Autismia määrittelee vuorovaikutuksen vaikeus ja sen vaikutus identiteetin rakentumiseen. Diagnoosin ja kuntoutuksen myötä minäkuvaa voi kuitenkin eheyttää ja saada tukea arjen haasteisiin.
”Olin hiljainen, kiltti tyttö, joka seisoi koulussa seinän vierustalla ja tarkkaili muita. Toisinaan rohkaistuin ja yritin päästä muiden leikkeihin, mutta minua ei hyväksytty mukaan.” Nimimerkin ”Ulos vankilasta” aloitukseen kiteytyy autistisen vuorovaikutuksen hankaluudet lapsesta alkaen: tarkkailijaksi syrjään jääminen ja epäonnistuneet yritykset osallistua muiden mukaan. Pro gradu -tutkielmassani ”Aikuisen autismidiagnoosi ja identiteettinarratiivit” olen tarkastellut näitä lievän autismikirjon aikuisten kertomuksia vuorovaikutuksen ongelmista ja identiteetistä narratiivisen menetelmän avulla.
Autismikirjon häiriö on useimmiten läpi elämän jatkuva neurobiologinen ja kehityksellinen neuropsykiatrinen häiriö, jota esiintyy prosentilla väestöstä. Uusimman diagnostiikan myötä puhutaan lievästä, keskivaikeasta tai vaikeasta autismista. Lievästi oirehtiva autismi voi jäädä lapsena huomaamatta, mutta se voi paljastua aikuisiällä itsenäistymisen vaikeutena monimutkaistuvassa toimintaympäristössä.
Autistisuus ilmenee monilla elämänalueilla eriasteisesti ja yksilöllisinä oireyhdistelminä. Se ilmenee erityisesti sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelmina ja kaavamaisena käyttäytymisenä. Neurokognitiiviset vaikeudet, toiminnanohjauksen haasteet, vuorovaikutustaitojen puutteellisuus, tiedon käsittelytapa, paineensietokyky aisti- ja sosiaalisen kuormituksen tilanteissa, erityiskiinnostuksen kohteet, kontekstisokeus, pakko-oireisuus, aistiyliherkkyydet ja rutiinien korostuminen elämässä voivat pahimmillaan aiheuttaa häiriökäyttäytymistä.
Autismikirjon häiriön diagnosointikriteerit muuttuvat vuonna 2022.
Minäkuvan muodostuminen vuorovaikutuksessa
Identiteetti tarkoittaa sitä, miten ihminen kokee itsensä ja ilmaisee itseään sosiaalisessa ympäristössään. Minäkäsitys kuvaa ihmisen ajatuksia omista piirteistään, motiiveistaan ja käyttäytymisestään. Minäkäsitys voi olla laaja, ja siihen voivat vaikuttaa kaikki kokemukset. Siihen vaikuttavat nuoresta iästä alkaen muiden arvio siitä, keitä ja millaisia olemme. Ihminen ei kuitenkaan suoraan omaksu muiden käsityksiä itsestään, vaan luo tulkiten haluamaansa toimivaa, tuntevaa minäkuvaa.
Minäkäsitys vaikuttaa myös siihen, millaiseksi vuorovaikutus muodostuu. Opimme tuntemaan itsemme aktiivisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Minäkäsitys syntyy vuorovaikutuksen lisäksi samastumisesta ryhmiin. Tämä sosiaalinen identiteetti on tunneperäinen ja muodostuu useista, toisiaan leikkaavista ryhmistä. Vertailu muihin ryhmiin vaikuttaa epäsuorasti myös itsetuntoomme.
Vertailussa muihin alkaa omasta identiteetístä kertyä kokemuksia lapsesta alkaen. Autistinen yksilö joutuu ulkopuolisena pohtimaan omaa epätäydellisyyttään ja erilaisuuttaan eri ulottuvuuksilla suhteessa muihin. Identiteetin rakentuminen vuorovaikutuksessa on haastavaa, jos vuorovaikutustaidot ovat puutteelliset. ”Ulos vankilasta” -kirjoittaja jatkaa diagnoosia edeltävien vuorovaikutusongelmiensa kuvaamista: ”En oppinut puhumaan muiden kanssa. En oppinut kertomaan asioistani. En oppinut antamaan enkä olemaan vastavuoroinen. En ymmärtänyt, mitä ihmisten välillä tapahtuu. En oppinut, mitä ihmissuhteet tarkoittavat.”
Diagnoosi identiteettikäänteenä
Autistin identiteetti rakentuu vertailemalla sisäistä ja ulkoista maailmaa ja minäkuvaa vastakohtien kautta diagnoosia ennen ja sen jälkeen. Diagnoosikäänne avaa mahdollisuuden rakentaa, korjata, kuntouttaa ja eheyttää autistista minäkuvaa diagnoosikäänteeseen liittyvän tietoisuuden ja tiedon lisääntymisen kautta.
Sosiaalistrukturalistisen ajattelun mukaan identiteetti rakentuu koko elämän ajan. Aikuisena diagnostisoidut pystyvät retrospektiivisesti vertailemaan ja reflektoimaan diagnoosin merkitystä elämänkokemuksissaan. ”Ulos vankilasta” -kertomuksen kirjoittaja ponnisteli tuskaisesti vuosikymmenet väärän diagnoosin ja monenlaisten vuorovaikutusongelmien kanssa, kunnes löysi autismidiagnoosin ja palat alkoivat loksahdella paikoilleen: ”Oli valtavaa tajuta, että muilla on oma sisäinen maailmansa, omat ajatuksensa ja tunteensa, vaikka he eivät niitä minulle näyttäisi. Kun ymmärsin, että muut ovat kuorensa alla samanlaisia kuin minä (tuntevat ja ajattelevat), saatoin ensimmäisen kerran elämässäni ennustaa, miten johonkin lauseeseeni tai tekooni suhtauduttaisiin. [– –] Sain käyttöohjeet maailmaan!”
Minä-kuvan eheytyminen kuntoutuksessa
Sosiaalisen kuntoutuksen avulla on tarkoitus oppia selviytymään arkitoimista, vuorovaikutussuhteista ja eri rooleista omia voimavaroja hyödyntäen ammattilaisten ohjaamana. Toimijuus muokkaa identiteettiä ja subjektiksi kasvamista, kun taas rajoitettu toimijuus heikentää sitä. Kuntoutuksessa stigmatisoituneesta ihmisestä on tarkoitus voimaannuttaa eheytyvä, aktiivinen ja autonominen toimija. Toipumiseen kuuluu minäkuvan luominen, jossa autismi on vain yksi osa minuutta.
Autisti joutuu käsittelemään poikkeavan identiteettiä ja leimaa sekä hyväksymään diagnoosin osaksi minäkuvaa. Autistien kertomuksissa on kuntoutumista määritteleviä teemoja: toivon herääminen, ongelman hyväksyminen, luopuminen syrjään vetäytymisestä ja aktiivinen osallistuminen sekä vastuun ottaminen omasta elämästä ja aktiivinen selviytymiskeinojen etsintä. Omaelämäkerta on vaikuttava osa kuntoutumista: terapeuttinen, itsetutkiskeleva, lohduttava vertaisille ja ymmärrystä avartava yleisölle. Tarinankerronta ovat elimellisen inhimillinen keino kommunikoida, järjestää, selittää ja ymmärtää inhimillistä elämää, ihmisten välisiä suhteita ja identiteettejä.
Kärsittyään vuosikymmeniä yksinäisenä, epäonnistuttuaan elämässä ja tunnettuaan itsensä kiinnittymättömiksi elämään ja maailmaan kirjoittajakin vihdoin löysi ymmärryksen suhteissa olemisesta: ”Jälkeenpäin tiedän, että minua olisi pitänyt kannustaa pohtimaan toisia, heidän ajatuksiaan, motiivejaan, halujaan, jotta heidän maailmansa olisi avautunut autistiselle mielelleni.” Kirjoittajan minäkuva kehkeytyi pitkälle aikuisuuteen tällaisessa vuorovaikutusympäristössä heijastuen kaikkiin elämänrooleihin. Hän tunsi olonsa eristyneeksi itsestään ja muista sekä olevansa tarkkailijana tai marginaalissa, kun elämä kulkee ohi.
Aiemmin vuorovaikutuksessa sisäistettyä identiteettiä voi diagnoosin myötä ja sosiaalisella kuntoutuksella käsitellä uudesta näkökulmasta ja rakentaa sitä uudelleen. Sosiaalityössä voi puhua identiteetin muutostyöstä, kun autistiselle tai muulle asiakkaalle rakennetaan valmentavasti ja kuntouttavasti myönteisempää identiteettiä. Sosiaalityössä voi toivon ja tulevaisuuspuheen kautta vahvistaa ja kehittää asiakkaan myönteisen, eheytyvän identiteetin muodostumista uhriuden ja stigman tilalle. Autistin osallisuus tarkoittaa myös esteettömyyttä osallistua tasavertaisesti. Elämän perusasioiden oppiminen sekä yhteiskunnan normaaliin toimintaan osallistuminen ovat kuntoutuksen ytimessä. Tavoitteena on itsenäinen elämä, joka on autistillekin tärkeä tarve.
Sari Kärkkäinen
Sosiaalityö
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Aikuisen autismidiagnoosi ja identiteettinarratiivit”. Lapin yliopisto, 2021.
Lähteet
Hall, Stuart 1999: Identity. Tammer-Paino Oy. Tampere.
Helkama, Klaus & Myllyniemi, Rauni & Liebkind, Karmela & Ruusuvuori, Johanna & Lönnqvist, Jan-Erik & Hankonen, Nelli & Mähönen, Tuuli Anna & Jasinskaja-Lahti, Inga & Lipponen, Jukka 2015: Johdatus sosiaalipsykologiaan. 10. uud. p. Edita. Helsinki.
Hyväri, Susanna & Salo, Markku (toim.) 2009: Elämäntarinoista kokemustutkimukseen. Mielenterveyden keskusliitto. Helsinki.
Jehkonen, Mervi & Saunamäki, Tiia & Hokkanen, Laura & Akila, Ritva (toim.) 2019: Kliininen neuropsykologia. 3. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim. Helsinki.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (toim.) 2008: Sosiaalityö aikuisten parissa. Vastapaino. Tampere.
Koskentausta, Terhi & Koski, Anniina & Tani, Pekka 2018: Aikuisen autismikirjon häiriö. Duodecim. https://helda.helsinki.fi//bitstream/handle/10138/304198/duo14424.pdf?sequence=1. Viitattu 27.12.2020.
Layder, Derek 2004: Social and Personal Identity. Understanding YourSelf. SAGE Publications Ltd. London.
Liimakka, Satu 2014: Kokemus, tieto ja kokemustieto – esimerkkinä autismi. Teoksessa Myyry, Liisa & Ahola, Salla & Ahokas, Marja & Sakki, Inari (toim.): Arkiajattelu, tieto ja oikeudenmukaisuus. Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2014:18. Helsingin yliopisto, sosiaalipsykologia. Hansaprint. Vantaa, 162–178. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/144169/AMPB_Juhlakirja.pdf?sequence=1. Viitattu 27.12.2020.
Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa (toim.) 2018: Sosiaalinen kuntoutuksessa. Lapland University Press. Rovaniemi.
Metteri, Anne & Valokivi, Heli & Ylinen, Satu (toim.) 2014: Terveys ja sosiaalityö. PS-Kustannus. Jyväskylä.
Moilanen, Irma & Mattila, Marja-Leena & Loukusa, Soile & Kielinen, Marko 2012: Autismikirjon häiriöt lapsilla ja nuorilla – katsaus. 14/2012, Duodecim. Helsinki, 1453–1462. https://www.duodecimlehti.fi/xmedia/duo/duo10395.pdf. Viitattu 27.12.2020.
Mönkkönen, Kaarina & Kekoni, Taru & Pehkonen, Aini (toim.) 2019: Moniammatillinen yhteistyö: vaikuttava vuorovaikutus sosiaali- ja terveysalalla. Gaudeamus. Helsinki.
Orhala, Satu & Utriainen, Jarkko (toim.) 2015: Minun tarinani. Kertomuksia autismin kirjolta. Autismiliitto ry. Helsinki. https://www.printbox.fi/flipbooks/malli/77822_minun_tarinani/.
Puusa, Anu & Hänninen, Vilma & Mönkkönen, Kaarina 2020: Narratiivinen lähestymistapa organisaatiotutkimuksessa. Teoksessa Puusa, Anu & Juuti, Pauli (toim.): Laadullisen tutkimuksen näkökulmat ja menetelmät. Gaudeamus Oy. Helsinki, 216–227.
Puustjärvi, Anita 2019: Autismikirjon häiriö – uutta tutkimustietoa ja kliinikon kokemuksia. Luento. Autismin talvipäivät 8.12.2019. https://www.youtube.com/watch?v=s8MEpNOHftc. Viitattu 27.12.2020.
(53)
Eriarvoisuutta tuottavat mekanismit
Suomessa on muodostunut erilaisia ryhmiä, joiden elintaso ja elämänlaatu eroavat kansalaisten enemmistön elämän edellytyksistä.
Eriarvoisuus vaikuttaa erityisesti yhteiskunnan haavoittuvimmassa asemassa oleviin, kuten esimerkiksi asunnottomiin, työttömiin, maahanmuuttajiin ja ikääntyneisiin. Vuonna 2018 Suomessa oli 856 000 henkilöä köyhyys- ja syrjäytymisriskissä ja samana vuonna vakavasta aineellisesta puutteesta kärsi 133 000 henkilöä (Tilastokeskus 2020). Vuonna 2019 perustoimeentulotukea myönnettiin 271 107 henkilölle (Tanhua & Kiuru 2020, 3). Perustoimeentulotukea saavat henkilöt ovat usealla tavalla köyhyysriskissä, koska heidän tulonsa jäävät elämiseen riittävän tason alle varsinaisen ensisijaisen turvan jälkeenkin (Isola & Suominen 2016, 40–41). Viimesijaista turvaa täydentävä ruoka-apu tavoittaa arviolta 20 000–25 000 henkilöä viikoittain ja suurin osa heistä on perusturvaetuuksien varassa tai heikossa työmarkkina-asemassa (STM 2020; Isola & Suominen 2016, 42).
Tarkastelin Pro gradu -tutkielmassani, miten eriarvoisuus näkyy, köyhyydestä kerrotuissa tarinoissa sosiologi Göran Therbornin (2014) eriarvoisuuden mekanismeja koskevan teorian avulla. Tutkimukseni aineisto koostui ”Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä” (2007) kirjoituskilpailun tuottamista tarinoista. Eriarvoisuuden mekanismeja ovat etääntyminen, riisto, ulossulkeminen ja hierarkisointi. Etääntyminen on prosessi, jossa hyvä- ja huono-osaisten erot kasvavat suureksi ja huono-osaisten elintaso jää hyväosaisten elintasosta jälkeen. Riisto liittyy hierarkioiden ylemmillä tasoilla olevien epäsymmetrisestä hyötymisestä hierarkioiden alemmilla tasoilla olevista ihmisitä. Ulossulkeminen tarkoittaa ihmisten etenemisen ja oikeuksien eteen asetettuja esteitä ja hidasteita sekä eri syrjinnän muotoja. Hierarkisointi liittyy arvojärjestelmiin, joka jakaa yhteiskunnassa ihmisiä eri luokkiin.
Etääntyminen
Huono-osaisuus periytyy Suomessa sukupolvelta toiselle. Etääntymistä voidaan Suomen kontekstissa tarkastella koulutuksen näkökulmasta, koska sitä pidetään usein sosiaalisen nousun välineenä. Kaikille avoimet koulutusmahdollisuudet korkeakoulutasolle asti kuuluvat hyvinvointivaltioon ja ilmaisen koulutuksen tavoitteena on, että lasten kouluttautuminen ei olisi kiinni vanhempien tulotasosta.
Kaikille avoimista koulutusmahdollisuuksista huolimatta Suomessa vanhempien koulutustaso periytyy lapsille yhä enemmän. Korkean koulutustason tutkinnon suorittaneiden vanhempien lapset päätyvät useammin korkeakoulutusaloille, kun taas matalan koulutusasteen suorittaneiden vanhempien lapset päätyvät matalan koulutuksen aloille.
Riisto
Perinteisesti työn on oletettu suojaavan köyhyydeltä ja köyhyysriskin nähdään koskevan erityisesti työvoiman ulkopuolella olevia ryhmiä, kuten pitkäaikaistyöttömiä, eläkeläisiä ja opiskelijoita. Työmarkkinoilla tapahtuvista muutoksista aiheutuva epävakaisuus on luonut työssäkäyvien köyhien ryhmän, joiden käytettävissä olevat tulot jäävät työssä käymisestä huolimatta suhteellisen köyhyysrajan alapuolelle.
Suhteellinen köyhyysrajan avulla kotitalous voidaan määritellä pienituloiseksi, jos sen käytettävissä olevat tulot ovat alle 60 prosenttia väestön mediaanituloista. Esimerkiksi yhden elättäjän perheissä tai yksinhuoltajaperheissä tulot eivät välttämättä riitä perheen elättämiseen.
Ulossulkeminen
Häpeän tunteminen liittyy tilanteisiin, joissa ihmisen käyttäytyminen poikkeaa sosiaalisesti hyväksyttävästä tavasta toimia.
Ihminen tuntee häpeän sisäisesti, mutta siihen liittyy myös muiden ihmisten asenne ja käyttäytyminen köyhyydessä eläviä kohtaan. Häpeän tunteminen johtuu siitä, että ei ole onnistunut elämään elämäänsä yhteiskunnan odotusten mukaisesti.
Esimerkiksi epäonnistumisen koulutukseen tai työelämään kiinnittymisessä ajatellaan johtuvan yksilön omasta syystä. Epäonnistumisen ajatellaan taas kertovan siitä, että hänessä olisi jotain vikaa.
Hierarkisointi
Eriarvoisuus on läsnä ihmisten päivittäisissä kohtaamisissa. Ihmiset pystyvät arvioimaan pienenkin käyttäytymiseen perustuvan tiedon avulla, mihin yhteiskuntaluokkaan toiset kuuluvat. Sosiaalisen luokan signaalit kertovat ihmisten yhteiskuntaluokasta ja ne liittyvät kehoon, ääneen ja kulttuuriin.
Sodabeh Aryanfard
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Eriarvoisuuden ilmentymiä köyhyydestä kerrotuissa tarinoissa”. Lapin yliopisto. 2020.
(52)
Asiantuntijuus sijaishuollossa vaatii sosiaalityöntekijältä paljon
Sijaishuollon sosiaalityöntekijöiltä vaaditaan laaja-alaista osaamista myös omien ammattirajojen yli.
Sosiaalityöntekijöiden kokemusten mukaan asiantuntijuus rakentuu useasta eri osa-alueesta ja se vaatii sosiaalityön kentän tuntemisen lisäksi osaamista esimerkiksi lapsen kehityspsykologiaan liittyen. Työhön kuitenkin koetaan pääsevän myös pienellä käytännön osaamisella eikä teoreettista osaamistakaan välttämättä ole. Lisäksi työn vaativuutta ei ymmärretä päättäjien tasolla ja työn tekemisen raamit ovat huonosti resursoituja. Työntekijöiden vaihtuvuus ja asiakasmäärät ovat suuria ja tämä epäkohta tulisi korjata esimerkiksi säätämällä lailla lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden maksimiasiakasmäärä, sillä suosituksia kunnat eivät noudata.
Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani sitä, kuinka asiantuntijuus rakentuu sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden kokemana ja kuinka tätä asiantuntijuutta voitaisiin sosiaalityöntekijöiden mukaan vahvistaa ja mitkä tekijät heikentävät asiantuntijuutta. Tutkielmani aineisto koostui viiden kunnallisessa sijaishuollossa työskentelevän tai aikaisemmin työskennelleiden sosiaalityöntekijöiden kirjoituksista. Kirjoitukset kerättiin sosiaalityön uraverkosto ja sosiaalityön pohjoinen uraverkosto- facebookryhmissä julkaistun kirjoituspyynnön avulla.
Minkälaista teoria- ja käytännönosaamista työssä katsottiin vaadittavan?
Tutkielmassani jaoin osaamisalueet viiteen eri osa-alueeseen. Aineiston perusteella keskeisiä asiantuntijuuden alueita olivat lapsen kokonaistilanteen hahmottaminen, asiakkaan kohtaaminen ja asiakassuhde, yhteistyötaidot ja verkostotyö, juridinen osaamisen sekä kyky ja rohkeus linjata ja tehdä päätöksiä.
Mitkä tekijät asiantuntijuutta heikentävät?
Merkittäväksi asiantuntijuutta heikentäväksi tekijäksi sosiaalityöntekijät kokivat vähäiset resurssit ja suuret asiakasmäärät. Sijaishuollossa lapsen lisäksi työskennellään usein hänen ympärillään olevan laajan ihmisjoukon kanssa, mikä lisää työn määrää. Vähäisillä resursseilla työn koettiin aineiston perusteella olevan tulipalojen sammuttelua. Lisäksi työntekijät vaihtuivat tiuhaan, mikä myös heikensi asiantuntijuutta. Lisäksi asiantuntijuutta katsottiin heikentävän esimerkiksi yhteistyökumppaneiden puutteelliset käsitykset sosiaalityöstä sekä sisäisen ohjeistuksen puuttuminen yksiköissä.
Mikä asiantuntijuutta vahvistaa?
Asiantuntijuutta vahvistavana pidettiin hyviä konsultaatiomahdollisuuksia, riittävää perehdytystä sekä toimivaa työtiimiä työn tukena. Lisäksi esimiehen tuki ja ohjaus koettiin tärkeänä. Ammatillisten toimijoiden, alan lehtien ja kirjallisuuden seuraaminen nostettiin myös merkittäväksi tekijäksi asiantuntijuutta vahvistettaessa. Kuitenkin moni asia asiantuntijuuden vahvistumisessa liitettiin siihen, että se vaatii työntekijän omaa aktiivisuutta ja esimerkiksi työparia täytyy vaatia, sillä lisäkoulutukset tai konsultaatiomahdollisuudet eivät välttämättä olleet olemassa työn rakenteissa.
Tutkielman aineistossa nostettiin esiin sijaishuollon asiantuntijuuden vaativuus. Työn voidaan luonnehtia olevan laaja-alaista lapsen asioista vastaamista, johon liittyy laaja vastuu. Työssä puututaan perheen yksityisyyteen ja käytetään laajaa harkintavaltaa haavoittuvassa asemassa oleviin lapsiin, mutta silti työn resurssit ovat huonot ja asiakasmäärät absurdin suuret.
Susanna Inget
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu-tutkielmaani ”Täytyy olla älykkyyttä ja pelisilmää pärjätä kaoottisissa ihmissuhteiden viidakoissa” – Sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden kokemuksia asiantuntijuudestaan.
Aiheeseen liittyviä lähteitä
Eronen, Tuija & Laakso, Riitta 2017: Vaativat tilanteet sijaishuoltotyössä. Teoksessa Enroos, Rosi & Mäntysaari, Mikko & Ranta-Tyrkkö, Satu (toim.) 2017: Mielekäs tutkimus: näkökulmia sosiaalityön tutkimuksen missioihin. Suomen yliopistopaino Oy. Tampere.
Helavirta, Susanna 2016: Lapsen asioista vastaaminen huostaanoton jälkeen sosiaali-työntekijöiden kuvaamana. Teoksessa Enroos, Rosi, Heino, Tarja & Pösö, Tarja 2016: Huostaanotto. Lastensuojelun vaativin tehtävä. Vastapaino. Tampere.
Lastensuojelulaki 417/2017
Sipilä, Anita 2011: Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet -Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Itä-Suomen yliopisto. Väitöskirja.
(51)
Koneeseen kadonneet? – Vanhempien näkökulmia yläkouluikäisten poikien digitaaliseen pelaamiseen
Digitaalisella pelaamisella on tärkeä merkitys monien nykynuorten elämässä, arjessa ja sosiaalisissa suhteissa. Vanhempien rooli pelikasvattajina on keskeinen, ja mielenkiintoista onkin pohtia, millaiseksi muodostuu vanhempien toimijuus suhteessa heidän nuortensa digitaaliseen pelaamiseen.
Tutkimusten mukaan 10–19-vuotiaista suomalaisista lapsista ja nuorista 99 prosenttia pelaa digitaalisia pelejä ainakin satunnaisesti ja noin 70 prosenttia pelaa viikoittain (Meriläinen & Moisala 2019, 56-57). Alan tutkimuskirjallisuudessa ja oppaissa korostetaan vanhempien roolia ja tehtävää lasten ja nuorten pelikasvattajina ja ”mediamentoreina”. Yläkouluikäisten nuorten pelikasvatuksen keskiössä ovat muun muassa keskustelut mediakriittisyydestä, käyttäytymisestä internetympäristössä sekä laajemmin elämänhallintaan liittyvistä teemoista (Repo & Nätti 2015, 107). Pelikasvattajina vanhemmat ovat kuitenkin edelläkävijöitä, eikä heillä ole turvanaan ja esikuvinaan aiempien sukupolvien kasvatusmalleja ja toimintatapoja, mikä voi osaltaan haastaa heidän rooliaan nuorten pelikasvattajina. Myös nuorten usein vanhempiaan paremmat digitaalisten laitteiden käyttötaidot ja osaaminen sekä ajankäytölliset haasteet voivat tuottaa haasteita digiajan kasvattajuudelle. (Lahikainen 2015, 37.)
Nuorten digitaalista pelaamista vanhempien näkökulmasta on kuitenkin tutkittu vasta vähän, ja pro gradu – tutkielmassani olenkin selvittänyt digitaalisia pelejä pelaavien yläkouluikäisten (13-16-vuotiaiden) poikien vanhempien kokemuksia ja näkemyksiä poikiensa pelaamisesta. Analysoin, mikä vanhempia poikiensa pelaamisessa huolestuttaa ja millaiset ovat vanhempien toimijuuden rajat, mahdollisuudet ja ulottuvuudet suhteessa heidän poikiensa digitaaliseen pelaamiseen. Tutkielmani aineisto koostuu kuuden vanhemman teemahaastattelusta. Haastateltavien joukossa on neljä äitiä ja kaksi isää.
Digitaalinen pelaaminen ilmiönä
Nuorten digitaalinen pelaaminen on hyvin ajankohtainen ilmiö, josta käydään vilkasta yhteiskunnallista keskustelua. Digitaaliseen pelaamiseen liittyvä julkinen keskustelu on hyvin haitta- ja huolikeskeistä, jopa dramaattistakin. Keskusteluissa varoitellaan digitaalisen pelaamisen sekä fyysistä että psyykkisistä vaaroista ja haitoista ja keskitytään lähinnä pelaamisen rajoittamistapojen käsittelemiseen. Esiin nousevat esimerkiksi pelien väkivaltaiset sisällöt ja pelaamisen negatiiviset vaikutukset nuorten käyttäytymiseen, sosiaalisiin suhteisiin sekä liiallisen pelaamisen vaikutukset nuoren terveyteen, uneen ja koulunkäyntiin. Toisaalta alan tutkimuskirjallisuudessa korostetaan myös digitaalisen pelaamisen hyötyjä. On todettu, että pelaaminen voi parantaa pelaajan kognitiivisia, emotionaalisia ja sosiaalisia taitoja. (Meriläinen 2017; Männikkö 2017, 17-18; Lobel & muut 2017; Quandt & Kowert 2016, 177.)
Tutkimuskirjallisuudessa digitaalista pelaamista on tarkasteltu myös sosiaalisista ja kulttuurisista näkökulmista. Monille nuorille digitaaliset pelit ovat tärkeä heidän arkista elämäänsä ja sosiaalisia suhteitaan, ja laajemmin pelaaminen voidaan nähdä osana nuorisokulttuuria ja sen muutosta (Meriläinen & Moisala 2019, 63). Toisaalta digitaalista pelaamista ilmiönä voidaan tarkastella myös perhe-elämän kontekstissa ja vuorovaikutussuhteissa ja pohtia, miten digitaalinen pelaaminen vaikuttaa ja muuttaa perhe-elämän käytäntöjä, ja millaisia haasteita ja mahdollisuuksia se perhe-elämälle ja perheenjäsenten väliselle vuorovaikutukselle mahdollisesti tuottaa (esim. Lahikainen & muut 2015).
Huolen värittämä toimijuus
Tutkielmani tulosten perusteella vanhempien suhtautuminen heidän poikiensa digitaaliseen pelaamiseen on huolen värittämää, eivätkä vanhemmat pystyneet näkemään nuorensa pelaamisessa juuri positiivisia puolia. Poikien digitaalisessa pelaamisessa vanhempia huolestuttavat erityisesti pelaamiseen käytetyn ajan vaikutukset nuoren psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin sekä nuoren käytökseen. Vanhempia huolestuttivat myös pelaamisen imu ja addiktoivuus. Vanhempien mukaan pelaaminen tuntuu syrjäyttävän nuoren elämässä kaiken muun. Nuorten runsaana näyttäytyvään pelaamiseen vanhemmat löysivät syitä sekä nuoren yksilöllisistä ominaisuuksista että pelimaailman imusta. Tutkimukseeni osallistuneilla vanhemmilla ei ollut paljonkaan tietoa pelimaailmasta tai peleistä, joita heidän poikansa pelaavat, ja pelimaailma oli heille vieras.
Tulkintani mukaan huolinäkökulma sekä pelimaailman vieraus vanhemmille voi vaikuttaa keinoihin ja lähestymistapoihin, joilla vanhemmat pyrkivät puuttumaan ja toimimaan suhteessa poikiensa digitaaliseen pelaamiseen. Käytännössä vanhemmat pyrkivät eri tavoin hallitsemaan, kontrolloimaan ja rajoittamaan poikiensa pelaamista. Vanhemmat kokivat poikiensa digitaalisen pelaamisen hallinnan ja kontrolloinnin kuormittavaksi, ja pelaamisen hallintayritykset myös aiheuttivat konflikteja perheissä. Pelaamiseen puuttumista ja pelaamisen rajoittamista vanhemmat perustelivat lapsen edun mukaisena toimintana.
Toimijuuden rajat ja mahdollisuudet
Aineiston analyysin perusteella vanhempien toimijuutta suhteessa heidän poikiensa pelaamiseen haastavat vanhempien jaksaminen, ristiriidat perheessä sekä ulkopuolisen tuen vähäisyys tai puuttuminen. Pelaaminen voi aiheuttaa ristiriitoja paitsi nuoren ja vanhemman myös perheen vanhempien välille, jos vanhemmat ovat esimerkiksi erimieltä pelaamisen rajoittamistapojen suhteen. Vanhempien toimijuutta puolestaan tukee etenkin perheen vanhempien keskinäinen tuki toisilleen. Toimijuutensa tueksi suhteessa nuortensa digitaalisen pelaamisen hallintaan vanhemmat toivoivat vertaistukea sekä liittolaisuutta muilta vanhemmilta, joilloin esimerkiksi yhteisistä pelisäännöistä voitaisiin sopia ja pelaamiseen liittyvää huolta jakaa. Palvelujärjestelmän mahdollisuuksiin tukea toimijuuttaan vanhemmat sen sijaan suhtautuivat epäillen, eivätkä he uskoneet, että ammattiauttajillakaan olisi ratkaisuja peliongelman ratkaisemiseksi.
Tutkielmani tulosten perusteella vanhemmat tarvitsevat tukea ja neuvontaa pelikasvattajina toimimiseen sekä digitaalisen pelaamisen aiheuttamien ristiriitojen ratkaisemiseen. Tärkeää on, että ammattiauttajilla on tarpeeksi monipuolista osaamista ja tietoa digitaalisen pelaamisen erilaisista ulottuvuuksista, jotta he voivat tukea perheitä pelaamiseen ja laajemmin digitalisaatioon liittyvissä kysymyksissä mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Tärkeää on, että sekä nuoret että vanhemmat saavat äänensä kuuluville digitaalisesta pelaamisesta käytävissä keskusteluissa ja että nuoren ja vanhemman välistä keskustelu- ja neuvotteluyhteyttä digitaaliseen pelaamiseen liittyen tuettaisiin. Näin voitaisiin löytää vaihtoehtoisia tapoja ratkaista pelaamiseen liittyviä konflikteja ja myös kyseenalaistaa pelaamiseen liittyviä ennakkoluuloja ja stereotypioita. Toisaalta tulee myös kehittää menetelmiä haitallisen pelaamiseen tunnistamiseen ja hoitamiseen.
Sanna Ovaskainen
Sosiaalityö
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ” Koneeseen kadonneet? Vanhempien toimijuus ja yläkouluikäisten poikien digitaalinen pelaaminen.” Lapin yliopisto, 2019.
Lähteet
Lahikainen, Anja Riitta 2015: Media lapsiperheen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta; Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (toim.) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere, 80–107.
Lahikainen, Anja Riitta & Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (2015) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere.
Lobel, Adam & Engels, Rutger & Stone, Lisanne & Burk, William & Granic, Isabela 2017: Video Gaming and Children’s Psychosocial Wellbeing: A Longitudinal Study. Journal of Youth and Adolescence, Vol. 46(4), 884–897.
Meriläinen, Mikko 2017: Pelaamisen hyödyt. Vanhempainnetti, Mannerheimin lastensuojeluliitto. https://www.mll.fi/vanhemmille/tietoa-lapsiperheen-elamasta/lapset-ja-media/digitaalinen-pelaaminen/pelaamisen-hyodyt/
Meriläinen, Mikko & Moisala, Mona 2019: Älylaitteet ja pelaaminen: Peliharrastus osana monipuolista arkea. Teoksessa Kosola, Silja & Moisala, Mona & Ruokoniemi, Päivi (toim.) Lapset, nuoret ja Älylaitteet – Taiten tasapainoon. Duodecim. Helsinki, 56–64.
Männikkö, Niko 2017: Problematic Gaming Behavior among Adolescents and Young Adults. Relationship Between Gaming Behaviour and Health. Acta Universitatis Ouluensis. D, Medica, 1429. Juvenes Print. Tampere. http://jultika.oulu.fi/Record/isbn978-952-62-1658-4
Quandt, Thorsten & Kowert, Rachel 2016: No Black and White in Video Game Land! Why We Need to Move Beyond Simple Explanations in the Video Game Debate. Teoksessa Kowert, Rachel & Quandt, Thorsten (toim.) The Video Game Debate: Unravelling the Physical, Social, and Psychological Effects of Digital Games. Routledge. New York, 176–177.
Repo, Katja & Nätti, Jouko 2015: Lasten ja nuorten median käytön aikatrendit. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta & Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (toim.) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere, 80–107.
(50)
Äitiyden merkitys afganistanilaisnaisten kertomuksissa itsestään
Äitiysidentiteetti on yksi keskeisimmistä naisten identiteeteistä. Afganistanilaisnaiset kertoivat haastatteluissa muun muassa siitä, millaisia äitejä he ovat lapsilleen ja millaisia äitien heidän mielestään tulisi olla. Näiden naisten identiteettejä tutkiessani jouduin pohtimaan myös omaa identiteettiäni äitinä.
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani sitä, millaisia identiteettejä kuusi Suomeen pakolaisena tullutta afganistanilaisnaista tuottivat haastatteluissa. Tutkielmassani tarkastelin naisten tuottamia identiteettejä intersektionaalisuuden viitekehyksessä. Intersektionaalisuuden perusajatus on, että ihmisen identiteetit rakentuvat monien lähtökohtien ja sosiaalisten luokitteluiden pohjalle, jotka risteävät keskenään. Näitä luokitteluja ovat esimerkiksi sukupuoli ikä, etnisyys, kotipaikka, seksuaalisuus, äidinkieli ja uskonto. 1970-luvulla Yhdysvalloissa syntynyt intersektionaalisuus on feministisen teorian lähestymistapa, jonka avulla analysoitiin alun perin naisiin kohdistuvan sorron monisyisiä alkutekijöitä. Nykytutkimuksessa intersektionaalisuuden ajatellaan laajimmillaan koskevan kaikkia ihmisiä, sillä jokainen ihminen on monien erojen leikkaama. Intersektionaalisuuden avulla voidaan pureutua sekä sortoon että etuoikeuteen ja siihen, miten nämä vaikuttavat toinen toisiinsa ihmisen elämässä. (Bastia 2014; Mahlamäki 2018; Rossi 2010.)
Identiteetit ymmärsin tutkimuksessani muun muassa Stuart Hallin (1999) tapaan moninaisiksi ja jatkuvassa muutoksessa oleviksi. Ihmisellä ei ole yhtä minuutta tai identiteettiä syntymästä kuolemaan, vaan identiteettejä tuotetaan ja rakennetaan vuorovaikutuksessa ja ne ovat kontekstisidonnaisia. Haastatteluja analysoidessa olikin tärkeää muistaa, että niissä aktivoituvat identiteetit olivat niitä, joita haastattelutilanne kutsui naiset tuottamaan ja joita he halusivat tuottaa haastattelun kontekstissa. Eri haastattelija, erilaiset kysymykset tai vaikkapa eri haastattelupaikka olisivat tuottaneet erilaisen lopputuloksen. Naisten haastatteluissa tuottamat identiteetit eivät siis paljasta naisten ”todellista” minää tai sitä, keitä he pohjimmiltaan ovat.
Tutkielmani aineisto on ainutlaatuinen ja sensitiivinen. Aineisto on kerätty Niloufar Kalvakhin ja Nabeela Hasanin vuonna 2014 valmistunutta pro gradu -tutkielmaa Settlement Process of Afghan Immigrant Women Based on Cultural Perspective in Finland. Tutkielman tekijöistä toinen, itsekin nainen ja muslimi, haastatteli Suomessa joitakin vuosia asuneita pakolaistaustaisia afgaaninaisia heidän äidinkielellään. Naiset kertovat haastatteluissa elämästään Afganistanissa, sieltä pakenemisesta ja niistä vaiheista, joiden kautta ovat lopulta päätyneet asumaan Suomeen. Lisäksi naiset puhuivat Suomeen sopeutumisen haasteista, niistä selviytymisestä sekä tyytyväisyydestään suomalaisiin sosiaalipalveluihin. Naisten identiteetit ja kokemus siitä, keitä he ovat, ei ollut haastattelujen aiheena, mutta haastatteluissa oli paljon identiteettiin ja minän rakentumiseen liittyvää puhetta. Identiteettejä tuotetaan kaikissa sellaisissa tilanteissa, joissa ihminen kertoo itsestään.
Äiti, muslimi ja maahanmuuttaja
Tutkielmassani tarkastelin kolmea diskurssianalyysin avulla löytämääni ja nimeämääni haastatteluissa aktivoituvaa identiteettikategoriaa suhteessa toisiinsa. Nämä kategoriat olivat äiti, muslimi ja maahanmuuttaja. Äitiyden ja lasten merkitys näyttäytyi suurena jokaisessa haastattelussa. Naiset kertoivat paenneensa Afganistanista voidakseen tarjota paremman elämän lapsilleen. Viisi naisista oli asunut kotimaasta lähdön jälkeen Iranissa vuosien ajan. Iranista lähdön syyksi he kertoivat sen, että afganistanilaisten oli vaikeaa kouluttautua ja työllistyä Iranissa. Myös lasten mahdollisuudet käydä koulua olivat huonot. Eurooppaan ja Suomeen naiset kertoivat tulleensa lastensa vuoksi, jotta lapsilla olisi mahdollisuus kouluttautumiseen, työllistymiseen ja sitä kautta parempaan elämään.
Naisten näkemys oli, että lapsista kasvaa sellaisia aikuisia, kuin vanhemmat, erityisesti äidit, heistä kasvattavat. Monet kertoivat olevansa sekä äitejä että isiä lapsilleen, koska puoliso oli kuollut, ottanut avioeron tai ei muuten osallistunut lasten kasvatukseen syystä tai toisesta. Yhtenä äidin keskeisimmistä tehtävistä nähtiin se, että lapsista kasvaa vanhempiensa uskonnollisia ja kulttuurisia perinteitä ylläpitäviä ja kunnioittavia aikuisia. Suomen afganistanilaista ja iranilaista vapaampi kasvatusilmapiiri koettiin haastavimpana asiana vanhemmuudessa.
Naisten uskonnolliset, kulttuuriset ja etniset identiteetit leikkasivat monessa kohtaa äitiysidentiteetin kanssa. Uskonnolliset rituaalit, paikat ja juhlat olivat naisille tärkeitä. Uskonto oli myös merkittävä identiteettien rakennusaine: naisten mukaan ihminen, jolla ei ole uskontoa, ei tunne itseään ja on ”ei kukaan”. Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, miksi naiset pitivät uskonnollisen tradition siirtämistä seuraaville polville hyvin tärkeänä. Uudessa kotimaassa, maahanmuuttajina, uskonnon merkitys korostui kenties entisestään, koska etenkin lapsille nähtiin olevan tarjolla toisenlaisia, naisten näkökulmasta vahingollisia identiteettejä.
Tutkijapositio: äiti, kristitty ja suomalainen
Tutkielman yhtenä keskeisenä tutkimuseettisenä kysymyksenä oli se, miten minä suomalaisena kristittynä äitinä ja teologina luen näiden naisten kertomuksia itsestään ja elämästään. Näkemys haastattelussa tuotettujen identiteettien tilannesidonnaisuudesta tuntui jo itsessään haastavan identiteettipuheen analysointia ja asetelma mutkistui entisestään, kun soppaa sekoittivat ne identiteetit, joiden kautta minä tutkijana tarkastelen näiden naisten kertomaan: äiti, kristitty teologi sekä suomalainen etuoikeutettu ja koulutettu nainen. Olen pohtinut sitä, korostuiko äitiys minulle naisten kertomuksissa osittain siksi, että olen itsekin äiti ja naisten kertomukset paosta kotimaasta lasten kanssa koskettivat minua kovasti. Tutkijan tulee pyrkiä objektiivisuuteen, mutta omia identiteettejään ei pääse pakoon toisten identiteettejä tutkiessaan.
Tutkimusten (esim. Kulmala 2006) mukaan vanhemmuus ja lapset ovat keskeisiä naisten identiteettien rakentumisessa. Tutkielmani tukee tätä näkemystä. Naisten kertomukset voivat auttaa myös pohtimaan sitä, millaisia erityisiä tuen tarpeita pakolaisnaisilla ja -äideillä voi olla sosiaalityön asiakkaina.
Maija Kujala
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Ennen kaikkea äiti. Afganistanilaisnaisten haastatteluissa tuottamat identiteetit intersektionaalisuuden viitekehyksessä.” Lapin yliopisto 2019.
Lähteet
Bastia, Tanja 2014: Intersectionality, migration and development. Progress in Development Studies 14(3), s. 237–248.
Hall, Stuart 1999: Identiteetti. Vastapaino. Tampere.
Kulmala, Anna 2006: Kerrottuja kokemuksia leimatusta identiteetistä ja toiseudesta. Tampereen yliopisto. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos.
Mahlamäki, Tiina 2018: Sukupuoli ja uskonto. Teoksessa Ketola, Kimmo & Martikainen, Tuomas & Taira, Teemu: Uskontososiologia. Eetos. Turku, s. 165–176.
Rossi, Leena-Maija 2010: Sukupuoli ja seksuaalisuus, eroista eroihin. Teoksessa Saresma, Tuija & Rossi Leena-Maija & Juvonen, Tuula: Käsikirja sukupuoleen. Vastapaino. Tampere, s. 21–38.
(49)
Sosiaalisen pääoman merkitys lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille
Lastensuojelu on ollut toistuvien huolten aiheena. Huolta lastensuojelussa on herättänyt niin asiakasperheiden kuin lasten moniongelmaisuus, lastensuojelun asiakasmäärien kasvu, työvoiman riittämättömyys ja sosiaalityöntekijöiden ammatillisen osaamisen taso. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kuormittavaan tilanteeseen olisi tärkeää löytää sitä helpottavia keinoja – niin asiakkaiden kuin työntekijöiden hyvinvoinnin vuoksi.
Pro gradu -tutkielmassani selvitettiin systemaattisella kirjallisuuskatsauksella sosiaalisen pääoman merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöille. Tutkielmani aineisto pohjautuu yhdeksään tutkimusartikkeliin, joissa tutkittiin lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia eri näkökulmista. Kiinnostuin aiheesta työskennellessäni lastensuojelutyössä – huomasin, kuinka paljon työkavereiden tuki vaikutti omaan jaksamiseeni ja se innosti minua tutkimaan aihetta syvemmin. Voisiko sosiaalisen pääoman teorian avulla kehittää sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia lastensuojelutyössä?
Carrie Leanan ja Harry Van Burenin mukaan (1999) organisaation sosiaalisen pääoman voidaan nähdä kuvastavan organisaation sosiaalisia suhteita. Sosiaalinen pääoma näkyy työyhteisön yhtenäisinä tavoitteina ja luottamuksena, joka luo mahdollisuuden yhteisölliseen toimintaan. Sosiaalinen pääoma hyödyttää niin organisaatiota kuin myös siihen kuuluvaa yksilöä.
Lastensuojelussa tarvitaan tukea työyhteisöltä
Tutkielmassani jaottelin sosiaalisen pääoman kolmeen teemaan yhdistäen Leana ja Van Burenin (1999) sekä Janine Nahapietin ja Sumantra Ghosalin (1998) sosiaalisen pääoman mallit yhteen. Sosiaalisen pääoman voidaan katsoa koostuvan työyhteisön luottamuksesta, yhteisöllisyydestä ja sitoutuneisuudesta. Sosiaalisen pääoman kolme teemaa, luottamus, yhteisöllisyys ja sitoutuneisuus kietoutuvat yhteen vaikuttaen toisiinsa. Luottamus on keskeistä yhteisöllisyyden muodostumiselle: ilman luottamusta ei voi olla yhteisöllisyyttä, mutta luottamusta tarvitaan myös siihen, että yhteisöllisyyttä voi syntyä. Yhteisöllisyyden ja luottamuksen voidaan nähdä lisäävän myös sitoutuneisuutta ja näin ollen ne osaltaan tuottavat työyhteisöön sosiaalista pääomaa.
Luottamusta työyhteisössä käytännön tasolla kuvastaa muun muassa avoimuus ja työyhteisön moraali. Lastensuojelun ollessa kuormittava ala, on selvää, että työkavereiden kanssa täytyy voida keskustella ja heiltä täytyy myös saada konsultointiapua asiakastilanteisiin. Työyhteisöön tarvitaan avoimuutta. Työyhteisölle täytyy halutessaan voida myös jakaa henkilökohtaiseen elämään liittyviä asioita, koska tällöin myös työyhteisössä voidaan tarvittaessa huomioida mahdollisia erityistarpeita. Avoimuus mahdollistaa joustavuutta ja siten edistää myös työhyvinvointia.
Työyhteisöön täytyy myös pystyä luottamaan niin, että jokainen huolehtii omat työtehtävänsä. Työyhteisössä ja erityisesti lastensuojelutyössä on tärkeää, että työyhteisön moraaliset käsitykset kohtaavat. Lastensuojelutyötehtävät pohjautuvat lainsäädäntöön ja niissä on tarkat aikarajat. Toisinaan lastensuojelutyössä voi olla tilanteita, että asiakasprosessin eteneminen hidastuu toisesta työntekijästä johtuen. Mikäli moraaliset käsitykset esimerkiksi aikarajojen noudattamisesta eivät kohtaa, voi tämä johtaa ikäviin seurauksiin, kuten vastuussa olevan työntekijän stressaantumiseen. Vastuu lastensuojelutyössä on kuitenkin aina lapsen asioista vastaavalla sosiaalityöntekijällä, vaikka prosessin hidas eteneminen ei johtuisikaan suoranaisesti vastuullisesta työntekijästä.
Työyhteisön luottamus on pohjana yhteisöllisyyden muodostumiselle. Yhteisöllisyyttä kuvastaa esimerkiksi ”me-henki” sekä työyhteisön yhteiset tavoitteet ja arvot. Tutkielmani aineistossa lastensuojelutyön yhdeksi tärkeimmäksi tavoitteeksi muodostui halu työskennellä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi. Lastensuojelutyö antaa mahdollisuuden vaikuttaa ja olla mukana tekemässä muutosta. Työtä motivoi tekemään se, että näkee perheiden tilanteiden muuttuvan. Halu työskennellä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi kuvastaa yhtä lailla myös sosiaalityöntekijöiden eettisiä arvoja.
Kun työyhteisössä on luottamusta ja yhteisöllisyyttä, vaikuttaisi tämä lisäävän myös sitoutuneisuutta omaan työhön. Erityisesti vasta aloittaneiden työntekijöiden kohdalla työkavereiden tuki nousi yhdeksi tekijäksi, joka saa jatkamaan lastensuojelutyössä. Pidempään työssä olleille työkavereiden tuki ei noussut esille sitoutuneisuutta edistävänä tekijänä, mutta toisaalta heidän haluunsa jatkaa työssä vaikutti esimiesten tuki. Johtajuus näytti olevan merkityksellistä niin luottamuksen kuin yhteisöllisyyden ja sitoutuneisuuden kannalta.
Tutkimusartikkeleissa nousi esiin, että esimiesten nähdään voivan vaikuttaa negatiivisiin työssä stressiä aiheuttaviin tekijöihin kuten työmäärään. Lisäksi oli havaittavissa esimiehen tärkeys niin tuen antajana vaikeissa asiakastilanteissa kuin myös siinä, että esimiehen pätevyyteen on voitava luottaa. Kehittämisehdotuksena esimiesten olisi hyvä antaa uusille työntekijöille mahdollisuus keskittyä asiakassuhteiden luomiseen, koska hyvä asiakassuhteet edistävät työntekijöiden työssä jaksamista ja lisäävät työhön sitoutuneisuutta. On myös hyvä huomioida, että uudet työntekijät tarvitsevat työsuhteen alussa enemmän tukea stressiä aiheuttaviin tekijöihin, kuten lait ja organisatoriset normit.
Työtilanteeseen tarvitaan muutosta
Lastensuojelun kohtuuttomasta tilanteesta uutisoidaan jatkuvasti, eikä lastensuojelun työtilanteeseen pystytä vaikuttamaan pelkästään työyhteisön sosiaalisen pääoman parantamisella, vaan täytyy löytää muita keinoja työhyvinvoinnin edistämiseksi. Lastensuojelutyössä on asioita, joihin ei voida vaikuttaa. Lastensuojelutyössä tullaan aina kohtaamaan asiakkaita vaikeissa tilanteissa ja sosiaalityöntekijöiden toimintaa ohjaa aina lainsäädäntö. Tämän vuoksi on tärkeää alkaa vaikuttamaan niihin tekijöihin, joihin pystytään vaikuttamaan.
Tulevaisuudessa lastensuojelutyössä vasta-aloittavien työntekijöiden osalta tulisi kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten työntekijät saataisiin pysymään työssään ja miten uudet työntekijät sitoututetaan osaksi työyhteisöä. Näen, että nykyisen lastensuojelun tilanteen huomioiden tulisi kiinnittää huomiota siihen, millaista tukea työntekijät saavat. Vaikuttaisi vahvasti siltä, että työyhteisöllä, erityisesti esimiehellä on vaikutusta työhyvinvointiin. Työyhteisön sosiaalisen pääoman tukeminen ei vaadi suuria toimenpiteitä, tarvitaan johtajien perehtymistä asiaan ja sosiaalisen pääoman tukemisen ottamisen yhdeksi työyhteisön tavoitteeksi. Tämän tutkielman havaintojen perusteella voidaan siis todeta, että sosiaalisella pääomalla on merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille. Voidaan myös todeta, että erityisesti esimiesten rooli niin sosiaalisen pääoman muodostumiselle ja työyhteisön työhyvinvoinnille on merkityksellinen.
Ellinoora Mantere
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityön oppiaine.
Kirjoitus pohjautuu pro graduun: ” Systemaattinen kirjallisuuskatsaus sosiaalisen pääoman merkityksestä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnissa”
Lähteet
Baldschun, Andreas & Hämäläinen, Juha & Töttö, Pertti & Rantonen, Otso & Salo, Paula 2017: Job-Strain and well-being among Finnish social workers: Exploring the Differences in Occupational Well-Being Between Child Protection Social Workers and Social Workers Without Duties in Child Protection. European Journal of Social Work. 1-16.
Chenot, David & Benton D. Amy & Kim, Hansung 2009: The Influence of Supervisor Support, Peer Support, and Organizational Culture Among Early Career Social Workers in Child Welfare Servces. Child Welfare 88 (5). 129-147.
Hakalehto, Susanna 2018: Lapsioikeuden perusteet. Balto print. Liettua.
Hermon, Rao Sandhya & Chahlan, Rose 2018: A longitudinal study of stress and satisfaction among child welfare workers. Journal of Social Work 0 (0). 1-24.
Koivumäki, Jaakko 2008: Työyhteisöjen sosiaalinen pääoma. Tutkimus luottamuksen ja yhteisöllisyyden rakentumisesta ja merkityksestä muuttuvissa valtion asiantuntijaorganisaatiossa. Lisensiaatin työ. Tampereen Yliopistopaino Oy. Tampere.
Leana, R. Carrie & Van Buren, J. Harry 1999: Organizational Social Capital and Employment Practices. Academy of Management Review. 24. Nro. 3. 538-555. http://www.jstor.org/stable/pdf/259141.pdf. 22.4.2019.
McFadden, Paula 2018: Two sides of one coin? Relationships build resilience or contribute to burnout in child protection social work: Shared perspectives from Leavers and Stayers in Northern Ireland. International Social Work. 1-13.
Mänttäri-van der Kuip, Maija 2015: Work-related well-being among Finnish frontline social workers in an age of austerity. Lisensiaatin työ. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä University Printing House. Jyväskylä.
Nahapiet, Janine & Ghoshal, Sumantra 1998: Social Capital, Intellectual Capital, and the Organizational Advantage. Academy of Management Review 23 (2). 242-266.
Pösö, Tarja & Forsman, Sinikka 2013: Messages to Social Work Education: What makes Social Workers Continue and Cope in Child Welfare? Social Work Education 32 (5). 650- 661.
Schelbe, Lisa & Radey, Melissa & Panisch, Lisa 2017: Satisfactions and stressors experienced by recently-hired frontline child welfare workers. Children and Youth Services Review 78. 56-63.
Shier, Micheal L. & Graham. R John 2010: Work-related factors that impact social work practioners’ subjective well-being: Well-being in workplace. Journal of Social Work 11 (4). 402-421.
Strolin-Goltzman, Jessica 2008: Should I Stay or Should I Go? A Comparison study of Intention to Leave Among Public Child Welfare Systems with High and Low turnover rates. Child Welfare 87 (4). 125-143.
Washington, Karla & Yoon, Pil Dong & Galambos, Colleen & Kelly, Michael 2009: Job Satisfaction Among Child Welfare Workers in Public and Performance-Based Contracting Environments. Journal of Public Child Welfare (3). 159-172.
(48)
Televisio kertoo, mitä ajattelemme kuolemasta
Länsimainen kulttuurinen ja sosiaalinen tarve käsitellä kuolemaa (Walter 1994) täyttää mediatodellisuutemme kuoleman ympärille kiertyvän viihdeteollisuuden kautta. Tutkimusaiheena kuolema kuitenkin herättää kummastusta ja se liitetään helposti tutkijan käsittelemättömiin, henkilökohtaisiin ongelmiin tai synkkään mielenmaisemaan.
Reaktiot liittyvät edelleen hankalaan suhteeseemme kuoleman kanssa (Hockey 2017), johon kuoleman tutkijat viittaavat kuoleman hiljentämisenä yhteiskunnassa.
Anthony Giddensin mukaan kuoleman ja eksistentiaalisten kysymysten hiljentäminen myöhäismodernissa elämässämme on olennainen aikakautemme piirre – vaikkakin samalla vastausten etsiminen näihin kysymyksiin on keskeinen osa nyky-yksilön toimijuutta. Keräilemme tietoa, samaistumiskohteita ja erilaisia median välittämiä kokemuksia sovittamalla niitä omaan, yksilölliseen minäprojektiimme.
Elämään kuuluu hetkiä, jolloin turvallinen todellisuutemme murenee. Giddens (1991) puhuu kohtalokkaista hetkistä (fateful moments), jotka rikkovat äkisti toimijuuden perustan. Sairaus ja kuolema pidetään etäällä rutiineille ja sosiaalisille normeille rakentuvassa elämänkulussa, mutta kriisin kohdatessa toimijan on korjattava sirpaloitunutta elämäntarinaansa.
Viimeiset sanat käsittelevät elämää
Ylen esittämässä dokumenttisarjassa Viimeiset sanani (Isotalo 2013) seurattiin kuolevien viimeisiä vaiheita ja ajatuksia. Katsojat saivat myös nähdä päähenkilöiden viimeiset videoviestit ja niiden esittämisen läheisille kuoleman jälkeen.
Kukin dokumenttisarjan jakso kokoaa yhden elämäntarinan, jonka päättymistä itse kuolevan lisäksi pohtivat hänen läheisensä. Henkilökuvan kerroksissa erottuvat myös kuolemisen kokemusta kuvaavat ’pienet kertomukset’, jotka ilmentävät kuolevan toimijuutta – yksilön vuorovaikutusta sosiaalisten rakenteiden, käytänteiden ja normien kanssa. Toimijuus on refleksiivistä, yksilöllisen ’minä-tarinan’ rakentamista (Giddens 1991). Tarinankertoja tähtää kertomuksellaan haluamaansa positioon (vrt. Bamberg 1997; 2005; 2010) eli luo suhteen kuulijoihin, kertomuksen aihepiiriin, ja lopulta maailmaan. Kertoessaan tarinaa ’minusta’ – joka on viimekädessä jokaisen tarinan perimmäinen tavoite – puhuja toimii aina reflektiivisesti, suhteessa toiseen (Bamberg 2004) ja sosiaaliseen kontekstiin (Giddens 1979).
Viimeiset sanani -dokumentin ’pienissä kertomuksissa’ kohtaaminen kuoleman kanssa näyttäytyy kaaosnarratiivina (Frank 1995). Kohtaaminen johtaa joissakin tarinoissa pakenemiseen ja alistumiseen, ja toisissa parantumattoman sairauden hyväksymiseen. Seuraavissa tarinoissa kukin kertoja asettuu kuitenkin uudestaan suhteeseen kuulijaan: he kuvaavat elämää kuoleman kanssa ulkopuolisuuden kokemuksena tai pakotettuina positioina monissa sosiaalisissa tilanteissa. Päähenkilöt vastustavat kertomuksissaan epäoikeudenmukaista kohtelua ja tavoittelevat kuoleman normalisointia. Samalla he asemoivat itsensä ja kuoleman sosiaalisen ytimeen – osaksi elämää.
Hyvä ja paha kuolema
Vastauksena dokumenttisarjan jo ennakkoon aiheuttamaan keskusteluun Yle vakuutti, että sarja olisi ”dokumentaarinen, ei tosi-tv:n kaltainen” ja ”hyvällä maulla toteutettu” (Yle 2008). Päähenkilöt ovatkin ohjelmassa voittaneet kuolemanpelon ja puolustavat parantumattomasti sairaiden oikeutta sosiaaliseen osallisuuteen. Dokumentissa rakentuva ’suuri kertomus’ kuolevan toimijuudesta perustuu rohkeuden, tietoisuuden ja avoimuuden hyveille.
Viimeisten sanojen välittämä kuva hyvästä kuolemasta voi olla inspiroiva kokemus – mutta on myös niitä, joiden kokemus parantumattoman sairauden kohtaamisesta on erilainen. Heille dokumentti voi näyttäytyä ylitsepääsemättömänä normatiivisena vaatimuksena (Armstron-Coster 2011; Seale 1995).
Media-aineistot sosiaalisten ilmiöiden tutkimusmateriaalina lisäävät ymmärrystä julkisuudessa esillä olevien kertomusten vaikutuksesta yksilölliseen ja yksityiseen kokemukseen. Kuoleman hiljentämisen ja narratiivisen toimijuuden näkökulmat kannustavat katsojaa, ja erityisesti tutkijaa pohtimaan sitä, miten kuolema televisiossa muokkaa ja heijastaa kauhu- ja toivekuviamme.
Niina Moilanen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan The Dying Agent. A ‘small story’ narrative analysis of the television documentary My last words – Viimeiset sanani.
Lähteet
Armstrong-Coster, Angela 2001: In Morte Media Jubliante: An empirical study of cancer-related documentary film. Julkaisussa: Mortality, 6 (3), 287-305.
Bamberg, Michael 1997: Positioning Between Structure and Performance. Julkaisussa: Journal of
Narrative and Life History, 335-342.
Bamberg, Michael 2004: Talk, Small Stories, and Adolescent Identities. Julkaisusa: Human Development, 47 (6), 366-369.
Bamberg, Michael 2005: Narrative discourse and identity. In: Meister, Ian Christoph (toim.): Narratology beyond literary criticism. New York: Walter de Gruyter.
Bamberg, Michael 2010: Blank Check for Biography? Openness and Ingenuity in the Management of the “Who-Am-I Question” and What Life Stories Actually May Not Be Good. Julkaisussa: Schiffrin, Deborah, De Fina, Anna & Nylund, Anastasia (toim.):Telling Stories: Language, Narrative and Social Life. Washington, DC: Georgetown University Press.
Frank, Arthur W. 1995: The wounded storyteller: Body, illness and ethics. Chicago: University of Chicago Press.
Giddens, Anthony 1991: Modernity and self-identity: Self and society in the late modern age. Cambridge: Polity Press.
Giddens, Anthony (1979): Central Problems in Social Theory. Action, Structure and Contradiction in Social Analysis. New York: MacMillan
Hockey, Jenny 2007: Closing in on death? Reflections on research and researchers in the field of death and dying. Julkaisussa: Health Sociology Review, 16 (5), 436-446.
Isotalo, Sari 2013: Viimeiset sanani. Susamuru Oy. Dokumenttisarja. Ensilähetys Yle TV1
24.4.2013. https://rtva.kavi.fi/cms/page/page/info_katselupisteet. Viitattu: 26.4.2019.
Seale, Clive 1995: Heroic Death. Julkaisussa: Sociology, 29 (4), 597-613.
Walter, Tony 1994: The Revival of Death. Lontoo ja New York: Routledge.
Yle uutiset 2008: Viimeiset sanani -tv-sarja käsittelee kuolemaa. Yle uutiset 16.1.2008. https://yle.fi/uutiset/3-5818653. Viitattu: 12.12.2018.
(47)
Kertomuksia häpeästä ja toiseudesta – 2000-luvun kirjoitettuja naiskuvia
Mediassa esitetyt aiheet vaikuttavat mielikuviin ja keskusteluilmapiiriin, jossa sosiaalityöntekijät työskentelevät. Kun sosiaalityön ilmiöistä kirjoitetaan sanomalehdissä ja ilmiön kohteena on naissukupuoli, voidaan löytää monia erilaisia naiserityisiä ilmiöitä. Naiskuvat ovat perinteisesti liitetty sukupuolentutkimuksen tutkimuskysymyksiin, mutta niitä on mahdollista tutkia myös sosiaalityössä.
Tutkin pro gradu-tutkielmassani 2000-luvun kirjoitettuja naiskuvia marginaalisissa ilmiöissä. Aineistona käytin viidentoista vuoden ajalta Helsingin Sanomien Kuukausiliitteitä jotka ajoittuivat vuosille 2000—2015. Tässä kirjoituksessa esittelen tutkielmassa esiintuodut pääkäsitteet, jotka nousivat esiin aineistosta. Näiden käsitteiden avulla asemoidutaan pohtimaan marginaalistavia ilmiöitä ja niiden suhdetta yhteiskuntaan ja sosiaalityöhön.
Naiskuvat virittävät keskustelua sosiaalityön ja sukupuolentutkimuksen välille pohdiskellen häpeää suhteessa äitiyteen, seksuaalisuuteen ja etnisyyteen. Naiskuvien muodostumista tarkastellaan marginaalisten ilmiöiden, kuten prostituution, päihdeongelmien, vankeuden ja kodittomuuden kautta. Häpeän, äitiyden, seksuaalisuuden ja etnisyyden nivoutuminen toisiinsa mahdollistivat intersektionaalisen lähestymistavan tutkimusaiheeseen. Sosiaalinen konstruktionismi esiin tuo tutkielman aiheen liittyviä ajallisia ja kultturisia paikannuksia.
Seksuaalisuus esiintyi aineistossa häivytettynä ja implisiittisenä aiheena, jota käsiteltiin suoraan lähinnä heteronormista poikkeamisena kuten samaa sukupuolta olevien vanhemmuudesta kertovan artikkelin yhteydessä. Seksuaalisuuden määrittely sanatarkasti on pulmallista, joten sen vuoksi aineistosta on nostettu seksuaalisuuteen eri näkökulmia naiskuvien yhteydessä. Esimerkiksi prostituutiota käsittelevässä artikkelissa seksuaalisuus oli ohitettu, kun aihetta käsiteltiin maskuliinisuuteen liittyvän häpeän lähtökohdasta.
Äitiys nousi aineistosta esiin dikotomisena ja arvottuneena asetelmana, mutta äitiyden kautta tulleet naiskuvat olivat sangen monipuolisia. Äitiyttä käsiteltiin muun muassa palvelujärjestelmän haavoittuvuuden, päihdeongelmien ja etnisyyden kautta. Äitiyden vahva liittyminen ja mieltäminen toivotunlaisen naiseuden kontekstiin oli itsessään vahva sosiaalinen konstruktio. Aineistossa esiinnousseet poikkeamat totuttuun äitikuvaan toivat esiin naiserityisen sosiaalityön tarpeet.
Etnisyys rodullistavana ja segregoivana naiskuvana toi esiin 2000-luvun monikulttuurisen konstruktion. Aineistosta nousi esiin myös etnisyyden ja sukupuolen haavoittuvaisuus, koska esimerkiksi saamelaisista kirjoitettiin viihteellistäen. Maahanmuuttajanaisten tai –tyttöjen kokema rasismi nousi aineistossa esiin segregoivana ja identiteettiin liittyvänä tekijänä, joka vaikutti suomalaiseen yhteiskuntaan kiinnittymisenä. Etnisyys esiintyi aineistossa monipuolisesti paitsi maahanmuuton, myös romanien ja saamelaisten kautta kirjoitettuna.
Eriarvoistava ja marginalisoiva häpeä näyttäytyi aineistossa vahvasti esimerkiksi vähäosaisuuteen, prostituutioon, etnisyyteen ja päihdeongelmiin liittyvissä aihepiireissä, jotka eivät liity pelkästään jollain tapaa rikottuun naiseuteen tai epäonnistuneeseen äitiyteen. Häpeä aiheuttaa kokijalleen tunnetta toiseudesta tai huonommuudesta.
Mielenkiintoisen tutkielman aineistosta teki myös se, mistä ei kirjoitettu tai kirjoitukset olivat yksittäisiä tekstejä, kuten naisten mielenterveysongelmat. Naiskuviin liittyy vahvoja arvopositioita, joihin sosiaalityöntekijät törmäävät joko työkäytännöissä tai rakenteellisesti. Tutkielman aihe pyrkii laajentamaan ymmärrystä sosiaalityössä esiintyvistä naiskuvista ja niiden suhteista yhteiskuntaan.
Tanja Karhunen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan Kertomuksia häpeästä ja toiseudesta. Kirjoitetut naiskuvat sosiaalisen konstruktionismin ja intersektionaalisuuden kontekstissa (2019).
(46)
Sijaissisarukset lastensuojelun perhehoidon osapuolina
Sijaissisarukset kohdataan lastensuojelussa viranomaisten taholta liian satunnaisesti.
Sijaissisarukset perhehoidon osapuolina on vähän tutkittu ja huomioitu osa-alue lastensuojelun perhehoidossa, vaikkakin äärimmäisen olennainen osa sitä. Lastensuojelun perhehoidon piirissä toimivien lasten, sekä sijoitettujen että sijaisperheen biologisten, kasvun ja kehityksen, sijoituksen onnistumisen sekä kaikkien osapuolten hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että kaikki sen osapuolet tulevat oikeaan aikaan ja riittävästi tarpeidensa mukaan kohdatuiksi, tuetuiksi ja autetuiksi.
On tutkittu (Höjer 2007), että sijaissisarusten elämään vaikuttavat mitä moninaisimmat tekijät heidän sijaissisaruksen tehtävän kautta. Sijoitus tuo perheeseen monenlaisia ulottuvuuksia, joilla on vaikutusta kaikkiin perheenjäseniin eikä vähiten lapsiin. Näitä ovat esimerkiksi oman perheen avautuminen yksityisestä julkiseksi eri viranomaisille, lapsen mieltä haastavien asioiden tiedostaminen, kuten sijoitukseen johtaneet syyt ja niiden yhteys lapsen käsitykseen vanhemmuudesta ja lapsuudesta, sekä luonnollisesti oman kodin ja tilan jakaminen kaikkinensa. Siten ei ole yhdentekevää, millä motiiveilla, millä keinoilla ja mistä näkökulmasta perhehoitoa lähdetään rakentamaan, ja kenen ehdoilla.
Kohtaamisista kohtaamiseen
Pro gradu -tutkielmaa varten tekemistäni sijaissisarusten haastatteluista nousee esille, että viranomaisten ja sijaissisarusten kohtaaminen perhehoidossa on vielä satunnaista ja aikuisvälitteistä. Sijoitusprosessin aikana ja sen eri vaiheissa tieto sijaissisaruksilta sosiaalityöntekijälle kulkee sijaisvanhempien kautta, ja palautuu sosiaalityöntekijältä vanhempien kautta sijaissisaruksille. On selvää, että tiedonkulun kaikkien prosessin piirissä olevien lasten osallisuuden ja toimijuuden varmistamiseksi ja mahdollistamiseksi, tarvitaan lisää lapset toimijoina näkevää ja heidän tietoaan arvostavia lapsilähtöisiä työn tekemisen tapoja ja niiden juurruttamista työkulttuuriin. Lapsilähtöiset ja dialogiset työtavat sijaissisarusten rooliin liittyen, systeemisen lastensuojelun työmenetelmät esimerkiksi, ovat hyviä tapoja herätellä sijaissisarusten tasavertaista toimijuutta ja vahvistaa sitä.
Jos perheen ulkopuolelle sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus näyttäytyi aikuisvälitteisenä, ei niin vahvana toimijuutena, perhesysteemin sisällä sijaissisaruksilla on oma paikkansa, mikä tutkimushaastatteluissa se nousi esille selkeänä ja aktiivisena. Sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus oman perheen sisällä on paitsi aktiivista, myös tutkimukseen osallistuneiden sijaissisarusten näkökulmasta riittävää.
Haastatellut sijaissisarukset eivät kaivanneet ulkopuolista tukea sijaissisaruksen tehtäväänsä ja näkivät sosiaalityöntekijän olevan enemmän tarvitsevaa sijaislasta varten, ei sijaissisaruksia. Kaikki haastatellut sijaissisarukset kokivat tarpeellisen tiedon välittyvän sosiaalityöntekijöille vanhempiensa kautta, ja he kertoivat pystyvänsä puhumaan vanhemmilleen asioistaan, ja että vanhemmat olivat niistä myös kiinnostuneita. Toisaalta sijaissisarukset kertoivat myös lasten välisestä kilpailusta, mustasukkaisuudesta ja asioista, joiden kertomiselle ei niinkään ollut luontevia paikkoja, ja jotka osittain sekoittuivat biologisen sisaruuden kaltaisiksi haasteiksi sisaruussuhteissa, mutta joista jotkin kytkeytyivät sijaissisaruuteen ja sen negatiivisiin puoliin. Oikeudenmukaisuus nousi tärkeimmäksi lähtökohdaksi yhteisen jaetun arjen onnistumiselle.
Koko perhe hoitaa
Oman lastensuojelun työkokemukseni kautta tiedostan kuitenkin, että kaikki sijaissisarukset eivät ole yhtä onnellisessa asemassa kuin tutkimukseen osallistuneet sijaissisarukset. On tilanteita, joissa asioiden kertominen ja taho, jonka velvollisuus on kuulla ja kuunnella sekä antaa tietoa, olisi tukenut tehtävässä suoriutumista vähemmällä ja tarpeettomalla ponnistelulla. Aikuisvälitteisen työn tekemisen mallissa vanhemmilla on suuri vastuu lasten toimijuuden ja osallisuuden tukemisessa ja mahdollistamisessa tiedon tavoittajana ja välittäjänä. Sosiaalityöntekijälle se asettaa velvoitteen kysyä ja aloittaa dialogeja sijaissisaruudesta.
Haastattelemani sijaissisarukset kertoivat kasvaneensa sijaissisaruuteen ja se oli heille yhtä luonnollista, kuin mikä tahansa perhemuoto omille jäsenilleen. Sijaissisarukset nostivat esille sijaissisaruuden rikkaudeksi muun muassa ihmisten elämän moninaisuuden ymmärtämisen ja siihen suhtautumisen, maailmankuvan avartumisen eri tavalla verrattuna niihin ikätovereihin, jotka eivät olleet sijaissisaruksia. Sijaissisaruus on parhaillaan elämän positiivisella tavalla rikastuttava asia, joka tarjoaa ainutlaatuisen koko elämään kantavan kasvun paikan sen kokeville.
Kaikkiaan tutkimusta sijaissisaruudesta eri näkökulmista on tehty verrattain vähän ja lisää tutkimusta kaivataan. Sijaissisarusten merkitys perhehoidon ja sijoituksen onnistumiselle on merkittävän suuri, ja tätä resurssia tulisi vaalia kaikin keinoin.
Marika Suutari
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan: Sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus suhteessa viranomaiskäytäntöihin lastensuojelun perhehoidossa. Lapin yliopisto 2019.
Lähteet
Höjer, Ingrid (2007): Sons and daughters of foster carers and the impact of fostering on their everyday life. Child and Family Social Work 12 (1). 73-83. http://content.ebscohost.com.ezproxy.ulapland.fi/ContentServer.asp?T=P&P=AN&K=23482219&S=R&D=afh&EbscoContent=dGJyMNHr7ESeqLA4zdnyOLCmr0%2Bep7NSr6a4SbWWxWXS&ContentCustomer=dGJyMPGqtU%2B2rbRQuePfgeyx44Dt6fIA Viitattu 28.1.2019
(45)
Jaetun toimijuuden rakentuminen moniammatillisessa yhteistyössä sosiaalisen kuntoutuksen parissa
Tutkin pro gradu -tutkielmassani jaetun toimijuuden rakentumista moniammatillisessa yhteistyössä nuorten sosiaalisen kuntoutuksen parissa. Tavoitteenani oli selvittää mitkä tekijät tukevat jaetun toimijuuden rakentumista ja mitkä estävät sitä. Tutkimusaineistoni koostui alun perin Marjo Romakkaniemen, Jari Lindhin ja Merja Laitisen (2018) tutkimukseen kerätystä neljästä työntekijöiden ryhmähaastattelusta. Työntekijät toimivat nuorten sosiaalisen kuntoutuksen asiakastyössä.
Nina Anttila
Lapin yliopisto
(44)
Veljeys, luottamus, tuki – Moottoripyöränjengin tuottama sosiaalinen pääoma
Moottoripyöräjengit nousevat tasaisin väliajoin uutisiin. Lähes aina uutisoinnissa on kyse niiden rikollisesta luonteesta tai niiden harjoittamasta rikollisesta toiminnasta. Harvoin missään keskustelussa kuulee puhuttavan niihin liittyvistä muista piirteistä.
Omassa Pro gradu -työssä (Izadi 2019) tutkin moottoripyöräjengien yhteisöllisyyttä ja sosiaalista pääomaa. Erityisesti sosiaalinen pääoma on vahva teoreettinen viitekehys yhteisöjen jäsenilleen antamien resurssien tutkimiseksi. Nojaudun työssäni niin sanottuun synergianäkökulmaan, joka pyrkii yhdistämään eri sosiaalisen pääoman tutkimuksessa esille nousseet empiriaan perustuvat osat. Määrittelen sosiaalisen pääoman sosiaalisiin rakenteisiin sisältyviksi normeiksi ja suhteiksi, jotka mahdollistavat yhteisön jäsenten tavoitteiden saavuttamisen.
Haastattelin viittä pohjoissuomalaiseen moottoripyöräjengiin kuuluvaa jäsentä, joista neljä oli alle 30-vuotiaita. Haastattelujen lisäksi kävin kuusi kertaa havainnoimassa jengin toimintaa heidän jengitiloissaan. Havainnointimateriaali lisäsi sopivasti ymmärrystä aiheesta ja tuki haastattelujen kautta saatua tietoa. Tutkittava moottoripyöräjengi oli tarkka yksityisyydestään ja sovimme, että tutkimuksen lopuksi aineistot tuhotaan.
Tutkimuksen tulokset yllättivät. Moottoripyöräjengin yhteisöllisyys oli vahvaa. Jäsenillä oli vahva yhteenkuulumisen tunne, he viettivät paljon aikaa yhdessä ja heillä oli verraten yhtenäinen ajatusmaailma. Jengitilat toimivat yhteisön kokoontumispaikkana ja kaikki haastateltavat pitivät sitä toisena kotinaan. Yhteisö toimi alakulttuureille tyypilliseen tapaan statuksen antajana sen jäsenilleen. Päätökset tehtiin demokraattisesti ja yhteisöllä oli selkeä hierarkia.
Myös sosiaalinen pääoma oli vahvaa yhteisössä. Jäsenet tunsivat toisensa hyvin ja luottamus oli suurta. Jäsenien välisiä suhteita kuvaa hyvin heidän tapansa puhutella toisiaan veljinä. Se ei ollut vain alakulttuurille ominainen puhetapa, vaan sisälsi valmiuksia auttaa, uhrautua ja tukea jengitovereita erilaisissa elämän haasteissa. Apua ja tukea annettiin väkivaltaisissa selkkauksissa, arjen askareissa, taloudellisesti vaikeissa tilanteissa ja henkilökohtaisten ongelmien käsittelyssä. Arjen askareisiin saattoi kuulua niinkin arkisia asioita kuin lasten vahtiminen ja muuttoapuna toimiminen.
Sosiaalinen pääoma ei siis rajoittunut pelkästään jengitoimintaan vaan ylsi jengin jäsenten kaikille elämän osa-alueille. Se auttoi jengin jäseniä työnsaannissa, turvallisen ja viihdyttävän ympäristön löytämisessä, arjessa jaksamisessa ja psyykkisessä hyvinvoinnissa. Yllättävää kyllä, moni jengin jäsen oli rauhoittunut elämässään jengin jäsenyyden seurauksena.
Jengin jäsenyydellä oli myös varjopuolensa. Vaikka haastateltavilla oli vaikea keksiä negatiivisia puolia jengin jäsenyydestä, pystyi aineistosta tunnistamaan muutaman selkeästi negatiivisen vaikutuksen. Haastateltavien jengin ulkopuoliset ihmissuhteet olivat jäsenyyden seurauksena vähentyneet, parisuhteita oli vaikea pitää yllä, väkivalta oli läsnä jengielämässä ja jengi vei paljon aikaa jäseniltä. Jengin jäsenyys toi myös sen jäsenille huonoa mainetta.
Tutkimustulokset herättävät monenlaisia kysymyksiä siitä, ylittääkö moottoripyöräjengin positiiviset vaikutukset sen negatiiviset vaikutukset, ehkäiseekö se sen jäsenten syrjäytymistä ja tulisiko moottoripyöräjengiläisiä rohkaista löytämään positiivista omista yhteisöistään vai etsiä korvaavia yhteisöjä. Yhteisöt voivat parhaimmillaan olla tärkeä työkalu nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi ja moottoripyöräjengeistä voidaan mielestäni vähintäänkin ottaa oppia sellaisten yhteisöjen rakentamiseksi, joilla on vahva ja positiivinen rooli nuorten elämässä.
Izadi, Henri
Veljeyttä, luottamusta ja tukea: moottoripyöräjengin sosiaalinen pääoma. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto. 2019.
Aiheeseen liittyviä lähteitä
Coleman, James Samuel 1988: Social Capital in the Creation of Human Capital. Amer-ican Journal of Sociology 94, 95–120.
Izadi, Henri 2019: Veljeyttä, luottamusta ja tukea: moottoripyöräjengin sosiaalinen pääoma. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto.
Putnam, Robert D. 1995: Bowling alone: America’s declining social capital. Journal of Democracy 6, 65–78.
Wolf, Daniel R. 1991: The Rebels: A Brotherhood of Outlaw Bikers. University of Toronto Press. Toronto.
Woolcock, Michael 2000: Sosiaalinen pääoma: menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Teoksessa Kajanoja, Jouko & Simpura, Jussi (toim.): Sosiaalinen pääoma: globaa-leja ja paikallisia näkökulmia. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi, 25–56.
(43)
Nuoret ja työ
Nuoret aikuiset haluavat töihin. He tekevät urasuunnitelmia ja valintoja, mutta millä ja kenen ehdoilla?
Työelämän muutospyörteessä oman työllistymisen epävarmuutta tehdään elettäväksi pärjäämisen pakolla, tulevaisuutta varmistelemalla ja tilanteisiin sopeutumalla.
Nuorten aikuisten työelämään osallistuminen on muuttunut 2000-luvulla. Reitti työhön voi olla varsin monimutkainen ja epävarma. Nuoret tekevät tulevaisuuttaan koskettavia päätöksiä ajassa, jolloin asiantuntijoidenkin näkemykset tulevaisuuden työelämästä ovat ristiriitaisia. Varmuutta siitä, millainen työelämä on kymmenen vuoden päästä, ei ole.
Työmarkkinoilla on havaittavissa sekä muutosta että pysyvyyttä. Selkeä työmarkkinatrendi on työnteon tapojen monipuolistuminen. Työtä tehdään ja teetetään vuokratyönä, nollatuntisopimuksilla, itsensätyöllistäjänä, osa- ja määräaikaisissa työsuhteissa sekä toimeksiantoina ilman työsuhdetta. Kuitenkin suurin osa palkansaajista työskentelee edelleen normaalityösuhteessa kokopäivätyössä. Menestyäkseen työmarkkinoilla nuoret aikuiset joutuvat jatkuvasti työstämään työmarkkinakelpoisuuttaan sekä näyttämään ja todistamaan osaamistaan.
Pro gradu -tutkielmassani jäljitin nuorten aikuisten työelämäkertomuksista sitä, missä määrin nuoret aikuiset toimivat ja tekivät valintoja koulutuksen ja työn suhteen ”vapaina” ja intentionaalisesti ja missä määrin kytköksissä toisiin ihmisiin sekä yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin rakenteisiin ja normeihin. Aineistoni koostui seitsemästä vuosina 2014—2016 RAY:n (nyk. STEA) työllistämisohjelman kautta työllistyneen nuoren aikuisen kerronnallisesta haastattelusta.
Pärjääjä, varmistelija ja sopeutuja työelämätoimijoina
Löysin nuorten aikuisten kertomuksista samankaltaisuutta, jonka kautta muodostin kolme tyyppikertomusta työelämätoimijuudesta.
Pärjääjä on itseohjautuva ja yrittäjähenkinen työmarkkinatoimija. Hän on perinyt lapsuuden kodista kovan työn tekemisen mallin ja työ on usein mennyt opintojen edelle. Pärjääjä on kiinnittynyt työelämään jo varhain antaen näyttöjä työelämässä suoriutumisesta. Pärjääjälle työ näyttäytyy ensisijaisesti toimeentulon välineenä, mutta hän arvostaa työtä myös yksilön arvon mittarina. Hänellä on suhteellisen vähän kokemusta työttömyydestä. Pärjääjä ammentaa uusliberalistisesta ajattelutavasta, jossa korostuu menestys yksilön kykynä tehdä oikeita ja hyviä valintoja sekä vastuun ottamisena tehdyistä päätöksistä.
Varmistelijalla on vahva usko korkeakoulutukseen työllistymisen varmistamiseksi. Hän tekee turvallisuushakuisesti koulutukseen ja työhön liittyviä suunnitelmia. Toive perheen perustamisesta suuntaa suhtautumista koulutukseen ja työmarkkinoihin. Työttömyysjaksojen aikana varmistelija on käyttänyt paljon energiaa pitääkseen mielentilansa parempana ja itsensä työmarkkinakelpoisena. Työuraltaan varmistelija odottaa paitsi toimeentuloa myös mielekkyyttä ja itsensä kehittämistä.
Sopeutujalla on vahva sidos kaveripiiriin ja kotipaikkakuntaan, ja hän jäsentää mahdollisuuksiaan paikallisten työmarkkinoiden ja kiinnostuksensa pohjalta. Sopeutuja elää päivän kerrallaan tai kulloisenkin jakson kerrallaan, mutta suuntautuu kuitenkin jollain tavoin vähän pitemmälle tulevaisuuteen. Sopeutujan toimijuus ei tarkoita aina ulospäin havaittavaa toimintaa, vaan näyttäytyy myös odottamaan jäämisenä. Työttömyyteen hän suhtautuu luontevasti ilman suurempaa huolta toimeentulosta. Hän tarttuu mahdollisuuksiin tilanteiden avauduttua ilman vahvoja tulevaan kohdistettuja päämääriä.
Ihmiset tarvitsevat tarinoita
Nuorten aikuisten polut nuoruudesta aikuisuuteen näyttäytyivät moninaisina ja epälineaarisina ja työelämään kiinnittyminen oli katkoksellista ja epävarmaa. Koulutuksen ja työelämän kentällä toimijuuden mahdollisuuksiin ovat vaikuttaneet monet nuorista aikuisista riippumattomat yhteiskunnalliset ja kulttuuriset reunaehdot, vaikka ne ovat määrittäneet nuorten aikuisten toimijuutta usein tiedostamattomalla tasolla.
Nuorten aikuisten toimijuus koulutuksen ja työelämän kentällä ei tässä tutkimuksessa tarkoittanut vain näkyvää tekemistä tai valintaa vaan myös ei-tekemistä ja ei-valintoja. Oman kertomuksen esittämisessä ei aina ollut tärkeää se, että siinä korostuisi menestyminen tai sen kuvattaisiin olleen aina täysin kertojan, nuoren aikuisen käsissä. Oleellista oli se, että siirtymät ja käänteet koulutuksen ja työelämän kentillä esitettiin riittävän vakuuttavasti siten, ettei nuorten aikuisten autonomiaa ja vastuuta työelämätoimijana ollut tarvetta kyseenalaistaa.
Pitkäkestoinen työllistymisjakso antoi nuorille aikuisille mahdollisuuden hieman vakaampaan työmarkkina-asemaan, joka koettiin pääsääntöisesti positiiviseksi mahdollisuudeksi pohtia tarkemmin omaa tilannetta ja suunnitella tulevaisuutta. Kertominen avasi myös mahdollisuuden nuoren aikuisen oman työelämätarinan (uudelleen) muotoutumiselle.
Tuula Myllykangas
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Työelämätoimijuuden rakentuminen nuorten aikuisten kertomuksissa” (2018). Lapin yliopisto.
Lähteet
Myrskylä, Pekka 2011: Nuoret työmarkkinoiden ja opiskelun ulkopuolella. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 12. Työ- ja elinkeinoministeriö. Helsinki.
Myrskylä, Pekka 2012: Hukassa — keitä ovat syrjäytyneet nuoret? EVA Analyysi No 19. Elinkeinoelämän Valtuuskunta. Helsinki.
Pyöriä, Pasi (toim.) 2017: Työelämän myytit ja todellisuus. Gaudeamus. Helsinki.
Pärnanen, Anna 2015: Työn tekemisen tavat 2000-luvulla – tapahtuiko rakenteellisia muutoksia? Työelämän tutkimus 13 (3), 242—250.
(42)
Eron jälkeinen vaino
Eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten rohkaiseva kohtaaminen heidän identiteettiprosesseissaan vaatii ammattilaiselta ymmärrystä vainosta kokemuksena
Kun viranomaiset kohtaavat vainoa kokeneita, voisi olla hyödyllistä kiinnittää huomiota siihen, että ottaa huomioon uhrin kokonaisvaltaisena ihmisenä sekä vahvistaa tämän identiteettiä pystyvänä ja selviävänä yksilönä.
Vainottuja auttavat järjestöt arvioivat vainon koskettavan vähintään muutamia tuhansia ihmisiä vuosittain. Läheskään kaikki uhrit eivät hae apua. (Ensi- ja turvakotien liitto, 2017.) Anna Nikupeteri määrittelee parisuhteen jälkeisen vainon tutkimuksessaan (2016) intensiiviseksi, tavoitteelliseksi sekä uhria kohtaan pakottavaksi käyttäytymiseksi. Tärkeää on uhrin kokemus teoista epämieluisina, uhkailevina, ahdistavina sekä tunkeilevina. Uhri kokee esimerkiksi pelkoa, turvattomuutta, ahdistusta sekä fyysistä ja sosiaalista harmia. (mt., 27–46.)
Tarkastelin Varjo-hankkeen kautta saatuja eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten pilottivertaistukiryhmän keskusteluja. Kyseisessä ryhmässä oli vetäjien lisäksi kuusi naispuolista osanottajaa, jotka olivat eri vaiheissa eron jälkeisen vainon kokemuksissa ja prosesseissa. Löysin naisten kokemuksista teemoja, jotka yhdistivät heitä.
Eron jälkeinen vaino kriisinä identiteetissä sekä häpeän ja syyllisyyden aiheuttajana
Naisten kokemuksissa eron jälkeinen vaino lähisuhdeväkivaltana haavoitti ja vei voimavaroja. Naiset eivät tottuneet vainoon vaan heillä oli kokemuksia vainon painajaisia ja pelkoja aiheuttavasta, haavoittavasta luonteesta, joka vaikutti esimerkiksi siihen, etteivät he halunneet nähdä väkivaltaa fiktiivisenä televisiossa tai elokuvissa. He kokivat olleensa esimerkiksi kilttejä tai ei-kovia ihmisiä, mutta vainon aiheuttavan heissä vihaa ja aggressioita. Osalla ryhmän jäsenistä oli esimerkiksi opiskeluissaan vaikeuksia, joita heillä ei ollut aiemmin ollut.
Naiset löysivät väkivallan uhrille tyypillisesti vainolle syitä itsestään. Vainon haavoittavuuteen kuului myös alistamisesta ja väkivallasta seuranneet minän hajoamisen kokemukset. Pilottiryhmä oli naisille tärkeä, koska he kokivat voivansa jakaa kokemuksiaan ja samaistumaan ryhmän jäseniin. Vainoa kokeneissa naisissa häpeä ja syyllisyys saivat aikaan epäilyksiä omista kokemuksista ja toiminnasta. He kertoivat joutuvansa kysymään itseltään, miksi juuri he olivat joutuneet vainon uhreiksi.
Eron jälkeinen vaino ja äitiys
Lapset koettiin ryhmässä erittäin tärkeiksi ja vanhemmuus merkittäväksi, mutta myös haastavaksi rooliksi. Naiset kokivat syyllisyyttä siitä, etteivät olleet voineet tarjota lapsilleen turvallista lapsuutta ja olla näin parhaita mahdollisia äitejä lapsilleen. Traumatisoituminen lähisuhdeväkivallan seurauksena ja omien tunteiden käsittely haastoivat äitiyteen käytettäviä voimavaroja. Yhteiset lapset vainoajan kanssa saattoivat myös hankaloittaa eroa ja pitkittää vainoa.
Naisten saattoi olla vaikea antaa anteeksi vainoajalle se, miten vaino oli vaikuttanut heidän lastensa lapsuudenkokemuksiin negatiivisesti, mutta toisaalta he halusivat mahdollisuuksien mukaan antaa isälle vanhemmuuden mahdollisuuksia. Vaikutti siltä, että lapset olivat naisten tärkeysjärjestyksessä ylimpänä. Toisaalta he olivat saattaneet joutua tilanteisiin, joissa heidän oli esimerkiksi oman turvallisuuden takia ollut pakko paeta väkivaltaa ja jättää lapset tilanteessa taakseen. Syyllisyys lasten kokemuksista painoi edelleen usealla vahvana mielessä.
Uuden elämän ja identiteetin rakentaminen
Naiset vertaistukiryhmässä eivät useinkaan olleet hakeneet apua heti, kun olisivat sitä tarvinneet vaan enemmän vältelleet avun hakemista. Naiset olivat saattaneet kokea eron jälkeisestä vainosta puhumisen raskaaksi ja kokeneet, etteivät muut kenties ymmärrä tai pysty auttamaan.
Pilottiryhmän naisten ensimmäisenä tavoitteena oli usein oman ja lasten elämän vakauttaminen sekä omien asioiden järjestykseen saaminen eron jälkeen. Tällaisessa tilanteessa uuden parisuhteen aloittaminen saattoi tuntua mahdottomalta eivätkä naiset halunneet tyytyä huonoon parisuhteeseen. Naiset saattoivat myös nähdä miehet jollain lailla epäkiinnostavina tai epäilyttävinä huonojen kokemustensa vuoksi. Naiset kokivat lisäksi uusien parisuhteiden aiheuttavan vainon pahenemista ja tuovan erilaista väkivallan uhkaa heidän ja uusien puolisoiden elämään. Toisaalta osa naisista oli kuitenkin uskaltanut aloittaa uusia suhteita ja uudet kumppanit olivat usein auttaneet heitä toipumisprosesseissa.
Eron jälkeisen vainon toipumisprosessiin näytti kuuluvan naisilla oman tahdon löytäminen ja uusien omien rajojen asettaminen. Vainon jälkeiseen elämään kuului myös kokemuksia väsymyksestä ja tyhjyydestä. Toisaalta osa naisista oli päässyt prosesseissaan niin pitkälle, että olivat alkaneet löytää uusia ilon aiheita esimerkiksi opiskeluista tai harrastuksista elämäänsä. Naiset kokivatkin päässeensä voimaantumaan ja heitä rohkaisi nähdä toisten elämissä tapahtunutta eheytymistä. Toisaalta osa naisista oli saattanut joutua etsimään iloa ja vapautta tilanteissa, joissa vaino yhä jatkui. Heillä oli halu rakentaa uutta elämäänsä vapaana ja vihasta vapaana.
Naisten elämässä olivat läsnä heikkouden ja toisaalta äärimmäisen vahvuuden kokemukset, jotka he olivat liittäneet osaksi identiteettiään. Identiteettiä rakentaessaan ihminen käyttää toisia ihmisiä peileinään (ks. Fadjukoff 2015, 191–192). Voisi ajatella, että vainon uhri tarvitsee myös henkilökohtaisesti uhriutta ”vastaan taistelevia” osa-alueita identiteetissään, jotka eivät saa heitä näkemään itseään pelkästään heikkoina tai kykenemättöminä vaan päinvastoin vahvistaa käsitystä itsestä vahvana ja kykenevänä yksilönä.
Kun identiteetti on itselle hyväksyttävä, sen ei tarvitse toisaalta olla täysin ristiriidaton tai ehjä vaan tärkeintä on se, että identiteetti on liikkuva, kaikki elämän osa-alueet huomioonottava kokonaisuus ja sillä on sekä menneisyys että tulevaisuus. Hyväksynnän kautta yksilö näkee itsensä aktiivisena toimijana. (ks. Nousiainen 2004, 167.)
Leea-Maria Pätsi
Lapin yliopistosta valmistuva sosiaalityöntekijä YTM
Lähteet
Ensi- ja turvakotien liitto 2017: Eron jälkeistä vainoa kokeneiden lasten tilanne huolestuttaa
auttajia. https://www.sttinfo.fi/tiedote/eron-jalkeista-vainoa-kokeneiden-lasten-tilanne-huolestuttaa-auttajia?publisherId=3741&releaseId=56215087. Luettu 7.6.2018.
Fadjukoff, Päivi 2015: Identiteetti persoonallisuuden kokoavana rakenteena. Teoksessa
Metsäpelto, Riitta-Leena & Feldt, Taru: Meitä on moneksi. Persoonallisuuden psykologiset perusteet. Bookwell Oy. Juva. 179–193.
Nikupeteri, Anna 2016: Vainottuna. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen ja uhrien kohtaa-
minen. Hansaprint. Turenki. http://lauda.ulapland.fi/bitstream/handle/10024/62627/Nikupeteri_Anna_ActaE_204_pdfA.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Luettu 17.1.2018.
Nousiainen, Kirsi 2004: Lapsistaan erossa asuvat äidit. Äitiysidentiteetin rakentamisen tiloja. Minerva Kustannus Oy. Jyväskylä. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/sospo/vk/nousiainen/lapsista.pdf. Luettu 25.1.2018
(41)
Osallisuus tukee lapsen kasvua ja kehitystä lastensuojelussa
Pro gradu työni ”Tikapuita pitkin osallisuuteen” tutkii lasten osallisuutta lastensuojelun toimintaympäristössä lapsen näkökulmasta. Tutkimukseni tarkoituksena on löytää vastauksia, miten lapset ovat kokeneet oman osallisuutensa ja vaikuttamisen mahdollisuudet lastensuojelun prosessissaan, sekä selvittää mikä lapsen mielestä mahdollistaa osallisuutta.
Lapsen osallisuus on moniulotteinen teoria, joka tukee lapsen kasvua aktiiviseksi ja osallistuvaksi kansalaiseksi. Osallisuus kehittää lapsen ominaisuuksia tasapainoiseen elämään ja tukee kokonaisvaltaista hyvinvointia. Osallisuuden tulisi olla osa lapsen elämää ja sen avulla lapsi oppii elämään yhdessä muiden kanssa hänelle tärkeissä yhteisöissä sekä oppii kantamaan vastuuta niin itsestään kuin muistakin. Osallisuus on kasvun ja kehityksen perusedellytys.
Suomessa lapsen osallisuuden taustalla ovat maamme ratifioima Yhdistyneiden Kansakuntien lapsen oikeuksien sopimus sekä lastensuojelulaki. Näiden oikeuksien mukaan kaikkien viranomaisten tulee ottaa huomioon lapsen mielipide päätöksenteossa huomioimalla lapsen ikä ja kehitystaso. Lastensuojelulaki turvaa lapsen vaikuttamisen ja osallistumisen lapsen omissa asioissa tavoitteena turvata lapsen etu. Lapsen edun määritteleminen on haastavaa, mutta sen tulisi olla kaiken päätöksenteon ja viranomaistyöskentelyn taustalla.
Tutkimusten sekä oman työkokemukseni mukaan monet lastensuojelun asiakkaat eivät ole kokeneet tulleensa osallisiksi omissa lastensuojelun prosesseissaan. Monilla on kokemus, etteivät he ole voineet vaikuttaa tapahtumien kulkuun, eivätkä ole voimaantuneet asioidensa äärellä. Osallisuuden kautta lastensuojelun asiakkailla on mahdollisuus tulla kuulluksi ja kokea oman mielipiteensä vaikuttavuuden asioihinsa. Osallisuuden kokemuksessa olennaista on työntekijän asenne lapseen. Rohkaiseva ja kannustava ote auttaa lasta tuomaan mielipiteitään esille sekä osallistumaan. Osallisuuden kautta asiakas pääsee yhteistyökumppaniksi ja tiedontuottajaksi asiassaan sekä osallisuuden myötä on mahdollisuus saada asiakas sitoutumaan yhteistyöhön. Lapsen elämässä tällainen vaikuttamisen mahdollisuus tukee lapsen kasvua; lapsi kokee oman arvokkuutensa, tuntee olevansa tärkeä sekä tuntee kuuluvansa yhteisöön. Tämä voimaannuttaa ja kehittää lasta sekä auttaa kiinnittymään yhteiskuntaan ja ehkäisemään syrjäytymistä.
Asiakkaan ollessa lapsi, eli alle 18-vuotias, vuorovaikutuksellisen suhteen syntymiseksi työntekijältä vaaditaan monipuolista osaamista sekä persoonallisia ominaisuuksia. Tekemäni tutkimuksen mukaan nuoret kokevat, että osallisuuden mahdollistaa välittävä ja luottamuksellinen suhde asiakkaan ja työntekijän välillä. Luottamuksellisen suhteen luominen vaatii vastavuoroista, yhdessä vietettyä aikaa sekä esimerkiksi toiminnallisuutta tai aktiviteetteja, jolloin lapsen on helpompi ja luonnollisempi tutustua työntekijäänsä. Työntekijän nuorekkuus, leikkisyys ja huumorintaju nousivat myös merkityksellisiksi ominaisuuksiksi avoimen asiakassuhteen luomisessa. Nuoret kokivat byrokraattisen ja jäykän työntekijän kylmänä sekä etäisenä ja toimittivatkin asiansa mieluummin jonkun toisen ihmisen kautta, kuten terapeutti tai omaohjaaja lastensuojelulaitoksessa. Nuoren sanoin ”chilli ja rento tyyppi” luo mukavan tunnelman ja on helposti lähestyttävä työntekijä. Tärkeää ovat myös hyvät vuorovaikutustaidot, joiden avulla läheinen ja lämmin kumppanuus voi syntyä.
Esteenä osallisuuden toteutumiselle ovat kiire, työntekijöiden vaihtuvuus ja suuret asiakasmäärät. Luottamuksen syntyminen vaatii yhdessäoloa, jota työn kiireellisyys ja isot asiakasmäärät eivät aina mahdollista. Silloin tutustuminen ja luottamuksellinen vuorovaikutus ei mahdollistu ja lapsi voi kokea olevansa arvoton ja merkityksetön. Jäykkä ja byrokraattinen toimintakulttuuri voi myös olla esteenä osallisuuden kokemukselle.
Tutkimukseni tulokset tukevat aikaisempia tutkimuksien tuloksia asiakkaiden kokemuksista jäädä ulkopuolisiksi toimijoiksi. Nuoret kokivat oman osallisuutensa pinnallisena ja näennäisenä. Esimerkiksi nuoret eivät täysin ymmärtäneet lastensuojelunprosessien vaiheita. Osallisuuden yksi mahdollistaja, vähintään kerran vuoteen tehtävä asiakassuunnitelma, oli nuorille epäselvä, eivätkä sosiaalityön käytänteet tukeneet nuorten osallisuutta. Nuoret eivät tienneet oliko heille tehty asiakassuunnitelmaa, eivätkä sen tavoitteita. Tutkimuksessani tuli ilmi samoja sosiaalityöntekijän ominaisuuksia, jotka tukevat osallisuutta kuin aikaisemmissa tutkimuksissa, ja samoin vuorovaikutustaitojen merkitys korostui.
Osallisuuden tuominen sosiaalityön käytäntöihin on vaativaa, mutta tiedostamalla osallisuuden mahdollisuudet sekä osallisuuden olemassaolon, on sen tuominen käytäntöön mahdollista luomalla avoin ja luottamuksellinen kommunikaatio asiakkaiden ja työntekijöiden välillä. Tärkeää on nostaa lapsi esille tiedontuottajana sekä kumppanina omassa lastensuojelun prosessissaan. Osallisuus vaatii aina kaksi osapuolta; toimijan, joka haluaa ja hyväksyy toisen mukaan sekä toimijan, joka haluaa olla osallinen. Osallisuus on vuorovaikutusta.
Riitta Roivainen
(40)
Heteronormatiiviset oletukset sateenkaariperheiden haasteina
Heteronormatiiviset oletukset ja ydinperheajattelu istuvat yhteiskunnassa ja ihmisissä niin tiukasti, että niihin verrataan kaikkia muita perheitä ja perhemuotoja.
Yksilölliset valinnanmahdollisuudet perheen muodostuksessa ovat lisääntyneet. Enää ei ole olemassa niin sanottua normaalia perhemuotoa, jota kaikkien tulisi tavoitella. Heteronormatiiviset oletukset ja ydinperheajattelu istuvat kuitenkin yhteiskunnassa ja ihmisissä niin tiukasti, että niihin verrataan kaikkia muita perheitä ja perhemuotoja. Tutkimusten mukaan sosiaalityöntekijöillä on vallalla heteronormatiivinen perhekäsitys, etenkin tiedostamattomissa asenteissa. Normatiivinen ajattelu näkyy myös lastensuojelun ohjeistuksissa. Heteronormatiivisuuden länsäolo vaikeuttaa sateenkaari-ihmisen avun ja tuen saantia etenkin viranomaistasolla.
Heteroseksuaalisuutta pidetään yhteisesti jaettuna sosiaalisena normina, johon muita seksuaalisuuden muotoja verrataan. Voidaan jopa uskaliaasti väittää, että heteroseksismi on institutionaalisiin käytäntöihin sisältyvä ideologia. Yhteiskunnat myös pitävät yllä seksuaalista stigmaa verratessaan sateenkaari-ihmisten ja heteroseksuaalien käyttäytymistä, identiteettiä tai parisuhdetta toisiinsa. Heteroseksismi on sateenkari-ihmisiä alistavaa ja aiheuttaa tunteen siitä, että heidän sosiaalinen identiteettinsä on huonompi kuin muiden. Sateenkaariparit kokevat, ettei heidän parisuhdettaan vastaanoteta ja kunnioiteta samalla tavalla kuin heteroseksuaalien pariskuntien parisuhteita.
Tutkimusten mukaan homovanhemmat kokevat enemmän ennakkoluuloja ja homofobiaa kuin lesbovanhemmat. Lesbovanhempia pidetään turvallisina huoltajina lapselle, kun taas homovanhempien ajatellaan olevan lapselle vaaraksi tai heidän perusteensa vanhemmuuteen ovat kevytmielisiä (lapsi nähdään asusteena, leluna tai koiran korvikkeena).
Sateenkaarivanhemmilla on kokemuksia siitä, että sosiaalialan ammattilaiset eivät kykene ottamaan asioita avoimesti esille. Vanhemmat kokevat palveluista saamansa vanhemmuuden tuen puutteelliseksi. Ammattilaisten hämmennys ja ylivarovaisuus on usein vanhemmuuden tukemisen haasteena. Aiemmat homofobiset kokemukset saattavat vaikuttaa vanhemmuuteen myös niin, että vanhemmat tarkkailevat jatkuvasti lapsen kasvuympäristöä ja valikoivat palvelut ja henkilöt keiden kanssa toimivat.
Sateenkaarivanhempien kohtaamisen haasteet sosiaali- ja terveyspalveluissa lähtevät yhteiskunnan puutteellisesta politiikasta koskien seksuaalivähemmistöjen hyvinvointia. Palvelujärjestelmämme ei aina kykene tunnistamaan sateenkaariperhettä perheeksi. Tämän lisäksi kohtaaminen ja kohtelu saattaa olla epäammattimaista. Sateenkaariperheiden vanhemmat ovat kokeneet myös liian hienovaraista suhtau-tumista. Keskustelu ammattilaisten kanssa on ollut heidän oletuksiinsa perustuvaa, eikä asioista olla voitu keskustella avoimesti. Syrjinnän pelon ja onnistumisen pakon vuoksi sateenkaariperheet jättävät käyttämättä perhe- ja sosiaalipalveluita.
Sateenkaariperheissä niin vanhemmilla kuin lapsillakin on usein kokemuksia, että he ovat jääneet kohtaamatta sellaisena perheenä kuin ovat. Tämän vuoksi myös sosiaalipalveluissa vanhempaa saattaa huolestuttaa, huomioidaanko hänen tosiasiallinen perhetilanteensa hoitosuunnitelmaa tehtäessä. Juha Jämsän (2008, 296-297.) mukaan lastensuojelussa on tärkeää kiinnittää huomiota sosiaalityöntekijän ja sateenkaarivanhemman luottamuksellisen suhteen rakentamiseen ja työntekijän valmiuksiin vastata asiakkaan mahdollisesti kokemaan syrjinnän pelkoon.
Syrjinnän pelon kokemukset voivat estää luottamuksellisen kommunikaation. Työntekijä voi lievittää asiakkaan pelkoa puhumalla ääneen palvelun päämääristä, joilla pyritään turvaamaan asiakkaan ja hänen perheensä hyvinvointi. Lastensuojelun asiakkaaksi tullessaan perheellä saattaa olla taustalla palvelujärjestelmän epäonnistuminen sateenkaariperheen vanhemmuuden ja parisuhteen tukemisessa. Työskenneltäessä sateenkaarivanhemmuuden haasteiden kanssa on tärkeää keskittyä vanhempien vahvuuksiin ja vanhempien identiteetin rakentumiseen, sekä siihen, millä tavoin haasteet koetaan yksilötasolla, pariskuntana ja perheenä.
Ammattilaisten, jotka ovat tekemisissä sateenkaari-ihmisten kanssa, tulisi ensimmäisenä pohtia omaa asennettaan ja käsitystään sateenkaari-ihmisistä. Ammattilaisten tulisi pohtia oman kulttuurin ja uskonnon vaikutuksia asenteidensa muodostumiseen. Useat ammattilaiset uskovat olevansa puolueettomia ja pystyvänsä kohtaamaan sensitiivisenä pidettyjä asioita, vaikka he eivät usein ole saaneet koulutusta sukupuolen, seksuaalisuuden tai sateenkaarivanhempien ja -perheiden kohtaamiseen.
Marjo Muiruri
Lapin yliopisto
Perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan” Sateenkaariperheet lastensuojelun sosiaalityössä. Systemaattinen kirjallisuuskatsaus”. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet
Apgar, Jen & Kovac, Laura & Trussell, Dawn. E 2017: LGBTQ parents’ experiences of community youth sport: Change your forms, change your (hetero) norms. Sport Management Review.
Jämsä, Juha 2008: Sateenkaariperheiden kokemuksia palveluista. Teoksessa Hulden, Anders & Huuska, Maarit & Jämsä, Juha (toim.) & Karvinen, Marita & Solantaus, Tytti. Sateenkaariperheet ja hyvinvointi. Käsikirja lasten ja perheiden kanssa työskenteleville. PS-kustannus. WS Bookwell Oy. Juva. 86-97.
Kashubeck-West, Susan 2014: Parenting Issues for Lesbian Couples. Teoksessa Dworkin, Sari. H & Pope, Mark: Casebook for Counseling Lesbian, Gay, Bisexual, and Transgender Persons and Their Families. American Counseling Association. Alexandria. 103-110.
Kimberly, Claire & Moore, Alexa 2015. Attitudes to Practice: National Survey of Adoption Obstacles Faced by Gay and Lesbian Prospective Parents. Journal of Gay & Lesbian Social Services 27 (4), 436-456.
Mallon, Gerald. P 2012: Practice With Families Where Gender or Sexual Orientation Is an Issue: Lesbian, Gay, Bisexual, and Trans Individuals and Their Families. Teoksessa Congress, Elaine & Gonzales, Manny: Multicultural Perspectives In Social Work Practice with Families. 3rd Edition. Springer Publishing Company. New York. 205-229.
Norton, Aaron & Smith, Vernon & Xing Tan, Tony 2017: Adoption of Black children by White parents in heterosexual and homosexual relationships: Exploring mental health trainees’ explicit and implicit attitudes. Journal of Gay & Lesbian Social Services 29 (3), 233-251.
Raiz, Lisa & Swank, Eric 2010: Predicting the support of same-sex relationship rights among social work students. Journal of Gay & Lesbian Social Services, 22(1), 149-164.
Riggs, Damien 2011: “What about the Children!” Homophobia, Accusations of Pedophilia, and the Construction of Childhood. Teoksessa Ball, Mathew & Scherer, Burkhard. Queering Paradigms II: Interrogating Agendas. Peter Lang AG, Internationaler Verlag der Wissenschaften. 245-258.
Wagner, Cynthia. G 2010: Homosexuality and Family Formation. The Futurist, 44 (3), 6-7.
(39)
Tunnistatko epäkohdan?
Epäkohtiin puuttuminen on ennen kaikkea rohkeutta nähdä ja viedä asioita eteenpäin. Onnistuneessa epäkohtaan puuttumisen prosessissa kuljetaan epäkohdan tunnistamisesta tiedon välittämisen kautta dialogiin ja ratkaisuihin.
Epäkohtiin puuttuminen on sosiaalialalla työn laadun ja ammattieettisyyden takaamista, mutta myös lainsäädännön asettama selkeä velvollisuus (Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301, 5.luku). Pro gradu -tutkielmassani selvitin, millaisia erilaisia epäkohtia sosiaalialan ammattilaiset työssään kohtaavat? Aineistonani käytin laajemman epäkohtatutkimuksen (ks. Tiitinen & Silén, 2016) osa-aineistoa.
Työntekijä, uskallatko nähdä?
Yksittäinen sosiaalialan työntekijä on avainasemassa havaitsemassa käytännön työssä esiintyviä epäkohtia. Mutta mitä kaikkea kentällä on sitten nähtävänä? Epäkohtatutkimuksen vastaajat kuvasivat laajan kirjon erilaisia asiakkaiden oikeuksia loukkaavia ja ammattietiikkaa ja laadukasta työtä uhkaavia epäkohtia.
Epäkohta voi todellistua tai ilmetä omassa, kollegan, työryhmän tai organisaation toiminnassa. Työyhteisön kulttuuriin on voinut syntyä vinoutumia: avoin viestintäkulttuuri saattaa puuttua ja tiedonkulku olla tehotonta ja katkonaista. Työyhteisön tehokkuus saattaa huveta epävirallisiin valtataisteluihin tai keskusteluissa ja toiminnassa voi esiintyä suoranaista asiakasvastaista asennetta.
Asiakkaita saatetaan kohdella epäasiallisesti suoraan, mutta myös välillisesti esimerkiksi työntekijöiden keskinäisissä keskusteluissa. Asiakkaiden tasa-arvoisuus, oikeusturva tai tiedonsaanti voivat vaarantua ja useissa tilanteissa erityisryhmien tarpeet jäädä huomioimatta.
Joissain työyhteisöissä kollektiivinen työmoraali on voinut heikentyä ja esimerkiksi työajan käyttäminen omien juttujen tekemiseen tai perusteettomien vapaapäivien pitäminen tai joidenkin työtehtävien tekemättä jättäminen hiljaisesti hyväksytään työyhteisössä eikä toimintaa nosteta keskusteluun. Joskus epäkohdissa on kyse myös yksittäisen työntekijän alalle sopimattomuudesta tai selkeästä väärin tekemisestä, kuten työntekijän väärinkäyttäessä asiakkaan varoja.
Kaikkia sosiaalialalla esiintyvien epäkohtien tyyppejä ei luonnollisestikaan voida ennalta kaiken kattavasti kuvailla. Erilaisista esimerkeistä voi kuitenkin johtaa itselleen kriittisen ja tunnistavan ajattelutavan työssä kohdattavia ilmiöitä kohtaan. Yksittäisillä teknisillä malleilla ja teorioilla voidaan saavuttaa vain tietynasteinen laatu tai ammattieettinen taso työhön. Työn laatua maksimoitaessa kyse on työorientaation tai mentaliteetin omaksumisesta (mm. Robert Adams 1998). Näen tärkeänä ”epäkohtatietoisen työorientaation” edistämisen sosiaalialan työntekijöiden keskuudessa.
Johtaja, uskallatko katsoa peiliin?
Johtamiseen liittyvät epäkohdat korostuivat tutkimusaineiston vastauksissa. Kyse saattoi olla puuttuvasta substanssi- ja/tai johtamisosaamisesta, mutta usein myös vinoutuneista asenteista. Esimies voi olla korostuneen lojaali ylemmälle johdolle, jolloin tuki työntekijöille jää puuttumaan. Epäasiallista toimintaa on muun muassa esimiehen painostus tai itsevaltaisuus asiakasasioissa, joihin liittyvistä ratkaisuista ja viranomaispäätöksistä kuitenkin vastuun kantaa päätöksen nimellään tehnyt sosiaalityöntekijä. Aineistossa oli kuvauksia epäasiallisesta käytöksestä ja työntekijöiden huonosta kohtelusta vuorovaikutustilanteissa. Jopa korruptiota tai korruptiotyyppistä toimintaa esiintyi.
Epäkohtien kannalta hyvin merkittäväksi ongelmaksi nousee esimiesten ongelmallinen asenne epäkohtiin. Yleistä oli epäkohtiin puuttumattomuus tiedosta huolimatta ja ongelmien vähättely tai selittely muilla asioilla. Johdon huolena saattoi olla epäkohtien julki tulo, ei itse epäkohta. Epäkohtien esiin tuonnista saattoi myös seurata rangaistus tai sen uhka esimiehen tai johdon taholta, vaikka lainsäädäntö tällaisen nimenomaisesti kieltää.
Sosiaalialan työntekijöiden työolosuhteiden puutteet ovat myös asioita, joihin organisaatioiden johdon tulee kyetä kiinnittämään huomiota. Tämä on sekä esimiestason että ylemmän johdon tehtävä. Tutkimusaineiston vastauksissa tuli esiin työturvallisuuteen liittyviä asioita, kuten työskentelytilojen puutteita, mutta työntekijät kohtaavat myös suoranaisia fyysisen ja psyykkisen loukkaamattomuuden uhkia. Työhyvinvoinnin kysymyksiin liittyvät myös resurssit. Liian niukoilla resursseilla tehty työ paitsi uhkaa asiakkaiden oikeuksien toteutumista myös uuvuttaa työntekijän. Joskus työtä ja resursseja oli työyhteisöissä organisoitu epätarkoituksenmukaisella tavalla.
Yhteiskunnan markkinataloistuminen on luonut paineita myös sosiaalialan työhön. Työntekijöille ohjatut resurssit vaikuttavat suoraan sosiaalihuollon asiakkaiden saamien palveluiden laatuun ja heidän asioissaan tehtävien viranomaispäätösten sisältöön. Epäkohtatutkimuksen vastaukset nostivat esiin päätöksiin ja palveluiden sisältöihin liittyviä asiakkaiden oikeuksia loukkaavia epäkohtia. Organisaatioissa saattoi olla lainvastaisia käytäntöjä tai soveltamisohjeita tai määräaikoja ei kyetty noudattamaan. Perusongelmana vaikuttaa olevan, että säästäminen määrittää palvelut, ei asiakkaan tarve. Se kuinka resursseja käytännössä viime kädessä jaetaan päätösten ja palveluiden muodossa on kiinni yksittäisistä sosiaalialan työntekijöistä, mutta vahvat reunaehdot tälle määrittävät organisaation johto sekä pohjimmiltaan ennen kaikkea yhteiskunnallinen päätöksenteko.
Yhteiskunta, uskallatko muistaa inhimillisyyden, vaaditko sääntöjen noudattamista, luotko mahdollisuuksia?
Yhteiskunta on lainsäädännön tasolla jo merkittävästi reagoinut epäkohtiin. Tutkimusaineistoni lähes kaikki epäkohtakuvaukset olivat tunnistettavissa epäkohdiksi lain kohtien perusteella. Osassa vastauksista tuotiin kuitenkin esiin huoli siitä, että yhteiskunta takaa ihmisille uusia toimintamuotoja ja ennaltaehkäiseviä palveluita, joiden toteuttamiseen ei kuitenkaan myönnetä resursseja. Tästä muotoutuu ristiriita käytännön työhön, kun perustehtävän hoitamiselta ei jää aikaa tai mahdollisuuksia hyväksikään koettujen uusien palveluiden tarjoamiseen edes silloin, kun asiakas niitä osaa pyytää. Resursseihin liittyvistä ristiriidoista johtuen kentällä esiintyy aineiston perusteella usein myös tilanteita, joissa työntekijä (joskus johdon ohjeistuksesta tai suoranaisesta vaatimuksesta) jättää kertomatta asiakkaille näiden oikeuksista. Näin siksi, ettei palveluiden kysyntä kasvaisi tilanteessa, jossa tiedetään, että käytännössä yksikön resurssit eivät riitä niitä toteuttamaan, vaikka laki takaisikin oikeuden johonkin (usein ennaltaehkäisevään) palveluun.
Yhteiskunnassa tulisi herkällä korvalla edelleen kuunnella sosiaalialan työkenttää. Vaikka porkkanan tarjoaminen on usein rakentavampi vaihtoehto ongelmien ratkaisussa, ei keppiäkään sovi unohtaa. Yksittäinen työntekijä voi havainnoida kentän epäkohtia ja niistä raportoida, mutta raportoinnin vaikutuksen ja epäkohtiin puuttumisen seurantaan ja tarvittaessa puuttumattomuudesta sanktiointiin yksittäisen työntekijän toimintamahdollisuudet eivät riitä. On yhteiskunnan tehtävä luoda rakenteita, jotka pystyvät tarvittaessa riittävän tehokkaasti vaikuttamaan sosiaalialan organisaatioiden toimintaan ja puuttumaan niissä esiintyviin epäkohtien käsittelyn ongelmiin.
Susanna Törmänen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Vaikka virkavastuu velvoittaisi muuhun – sosiaalihuollon laatua heikentävät epäkohdat sosiaalialan työntekijöiden kuvaamina”. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet
Adams, Robert 1998: Quality Social Work. MacMillan. Houndmills, Basingstoke, Hampshire RG21 6XS ja Lontoo
Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301
(38)
Pohjoinen on koti, josta nuoren on usein itsenäistymisen kynnyksellä lähdettävä
Minulle pohjoisuus merkitsee enemmänki kuin vain poroja ja lunta.
Pro gradu -tutkimuksessani selvitin pohjoisessa itsenäistyvien lukioikäisten itsenäistymiskäsityksiä ja pohjoisuuden merkityksiä. Itsenäistyminen pohjoisessa merkitsee nuorille usein koulutusvalintojen myötä muuttoa kauemmas opiskelemaan, usein pitkien välimatkojen päähän. Konkreettisesti se tarkoittaa nuorille irtaantumista kodista, kasvuympäristöstä, perheestä sekä ystävistä. Pohjoisuus merkityksellistyy nuorille osana identiteettiä, pohjoisen luontona, välimatkoina sekä pohjoisuuteen liitettyinä mielikuvina. Itsenäistymiseen nuoret liittävät päätöksenteon, vastuun ja taloudellisen riippumattomuuden, koulutuksen ja työllistymisen myötä tehtävät valinnat, ihmissuhteet ja tulevaisuuspohdinnat. Nuoret itsenäistyvät kaiken aikaa kaikkialla, kuitenkin tutkimuksessani erityisyys liittyy itsenäistymisen kontekstiin, pohjoisuuteen. Pohjoisuus luo merkityksiä ja määrittelee osaltaan nuorten itsenäistymistä.
Pohjoisuus merkitsee nuorille elämisenympäristöä, joka fyysisenä, sosiaalisena sekä kulttuurisena paikkana kasvaa, on valmistanut heitä seuraavaan elämänvaiheeseen (ks. Kiilakoski 2016), itsenäistymiseen. Pohjoisen luonto on kiinteä osa nuorten kasvua, joka on mahdollistanut heille pohjoisessa tyypillisiä harrastuksia ja luonnon rauhaa. Nuoret kuvaavat luontoa lähes poikkeuksetta myönteisenä asiana.
Pohjoisuus merkitsee minulle kaunista ja monipuolista luontoa, maailman puhtainta ilmaa ja rauhallista ilmapiiriä.
Perhe ja ystävät ovat nuorille tärkeä tukiverkosta, josta irtaantuminen itsenäistymisen myötä on nuorille iso askel. Usein koulutusvalinnat vievät nuoret pitkien välimatkojen päähän näistä heille merkittävistä sosiaalisista suhteista ja erityisestä kasvuympäristöstään.
Nykyaika onneksi mahdollistaa helpon yhteydenoton perheeseen ja ystäviin, mutta välimatkat tulee olemaan satoja kilometrejä riippuen tietenkin siitä, mihin menee opiskelemaan.
Pohjoisuuden käsitteeseen liitetään usein mielikuvia luonnosta, sen maisemista ja rauhasta, sekä pohjoisen elämäntavoista, jotka kytkeytyvät laajemmin ihmisten asuinympäristöön ja elämismaailman kontekstiin (esim. Valkonen & Suopajärvi; Kontio; Hautala-Hirvioja; 2003). Anne Ollilan (2008, 91; 127) mukaan kertoessamme mistä olemme kotoisin, yhdistyy siihen tietynlasia mielikuvia. Esimerkiksi Lappi on lappilaisille nuorille vahvasti luontoa, mutta ei vain luontoa. Myös pohjoisuus avaa nuorille marginaali-identiteetin, josta voi erilaisissa yhteyksissä olla hyötyä tai haittaa. Pohjoisuuteen liitettävään marginaali-identiteettiin voidaan olla halukkaita sitoutumaan tai siitä voidaan haluta sanoutua irti kyseenalaistamalla sen mielekkyys, esimerkiksi korostamalla ilmiön moninaisuutta tai tavallisuutta. (Mt., 207–208.)
Itsenäistyminen on siirtymävaihe kohti aikuisuutta. Erilaiset siirtymävaiheet kuuluvat osaksi ihmisen elämänkulkua. Kehittyminen tapahtuu erilaisten siirtymävaiheiden kautta, niin että jokin aiempi asenne, toimintamalli tai elämäntapa väistyy tai muuttuu, jolloin uusi pääsee esiin. Siirtymä voi ilmetä arjessa vähitellen, lähes huomaamatta tai se voi ilmetä aikana, jolloin ihminen pysähtyy pohtimaan elämänsä suuntaa ja merkitystä. Tapahtumasarja, jossa jotain muuttuu tai kehittyy, voi olla hämmentävä ja kivulias, ja toisaalta huojentava ja iloa tuottava kokemus. (Dunderfelt 2011, 51.) Nuoren itsenäistyminen ja siihen kuuluvien valintojen tekeminen tapahtuu yhteiskunnan ja kulttuurin määrittäminen tehtävien ja instituutioiden luomassa ympäristössä (Nurmi 1995, 174). Yksi nuoruusvaiheen tärkeimmistä tehtävistä liittyy koulutusvalintoihin. Keskeistä ovat ne valinnat ja siirtymät, joita nuori tekee jo varhaisessa elämänkulussaan. Yksilövastuuta korostava ideologia asettaa yhä enemmän vaatimuksia nuoren valinnoille. (Pohjola 1994, 70.) Pohjoisessa itsenäistyvät nuoret pohtivat elämänsä suuntaan jo varhain, kun on tehtävä päätöksiä opiskelupaikan ja työllistymisen suhteen. Opintojen perässä muuttaminen on nuorille iso muutos, kun tutut elämänpiirit jäävät taakse ja on sopeuduttava uuteen ympäristöön.
Itsenäistymiseen liittyvät käsitykset ja odotukset myötäilevät yleisiä itsenäistymiseen yhdistettäviä teemoja (ks. Arnett 2004), kuten itsenäinen päätöksenteko, vastuun ottaminen ja taloudellinen riippumattomuus. Konkreettisesti itsenäistymiseen liittyviä asioita ovat muutto omilleen, kouluttautuminen ja raha-asioista vastuunkantaminen. Pohjoisessa oleva perhe ja ystävät ovat myös vastausten perusteella nuorille vahva tukiverkosto, jonka taakse jättäminen opintojen vuoksi jännittää. Teknologia nähdään välttämättömänä välineenä yhteydenpitoon, joka helpottaa arkea välimatkojen takana. Useissa vastauksissa nuoret pohtivat mahdollisuutta palata kotiseudulleen kouluttautumisen jälkeen, mutta huolta kannetaan muun muassa pohjoisen työllistymismahdollisuuksista. Pohjoisuuteen liitetään tiettyjä rajoitteita juuri koulutukseen, työllistymis- ja harrastusmahdollisuuksiin liittyen (myös Käyhkö 2016; Armila 2016; Ahonen 2012).
Välimatkat yhdistetään usein jatkokoulutuksen myötä konkretisoituvaksi asiaksi, jonka vuoksi yhteys kotiin, perheeseen ja ystäviin fyysisesti kasvaa pitkäksi välimatkojen myötä. Muilla tavoin välimatkat näkyvät nuorten arjessa siten, että erilaiset harrastusmahdollisuudet, konsertit ja tapahtumat sijaitsevat kaukana muualla. Vastaajat liittävät myös koulutuksen ja työn perässä muuttamisen pohjoisessa itsenäistymiseen. Nuoret kuvaavat kirjoitelmissaan sitä, kuinka koulutus- tai työllistymismahdollisuudet ovat pohjoisessa rajoitetummat kuin muualla. Lisäksi pohdittiin taloudellista pärjäämistä omillaan. Pohjoisen välimatkat luovat painetta myös tähän liittyen, matkustaminen koulutuspaikkakunnalle vie sekä aikaa, että rahaa. Usein nuoret kaipaavat kotiaan ja perhettään ystävineen, mutta säännöllinen, tiheä kotipaikkakunnalla vierailu voi tulla nuorelle kalliiksi, muiden kustannusten lisäksi.
Osa nuorista haluaa muuttaa pois kotoa ja lähteä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan heti kun se on mahdollista, kun taas toiset tahtoisivat ehdottomasti opiskella kotoaan käsin (Lampela ym. 2016, 102). Tämän huomion myötä on hyvä pohtia sitä vaihtoehdottomuutta, jonka esimerkiksi pohjoisessa itsenäistyvät nuoret kohtaavat, vaikka heidänkin joukossaan on muuttoa muualle innokkaasti odottavia, sekä heitä, jotka mielellään rakentaisivat elämänsä juurilleen.
Kirjoitelmat kuvasivat myös sitä, kuinka nuoret haluavat elää kotiseudullaan ja palata takaisin pohjoiseen muualla saadun koulutuksen jälkeen. Usein kuitenkin nuoret pohtivat kotiseudulle jäämiseen tai paluuseen liittyviä haasteita, joista työllistymisen epävarmuus pohjoisessa nousi selkeästi esille. Myös pohjoisen autiotumista pohditaan koulutuksen ja palveluiden keskittyessä tiheämmän asutuksen alueille, mikä on epäilemättä seikka, jota nuoret myös arvottavat valintoja tehdessään. Näkisin, että on tärkeää huomioida, kuinka pohjoisesta joudutaan usein lähtemään pakon edessä. Toisille lähteminen on toki selkeä ja toivottu valinta, mutta ainoa vaihtoehto sen ei pitäisi olla.
Pohjoisessa itsenäistyvien nuorten siirtymävaiheeseen kohti aikuisuutta kuuluu jopa korostetusti muutoksia vaativat toimintamallit ja elämäntavat, kun mahdolliset opiskelukuviot tarkoittavat uutta asuinympäristöä ja tutun taakse jättämistä. Siirtymävaiheessa nuoret pohtivat elämänsä suuntaa (ks. Dunderfelt 2011,51) eteenkin kun siirtymävaiheen myötä muutokset arjessa voivat olla merkittäviä. Itsenäistyminen pohjoisessa on nuorille erityinen siirtymävaihe, jossa valinnat ja valinnanmahdollisuudet ovat suuressa roolissa. Yleensä nuoret suhtautuvat tulevaisuuteen myönteisesti ja odottavat aikuisuutta, menestystä työuralla ja perheenperustamista (Kanninen ym., 2001, 129). Tässä tutkimuksessa nuoret vakuuttavat rohkeudellaan, rohkeudellaan lähteä tai jäädä. Itsenäistyminen tuo valtaa, jota nuoret janoavat ja heille se kuuluukin, sillä heillä on uskallus käyttää sitä, unelmoida ja seurata kauaskin vieviä unelmia. Nuorilta löytyy vahva luotto tulevaisuuteen, olosuhteista riippumatta tai juuri niiden vuoksi.
Nuorilla on kyky pitää mukanaan tärkein, koti sydämessä, paikasta riippumatta.
Miia Välimaa
Lapin yliopisto
Perustuu sosiaalityön pro graduun: ”Pohjoisuus on kait osa meitä, josta ei pääse eroon. Se on asia minkä kanssa synnytään ja eletään.” Pohjoisuuden merkityksiä nuorten itsenäistymisen kynnyksellä. Lapin yliopisto 2018
Lähteet
Ahonen, Arto 2012: Opiskeluvalinnat pohjoisen nuorten elämää suuntaamassa. Teoksessa Lauriala Anneli (toim.): Koulu ja pohjoisen pojat. Lapin yliopisto. Rovaniemi, 86–104.
Armila, Päivi 2016: Hylkysyrjäläisnuorten arjen rytmit ja piirit. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tulevaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 60–73.
Arnett Jeffrey 2004: Emerging Adulthood: The Winding Road from the Late Teens Through the Twenties. Oxford University Press.
Dunderfelt, Tony 2008: Elämänkaaripsykologia: Lapsen Kasvusta Yksilön Henkiseen Kehitykseen. 14. uudistettu painos. Helsinki: WSOYpro.
Hautala-Hirvioja, Tuija 2003: Pohjoinen luonto suomalaisessa kuvataiteessa. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Kanninen, Katri & Saara Katainen & Sanna Eronen & Mari Lähdesmäki & Else Oksala & Mia Penttilä & Nina Nykänen & Riikka Härkönen & Laura Kauppinen 2001: Persoona: Kehi-tyspsykologia. Helsinki. Edita.
Kontio, Riitta 2003: Annikki Kariniemi pohjoisen luontosuhteen kuvaajana. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Käyhkö, Mari 2016: Kotoa pois pakotetut? Syrjäseutujen nuorten toiselle asteelle siirtyminen ja koulutuksen alueellinen eriarvoisuus. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tulevaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 74–96.
Lampela, Milka & Moilanen, Elina & Armila, Päivi & Halonen, Terhi 2016: Oppilaanohjaajadi-lemmoja: toiveiden ja todellisuuden railossa. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tule-vaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 99–110.
Nurmi, Jari-Erik 1995: Nuoruusiän kehitys: etsintää, valintoja ja noidankehiä. Teoksessa Lyyti-nen, Paula & Korkiakangas, Mikko & Lyytinen, Heikki (toim.): Näkökulmia kehityspsykologiaan. Kehitys kontekstissaan. WSOY. Porvoo, 256–274.
Ollila Anne 2008: Kerrottu tulevaisuus. Alueet ja nuoret, menestys ja marginaalit. Lapin yli-opisto. Rovaniemi.
Pohjola, Anneli 1994: Elämän valttikortit? Nuoren aikuisen elämänkulku toimeentulotukea vaativien tilanteiden varjossa. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
Suopajärvi, Leena 2003: Ympäristötietoisuus-käsitteen kritiikki pohjoisten esimerkkien valossa. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Valkonen, Jarmo 2003: Ylä-Lapin luontopolitiikka ja luonnon paikallisuudet. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
(37)
Lapsi – lähisuhdeväkivallan hiljainen uhri vai suojelun kohde?
Lapsi on vanhempien välisen lähisuhdeväkivallan katsoja, kuuntelija ja kokija. Myös silloin, kun väkivaltaan puututaan, on lapsi usein sivusta seuraajan roolissa.
Lähisuhdeväkivalta koskettaa tuhansia perheitä yhteiskunnassamme. Tarkkaa tietoa luvuista ei ole saatavilla, sillä lähisuhdeväkivalta ei tule läheskään aina viranomaisten tietoon. Vanhempien välinen väkivalta vaikuttaa väistämättä myös perheen lapsiin, siitäkin huolimatta, että lasta kohtaan ei suoraan oltaisi väkivaltaisia. Lapsi voi altistua vanhempien väliselle väkivallalle kuulemalla ja näkemällä väkivaltaa, mutta lapsi voi myös aistia väkivallan aiheuttaman kireän ja pelon ilmapiirin. Ei ole myöskään epätavallista, että lapset yrittävät mennä väkivaltatilanteessa vanhempien väliin.
Lähisuhdeväkivaltaan puuttumiseksi on kehitetty maailmalla erilaisia menetelmiä. Suomeen rantautunut moniammatillinen riskinarviointikokous eli MARAK-menetelmä on yksi niistä. MARAK on asiakkaalle vapaaehtoinen ja sinne ohjaudutaan ammattilaisen teettämän riskinarvioinnin perusteella. MARAK-kokouksessa väkivallan riskit arvioidaan moniammatillisesti sekä laaditaan uhrille turvallisuussuunnitelma. MARAK on todettu olevan tehokas vakavaan ja jatkuvaan väkivaltaan puuttumisessa, mutta entä lapsen kuuleminen riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa? Listaan seuraavaksi muutamia asioita pro gradu -tutkielmaani perustuen, mitkä asiat vaikuttavat lapsien kuulematta jättämiseen riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa.
Ikä. Lapsen iästä on kiinnostuttu silloin, kun pohditaan, milloin lapsi voitaisiin ottaa mukaan väkivallan käsittelyyn. Lapsen iän ei pitäisi olla este ammattilaisten toiminnassa, sillä ikä ei (valitettavasti) ole este myöskään väkivallan kokemisessa. Pieni lapsi ei välttämättä osaa sanoittaa kokemuksiaan, mutta asioita voidaan käsitellä puhumisen sijasta esimerkiksi leikin tai piirtämisen avulla. Myös turvallisuutta koskevia asioita voidaan leikin lomassa käydä läpi.
Suojelu. Lasta halutaan suojella ja lasta pitää suojella. Mutta onko kyse suojelusta, jos lasta suojellaan sellaisten asioiden käsittelyiltä, joita hänkin on kokenut? Väkivallasta puhumisen saatetaan ajatella lisäävän lapsen pelkoa, mutta toisaalta asioista puhuminen turvallisessa ympäristössä voi helpottaa lasta ja auttaa ymmärtämään, että asioista on lupa myös puhua. Turvallisuusasioiden läpi käyminen lapsen kanssa voi myös lisätä lapsen turvallisuutta, sillä näin ollen lapsi tietää, miten kussakin tilanteessa toimia.
Kiinnostus. Usein ajatellaan, että lasta ei kiinnosta osallistua väkivallan käsittelyn eri prosesseihin. Lapsille pitää suoda mahdollisuus kieltäytyä osallistumasta, mutta ei automaattisesti olettaa, että lasta ei kiinnosta. Jokainen meistä (lapsistakin) on erilaisia.
Huoltajuus. Lähisuhdeväkivallassa väkivallan tekijä on usein lapsen toinen huoltaja eli lapselle tärkeä ihminen. Tekijästä ja väkivallasta puhuminen voi satuttaa ristiriitaisesti tuntevaa lasta. Todellisuudessa väkivallan tekijä on satuttanut lasta teoillaan ja lapsen tunteet ovat usein jo ristiriitaiset. Voidaanko sitä keskustelulla pahentaa?
Lapsia huomioidaan aktiivisesti väkivallan käsittelyn jokaisessa vaiheessa. Ammattilaiset ottavat lapsen turvallisuuden ja hyvinvoinnin laajasti huomioon työskentelyssään, eikä vaarana ole, ettei lapsen asioita ja kokemuksia käsiteltäisi. Lapsi kokee, tuntee ja elää asiat kuitenkin omalla henkilökohtaisella tavallaan, joten lapsesta puhuttavat tiedot ovat aina välillisiä aikuisten tuottamia oletuksia. Vaikka lasta tavataan lastensuojelun kautta ja lasta voidaan auttaa esimerkiksi lastenpsykiatriassa, ei lapsilta saatavia tärkeitä asioita oteta huomioon riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa. Todellisuudessa lapsilta saatu tieto voi antaa ammattilaiselle ja vanhemmalle sellaista tietoa, jota heillä ei muuten ole.
Lapsi jää helposti lähisuhdeväkivallan hiljaiseksi ja suojeltavaksi uhriksi. Olisiko kuitenkin aiheellista kuulla lapsen omaa ääntä?
Jannice Toolanen
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu tutkielmaani ”Se on hyvin olennainen sitä MARAK työskentelyä ne lapset siinä. Lapsen osallisuuden huomioiminen moniammatillisessa riskinarviointikokouksessa”, 2018.
Lähteet
Broberg, Anders & Almqvist, Linnéa & Axberg, Ulf & Almqvist, Kjerstin & Cater, Åsa K & Eriksson, Maria 2010: Stöd till barn som upplevt våld mot mamma. Preliminära resultat från en nationell utvärdering. Göteborg: Göteborgs universitet, Psykologiska institutionen.
Oranen, Mikko 2012: Lapsi ja perheväkivalta. Teoksessa: Söderholm, Annlis & Kivitie Kallio, Satu (toim.) 2012: Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Helsinki, 217–238.
Pajulammi, Henna 2014: Lapsi, oikeus ja osallisuus. Talentum. Helsinki.
Piispa, Minna & October, Martta 2017: Vaikuttava työkalu toistuvaan parisuhdeväkivaltaan puuttumiseen. Yhteiskuntapolitiikka 82 (2017):3, 304–312.
THL 2015: Turvakotipalvelut 2015. Viitattu: 27.5.2018. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/130611/Turvakotipalvelut_2015.pdf?sequence=1
(36)
Sosiaalinen asiantuntijuus hyvinvointipalvelujen johtamisessa
Pro gradu -työssäni käsittelen sosiaalisen asiantuntijuuden merkitystä hyvinvointipalvelujen johtamisessa standpoint-teorian kehysanalyysissä.
Tutkielma keskittyy sekä sosiaaliseen asiantuntijuuteen että hyvinvointipalvelujen johtamiseen. Tutkielmassa tarkastellaan, miten sosiaalinen asiantuntijuus ja maakunta- ja sote-uudistus ilmenee hyvinvointipalvelujen johtamisessa. Analyysi on tehty kehysanalyysin keinoin, jossa on käytetty primäärikehyksenä feminististä standpoint-teoriaa ja valittuina strippeinä aihealueita, joita haastateltavat käsittelivät kysymysten kautta.
Hyvinvointipalvelujen johtajien näkemykset sosiaalisesta asiantuntijuudesta
Aineistoa on kerätty kaupunkien hyvinvointipalvelujen hallinnossa työskenteleviltä hyvinvointijohtajilta ja perusturvajohtajilta, joille on tehty puhelinhaastattelut sekä webropol-kysely. Haastattelujen ja kyselyn teemoina olivat tasa-arvo, sosiaalinen asiantuntijuus, hyvinvointipalvelujen johtaminen ja sote-uudistus sekä miten nämä ilmenevät hyvinvointipalvelun johtamisessa standpoint-teorian viitekehyksestä tarkasteltuna. Tutkimuksen teoria osiossa käsitellään julkisten hyvinvointipalveluja sosiaalista asiantuntijuutta hyvinvointipalveluiden johtamisessa.
Vastauksista on todettavissa, että sosiaalinen asiantuntijuus on monialaista osaamista, verkostomaista toimimista sekä asiakokonaisuuksien ja yhteyksien ymmärtämistä. Vastaajat määrittelivät, että henkilö, jolla on sosiaalista asiantuntijuutta, tuntee hyvin sosiaalipalvelulain ja siihen liittyvät lait. Lisäksi asiakaskunnan tarpeiden tunnistaminen sekä laaja-alainen sosiaalisuuden tuntemus on vastausten perusteella osa sosiaalista asiantuntemusta.
Sosiaalisen asiantuntijuuden tunnusmerkeiksi voi tämän tutkimuksen vastauksista luokitella myös sen, että yhteistyö monialaisessa verkostossa on sujuvaa. Sosiaalista asiantuntijuutta ei nähty pelkästään sosiaalityön edustuksena, vaikka vastauksissa kuvattiinkin sosiaalihuoltolain alainen substanssiosaaminen ja johtaminen tärkeäksi myös hyvinvointikeskuksissa ja erityispalveluissa. Sosiaalialan laaja-alainen näkemys yhteiskunnallisesta muutoksesta nähtiin myös osaksi sosiaalista asiantuntijuutta.
Vastauksissa sosiaalisesta asiantuntijuudesta hyvinvointipalveluissa tuli esille erityisesti sote- ja maakuntauudistusten valmistelu, ja vastaajille heränneet kysymykset siitä, miten palvelut järjestetään. Vastaajat pohtivat myös sitä miten sosiaalinen asiantuntijuus tulee huomioiduksi sote-kokonaisuudessa. Haastatteluissa tuli esille myös osakokonaisuuksien näkeminen ja se, että sosiaalinen asiantuntijuus on rakenteissa yksi osa kokonaisuutta. Toisaalta sosiaalinen asiantuntijuus nähtiin siis kokonaisuutena, ja toisaalta kokonaisuuden osana.
Sosiaalinen asiantuntijuus, tasa-arvo ja johtaminen maakunta- ja sote-uudistusten keskellä
Sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatiot ovat olleet viimeiset vuodet suurien muutosten keskellä ja tästä johtuen myös sosiaalinen asiantuntijuuden tila ja paikka ovat jatkuvassa muutoksessa. Valtiolliset muutokset vaikuttavat niin että kunnat ja kuntayhtymät ovat suurien muutoksien edessä, kun valtakunnallinen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus toteutuu. Nämä tulevat ja nyt jo tehdyt palvelurakenteiden muutokset tulivat esille kuntien johtajien haastatteluissa ja vastauksissa. Vastauksissa tuli esille paljon haasteita ja epätietoisuutta, mutta myös toivoa ja uudistusintoa.
Tutkimuksen primäärikehyksenä käytetään standpoint-teoriaa ja erityisesti valtarakenteiden asetelmaa sekä kuinka tämän teorian avulla esille nousee asioita, joita muutoin ei olisi välttämättä nähtävissä. Valta-asetelma kuvastui haastatteluissa ja webropol-kyselyissä opintoihin, ammattikuntiin, tietotaitoon ja kokemukseen.
Mielestäni tärkein asia tämän tutkimuksen teossa todentui, että sosiaalisen asiantuntijuuden paikka ja merkitys on yhä häilyvä ja epävarma vaikka kyseessä on juurikin hyvinvointipalvelut jonka ja toiminta perustuu sosiaaliselle asiantuntijuudelle. Tässä tutkimuksessa kerättiin haastatteluin ja kyselyin tietoa maakunta- ja sote-uudistuksen ilmenemisestä ja sosiaalisen asiantuntijuuden paikoista hyvinvointipalveluissa.
Sosiaali- ja terveydenhuollon toimintaympäristössä ja palvelurakenteissa meneillään olevat nopeat muutokset korostavat entisestään laajan yleissivistyksen, laajoja kokonaisuuksia jäsentävän yhteiskuntatieteellisen ymmärryksen ja tutkimustaitojen tärkeyttä pyrittäessä huolehtimaan kaikkien kansalaisten hyvinvoinnista, osallisuudesta ja vahvasta yhteiskunnallisesta asemasta. (Lähteinen, ym. 2017, 17.)
Tutkimustulokset valmistuivat ajankohtaan ja tilanteeseen, jolloin kunnat ovat valtavien haasteiden edessä. Palvelujen kysynnän kasvaessa, henkilöstön eläköityessä ja taloudellisen tilanteen tiukentuessa toimintaympäristötekijät ja rakenteelliset ratkaisut luovat vahvan ja vaikutusvaltaisen kontekstin sosiaalisen asiantuntijuuden johtamiselle. Tarvittavista kuntauudistuksista ja niiden laajuudesta käydään julkisuudessa erittäin voimakasta keskustelua.
Niina Ristolainen
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Sosiaalinen asiantuntijuus julkisten hyvinvointipalvelujen johtamisessa standpoint-teorian kehysanalyysissä”.
Lähteet
Lähteinen, Sanna, Raitakari Suvi, Hänninen, Kaija, Kaittila, Taru, Kekoni, Taru, Krok, Suvi, Skaffari, Pia. 2017.Sosiaalityön koulutuksen tuottama osaaminen. SOSNET julkaisuja 7. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
(35)
Huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien tukeminen lastensuojelussa
Huostaanotto on lastensuojelun viimesijainen perheeseen kohdistuva interventio, jossa vastuu lapsesta siirtyy vanhemmilta sosiaalitoimelle.
Lastensuojelun sosiaalityöntekijät ovat lapsen vastuusosiaalityöntekijöitä, mutta heidän velvollisuutenaan on tukea myös huostaanotetun lapsen vanhempia. Pro gradu -tutkielmassani käsiteltiin tekijöitä, jotka vaikuttavat vanhempien tukemisen toteutumiseen lapsen sijoituksen aikana.
Huostaanotossa sosiaalityöntekijät käyttävät laissa säädettyä julkista valtaa lapsen edun suojelemiseksi. Lastensuojelun toimenpiteistä erityisesti huostaanotossa sosiaalityöntekijöiden vallankäyttö korostuu, sillä kyseisessä interventiossa puututaan perus- ja ihmisoikeuksiin. Huostaanotto ja tätä seuraava sijoitus vaikuttavat perheen yksityisyyteen ja vanhemmuussuhteisiin. Siten huostaanotto vaikuttaa lapsen lisäksi myös lapsen vanhempiin. Lastensuojelussa vanhempi onkin asianosainen, eli hallintolain (6.6.2003/434) 11 §:n mukaan henkilö, jonka etua, oikeutta tai velvollisuutta hallintoasia koskee.
Sosiaalityöntekijän velvollisuutena on myös vanhempien tukeminen. Lastensuojelulaissa (13.4.2007/417) mahdollistetaan vanhempien tukeminen vanhemman kuuntelemisella ja tarvittaessa vanhemmalle oman asiakassuunnitelman laatimisella. Lisäksi lastensuojelulaissa tuodaan esiin lapsen edun mukaisesti lapselle merkityksellisten ihmissuhteiden ja yhteydenpidon tukeminen, mikä on samalla myös vanhemmuuden tukemista.
Vanhemman tuen tarpeen tunnistamisen merkitys
Vanhemman tuen tarpeen tunnistaminen on ensisijaista, jotta vanhemman tukeminen voisi toteutua. Huostaanoton viimesijaisuus ja siinä perus- ja ihmisoikeuksiin puuttuminen näkyvät vanhempien tuen tarpeessa. Huostaanoton kerrottiin olevan kriisi vanhemmalle, ja siten jo itse huostaanoton aiheuttavan vanhemmissa tuen tarvetta. Kriisi näkyy vanhemmissa moninaisten tunnereaktioiden kautta. Sosiaalityöntekijät kertoivat havainneensa vanhemmissa niin surua, vihaa, häpeää kuin masennusta lapsen huostaanotosta johtuen.
Myös huostaanoton perusteet vaikuttavat vanhemman tuen tarpeen muodostumiseen. Vanhemmasta johtuviin huostaanoton perusteisiin voivat vaikuttaa esimerkiksi päihde- ja mielenterveysongelmat, jotka aiheuttavat myös vanhemmalle tuen tarvetta. Lapsen vakavasti itseään vaarantavan käyttäytymisen edessä vanhempi saattaa kokea voimattomuutta ja siten vaikuttaa vanhemman tuen tarpeeseen. Huomattava on, että huostaanoton perusteet voivat olla vaikuttamassa myös yhtä aikaisesti.
Sosiaalityöntekijöiden on keskeistä tunnistaa vanhempien tuen tarve sijoituksen aikana. Tämä ei kuitenkaan yksistään riitä, vaan myös vanhempien itse on tunnistettava tuen tarpeensa. Molempien osapuolien nähdessä vanhemman tuen tarpeet tukemisen toteutuminen on todennäköisempää.
Vanhempien tukemisen toteutuminen sijoituksen aikana
Huostaanotettujen lasten vanhempien tukeminen palvelujärjestelmässä näyttäytyi tutkimustuloksissa avoimena eikä selkeää tukijaa vanhemmalle ole löydettävissä. Sosiaalityöntekijät kokivat roolinsa vanhempien tukijana ristiriitaiseksi, koska he ovat ensisijaisesti lapsen vastuusosiaalityöntekijöitä. Sosiaalityöntekijät toivat ristiriitaisesta roolistaan johtuen esiin tarpeen työparista, jolla olisi päävastuu vanhemman tukemisesta. Epäselvyys sosiaalityöntekijän roolista vanhempaan nähden vaikuttaa vanhempien tukemisen toteutumiseen ja siten heikentää huostaanottoa väliaikaisena interventiona.
Sosiaalityöntekijät kertoivat vanhempien tukemisen olevan liian vähäistä vanhempien tuen tarpeeseen nähden. Huostaanotettujen lasten vanhempien tukemiseen vaikuttavat puutteelliset aikaan- ja osaamiseen liittyvät resurssit sekä lastensuojelulain avonaisuus sijoituksen aikaisen vanhemmuuden tukemisen osalta. Lastensuojelulaissa vanhemman tukeminen näyttäytyy ennen kaikkea lapsen ja vanhemman suhteen tukemisena. Tämä on tutkimustulosten perusteella vaikuttanut vahvasti myös käytäntöön. Esimerkiksi vanhemman tuen tarpeen kerrottiin olevan yleensä osana lapsen asiakassuunnitelmaa, vaikka lastensuojelulain mukaan tarvittaessa vanhemmalle tulisi laatia oma asiakassuunnitelma. Vanhempien tukeminen koettiin kuitenkin merkityksellisenä. Vanhempien tukemisen nähtiin toteuttavan lapsen etua ja lastensuojelussa tavoitteena olevaa perheen jälleenyhdistämistä.
Vanhempien eettisesti kestävä tukeminen toteuttaa vanhempien oikeuksia, lapsen etua ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa esiin tuotua perheen jälleenyhdistämisen tavoitetta. Tällä hetkellä selkeää vastuutyöntekijää vanhemmille ei näytä tutkimustulosten perusteella olevan, mikä heijastuu vanhempien tukemisen laadukkuuteen ja heikentää perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista.
Jonna Lindholm
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu vuonna 2018 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaan: Huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien tukeminen lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta.
Lähteet
Hallintolaki (6.6.2003/434)
Lastensuojelulaki (13.4.2007/417)
(34)
Sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välinen luottamussuhde rakentuu vanhemman voimaanuttamisesta ja kohtaamisesta
Kirjoitus perustuu pro gradu-tutkielmaani lastensuojelun arviointiyksikön sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välisestä luottamussuhteen rakentumisesta. Tutkielmassa kysyn 1) miten sosiaalityöntekijät rakentavat luottamussuhteen venäläistaustaisen vanhemman kanssa ja 2) minkälaisia haasteita luottamuksen rakentamiseen liittyy.
Toteutin tutkielmani haastattelemalla yhden pääkaupunkiseudun lastensuojelun arviointiyksikön 6 sosiaalityöntekijää. Lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnissa otetaan vastaan lastensuojeluilmoituksia, jotka sosiaalityöntekijät selvittävät ja arvioivat yhdessä perheen kanssa mahdolliset palvelutarpeet. Palvelutarpeen arvioinnin tehtävästä säädetään sosiaalihuoltolain (131/2014) ja lastensuojelulaissa (13.4.2007/417).
Sosiaalityöntekijän luottamuksenarvoisuuden osoittaminen
Arviointityöskentely perustuu pitkälti sosiaalityöntekijän ja vanhemman väliselle yhteistyölle (Hietamäki 2015). Sosiaalityöntekijät rakensivat luottamussuhdetta venäläistaustaista vanhempaa voimaannuttamalla heitä ja kohtaamalla aidosti. Sosiaalityöntekijöitä velvoittavat virkamiehen velvollisuudet, joista luottamuksen kannalta keskeiset ovat lainalaisuuden vaatimus ja puolueettomuusvaatimus. Sosiaalityöntekijän tulee noudattaa kaikessa virkatoiminnassa tarkoin lakia ja kohdeltava kaikkia yhdenvertaisesti. (Bruun ym. 1995, 142, 150.)
Vanhemman voimaannuttaminen merkitsee vanhemman oman asiantuntijuuden korostamista ja venäläistaustaisten vanhempien kohdalla palveluinformaation antamista. Viranomaiset kohtaavat venäläistaustaisten asiakkaiden kohdalla epäluuloisuutta ja epäluottamusta viranomaisia kohtaan, mikä voi selittyä lähtömaan yhteiskunnallisesta tilasta. (Heino & Kärmeniemi 2013, 101). Sosiaalityöntekijöillä on tärkeä tehtävä osoittaa venäläistaustaisille vanhemmille oma luottamuksenarvoisuus ja luottamusta rakennetaankin aina sosiaalityöntekijän ja vanhemman kohtaamisessa.
Positiiviset ja luottamukselliset kohtaamiset sosiaalityöntekijöiden kanssa lisäävät asiakkaiden luottamusta yleisellä tasolla sosiaaliviranomaisia kohtaan. Kohtaamisissa on olennaista, että sosiaalityöntekijä ei oleta vanhemman luottavan sosiaalityöntekijään. Olennaista on myös sosiaalityöntekijän läsnäolo vanhemman kohtaamisessa ja empaattinen ja ymmärtäväinen lähestymistapa. Myös se, että sosiaalityöntekijä osoittaa itse luottavansa asiakkaaseen rakentaa luottamussuhdetta.
Luottamuksen rakentamisen haasteet ovat moninaiset
Luottamuksen rakentamisen haasteet liittyvät niin puuttumistilanteisiin kuin työorganisaation käytettävissä oleviin resursseihin. Myös venäjän kieli ja kulttuurin heikko tuntemus asettavat haasteita. Puuttumistilanteissa on kyse lapseen kohdistuneesta kaltoinkohteluepäilystä. Työskentely muuttuu tällöin kontrollipainotteiseksi ja vanhempien toimintaan kohdistuu sosiaalityöntekijän puolelta muutospaineita.
Sosiaalityöntekijän ja vanhemman yhteisen kielen puuttuminen vaikeuttaa yhteisen ymmärryksen rakentumista. Venäläistaustainen vanhempi ei välttämättä osaa ottaa vastaan tarjottua informaatiota. (Alitolppa-Niitamo ym. 2005, 86.) Venäjän kielen tulkeista oli sosiaalityöntekijöillä vaihtelevia kokemuksia. Aina tulkinkaan avulla ei välttämättä päästy vanhemman kanssa yhteisymmärrykseen.
Lisäksi haasteena on palvelutarpeen arvioinnin määräaika ja arviointiyksikön resurssit asiakasmäärään nähden. Arvioinnin lakisääteinen määräaika on kolme kuukautta, jonka aikana sosiaalityöntekijä selvittää, arvioi ja päättää mahdollisista palveluista ja lastensuojelun asiakkuuden avaamisesta. Venäläistaustaisten vanhempien kohdalla koettiin, että lisäaika olisi hyväksi, jotta asiakassuhde ehtisi kehittyä.
Suuren asiakasmäärän takia joudutaan kuitenkin priorisoimaan ja kaikkien asiakkaiden kanssa ei ole mahdollista luoda luottamussuhdetta. Sosiaalityöntekijöiden mukaan luottamusta ei aina edes tarvita, jos perhettä tavataan vain kerran ja todetaan ettei tarvetta jatkotyöskentelylle ole.
Luottamuksella on sosiaalityössä suuri kysyntä
Julkisista instituutioista suomalaiset luottavat eniten poliisiin, koulutusjärjestelmään ja puolustusvoimiin. Terveydenhuoltojärjestelmään luotetaan enemmän kuin sosiaaliturvajärjestelmään. (Suomen vaalitutkimusportaali 2016.) Sosiaalihuollon viranomaiset käyttävät julkista valtaa, jolloin virkasuhteessa olevalla henkilöllä voi olla oikeus päättää yksipuolisesti yksityisen oikeusasemaan vaikuttavista toimista (Mäenpää 2000, 37).
Lastensuojelun arviointityössä sosiaalityöntekijä päättää lastensuojelun asiakkuudesta ja toisinaan päätös ei ole yhteinen vanhempien kanssa. Työskentely jatkuu silloin joko lastensuojelun avopalveluissa tai perhe ohjataan muiden palveluiden piiriin. Luottamussuhteen rakentaminen voi olla helppo siirtää ja ulkoistaa seuraavalle työntekijälle, vaikka jokaisessa kohtaamisessa, sen hetkisen sosiaalityöntekijän tulisi ottaa vastuu luottamuksen rakentamisesta. Jokaisen sosiaalityöntekijän tulisi vastata asiakkaan luottamuksen tarpeeseen.
Kristiina Mikkonen
Pro gradu: Sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välinen luottamus – Luottamuksen rakentaminen ja sen haasteet lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnin aikana. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet
Alitolppa-Niitamo, Anne ym. 2005: Välittävä perhetyö – kokemuksia ja ajatuksia Väestöliiton Kotipuu-projektista. Teoksessa Alitolppa-Niitamo, Anne & Söderling, Ismo & Fågel, Stina (toim.) Olemme muuttaneet. Näkökulmia maahanmuuttoon, perheiden kotoutumiseen ja ammatillisen työn käytäntöihin. Väestöliitto. Väestöntutkimuslaitos ja Kotipuu. 84-95.
Bruun, Niklas & Mäenpää, Olli & Tuori, Kaarlo 1995: Virkamiesten oikeusasema. Kustannusosakeyhtiö Keuruu.
Heino, Eveliina & Kärmeniemi, Nadezda 2013: Cultural interpretation as an empowering method in social work with immigrant families. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering social work: research and practice. Helsinki. 88-116.
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/41105/empowering_social_work.pdf?sequence=1 viitattu 2.3.2018
Hietamäki, Johanna 2015: Lastensuojelun alkuarvioinnin vaikutukset vanhempien näkökulmasta. Jyväskylän yliopisto 2015. https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/46576/978-951-39-6257-9_vaitos_220812014.pdf?sequence=1 viitattu 15.2.2018
Lastensuojelulaki 417/13.4.2007
Mäenpää, Olli 2000: Hallinto-oikeus. Werner Söderström Lakitieto Oy.
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014
https://www.vaalitutkimus.fi/fi/poliittiset_asenteet/luottamus_yhteiskunnallisiin.html viitatttu 26.3.2018
(33)
Sosiaalityöntekijä kohtaa seksuaalisen hyväksikäytön
Tutkin pro gradu -työssäni lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamista sosiaalityöntekijän työssä haastattelemalla lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä, joilla oli kokemusta hyväksikäytön kohtaamisesta. Tässä kirjoituksessa keskityn sosiaalityöntekijöiden kaipaamiin muutoksiin työympäristössä ja yhteiskunnassa, sosiaalityön kohdatessa lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä tai sen epäilyä.
Seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen ja tunnistaminen on haastavaa sen tabuluonteisuuden ja todisteiden vaikean saamisen vuoksi. Tutkimusten mukaan lastensuojelun sosiaalityöntekijät nimeävät lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kaikkein vaikeimmaksi lastensuojelulliseksi ongelmaksi. Työntekijät kertovat myös kokevansa avuttomuutta ja tiedon puutetta kohdatessaan lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä työssään. (Esim. Martin ym. 2014, 6; Sirén 1992, 75.)
Haastattelemieni sosiaalityöntekijöiden mukaan lapsen turvaaminen on sosiaalityön tärkein tehtävä hyväksikäyttöä epäiltäessä. Hyväksikäytön selvittelyprosessissa puolestaan on keskeistä vuorovaikutuksellinen, aito kohtaaminen asiakkaan kanssa sekä toimiva yhteistyö eri viranomaisten kanssa. Myös sosiaalityöntekijöiden saama riittävä ohjeistus, koulutus ja tuki ovat tärkeitä selvitettäessä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.
Vahvinta tukea sosiaalityöntekijät kokivat saavansa työparilta ja työyhteisön muilta jäseniltä. Myös esimies ja työnohjaus koettiin tärkeiksi tukimuodoiksi. Sosiaalityöntekijät kokivat pääosin saamansa tuen liian vähäiseksi suhteessa raskaaseen aiheeseen.
Haastattelemani sosiaalityöntekijät kohtaavat asiakkaat oikeudenmukaisesti ja tasa-arvoisesti sosiaalityön ammattietiikan vaatimalla tavalla. Sosiaalityöntekijät kykenevät hallitsemaan omat tunteensa ja kunnioittamaan ihmisiä myös niissä tilanteissa, joissa kaikkia asiakkaiden tekoja ei pysty ymmärtämään.
Sosiaalityöntekijöiden kehittämistoiveet työympäristössään
Haastattelemani sosiaalityöntekijät haluaisivat kehittää seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisprosessia. Merkittävimmät muutosta vaativat epäkohdat olivat vääränlainen tai kokonaan puuttuva koulutus seksuaalisesta hyväksikäytöstä, yhteistyökumppaneiden kanssa sovittujen konkreettisten toimintaohjeiden puuttuminen sekä tiedonsaannin vakavat ongelmat viranomaisten välillä. Lisäksi työnohjauksen puuttuminen, sen liian harva toteutuminen sekä sosiaalityön kentän hallitsevan työnohjaajan löytämisen vaikeus, kaipaavat ratkaisua.
Työnohjauksen jatkuvuus on tärkeää sosiaalityössä, jossa työntekijät ovat jatkuvasti tekemisissä raskaiden aiheiden kanssa. Tutkimukseen osallistuneista sosiaalityöntekijöistä suurin osa ei kuitenkaan saanut työnohjausta. Työnohjaan puuttuminen johtui pääasiassa siitä, että lastensuojelun sosiaalityöhön oli ollut vaikea löytää riittävän kokenutta työnohjaajaa.
Tiedonkulunongelmat eri viranomaisten välillä sekä poliisin pitkät käsittelyajat viivästyttävät hyväksikäytön selvittämisprosessia ja aiheuttavat stressiä sosiaalityöntekijöille. Tiedonkulkuongelmia lastensuojelun ja muiden viranomaisten välillä helpottaisi eri viranomaistahojen kanssa yhdessä sovittavat toimintaohjeet ja toimintasuunnitelmat.
Seksuaalisesta hyväksikäytöstä tulisi olla sosiaalityöhön räätälöityä koulutusta jo sosiaalityön tutkintokoulutuksessa sekä täydennyskoulutusta työelämässä oleville tasaisin väliajoin. Koulutus olisi yhtä tärkeää myös sosiaalityön yhteistyökumppaneille. Koulutuksessa on keskeistä jatkuvuus ja systemaattisuus sekä sopivuus juuri sosiaalityöhön. Ilman jatkuvasti ylläpidettävää täydennyskoulutusta sosiaalityön ammatillisuus ei kehity.
Sosiaalityöntekijät ehdottivat myös seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisprosessin avuksi kokemusasiantuntijoita sekä mentorijärjestelmää. Kokemusasiantuntijat toisivat sosiaalityöntekijöille konkreettisia neuvoja ja tietoa, mentori puolestaan toimisi sosiaalityöntekijän työparina hyväksikäyttötapauksissa ja auttaisi hyväksikäytön selvittämisprosessissa. Mentorijärjestelmiä ehdotetaan lastensuojelutyöhön myös Aulikki Kanaojan väliraportissa (HS 7.3.2018).
Myös sosiaalityön julkisessa kuvassa on kehitettävää. Haastattelemani sosiaalityöntekijät toivoivat ammattiprofiilin nostamista, sosiaalityön näkyvämpää asemaa julkisuudessa, asiallisuutta ja realistisempaa otetta kärjistämisen sijaan. Se edistäisi alan ymmärrystä ja madaltaisi kynnystä yhteydenottoihin. Nyt sosiaalityön tekemä työ jää julkisuudelta näkymättömäksi (Tiitinen ja Lähteinen 2014, 204–205), kun pelkästään asiakkaat ovat äänessä ja sosiaalityöntekijät eivät voi kertoa omaa näkökulmaansa. Sosiaalityöntekijä ei pysty vaitiolovelvollisuutensa vuoksi puolustautumaan, jolloin he ovat helppoja syntipukkeja.
Tiedon jakaminen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on tärkeää
Sosiaalityön tehtävä on ravistella yhteiskuntaa tuomalla esiin epäkohtia. Se, miten sosiaalisista ilmiöistä puhutaan, vaikuttaa kansalaisten ymmärrykseen ja mielikuviin (Tiitinen ja Lähteinen 2014, 205). Epäkohtien näkyväksi tekeminen tuo esille sosiaalityöntekijöiden työolosuhteita ja niihin kaivattavia muutoksia sekä lisää uhrien oikeusturvaa. (Granfelt 2002, 137, 140.)
Taistelu heikompiin kohdistuvaa pahuutta kohtaan on sosiaalityön tärkein moraalinen tehtävä (Granfelt 2002, 137, 140). Seksuaalisesta hyväksikäytöstä täytyy tuottaa ja jakaa tietoa sekä puhua rohkeasti ja monipuolisesti. Monipuolinen tieto on ainoa reitti hyväksikäytön parempaan tunnistamiseen ja sitä kautta hyväksikäytön vähenemiseen. Koko yhteiskunnalla on vastuu seksuaalisen riiston ja väkivallan tunnistamisesta (Hurtig, Nikupeteri ja Laitinen 2014).
Vaikeita asioita on houkutus katsoa ohi, mutta niiden kohtaaminen osoittaa todellista rohkeutta ja ammattitaitoa. On tärkeää tiedostaa, että seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamiseen ja tunnistamiseen on mahdollista valmistautua ja harjaantua. Tärkeimpiä seikkoja ammatillisessa valmistautumisessa ovat riittävä koulutus sekä työyhteisön tuki ja työnohjaus, sillä ne auttavat pohtimaan ja kehittämään omaa toimintaa. (Humppi & Ellonen 2011, 285; Luoto 2008, 33; Salo & Ståhlberg 2004, 115.)
Marjo Vuokila
Pro gradu: Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen sosiaalityöntekijän työssä (otsikko saattaa vielä muuttua, odotan palautetta opettajalta). Lapin yliopisto, 2018.
Lähteet
Granfelt, Riitta 2002: Pahasta kirjoittaminen. Teoksessa Laitinen, Merja & Hurtig, Johanna (toim.) Pahan kosketus. Ihmisyyden ja auttamistyön varjojen jäljellä. PS-kustannus. Jyväskylä. 127–141.
HS: Helsingin Sanomat 7.3.2018: Lastensuojelun työntekijät uupuvat, kun yhden ihmisen vastuulla voi olla jopa sata lasta – tuore selvitys esittää ratkaisuja työn kuormittavuuteen.
Humppi, Sanna-Mari & Ellonen, Noora 2011: Lapsiin kohdistuva väkivalta ja hyväksikäyttö. Tapausten tunnistaminen, rikosprosessi ja viranomaisten yhteistyö. Poliisiammattikorkeakoulu. Tampere. 2. laillistettu painos. 1. painos 2010.
Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen Merja 2014: Teoksessa Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Unipress. 250–280.
Luoto, Mari 2008: Tunteet sosiaalityöntekijän arjessa – Sosiaalityöntekijöiden päiväkirjamerkintöjä tunnekokemuksistaan työssä. Teoksessa Huotari, Kari & Hurtig, Johanna (toim.): Sosiaalityötä monitoroimassa. Oy Yliopistokustannus, HYY Yhtymä. Helsinki. 25–46.
Martin, L & Brady, G & Kwhali, J & Brown, S. J & Crowe, S & Matouskova, G, 2014: Social workers’ knowledge and confidence when working with cases of child sexual abuse. What are the issues and challenges? https://www.nspcc.org.uk/globalassets/documents/research-reports/social-workers-knowledge-confidence-child-sexual-abuse.pdf Viitattu 10.3.2018.
Salo, Eeva & Ståhlberg, Marja-Riitta 2004: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Teoksessa Söderholm, Annlis & Halila, Ritav & Kivitie-Kallio Satu & Mertsola, Jussi & Niemi, Sirkku (toim.): Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Keuruu.
Sirén, Mirja 1992: Insestiepäilyn kohtaaminen sosiaalityöntekijän näkökulmasta. 1992. Tampereen yliopisto.
Tiitinen, Laura & Lähteinen, Sanna 2014: Teoksessa Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. UNIpress. 191–213.
(32)
Lastensuojelutarpeen arvioinnissa hyvin kohdattu nuori on puoliksi autettu nuori
Ne kirjoitti vaan ylös ja kuunteli sillai että joo nyt on sitte sinun vuoro puhua.
Edellinen on kontekstista irrotettu ja tiivistetty lainaus pro gradustani. Lainaus on nuoren vastaus lastensuojelutarpeen arvioinnin sosiaalityöntekijöiden toiminnasta vanhemman ja nuoren yhteistapaamisessa. Oma mielipidettään kertomatta ja puolia ottamatta sosiaalityöntekijät kirjaavat ja jakavat puheenvuorot.
Nuoren ja vanhemman kohtaaminen vaikuttaa lainauksessa mekaaniselta, lähes robottimaiselta. Kerronta kuullaan ja kirjataan. Asioita ei tarkisteta ja täsmennetä. Tunne tai asiasisältöön ei oteta kantaa.
Lastensuojelun sosiaalityössä puolueettomuutta ja jokaisen erilaisen mielipiteen tasapuolista kuulemista on pidetty käytännön pakkona. Asiakastyössä asiakkaiden kohtaamiseksi on tärkeää kuulla eri osapuolien erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia. Tämän ei kuitenkaan tulisi johtaa siihen, ettei näistä keskusteltaisi ja neuvoteltaisi tapaamisissa.
Keskustelun ja neuvottelun puuttuminen voivat johtaa erillisten käsitysten vahvistumiseen yhteisen ymmärryksen kustannuksella. Asiakkaana olevalle ihmiselle tällainen vuorovaikutus antaa kohtaamattomuuden kokemuksen. Asiakas jää yksin oman kertomansa kanssa ilman vastakaikua.
Yhteisen ymmärryksen puuttuminen tulee kuvaavasti esille myös lastensuojelun kirjauksissa. Monen sosiaalityöntekijän laatimissa asiakkaan kirjaukset ovat täynnä yksinkertaisia lauseita äidin mielestä sitä ja isän mielestä tätä.
Mikä siis avuksi kohtaamisiin? Varsinkin, kun me käytännön lastensuojelussa työskennelleet tiedämme, että välillä on erittäin tärkeää kirjata tarkkaan, kuka tapaamissa on mitäkin sanonut ja millä sanoin.
Passiivisuudesta ja puolueettomuudesta dialogiin
Työvälineenä dialogisuus ammatillisissa ihmisten kohtaamisissa ei ole uutta. Tuskinpa löytyy yhtään sosiaali- ja terveysalan ammattilaista, joka ei tuntisi tätä ainakin sanana. Dialogisuudella asiakastyössä tarkoitetaan sitä, että asiakas on aktiivinen ja osallistuva vaikuttaja. Asiakas voi olla esimerkiksi yksittäinen lapsi tai koko perhe.
Toisin kuin alun lainauksessa, dialogisessa työskentelyssä asiakas ja työntekijä keskustelevat ja neuvottelevat tasavertaisina kumppaneina esimerkiksi perheen nykytilanteesta.
Vaikka esimerkiksi lastensuojelussa nuori elää joka päivä arkeaan ei hän välttämättä näe tilanteessa mitään ongelmallisuutta. Nuoren kasvulle todella ongelmallinen ja turvaton aikaisemmin mainittu perheen nykytilanne voi olla täysin tavallista. Ja vaikka nuori näkisi perheensä tilanteen ongelmallisena hän ei aina uskalla tai osaa sanottaa sitä sosiaalityöntekijälle.
Sosiaalityöntekijä on lastensuojelussa keskeinen henkilö perheen tilanteen arvioinnissa. Hänellä on koulutuksen myötä tietoa suotuisasta lapsen kasvusta ja kehityksestä. Lastensuojelutarpeen arvioinnissa sosiaalityöntekijä ei usein tunne nuorta etukäteen. Tukeminen edellyttää asiakkaan tuntemista. On siis vaikea tietää, mikä juuri tämän nuoren kohdalla tukee häntä.
Riittävä tunteminen vaatii hyvää kohtaamista. Asiakkaat ja erityisesti nuoret tarvitsevat kokemusten ja tunteiden jäsentämistä. Sanoit näin ja näin, tarkoitatko sillä tätä ja tätä. Ymmärsinkö oikein, että koet tämän näin ja näin. Voisiko kertomasi liittyä tähän ja tähän.
Hyvään kohtaamiseen tarvitaan myös myötätuntoa. Se mitä kerroit kuulostaa todella ikävältä. Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan noin.
Asiakkaan aidolla kuuntelemisella ja kohtaamisella mahdollistetaan kumppanuus työntekijän ja asiakkaan välille. Samalla se mahdollistaa omien ammatillisten näkemysten esiintuomista näissä keskusteluissa. Välillä ammatillinen näkemys voi olla tunne, jonka sanottaminen asiakkaalle voi toimia ratkaisuna esimerkiksi tilanteen selvittämiseksi.
Dialogisuus vaatii hyvät puitteet
Dialoginen kohtaaminen vaatii toteutuakseen taitoa, tahtoa ja toimintaa.
Taidolla tarkoitan vuorovaikutustaitoja, joita käytämme. Kuten mitkä tahansa taidot, myös nämä taidot vaativat harjoittelua. Valitettavasti sosiaalityön yliopistokoulutus antaa tähän ohuesti mahdollisuuksia. Vastuu taitojen oppimisesta ja kehittämistä jää yksilöille. Taitojen harjoittelu siirtyy näin työelämään suoraan asiakastyöhön tai mahdollisiin jatkokoulutuksiin. Dialogisuus on taito jota pitää opiskella.
Tahdolla tarkoitan työn pyrkimyksiä. Millä arvopohjalla ja millä tavoin työtä teemme? Lastensuojelulla ja sosiaalityöllä laajemmin on historiallisena painolastina kontrolloiva ja normatiivinen tapa kohdata asiakasta. Nämä elävät rakenteissa, joita siirrämme ja jotka siirtyvät tiedostamatta myös uusille työntekijöille. Dialogisuus vaatii tahtoa tehdä työtä eri tavalla.
Tahtoa vaaditaan myös järjestää lastensuojelussa työn puitteet kuntoon. Tämä on laaja kokonaisuus, jossa tarvitaan kunnallisia ja valtakunnallisia ratkaisuita. Tästä muistuttaa myös 20.11.17 tuhannen sosiaalityöntekijän ja sosiaalityön opiskelijan julkinen vaatimus lastensuojelun tilanteen parantamiseksi. Tarvitaan aikaa ja mahdollisuuksia kohdata asiakasta dialogisesti.
Asiat eivät tapahdu itsestään, vaan ne vaativat toimintaa. Toimintaa ei tarvita vain työntekijä tasolla. Tarvitaan toimintaa työyhteisötasolla. Tarvitaan toimintaa kuntatasolla ja tarvitaan toimintaa valtakunnallisella tasolla. Toiminnalla dialogisuus toteutuisi mahdollisimman laajasti lastensuojelun kohtaamisissa.
Dialogisuus asiakastyössä ei ole kaikki voipainen ja autuaaksi tekevä. Se ei yksistään ratkaise laajoja lastensuojelun ongelmakohtia. Se mahdollistaa kuitenkin yhden askeleen kohti korkealaatuista lastensuojelua.
Jarkko Luusua
Kirjoitus pohjautuu syksyllä 2017 valmistuneeseen kahden nuoren haastatteluun perustuvaa pro gradu-tutkielmaan ”Vastuullista, jaettua ja ohittavaa -lastensuojelun palvelutarpeen arvioinneissa rakentuvia nuorten toimijuuksia”, sekä ajankohtaiseen keskusteluun lastensuojelun tilasta.
(31)
Sosiaalityön kielen laajeneva suunta
Tämä kirjoitus pohjaa Tampereen yliopiston sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani psykososiaalisesta sosiaalityöstä (Kemmo 2016). Tarkoitukseni on avata sitä, mitä tarkoittaa diskurssi. Tämän lisäksi tuon esiin psykososiaalisen sosiaalityön teksteistä löytämäni diskurssin. Pohdin myös mahdollisia syitä sille, miksi löytämäni diskurssi ylipäätään esiintyy sosiaalityön teksteissä. Kirjoitukseni kaksi olennaista teemaa eli psykososiaalinen ja diskurssi yhdistyvät yhdessä tekstin keskeisessä argumentissa siinä, että näen psykososiaalisen sosiaalityön ongelmien johtuvan alalla vaikuttavasta diskurssista.
Koska psykososiaalinen on käsitteenä sosiaalityön historiallinen ja keskeinen asiantuntijuuden kuva (Toikko 1997, 170–171; Granfelt 1993, 194; Sipilä, A. 2011, 135), koskettavat sen ongelmat laajaa alaa sosiaalityössä. Etenkin psykososiaalisen keskeisestä roolista johtuen sosiaalityön tietotuotannossa ei siis tavallaan voi olla kommunikoimatta[1] aiheesta, vaan osallistutaan – myös hiljaisuudella – epäselvyyksien suuntaamiseen kohti sosiaalityön käytäntöä.
Kun gradutyössäni olen tuonut esiin, ettei psykososiaalisen sosiaalityön jatkuviin epämääräisyyksiin ole kiinnitetty huomiota suomalaisessa sosiaalityössä, on tämän kirjoitukseni tähtäimessä pikemminkin kysymys syystä eli siitä, mistä tämä huomattavan hiljainen epäselvyyksien hyväksyminen voi alan keskeisen käsitteen ja työmuodon kohdalla sosiaalityössä johtua[2]. Psykososiaalisen sosiaalityön mittavista epäselvyyksistä johtuen tällä hetkellä voidaan hyvin nähdä, että suomalaista psykososiaalista sosiaalityötä koskeva akateeminen keskustelu on jo poikki (Kemmo 2016, 5).
Kun olin tutkinut psykososiaalista sosiaalityötä diskurssianalyysin keinoin, en löytänyt mitään sosiaalityön modernia tai postmodernia diskurssia. En liion löytänyt mitään sosiaalityön vuorovaikutuksen menetelmällistä ja käytännöllistä diskurssia, vaikka niiden mukaiset merkitykset teksteistä löysinkin. Löysin kuitenkin yhden: nimittäin sosiaalityön kielen laajenevan suunnan diskurssin. Vaikka tämä diskurssi ongelmineen onkin hahmottunut vahvasti juuri psykososiaalisen tekstien osana, eivät sen vaikutukset sosiaalityössä ulotu vain nimenomaisesti kyseisen aihealueen teksteihin. Tämä on yksi syy sille, miksi sosiaalityön kielen laajeneva suunta kuvaa alan laajempaa puhetapaa, toisin sanoen diskurssia.
Diskurssilla en kuitenkaan tarkoita jotakin sosiaalityön kaiken puheen kattavaa kuvausta enkä myöskään alalla etsittyjä – ja usein myös löydettyjä – verrattain ehyitä kielen merkityskokonaisuuksia, vaan Michel Foucault’n (2005, 38) luonnehdintaa siitä, ettei kielen diskurssi lopulta ole muuta kuin sanomatta jättämänsä haitallista läsnäoloa. Diskurssi on polku ristiriidasta toiseen aiheuttaen näkyvät ristiriidat, koska tottelee kätkemäänsä ristiriitaa (Foucault 2005, 198).
Kuten Foucault edellä teoretisoi, diskurssi on yleinen puhetapa, jonka merkityksiä ei ole tunnistettu ja tunnustettu. Koska kielen laajenevan suunnan voi ymmärtää sosiaalityön tutkimuksen kielen ongelmien jäsennyksenä tai yhteenvetona, pyrin sen avulla tavoittamaan juurikin sitä, mikä suomalaisen sosiaalityön tekstien kulussa on nähtävissä ja vaikuttaa, mutta joka on jäänyt sanomatta ääneen. Tässä piiloisuudessaan diskurssi ohjaa tutkimustekstien kulkua haitalliseen suuntaan. Jokin epäselvyyttä aiheuttava voi vaikuttaa ainoastaan kätkettynä, ja lähinnä piiloisuuttahan epäselvyyskin vain tarkoittaa. Seuraavaksi kuvaan löytämäni diskurssin merkityksen tiivistetysti. Kielen laajeneva suunta on siis käsitteellinen välineeni, jonka avulla voin kuvata löytämääni sosiaalityön tutkimustoiminnan teksteissä esiintyvää kielenkäytön tapaa.
Tutkimukseni havainnoissa sosiaalityön kielen laajeneva suunta on yleisessä ja keskeisessä roolissa psykososiaalisen merkityksen katoamisessa alan näköpiiristä, sillä laajeneva suunta suuntaa katseensa vain käsitteeseen, innovaatioihin ja vain eteenpäin. Kielen laajeneva suunta ei myöskään pidä kahta eri näkökulmaa mukanaan eikä toisistaan erillään, sillä se pyrkii vain yhdistämään silloinkin kun pitäisi erottaa, ja erottaa silloinkin kun ei tarvitsisi. Näin laajeneva suunta ei tukeudu selventämiseen tavoitteissaan, johdonmukaisuuteen periaatteissaan, ei ota kielen merkitysvälitteisyyttä vakavissaan eikä kohdista katsettaan itseymmärrykseen. Suunta ulottaa psykososiaalisen korjaamaan alalla minkä tahansa tilanteen ja pitää alan hiljaisena silloinkin kun pitäisi esittää kommenttia. Tästä johtuen sosiaalityön kielen laajeneva suunta lopulta kadottaa monelta osin kriittisyyden, itsekriittisyyden ja avoimuuden toimintansa perustoiltaan, tuottaa ongelmallista ristiriitaa tutkimustuloksissa ja haittaa alan käytännön kehittämistä vaientaessaan keskustelun aiheesta, josta on alkanut puhua.
Mistä tällainen puhe- ja toimintatapa sosiaalityön tietotuotannon teksteihin sitten syntyy? Mitä tarkoitusta se alalla ajaa? Asia on tärkeä selvitettävä, sillä sisäisten ristiriitaisuuksien ilmeneminen sosiaalityön teoreettisten tekstien osana aiheuttaa samalla sen, että tekstit välittävät implisiittisesti kyseisiä toimintatapoja alalle. Sosiaalityön tieteellinen tutkimustoiminta on alalla vaikuttavan tiedon keskeinen legitimoija (Walls 1986, 112–117). Toisin sanoen teoreettinen tieto on sosiaalityön tietotuotannon olennainen keino jäsentää ja tuoda esiin alan ilmiöitä ja hyväksyttäviä toimintatapoja (ks. Saurama 2005, 267). Tällaisen tuotetun teoreettisen tiedon avulla tietotuotanto pyrkii määrittämään ja merkityksellistämään alan käsitteistöä ja kommunikoimaan näin yhteiskunnalle sosiaalityön ulkopuolelle, mutta myös aikaansaamaan alan sisäistä keskustelua, joka on välttämätöntä sosiaalityön yhteisen asiantuntijuuden kehittämisessä. Yhteinen ja ymmärrettävä puhe on keskinäisen ymmärryksen perusta (Arnkil 2005, 186).
Katarina Piuva on havainnut sosiaalityön tieteenalaistamisintressin osana ruotsalaisia psykososiaalisen sosiaalityön tekstejä. Piuvan mukaan Ruotsissa kyseinen intressi on ajanut psykososiaalisen sosiaalityön tekstien painotukset kaiken muun, esimerkiksi asiakkaan sosiaalisesta tilanteesta lähtevän, tarkastelun edelle. Ruotsissa sosiaalityö liitettiin yliopistoon vuonna 1977. (Piuva 2007, 261–264, 276–277.) Suomessa sosiaalityö hyväksyttiin itsenäiseksi pääaineeksi yliopistoon vuonna 1999 (Karvinen-Niinikoski 2005, 73). Myös meillä on ilmennyt sosiaalityön tieteenalaistamistarve (Satka 1997, 28–32; Mutka 1998, 40) eli tarve muodostaa sosiaalityöhön omaa teoriaa, rakentaa alan tietotuotannon auktoriteettiasemaa ja koota sosiaalityötä yhteen. Kun edellä ensiksi mainitun tehtävän perustat ovat suomalaisenkin sosiaalityön teksteissä jääneet hataralle pohjalle[3], ovat muut mainitut intressit nousseet tekstien toiminnassa keskiöön. Samalla niiden mukaiset pyrkimykset ovat ajaneet aiheen selventämisen edelle. Siksi sosiaalityön diskurssin suunta on ollut levittäytyä aina uusiin kielen merkitysyhteyksiin, jolloin suunta myös aiheuttaa näkyvät ristiriidat alan tutkimuksen kielessä.
Jälleen juuri kuten Foucault edellä teoretisoi; sosiaalityön teoreettisen kirjallisuuden jatkuvat epäselvyydet syntyvät teksteihin paikkaamaan aiheen haurasta ydintä eli teoriapohjaa. Jo Riitta Granfelt (1993, 177) esitti eksplisiittisesti psykososiaalisen sosiaalityön teoriapohjan jäsentymättömyyden, mutta suomalaisen sosiaalityön muut intressit ovat ajaneet asian ohi, jolloin siihen ei ole kiinnitetty riittävää huomiota. Psykososiaalinen on siis etenkin alan vuorovaikutusta koskeva sosiaalityön teoria, joka on jäänyt vaille kunnollista teoriapohjaa, mistä johtuen myöskään psykososiaalisen käsitteen käyttö ei ole voinut muodostua tieteen periaatteiden mukaiseksi tai tieteelliseksi. Tämä on nähdäkseni juuri sellainen perustava ristiriita, jollaista Foucault (2005, 197–198) piti merkkinä diskurssista ja jota myös jatkuvat rajanvedot – sosiaalityön ja erityisesti psykologian välillä – syntyvät tekstien toiminnassa peittämään ja paikkaamaan (ks. Sipilä, J. 1989, 225; Granfelt 1993, 222–223; Toikko 1997, 184–185 ks. myös Weckroth 2007, 429–432; Toikko 2009, 285–286; Kemmo 2016, 66).
Havainnoistani johtuen ajattelen, että sosiaalityön teoriapohjaa tulee johdonmukaisesti vahvistaa, sillä sekä sosiaalityötieteen että alan yleisen toimintakulttuurin kehittäminen edellyttävät vähintäänkin alan merkitysten ymmärtämisen mahdollisuutta. Oman asiantuntijuuden ymmärtäminen on puolestaan tarpeen jo sinällään ja myös alan arvostuksen lisäämisessä osana moniammatillista toimintaa (Korpela 2014, 138–139; Metteri, Valokivi & Ylinen 2014, 330). Tekstien välityksellä sosiaalityössä opitaan esimerkiksi uskallusta ja ymmärrystä epäkohtien esittämiseen ja eriävään mielipiteeseen, jonka hyväksyttävä esittäminen alalla kuin alalla pitkälti edellyttää, että kyseisessä toimintakulttuurissa on tapana näin myös toimia. Sosiaalityö ehdollistuu tutkimuksellisten tekstien välityksellä, joten jos alan tietotuotannon teksteistä uupuu analyyttisyyttä, huolellisuutta, kriittisyyttä ja itsekriittisyyttä, ei näitä samoja periaatteita voi juurikaan olettaa ja odottaa löytyvän alan oppimisympäristöistäkään (ks. Saarnio 1986, 37–38). Käytännössäkin erityisen vaikeat asiat avautuvat vain jos on kykyä katsoa niitä toisin (Pösö 2004, 12–14; Hurtig, Nikupeteri & Laitinen 2014, 253). ”Vakiintunut ja kyseenalaistamaton tiedon kategorisointi voi estää rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön edistämisen ja sen toteutumisen palvelujärjestelmässä” (emt., 277). Lisäksi kielen merkitykset ylipäätäänkin rakentuvat vasta tuotettujen merkityserojen kautta (esim. Jokinen & Juhila 1991; 38; Jokinen 1999, 39–40).
Alan merkitykset eivät rakennu ymmärrettäviksi alati laajenevan suunnan kautta vaan sosiaalityön tietotuotannon tulisi kääntyä kohti itseymmärrystä; itsesuhdetta. Tämä on ollut syynä sille, miksi olen tässä kirjoituksessani ja gradutyössäni halunnut katsoa sosiaalityön tuttujen teemojen merkityksiä alan tietotuotannon teksteistä. Puhe ei nyt siis ole ollut sosiaalityön uudesta asiantuntijuudesta, vaan pikemminkin hyvin suppeasta yrityksestä ymmärtää hieman alan vanhempaa ydintä, mikä vasta voi mahdollistaa sen kriittistä arvioimistakin. Loppujen lopuksi sosiaalityön kiinnittäminen tiedeyhteisöönkin onnistuu vasta ja vain tieteen periaatteiden mukaisella ja niitä vahvistavalla toiminnalla. Teoriakaan ei voi niin sanotusti kellua tyhjän päällä, vaan se tulee kunnolla perustaa. Sosiaalityön teoria on edelleenkin turhan heppoinen ja osin unohdettukin laji myös suomalaisessa sosiaalityössä, sillä kukas kissan hännän nostaisi, jos ei kissa itse. Pelkään pahoin, että tällä nykyisellä menolla sosiaalityö on lähinnä vain itse poistamassa itseään yliopistoyhteisöstä.
Jussi Kemmo
sosiaalityöntekijä
_____________
[1] On myös ajateltu, ettei ihmisten ole edes mahdollista olla kommunikoimatta keskinäisissä toimissaan (Watzlawick, Bavelas & Jackson 1967).
[2] Sosiaalityön hiljaisuuden kulttuuri on alalla keskusteltu aihe (esim. Mutka 1998, 123–127).
[3] Sosiaalityön käytännön ja tieteen välisen suhteen nähdään jääneen perustoiltaan ongelmalliseksi (Saarnio 1986, 28–31; Satka 1997, 31).
_____________
Kirjallisuus
Arnkil, Tom Erik (2005) Metaforat, dialogisuus ja käytäntötutkimus. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 173–200.
Foucault, Michel (2005) Tiedon arkeologia. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Tampere: Vastapaino.
Granfelt, Riitta (1993) Psykososiaalinen orientaatio sosiaalityössä. Teoksessa Riitta Granfelt, Harri Jokiranta, Synnove Karvinen, Aila-Leena Matthies & Anneli Pohjola (toim.) Monisärmäinen sosiaalityö. Helsinki: Sosiaaliturvan Keskusliitto, 175–227.
Hurtig, Johanna, Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja (2014) Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Anneli Pohjola, Merja Laitinen & Marjaana Seppänen (toim.) Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja. Kuopio: Unipress, 250–280.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (1991) Diskursseja rakentamassa. Näkökulma sosiaalisten käytäntöjen tutkimiseen. Tutkimuksia Sarja A, 2. Tampereen yliopisto, Sosiaalipolitiikan laitos.
Jokinen, Arja (1999) Diskurssianalyysin suhde sukulaistraditioihin. Teoksessa Arja Jokinen, Kirsi Juhila & Eero Suoninen Diskurssianalyysi liikkeessä. Tampere: Vastapaino, 37–53.
Karvinen-Niinikoski, Synnove (2005) Sosiaalityön opetus, tutkimus ja kehittyvä asiantuntijuus. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 73–96.
Kemmo, Jussi (2016) Kohti psykososiaalisen sosiaalityön itseymmärrystä. Vuorovaikutus menetelmänä ja käytäntönä suomalaisessa psykososiaalisen sosiaalityön diskurssissa. Pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto.
Korpela, Rauni (2014) Terveyssosiaalityön asiantuntijuus ja kehittäminen. Teoksessa Anna Metteri, Heli Valokivi & Satu Ylinen (toim.) Terveys ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 118–141.
Metteri, Anna, Valokivi, Heli & Ylinen, Satu (2014) Lopuksi: Kohti monialaista keskustelua terveydestä ja sosiaalityöstä. Teoksessa Anna Metteri, Heli Valokivi & Satu Ylinen (toim.) Terveys ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 329–331.
Mutka, Ulla (1998) Sosiaalityön neljäs käänne. Asiantuntijuuden mahdollisuudet vahvan hyvinvointivaltion jälkeen. Jyväskylä: SoPhi.
Piuva, Katarina (2007) The Case of Psychosocial work: The Pedagogic Discourse of Psychosocial Education in Sweden 1938-1989. Social Work Education 26 (3) 261–279.
Pösö, Tarja (2004) Vakavat silmät ja muita kokemuksia koulukodista. Stakes tutkimuksia 133.
Saarnio, Pekka (1986) Vielä kerran sosiaalityön teorian ja käytännön suhteesta. Sosiaalityön Vuosikirja, 86, Helsinki, 26–44.
Satka, Mirja (1997) Sosiaalityö ajassa – ydinkysymysten äärellä. Raportissa Riitta Viialainen & Maisa Maaniittu (toim.) ”Tehdä itsensä tarpeettomaksi?” Sosiaalityö 1990-luvulla. Jyväskylä: Stakes, Raportteja 213, 27–38.
Saurama, Erja (2005) Muutosvallasta käytännössä. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 259–276.
Sipilä, Anita (2011) Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet – Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Kuopio: Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta No. 28.
Sipilä, Jorma (1989) Sosiaalityön jäljillä. Helsinki: Tammi.
Toikko, Timo (1997) Psykososiaalinen lähestymistapa sosiaalityössä. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti Janus (2), 169–185.
Toikko, Timo (2009) Tapauskohtainen sosiaalityö. Teoksessa Mikko Mäntysaari, Anneli Pohjola & Tarja Pösö (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS-kustannus, 271–291.
Walls, Georg (1986) Sosiaalityön tietoperusta ja organisointi. Teoksessa Antti Karisto & Tapani Purola (toim.) Sosiaalityön kehittäminen. taustoja, reunaehtoja, näkökulmia. Oppimateriaaleja 1. Helsinki: Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 109–129.
Watzlawick, Paul, Bavelas, Janet, Beavin & Jackson, Don D. (1967) Pragmatics of human communication. A study of interactional patterns, pathologies and paradoxes. New York: Norton.
Weckroth, Antti (2007) Mitä merkitsee ”psykososiaalinen” päihdehoidossa? Yhteiskuntapolitiikka-YP 72 (4), 426–436.
(30)
Yhteisön voimaannuttava vaikutus vanhustyössä
Pro gradu -työssäni käsittelen vanhusten voimaantumisen kokemuksia mielenterveysryhmissä. Tutkimuksessani haluan kartoittaa ryhmissä käyvien vanhusten kokemuksia toiminnan vaikutuksesta heidän arkielämäänsä ja siitä millaisia toiveita heillä on vanhuksille järjestettävistä palveluista.
Tutkimukseni käsittelee vanhusten voimaantumisien kokemuksia. Toteutin tutkimukseni ryhmähaastatteluina Vanhusten kotipalvelusäätiön kahdessa yksikössä Havurastissa, (Koivukylän Havukoskella) ja Myyrastissa Myyrmäessä. Mielenterveysryhmät paikantuvat sosiaalityössä kolmannen sektorin palveluihin. Vuonna 1972 perustetun kotipalvelusäätiön tehtävänä on edistää vanhusten asemaa ja tukea heidän hyvinvointiaan Vantaan kaupungissa. Tämä on varsin lähellä Sosiaalihuoltolain (1301/2014) 7§ mukaista tehtävää, jossa painotetaan sosiaalityön toimintaa kunnan asukkaiden asuin- ja toimintaympäristöjen kehittämiseksi ja sosiaalisten ongelmien huomaamiseksi ja ratkaisemiseksi.
Vanhusten kotiapusäätiön mielenterveysyhteisöjen toiminta liittää mielenkiintoisella tavalla yhteen 1970-luvun rakenteellisen ja alueellisen sosiaalityön pyrkimykset nykyisiin pyrkimyksiin tukea vanhusten kotona asumista ja toimintakykyä. Toiminnassa otetaan huomioon asiakkaiden omat toiveet, ja toiminta ja retket tapahtuvat asiakkaiden äänestyksen perusteella.
Asiakkaiden kertomukset yhteisöllisen avun merkityksestä arkeen
Tutkin asiakkaiden kertomuksia ja ryhmittelin vastauksia erilaisiin teema-alueisiin. Voimaantumisen ja emansipaation kokemukset tulivat voimakkaasti esille vanhusten vastauksissa. Tämä yllätti minut positiivisesti, sillä kuvittelin aluksi vastaajien kertovan esimerkiksi yksinäisyydestä. Toisena teemana nousi voimakkaasti esille elämänpiiri: vanhukset kertoivat lähtevänsä liikkeelle, kun haluisivat päästä käymään tapaamassa muita. Moni koki ja liikkeelle lähtemisen lisäävän arkiliikuntaa ja toimivan terveyttä ylläpitävänä tekijänä. Ulos lähtemiseen valmistautumista pidettiin joissakin vastauksissa vaikeimpana asiana. Toiminnan vaikutus lisäsi monien vastaajien mukaan arjen rytmiä, ja he osallistuvat mielellään liikuntaryhmiin. Tutun yhteisön läheisyys motivoi ihmisiä lähtemään liikkeelle.
Mielenterveysyhteisöjen toiminta oli täysin vapaaehtoista. Tämä madalsi toimintaan osallistumisen kynnystä. Toiminnan suunnittelemiseen saattoi osallistua tekemällä ehdotuksia ja äänestämällä ehdotuksista. Vapaaehtoisuus lisäsi vanhusten osallisuutta ja motivaatiota osallistua toimintaan. Kotiapusäätiön mielenterveysryhmillä on suuri paikallinen merkitys. Vanhukset kertoivat, että paikasta toiseen liikkuminen ei enää ollut helppoa eikä autottomilla vanhuksilla ollut mahdollisuutta käydä pitkän matkan päässä sijaitsevissa keskuksissa. Tutun ajanviettopaikan läheisyys lisäsi monien vanhusten mielestä arjen turvallisuuden tunnetta. Läheisiä puistonpenkkejäkään ei pidetty kaupunkiympäristössä kovin vaarattomina paikkona.
Yhteisön merkitys yksilön elämälle korostui elämän kriisihetkinä, ja nimesin viidennen teeman elämäntilanteeksi/situaatioksi. Moni vastaaja kertoi aloittaneensa mielenterveysryhmässä käymisen leskeytymisen tai omaishoitajuuden myötä. Vanhukset kokivat, että tuttu yhteisö oli antanut tukea vaikeiden asioiden käsittelyssä ja lisännyt voimavaroja arkeen. Ihmiset kokivat olevansa osa yhteisöä. Vaikeista asioista oli mahdollista puhua muiden ryhmäläisen kanssaan, mutta myös ohjaajille yksityisesti. Yksinäisyyden kokemukset lieventyivät, kun ihmisillä oli mahdollisuus olla osana yhteisöllistä toimintaa.
Toiveita vanhusten palveluista
Vanhukset toivoivat, että omassa asuinympäristössä olisi tarjolla riittävästi palveluita. Lähikaupan toiminnan tilapäinen lakkauttaminen oli hankaloittanut Havukoskella asuvien vanhusten elämää. Vanhukset sanoivat kaipaavansa sitä, että heidän olisi mahdollista vaihtaa muutama sana kotipalvelutyöntekijöiden kanssa, mutta kokivat palvelun liian kiireiseksi. Vanhusten mukana työntekijät vaihtuivat liian tiuhaan: esimerkiksi kotipalvelun työntekijät ja lääkärit vaihtuivat joka tapaamiskerralla. Huonosti liikkuville vanhuksillekin toivottiin mahdollisuutta osallistua sosiaaliseen toimintaan. Havurastin yksikön taannoinen lakkautusuhka sai asiakkaat kirjoittamaan vetoomuksen toiminnan jatkumisen puolesta. Vanhusten toiveena olikin, että palveluita järjestettäisiin heidän ehdoillaan ja heistä heidän toiveensa huomioiden.
Piia Helander
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Kun on huumori yllä, niin ei ne kivut ja särytkään tunnu niin pahoilta”- Vanhusten voimaantumisen kokemuksia kolmannen sektorin vertaistukiryhmissä.
Lähteet
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014
(29)
Venäläisten maahanmuuttajanaisten työmarkkinaosaamista ei osata Suomessa hyödyntää
Pro gradu -tutkimuksessani katson venäläisten maahanmuuttajanaisten työllistymistä naisten silmin. Kysyn heiltä, mikä edesauttaa ja mikä estää työllistymistä Suomessa. Kiinnostuin aiheesta, koska tähän asti tutkimus ei ole tarkastellut erikseen venäläisten naismaahanmuuttajien tilannetta. Naisten ja miesten kokemus ja asema työmarkkinoilla on erilainen, joten on loogista olettaa, että myös maahanmuuttajien kokemukset työmarkkinoista eroavat sukupuolen mukaan.
Aihe kiinnosti minua myös siksi, koska olen itse maahanmuuttaja. Tutkijana jaan haastateltavien kanssa saman kulttuuripohjan ja äidinkielen sekä maahanmuuttajataustan. Käytän omaa taustaani ja kokemustani resurssina tutkimuksessa. Kuten maahanmuutosta tehdyt tutkimukset osoittavat, ei ole mahdollista ratkaista maahanmuuttajien ongelmia, jos ei ymmärrä heidän kulttuuriaan.
Tutkimukseni teoreettiseksi kehykseksi olen valinnut Berryn akkulturaatio teorian, jossa kulttuurien kohtaamisten polut jaetaan integraatioon, assimilaatioon, separaatioon ja marginalisaatioon. Näistä integraatiota olen tutkinut syvällisemmin, käyttäen Karmela Liebkindin, Annika Forsanderin, Liisa Harakkamäen ja Anu Yijälän teoksia. Aineistonkeruumenetelmänä on ollut semistrukturoitu haastattelu ja analyysimetodina on teoriaan perustuva sisällönanalyysi. Haastateltaviksi olen valinnut viisi naismaahanmuuttajaa, jotka ovat muuttaneet Suomeen eri-ikäisinä, eri alueilta Neuvostoliitosta tai Venäjältä ja ovat asuneet Suomessa 2-20 vuotta. Naiset osallistuivat Lapin Yliopiston ja Rovaniemen AMK:n projektiin, joka järjestettiin avoimen yliopiston kautta. Projektiin osallistujat opiskelivat avoimen yliopiston kursseilla ja saivat tietoa koulutuksista sekä neuvontaa, jotta he pystyisivät jatkamaan opiskelua ammattiin jossain korkeakoulussa.
Aiempien tutkimusten mukaan naismaahamuuttajat kokevat enemmän vaikeuksia työllistymisessä verrattuna miesmaahanmuuttajiin. Haastattelemani venäläiset naiset ovat aktiivisia oman työllistymisensä edistämisessä. He käyttävät resurssejaan ja tarjoutuvia mahdollisuuksia sopeutuakseen tilanteeseen. He ymmärtävät suomen kielen oppimisen merkityksen työn haussa. Muutettuaan Suomeen he alkoivat käydä suomen kielen kursseilla ja opiskelivat kieltä myös kotona sekä työharjoittelupaikoissa. Parin vuoden päästä he pystyivät asioimaan suomen kielellä itsenäisesti. Kielen opiskeluun osallistuivat sekä nuoret että vanhemmat naiset. Nuoret naismuuttajat osaavat usein myös englantia ja muita kieliä. Haastattelemani naiset olivat nopeasti luoneet käsityksen suomalaisista työmarkkinoista. Vanhemmat naiset joutuivat toteamaan, että heidän kotimaansa korkeakoulututkinnot eivät tuota Suomessa vastaavaa pätevyyttä eivätkä johda uudessa asuinmaassa työllistymiseen. Sen takia he olivat hakeutuneet heti kielikurssien jälkeen opiskelemaan uusiin ammatteihin tai päivittivät omaa tutkintoaan.
Venäläisiä naisia ei tarvitse motivoida työssä käymiseen
Haastatteluissa kävi ilmi, että venäläisille naisille työ on tie itsenäisyyteen ja itsensä toteuttamiseen. Se on tärkeä ja arvokas osa elämää. Vaikka venäläisessä kulttuurissa perheen äidin rooli on vahva, perheelliset haastateltavat ovat tottuneet yhdistämään perheen, työn ja vapaa-ajan aktiviteetit. Haastattelemistani naisista kolme oli ollut töissä ja naimisissa ennen Suomeen muuttoaan. He olivat ehtineet luoda työuraa Venäjällä. Se, että he uskalsivat jättää tämän kaiken taakseen ja aloittaa elämän uudessa maassa ja uudella kielellä, kertoo naisten rohkeudesta sekä itseluottamuksesta. Ensimmäisen työpaikan löytäminen ei kestänyt pitkään. Aiemmasta elämästä tuttu kyky yhdistää eri rooleja edesauttoi heitä aloittamaan pätkätöiden tekemisen pian maahanmuuton jälkeen, ja samalla hoitamaan perhevelvollisuudet ja/tai opiskelun.
Kuitenkin jopa nämä itseensä luottavat aktiiviset venäläiset naismaahanmuuttajat kokevat työllistymisessä vaikeuksia. Vaikka maantieteellisesti Venäjä ja Suomi ovat naapureita, kulttuurierot ovat isoja. Venäläisille naisille työ tarkoittaa paljon enemmän kuin ansiotulon lähde, se on heille itsensä toteuttamisen paikka. Aluksi naiset työllistyivät esimerkiksi apulaisopettajiksi, varhaiskasvatuksenopettajiksi, siivoojiksi, tarjoilijoiksi ja hoitoapulaiseksi. He kuitenkin kokivat, etteivät näissä tehtävissä voineet toteuttaa itseään ammatillisesti. Naiset haaveilevat saavansa tässä maassa vastaavan aseman kuin heillä oli Venäjällä sekä työllistyvänsä samalle alalle. Korkeakoulun diplomien rinnastamisen vaikeus sekä selkeä syrjintä työpaikoissa vaikeuttavat tavoitteen saavuttamista. Ulkoisesti, objektiivisten tekijöiden kautta tarkasteltuna, naisten tilanne saattaa näyttää onnistuneelta integraatiolta: heillä on työ, perhe, kavereita ja he osaavat suomen kielen. Subjektiivisesti naiset eivät kuitenkaan tunne integroituneensa. He eivät halua, että heidän miehensä rahoittaa heidän elämänsä (tai ehkä suomalaiset miehet eivät suostu tähän) ja sen takia he joutuvat ottamaan vastaan jokaisen työtarjoukseen, vaikka tarjottu työ ei usein vastaa heidän tutkintojaan tai työkokemustaan eikä edistä työuraa. Naiset pyrkivät todistamaan osaamistaan opiskelemalla uutta ammattia.
Maahanmuuttaja tarvitsee räätölöityjä palveluita
Jos tilannetta katsoo yhteiskunnan kannalta, naiset ja heidän osaamisensa sekä korkeakoulututkintonsa ovat resurssi, joka on jäänyt käyttämättä. Integraatioteoria korostaa integraatioprosessin kaksisuuntaisuutta. Onnistuneessa integraatiossa maahanmuuttaja sopeutuu yhteiskuntaan ja yhteiskunta sopeutuu maahanmuuttajiin. Venäläisten naismaahanmuuttajien integraatiota edesauttaa, jos lisätään työyhteisön ja maahanmuuttajien kanssakäymistä. Esimerkiksi kotoutumisohjelmaan kuuluvat harjoittelujaksot voitaisiin pidentää muutamasta viikosta pariin kuukauteen. Muutamassa viikossa maahanmuuttaja tuskin saa käsitystä työpaikasta, eikä työnantaja ehdi tutustua työntekijään.
Myös maahanmuuttoviranomaisten toimintakäytäntöjä tulisi tarkistaa kohti räätälöidympiä malleja, jotka ottavat nykyistä paremmin huomioon maahanmuuttajan työkokemuksen ja koulutustason. Viidestä haastattelemastani naisesta, kahdella oli positiivinen kokemus työhallinnon toiminnasta, mutta yksi toi esiin edellä mainitun ongelman. Hänet oli lähetetty kursseille ja harjoittelupaikkoihin, jotka eivät vastanneet hänen työkokemustaan ja koulutustaustaansa, eivätkä hänen kiinnostustaan.
Rovaniemellä toimivasta Moninetistä naisilla oli hyvin positiivisia kokemuksia. Moninet on tukenut naisia neuvomalla, harjoittelupaikkoja etsimällä, kieli- ja kulttuuriin tutustumiskursseja järjestämällä sekä tarjoamalla harjoittelumahdollisuuksia myös Moninetissä. Naisten kokemusten perusteella venäjää osaavista työntekijöistä kiinnostuneita työnantajia voisi houkutella nykyistä voimakkaammin yhteistyöhön Moninetin kanssa, tai jopa sopia yritysten kanssa maahanmuuttajille tarkoitetuista työpaikoista. Tässä tarvitaan Elinkeinoministeriön ja Ely-keskuksen apua ja resursointia.
Maahanmuuttajien työllistymistä ja elämäntilanteita selvittävää tutkimusta tarvitaan, jotta maahanmuuttoon liittyvät ongelmat pystytään tunnistamaan. Oman tutkimukseni perusteella on tärkeää tarkastella maahanmuuttajien osaryhmiä, eikä vain kaikkia maahanmuuttajia yhtenä ryhmänä. Toisaalta on tärkeää katsoa tilanteita maahanmuuttajien omasta näkökulmasta ja on hyödyksi, jos tutkijalla on tutkittavien kanssa yhteinen kieli-ja kokemustausta. Näin tutkimus tukisi osuvampien ratkaisujen löytymistä.
Marina Niemelä
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Venäläisten maahanmuuttajanaisten työmarkkinakiinnittyminen Suomessa. 2017.
(28)
Kun palvelun vastaanottaminen vaatii työtä
Kuvitelkaa normaali pikkulapsiperhe, jossa on yksi tai kaksi pientä, alle kouluikäistä lasta. Kun tämän perheen vanhempi lähtee lasten kanssa asioille, on pelkkä liikkeelle pääseminen jo oma operaationsa. Mutta mitä jos pieniä lapsia olisikin kolme, tai viisi? Ja niiden lisäksi alakouluikäisiä jokaiselle luokka-asteelle oma? Millaisten asioiden äärellä tuolloin ollaan, että perhe pääsee ylipäätään yhtään mihinkään?
Tällaisten haasteiden edessä suurperheet usein ovat. Pelkkä arkisten asioiden hoito kodin ulkopuolella, kuten neuvolakäynnit, kauppareissut ja vastaavat vaativat tarkkaa suunnittelua ja yleensä sen, että joku jää huolehtimaan kotiin muista lapsista. Koska esimerkiksi lasten neuvolakäynnit ovat juuri kyseisen lapsen omia käyntejä, ei niihin voi ottaa koko sisaruskatrasta mukaan, mutta pieniä lapsia ei voi jättää kotiinkaan, joten jonkun pitää huolehtia heistä. Mahdollisuudet siihen, että molemmat vanhemmat olisivat mukana asioilla, ovat pienet.
Suurperheet sosiaalityön asiakkaina
Tutkin omassa pro gradu -työssäni suurperheiden kokemuksia sosiaalityön asiakkuuden näkökulmasta. Sen kautta nousi selkeästi esiin ne haasteet, joita suurperheet kokevat perheen suuren lapsimäärän vuoksi jo pelkästään sosiaalipalveluiden vastaanoton tasolla. Asia, joka voi olla itsestäänselvyys yhden tai kahden lapsen perheessä, kuten koko perheen oleminen yhdessä paikassa yhtaikaa, varsinkin kodin ulkopuolella, voi olla valtava haaste suurperheille.
Kun suurperhe tarvitsee sosiaalityön tukea, ovat tuen tarpeet aivan samanlaisia kuin muissakin perheissä. On haasteita vanhemmuudessa, taloudellisia huolia, perheenjäsenen sairastumista, uupumusta ja monia muita haasteita. Suurperheet ovat tässä mielessä aivan tavallisia perheitä, eikä suuri lapsimäärä tee sinällään perhettä huonommin toimivaksi, eikö myöskään paremmin toimivaksi. Suuri lapsiluku ei kerro huonosta vanhemmuudesta, mutta se ei myöskään tee kenestäkään automaattisesti hyvää vanhempaa. Palvelujärjestelmämme ei kuitenkaan aina osaa tunnistaa suurperheiden erityisyyttä tuen tarvitsijoina.
Esimerkiksi kotipalvelun tuki, joka tutkimuksessani nousi selkeästi hyvin tarpeelliseksi ja hyväksi koetuksi palveluksi, on usein mitoitettu pienempien perheiden tarpeelle. Siinä missä yhden tai kahden lapsen perheessä parina päivänä viikossa muutaman tunnin käyvä kotipalvelu voi olla hyvinkin riittävä ja hyödyllinen apu, niin suurperheessä työmäärä on yksinkertaisesti niin iso, että myönnetyt tunnit eivät riitä kuin pintaraapaisuun.
Lisäksi pelkkä tuen vastaanottoon valmistautuminen voi vaatia suurperheitä paljon organisointia ja työtä. Erityisesti kodin ulkopuolelle suuntautuva tuki, kuten perheneuvola, mahdolliset terapiat, lastensuojelun tapaamiset ja monet muut voivat olla hyvin haastavia suurperheiden näkökulmasta, koska suuren lapsimäärän vuoksi molempien vanhempien on vaikea päästä yhtaikaa kodin ulkopuolelle. Perhetyö taas koettiin yleensä lähinnä ylimääräisenä haittatekijänä, sillä kodinhoitoon osallistumaton perheohjaaja oli vain yksi henkilö lisää kotona, joka piti huomioida.
Siltoja rakentava tuki
Tutkimukseeni osallistuneet suurperheet kokivat, että kotiin saatava, konkreettinen apu on toimivinta mahdollista tukea. Auttavat kädet, jotka helpottavat arjessa, sekä tuki joka mahdollistaa vanhempien osallistumisen yhdessä esimerkiksi yksittäisen lapsen palaveriin kodin ulkopuolella. Lisäksi tärkeänä koettiin, että toimijoita ei ole liikaa, vaan tuki keskitettäisiin.
Kutsunkin tätä tukea siltoja rakentavaksi tueksi. Tuki, joka rakentaa siltoja kodin ja palvelun välille, sekä siltoja eri toimijoiden välille. Tällaisen tuen avulla perheen jäsenet pääsisivät sen avun piiriin, jota he tarvitsisivat, ja toisaalta avuntarjoajat osaisivat koordinoida toimintaansa niin, että perhe ei ylikuormitu niiden keskellä.
Kuten jo aiemmin totesin, suurperheet ovat kaikessa moninaisuudessaan aivan tavallisia perheitä lapsimäärästä huolimatta. Syyt heidän tuen tarpeelle sosiaalityössä eivät poikkea muista, mutta siinä miten heitä tuetaan, ja millaisilla palveluilla, olisi kehittämisen paikka. Palvelut pitäisi mitoittaa riittävän laajaksi, ja ne pitäisi toteuttaa siten, että perheet voivat ne ottaa vastaan ilman, että vastaanotto itsessään kävisi työstä.
Tero Nevala
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Suurperheiden vanhempien kokemuksia sosiaalityöntekijöiden asennoitumisesta. Lapin yliopisto 2017.
Minkälaista sosiaalityön asiantuntijuutta ja osaamista tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa?
Pro gradu-tutkielmassani on tarkasteltu sosiaalityön asiantuntijuutta kunnallisessa aikuissosiaalityössä tulevaisuudessa Lapissa sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta. Tutkimuskysymyksenä on ollut: minkälaisia asiantuntijuuden tarpeita sosiaalityöntekijät ovat kuvanneet aikuissosiaalityössä tulevaisuudessa.
Kuvailen sosiaalityöntekijöiden itsensä esille tuomia osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeita. Rajaavina tekijöinä ovat olleet Lapin maakunnallinen alue, sosiaalityöntekijän ammatissa työskenteleminen kunnan sosiaalitoimessa, aikuissosiaalityö substanssialana sekä ajallinen perspektiivi; tulevaisuus sekä osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuuden näkökulmasta. Aineisto on analysoitu sisällönanalyysin avulla. Ryhmäteemahaastatteluaineiston tavoitteena on ollut kuvata kunnallisessa aikuissosiaalityössä tarvittavaa asiantuntijuutta ja osaamista sekä niiden asiantuntijuuden tiedollisia, taidollisia ja eettisiä ulottuvuuksia. Tavoitteena on ollut myös tarkastella kunnallisen aikuissosiaalityön muutosta yhteiskunnallisessa kontekstissa.
Tutkimustulosten ja kirjallisuuden perusteella aikuissosiaalityöhön liittyvät ulottuvuudet ovat tiedot, taidot ja eettiset periaatteet. Sosiaalityön tiedollisista osaamistarpeista ovat korostuneet yhteiskunnallinen, psykososiaalinen ja oikeudellinen tieto. Oikeudellinen tieto ohjaa vahvasti sosiaalityötä.
Sosiaalityön asiantuntijuus sosiaalityöntekijöiden kuvaamana
Sosiaalityön taidollisista osaamistarpeista ovat nousseet esiin moniammatillisen yhteistyön taidot ja osaaminen. Paljon tukea tarvitsevien asiakkaiden kohdalla moniammatillinen ja poikkitieteellinen verkostotyö on noussut esille ja se lisää sosiaalityöntekijän tehtävänkuvan ja siten myös asiantuntijuuden ja osaamisen tarpeiden kompleksisuutta. Lisäksi kuntouttavan sosiaalityön sekä päihdetyön taidolliset ja tiedolliset osaamistarpeet ovat nousseet aineistossa esiin. Yhteiskunta-ja palvelujärjestelmään liittyvä osaamisen tarve on noussut myös esiin. Asiakkaiden palveluohjaukselle ja sosiaaliohjaukselle on havaittu sosiaalista tarvetta.
Eettisistä asiantuntijuuden tarpeista ja toimintaperiaatteista tutkimustuloksissa ja kirjallisuudessa ovat nousseet esiin oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvoisuuden toimintaperiaatteet. Myös ihmisarvoisen kohtaamisen periaate sekä jännitteet asiakkaiden yksilöllisten ideologioiden, tuen tarpeiden ja yhteiskunnan sekä lainsäädännön välillä ovat korostuneet. Sosiaalityöntekijät ovat toimineet myös yhteiskuntakriitikkoina asiakaskuntansa näkökulmasta ja puolesta.
Sote-ja maakuntauudistuksen suhteen on toivottu parempaa tiedottamista tulevista konkreettisista muutoksista rivityöntekijän kannalta. Sosiaalityöntekijät ovat tuoneet esille, että avoimuus ja tiedottaminen ovat tärkeitä sote-ja maakuntauudistusta ajatellen. Myös sosiaalityön johtajuuden ja asiantuntemuksen merkitystä ja tarvetta on korostettu. Mikäli johtajuuteen ei aktiivisesti osallistuta, jokin muu taho voi ottaa roolin.
Aikuissosiaalityön osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuutta ajatellen ovat tiiviisti kytkeytyneet havaittuihin sosiaalisiin tarpeisiin ja epäkohtiin. Keskiössä on asiakas tarpeineen ja toiveineen, jonka ympärille sosiaalityö ja sen osaamistarpeet rakentuvat.
Sos tt k12: ”…jos ei sosiaalialalla ole sitä johtajuutta ja asiantuntemusta niin joku sen ottaa… Se on ihan turha jossitella ja kun meitä ei huomioida. Jos et tule esiin, anna jotain asiantuntijuutta, ei sua kukaan noteeraa. Se on ihan turha täällä kahvihuoneessa palpattaa menemään, jos sie et mee tuonne ihmisten ilmoille johtajuuteen mukaan.”
Tiina Ketola
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Aikuissosiaalityön osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuudessa sosiaalityöntekijöiden kuvaamina. Lapin yliopisto 2017.
(27)
ADHD-oireisen lapsen erityisen tuen tarpeen tunnistaminen
Ajatus siitä, että yhteiskuntamme tuottaa yhä enenevässä määrin uhmakkaita, omaehtoisia ja levottomia lapsia, on iskostunut mieliimme vahvasti. Näkökulma on passivoittanut meidät siten, että sallimme lapsen oireilla ilman, että perehtyisimme lapsen tilanteeseen riittävän syvällisesti.
Passiivisuuden kehityksen juuret ovat siinä, että näkökulmassamme levottomiin ja muulla tavoin oirehtiviin lapsiin korostuu syyllistäminen. Levottomuuden syytä haetaan muun muassa lapsen elinympäristöstä, yhteiskunnan ja ympäristön jatkuvasta muutoksesta ja liikkeestä, ympäristön ärsyketulvasta, nyky-yhteiskunnan vaatimusten lisääntymisestä ja kaupungistumisesta.
Sen sijaan unohdettu näkökulma on, että kaikkia eri näkemyksiä yhdistää sisäänrakennettu idea siitä, että osa lapsista reagoi herkemmin ympäristön vaikutuksiin kuin toiset. Kutsuimmepa näitä lapsia erityislapsiksi tai vammaisiksi lapsiksi, näemme samaa problematiikkaa: toimintakyky alenee ympäristön vaikutuksesta tai ympäristöstä johtuen. Näin ollen käsite ”vammaisuus” kuvastaa meille parhaiten näiden lasten haasteiden luonnetta, joka näkyy toimintakyvyn alentumisena suhteessa ympäristöön ja sen edellytyksiin.
ADHD – vamma(ko?)
Vammaisuutta on monenlaista, joista selkein on näkyvä vamma. Näkyvän vamman todentaminen on suhteellisen helppoa; se edellyttää havaintokykyä, mutta myös kulttuuristen syy-seuraussuhteiden ymmärtämistä, kuten sen, että fyysiset rajoitteet vaikuttavat yksilön elämässä monella eri tavalla – harrastamisesta arjen askareista suoriutumiseen.
Vammaisuuden toinen muoto, näkymätön vammaisuus, on kuitenkin erilainen. Näkymätön vamma haastaa vastaanottajansa havaintokyvyn. Näkymättömän vamman olemassaolo on helppo kiistää ja toisaalta syyllistää henkilöä tilanteesta. Lasten osalta tätä syyllisyystaakkaa kantavat usein lasten lisäksi vanhemmat.
ADHD on yksi näkymättömän vamman muoto. Tämä johtuu siitä, että ADHD-oirehdinnassa toimintakyky alenee suhteessa ympäristön vaatimuksiin nähden. Mitä nämä vaatimukset sitten ovat? Ne ovat niitä kulttuurisia odotuksia, joita yhteisönä asetamme ja joista johtuen syyllistämme niitä, jotka eivät näistä vaatimuksista suoriudu. Mitä tämä syyllisyystaakka ADHD-oireisilla lapsilla sitten on? Usein se on leima lapsen ilkeydestä, kurittomuudesta ja haasteellisuudesta. Vanhemmilla tämä sama syyllisyystaakka näkyy usein ulkopuoliselle heikkona vanhemmuutena.
Mitä olemme jättäneet huomioimatta?
Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani ADHD-oireisen lapsen oikeutta tukeen. Lopputuloksena oli kolme keskeistä teemaa, jotka ovat ADHD-oireisen lapsen oikeuksien toteutumisen haasteena. Nämä esteet ovat rakenteita, joiden synnyllä on oma historiansa ja taustansa ja jotka tuottavat väliinputoajaryhmiä. Nämä kolme teemaa ovat: Huolen herääminen, vammaisuuden tunnistaminen ja toimivat palvelupolut.
Tulokset kertoivat ristiriitaisesta ympäristöstä, jossa nämä erityislapset ja heidän vanhempansa usein elävät. Vanhemmilla on useinkin tietoa ja ymmärrystä lapsensa erityisyydestä jo hyvin varhaisessa vaiheessa, mutta kuitenkaan he eivät tule kuulluksi. Lapsen oirehdinta näkyy yleensä kotiympäristössä jo hyvin varhain, mistä syystä vanhemmat usein jo hyvin varhaisessa vaiheessa tunnistavat lapsensa erityisyyden. Tähän huoleen tulisi reagoida vaikka esimerkiksi neuvolakäynnillä lapsessa ei mitään erityistä olisikaan havaittavissa.
Vammaisuuden tunnistaminen/tunnustaminenkaan ei siten ole aina ongelmatonta. Erityisyyttä pohtiessa päädytään prosessin edetessä pohtimaan, kuuluvatko nämä erityislapset lastensuojelun asiakkuuteen vai mahdollisesti vammaispalvelujen piiriin? Mahdollista on myös, että asiakkuuden kriteerit eivät ADHD –oireisilla lapsilla täyty kummankaan palvelun piiriin. Useimmiten kuitenkin erityslapset tulevat lastensuojelun asiakkaaksi.
Erityisen tuen tarpeen tunnistaminen?
Erityisperheiden tarkastelu osoittaa, että lastensuojelun tarkoituksen terävöittäminen ja sen kohderyhmien uudelleen tarkastelu olisi enemmän kuin tarkoituksenmukaista. Toisekseen vammaispalvelujen asiantuntemuksen tulisi laajentua koskemaan myös näkymätöntä vammaisuutta. Olisiko tarkoituksenmukaisempaa tarkastella lapsen oirehdintaa vammaisuutena ja tukitoimien puutteena kuin lastensuojelullisena kysymyksenä? Onneksi uudistunut sosiaalihuoltolaki tuli lieventämään tätä raja-aitaa, mutta se ei kuitenkaan poista ongelmaa, mikäli sosiaalihuollon yleiset tukitoimet eivät olekaan riittävät.
Yksi työni keskeinen havainto oli, että ADHD-oireisille lapsille ei ole toimivia palvelupolkuja. Erityisen tuen tunnistamisen tulisi jo lain mukaan toteutua varhaisessa vaiheessa. Kuitenkin nyt huolet jäävät liian usein huomaamatta ja lapsen kasvamisesta odotellaan. Mihin asiakkuuteen lapsi kuuluu? Kuka tätä lasta hoitaa? Kenen vastuulla on järjestää asianmukaiset tukitoimet ja missä järjestyksessä prosessin tulee edetä? Useinkaan vanhemman vastaanottanut taho ei osaa vastata vanhemman kysymyksiin saati ohjata oikeaan paikkaan.
Tällä hetkellä näyttää, että lääkäriprofessio on ainoa, joka on ottanut paikkansa asiantuntijana lapsen erityisten tarpeiden tunnistamisessa ja joka tietää, kuinka näitä lapsia voidaan auttaa. Lääketieteen näkökulma on kuitenkin korostuneesti sairausnäkökulmaa ja tosiasiassa lääketieteen näkökulma kattaa vain pienen osan lapsen elämän kokonaisuudesta, joka koostuu erilaista elinympäristöistä ja erilaisista ihmissuhdeverkostoista.
Sosiaalityön velvollisuutena on varmistaa lapsen edun ja oikeuksien toteutuminen monimutkaisessa palvelujärjestelmässä. On tärkeää tarkastella lapsen tukemista kokonaisuutena siten, että lapsen tukeminen ja ymmärtäminen toteutuvat tosiasiallisesti lapsen erilaisissa elinympäristöissä. Sosiaalityön työvälineitä erityislasten kanssa työskenneltäessä ovat erityinen tuki, omatyöntekijän nimeäminen sekä asiakassuunnitelman tekeminen.
Oirehtiviin lapsiin tulee kohdentaa voimavaroja – heidän tilanteensa tulee nähdä tukemisen arvoisena.
Jenni Tyvitalo
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Vammaisen lapsen oikeus tukeen – Diskurssianalyysi ADHD –oireisen lapsen tunnustetuksi tulemisesta.
(26)
Tunteet sosiaalityössä
Sosiaalityö on tunnetyötä. Tunteita otetaan vastaan ja jaetaan erityisesti asiakaskohtaamisissa.
Tunnetyössä vaaditaan omien tunteiden suodattamista (Hochschild 1983). Vaikka sosiaalityöntekijät kohtaavat työssään monenlaisia tunteita, niin tunteiden tutkiminen on jäänyt vähälle huomiolle, eikä asiasta ole juurikaan käyty julkista keskustelua. Syynä tähän on todennäköisesti se, että työelämässä on perinteisesti korostunut rationaalisuuden vaatimus, eikä tunteille tai niiden käsittelylle ole ajateltu olevan siellä sijaa (esim. Juuti & Salmi 2014, 188). Tunnetyön raskaus on kuitenkin viime aikoina noussut keskustelun aiheeksi. Työolotutkimusten mukaan iso osa alalla työskentelevistä henkilöistä kokee sekä fyysistä että psyykkistä kuormittavuutta. (Husso 2016, 86.) Työhyvinvointi perustuu siihen, että ihmiset pystyvät ilmaisemaan rakentavalla tavalla omia tunteitaan työyhteisön keskuudessa. Jotta työntekijä voisi auttaa asiakasta, hänen itse tulee voida hyvin.
Pro gradu -tutkielmani aiheena oli Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. Tutkielmassani tarkastelin aikuis- ja perhetyössä työskentelevien sosiaalityöntekijöiden kokemia ja kohtaamia tunteita asiakastyössä. Aineistoni perustui sosiaalityöntekijöiden kirjoittamiin tunnepäiväkirjoihin, joissa he kuvaavat työnsä arkea ja niitä tunteita, joita siellä kokevat ja kohtaavat. Tulevana sosiaalityön ammattilaisena olen kiinnostunut siitä, millaisia tunteita työssä kohdataan ja mitkä ovat ne keinot, joiden avulla tunteita on mahdollista käsitellä. Työuupumuksesta on viime aikoina puhuttu enenevässä määrin myös julkisuudessa; mitkä seikat sitä aiheuttavat ja millä tavalla työuupumusta voisi ennaltaehkäistä?
Sosiaalityöntekijöiden kirjoitusten mukaan työssä koettiin tunteita laidasta laitaan. Näkemykseni mukaan sosiaalityöntekijöiden kuvaamat työtunteet voi jakaa kahteen eri ryhmään: kuormittaviin ja voimia antaviin tunteisiin. Tunnepäiväkirjojen mukaan työn arjessa kuormitti erityisesti kiire, joka aiheutti stressiä ja riittämättömyyden tunteita sosiaalityöntekijöille. Kiirettä työpaikoilla aiheuttivat muun muassa organisatoriset tekijät ja liian vähäinen henkilöstömitoitus työyksiköissä, joka lisäsi sosiaalityöntekijöiden työtaakkaa.
Voimia työntekijöille antoivat erityisesti onnistuneet asiakaskohtaamiset. Kokemukset siitä, että pystyi auttamaan asiakasta hänen vaikeassa elämäntilanteessaan, antoivat positiivisia tunnekokemuksia sosiaalityöntekijöille ja kasvattivat heidän ammatillista itsetuntoaan. Sosiaalityötä ei siis voi ajatella pelkästään negatiivisessa mielessä, vaan työ antaa tekijöilleen myös kokemuksia, joista pystyi iloitsemaan ja kokemaan onnistumisen tunteita. Nämä auttoivat työssäjaksamisessa.
Vertaistuki ja omien tunteiden jakaminen työtovereiden kesken auttoivat tunteiden käsittelyssä, esimerkiksi kahvitaukokeskustelut olivat tärkeitä tilanteita henkilökohtaisen tunnetaakan jakamisessa. Tunteiden jakaminen auttoi sosiaalityöntekijöiden kokemuksen mukaan siinä, että henkilökohtainen tunnetaakka väheni tunteista puhuttaessa. Tunnepäiväkirjoja kirjoittaneet sosiaalityöntekijät olivat sitä mieltä, että työyhteisössä vallitseva hyvä keskinäinen ilmapiiri vaikutti ratkaisevasti työssä jaksamiseen. Yhteisöllinen huumori toimi monissa tilanteissa keinona keventää raskasta tunnelmaa sekä yksilöllistä ja yhteisöllistä tunnetaakkaa.
Tunnetyössä työntekijöillä tulee olla mahdollisuus antaa omille tunteilleen palautumisaikaa niin sanottujen tunnetaukojen muodossa. Tunteiden kuunteleminen vaatii taukoja; työntekijöillä tulee olla mahdollisuus sulatella tapahtuneita asioita sekä virittäytyä seuraavaa vuorovaikutustilannetta ja sen tunnevaatimuksia varten. (Molander 2003, 176.) Tutkimusaineistossani tulikin esille, että tunteet koettiin tarpeelliseksi käydä läpi välittömästi niiden kokemisen jälkeen. Työnohjauksessa koettiin ongelmalliseksi se seikka, että sitä järjestettiin vain noin kuukauden välein. Tällöin alkuperäiset tunnekokemukset olivat jo saattaneet muuttaa muotoaan tai mahdollisesti kokonaan unohtuneet.
Tunteet ovat kuitenkin ennen kaikkea subjektiivisia, tämän takia olisi tärkeää, että työntekijöillä olisi työpaikallaan mahdollisuus käsitellä omia tunteitaan yksilöllisillä tavoilla. Työpaikan ilmapiirin tulisi olla rakentunut niin, että se hyväksyisi erilaiset tunteet ja niiden antaisi ilmaisulle sekä käsittelylle siellä tilaa. Myös esimiehillä on merkityksellinen osuus siihen, millaiseksi työpaikan tunneilmapiiri muodostuu.
Tutkimusten mukaan työssä koettu stressi ja kiire ovat merkittävimmät riskitekijät työuupumuksen syntymiselle (esim. Juuti & Salmi 2014, 55). Ajattelen, että sosiaalityöntekijöiden kokemiin työtunteisiin tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota niin organisatorisella kuin esimiestasollakin. Vaikka nykyään työhyvinvointitrendinä on vaikuttanut olevan se, että vastuu omasta hyvinvoinnista sysätään työntekijän henkilökohtaiseksi vastuuksi. Uupumuksen kaltaiset ongelmat tulkitaan alalla usein henkilökohtaisiksi vastoinkäymisiksi. Itsensä hoitamatta jättämisen ajatellaan olevan oma vika. Tällainen ajattelutapa ei huomio sitä, kuinka työelämän käytänteet todellisuudessa ovat rakentuneet ja mitkä ovat yksilön vaikutusmahdollisuudet sen suhteen. Työelämä on rakentunut tiettyjen yhteiskunnallisten ja institutionaalisten rakenteiden perustalle, joita yksilön voi olla mahdotonta muuttaa. (Husso 2016, 86.) Asiat eivät kuitenkaan muutu, elleivät työelämän käytännöt muutu. Työtunteiden huomioiminen vaatii toimenpiteitä myös organisaariselta taholta. Työn arki tulisi olla suunniteltu niin, että työntekijät voivat ilmaista ja käsitellä omia tunteitaan. Tärkeää olisi, että sosiaalityöntekijät saisivat oman äänensä kuuluville asiassa ja heidän tuntemuksensa tulisivat kuulluiksi.
Suviriina Laitinen
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. (2017).
Lähteet
Hochschild, Arlie 1983: The Managed Heart. The Commercialition of Human Feeling. University of California Press, Berkeley.
Husso, Marita 2016: Sukupuoli ruumiillisena tapaisuutena ja elettynä suhteena. Teoksessa Husso, Marita & Heiskala, Risto (toim.) Sukupuolikysymys. Gaudeamus Oy, Helsinki, 33-53.
Juuti, Pauli & Salmi, Pontus 2014: Työ ja tunteet. Uupumuksesta iloon. PS-kustannus, Jyväskylä.
Laitinen, Suviriina 2017: Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. Pro gradu -tutkielma, Lapin yliopisto.
Molander, Gustaf 2003: Työtunteet – esimerkkinä vanhustyö. Työterveyslaitos, Helsinki.
(25)
Elämän suuntaviivoja: Diskurssianalyyttinen tulkinta vammaisuuden ja toimijuuden rakentumisesta elämäkertakeruuaineistossa
Vammaisuus on ilmiönä moniulotteinen. Vammaisuutta voidaan selittää useilla erilaisilla selitysmalleilla, sillä mikään näistä ei yksinään pysty tyhjentävästi kuvaamaan vammaisuutta.
Pro gradu -tutkimuksessamme olemme tarkastelleet vammaisten henkilöiden elämänkerta-aineiston kirjoituksista erilaisia diskursiivisia vammaiskäsityksiä ja toimijuuden rakentamisen tapoja. Tutkimusaineistomme on elämäkertakeruuaineisto ja se on valittu Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston kokoelmista. Aineisto käsittää eri-ikäisten ja eri tavoin vammaisten henkilöiden kirjoituksia elämänhistoriastaan ja elämäntapahtumistaan.
Vammaisuutta tarkastelevasta tutkimuksesta voidaan erottaa kahdenlaista tutkimussuuntausta: vammaisuuden tutkimus ja vammaistutkimus. Tutkimusaiheemme paikantuu yhteiskuntatieteelliseen vammaistutkimukseen (engl. disability studies). Sosiaalityön tutkimukseen aiheemme liittyy siten, että vammaiset henkilöt ovat yksi sosiaalityön asiakasryhmä ja tutkimuksemme tavoitteena on tuottaa tietoa vammaisuudesta ilmiönä.
Tutkimuksessa tarkastelemme vammaisuutta sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksestä, koska käsityksemme mukaan vammaisuus liittyy vahvasti ympäröivään sosiaaliseen ja rakenteelliseen maailmaan. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan vammaisuus on kulttuurisidonnainen ilmiö ja se liittyy aina myös vallitseviin uskomuksiin ja arvoihin. Vammaisuus on kulttuurisesti luotu ilmiö ja sen merkitys ja sisältö ovat riippuvaisia siitä, mitä uskomuksia vammaisuuteen vallitsevassa kulttuuriympäristössä liitetään. (1)
Vammaisuuden tutkimussuuntauksiin kuuluu vammaisuuden subjektiivisten ja kokemuksellisten ulottuvuuksien tutkiminen, joka soveltaa vammaisuuden sosiaalista tulkintaa. Kokemusten tutkiminen tuo huomattavasti lisää tietoa vammaisten olosuhteista ja asemasta ja tämä tutkimussuunta on olennainen. (2) Kokemuksellinen vammaistutkimus on merkittävä, koska sillä on selkeä eettinen perusta ja se sitoutuu vammaisten ihmisten aseman parantamiseen. Samalla sillä kuvataan vammaisten ihmisten pyrkimystä vapautua muiden määräysvallasta ja se on vastapaino ammatillisille avuttomuutta korostaville vammaisuuskäsityksille. Kokemuksellisen vammaisnäkökulman periaatteet ja esitetyt toimivat ratkaisut ovat myös suoraan hyödynnettävissä käytännön toiminnassa. (3)
Monimerkityksellinen vammaisuus
Vammaisuutta voidaan avata yhtäaikaisesti useilla erilaisilla selitysmalleilla. Mikään selitysmalli ei yksin riitä tyhjentävästi kuvaamaan todellisuutta. Käytännössä vammaisuutta voidaan tarkastella eri tavoilla samanaikaisesti. (4) Ymmärrämme tutkimuksessamme vammaisuuden selitysmallit jatkumona ja saman ilmiön eri puolien kuvauksina.
Yksilökeskeinen vammaiskäsitys
Yksilökeskeisen vammaiskäsityksen ytimessä on mielleyhtymä siitä, että yksilön psyykkisen tai fyysisen erilaisuuden vuoksi tämä ei pysty täyttämään yhteisön asettamia vaatimuksia. Yksilökeskeistä näkökulmaa tarkasteltaessa normaaliuden käsite asettuu keskeiseen asemaan. Vammaisuus on merkinnyt poikkeavuutta normeista ja kyvyttömyyttä suoriutua rooliodotuksista. Vammaisuuden olemusta on kuvattu termeillä erilainen, poikkeava, toiseus ja stigma. Vammaisuus on käsitetty perustavanlaatuisesti erilaisuudeksi ihannekansalaisesta ja se on ilmentänyt konkreettisesti ihmisen olemassaolon toista puolta; ihmisen haavoittuvuutta. (5) Vammaisuuden yksilökeskeinen malli sisältää psykologisen ja lääketieteellisen näkökulman vammaisuuteen, joka tarkoittaa psykologista vajeen tai toiminnallisen rajoittumisen olemassaoloa (6).
Vammaisuus sosiaalinen ja yhteiskunnallisena käsityksenä
Ymmärrys vammaisuuden monitahoisesta prosessista on asteittain ja merkittävästi muuttunut yksilöllisestä lääketieteellisestä ongelmasta laajemmaksi sosio-poliittiseksi näkökulmaksi, jossa viitataan koko yhteiskuntaan (7). Vammaisuuden yhteiskunnallisessa mallissa vammaisuus ja siihen liitetyt ongelmat ymmärretään siten, että ne eivät johdu yksilön rajoituksista, vaan yhteiskunnan kyvyttömyydestä tarjota sopivia ja riittäviä palveluita ja ottaa täysimääräisesti huomioon vammaisten ihmisten tarpeet yhteiskunnassa.
Vammaisuutta ovat kaikki ne asiat, jotka muodostavat esteitä vammaisille ihmisille ja heidän osallistumiselleen ja toimimiselleen yhteiskunnassa. Yhteiskunnassa ilmenevät epäonnistumisten seuraukset eivät kosketa vain joitakin yksilöitä, vaan ne syrjivät systemaattisesti vammaisia ihmisiä ryhmänä. (6)
Vammaisuus poliittisena ja ihmisoikeudellisena käsityksenä
Vammaisuuden sosiaalisen tarkastelun myötä kehittyi poliittinen näkökulma vammaisuuteen. Vammaisuuden poliittisessa mallissa korostetaan ihmisoikeuksien näkökulmaa vammaisuuden selittämisessä. Vammaisuus ymmärretään siis olevan seurausta ihmisoikeuksien rikkomisesta. Vammaisuuden poliittinen malli on saanut yhä enemmän tilaa yhteiskunnallisessa ajattelussa. (4) Ihmisoikeusnäkökulma ja käsitys ihmisoikeuksien rikkomisesta vammaisten ihmisten kohdalla haastaa koko ilmiön perustalla lepäävän epätasa-arvon. (8)
Toimijuus käsitteenä
Tärkeä analyyttinen käsite tutkimuksessamme on toimijuuden käsite. Toiminta ja toimijuus ovat filosofian, yhteiskunta- ja ihmistieteiden peruskysymyksiä (9). Toimijuuden ymmärrämme humanistiseen ihmiskäsitykseen pohjautuen, jonka mukaan yksilöt ovat kykeneviä tekemään omia valintojaan ja toteuttamaan päämääriään vapaasti valitsemallaan tavalla. Ihmiset ovat rationaalisia toimijoita ja ovat itseohjautuvia, tavoitteellisia ja luottavat omiin mahdollisuuksiinsa. Toimijuuden kontekstissa vammaiset henkilöt ovat oman elämänsä subjekteja eli aktiivisia toimijoita, eikä toiminnan kohteita, objekteja.
Elämäkertakirjoituksista rakennetut tulkinnat vammaiskäsityksistä ja toimijuuden rakentumisesta
Elämäkertakeruuaineistosta käy esille se, että vamma tai sairaus vaikuttaa kirjoittajien elämään eri tavoin eri elämänkaaren tilanteissa. Yhteistä kertomuksissa näyttäytyi useimmiten olevan se, että kirjoittajat kuvaavat ensimmäiseksi vammaisuuden paikantumista fyysisesti ja sitä kautta diagnoosin vahvistumista ja laajemmin muun elämän kuvaamista vammaisuuden ja sen vaikutusten näkökulmasta.
Kirjoituksia analysoidessamme erotimme kaksi päädiskurssia: kehollisuusdiskurssin ja ristiriitaisuusdiskurssin. Aineiston analyysissa olemme tulkinneet sitä, miten kirjoittajat rakentavat vammaisuutta ja millaisiin asemiin vammaiset ihmiset tulkitsevat tulevansa sijoitetuiksi elämässään, kun he kertovat elämästään ja kokemuksistaan vammaisuuden vaikutuksesta elämässään.
Kehollisuusdiskurssista ilmenee, kuinka vammaiset henkilöt selittävät vammaisuutta lääketieteellisen diagnoosin avulla, jolloin vammasta kertominen avaa laajemmin myös sosiaalisen todellisuuden rakentumista, koska diagnoosit ja fyysis-elimellisen toimintakyvyn kuvaus käsittää huomattavan määrän tietoa. Tulkitsimme kehollisuusdiskurssissa usein esille tulleen yksilökeskeisen ja sosiaalisen vammaiskäsityksen johtuvan osittain siitä, että vammaisuudesta kertominen on monesti arkikielistä, ja se sisältää paljon ihmisten arkielämään liittyviä elementtejä.
Kehollisuudiskurssissa ilmenevä yksilökeskeinen lääketieteellinen selitysmalli johtuu tulkintamme mukaan osittain siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa lääketieteellistä tietoa arvotetaan ja sillä on vahva asema tiedon hierarkiassa globaalisti. Lisäksi tulkitsimme aineiston kirjoituksista, että kehollisuusdiskurssiin paikantuva yksilökeskeinen, lääketieteellinen tieto viittaa yksilöllä olevaan pysyvään ruumiin tilaan.
Kehollisuusdiskurssissa diagnostinen yksilökeskeinen näkökulma vammaisuuteen näyttäytyi merkittävänä. Vamma on kirjoittajien teksteissä nähtävissä ruumiiseen paikantuvana realiteettina ja se myös merkityksellistyy jokaiselle henkilölle omalla tavallaan. Kehollisuusdiskurssissa on viitteitä myös sosiaalisesta ja ihmisoikeudellisesta vammaisuuden mallista. Vammaisuutta voidaan aineistossa tulkita yksilökeskeisen, sosiaalisen ja poliittis-ihmisoikeudellisten vammaiskäsitysten kautta.
Elämäkertakeruuaineistosta tulkitsemastamme ristiriitaisuusdiskurssista on löydettävissä kahdenlaista näkökulmaa. Ensimmäisen näkökulman mukaan vammaisuudesta kirjoitettaessa ristiriita nousi siitä syystä, että henkilöt eivät itse kokeneet vammaisuuttaan ja vammaisuuden vaikutuksia samalla tavoin kuin miten ympäristö sen määritteli.
Keskeiset johtopäätökset
Keskeinen havaintomme oli se, että osa kirjoittajista vamman siivittämistä elämänkokemuksistaan huolimatta kokivat itsensä ensisijaisesti ihmisinä, eikä vammaisina tai muidenkaan erityismääritelmien mukaisina. Toisaalta aineistossa on nähtävissä, kuinka ristiriitaa herätti se, että vammaisen henkilön ja ympäristön tulkinta vamman vakavuudesta ja olemassaolosta eivät kohdanneet. Henkilö koki itsensä vammaiseksi, mutta esimerkiksi tukitoimista päättävät asiantuntijatahot eivät tukeneet henkilön näkemystä, jonka seurauksena ihmisille saattoi aiheutua kohtuuttomia tilanteita.
Tutkimusaineiston perusteella olemme todenneet, että vammaisuus rakentuu 1. yksilön vammasta 2. lääketieteellisestä diagnoosista 3. sosiaalis-institutionaalisista rakenteista sekä 4. poliittisesta ja ihmisoikeudellisesta sääntelystä. Aineistossa vammaisen henkilön tilanne näyttäytyi vahvana ja kannattelevana tilanteissa, joissa yksilön oma kokemus, lääketieteellisen näkökulman antama selitys ja ympäristön tekemä tulkinta yksilön tilanteesta kohtaavat.
Toimijuuden tutkimisen näkökulmasta olimme kiinnostuneita siitä, miten toimijuutta tuotettiin elämäkerran eri vaiheissa. Tutkimuksessamme tuli esille se, että toimijuudesta kertomiseen vaikuttivat elämäntarinoissa ajankohta ja elämäntilanne. Elämäkertakirjoituksissa toimijuus paikantui yksilön voimavaroihin. Toimijuus oli tekijänsä näköistä, tavoitteellista ja elämänvalintoja ohjaavaa. Elämäkertakirjoituksissa kirjoittajat kertoivat tavoitteistaan ja pyrkimyksistään elämässään ja pitivät merkityksellisinä heidän omia sisäsyntyisiä ominaisuuksiaan. Yksilötason toimijuuden diskursseista tuli esille myös se, että ne voivat olla hetkellisiä ja hauraita, eivätkä ne aina edellytä toimijalta välttämättä vahvuutta ja ponnekkuutta. Aineistosta tuli esille näkökulmia, jotka kuvastivat kirjoittajien eritasoista toimijuuden vaihtelua – vahvasta hauraaseen.
Vammaisten henkilöiden toimijuus näyttäytyi myös sosiaalisissa suhteissa rakentuvana, jolloin toimijuutta vahvistivat hyvät ihmissuhteet, oman paikan löytyminen koulutuksessa ja työelämässä. kirjoittajat kuvasivat tärkeäksi mahdollisuuden liittyä osaksi omaa viiteryhmäänsä ilman, että erontekoa heidän ja muiden ikätovereiden välillä tehtiin yksilöllä olevan vamman perusteella. Tulkitsimme, että toimijuuden rakentumisen kannalta kirjoittajille oli tärkeää, että heidät otettiin vastaan tasavertaisina ja samanlaiset mahdollisuudet omaavina nuorina. Elämäkertakirjoituksissa kirjoittajien kuvauksissa opiskelun ja työn aihepiireistä toimijuuden toteutuminen liittyy yksilön mahdollisuuteen liittyä osaksi yhteiskuntaa ja tavoitella merkitykselliseksi kokemaansa elämänuraa.
Hanna-Riitta Kahelin
Miia Klemola
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu –tutkielmaan: Elämän suuntaviivoja. Diskurssianalyyttinen tulkinta vammaisuuden ja toimijuuden rakentumisesta elämäkertakeruuaineistossa. (2017).
Lähteet
-
- Vehmas Simo 2005: Vammaisuus. Johdatus historiaan, teoriaan ja etiikkaan. Tammer- Paino. Tampere.
- Haarni Ilka 2006: Keskeneräistä yhdenvertaisuutta. Vammaisten henkilöiden hyvinvointi ja elinolot Suomessa tutkimustiedon valossa. Stakes raportteja 6/ 2006. Valopaino Oy. Helsinki.
- Lampinen Reija 2007: Omat polut! Vammaisesta lapsesta täysvaltaiseksi aikuiseksi. Edita Prima Oy. Helsinki.
- Kivistö Mari 2014: Kolme ja yksi kuvaa osallisuuteen. Monimenetelmällinen tutkimus vaikeavammaisten ihmisten osallisuudesta toimintana, kokemuksena ja kielenkäyttönä. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi.
- Harjula Minna 1996: Vaillinaisuudella vaivatut. Vammaisuuden tulkinnat suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800-luvun lopulta 1930-luvun lopulle. Hakapaino Oy. Helsinki.
- Oliver Michael 1996: Understanding disability. From theory to practise. Palgrave. New York.
- Barnes Colin, Mercer Geof & Shakespeare Tom 1999: Exploring disability: a sociological introduction. Polity Press. Cambridge.
- Katsui Hisayo 2006: Vammaisten ihmisoikeuksista etelässä. Teoksessa Teittinen Antti (toim.) Vammaisuuden tutkimus. Yliopistopaino. Helsinki, 86 – 119.
- Hokkanen Liisa 2014: Autetuksi tuleminen. Valtaistavan sosiaalisen asianajon edellyttämät toimijuudet. Acta Universitatis Lapponiensis 278. Lapin yliopistopaino. Rovaniemi.
(24)
Monikulttuurista väkivaltatyötä tekemässä – Intersektionaalisten tekijöiden huomioiminen maahanmuuttajanaisten parissa tehtävässä turvakotityössä
Maahanmuuttajanaisten lähisuhdeväkivallan kokemuksista selviytymistä ja irtaantumista vaikeuttavat maahanmuuttobyrokratia ja suomalaisen yhteiskunnan rakenteissa piilevät eriarvosuutta luovat tekijät.
Pro-gradu -tutkimuksessani tarkastelin lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa tehtävää väkivaltatyötä turvakodeissa. Aineisto on kerätty haastattelemalla seitsemää työntekijää neljästä eri turvakodista.
Tutkimustehtävänä oli tarkastella sitä, millaisena lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa tehtävä väkivaltatyö näyttäytyy turvakodeissa ja onko lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten kohdalla nähtävissä intersektionaalisia tekijöitä, jotka vaikuttavat väkivaltakokemuksista selviämiseen tai väkivaltaisesta suhteesta irtaantumiseen?
Intersektionaalisten tekijöiden löytymisen kannalta tavoitteena oli myös tarkastella sitä, miten nämä tekijät on huomioitava turvakodeissa tehtävässä väkivaltatyössä? Intersektionaalisuudella tarkoitetaan useiden syrjintää aiheuttavien tekijöiden kuten sukupuolen, luokan, etnisyyden, seksuaalisuuden, rodun, iän ja terveyden kaltaisten, identiteettejä ja erontekoja tuottavien kategorioiden olemassaoloa sekä niiden välisten ja toisiinsa monimutkaisissa suhteissa olevien kytkösten kriittistä tarkastelua (Karkulehto ym. 2012, 1).
Kulttuuristen tapojen ja erityistarpeiden kunnioittaminen työskentelyn lähtökohtana
Tutkimuksesta kävi ilmi, että turvakotien työntekijät huomioivat ja kunnioittavat maahanmuuttajataustaisten naisten erityistarpeita- ja tapoja turvakotien arjessa. Tällaisia olivat muun muassa ruokailutapojen -ja tottumusten sekä uskonnon harjoittamisen mahdollistaminen.
Lisäksi työntekijät toivat esiin maahanmuuttajanaisten oman kielen tärkeyden, joka tulee huomioida siinä, että naisille mahdollistetaan vaikeista ja herkistä asioista puhuminen heidän omalla kielellään. Oman kielen käyttöön kiinnitettiin huomioita myös tulkkien käytössä ja valinnassa, sillä väkivallan vaikean aiheen vuoksi maahanmuuttajanaisten voi olla vaikeaa puhua tilanteestaan esimerkiksi miestulkin välityksellä.
Kieleen kiinnitettiin huomioita myös käsitteistön ja työskentelytapojen osalta, sillä länsimaiset toimintatavat eivät välttämättä istu sellaisenaan erilaisesta yhteiskunnasta tulevan auttamiseen. Tällöin joudutaan huomioimaan maahanmuuttajanaisten taustat ja kokemukset viranomaistahoista, sillä maahanmuuttajanaisilla ei ole välttämättä aiempia kokemuksia auttamistyöstä tai länsimaiseen itsereflektioon ja autonomiaan tähtäävästä dialogisesta työskentelystä.
Kielen ja käsitteistön suhteen kiinnitettiin huomioita myös siinä, että useissa maissa suomalaisille väkivaltatyössä käytetyille käsitteille ei ole välttämättä olemassa käännöksiä maahanmuuttajanaisten omalla kielellä tai että eri kielissä käytetyt emotionaaliset merkitykset voivat olla erilaisia eri ihmisille.
Tärkeäksi nähtiin myös mahdollisten maahanmuuttajakollegoiden ja vapaaehtoisten työntekijöiden kulttuurinen osaaminen, jonka koettiin edistävän maahanmuuttajanaisten asennetta avun vastaanottamisessa sekä tuovan kulttuuritietämystä myös suomalaistaustaisten työntekijöiden keskuuteen. Maahanmuuttajataustaisten vapaaehtoisten panos nähtiin arvokkaana lisänä paitsi turvakotien arjen työssä myös mahdollisena tukihenkilönä jatkumisena turvakotijakson jälkeen. Tätä tulisi mielestäni korostaa enemmän monikulttuurisessa väkivaltatyössä, jossa maahanmuuttaja-vapaaehtoiset tulisi nähdä voimavarana paitsi turvakotien arjen työssä, myös kielen ja kulttuurin tuntemusta tuovana lisänä.
Lisäksi maahanmuuttaja-vapaaehtoiset voivat edistää maahamuuttajanaisten kotoutumista sekä tukea naisten väkivaltaisesta suhteesta irtautumista myös turvakotijakson jälkeen, erityisesti silloin, jos väkivaltaa kohdanneilla maahanmuuttajanaisilla on muutoin puutteelliset sosiaaliset verkostot.
Neuvonta- ja palveluohjaus osana kokonaisvaltaista väkivaltatyötä
Aineistosta nousi esiin myös neuvonta- ja palveluohjauksen välttämättömyys, joka jakoi kuitenkin työntekijöiden näkemyksiä siitä, miten sen nähtiin asemoituvan väkivaltatyöhön. Osa haastateltavista koki, että vaikeassa elämäntilanteessa olevan asiakkaan juoksuttaminen luukulta luukulle on tarpeetonta, koska asiakkaan kokonaistilanteiden hoito voidaan ottaa haltuun myös turvakodeissa. Tiedon lisääminen yhteiskunnan eri palveluista ja naisten oikeuksista nähtiin vahvistavan naisten autonomisuutta ja edistävän näin myös voimaantumista.
Toiset työntekijät taas kokivat, että heille jää liian paljon hoidettavaksi sellaisia käytännön tehtäviä, jonka nähtiin kuuluvan pääsääntöisesti muille tahoille. Tällaisiksi tekijöiksi työntekijät nostivat muun muassa asunnon hankintaan liittyvät toimet, koska maahanmuuttajanaiset tarvitsevat kielivaikeuksien vuoksi niissä usein intensiivisempää apua kuin valtaväestöön kuuluvat. Käytännön asioiden hoitamisten nähtiin täten vievän aikaa varsinaiselta väkivaltatyöltä.
Väkivallan monisyisen luonteen vuoksi on kuitenkin tärkeää, että naisten irtautumisen syyt eivät jäisi kiinni siitä, etteivät he tiedä mistä ja miten apua voidaan hakea tai eivät saa apua käytännön asioiden hoitamiseen liittyvissä asioissa. Tämä nähtiin myös välttämättömänä, kuten yksi informantti totesikin: “eihän sitä voi edes erotakaan, jos ei saa asuntoo tai turvakotijakso venyy sen takia et kukaan ei niinku auta”. Neuvonta- ja palveluohjaukseksi luettiin muiden käytännön tehtävien lisäksi myös maahanmuuttobyrokratiaan liittyvien asioiden selvittäminen, sillä niistä johtuvat tiedonpuutteet näyttäytyivät työntekijöiden puheissa usein yhtenä syynä siihen, miksi naiset eivät uskaltaneet puhua väkivallasta tai tehdä omaa elämää koskevia päätöksiä.
Aineistosta ei käynyt ilmi, auttavatko työntekijät toisinaan maahanmuuttajanaisia myös oleskelulupiin liittyvissä asioissa, mutta Ewaldsin ym. (2013, 23) mukaan sen nähdään kuuluvan oleellisesti väkivaltatyöhön, erityisesti silloin, jos naisten oleskelulupa on väkivallan tekijästä riippuvaista.
Intersektionaalisten tekijöiden olemassaolo ja niiden vaikutusten huomioiminen väkivaltatyössä
Tutkimuksen keskiöön nousivat tekijät, jossa väkivaltaisesta ilmapiiristä irtaantumista ja avun saantia nähtiin haastavan ylirajaisuuden kysymykset, maahanmuuttopolitiikan aiheuttamat epävarmuudet sekä omia oikeuksia koskevat tiedon puutteet. Näiden intersektionaaliksi nimeämieni tekijöiden nähtiin vaikuttavan oleellisesti siihen, miten maahanmuuttajanaisten koettiin kykenevän työstämään väkivallan kokemuksia tai tekevän omaa elämää koskevia ratkaisuja.
Erityisesti näiden nähtiin korostuvan silloin, jos maahantuloprosessit olivat kesken tai muutoin epävarmaa. Maahanmuuttajanaisten nähtiin toisinaan pelkäävän sitä, että väkivallan paljastuminen voi vaarantaa suoraan heidän oman tai lasten maahan jäämisen mahdollisuuksia. Ylirajaisuus ja epävarmuudet nähtiin liittyvän myös siihen, että maahanmuuttajanaiset joutuvat huomioimaan päätöstensä seurauksia myös suvun tai yhteisön näkökulma huomioiden.
Haastateltavat toivat esille, että suku ei välttämättä hyväksy naisen päätöstä erota väkivaltaisesta liitosta, joka voi liittyä kulttuurisiin käsityksiin mieheydestä ja naiseudesta tai se voidaan nähdä suvun kunniaa loukkaavana häpeällisenä tekona.
Tutkimuksesta kävi myös ilmi, että maahanmuuttajanaiset kokevat syrjintää ja epätasa-arvoisuutta myös palveluiden saannissa. Tämä näkyi erityisesti turvakotijakson jälkeisten palveluiden saannissa, sillä useissa sekä julkisissa että kolmannen sektorin palveluissa ei ollut aina mahdollisuutta tulkkien käyttöön. Erityisesti maahanmuuttajien keskuudessa viranomaisverkostolla voi olla vahvempi rooli sekä auttajina, mutta myös puuttuvien sosiaalisten verkostojen paikkaajana.
Turvakotijakojen verrattain lyhytkestoisuus ei useinkaan riitä kaikille väkivaltaa kohdanneille, vaan toisinaan väkivallasta tai väkivaltaisesta suhteesta irtaantuminen vaatii pitkäkestoista apua ja tukea. Tämän avun jääminen puutteelliseksi nähtiin vaarantavan huomattavasti naisten selviytymistä. Aineistosta kävi ilmi, että perheelliset huomioidaan yksin tulevia aikuisia paremmin palveluiden saannissa, koska perheiden asioiden hoitaminen siirtyy lasten kautta usein sosiaalitoimen vastuulle.
Väkivallasta puhuminen tai avun hakeminen on ylipäätään vaikeaa monille väkivaltaa kohdanneille, mutta maahanmuuttajanaisten kohdalla näiden nähdään moninkertaistuvan kielitaidottomuuden, palvelujärjestelmän ja lainsäädännön tuntemattomuuden vuoksi. (Kyllönen-Saarnio & Nurmi 2005, 46). Nämä tekijät näyttäytyivät myös omassa tutkimuksessani avunsaantia rajoittavina tekijöinä, mutta väkivallan kokemusten ja avun saamisen valossa tulee huomioida, että vaikka irtaantumista rajoittavat tai estävät syyt ovat pitkälti universaaleja, voi maahanmuuttajanaisten kohdalla siihen vaikuttaa myös kulttuuriset syyt tai yhteiskunnan rakenteissa olevat tekijät, jotka luovat naisille epävarmuutta vaikeuttaen näin sekä avun hakemista, että väkivallasta selviytymistä.
Taru Vitikka
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Monikulttuurista väkivaltatyötä tekemässä – Intersektionaalisten tekijöiden huomioiminen maahanmuuttajanaisten parissa tehtävässä turvakotityössä. 2017.
Lähteet
Ewalds, Helena & Arponen, Aino & Manns-Haatanen, Heidi & Ruuskanen, Kristiina & Laaksonen, Sari & Huopalainen, Kristina & Virtanen, Miialiila & Tuormaa, Tuija 2013: Turvakotipalvelujen kansalliset laatusuositukset. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos. Helsinki.
Karkulehto, Sanna & Saresman, Tuija & Harjunen, Hannele & Kantola, Johanna 2012: Intersektionaalisuus metodologiana ja performatiivisen intersektionaalisuuden haaste. Naistutkimus 25 (2012). 17–28.
Kyllönen-Saarnio, Eija & Nurmi, Reet 2005: Maahanmuuttajanaiset ja väkivalta. Opas sosiaali- ja terveysalan auttamistyöhön. Sosiaali- ja terveysministeriön oppaita 2005 (15). Helsinki.
(23)
Diverse experiences, knowledge and skills is evident in gerontology social work.
Working with ageing clients presents various experiences, different types of knowledge and skills. This research found out that first, gerontology social workers experiences in their work involved four main encounters which are, professional base, client, multidisciplinary team, and the society. Secondly gerontology social workers’ apply a combination of factual, theoretical, and practice knowledge in their work and thirdly gerontology social workers utilise interaction, writing, interviewing and organization skills in their work.
Components of interactions
Professional base
A lot of approaches I use daily like case management is what I was trained in social work, In terms of profession gerontology social work is related to working with ageing and older people’s well-being. One utilizes common methods such as empowerment approach, use of case management, as well as the use of reminiscence method to supporting the elderly clients and their families.
Gerontology social work professional encounters are based on social work profession principles and gerontology social work. Gerontology social workers described their work as mandated by the social profession and gerontology social work, they pointed out that their methods such as case management, knowledge base and theoretical backgrounds is founded on social work. They construct meaning and act within the scope of these two professions.
The Client
Gerontology social workers experiencse are centred in the care of their client who are 65+ years. Interactions with the clients forms basic context of their work, in this encounters social workers apply various approaches to aid their client needs.
Multidisciplinary team
Gerontology social workers engage in cooperative interactions with other professional working with elderly clients such as nurses, doctors, ward managers, institutional care centres managers, home care services managers, mental health care professionals, adult social workers and other public services. The different perspective of all various workers enhances an holistic care of the patience as well as allowing an opportunity to learn from each other.
The society
Gerontology social workers experience interaction with the society/community. They view their work as involving the community which forms the context of their work. The ageing individuals live in the community which has rules, culture, norms and other different organisations including families. Society provides aspects of political unit that establishes policies and programmes for the ageing. The political organisations and leadership have effect on the ageing populations. One of the participants lamented that the government has been cutting resources for prevention services across all sectors of public services. There was agreement though, that the establishment of the new law supporting the functional capacity of the older population & social-health services for elderly 28.12.2012/980, was of significant boost to ensuring the risk clients were brought into awareness through public participation.
Combination of factual, theoretical and practice knowledge
There is no manual that I need to read every day how to handle clients’ situation, through doing work I develop knowledge. I can easily step back and think through other situations I have had, the various laws I have applied before, the approach I have taken before, the colleague advice on so and so case.
The knowledge about ageing, aged and the diseases associated with age was notes important for a social worker working with elderly clients. Other areas of knowledge that were mentioned includes the knowledge of social and healthcare organization, various services offered by other sectors, elderly policies, the criteria for right to services, social work core values and methods. Gerontology social workers gain knowledge in practice, during home visits, sharing ideas and through interrelating with other professionals and experts.
Interaction, writing, interviewing and organization skills
When working with the elderly one requires several techniques like interviewing, one has to make sure to ask open ended questions not just a yes or no answers. By so doing you allow the clients to tell their feelings. I think having empathy, dignity and worthy of a person demands that you allow them tell their feelings and ideas, without judging them
Gerontology social workers reported the significant of interviewing and communication skills such as reframing, paraphrasing, summarizing and listening. Gerontology social workers identified utilising advising, guiding and counselling skills to effectively meet requirements of their jobs. It was emphasised the need to promote clients own initiative and boost their self care. Good writing skills are essential in the field of social work, gerontology social workers mentioned their involvement in report writing and giving written opinions about their clients to other sectors which are involved in services production and delivery in this sector.
Faith Kilpeläinen
University of Lapland
Text based on master thesis research 2017 – Gerontology social workers experiences in their work.
(22)
Sosiaalityön subjektiasema sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamissa mielipidekirjoituksissa
Mielipidekirjoitukset tuottavat ja rakentavat omalta osaltaan sosiaalista todellisuutta vaikuttamalla tietoomme, uskomuksiimme, arvoihimme, sosiaalisiin suhteisiimme ja identiteetteihimme (1). Mielipidekirjoitukset välittävät meille tietynlaisia tulkintakehyksiä, jotka ohjaavat ymmärtämään ja havainnoimaan todellisuutta tietystä näkökulmasta käsin ja rakentavat toimijoille tietynlaisia subjektiasemia sekä vakuuttavat ja suostuttelevat meitä tavoittelemiensa päämäärien taakse (2).
Pro gradu -tutkielmassani halusin selvittää sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamissa lastensuojelua käsittelevissä mielipidekirjoituksissa ilmeneviä subjektiasemia ja subjektiasemien välisiä suhteita. Subjektiasema tarkoitti tutkimuksessani viitekehystä, jonka mukaan ihmisen identiteetti muotoutuu, valikoituu ja neuvotellaan tilannekohtaisesti kussakin vuorovaikutuksellisessa suhteessa ja/tai tilanteessa yhä uudelleen (3).
Tutkimukseni tulokset osoittivat toimijoiden subjektiasemien jakautuvan neljään toimija-asemaan: julkisen vallan, asiantuntijatiedon, sosiaalityön ja sosiaalityön asiakkaiden, lasten ja vanhempien, subjektiasemaan.
Sosiaalityö ja julkinen valta
Mielipidekirjoituksissa julkinen valta (lainsäädäntö, poliittiset päättäjät, kuntien/kaupunkien johtavat viranhaltijat) oli hyvin vahva, jopa omavaltainen, toimija rajoittaen ja mahdollistaen sekä sosiaalityön että asiakkaiden toimijuutta. Julkisen vallan subjektiasema heijastui kaikkien muiden toimijoiden subjektiasemaan: se pystyi päätöksillään ohjaamaan kokonaisvaltaisesti muita toimijoita.
Sosiaalityön subjektiasema asettui siis suhteessa julkisen vallan määräysvaltaan ja tätä kautta lastensuojelun toimintaympäristössä ja toimintakäytännöissä mahdollistuviin ja rajoittuviin tekijöihin. Sosiaalityön subjektiasema kuvastui pakkona toimia rakenteiden puristuksessa. Sen subjektiasema näyttäytyi sosiaalityön oman ammattietiikan ja markkinaorientoituneen logiikan välisenä toimijuutena: sosiaalityö paini moraalisessa ja eettisessä ristiriidassa asiakkaiden ja rakenteiden välissä.
Kuitenkin julkisen vallan ohjaus- ja määräysvaltaan myös luotettiin. Se pystyi takaamaan ja mahdollistamaan laadukkaan ja korkeatasoisen lastensuojelun sosiaalityön kehystämällä ja linjaamalla lastensuojelupalveluja ja sen toimintakäytäntöjä.
Sosiaalityö ja asiantuntijatieto
Asiantuntijatietoa (tiede/tieto, kuten erilaiset tutkimukset, projektit tai tilastot) hyödynnettiin laajasti mielipidekirjoituksissa toimijoiden subjektiaseman ja/tai toiminnan perusteena/perustana. Asiantuntijatieto toimi hyvinkin erilaisten päämäärien oikeutuksena, sitä hyödynnettiin omien tavoitteiden ja toimija-aseman vahvistamiseksi/osoittamiseksi.
Asiantuntijatietoon viitattiin niin argumentoitaessa lastensuojelun asiakkaiden tilanteista ja tarpeista, kuten osoittamaan lasten hyvinvoinnin uhkatekijöitä, kerrottaessa lastensuojelupalvelujen tilanteesta, kuten lastensuojelun asiakasmääristä, kuin vaadittaessa julkista valtaa käyttämään tietoa/tiedettä päätöksentekonsa tukena.
Sosiaalityö ja asiakkaat
Asiakkaiden subjektiasema oli varsin heikko. Asiakkaista, niin lapsista kuin aikuisista, tehtiin erilaisia luokituksia ja kategorioita, joiden pohjalta varsinaiset päämäärät asetettiin, pantiin täytäntöön ja voitiin saavuttaa. Mielipidekirjoituksissa asiakkaiden toimijuudelle annettiin vain vähän tilaa, he eivät olleet itsenäisiä tietäviä, taitavia ja tasavertaisia toimijoita sosiaalityön rinnalla. Asiakkaiden toimija-asema kytkeytyi sosiaalityöhön: kun asiakkaat saivat sosiaalityön tukea, apua ja ohjausta, heidän mahdollisuutensa toimia ja osaamisensa kasvoivat merkittävästi.
Mielipidekirjoituksissa sosiaalityön subjektiasema näyttäytyi pyrkimyksenä kontrolloida vanhempia ja puolustaa lasten etua. Tosin lasten etu asettui suhteessa sosiaalityön päämääriin, ei niinkään suhteessa lapsien omiin päämääriin tai tarpeisiin. Sosiaalityö toteutti vahvasti viranomaisstatukseen, kontrolliin ja tukeen, perustuvaa toimijuutta. Sosiaalityön subjektiasema näyttäytyi asemana, jolla oli tietoa asiakkaiden tarpeista ja elämismaailmasta sekä siitä, kuinka asiakkaita voitiin auttaa, tukea ja ohjata sosiaalityön keinoin.
Sosiaalityö
Sosiaalityön subjektiasema rakentui suhteessa muihin toimijoihin. Sen subjektiasema kytkeytyi julkisen vallan, tiedon/tieteen ja asiakkaiden subjektiasemiin. Sosiaalityö vaati rinnalleen asiantuntijoiden verkoston, joka koostui julkisesta vallasta ja asiantuntijatiedosta (tieteestä/tiedosta). Se ei pystynyt toimimaan itsenäisesti, yksin, ilman näiden tukea. Asiakkaat olivat puolestaan sosiaalityön toimenpiteiden kohteena.
Mielipidekirjoituksissa pyrittiin vahvistamaan sosiaalityön subjektiasemaa yhteiskunnallisena toimijana/viranomaisena. Suhteessa julkiseen valtaan pyrittiin osoittamaan, että lastensuojelutyötä tekevät sosiaalityöntekijät ovat ammattilaisia ja että sosiaalityö pystyisi toteuttamaan perustehtäväänsä laadukkaasti, tarkoituksenmukaisesti ja oikea-aikaisesti osaavien ja pätevien sosiaalityöntekijöiden toimesta, mikäli vain julkinen valta takaisi, mahdollistaisi ja järjestäisi tämän (oikeilla päätöksillä ja resursseilla). Tässä asiantuntijatietoa käytettiin osoittamassa sosiaalityön tilanteita ja tarpeita, kuten tietynlaisten päätösten tai käytäntöjen toteuttamisen välttämättömyyttä lastensuojelutyön sujuvoittamiseksi.
Suhteessa asiakkaisiin mielipidekirjoituksissa kerrottiin sosiaalipalveluiden työskentelyn perustuvan sosiaalialan ammattilaisten asiantuntemukselle. Mielipidekirjoituksissa tuotiin myös esiin, että sosiaalityön työskentelyn lähtökohtana on nimenomaan asiakas- ja lapsikeskeisyys. Asiakastyön laatu kuitenkin myös huolestutti, erityisesti lapsikeskeisyyden ja lasten edun unohtuminen/sivuuttaminen. Mielipidekirjoituksissa vaadittiinkin, että sosiaalipalvelujen tulisi kautta linjan pyrkiä edelleen vahvistamaan asiakas- ja lapsikeskeistä työotettaan ja että sosiaalityöntekijöiden asiantuntemusta, tietämistä ja taitamista, tulisi vahvistaa. Tässä asiantuntijatietoa käytettiin oikeutuksena sosiaalityön asiantuntemuksen vahvistamiseksi, esimerkiksi perus- ja täydennyskoulutusten toteuttamista ja tarvetta perusteltiin sillä, että niiden kautta pystyttiin tukemaan sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä erilaisista asiakas- ja lapsikeskeisistä työskentelymenetelmistä.
Lyhyenä yhteenvetona voidaan todeta, että mielipidekirjoituksissa sosiaalityö ja muut toimijat asemoitiin hyvinkin erilaisiin suhteisiin. Julkisen vallan suhde oli valtasuhde, johon kaikki muut toimijat alistuivat. Sosiaalityön subjektiasema asiakkaisiin nähden oli asiantuntijasuhde, jossa sosiaalityöntekijä oli tietävä ja asiakas tietämätön. Asiantuntijatieto toimi perusteena/perustana muiden toimijoiden päämäärille. Asiakkaan subjektiasema oli puolestaan heikko.
Jenni Kaisto
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: Semioottinen analyysi sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamista lastensuojelua käsittelevistä mielipidekirjoituksista vuosina 2008–2015, 2017.
Lähteet
1. Fairclough, Norman 2002: Miten media puhuu. Vastapaino. Tampere.
2. Törrönen, Jukka 1997: Intohimoinen teksti – pysäytetty kertomus suostuttelun makrorakenteena. Teoksessa: Sulkunen, Pekka & Törrönen, Jukka (toim.): Semioottisen sosiologian näkökulmia. Gaudeamus. Helsinki, 221–247.
3. Törrönen, Jukka 2000: Subjektiaseman käsite empiirisessä sosiaalitutkimuksessa. Sosiologia 37(3), 243–255.
(21)
Mureneva toimijuus ja särkyvä identiteetti nuoren peliriippuvaisen naisen elämänkertomuksessa
Nuorten naisten peliriippuvuus on yhä varsin vähän tutkittu ilmiö, ja he ovat myös asiakasryhmänä edelleen suhteellisen pieni. Hoidon ja kuntoutuksen näkökulmasta heidän ongelmansa on kuitenkin näyttäytynyt jopa kaikkein vaikeimpana.
Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin 25-vuotiaan peliriippuvaisen Maijan toimijuudessa ja identiteetissä tapahtuneita muutoksia sekä peliriippuvuuden kehitysprosessia hänen oman elämänkertomuksensa pohjalta. Kertomuksen keskiöön nousivat elämän moninaiset epävarmuustekijät ja muutokset, kuten koettu köyhyys, hauraat tukiverkostot sekä varhainen itsenäistyminen ja opintopolun katkeaminen, jotka lujittivat olennaisesti pelitavan kehittymistä osaksi nuoren naisen elämää. Toimijuuden haavoittuvuus onkin ollut merkittävässä roolissa sekä pelaamista edeltävänä, että sitä ylläpitävänä tekijänä.
Myös aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet sosio-ekonomisiin riskiryhmiin kuuluvien olevan muita alttiimpia peliriippuvuuden kehittymiselle. Havainnot korostavat, kuinka tärkeää nuoren aikuisen tukeminen ja kokonaistilanteen kartoittaminen elämän muutostilanteissa on, jotta tulevaisuuden suunnittelu ja varhainen puuttuminen peliongelmaan mahdollistuisivat. Sanoisinkin, että peliriippuvuustutkimuksessa on kenties jopa liikaa korostettu ongelman psykologista viitekehystä, jolloin yksilön sosiaaliset olosuhteet, puutteelliset tukiverkostot, elämänmuutokset sekä osattomuus esimerkiksi opiskelu- ja työelämässä ovat jääneet ikään kuin sen varjoon peliongelmalle altistavina ja kuntoutumista haastavina tekijöinä.
Peliriippuvuus muuttaa olennaisesti yksilön prioriteetteja ja syrjäyttää aiemmin tärkeitä asioita, kun elämän merkityssisällöt muuttuvat peliriippuvuutta vastaaviksi. Pelaamisella on voimakas elämää kaventava vaikutus, jonka seurauksena asioita lykätään ja jätetään tekemättä, harrastukset jäävät pois ja ystäväpiiri ohenee. Lisäksi peliriippuvuudesta seuraa vaikeuksia motivoitua tai aloittaa mitään uuttaa, toiminnan lamaantumista ja yksinäisyyttä sekä kokonaisvaltaista voimavarattomuutta. Pelaamisen ensisijaisuus ja toimijuuden heikkeneminen ilmenevätkin ennen kaikkea muutoskyvyttömyytenä suurista pelihaitoista ja muutoshalusta huolimatta.
Peliriippuvuus näyttäytyy yksilön toimijuutta murentavana ilmiönä, jossa pelaaminen ottaa merkittävän aseman toimintaa ja aloitteellisuutta suuntaavana, sekä kykyjä ja minä-pystyvyyttä määrittelevänä voimana. Myös oman todellisen potentiaalin saavuttaminen estyy, kun vaikutus- ja valinnanmahdollisuuksia ohjaa ensisijaisesti pelaaminen ja sen jatkuvuus – usein jopa uran tai perheen kustannuksella. Pelihaitat heijastuvatkin olennaisesti myös yksilön läheisiin sekä tulevaisuudenkuviin, joissa pelaaminen näyttäytyy ainoana selviytymiskeinona ja uuden alun mahdollisuutena: ”Mää uskon siihen, että pystyn vasta sitten suunnittelemaan elämää, kun saan nuo velat maksettua. Ja sitte, ku saan nuo velat maksettua, nii hakisin apua tuohon pelaamiseen”.
Peliriippuvainen sekä antaa itselleen, että saa vuorovaikutuksessa muilta hyvin moninaisia identiteettejä ja ominaisuuksia. Annettuun ja omaksuttuun identiteettiin voi kuulua muun muassa ahneutta, pahuutta, hyväksikäyttöä, epäluotettavuutta, tunteettomuutta, moraalittomuutta, hulluutta, sairautta, rikollisuutta, epäsopivuutta, ulkopuolisuutta, hylätyksi tulemista ja päämäärättömyyttä, jotka nousivat esiin tutkimustuloksissani.
Peliriippuvainen voi kuitenkin tarkastella itseään myös iloisena, oikeudenmukaisena, rehellisenä ja tunneälykkäänä ihmisenä, mutta samaan aikaan epäillä, onko hänellä enää oikeutta näihin ajatuksiin esimerkiksi moraalinvastaisten tekojen ja niiden aiheuttaman sisäisen ristiriidan myötä. Identiteetti sisältääkin aina yksilön kokemuksen omasta arvostaan, ja jos se rakentuu kielteisten ominaisuuksien ympärille, vaikuttaa se usein myös toimintaan ja käyttäytymiseen.
Tutkimusprosessin myötä ja sen jälkeen huoleni kohdistuu erityisesti ammatillisten tahojen toimintavalmiuksiin peliriippuvuuden kohtaamisessa ja heidän rooliinsa negatiivisen minäkuvan vahvistamisessa. Häpeää ja syyllisyyttä tuottavia käytäntöjä onkin edelleen olemassa ja ne ovat valitettavan yleisiä laajasta tutkimus- ja kehittämistyöstä huolimatta. Ymmärrystä, hyväksytyksi tulemista ja sensitiivistä vuorovaikutusta on sen sijaan ollut huomattavasti vaikeampi löytää, vaikka niiden tulisi olla erottamaton osa sekä sosiaalityön käytäntöä, että työntekijän omaa ammattietiikkaa. Apua ei myöskään aina osata tai kyetä tarjoamaan oikeaan aikaan, eikä yhteyttä asiakkaaseen oteta silloin, kun on luvattu.
Kehittämistarpeita ja kipupisteitä näyttääkin olevan ennen kaikkea asiakkaaksi ottamisen prosesseissa, koska pelaajan voimavarat eivät aina ole riittäviä tai vastaa palveluntuottajien ajatuksia siitä, että palveluiden piiriin hakeuduttaisiin esimerkiksi itse.
Iida Saari
Lapin Yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Mut sit häviänki kaiken.” – Kertomuksia nuoren peliriippuvaisen naisen toimijuudesta ja identiteetistä (2017).
Lähteet
Huotari, Kari 2007: Pelaaminen hallintaan: kuntoutus- ja koulutusohjelman ulkoinen arviointi. Sosiaalipedagogiikan säätiö. Helsinki
Jaakkola, Tapio 2006: Viihteestä riippuvuudeksi. Rahapeliongelman luonne. Tilastokeskuksen hyvinvointikatsaus 4/2006,26—29.
Lund, Pekka 2010: Rahapeliongelma: yksilölle jätetty taakka. PS-kustannus. Jyväskylä
Mielonen, Harri & Tiittanen, Harri 1999: ”Sitä aatteli että jos sitä nyt voittaa” – Peliriippuvaisten kokemuksia ongelmapelaamisen syistä, seurauksista ja hoidosta. A-klinikkasäätiön raporttisarja nro 32. Helsinki.
(20)
Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan hyvinvoinnin kokemuksia hyvinvoinnistaan
Tutkielmani oli sosiaalityön opinnäytetyö ja tarkoituksenani oli paitsi ymmärtää haastavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten kokemuksia myös tuottaa tärkeää tietoa sosiaalityölle, lisäämällä ymmärrystä siitä minkälaisia tekijöitä yksittäisen sosiaalisen ongelman ympärillä on nähtävissä.
Pyrin lisäämään sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä siitä, että ihmisiä autettaessa asioita ei tule tarkastella liian kapeasta näkökulmasta keskittyen vain johonkin kapeasti rajattuun ongelmaan ja sulkemalla silmät siitä seuraavilta oheisilmiöiltä. Autisminkirjon lasten palvelutarpeita selvitettäessä on ehdottomasti huomioitava myös lapsen perheen hyvinvointi.
Autisminkirjo on laaja-alainen kehityshäiriö (1), missä on kyse neurobiologisesta kehityksellisestä oireyhtymästä (2), josta kärsii tutkimusten mukaan 0,7-1,2 prosenttia kaikista kouluikäisistä lapsista (3). Lisäksi Suomessa on noin 120 000 yksinhuoltajaperhettä (4). Tutkin pro-gradu tutkielmassani Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan hyvinvoinnin kokemuksia. Merkittävimpiä tutkimustuloksia olivat selkeät puutteet autisminkirjon lasten yksinhuoltajien hyvinvoinnissa sekä saadun tuen puute.
Perustarpeiden tyydyttäminen
Perustarpeiden tyydyttäminen, kuten riittävä uni, lepo, ruoka, liikunta, rakkaus, läheisyys ja vapauden tunteen saavuttaminen näytti olevan pahasti vaarantunut autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla. Tutkittavillani oli merkittäviä uniongelmia sekä haasteita saada terveellistä ravintoa. Nämä tekijät näyttivät olevan suoraan yhteydessä tutkittavien huonona näyttäytyneeseen terveydentilaan.
Tutkimukseni mukaan puolison puute oli autismin kirjon lapsen yksinhuoltajalle yleistä ja se koettiin pääsääntöisesti negatiivisena tekijänä suhteessa hyvinvointiin. Lapsen pärjääminen elämässä ja suhtautuminen elämään oli suorassa yhteydessä vanhemman omaan hyvinvoinnin kokemukseen. Tulkitsin aineistoni perusteella eri osa-alueiden välillä olevan selviä yhteyksiä toisiinsa; uniongelmista kärsivillä oli myös enemmän vaikeuksia syödä terveellisesti ja luoda uusia parisuhteita ja päinvastoin.
Pärjääminen työelämässä ja yhteisöissä
Työn tekeminen, harrastaminen, kansalaistoimintaan osallistuminen tai kouluttautuminen eivät näyttäytyneet tutkimuksessani saavuttamattomissa olevilta asioita. Tutkimukseni perusteella arvioin autisminkirjon lapsen yksinhuoltajilla olevan vahvaa ammattitaitoa ja halua toteuttaa itseään työn kautta. Työssä käyminen ei ollut mahdollista kaikille rajallisten voimavarojen takia. Työssäkäyville työn tekeminen ja työpaikalla pärjääminen vahvisti henkistä hyvinvointia, mutta vei voimavaroja muilta elämän osa-alueilta.
Tutkimukseni tulokset osoittavat perustarpeiden tyydyttämisen ja työssä sekä yhteisöissä pärjäämisen edellyttävän autismin kirjon lapsen yksinhuoltajalta vahvaa turvaverkkoa eli konkreettista hoitoapua sekä taloudellista tukea. Analyysini mukaan tuon turvaverkon voi luoda joko julkinen taho tai sukulaisuussuhteet. Olennaista olisi kuitenkin tuen luotettavuus eli joko pysyvät viranomaispäätökset tai vakaat ihmissuhteet. Tutkimukseni mukaan valitettavan usein nämä eivät toteutuneet.
Aineellinen-, henkinen- ja sosiaalinen pääoma
Aineellisen-, henkisen ja sosiaalisen pääoman kerääntyminen autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalle näyttäytyi tutkimukseni mukaan hyvin epätodennäköiseltä. Pääoman kerryttäminen olisi arvioni mukaan vaatinut perustarpeiden tyydyttämistä ja vankkaa asemaa työelämässä ja yhteisöissä eli edellyttänyt vahvaa ja toimivaa turvaverkkoa. Tutkimukseni mukaan autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla oli poikkeuksetta haasteita näillä elämän osa-alueilla.
Arvioni mukaan pääoman kerryttäminen olisi vaatinut lisäksi vahvaa persoonaa, jolla on hyvä paineensietokyky sekä tavoitehakuinen asenne elämään. Tulkintani mukaan autisminkirjon lasten yksinhuoltajilta ei puuttunut tätä ominaisuutta, mutta muut elämänalueet olivat liian raskaita energian ja vahvuuden riittämiseksi enää tälle pääoman kerryttämisen tasolle.
Kaiken kaikkiaan tutkimustulosteni perusteella autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla on siis suuria puutteita hyvinvoinnin kokemuksessaan. Nähdäkseni ihmisen perusluonne on kuitenkin eteenpäin pyrkivä ja näin ollen ihminen luo jatkuvasti jonkinlaisia tavoitteita joihin pyrkii, joko tietoisesti tai tiedostamatta. Autismin kirjon lapsen yksinhuoltajan elämä on vammaisen lapsen synnyttämisen ja eron myötä kokenut niin suuria perustarpeiden menetyksiä, että tavoitteet voivat tällaisessa elämäntilanteessa elävällä olla esimerkiksi vain riittävä uni, ruoka ja liikunta. Ihmisluonteen omaisesti tosin hyvinvoinnissaan jonkin tason saavutettuaan, ihminen luo itselle uuden tavoitteen ja lopulta voidaan päästä hyvin korkealle hyvinvoinnin kokemuksen tasolle.
Tähdellistä sosiaalityön tiedontuotannon kannalta on kuitenkin huomioida se, että yhteiskunta voi halutessaan tukea tässä haastavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten hyvinvointia paljon nykyistä paremmin keskittymällä siihen, että tukea annetaan riittävästi, oikea-aikaisesti ja pysyvyyttä ja jatkuvuutta painottaen.
Paula Huhtanen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan kokemuksia hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä.
Lähteet
-
-
- Linna, Sirkka-Liisa. 2004: Laaja-alaiset kehityshäiriöt. Teoksessa: Moilanen, Irma & Räsänen, Eila & Tamminen, Tuula & Almqvist, Fredrik & Piha, Jorma & Kumpulainen, Kirsti (toim.) Lasten- ja nuorisopsykiatria. Helsinki: Duodecim, 289–298.
- Korpela, Raija 2004: Autismi. Teoksessa: Sillanpää, Matti & Herrgård, Eila & Iivanainen, Matti & Koivikko, Matti & Rantala, Heikki (toim.) Lasten neurologia. Helsinki, Duodecim, 200–212.
- Nylander Lena 2010: Autismin kirjo aikuisikäisillä – kysymyksiä ja vastauksia. Autismi- ja Aspergerliitto Ry. Vantaa, 19.
- 4. http://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/tilastoja/perheet/yksinhuoltajaperheet_suomessa/ 3.3.2017 klo 9:27
-
(19)
Sosiaalityöntekijät lastenpsykiatrialla
Kun lapsi sairastuu psyykkisesti, on lapsen perheen tilanne haavoittuva. Vanhemmat kokevat syyllisyyttä, epäonnistumista, jopa häpeää. Tällöin lapsi ja perhe tarvitsevat ammattilaisilta hyvää hoitoa ja hyvää kohtaamista.
Lastenpsykiatrialla työskennellään moniammatillisessa tiimissä. Tiimiin kuuluvat lastenpsykiatrian erikoislääkäri, psykologi, psyko-, puhe- ja toimintaterapeutti, fysioterapeutti, sosiaalityöntekijä, sairaanhoitajat ja sairaalakoulun erityisopettaja. Tavoitteena on auttaa lasta ja perhettä selviytymään arkielämässä sekä tukea lapsen kasvua ja kehitystä. (1.) Lastenpsykiatrian sosiaalityöntekijän tavoitteena on selvittää perheen rakennetta ja toimintaa sekä käsityksiä lapsen ongelmista (2). Perheen tilanteesta kartoitetaan perheen elinolosuhteet, elämäntilanteet sekä perheen terveys ja vuorovaikutussuhteet (3).
Pro gradu-tutkielmassani tarkastelin sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuutta lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä. Sosiaalityöntekijä työskentelee toimintaympäristössä, jossa vallitsee vahva lääketieteellinen lähestymistapa. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kokivat tiimityöskentelyn mielekkäänä työmuotona, koska asiantuntijat täydentävät osaamisellaan toisiaan. Tällöin lapsi ja perhe saavat monipuolista hoitoa. Tiimityössä myös työryhmän tuki koetiin tärkeänä, koska asioita ei tarvitse selvittää yksin.
Erityisosaajina
Sosiaalityöntekijät kokivat tuovansa tiimiin kokonaisvaltaista yhteiskuntatietteellistä näkemystä perheen tilanteeseen. He tarkastelevat asioita lapsen ja perheen tulokulmasta muiden ammattilaisten tarkastellessa syvemmin lapsen psyykettä. Sosiaalityöntekijät hallitsevat monimutkaisen palvelujärjestelmän; tiedon lasta ja perhettä hyödyntävistä tukimuodoista, sosiaalilainsäädännöstä sekä lastensuojelullisista kysymyksistä.
Sosiaalityöntekijöiden täytyy olla tietoisia yhteiskunnan tilanteesta ja yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista. Työskentelyssään he huomioivat yhteiskunnan rakenteelliset tekijät ja niiden vaikutukset perheiden hyvinvointiin. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kertoivat, että esimerkiksi perheitä kohdannut työttömyys, taloudellinen niukkuus tai perheen jäsenen sairastuminen vaikuttavat osaltaan perheiden hyvinvointiin. Tutkimuksessani sosiaalityöntekijät myös kohtasivat monenlaisia perhemalleja: samaa sukupuolta olevia pareja lapsineen sekä uusioperheitä.
Sosiaalityöntekijät kokivat, että vaikeissa tilanteissa olevien perheiden kohtaamisissa erityisesti kuulemisen taito, empaattisuus ja positiivisen palautteen antaminen ovat merkityksellisiä asioita. Tiimityössä tarvitaan avointa ja toisia ammattilaisia kunnioittavaa keskustelua. Tärkeintä yhteistyössä on, että eri asiantuntijat uskaltavat rohkeasti tuoda esiin omia näkökulmiaan. Asiantuntijoiden välinen hyvä ja avoin kommunikaatio mahdollistaa lapselle ja perheelle hyvän hoidon.
Koulutuksesta kokemukseen
Sosiaalityön koulutus antaa perustan asiantuntijana toimimiseen. Sosiaalityöntekijät kokivat, että koulutus antaa kyvyn katsoa perheen tilannetta kokonaisuutena. Lisäksi vankka palvelujärjestelmäosaaminen antaa tietoa sosiaaliturvasta, palvelujärjestelmistä ja tarvittavista laeista. Nämä osaltaan tekevät sosiaalityön asiantuntijuuden erityiseksi lastenpsykiatrialla. Sosiaalityöntekijät tarvitsevat lastenpsykiatrialla työskentelyyn myös lisäkoulutusta lapsen fyysisestä ja psyykkisestä kehityksestä sekä lastenpsykiatrisesta diagnostiikasta.
Työ- ja elämänkokemus antoivat sosiaalityöntekijöille rohkeutta työskentelyyn sekä välineitä käsitellä vaikeita tunteita ja tilanteita. Tilannetaju, empaattisuus ja kuuntelemisen taito koetiin vahvuuksina.
Tavoitteena on, yhdessä moniammatillisen tiimin kanssa, antaa lapselle ja hänen perheelleen parasta mahdollista hoitoa. Laaja-alainen perheen tilannekartoitus, tietous palvelujärjestelmistä sekä hyvä vuorovaikutus tiimin jäsenten ja asiakasperheen kanssa kuuluvat tärkeänä osana sosiaalityöntekijän työhön.
Lastenpsykiatrialla sosiaalityöntekijöiden ammatillinen osaaminen on tärkeä osa tiimityötä. Oman pro gradu- tutkielmani avulla haluan laajemmin tuoda esille heidän tekemäänsä arvokasta työtä.
Linnea Karhumaa
Lapin Yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: Sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuus lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä 2017.
Lähteet
-
-
- Sosiaalityö lastenpsykiatrian alueella, monistetietopaketti. Painamaton.
- Sinkkonen, Jari 1999: Lastenpsykiatrinen diagnostiikka. Teoksessa Sinkkonen, Jari & Pihlaja, Päivi (Toim.): Ulos umpikujasta. WSOY – kirjapainoyksikkö. Porvoo, 167–186.
- Väänänen, Riitta 2013: Perheen rakenteen, dynamiikan ja arvojen merkitys lapsen psyykkiselle hyvinvoinnille. Väitöskirja. Kopijyvä. Kuopio.
-
(18)
Suomen kielen opetuksen merkitys turvapaikanhakijalle
Tilanne Suomessa oli syksyllä 2015 aikana monella tavalla ainutlaatuinen. Suomeen saapui huima määrä uusia maahanmuuttajia turvapaikanhakijoina (1).
Syksyllä 2015 perustettiin lyhyessä ajassa useita uusia vastaanottokeskuksia eri puolille maata samaan aikaan kun luonto oli valmistautumassa talvea varten, ilmat kylmenivät ja monet odottelivat jo ensilunta. Huolimatta siitä seesteisestä tunnelmasta minkä maan jäätyminen syksyisin yleensä meitä ympäröivässä luonnossa aiheuttaa, oli monessa vastaanottokeskuksessa käynnissä oma tiivis ja vinhasti pyörivä kuplansa, jonka sisällä hektinen arki hädin tuskin toimi kaikenlaisten puutteiden keskellä. Ihmisiä oli paljon ja tilat olivat ahtaita. Tuossa tilanteessa suomen kielen opetuksen alkamisella oli suuri merkitys, sillä se toi päiviin rakennetta ja antoi turvapaikanhakijoille toivoa niistä mahdollisuuksista, joita olivat tulleet uuteen maahan tavoittelemaan.
Pro gradu -tutkielmassani halusin päästä tarkemmin lähelle niitä merkityksiä ja kokemuksia, joita turvapaikanhakijat liittävät suomen kieleen, omaan äidinkieleensä ja kielitaitoon yleensä turvapaikkaprosessin ensivaiheissa. Olin kiinnostunut siitä, että mitkä ovat ne tarpeet, keinot ja mahdollisuudet, joita he yhdistävät kieleen ja uuden kielen oppimiseen?
Turvapaikanhakijat oleskelevat vastaanottokeskuksissa tai yksityismajoituksessa koko turvapaikkaprosessin ajan. Laki kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta (17.6.2011/746) sisältää pykälän (29§) työ- ja opintotoiminnasta. Asetuksen mukaan vastaanottokeskuksessa on järjestettävä työ- ja opintotoimintaa kansainvälistä suojelua hakevan ja tilapäistä suojelua saavan omatoimisuuden edistämiseksi. Työ- ja opintotoiminta tarkoittaa turvapaikanhakijan ja vastaanottokeskuksen laatimaa yhteistä toimintaohjelmaa, jonka mukaisesti turvapaikanhakija osallistuu esimerkiksi vastaanottokeskuksen siivoamiseen ja kunnostamiseen tai suomen, tai ruotsin kielen opiskeluun. Kieliopinnot ovat osa laissa säädettyä työ- ja opintotoimintaa ja niiden järjestäminen kuuluu vastaanottokeskukselle. Tarkoituksena on tukea turvapaikanhakijan itsenäisen elämän aloittamista sen jälkeen, jos hän saa luvan jäädä Suomeen (2).
Keräsin aineistoni pro gradu -tutkielmaani varten haastattelemalla vastaanottokeskuksessa asuvia afganistanilaisia turvapaikanhakijoita, jotka olivat aloittaneet suomen kielen opiskelun vastaanottokeskuksessa oleskelun aikana ja osallistuneet vastaanottokeskuksen työ- ja opintotoimintaan. Pisimpään Suomessa oleskelleista haastateltavistani olivat olleet Suomessa noin 9 kuukautta. Muut olivat tulleet noin 4-5 kuukautta sitten.
Kielitaito yhdistyi tässä tutkimuksessa valtaistumiseen. Valtakielen oppiminen mahdollistaa autonomisuuden. Autonomisuus ja sen saavuttaminen, voidaan nähdä valtaistumisen ydinajatuksena (3). Autonomisuus ja itsenäisyys liittyvät subjektiuden vahvistumiseen sekä hallinnan ja pystyvyyden tunteen kasvamiseen. Riippuvuuden ja riippumattomuuden, hallinnantunteen ja holhouksen ristiriidat punoutuvat jokaisen turvapaikanhakijan elämänkulkuun. Mahdollisuudet sosiaalisen muutokseen aikaansaamiseksi ovat rajoittuneet sekä sosiaalisesti että lainsäädännön kontrolloimana. Tällaisessa tilanteessa kielitaito voidaan ymmärtää subjektiuden vahvistumisen ja valtaistumisen liikkeelle panevana voimana.
Muutos kohti parempaa on valtaistumisen käsitteeseen yleisesti liitetty näkökulma. Turvapaikanhakijoiden kokemukset suomen kielen opiskelusta olivat pääosin positiivisia. Suomen kielen opiskelu nähtiin välineenä, jonka avulla kiinnittyä yhteiskuntaan ja oppia uuden maan kulttuuria, tapoja ja sääntöjä. Motivaatio suomen kielen opiskeluun kumpusi toiveesta saada aikaan muutos parempaan suuntaan omassa tilanteessa. Tärkeimpiä kielitaidon kautta tavoiteltavia asioita turvapaikanhakijoiden mielestä olivat status, tieto, turvallisuus ja sosiaaliset kontaktit. Kielitaito tuotti myös arvostusta ja aseman parantumista turvapaikanhakijan omassa sosiaalisessa elinpiirissä. Kaikilla haastateltavilla oli lisäksi suuri halu päästä osaksi suomalaista yhteiskuntaa suomen kielen oppimisen kautta. Suomalaista koulutusta kunnioitettiin ja halu opiskella oli korkea sekä miehillä että naisilla.
Puhuttaessa valtaistumisesta joudutaan väistämättä keskustelemaan myös vallan käsitteestä. Valta on monimuotoisesti jäsentyvien prosessien ja sosiaalisen kanssakäymisen seurauksena syntyvä tuote. Periaatteessa kukaan ei omista valtaa, mutta se on läsnä joka paikassa. Se on sosiaalisesti jaettu aktiivinen ilmiö, joka tulee näkyväksi ihmisten luomissa struktuureissa ja sovituissa normeissa. Sitä annetaan, se luovutetaan ja ansaitaan. Valta sisältää aina mahdollisuuden kontrolloida, rajoittaa ja asettaa erilaiset ihmiset ja ryhmät toisiaan vastaan (4).
Valta voidaan jaotella yhteiskunnan eri areenoilla ylivaltaan (power over), toimintavaltaan (power to) ja jaettuun valtaan (power with). Ylivalta on autoritääristä ja hierarkiaan liittyvää valtaa. Ylivalta on kaksinapainen, sillä sitä joko omistaa tai ei omista. Toimintavalta on hienovaraisempaa ja siihen liittyy mahdollisuus saada aikaan toivottu tulos joko suoraan tai välillisesti. Jaettu valta taas nähdään ylivallan haastajana, jossa valta saavutetaan yhteistoiminnan kautta (5). Yhteiskunnallisen vallan lisäksi on olemassa myös henkilökohtaista valtaa (personal power), joka tarkoittaa yksilön henkilökohtaista kykyä vaikuttaa omaan ympäristöönsä (6).
Kielitaito yhdistyi turvapaikanhakijoiden kertomuksissa vallan eri tasoihin. Kielitaito näkyi ylivallan (power over) välineenä käyttää totaalista valtaa ja tilanteissa, joissa turvapaikanhakijat toivoivat pääsevänsä osallisiksi jaetusta vallasta (power with). Turvapaikanhakijat kertoivat esimerkiksi siitä, miten kielitaitoa voidaan käyttää ylivallan työkaluna jonkin ryhmän alistamiseksi oman toimintavallan alaisuuteen. Toisaalta kielitaidon avulla voidaan myös luoda kontakteja. Kontaktit muihin ihmisiin mahdollistivat turvapaikanhakijoiden mielestä pääsyn jaetun vallan piiriin. Jaettu valta on ikään kuin ylivallan vastakohta ja tarkoittaa tasa-arvoista sosiaalista valtaa, eli valtaa toimia yhdessä muiden kanssa tasa-arvoisina kumppaneina (7).
Vallan tasoihin liitetään yleensä lisäksi suostutteluvalta (power to), mutta se ei tullut kovinkaan selvästi aineistossa esille. Ehkä tämä johtui siitä, että suostutteluvalta eli toimintatavalta liittyy niin tiukasti kielitaidon hallitsemiseen, eikä sitä voida käyttää sellaisen yksilön kohdalla, jolla tätä taitoa ei ole. Tai jos käytetäänkin, niin silloin joudutaan turvautumaan tulkin apuun. Voi olla myös, että suostutteluvalta liittyy enemmän viranomaisen toimintaan ja hänen pyrkimyksiinsä saada aikaan asiakkaan tilanteessa muutosta. Silloin se ei tule esille asiakkaan puheessa, vaan pikemminkin viranomaispuheessa. Suostutteluvallalla tarkoitettiin siis toimintavaltaa, jossa toivottua tulosta tavoitellaan suoraan tai välillisesti. Henkilökohtainen valta (personal power) taas nousi turvapaikanhakijoiden keskuudessa kielitaidon oppimisen kautta tavoiteltavaksi ja saavutettavaksi voimaantumisen muodoksi. Tulosten mukaan kielitaidolla oli myös ideologinen tehtävä. Kielitaito nähtiin nimittäin mahdollisuutena parantaa ei vain omaa elämää, mutta myös ympäristön tilaa ja muiden ihmisten elämää.
Sosiaalityön ympäristöissä kohdataan enenevissä määrin asiakkaita, joiden suomen kielen taito on puutteellinen tai, jotka eivät jaa viranomaisten kanssa lainkaan yhteistä kieltä. Kielitaitoon ja kielitaidottomuuteen on näissä tilanteissa hyvä muistaa kiinnittää huomiota. Sosiaalityöntekijän on tärkeä ymmärtää kielitaitoon liittyviä eri merkityksiä ja, että maahanmuuttoon, turvapaikkaprosesseihin, uuteen maahan ja kulttuuriin sopeutumiseen liittyy paljon eritasoisia tilanteita, joiden kaikkien alkujuuri näyttäisi palautuvan kielitaitoon. Kieli on hienovarainen vallankäytön väline ja avain niin moneen lukkoon, että sitä ei voida sivuuttaa kevyin perustein. Jos yhteistä kieltä ei asiakkaan kanssa löydy, olisi tärkeää tukeutua tulkkipalveluihin hyvin matalalla kynnyksellä.
Susanna Omori
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Melkein kaikki ongelmat ratkaistuu suomen kielellä” – Kielitaito turvapaikanhakijan valtaistumisen väylänä.
Lähteet
-
-
- Turvapaikanhakijoita saapui viimevuonna ennätysmäärä 2016: Sisäministeriö (2016). http://www.intermin.fi/fi/maahanmuutto/turvapaikanhakijat.
- Rontu, Kaisa & Ruunaniemi, Katja 2014: Vastaanottokeskusten opintotoiminnan suunnitelma. https://rednet.punainenristi.fi/node/27017
- Borodkina, Olga & Törrönen, Maritta & Samoylova, Valentina 2013: Empowerment as a current trend of social work in Russia. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering Social Work: Research and Practice. Palmenia Centre for Continuing Education. University of Helsinki, 22-35.
- Jan Fook 2002: Social Work, Critical Theory and Practice. London: SAGE Publications Ltd.
- Hokkanen 2009: Empowerment valtaistumisen ja voimaantumisen dialogina. Teoksessa Mäntysaari, Mikko & Pohjola, Anneli & Pösö, Tarja (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS- kustannus, 315-337.
- Neath, Jeanne & Schriner, Kay 2998: Power to people with disabilities: Empowerment issues in employment programming. Disability & Society 13 (2) 217-228.
- Neath & Schriner 1998, 218; Hokkanen 2009, 326.
-
(17)
Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit
Kannabiksen viihdekäyttö on sellainen asia, josta jokaisella on varmasti oma mielipiteensä. Nämä mielipiteet ovat jakautuneet lähinnä kahteen: puolesta tai vastaan. Koska halusin päästä niin sanotusti ilmiön taakse, pro gradu -tutkielmani käsittelee kannabiksen viihdekäytölle luotuja merkityksiä, ja näiden kautta kannabiksen viihdekäyttäjille rakentuvia identiteettejä. Kannabis on tällä hetkellä käytetyin laiton huume Suomessa (1), mikä tekee tutkielmasta ajankohtaisen. Aineistona toimii City-lehden Suuri huumeraportti ja sen kommenttiosio.
Huumeiden viihdekäyttö on vapaa-ajalla tapahtuvaa, hallinnassa olevaa huumeiden käyttämistä, jonka seuraukset koetaan lähinnä myönteisiksi (2). Tutkimuksessani näen viihdekäytön juuri tällä tavalla. Viihdekäytön yleistymiseen taas ovat vaikuttaneet esimerkiksi kansainvälinen klubikulttuuri, yksilönvapauden korostaminen, suorituskeskeisyyden lisääntyminen, huumeiden saatavuuden paraneminen sekä nuorten ja aikuisten ajatusmaailmojen välille kasvanut kuilu (3).
Kannabiksen viihdekäytön puolustajien rakentamat identiteetit antavat kannabiksen viihdekäyttäjistä positiivisen kuvan. Kelvollinen pössyttelijä on kuin kuka tahansa muukin niin sanotusti hyvä kansalainen siinä mielessä, että he ovat hyvin toimeentulevia ja tekevät osansa yhteiskunnan toimimisen eteen. Kannabiksen viihdekäyttäjä voi samalla kuitenkin tuntea erilaisuuden tunnetta sellaisiin ihmisiin verrattuna, jotka eivät ole viihdekäyttäjiä. Tällöin viihdekäyttäjälle rakentuu yhteiskuntakriittisen pössyttelijän identiteetti, sillä kannabiksen käyttö on maassamme laitonta, ja tämä voi aiheuttaa viihdekäyttäjissä kritiikkiä yhteiskuntaa, lakia ja lainsäätäjiä kohtaan.
1960-luvun hippiyteen yhdistin etenkin rauhaa ja rakkautta jakavan pössyttelijän, sillä molemmista löytyy samanlaisia piirteitä. Rakkaudella tarkoitetaan sitä, että jokaista elävää olentoa tulee rakastaa, ja rauha viittaa ihmisen sisäiseen mielentilaan, suvaitsevaisuuteen ja sopusointuun (4). Luonnon huomioiminen, rakkaus ja sisäisen maailman muutokset ovat myös joillekin nykyajan viihdekäyttäjistä tärkeitä kannabiksen käytön merkityksiä. Luonnon rakastaminen oli myös 1980-luvun Vihreälle liitolle tärkeää, josta myöhemmin muodostui nykyisinkin tuntemamme Vihreä puolue. Vihreän liiton juuret voidaan muiden 1970-80 lukujen uusien yhteiskunnallisten liikkeiden tavoin jäljittää yleiseen nuorisokulttuurin nousuun sekä hippiliikkeeseen (5). Tarkoitus ei ole yleistää, vaan kiinnittää huomio eri vuosikymmeninä tapahtuneiden asioiden ja ilmiöiden yhteyksiin ja herättää ihmisissä ajatuksia. Oikeuksiaan puolustava pössyttelijä vetoaa yksilön vapauteen tehdä omat valintansa elämässä, kunhan ne eivät aiheuta vahinkoa toisille ihmisille. Yksilön korostaminen ei liene koskaan ollut enemmän voimissaan kuin nyt, ja tähän viittaavaa retoriikkaa on nähtävissä selkeästi esimerkiksi poliittisten puolueidemme periaateohjelmissa – etenkin taas Vihreiden ja Vasemmiston.
Kannabiksen viihdekäytön vastustajien puheenvuoroista löydettävät identiteetit eivät taas anna kannabiksen viihdekäyttäjistä laisinkaan positiivista kuvaa. Heille rakentuvat nistin ja lainrikkojan identiteetit. Kannabiksen viihdekäyttäjä ei ole millään tavalla erilainen muista laittomien huumeiden käyttäjistä, ei edes riippuvaisista ongelmakäyttäjistä. Vastustajat pistävät kaikki huumeet samaan kategoriaan, joten myös huumeita käyttävät ihmiset niputetaan yhteen. Lainrikkojan identiteetti rakentuu sellaisten annettujen merkitysten kautta, jotka tekevät kannabiksen käytöstä rikollista toimintaa. Jossakin vaiheessa kannabiksen viihdekäyttäjästä saattaa tulla yhteiskunnallinen ongelma siinäkin mielessä, että vastustajat joutuvat verorahoistaan maksamaan heidän päihdehoitonsa.
Kannabiksen viihdekäyttäjissä tuntuu olevan tutkimuksen mukaan toisaalta elementtejä hippiliikkeestä, mutta samalla nykyajan yhteiskunnan etenkin yksilönvapauteen liittyvät arvot yhdistyvät tähän. Vaikka tarkoitus ei ole yleistää, on kuitenkin sosiaalityöntekijällekin hyödyllistä tietää mitä kannabiksen viihdekäytön taustalla saattaa mahdollisesti olla, sillä ilmiö tulee todennäköisesti vain kasvamaan.
Jenni Tuominen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan ”Hyvä, paha pössyttelijä” – Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit.
Lähteet
1. Partanen, Juha 2002: Huumeet maailmalla ja Suomessa. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka. Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 13-37.
2. Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Salasuo, Mikko 2004: Huumeet ajankuvana – huumeiden viihdekäytön kulttuurinen ilmeneminen Suomessa. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi.
3. Allaste, Airi-Alina 2006: Drug Cultures in Estonia – Contexts, Meanings and Patterns of Illicit Drug Use. Tallinn University Press. Tallinna, Viro; Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Parker, Howard & Aldrigde, Judith & Measham, Fiona 1998: Illegal leisure – the Normalization of Adolescent Recreational Drug Use. Routledge. Great Britain.
4. Tarvainen, Veikko 1993: 60-luvun kapina. Like. Helsinki.
5. Mickelson, Rauli 2015: Suomen puolueet. Vapauden ajasta maailmantuskaan. Vastapaino. Tampere.
(16)
Isyys eron jälkeen
Eroa ei tule nähdä pelkästään huonona asian lapsen elämässä. Vaikka vanhemmat eroavat toisistaan ja parisuhteesta, ero ei päätä vanhemmuutta. Ero muovaa kuitenkin arkea, rooleja ja suhteita. Suhde lapseen ja lapsen etu voivat nousta eron seurauksena vanhempien huomion keskiöön.
Tutkimuksessani isien kokemus isyydestä eron jälkeen oli alkuun hämmentävää ja hieman pelottavaa. Ero toi uudenlaista vastuunottamista. Isyys koettiin tärkeäksi ja isät halusivat olla lastensa elämässä aktiivisesti mukana. Isät kokivat, että jos yhteistyö lapsen äidin kanssa toimii, tapaamiset lapsen kanssa järjestyvät hyvin. Isät kokivat keskinäisen yhteistyön ja hyvän vuorovaikutuksen vahvistavan lapsen etua ja asemaa. Isät kokivat, että eron jälkeen keskinäistä puhetta ja keskustelua oli tullut enemmän lapsen ja hänen äidin kanssaan.
Kuka huolehtii, ettei vanhempiensa eron kokenut lapsi, joudu itse huolehtimaan oikeudestaan tavata isäänsä?
Vanhempien eron jälkeen lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa ja vanhemmilla velvollisuus huolehtia yhdessä lapsesta. Tutkimuksessani isät toivoivat lapsen tapaamisia enemmän. Toivettaan he eivät useinkaan rohjenneet esittää lapsen äidille tai viranomaiselle. Isät eivät he halunneet nostaa asiaa esille äidin kanssa, jotta sovitut tapaamiset eivät peruuntuisi. He eivät halunneet painostaa lastensa äitiä ja korostivat, että äidin ja lapsen hyvinvointi nivoutuvat kiinteästi toisiinsa.
Lastenvalvoja on tavallisesti ensimmäinen viranomainen keneen vanhemmat ottavat yhteyttä erotilanteessa. Ensimmäisellä tapaamisella vanhemmilla voi olla jo jonkinlainen suunnitelma, miten he aikovat huolehtia lapsesta. Lastenvalvojan rooli on tärkeä eroauttamistyössä, tästä syystä vanhempien ja lastenvalvojan ensitapaamiseen tulisikin varata riittävästi aikaa. Lastenvalvojan tehtävänä eroauttamisessa on nostaa lapsen asema keskiöön, sekä tarvittaessa neuvoa ja ohjata heitä muihin eroauttamispalveluihin.
”Turboahdettu tapaamisaikaa”
Tutkimuksessani isät kokivat, että heidän ja lasten väliset tapaamisajat olivat liian lyhyitä. He kokivat, että yhdellä tapaamiskerralla oli niin paljon tehtävää ja puhuttavaa, että aika ikään kuin loppui kesken. Isät eivät kuitenkaan halunneet, että tapaamistilanteet olisivat suoritustilanteita, vaan he pyrkivät luomaan niistä rentoja yhdessäolon hetkiä. Isät eivät halunneet kilpailua, siitä kumman luona lapsi viihtyy paremmin vaan isät halusivat elää tavallista lapsiperheen arkea lastensa kanssa.
Tutkimuksessani nousi esille, kuinka isät olisivat kaivanneet eron jälkeisiin ensitapaamisiin jonkinlaista valmennusta, ohjeistusta tai vertaistukea. ”Kukaan ei kertonut eikä valmistanut minua ensi tapaamiseen. Ilmassa oli paljon kysymysmerkkejä sekä molemmin puoleista jännitystä”.
Anita Tervo
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkielmaan: ”Tyhjäksi puserrua aikaa”, Isä – lapsi suhde eron jälkeen.
(15)
Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena
Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena Lastensuojelun edunvalvonnasta säädetään lastensuojelulain 22§:ssä. Pykälä on lapsen asioista vastaavaa sosiaalityöntekijää velvoittava, mutta vielä toistaiseksi huonosti tunnettu tai ainakin harvoin käytetty lapsen osallisuutta korostava lainkohta. Lapsilla ja nuorilla on kuitenkin hyvin positiivisia kokemuksia edunvalvontaprosesseista, joissa edunvalvoja on kulkenut lapsen rinnalla jopa useiden vuosien ajan.
Tieto edunvalvontamääräyksestä tulee lapselle ja nuorelle usein yllätyksenä, eikä heillä ole tietoa edes siitä, mitä edunvalvonta on, kuka sitä on hakenut ja miksi, kuka heidän edunvalvojansa on, mitä edunvalvoja tekee ja mitä edunvalvonta lapselle ja nuorelle merkitsee. Hyvin epäselvästä ja aikuisjohtoisesta lähtötilanteesta huolimatta edunvalvontaprosessi kokonaisuudessaan merkitsee lapselle ja nuorelle pysyvän, luottamuksellisen ja tärkeän ihmissuhteen syntymistä aivan vieraan aikuisen ihmisen kanssa.
”Ei ois tullu kuulluksi ilman edunvalvojaa”
Lastensuojeluprosessi ja etenkin siihen liittyvät erilaiset päätöksentekotilanteet näyttäytyvät lapselle ja nuorelle epäselviltä, osittain jopa kaoottisilta. Edes edunvalvojan mukana oleminen ei poista epämääräisyyden ja hallitsemattomuuden tunnetta lapsilta ja nuorilta. Lapsen ja nuoren osallistumisen mahdollisuudetkaan omassa asiassaan eivät ole itsestään selviä. Edunvalvoja pystyy kuitenkin omalla toiminnallaan tukemaan lasta oman mielipiteen muodostamisessa sekä huolehtimaan siitä, että lapsi ja nuori tulee kuulluksi joko suoraan tai edunvalvojansa kautta.
Edunvalvojan tehtävä on kaksijakoinen: hänen tulee tuoda esille lapsen ja nuoren mielipide häntä koskevassa päätöksenteossa, mutta muodostaa myös oma mielipiteensä siitä, mikä ratkaisu olisi lapsen edun mukainen. Tämä kaksoisrooli ei kuitenkaan heikennä lapsen ja nuoren sekä edunvalvojan välistä luottamusta. Tärkeintä on yhteinen keskustelu eri näkemyksistä molemminpuolisen ymmärryksen lisäämiseksi.
”No se niinku selvensi mulle niitä asioita”
Lapset ja nuoret kuvailevat edunvalvojaa sanoilla sanansaattaja, asioiden hoitaja ja kartalla olija. Sanansaattajan roolissa edunvalvojan tehtävänä on pitää esillä ja viedä eteenpäin lasten ja nuorten asioita ja mielipiteitä. Asioita hoitaessaan edunvalvojat esimerkiksi osallistuvat epävirallisiin kohtaamisiin ja arkisten asioiden hoitamiseen. Toiminta määräytyy pitkälti lasten ja nuorten tarpeiden ja toiveiden mukaan. Edunvalvoja on myös ”kartalla olija”, joka tuntee lapsen ja nuoren vuosien ajalta, luo häneen pysyvän, tärkeän ja luottamuksellisen ihmissuhteen, tietää ja tunnistaa lapsen ja nuoren tarpeet ja toiveet, puhuu lapsen puolesta ja vie hänen sanaansa eteenpäin viranomaisille ja muille lapsen asioissa työskenteleville ammattilaisille. Kartalla olija pystyy hoitamaan tehtäväänsä tapaamalla lasta ja nuorta säännöllisesti.
”Lähheinen ja luottamuksellinen suhde”
Edunvalvojan sekä lapsen ja nuoren välinen suhde rakentuu hitaasti kohtaamisten, keskusteluiden ja vapaan yhdessäolon kautta. Edunvalvontasuhteet ovat usein vuosien mittaisia, jolloin edunvalvojan pysyvyys sekä säännölliset tapaamiset ovat merkittäviä tekijöitä suhteen rakentumiselle. Huostaanotetuilla lapsilla on usein takanaan katkenneita ihmissuhteita, epävarmuutta ja menetyksiä. Edunvalvonta mahdollistaa lapselle ja nuorelle pysyvän ihmissuhteen edunvalvontamääräyksen ajaksi. Pysyvyyden lisäksi edunvalvojalla on todellisia, lakiin perustuvia mahdollisuuksia vaikuttaa lapsen ja nuoren lastensuojeluprosessiin ja sitä kautta heidän arkielämäänsä.
Jokaisella lapsella on lain suoma oikeus edunvalvojaan, mikäli edunvalvontamääräyksen kriteerit täyttyvät. Todellisuudessa edunvalvojan tarpeen arvioiminen ja hakeminen jää usein yksittäisen sosiaalityöntekijän vastuulle. Kiireellisimpien asioiden vuoksi edunvalvonnan hakemiseen liittyvä arviointi ja keskustelu lapsen kanssa voi helposti unohtua. Lapselle ja nuorelle tulisi kertoa edunvalvonnasta, jotta hän osaisi tarvittaessa myös itse vaatia edunvalvojan hakemista.
Edunvalvonnasta huolimatta lastensuojeluprosessia kokonaisuudessaan tulisi selkiyttää. Lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän tehtävänä on varmistua siitä, että asiakkaana oleva lapsi tai nuori on tietoinen omasta tilanteestaan ja siihen liittyvistä toimenpiteistä. Hänelle tulee myös perustellusti kertoa, keitä henkilöitä hänen asiassaan on mukana ja mitkä ovat heidän roolinsa. Lastensuojeluprosessin selkiyttämisen lähtökohtana on varmistaa, että lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä kohtaa asiakkaana olevia lapsia ja nuoria riittävän usein oppiakseen tuntemaan heidät ja heidän tarpeensa.
Myös edunvalvontatyöskentelyä voidaan kehittää entistä lapsilähtöisemmäksi. Vaikka lapset ja nuoret kokevat edunvalvonnan toimivana ja tärkeänä toimintana, edunvalvojat eivät ole voineet työskentelyllään poistaa lapsilta lastensuojeluprosessiin liittyvää epäselvyyttä. Edunvalvojan tulisi vielä selkeämmin kertoa lapselle ja nuorelle lastensuojeluprosessin vaiheista ja niihin vaikuttavista tekijöistä. Edunvalvojan tulee myös huolehtia siitä, että aikuisjohtoisissa tilanteissa asiat käsitellään lapsen kielellä selkeästi ja ymmärrettävästi.
Pilvikki Harju
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Meillä tuli semmonen hyvä suhde” Lasten ja nuorten kokemuksia lastensuojelun edunvalvonnasta.
(14)
Päihdeäiti haluaa rakastaa lapsensa ehjäksi
”Sillai käyny läpi oman lapsuuden surua siitä, ett ei oo ite voinu olla lapsi…Lähinnä ne päihteet on ollu mulle semmonen selviytymiskeino jotenki..”
Erilaiset käyttäytymis- ja käsitysmallit siirtyvät sukupolvelta toiselle ja päihdeongelmat aiheuttavat tutkimusten mukaan tähän erityisen riskin (1). Tutkimukseni tarkoitus oli kuvata haastateltujen äitien näkemyksiä siitä, kuinka heidän oma päihteiden käyttönsä oli vaikuttanut heidän lastensa elämään. Tarinaan hiipi kuitenkin kuin huomaamatta sivujuonne. Äitien tarinoissa tuli kuuluviin, kuinka heidän vanhempiensa päihteiden käyttö äitien omassa lapsuudessa oli vaikuttanut siihen, millaiseksi heidän elämänsä oli muodostunut. Tämän juonipolun osuus korostui osaltaan myös metodologisten valintojeni vuoksi; narratiivisuus tutkimusotteena nosti äitien omat tarinat lapsista tuotettujen tarinoiden rinnalle. Myös näistä äideistä tuli näkyviin lapsi, jonka elämään vanhemman päihteiden käyttö oli jättänyt jälkensä.
Jokaisen päihdeongelmaisen äidin tilanne on omanlainen, joten stereotypioiden luominen päihdeäideistä voi olla kyseenalaista. Tärkeä on kuitenkin ymmärtää mistä lähtökohdista päihdeäidit usein vanhemmuuttaan rakentavat. He ovat poikkeuksellisen usein kokeneet omassa lapsuuden-perheessään vaikeuksia ja turvattomuutta. (2). Tämä korostui myös kuulemissani äitien tarinoissa. Osalla tutkimukseni äideistä oli lapsuudenkokemuksena myös seksuaalista hyväksikäyttöä tai väkivaltaa. Lapsena kaltoinkohdeltu ei ehkä aikuisena kykene luomaan turvallista kiintymyssuhdetta omiin lapsiinsa. Tämä lisää taas riskiä oman lapsen kaltoinkohtelulle ja ongelmien siirtymiselle seuraavaan sukupolveen. (3).
Päihteilevällä äidillä ei itsellään ole useinkaan ollut minkäänlaista äidin mallia. Siksi hän voi olla kuin imuri, imeä kaikesta vähän yrittäen olla kaikin tavoin kuvittelemansa ihanneäidin mukainen. Hän haluaisi olla pullantuoksuinen äiti, mutta hänellä ei ole keinoja toteuttaa sitä. Elämä on ennemminkin selviytymistaistelu. Päihdeäidit joutuvatkin usein turvautumaan oman lapsuuden taustansa ja omien hoivakokemustensa vuoksi puutteellisiin vanhemmuuden keinoihin (2).
Kiistatonta on, että vanhemman päihteiden käytön haitat lapselle ovat usein pitkäaikaisia. Lapsen varhaiset kokemukset voivat vaikuttaa hänen biologiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen kehitykseensä kriittisellä tavalla. (1). Tarinoissaan äidit näkivät äitiydessään kuitenkin myös hyvää. He rakastivat lapsiaan äärettömästi ja antoivat lapsille rakkautta ja läheisyyttä, syliä, halauksia ja pusuja.
Vaikea menneisyys jättää vanhemmuuteen särönsä, mutta äidin hakiessa apua ja asettuessa menneisyyden ja vuorovaikutuksen työstämiseen, hän voi löytää itsestään uusia äitiyden puolia ja sitä myötä uudenlaisen tavan olla lapsen kanssa (4). Äidin raitistuminen toi tarinoissa lasten elämään pysyvyyttä ja äidit olivat eri tavoin lapsilleen läsnä kuin aiemmin. Päihteettömyyden myötä äideillä oli mahdollisuus alkaa pohtimaan ja käsittelemään kipeitä asioita, eheyttämään myös itseään.
”Vaikka päihdeongelmaisen äidin rakkaus ei ole vastuullista, mutta se on rakkautta. Ei oo vastuullista vanhemmuutta, mutta rakkaus on olemassa ja se on sille lapselle tärkeätä. Ett vaikka äiti ei asu mun kanssa, niin se rakastaa minua, se pitää ehjänä sen lapsen.
Katja Salminen-Lahtinen
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Rakkaus pitää ehjänä?” Äitiys ja päihteet –äitien narratiiveja lastensa elämästä.
Lähteet
Holmila, Marja & Bardy Marjatta & Kouvonen Petra 2008: Lapsuus päihdeperheessä ja kielteisen sosiaalisen perimän voittaminen. Yhteiskuntapolitiikka 73 (4) , 421-432. (1)
Savonlahti, Elina & Pajulo, Marjukka & Piha, Jorma 2003: Päihdeäidit, vauvat ja varhainen vuorovaikutus. Teoksessa Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko & Tamminen, Tuula (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki. 327–337. (2)
Mennen, Ferol E. & O’Keefe, Maura 2005: Informed decisions in child welfare: The use of attacment theory. Children and Youth Services Review (27), 577-593. http://ac.els-cdn.com/S0190740904002440/1-s2.0-S0190740904002440-main.pdf?_tid=117b9aea-c753-11e5-982c-00000aab0f27&acdnat=1454159709_ca291e7cedba8c7d3286e696515903d5. (3)
Siltala, Pirkko 2003: Traumatisoitunut vanhemmuus ja varhainen vuorovaikutus.Teoksessa
Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko & Tamminen, Tuula (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki.268-282. (4)
(13)
Terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus
”…niin tuossahan tuo istuu ja jutellaan ongelmista, niin kuin sellaisista mitä on tapahtunut ja sun muuta, se lisää ymmärrystä” Asiakkaan käsitys terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuudesta.
Pro gradu –tutkielmani käsittelee terveyssosiaalityön asiantuntijuutta, jota tehdään terveydenhuollon organisaatiossa. Erään työntekijän kuvaus: ”Monesti tarvitaan tietoa toimeentulosta ja sosiaalityöntekijä tietää niistä parhaiten, joo ne sillai niin kuin ohjaa ja neuvoo. Ne tietää myös asumiseen liittyvistä tuista. Monet asiakkaat ovat veloissa ja tarvitsevat apua myös velkojen hoitoon. Sosiaalityöntekijä voi auttaa tällaisissakin asioissa.”
Mitä terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus on asiakastyöskentelyssä?
Terveyssosiaalityöntekijän työ käsittää terveyden ja sosiaalisuuden edistämistä ja ylläpitämistä. Kokonaisvaltainen näkemys sairaudesta ja sen vaikutuksista sosiaalisuuteen ovat terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuuden keskiössä. (1). Terveyssosiaalityön asiantuntijuus edellyttää: hyviä vuorovaikutustaitoja, voimaannuttavaa työotetta, neuvontaa ja ohjausta psykososiaalisen työotteen lisäksi.
Vuorovaikutus on kohtaamista, jossa osallistujat tuottavat ja jakavat sekä tulkitsevat merkityksiä yhdessä. Hyvään vuorovaikutukseen päästään kuuntelemisen taidolla, tunnetaidoilla ja kyvyllä ymmärtää eri-ikäisten asiakkaiden todellisuutta. Hyvä vuorovaikutus sisältää kyvyn antaa tukea, ylläpitää keskustelua ja reflektoida kuulemaansa. Psykososiaalisella lähestymistavalla haetaan syvällisempää ymmärrystä asiakkaan ajattelusta, tunteista ja hänen toiminnastaan. Tällä pyritään muutoksen aikaansaamiseen asiakkaan elämässä. Neuvonnalla ja ohjauksella pyritään saattamaan asiakas oikeiden palveluiden ja tukien piiriin.
Mitä on terveyssosiaalityöntekijän moniasiantuntijuus?
Moniasiantuntijuus terveyssosiaalityössä käsittää työryhmä- ja verkostotyöskentelyn sosiaaliturva- ja lainsäädäntöasiantuntijuuden, työ kehittämisen ja haasteet. Terveyssosiaalityöntekijä tarvitsee laajan tietopohjan lainsäädännöstä, sosiaalipalveluista ja sosiaaliturvasta. Terveyssosiaalityöntekijä työskentelee usein moniammatillisissa työryhmissä asiakkaiden verkoston kanssa, johon kuuluvat perhe, lähipiiri ja viranomaiset. Työn kehittämisessä ja haasteiden voittamisessa painotetaan terveyssosiaalityön asiantuntijuuden esille tuomista muille ammattiryhmille ja hallinnolle.
Katri Herala
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan ”Ne etsivät ratkaisuja yhdessä asiakkaan kanssa.” Terveyssosiaalityön asiantuntijuutta määrittämässä.
Lähteet
-
-
- Lindén, Mirja 1999: Terveydenhuollon sosiaalityö moniammatillisessa toimintaympäristössä. Sosiaali- ja terveysalan kehittämiskeskus. Raportteja 234. Helsinki: Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus.
-
(12)
Vuorovaikutus vaikuttaa – Rikoksia tehneiden tukeminen rikoksista irrottautumisen prosessissa
”Mä olin vapautunut muovipussin kanssa” –toteamus on käytännössä monelle totta. Vankeudesta vapautumisen vaiheessa yksilö on uuden edessä halutessaan suunnistaa rikoksettomaan elämään.
Rikoksista irrottautuminen on monisyinen prosessi, johon vaikuttavat useat eri tekijät. Siinä yksilön saamalla vuorovaikutuksellisella tuella on keskeinen merkitys. Erityisen riskialttiissa tilanteessa ovat tuomion suorittamisen jälkeen vapautumisen vaiheessa he, joilla ei ole rikoksista irrottautumista tukevaa omaa sosiaalista verkostoa.
Rikoksia tehneiden elämänhistoriassa on usein monenlaisia kasautuneita huono-osaisuuteen liittyviä tekijöitä ja rikolliseen käyttäytymiseen johtaneet kehityskulut ovat alkaneet jo varhain. (Timonen 2009, 3-4, 55-89. Blomster & Muiluvuori 2011, 148-150. Elonheimo 2010, 51-52, 56-57). Yksilön toimintaan vaikuttavat sekä yksilölliset tekijät että sosiaaliset tekijät laajemmin aina yhteiskunnan rakenteisiin saakka. Syrjäytymisen kehästä ulospääseminen ei ole helppoa rikoksista saadun tuomion suorittamisen jälkeen (Kyngäs 2000, 15, 38, 41-45. 230-231, 234, 240).
Leimasta eroon ja eteenpäin
Rikollisen leimaa on vaikea karistaa. Rikoksista irrottautumiseen liittyy vaihe, jossa rikoksentekijä luo uudestaan identiteettiään. Tälle vaiheelle on ominaista, että rikostaustan omaava alkaa mieltämään itsensä ei-rikoksentekijänä. (Viikki-Ripatti 2011, 198-200.) Ei-rikolliseen elämäntapaan liittyvän identiteetin uudelleen prosessoinnin vaiheessa on tukea antava, arvostava ja välittävä vuorovaikutus keskeistä. Ilman sitä rikoksista irrottautuminen voi vaikeutua.
”Sit kun oon saanut oikeen avun, oon saanut elämästä kiinni”
Näin totesi eräs opinnäytetyöhöni haastattelema rikostaustan omaava henkilö. Mitä tämä apu sitten on? Tutkimuksessani, jossa haastattelin ryhmähaastattelumenetelmin 13 rikostaustan omaavaa, tuli esille, että keskeistä rikoksista irrottautumisen tukemisessa on paitsi kuntoutumiseen tähtäävien tukitoimien mahdollistaminen, niin myös ennen kaikkea se, että yksilö kohdataan arvostavasti, välittävästi ja yksilöllisesti. Hyvä vuorovaikutus sosiaalityöntekijän kanssa edistää rikoksista irrottautumista. Sosiaalityön vaikuttavuutta edistää kasvokkain tapahtuva hyväksi koettu vuorovaikutus. Yhteiskunta- ja sosiaalieettisesti tarkasteltuna onkin tärkeää, etteivät taloudelliset leikkaukset kohdistu sosiaalityön käytäntöön siten, että rikostaustan omaavat joutuvat pääasiassa asioimaan kirjallisesti sosiaalitoimessa. Monilla rikoksia tehneillä on ollut jo lapsuudesta saakka elämänhallinnan vaikeuksia ja terveydellisiä haasteita. Tällöin kuntouttavan sosiaalityön merkitys korostuu aikuisuudessa. Parhaimmillaan sitä toteutetaan suunnitelmallisesti ja pitkäjänteisesti.
Rikoksiin ajautuminen on prosessi, johon vaikuttavat monet eri tekijät
Usein tähän liittyvät prosessit ovat alkaneet jo lapsuudessa, jolloin on tärkeää kiinnittää huomiota myös ennaltaehkäisevään työhön ja varhaiseen tukeen.
”Pitäis olla niin, että jauhetaan yhteistä taikinaa, eikä niin, että jokainen jauhaa omaa taikinaansa.”
Rikoksista irrottautumisen tukemisessa yhteistyö eri viranomaisten kesken on tärkeää, kuten edellä oleva opinnäytetyötutkimukseni lainauksessa todetaan. Osallisuuden edistämisessä ja syrjäytymisen kehästä ulospääsemisessä on jokainen kohtaaminen merkityksellistä. Tämä haastaa paitsi sosiaalityöntekijät, niin myös jokaisen kanssakulkijan ottamaan mukaan jo tuomionsa kärsineet.
Rikoksista irrottautumisen prosessissa yksilö koittaa etsiä uutta paikkaa yhteiskunnan systeemissä. Monesti kiinnittyminen siihen voi olla haasteellista. Siihen vaikuttaa rikostaustan omaavan yksilöllisyys sekä sosiaaliset ja yhteiskunnalliset tekijät. Koska rikostaustan omaavalla on usein rankka psykososiaalinen historia ja elämänhallinnan vaikeuksia, korostuu vuorovaikutuksen merkitys.
Camilla Sundell
Lapin yliopisto
(11)
Verkosta tukea pienten lasten äideille
Internetin avulla ihmisten on helppo kohdata toisiaan ja olla vuorovaikutuksessa keskenään. Erityisesti pienten lasten äidit ovat ottaneet erilaiset verkkoyhteisöt omaksi kanavakseen, jossa he jakavat kokemuksiaan ja saavat tukea vertaisiltaan. Verkkoon onkin syntynyt lukuisia äitien omia nettiyhteisöjä, kuten keskustelufoorumit sekä viime vuosina suureen suosioon nousseet äitiysblogit.
Joillekin äideille internet on ainoa paikka, jossa heillä on mahdollisuus tavata muita äitejä. Verkkoyhteisöt ovatkin muodostuneet kaikille avoimiksi vertaisryhmiksi. Julkisilla palveluilla olisi mahdollisuus tarjota samantyyppisiä yhteisöllisiä ryhmiä myös suljetummassa muodossa. Verkkovälitteisyyttä ei ole juurikaan hyödynnetty perheille suunnattujen hyvinvointipalveluiden toteuttamisessa.
Tällaisille palveluille selkeästi olisi tilausta. Äideillä on tarve tuoda esille omaa äitiyttään ja samalla saada muiden hyväksyntää. Neuvola ei kuitenkaan enää automaattisesti järjestä äitiryhmiä, joten verkostoituminen ja tuen saaminen muilta äideiltä ei ole itsestään selvää.
Pikkulapsiarki on äideille hyvin raskasta, mutta siitä selviämistä tuntuu helpottavan mahdollisuus keskustella ja jakaa omia kokemuksiaan samassa elämäntilanteessa olevien kanssa. Toisten äitien kokemusten kautta he ymmärtävät, että muutkin käyvät läpi samanlaisia tilanteita, eivätkä he suinkaan ole yksin omien kokemustensa tai ajatustensa kanssa.
Neuvolan toiminta ei äitien mielestä ole myöskään riittävän yhteisöllistä eikä se tarjoa nopeaa apua päivittäisiin tai yllättäviin tilanteisiin. Äitien verkkoyhteisöissä sen sijaan vallitsee vahva yhteisöllisyys ja me-henki. Äidit kannustavat toisiaan ja kantavat huolta toistensa elämäntilanteista ja jaksamisesta. He jakavat mielellään omia kokemuksiaan auttaakseen muita. Lisäksi verkkoyhteisöissä tukea ja neuvoja on saatavilla hyvin nopeasti. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta yhteisöstä on Facebookiin perustetut paikkakuntakohtaiset Hätäkahvit – nimellä toimivat ryhmät, joissa äidit voivat pyytää toisiltaan nopeaa käytännön apua.
Miten verkkoa voitaisiin hyödyntää hyvinvointipalveluissa? Esimerkiksi neuvolan tai lastensuojelun palvelujen oheen voidaan luoda toimintaa, joka tarjoaa äideille mahdollisuuden osallistua vertaisryhmään verkon välityksellä. Tällaisessa ryhmässä äidit voivat tutustua samassa elämäntilanteissa oleviin vertaisiin ja jakaa omia kokemuksiaan luottamuksellisessa ympäristössä ja näin saada sosiaalista tukea. Verkkovälitteisissä ryhmissä äidit voisivat saada apua ja tukea vuorokaudenajasta riippumatta, toisin kuin julkisen sektorin palveluissa yleensä. Verkkovälitteisten palvelujen avulla myös palvelujen saatavuus erityisesti harvaan asutuilla alueilla paranisi.
Internetin potentiaali tulisi nykyistä paremmin huomioida perheille suunnattujen palveluiden kehittämisessä. Palvelujärjestelmän tehtävänä on kehittää sellaisia verkkopalveluja, jotka vastaavat asiakkaiden tarpeisiin ja joiden käyttö on helppoa hektisessä pikkulapsiperheen arjessa.
Pauliina Posio
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan Sosiaalista tukea? Verkkoympäristöt pienten lasten äitien arjen tukena.
(10)
Parisuhdeväkivallan vaietut kokijat
Mies ei voi kokea parisuhdeväkivaltaa? Henkinen väkivalta ei ole väkivaltaa? Tutkimuksemme kumosi vahvasti kyseiset väitteet.
Miehen kokema väkivalta on yhteiskunnassamme valtava tabu. Keskustelu menee helposti siihen, että puhuessamme miesten kokemasta väkivallasta, vähättelisimme jotenkin naisten kokemaa parisuhdeväkivaltaa. Asia ei tietenkään ole näin. Miesten kokemaa parisuhdeväkivaltaa pitää tuoda ihmisten tietoisuuteen, sillä se on yhteiskunnassamme vaiettu aihe.
Miehet itsekin mielellään vähättelevät kokemaansa parisuhdeväkivaltaa ja eivät hae siihen apua. Avun hakeminen on heille haastavaa ja itse väkivaltaongelmaa ei välttämättä edes tiedosteta ja jos tiedostetaan, niin miehet ajattelevat omassa mielessään, että miehen on kestettävä kipua. Kipua miehet mieluummin kestävätkin kuin aiheesta puhumisen häpeän. Tutkimuksemme perusteella sukupuoliroolit vaikuttavat miehillä erittäin voimakkaasti väkivaltaan suhtautumiseen sekä siihen, että apua ei haeta. Tutkimuksemme miehet kantoivat pitkään syyllisyyttä suhteen ongelmista ja sen päättymisestä.
Väkivallan muodot ja seuraukset
Miehet kokevat erityyppisiä väkivallan muotoja. Henkinen väkivalta haavoittaa uhriaan voimakkaasti. Tyypillistä on, että eri väkivallan muodot ovat yhteydessä toisiinsa. Miehet kokevat kontrollointia, mitätöintiä, manipulointia, uhkailua ja kiristämistä, taloudellista väkivaltaa sekä rajua fyysistä väkivaltaa.
Parisuhdeväkivallalla on pitkäaikaisia vaikutuksia miehiin. Miehet kokevat ahdistusta ja epätoivoa sekä häpeää koetusta väkivallasta. Erityisesti sillä on vaikutusta miesten itsetuntoon. Miehillä esiintyy univaikeuksia ja masennusoireita sekä poissaoloja töistä ja koulusta. Koettu väkivalta vaikuttaa miehiin siis hyvin kokonaisvaltaisesti.
Palveluiden kehittäminen
Miesten on hyvin vaikeaa hakea apua, sillä he jo etukäteen kokevat, ettei heidän parisuhdeväkivallan kokemuksiaan osata kohdata palvelujärjestelmässä. Tutkimuksemme perusteella miehet tarvitsevat ymmärtävää ja kärsivällistä kuuntelijaa. Ammattilaista, joka ikään kuin vahvistaa miesten kokemukset todeksi ja että heillä on oikeus tuntea kuten he tuntevat ja saada apua parisuhdeväkivaltaan. Toisaalta tarvitaan jämäkkyyttä, patistusta tilanteen etenemiseksi sekä konkreettisia neuvoja.
Palvelujärjestelmää tulee kehittää niin, että miehillä on helpompi hakeutua niiden piiriin. Jotta työskentely onnistuu parisuhdeväkivaltaa kokeneen miehen kanssa, ensimmäinen tapaaminen väkivaltapalveluiden työntekijän kanssa on merkittävä, sillä se ratkaisee palveluissa pysymisen ja on ensimmäinen askel miehen toipumiseen väkivaltaisesta suhteesta.
Miesten kokemasta parisuhdeväkivallasta pitää ehdottomasti keskustella julkisuudessa enemmän! Tutkimuksemme miehet toivoivat erityisesti tätä, sillä miehet tarvitsevat muiden samassa tilanteessa olevien miesten kokemustietoa aiheesta. Sitä, että he eivät ole jotain outoja poikkeustapauksia, vaan on muitakin parisuhdeväkivaltaa kokeneita miehiä. Näin miehet voivat päästä eroon syyllisyyden ja epäonnistumisen kokemuksistaan ja hakeutua väkivaltapalveluihin ilman henkistä painolastia. Väkivaltapalveluiden ”markkinointiin” tulee jatkossa panostaa niin, että niissä otetaan selkeästi huomioon MYÖS miehet väkivallan kokijoina, eikä vain tekijöinä!
Reeta Laitinen
Suvi Orislahti
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Kuopassa – Miesten kokemuksia parisuhdeväkivallasta.
(9)
Parisuhdeväkivallan vaiettu salaisuus
Väkivallan tekijä pystyy käyttämään vallan elementtinä väkivallan salattavuutta. Naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa esiintyy vieläkin yhteiskunnassamme, vaikka olemme hyvinvointivaltio, jossa korostetaan miesten ja naisten tasa- arvoa sekä molemmilla olevia yhtäläisiä ihmisoikeuksia. Miten yhteiskuntamme ja siellä olevat ihmiset suhtautuvat parisuhdeväkivaltaan? Käytän lähdeaineistona mediassa esillä olevia kirjoituksia parisuhdeväkivallasta.
Väkivalta vaikuttaa sen kokijaan, sekä koko perheeseen. Se voi raaimmillaan johtaa puolison ja/ tai myös lasten kuolemaan! Perhesurmat olivat puheenaiheena mediassa muutama vuosi sitten ja osassa niissä syynä oli, että puoliso surmasi perheensä, koska nainen halusi erota miehestään. Puoliso menettää eron myötä valta- asemansa suhteessa naiseen. Sisäasianministeri Päivi Räsänen kertoi Terveyden ja hyvinvointilaitoksen tekemästä selvityksestä, jonka mukaan viranomaisten välisen yhteistyön lisäämisellä voitaisiin paremmin tunnistaa ja puuttua perheessä vallitsevaan väkivaltaan. Asenteita muuttamalla voitaisiin tarjota perheelle enemmän apua eikä vain välttämättömiä toimenpiteitä. Ilman tätä väkivallan kierrettä on vaikea katkaista.
Nainen voidaan leimata parisuhdeväkivallan aiheuttajaksi. Asenteet ovat syvällä yhteiskunnassamme, jotka muodostuvat jo lapsuudessa. Voidaan ajatellaan, että nainen voi omalla käyttäytymisellään vaikuttaa väkivallan syntymiseen. Parisuhdeväkivallassa myös mies syyllistää naista käyttämästään väkivallasta. Nainen uskoo lopulta omaan syyllisyyteensä ja alkaa tämän syyllisyyden, häpeän ja väkivallan pelon johdosta peitellä tai kaunistella kokemaansa väkivaltaa itselle ja muille sekä puolustella sen tekijää. Nainen haluaa onnistua omassa roolissaan puolisona, äitinä ja kodista huolehtijana sekä saavuttaa hyvän parisuhteen. Se tarkoittaa kulissien ylläpitämistä onnellisesta parisuhteesta, jonka väkivallasta puhuminen rikkoo.
Parisuhdeväkivalta voi jatkua perheen kodissa vuosikausiakin ilman, että kukaan huomaa naisen hätää. Tällöin nainen jää yksin asian kanssa ja se mahdollistaa väkivallan jatkumisen ja pahenemisen. Mies voi eristää naisen muista ihmisistä ja estää naisen avun hakemisen. Nainen voi myös tottua miehen käyttämään väkivaltaan ajan kuluessa, jolloin se normalisoituu osaksi parisuhdetta. Parisuhdeväkivalta voi myös jatkua jos nainen ei osaa tunnistaa kohtaamansa väkivaltaa väkivallaksi, kuten henkistä väkivaltaa. Parisuhdeväkivaltaa koskevan tiedon lisäämisellä voitaisiin helpottaa väkivallan tunnistettavuutta.
Viranomaisten asenteet voivat vaikuttaa parisuhdeväkivallasta puhumiseen ja avun hakemiseen. Nainen voi kokea, että hän ei saa tarvittavaa apua viranomaisten taholta tai hänen kertomuksensa joutuu arviointiin ja jopa hänen syyllistämiseensä. Tämän johdosta naiset eivät mielellään kerro kokemastaan väkivallasta. Väkivaltaisesta parisuhteesta lähteminen on vaikea prosessi, joka ei tapahdu hetkessä. Viranomaisia tulisi kouluttaa enemmän aiheen sensitiivisyydestä ja siitä miten he ottavat puheeksi parisuhdeväkivallan, jos he epäilevät naisen kärsivän siitä. Naista tulee myös osata ohjata eri auttamisjärjestelmien piiriin, jotta nainen ei jää yksin ja hänen väkivaltaisesta parisuhteesta irrottautuminen voisi tapahtua mahdollisimmin pian.
Parisuhdeväkivallan salattavuutta voidaan rikkoa siitä puhumalla, sekä sen syiden ja seurausten esiintuomisella. Mielestäni ihmisten tulisi rohkaistua puhumaan väkivallasta suoraan aina sitä epäiltäessä. Asenteiden pitää muuttua ja parisuhdeväkivalta tulee tuomita ja syyllistää sen tekijä! Naisen ei tule tuntea syyllisyyttä ja häpeää sen julkituomisesta vaan häntä tulee kannustaa kertomaan kokemuksistaan, jotta parisuhdeväkivalta tulee ilmi ja siihen voidaan puuttua viranomaisten tai lähipiirin toimesta,
Maarit Karvo
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Yhteensidotut – Parisuhdeväkivallan kiinnipitävä voima.
(8)
Nuorisotyön ytimessä – Neiossa nuori kohdataan
Nuorisotakuun ja –politiikan ja nuorten todellisuuden kohtaamattomuus on aika ajoin nostettu esille, ja hyvästä syystä. (1) Nuorisotyöltä vaaditaan tulostavoitteellisuutta kuin pörssiyhtiöltä ikään, ja onnistumisen mittareiksi huolitaan nuoret, jotka on saatu pois työttömyys- ja kouluttautumattomuustilastoja rumentamasta.
Yhteisöllisyyden ja osallisuuden käsitteet vilisevät koulutuspoliittisissa teksteissä ja poliitikkojen puheissa taikasanojen tavoin syrjäytymistä poistavina tekijöinä, mutta talouden pyörissä ne ovat hioutuneet sanahelinäksi. Nuori nähdään kapeiden linssien läpi tulevaisuuden työntekijänä, osallisuus työelämään kiinnittymisenä ja yhteisöllisyys työ- ja opiskelupaikoilla automaattisesti syntyvänä liittymisen jälkituotteena. (2)
Todellisuus on muuta. Nuoren tie koulusta alan opintoihin ja töihin ei läheskään aina etene suoraviivaisesti, sillä nuori tarvitsee tilaa kokeilla erilaisia polkuja ja yhteisöjä sekä tulla kuulluksi ja hyväksytyksi. Resurssien kiristyksen myötä nuorisotyöstä uhkaa karsiutua pois sen ydin: sosiaalinen kasvatustyö, joka perustuu nuoren ja luotettavan aikuisen kohtaamiseen. (3)
Kunnat pyrkivät eroon seinistä nuorisotyön ympärillä, toisin sanoen tehostamaan tilojen käyttöä ja jalkauttamaan nuorisotyöntekijöitä sinne, missä nuoret liikkuvat. Olen kuitenkin vakuuttunut, että nuoria luokseen kutsuvalla tilatyöllä on merkittävä rooli aidon yhteisöllisyyden ja osallisuuden rakentumisessa. Sain etnografisen tutkielmani kautta tutustua Raha-automaattiyhdistyksen sekä Rovaniemen kaupungin tukemaan nuorisotyöhön Neiot – Tyttöjen Talolla, jossa yhteisöllisyys ja osallisuus saavat rakennuspalikoita talon kulttuurista sekä tyttöjen ja aikuisten välisestä vuorovaikutuksesta.
Fyysisesti koulu- ja muista instituutioista erillään seisovassa Tyttöjen Talossa ei vallitse valmiita nuorten välisiä hierarkioita. (4) Sen kodinomainen tunnelma, tasa-arvoinen tilatoteutus sekä tyttöjen tarpeiden mukaan muuttuvat tilat mahdollistavat yhteisöllisyyden ilman koulusta tai muista insituutioista saatuja sosiaalisia leimoja, kuten epäsuosittu tai syrjäytynyt. Kiusaamista ja ulossulkemista ei esiinny. Jos esiintyisikin, siihen olisi helppo puuttua yhteisöllisesti, sillä yhden palkatun ohjaajan lisäksi talolla toimii vapaaehtoisia, kaikenikäisiä isosiskoja.
Aikuisten ja nuorten välisissä kohtaamisissa tytöille annetaan huomiota ja huolenpitoa, neuvontaa ja tukea, ja heitä kannustetaan osallistumaan talon yhteisöön sekä muihin paikallisyhteisöihin. Vuorovaikutusta siivittää tyttöjen toivomat, heille maksuttomat aktiviteetit, kuten ruuanlaitto ja keilaaminen, ja niiden keskeltä kumpuava nauru.
Yhteisöllisyyteen kuuluu mahdollisuus osallistua yhteisön toimintaan omien toiveidensa ja voimavarojensa mukaisesti. Kun tyttö näkee omien toiveidensa konkretisoituvan ja oman vaikutusvaltansa talon toiminnassa, se rakentaa yhteisöllisyyden tunnetta.
Osallisuuteen kuuluu mahdollisuus määritellä, missä ja miten haluaa olla osallisena. Kun aikuisella on aikaa tutustua nuoreen ja päinvastoin, kun toiminnalla ei ole nuoren ulkopuolelta tulevaa päämäärää, se rakentaa osallisuutta hänelle tärkeissä asioissa ja pyrkimyksissä.
Yhteisöllisyyttä ja osallisuutta ei voi luoda työntämällä nuorta koulu- ja työelämään, jossa hänen elämäntilanteensa haasteisiin ei todellisuudessa pystytä vastaamaan. (2) Ilman nuorisotyöntekijän ja nuoren välistä aitoa kohtaamista nuori jää vaille kaipaamaansa tukea. Nuorisotyön ytimen muodostumiseen tarvitaan aikaa, joita resursseja oikein kohdistamalla voidaan nuorelle tarjota.
Heli Honkasilta
Lapin yliopisto
Lähteet
1 Mm. Tiitinen, Laura: Nuoren elämä ei ole putki. Tässä blogissa. Postattu 8.12.2015, viitattu 23.2.2016.
2 Souto, Anne-Mari 2014: Ohitettu nuoruus? Aikuismainen työelämäkykyisyys ja ammatillinen koulutus. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 158–161.
3 Cederlöf, Petri 2014: Tavallinen nuorisotyö ja nuorisotakuu. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 193–198.
Kylmäkoski, Merja 2007: Eteinen, vessa, keittokomero ja huone – Niistä on nuorisotila tehty. Teoksessa Hoikkala, Tommi & Sell, Anna (toim.): Nuorisotyötä on tehtävä. Menetelmien perustat, rajat ja mahdollisuudet. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura. Julkaisuja 76. Helsinki, 393–409.
4 Hämäläinen-Luukkainen, Jaana 2006: Nuorten tilattomuus koulussa. Teoksessa Kylmäkoski, Merja & Lind, Kimmo & Hintikka, Timo & Aittola, Tapio (toim.): Nuorten tilat. Sarja C. Oppimateriaaleja 9. HUMAK. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 70. Gummerus. Helsinki, 43–62.
(7)
Lukutaito on etuoikeus
Maailmassa on noin 780 miljoonaa aikuista, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa (1). Suurin osa luku- ja kirjoitustaidottomista aikuisista on naisia (2).
Nykysuomalaisille on itsestään selvää, että aikuinen osaa lukea. Suomessakin koko kansan kouluttaminen on silti suhteellisen tuore asia. Sata vuotta sitten meillä oli jo kansakouluja, muttei vielä yleistä oppivelvollisuutta – se saatiin vuonna 1921 (3). Siitä vielä sata vuotta taaksepäin opiskelu oli vain pienen eliitin etuoikeus. Sukujuuriaan miettimällä voi arvailla, olisiko itse lukutaitoinen, jos olot Suomessa eivät olisi muuttuneet.
Monissa maissa, joista Suomeen tullaan pakolaisina, lukutaito on edelleen harvojen etuoikeus. Esimerkiksi Afganistanissa vain noin 24 % aikuisista naisista osaa lukea. Sisällissodan repimässä Somaliassa koululaitoksella ei ole juuri edellytyksiä toimia. Monelta pakolaiselta koulu jää kesken myös pakomatkan takia.
Tietoyhteiskunta vaatii lukutaitoa
Suomeen tulijan lähtömaan kulttuurissa lukutaidon puute ei välttämättä ole ollut leimaavaa. Lukutaito ei myöskään aina ole ollut välttämätöntä arjessa selviytymiselle. Suomalainen tietoyhteiskunta kuitenkin perustuu lukutaidolle ja numeerisille taidoille enemmän kuin ehkä osaamme ajatellakaan.
Jopa niin arkinen asia kuin kaupassa käyminen vaatii lukutaidottomana maahan tulleelta aikuiselta paljon opiskelua. Kaikki eivät uskaltaudu yksin kauppaan vielä vuosien maassaolon jälkeenkään. Kaupassa on ensinnäkin osattava lukea tai ainakin tunnistaa tuotteiden nimet tietääkseen, mitä ostaa. On myös ymmärrettävä hinnat ja osattava käsitellä rahaa tai pankkikorttia.
Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulevilla aikuisilla on oikeus pitempään kotoutumisajan tukeen kuin muilla maahanmuuttajilla. Ennen varsinaisia kotoutumiskoulutuksen kursseja he voivat opiskella luku- ja kirjoitustaidon kursseilla.
Aikuisen on kuitenkin lasta vaikeampi oppia lukemaan. Myös uuden kielen oppiminen on vaikeampaa, kun aikaisempi koulutausta puuttuu. Pakolaisilla on usein myös traumoja, jotka vaikeuttavat kaikkea uuden oppimista. Vain harva lukutaitoa vailla maahan tullut aikuinen oppii lukemista ja suomen kieltä niin hyvin, että voisi – ainakaan nykyisellä vaatimustasolla – jatkaa ammatilliseen koulutukseen ja työllistyä.
Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulleet aikuiset ovatkin ryhmä, joka jää helposti syrjään kaikesta. Erityisesti naiset saattavat jäädä kodin seinien sisäpuolelle, näkymättömiin. Miehet liikkuvat usein kodin ulkopuolella naisia enemmän ja saattavat oppia suomen kielen suullisen taidon naisia paremmin, vaikka lukutaito puuttuisikin. Naisilta suhteet muihin suomalaisiin kuin viranomaistahoihin saattavat puuttua kokonaan.
Apua vapaaehtoisista?
Suhteet suomalaisiin olisivat tärkeitä niin kielen oppimisen kuin muun kotoutumisen kannalta. Vapaaehtoistoiminta on onneksi lisääntynyt myös kotouttamisessa. Esimerkiksi Rovaniemellä maahanmuuttajien sosiaalitoimisto koordinoi kotokaveritoimintaa (4). Mannerheimin Lastensuojeluliitolla on Ystäväksi maahanmuuttajaäidille –hanke (5) ja Helsingin Diakonissalaitos etsii maahanmuuttajaopiskelijoille kielikavereita (6).
Siltojen rakentaminen suomalaisten ja maahanmuuttajien kohtaamisille voisi kuulua yleisemminkin kotouttamistyöhön ja sosiaalityöhön maahanmuuttajien kanssa. Pelkkien viranomaiskontaktien avulla kotoutuminen jää ohueksi.
Miksi he sitten tulevat?
On selvää, että kouluja käymättömien ihmisten vastaanottaminen on Suomelle kalliimpaa kuin valmiiksi koulutetun työvoiman vastaanottaminen. Suurin osa luku- ja kirjoitustaitoa vailla olevista aikuisista tulijoista on pakolaisia. Suomi on allekirjoittanut pakolaisten vastaanottamisesta kansainvälisiä sopimuksia, muun muassa Geneven sopimuksen (7). Geneven sopimuksessa on syrjintäkielto, joka kieltää pakolaisten valikoimisen heidän ominaisuuksiensa perusteella.
Kun puhutaan pakolaisista, puhutaan ihmisistä, jotka ovat avun tarpeessa. Avun tarpeen mukaisesti heitä on myös autettava – ei siis esimerkiksi koulutuksen tai muiden hyötynäkökohtien perusteella.
Eila Mustaparta
Lapin yliopisto
Lähteet
-
-
- EU-Speak. Uutiskirje #1. Lokakuu 2015. https://research.ncl.ac.uk/media/sites/researchwebsites/eu-speak2/EU-SPEAK3%20julkistaa%20tiedon%20uudesta%20Erasmus+-rahoituksesta.pdf
- http://www.uis.unesco.org/literacy/Documents/fs32-2015-literacy.pdf
- http://www.minedu.fi/etusivu/arkisto/2009/0511/koulun_penkille.html
- http://www.rovaniemi.fi/fi/Palvelut/Perhe–ja-sosiaalipalvelut/Maahanmuuttajasosiaalityo/Kaveriksi-kotopolulle
- http://uudenmaanpiiri.mll.fi/toiminta/ystavaksi-maahanmuuttajaaidille/
- http://www.kansalaisareena.fi/valikko/wp-content/uploads/2015/06/Laura-Hakoköngas.pdf
- http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1968/19680077/19680077_2
-
(6)
Perhesurmiin puuttumisen mahdollisuudet
Perhesurmat ovat harvinainen ilmiö ja media uutisoi niistä yllättävinä tekoina. Perhesurmien taustalla on kuitenkin useita riskitekijöitä, joita läheiset ja viranomaiset eivät aina ole huomanneet tai eivät ole osanneet suhtautua niihin riittävän vakavasti.
Perheissä on ollut väkivaltaa ennen surmatekoja, mutta perheiden välillä on eroja väkivallan muodoissa ja siinä, kuinka paljon väkivaltaa on ollut. Väkivalta on ollut fyysistä, henkistä tai puolison kontrollointia. Väkivallan alku ja kulku eivät käy tarkasti vaiheittain ilmi, mutta perheissä on havaittavissa väkivallan kierre. Aluksi väkivallaton kumppani alkaa vastata toisen osapuolen käyttämään väkivaltaan väkivallalla ja näin väkivalta tuottaa lisää väkivaltaa (1).
Joissakin perheissä poliisit on soitettu kotiin paikalle väkivaltatilanteen vuoksi. Eräässä perheessä poliisit olivat rauhoittaneet tilanteen paikan päällä eikä ketään viety putkaan. Poliisien pitäisi aina perheväkivaltatilanteissa ohjata asiakkaat sosiaali- ja terveyspalveluihin käsittelemään väkivallan taustalla olevia ongelmia, sillä ne eivät poistu, vaikka tilanne sillä hetkellä rauhoittuukin.
Väkivallan lisäksi perhesurmien pitkäaikaisia riskitekijöitä ovat parisuhteen ongelmat, ero tai eroaikeet, taloudelliset ongelmat, riippuvuudet, persoonallisuushäiriöt ja vaikeudet yhteishuoltajuudessa. Lisäksi surmaajilla oli ollut unettomuutta ennen surmia. Surman taustalla on usein monia eri riskitekijöitä ja tilannetta voidaan kuvata konfliktien kasautumisena (2).
Palvelujärjestelmässämme on palveluita, jotka kohdentuvat perhesurmien pitkäaikaisiin riskitekijöihin. Esimerkiksi vanhempien välien ollessa riitaisat voidaan yhteishuollossa lapsen siirtyminen vanhemmalta toiselle toteuttaa valvottuna vaihtona, jolloin työntekijä on vaihtotilanteessa läsnä. Surmaperheissä palveluita ei kuitenkaan ole käytetty tai niitä on käytetty vähän.
Miksi perheet eivät ole hakeneet apua ongelmiinsa? Yhtenä merkittävänä tekijänä on ollut haluttomuus puhua ongelmista. Erityisesti surmaajalla on voinut olla tarve menestyä ja pitää yllä kulissia. Mielentilatutkimuksissa persoonallisuushäiriöt on nähty yhtenä esteenä avun hakemiselle. Joissakin perheissä tapahtumat ovat edenneet niin nopeasti, ettei apua ole ehditty hakea. Osa perheistä oli joskus hakenut apua ongelmiinsa, mutta ei surmia edeltäneenä aikana. He olivat kokeneet, etteivät olleet apua saaneet. Huonot kokemukset avun saamisesta voivat olla esteenä avun hakemiselle myöhemmin uudelleen.
Haasteet palvelujärjestelmälle
Ammattilaisten näkökulmasta perhesurmien ennakointi on vaikeaa, sillä riskitekijät ovat dynaamisia ja riskin suuruus vaihtelee. Lisäksi surmaajan mielentila voi muuttua äkillisesti esimerkiksi itsetuhoiseksi. Tilanteen ymmärtämiseksi ammattilainen tarvitsee paljon tietoa surmaajasta ja perheestä pitkältä ajalta. (3.) Perusteellinen perehtyminen asiakkaiden elämäntilanteeseen on kuitenkin mahdotonta, jos asiakkailla ei ole halua puhua ongelmistaan. Lisäksi tietojen keräämistä voivat haitata lyhyet tapaamis- ja vastaanottoajat, epäselvyydet tietojen vaihtamisesta ammattilaisten välillä sekä työntekijöiden vaihtuvuus.
Esteenä oikeanlaiselle avun saamiselle voi olla perheiden tavallisuus, joka saattaa harhauttaa ammattilaista. Perheet ovat usein ydinperheitä, vanhemmat ovat hyvin koulutettuja ja työssäkäyviä eikä surmaajiin voi liittää tyypillisiä henkirikoksen tekijän piirteitä. Auttamisen mahdollisuudet edellyttävät ammattilaiselta valmiutta katsoa asioita toisin (4).
Perhesurmien pitkäaikaiset riskitekijät, niiden muuttuminen sekä avun hakemisen ja saamisen kysymykset herättävät pohtimaan kohdattavien asiakkuuksien vaativuutta ja antaako koulutus ammattilaisille riittävät valmiudet kohtaamisiin.
Sari Veikanmaa
Lapin yliopisto
Lähteet
-
-
- Säävälä, Hannu & Nyqvist, Leo & Salonen, Santtu 2006: Väkivallan tekijän taustaa. Teoksessa Säävälä, Hannu & Pohjoisvirta, Riitta & Keinänen, Eero & Salonen, Santtu (toim.): Mies varikolle. Apua lähisuhdeväkivaltaan. Oulun ensi- ja turvakoti ry. Oulu, 31–55.
- Harper, Dee Wood & Voigt, Lydia 2007: Homicide Followed by Suicide. An Integrated Theoretical Perspective. Homicide Studies 11(4), 295–318.
- Sachmann, Mark & Harris Johnson, Carolyn Mary 2014: The Relevance of Long-Term Antecedents in Assessing the Risk of Familicide-Suicide Following Separation. Child Abuse Review 23(2), 130–141.
- Hurtig, Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2014: Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. UNIpress. Kuopio, 250–280.
-
(5)
Lapsen kengissä aikuissosiaalityössä
Uutisoinnin perusteella lasten pahoinvointi vaikuttaa lisääntyvän hyvinvointiyhteiskunnassa. Lastensuojelun resurssit ovat ahtaalla. Aikuisten sosiaalihuollon palveluita ei ole hyödynnetty riittävästi lastensuojelun työmuotona. Lasten huomioinnin ajatellaan kuuluvan lastensuojeluun.
Aikuissosiaalityön toimintakentällä ensisijaisina asiakkaina ovat aikuiset, mutta sosiaalihuollon toteutuminen vaikuttaa myös perheen lapsen tilanteeseen. Aikuissosiaalityössä työskentelevillä sosiaalityöntekijöillä on ymmärrys vanhemman tilanteen vaikutuksesta lapseen, mutta konkreettisista työtavoista ja -käytänteistä on puute.
”Lapset näkkyy perhetiedoissa ja paperilla. Otetaan ne (lapset) tulona huomioon”
Lapsen elämään vaikuttavia päätöksiä tehdään esimerkiksi toimeentulotuki-, päihde- ja mielenterveystyössä, jotka ovat aikuissosiaalityön keskeistä toiminta-aluetta. Lasten huomioiminen ja näkyväksi tekeminen tulee tapahtua näissä kohtaamisissa. Lapsi on aina asiakas, kun sosiaalihuoltoa hakevassa, käyttävässä tai sen kohteena olevassa perheessä on lapsi. Konkreettisimmin lapsen asiakkuus näkyy toimeentulotukityössä. Lapsilisät otetaan perheelle tulona huomioon. Lapset toimivat myös perusteena myöntää perheelle harkinnanvaraista toimeentulotukea esimerkiksi vuokrarästeihin.
Lapsi vanhemman varjossa
Lasten kodin ulkopuolelle sijoittamisen syyt liittyvät usein vanhempien elämän haasteisiin kuten heidän päihde- ja mielenterveysongelmiin, jaksamattomuuteen, perheristiriitoihin, avuttomuuteen, osaamattomuuteen ja taloudellisiin ongelmiin (1,2,3). Siitä huolimatta aikuissosiaalityöntekijät eivät olleet huolestuneita vanhemmuuteen liittyvistä kysymyksistä. Lasten huomioiminen aikuissosiaalityön toimintakentällä on työntekijälähtöistä ja tilannesidonnaista eikä siihen myöskään ole yhteneväisiä toimintatapoja. Uudistunut sosiaalihuoltolaki (1302/2014) velvoittaa kuntaa tarjoamaan avohuollon palveluita perheelle ilman lastensuojeluasiakkuutta.
”Asiakkaana yleensä aina perheen aikuinen – Hakemuksen jättäjä”
Sosiaalipalvelut on usein kunnissa organisoitu elämänkaariajattelumallin mukaisesti. Se ohjaa sosiaalityöntekijöitä kohdentamaan työnsä oman asiakaskuntansa mukaan. Se näkyy sosiaalityöntekijöiden tavassa puhua asiakkaista yksilöinä. Työ on myös tekijänsä näköistä ja sitä voi tehdä monella tapaa sosiaalityöntekijän oman kiinnostuksen mukaan.
Lasten omaa ääntä, osallisuutta ja toimintaa ei voi sivuuttaa. Lapsissa on tulevaisuus. Heidän hyvinvointinsa tulee ottaa huomioon kaikissa palveluissa, joissa työskennellään aikuisten asiakkaiden kanssa, joilla on alaikäisiä lapsia. Jotta lapsi tulee huomioiduksi aikuissosiaalityössä, hänet täytyy ensin tehdä näkyväksi aikuisille suunnatuissa palveluissa.
Marja Sundqvist
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro graduun sosiaalityöntekijöiden kokemuksia lasten huomioimisesta ja osallisuudesta aikuissosiaalityössä.
-
-
- Heino, Tarja 2007: Keitä ovat uudet lastensuojelun asiakkaat? Tutkimus lapsista ja perheistä tilastolukujen takana. THL-raportti. Helsinki. Valopaino Oy.
- Myllärniemi, Anniina 2006: Huostaanottojen kriteerit pääkaupunkiseudulla. Selvitys pääkaupunkiseudun lastensuojelun sijoituksista. Helsinki: SOCCA.
- Kestilä, Laura & Paananen, Reija & Väisänen, Antti & Muuri, Anu & Merikukka, Marko & Heino, Tarja & Gissler, Mika 2012a: Kodin ulkopuolelle sijoittamisen riskitekijät. Rekisteripohjainen seurantatutkimus Suomessa vuonna 1987 syntyneistä. Yhteiskuntapolitiikka 77:1. 34−52.
-
(4)
Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia arjesta ja ikääntymisestä
Ikääntyneiden kehitysvammaisten odotettavissa oleva elinikä nousee muun väestön lailla, mutta heidän kokemuksensa ovat jääneet taka-alalle. Myös kehitysvammaisten ikääntymiseen tulee kiinnittää huomiota, ja pyrkiä kehittämään heille tarjottavia palveluita sekä huomioida yksilöiden erilaiset toivomukset arkea koskien.
Kehitysvammaisiin suhtautuminen on ollut negatiivista kautta historian, aina viime vuosikymmenille saakka. Kehitysvammaisten kohtelu ja suhtautuminen on vaihdellut laitoksiin eristämisestä säälimiseen. 1970-luvun taitteessa myös Suomessa alkoi liike, jolla pyrittiin purkamaan kehitysvammaisten laitosasumista, ja tuomaan kehitysvammaiset lähemmäksi muuta yhteiskuntaa. (1) Tämän liikkeen, kehitysvammaisten asioita ajavien järjestöjen sekä hyvinvointipalvelujen paranemisen myötä kehitysvammaisten ikääntyminen mahdollistuu muun väestön lailla.
Usein kehitysvammaisia koskevissa tutkimuksissa kuullaan kehitysvammaisten omaisten tai heidän kanssaan työskentelevien henkilöiden ääntä. Ikääntyneet kehitysvammaiset ovat harvoin tutkimuksen tiedontuottajina, vaikka heidän kuulemisensa olisi tärkeää. Tutkimuksessani keskitynkin heidän kokemuksiensa kuuntelemiseen arjesta sekä heidän ajatuksistaan ikääntymisestä.
Arjesta mielekästä
Myös ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää arjen sujuminen mielekkäästi. Päivä- ja toimintakeskukset ovat monelle merkityksellisiä paikkoja sekä niiden tarjoamien aktiviteettien että sosiaalisten suhteidensa vuoksi. Käsillä tekeminen koetaan tärkeänä osana arkea, oli kyseessä sitten työt tai harrastusmielessä käsitöiden tekeminen.
Oma tupa, oma lupa
Ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää oma koti ja sen sopivuus omiin tarpeisiin. Koti on tärkeä riippumatta asumis- ja tukimuodoista. Oman huoneen sisustaminen omalle silmälle miellyttäväksi, tärkeiden tavaroiden tuominen entisestä kodista sekä kodin yksityisyys auttavat ikääntynyttä kehitysvammaista tuntemaan huoneensa kodiksi. Itsenäisesti asuvilla yksityisyys ja itsenäisyys toteutuvat automaattisemmin, sillä heidän kodissaan ei ole ympärivuorokautista henkilökuntaa.
Ikääntyneille kehitysvammaisille, niin kuin muillekin, on sosiaalinen tuki välineellistä tukea arvokkaampaa.
Sosiaaliset suhteet ovat merkityksellisiä myös ikääntyneille kehitysvammaisille. Naapurit, päivä- ja toimintakeskusten henkilökunta sekä muut asiakkaat ja omaiset ovat tärkeimpiä sosiaalisia suhteita. Sosiaaliset suhteet mahdollistavat keskustelun kulloinkin mieltä painavista asioista. Sosiaalinen tuki voi vaikuttaa positiivisesti terveyteen tai vähentää stressin aiheuttajien negatiivisia vaikeuksia (2). Asumismuoto voi vaikuttaa sosiaalisten suhteiden määrään. Yksin asuvien kehitysvammaisten sosiaaliset suhteet ovat riippuvaisia heidän omasta aktiivisuudesta, kun taas ryhmäkodeissa on enemmän ihmisiä lähellä arjessa.
Terveys on merkityksellinen ikääntyneiden kehitysvammaisten elämässä, sillä hyvä terveydentila mahdollistaa asumisen haluamallaan tavalla. Esimerkiksi tuetussa ryhmäkodissa asutaan ilman ympärivuorokautista apua. Luonnollisesti terveys vaikuttaa myös liikkumiseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Moni haastateltava koki terveytensä tärkeäksi, mutta ei itsestäänselvyydeksi. Heillä oli halua pitää hyvää huolta itsestään ja terveydestään.
Aktiivisuutta on monenlaista!
Ikääntyneiden kehitysvammaisten osallistuminen yhteiskuntaan omien kykyjen ja mahdollisuuksien mukaisesti on tärkeää henkilön itsensä lisäksi myös ympäristölle. Tuottava aktiivisuus voi olla tärkeä osa tyytyväistä vanhenemista (3). Tuottava aktiivisuus voi olla palkka- tai vapaaehtoistyötä. Tutkimukseni kehitysvammaiset tuottavat ympäristölleen muun muassa käsitöitä, musiikkia ja paljon sosiaalista hyvää. Yksi haastateltavista huolehti lähellä asuvasta liikuntarajoitteisesta henkilöstä.
Ikääntyneiden kokemukset ja elämäntarinat tuottavat arvokasta tietoa. Huomiota tulisi kiinnittää enemmän myös niiden yksilöiden kokemuksiin, joiden kommunikointikeinot ovat rajalliset. Heilläkin on omat tarinansa, jotka ansaitsevat tulla kuulluksi.
Tiia Pelkonen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkimukseen Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia ikääntymisestä ja arjesta. Teemahaastattelu onnistuneen vanhenemisen pohjalta.
Lähteet
(1) Repo, Marjo 2012: Historiasta nykypäivään. Teoksessa Malm, Marita & Matero, Marja & Talvela, Eeva-Liisa (toim.): Esteistä mahdollisuuksiin. Vammaistyön perusteet. 3.painos. 13–32
(2) Rowe, John & Kahn, Robert 1987: Human Ageing: Usual and successful. Teoksessa Science. 237. 142–149.
(3) Rowe, John & Kahn, Robert 1997: Successful Aging. Teoksessa The Gerontologist. Volume 37. Number 4. 433–440.
(3)
Ikääntyneet internetin ihmemaassa
Tilastokeskuksen mukaan 68 prosenttia 65-74−vuotiaista on käyttänyt internetiä viimeisen kolmen kuukauden aikana (3). Tämän päivän kolmasikäläiset ovat aktiivisia osallistujia ja vaikuttajia, joista suuri osa ylläpitää sosiaalisia suhteita monin tavoin.
Suurten ikäluokkien tulolla eläkeikään on vaikutuksia mm. mediamaailmaan, yhdistystoimintaan ja yhdyskuntaelämään Eläkeläisten sosiaalinen ja fyysinen liikkuvuus on lisääntymässä, samoin terveyteen ja kunnonkohotukseen liittyvät tuotteet ja palvelut kiinnostavat kolmasikäläisiä. (1) Heillä on kiinnostusta, aikaa ja varaa osallistumiseen sekä harrastamiseen. Tämä näkyy lisääntyvänä ikääntyneiden määränä yhteiskunnan eri toiminnoissa, kuten politiikassa, yhdistys- ja vapaaehtoistoiminnoissa.
Mä olen paljon kaikissa yhteiskunnallisissa asioissa mukana.
Kolmas ikä alkaa useimmiten eläkkeelle jäännin myötä. Sitä kuvataan henkilökohtaisten aikaansaannosten täydellistymisenä ja silloin yksilö on vapaa toteuttamaan henkilökohtaisia tavoitteitaan. Väestörakenteen jatkuvasti vanhetessa vanhempien ikäryhmien vaikutusvalta ja asema yhteiskunnan valtajärjestelmässä saattaa vain kasvaa. (2)
Nyt eläkkeellä on aikaa ja uteliaisuus on lisääntyny.
Tekniset ratkaisut tehty nuorten ehdoilla
Kolmasikäläiset ovat ahkeria internetin käyttäjiä. He tekevät siellä tilauksia ja seuraavat yhteisöpalveluita, aivan kuten muutkin. Jopa 34 prosenttia kolmasikäläisistä käyttää internetiä useita kertoja päivässä. (3)
Haasteet syntyvät siitä, että useimmat tekniset ratkaisut on tehty nuorten ja terveiden ihmisten ehdoilla, jotka ovat kasvaneet tekniikan parissa. Nykyään suuri osa julkisten ja yksityisten palvelujen asiointia tapahtuvat tietotekniikan avulla. Samoin kuin pankki-, tapahtuma, terveys- ja neuvontapalvelut hoituvat tietotekniikan avulla. Ikäihmiselle esimerkiksi erilaisten tuotteiden, kuten elektroniikan, etujen ja haittojen hahmottaminen voi olla vaikeaa vähäisten teknisten tietojen ja taitojen vuoksi. Sen vuoksi ikääntynyt on usein myyjien, palveluntuottajien tai asentajien armoilla. (4)
Huonoja puolia voi tulla, että siellä joutuu huijatuksi tai sitä käytetään väärin.
Ikääntyminen ei ole tehty yhdestä muotista
Vaikka ikääntyminen on monimuotoistunut viime vuosina, tuottaa mainonta ja media kuvaa aktiivisesta ikääntyvästä joka osaa, tuottaa ja osallistuu monin eri tavoin yhteiskunnassa. Kuitenkaan kaikki eivät tähän muottiin istu.
Ikääntyneiden syrjäytyminen tietoyhteiskunnasta on iso ongelma, mihin täytyy kiinnittää huomiota. Kun tieto ja asiointi ovat yhä enemmän sähköisessä muodossa, teknologian käytön vaikeudet voivat aiheuttaa ikääntyneille jopa isoja taloudellisia menetyksiä. (5)
Internet tarjoaisi keinoja yhteydenpitoon ja osallistumiseen varsinkin niille ikääntyville, joiden liikkuminen ulkomaailmassa on terveydellisistä tai muista syistä rajoittunut. Hyvävoimaiset ikääntyvät hakeutuvat usein itse oppimaan uutta tai hakemaan tietoa. Taas ne, joilla ei ole aikaisempaa kokemusta tekniikasta, jäävät entistä enemmän syrjään tietoyhteiskunnasta. Haasteena on se, miten ikääntyville suunnitellut teknologiahankkeet löytävät juuri syrjäytymisvaarassa olevat.
Paula Isokangas
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu tutkielmaan nimeltään ”Niin on helppo surffailla eteenpäin” Kolmasikäläisten kokemuksia yhteisöllisestä mediasta ja sen vaikutuksista sosiaaliseen pääomaan.
Lähteet
Karisto, Antti 2004: Kolmas ikä: Uusi näkökulma väestön vanhenemiseen. Ikääntyminen voimavarana. Tulevaisuusselonteon liiteraportti 2004. Luettavissa osoitteessa http://hdl.handle.net/102244/4042 (93.)
Jyrkämä, Jyrki 2001: Teoksessa Lapsuudesta vanhuuteen Iän sosiologiaa. Toimittaneet Anne Sankari ja Jyrki Jyrkämä Vastapaino Gummerrus Kirjapaino Oy Jyväskylä 2001. s.309
Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttö [verkkojulkaisu].ISSN=2341-8699. 2014. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 28.7.2015].Saantitapa: http://www.stat.fi/til/sutivi/2014/sutivi_2014_2014-11-06_tie_001_fi.html
Leikas, Jaana 2008: Ikääntyvät, teknologia ja etiikka. Luettavissa osoitteessa: http://www.vtt.fi/inf/pdf/workingpapers/2008/W110.pdf (s.57-58.)
Koskinen, Simo & Riihiaho, Sinikka 2007: Kolmas ikä elämänvaiheena. Teoksessa Kolmasikäläisten elämää pohjoisissa kaupungeissa. KaupunkiElvi-hankkeen tutkimustuloksia. Koskinen, Simo & Hakapää, Liisa & Maranen, Pirk-ko & Piekkari, Jouni (toim.) Lapin Yliopistopaino Rovaniemi 2007.(33-34.)
(2)
Moniammatillinen yhteistyö, haastavaa mutta palkitsevaa!
”Mehän tehhään tää yhessä, että meilon verkosto ja sitten niin ja näin ja …hirvee pettymys, että ei se hankekaan tee mittään, ei ne saa mittään aikaan …että sitähän taottiin vaikka kuinka pitkään päähän ihmisille, että ei tää oo mikkään mappi Ö, johon tungetaan niinko kaikki …pittää yhesä näitä edelleen tehä.” Haastateltavan kommentti moniammatillisen työryhmän työskentelystä.
Pro gradu tutkielmani käsittelee moniammatillista yhteistyötä Kemin kuntakokeiluhankkeessa työntekijöiden kokemana. Yhteistyö moniammatillisessa ryhmässä voi osoittautua haasteelliseksi. Yksi työntekijä kuvaili kokemustaan seuraavasti: ”Ittele oli niinko, ei järkytys, mutta jollakilaila, että onko tosi, että mikkään ei ole kahessakymmenessä vuessa muuttunu. Perusasioista pittää lähteä vieläki. Ja mitä haastavampi on se ongelma, mitä vaikeampi se haaste tai isompi se juttu, joka pittää ratkassa, niin sen hankalampaa on se yhteistyö.”
Sosiaalialalla ratkotaan monimutkaisia ongelmia ihmisten elämässä. Moniammatillisessa yhteistyössä eri alojen asiantuntijat jakavat valtaa, tietoa ja osaamistaan. Se on myös ryhmätoimintaa ja asiantuntijoiden vuorovaikutusta. Moniammatillisuus tuo yhteistyöhön useita eri tiedon ja osaamisen näkökulmia, joita hyvä lopputulos vaatii. Yhteistyö on usein työtä yli sektorirajojen. (1, 2).
Mitä taitoja yhteistyössä tarvitaan? Moniammatillisessa yhteistyössä on tärkeää tuntea yhdessä työskentelevien ammattiryhmien ajattelua ja toimintatapoja sekä hahmottaa oma osuus ja sen merkitys tavoitteen saavuttamisessa (1). Moniammatillinen yhteistyö edellyttää: vastuunottoa, selkeää käsitystä omasta tehtävästä, toisten asiantuntijuuden kunnioittamista, kuuntelu- ja vuorovaikutustaitoja sekä kokonaisuuksien ymmärtämistä. Työntekijän ammatillinen osaaminen ja työorientaation tiedostaminen luovat pohjan ammatilliseen toimintakulttuuriin osallistumiselle ja yhteistoiminnalle. (3, 4).
Hyvä vuorovaikutus edistää yhteistyön sujumista työryhmässä. Asiantuntijuuden jakaminen tulee joustavammaksi, jos ihmiset voivat olla toistensa kanssa vuorovaikutuksessa toistuvasti ilman virallisiakin yhteyksiä. Ongelmat tulee ratkaista heti niiden synnyttyä, sillä pitkittyessään niillä on tapana myös monimutkaistua.
Puhuminen kannattaa, kuten eräs haastateltava toteaa: ”Onhan se tietysti haasteellista, sanotaanko että niinko päästä samale ajatukselle, että ku kuitenki monelta kantilta katotaan …tokihan näitä yhteentörmäyksiä välillä on ja eri näkökantoja asioihin, mutta tuota puhumallahan niistä selviää.”
Roolit jäsentävät yhteistyötä. Ryhmätoiminnassa osallistujilla on aina jonkin rooli, joko annettuna tai omaksuttuna. Virallinen rooli muodostuu asiantuntijuuden ja mahdollisen ryhmän antaman roolin kautta. Esimerkiksi puheenjohtajan rooli, jolla on suuri merkitys yhteistyön toimivuuteen ryhmässä. Epävirallinen rooli puolestaan muodostuu persoonallisuuden piirteistä, tavoista ja käyttäytymisestä ryhmässä. Tämäkin rooli vaikuttaa huomattavasti henkilön asemaan ryhmässä. Jokainen tulee ryhmään omana persoonanaan. (5).
Työntekijöiden on hyvä tunnistaa oma roolinsa työryhmässä ja toimia sen mukaisesti yhteinen tavoite huomioon ottaen. Haastateltava kommentoi: ”Minusta meilon ammatin takia jo tietty rooli ja tuota ei sitä oo syytä purkaa. Se roolihan täsmentyy sitten, että mitä aletaan tekemään, mitä prosessia viiään yksin etteenpäin ja mitä viiään yhessä etteenpäin. Se on sitten sitä hienosäätöä, että kuka ottaa minkäki asian.”
Toimivassa yhteistyössä korostuvat hyvät keskinäiset ihmissuhteet, toinen toistensa auttaminen ja ryhmän jäsenten keskinäinen avoimuus. Näin syntyy joustava, yhteisöllinen, tehokas ja ennen kaikkea palkitseva yhdessä työskentely
Eija Kvist
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Tätähän pittää niinkö yhessä tehä”. Moniammatillinen yhteistyö työntekijöiden kokemana.
Lähteet
-
-
- Karila, Kirsti & Nummenmaa, Anna Raija 2001: Matkalla moniammatillisuuteen. Kuvauskohteena päiväkoti. WS Bookwell Oy. Juva.
- Myllärinen, Anna Riitta & Tast, Eeva 2001: Sosiaalialan uuden asiantuntijuuden rakentuminen koulutuksen ja työelämän yhteistyönä. Hämeen ammattikorkeakoulu. Saarijärvi.
- Isoherranen, Kaarina 2008: Yhteistyön uusi haaste – moniammatillinen yhteistyö. Teoksessa Isoherranen, Kaarina & Rekola, Leena & Nurminen, Raija: Enemmän yhdessä. WSOY Oppimateriaalit Oy. Helsinki.
- Kontio, Mari 2010: Moniammatillinen yhteistyö. Tukeva – hanke. Siberia Oy. Oulu.
- Isoherranen, Kaarina 2005: Moniammatillinen yhteistyö. WSOY. Dark Oy. Vantaa.
- Launis, Kirsti 1994: Asiantuntijoiden yhteistyö perusterveydenhuollossa. Käsityksiä ja arkikäytäntöjä. Stakes Tutkimuksia 50. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.
-
(1)
Voimaantuneen vanhemmuuden rakentaminen eron jälkeen
Lasten asiat ovat tulleet hoidetuksi lastenvalvojan ansiosta, sillä meillä vanhemmilla ei ole muutoin ollut puheyhteyttä toisiimme.
Vanhempien erilleen muuton ja eron kokee Suomessa vähintään 30 000 lasta vuodessa. Ero lapsiperheessä on koko perhettä mullistava muutos ja yksi henkilökohtaisen elämän suurimmista kriiseistä, vaikka se nähtäisiinkin positiiviseksi muutokseksi ja uudeksi aluksi. Ero tuo mukanaan lukuisia uusia tilanteita, joihin vain harva voi ja osaa varautua etukäteen.
Useimmiten eron jälkeen vanhemmat pyrkivät päättämään lastensa asioista yhdessä, ja suurimmassa osassa tapauksista yhteishuoltajuus onnistuu. Aikuisten keskinäinen suhde ei pääty eron jälkeen – tai ainakaan sen ei tulisi päättyä, mikäli heillä on yhteisiä lapsia. Suh¬de muuttuu eron jälkeen parisuhteesta vanhemmuussuhteeksi, jota pidetään yllä lasten asioiden yhdessä hoitamiseksi.
Onnistunut yhteistyö vanhempien välillä vähentää esimerkiksi käytöshäiriöitä ja oppimisvaikeuksia eroperheiden lapsilla (1).Vanhempien toimiva suhde erosta huolimatta myös vahvistaa lapsen itsetuntoa, tasapainottaa tunne-elämää ja auttaa ongelmanratkaisutaitojen kehittymisessä ja itsenäistymisessä. Eron jälkeiset vanhemmuuden onnistumisen kokemukset luovat pohjaa myös oman elämän uudelleenrakentamiselle.
Mihin eroperhe tarvitsee lastenvalvojaa?
Eikä tommosia sopimuksia yksin osais tehdä, et jos ei ois apua saatavilla, niin ois varmaan ihan kuutamolla, et miten toimitaan.
Erotilanteessa vanhempia auttaa sosiaalityöntekijä, joka työskentelee lastenvalvojan nimikkeellä. Lastenvalvoja on lapsiperheen erotilanteen juridiikan ja sosiaalisten suhteiden asiantuntija. Lasten-valvojan tärkein työtehtävä on varmistaa lapsen edun toteutuminen vanhempien päättäessä hänen asumisestaan ja ela¬tuksestaan.
Vanhemman voimaantuminen tarkoittaa onnistunutta vanhemmuuden uudelleenrakentamista parisuhteen päättymisen jälkeen. Lastenvalvojan toiminnalla on vaikutusta siihen, kuinka se onnistuu.
Erovanhemmat tarvitsevat tukea, neuvoja ja hyväksyntää
Vanhemmat kritisoivat eniten lastenvalvojan kuuntelemattomuutta, tuen ja auktoriteetin puuttumista sekä vanhemman näkemyksen vähättelyä lasten asioista sovittaessa. Näiden asioiden voidaan katsoa vaikuttaneen myös vanhemman voimaantumisen kokemukseen – tai sen puuttumiseen.
Voimaantumista voi kuitenkin tapahtua lastenvalvojan työn seurauksena. Haastattelemani vanhemmat olivat kokeneet voimaantumista seuraavien asioiden myötä:
-
-
- luottamuksen syntymisestä työntekijän ja vanhemman välille
- hyväksynnän kokemuksesta
- tuen ja konkreettisen avun saamisesta
- taloudellisen vastuunjakamisen onnistumisesta vanhempien välillä
-
Nämä kokemukset ovat auttaneet vanhempia elämässä ja vanhemmuudessa eron jälkeen. Vanhemman selviytyminen erosta vaikuttaa väistämättä myös lapsen sopeutumiseen ja selviytymiseen. Lastenvalvojan työn keskeisenä tavoitteena voidaan pitää voimaantuneen, erosta selvinneen vanhemmuuden saavuttamista – tällöin työn tuloksena olisi todennäköisesti myös voimaantunut ja vahva, vanhempien erosta selvinnyt lapsi.
Riikka Ylisaukko-oja
Lapin yliopisto
Kannanotto perustuu pro gradu tutkielmaan: Voimaantunut vanhemmuus, laadullinen tutkimus vanhempien kokemuksista perheasioiden sovittelutyössä
Lähteet:
1. Ks. esim. Margulies, Sam 2007: Working with Divorcing Spouses: How to Help Clients Navigate
(55)
Nuoret hatkaavat eivätkä työntekijät voi tehdä mitään – miksi sallimme tämän?
Olemme kriittisenä seuranneet lastensuojelulain muutosta vuoden 2021 alusta. Muutokset lisäsivät sijaishuollossa olevien lasten ja nuorten oikeuksia ja vapauksia. Lastensuojelulain ja Unicefin lastenoikeuksien julistuksen mukaan lapsella, joka ei voi elää perheensä kanssa, on oikeus saada valtiolta erityistä suojelua ja tukea.
Lastensuojelulain muutosten myötä hatkat voi ottaa entistä helpommin, koska lasten liikkumisen rajoittaminen ei ole helppoa. Rajoittamista voidaan tehdä vain tiettyjen laissa säädettyjen edellytysten täyttyessä ja rajoittamisista täytyy tehdä viralliset päätökset.
Lastensuojelulain tulkinnassa lapsen oikeudet ovat alkaneet korostua etenkin viime vuosikymmenten aikana. Haastattelimme lastensuojeluyksikössä ohjaajana työskentelevää ammattilaista. Onko lasten oikeuksien korostamisessa menty liian pitkälle?
– Kyllä osittain. Keinot ovat riittämättömät, varsinkin vaikeasti oireilevien nuorien kohdalla. Tämänhetkisen lastensuojelulain puitteissa ei voida aina ennaltaehkäistä tapauksia, jotka voisivat olla ennakoitavissa.
Lastensuojelulain tulkinta herättää huolta muuallakin. Viime aikoina julkisuudessa on keskusteltu hatkaan lähteneistä nuorista. Kyseessä ovat sijoitetut nuoret, jotka ovat joko lähteneet luvatta sijoituspaikastaan tai jättäneet palaamatta sinne. Osa nuorista katoaa useammin kuin kerran ja tilastojen perusteella on kyse sadoista alle 18-vuotiaista ympäri Suomea.
Lastensuojelun ammattilaiset nostavat kädet pystyyn. Tällä hetkellä he joutuvat pohtimaan lain tulkintaa ja tilannekohtaisesti päättämään, mikä on lapsen etu. Sijaishuollossa olevan lapsen liikkumista ei saa rajoittaa, vaikka lapsen edun näkökulmasta se kuuluu perheen tai lapsen huolenpidosta vastaavan perustehtäviin.
– Ennakoitavissa tapauksissa ohjaajien näkemykset eivät ole tarpeeksi vahvoja perusteita, että voitaisiin tehdä rajoitustoimenpide. Tavallaan joissain tapauksissa joutuu ensin pahempi asia tapahtumaan ennen kuin voidaan tehdä rajoitustoimenpiteitä. Tämä on minun mielestäni isoin ongelma tällä hetkellä lastensuojelulaissa, ohjaaja toteaa.
Valvova viranomainen ei nuku. Hatkassa olevat nuoret näkyvät eduskunnan oikeusasiamiehen lausunnoissa ja ministeritason pohdinnoissa rajoitustoimenpiteistä. Median luoma kuva karkuteillä olevista nuorista ja sosiaalityöstä on koruton. Etenkin Yle on uutisoinut eduskunnan oikeusasiamiehen tekemien tarkastuskäyntien esiin nostamista ongelmista mm. Mikkelissä ja Limingassa.
Hatkanuorten kohdalla ei ole kyse yökyläilystä tutuilla koulukavereilla tai kotiintuloajan ylittämisestä. Usein on kyse vaikeasti oireilevista nuorista ja riskikäyttäytymisestä. Karanneiden nuorten terveys ja hyvinvointi ovat suuressa vaarassa. Riskit esim. seksuaaliseen hyväksikäyttöön, päihteiden holtittomaan käyttöön ja rikollisuuteen ovat todellisia. Kuka asettaa turvalliset rajat, jos lain keinoin ei pystytä estämään hatkoille lähtemistä?
– Lastensuojelulaissa voisi olla oma pykälänsä erittäin vaikeasti oireilevien lasten kohdalla, jolloin heille voisi tehdä tiukempia rajoitustoimenpiteitä, joka auttaisi ennaltaehkäisemään rikosten uusiutumista. Sillä voitaisiin tukea heidän päihteettömyyttään ja tehdä intensiivisemmin töitä heidän kanssaan, joka helpottaisi heitä kiinnittymään yhteiskuntaan, lastensuojelun ohjaaja pohtii.
Tämä on yhden ammattilaisen näkökulma, jota kannattaisi miettiä. Hatkaaminen rakenteellisena ilmiönä tulee tunnistaa paremmin ja lisätä julkista keskustelua hatka-ilmiöön puuttumisen tarpeellisuudesta ja keinoista. Nuorten pakomatkat työllistävät myös sosiaalipäivystystä ja poliisia. Hatkassa olevien nuorten etsimiseen ja tavoittamiseen tarvitaan hyvää yhteistyötä eri viranomaisten kanssa. Riittävät resurssit lastensuojelulaitoksissa nuorten emotionaaliseen tulee varmistaa. Myös syitä hatkaamiseen pitäisi pohtia, jotta nuorten oma ääni tulisi kuulluksi. Pesäpuu on tehnyt tärkeää työtä mm. Kysymällä keinoja nuorilta itseltään.
Voisimme rakenteellisen sosiaalityön avulla laittaa liikkeelle muutoksen. Muutoksen, joka aidosti suojaisi nuorta ja ottaisi huomioon nuorten monenlaiset tilanteet ja niiden vaatimat ratkaisut. Olennaista on kriittinen suhde yhteiskunnallisiin mekanismeihin, pyrkimys muutokseen eri tasoilla sekä oikeudenmukaisuuden ja ihmisten osallisuuden edistäminen (Pohjola 2014, 23–27). Erilaisuudet huomioon ottava laki on viime kädessä nuoren etu.
Hanna-Mari Parkkila, Suvi Kakko, Pauliina Ylitapio, Laura Tolkkinen
Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelijat
Lähteet:
Lastensuojelulaki – Finlex (542/2019)
https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2007/20070417?search%5Btype%5D=pika&search%5Bpika%5D=lastensuojelulaki. Viitattu 26.3.2021.
Liukkonen, Antti & Siiriainen, Lauri (2019) Rajoitustoimenpiteet lasten sijaishuollossa – vallankäyttöä vai vaikuttavaa hoitoa? Diakonia-ammattikorkeakoulu. Sosiaalialan koulutusohjelma, sosionomi: https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/228093/Liukkonen_Antti%2C%20Siiriainen_Lauri.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Viitattu 26.3.2021.
MTV Uutiset (2021). Kadonneiden joulu – poliisin tiedossa jopa 252 tietymättömissä olevaa nuorta – huoli heidän turvallisuudestaan on suuri. https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/kadonneiden-joulu-poliisin-tiedossa-jopa-252-tietymattomissa-olevaa-nuorta-huoli-heidan-turvallisuudestaan-on-suuri/8021126#gs.uv6ct4. Viitattu 26.3.2021.
Oikeusasiamies (2019): https://www.oikeusasiamies.fi/r/fi/ratkaisut/-/eoar/6448/2019. Viitattu 26.3.2021.
Pesäpuu (2021): Sijaishuollon haastekisan kunniamaininnan saajat ja voittajat on selvillä!
https://pesapuu.fi/2021/02/sijaishuollon-haastekisa-2/ Viitattu 9.4.2021.
Pohjola, Anneli (2014) Rakenteellisen sosiaalityön paikannuksia. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana toim. (2014) Rakenteellinen sosiaalityö. 16–33.
Sosiaali- ja terveysministeriö (2021). Lastensuojelulain muutokset.
https://stm.fi/lastensuojelulain-muutokset. Viitattu 26.3.2021.
Talentia-lehti (2021). Lastensuojelu pelasti vankilalta ja viikatemieheltä. https://www.talentia-lehti.fi/lastensuojelu-pelasti-vankilalta-ja-viikatemiehelta/. Viitattu 26.3.2021.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2019) Lastensuojelun käsikirja. Rajoitukset sijaishuollossa. https://thl.fi/fi/web/lastensuojelun-kasikirja/tyoprosessi/sijaishuolto/rajoitukset-sijaishuollossa. Viitattu 26.3.2021.
Unicef: lapsen oikeuksien sopimus (2021). Lapsen oikeudet – mikä on lapsen oikeuksien sopimus?
https://www.unicef.fi/lapsen-oikeudet/mika-on-lapsen-oikeuksien-sopimus/. Viitattu 26.3.2021.
YLE Uutiset 14.7.2020 ja 2.7.2020: Limingan ja Mikkelin lastensuojeluyksiköt https://yle.fi/uutiset/3-11447162 ja https://yle.fi/uutiset/3-11429593. Viitattu 26.3.2021
(54)
”Ulos vankilasta” – Lievä autismikirjon häiriö, vuorovaikutus ja identiteetti
Autismia määrittelee vuorovaikutuksen vaikeus ja sen vaikutus identiteetin rakentumiseen. Diagnoosin ja kuntoutuksen myötä minäkuvaa voi kuitenkin eheyttää ja saada tukea arjen haasteisiin.
”Olin hiljainen, kiltti tyttö, joka seisoi koulussa seinän vierustalla ja tarkkaili muita. Toisinaan rohkaistuin ja yritin päästä muiden leikkeihin, mutta minua ei hyväksytty mukaan.” Nimimerkin ”Ulos vankilasta” aloitukseen kiteytyy autistisen vuorovaikutuksen hankaluudet lapsesta alkaen: tarkkailijaksi syrjään jääminen ja epäonnistuneet yritykset osallistua muiden mukaan. Pro gradu -tutkielmassani ”Aikuisen autismidiagnoosi ja identiteettinarratiivit” olen tarkastellut näitä lievän autismikirjon aikuisten kertomuksia vuorovaikutuksen ongelmista ja identiteetistä narratiivisen menetelmän avulla.
Autismikirjon häiriö on useimmiten läpi elämän jatkuva neurobiologinen ja kehityksellinen neuropsykiatrinen häiriö, jota esiintyy prosentilla väestöstä. Uusimman diagnostiikan myötä puhutaan lievästä, keskivaikeasta tai vaikeasta autismista. Lievästi oirehtiva autismi voi jäädä lapsena huomaamatta, mutta se voi paljastua aikuisiällä itsenäistymisen vaikeutena monimutkaistuvassa toimintaympäristössä.
Autistisuus ilmenee monilla elämänalueilla eriasteisesti ja yksilöllisinä oireyhdistelminä. Se ilmenee erityisesti sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelmina ja kaavamaisena käyttäytymisenä. Neurokognitiiviset vaikeudet, toiminnanohjauksen haasteet, vuorovaikutustaitojen puutteellisuus, tiedon käsittelytapa, paineensietokyky aisti- ja sosiaalisen kuormituksen tilanteissa, erityiskiinnostuksen kohteet, kontekstisokeus, pakko-oireisuus, aistiyliherkkyydet ja rutiinien korostuminen elämässä voivat pahimmillaan aiheuttaa häiriökäyttäytymistä.
Autismikirjon häiriön diagnosointikriteerit muuttuvat vuonna 2022.
Minäkuvan muodostuminen vuorovaikutuksessa
Identiteetti tarkoittaa sitä, miten ihminen kokee itsensä ja ilmaisee itseään sosiaalisessa ympäristössään. Minäkäsitys kuvaa ihmisen ajatuksia omista piirteistään, motiiveistaan ja käyttäytymisestään. Minäkäsitys voi olla laaja, ja siihen voivat vaikuttaa kaikki kokemukset. Siihen vaikuttavat nuoresta iästä alkaen muiden arvio siitä, keitä ja millaisia olemme. Ihminen ei kuitenkaan suoraan omaksu muiden käsityksiä itsestään, vaan luo tulkiten haluamaansa toimivaa, tuntevaa minäkuvaa.
Minäkäsitys vaikuttaa myös siihen, millaiseksi vuorovaikutus muodostuu. Opimme tuntemaan itsemme aktiivisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Minäkäsitys syntyy vuorovaikutuksen lisäksi samastumisesta ryhmiin. Tämä sosiaalinen identiteetti on tunneperäinen ja muodostuu useista, toisiaan leikkaavista ryhmistä. Vertailu muihin ryhmiin vaikuttaa epäsuorasti myös itsetuntoomme.
Vertailussa muihin alkaa omasta identiteetístä kertyä kokemuksia lapsesta alkaen. Autistinen yksilö joutuu ulkopuolisena pohtimaan omaa epätäydellisyyttään ja erilaisuuttaan eri ulottuvuuksilla suhteessa muihin. Identiteetin rakentuminen vuorovaikutuksessa on haastavaa, jos vuorovaikutustaidot ovat puutteelliset. ”Ulos vankilasta” -kirjoittaja jatkaa diagnoosia edeltävien vuorovaikutusongelmiensa kuvaamista: ”En oppinut puhumaan muiden kanssa. En oppinut kertomaan asioistani. En oppinut antamaan enkä olemaan vastavuoroinen. En ymmärtänyt, mitä ihmisten välillä tapahtuu. En oppinut, mitä ihmissuhteet tarkoittavat.”
Diagnoosi identiteettikäänteenä
Autistin identiteetti rakentuu vertailemalla sisäistä ja ulkoista maailmaa ja minäkuvaa vastakohtien kautta diagnoosia ennen ja sen jälkeen. Diagnoosikäänne avaa mahdollisuuden rakentaa, korjata, kuntouttaa ja eheyttää autistista minäkuvaa diagnoosikäänteeseen liittyvän tietoisuuden ja tiedon lisääntymisen kautta.
Sosiaalistrukturalistisen ajattelun mukaan identiteetti rakentuu koko elämän ajan. Aikuisena diagnostisoidut pystyvät retrospektiivisesti vertailemaan ja reflektoimaan diagnoosin merkitystä elämänkokemuksissaan. ”Ulos vankilasta” -kertomuksen kirjoittaja ponnisteli tuskaisesti vuosikymmenet väärän diagnoosin ja monenlaisten vuorovaikutusongelmien kanssa, kunnes löysi autismidiagnoosin ja palat alkoivat loksahdella paikoilleen: ”Oli valtavaa tajuta, että muilla on oma sisäinen maailmansa, omat ajatuksensa ja tunteensa, vaikka he eivät niitä minulle näyttäisi. Kun ymmärsin, että muut ovat kuorensa alla samanlaisia kuin minä (tuntevat ja ajattelevat), saatoin ensimmäisen kerran elämässäni ennustaa, miten johonkin lauseeseeni tai tekooni suhtauduttaisiin. [– –] Sain käyttöohjeet maailmaan!”
Minäkuvan eheytyminen kuntoutuksessa
Sosiaalisen kuntoutuksen avulla on tarkoitus oppia selviytymään arkitoimista, vuorovaikutussuhteista ja eri rooleista omia voimavaroja hyödyntäen ammattilaisten ohjaamana. Toimijuus muokkaa identiteettiä ja subjektiksi kasvamista, kun taas rajoitettu toimijuus heikentää sitä. Kuntoutuksessa stigmatisoituneesta ihmisestä on tarkoitus voimaannuttaa eheytyvä, aktiivinen ja autonominen toimija. Toipumiseen kuuluu minäkuvan luominen, jossa autismi on vain yksi osa minuutta.
Autisti joutuu käsittelemään poikkeavan identiteettiä ja leimaa sekä hyväksymään diagnoosin osaksi minäkuvaa. Autistien kertomuksissa on kuntoutumista määritteleviä teemoja: toivon herääminen, ongelman hyväksyminen, luopuminen syrjään vetäytymisestä ja aktiivinen osallistuminen sekä vastuun ottaminen omasta elämästä ja aktiivinen selviytymiskeinojen etsintä. Omaelämäkerta on vaikuttava osa kuntoutumista: terapeuttinen, itsetutkiskeleva, lohduttava vertaisille ja ymmärrystä avartava yleisölle. Tarinankerronta ovat elimellisen inhimillinen keino kommunikoida, järjestää, selittää ja ymmärtää inhimillistä elämää, ihmisten välisiä suhteita ja identiteettejä.
Kärsittyään vuosikymmeniä yksinäisenä, epäonnistuttuaan elämässä ja tunnettuaan itsensä kiinnittymättömiksi elämään ja maailmaan kirjoittajakin vihdoin löysi ymmärryksen suhteissa olemisesta: ”Jälkeenpäin tiedän, että minua olisi pitänyt kannustaa pohtimaan toisia, heidän ajatuksiaan, motiivejaan, halujaan, jotta heidän maailmansa olisi avautunut autistiselle mielelleni.” Kirjoittajan minäkuva kehkeytyi pitkälle aikuisuuteen tällaisessa vuorovaikutusympäristössä heijastuen kaikkiin elämänrooleihin. Hän tunsi olonsa eristyneeksi itsestään ja muista sekä olevansa tarkkailijana tai marginaalissa, kun elämä kulkee ohi.
Aiemmin vuorovaikutuksessa sisäistettyä identiteettiä voi diagnoosin myötä ja sosiaalisella kuntoutuksella käsitellä uudesta näkökulmasta ja rakentaa sitä uudelleen. Sosiaalityössä voi puhua identiteetin muutostyöstä, kun autistiselle tai muulle asiakkaalle rakennetaan valmentavasti ja kuntouttavasti myönteisempää identiteettiä. Sosiaalityössä voi toivon ja tulevaisuuspuheen kautta vahvistaa ja kehittää asiakkaan myönteisen, eheytyvän identiteetin muodostumista uhriuden ja stigman tilalle. Autistin osallisuus tarkoittaa myös esteettömyyttä osallistua tasavertaisesti. Elämän perusasioiden oppiminen sekä yhteiskunnan normaaliin toimintaan osallistuminen ovat kuntoutuksen ytimessä. Tavoitteena on itsenäinen elämä, joka on autistillekin tärkeä tarve.
Sari Kärkkäinen
Sosiaalityö
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Aikuisen autismidiagnoosi ja identiteettinarratiivit”. Lapin yliopisto, 2021.
Lähteet:
Hall, Stuart 1999: Identity. Tammer-Paino Oy. Tampere.
Helkama, Klaus & Myllyniemi, Rauni & Liebkind, Karmela & Ruusuvuori, Johanna & Lönnqvist, Jan-Erik & Hankonen, Nelli & Mähönen, Tuuli Anna & Jasinskaja-Lahti, Inga & Lipponen, Jukka 2015: Johdatus sosiaalipsykologiaan. 10. uud. p. Edita. Helsinki.
Hyväri, Susanna & Salo, Markku (toim.) 2009: Elämäntarinoista kokemustutkimukseen. Mielenterveyden keskusliitto. Helsinki.
Jehkonen, Mervi & Saunamäki, Tiia & Hokkanen, Laura & Akila, Ritva (toim.) 2019: Kliininen neuropsykologia. 3. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim. Helsinki.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (toim.) 2008: Sosiaalityö aikuisten parissa. Vastapaino. Tampere.
Koskentausta, Terhi & Koski, Anniina & Tani, Pekka 2018: Aikuisen autismikirjon häiriö. Duodecim. https://helda.helsinki.fi//bitstream/handle/10138/304198/duo14424.pdf?sequence=1. Viitattu 27.12.2020.
Layder, Derek 2004: Social and Personal Identity. Understanding YourSelf. SAGE Publications Ltd. London.
Liimakka, Satu 2014: Kokemus, tieto ja kokemustieto – esimerkkinä autismi. Teoksessa Myyry, Liisa & Ahola, Salla & Ahokas, Marja & Sakki, Inari (toim.): Arkiajattelu, tieto ja oikeudenmukaisuus. Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2014:18. Helsingin yliopisto, sosiaalipsykologia. Hansaprint. Vantaa, 162–178. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/144169/AMPB_Juhlakirja.pdf?sequence=1. Viitattu 27.12.2020.
Lindh, Jari & Härkäpää, Kristiina & Kostamo-Pääkkö, Kaisa (toim.) 2018: Sosiaalinen kuntoutuksessa. Lapland University Press. Rovaniemi.
Metteri, Anne & Valokivi, Heli & Ylinen, Satu (toim.) 2014: Terveys ja sosiaalityö. PS-Kustannus. Jyväskylä.
Moilanen, Irma & Mattila, Marja-Leena & Loukusa, Soile & Kielinen, Marko 2012: Autismikirjon häiriöt lapsilla ja nuorilla – katsaus. 14/2012, Duodecim. Helsinki, 1453–1462. https://www.duodecimlehti.fi/xmedia/duo/duo10395.pdf. Viitattu 27.12.2020.
Mönkkönen, Kaarina & Kekoni, Taru & Pehkonen, Aini (toim.) 2019: Moniammatillinen yhteistyö: vaikuttava vuorovaikutus sosiaali- ja terveysalalla. Gaudeamus. Helsinki.
Orhala, Satu & Utriainen, Jarkko (toim.) 2015: Minun tarinani. Kertomuksia autismin kirjolta. Autismiliitto ry. Helsinki. https://www.printbox.fi/flipbooks/malli/77822_minun_tarinani/.
Puusa, Anu & Hänninen, Vilma & Mönkkönen, Kaarina 2020: Narratiivinen lähestymistapa organisaatiotutkimuksessa. Teoksessa Puusa, Anu & Juuti, Pauli (toim.): Laadullisen tutkimuksen näkökulmat ja menetelmät. Gaudeamus Oy. Helsinki, 216–227.
Puustjärvi, Anita 2019: Autismikirjon häiriö – uutta tutkimustietoa ja kliinikon kokemuksia. Luento. Autismin talvipäivät 8.12.2019. https://www.youtube.com/watch?v=s8MEpNOHftc. Viitattu 27.12.2020.
(53)
Eriarvoisuutta tuottavat mekanismit
Suomessa on muodostunut erilaisia ryhmiä, joiden elintaso ja elämänlaatu eroavat kansalaisten enemmistön elämän edellytyksistä.
Eriarvoisuus vaikuttaa erityisesti yhteiskunnan haavoittuvimmassa asemassa oleviin, kuten esimerkiksi asunnottomiin, työttömiin, maahanmuuttajiin ja ikääntyneisiin. Vuonna 2018 Suomessa oli 856 000 henkilöä köyhyys- ja syrjäytymisriskissä ja samana vuonna vakavasta aineellisesta puutteesta kärsi 133 000 henkilöä (Tilastokeskus 2020). Vuonna 2019 perustoimeentulotukea myönnettiin 271 107 henkilölle (Tanhua & Kiuru 2020, 3). Perustoimeentulotukea saavat henkilöt ovat usealla tavalla köyhyysriskissä, koska heidän tulonsa jäävät elämiseen riittävän tason alle varsinaisen ensisijaisen turvan jälkeenkin (Isola & Suominen 2016, 40–41). Viimesijaista turvaa täydentävä ruoka-apu tavoittaa arviolta 20 000–25 000 henkilöä viikoittain ja suurin osa heistä on perusturvaetuuksien varassa tai heikossa työmarkkina-asemassa (STM 2020; Isola & Suominen 2016, 42).
Tarkastelin Pro gradu -tutkielmassani, miten eriarvoisuus näkyy, köyhyydestä kerrotuissa tarinoissa sosiologi Göran Therbornin (2014) eriarvoisuuden mekanismeja koskevan teorian avulla. Tutkimukseni aineisto koostui ”Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä” (2007) kirjoituskilpailun tuottamista tarinoista. Eriarvoisuuden mekanismeja ovat etääntyminen, riisto, ulossulkeminen ja hierarkisointi. Etääntyminen on prosessi, jossa hyvä- ja huono-osaisten erot kasvavat suureksi ja huono-osaisten elintaso jää hyväosaisten elintasosta jälkeen. Riisto liittyy hierarkioiden ylemmillä tasoilla olevien epäsymmetrisestä hyötymisestä hierarkioiden alemmilla tasoilla olevista ihmisitä. Ulossulkeminen tarkoittaa ihmisten etenemisen ja oikeuksien eteen asetettuja esteitä ja hidasteita sekä eri syrjinnän muotoja. Hierarkisointi liittyy arvojärjestelmiin, joka jakaa yhteiskunnassa ihmisiä eri luokkiin.
Etääntyminen
Huono-osaisuus periytyy Suomessa sukupolvelta toiselle. Etääntymistä voidaan Suomen kontekstissa tarkastella koulutuksen näkökulmasta, koska sitä pidetään usein sosiaalisen nousun välineenä. Kaikille avoimet koulutusmahdollisuudet korkeakoulutasolle asti kuuluvat hyvinvointivaltioon ja ilmaisen koulutuksen tavoitteena on, että lasten kouluttautuminen ei olisi kiinni vanhempien tulotasosta.
Kaikille avoimista koulutusmahdollisuuksista huolimatta Suomessa vanhempien koulutustaso periytyy lapsille yhä enemmän. Korkean koulutustason tutkinnon suorittaneiden vanhempien lapset päätyvät useammin korkeakoulutusaloille, kun taas matalan koulutusasteen suorittaneiden vanhempien lapset päätyvät matalan koulutuksen aloille.
Riisto
Perinteisesti työn on oletettu suojaavan köyhyydeltä ja köyhyysriskin nähdään koskevan erityisesti työvoiman ulkopuolella olevia ryhmiä, kuten pitkäaikaistyöttömiä, eläkeläisiä ja opiskelijoita. Työmarkkinoilla tapahtuvista muutoksista aiheutuva epävakaisuus on luonut työssäkäyvien köyhien ryhmän, joiden käytettävissä olevat tulot jäävät työssä käymisestä huolimatta suhteellisen köyhyysrajan alapuolelle.
Suhteellinen köyhyysrajan avulla kotitalous voidaan määritellä pienituloiseksi, jos sen käytettävissä olevat tulot ovat alle 60 prosenttia väestön mediaanituloista. Esimerkiksi yhden elättäjän perheissä tai yksinhuoltajaperheissä tulot eivät välttämättä riitä perheen elättämiseen.
Ulossulkeminen
Häpeän tunteminen liittyy tilanteisiin, joissa ihmisen käyttäytyminen poikkeaa sosiaalisesti hyväksyttävästä tavasta toimia.
Ihminen tuntee häpeän sisäisesti, mutta siihen liittyy myös muiden ihmisten asenne ja käyttäytyminen köyhyydessä eläviä kohtaan. Häpeän tunteminen johtuu siitä, että ei ole onnistunut elämään elämäänsä yhteiskunnan odotusten mukaisesti.
Esimerkiksi epäonnistumisen koulutukseen tai työelämään kiinnittymisessä ajatellaan johtuvan yksilön omasta syystä. Epäonnistumisen ajatellaan taas kertovan siitä, että hänessä olisi jotain vikaa.
Hierarkisointi
Eriarvoisuus on läsnä ihmisten päivittäisissä kohtaamisissa. Ihmiset pystyvät arvioimaan pienenkin käyttäytymiseen perustuvan tiedon avulla, mihin yhteiskuntaluokkaan toiset kuuluvat. Sosiaalisen luokan signaalit kertovat ihmisten yhteiskuntaluokasta ja ne liittyvät kehoon, ääneen ja kulttuuriin.
Sodabeh Aryanfard
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Eriarvoisuuden ilmentymiä köyhyydestä kerrotuissa tarinoissa”. Lapin yliopisto. 2020.
(52)
Asiantuntijuus sijaishuollossa vaatii sosiaalityöntekijältä paljon
Sijaishuollon sosiaalityöntekijöiltä vaaditaan laaja-alaista osaamista myös omien ammattirajojen yli.
Sosiaalityöntekijöiden kokemusten mukaan asiantuntijuus rakentuu useasta eri osa-alueesta ja se vaatii sosiaalityön kentän tuntemisen lisäksi osaamista esimerkiksi lapsen kehityspsykologiaan liittyen. Työhön kuitenkin koetaan pääsevän myös pienellä käytännön osaamisella eikä teoreettista osaamistakaan välttämättä ole. Lisäksi työn vaativuutta ei ymmärretä päättäjien tasolla ja työn tekemisen raamit ovat huonosti resursoituja. Työntekijöiden vaihtuvuus ja asiakasmäärät ovat suuria ja tämä epäkohta tulisi korjata esimerkiksi säätämällä lailla lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden maksimiasiakasmäärä, sillä suosituksia kunnat eivät noudata.
Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani sitä, kuinka asiantuntijuus rakentuu sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden kokemana ja kuinka tätä asiantuntijuutta voitaisiin sosiaalityöntekijöiden mukaan vahvistaa ja mitkä tekijät heikentävät asiantuntijuutta. Tutkielmani aineisto koostui viiden kunnallisessa sijaishuollossa työskentelevän tai aikaisemmin työskennelleiden sosiaalityöntekijöiden kirjoituksista. Kirjoitukset kerättiin sosiaalityön uraverkosto ja sosiaalityön pohjoinen uraverkosto- facebookryhmissä julkaistun kirjoituspyynnön avulla.
Minkälaista teoria- ja käytännönosaamista työssä katsottiin vaadittavan?
Tutkielmassani jaoin osaamisalueet viiteen eri osa-alueeseen. Aineiston perusteella keskeisiä asiantuntijuuden alueita olivat lapsen kokonaistilanteen hahmottaminen, asiakkaan kohtaaminen ja asiakassuhde, yhteistyötaidot ja verkostotyö, juridinen osaamisen sekä kyky ja rohkeus linjata ja tehdä päätöksiä.
Mitkä tekijät asiantuntijuutta heikentävät?
Merkittäväksi asiantuntijuutta heikentäväksi tekijäksi sosiaalityöntekijät kokivat vähäiset resurssit ja suuret asiakasmäärät. Sijaishuollossa lapsen lisäksi työskennellään usein hänen ympärillään olevan laajan ihmisjoukon kanssa, mikä lisää työn määrää. Vähäisillä resursseilla työn koettiin aineiston perusteella olevan tulipalojen sammuttelua. Lisäksi työntekijät vaihtuivat tiuhaan, mikä myös heikensi asiantuntijuutta. Lisäksi asiantuntijuutta katsottiin heikentävän esimerkiksi yhteistyökumppaneiden puutteelliset käsitykset sosiaalityöstä sekä sisäisen ohjeistuksen puuttuminen yksiköissä.
Mikä asiantuntijuutta vahvistaa?
Asiantuntijuutta vahvistavana pidettiin hyviä konsultaatiomahdollisuuksia, riittävää perehdytystä sekä toimivaa työtiimiä työn tukena. Lisäksi esimiehen tuki ja ohjaus koettiin tärkeänä. Ammatillisten toimijoiden, alan lehtien ja kirjallisuuden seuraaminen nostettiin myös merkittäväksi tekijäksi asiantuntijuutta vahvistettaessa. Kuitenkin moni asia asiantuntijuuden vahvistumisessa liitettiin siihen, että se vaatii työntekijän omaa aktiivisuutta ja esimerkiksi työparia täytyy vaatia, sillä lisäkoulutukset tai konsultaatiomahdollisuudet eivät välttämättä olleet olemassa työn rakenteissa.
Tutkielman aineistossa nostettiin esiin sijaishuollon asiantuntijuuden vaativuus. Työn voidaan luonnehtia olevan laaja-alaista lapsen asioista vastaamista, johon liittyy laaja vastuu. Työssä puututaan perheen yksityisyyteen ja käytetään laajaa harkintavaltaa haavoittuvassa asemassa oleviin lapsiin, mutta silti työn resurssit ovat huonot ja asiakasmäärät absurdin suuret.
Susanna Inget
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu-tutkielmaani ”Täytyy olla älykkyyttä ja pelisilmää pärjätä kaoottisissa ihmissuhteiden viidakoissa” – Sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden kokemuksia asiantuntijuudestaan.
Aiheeseen liittyviä lähteitä:
Eronen, Tuija & Laakso, Riitta 2017: Vaativat tilanteet sijaishuoltotyössä. Teoksessa Enroos, Rosi & Mäntysaari, Mikko & Ranta-Tyrkkö, Satu (toim.) 2017: Mielekäs tutkimus: näkökulmia sosiaalityön tutkimuksen missioihin. Suomen yliopistopaino Oy. Tampere.
Helavirta, Susanna 2016: Lapsen asioista vastaaminen huostaanoton jälkeen sosiaali-työntekijöiden kuvaamana. Teoksessa Enroos, Rosi, Heino, Tarja & Pösö, Tarja 2016: Huostaanotto. Lastensuojelun vaativin tehtävä. Vastapaino. Tampere.
Lastensuojelulaki 417/2017
Sipilä, Anita 2011: Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet -Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Itä-Suomen yliopisto. Väitöskirja.
(51)
Koneeseen kadonneet? – Vanhempien näkökulmia yläkouluikäisten poikien digitaaliseen pelaamiseen
Digitaalisella pelaamisella on tärkeä merkitys monien nykynuorten elämässä, arjessa ja sosiaalisissa suhteissa. Vanhempien rooli pelikasvattajina on keskeinen, ja mielenkiintoista onkin pohtia, millaiseksi muodostuu vanhempien toimijuus suhteessa heidän nuortensa digitaaliseen pelaamiseen.
Tutkimusten mukaan 10–19-vuotiaista suomalaisista lapsista ja nuorista 99 prosenttia pelaa digitaalisia pelejä ainakin satunnaisesti ja noin 70 prosenttia pelaa viikoittain (Meriläinen & Moisala 2019, 56-57). Alan tutkimuskirjallisuudessa ja oppaissa korostetaan vanhempien roolia ja tehtävää lasten ja nuorten pelikasvattajina ja ”mediamentoreina”. Yläkouluikäisten nuorten pelikasvatuksen keskiössä ovat muun muassa keskustelut mediakriittisyydestä, käyttäytymisestä internetympäristössä sekä laajemmin elämänhallintaan liittyvistä teemoista (Repo & Nätti 2015, 107). Pelikasvattajina vanhemmat ovat kuitenkin edelläkävijöitä, eikä heillä ole turvanaan ja esikuvinaan aiempien sukupolvien kasvatusmalleja ja toimintatapoja, mikä voi osaltaan haastaa heidän rooliaan nuorten pelikasvattajina. Myös nuorten usein vanhempiaan paremmat digitaalisten laitteiden käyttötaidot ja osaaminen sekä ajankäytölliset haasteet voivat tuottaa haasteita digiajan kasvattajuudelle. (Lahikainen 2015, 37.)
Nuorten digitaalista pelaamista vanhempien näkökulmasta on kuitenkin tutkittu vasta vähän, ja pro gradu – tutkielmassani olenkin selvittänyt digitaalisia pelejä pelaavien yläkouluikäisten (13-16-vuotiaiden) poikien vanhempien kokemuksia ja näkemyksiä poikiensa pelaamisesta. Analysoin, mikä vanhempia poikiensa pelaamisessa huolestuttaa ja millaiset ovat vanhempien toimijuuden rajat, mahdollisuudet ja ulottuvuudet suhteessa heidän poikiensa digitaaliseen pelaamiseen. Tutkielmani aineisto koostuu kuuden vanhemman teemahaastattelusta. Haastateltavien joukossa on neljä äitiä ja kaksi isää.
Digitaalinen pelaaminen ilmiönä
Nuorten digitaalinen pelaaminen on hyvin ajankohtainen ilmiö, josta käydään vilkasta yhteiskunnallista keskustelua. Digitaaliseen pelaamiseen liittyvä julkinen keskustelu on hyvin haitta- ja huolikeskeistä, jopa dramaattistakin. Keskusteluissa varoitellaan digitaalisen pelaamisen sekä fyysistä että psyykkisistä vaaroista ja haitoista ja keskitytään lähinnä pelaamisen rajoittamistapojen käsittelemiseen. Esiin nousevat esimerkiksi pelien väkivaltaiset sisällöt ja pelaamisen negatiiviset vaikutukset nuorten käyttäytymiseen, sosiaalisiin suhteisiin sekä liiallisen pelaamisen vaikutukset nuoren terveyteen, uneen ja koulunkäyntiin. Toisaalta alan tutkimuskirjallisuudessa korostetaan myös digitaalisen pelaamisen hyötyjä. On todettu, että pelaaminen voi parantaa pelaajan kognitiivisia, emotionaalisia ja sosiaalisia taitoja. (Meriläinen 2017; Männikkö 2017, 17-18; Lobel & muut 2017; Quandt & Kowert 2016, 177.)
Tutkimuskirjallisuudessa digitaalista pelaamista on tarkasteltu myös sosiaalisista ja kulttuurisista näkökulmista. Monille nuorille digitaaliset pelit ovat tärkeä heidän arkista elämäänsä ja sosiaalisia suhteitaan, ja laajemmin pelaaminen voidaan nähdä osana nuorisokulttuuria ja sen muutosta (Meriläinen & Moisala 2019, 63). Toisaalta digitaalista pelaamista ilmiönä voidaan tarkastella myös perhe-elämän kontekstissa ja vuorovaikutussuhteissa ja pohtia, miten digitaalinen pelaaminen vaikuttaa ja muuttaa perhe-elämän käytäntöjä, ja millaisia haasteita ja mahdollisuuksia se perhe-elämälle ja perheenjäsenten väliselle vuorovaikutukselle mahdollisesti tuottaa (esim. Lahikainen & muut 2015).
Huolen värittämä toimijuus
Tutkielmani tulosten perusteella vanhempien suhtautuminen heidän poikiensa digitaaliseen pelaamiseen on huolen värittämää, eivätkä vanhemmat pystyneet näkemään nuorensa pelaamisessa juuri positiivisia puolia. Poikien digitaalisessa pelaamisessa vanhempia huolestuttavat erityisesti pelaamiseen käytetyn ajan vaikutukset nuoren psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin sekä nuoren käytökseen. Vanhempia huolestuttivat myös pelaamisen imu ja addiktoivuus. Vanhempien mukaan pelaaminen tuntuu syrjäyttävän nuoren elämässä kaiken muun. Nuorten runsaana näyttäytyvään pelaamiseen vanhemmat löysivät syitä sekä nuoren yksilöllisistä ominaisuuksista että pelimaailman imusta. Tutkimukseeni osallistuneilla vanhemmilla ei ollut paljonkaan tietoa pelimaailmasta tai peleistä, joita heidän poikansa pelaavat, ja pelimaailma oli heille vieras.
Tulkintani mukaan huolinäkökulma sekä pelimaailman vieraus vanhemmille voi vaikuttaa keinoihin ja lähestymistapoihin, joilla vanhemmat pyrkivät puuttumaan ja toimimaan suhteessa poikiensa digitaaliseen pelaamiseen. Käytännössä vanhemmat pyrkivät eri tavoin hallitsemaan, kontrolloimaan ja rajoittamaan poikiensa pelaamista. Vanhemmat kokivat poikiensa digitaalisen pelaamisen hallinnan ja kontrolloinnin kuormittavaksi, ja pelaamisen hallintayritykset myös aiheuttivat konflikteja perheissä. Pelaamiseen puuttumista ja pelaamisen rajoittamista vanhemmat perustelivat lapsen edun mukaisena toimintana.
Toimijuuden rajat ja mahdollisuudet
Aineiston analyysin perusteella vanhempien toimijuutta suhteessa heidän poikiensa pelaamiseen haastavat vanhempien jaksaminen, ristiriidat perheessä sekä ulkopuolisen tuen vähäisyys tai puuttuminen. Pelaaminen voi aiheuttaa ristiriitoja paitsi nuoren ja vanhemman myös perheen vanhempien välille, jos vanhemmat ovat esimerkiksi erimieltä pelaamisen rajoittamistapojen suhteen. Vanhempien toimijuutta puolestaan tukee etenkin perheen vanhempien keskinäinen tuki toisilleen. Toimijuutensa tueksi suhteessa nuortensa digitaalisen pelaamisen hallintaan vanhemmat toivoivat vertaistukea sekä liittolaisuutta muilta vanhemmilta, joilloin esimerkiksi yhteisistä pelisäännöistä voitaisiin sopia ja pelaamiseen liittyvää huolta jakaa. Palvelujärjestelmän mahdollisuuksiin tukea toimijuuttaan vanhemmat sen sijaan suhtautuivat epäillen, eivätkä he uskoneet, että ammattiauttajillakaan olisi ratkaisuja peliongelman ratkaisemiseksi.
Tutkielmani tulosten perusteella vanhemmat tarvitsevat tukea ja neuvontaa pelikasvattajina toimimiseen sekä digitaalisen pelaamisen aiheuttamien ristiriitojen ratkaisemiseen. Tärkeää on, että ammattiauttajilla on tarpeeksi monipuolista osaamista ja tietoa digitaalisen pelaamisen erilaisista ulottuvuuksista, jotta he voivat tukea perheitä pelaamiseen ja laajemmin digitalisaatioon liittyvissä kysymyksissä mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Tärkeää on, että sekä nuoret että vanhemmat saavat äänensä kuuluville digitaalisesta pelaamisesta käytävissä keskusteluissa ja että nuoren ja vanhemman välistä keskustelu- ja neuvotteluyhteyttä digitaaliseen pelaamiseen liittyen tuettaisiin. Näin voitaisiin löytää vaihtoehtoisia tapoja ratkaista pelaamiseen liittyviä konflikteja ja myös kyseenalaistaa pelaamiseen liittyviä ennakkoluuloja ja stereotypioita. Toisaalta tulee myös kehittää menetelmiä haitallisen pelaamiseen tunnistamiseen ja hoitamiseen.
Sanna Ovaskainen
Sosiaalityö
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ” Koneeseen kadonneet? Vanhempien toimijuus ja yläkouluikäisten poikien digitaalinen pelaaminen.” Lapin yliopisto, 2019.
Lähteet:
Lahikainen, Anja Riitta 2015: Media lapsiperheen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta; Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (toim.) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere, 80–107.
Lahikainen, Anja Riitta & Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (2015) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere.
Lobel, Adam & Engels, Rutger & Stone, Lisanne & Burk, William & Granic, Isabela 2017: Video Gaming and Children’s Psychosocial Wellbeing: A Longitudinal Study. Journal of Youth and Adolescence, Vol. 46(4), 884–897.
Meriläinen, Mikko 2017: Pelaamisen hyödyt. Vanhempainnetti, Mannerheimin lastensuojeluliitto. https://www.mll.fi/vanhemmille/tietoa-lapsiperheen-elamasta/lapset-ja-media/digitaalinen-pelaaminen/pelaamisen-hyodyt/
Meriläinen, Mikko & Moisala, Mona 2019: Älylaitteet ja pelaaminen: Peliharrastus osana monipuolista arkea. Teoksessa Kosola, Silja & Moisala, Mona & Ruokoniemi, Päivi (toim.) Lapset, nuoret ja Älylaitteet – Taiten tasapainoon. Duodecim. Helsinki, 56–64.
Männikkö, Niko 2017: Problematic Gaming Behavior among Adolescents and Young Adults. Relationship Between Gaming Behaviour and Health. Acta Universitatis Ouluensis. D, Medica, 1429. Juvenes Print. Tampere. http://jultika.oulu.fi/Record/isbn978-952-62-1658-4
Quandt, Thorsten & Kowert, Rachel 2016: No Black and White in Video Game Land! Why We Need to Move Beyond Simple Explanations in the Video Game Debate. Teoksessa Kowert, Rachel & Quandt, Thorsten (toim.) The Video Game Debate: Unravelling the Physical, Social, and Psychological Effects of Digital Games. Routledge. New York, 176–177.
Repo, Katja & Nätti, Jouko 2015: Lasten ja nuorten median käytön aikatrendit. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta & Mälkiä, Tiina & Repo, Katja (toim.) Media lapsiperheessä. Vastapaino. Tampere, 80–107.
(50)
Äitiyden merkitys afganistanilaisnaisten kertomuksissa itsestään
Äitiysidentiteetti on yksi keskeisimmistä naisten identiteeteistä. Afganistanilaisnaiset kertoivat haastatteluissa muun muassa siitä, millaisia äitejä he ovat lapsilleen ja millaisia äitien heidän mielestään tulisi olla. Näiden naisten identiteettejä tutkiessani jouduin pohtimaan myös omaa identiteettiäni äitinä.
Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani sitä, millaisia identiteettejä kuusi Suomeen pakolaisena tullutta afganistanilaisnaista tuottivat haastatteluissa. Tutkielmassani tarkastelin naisten tuottamia identiteettejä intersektionaalisuuden viitekehyksessä. Intersektionaalisuuden perusajatus on, että ihmisen identiteetit rakentuvat monien lähtökohtien ja sosiaalisten luokitteluiden pohjalle, jotka risteävät keskenään. Näitä luokitteluja ovat esimerkiksi sukupuoli ikä, etnisyys, kotipaikka, seksuaalisuus, äidinkieli ja uskonto. 1970-luvulla Yhdysvalloissa syntynyt intersektionaalisuus on feministisen teorian lähestymistapa, jonka avulla analysoitiin alun perin naisiin kohdistuvan sorron monisyisiä alkutekijöitä. Nykytutkimuksessa intersektionaalisuuden ajatellaan laajimmillaan koskevan kaikkia ihmisiä, sillä jokainen ihminen on monien erojen leikkaama. Intersektionaalisuuden avulla voidaan pureutua sekä sortoon että etuoikeuteen ja siihen, miten nämä vaikuttavat toinen toisiinsa ihmisen elämässä. (Bastia 2014; Mahlamäki 2018; Rossi 2010.)
Identiteetit ymmärsin tutkimuksessani muun muassa Stuart Hallin (1999) tapaan moninaisiksi ja jatkuvassa muutoksessa oleviksi. Ihmisellä ei ole yhtä minuutta tai identiteettiä syntymästä kuolemaan, vaan identiteettejä tuotetaan ja rakennetaan vuorovaikutuksessa ja ne ovat kontekstisidonnaisia. Haastatteluja analysoidessa olikin tärkeää muistaa, että niissä aktivoituvat identiteetit olivat niitä, joita haastattelutilanne kutsui naiset tuottamaan ja joita he halusivat tuottaa haastattelun kontekstissa. Eri haastattelija, erilaiset kysymykset tai vaikkapa eri haastattelupaikka olisivat tuottaneet erilaisen lopputuloksen. Naisten haastatteluissa tuottamat identiteetit eivät siis paljasta naisten ”todellista” minää tai sitä, keitä he pohjimmiltaan ovat.
Tutkielmani aineisto on ainutlaatuinen ja sensitiivinen. Aineisto on kerätty Niloufar Kalvakhin ja Nabeela Hasanin vuonna 2014 valmistunutta pro gradu -tutkielmaa Settlement Process of Afghan Immigrant Women Based on Cultural Perspective in Finland. Tutkielman tekijöistä toinen, itsekin nainen ja muslimi, haastatteli Suomessa joitakin vuosia asuneita pakolaistaustaisia afgaaninaisia heidän äidinkielellään. Naiset kertovat haastatteluissa elämästään Afganistanissa, sieltä pakenemisesta ja niistä vaiheista, joiden kautta ovat lopulta päätyneet asumaan Suomeen. Lisäksi naiset puhuivat Suomeen sopeutumisen haasteista, niistä selviytymisestä sekä tyytyväisyydestään suomalaisiin sosiaalipalveluihin. Naisten identiteetit ja kokemus siitä, keitä he ovat, ei ollut haastattelujen aiheena, mutta haastatteluissa oli paljon identiteettiin ja minän rakentumiseen liittyvää puhetta. Identiteettejä tuotetaan kaikissa sellaisissa tilanteissa, joissa ihminen kertoo itsestään.
Äiti, muslimi ja maahanmuuttaja
Tutkielmassani tarkastelin kolmea diskurssianalyysin avulla löytämääni ja nimeämääni haastatteluissa aktivoituvaa identiteettikategoriaa suhteessa toisiinsa. Nämä kategoriat olivat äiti, muslimi ja maahanmuuttaja. Äitiyden ja lasten merkitys näyttäytyi suurena jokaisessa haastattelussa. Naiset kertoivat paenneensa Afganistanista voidakseen tarjota paremman elämän lapsilleen. Viisi naisista oli asunut kotimaasta lähdön jälkeen Iranissa vuosien ajan. Iranista lähdön syyksi he kertoivat sen, että afganistanilaisten oli vaikeaa kouluttautua ja työllistyä Iranissa. Myös lasten mahdollisuudet käydä koulua olivat huonot. Eurooppaan ja Suomeen naiset kertoivat tulleensa lastensa vuoksi, jotta lapsilla olisi mahdollisuus kouluttautumiseen, työllistymiseen ja sitä kautta parempaan elämään.
Naisten näkemys oli, että lapsista kasvaa sellaisia aikuisia, kuin vanhemmat, erityisesti äidit, heistä kasvattavat. Monet kertoivat olevansa sekä äitejä että isiä lapsilleen, koska puoliso oli kuollut, ottanut avioeron tai ei muuten osallistunut lasten kasvatukseen syystä tai toisesta. Yhtenä äidin keskeisimmistä tehtävistä nähtiin se, että lapsista kasvaa vanhempiensa uskonnollisia ja kulttuurisia perinteitä ylläpitäviä ja kunnioittavia aikuisia. Suomen afganistanilaista ja iranilaista vapaampi kasvatusilmapiiri koettiin haastavimpana asiana vanhemmuudessa.
Naisten uskonnolliset, kulttuuriset ja etniset identiteetit leikkasivat monessa kohtaa äitiysidentiteetin kanssa. Uskonnolliset rituaalit, paikat ja juhlat olivat naisille tärkeitä. Uskonto oli myös merkittävä identiteettien rakennusaine: naisten mukaan ihminen, jolla ei ole uskontoa, ei tunne itseään ja on ”ei kukaan”. Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, miksi naiset pitivät uskonnollisen tradition siirtämistä seuraaville polville hyvin tärkeänä. Uudessa kotimaassa, maahanmuuttajina, uskonnon merkitys korostui kenties entisestään, koska etenkin lapsille nähtiin olevan tarjolla toisenlaisia, naisten näkökulmasta vahingollisia identiteettejä.
Tutkijapositio: äiti, kristitty ja suomalainen
Tutkielman yhtenä keskeisenä tutkimuseettisenä kysymyksenä oli se, miten minä suomalaisena kristittynä äitinä ja teologina luen näiden naisten kertomuksia itsestään ja elämästään. Näkemys haastattelussa tuotettujen identiteettien tilannesidonnaisuudesta tuntui jo itsessään haastavan identiteettipuheen analysointia ja asetelma mutkistui entisestään, kun soppaa sekoittivat ne identiteetit, joiden kautta minä tutkijana tarkastelen näiden naisten kertomaan: äiti, kristitty teologi sekä suomalainen etuoikeutettu ja koulutettu nainen. Olen pohtinut sitä, korostuiko äitiys minulle naisten kertomuksissa osittain siksi, että olen itsekin äiti ja naisten kertomukset paosta kotimaasta lasten kanssa koskettivat minua kovasti. Tutkijan tulee pyrkiä objektiivisuuteen, mutta omia identiteettejään ei pääse pakoon toisten identiteettejä tutkiessaan.
Tutkimusten (esim. Kulmala 2006) mukaan vanhemmuus ja lapset ovat keskeisiä naisten identiteettien rakentumisessa. Tutkielmani tukee tätä näkemystä. Naisten kertomukset voivat auttaa myös pohtimaan sitä, millaisia erityisiä tuen tarpeita pakolaisnaisilla ja -äideillä voi olla sosiaalityön asiakkaina.
Maija Kujala
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Ennen kaikkea äiti. Afganistanilaisnaisten haastatteluissa tuottamat identiteetit intersektionaalisuuden viitekehyksessä.” Lapin yliopisto 2019.
Lähteet:
Bastia, Tanja 2014: Intersectionality, migration and development. Progress in Development Studies 14(3), s. 237–248.
Hall, Stuart 1999: Identiteetti. Vastapaino. Tampere.
Kulmala, Anna 2006: Kerrottuja kokemuksia leimatusta identiteetistä ja toiseudesta. Tampereen yliopisto. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos.
Mahlamäki, Tiina 2018: Sukupuoli ja uskonto. Teoksessa Ketola, Kimmo & Martikainen, Tuomas & Taira, Teemu: Uskontososiologia. Eetos. Turku, s. 165–176.
Rossi, Leena-Maija 2010: Sukupuoli ja seksuaalisuus, eroista eroihin. Teoksessa Saresma, Tuija & Rossi Leena-Maija & Juvonen, Tuula: Käsikirja sukupuoleen. Vastapaino. Tampere, s. 21–38.
(49)
Sosiaalisen pääoman merkitys lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille
Lastensuojelu on ollut toistuvien huolten aiheena. Huolta lastensuojelussa on herättänyt niin asiakasperheiden kuin lasten moniongelmaisuus, lastensuojelun asiakasmäärien kasvu, työvoiman riittämättömyys ja sosiaalityöntekijöiden ammatillisen osaamisen taso. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kuormittavaan tilanteeseen olisi tärkeää löytää sitä helpottavia keinoja – niin asiakkaiden kuin työntekijöiden hyvinvoinnin vuoksi.
Pro gradu -tutkielmassani selvitettiin systemaattisella kirjallisuuskatsauksella sosiaalisen pääoman merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöille. Tutkielmani aineisto pohjautuu yhdeksään tutkimusartikkeliin, joissa tutkittiin lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia eri näkökulmista. Kiinnostuin aiheesta työskennellessäni lastensuojelutyössä – huomasin, kuinka paljon työkavereiden tuki vaikutti omaan jaksamiseeni ja se innosti minua tutkimaan aihetta syvemmin. Voisiko sosiaalisen pääoman teorian avulla kehittää sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia lastensuojelutyössä?
Carrie Leanan ja Harry Van Burenin mukaan (1999) organisaation sosiaalisen pääoman voidaan nähdä kuvastavan organisaation sosiaalisia suhteita. Sosiaalinen pääoma näkyy työyhteisön yhtenäisinä tavoitteina ja luottamuksena, joka luo mahdollisuuden yhteisölliseen toimintaan. Sosiaalinen pääoma hyödyttää niin organisaatiota kuin myös siihen kuuluvaa yksilöä.
Lastensuojelussa tarvitaan tukea työyhteisöltä
Tutkielmassani jaottelin sosiaalisen pääoman kolmeen teemaan yhdistäen Leana ja Van Burenin (1999) sekä Janine Nahapietin ja Sumantra Ghosalin (1998) sosiaalisen pääoman mallit yhteen. Sosiaalisen pääoman voidaan katsoa koostuvan työyhteisön luottamuksesta, yhteisöllisyydestä ja sitoutuneisuudesta. Sosiaalisen pääoman kolme teemaa, luottamus, yhteisöllisyys ja sitoutuneisuus kietoutuvat yhteen vaikuttaen toisiinsa. Luottamus on keskeistä yhteisöllisyyden muodostumiselle: ilman luottamusta ei voi olla yhteisöllisyyttä, mutta luottamusta tarvitaan myös siihen, että yhteisöllisyyttä voi syntyä. Yhteisöllisyyden ja luottamuksen voidaan nähdä lisäävän myös sitoutuneisuutta ja näin ollen ne osaltaan tuottavat työyhteisöön sosiaalista pääomaa.
Luottamusta työyhteisössä käytännön tasolla kuvastaa muun muassa avoimuus ja työyhteisön moraali. Lastensuojelun ollessa kuormittava ala, on selvää, että työkavereiden kanssa täytyy voida keskustella ja heiltä täytyy myös saada konsultointiapua asiakastilanteisiin. Työyhteisöön tarvitaan avoimuutta. Työyhteisölle täytyy halutessaan voida myös jakaa henkilökohtaiseen elämään liittyviä asioita, koska tällöin myös työyhteisössä voidaan tarvittaessa huomioida mahdollisia erityistarpeita. Avoimuus mahdollistaa joustavuutta ja siten edistää myös työhyvinvointia.
Työyhteisöön täytyy myös pystyä luottamaan niin, että jokainen huolehtii omat työtehtävänsä. Työyhteisössä ja erityisesti lastensuojelutyössä on tärkeää, että työyhteisön moraaliset käsitykset kohtaavat. Lastensuojelutyötehtävät pohjautuvat lainsäädäntöön ja niissä on tarkat aikarajat. Toisinaan lastensuojelutyössä voi olla tilanteita, että asiakasprosessin eteneminen hidastuu toisesta työntekijästä johtuen. Mikäli moraaliset käsitykset esimerkiksi aikarajojen noudattamisesta eivät kohtaa, voi tämä johtaa ikäviin seurauksiin, kuten vastuussa olevan työntekijän stressaantumiseen. Vastuu lastensuojelutyössä on kuitenkin aina lapsen asioista vastaavalla sosiaalityöntekijällä, vaikka prosessin hidas eteneminen ei johtuisikaan suoranaisesti vastuullisesta työntekijästä.
Työyhteisön luottamus on pohjana yhteisöllisyyden muodostumiselle. Yhteisöllisyyttä kuvastaa esimerkiksi ”me-henki” sekä työyhteisön yhteiset tavoitteet ja arvot. Tutkielmani aineistossa lastensuojelutyön yhdeksi tärkeimmäksi tavoitteeksi muodostui halu työskennellä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi. Lastensuojelutyö antaa mahdollisuuden vaikuttaa ja olla mukana tekemässä muutosta. Työtä motivoi tekemään se, että näkee perheiden tilanteiden muuttuvan. Halu työskennellä lasten hyvinvoinnin edistämiseksi kuvastaa yhtä lailla myös sosiaalityöntekijöiden eettisiä arvoja.
Kun työyhteisössä on luottamusta ja yhteisöllisyyttä, vaikuttaisi tämä lisäävän myös sitoutuneisuutta omaan työhön. Erityisesti vasta aloittaneiden työntekijöiden kohdalla työkavereiden tuki nousi yhdeksi tekijäksi, joka saa jatkamaan lastensuojelutyössä. Pidempään työssä olleille työkavereiden tuki ei noussut esille sitoutuneisuutta edistävänä tekijänä, mutta toisaalta heidän haluunsa jatkaa työssä vaikutti esimiesten tuki. Johtajuus näytti olevan merkityksellistä niin luottamuksen kuin yhteisöllisyyden ja sitoutuneisuuden kannalta.
Tutkimusartikkeleissa nousi esiin, että esimiesten nähdään voivan vaikuttaa negatiivisiin työssä stressiä aiheuttaviin tekijöihin kuten työmäärään. Lisäksi oli havaittavissa esimiehen tärkeys niin tuen antajana vaikeissa asiakastilanteissa kuin myös siinä, että esimiehen pätevyyteen on voitava luottaa. Kehittämisehdotuksena esimiesten olisi hyvä antaa uusille työntekijöille mahdollisuus keskittyä asiakassuhteiden luomiseen, koska hyvä asiakassuhteet edistävät työntekijöiden työssä jaksamista ja lisäävät työhön sitoutuneisuutta. On myös hyvä huomioida, että uudet työntekijät tarvitsevat työsuhteen alussa enemmän tukea stressiä aiheuttaviin tekijöihin, kuten lait ja organisatoriset normit.
Työtilanteeseen tarvitaan muutosta
Lastensuojelun kohtuuttomasta tilanteesta uutisoidaan jatkuvasti, eikä lastensuojelun työtilanteeseen pystytä vaikuttamaan pelkästään työyhteisön sosiaalisen pääoman parantamisella, vaan täytyy löytää muita keinoja työhyvinvoinnin edistämiseksi. Lastensuojelutyössä on asioita, joihin ei voida vaikuttaa. Lastensuojelutyössä tullaan aina kohtaamaan asiakkaita vaikeissa tilanteissa ja sosiaalityöntekijöiden toimintaa ohjaa aina lainsäädäntö. Tämän vuoksi on tärkeää alkaa vaikuttamaan niihin tekijöihin, joihin pystytään vaikuttamaan.
Tulevaisuudessa lastensuojelutyössä vasta-aloittavien työntekijöiden osalta tulisi kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten työntekijät saataisiin pysymään työssään ja miten uudet työntekijät sitoututetaan osaksi työyhteisöä. Näen, että nykyisen lastensuojelun tilanteen huomioiden tulisi kiinnittää huomiota siihen, millaista tukea työntekijät saavat. Vaikuttaisi vahvasti siltä, että työyhteisöllä, erityisesti esimiehellä on vaikutusta työhyvinvointiin. Työyhteisön sosiaalisen pääoman tukeminen ei vaadi suuria toimenpiteitä, tarvitaan johtajien perehtymistä asiaan ja sosiaalisen pääoman tukemisen ottamisen yhdeksi työyhteisön tavoitteeksi. Tämän tutkielman havaintojen perusteella voidaan siis todeta, että sosiaalisella pääomalla on merkitystä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnille. Voidaan myös todeta, että erityisesti esimiesten rooli niin sosiaalisen pääoman muodostumiselle ja työyhteisön työhyvinvoinnille on merkityksellinen.
Ellinoora Mantere
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiaalityön oppiaine.
Kirjoitus pohjautuu pro graduun: ” Systemaattinen kirjallisuuskatsaus sosiaalisen pääoman merkityksestä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnissa”
Lähteet:
Baldschun, Andreas & Hämäläinen, Juha & Töttö, Pertti & Rantonen, Otso & Salo, Paula 2017: Job-Strain and well-being among Finnish social workers: Exploring the Differences in Occupational Well-Being Between Child Protection Social Workers and Social Workers Without Duties in Child Protection. European Journal of Social Work. 1-16.
Chenot, David & Benton D. Amy & Kim, Hansung 2009: The Influence of Supervisor Support, Peer Support, and Organizational Culture Among Early Career Social Workers in Child Welfare Servces. Child Welfare 88 (5). 129-147.
Hakalehto, Susanna 2018: Lapsioikeuden perusteet. Balto print. Liettua.
Hermon, Rao Sandhya & Chahlan, Rose 2018: A longitudinal study of stress and satisfaction among child welfare workers. Journal of Social Work 0 (0). 1-24.
Koivumäki, Jaakko 2008: Työyhteisöjen sosiaalinen pääoma. Tutkimus luottamuksen ja yhteisöllisyyden rakentumisesta ja merkityksestä muuttuvissa valtion asiantuntijaorganisaatiossa. Lisensiaatin työ. Tampereen Yliopistopaino Oy. Tampere.
Leana, R. Carrie & Van Buren, J. Harry 1999: Organizational Social Capital and Employment Practices. Academy of Management Review. 24. Nro. 3. 538-555. http://www.jstor.org/stable/pdf/259141.pdf. 22.4.2019.
McFadden, Paula 2018: Two sides of one coin? Relationships build resilience or contribute to burnout in child protection social work: Shared perspectives from Leavers and Stayers in Northern Ireland. International Social Work. 1-13.
Mänttäri-van der Kuip, Maija 2015: Work-related well-being among Finnish frontline social workers in an age of austerity. Lisensiaatin työ. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä University Printing House. Jyväskylä.
Nahapiet, Janine & Ghoshal, Sumantra 1998: Social Capital, Intellectual Capital, and the Organizational Advantage. Academy of Management Review 23 (2). 242-266.
Pösö, Tarja & Forsman, Sinikka 2013: Messages to Social Work Education: What makes Social Workers Continue and Cope in Child Welfare? Social Work Education 32 (5). 650- 661.
Schelbe, Lisa & Radey, Melissa & Panisch, Lisa 2017: Satisfactions and stressors experienced by recently-hired frontline child welfare workers. Children and Youth Services Review 78. 56-63.
Shier, Micheal L. & Graham. R John 2010: Work-related factors that impact social work practioners’ subjective well-being: Well-being in workplace. Journal of Social Work 11 (4). 402-421.
Strolin-Goltzman, Jessica 2008: Should I Stay or Should I Go? A Comparison study of Intention to Leave Among Public Child Welfare Systems with High and Low turnover rates. Child Welfare 87 (4). 125-143.
Washington, Karla & Yoon, Pil Dong & Galambos, Colleen & Kelly, Michael 2009: Job Satisfaction Among Child Welfare Workers in Public and Performance-Based Contracting Environments. Journal of Public Child Welfare (3). 159-172.
(48)
Televisio kertoo, mitä ajattelemme kuolemasta
Länsimainen kulttuurinen ja sosiaalinen tarve käsitellä kuolemaa (Walter 1994) täyttää mediatodellisuutemme kuoleman ympärille kiertyvän viihdeteollisuuden kautta. Tutkimusaiheena kuolema kuitenkin herättää kummastusta ja se liitetään helposti tutkijan käsittelemättömiin, henkilökohtaisiin ongelmiin tai synkkään mielenmaisemaan.
Reaktiot liittyvät edelleen hankalaan suhteeseemme kuoleman kanssa (Hockey 2017), johon kuoleman tutkijat viittaavat kuoleman hiljentämisenä yhteiskunnassa.
Anthony Giddensin mukaan kuoleman ja eksistentiaalisten kysymysten hiljentäminen myöhäismodernissa elämässämme on olennainen aikakautemme piirre – vaikkakin samalla vastausten etsiminen näihin kysymyksiin on keskeinen osa nyky-yksilön toimijuutta. Keräilemme tietoa, samaistumiskohteita ja erilaisia median välittämiä kokemuksia sovittamalla niitä omaan, yksilölliseen minäprojektiimme.
Elämään kuuluu hetkiä, jolloin turvallinen todellisuutemme murenee. Giddens (1991) puhuu kohtalokkaista hetkistä (fateful moments), jotka rikkovat äkisti toimijuuden perustan. Sairaus ja kuolema pidetään etäällä rutiineille ja sosiaalisille normeille rakentuvassa elämänkulussa, mutta kriisin kohdatessa toimijan on korjattava sirpaloitunutta elämäntarinaansa.
Viimeiset sanat käsittelevät elämää
Ylen esittämässä dokumenttisarjassa Viimeiset sanani (Isotalo 2013) seurattiin kuolevien viimeisiä vaiheita ja ajatuksia. Katsojat saivat myös nähdä päähenkilöiden viimeiset videoviestit ja niiden esittämisen läheisille kuoleman jälkeen.
Kukin dokumenttisarjan jakso kokoaa yhden elämäntarinan, jonka päättymistä itse kuolevan lisäksi pohtivat hänen läheisensä. Henkilökuvan kerroksissa erottuvat myös kuolemisen kokemusta kuvaavat ’pienet kertomukset’, jotka ilmentävät kuolevan toimijuutta – yksilön vuorovaikutusta sosiaalisten rakenteiden, käytänteiden ja normien kanssa. Toimijuus on refleksiivistä, yksilöllisen ’minä-tarinan’ rakentamista (Giddens 1991). Tarinankertoja tähtää kertomuksellaan haluamaansa positioon (vrt. Bamberg 1997; 2005; 2010) eli luo suhteen kuulijoihin, kertomuksen aihepiiriin, ja lopulta maailmaan. Kertoessaan tarinaa ’minusta’ – joka on viimekädessä jokaisen tarinan perimmäinen tavoite – puhuja toimii aina reflektiivisesti, suhteessa toiseen (Bamberg 2004) ja sosiaaliseen kontekstiin (Giddens 1979).
Viimeiset sanani -dokumentin ’pienissä kertomuksissa’ kohtaaminen kuoleman kanssa näyttäytyy kaaosnarratiivina (Frank 1995). Kohtaaminen johtaa joissakin tarinoissa pakenemiseen ja alistumiseen, ja toisissa parantumattoman sairauden hyväksymiseen. Seuraavissa tarinoissa kukin kertoja asettuu kuitenkin uudestaan suhteeseen kuulijaan: he kuvaavat elämää kuoleman kanssa ulkopuolisuuden kokemuksena tai pakotettuina positioina monissa sosiaalisissa tilanteissa. Päähenkilöt vastustavat kertomuksissaan epäoikeudenmukaista kohtelua ja tavoittelevat kuoleman normalisointia. Samalla he asemoivat itsensä ja kuoleman sosiaalisen ytimeen – osaksi elämää.
Hyvä ja paha kuolema
Vastauksena dokumenttisarjan jo ennakkoon aiheuttamaan keskusteluun Yle vakuutti, että sarja olisi ”dokumentaarinen, ei tosi-tv:n kaltainen” ja ”hyvällä maulla toteutettu” (Yle 2008). Päähenkilöt ovatkin ohjelmassa voittaneet kuolemanpelon ja puolustavat parantumattomasti sairaiden oikeutta sosiaaliseen osallisuuteen. Dokumentissa rakentuva ’suuri kertomus’ kuolevan toimijuudesta perustuu rohkeuden, tietoisuuden ja avoimuuden hyveille.
Viimeisten sanojen välittämä kuva hyvästä kuolemasta voi olla inspiroiva kokemus – mutta on myös niitä, joiden kokemus parantumattoman sairauden kohtaamisesta on erilainen. Heille dokumentti voi näyttäytyä ylitsepääsemättömänä normatiivisena vaatimuksena (Armstron-Coster 2011; Seale 1995).
Media-aineistot sosiaalisten ilmiöiden tutkimusmateriaalina lisäävät ymmärrystä julkisuudessa esillä olevien kertomusten vaikutuksesta yksilölliseen ja yksityiseen kokemukseen. Kuoleman hiljentämisen ja narratiivisen toimijuuden näkökulmat kannustavat katsojaa, ja erityisesti tutkijaa pohtimaan sitä, miten kuolema televisiossa muokkaa ja heijastaa kauhu- ja toivekuviamme.
Niina Moilanen
Lapin yliopisto
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan The Dying Agent. A ‘small story’ narrative analysis of the television documentary My last words – Viimeiset sanani.
Lähteet:
Armstrong-Coster, Angela 2001: In Morte Media Jubliante: An empirical study of cancer-related documentary film. Julkaisussa: Mortality, 6 (3), 287-305.
Bamberg, Michael 1997: Positioning Between Structure and Performance. Julkaisussa: Journal of
Narrative and Life History, 335-342.
Bamberg, Michael 2004: Talk, Small Stories, and Adolescent Identities. Julkaisusa: Human Development, 47 (6), 366-369.
Bamberg, Michael 2005: Narrative discourse and identity. In: Meister, Ian Christoph (toim.): Narratology beyond literary criticism. New York: Walter de Gruyter.
Bamberg, Michael 2010: Blank Check for Biography? Openness and Ingenuity in the Management of the “Who-Am-I Question” and What Life Stories Actually May Not Be Good. Julkaisussa: Schiffrin, Deborah, De Fina, Anna & Nylund, Anastasia (toim.):Telling Stories: Language, Narrative and Social Life. Washington, DC: Georgetown University Press.
Frank, Arthur W. 1995: The wounded storyteller: Body, illness and ethics. Chicago: University of Chicago Press.
Giddens, Anthony 1991: Modernity and self-identity: Self and society in the late modern age. Cambridge: Polity Press.
Giddens, Anthony (1979): Central Problems in Social Theory. Action, Structure and Contradiction in Social Analysis. New York: MacMillan
Hockey, Jenny 2007: Closing in on death? Reflections on research and researchers in the field of death and dying. Julkaisussa: Health Sociology Review, 16 (5), 436-446.
Isotalo, Sari 2013: Viimeiset sanani. Susamuru Oy. Dokumenttisarja. Ensilähetys Yle TV1
24.4.2013. https://rtva.kavi.fi/cms/page/page/info_katselupisteet. Viitattu: 26.4.2019.
Seale, Clive 1995: Heroic Death. Julkaisussa: Sociology, 29 (4), 597-613.
Walter, Tony 1994: The Revival of Death. Lontoo ja New York: Routledge.
Yle uutiset 2008: Viimeiset sanani -tv-sarja käsittelee kuolemaa. Yle uutiset 16.1.2008. https://yle.fi/uutiset/3-5818653. Viitattu: 12.12.2018.
(47)
Kertomuksia häpeästä ja toiseudesta – 2000-luvun kirjoitettuja naiskuvia
Mediassa esitetyt aiheet vaikuttavat mielikuviin ja keskusteluilmapiiriin, jossa sosiaalityöntekijät työskentelevät. Kun sosiaalityön ilmiöistä kirjoitetaan sanomalehdissä ja ilmiön kohteena on naissukupuoli, voidaan löytää monia erilaisia naiserityisiä ilmiöitä. Naiskuvat ovat perinteisesti liitetty sukupuolentutkimuksen tutkimuskysymyksiin, mutta niitä on mahdollista tutkia myös sosiaalityössä.
Tutkin pro gradu-tutkielmassani 2000-luvun kirjoitettuja naiskuvia marginaalisissa ilmiöissä. Aineistona käytin viidentoista vuoden ajalta Helsingin Sanomien Kuukausiliitteitä jotka ajoittuivat vuosille 2000—2015. Tässä kirjoituksessa esittelen tutkielmassa esiintuodut pääkäsitteet, jotka nousivat esiin aineistosta. Näiden käsitteiden avulla asemoidutaan pohtimaan marginaalistavia ilmiöitä ja niiden suhdetta yhteiskuntaan ja sosiaalityöhön.
Naiskuvat virittävät keskustelua sosiaalityön ja sukupuolentutkimuksen välille pohdiskellen häpeää suhteessa äitiyteen, seksuaalisuuteen ja etnisyyteen. Naiskuvien muodostumista tarkastellaan marginaalisten ilmiöiden, kuten prostituution, päihdeongelmien, vankeuden ja kodittomuuden kautta. Häpeän, äitiyden, seksuaalisuuden ja etnisyyden nivoutuminen toisiinsa mahdollistivat intersektionaalisen lähestymistavan tutkimusaiheeseen. Sosiaalinen konstruktionismi esiin tuo tutkielman aiheen liittyviä ajallisia ja kultturisia paikannuksia.
Seksuaalisuus esiintyi aineistossa häivytettynä ja implisiittisenä aiheena, jota käsiteltiin suoraan lähinnä heteronormista poikkeamisena kuten samaa sukupuolta olevien vanhemmuudesta kertovan artikkelin yhteydessä. Seksuaalisuuden määrittely sanatarkasti on pulmallista, joten sen vuoksi aineistosta on nostettu seksuaalisuuteen eri näkökulmia naiskuvien yhteydessä. Esimerkiksi prostituutiota käsittelevässä artikkelissa seksuaalisuus oli ohitettu, kun aihetta käsiteltiin maskuliinisuuteen liittyvän häpeän lähtökohdasta.
Äitiys nousi aineistosta esiin dikotomisena ja arvottuneena asetelmana, mutta äitiyden kautta tulleet naiskuvat olivat sangen monipuolisia. Äitiyttä käsiteltiin muun muassa palvelujärjestelmän haavoittuvuuden, päihdeongelmien ja etnisyyden kautta. Äitiyden vahva liittyminen ja mieltäminen toivotunlaisen naiseuden kontekstiin oli itsessään vahva sosiaalinen konstruktio. Aineistossa esiinnousseet poikkeamat totuttuun äitikuvaan toivat esiin naiserityisen sosiaalityön tarpeet.
Etnisyys rodullistavana ja segregoivana naiskuvana toi esiin 2000-luvun monikulttuurisen konstruktion. Aineistosta nousi esiin myös etnisyyden ja sukupuolen haavoittuvaisuus, koska esimerkiksi saamelaisista kirjoitettiin viihteellistäen. Maahanmuuttajanaisten tai –tyttöjen kokema rasismi nousi aineistossa esiin segregoivana ja identiteettiin liittyvänä tekijänä, joka vaikutti suomalaiseen yhteiskuntaan kiinnittymisenä. Etnisyys esiintyi aineistossa monipuolisesti paitsi maahanmuuton, myös romanien ja saamelaisten kautta kirjoitettuna.
Eriarvoistava ja marginalisoiva häpeä näyttäytyi aineistossa vahvasti esimerkiksi vähäosaisuuteen, prostituutioon, etnisyyteen ja päihdeongelmiin liittyvissä aihepiireissä, jotka eivät liity pelkästään jollain tapaa rikottuun naiseuteen tai epäonnistuneeseen äitiyteen. Häpeä aiheuttaa kokijalleen tunnetta toiseudesta tai huonommuudesta.
Mielenkiintoisen tutkielman aineistosta teki myös se, mistä ei kirjoitettu tai kirjoitukset olivat yksittäisiä tekstejä, kuten naisten mielenterveysongelmat. Naiskuviin liittyy vahvoja arvopositioita, joihin sosiaalityöntekijät törmäävät joko työkäytännöissä tai rakenteellisesti. Tutkielman aihe pyrkii laajentamaan ymmärrystä sosiaalityössä esiintyvistä naiskuvista ja niiden suhteista yhteiskuntaan.
Tanja Karhunen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan Kertomuksia häpeästä ja toiseudesta. Kirjoitetut naiskuvat sosiaalisen konstruktionismin ja intersektionaalisuuden kontekstissa (2019).
(46)
Sijaissisarukset lastensuojelun perhehoidon osapuolina
Sijaissisarukset kohdataan lastensuojelussa viranomaisten taholta liian satunnaisesti.
Sijaissisarukset perhehoidon osapuolina on vähän tutkittu ja huomioitu osa-alue lastensuojelun perhehoidossa, vaikkakin äärimmäisen olennainen osa sitä. Lastensuojelun perhehoidon piirissä toimivien lasten, sekä sijoitettujen että sijaisperheen biologisten, kasvun ja kehityksen, sijoituksen onnistumisen sekä kaikkien osapuolten hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että kaikki sen osapuolet tulevat oikeaan aikaan ja riittävästi tarpeidensa mukaan kohdatuiksi, tuetuiksi ja autetuiksi.
On tutkittu (Höjer 2007), että sijaissisarusten elämään vaikuttavat mitä moninaisimmat tekijät heidän sijaissisaruksen tehtävän kautta. Sijoitus tuo perheeseen monenlaisia ulottuvuuksia, joilla on vaikutusta kaikkiin perheenjäseniin eikä vähiten lapsiin. Näitä ovat esimerkiksi oman perheen avautuminen yksityisestä julkiseksi eri viranomaisille, lapsen mieltä haastavien asioiden tiedostaminen, kuten sijoitukseen johtaneet syyt ja niiden yhteys lapsen käsitykseen vanhemmuudesta ja lapsuudesta, sekä luonnollisesti oman kodin ja tilan jakaminen kaikkinensa. Siten ei ole yhdentekevää, millä motiiveilla, millä keinoilla ja mistä näkökulmasta perhehoitoa lähdetään rakentamaan, ja kenen ehdoilla.
Kohtaamisista kohtaamiseen
Pro gradu -tutkielmaa varten tekemistäni sijaissisarusten haastatteluista nousee esille, että viranomaisten ja sijaissisarusten kohtaaminen perhehoidossa on vielä satunnaista ja aikuisvälitteistä. Sijoitusprosessin aikana ja sen eri vaiheissa tieto sijaissisaruksilta sosiaalityöntekijälle kulkee sijaisvanhempien kautta, ja palautuu sosiaalityöntekijältä vanhempien kautta sijaissisaruksille. On selvää, että tiedonkulun kaikkien prosessin piirissä olevien lasten osallisuuden ja toimijuuden varmistamiseksi ja mahdollistamiseksi, tarvitaan lisää lapset toimijoina näkevää ja heidän tietoaan arvostavia lapsilähtöisiä työn tekemisen tapoja ja niiden juurruttamista työkulttuuriin. Lapsilähtöiset ja dialogiset työtavat sijaissisarusten rooliin liittyen, systeemisen lastensuojelun työmenetelmät esimerkiksi, ovat hyviä tapoja herätellä sijaissisarusten tasavertaista toimijuutta ja vahvistaa sitä.
Jos perheen ulkopuolelle sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus näyttäytyi aikuisvälitteisenä, ei niin vahvana toimijuutena, perhesysteemin sisällä sijaissisaruksilla on oma paikkansa, mikä tutkimushaastatteluissa se nousi esille selkeänä ja aktiivisena. Sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus oman perheen sisällä on paitsi aktiivista, myös tutkimukseen osallistuneiden sijaissisarusten näkökulmasta riittävää.
Haastatellut sijaissisarukset eivät kaivanneet ulkopuolista tukea sijaissisaruksen tehtäväänsä ja näkivät sosiaalityöntekijän olevan enemmän tarvitsevaa sijaislasta varten, ei sijaissisaruksia. Kaikki haastatellut sijaissisarukset kokivat tarpeellisen tiedon välittyvän sosiaalityöntekijöille vanhempiensa kautta, ja he kertoivat pystyvänsä puhumaan vanhemmilleen asioistaan, ja että vanhemmat olivat niistä myös kiinnostuneita. Toisaalta sijaissisarukset kertoivat myös lasten välisestä kilpailusta, mustasukkaisuudesta ja asioista, joiden kertomiselle ei niinkään ollut luontevia paikkoja, ja jotka osittain sekoittuivat biologisen sisaruuden kaltaisiksi haasteiksi sisaruussuhteissa, mutta joista jotkin kytkeytyivät sijaissisaruuteen ja sen negatiivisiin puoliin. Oikeudenmukaisuus nousi tärkeimmäksi lähtökohdaksi yhteisen jaetun arjen onnistumiselle.
Koko perhe hoitaa
Oman lastensuojelun työkokemukseni kautta tiedostan kuitenkin, että kaikki sijaissisarukset eivät ole yhtä onnellisessa asemassa kuin tutkimukseen osallistuneet sijaissisarukset. On tilanteita, joissa asioiden kertominen ja taho, jonka velvollisuus on kuulla ja kuunnella sekä antaa tietoa, olisi tukenut tehtävässä suoriutumista vähemmällä ja tarpeettomalla ponnistelulla. Aikuisvälitteisen työn tekemisen mallissa vanhemmilla on suuri vastuu lasten toimijuuden ja osallisuuden tukemisessa ja mahdollistamisessa tiedon tavoittajana ja välittäjänä. Sosiaalityöntekijälle se asettaa velvoitteen kysyä ja aloittaa dialogeja sijaissisaruudesta.
Haastattelemani sijaissisarukset kertoivat kasvaneensa sijaissisaruuteen ja se oli heille yhtä luonnollista, kuin mikä tahansa perhemuoto omille jäsenilleen. Sijaissisarukset nostivat esille sijaissisaruuden rikkaudeksi muun muassa ihmisten elämän moninaisuuden ymmärtämisen ja siihen suhtautumisen, maailmankuvan avartumisen eri tavalla verrattuna niihin ikätovereihin, jotka eivät olleet sijaissisaruksia. Sijaissisaruus on parhaillaan elämän positiivisella tavalla rikastuttava asia, joka tarjoaa ainutlaatuisen koko elämään kantavan kasvun paikan sen kokeville.
Kaikkiaan tutkimusta sijaissisaruudesta eri näkökulmista on tehty verrattain vähän ja lisää tutkimusta kaivataan. Sijaissisarusten merkitys perhehoidon ja sijoituksen onnistumiselle on merkittävän suuri, ja tätä resurssia tulisi vaalia kaikin keinoin.
Marika Suutari
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan: Sijaissisarusten toimijuus ja osallisuus suhteessa viranomaiskäytäntöihin lastensuojelun perhehoidossa. Lapin yliopisto 2019.
Lähteet:
Höjer, Ingrid (2007): Sons and daughters of foster carers and the impact of fostering on their everyday life. Child and Family Social Work 12 (1). 73-83. http://content.ebscohost.com.ezproxy.ulapland.fi/ContentServer.asp?T=P&P=AN&K=23482219&S=R&D=afh&EbscoContent=dGJyMNHr7ESeqLA4zdnyOLCmr0%2Bep7NSr6a4SbWWxWXS&ContentCustomer=dGJyMPGqtU%2B2rbRQuePfgeyx44Dt6fIA Viitattu 28.1.2019
(45)
Jaetun toimijuuden rakentuminen moniammatillisessa yhteistyössä sosiaalisen kuntoutuksen parissa
Tutkin pro gradu -tutkielmassani jaetun toimijuuden rakentumista moniammatillisessa yhteistyössä nuorten sosiaalisen kuntoutuksen parissa. Tavoitteenani oli selvittää mitkä tekijät tukevat jaetun toimijuuden rakentumista ja mitkä estävät sitä. Tutkimusaineistoni koostui alun perin Marjo Romakkaniemen, Jari Lindhin ja Merja Laitisen (2018) tutkimukseen kerätystä neljästä työntekijöiden ryhmähaastattelusta. Työntekijät toimivat nuorten sosiaalisen kuntoutuksen asiakastyössä.
Nina Anttila
Lapin yliopisto
(44)
Veljeys, luottamus, tuki – Moottoripyöränjengin tuottama sosiaalinen pääoma
Moottoripyöräjengit nousevat tasaisin väliajoin uutisiin. Lähes aina uutisoinnissa on kyse niiden rikollisesta luonteesta tai niiden harjoittamasta rikollisesta toiminnasta. Harvoin missään keskustelussa kuulee puhuttavan niihin liittyvistä muista piirteistä.
Omassa Pro gradu -työssä (Izadi 2019) tutkin moottoripyöräjengien yhteisöllisyyttä ja sosiaalista pääomaa. Erityisesti sosiaalinen pääoma on vahva teoreettinen viitekehys yhteisöjen jäsenilleen antamien resurssien tutkimiseksi. Nojaudun työssäni niin sanottuun synergianäkökulmaan, joka pyrkii yhdistämään eri sosiaalisen pääoman tutkimuksessa esille nousseet empiriaan perustuvat osat. Määrittelen sosiaalisen pääoman sosiaalisiin rakenteisiin sisältyviksi normeiksi ja suhteiksi, jotka mahdollistavat yhteisön jäsenten tavoitteiden saavuttamisen.
Haastattelin viittä pohjoissuomalaiseen moottoripyöräjengiin kuuluvaa jäsentä, joista neljä oli alle 30-vuotiaita. Haastattelujen lisäksi kävin kuusi kertaa havainnoimassa jengin toimintaa heidän jengitiloissaan. Havainnointimateriaali lisäsi sopivasti ymmärrystä aiheesta ja tuki haastattelujen kautta saatua tietoa. Tutkittava moottoripyöräjengi oli tarkka yksityisyydestään ja sovimme, että tutkimuksen lopuksi aineistot tuhotaan.
Tutkimuksen tulokset yllättivät. Moottoripyöräjengin yhteisöllisyys oli vahvaa. Jäsenillä oli vahva yhteenkuulumisen tunne, he viettivät paljon aikaa yhdessä ja heillä oli verraten yhtenäinen ajatusmaailma. Jengitilat toimivat yhteisön kokoontumispaikkana ja kaikki haastateltavat pitivät sitä toisena kotinaan. Yhteisö toimi alakulttuureille tyypilliseen tapaan statuksen antajana sen jäsenilleen. Päätökset tehtiin demokraattisesti ja yhteisöllä oli selkeä hierarkia.
Myös sosiaalinen pääoma oli vahvaa yhteisössä. Jäsenet tunsivat toisensa hyvin ja luottamus oli suurta. Jäsenien välisiä suhteita kuvaa hyvin heidän tapansa puhutella toisiaan veljinä. Se ei ollut vain alakulttuurille ominainen puhetapa, vaan sisälsi valmiuksia auttaa, uhrautua ja tukea jengitovereita erilaisissa elämän haasteissa. Apua ja tukea annettiin väkivaltaisissa selkkauksissa, arjen askareissa, taloudellisesti vaikeissa tilanteissa ja henkilökohtaisten ongelmien käsittelyssä. Arjen askareisiin saattoi kuulua niinkin arkisia asioita kuin lasten vahtiminen ja muuttoapuna toimiminen.
Sosiaalinen pääoma ei siis rajoittunut pelkästään jengitoimintaan vaan ylsi jengin jäsenten kaikille elämän osa-alueille. Se auttoi jengin jäseniä työnsaannissa, turvallisen ja viihdyttävän ympäristön löytämisessä, arjessa jaksamisessa ja psyykkisessä hyvinvoinnissa. Yllättävää kyllä, moni jengin jäsen oli rauhoittunut elämässään jengin jäsenyyden seurauksena.
Jengin jäsenyydellä oli myös varjopuolensa. Vaikka haastateltavilla oli vaikea keksiä negatiivisia puolia jengin jäsenyydestä, pystyi aineistosta tunnistamaan muutaman selkeästi negatiivisen vaikutuksen. Haastateltavien jengin ulkopuoliset ihmissuhteet olivat jäsenyyden seurauksena vähentyneet, parisuhteita oli vaikea pitää yllä, väkivalta oli läsnä jengielämässä ja jengi vei paljon aikaa jäseniltä. Jengin jäsenyys toi myös sen jäsenille huonoa mainetta.
Tutkimustulokset herättävät monenlaisia kysymyksiä siitä, ylittääkö moottoripyöräjengin positiiviset vaikutukset sen negatiiviset vaikutukset, ehkäiseekö se sen jäsenten syrjäytymistä ja tulisiko moottoripyöräjengiläisiä rohkaista löytämään positiivista omista yhteisöistään vai etsiä korvaavia yhteisöjä. Yhteisöt voivat parhaimmillaan olla tärkeä työkalu nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi ja moottoripyöräjengeistä voidaan mielestäni vähintäänkin ottaa oppia sellaisten yhteisöjen rakentamiseksi, joilla on vahva ja positiivinen rooli nuorten elämässä.
Izadi, Henri
Veljeyttä, luottamusta ja tukea: moottoripyöräjengin sosiaalinen pääoma. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto. 2019.
Aiheeseen liittyviä lähteitä:
Coleman, James Samuel 1988: Social Capital in the Creation of Human Capital. Amer-ican Journal of Sociology 94, 95–120.
Izadi, Henri 2019: Veljeyttä, luottamusta ja tukea: moottoripyöräjengin sosiaalinen pääoma. Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto.
Putnam, Robert D. 1995: Bowling alone: America’s declining social capital. Journal of Democracy 6, 65–78.
Wolf, Daniel R. 1991: The Rebels: A Brotherhood of Outlaw Bikers. University of Toronto Press. Toronto.
Woolcock, Michael 2000: Sosiaalinen pääoma: menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Teoksessa Kajanoja, Jouko & Simpura, Jussi (toim.): Sosiaalinen pääoma: globaa-leja ja paikallisia näkökulmia. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi, 25–56.
(43)
Nuoret ja työ
Nuoret aikuiset haluavat töihin. He tekevät urasuunnitelmia ja valintoja, mutta millä ja kenen ehdoilla?
Työelämän muutospyörteessä oman työllistymisen epävarmuutta tehdään elettäväksi pärjäämisen pakolla, tulevaisuutta varmistelemalla ja tilanteisiin sopeutumalla.
Nuorten aikuisten työelämään osallistuminen on muuttunut 2000-luvulla. Reitti työhön voi olla varsin monimutkainen ja epävarma. Nuoret tekevät tulevaisuuttaan koskettavia päätöksiä ajassa, jolloin asiantuntijoidenkin näkemykset tulevaisuuden työelämästä ovat ristiriitaisia. Varmuutta siitä, millainen työelämä on kymmenen vuoden päästä, ei ole.
Työmarkkinoilla on havaittavissa sekä muutosta että pysyvyyttä. Selkeä työmarkkinatrendi on työnteon tapojen monipuolistuminen. Työtä tehdään ja teetetään vuokratyönä, nollatuntisopimuksilla, itsensätyöllistäjänä, osa- ja määräaikaisissa työsuhteissa sekä toimeksiantoina ilman työsuhdetta. Kuitenkin suurin osa palkansaajista työskentelee edelleen normaalityösuhteessa kokopäivätyössä. Menestyäkseen työmarkkinoilla nuoret aikuiset joutuvat jatkuvasti työstämään työmarkkinakelpoisuuttaan sekä näyttämään ja todistamaan osaamistaan.
Pro gradu -tutkielmassani jäljitin nuorten aikuisten työelämäkertomuksista sitä, missä määrin nuoret aikuiset toimivat ja tekivät valintoja koulutuksen ja työn suhteen ”vapaina” ja intentionaalisesti ja missä määrin kytköksissä toisiin ihmisiin sekä yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin rakenteisiin ja normeihin. Aineistoni koostui seitsemästä vuosina 2014—2016 RAY:n (nyk. STEA) työllistämisohjelman kautta työllistyneen nuoren aikuisen kerronnallisesta haastattelusta.
Pärjääjä, varmistelija ja sopeutuja työelämätoimijoina
Löysin nuorten aikuisten kertomuksista samankaltaisuutta, jonka kautta muodostin kolme tyyppikertomusta työelämätoimijuudesta.
Pärjääjä on itseohjautuva ja yrittäjähenkinen työmarkkinatoimija. Hän on perinyt lapsuuden kodista kovan työn tekemisen mallin ja työ on usein mennyt opintojen edelle. Pärjääjä on kiinnittynyt työelämään jo varhain antaen näyttöjä työelämässä suoriutumisesta. Pärjääjälle työ näyttäytyy ensisijaisesti toimeentulon välineenä, mutta hän arvostaa työtä myös yksilön arvon mittarina. Hänellä on suhteellisen vähän kokemusta työttömyydestä. Pärjääjä ammentaa uusliberalistisesta ajattelutavasta, jossa korostuu menestys yksilön kykynä tehdä oikeita ja hyviä valintoja sekä vastuun ottamisena tehdyistä päätöksistä.
Varmistelijalla on vahva usko korkeakoulutukseen työllistymisen varmistamiseksi. Hän tekee turvallisuushakuisesti koulutukseen ja työhön liittyviä suunnitelmia. Toive perheen perustamisesta suuntaa suhtautumista koulutukseen ja työmarkkinoihin. Työttömyysjaksojen aikana varmistelija on käyttänyt paljon energiaa pitääkseen mielentilansa parempana ja itsensä työmarkkinakelpoisena. Työuraltaan varmistelija odottaa paitsi toimeentuloa myös mielekkyyttä ja itsensä kehittämistä.
Sopeutujalla on vahva sidos kaveripiiriin ja kotipaikkakuntaan, ja hän jäsentää mahdollisuuksiaan paikallisten työmarkkinoiden ja kiinnostuksensa pohjalta. Sopeutuja elää päivän kerrallaan tai kulloisenkin jakson kerrallaan, mutta suuntautuu kuitenkin jollain tavoin vähän pitemmälle tulevaisuuteen. Sopeutujan toimijuus ei tarkoita aina ulospäin havaittavaa toimintaa, vaan näyttäytyy myös odottamaan jäämisenä. Työttömyyteen hän suhtautuu luontevasti ilman suurempaa huolta toimeentulosta. Hän tarttuu mahdollisuuksiin tilanteiden avauduttua ilman vahvoja tulevaan kohdistettuja päämääriä.
Ihmiset tarvitsevat tarinoita
Nuorten aikuisten polut nuoruudesta aikuisuuteen näyttäytyivät moninaisina ja epälineaarisina ja työelämään kiinnittyminen oli katkoksellista ja epävarmaa. Koulutuksen ja työelämän kentällä toimijuuden mahdollisuuksiin ovat vaikuttaneet monet nuorista aikuisista riippumattomat yhteiskunnalliset ja kulttuuriset reunaehdot, vaikka ne ovat määrittäneet nuorten aikuisten toimijuutta usein tiedostamattomalla tasolla.
Nuorten aikuisten toimijuus koulutuksen ja työelämän kentällä ei tässä tutkimuksessa tarkoittanut vain näkyvää tekemistä tai valintaa vaan myös ei-tekemistä ja ei-valintoja. Oman kertomuksen esittämisessä ei aina ollut tärkeää se, että siinä korostuisi menestyminen tai sen kuvattaisiin olleen aina täysin kertojan, nuoren aikuisen käsissä. Oleellista oli se, että siirtymät ja käänteet koulutuksen ja työelämän kentillä esitettiin riittävän vakuuttavasti siten, ettei nuorten aikuisten autonomiaa ja vastuuta työelämätoimijana ollut tarvetta kyseenalaistaa.
Pitkäkestoinen työllistymisjakso antoi nuorille aikuisille mahdollisuuden hieman vakaampaan työmarkkina-asemaan, joka koettiin pääsääntöisesti positiiviseksi mahdollisuudeksi pohtia tarkemmin omaa tilannetta ja suunnitella tulevaisuutta. Kertominen avasi myös mahdollisuuden nuoren aikuisen oman työelämätarinan (uudelleen) muotoutumiselle.
Tuula Myllykangas
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Työelämätoimijuuden rakentuminen nuorten aikuisten kertomuksissa” (2018). Lapin yliopisto.
Lähteet:
Myrskylä, Pekka 2011: Nuoret työmarkkinoiden ja opiskelun ulkopuolella. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 12. Työ- ja elinkeinoministeriö. Helsinki.
Myrskylä, Pekka 2012: Hukassa — keitä ovat syrjäytyneet nuoret? EVA Analyysi No 19. Elinkeinoelämän Valtuuskunta. Helsinki.
Pyöriä, Pasi (toim.) 2017: Työelämän myytit ja todellisuus. Gaudeamus. Helsinki.
Pärnanen, Anna 2015: Työn tekemisen tavat 2000-luvulla – tapahtuiko rakenteellisia muutoksia? Työelämän tutkimus 13 (3), 242—250.
(42)
Eron jälkeinen vaino
Eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten rohkaiseva kohtaaminen heidän identiteettiprosesseissaan vaatii ammattilaiselta ymmärrystä vainosta kokemuksena
Kun viranomaiset kohtaavat vainoa kokeneita, voisi olla hyödyllistä kiinnittää huomiota siihen, että ottaa huomioon uhrin kokonaisvaltaisena ihmisenä sekä vahvistaa tämän identiteettiä pystyvänä ja selviävänä yksilönä.
Vainottuja auttavat järjestöt arvioivat vainon koskettavan vähintään muutamia tuhansia ihmisiä vuosittain. Läheskään kaikki uhrit eivät hae apua. (Ensi- ja turvakotien liitto, 2017.) Anna Nikupeteri määrittelee parisuhteen jälkeisen vainon tutkimuksessaan (2016) intensiiviseksi, tavoitteelliseksi sekä uhria kohtaan pakottavaksi käyttäytymiseksi. Tärkeää on uhrin kokemus teoista epämieluisina, uhkailevina, ahdistavina sekä tunkeilevina. Uhri kokee esimerkiksi pelkoa, turvattomuutta, ahdistusta sekä fyysistä ja sosiaalista harmia. (mt., 27–46.)
Tarkastelin Varjo-hankkeen kautta saatuja eron jälkeistä vainoa kokeneiden naisten pilottivertaistukiryhmän keskusteluja. Kyseisessä ryhmässä oli vetäjien lisäksi kuusi naispuolista osanottajaa, jotka olivat eri vaiheissa eron jälkeisen vainon kokemuksissa ja prosesseissa. Löysin naisten kokemuksista teemoja, jotka yhdistivät heitä.
Eron jälkeinen vaino kriisinä identiteetissä sekä häpeän ja syyllisyyden aiheuttajana
Naisten kokemuksissa eron jälkeinen vaino lähisuhdeväkivaltana haavoitti ja vei voimavaroja. Naiset eivät tottuneet vainoon vaan heillä oli kokemuksia vainon painajaisia ja pelkoja aiheuttavasta, haavoittavasta luonteesta, joka vaikutti esimerkiksi siihen, etteivät he halunneet nähdä väkivaltaa fiktiivisenä televisiossa tai elokuvissa. He kokivat olleensa esimerkiksi kilttejä tai ei-kovia ihmisiä, mutta vainon aiheuttavan heissä vihaa ja aggressioita. Osalla ryhmän jäsenistä oli esimerkiksi opiskeluissaan vaikeuksia, joita heillä ei ollut aiemmin ollut.
Naiset löysivät väkivallan uhrille tyypillisesti vainolle syitä itsestään. Vainon haavoittavuuteen kuului myös alistamisesta ja väkivallasta seuranneet minän hajoamisen kokemukset. Pilottiryhmä oli naisille tärkeä, koska he kokivat voivansa jakaa kokemuksiaan ja samaistumaan ryhmän jäseniin. Vainoa kokeneissa naisissa häpeä ja syyllisyys saivat aikaan epäilyksiä omista kokemuksista ja toiminnasta. He kertoivat joutuvansa kysymään itseltään, miksi juuri he olivat joutuneet vainon uhreiksi.
Eron jälkeinen vaino ja äitiys
Lapset koettiin ryhmässä erittäin tärkeiksi ja vanhemmuus merkittäväksi, mutta myös haastavaksi rooliksi. Naiset kokivat syyllisyyttä siitä, etteivät olleet voineet tarjota lapsilleen turvallista lapsuutta ja olla näin parhaita mahdollisia äitejä lapsilleen. Traumatisoituminen lähisuhdeväkivallan seurauksena ja omien tunteiden käsittely haastoivat äitiyteen käytettäviä voimavaroja. Yhteiset lapset vainoajan kanssa saattoivat myös hankaloittaa eroa ja pitkittää vainoa.
Naisten saattoi olla vaikea antaa anteeksi vainoajalle se, miten vaino oli vaikuttanut heidän lastensa lapsuudenkokemuksiin negatiivisesti, mutta toisaalta he halusivat mahdollisuuksien mukaan antaa isälle vanhemmuuden mahdollisuuksia. Vaikutti siltä, että lapset olivat naisten tärkeysjärjestyksessä ylimpänä. Toisaalta he olivat saattaneet joutua tilanteisiin, joissa heidän oli esimerkiksi oman turvallisuuden takia ollut pakko paeta väkivaltaa ja jättää lapset tilanteessa taakseen. Syyllisyys lasten kokemuksista painoi edelleen usealla vahvana mielessä.
Uuden elämän ja identiteetin rakentaminen
Naiset vertaistukiryhmässä eivät useinkaan olleet hakeneet apua heti, kun olisivat sitä tarvinneet vaan enemmän vältelleet avun hakemista. Naiset olivat saattaneet kokea eron jälkeisestä vainosta puhumisen raskaaksi ja kokeneet, etteivät muut kenties ymmärrä tai pysty auttamaan.
Pilottiryhmän naisten ensimmäisenä tavoitteena oli usein oman ja lasten elämän vakauttaminen sekä omien asioiden järjestykseen saaminen eron jälkeen. Tällaisessa tilanteessa uuden parisuhteen aloittaminen saattoi tuntua mahdottomalta eivätkä naiset halunneet tyytyä huonoon parisuhteeseen. Naiset saattoivat myös nähdä miehet jollain lailla epäkiinnostavina tai epäilyttävinä huonojen kokemustensa vuoksi. Naiset kokivat lisäksi uusien parisuhteiden aiheuttavan vainon pahenemista ja tuovan erilaista väkivallan uhkaa heidän ja uusien puolisoiden elämään. Toisaalta osa naisista oli kuitenkin uskaltanut aloittaa uusia suhteita ja uudet kumppanit olivat usein auttaneet heitä toipumisprosesseissa.
Eron jälkeisen vainon toipumisprosessiin näytti kuuluvan naisilla oman tahdon löytäminen ja uusien omien rajojen asettaminen. Vainon jälkeiseen elämään kuului myös kokemuksia väsymyksestä ja tyhjyydestä. Toisaalta osa naisista oli päässyt prosesseissaan niin pitkälle, että olivat alkaneet löytää uusia ilon aiheita esimerkiksi opiskeluista tai harrastuksista elämäänsä. Naiset kokivatkin päässeensä voimaantumaan ja heitä rohkaisi nähdä toisten elämissä tapahtunutta eheytymistä. Toisaalta osa naisista oli saattanut joutua etsimään iloa ja vapautta tilanteissa, joissa vaino yhä jatkui. Heillä oli halu rakentaa uutta elämäänsä vapaana ja vihasta vapaana.
Naisten elämässä olivat läsnä heikkouden ja toisaalta äärimmäisen vahvuuden kokemukset, jotka he olivat liittäneet osaksi identiteettiään. Identiteettiä rakentaessaan ihminen käyttää toisia ihmisiä peileinään (ks. Fadjukoff 2015, 191–192). Voisi ajatella, että vainon uhri tarvitsee myös henkilökohtaisesti uhriutta ”vastaan taistelevia” osa-alueita identiteetissään, jotka eivät saa heitä näkemään itseään pelkästään heikkoina tai kykenemättöminä vaan päinvastoin vahvistaa käsitystä itsestä vahvana ja kykenevänä yksilönä.
Kun identiteetti on itselle hyväksyttävä, sen ei tarvitse toisaalta olla täysin ristiriidaton tai ehjä vaan tärkeintä on se, että identiteetti on liikkuva, kaikki elämän osa-alueet huomioonottava kokonaisuus ja sillä on sekä menneisyys että tulevaisuus. Hyväksynnän kautta yksilö näkee itsensä aktiivisena toimijana. (ks. Nousiainen 2004, 167.)
Leea-Maria Pätsi
Lapin yliopistosta valmistuva sosiaalityöntekijä YTM
Lähteet:
Ensi- ja turvakotien liitto 2017: Eron jälkeistä vainoa kokeneiden lasten tilanne huolestuttaa
auttajia. https://www.sttinfo.fi/tiedote/eron-jalkeista-vainoa-kokeneiden-lasten-tilanne-huolestuttaa-auttajia?publisherId=3741&releaseId=56215087. Luettu 7.6.2018.
Fadjukoff, Päivi 2015: Identiteetti persoonallisuuden kokoavana rakenteena. Teoksessa
Metsäpelto, Riitta-Leena & Feldt, Taru: Meitä on moneksi. Persoonallisuuden psykologiset perusteet. Bookwell Oy. Juva. 179–193.
Nikupeteri, Anna 2016: Vainottuna. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen ja uhrien kohtaa-
minen. Hansaprint. Turenki. http://lauda.ulapland.fi/bitstream/handle/10024/62627/Nikupeteri_Anna_ActaE_204_pdfA.pdf?sequence=2&isAllowed=y. Luettu 17.1.2018.
Nousiainen, Kirsi 2004: Lapsistaan erossa asuvat äidit. Äitiysidentiteetin rakentamisen tiloja. Minerva Kustannus Oy. Jyväskylä. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/val/sospo/vk/nousiainen/lapsista.pdf. Luettu 25.1.2018
(41)
Osallisuus tukee lapsen kasvua ja kehitystä lastensuojelussa
Pro gradu työni ”Tikapuita pitkin osallisuuteen” tutkii lasten osallisuutta lastensuojelun toimintaympäristössä lapsen näkökulmasta. Tutkimukseni tarkoituksena on löytää vastauksia, miten lapset ovat kokeneet oman osallisuutensa ja vaikuttamisen mahdollisuudet lastensuojelun prosessissaan, sekä selvittää mikä lapsen mielestä mahdollistaa osallisuutta.
Lapsen osallisuus on moniulotteinen teoria, joka tukee lapsen kasvua aktiiviseksi ja osallistuvaksi kansalaiseksi. Osallisuus kehittää lapsen ominaisuuksia tasapainoiseen elämään ja tukee kokonaisvaltaista hyvinvointia. Osallisuuden tulisi olla osa lapsen elämää ja sen avulla lapsi oppii elämään yhdessä muiden kanssa hänelle tärkeissä yhteisöissä sekä oppii kantamaan vastuuta niin itsestään kuin muistakin. Osallisuus on kasvun ja kehityksen perusedellytys.
Suomessa lapsen osallisuuden taustalla ovat maamme ratifioima Yhdistyneiden Kansakuntien lapsen oikeuksien sopimus sekä lastensuojelulaki. Näiden oikeuksien mukaan kaikkien viranomaisten tulee ottaa huomioon lapsen mielipide päätöksenteossa huomioimalla lapsen ikä ja kehitystaso. Lastensuojelulaki turvaa lapsen vaikuttamisen ja osallistumisen lapsen omissa asioissa tavoitteena turvata lapsen etu. Lapsen edun määritteleminen on haastavaa, mutta sen tulisi olla kaiken päätöksenteon ja viranomaistyöskentelyn taustalla.
Tutkimusten sekä oman työkokemukseni mukaan monet lastensuojelun asiakkaat eivät ole kokeneet tulleensa osallisiksi omissa lastensuojelun prosesseissaan. Monilla on kokemus, etteivät he ole voineet vaikuttaa tapahtumien kulkuun, eivätkä ole voimaantuneet asioidensa äärellä. Osallisuuden kautta lastensuojelun asiakkailla on mahdollisuus tulla kuulluksi ja kokea oman mielipiteensä vaikuttavuuden asioihinsa. Osallisuuden kokemuksessa olennaista on työntekijän asenne lapseen. Rohkaiseva ja kannustava ote auttaa lasta tuomaan mielipiteitään esille sekä osallistumaan. Osallisuuden kautta asiakas pääsee yhteistyökumppaniksi ja tiedontuottajaksi asiassaan sekä osallisuuden myötä on mahdollisuus saada asiakas sitoutumaan yhteistyöhön. Lapsen elämässä tällainen vaikuttamisen mahdollisuus tukee lapsen kasvua; lapsi kokee oman arvokkuutensa, tuntee olevansa tärkeä sekä tuntee kuuluvansa yhteisöön. Tämä voimaannuttaa ja kehittää lasta sekä auttaa kiinnittymään yhteiskuntaan ja ehkäisemään syrjäytymistä.
Asiakkaan ollessa lapsi, eli alle 18-vuotias, vuorovaikutuksellisen suhteen syntymiseksi työntekijältä vaaditaan monipuolista osaamista sekä persoonallisia ominaisuuksia. Tekemäni tutkimuksen mukaan nuoret kokevat, että osallisuuden mahdollistaa välittävä ja luottamuksellinen suhde asiakkaan ja työntekijän välillä. Luottamuksellisen suhteen luominen vaatii vastavuoroista, yhdessä vietettyä aikaa sekä esimerkiksi toiminnallisuutta tai aktiviteetteja, jolloin lapsen on helpompi ja luonnollisempi tutustua työntekijäänsä. Työntekijän nuorekkuus, leikkisyys ja huumorintaju nousivat myös merkityksellisiksi ominaisuuksiksi avoimen asiakassuhteen luomisessa. Nuoret kokivat byrokraattisen ja jäykän työntekijän kylmänä sekä etäisenä ja toimittivatkin asiansa mieluummin jonkun toisen ihmisen kautta, kuten terapeutti tai omaohjaaja lastensuojelulaitoksessa. Nuoren sanoin ”chilli ja rento tyyppi” luo mukavan tunnelman ja on helposti lähestyttävä työntekijä. Tärkeää ovat myös hyvät vuorovaikutustaidot, joiden avulla läheinen ja lämmin kumppanuus voi syntyä.
Esteenä osallisuuden toteutumiselle ovat kiire, työntekijöiden vaihtuvuus ja suuret asiakasmäärät. Luottamuksen syntyminen vaatii yhdessäoloa, jota työn kiireellisyys ja isot asiakasmäärät eivät aina mahdollista. Silloin tutustuminen ja luottamuksellinen vuorovaikutus ei mahdollistu ja lapsi voi kokea olevansa arvoton ja merkityksetön. Jäykkä ja byrokraattinen toimintakulttuuri voi myös olla esteenä osallisuuden kokemukselle.
Tutkimukseni tulokset tukevat aikaisempia tutkimuksien tuloksia asiakkaiden kokemuksista jäädä ulkopuolisiksi toimijoiksi. Nuoret kokivat oman osallisuutensa pinnallisena ja näennäisenä. Esimerkiksi nuoret eivät täysin ymmärtäneet lastensuojelunprosessien vaiheita. Osallisuuden yksi mahdollistaja, vähintään kerran vuoteen tehtävä asiakassuunnitelma, oli nuorille epäselvä, eivätkä sosiaalityön käytänteet tukeneet nuorten osallisuutta. Nuoret eivät tienneet oliko heille tehty asiakassuunnitelmaa, eivätkä sen tavoitteita. Tutkimuksessani tuli ilmi samoja sosiaalityöntekijän ominaisuuksia, jotka tukevat osallisuutta kuin aikaisemmissa tutkimuksissa, ja samoin vuorovaikutustaitojen merkitys korostui.
Osallisuuden tuominen sosiaalityön käytäntöihin on vaativaa, mutta tiedostamalla osallisuuden mahdollisuudet sekä osallisuuden olemassaolon, on sen tuominen käytäntöön mahdollista luomalla avoin ja luottamuksellinen kommunikaatio asiakkaiden ja työntekijöiden välillä. Tärkeää on nostaa lapsi esille tiedontuottajana sekä kumppanina omassa lastensuojelun prosessissaan. Osallisuus vaatii aina kaksi osapuolta; toimijan, joka haluaa ja hyväksyy toisen mukaan sekä toimijan, joka haluaa olla osallinen. Osallisuus on vuorovaikutusta.
Riitta Roivainen
(40)
Heteronormatiiviset oletukset sateenkaariperheiden haasteina
Heteronormatiiviset oletukset ja ydinperheajattelu istuvat yhteiskunnassa ja ihmisissä niin tiukasti, että niihin verrataan kaikkia muita perheitä ja perhemuotoja.
Yksilölliset valinnanmahdollisuudet perheen muodostuksessa ovat lisääntyneet. Enää ei ole olemassa niin sanottua normaalia perhemuotoa, jota kaikkien tulisi tavoitella. Heteronormatiiviset oletukset ja ydinperheajattelu istuvat kuitenkin yhteiskunnassa ja ihmisissä niin tiukasti, että niihin verrataan kaikkia muita perheitä ja perhemuotoja. Tutkimusten mukaan sosiaalityöntekijöillä on vallalla heteronormatiivinen perhekäsitys, etenkin tiedostamattomissa asenteissa. Normatiivinen ajattelu näkyy myös lastensuojelun ohjeistuksissa. Heteronormatiivisuuden länsäolo vaikeuttaa sateenkaari-ihmisen avun ja tuen saantia etenkin viranomaistasolla.
Heteroseksuaalisuutta pidetään yhteisesti jaettuna sosiaalisena normina, johon muita seksuaalisuuden muotoja verrataan. Voidaan jopa uskaliaasti väittää, että heteroseksismi on institutionaalisiin käytäntöihin sisältyvä ideologia. Yhteiskunnat myös pitävät yllä seksuaalista stigmaa verratessaan sateenkaari-ihmisten ja heteroseksuaalien käyttäytymistä, identiteettiä tai parisuhdetta toisiinsa. Heteroseksismi on sateenkari-ihmisiä alistavaa ja aiheuttaa tunteen siitä, että heidän sosiaalinen identiteettinsä on huonompi kuin muiden. Sateenkaariparit kokevat, ettei heidän parisuhdettaan vastaanoteta ja kunnioiteta samalla tavalla kuin heteroseksuaalien pariskuntien parisuhteita.
Tutkimusten mukaan homovanhemmat kokevat enemmän ennakkoluuloja ja homofobiaa kuin lesbovanhemmat. Lesbovanhempia pidetään turvallisina huoltajina lapselle, kun taas homovanhempien ajatellaan olevan lapselle vaaraksi tai heidän perusteensa vanhemmuuteen ovat kevytmielisiä (lapsi nähdään asusteena, leluna tai koiran korvikkeena).
Sateenkaarivanhemmilla on kokemuksia siitä, että sosiaalialan ammattilaiset eivät kykene ottamaan asioita avoimesti esille. Vanhemmat kokevat palveluista saamansa vanhemmuuden tuen puutteelliseksi. Ammattilaisten hämmennys ja ylivarovaisuus on usein vanhemmuuden tukemisen haasteena. Aiemmat homofobiset kokemukset saattavat vaikuttaa vanhemmuuteen myös niin, että vanhemmat tarkkailevat jatkuvasti lapsen kasvuympäristöä ja valikoivat palvelut ja henkilöt keiden kanssa toimivat.
Sateenkaarivanhempien kohtaamisen haasteet sosiaali- ja terveyspalveluissa lähtevät yhteiskunnan puutteellisesta politiikasta koskien seksuaalivähemmistöjen hyvinvointia. Palvelujärjestelmämme ei aina kykene tunnistamaan sateenkaariperhettä perheeksi. Tämän lisäksi kohtaaminen ja kohtelu saattaa olla epäammattimaista. Sateenkaariperheiden vanhemmat ovat kokeneet myös liian hienovaraista suhtau-tumista. Keskustelu ammattilaisten kanssa on ollut heidän oletuksiinsa perustuvaa, eikä asioista olla voitu keskustella avoimesti. Syrjinnän pelon ja onnistumisen pakon vuoksi sateenkaariperheet jättävät käyttämättä perhe- ja sosiaalipalveluita.
Sateenkaariperheissä niin vanhemmilla kuin lapsillakin on usein kokemuksia, että he ovat jääneet kohtaamatta sellaisena perheenä kuin ovat. Tämän vuoksi myös sosiaalipalveluissa vanhempaa saattaa huolestuttaa, huomioidaanko hänen tosiasiallinen perhetilanteensa hoitosuunnitelmaa tehtäessä. Juha Jämsän (2008, 296-297.) mukaan lastensuojelussa on tärkeää kiinnittää huomiota sosiaalityöntekijän ja sateenkaarivanhemman luottamuksellisen suhteen rakentamiseen ja työntekijän valmiuksiin vastata asiakkaan mahdollisesti kokemaan syrjinnän pelkoon.
Syrjinnän pelon kokemukset voivat estää luottamuksellisen kommunikaation. Työntekijä voi lievittää asiakkaan pelkoa puhumalla ääneen palvelun päämääristä, joilla pyritään turvaamaan asiakkaan ja hänen perheensä hyvinvointi. Lastensuojelun asiakkaaksi tullessaan perheellä saattaa olla taustalla palvelujärjestelmän epäonnistuminen sateenkaariperheen vanhemmuuden ja parisuhteen tukemisessa. Työskenneltäessä sateenkaarivanhemmuuden haasteiden kanssa on tärkeää keskittyä vanhempien vahvuuksiin ja vanhempien identiteetin rakentumiseen, sekä siihen, millä tavoin haasteet koetaan yksilötasolla, pariskuntana ja perheenä.
Ammattilaisten, jotka ovat tekemisissä sateenkaari-ihmisten kanssa, tulisi ensimmäisenä pohtia omaa asennettaan ja käsitystään sateenkaari-ihmisistä. Ammattilaisten tulisi pohtia oman kulttuurin ja uskonnon vaikutuksia asenteidensa muodostumiseen. Useat ammattilaiset uskovat olevansa puolueettomia ja pystyvänsä kohtaamaan sensitiivisenä pidettyjä asioita, vaikka he eivät usein ole saaneet koulutusta sukupuolen, seksuaalisuuden tai sateenkaarivanhempien ja -perheiden kohtaamiseen.
Marjo Muiruri
Lapin yliopisto
Perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan: Sateenkaariperheet lastensuojelun sosiaalityössä. Systemaattinen kirjallisuuskatsaus. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet:
Apgar, Jen & Kovac, Laura & Trussell, Dawn. E 2017: LGBTQ parents’ experiences of community youth sport: Change your forms, change your (hetero) norms. Sport Management Review.
Jämsä, Juha 2008: Sateenkaariperheiden kokemuksia palveluista. Teoksessa Hulden, Anders & Huuska, Maarit & Jämsä, Juha (toim.) & Karvinen, Marita & Solantaus, Tytti. Sateenkaariperheet ja hyvinvointi. Käsikirja lasten ja perheiden kanssa työskenteleville. PS-kustannus. WS Bookwell Oy. Juva. 86-97.
Kashubeck-West, Susan 2014: Parenting Issues for Lesbian Couples. Teoksessa Dworkin, Sari. H & Pope, Mark: Casebook for Counseling Lesbian, Gay, Bisexual, and Transgender Persons and Their Families. American Counseling Association. Alexandria. 103-110.
Kimberly, Claire & Moore, Alexa 2015. Attitudes to Practice: National Survey of Adoption Obstacles Faced by Gay and Lesbian Prospective Parents. Journal of Gay & Lesbian Social Services 27 (4), 436-456.
Mallon, Gerald. P 2012: Practice With Families Where Gender or Sexual Orientation Is an Issue: Lesbian, Gay, Bisexual, and Trans Individuals and Their Families. Teoksessa Congress, Elaine & Gonzales, Manny: Multicultural Perspectives In Social Work Practice with Families. 3rd Edition. Springer Publishing Company. New York. 205-229.
Norton, Aaron & Smith, Vernon & Xing Tan, Tony 2017: Adoption of Black children by White parents in heterosexual and homosexual relationships: Exploring mental health trainees’ explicit and implicit attitudes. Journal of Gay & Lesbian Social Services 29 (3), 233-251.
Raiz, Lisa & Swank, Eric 2010: Predicting the support of same-sex relationship rights among social work students. Journal of Gay & Lesbian Social Services, 22(1), 149-164.
Riggs, Damien 2011: “What about the Children!” Homophobia, Accusations of Pedophilia, and the Construction of Childhood. Teoksessa Ball, Mathew & Scherer, Burkhard. Queering Paradigms II: Interrogating Agendas. Peter Lang AG, Internationaler Verlag der Wissenschaften. 245-258.
Wagner, Cynthia. G 2010: Homosexuality and Family Formation. The Futurist, 44 (3), 6-7.
(39)
Tunnistatko epäkohdan?
Epäkohtiin puuttuminen on ennen kaikkea rohkeutta nähdä ja viedä asioita eteenpäin. Onnistuneessa epäkohtaan puuttumisen prosessissa kuljetaan epäkohdan tunnistamisesta tiedon välittämisen kautta dialogiin ja ratkaisuihin.
Epäkohtiin puuttuminen on sosiaalialalla työn laadun ja ammattieettisyyden takaamista, mutta myös lainsäädännön asettama selkeä velvollisuus (Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301, 5.luku). Pro gradu -tutkielmassani selvitin, millaisia erilaisia epäkohtia sosiaalialan ammattilaiset työssään kohtaavat? Aineistonani käytin laajemman epäkohtatutkimuksen (ks. Tiitinen & Silén, 2016) osa-aineistoa.
Työntekijä, uskallatko nähdä?
Yksittäinen sosiaalialan työntekijä on avainasemassa havaitsemassa käytännön työssä esiintyviä epäkohtia. Mutta mitä kaikkea kentällä on sitten nähtävänä? Epäkohtatutkimuksen vastaajat kuvasivat laajan kirjon erilaisia asiakkaiden oikeuksia loukkaavia ja ammattietiikkaa ja laadukasta työtä uhkaavia epäkohtia.
Epäkohta voi todellistua tai ilmetä omassa, kollegan, työryhmän tai organisaation toiminnassa. Työyhteisön kulttuuriin on voinut syntyä vinoutumia: avoin viestintäkulttuuri saattaa puuttua ja tiedonkulku olla tehotonta ja katkonaista. Työyhteisön tehokkuus saattaa huveta epävirallisiin valtataisteluihin tai keskusteluissa ja toiminnassa voi esiintyä suoranaista asiakasvastaista asennetta.
Asiakkaita saatetaan kohdella epäasiallisesti suoraan, mutta myös välillisesti esimerkiksi työntekijöiden keskinäisissä keskusteluissa. Asiakkaiden tasa-arvoisuus, oikeusturva tai tiedonsaanti voivat vaarantua ja useissa tilanteissa erityisryhmien tarpeet jäädä huomioimatta.
Joissain työyhteisöissä kollektiivinen työmoraali on voinut heikentyä ja esimerkiksi työajan käyttäminen omien juttujen tekemiseen tai perusteettomien vapaapäivien pitäminen tai joidenkin työtehtävien tekemättä jättäminen hiljaisesti hyväksytään työyhteisössä eikä toimintaa nosteta keskusteluun. Joskus epäkohdissa on kyse myös yksittäisen työntekijän alalle sopimattomuudesta tai selkeästä väärin tekemisestä, kuten työntekijän väärinkäyttäessä asiakkaan varoja.
Kaikkia sosiaalialalla esiintyvien epäkohtien tyyppejä ei luonnollisestikaan voida ennalta kaiken kattavasti kuvailla. Erilaisista esimerkeistä voi kuitenkin johtaa itselleen kriittisen ja tunnistavan ajattelutavan työssä kohdattavia ilmiöitä kohtaan. Yksittäisillä teknisillä malleilla ja teorioilla voidaan saavuttaa vain tietynasteinen laatu tai ammattieettinen taso työhön. Työn laatua maksimoitaessa kyse on työorientaation tai mentaliteetin omaksumisesta (mm. Robert Adams 1998). Näen tärkeänä ”epäkohtatietoisen työorientaation” edistämisen sosiaalialan työntekijöiden keskuudessa.
Johtaja, uskallatko katsoa peiliin?
Johtamiseen liittyvät epäkohdat korostuivat tutkimusaineiston vastauksissa. Kyse saattoi olla puuttuvasta substanssi- ja/tai johtamisosaamisesta, mutta usein myös vinoutuneista asenteista. Esimies voi olla korostuneen lojaali ylemmälle johdolle, jolloin tuki työntekijöille jää puuttumaan. Epäasiallista toimintaa on muun muassa esimiehen painostus tai itsevaltaisuus asiakasasioissa, joihin liittyvistä ratkaisuista ja viranomaispäätöksistä kuitenkin vastuun kantaa päätöksen nimellään tehnyt sosiaalityöntekijä. Aineistossa oli kuvauksia epäasiallisesta käytöksestä ja työntekijöiden huonosta kohtelusta vuorovaikutustilanteissa. Jopa korruptiota tai korruptiotyyppistä toimintaa esiintyi.
Epäkohtien kannalta hyvin merkittäväksi ongelmaksi nousee esimiesten ongelmallinen asenne epäkohtiin. Yleistä oli epäkohtiin puuttumattomuus tiedosta huolimatta ja ongelmien vähättely tai selittely muilla asioilla. Johdon huolena saattoi olla epäkohtien julki tulo, ei itse epäkohta. Epäkohtien esiin tuonnista saattoi myös seurata rangaistus tai sen uhka esimiehen tai johdon taholta, vaikka lainsäädäntö tällaisen nimenomaisesti kieltää.
Sosiaalialan työntekijöiden työolosuhteiden puutteet ovat myös asioita, joihin organisaatioiden johdon tulee kyetä kiinnittämään huomiota. Tämä on sekä esimiestason että ylemmän johdon tehtävä. Tutkimusaineiston vastauksissa tuli esiin työturvallisuuteen liittyviä asioita, kuten työskentelytilojen puutteita, mutta työntekijät kohtaavat myös suoranaisia fyysisen ja psyykkisen loukkaamattomuuden uhkia. Työhyvinvoinnin kysymyksiin liittyvät myös resurssit. Liian niukoilla resursseilla tehty työ paitsi uhkaa asiakkaiden oikeuksien toteutumista myös uuvuttaa työntekijän. Joskus työtä ja resursseja oli työyhteisöissä organisoitu epätarkoituksenmukaisella tavalla.
Yhteiskunnan markkinataloistuminen on luonut paineita myös sosiaalialan työhön. Työntekijöille ohjatut resurssit vaikuttavat suoraan sosiaalihuollon asiakkaiden saamien palveluiden laatuun ja heidän asioissaan tehtävien viranomaispäätösten sisältöön. Epäkohtatutkimuksen vastaukset nostivat esiin päätöksiin ja palveluiden sisältöihin liittyviä asiakkaiden oikeuksia loukkaavia epäkohtia. Organisaatioissa saattoi olla lainvastaisia käytäntöjä tai soveltamisohjeita tai määräaikoja ei kyetty noudattamaan. Perusongelmana vaikuttaa olevan, että säästäminen määrittää palvelut, ei asiakkaan tarve. Se kuinka resursseja käytännössä viime kädessä jaetaan päätösten ja palveluiden muodossa on kiinni yksittäisistä sosiaalialan työntekijöistä, mutta vahvat reunaehdot tälle määrittävät organisaation johto sekä pohjimmiltaan ennen kaikkea yhteiskunnallinen päätöksenteko.
Yhteiskunta, uskallatko muistaa inhimillisyyden, vaaditko sääntöjen noudattamista, luotko mahdollisuuksia?
Yhteiskunta on lainsäädännön tasolla jo merkittävästi reagoinut epäkohtiin. Tutkimusaineistoni lähes kaikki epäkohtakuvaukset olivat tunnistettavissa epäkohdiksi lain kohtien perusteella. Osassa vastauksista tuotiin kuitenkin esiin huoli siitä, että yhteiskunta takaa ihmisille uusia toimintamuotoja ja ennaltaehkäiseviä palveluita, joiden toteuttamiseen ei kuitenkaan myönnetä resursseja. Tästä muotoutuu ristiriita käytännön työhön, kun perustehtävän hoitamiselta ei jää aikaa tai mahdollisuuksia hyväksikään koettujen uusien palveluiden tarjoamiseen edes silloin, kun asiakas niitä osaa pyytää. Resursseihin liittyvistä ristiriidoista johtuen kentällä esiintyy aineiston perusteella usein myös tilanteita, joissa työntekijä (joskus johdon ohjeistuksesta tai suoranaisesta vaatimuksesta) jättää kertomatta asiakkaille näiden oikeuksista. Näin siksi, ettei palveluiden kysyntä kasvaisi tilanteessa, jossa tiedetään, että käytännössä yksikön resurssit eivät riitä niitä toteuttamaan, vaikka laki takaisikin oikeuden johonkin (usein ennaltaehkäisevään) palveluun.
Yhteiskunnassa tulisi herkällä korvalla edelleen kuunnella sosiaalialan työkenttää. Vaikka porkkanan tarjoaminen on usein rakentavampi vaihtoehto ongelmien ratkaisussa, ei keppiäkään sovi unohtaa. Yksittäinen työntekijä voi havainnoida kentän epäkohtia ja niistä raportoida, mutta raportoinnin vaikutuksen ja epäkohtiin puuttumisen seurantaan ja tarvittaessa puuttumattomuudesta sanktiointiin yksittäisen työntekijän toimintamahdollisuudet eivät riitä. On yhteiskunnan tehtävä luoda rakenteita, jotka pystyvät tarvittaessa riittävän tehokkaasti vaikuttamaan sosiaalialan organisaatioiden toimintaan ja puuttumaan niissä esiintyviin epäkohtien käsittelyn ongelmiin.
Susanna Törmänen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Vaikka virkavastuu velvoittaisi muuhun” – sosiaalihuollon laatua heikentävät epäkohdat sosiaalialan työntekijöiden kuvaamina. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet:
Adams, Robert 1998: Quality Social Work. MacMillan. Houndmills, Basingstoke, Hampshire RG21 6XS ja Lontoo
Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301
(38)
Pohjoinen on koti, josta nuoren on usein itsenäistymisen kynnyksellä lähdettävä
Minulle pohjoisuus merkitsee enemmänki kuin vain poroja ja lunta.
Pro gradu -tutkimuksessani selvitin pohjoisessa itsenäistyvien lukioikäisten itsenäistymiskäsityksiä ja pohjoisuuden merkityksiä. Itsenäistyminen pohjoisessa merkitsee nuorille usein koulutusvalintojen myötä muuttoa kauemmas opiskelemaan, usein pitkien välimatkojen päähän. Konkreettisesti se tarkoittaa nuorille irtaantumista kodista, kasvuympäristöstä, perheestä sekä ystävistä. Pohjoisuus merkityksellistyy nuorille osana identiteettiä, pohjoisen luontona, välimatkoina sekä pohjoisuuteen liitettyinä mielikuvina. Itsenäistymiseen nuoret liittävät päätöksenteon, vastuun ja taloudellisen riippumattomuuden, koulutuksen ja työllistymisen myötä tehtävät valinnat, ihmissuhteet ja tulevaisuuspohdinnat. Nuoret itsenäistyvät kaiken aikaa kaikkialla, kuitenkin tutkimuksessani erityisyys liittyy itsenäistymisen kontekstiin, pohjoisuuteen. Pohjoisuus luo merkityksiä ja määrittelee osaltaan nuorten itsenäistymistä.
Pohjoisuus merkitsee nuorille elämisenympäristöä, joka fyysisenä, sosiaalisena sekä kulttuurisena paikkana kasvaa, on valmistanut heitä seuraavaan elämänvaiheeseen (ks. Kiilakoski 2016), itsenäistymiseen. Pohjoisen luonto on kiinteä osa nuorten kasvua, joka on mahdollistanut heille pohjoisessa tyypillisiä harrastuksia ja luonnon rauhaa. Nuoret kuvaavat luontoa lähes poikkeuksetta myönteisenä asiana.
Pohjoisuus merkitsee minulle kaunista ja monipuolista luontoa, maailman puhtainta ilmaa ja rauhallista ilmapiiriä.
Perhe ja ystävät ovat nuorille tärkeä tukiverkosta, josta irtaantuminen itsenäistymisen myötä on nuorille iso askel. Usein koulutusvalinnat vievät nuoret pitkien välimatkojen päähän näistä heille merkittävistä sosiaalisista suhteista ja erityisestä kasvuympäristöstään.
Nykyaika onneksi mahdollistaa helpon yhteydenoton perheeseen ja ystäviin, mutta välimatkat tulee olemaan satoja kilometrejä riippuen tietenkin siitä, mihin menee opiskelemaan.
Pohjoisuuden käsitteeseen liitetään usein mielikuvia luonnosta, sen maisemista ja rauhasta, sekä pohjoisen elämäntavoista, jotka kytkeytyvät laajemmin ihmisten asuinympäristöön ja elämismaailman kontekstiin (esim. Valkonen & Suopajärvi; Kontio; Hautala-Hirvioja; 2003). Anne Ollilan (2008, 91; 127) mukaan kertoessamme mistä olemme kotoisin, yhdistyy siihen tietynlasia mielikuvia. Esimerkiksi Lappi on lappilaisille nuorille vahvasti luontoa, mutta ei vain luontoa. Myös pohjoisuus avaa nuorille marginaali-identiteetin, josta voi erilaisissa yhteyksissä olla hyötyä tai haittaa. Pohjoisuuteen liitettävään marginaali-identiteettiin voidaan olla halukkaita sitoutumaan tai siitä voidaan haluta sanoutua irti kyseenalaistamalla sen mielekkyys, esimerkiksi korostamalla ilmiön moninaisuutta tai tavallisuutta. (Mt., 207–208.)
Itsenäistyminen on siirtymävaihe kohti aikuisuutta. Erilaiset siirtymävaiheet kuuluvat osaksi ihmisen elämänkulkua. Kehittyminen tapahtuu erilaisten siirtymävaiheiden kautta, niin että jokin aiempi asenne, toimintamalli tai elämäntapa väistyy tai muuttuu, jolloin uusi pääsee esiin. Siirtymä voi ilmetä arjessa vähitellen, lähes huomaamatta tai se voi ilmetä aikana, jolloin ihminen pysähtyy pohtimaan elämänsä suuntaa ja merkitystä. Tapahtumasarja, jossa jotain muuttuu tai kehittyy, voi olla hämmentävä ja kivulias, ja toisaalta huojentava ja iloa tuottava kokemus. (Dunderfelt 2011, 51.) Nuoren itsenäistyminen ja siihen kuuluvien valintojen tekeminen tapahtuu yhteiskunnan ja kulttuurin määrittäminen tehtävien ja instituutioiden luomassa ympäristössä (Nurmi 1995, 174). Yksi nuoruusvaiheen tärkeimmistä tehtävistä liittyy koulutusvalintoihin. Keskeistä ovat ne valinnat ja siirtymät, joita nuori tekee jo varhaisessa elämänkulussaan. Yksilövastuuta korostava ideologia asettaa yhä enemmän vaatimuksia nuoren valinnoille. (Pohjola 1994, 70.) Pohjoisessa itsenäistyvät nuoret pohtivat elämänsä suuntaan jo varhain, kun on tehtävä päätöksiä opiskelupaikan ja työllistymisen suhteen. Opintojen perässä muuttaminen on nuorille iso muutos, kun tutut elämänpiirit jäävät taakse ja on sopeuduttava uuteen ympäristöön.
Itsenäistymiseen liittyvät käsitykset ja odotukset myötäilevät yleisiä itsenäistymiseen yhdistettäviä teemoja (ks. Arnett 2004), kuten itsenäinen päätöksenteko, vastuun ottaminen ja taloudellinen riippumattomuus. Konkreettisesti itsenäistymiseen liittyviä asioita ovat muutto omilleen, kouluttautuminen ja raha-asioista vastuunkantaminen. Pohjoisessa oleva perhe ja ystävät ovat myös vastausten perusteella nuorille vahva tukiverkosto, jonka taakse jättäminen opintojen vuoksi jännittää. Teknologia nähdään välttämättömänä välineenä yhteydenpitoon, joka helpottaa arkea välimatkojen takana. Useissa vastauksissa nuoret pohtivat mahdollisuutta palata kotiseudulleen kouluttautumisen jälkeen, mutta huolta kannetaan muun muassa pohjoisen työllistymismahdollisuuksista. Pohjoisuuteen liitetään tiettyjä rajoitteita juuri koulutukseen, työllistymis- ja harrastusmahdollisuuksiin liittyen (myös Käyhkö 2016; Armila 2016; Ahonen 2012).
Välimatkat yhdistetään usein jatkokoulutuksen myötä konkretisoituvaksi asiaksi, jonka vuoksi yhteys kotiin, perheeseen ja ystäviin fyysisesti kasvaa pitkäksi välimatkojen myötä. Muilla tavoin välimatkat näkyvät nuorten arjessa siten, että erilaiset harrastusmahdollisuudet, konsertit ja tapahtumat sijaitsevat kaukana muualla. Vastaajat liittävät myös koulutuksen ja työn perässä muuttamisen pohjoisessa itsenäistymiseen. Nuoret kuvaavat kirjoitelmissaan sitä, kuinka koulutus- tai työllistymismahdollisuudet ovat pohjoisessa rajoitetummat kuin muualla. Lisäksi pohdittiin taloudellista pärjäämistä omillaan. Pohjoisen välimatkat luovat painetta myös tähän liittyen, matkustaminen koulutuspaikkakunnalle vie sekä aikaa, että rahaa. Usein nuoret kaipaavat kotiaan ja perhettään ystävineen, mutta säännöllinen, tiheä kotipaikkakunnalla vierailu voi tulla nuorelle kalliiksi, muiden kustannusten lisäksi.
Osa nuorista haluaa muuttaa pois kotoa ja lähteä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan heti kun se on mahdollista, kun taas toiset tahtoisivat ehdottomasti opiskella kotoaan käsin (Lampela ym. 2016, 102). Tämän huomion myötä on hyvä pohtia sitä vaihtoehdottomuutta, jonka esimerkiksi pohjoisessa itsenäistyvät nuoret kohtaavat, vaikka heidänkin joukossaan on muuttoa muualle innokkaasti odottavia, sekä heitä, jotka mielellään rakentaisivat elämänsä juurilleen.
Kirjoitelmat kuvasivat myös sitä, kuinka nuoret haluavat elää kotiseudullaan ja palata takaisin pohjoiseen muualla saadun koulutuksen jälkeen. Usein kuitenkin nuoret pohtivat kotiseudulle jäämiseen tai paluuseen liittyviä haasteita, joista työllistymisen epävarmuus pohjoisessa nousi selkeästi esille. Myös pohjoisen autiotumista pohditaan koulutuksen ja palveluiden keskittyessä tiheämmän asutuksen alueille, mikä on epäilemättä seikka, jota nuoret myös arvottavat valintoja tehdessään. Näkisin, että on tärkeää huomioida, kuinka pohjoisesta joudutaan usein lähtemään pakon edessä. Toisille lähteminen on toki selkeä ja toivottu valinta, mutta ainoa vaihtoehto sen ei pitäisi olla.
Pohjoisessa itsenäistyvien nuorten siirtymävaiheeseen kohti aikuisuutta kuuluu jopa korostetusti muutoksia vaativat toimintamallit ja elämäntavat, kun mahdolliset opiskelukuviot tarkoittavat uutta asuinympäristöä ja tutun taakse jättämistä. Siirtymävaiheessa nuoret pohtivat elämänsä suuntaa (ks. Dunderfelt 2011,51) eteenkin kun siirtymävaiheen myötä muutokset arjessa voivat olla merkittäviä. Itsenäistyminen pohjoisessa on nuorille erityinen siirtymävaihe, jossa valinnat ja valinnanmahdollisuudet ovat suuressa roolissa. Yleensä nuoret suhtautuvat tulevaisuuteen myönteisesti ja odottavat aikuisuutta, menestystä työuralla ja perheenperustamista (Kanninen ym., 2001, 129). Tässä tutkimuksessa nuoret vakuuttavat rohkeudellaan, rohkeudellaan lähteä tai jäädä. Itsenäistyminen tuo valtaa, jota nuoret janoavat ja heille se kuuluukin, sillä heillä on uskallus käyttää sitä, unelmoida ja seurata kauaskin vieviä unelmia. Nuorilta löytyy vahva luotto tulevaisuuteen, olosuhteista riippumatta tai juuri niiden vuoksi.
Nuorilla on kyky pitää mukanaan tärkein, koti sydämessä, paikasta riippumatta.
Miia Välimaa
Lapin yliopisto
Perustuu sosiaalityön pro graduun: ”Pohjoisuus on kait osa meitä, josta ei pääse eroon. Se on asia minkä kanssa synnytään ja eletään.” Pohjoisuuden merkityksiä nuorten itsenäistymisen kynnyksellä. Lapin yliopisto 2018
Lähteet:
Ahonen, Arto 2012: Opiskeluvalinnat pohjoisen nuorten elämää suuntaamassa. Teoksessa Lauriala Anneli (toim.): Koulu ja pohjoisen pojat. Lapin yliopisto. Rovaniemi, 86–104.
Armila, Päivi 2016: Hylkysyrjäläisnuorten arjen rytmit ja piirit. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tulevaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 60–73.
Arnett Jeffrey 2004: Emerging Adulthood: The Winding Road from the Late Teens Through the Twenties. Oxford University Press.
Dunderfelt, Tony 2008: Elämänkaaripsykologia: Lapsen Kasvusta Yksilön Henkiseen Kehitykseen. 14. uudistettu painos. Helsinki: WSOYpro.
Hautala-Hirvioja, Tuija 2003: Pohjoinen luonto suomalaisessa kuvataiteessa. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Kanninen, Katri & Saara Katainen & Sanna Eronen & Mari Lähdesmäki & Else Oksala & Mia Penttilä & Nina Nykänen & Riikka Härkönen & Laura Kauppinen 2001: Persoona: Kehi-tyspsykologia. Helsinki. Edita.
Kontio, Riitta 2003: Annikki Kariniemi pohjoisen luontosuhteen kuvaajana. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Käyhkö, Mari 2016: Kotoa pois pakotetut? Syrjäseutujen nuorten toiselle asteelle siirtyminen ja koulutuksen alueellinen eriarvoisuus. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tulevaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 74–96.
Lampela, Milka & Moilanen, Elina & Armila, Päivi & Halonen, Terhi 2016: Oppilaanohjaajadi-lemmoja: toiveiden ja todellisuuden railossa. Teoksessa Armila, Päivi & Terhi Halonen & Mari Käyhkö (toim.): Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten Elämänraameja Ja Tule-vaisuudenkuvia Harvaanasutulla Maaseudulla. Helsinki. Nuorisotutkimusverkosto, 99–110.
Nurmi, Jari-Erik 1995: Nuoruusiän kehitys: etsintää, valintoja ja noidankehiä. Teoksessa Lyyti-nen, Paula & Korkiakangas, Mikko & Lyytinen, Heikki (toim.): Näkökulmia kehityspsykologiaan. Kehitys kontekstissaan. WSOY. Porvoo, 256–274.
Ollila Anne 2008: Kerrottu tulevaisuus. Alueet ja nuoret, menestys ja marginaalit. Lapin yli-opisto. Rovaniemi.
Pohjola, Anneli 1994: Elämän valttikortit? Nuoren aikuisen elämänkulku toimeentulotukea vaativien tilanteiden varjossa. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
Suopajärvi, Leena 2003: Ympäristötietoisuus-käsitteen kritiikki pohjoisten esimerkkien valossa. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Valkonen, Jarmo 2003: Ylä-Lapin luontopolitiikka ja luonnon paikallisuudet. Teoksessa Suopajärvi, Leena, and Jarno Valkonen (toim.): Pohjoinen Luontosuhde: Elämäntapa Ja Luonnon Politisoituminen. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
(37)
Lapsi – lähisuhdeväkivallan hiljainen uhri vai suojelun kohde?
Lapsi on vanhempien välisen lähisuhdeväkivallan katsoja, kuuntelija ja kokija. Myös silloin, kun väkivaltaan puututaan, on lapsi usein sivusta seuraajan roolissa.
Lähisuhdeväkivalta koskettaa tuhansia perheitä yhteiskunnassamme. Tarkkaa tietoa luvuista ei ole saatavilla, sillä lähisuhdeväkivalta ei tule läheskään aina viranomaisten tietoon. Vanhempien välinen väkivalta vaikuttaa väistämättä myös perheen lapsiin, siitäkin huolimatta, että lasta kohtaan ei suoraan oltaisi väkivaltaisia. Lapsi voi altistua vanhempien väliselle väkivallalle kuulemalla ja näkemällä väkivaltaa, mutta lapsi voi myös aistia väkivallan aiheuttaman kireän ja pelon ilmapiirin. Ei ole myöskään epätavallista, että lapset yrittävät mennä väkivaltatilanteessa vanhempien väliin.
Lähisuhdeväkivaltaan puuttumiseksi on kehitetty maailmalla erilaisia menetelmiä. Suomeen rantautunut moniammatillinen riskinarviointikokous eli MARAK-menetelmä on yksi niistä. MARAK on asiakkaalle vapaaehtoinen ja sinne ohjaudutaan ammattilaisen teettämän riskinarvioinnin perusteella. MARAK-kokouksessa väkivallan riskit arvioidaan moniammatillisesti sekä laaditaan uhrille turvallisuussuunnitelma. MARAK on todettu olevan tehokas vakavaan ja jatkuvaan väkivaltaan puuttumisessa, mutta entä lapsen kuuleminen riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa? Listaan seuraavaksi muutamia asioita pro gradu -tutkielmaani perustuen, mitkä asiat vaikuttavat lapsien kuulematta jättämiseen riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa.
Ikä. Lapsen iästä on kiinnostuttu silloin, kun pohditaan, milloin lapsi voitaisiin ottaa mukaan väkivallan käsittelyyn. Lapsen iän ei pitäisi olla este ammattilaisten toiminnassa, sillä ikä ei (valitettavasti) ole este myöskään väkivallan kokemisessa. Pieni lapsi ei välttämättä osaa sanoittaa kokemuksiaan, mutta asioita voidaan käsitellä puhumisen sijasta esimerkiksi leikin tai piirtämisen avulla. Myös turvallisuutta koskevia asioita voidaan leikin lomassa käydä läpi.
Suojelu. Lasta halutaan suojella ja lasta pitää suojella. Mutta onko kyse suojelusta, jos lasta suojellaan sellaisten asioiden käsittelyiltä, joita hänkin on kokenut? Väkivallasta puhumisen saatetaan ajatella lisäävän lapsen pelkoa, mutta toisaalta asioista puhuminen turvallisessa ympäristössä voi helpottaa lasta ja auttaa ymmärtämään, että asioista on lupa myös puhua. Turvallisuusasioiden läpi käyminen lapsen kanssa voi myös lisätä lapsen turvallisuutta, sillä näin ollen lapsi tietää, miten kussakin tilanteessa toimia.
Kiinnostus. Usein ajatellaan, että lasta ei kiinnosta osallistua väkivallan käsittelyn eri prosesseihin. Lapsille pitää suoda mahdollisuus kieltäytyä osallistumasta, mutta ei automaattisesti olettaa, että lasta ei kiinnosta. Jokainen meistä (lapsistakin) on erilaisia.
Huoltajuus. Lähisuhdeväkivallassa väkivallan tekijä on usein lapsen toinen huoltaja eli lapselle tärkeä ihminen. Tekijästä ja väkivallasta puhuminen voi satuttaa ristiriitaisesti tuntevaa lasta. Todellisuudessa väkivallan tekijä on satuttanut lasta teoillaan ja lapsen tunteet ovat usein jo ristiriitaiset. Voidaanko sitä keskustelulla pahentaa?
Lapsia huomioidaan aktiivisesti väkivallan käsittelyn jokaisessa vaiheessa. Ammattilaiset ottavat lapsen turvallisuuden ja hyvinvoinnin laajasti huomioon työskentelyssään, eikä vaarana ole, ettei lapsen asioita ja kokemuksia käsiteltäisi. Lapsi kokee, tuntee ja elää asiat kuitenkin omalla henkilökohtaisella tavallaan, joten lapsesta puhuttavat tiedot ovat aina välillisiä aikuisten tuottamia oletuksia. Vaikka lasta tavataan lastensuojelun kautta ja lasta voidaan auttaa esimerkiksi lastenpsykiatriassa, ei lapsilta saatavia tärkeitä asioita oteta huomioon riskinarvioinnissa ja turvallisuussuunnitelman laadinnassa. Todellisuudessa lapsilta saatu tieto voi antaa ammattilaiselle ja vanhemmalle sellaista tietoa, jota heillä ei muuten ole.
Lapsi jää helposti lähisuhdeväkivallan hiljaiseksi ja suojeltavaksi uhriksi. Olisiko kuitenkin aiheellista kuulla lapsen omaa ääntä?
Jannice Toolanen
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu –tutkielmaani ”Se on hyvin olennainen sitä MARAK työskentelyä ne lapset siinä” Lapsen osallisuuden huomioiminen moniammatillisessa riskinarviointikokouksessa (2018).
Lähteet:
Broberg, Anders & Almqvist, Linnéa & Axberg, Ulf & Almqvist, Kjerstin & Cater, Åsa K & Eriksson, Maria 2010: Stöd till barn som upplevt våld mot mamma. Preliminära resultat från en nationell utvärdering. Göteborg: Göteborgs universitet, Psykologiska institutionen.
Oranen, Mikko 2012: Lapsi ja perheväkivalta. Teoksessa: Söderholm, Annlis & Kivitie Kallio, Satu (toim.) 2012: Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Helsinki, 217–238.
Pajulammi, Henna 2014: Lapsi, oikeus ja osallisuus. Talentum. Helsinki.
Piispa, Minna & October, Martta 2017: Vaikuttava työkalu toistuvaan parisuhdeväkivaltaan puuttumiseen. Yhteiskuntapolitiikka 82 (2017):3, 304–312.
THL 2015: Turvakotipalvelut 2015. Viitattu: 27.5.2018. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/130611/Turvakotipalvelut_2015.pdf?sequence=1
(36)
Sosiaalinen asiantuntijuus hyvinvointipalvelujen johtamisessa
Pro gradu -työssäni käsittelen sosiaalisen asiantuntijuuden merkitystä hyvinvointipalvelujen johtamisessa standpoint-teorian kehysanalyysissä.
Tutkielma keskittyy sekä sosiaaliseen asiantuntijuuteen että hyvinvointipalvelujen johtamiseen. Tutkielmassa tarkastellaan, miten sosiaalinen asiantuntijuus ja maakunta- ja sote-uudistus ilmenee hyvinvointipalvelujen johtamisessa. Analyysi on tehty kehysanalyysin keinoin, jossa on käytetty primäärikehyksenä feminististä standpoint-teoriaa ja valittuina strippeinä aihealueita, joita haastateltavat käsittelivät kysymysten kautta.
Hyvinvointipalvelujen johtajien näkemykset sosiaalisesta asiantuntijuudesta
Aineistoa on kerätty kaupunkien hyvinvointipalvelujen hallinnossa työskenteleviltä hyvinvointijohtajilta ja perusturvajohtajilta, joille on tehty puhelinhaastattelut sekä webropol-kysely. Haastattelujen ja kyselyn teemoina olivat tasa-arvo, sosiaalinen asiantuntijuus, hyvinvointipalvelujen johtaminen ja sote-uudistus sekä miten nämä ilmenevät hyvinvointipalvelun johtamisessa standpoint-teorian viitekehyksestä tarkasteltuna. Tutkimuksen teoria osiossa käsitellään julkisten hyvinvointipalveluja sosiaalista asiantuntijuutta hyvinvointipalveluiden johtamisessa.
Vastauksista on todettavissa, että sosiaalinen asiantuntijuus on monialaista osaamista, verkostomaista toimimista sekä asiakokonaisuuksien ja yhteyksien ymmärtämistä. Vastaajat määrittelivät, että henkilö, jolla on sosiaalista asiantuntijuutta, tuntee hyvin sosiaalipalvelulain ja siihen liittyvät lait. Lisäksi asiakaskunnan tarpeiden tunnistaminen sekä laaja-alainen sosiaalisuuden tuntemus on vastausten perusteella osa sosiaalista asiantuntemusta.
Sosiaalisen asiantuntijuuden tunnusmerkeiksi voi tämän tutkimuksen vastauksista luokitella myös sen, että yhteistyö monialaisessa verkostossa on sujuvaa. Sosiaalista asiantuntijuutta ei nähty pelkästään sosiaalityön edustuksena, vaikka vastauksissa kuvattiinkin sosiaalihuoltolain alainen substanssiosaaminen ja johtaminen tärkeäksi myös hyvinvointikeskuksissa ja erityispalveluissa. Sosiaalialan laaja-alainen näkemys yhteiskunnallisesta muutoksesta nähtiin myös osaksi sosiaalista asiantuntijuutta.
Vastauksissa sosiaalisesta asiantuntijuudesta hyvinvointipalveluissa tuli esille erityisesti sote- ja maakuntauudistusten valmistelu, ja vastaajille heränneet kysymykset siitä, miten palvelut järjestetään. Vastaajat pohtivat myös sitä miten sosiaalinen asiantuntijuus tulee huomioiduksi sote-kokonaisuudessa. Haastatteluissa tuli esille myös osakokonaisuuksien näkeminen ja se, että sosiaalinen asiantuntijuus on rakenteissa yksi osa kokonaisuutta. Toisaalta sosiaalinen asiantuntijuus nähtiin siis kokonaisuutena, ja toisaalta kokonaisuuden osana.
Sosiaalinen asiantuntijuus, tasa-arvo ja johtaminen maakunta- ja sote-uudistusten keskellä
Sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatiot ovat olleet viimeiset vuodet suurien muutosten keskellä ja tästä johtuen myös sosiaalinen asiantuntijuuden tila ja paikka ovat jatkuvassa muutoksessa. Valtiolliset muutokset vaikuttavat niin että kunnat ja kuntayhtymät ovat suurien muutoksien edessä, kun valtakunnallinen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus toteutuu. Nämä tulevat ja nyt jo tehdyt palvelurakenteiden muutokset tulivat esille kuntien johtajien haastatteluissa ja vastauksissa. Vastauksissa tuli esille paljon haasteita ja epätietoisuutta, mutta myös toivoa ja uudistusintoa.
Tutkimuksen primäärikehyksenä käytetään standpoint-teoriaa ja erityisesti valtarakenteiden asetelmaa sekä kuinka tämän teorian avulla esille nousee asioita, joita muutoin ei olisi välttämättä nähtävissä. Valta-asetelma kuvastui haastatteluissa ja webropol-kyselyissä opintoihin, ammattikuntiin, tietotaitoon ja kokemukseen.
Mielestäni tärkein asia tämän tutkimuksen teossa todentui, että sosiaalisen asiantuntijuuden paikka ja merkitys on yhä häilyvä ja epävarma vaikka kyseessä on juurikin hyvinvointipalvelut jonka ja toiminta perustuu sosiaaliselle asiantuntijuudelle. Tässä tutkimuksessa kerättiin haastatteluin ja kyselyin tietoa maakunta- ja sote-uudistuksen ilmenemisestä ja sosiaalisen asiantuntijuuden paikoista hyvinvointipalveluissa.
Sosiaali- ja terveydenhuollon toimintaympäristössä ja palvelurakenteissa meneillään olevat nopeat muutokset korostavat entisestään laajan yleissivistyksen, laajoja kokonaisuuksia jäsentävän yhteiskuntatieteellisen ymmärryksen ja tutkimustaitojen tärkeyttä pyrittäessä huolehtimaan kaikkien kansalaisten hyvinvoinnista, osallisuudesta ja vahvasta yhteiskunnallisesta asemasta. (Lähteinen, ym. 2017, 17.)
Tutkimustulokset valmistuivat ajankohtaan ja tilanteeseen, jolloin kunnat ovat valtavien haasteiden edessä. Palvelujen kysynnän kasvaessa, henkilöstön eläköityessä ja taloudellisen tilanteen tiukentuessa toimintaympäristötekijät ja rakenteelliset ratkaisut luovat vahvan ja vaikutusvaltaisen kontekstin sosiaalisen asiantuntijuuden johtamiselle. Tarvittavista kuntauudistuksista ja niiden laajuudesta käydään julkisuudessa erittäin voimakasta keskustelua.
Niina Ristolainen
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Sosiaalinen asiantuntijuus julkisten hyvinvointipalvelujen johtamisessa standpoint-teorian kehysanalyysissä”.
Lähteet:
Lähteinen, Sanna, Raitakari Suvi, Hänninen, Kaija, Kaittila, Taru, Kekoni, Taru, Krok, Suvi, Skaffari, Pia. 2017.Sosiaalityön koulutuksen tuottama osaaminen. SOSNET julkaisuja 7. Lapin yliopisto. Rovaniemi.
(35)
Huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien tukeminen lastensuojelussa
Huostaanotto on lastensuojelun viimesijainen perheeseen kohdistuva interventio, jossa vastuu lapsesta siirtyy vanhemmilta sosiaalitoimelle.
Lastensuojelun sosiaalityöntekijät ovat lapsen vastuusosiaalityöntekijöitä, mutta heidän velvollisuutenaan on tukea myös huostaanotetun lapsen vanhempia. Pro gradu -tutkielmassani käsiteltiin tekijöitä, jotka vaikuttavat vanhempien tukemisen toteutumiseen lapsen sijoituksen aikana.
Huostaanotossa sosiaalityöntekijät käyttävät laissa säädettyä julkista valtaa lapsen edun suojelemiseksi. Lastensuojelun toimenpiteistä erityisesti huostaanotossa sosiaalityöntekijöiden vallankäyttö korostuu, sillä kyseisessä interventiossa puututaan perus- ja ihmisoikeuksiin. Huostaanotto ja tätä seuraava sijoitus vaikuttavat perheen yksityisyyteen ja vanhemmuussuhteisiin. Siten huostaanotto vaikuttaa lapsen lisäksi myös lapsen vanhempiin. Lastensuojelussa vanhempi onkin asianosainen, eli hallintolain (6.6.2003/434) 11 §:n mukaan henkilö, jonka etua, oikeutta tai velvollisuutta hallintoasia koskee.
Sosiaalityöntekijän velvollisuutena on myös vanhempien tukeminen. Lastensuojelulaissa (13.4.2007/417) mahdollistetaan vanhempien tukeminen vanhemman kuuntelemisella ja tarvittaessa vanhemmalle oman asiakassuunnitelman laatimisella. Lisäksi lastensuojelulaissa tuodaan esiin lapsen edun mukaisesti lapselle merkityksellisten ihmissuhteiden ja yhteydenpidon tukeminen, mikä on samalla myös vanhemmuuden tukemista.
Vanhemman tuen tarpeen tunnistamisen merkitys
Vanhemman tuen tarpeen tunnistaminen on ensisijaista, jotta vanhemman tukeminen voisi toteutua. Huostaanoton viimesijaisuus ja siinä perus- ja ihmisoikeuksiin puuttuminen näkyvät vanhempien tuen tarpeessa. Huostaanoton kerrottiin olevan kriisi vanhemmalle, ja siten jo itse huostaanoton aiheuttavan vanhemmissa tuen tarvetta. Kriisi näkyy vanhemmissa moninaisten tunnereaktioiden kautta. Sosiaalityöntekijät kertoivat havainneensa vanhemmissa niin surua, vihaa, häpeää kuin masennusta lapsen huostaanotosta johtuen.
Myös huostaanoton perusteet vaikuttavat vanhemman tuen tarpeen muodostumiseen. Vanhemmasta johtuviin huostaanoton perusteisiin voivat vaikuttaa esimerkiksi päihde- ja mielenterveysongelmat, jotka aiheuttavat myös vanhemmalle tuen tarvetta. Lapsen vakavasti itseään vaarantavan käyttäytymisen edessä vanhempi saattaa kokea voimattomuutta ja siten vaikuttaa vanhemman tuen tarpeeseen. Huomattava on, että huostaanoton perusteet voivat olla vaikuttamassa myös yhtä aikaisesti.
Sosiaalityöntekijöiden on keskeistä tunnistaa vanhempien tuen tarve sijoituksen aikana. Tämä ei kuitenkaan yksistään riitä, vaan myös vanhempien itse on tunnistettava tuen tarpeensa. Molempien osapuolien nähdessä vanhemman tuen tarpeet tukemisen toteutuminen on todennäköisempää.
Vanhempien tukemisen toteutuminen sijoituksen aikana
Huostaanotettujen lasten vanhempien tukeminen palvelujärjestelmässä näyttäytyi tutkimustuloksissa avoimena eikä selkeää tukijaa vanhemmalle ole löydettävissä. Sosiaalityöntekijät kokivat roolinsa vanhempien tukijana ristiriitaiseksi, koska he ovat ensisijaisesti lapsen vastuusosiaalityöntekijöitä. Sosiaalityöntekijät toivat ristiriitaisesta roolistaan johtuen esiin tarpeen työparista, jolla olisi päävastuu vanhemman tukemisesta. Epäselvyys sosiaalityöntekijän roolista vanhempaan nähden vaikuttaa vanhempien tukemisen toteutumiseen ja siten heikentää huostaanottoa väliaikaisena interventiona.
Sosiaalityöntekijät kertoivat vanhempien tukemisen olevan liian vähäistä vanhempien tuen tarpeeseen nähden. Huostaanotettujen lasten vanhempien tukemiseen vaikuttavat puutteelliset aikaan- ja osaamiseen liittyvät resurssit sekä lastensuojelulain avonaisuus sijoituksen aikaisen vanhemmuuden tukemisen osalta. Lastensuojelulaissa vanhemman tukeminen näyttäytyy ennen kaikkea lapsen ja vanhemman suhteen tukemisena. Tämä on tutkimustulosten perusteella vaikuttanut vahvasti myös käytäntöön. Esimerkiksi vanhemman tuen tarpeen kerrottiin olevan yleensä osana lapsen asiakassuunnitelmaa, vaikka lastensuojelulain mukaan tarvittaessa vanhemmalle tulisi laatia oma asiakassuunnitelma. Vanhempien tukeminen koettiin kuitenkin merkityksellisenä. Vanhempien tukemisen nähtiin toteuttavan lapsen etua ja lastensuojelussa tavoitteena olevaa perheen jälleenyhdistämistä.
Vanhempien eettisesti kestävä tukeminen toteuttaa vanhempien oikeuksia, lapsen etua ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa esiin tuotua perheen jälleenyhdistämisen tavoitetta. Tällä hetkellä selkeää vastuutyöntekijää vanhemmille ei näytä tutkimustulosten perusteella olevan, mikä heijastuu vanhempien tukemisen laadukkuuteen ja heikentää perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista.
Jonna Lindholm
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu vuonna 2018 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaan: Huostaanotettujen lasten biologisten vanhempien tukeminen lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta.
Lähteet:
Hallintolaki (6.6.2003/434)
Lastensuojelulaki (13.4.2007/417)
(34)
Sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välinen luottamussuhde rakentuu vanhemman voimaanuttamisesta ja kohtaamisesta
Kirjoitus perustuu pro gradu-tutkielmaani lastensuojelun arviointiyksikön sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välisestä luottamussuhteen rakentumisesta. Tutkielmassa kysyn 1) miten sosiaalityöntekijät rakentavat luottamussuhteen venäläistaustaisen vanhemman kanssa ja 2) minkälaisia haasteita luottamuksen rakentamiseen liittyy.
Toteutin tutkielmani haastattelemalla yhden pääkaupunkiseudun lastensuojelun arviointiyksikön 6 sosiaalityöntekijää. Lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnissa otetaan vastaan lastensuojeluilmoituksia, jotka sosiaalityöntekijät selvittävät ja arvioivat yhdessä perheen kanssa mahdolliset palvelutarpeet. Palvelutarpeen arvioinnin tehtävästä säädetään sosiaalihuoltolain (131/2014) ja lastensuojelulaissa (13.4.2007/417).
Sosiaalityöntekijän luottamuksenarvoisuuden osoittaminen
Arviointityöskentely perustuu pitkälti sosiaalityöntekijän ja vanhemman väliselle yhteistyölle (Hietamäki 2015). Sosiaalityöntekijät rakensivat luottamussuhdetta venäläistaustaista vanhempaa voimaannuttamalla heitä ja kohtaamalla aidosti. Sosiaalityöntekijöitä velvoittavat virkamiehen velvollisuudet, joista luottamuksen kannalta keskeiset ovat lainalaisuuden vaatimus ja puolueettomuusvaatimus. Sosiaalityöntekijän tulee noudattaa kaikessa virkatoiminnassa tarkoin lakia ja kohdeltava kaikkia yhdenvertaisesti. (Bruun ym. 1995, 142, 150.)
Vanhemman voimaannuttaminen merkitsee vanhemman oman asiantuntijuuden korostamista ja venäläistaustaisten vanhempien kohdalla palveluinformaation antamista. Viranomaiset kohtaavat venäläistaustaisten asiakkaiden kohdalla epäluuloisuutta ja epäluottamusta viranomaisia kohtaan, mikä voi selittyä lähtömaan yhteiskunnallisesta tilasta. (Heino & Kärmeniemi 2013, 101). Sosiaalityöntekijöillä on tärkeä tehtävä osoittaa venäläistaustaisille vanhemmille oma luottamuksenarvoisuus ja luottamusta rakennetaankin aina sosiaalityöntekijän ja vanhemman kohtaamisessa.
Positiiviset ja luottamukselliset kohtaamiset sosiaalityöntekijöiden kanssa lisäävät asiakkaiden luottamusta yleisellä tasolla sosiaaliviranomaisia kohtaan. Kohtaamisissa on olennaista, että sosiaalityöntekijä ei oleta vanhemman luottavan sosiaalityöntekijään. Olennaista on myös sosiaalityöntekijän läsnäolo vanhemman kohtaamisessa ja empaattinen ja ymmärtäväinen lähestymistapa. Myös se, että sosiaalityöntekijä osoittaa itse luottavansa asiakkaaseen rakentaa luottamussuhdetta.
Luottamuksen rakentamisen haasteet ovat moninaiset
Luottamuksen rakentamisen haasteet liittyvät niin puuttumistilanteisiin kuin työorganisaation käytettävissä oleviin resursseihin. Myös venäjän kieli ja kulttuurin heikko tuntemus asettavat haasteita. Puuttumistilanteissa on kyse lapseen kohdistuneesta kaltoinkohteluepäilystä. Työskentely muuttuu tällöin kontrollipainotteiseksi ja vanhempien toimintaan kohdistuu sosiaalityöntekijän puolelta muutospaineita.
Sosiaalityöntekijän ja vanhemman yhteisen kielen puuttuminen vaikeuttaa yhteisen ymmärryksen rakentumista. Venäläistaustainen vanhempi ei välttämättä osaa ottaa vastaan tarjottua informaatiota. (Alitolppa-Niitamo ym. 2005, 86.) Venäjän kielen tulkeista oli sosiaalityöntekijöillä vaihtelevia kokemuksia. Aina tulkinkaan avulla ei välttämättä päästy vanhemman kanssa yhteisymmärrykseen.
Lisäksi haasteena on palvelutarpeen arvioinnin määräaika ja arviointiyksikön resurssit asiakasmäärään nähden. Arvioinnin lakisääteinen määräaika on kolme kuukautta, jonka aikana sosiaalityöntekijä selvittää, arvioi ja päättää mahdollisista palveluista ja lastensuojelun asiakkuuden avaamisesta. Venäläistaustaisten vanhempien kohdalla koettiin, että lisäaika olisi hyväksi, jotta asiakassuhde ehtisi kehittyä.
Suuren asiakasmäärän takia joudutaan kuitenkin priorisoimaan ja kaikkien asiakkaiden kanssa ei ole mahdollista luoda luottamussuhdetta. Sosiaalityöntekijöiden mukaan luottamusta ei aina edes tarvita, jos perhettä tavataan vain kerran ja todetaan ettei tarvetta jatkotyöskentelylle ole.
Luottamuksella on sosiaalityössä suuri kysyntä
Julkisista instituutioista suomalaiset luottavat eniten poliisiin, koulutusjärjestelmään ja puolustusvoimiin. Terveydenhuoltojärjestelmään luotetaan enemmän kuin sosiaaliturvajärjestelmään. (Suomen vaalitutkimusportaali 2016.) Sosiaalihuollon viranomaiset käyttävät julkista valtaa, jolloin virkasuhteessa olevalla henkilöllä voi olla oikeus päättää yksipuolisesti yksityisen oikeusasemaan vaikuttavista toimista (Mäenpää 2000, 37).
Lastensuojelun arviointityössä sosiaalityöntekijä päättää lastensuojelun asiakkuudesta ja toisinaan päätös ei ole yhteinen vanhempien kanssa. Työskentely jatkuu silloin joko lastensuojelun avopalveluissa tai perhe ohjataan muiden palveluiden piiriin. Luottamussuhteen rakentaminen voi olla helppo siirtää ja ulkoistaa seuraavalle työntekijälle, vaikka jokaisessa kohtaamisessa, sen hetkisen sosiaalityöntekijän tulisi ottaa vastuu luottamuksen rakentamisesta. Jokaisen sosiaalityöntekijän tulisi vastata asiakkaan luottamuksen tarpeeseen.
Kristiina Mikkonen
Pro gradu: Sosiaalityöntekijän ja venäläistaustaisen vanhemman välinen luottamus – Luottamuksen rakentaminen ja sen haasteet lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnin aikana. Lapin yliopisto 2018.
Lähteet:
Alitolppa-Niitamo, Anne ym. 2005: Välittävä perhetyö – kokemuksia ja ajatuksia Väestöliiton Kotipuu-projektista. Teoksessa Alitolppa-Niitamo, Anne & Söderling, Ismo & Fågel, Stina (toim.) Olemme muuttaneet. Näkökulmia maahanmuuttoon, perheiden kotoutumiseen ja ammatillisen työn käytäntöihin. Väestöliitto. Väestöntutkimuslaitos ja Kotipuu. 84-95.
Bruun, Niklas & Mäenpää, Olli & Tuori, Kaarlo 1995: Virkamiesten oikeusasema. Kustannusosakeyhtiö Keuruu.
Heino, Eveliina & Kärmeniemi, Nadezda 2013: Cultural interpretation as an empowering method in social work with immigrant families. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering social work: research and practice. Helsinki. 88-116.
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/41105/empowering_social_work.pdf?sequence=1 viitattu 2.3.2018
Hietamäki, Johanna 2015: Lastensuojelun alkuarvioinnin vaikutukset vanhempien näkökulmasta. Jyväskylän yliopisto 2015. https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/46576/978-951-39-6257-9_vaitos_220812014.pdf?sequence=1 viitattu 15.2.2018
Lastensuojelulaki 417/13.4.2007
Mäenpää, Olli 2000: Hallinto-oikeus. Werner Söderström Lakitieto Oy.
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014
https://www.vaalitutkimus.fi/fi/poliittiset_asenteet/luottamus_yhteiskunnallisiin.html viitatttu 26.3.2018
(33)
Sosiaalityöntekijä kohtaa seksuaalisen hyväksikäytön
Tutkin pro gradu -työssäni lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamista sosiaalityöntekijän työssä haastattelemalla lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä, joilla oli kokemusta hyväksikäytön kohtaamisesta. Tässä kirjoituksessa keskityn sosiaalityöntekijöiden kaipaamiin muutoksiin työympäristössä ja yhteiskunnassa, sosiaalityön kohdatessa lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä tai sen epäilyä.
Seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen ja tunnistaminen on haastavaa sen tabuluonteisuuden ja todisteiden vaikean saamisen vuoksi. Tutkimusten mukaan lastensuojelun sosiaalityöntekijät nimeävät lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kaikkein vaikeimmaksi lastensuojelulliseksi ongelmaksi. Työntekijät kertovat myös kokevansa avuttomuutta ja tiedon puutetta kohdatessaan lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä työssään. (Esim. Martin ym. 2014, 6; Sirén 1992, 75.)
Haastattelemieni sosiaalityöntekijöiden mukaan lapsen turvaaminen on sosiaalityön tärkein tehtävä hyväksikäyttöä epäiltäessä. Hyväksikäytön selvittelyprosessissa puolestaan on keskeistä vuorovaikutuksellinen, aito kohtaaminen asiakkaan kanssa sekä toimiva yhteistyö eri viranomaisten kanssa. Myös sosiaalityöntekijöiden saama riittävä ohjeistus, koulutus ja tuki ovat tärkeitä selvitettäessä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.
Vahvinta tukea sosiaalityöntekijät kokivat saavansa työparilta ja työyhteisön muilta jäseniltä. Myös esimies ja työnohjaus koettiin tärkeiksi tukimuodoiksi. Sosiaalityöntekijät kokivat pääosin saamansa tuen liian vähäiseksi suhteessa raskaaseen aiheeseen.
Haastattelemani sosiaalityöntekijät kohtaavat asiakkaat oikeudenmukaisesti ja tasa-arvoisesti sosiaalityön ammattietiikan vaatimalla tavalla. Sosiaalityöntekijät kykenevät hallitsemaan omat tunteensa ja kunnioittamaan ihmisiä myös niissä tilanteissa, joissa kaikkia asiakkaiden tekoja ei pysty ymmärtämään.
Sosiaalityöntekijöiden kehittämistoiveet työympäristössään
Haastattelemani sosiaalityöntekijät haluaisivat kehittää seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisprosessia. Merkittävimmät muutosta vaativat epäkohdat olivat vääränlainen tai kokonaan puuttuva koulutus seksuaalisesta hyväksikäytöstä, yhteistyökumppaneiden kanssa sovittujen konkreettisten toimintaohjeiden puuttuminen sekä tiedonsaannin vakavat ongelmat viranomaisten välillä. Lisäksi työnohjauksen puuttuminen, sen liian harva toteutuminen sekä sosiaalityön kentän hallitsevan työnohjaajan löytämisen vaikeus, kaipaavat ratkaisua.
Työnohjauksen jatkuvuus on tärkeää sosiaalityössä, jossa työntekijät ovat jatkuvasti tekemisissä raskaiden aiheiden kanssa. Tutkimukseen osallistuneista sosiaalityöntekijöistä suurin osa ei kuitenkaan saanut työnohjausta. Työnohjaan puuttuminen johtui pääasiassa siitä, että lastensuojelun sosiaalityöhön oli ollut vaikea löytää riittävän kokenutta työnohjaajaa.
Tiedonkulunongelmat eri viranomaisten välillä sekä poliisin pitkät käsittelyajat viivästyttävät hyväksikäytön selvittämisprosessia ja aiheuttavat stressiä sosiaalityöntekijöille. Tiedonkulkuongelmia lastensuojelun ja muiden viranomaisten välillä helpottaisi eri viranomaistahojen kanssa yhdessä sovittavat toimintaohjeet ja toimintasuunnitelmat.
Seksuaalisesta hyväksikäytöstä tulisi olla sosiaalityöhön räätälöityä koulutusta jo sosiaalityön tutkintokoulutuksessa sekä täydennyskoulutusta työelämässä oleville tasaisin väliajoin. Koulutus olisi yhtä tärkeää myös sosiaalityön yhteistyökumppaneille. Koulutuksessa on keskeistä jatkuvuus ja systemaattisuus sekä sopivuus juuri sosiaalityöhön. Ilman jatkuvasti ylläpidettävää täydennyskoulutusta sosiaalityön ammatillisuus ei kehity.
Sosiaalityöntekijät ehdottivat myös seksuaalisen hyväksikäytön selvittämisprosessin avuksi kokemusasiantuntijoita sekä mentorijärjestelmää. Kokemusasiantuntijat toisivat sosiaalityöntekijöille konkreettisia neuvoja ja tietoa, mentori puolestaan toimisi sosiaalityöntekijän työparina hyväksikäyttötapauksissa ja auttaisi hyväksikäytön selvittämisprosessissa. Mentorijärjestelmiä ehdotetaan lastensuojelutyöhön myös Aulikki Kanaojan väliraportissa (HS 7.3.2018).
Myös sosiaalityön julkisessa kuvassa on kehitettävää. Haastattelemani sosiaalityöntekijät toivoivat ammattiprofiilin nostamista, sosiaalityön näkyvämpää asemaa julkisuudessa, asiallisuutta ja realistisempaa otetta kärjistämisen sijaan. Se edistäisi alan ymmärrystä ja madaltaisi kynnystä yhteydenottoihin. Nyt sosiaalityön tekemä työ jää julkisuudelta näkymättömäksi (Tiitinen ja Lähteinen 2014, 204–205), kun pelkästään asiakkaat ovat äänessä ja sosiaalityöntekijät eivät voi kertoa omaa näkökulmaansa. Sosiaalityöntekijä ei pysty vaitiolovelvollisuutensa vuoksi puolustautumaan, jolloin he ovat helppoja syntipukkeja.
Tiedon jakaminen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on tärkeää
Sosiaalityön tehtävä on ravistella yhteiskuntaa tuomalla esiin epäkohtia. Se, miten sosiaalisista ilmiöistä puhutaan, vaikuttaa kansalaisten ymmärrykseen ja mielikuviin (Tiitinen ja Lähteinen 2014, 205). Epäkohtien näkyväksi tekeminen tuo esille sosiaalityöntekijöiden työolosuhteita ja niihin kaivattavia muutoksia sekä lisää uhrien oikeusturvaa. (Granfelt 2002, 137, 140.)
Taistelu heikompiin kohdistuvaa pahuutta kohtaan on sosiaalityön tärkein moraalinen tehtävä (Granfelt 2002, 137, 140). Seksuaalisesta hyväksikäytöstä täytyy tuottaa ja jakaa tietoa sekä puhua rohkeasti ja monipuolisesti. Monipuolinen tieto on ainoa reitti hyväksikäytön parempaan tunnistamiseen ja sitä kautta hyväksikäytön vähenemiseen. Koko yhteiskunnalla on vastuu seksuaalisen riiston ja väkivallan tunnistamisesta (Hurtig, Nikupeteri ja Laitinen 2014).
Vaikeita asioita on houkutus katsoa ohi, mutta niiden kohtaaminen osoittaa todellista rohkeutta ja ammattitaitoa. On tärkeää tiedostaa, että seksuaalisen hyväksikäytön kohtaamiseen ja tunnistamiseen on mahdollista valmistautua ja harjaantua. Tärkeimpiä seikkoja ammatillisessa valmistautumisessa ovat riittävä koulutus sekä työyhteisön tuki ja työnohjaus, sillä ne auttavat pohtimaan ja kehittämään omaa toimintaa. (Humppi & Ellonen 2011, 285; Luoto 2008, 33; Salo & Ståhlberg 2004, 115.)
Marjo Vuokila
Pro gradu: Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen sosiaalityöntekijän työssä (otsikko saattaa vielä muuttua, odotan palautetta opettajalta). Lapin yliopisto, 2018.
Lähteet:
Granfelt, Riitta 2002: Pahasta kirjoittaminen. Teoksessa Laitinen, Merja & Hurtig, Johanna (toim.) Pahan kosketus. Ihmisyyden ja auttamistyön varjojen jäljellä. PS-kustannus. Jyväskylä. 127–141.
HS: Helsingin Sanomat 7.3.2018: Lastensuojelun työntekijät uupuvat, kun yhden ihmisen vastuulla voi olla jopa sata lasta – tuore selvitys esittää ratkaisuja työn kuormittavuuteen.
Humppi, Sanna-Mari & Ellonen, Noora 2011: Lapsiin kohdistuva väkivalta ja hyväksikäyttö. Tapausten tunnistaminen, rikosprosessi ja viranomaisten yhteistyö. Poliisiammattikorkeakoulu. Tampere. 2. laillistettu painos. 1. painos 2010.
Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen Merja 2014: Teoksessa Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Unipress. 250–280.
Luoto, Mari 2008: Tunteet sosiaalityöntekijän arjessa – Sosiaalityöntekijöiden päiväkirjamerkintöjä tunnekokemuksistaan työssä. Teoksessa Huotari, Kari & Hurtig, Johanna (toim.): Sosiaalityötä monitoroimassa. Oy Yliopistokustannus, HYY Yhtymä. Helsinki. 25–46.
Martin, L & Brady, G & Kwhali, J & Brown, S. J & Crowe, S & Matouskova, G, 2014: Social workers’ knowledge and confidence when working with cases of child sexual abuse. What are the issues and challenges? https://www.nspcc.org.uk/globalassets/documents/research-reports/social-workers-knowledge-confidence-child-sexual-abuse.pdf Viitattu 10.3.2018.
Salo, Eeva & Ståhlberg, Marja-Riitta 2004: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Teoksessa Söderholm, Annlis & Halila, Ritav & Kivitie-Kallio Satu & Mertsola, Jussi & Niemi, Sirkku (toim.): Lapsen kaltoinkohtelu. Duodecim. Keuruu.
Sirén, Mirja 1992: Insestiepäilyn kohtaaminen sosiaalityöntekijän näkökulmasta. 1992. Tampereen yliopisto.
Tiitinen, Laura & Lähteinen, Sanna 2014: Teoksessa Hurtig Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. UNIpress. 191–213.
(32)
Lastensuojelutarpeen arvioinnissa hyvin kohdattu nuori on puoliksi autettu nuori
Ne kirjoitti vaan ylös ja kuunteli sillai että joo nyt on sitte sinun vuoro puhua.
Edellinen on kontekstista irrotettu ja tiivistetty lainaus pro gradustani. Lainaus on nuoren vastaus lastensuojelutarpeen arvioinnin sosiaalityöntekijöiden toiminnasta vanhemman ja nuoren yhteistapaamisessa. Oma mielipidettään kertomatta ja puolia ottamatta sosiaalityöntekijät kirjaavat ja jakavat puheenvuorot.
Nuoren ja vanhemman kohtaaminen vaikuttaa lainauksessa mekaaniselta, lähes robottimaiselta. Kerronta kuullaan ja kirjataan. Asioita ei tarkisteta ja täsmennetä. Tunne tai asiasisältöön ei oteta kantaa.
Lastensuojelun sosiaalityössä puolueettomuutta ja jokaisen erilaisen mielipiteen tasapuolista kuulemista on pidetty käytännön pakkona. Asiakastyössä asiakkaiden kohtaamiseksi on tärkeää kuulla eri osapuolien erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia. Tämän ei kuitenkaan tulisi johtaa siihen, ettei näistä keskusteltaisi ja neuvoteltaisi tapaamisissa.
Keskustelun ja neuvottelun puuttuminen voivat johtaa erillisten käsitysten vahvistumiseen yhteisen ymmärryksen kustannuksella. Asiakkaana olevalle ihmiselle tällainen vuorovaikutus antaa kohtaamattomuuden kokemuksen. Asiakas jää yksin oman kertomansa kanssa ilman vastakaikua.
Yhteisen ymmärryksen puuttuminen tulee kuvaavasti esille myös lastensuojelun kirjauksissa. Monen sosiaalityöntekijän laatimissa asiakkaan kirjaukset ovat täynnä yksinkertaisia lauseita äidin mielestä sitä ja isän mielestä tätä.
Mikä siis avuksi kohtaamisiin? Varsinkin, kun me käytännön lastensuojelussa työskennelleet tiedämme, että välillä on erittäin tärkeää kirjata tarkkaan, kuka tapaamissa on mitäkin sanonut ja millä sanoin.
Passiivisuudesta ja puolueettomuudesta dialogiin
Työvälineenä dialogisuus ammatillisissa ihmisten kohtaamisissa ei ole uutta. Tuskinpa löytyy yhtään sosiaali- ja terveysalan ammattilaista, joka ei tuntisi tätä ainakin sanana. Dialogisuudella asiakastyössä tarkoitetaan sitä, että asiakas on aktiivinen ja osallistuva vaikuttaja. Asiakas voi olla esimerkiksi yksittäinen lapsi tai koko perhe.
Toisin kuin alun lainauksessa, dialogisessa työskentelyssä asiakas ja työntekijä keskustelevat ja neuvottelevat tasavertaisina kumppaneina esimerkiksi perheen nykytilanteesta.
Vaikka esimerkiksi lastensuojelussa nuori elää joka päivä arkeaan ei hän välttämättä näe tilanteessa mitään ongelmallisuutta. Nuoren kasvulle todella ongelmallinen ja turvaton aikaisemmin mainittu perheen nykytilanne voi olla täysin tavallista. Ja vaikka nuori näkisi perheensä tilanteen ongelmallisena hän ei aina uskalla tai osaa sanottaa sitä sosiaalityöntekijälle.
Sosiaalityöntekijä on lastensuojelussa keskeinen henkilö perheen tilanteen arvioinnissa. Hänellä on koulutuksen myötä tietoa suotuisasta lapsen kasvusta ja kehityksestä. Lastensuojelutarpeen arvioinnissa sosiaalityöntekijä ei usein tunne nuorta etukäteen. Tukeminen edellyttää asiakkaan tuntemista. On siis vaikea tietää, mikä juuri tämän nuoren kohdalla tukee häntä.
Riittävä tunteminen vaatii hyvää kohtaamista. Asiakkaat ja erityisesti nuoret tarvitsevat kokemusten ja tunteiden jäsentämistä. Sanoit näin ja näin, tarkoitatko sillä tätä ja tätä. Ymmärsinkö oikein, että koet tämän näin ja näin. Voisiko kertomasi liittyä tähän ja tähän.
Hyvään kohtaamiseen tarvitaan myös myötätuntoa. Se mitä kerroit kuulostaa todella ikävältä. Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan noin.
Asiakkaan aidolla kuuntelemisella ja kohtaamisella mahdollistetaan kumppanuus työntekijän ja asiakkaan välille. Samalla se mahdollistaa omien ammatillisten näkemysten esiintuomista näissä keskusteluissa. Välillä ammatillinen näkemys voi olla tunne, jonka sanottaminen asiakkaalle voi toimia ratkaisuna esimerkiksi tilanteen selvittämiseksi.
Dialogisuus vaatii hyvät puitteet
Dialoginen kohtaaminen vaatii toteutuakseen taitoa, tahtoa ja toimintaa.
Taidolla tarkoitan vuorovaikutustaitoja, joita käytämme. Kuten mitkä tahansa taidot, myös nämä taidot vaativat harjoittelua. Valitettavasti sosiaalityön yliopistokoulutus antaa tähän ohuesti mahdollisuuksia. Vastuu taitojen oppimisesta ja kehittämistä jää yksilöille. Taitojen harjoittelu siirtyy näin työelämään suoraan asiakastyöhön tai mahdollisiin jatkokoulutuksiin. Dialogisuus on taito jota pitää opiskella.
Tahdolla tarkoitan työn pyrkimyksiä. Millä arvopohjalla ja millä tavoin työtä teemme? Lastensuojelulla ja sosiaalityöllä laajemmin on historiallisena painolastina kontrolloiva ja normatiivinen tapa kohdata asiakasta. Nämä elävät rakenteissa, joita siirrämme ja jotka siirtyvät tiedostamatta myös uusille työntekijöille. Dialogisuus vaatii tahtoa tehdä työtä eri tavalla.
Tahtoa vaaditaan myös järjestää lastensuojelussa työn puitteet kuntoon. Tämä on laaja kokonaisuus, jossa tarvitaan kunnallisia ja valtakunnallisia ratkaisuita. Tästä muistuttaa myös 20.11.17 tuhannen sosiaalityöntekijän ja sosiaalityön opiskelijan julkinen vaatimus lastensuojelun tilanteen parantamiseksi. Tarvitaan aikaa ja mahdollisuuksia kohdata asiakasta dialogisesti.
Asiat eivät tapahdu itsestään, vaan ne vaativat toimintaa. Toimintaa ei tarvita vain työntekijä tasolla. Tarvitaan toimintaa työyhteisötasolla. Tarvitaan toimintaa kuntatasolla ja tarvitaan toimintaa valtakunnallisella tasolla. Toiminnalla dialogisuus toteutuisi mahdollisimman laajasti lastensuojelun kohtaamisissa.
Dialogisuus asiakastyössä ei ole kaikki voipainen ja autuaaksi tekevä. Se ei yksistään ratkaise laajoja lastensuojelun ongelmakohtia. Se mahdollistaa kuitenkin yhden askeleen kohti korkealaatuista lastensuojelua.
Jarkko Luusua
Kirjoitus pohjautuu syksyllä 2017 valmistuneeseen kahden nuoren haastatteluun perustuvaa pro gradu-tutkielmaan ”Vastuullista, jaettua ja ohittavaa -lastensuojelun palvelutarpeen arvioinneissa rakentuvia nuorten toimijuuksia”, sekä ajankohtaiseen keskusteluun lastensuojelun tilasta.
(31)
Sosiaalityön kielen laajeneva suunta
Tämä kirjoitus pohjaa Tampereen yliopiston sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani psykososiaalisesta sosiaalityöstä (Kemmo 2016). Tarkoitukseni on avata sitä, mitä tarkoittaa diskurssi. Tämän lisäksi tuon esiin psykososiaalisen sosiaalityön teksteistä löytämäni diskurssin. Pohdin myös mahdollisia syitä sille, miksi löytämäni diskurssi ylipäätään esiintyy sosiaalityön teksteissä. Kirjoitukseni kaksi olennaista teemaa eli psykososiaalinen ja diskurssi yhdistyvät yhdessä tekstin keskeisessä argumentissa siinä, että näen psykososiaalisen sosiaalityön ongelmien johtuvan alalla vaikuttavasta diskurssista.
Koska psykososiaalinen on käsitteenä sosiaalityön historiallinen ja keskeinen asiantuntijuuden kuva (Toikko 1997, 170–171; Granfelt 1993, 194; Sipilä, A. 2011, 135), koskettavat sen ongelmat laajaa alaa sosiaalityössä. Etenkin psykososiaalisen keskeisestä roolista johtuen sosiaalityön tietotuotannossa ei siis tavallaan voi olla kommunikoimatta[1] aiheesta, vaan osallistutaan – myös hiljaisuudella – epäselvyyksien suuntaamiseen kohti sosiaalityön käytäntöä.
Kun gradutyössäni olen tuonut esiin, ettei psykososiaalisen sosiaalityön jatkuviin epämääräisyyksiin ole kiinnitetty huomiota suomalaisessa sosiaalityössä, on tämän kirjoitukseni tähtäimessä pikemminkin kysymys syystä eli siitä, mistä tämä huomattavan hiljainen epäselvyyksien hyväksyminen voi alan keskeisen käsitteen ja työmuodon kohdalla sosiaalityössä johtua[2]. Psykososiaalisen sosiaalityön mittavista epäselvyyksistä johtuen tällä hetkellä voidaan hyvin nähdä, että suomalaista psykososiaalista sosiaalityötä koskeva akateeminen keskustelu on jo poikki (Kemmo 2016, 5).
Kun olin tutkinut psykososiaalista sosiaalityötä diskurssianalyysin keinoin, en löytänyt mitään sosiaalityön modernia tai postmodernia diskurssia. En liion löytänyt mitään sosiaalityön vuorovaikutuksen menetelmällistä ja käytännöllistä diskurssia, vaikka niiden mukaiset merkitykset teksteistä löysinkin. Löysin kuitenkin yhden: nimittäin sosiaalityön kielen laajenevan suunnan diskurssin. Vaikka tämä diskurssi ongelmineen onkin hahmottunut vahvasti juuri psykososiaalisen tekstien osana, eivät sen vaikutukset sosiaalityössä ulotu vain nimenomaisesti kyseisen aihealueen teksteihin. Tämä on yksi syy sille, miksi sosiaalityön kielen laajeneva suunta kuvaa alan laajempaa puhetapaa, toisin sanoen diskurssia.
Diskurssilla en kuitenkaan tarkoita jotakin sosiaalityön kaiken puheen kattavaa kuvausta enkä myöskään alalla etsittyjä – ja usein myös löydettyjä – verrattain ehyitä kielen merkityskokonaisuuksia, vaan Michel Foucault’n (2005, 38) luonnehdintaa siitä, ettei kielen diskurssi lopulta ole muuta kuin sanomatta jättämänsä haitallista läsnäoloa. Diskurssi on polku ristiriidasta toiseen aiheuttaen näkyvät ristiriidat, koska tottelee kätkemäänsä ristiriitaa (Foucault 2005, 198).
Kuten Foucault edellä teoretisoi, diskurssi on yleinen puhetapa, jonka merkityksiä ei ole tunnistettu ja tunnustettu. Koska kielen laajenevan suunnan voi ymmärtää sosiaalityön tutkimuksen kielen ongelmien jäsennyksenä tai yhteenvetona, pyrin sen avulla tavoittamaan juurikin sitä, mikä suomalaisen sosiaalityön tekstien kulussa on nähtävissä ja vaikuttaa, mutta joka on jäänyt sanomatta ääneen. Tässä piiloisuudessaan diskurssi ohjaa tutkimustekstien kulkua haitalliseen suuntaan. Jokin epäselvyyttä aiheuttava voi vaikuttaa ainoastaan kätkettynä, ja lähinnä piiloisuuttahan epäselvyyskin vain tarkoittaa. Seuraavaksi kuvaan löytämäni diskurssin merkityksen tiivistetysti. Kielen laajeneva suunta on siis käsitteellinen välineeni, jonka avulla voin kuvata löytämääni sosiaalityön tutkimustoiminnan teksteissä esiintyvää kielenkäytön tapaa.
Tutkimukseni havainnoissa sosiaalityön kielen laajeneva suunta on yleisessä ja keskeisessä roolissa psykososiaalisen merkityksen katoamisessa alan näköpiiristä, sillä laajeneva suunta suuntaa katseensa vain käsitteeseen, innovaatioihin ja vain eteenpäin. Kielen laajeneva suunta ei myöskään pidä kahta eri näkökulmaa mukanaan eikä toisistaan erillään, sillä se pyrkii vain yhdistämään silloinkin kun pitäisi erottaa, ja erottaa silloinkin kun ei tarvitsisi. Näin laajeneva suunta ei tukeudu selventämiseen tavoitteissaan, johdonmukaisuuteen periaatteissaan, ei ota kielen merkitysvälitteisyyttä vakavissaan eikä kohdista katsettaan itseymmärrykseen. Suunta ulottaa psykososiaalisen korjaamaan alalla minkä tahansa tilanteen ja pitää alan hiljaisena silloinkin kun pitäisi esittää kommenttia. Tästä johtuen sosiaalityön kielen laajeneva suunta lopulta kadottaa monelta osin kriittisyyden, itsekriittisyyden ja avoimuuden toimintansa perustoiltaan, tuottaa ongelmallista ristiriitaa tutkimustuloksissa ja haittaa alan käytännön kehittämistä vaientaessaan keskustelun aiheesta, josta on alkanut puhua.
Mistä tällainen puhe- ja toimintatapa sosiaalityön tietotuotannon teksteihin sitten syntyy? Mitä tarkoitusta se alalla ajaa? Asia on tärkeä selvitettävä, sillä sisäisten ristiriitaisuuksien ilmeneminen sosiaalityön teoreettisten tekstien osana aiheuttaa samalla sen, että tekstit välittävät implisiittisesti kyseisiä toimintatapoja alalle. Sosiaalityön tieteellinen tutkimustoiminta on alalla vaikuttavan tiedon keskeinen legitimoija (Walls 1986, 112–117). Toisin sanoen teoreettinen tieto on sosiaalityön tietotuotannon olennainen keino jäsentää ja tuoda esiin alan ilmiöitä ja hyväksyttäviä toimintatapoja (ks. Saurama 2005, 267). Tällaisen tuotetun teoreettisen tiedon avulla tietotuotanto pyrkii määrittämään ja merkityksellistämään alan käsitteistöä ja kommunikoimaan näin yhteiskunnalle sosiaalityön ulkopuolelle, mutta myös aikaansaamaan alan sisäistä keskustelua, joka on välttämätöntä sosiaalityön yhteisen asiantuntijuuden kehittämisessä. Yhteinen ja ymmärrettävä puhe on keskinäisen ymmärryksen perusta (Arnkil 2005, 186).
Katarina Piuva on havainnut sosiaalityön tieteenalaistamisintressin osana ruotsalaisia psykososiaalisen sosiaalityön tekstejä. Piuvan mukaan Ruotsissa kyseinen intressi on ajanut psykososiaalisen sosiaalityön tekstien painotukset kaiken muun, esimerkiksi asiakkaan sosiaalisesta tilanteesta lähtevän, tarkastelun edelle. Ruotsissa sosiaalityö liitettiin yliopistoon vuonna 1977. (Piuva 2007, 261–264, 276–277.) Suomessa sosiaalityö hyväksyttiin itsenäiseksi pääaineeksi yliopistoon vuonna 1999 (Karvinen-Niinikoski 2005, 73). Myös meillä on ilmennyt sosiaalityön tieteenalaistamistarve (Satka 1997, 28–32; Mutka 1998, 40) eli tarve muodostaa sosiaalityöhön omaa teoriaa, rakentaa alan tietotuotannon auktoriteettiasemaa ja koota sosiaalityötä yhteen. Kun edellä ensiksi mainitun tehtävän perustat ovat suomalaisenkin sosiaalityön teksteissä jääneet hataralle pohjalle[3], ovat muut mainitut intressit nousseet tekstien toiminnassa keskiöön. Samalla niiden mukaiset pyrkimykset ovat ajaneet aiheen selventämisen edelle. Siksi sosiaalityön diskurssin suunta on ollut levittäytyä aina uusiin kielen merkitysyhteyksiin, jolloin suunta myös aiheuttaa näkyvät ristiriidat alan tutkimuksen kielessä.
Jälleen juuri kuten Foucault edellä teoretisoi; sosiaalityön teoreettisen kirjallisuuden jatkuvat epäselvyydet syntyvät teksteihin paikkaamaan aiheen haurasta ydintä eli teoriapohjaa. Jo Riitta Granfelt (1993, 177) esitti eksplisiittisesti psykososiaalisen sosiaalityön teoriapohjan jäsentymättömyyden, mutta suomalaisen sosiaalityön muut intressit ovat ajaneet asian ohi, jolloin siihen ei ole kiinnitetty riittävää huomiota. Psykososiaalinen on siis etenkin alan vuorovaikutusta koskeva sosiaalityön teoria, joka on jäänyt vaille kunnollista teoriapohjaa, mistä johtuen myöskään psykososiaalisen käsitteen käyttö ei ole voinut muodostua tieteen periaatteiden mukaiseksi tai tieteelliseksi. Tämä on nähdäkseni juuri sellainen perustava ristiriita, jollaista Foucault (2005, 197–198) piti merkkinä diskurssista ja jota myös jatkuvat rajanvedot – sosiaalityön ja erityisesti psykologian välillä – syntyvät tekstien toiminnassa peittämään ja paikkaamaan (ks. Sipilä, J. 1989, 225; Granfelt 1993, 222–223; Toikko 1997, 184–185 ks. myös Weckroth 2007, 429–432; Toikko 2009, 285–286; Kemmo 2016, 66).
Havainnoistani johtuen ajattelen, että sosiaalityön teoriapohjaa tulee johdonmukaisesti vahvistaa, sillä sekä sosiaalityötieteen että alan yleisen toimintakulttuurin kehittäminen edellyttävät vähintäänkin alan merkitysten ymmärtämisen mahdollisuutta. Oman asiantuntijuuden ymmärtäminen on puolestaan tarpeen jo sinällään ja myös alan arvostuksen lisäämisessä osana moniammatillista toimintaa (Korpela 2014, 138–139; Metteri, Valokivi & Ylinen 2014, 330). Tekstien välityksellä sosiaalityössä opitaan esimerkiksi uskallusta ja ymmärrystä epäkohtien esittämiseen ja eriävään mielipiteeseen, jonka hyväksyttävä esittäminen alalla kuin alalla pitkälti edellyttää, että kyseisessä toimintakulttuurissa on tapana näin myös toimia. Sosiaalityö ehdollistuu tutkimuksellisten tekstien välityksellä, joten jos alan tietotuotannon teksteistä uupuu analyyttisyyttä, huolellisuutta, kriittisyyttä ja itsekriittisyyttä, ei näitä samoja periaatteita voi juurikaan olettaa ja odottaa löytyvän alan oppimisympäristöistäkään (ks. Saarnio 1986, 37–38). Käytännössäkin erityisen vaikeat asiat avautuvat vain jos on kykyä katsoa niitä toisin (Pösö 2004, 12–14; Hurtig, Nikupeteri & Laitinen 2014, 253). ”Vakiintunut ja kyseenalaistamaton tiedon kategorisointi voi estää rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön edistämisen ja sen toteutumisen palvelujärjestelmässä” (emt., 277). Lisäksi kielen merkitykset ylipäätäänkin rakentuvat vasta tuotettujen merkityserojen kautta (esim. Jokinen & Juhila 1991; 38; Jokinen 1999, 39–40).
Alan merkitykset eivät rakennu ymmärrettäviksi alati laajenevan suunnan kautta vaan sosiaalityön tietotuotannon tulisi kääntyä kohti itseymmärrystä; itsesuhdetta. Tämä on ollut syynä sille, miksi olen tässä kirjoituksessani ja gradutyössäni halunnut katsoa sosiaalityön tuttujen teemojen merkityksiä alan tietotuotannon teksteistä. Puhe ei nyt siis ole ollut sosiaalityön uudesta asiantuntijuudesta, vaan pikemminkin hyvin suppeasta yrityksestä ymmärtää hieman alan vanhempaa ydintä, mikä vasta voi mahdollistaa sen kriittistä arvioimistakin. Loppujen lopuksi sosiaalityön kiinnittäminen tiedeyhteisöönkin onnistuu vasta ja vain tieteen periaatteiden mukaisella ja niitä vahvistavalla toiminnalla. Teoriakaan ei voi niin sanotusti kellua tyhjän päällä, vaan se tulee kunnolla perustaa. Sosiaalityön teoria on edelleenkin turhan heppoinen ja osin unohdettukin laji myös suomalaisessa sosiaalityössä, sillä kukas kissan hännän nostaisi, jos ei kissa itse. Pelkään pahoin, että tällä nykyisellä menolla sosiaalityö on lähinnä vain itse poistamassa itseään yliopistoyhteisöstä.
Jussi Kemmo
sosiaalityöntekijä
_____________
[1] On myös ajateltu, ettei ihmisten ole edes mahdollista olla kommunikoimatta keskinäisissä toimissaan (Watzlawick, Bavelas & Jackson 1967).
[2] Sosiaalityön hiljaisuuden kulttuuri on alalla keskusteltu aihe (esim. Mutka 1998, 123–127).
[3] Sosiaalityön käytännön ja tieteen välisen suhteen nähdään jääneen perustoiltaan ongelmalliseksi (Saarnio 1986, 28–31; Satka 1997, 31).
_____________
Kirjallisuus:
Arnkil, Tom Erik (2005) Metaforat, dialogisuus ja käytäntötutkimus. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 173–200.
Foucault, Michel (2005) Tiedon arkeologia. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Tampere: Vastapaino.
Granfelt, Riitta (1993) Psykososiaalinen orientaatio sosiaalityössä. Teoksessa Riitta Granfelt, Harri Jokiranta, Synnove Karvinen, Aila-Leena Matthies & Anneli Pohjola (toim.) Monisärmäinen sosiaalityö. Helsinki: Sosiaaliturvan Keskusliitto, 175–227.
Hurtig, Johanna, Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja (2014) Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Anneli Pohjola, Merja Laitinen & Marjaana Seppänen (toim.) Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja. Kuopio: Unipress, 250–280.
Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi (1991) Diskursseja rakentamassa. Näkökulma sosiaalisten käytäntöjen tutkimiseen. Tutkimuksia Sarja A, 2. Tampereen yliopisto, Sosiaalipolitiikan laitos.
Jokinen, Arja (1999) Diskurssianalyysin suhde sukulaistraditioihin. Teoksessa Arja Jokinen, Kirsi Juhila & Eero Suoninen Diskurssianalyysi liikkeessä. Tampere: Vastapaino, 37–53.
Karvinen-Niinikoski, Synnove (2005) Sosiaalityön opetus, tutkimus ja kehittyvä asiantuntijuus. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 73–96.
Kemmo, Jussi (2016) Kohti psykososiaalisen sosiaalityön itseymmärrystä. Vuorovaikutus menetelmänä ja käytäntönä suomalaisessa psykososiaalisen sosiaalityön diskurssissa. Pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto.
Korpela, Rauni (2014) Terveyssosiaalityön asiantuntijuus ja kehittäminen. Teoksessa Anna Metteri, Heli Valokivi & Satu Ylinen (toim.) Terveys ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 118–141.
Metteri, Anna, Valokivi, Heli & Ylinen, Satu (2014) Lopuksi: Kohti monialaista keskustelua terveydestä ja sosiaalityöstä. Teoksessa Anna Metteri, Heli Valokivi & Satu Ylinen (toim.) Terveys ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 329–331.
Mutka, Ulla (1998) Sosiaalityön neljäs käänne. Asiantuntijuuden mahdollisuudet vahvan hyvinvointivaltion jälkeen. Jyväskylä: SoPhi.
Piuva, Katarina (2007) The Case of Psychosocial work: The Pedagogic Discourse of Psychosocial Education in Sweden 1938-1989. Social Work Education 26 (3) 261–279.
Pösö, Tarja (2004) Vakavat silmät ja muita kokemuksia koulukodista. Stakes tutkimuksia 133.
Saarnio, Pekka (1986) Vielä kerran sosiaalityön teorian ja käytännön suhteesta. Sosiaalityön Vuosikirja, 86, Helsinki, 26–44.
Satka, Mirja (1997) Sosiaalityö ajassa – ydinkysymysten äärellä. Raportissa Riitta Viialainen & Maisa Maaniittu (toim.) ”Tehdä itsensä tarpeettomaksi?” Sosiaalityö 1990-luvulla. Jyväskylä: Stakes, Raportteja 213, 27–38.
Saurama, Erja (2005) Muutosvallasta käytännössä. Teoksessa Mirja Satka, Synnove Karvinen-Niinikoski, Marianne Nylund & Susanna Hoikkala (toim.) Sosiaalityön käytäntötutkimus. Helsinki: Palmenia-kustannus, 259–276.
Sipilä, Anita (2011) Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet – Tiedot, taidot ja etiikka työntekijöiden näkökulmasta kunnallisessa sosiaalityössä. Kuopio: Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta No. 28.
Sipilä, Jorma (1989) Sosiaalityön jäljillä. Helsinki: Tammi.
Toikko, Timo (1997) Psykososiaalinen lähestymistapa sosiaalityössä. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti Janus (2), 169–185.
Toikko, Timo (2009) Tapauskohtainen sosiaalityö. Teoksessa Mikko Mäntysaari, Anneli Pohjola & Tarja Pösö (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS-kustannus, 271–291.
Walls, Georg (1986) Sosiaalityön tietoperusta ja organisointi. Teoksessa Antti Karisto & Tapani Purola (toim.) Sosiaalityön kehittäminen. taustoja, reunaehtoja, näkökulmia. Oppimateriaaleja 1. Helsinki: Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 109–129.
Watzlawick, Paul, Bavelas, Janet, Beavin & Jackson, Don D. (1967) Pragmatics of human communication. A study of interactional patterns, pathologies and paradoxes. New York: Norton.
Weckroth, Antti (2007) Mitä merkitsee ”psykososiaalinen” päihdehoidossa? Yhteiskuntapolitiikka-YP 72 (4), 426–436.
(30)
Yhteisön voimaannuttava vaikutus vanhustyössä
Pro gradu -työssäni käsittelen vanhusten voimaantumisen kokemuksia mielenterveysryhmissä. Tutkimuksessani haluan kartoittaa ryhmissä käyvien vanhusten kokemuksia toiminnan vaikutuksesta heidän arkielämäänsä ja siitä millaisia toiveita heillä on vanhuksille järjestettävistä palveluista.
Tutkimukseni käsittelee vanhusten voimaantumisien kokemuksia. Toteutin tutkimukseni ryhmähaastatteluina Vanhusten kotipalvelusäätiön kahdessa yksikössä Havurastissa, (Koivukylän Havukoskella) ja Myyrastissa Myyrmäessä. Mielenterveysryhmät paikantuvat sosiaalityössä kolmannen sektorin palveluihin. Vuonna 1972 perustetun kotipalvelusäätiön tehtävänä on edistää vanhusten asemaa ja tukea heidän hyvinvointiaan Vantaan kaupungissa. Tämä on varsin lähellä Sosiaalihuoltolain (1301/2014) 7§ mukaista tehtävää, jossa painotetaan sosiaalityön toimintaa kunnan asukkaiden asuin- ja toimintaympäristöjen kehittämiseksi ja sosiaalisten ongelmien huomaamiseksi ja ratkaisemiseksi.
Vanhusten kotiapusäätiön mielenterveysyhteisöjen toiminta liittää mielenkiintoisella tavalla yhteen 1970-luvun rakenteellisen ja alueellisen sosiaalityön pyrkimykset nykyisiin pyrkimyksiin tukea vanhusten kotona asumista ja toimintakykyä. Toiminnassa otetaan huomioon asiakkaiden omat toiveet, ja toiminta ja retket tapahtuvat asiakkaiden äänestyksen perusteella.
Asiakkaiden kertomukset yhteisöllisen avun merkityksestä arkeen
Tutkin asiakkaiden kertomuksia ja ryhmittelin vastauksia erilaisiin teema-alueisiin. Voimaantumisen ja emansipaation kokemukset tulivat voimakkaasti esille vanhusten vastauksissa. Tämä yllätti minut positiivisesti, sillä kuvittelin aluksi vastaajien kertovan esimerkiksi yksinäisyydestä. Toisena teemana nousi voimakkaasti esille elämänpiiri: vanhukset kertoivat lähtevänsä liikkeelle, kun haluisivat päästä käymään tapaamassa muita. Moni koki ja liikkeelle lähtemisen lisäävän arkiliikuntaa ja toimivan terveyttä ylläpitävänä tekijänä. Ulos lähtemiseen valmistautumista pidettiin joissakin vastauksissa vaikeimpana asiana. Toiminnan vaikutus lisäsi monien vastaajien mukaan arjen rytmiä, ja he osallistuvat mielellään liikuntaryhmiin. Tutun yhteisön läheisyys motivoi ihmisiä lähtemään liikkeelle.
Mielenterveysyhteisöjen toiminta oli täysin vapaaehtoista. Tämä madalsi toimintaan osallistumisen kynnystä. Toiminnan suunnittelemiseen saattoi osallistua tekemällä ehdotuksia ja äänestämällä ehdotuksista. Vapaaehtoisuus lisäsi vanhusten osallisuutta ja motivaatiota osallistua toimintaan. Kotiapusäätiön mielenterveysryhmillä on suuri paikallinen merkitys. Vanhukset kertoivat, että paikasta toiseen liikkuminen ei enää ollut helppoa eikä autottomilla vanhuksilla ollut mahdollisuutta käydä pitkän matkan päässä sijaitsevissa keskuksissa. Tutun ajanviettopaikan läheisyys lisäsi monien vanhusten mielestä arjen turvallisuuden tunnetta. Läheisiä puistonpenkkejäkään ei pidetty kaupunkiympäristössä kovin vaarattomina paikkona.
Yhteisön merkitys yksilön elämälle korostui elämän kriisihetkinä, ja nimesin viidennen teeman elämäntilanteeksi/situaatioksi. Moni vastaaja kertoi aloittaneensa mielenterveysryhmässä käymisen leskeytymisen tai omaishoitajuuden myötä. Vanhukset kokivat, että tuttu yhteisö oli antanut tukea vaikeiden asioiden käsittelyssä ja lisännyt voimavaroja arkeen. Ihmiset kokivat olevansa osa yhteisöä. Vaikeista asioista oli mahdollista puhua muiden ryhmäläisen kanssaan, mutta myös ohjaajille yksityisesti. Yksinäisyyden kokemukset lieventyivät, kun ihmisillä oli mahdollisuus olla osana yhteisöllistä toimintaa.
Toiveita vanhusten palveluista
Vanhukset toivoivat, että omassa asuinympäristössä olisi tarjolla riittävästi palveluita. Lähikaupan toiminnan tilapäinen lakkauttaminen oli hankaloittanut Havukoskella asuvien vanhusten elämää. Vanhukset sanoivat kaipaavansa sitä, että heidän olisi mahdollista vaihtaa muutama sana kotipalvelutyöntekijöiden kanssa, mutta kokivat palvelun liian kiireiseksi. Vanhusten mukana työntekijät vaihtuivat liian tiuhaan: esimerkiksi kotipalvelun työntekijät ja lääkärit vaihtuivat joka tapaamiskerralla. Huonosti liikkuville vanhuksillekin toivottiin mahdollisuutta osallistua sosiaaliseen toimintaan. Havurastin yksikön taannoinen lakkautusuhka sai asiakkaat kirjoittamaan vetoomuksen toiminnan jatkumisen puolesta. Vanhusten toiveena olikin, että palveluita järjestettäisiin heidän ehdoillaan ja heistä heidän toiveensa huomioiden.
Piia Helander
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Kun on huumori yllä, niin ei ne kivut ja särytkään tunnu niin pahoilta”- Vanhusten voimaantumisen kokemuksia kolmannen sektorin vertaistukiryhmissä.
Lähteet:
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014
(29)
Venäläisten maahanmuuttajanaisten työmarkkinaosaamista ei osata Suomessa hyödyntää
Pro gradu -tutkimuksessani katson venäläisten maahanmuuttajanaisten työllistymistä naisten silmin. Kysyn heiltä, mikä edesauttaa ja mikä estää työllistymistä Suomessa. Kiinnostuin aiheesta, koska tähän asti tutkimus ei ole tarkastellut erikseen venäläisten naismaahanmuuttajien tilannetta. Naisten ja miesten kokemus ja asema työmarkkinoilla on erilainen, joten on loogista olettaa, että myös maahanmuuttajien kokemukset työmarkkinoista eroavat sukupuolen mukaan.
Aihe kiinnosti minua myös siksi, koska olen itse maahanmuuttaja. Tutkijana jaan haastateltavien kanssa saman kulttuuripohjan ja äidinkielen sekä maahanmuuttajataustan. Käytän omaa taustaani ja kokemustani resurssina tutkimuksessa. Kuten maahanmuutosta tehdyt tutkimukset osoittavat, ei ole mahdollista ratkaista maahanmuuttajien ongelmia, jos ei ymmärrä heidän kulttuuriaan.
Tutkimukseni teoreettiseksi kehykseksi olen valinnut Berryn akkulturaatio teorian, jossa kulttuurien kohtaamisten polut jaetaan integraatioon, assimilaatioon, separaatioon ja marginalisaatioon. Näistä integraatiota olen tutkinut syvällisemmin, käyttäen Karmela Liebkindin, Annika Forsanderin, Liisa Harakkamäen ja Anu Yijälän teoksia. Aineistonkeruumenetelmänä on ollut semistrukturoitu haastattelu ja analyysimetodina on teoriaan perustuva sisällönanalyysi. Haastateltaviksi olen valinnut viisi naismaahanmuuttajaa, jotka ovat muuttaneet Suomeen eri-ikäisinä, eri alueilta Neuvostoliitosta tai Venäjältä ja ovat asuneet Suomessa 2-20 vuotta. Naiset osallistuivat Lapin Yliopiston ja Rovaniemen AMK:n projektiin, joka järjestettiin avoimen yliopiston kautta. Projektiin osallistujat opiskelivat avoimen yliopiston kursseilla ja saivat tietoa koulutuksista sekä neuvontaa, jotta he pystyisivät jatkamaan opiskelua ammattiin jossain korkeakoulussa.
Aiempien tutkimusten mukaan naismaahamuuttajat kokevat enemmän vaikeuksia työllistymisessä verrattuna miesmaahanmuuttajiin. Haastattelemani venäläiset naiset ovat aktiivisia oman työllistymisensä edistämisessä. He käyttävät resurssejaan ja tarjoutuvia mahdollisuuksia sopeutuakseen tilanteeseen. He ymmärtävät suomen kielen oppimisen merkityksen työn haussa. Muutettuaan Suomeen he alkoivat käydä suomen kielen kursseilla ja opiskelivat kieltä myös kotona sekä työharjoittelupaikoissa. Parin vuoden päästä he pystyivät asioimaan suomen kielellä itsenäisesti. Kielen opiskeluun osallistuivat sekä nuoret että vanhemmat naiset. Nuoret naismuuttajat osaavat usein myös englantia ja muita kieliä. Haastattelemani naiset olivat nopeasti luoneet käsityksen suomalaisista työmarkkinoista. Vanhemmat naiset joutuivat toteamaan, että heidän kotimaansa korkeakoulututkinnot eivät tuota Suomessa vastaavaa pätevyyttä eivätkä johda uudessa asuinmaassa työllistymiseen. Sen takia he olivat hakeutuneet heti kielikurssien jälkeen opiskelemaan uusiin ammatteihin tai päivittivät omaa tutkintoaan.
Venäläisiä naisia ei tarvitse motivoida työssä käymiseen
Haastatteluissa kävi ilmi, että venäläisille naisille työ on tie itsenäisyyteen ja itsensä toteuttamiseen. Se on tärkeä ja arvokas osa elämää. Vaikka venäläisessä kulttuurissa perheen äidin rooli on vahva, perheelliset haastateltavat ovat tottuneet yhdistämään perheen, työn ja vapaa-ajan aktiviteetit. Haastattelemistani naisista kolme oli ollut töissä ja naimisissa ennen Suomeen muuttoaan. He olivat ehtineet luoda työuraa Venäjällä. Se, että he uskalsivat jättää tämän kaiken taakseen ja aloittaa elämän uudessa maassa ja uudella kielellä, kertoo naisten rohkeudesta sekä itseluottamuksesta. Ensimmäisen työpaikan löytäminen ei kestänyt pitkään. Aiemmasta elämästä tuttu kyky yhdistää eri rooleja edesauttoi heitä aloittamaan pätkätöiden tekemisen pian maahanmuuton jälkeen, ja samalla hoitamaan perhevelvollisuudet ja/tai opiskelun.
Kuitenkin jopa nämä itseensä luottavat aktiiviset venäläiset naismaahanmuuttajat kokevat työllistymisessä vaikeuksia. Vaikka maantieteellisesti Venäjä ja Suomi ovat naapureita, kulttuurierot ovat isoja. Venäläisille naisille työ tarkoittaa paljon enemmän kuin ansiotulon lähde, se on heille itsensä toteuttamisen paikka. Aluksi naiset työllistyivät esimerkiksi apulaisopettajiksi, varhaiskasvatuksenopettajiksi, siivoojiksi, tarjoilijoiksi ja hoitoapulaiseksi. He kuitenkin kokivat, etteivät näissä tehtävissä voineet toteuttaa itseään ammatillisesti. Naiset haaveilevat saavansa tässä maassa vastaavan aseman kuin heillä oli Venäjällä sekä työllistyvänsä samalle alalle. Korkeakoulun diplomien rinnastamisen vaikeus sekä selkeä syrjintä työpaikoissa vaikeuttavat tavoitteen saavuttamista. Ulkoisesti, objektiivisten tekijöiden kautta tarkasteltuna, naisten tilanne saattaa näyttää onnistuneelta integraatiolta: heillä on työ, perhe, kavereita ja he osaavat suomen kielen. Subjektiivisesti naiset eivät kuitenkaan tunne integroituneensa. He eivät halua, että heidän miehensä rahoittaa heidän elämänsä (tai ehkä suomalaiset miehet eivät suostu tähän) ja sen takia he joutuvat ottamaan vastaan jokaisen työtarjoukseen, vaikka tarjottu työ ei usein vastaa heidän tutkintojaan tai työkokemustaan eikä edistä työuraa. Naiset pyrkivät todistamaan osaamistaan opiskelemalla uutta ammattia.
Maahanmuuttaja tarvitsee räätölöityjä palveluita
Jos tilannetta katsoo yhteiskunnan kannalta, naiset ja heidän osaamisensa sekä korkeakoulututkintonsa ovat resurssi, joka on jäänyt käyttämättä. Integraatioteoria korostaa integraatioprosessin kaksisuuntaisuutta. Onnistuneessa integraatiossa maahanmuuttaja sopeutuu yhteiskuntaan ja yhteiskunta sopeutuu maahanmuuttajiin. Venäläisten naismaahanmuuttajien integraatiota edesauttaa, jos lisätään työyhteisön ja maahanmuuttajien kanssakäymistä. Esimerkiksi kotoutumisohjelmaan kuuluvat harjoittelujaksot voitaisiin pidentää muutamasta viikosta pariin kuukauteen. Muutamassa viikossa maahanmuuttaja tuskin saa käsitystä työpaikasta, eikä työnantaja ehdi tutustua työntekijään.
Myös maahanmuuttoviranomaisten toimintakäytäntöjä tulisi tarkistaa kohti räätälöidympiä malleja, jotka ottavat nykyistä paremmin huomioon maahanmuuttajan työkokemuksen ja koulutustason. Viidestä haastattelemastani naisesta, kahdella oli positiivinen kokemus työhallinnon toiminnasta, mutta yksi toi esiin edellä mainitun ongelman. Hänet oli lähetetty kursseille ja harjoittelupaikkoihin, jotka eivät vastanneet hänen työkokemustaan ja koulutustaustaansa, eivätkä hänen kiinnostustaan.
Rovaniemellä toimivasta Moninetistä naisilla oli hyvin positiivisia kokemuksia. Moninet on tukenut naisia neuvomalla, harjoittelupaikkoja etsimällä, kieli- ja kulttuuriin tutustumiskursseja järjestämällä sekä tarjoamalla harjoittelumahdollisuuksia myös Moninetissä. Naisten kokemusten perusteella venäjää osaavista työntekijöistä kiinnostuneita työnantajia voisi houkutella nykyistä voimakkaammin yhteistyöhön Moninetin kanssa, tai jopa sopia yritysten kanssa maahanmuuttajille tarkoitetuista työpaikoista. Tässä tarvitaan Elinkeinoministeriön ja Ely-keskuksen apua ja resursointia.
Maahanmuuttajien työllistymistä ja elämäntilanteita selvittävää tutkimusta tarvitaan, jotta maahanmuuttoon liittyvät ongelmat pystytään tunnistamaan. Oman tutkimukseni perusteella on tärkeää tarkastella maahanmuuttajien osaryhmiä, eikä vain kaikkia maahanmuuttajia yhtenä ryhmänä. Toisaalta on tärkeää katsoa tilanteita maahanmuuttajien omasta näkökulmasta ja on hyödyksi, jos tutkijalla on tutkittavien kanssa yhteinen kieli-ja kokemustausta. Näin tutkimus tukisi osuvampien ratkaisujen löytymistä.
Marina Niemelä
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: Venäläisten maahanmuuttajanaisten työmarkkinakiinnittyminen Suomessa. 2017.
(28)
Kun palvelun vastaanottaminen vaatii työtä
Kuvitelkaa normaali pikkulapsiperhe, jossa on yksi tai kaksi pientä, alle kouluikäistä lasta. Kun tämän perheen vanhempi lähtee lasten kanssa asioille, on pelkkä liikkeelle pääseminen jo oma operaationsa. Mutta mitä jos pieniä lapsia olisikin kolme, tai viisi? Ja niiden lisäksi alakouluikäisiä jokaiselle luokka-asteelle oma? Millaisten asioiden äärellä tuolloin ollaan, että perhe pääsee ylipäätään yhtään mihinkään?
Tällaisten haasteiden edessä suurperheet usein ovat. Pelkkä arkisten asioiden hoito kodin ulkopuolella, kuten neuvolakäynnit, kauppareissut ja vastaavat vaativat tarkkaa suunnittelua ja yleensä sen, että joku jää huolehtimaan kotiin muista lapsista. Koska esimerkiksi lasten neuvolakäynnit ovat juuri kyseisen lapsen omia käyntejä, ei niihin voi ottaa koko sisaruskatrasta mukaan, mutta pieniä lapsia ei voi jättää kotiinkaan, joten jonkun pitää huolehtia heistä. Mahdollisuudet siihen, että molemmat vanhemmat olisivat mukana asioilla, ovat pienet.
Suurperheet sosiaalityön asiakkaina
Tutkin omassa pro gradu -työssäni suurperheiden kokemuksia sosiaalityön asiakkuuden näkökulmasta. Sen kautta nousi selkeästi esiin ne haasteet, joita suurperheet kokevat perheen suuren lapsimäärän vuoksi jo pelkästään sosiaalipalveluiden vastaanoton tasolla. Asia, joka voi olla itsestäänselvyys yhden tai kahden lapsen perheessä, kuten koko perheen oleminen yhdessä paikassa yhtaikaa, varsinkin kodin ulkopuolella, voi olla valtava haaste suurperheille.
Kun suurperhe tarvitsee sosiaalityön tukea, ovat tuen tarpeet aivan samanlaisia kuin muissakin perheissä. On haasteita vanhemmuudessa, taloudellisia huolia, perheenjäsenen sairastumista, uupumusta ja monia muita haasteita. Suurperheet ovat tässä mielessä aivan tavallisia perheitä, eikä suuri lapsimäärä tee sinällään perhettä huonommin toimivaksi, eikö myöskään paremmin toimivaksi. Suuri lapsiluku ei kerro huonosta vanhemmuudesta, mutta se ei myöskään tee kenestäkään automaattisesti hyvää vanhempaa. Palvelujärjestelmämme ei kuitenkaan aina osaa tunnistaa suurperheiden erityisyyttä tuen tarvitsijoina.
Esimerkiksi kotipalvelun tuki, joka tutkimuksessani nousi selkeästi hyvin tarpeelliseksi ja hyväksi koetuksi palveluksi, on usein mitoitettu pienempien perheiden tarpeelle. Siinä missä yhden tai kahden lapsen perheessä parina päivänä viikossa muutaman tunnin käyvä kotipalvelu voi olla hyvinkin riittävä ja hyödyllinen apu, niin suurperheessä työmäärä on yksinkertaisesti niin iso, että myönnetyt tunnit eivät riitä kuin pintaraapaisuun.
Lisäksi pelkkä tuen vastaanottoon valmistautuminen voi vaatia suurperheitä paljon organisointia ja työtä. Erityisesti kodin ulkopuolelle suuntautuva tuki, kuten perheneuvola, mahdolliset terapiat, lastensuojelun tapaamiset ja monet muut voivat olla hyvin haastavia suurperheiden näkökulmasta, koska suuren lapsimäärän vuoksi molempien vanhempien on vaikea päästä yhtaikaa kodin ulkopuolelle. Perhetyö taas koettiin yleensä lähinnä ylimääräisenä haittatekijänä, sillä kodinhoitoon osallistumaton perheohjaaja oli vain yksi henkilö lisää kotona, joka piti huomioida.
Siltoja rakentava tuki
Tutkimukseeni osallistuneet suurperheet kokivat, että kotiin saatava, konkreettinen apu on toimivinta mahdollista tukea. Auttavat kädet, jotka helpottavat arjessa, sekä tuki joka mahdollistaa vanhempien osallistumisen yhdessä esimerkiksi yksittäisen lapsen palaveriin kodin ulkopuolella. Lisäksi tärkeänä koettiin, että toimijoita ei ole liikaa, vaan tuki keskitettäisiin.
Kutsunkin tätä tukea siltoja rakentavaksi tueksi. Tuki, joka rakentaa siltoja kodin ja palvelun välille, sekä siltoja eri toimijoiden välille. Tällaisen tuen avulla perheen jäsenet pääsisivät sen avun piiriin, jota he tarvitsisivat, ja toisaalta avuntarjoajat osaisivat koordinoida toimintaansa niin, että perhe ei ylikuormitu niiden keskellä.
Kuten jo aiemmin totesin, suurperheet ovat kaikessa moninaisuudessaan aivan tavallisia perheitä lapsimäärästä huolimatta. Syyt heidän tuen tarpeelle sosiaalityössä eivät poikkea muista, mutta siinä miten heitä tuetaan, ja millaisilla palveluilla, olisi kehittämisen paikka. Palvelut pitäisi mitoittaa riittävän laajaksi, ja ne pitäisi toteuttaa siten, että perheet voivat ne ottaa vastaan ilman, että vastaanotto itsessään kävisi työstä.
Tero Nevala
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Suurperheiden vanhempien kokemuksia sosiaalityöntekijöiden asennoitumisesta. Lapin yliopisto 2017.
Minkälaista sosiaalityön asiantuntijuutta ja osaamista tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa?
Pro gradu-tutkielmassani on tarkasteltu sosiaalityön asiantuntijuutta kunnallisessa aikuissosiaalityössä tulevaisuudessa Lapissa sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta. Tutkimuskysymyksenä on ollut: minkälaisia asiantuntijuuden tarpeita sosiaalityöntekijät ovat kuvanneet aikuissosiaalityössä tulevaisuudessa.
Kuvailen sosiaalityöntekijöiden itsensä esille tuomia osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeita. Rajaavina tekijöinä ovat olleet Lapin maakunnallinen alue, sosiaalityöntekijän ammatissa työskenteleminen kunnan sosiaalitoimessa, aikuissosiaalityö substanssialana sekä ajallinen perspektiivi; tulevaisuus sekä osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuuden näkökulmasta. Aineisto on analysoitu sisällönanalyysin avulla. Ryhmäteemahaastatteluaineiston tavoitteena on ollut kuvata kunnallisessa aikuissosiaalityössä tarvittavaa asiantuntijuutta ja osaamista sekä niiden asiantuntijuuden tiedollisia, taidollisia ja eettisiä ulottuvuuksia. Tavoitteena on ollut myös tarkastella kunnallisen aikuissosiaalityön muutosta yhteiskunnallisessa kontekstissa.
Tutkimustulosten ja kirjallisuuden perusteella aikuissosiaalityöhön liittyvät ulottuvuudet ovat tiedot, taidot ja eettiset periaatteet. Sosiaalityön tiedollisista osaamistarpeista ovat korostuneet yhteiskunnallinen, psykososiaalinen ja oikeudellinen tieto. Oikeudellinen tieto ohjaa vahvasti sosiaalityötä.
Sosiaalityön asiantuntijuus sosiaalityöntekijöiden kuvaamana
Sosiaalityön taidollisista osaamistarpeista ovat nousseet esiin moniammatillisen yhteistyön taidot ja osaaminen. Paljon tukea tarvitsevien asiakkaiden kohdalla moniammatillinen ja poikkitieteellinen verkostotyö on noussut esille ja se lisää sosiaalityöntekijän tehtävänkuvan ja siten myös asiantuntijuuden ja osaamisen tarpeiden kompleksisuutta. Lisäksi kuntouttavan sosiaalityön sekä päihdetyön taidolliset ja tiedolliset osaamistarpeet ovat nousseet aineistossa esiin. Yhteiskunta-ja palvelujärjestelmään liittyvä osaamisen tarve on noussut myös esiin. Asiakkaiden palveluohjaukselle ja sosiaaliohjaukselle on havaittu sosiaalista tarvetta.
Eettisistä asiantuntijuuden tarpeista ja toimintaperiaatteista tutkimustuloksissa ja kirjallisuudessa ovat nousseet esiin oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvoisuuden toimintaperiaatteet. Myös ihmisarvoisen kohtaamisen periaate sekä jännitteet asiakkaiden yksilöllisten ideologioiden, tuen tarpeiden ja yhteiskunnan sekä lainsäädännön välillä ovat korostuneet. Sosiaalityöntekijät ovat toimineet myös yhteiskuntakriitikkoina asiakaskuntansa näkökulmasta ja puolesta.
Sote-ja maakuntauudistuksen suhteen on toivottu parempaa tiedottamista tulevista konkreettisista muutoksista rivityöntekijän kannalta. Sosiaalityöntekijät ovat tuoneet esille, että avoimuus ja tiedottaminen ovat tärkeitä sote-ja maakuntauudistusta ajatellen. Myös sosiaalityön johtajuuden ja asiantuntemuksen merkitystä ja tarvetta on korostettu. Mikäli johtajuuteen ei aktiivisesti osallistuta, jokin muu taho voi ottaa roolin.
Aikuissosiaalityön osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuutta ajatellen ovat tiiviisti kytkeytyneet havaittuihin sosiaalisiin tarpeisiin ja epäkohtiin. Keskiössä on asiakas tarpeineen ja toiveineen, jonka ympärille sosiaalityö ja sen osaamistarpeet rakentuvat.
Sos tt k12: ”…jos ei sosiaalialalla ole sitä johtajuutta ja asiantuntemusta niin joku sen ottaa… Se on ihan turha jossitella ja kun meitä ei huomioida. Jos et tule esiin, anna jotain asiantuntijuutta, ei sua kukaan noteeraa. Se on ihan turha täällä kahvihuoneessa palpattaa menemään, jos sie et mee tuonne ihmisten ilmoille johtajuuteen mukaan.”
Tiina Ketola
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Aikuissosiaalityön osaamisen ja asiantuntijuuden tarpeet tulevaisuudessa sosiaalityöntekijöiden kuvaamina. Lapin yliopisto 2017.
(27)
ADHD-oireisen lapsen erityisen tuen tarpeen tunnistaminen
Ajatus siitä, että yhteiskuntamme tuottaa yhä enenevässä määrin uhmakkaita, omaehtoisia ja levottomia lapsia, on iskostunut mieliimme vahvasti. Näkökulma on passivoittanut meidät siten, että sallimme lapsen oireilla ilman, että perehtyisimme lapsen tilanteeseen riittävän syvällisesti.
Passiivisuuden kehityksen juuret ovat siinä, että näkökulmassamme levottomiin ja muulla tavoin oirehtiviin lapsiin korostuu syyllistäminen. Levottomuuden syytä haetaan muun muassa lapsen elinympäristöstä, yhteiskunnan ja ympäristön jatkuvasta muutoksesta ja liikkeestä, ympäristön ärsyketulvasta, nyky-yhteiskunnan vaatimusten lisääntymisestä ja kaupungistumisesta.
Sen sijaan unohdettu näkökulma on, että kaikkia eri näkemyksiä yhdistää sisäänrakennettu idea siitä, että osa lapsista reagoi herkemmin ympäristön vaikutuksiin kuin toiset. Kutsuimmepa näitä lapsia erityislapsiksi tai vammaisiksi lapsiksi, näemme samaa problematiikkaa: toimintakyky alenee ympäristön vaikutuksesta tai ympäristöstä johtuen. Näin ollen käsite ”vammaisuus” kuvastaa meille parhaiten näiden lasten haasteiden luonnetta, joka näkyy toimintakyvyn alentumisena suhteessa ympäristöön ja sen edellytyksiin.
ADHD – vamma(ko?)
Vammaisuutta on monenlaista, joista selkein on näkyvä vamma. Näkyvän vamman todentaminen on suhteellisen helppoa; se edellyttää havaintokykyä, mutta myös kulttuuristen syy-seuraussuhteiden ymmärtämistä, kuten sen, että fyysiset rajoitteet vaikuttavat yksilön elämässä monella eri tavalla – harrastamisesta arjen askareista suoriutumiseen.
Vammaisuuden toinen muoto, näkymätön vammaisuus, on kuitenkin erilainen. Näkymätön vamma haastaa vastaanottajansa havaintokyvyn. Näkymättömän vamman olemassaolo on helppo kiistää ja toisaalta syyllistää henkilöä tilanteesta. Lasten osalta tätä syyllisyystaakkaa kantavat usein lasten lisäksi vanhemmat.
ADHD on yksi näkymättömän vamman muoto. Tämä johtuu siitä, että ADHD-oirehdinnassa toimintakyky alenee suhteessa ympäristön vaatimuksiin nähden. Mitä nämä vaatimukset sitten ovat? Ne ovat niitä kulttuurisia odotuksia, joita yhteisönä asetamme ja joista johtuen syyllistämme niitä, jotka eivät näistä vaatimuksista suoriudu. Mitä tämä syyllisyystaakka ADHD-oireisilla lapsilla sitten on? Usein se on leima lapsen ilkeydestä, kurittomuudesta ja haasteellisuudesta. Vanhemmilla tämä sama syyllisyystaakka näkyy usein ulkopuoliselle heikkona vanhemmuutena.
Mitä olemme jättäneet huomioimatta?
Tarkastelin pro gradu-tutkielmassani ADHD-oireisen lapsen oikeutta tukeen. Lopputuloksena oli kolme keskeistä teemaa, jotka ovat ADHD-oireisen lapsen oikeuksien toteutumisen haasteena. Nämä esteet ovat rakenteita, joiden synnyllä on oma historiansa ja taustansa ja jotka tuottavat väliinputoajaryhmiä. Nämä kolme teemaa ovat: Huolen herääminen, vammaisuuden tunnistaminen ja toimivat palvelupolut.
Tulokset kertoivat ristiriitaisesta ympäristöstä, jossa nämä erityislapset ja heidän vanhempansa usein elävät. Vanhemmilla on useinkin tietoa ja ymmärrystä lapsensa erityisyydestä jo hyvin varhaisessa vaiheessa, mutta kuitenkaan he eivät tule kuulluksi. Lapsen oirehdinta näkyy yleensä kotiympäristössä jo hyvin varhain, mistä syystä vanhemmat usein jo hyvin varhaisessa vaiheessa tunnistavat lapsensa erityisyyden. Tähän huoleen tulisi reagoida vaikka esimerkiksi neuvolakäynnillä lapsessa ei mitään erityistä olisikaan havaittavissa.
Vammaisuuden tunnistaminen/tunnustaminenkaan ei siten ole aina ongelmatonta. Erityisyyttä pohtiessa päädytään prosessin edetessä pohtimaan, kuuluvatko nämä erityislapset lastensuojelun asiakkuuteen vai mahdollisesti vammaispalvelujen piiriin? Mahdollista on myös, että asiakkuuden kriteerit eivät ADHD –oireisilla lapsilla täyty kummankaan palvelun piiriin. Useimmiten kuitenkin erityslapset tulevat lastensuojelun asiakkaaksi.
Erityisen tuen tarpeen tunnistaminen?
Erityisperheiden tarkastelu osoittaa, että lastensuojelun tarkoituksen terävöittäminen ja sen kohderyhmien uudelleen tarkastelu olisi enemmän kuin tarkoituksenmukaista. Toisekseen vammaispalvelujen asiantuntemuksen tulisi laajentua koskemaan myös näkymätöntä vammaisuutta. Olisiko tarkoituksenmukaisempaa tarkastella lapsen oirehdintaa vammaisuutena ja tukitoimien puutteena kuin lastensuojelullisena kysymyksenä? Onneksi uudistunut sosiaalihuoltolaki tuli lieventämään tätä raja-aitaa, mutta se ei kuitenkaan poista ongelmaa, mikäli sosiaalihuollon yleiset tukitoimet eivät olekaan riittävät.
Yksi työni keskeinen havainto oli, että ADHD-oireisille lapsille ei ole toimivia palvelupolkuja. Erityisen tuen tunnistamisen tulisi jo lain mukaan toteutua varhaisessa vaiheessa. Kuitenkin nyt huolet jäävät liian usein huomaamatta ja lapsen kasvamisesta odotellaan. Mihin asiakkuuteen lapsi kuuluu? Kuka tätä lasta hoitaa? Kenen vastuulla on järjestää asianmukaiset tukitoimet ja missä järjestyksessä prosessin tulee edetä? Useinkaan vanhemman vastaanottanut taho ei osaa vastata vanhemman kysymyksiin saati ohjata oikeaan paikkaan.
Tällä hetkellä näyttää, että lääkäriprofessio on ainoa, joka on ottanut paikkansa asiantuntijana lapsen erityisten tarpeiden tunnistamisessa ja joka tietää, kuinka näitä lapsia voidaan auttaa. Lääketieteen näkökulma on kuitenkin korostuneesti sairausnäkökulmaa ja tosiasiassa lääketieteen näkökulma kattaa vain pienen osan lapsen elämän kokonaisuudesta, joka koostuu erilaista elinympäristöistä ja erilaisista ihmissuhdeverkostoista.
Sosiaalityön velvollisuutena on varmistaa lapsen edun ja oikeuksien toteutuminen monimutkaisessa palvelujärjestelmässä. On tärkeää tarkastella lapsen tukemista kokonaisuutena siten, että lapsen tukeminen ja ymmärtäminen toteutuvat tosiasiallisesti lapsen erilaisissa elinympäristöissä. Sosiaalityön työvälineitä erityislasten kanssa työskenneltäessä ovat erityinen tuki, omatyöntekijän nimeäminen sekä asiakassuunnitelman tekeminen.
Oirehtiviin lapsiin tulee kohdentaa voimavaroja – heidän tilanteensa tulee nähdä tukemisen arvoisena.
Jenni Tyvitalo
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Vammaisen lapsen oikeus tukeen – Diskurssianalyysi ADHD –oireisen lapsen tunnustetuksi tulemisesta.
(26)
Tunteet sosiaalityössä
Sosiaalityö on tunnetyötä. Tunteita otetaan vastaan ja jaetaan erityisesti asiakaskohtaamisissa.
Tunnetyössä vaaditaan omien tunteiden suodattamista (Hochschild 1983). Vaikka sosiaalityöntekijät kohtaavat työssään monenlaisia tunteita, niin tunteiden tutkiminen on jäänyt vähälle huomiolle, eikä asiasta ole juurikaan käyty julkista keskustelua. Syynä tähän on todennäköisesti se, että työelämässä on perinteisesti korostunut rationaalisuuden vaatimus, eikä tunteille tai niiden käsittelylle ole ajateltu olevan siellä sijaa (esim. Juuti & Salmi 2014, 188). Tunnetyön raskaus on kuitenkin viime aikoina noussut keskustelun aiheeksi. Työolotutkimusten mukaan iso osa alalla työskentelevistä henkilöistä kokee sekä fyysistä että psyykkistä kuormittavuutta. (Husso 2016, 86.) Työhyvinvointi perustuu siihen, että ihmiset pystyvät ilmaisemaan rakentavalla tavalla omia tunteitaan työyhteisön keskuudessa. Jotta työntekijä voisi auttaa asiakasta, hänen itse tulee voida hyvin.
Pro gradu -tutkielmani aiheena oli Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. Tutkielmassani tarkastelin aikuis- ja perhetyössä työskentelevien sosiaalityöntekijöiden kokemia ja kohtaamia tunteita asiakastyössä. Aineistoni perustui sosiaalityöntekijöiden kirjoittamiin tunnepäiväkirjoihin, joissa he kuvaavat työnsä arkea ja niitä tunteita, joita siellä kokevat ja kohtaavat. Tulevana sosiaalityön ammattilaisena olen kiinnostunut siitä, millaisia tunteita työssä kohdataan ja mitkä ovat ne keinot, joiden avulla tunteita on mahdollista käsitellä. Työuupumuksesta on viime aikoina puhuttu enenevässä määrin myös julkisuudessa; mitkä seikat sitä aiheuttavat ja millä tavalla työuupumusta voisi ennaltaehkäistä?
Sosiaalityöntekijöiden kirjoitusten mukaan työssä koettiin tunteita laidasta laitaan. Näkemykseni mukaan sosiaalityöntekijöiden kuvaamat työtunteet voi jakaa kahteen eri ryhmään: kuormittaviin ja voimia antaviin tunteisiin. Tunnepäiväkirjojen mukaan työn arjessa kuormitti erityisesti kiire, joka aiheutti stressiä ja riittämättömyyden tunteita sosiaalityöntekijöille. Kiirettä työpaikoilla aiheuttivat muun muassa organisatoriset tekijät ja liian vähäinen henkilöstömitoitus työyksiköissä, joka lisäsi sosiaalityöntekijöiden työtaakkaa.
Voimia työntekijöille antoivat erityisesti onnistuneet asiakaskohtaamiset. Kokemukset siitä, että pystyi auttamaan asiakasta hänen vaikeassa elämäntilanteessaan, antoivat positiivisia tunnekokemuksia sosiaalityöntekijöille ja kasvattivat heidän ammatillista itsetuntoaan. Sosiaalityötä ei siis voi ajatella pelkästään negatiivisessa mielessä, vaan työ antaa tekijöilleen myös kokemuksia, joista pystyi iloitsemaan ja kokemaan onnistumisen tunteita. Nämä auttoivat työssäjaksamisessa.
Vertaistuki ja omien tunteiden jakaminen työtovereiden kesken auttoivat tunteiden käsittelyssä, esimerkiksi kahvitaukokeskustelut olivat tärkeitä tilanteita henkilökohtaisen tunnetaakan jakamisessa. Tunteiden jakaminen auttoi sosiaalityöntekijöiden kokemuksen mukaan siinä, että henkilökohtainen tunnetaakka väheni tunteista puhuttaessa. Tunnepäiväkirjoja kirjoittaneet sosiaalityöntekijät olivat sitä mieltä, että työyhteisössä vallitseva hyvä keskinäinen ilmapiiri vaikutti ratkaisevasti työssä jaksamiseen. Yhteisöllinen huumori toimi monissa tilanteissa keinona keventää raskasta tunnelmaa sekä yksilöllistä ja yhteisöllistä tunnetaakkaa.
Tunnetyössä työntekijöillä tulee olla mahdollisuus antaa omille tunteilleen palautumisaikaa niin sanottujen tunnetaukojen muodossa. Tunteiden kuunteleminen vaatii taukoja; työntekijöillä tulee olla mahdollisuus sulatella tapahtuneita asioita sekä virittäytyä seuraavaa vuorovaikutustilannetta ja sen tunnevaatimuksia varten. (Molander 2003, 176.) Tutkimusaineistossani tulikin esille, että tunteet koettiin tarpeelliseksi käydä läpi välittömästi niiden kokemisen jälkeen. Työnohjauksessa koettiin ongelmalliseksi se seikka, että sitä järjestettiin vain noin kuukauden välein. Tällöin alkuperäiset tunnekokemukset olivat jo saattaneet muuttaa muotoaan tai mahdollisesti kokonaan unohtuneet.
Tunteet ovat kuitenkin ennen kaikkea subjektiivisia, tämän takia olisi tärkeää, että työntekijöillä olisi työpaikallaan mahdollisuus käsitellä omia tunteitaan yksilöllisillä tavoilla. Työpaikan ilmapiirin tulisi olla rakentunut niin, että se hyväksyisi erilaiset tunteet ja niiden antaisi ilmaisulle sekä käsittelylle siellä tilaa. Myös esimiehillä on merkityksellinen osuus siihen, millaiseksi työpaikan tunneilmapiiri muodostuu.
Tutkimusten mukaan työssä koettu stressi ja kiire ovat merkittävimmät riskitekijät työuupumuksen syntymiselle (esim. Juuti & Salmi 2014, 55). Ajattelen, että sosiaalityöntekijöiden kokemiin työtunteisiin tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota niin organisatorisella kuin esimiestasollakin. Vaikka nykyään työhyvinvointitrendinä on vaikuttanut olevan se, että vastuu omasta hyvinvoinnista sysätään työntekijän henkilökohtaiseksi vastuuksi. Uupumuksen kaltaiset ongelmat tulkitaan alalla usein henkilökohtaisiksi vastoinkäymisiksi. Itsensä hoitamatta jättämisen ajatellaan olevan oma vika. Tällainen ajattelutapa ei huomio sitä, kuinka työelämän käytänteet todellisuudessa ovat rakentuneet ja mitkä ovat yksilön vaikutusmahdollisuudet sen suhteen. Työelämä on rakentunut tiettyjen yhteiskunnallisten ja institutionaalisten rakenteiden perustalle, joita yksilön voi olla mahdotonta muuttaa. (Husso 2016, 86.) Asiat eivät kuitenkaan muutu, elleivät työelämän käytännöt muutu. Työtunteiden huomioiminen vaatii toimenpiteitä myös organisaariselta taholta. Työn arki tulisi olla suunniteltu niin, että työntekijät voivat ilmaista ja käsitellä omia tunteitaan. Tärkeää olisi, että sosiaalityöntekijät saisivat oman äänensä kuuluville asiassa ja heidän tuntemuksensa tulisivat kuulluiksi.
Suviriina Laitinen
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. (2017).
Lähteet:
Hochschild, Arlie 1983: The Managed Heart. The Commercialition of Human Feeling. University of California Press, Berkeley.
Husso, Marita 2016: Sukupuoli ruumiillisena tapaisuutena ja elettynä suhteena. Teoksessa Husso, Marita & Heiskala, Risto (toim.) Sukupuolikysymys. Gaudeamus Oy, Helsinki, 33-53.
Juuti, Pauli & Salmi, Pontus 2014: Työ ja tunteet. Uupumuksesta iloon. PS-kustannus, Jyväskylä.
Laitinen, Suviriina 2017: Sosiaalityöntekijöiden koetut sekä jaetut tunteet aikuis- ja perhesosiaalityössä. Pro gradu -tutkielma, Lapin yliopisto.
Molander, Gustaf 2003: Työtunteet – esimerkkinä vanhustyö. Työterveyslaitos, Helsinki.
(25)
Elämän suuntaviivoja: Diskurssianalyyttinen tulkinta vammaisuuden ja toimijuuden rakentumisesta elämäkertakeruuaineistossa
Vammaisuus on ilmiönä moniulotteinen. Vammaisuutta voidaan selittää useilla erilaisilla selitysmalleilla, sillä mikään näistä ei yksinään pysty tyhjentävästi kuvaamaan vammaisuutta.
Pro gradu -tutkimuksessamme olemme tarkastelleet vammaisten henkilöiden elämänkerta-aineiston kirjoituksista erilaisia diskursiivisia vammaiskäsityksiä ja toimijuuden rakentamisen tapoja. Tutkimusaineistomme on elämäkertakeruuaineisto ja se on valittu Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston kokoelmista. Aineisto käsittää eri-ikäisten ja eri tavoin vammaisten henkilöiden kirjoituksia elämänhistoriastaan ja elämäntapahtumistaan.
Vammaisuutta tarkastelevasta tutkimuksesta voidaan erottaa kahdenlaista tutkimussuuntausta: vammaisuuden tutkimus ja vammaistutkimus. Tutkimusaiheemme paikantuu yhteiskuntatieteelliseen vammaistutkimukseen (engl. disability studies). Sosiaalityön tutkimukseen aiheemme liittyy siten, että vammaiset henkilöt ovat yksi sosiaalityön asiakasryhmä ja tutkimuksemme tavoitteena on tuottaa tietoa vammaisuudesta ilmiönä.
Tutkimuksessa tarkastelemme vammaisuutta sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksestä, koska käsityksemme mukaan vammaisuus liittyy vahvasti ympäröivään sosiaaliseen ja rakenteelliseen maailmaan. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan vammaisuus on kulttuurisidonnainen ilmiö ja se liittyy aina myös vallitseviin uskomuksiin ja arvoihin. Vammaisuus on kulttuurisesti luotu ilmiö ja sen merkitys ja sisältö ovat riippuvaisia siitä, mitä uskomuksia vammaisuuteen vallitsevassa kulttuuriympäristössä liitetään. (1)
Vammaisuuden tutkimussuuntauksiin kuuluu vammaisuuden subjektiivisten ja kokemuksellisten ulottuvuuksien tutkiminen, joka soveltaa vammaisuuden sosiaalista tulkintaa. Kokemusten tutkiminen tuo huomattavasti lisää tietoa vammaisten olosuhteista ja asemasta ja tämä tutkimussuunta on olennainen. (2) Kokemuksellinen vammaistutkimus on merkittävä, koska sillä on selkeä eettinen perusta ja se sitoutuu vammaisten ihmisten aseman parantamiseen. Samalla sillä kuvataan vammaisten ihmisten pyrkimystä vapautua muiden määräysvallasta ja se on vastapaino ammatillisille avuttomuutta korostaville vammaisuuskäsityksille. Kokemuksellisen vammaisnäkökulman periaatteet ja esitetyt toimivat ratkaisut ovat myös suoraan hyödynnettävissä käytännön toiminnassa. (3)
Monimerkityksellinen vammaisuus
Vammaisuutta voidaan avata yhtäaikaisesti useilla erilaisilla selitysmalleilla. Mikään selitysmalli ei yksin riitä tyhjentävästi kuvaamaan todellisuutta. Käytännössä vammaisuutta voidaan tarkastella eri tavoilla samanaikaisesti. (4) Ymmärrämme tutkimuksessamme vammaisuuden selitysmallit jatkumona ja saman ilmiön eri puolien kuvauksina.
Yksilökeskeinen vammaiskäsitys
Yksilökeskeisen vammaiskäsityksen ytimessä on mielleyhtymä siitä, että yksilön psyykkisen tai fyysisen erilaisuuden vuoksi tämä ei pysty täyttämään yhteisön asettamia vaatimuksia. Yksilökeskeistä näkökulmaa tarkasteltaessa normaaliuden käsite asettuu keskeiseen asemaan. Vammaisuus on merkinnyt poikkeavuutta normeista ja kyvyttömyyttä suoriutua rooliodotuksista. Vammaisuuden olemusta on kuvattu termeillä erilainen, poikkeava, toiseus ja stigma. Vammaisuus on käsitetty perustavanlaatuisesti erilaisuudeksi ihannekansalaisesta ja se on ilmentänyt konkreettisesti ihmisen olemassaolon toista puolta; ihmisen haavoittuvuutta. (5) Vammaisuuden yksilökeskeinen malli sisältää psykologisen ja lääketieteellisen näkökulman vammaisuuteen, joka tarkoittaa psykologista vajeen tai toiminnallisen rajoittumisen olemassaoloa (6).
Vammaisuus sosiaalinen ja yhteiskunnallisena käsityksenä
Ymmärrys vammaisuuden monitahoisesta prosessista on asteittain ja merkittävästi muuttunut yksilöllisestä lääketieteellisestä ongelmasta laajemmaksi sosio-poliittiseksi näkökulmaksi, jossa viitataan koko yhteiskuntaan (7). Vammaisuuden yhteiskunnallisessa mallissa vammaisuus ja siihen liitetyt ongelmat ymmärretään siten, että ne eivät johdu yksilön rajoituksista, vaan yhteiskunnan kyvyttömyydestä tarjota sopivia ja riittäviä palveluita ja ottaa täysimääräisesti huomioon vammaisten ihmisten tarpeet yhteiskunnassa.
Vammaisuutta ovat kaikki ne asiat, jotka muodostavat esteitä vammaisille ihmisille ja heidän osallistumiselleen ja toimimiselleen yhteiskunnassa. Yhteiskunnassa ilmenevät epäonnistumisten seuraukset eivät kosketa vain joitakin yksilöitä, vaan ne syrjivät systemaattisesti vammaisia ihmisiä ryhmänä. (6)
Vammaisuus poliittisena ja ihmisoikeudellisena käsityksenä
Vammaisuuden sosiaalisen tarkastelun myötä kehittyi poliittinen näkökulma vammaisuuteen. Vammaisuuden poliittisessa mallissa korostetaan ihmisoikeuksien näkökulmaa vammaisuuden selittämisessä. Vammaisuus ymmärretään siis olevan seurausta ihmisoikeuksien rikkomisesta. Vammaisuuden poliittinen malli on saanut yhä enemmän tilaa yhteiskunnallisessa ajattelussa. (4) Ihmisoikeusnäkökulma ja käsitys ihmisoikeuksien rikkomisesta vammaisten ihmisten kohdalla haastaa koko ilmiön perustalla lepäävän epätasa-arvon. (8)
Toimijuus käsitteenä
Tärkeä analyyttinen käsite tutkimuksessamme on toimijuuden käsite. Toiminta ja toimijuus ovat filosofian, yhteiskunta- ja ihmistieteiden peruskysymyksiä (9). Toimijuuden ymmärrämme humanistiseen ihmiskäsitykseen pohjautuen, jonka mukaan yksilöt ovat kykeneviä tekemään omia valintojaan ja toteuttamaan päämääriään vapaasti valitsemallaan tavalla. Ihmiset ovat rationaalisia toimijoita ja ovat itseohjautuvia, tavoitteellisia ja luottavat omiin mahdollisuuksiinsa. Toimijuuden kontekstissa vammaiset henkilöt ovat oman elämänsä subjekteja eli aktiivisia toimijoita, eikä toiminnan kohteita, objekteja.
Elämäkertakirjoituksista rakennetut tulkinnat vammaiskäsityksistä ja toimijuuden rakentumisesta
Elämäkertakeruuaineistosta käy esille se, että vamma tai sairaus vaikuttaa kirjoittajien elämään eri tavoin eri elämänkaaren tilanteissa. Yhteistä kertomuksissa näyttäytyi useimmiten olevan se, että kirjoittajat kuvaavat ensimmäiseksi vammaisuuden paikantumista fyysisesti ja sitä kautta diagnoosin vahvistumista ja laajemmin muun elämän kuvaamista vammaisuuden ja sen vaikutusten näkökulmasta.
Kirjoituksia analysoidessamme erotimme kaksi päädiskurssia: kehollisuusdiskurssin ja ristiriitaisuusdiskurssin. Aineiston analyysissa olemme tulkinneet sitä, miten kirjoittajat rakentavat vammaisuutta ja millaisiin asemiin vammaiset ihmiset tulkitsevat tulevansa sijoitetuiksi elämässään, kun he kertovat elämästään ja kokemuksistaan vammaisuuden vaikutuksesta elämässään.
Kehollisuusdiskurssista ilmenee, kuinka vammaiset henkilöt selittävät vammaisuutta lääketieteellisen diagnoosin avulla, jolloin vammasta kertominen avaa laajemmin myös sosiaalisen todellisuuden rakentumista, koska diagnoosit ja fyysis-elimellisen toimintakyvyn kuvaus käsittää huomattavan määrän tietoa. Tulkitsimme kehollisuusdiskurssissa usein esille tulleen yksilökeskeisen ja sosiaalisen vammaiskäsityksen johtuvan osittain siitä, että vammaisuudesta kertominen on monesti arkikielistä, ja se sisältää paljon ihmisten arkielämään liittyviä elementtejä.
Kehollisuudiskurssissa ilmenevä yksilökeskeinen lääketieteellinen selitysmalli johtuu tulkintamme mukaan osittain siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa lääketieteellistä tietoa arvotetaan ja sillä on vahva asema tiedon hierarkiassa globaalisti. Lisäksi tulkitsimme aineiston kirjoituksista, että kehollisuusdiskurssiin paikantuva yksilökeskeinen, lääketieteellinen tieto viittaa yksilöllä olevaan pysyvään ruumiin tilaan.
Kehollisuusdiskurssissa diagnostinen yksilökeskeinen näkökulma vammaisuuteen näyttäytyi merkittävänä. Vamma on kirjoittajien teksteissä nähtävissä ruumiiseen paikantuvana realiteettina ja se myös merkityksellistyy jokaiselle henkilölle omalla tavallaan. Kehollisuusdiskurssissa on viitteitä myös sosiaalisesta ja ihmisoikeudellisesta vammaisuuden mallista. Vammaisuutta voidaan aineistossa tulkita yksilökeskeisen, sosiaalisen ja poliittis-ihmisoikeudellisten vammaiskäsitysten kautta.
Elämäkertakeruuaineistosta tulkitsemastamme ristiriitaisuusdiskurssista on löydettävissä kahdenlaista näkökulmaa. Ensimmäisen näkökulman mukaan vammaisuudesta kirjoitettaessa ristiriita nousi siitä syystä, että henkilöt eivät itse kokeneet vammaisuuttaan ja vammaisuuden vaikutuksia samalla tavoin kuin miten ympäristö sen määritteli.
Keskeiset johtopäätökset
Keskeinen havaintomme oli se, että osa kirjoittajista vamman siivittämistä elämänkokemuksistaan huolimatta kokivat itsensä ensisijaisesti ihmisinä, eikä vammaisina tai muidenkaan erityismääritelmien mukaisina. Toisaalta aineistossa on nähtävissä, kuinka ristiriitaa herätti se, että vammaisen henkilön ja ympäristön tulkinta vamman vakavuudesta ja olemassaolosta eivät kohdanneet. Henkilö koki itsensä vammaiseksi, mutta esimerkiksi tukitoimista päättävät asiantuntijatahot eivät tukeneet henkilön näkemystä, jonka seurauksena ihmisille saattoi aiheutua kohtuuttomia tilanteita.
Tutkimusaineiston perusteella olemme todenneet, että vammaisuus rakentuu 1. yksilön vammasta 2. lääketieteellisestä diagnoosista 3. sosiaalis-institutionaalisista rakenteista sekä 4. poliittisesta ja ihmisoikeudellisesta sääntelystä. Aineistossa vammaisen henkilön tilanne näyttäytyi vahvana ja kannattelevana tilanteissa, joissa yksilön oma kokemus, lääketieteellisen näkökulman antama selitys ja ympäristön tekemä tulkinta yksilön tilanteesta kohtaavat.
Toimijuuden tutkimisen näkökulmasta olimme kiinnostuneita siitä, miten toimijuutta tuotettiin elämäkerran eri vaiheissa. Tutkimuksessamme tuli esille se, että toimijuudesta kertomiseen vaikuttivat elämäntarinoissa ajankohta ja elämäntilanne. Elämäkertakirjoituksissa toimijuus paikantui yksilön voimavaroihin. Toimijuus oli tekijänsä näköistä, tavoitteellista ja elämänvalintoja ohjaavaa. Elämäkertakirjoituksissa kirjoittajat kertoivat tavoitteistaan ja pyrkimyksistään elämässään ja pitivät merkityksellisinä heidän omia sisäsyntyisiä ominaisuuksiaan. Yksilötason toimijuuden diskursseista tuli esille myös se, että ne voivat olla hetkellisiä ja hauraita, eivätkä ne aina edellytä toimijalta välttämättä vahvuutta ja ponnekkuutta. Aineistosta tuli esille näkökulmia, jotka kuvastivat kirjoittajien eritasoista toimijuuden vaihtelua – vahvasta hauraaseen.
Vammaisten henkilöiden toimijuus näyttäytyi myös sosiaalisissa suhteissa rakentuvana, jolloin toimijuutta vahvistivat hyvät ihmissuhteet, oman paikan löytyminen koulutuksessa ja työelämässä. kirjoittajat kuvasivat tärkeäksi mahdollisuuden liittyä osaksi omaa viiteryhmäänsä ilman, että erontekoa heidän ja muiden ikätovereiden välillä tehtiin yksilöllä olevan vamman perusteella. Tulkitsimme, että toimijuuden rakentumisen kannalta kirjoittajille oli tärkeää, että heidät otettiin vastaan tasavertaisina ja samanlaiset mahdollisuudet omaavina nuorina. Elämäkertakirjoituksissa kirjoittajien kuvauksissa opiskelun ja työn aihepiireistä toimijuuden toteutuminen liittyy yksilön mahdollisuuteen liittyä osaksi yhteiskuntaa ja tavoitella merkitykselliseksi kokemaansa elämänuraa.
Hanna-Riitta Kahelin
Miia Klemola
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu –tutkielmaan: ”Elämän suuntaviivoja. Diskurssianalyyttinen tulkinta vammaisuuden ja toimijuuden rakentumisesta elämäkertakeruuaineistossa”, 2017.
Lähteet:
-
- Vehmas Simo 2005: Vammaisuus. Johdatus historiaan, teoriaan ja etiikkaan. Tammer- Paino. Tampere.
- Haarni Ilka 2006: Keskeneräistä yhdenvertaisuutta. Vammaisten henkilöiden hyvinvointi ja elinolot Suomessa tutkimustiedon valossa. Stakes raportteja 6/ 2006. Valopaino Oy. Helsinki.
- Lampinen Reija 2007: Omat polut! Vammaisesta lapsesta täysvaltaiseksi aikuiseksi. Edita Prima Oy. Helsinki.
- Kivistö Mari 2014: Kolme ja yksi kuvaa osallisuuteen. Monimenetelmällinen tutkimus vaikeavammaisten ihmisten osallisuudesta toimintana, kokemuksena ja kielenkäyttönä. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi.
- Harjula Minna 1996: Vaillinaisuudella vaivatut. Vammaisuuden tulkinnat suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800-luvun lopulta 1930-luvun lopulle. Hakapaino Oy. Helsinki.
- Oliver Michael 1996: Understanding disability. From theory to practise. Palgrave. New York.
- Barnes Colin, Mercer Geof & Shakespeare Tom 1999: Exploring disability: a sociological introduction. Polity Press. Cambridge.
- Katsui Hisayo 2006: Vammaisten ihmisoikeuksista etelässä. Teoksessa Teittinen Antti (toim.) Vammaisuuden tutkimus. Yliopistopaino. Helsinki, 86 – 119.
- Hokkanen Liisa 2014: Autetuksi tuleminen. Valtaistavan sosiaalisen asianajon edellyttämät toimijuudet. Acta Universitatis Lapponiensis 278. Lapin yliopistopaino. Rovaniemi.
(24)
Monikulttuurista väkivaltatyötä tekemässä – Intersektionaalisten tekijöiden huomioiminen maahanmuuttajanaisten parissa tehtävässä turvakotityössä
Maahanmuuttajanaisten lähisuhdeväkivallan kokemuksista selviytymistä ja irtaantumista vaikeuttavat maahanmuuttobyrokratia ja suomalaisen yhteiskunnan rakenteissa piilevät eriarvosuutta luovat tekijät.
Pro-gradu -tutkimuksessani tarkastelin lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa tehtävää väkivaltatyötä turvakodeissa. Aineisto on kerätty haastattelemalla seitsemää työntekijää neljästä eri turvakodista.
Tutkimustehtävänä oli tarkastella sitä, millaisena lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten parissa tehtävä väkivaltatyö näyttäytyy turvakodeissa ja onko lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten kohdalla nähtävissä intersektionaalisia tekijöitä, jotka vaikuttavat väkivaltakokemuksista selviämiseen tai väkivaltaisesta suhteesta irtaantumiseen?
Intersektionaalisten tekijöiden löytymisen kannalta tavoitteena oli myös tarkastella sitä, miten nämä tekijät on huomioitava turvakodeissa tehtävässä väkivaltatyössä? Intersektionaalisuudella tarkoitetaan useiden syrjintää aiheuttavien tekijöiden kuten sukupuolen, luokan, etnisyyden, seksuaalisuuden, rodun, iän ja terveyden kaltaisten, identiteettejä ja erontekoja tuottavien kategorioiden olemassaoloa sekä niiden välisten ja toisiinsa monimutkaisissa suhteissa olevien kytkösten kriittistä tarkastelua (Karkulehto ym. 2012, 1).
Kulttuuristen tapojen ja erityistarpeiden kunnioittaminen työskentelyn lähtökohtana
Tutkimuksesta kävi ilmi, että turvakotien työntekijät huomioivat ja kunnioittavat maahanmuuttajataustaisten naisten erityistarpeita- ja tapoja turvakotien arjessa. Tällaisia olivat muun muassa ruokailutapojen -ja tottumusten sekä uskonnon harjoittamisen mahdollistaminen.
Lisäksi työntekijät toivat esiin maahanmuuttajanaisten oman kielen tärkeyden, joka tulee huomioida siinä, että naisille mahdollistetaan vaikeista ja herkistä asioista puhuminen heidän omalla kielellään. Oman kielen käyttöön kiinnitettiin huomioita myös tulkkien käytössä ja valinnassa, sillä väkivallan vaikean aiheen vuoksi maahanmuuttajanaisten voi olla vaikeaa puhua tilanteestaan esimerkiksi miestulkin välityksellä.
Kieleen kiinnitettiin huomioita myös käsitteistön ja työskentelytapojen osalta, sillä länsimaiset toimintatavat eivät välttämättä istu sellaisenaan erilaisesta yhteiskunnasta tulevan auttamiseen. Tällöin joudutaan huomioimaan maahanmuuttajanaisten taustat ja kokemukset viranomaistahoista, sillä maahanmuuttajanaisilla ei ole välttämättä aiempia kokemuksia auttamistyöstä tai länsimaiseen itsereflektioon ja autonomiaan tähtäävästä dialogisesta työskentelystä.
Kielen ja käsitteistön suhteen kiinnitettiin huomioita myös siinä, että useissa maissa suomalaisille väkivaltatyössä käytetyille käsitteille ei ole välttämättä olemassa käännöksiä maahanmuuttajanaisten omalla kielellä tai että eri kielissä käytetyt emotionaaliset merkitykset voivat olla erilaisia eri ihmisille.
Tärkeäksi nähtiin myös mahdollisten maahanmuuttajakollegoiden ja vapaaehtoisten työntekijöiden kulttuurinen osaaminen, jonka koettiin edistävän maahanmuuttajanaisten asennetta avun vastaanottamisessa sekä tuovan kulttuuritietämystä myös suomalaistaustaisten työntekijöiden keskuuteen. Maahanmuuttajataustaisten vapaaehtoisten panos nähtiin arvokkaana lisänä paitsi turvakotien arjen työssä myös mahdollisena tukihenkilönä jatkumisena turvakotijakson jälkeen. Tätä tulisi mielestäni korostaa enemmän monikulttuurisessa väkivaltatyössä, jossa maahanmuuttaja-vapaaehtoiset tulisi nähdä voimavarana paitsi turvakotien arjen työssä, myös kielen ja kulttuurin tuntemusta tuovana lisänä.
Lisäksi maahanmuuttaja-vapaaehtoiset voivat edistää maahamuuttajanaisten kotoutumista sekä tukea naisten väkivaltaisesta suhteesta irtautumista myös turvakotijakson jälkeen, erityisesti silloin, jos väkivaltaa kohdanneilla maahanmuuttajanaisilla on muutoin puutteelliset sosiaaliset verkostot.
Neuvonta- ja palveluohjaus osana kokonaisvaltaista väkivaltatyötä
Aineistosta nousi esiin myös neuvonta- ja palveluohjauksen välttämättömyys, joka jakoi kuitenkin työntekijöiden näkemyksiä siitä, miten sen nähtiin asemoituvan väkivaltatyöhön. Osa haastateltavista koki, että vaikeassa elämäntilanteessa olevan asiakkaan juoksuttaminen luukulta luukulle on tarpeetonta, koska asiakkaan kokonaistilanteiden hoito voidaan ottaa haltuun myös turvakodeissa. Tiedon lisääminen yhteiskunnan eri palveluista ja naisten oikeuksista nähtiin vahvistavan naisten autonomisuutta ja edistävän näin myös voimaantumista.
Toiset työntekijät taas kokivat, että heille jää liian paljon hoidettavaksi sellaisia käytännön tehtäviä, jonka nähtiin kuuluvan pääsääntöisesti muille tahoille. Tällaisiksi tekijöiksi työntekijät nostivat muun muassa asunnon hankintaan liittyvät toimet, koska maahanmuuttajanaiset tarvitsevat kielivaikeuksien vuoksi niissä usein intensiivisempää apua kuin valtaväestöön kuuluvat. Käytännön asioiden hoitamisten nähtiin täten vievän aikaa varsinaiselta väkivaltatyöltä.
Väkivallan monisyisen luonteen vuoksi on kuitenkin tärkeää, että naisten irtautumisen syyt eivät jäisi kiinni siitä, etteivät he tiedä mistä ja miten apua voidaan hakea tai eivät saa apua käytännön asioiden hoitamiseen liittyvissä asioissa. Tämä nähtiin myös välttämättömänä, kuten yksi informantti totesikin: “eihän sitä voi edes erotakaan, jos ei saa asuntoo tai turvakotijakso venyy sen takia et kukaan ei niinku auta”. Neuvonta- ja palveluohjaukseksi luettiin muiden käytännön tehtävien lisäksi myös maahanmuuttobyrokratiaan liittyvien asioiden selvittäminen, sillä niistä johtuvat tiedonpuutteet näyttäytyivät työntekijöiden puheissa usein yhtenä syynä siihen, miksi naiset eivät uskaltaneet puhua väkivallasta tai tehdä omaa elämää koskevia päätöksiä.
Aineistosta ei käynyt ilmi, auttavatko työntekijät toisinaan maahanmuuttajanaisia myös oleskelulupiin liittyvissä asioissa, mutta Ewaldsin ym. (2013, 23) mukaan sen nähdään kuuluvan oleellisesti väkivaltatyöhön, erityisesti silloin, jos naisten oleskelulupa on väkivallan tekijästä riippuvaista.
Intersektionaalisten tekijöiden olemassaolo ja niiden vaikutusten huomioiminen väkivaltatyössä
Tutkimuksen keskiöön nousivat tekijät, jossa väkivaltaisesta ilmapiiristä irtaantumista ja avun saantia nähtiin haastavan ylirajaisuuden kysymykset, maahanmuuttopolitiikan aiheuttamat epävarmuudet sekä omia oikeuksia koskevat tiedon puutteet. Näiden intersektionaaliksi nimeämieni tekijöiden nähtiin vaikuttavan oleellisesti siihen, miten maahanmuuttajanaisten koettiin kykenevän työstämään väkivallan kokemuksia tai tekevän omaa elämää koskevia ratkaisuja.
Erityisesti näiden nähtiin korostuvan silloin, jos maahantuloprosessit olivat kesken tai muutoin epävarmaa. Maahanmuuttajanaisten nähtiin toisinaan pelkäävän sitä, että väkivallan paljastuminen voi vaarantaa suoraan heidän oman tai lasten maahan jäämisen mahdollisuuksia. Ylirajaisuus ja epävarmuudet nähtiin liittyvän myös siihen, että maahanmuuttajanaiset joutuvat huomioimaan päätöstensä seurauksia myös suvun tai yhteisön näkökulma huomioiden.
Haastateltavat toivat esille, että suku ei välttämättä hyväksy naisen päätöstä erota väkivaltaisesta liitosta, joka voi liittyä kulttuurisiin käsityksiin mieheydestä ja naiseudesta tai se voidaan nähdä suvun kunniaa loukkaavana häpeällisenä tekona.
Tutkimuksesta kävi myös ilmi, että maahanmuuttajanaiset kokevat syrjintää ja epätasa-arvoisuutta myös palveluiden saannissa. Tämä näkyi erityisesti turvakotijakson jälkeisten palveluiden saannissa, sillä useissa sekä julkisissa että kolmannen sektorin palveluissa ei ollut aina mahdollisuutta tulkkien käyttöön. Erityisesti maahanmuuttajien keskuudessa viranomaisverkostolla voi olla vahvempi rooli sekä auttajina, mutta myös puuttuvien sosiaalisten verkostojen paikkaajana.
Turvakotijakojen verrattain lyhytkestoisuus ei useinkaan riitä kaikille väkivaltaa kohdanneille, vaan toisinaan väkivallasta tai väkivaltaisesta suhteesta irtaantuminen vaatii pitkäkestoista apua ja tukea. Tämän avun jääminen puutteelliseksi nähtiin vaarantavan huomattavasti naisten selviytymistä. Aineistosta kävi ilmi, että perheelliset huomioidaan yksin tulevia aikuisia paremmin palveluiden saannissa, koska perheiden asioiden hoitaminen siirtyy lasten kautta usein sosiaalitoimen vastuulle.
Väkivallasta puhuminen tai avun hakeminen on ylipäätään vaikeaa monille väkivaltaa kohdanneille, mutta maahanmuuttajanaisten kohdalla näiden nähdään moninkertaistuvan kielitaidottomuuden, palvelujärjestelmän ja lainsäädännön tuntemattomuuden vuoksi. (Kyllönen-Saarnio & Nurmi 2005, 46). Nämä tekijät näyttäytyivät myös omassa tutkimuksessani avunsaantia rajoittavina tekijöinä, mutta väkivallan kokemusten ja avun saamisen valossa tulee huomioida, että vaikka irtaantumista rajoittavat tai estävät syyt ovat pitkälti universaaleja, voi maahanmuuttajanaisten kohdalla siihen vaikuttaa myös kulttuuriset syyt tai yhteiskunnan rakenteissa olevat tekijät, jotka luovat naisille epävarmuutta vaikeuttaen näin sekä avun hakemista, että väkivallasta selviytymistä.
Taru Vitikka
Lapin yliopisto
Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Monikulttuurista väkivaltatyötä tekemässä – Intersektionaalisten tekijöiden huomioiminen maahanmuuttajanaisten parissa tehtävässä turvakotityössä”. 2017.
Lähteet:
Ewalds, Helena & Arponen, Aino & Manns-Haatanen, Heidi & Ruuskanen, Kristiina & Laaksonen, Sari & Huopalainen, Kristina & Virtanen, Miialiila & Tuormaa, Tuija 2013: Turvakotipalvelujen kansalliset laatusuositukset. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos. Helsinki.
Karkulehto, Sanna & Saresman, Tuija & Harjunen, Hannele & Kantola, Johanna 2012: Intersektionaalisuus metodologiana ja performatiivisen intersektionaalisuuden haaste. Naistutkimus 25 (2012). 17–28.
Kyllönen-Saarnio, Eija & Nurmi, Reet 2005: Maahanmuuttajanaiset ja väkivalta. Opas sosiaali- ja terveysalan auttamistyöhön. Sosiaali- ja terveysministeriön oppaita 2005 (15). Helsinki.
(23)
Diverse experiences, knowledge and skills is evident in gerontology social work.
Working with ageing clients presents various experiences, different types of knowledge and skills. This research found out that first, gerontology social workers experiences in their work involved four main encounters which are, professional base, client, multidisciplinary team, and the society. Secondly gerontology social workers’ apply a combination of factual, theoretical, and practice knowledge in their work and thirdly gerontology social workers utilise interaction, writing, interviewing and organization skills in their work.
Components of interactions
Professional base
A lot of approaches I use daily like case management is what I was trained in social work, In terms of profession gerontology social work is related to working with ageing and older people’s well-being. One utilizes common methods such as empowerment approach, use of case management, as well as the use of reminiscence method to supporting the elderly clients and their families.
Gerontology social work professional encounters are based on social work profession principles and gerontology social work. Gerontology social workers described their work as mandated by the social profession and gerontology social work, they pointed out that their methods such as case management, knowledge base and theoretical backgrounds is founded on social work. They construct meaning and act within the scope of these two professions.
The Client
Gerontology social workers experiencse are centred in the care of their client who are 65+ years. Interactions with the clients forms basic context of their work, in this encounters social workers apply various approaches to aid their client needs.
Multidisciplinary team
Gerontology social workers engage in cooperative interactions with other professional working with elderly clients such as nurses, doctors, ward managers, institutional care centres managers, home care services managers, mental health care professionals, adult social workers and other public services. The different perspective of all various workers enhances an holistic care of the patience as well as allowing an opportunity to learn from each other.
The society
Gerontology social workers experience interaction with the society/community. They view their work as involving the community which forms the context of their work. The ageing individuals live in the community which has rules, culture, norms and other different organisations including families. Society provides aspects of political unit that establishes policies and programmes for the ageing. The political organisations and leadership have effect on the ageing populations. One of the participants lamented that the government has been cutting resources for prevention services across all sectors of public services. There was agreement though, that the establishment of the new law supporting the functional capacity of the older population & social-health services for elderly 28.12.2012/980, was of significant boost to ensuring the risk clients were brought into awareness through public participation.
Combination of factual, theoretical and practice knowledge
There is no manual that I need to read every day how to handle clients’ situation, through doing work I develop knowledge. I can easily step back and think through other situations I have had, the various laws I have applied before, the approach I have taken before, the colleague advice on so and so case.
The knowledge about ageing, aged and the diseases associated with age was notes important for a social worker working with elderly clients. Other areas of knowledge that were mentioned includes the knowledge of social and healthcare organization, various services offered by other sectors, elderly policies, the criteria for right to services, social work core values and methods. Gerontology social workers gain knowledge in practice, during home visits, sharing ideas and through interrelating with other professionals and experts.
Interaction, writing, interviewing and organization skills
When working with the elderly one requires several techniques like interviewing, one has to make sure to ask open ended questions not just a yes or no answers. By so doing you allow the clients to tell their feelings. I think having empathy, dignity and worthy of a person demands that you allow them tell their feelings and ideas, without judging them
Gerontology social workers reported the significant of interviewing and communication skills such as reframing, paraphrasing, summarizing and listening. Gerontology social workers identified utilising advising, guiding and counselling skills to effectively meet requirements of their jobs. It was emphasised the need to promote clients own initiative and boost their self care. Good writing skills are essential in the field of social work, gerontology social workers mentioned their involvement in report writing and giving written opinions about their clients to other sectors which are involved in services production and delivery in this sector.
Faith Kilpeläinen
University of Lapland
Text based on master thesis research 2017. ”Gerontology social workers experiences in their work”.
(22)
Sosiaalityön subjektiasema sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamissa mielipidekirjoituksissa
Mielipidekirjoitukset tuottavat ja rakentavat omalta osaltaan sosiaalista todellisuutta vaikuttamalla tietoomme, uskomuksiimme, arvoihimme, sosiaalisiin suhteisiimme ja identiteetteihimme (1). Mielipidekirjoitukset välittävät meille tietynlaisia tulkintakehyksiä, jotka ohjaavat ymmärtämään ja havainnoimaan todellisuutta tietystä näkökulmasta käsin ja rakentavat toimijoille tietynlaisia subjektiasemia sekä vakuuttavat ja suostuttelevat meitä tavoittelemiensa päämäärien taakse (2).
Pro gradu -tutkielmassani halusin selvittää sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamissa lastensuojelua käsittelevissä mielipidekirjoituksissa ilmeneviä subjektiasemia ja subjektiasemien välisiä suhteita. Subjektiasema tarkoitti tutkimuksessani viitekehystä, jonka mukaan ihmisen identiteetti muotoutuu, valikoituu ja neuvotellaan tilannekohtaisesti kussakin vuorovaikutuksellisessa suhteessa ja/tai tilanteessa yhä uudelleen (3).
Tutkimukseni tulokset osoittivat toimijoiden subjektiasemien jakautuvan neljään toimija-asemaan: julkisen vallan, asiantuntijatiedon, sosiaalityön ja sosiaalityön asiakkaiden, lasten ja vanhempien, subjektiasemaan.
Sosiaalityö ja julkinen valta
Mielipidekirjoituksissa julkinen valta (lainsäädäntö, poliittiset päättäjät, kuntien/kaupunkien johtavat viranhaltijat) oli hyvin vahva, jopa omavaltainen, toimija rajoittaen ja mahdollistaen sekä sosiaalityön että asiakkaiden toimijuutta. Julkisen vallan subjektiasema heijastui kaikkien muiden toimijoiden subjektiasemaan: se pystyi päätöksillään ohjaamaan kokonaisvaltaisesti muita toimijoita.
Sosiaalityön subjektiasema asettui siis suhteessa julkisen vallan määräysvaltaan ja tätä kautta lastensuojelun toimintaympäristössä ja toimintakäytännöissä mahdollistuviin ja rajoittuviin tekijöihin. Sosiaalityön subjektiasema kuvastui pakkona toimia rakenteiden puristuksessa. Sen subjektiasema näyttäytyi sosiaalityön oman ammattietiikan ja markkinaorientoituneen logiikan välisenä toimijuutena: sosiaalityö paini moraalisessa ja eettisessä ristiriidassa asiakkaiden ja rakenteiden välissä.
Kuitenkin julkisen vallan ohjaus- ja määräysvaltaan myös luotettiin. Se pystyi takaamaan ja mahdollistamaan laadukkaan ja korkeatasoisen lastensuojelun sosiaalityön kehystämällä ja linjaamalla lastensuojelupalveluja ja sen toimintakäytäntöjä.
Sosiaalityö ja asiantuntijatieto
Asiantuntijatietoa (tiede/tieto, kuten erilaiset tutkimukset, projektit tai tilastot) hyödynnettiin laajasti mielipidekirjoituksissa toimijoiden subjektiaseman ja/tai toiminnan perusteena/perustana. Asiantuntijatieto toimi hyvinkin erilaisten päämäärien oikeutuksena, sitä hyödynnettiin omien tavoitteiden ja toimija-aseman vahvistamiseksi/osoittamiseksi.
Asiantuntijatietoon viitattiin niin argumentoitaessa lastensuojelun asiakkaiden tilanteista ja tarpeista, kuten osoittamaan lasten hyvinvoinnin uhkatekijöitä, kerrottaessa lastensuojelupalvelujen tilanteesta, kuten lastensuojelun asiakasmääristä, kuin vaadittaessa julkista valtaa käyttämään tietoa/tiedettä päätöksentekonsa tukena.
Sosiaalityö ja asiakkaat
Asiakkaiden subjektiasema oli varsin heikko. Asiakkaista, niin lapsista kuin aikuisista, tehtiin erilaisia luokituksia ja kategorioita, joiden pohjalta varsinaiset päämäärät asetettiin, pantiin täytäntöön ja voitiin saavuttaa. Mielipidekirjoituksissa asiakkaiden toimijuudelle annettiin vain vähän tilaa, he eivät olleet itsenäisiä tietäviä, taitavia ja tasavertaisia toimijoita sosiaalityön rinnalla. Asiakkaiden toimija-asema kytkeytyi sosiaalityöhön: kun asiakkaat saivat sosiaalityön tukea, apua ja ohjausta, heidän mahdollisuutensa toimia ja osaamisensa kasvoivat merkittävästi.
Mielipidekirjoituksissa sosiaalityön subjektiasema näyttäytyi pyrkimyksenä kontrolloida vanhempia ja puolustaa lasten etua. Tosin lasten etu asettui suhteessa sosiaalityön päämääriin, ei niinkään suhteessa lapsien omiin päämääriin tai tarpeisiin. Sosiaalityö toteutti vahvasti viranomaisstatukseen, kontrolliin ja tukeen, perustuvaa toimijuutta. Sosiaalityön subjektiasema näyttäytyi asemana, jolla oli tietoa asiakkaiden tarpeista ja elämismaailmasta sekä siitä, kuinka asiakkaita voitiin auttaa, tukea ja ohjata sosiaalityön keinoin.
Sosiaalityö
Sosiaalityön subjektiasema rakentui suhteessa muihin toimijoihin. Sen subjektiasema kytkeytyi julkisen vallan, tiedon/tieteen ja asiakkaiden subjektiasemiin. Sosiaalityö vaati rinnalleen asiantuntijoiden verkoston, joka koostui julkisesta vallasta ja asiantuntijatiedosta (tieteestä/tiedosta). Se ei pystynyt toimimaan itsenäisesti, yksin, ilman näiden tukea. Asiakkaat olivat puolestaan sosiaalityön toimenpiteiden kohteena.
Mielipidekirjoituksissa pyrittiin vahvistamaan sosiaalityön subjektiasemaa yhteiskunnallisena toimijana/viranomaisena. Suhteessa julkiseen valtaan pyrittiin osoittamaan, että lastensuojelutyötä tekevät sosiaalityöntekijät ovat ammattilaisia ja että sosiaalityö pystyisi toteuttamaan perustehtäväänsä laadukkaasti, tarkoituksenmukaisesti ja oikea-aikaisesti osaavien ja pätevien sosiaalityöntekijöiden toimesta, mikäli vain julkinen valta takaisi, mahdollistaisi ja järjestäisi tämän (oikeilla päätöksillä ja resursseilla). Tässä asiantuntijatietoa käytettiin osoittamassa sosiaalityön tilanteita ja tarpeita, kuten tietynlaisten päätösten tai käytäntöjen toteuttamisen välttämättömyyttä lastensuojelutyön sujuvoittamiseksi.
Suhteessa asiakkaisiin mielipidekirjoituksissa kerrottiin sosiaalipalveluiden työskentelyn perustuvan sosiaalialan ammattilaisten asiantuntemukselle. Mielipidekirjoituksissa tuotiin myös esiin, että sosiaalityön työskentelyn lähtökohtana on nimenomaan asiakas- ja lapsikeskeisyys. Asiakastyön laatu kuitenkin myös huolestutti, erityisesti lapsikeskeisyyden ja lasten edun unohtuminen/sivuuttaminen. Mielipidekirjoituksissa vaadittiinkin, että sosiaalipalvelujen tulisi kautta linjan pyrkiä edelleen vahvistamaan asiakas- ja lapsikeskeistä työotettaan ja että sosiaalityöntekijöiden asiantuntemusta, tietämistä ja taitamista, tulisi vahvistaa. Tässä asiantuntijatietoa käytettiin oikeutuksena sosiaalityön asiantuntemuksen vahvistamiseksi, esimerkiksi perus- ja täydennyskoulutusten toteuttamista ja tarvetta perusteltiin sillä, että niiden kautta pystyttiin tukemaan sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä erilaisista asiakas- ja lapsikeskeisistä työskentelymenetelmistä.
Lyhyenä yhteenvetona voidaan todeta, että mielipidekirjoituksissa sosiaalityö ja muut toimijat asemoitiin hyvinkin erilaisiin suhteisiin. Julkisen vallan suhde oli valtasuhde, johon kaikki muut toimijat alistuivat. Sosiaalityön subjektiasema asiakkaisiin nähden oli asiantuntijasuhde, jossa sosiaalityöntekijä oli tietävä ja asiakas tietämätön. Asiantuntijatieto toimi perusteena/perustana muiden toimijoiden päämäärille. Asiakkaan subjektiasema oli puolestaan heikko.
Jenni Kaisto
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Semioottinen analyysi sosiaalityöntekijöiden Helsingin Sanomiin kirjoittamista lastensuojelua käsittelevistä mielipidekirjoituksista vuosina 2008–2015”, 2017.
Lähteet:
1. Fairclough, Norman 2002: Miten media puhuu. Vastapaino. Tampere.
2. Törrönen, Jukka 1997: Intohimoinen teksti – pysäytetty kertomus suostuttelun makrorakenteena. Teoksessa: Sulkunen, Pekka & Törrönen, Jukka (toim.): Semioottisen sosiologian näkökulmia. Gaudeamus. Helsinki, 221–247.
3. Törrönen, Jukka 2000: Subjektiaseman käsite empiirisessä sosiaalitutkimuksessa. Sosiologia 37(3), 243–255.
(21)
Mureneva toimijuus ja särkyvä identiteetti nuoren peliriippuvaisen naisen elämänkertomuksessa
Nuorten naisten peliriippuvuus on yhä varsin vähän tutkittu ilmiö, ja he ovat myös asiakasryhmänä edelleen suhteellisen pieni. Hoidon ja kuntoutuksen näkökulmasta heidän ongelmansa on kuitenkin näyttäytynyt jopa kaikkein vaikeimpana.
Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin 25-vuotiaan peliriippuvaisen Maijan toimijuudessa ja identiteetissä tapahtuneita muutoksia sekä peliriippuvuuden kehitysprosessia hänen oman elämänkertomuksensa pohjalta. Kertomuksen keskiöön nousivat elämän moninaiset epävarmuustekijät ja muutokset, kuten koettu köyhyys, hauraat tukiverkostot sekä varhainen itsenäistyminen ja opintopolun katkeaminen, jotka lujittivat olennaisesti pelitavan kehittymistä osaksi nuoren naisen elämää. Toimijuuden haavoittuvuus onkin ollut merkittävässä roolissa sekä pelaamista edeltävänä, että sitä ylläpitävänä tekijänä.
Myös aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet sosio-ekonomisiin riskiryhmiin kuuluvien olevan muita alttiimpia peliriippuvuuden kehittymiselle. Havainnot korostavat, kuinka tärkeää nuoren aikuisen tukeminen ja kokonaistilanteen kartoittaminen elämän muutostilanteissa on, jotta tulevaisuuden suunnittelu ja varhainen puuttuminen peliongelmaan mahdollistuisivat. Sanoisinkin, että peliriippuvuustutkimuksessa on kenties jopa liikaa korostettu ongelman psykologista viitekehystä, jolloin yksilön sosiaaliset olosuhteet, puutteelliset tukiverkostot, elämänmuutokset sekä osattomuus esimerkiksi opiskelu- ja työelämässä ovat jääneet ikään kuin sen varjoon peliongelmalle altistavina ja kuntoutumista haastavina tekijöinä.
Peliriippuvuus muuttaa olennaisesti yksilön prioriteetteja ja syrjäyttää aiemmin tärkeitä asioita, kun elämän merkityssisällöt muuttuvat peliriippuvuutta vastaaviksi. Pelaamisella on voimakas elämää kaventava vaikutus, jonka seurauksena asioita lykätään ja jätetään tekemättä, harrastukset jäävät pois ja ystäväpiiri ohenee. Lisäksi peliriippuvuudesta seuraa vaikeuksia motivoitua tai aloittaa mitään uuttaa, toiminnan lamaantumista ja yksinäisyyttä sekä kokonaisvaltaista voimavarattomuutta. Pelaamisen ensisijaisuus ja toimijuuden heikkeneminen ilmenevätkin ennen kaikkea muutoskyvyttömyytenä suurista pelihaitoista ja muutoshalusta huolimatta.
Peliriippuvuus näyttäytyy yksilön toimijuutta murentavana ilmiönä, jossa pelaaminen ottaa merkittävän aseman toimintaa ja aloitteellisuutta suuntaavana, sekä kykyjä ja minä-pystyvyyttä määrittelevänä voimana. Myös oman todellisen potentiaalin saavuttaminen estyy, kun vaikutus- ja valinnanmahdollisuuksia ohjaa ensisijaisesti pelaaminen ja sen jatkuvuus – usein jopa uran tai perheen kustannuksella. Pelihaitat heijastuvatkin olennaisesti myös yksilön läheisiin sekä tulevaisuudenkuviin, joissa pelaaminen näyttäytyy ainoana selviytymiskeinona ja uuden alun mahdollisuutena: ”Mää uskon siihen, että pystyn vasta sitten suunnittelemaan elämää, kun saan nuo velat maksettua. Ja sitte, ku saan nuo velat maksettua, nii hakisin apua tuohon pelaamiseen”.
Peliriippuvainen sekä antaa itselleen, että saa vuorovaikutuksessa muilta hyvin moninaisia identiteettejä ja ominaisuuksia. Annettuun ja omaksuttuun identiteettiin voi kuulua muun muassa ahneutta, pahuutta, hyväksikäyttöä, epäluotettavuutta, tunteettomuutta, moraalittomuutta, hulluutta, sairautta, rikollisuutta, epäsopivuutta, ulkopuolisuutta, hylätyksi tulemista ja päämäärättömyyttä, jotka nousivat esiin tutkimustuloksissani.
Peliriippuvainen voi kuitenkin tarkastella itseään myös iloisena, oikeudenmukaisena, rehellisenä ja tunneälykkäänä ihmisenä, mutta samaan aikaan epäillä, onko hänellä enää oikeutta näihin ajatuksiin esimerkiksi moraalinvastaisten tekojen ja niiden aiheuttaman sisäisen ristiriidan myötä. Identiteetti sisältääkin aina yksilön kokemuksen omasta arvostaan, ja jos se rakentuu kielteisten ominaisuuksien ympärille, vaikuttaa se usein myös toimintaan ja käyttäytymiseen.
Tutkimusprosessin myötä ja sen jälkeen huoleni kohdistuu erityisesti ammatillisten tahojen toimintavalmiuksiin peliriippuvuuden kohtaamisessa ja heidän rooliinsa negatiivisen minäkuvan vahvistamisessa. Häpeää ja syyllisyyttä tuottavia käytäntöjä onkin edelleen olemassa ja ne ovat valitettavan yleisiä laajasta tutkimus- ja kehittämistyöstä huolimatta. Ymmärrystä, hyväksytyksi tulemista ja sensitiivistä vuorovaikutusta on sen sijaan ollut huomattavasti vaikeampi löytää, vaikka niiden tulisi olla erottamaton osa sekä sosiaalityön käytäntöä, että työntekijän omaa ammattietiikkaa. Apua ei myöskään aina osata tai kyetä tarjoamaan oikeaan aikaan, eikä yhteyttä asiakkaaseen oteta silloin, kun on luvattu.
Kehittämistarpeita ja kipupisteitä näyttääkin olevan ennen kaikkea asiakkaaksi ottamisen prosesseissa, koska pelaajan voimavarat eivät aina ole riittäviä tai vastaa palveluntuottajien ajatuksia siitä, että palveluiden piiriin hakeuduttaisiin esimerkiksi itse.
Iida Saari
Lapin Yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Mut sit häviänki kaiken. – Kertomuksia nuoren peliriippuvaisen naisen toimijuudesta ja identiteetistä” (2017).
Lähteet:
Huotari, Kari 2007: Pelaaminen hallintaan: kuntoutus- ja koulutusohjelman ulkoinen arviointi. Sosiaalipedagogiikan säätiö. Helsinki
Jaakkola, Tapio 2006: Viihteestä riippuvuudeksi. Rahapeliongelman luonne. Tilastokeskuksen hyvinvointikatsaus 4/2006,26—29.
Lund, Pekka 2010: Rahapeliongelma: yksilölle jätetty taakka. PS-kustannus. Jyväskylä
Mielonen, Harri & Tiittanen, Harri 1999: ”Sitä aatteli että jos sitä nyt voittaa” – Peliriippuvaisten kokemuksia ongelmapelaamisen syistä, seurauksista ja hoidosta. A-klinikkasäätiön raporttisarja nro 32. Helsinki.
(20)
Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan hyvinvoinnin kokemuksia hyvinvoinnistaan
Tutkielmani oli sosiaalityön opinnäytetyö ja tarkoituksenani oli paitsi ymmärtää haastavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten kokemuksia myös tuottaa tärkeää tietoa sosiaalityölle, lisäämällä ymmärrystä siitä minkälaisia tekijöitä yksittäisen sosiaalisen ongelman ympärillä on nähtävissä.
Pyrin lisäämään sosiaalityöntekijöiden ymmärrystä siitä, että ihmisiä autettaessa asioita ei tule tarkastella liian kapeasta näkökulmasta keskittyen vain johonkin kapeasti rajattuun ongelmaan ja sulkemalla silmät siitä seuraavilta oheisilmiöiltä. Autisminkirjon lasten palvelutarpeita selvitettäessä on ehdottomasti huomioitava myös lapsen perheen hyvinvointi.
Autisminkirjo on laaja-alainen kehityshäiriö (1), missä on kyse neurobiologisesta kehityksellisestä oireyhtymästä (2), josta kärsii tutkimusten mukaan 0,7-1,2 prosenttia kaikista kouluikäisistä lapsista (3). Lisäksi Suomessa on noin 120 000 yksinhuoltajaperhettä (4). Tutkin pro-gradu tutkielmassani Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan hyvinvoinnin kokemuksia. Merkittävimpiä tutkimustuloksia olivat selkeät puutteet autisminkirjon lasten yksinhuoltajien hyvinvoinnissa sekä saadun tuen puute.
Perustarpeiden tyydyttäminen
Perustarpeiden tyydyttäminen, kuten riittävä uni, lepo, ruoka, liikunta, rakkaus, läheisyys ja vapauden tunteen saavuttaminen näytti olevan pahasti vaarantunut autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla. Tutkittavillani oli merkittäviä uniongelmia sekä haasteita saada terveellistä ravintoa. Nämä tekijät näyttivät olevan suoraan yhteydessä tutkittavien huonona näyttäytyneeseen terveydentilaan.
Tutkimukseni mukaan puolison puute oli autismin kirjon lapsen yksinhuoltajalle yleistä ja se koettiin pääsääntöisesti negatiivisena tekijänä suhteessa hyvinvointiin. Lapsen pärjääminen elämässä ja suhtautuminen elämään oli suorassa yhteydessä vanhemman omaan hyvinvoinnin kokemukseen. Tulkitsin aineistoni perusteella eri osa-alueiden välillä olevan selviä yhteyksiä toisiinsa; uniongelmista kärsivillä oli myös enemmän vaikeuksia syödä terveellisesti ja luoda uusia parisuhteita ja päinvastoin.
Pärjääminen työelämässä ja yhteisöissä
Työn tekeminen, harrastaminen, kansalaistoimintaan osallistuminen tai kouluttautuminen eivät näyttäytyneet tutkimuksessani saavuttamattomissa olevilta asioita. Tutkimukseni perusteella arvioin autisminkirjon lapsen yksinhuoltajilla olevan vahvaa ammattitaitoa ja halua toteuttaa itseään työn kautta. Työssä käyminen ei ollut mahdollista kaikille rajallisten voimavarojen takia. Työssäkäyville työn tekeminen ja työpaikalla pärjääminen vahvisti henkistä hyvinvointia, mutta vei voimavaroja muilta elämän osa-alueilta.
Tutkimukseni tulokset osoittavat perustarpeiden tyydyttämisen ja työssä sekä yhteisöissä pärjäämisen edellyttävän autismin kirjon lapsen yksinhuoltajalta vahvaa turvaverkkoa eli konkreettista hoitoapua sekä taloudellista tukea. Analyysini mukaan tuon turvaverkon voi luoda joko julkinen taho tai sukulaisuussuhteet. Olennaista olisi kuitenkin tuen luotettavuus eli joko pysyvät viranomaispäätökset tai vakaat ihmissuhteet. Tutkimukseni mukaan valitettavan usein nämä eivät toteutuneet.
Aineellinen-, henkinen- ja sosiaalinen pääoma
Aineellisen-, henkisen ja sosiaalisen pääoman kerääntyminen autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalle näyttäytyi tutkimukseni mukaan hyvin epätodennäköiseltä. Pääoman kerryttäminen olisi arvioni mukaan vaatinut perustarpeiden tyydyttämistä ja vankkaa asemaa työelämässä ja yhteisöissä eli edellyttänyt vahvaa ja toimivaa turvaverkkoa. Tutkimukseni mukaan autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla oli poikkeuksetta haasteita näillä elämän osa-alueilla.
Arvioni mukaan pääoman kerryttäminen olisi vaatinut lisäksi vahvaa persoonaa, jolla on hyvä paineensietokyky sekä tavoitehakuinen asenne elämään. Tulkintani mukaan autisminkirjon lasten yksinhuoltajilta ei puuttunut tätä ominaisuutta, mutta muut elämänalueet olivat liian raskaita energian ja vahvuuden riittämiseksi enää tälle pääoman kerryttämisen tasolle.
Kaiken kaikkiaan tutkimustulosteni perusteella autisminkirjon lapsen yksinhuoltajalla on siis suuria puutteita hyvinvoinnin kokemuksessaan. Nähdäkseni ihmisen perusluonne on kuitenkin eteenpäin pyrkivä ja näin ollen ihminen luo jatkuvasti jonkinlaisia tavoitteita joihin pyrkii, joko tietoisesti tai tiedostamatta. Autismin kirjon lapsen yksinhuoltajan elämä on vammaisen lapsen synnyttämisen ja eron myötä kokenut niin suuria perustarpeiden menetyksiä, että tavoitteet voivat tällaisessa elämäntilanteessa elävällä olla esimerkiksi vain riittävä uni, ruoka ja liikunta. Ihmisluonteen omaisesti tosin hyvinvoinnissaan jonkin tason saavutettuaan, ihminen luo itselle uuden tavoitteen ja lopulta voidaan päästä hyvin korkealle hyvinvoinnin kokemuksen tasolle.
Tähdellistä sosiaalityön tiedontuotannon kannalta on kuitenkin huomioida se, että yhteiskunta voi halutessaan tukea tässä haastavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten hyvinvointia paljon nykyistä paremmin keskittymällä siihen, että tukea annetaan riittävästi, oikea-aikaisesti ja pysyvyyttä ja jatkuvuutta painottaen.
Paula Huhtanen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Autisminkirjon lapsen yksinhuoltajan kokemuksia hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä”.
Lähteet:
-
-
- Linna, Sirkka-Liisa. 2004: Laaja-alaiset kehityshäiriöt. Teoksessa: Moilanen, Irma & Räsänen, Eila & Tamminen, Tuula & Almqvist, Fredrik & Piha, Jorma & Kumpulainen, Kirsti (toim.) Lasten- ja nuorisopsykiatria. Helsinki: Duodecim, 289–298.
- Korpela, Raija 2004: Autismi. Teoksessa: Sillanpää, Matti & Herrgård, Eila & Iivanainen, Matti & Koivikko, Matti & Rantala, Heikki (toim.) Lasten neurologia. Helsinki, Duodecim, 200–212.
- Nylander Lena 2010: Autismin kirjo aikuisikäisillä – kysymyksiä ja vastauksia. Autismi- ja Aspergerliitto Ry. Vantaa, 19.
- 4. http://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/tilastoja/perheet/yksinhuoltajaperheet_suomessa/ 3.3.2017 klo 9:27
-
(19)
Sosiaalityöntekijät lastenpsykiatrialla
Kun lapsi sairastuu psyykkisesti, on lapsen perheen tilanne haavoittuva. Vanhemmat kokevat syyllisyyttä, epäonnistumista, jopa häpeää. Tällöin lapsi ja perhe tarvitsevat ammattilaisilta hyvää hoitoa ja hyvää kohtaamista.
Lastenpsykiatrialla työskennellään moniammatillisessa tiimissä. Tiimiin kuuluvat lastenpsykiatrian erikoislääkäri, psykologi, psyko-, puhe- ja toimintaterapeutti, fysioterapeutti, sosiaalityöntekijä, sairaanhoitajat ja sairaalakoulun erityisopettaja. Tavoitteena on auttaa lasta ja perhettä selviytymään arkielämässä sekä tukea lapsen kasvua ja kehitystä. (1.) Lastenpsykiatrian sosiaalityöntekijän tavoitteena on selvittää perheen rakennetta ja toimintaa sekä käsityksiä lapsen ongelmista (2). Perheen tilanteesta kartoitetaan perheen elinolosuhteet, elämäntilanteet sekä perheen terveys ja vuorovaikutussuhteet (3).
Pro gradu-tutkielmassani tarkastelin sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuutta lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä. Sosiaalityöntekijä työskentelee toimintaympäristössä, jossa vallitsee vahva lääketieteellinen lähestymistapa. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kokivat tiimityöskentelyn mielekkäänä työmuotona, koska asiantuntijat täydentävät osaamisellaan toisiaan. Tällöin lapsi ja perhe saavat monipuolista hoitoa. Tiimityössä myös työryhmän tuki koetiin tärkeänä, koska asioita ei tarvitse selvittää yksin.
Erityisosaajina
Sosiaalityöntekijät kokivat tuovansa tiimiin kokonaisvaltaista yhteiskuntatietteellistä näkemystä perheen tilanteeseen. He tarkastelevat asioita lapsen ja perheen tulokulmasta muiden ammattilaisten tarkastellessa syvemmin lapsen psyykettä. Sosiaalityöntekijät hallitsevat monimutkaisen palvelujärjestelmän; tiedon lasta ja perhettä hyödyntävistä tukimuodoista, sosiaalilainsäädännöstä sekä lastensuojelullisista kysymyksistä.
Sosiaalityöntekijöiden täytyy olla tietoisia yhteiskunnan tilanteesta ja yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista. Työskentelyssään he huomioivat yhteiskunnan rakenteelliset tekijät ja niiden vaikutukset perheiden hyvinvointiin. Tutkimukseni sosiaalityöntekijät kertoivat, että esimerkiksi perheitä kohdannut työttömyys, taloudellinen niukkuus tai perheen jäsenen sairastuminen vaikuttavat osaltaan perheiden hyvinvointiin. Tutkimuksessani sosiaalityöntekijät myös kohtasivat monenlaisia perhemalleja: samaa sukupuolta olevia pareja lapsineen sekä uusioperheitä.
Sosiaalityöntekijät kokivat, että vaikeissa tilanteissa olevien perheiden kohtaamisissa erityisesti kuulemisen taito, empaattisuus ja positiivisen palautteen antaminen ovat merkityksellisiä asioita. Tiimityössä tarvitaan avointa ja toisia ammattilaisia kunnioittavaa keskustelua. Tärkeintä yhteistyössä on, että eri asiantuntijat uskaltavat rohkeasti tuoda esiin omia näkökulmiaan. Asiantuntijoiden välinen hyvä ja avoin kommunikaatio mahdollistaa lapselle ja perheelle hyvän hoidon.
Koulutuksesta kokemukseen
Sosiaalityön koulutus antaa perustan asiantuntijana toimimiseen. Sosiaalityöntekijät kokivat, että koulutus antaa kyvyn katsoa perheen tilannetta kokonaisuutena. Lisäksi vankka palvelujärjestelmäosaaminen antaa tietoa sosiaaliturvasta, palvelujärjestelmistä ja tarvittavista laeista. Nämä osaltaan tekevät sosiaalityön asiantuntijuuden erityiseksi lastenpsykiatrialla. Sosiaalityöntekijät tarvitsevat lastenpsykiatrialla työskentelyyn myös lisäkoulutusta lapsen fyysisestä ja psyykkisestä kehityksestä sekä lastenpsykiatrisesta diagnostiikasta.
Työ- ja elämänkokemus antoivat sosiaalityöntekijöille rohkeutta työskentelyyn sekä välineitä käsitellä vaikeita tunteita ja tilanteita. Tilannetaju, empaattisuus ja kuuntelemisen taito koetiin vahvuuksina.
Tavoitteena on, yhdessä moniammatillisen tiimin kanssa, antaa lapselle ja hänen perheelleen parasta mahdollista hoitoa. Laaja-alainen perheen tilannekartoitus, tietous palvelujärjestelmistä sekä hyvä vuorovaikutus tiimin jäsenten ja asiakasperheen kanssa kuuluvat tärkeänä osana sosiaalityöntekijän työhön.
Lastenpsykiatrialla sosiaalityöntekijöiden ammatillinen osaaminen on tärkeä osa tiimityötä. Oman pro gradu- tutkielmani avulla haluan laajemmin tuoda esille heidän tekemäänsä arvokasta työtä.
Linnea Karhumaa
Lapin Yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuus lastenpsykiatrian moniammatillisessa yhteistyössä” 2017.
Lähteet:
-
-
- Sosiaalityö lastenpsykiatrian alueella, monistetietopaketti. Painamaton.
- Sinkkonen, Jari 1999: Lastenpsykiatrinen diagnostiikka. Teoksessa Sinkkonen, Jari & Pihlaja, Päivi (Toim.): Ulos umpikujasta. WSOY – kirjapainoyksikkö. Porvoo, 167–186.
- Väänänen, Riitta 2013: Perheen rakenteen, dynamiikan ja arvojen merkitys lapsen psyykkiselle hyvinvoinnille. Väitöskirja. Kopijyvä. Kuopio.
-
(18)
Suomen kielen opetuksen merkitys turvapaikanhakijalle
Tilanne Suomessa oli syksyllä 2015 aikana monella tavalla ainutlaatuinen. Suomeen saapui huima määrä uusia maahanmuuttajia turvapaikanhakijoina (1).
Syksyllä 2015 perustettiin lyhyessä ajassa useita uusia vastaanottokeskuksia eri puolille maata samaan aikaan kun luonto oli valmistautumassa talvea varten, ilmat kylmenivät ja monet odottelivat jo ensilunta. Huolimatta siitä seesteisestä tunnelmasta minkä maan jäätyminen syksyisin yleensä meitä ympäröivässä luonnossa aiheuttaa, oli monessa vastaanottokeskuksessa käynnissä oma tiivis ja vinhasti pyörivä kuplansa, jonka sisällä hektinen arki hädin tuskin toimi kaikenlaisten puutteiden keskellä. Ihmisiä oli paljon ja tilat olivat ahtaita. Tuossa tilanteessa suomen kielen opetuksen alkamisella oli suuri merkitys, sillä se toi päiviin rakennetta ja antoi turvapaikanhakijoille toivoa niistä mahdollisuuksista, joita olivat tulleet uuteen maahan tavoittelemaan.
Pro gradu -tutkielmassani halusin päästä tarkemmin lähelle niitä merkityksiä ja kokemuksia, joita turvapaikanhakijat liittävät suomen kieleen, omaan äidinkieleensä ja kielitaitoon yleensä turvapaikkaprosessin ensivaiheissa. Olin kiinnostunut siitä, että mitkä ovat ne tarpeet, keinot ja mahdollisuudet, joita he yhdistävät kieleen ja uuden kielen oppimiseen?
Turvapaikanhakijat oleskelevat vastaanottokeskuksissa tai yksityismajoituksessa koko turvapaikkaprosessin ajan. Laki kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta (17.6.2011/746) sisältää pykälän (29§) työ- ja opintotoiminnasta. Asetuksen mukaan vastaanottokeskuksessa on järjestettävä työ- ja opintotoimintaa kansainvälistä suojelua hakevan ja tilapäistä suojelua saavan omatoimisuuden edistämiseksi. Työ- ja opintotoiminta tarkoittaa turvapaikanhakijan ja vastaanottokeskuksen laatimaa yhteistä toimintaohjelmaa, jonka mukaisesti turvapaikanhakija osallistuu esimerkiksi vastaanottokeskuksen siivoamiseen ja kunnostamiseen tai suomen, tai ruotsin kielen opiskeluun. Kieliopinnot ovat osa laissa säädettyä työ- ja opintotoimintaa ja niiden järjestäminen kuuluu vastaanottokeskukselle. Tarkoituksena on tukea turvapaikanhakijan itsenäisen elämän aloittamista sen jälkeen, jos hän saa luvan jäädä Suomeen (2).
Keräsin aineistoni pro gradu -tutkielmaani varten haastattelemalla vastaanottokeskuksessa asuvia afganistanilaisia turvapaikanhakijoita, jotka olivat aloittaneet suomen kielen opiskelun vastaanottokeskuksessa oleskelun aikana ja osallistuneet vastaanottokeskuksen työ- ja opintotoimintaan. Pisimpään Suomessa oleskelleista haastateltavistani olivat olleet Suomessa noin 9 kuukautta. Muut olivat tulleet noin 4-5 kuukautta sitten.
Kielitaito yhdistyi tässä tutkimuksessa valtaistumiseen. Valtakielen oppiminen mahdollistaa autonomisuuden. Autonomisuus ja sen saavuttaminen, voidaan nähdä valtaistumisen ydinajatuksena (3). Autonomisuus ja itsenäisyys liittyvät subjektiuden vahvistumiseen sekä hallinnan ja pystyvyyden tunteen kasvamiseen. Riippuvuuden ja riippumattomuuden, hallinnantunteen ja holhouksen ristiriidat punoutuvat jokaisen turvapaikanhakijan elämänkulkuun. Mahdollisuudet sosiaalisen muutokseen aikaansaamiseksi ovat rajoittuneet sekä sosiaalisesti että lainsäädännön kontrolloimana. Tällaisessa tilanteessa kielitaito voidaan ymmärtää subjektiuden vahvistumisen ja valtaistumisen liikkeelle panevana voimana.
Muutos kohti parempaa on valtaistumisen käsitteeseen yleisesti liitetty näkökulma. Turvapaikanhakijoiden kokemukset suomen kielen opiskelusta olivat pääosin positiivisia. Suomen kielen opiskelu nähtiin välineenä, jonka avulla kiinnittyä yhteiskuntaan ja oppia uuden maan kulttuuria, tapoja ja sääntöjä. Motivaatio suomen kielen opiskeluun kumpusi toiveesta saada aikaan muutos parempaan suuntaan omassa tilanteessa. Tärkeimpiä kielitaidon kautta tavoiteltavia asioita turvapaikanhakijoiden mielestä olivat status, tieto, turvallisuus ja sosiaaliset kontaktit. Kielitaito tuotti myös arvostusta ja aseman parantumista turvapaikanhakijan omassa sosiaalisessa elinpiirissä. Kaikilla haastateltavilla oli lisäksi suuri halu päästä osaksi suomalaista yhteiskuntaa suomen kielen oppimisen kautta. Suomalaista koulutusta kunnioitettiin ja halu opiskella oli korkea sekä miehillä että naisilla.
Puhuttaessa valtaistumisesta joudutaan väistämättä keskustelemaan myös vallan käsitteestä. Valta on monimuotoisesti jäsentyvien prosessien ja sosiaalisen kanssakäymisen seurauksena syntyvä tuote. Periaatteessa kukaan ei omista valtaa, mutta se on läsnä joka paikassa. Se on sosiaalisesti jaettu aktiivinen ilmiö, joka tulee näkyväksi ihmisten luomissa struktuureissa ja sovituissa normeissa. Sitä annetaan, se luovutetaan ja ansaitaan. Valta sisältää aina mahdollisuuden kontrolloida, rajoittaa ja asettaa erilaiset ihmiset ja ryhmät toisiaan vastaan (4).
Valta voidaan jaotella yhteiskunnan eri areenoilla ylivaltaan (power over), toimintavaltaan (power to) ja jaettuun valtaan (power with). Ylivalta on autoritääristä ja hierarkiaan liittyvää valtaa. Ylivalta on kaksinapainen, sillä sitä joko omistaa tai ei omista. Toimintavalta on hienovaraisempaa ja siihen liittyy mahdollisuus saada aikaan toivottu tulos joko suoraan tai välillisesti. Jaettu valta taas nähdään ylivallan haastajana, jossa valta saavutetaan yhteistoiminnan kautta (5). Yhteiskunnallisen vallan lisäksi on olemassa myös henkilökohtaista valtaa (personal power), joka tarkoittaa yksilön henkilökohtaista kykyä vaikuttaa omaan ympäristöönsä (6).
Kielitaito yhdistyi turvapaikanhakijoiden kertomuksissa vallan eri tasoihin. Kielitaito näkyi ylivallan (power over) välineenä käyttää totaalista valtaa ja tilanteissa, joissa turvapaikanhakijat toivoivat pääsevänsä osallisiksi jaetusta vallasta (power with). Turvapaikanhakijat kertoivat esimerkiksi siitä, miten kielitaitoa voidaan käyttää ylivallan työkaluna jonkin ryhmän alistamiseksi oman toimintavallan alaisuuteen. Toisaalta kielitaidon avulla voidaan myös luoda kontakteja. Kontaktit muihin ihmisiin mahdollistivat turvapaikanhakijoiden mielestä pääsyn jaetun vallan piiriin. Jaettu valta on ikään kuin ylivallan vastakohta ja tarkoittaa tasa-arvoista sosiaalista valtaa, eli valtaa toimia yhdessä muiden kanssa tasa-arvoisina kumppaneina (7).
Vallan tasoihin liitetään yleensä lisäksi suostutteluvalta (power to), mutta se ei tullut kovinkaan selvästi aineistossa esille. Ehkä tämä johtui siitä, että suostutteluvalta eli toimintatavalta liittyy niin tiukasti kielitaidon hallitsemiseen, eikä sitä voida käyttää sellaisen yksilön kohdalla, jolla tätä taitoa ei ole. Tai jos käytetäänkin, niin silloin joudutaan turvautumaan tulkin apuun. Voi olla myös, että suostutteluvalta liittyy enemmän viranomaisen toimintaan ja hänen pyrkimyksiinsä saada aikaan asiakkaan tilanteessa muutosta. Silloin se ei tule esille asiakkaan puheessa, vaan pikemminkin viranomaispuheessa. Suostutteluvallalla tarkoitettiin siis toimintavaltaa, jossa toivottua tulosta tavoitellaan suoraan tai välillisesti. Henkilökohtainen valta (personal power) taas nousi turvapaikanhakijoiden keskuudessa kielitaidon oppimisen kautta tavoiteltavaksi ja saavutettavaksi voimaantumisen muodoksi. Tulosten mukaan kielitaidolla oli myös ideologinen tehtävä. Kielitaito nähtiin nimittäin mahdollisuutena parantaa ei vain omaa elämää, mutta myös ympäristön tilaa ja muiden ihmisten elämää.
Sosiaalityön ympäristöissä kohdataan enenevissä määrin asiakkaita, joiden suomen kielen taito on puutteellinen tai, jotka eivät jaa viranomaisten kanssa lainkaan yhteistä kieltä. Kielitaitoon ja kielitaidottomuuteen on näissä tilanteissa hyvä muistaa kiinnittää huomiota. Sosiaalityöntekijän on tärkeä ymmärtää kielitaitoon liittyviä eri merkityksiä ja, että maahanmuuttoon, turvapaikkaprosesseihin, uuteen maahan ja kulttuuriin sopeutumiseen liittyy paljon eritasoisia tilanteita, joiden kaikkien alkujuuri näyttäisi palautuvan kielitaitoon. Kieli on hienovarainen vallankäytön väline ja avain niin moneen lukkoon, että sitä ei voida sivuuttaa kevyin perustein. Jos yhteistä kieltä ei asiakkaan kanssa löydy, olisi tärkeää tukeutua tulkkipalveluihin hyvin matalalla kynnyksellä.
Susanna Omori
Lapin yliopisto
Perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Melkein kaikki ongelmat ratkaistuu suomen kielellä – Kielitaito turvapaikanhakijan valtaistumisen väylänä”.
Lähteet:
-
-
- Turvapaikanhakijoita saapui viimevuonna ennätysmäärä 2016: Sisäministeriö (2016). http://www.intermin.fi/fi/maahanmuutto/turvapaikanhakijat.
- Rontu, Kaisa & Ruunaniemi, Katja 2014: Vastaanottokeskusten opintotoiminnan suunnitelma. https://rednet.punainenristi.fi/node/27017
- Borodkina, Olga & Törrönen, Maritta & Samoylova, Valentina 2013: Empowerment as a current trend of social work in Russia. Teoksessa Törrönen, Maritta & Borodkina, Olga & Samoylova, Valentina & Heino, Eveliina (toim.) Empowering Social Work: Research and Practice. Palmenia Centre for Continuing Education. University of Helsinki, 22-35.
- Jan Fook 2002: Social Work, Critical Theory and Practice. London: SAGE Publications Ltd.
- Hokkanen 2009: Empowerment valtaistumisen ja voimaantumisen dialogina. Teoksessa Mäntysaari, Mikko & Pohjola, Anneli & Pösö, Tarja (toim.) Sosiaalityö ja teoria. Jyväskylä: PS- kustannus, 315-337.
- Neath, Jeanne & Schriner, Kay 2998: Power to people with disabilities: Empowerment issues in employment programming. Disability & Society 13 (2) 217-228.
- Neath & Schriner 1998, 218; Hokkanen 2009, 326.
-
(17)
Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit
Kannabiksen viihdekäyttö on sellainen asia, josta jokaisella on varmasti oma mielipiteensä. Nämä mielipiteet ovat jakautuneet lähinnä kahteen: puolesta tai vastaan. Koska halusin päästä niin sanotusti ilmiön taakse, pro gradu -tutkielmani käsittelee kannabiksen viihdekäytölle luotuja merkityksiä, ja näiden kautta kannabiksen viihdekäyttäjille rakentuvia identiteettejä. Kannabis on tällä hetkellä käytetyin laiton huume Suomessa (1), mikä tekee tutkielmasta ajankohtaisen. Aineistona toimii City-lehden Suuri huumeraportti ja sen kommenttiosio.
Huumeiden viihdekäyttö on vapaa-ajalla tapahtuvaa, hallinnassa olevaa huumeiden käyttämistä, jonka seuraukset koetaan lähinnä myönteisiksi (2). Tutkimuksessani näen viihdekäytön juuri tällä tavalla. Viihdekäytön yleistymiseen taas ovat vaikuttaneet esimerkiksi kansainvälinen klubikulttuuri, yksilönvapauden korostaminen, suorituskeskeisyyden lisääntyminen, huumeiden saatavuuden paraneminen sekä nuorten ja aikuisten ajatusmaailmojen välille kasvanut kuilu (3).
Kannabiksen viihdekäytön puolustajien rakentamat identiteetit antavat kannabiksen viihdekäyttäjistä positiivisen kuvan. Kelvollinen pössyttelijä on kuin kuka tahansa muukin niin sanotusti hyvä kansalainen siinä mielessä, että he ovat hyvin toimeentulevia ja tekevät osansa yhteiskunnan toimimisen eteen. Kannabiksen viihdekäyttäjä voi samalla kuitenkin tuntea erilaisuuden tunnetta sellaisiin ihmisiin verrattuna, jotka eivät ole viihdekäyttäjiä. Tällöin viihdekäyttäjälle rakentuu yhteiskuntakriittisen pössyttelijän identiteetti, sillä kannabiksen käyttö on maassamme laitonta, ja tämä voi aiheuttaa viihdekäyttäjissä kritiikkiä yhteiskuntaa, lakia ja lainsäätäjiä kohtaan.
1960-luvun hippiyteen yhdistin etenkin rauhaa ja rakkautta jakavan pössyttelijän, sillä molemmista löytyy samanlaisia piirteitä. Rakkaudella tarkoitetaan sitä, että jokaista elävää olentoa tulee rakastaa, ja rauha viittaa ihmisen sisäiseen mielentilaan, suvaitsevaisuuteen ja sopusointuun (4). Luonnon huomioiminen, rakkaus ja sisäisen maailman muutokset ovat myös joillekin nykyajan viihdekäyttäjistä tärkeitä kannabiksen käytön merkityksiä. Luonnon rakastaminen oli myös 1980-luvun Vihreälle liitolle tärkeää, josta myöhemmin muodostui nykyisinkin tuntemamme Vihreä puolue. Vihreän liiton juuret voidaan muiden 1970-80 lukujen uusien yhteiskunnallisten liikkeiden tavoin jäljittää yleiseen nuorisokulttuurin nousuun sekä hippiliikkeeseen (5). Tarkoitus ei ole yleistää, vaan kiinnittää huomio eri vuosikymmeninä tapahtuneiden asioiden ja ilmiöiden yhteyksiin ja herättää ihmisissä ajatuksia. Oikeuksiaan puolustava pössyttelijä vetoaa yksilön vapauteen tehdä omat valintansa elämässä, kunhan ne eivät aiheuta vahinkoa toisille ihmisille. Yksilön korostaminen ei liene koskaan ollut enemmän voimissaan kuin nyt, ja tähän viittaavaa retoriikkaa on nähtävissä selkeästi esimerkiksi poliittisten puolueidemme periaateohjelmissa – etenkin taas Vihreiden ja Vasemmiston.
Kannabiksen viihdekäytön vastustajien puheenvuoroista löydettävät identiteetit eivät taas anna kannabiksen viihdekäyttäjistä laisinkaan positiivista kuvaa. Heille rakentuvat nistin ja lainrikkojan identiteetit. Kannabiksen viihdekäyttäjä ei ole millään tavalla erilainen muista laittomien huumeiden käyttäjistä, ei edes riippuvaisista ongelmakäyttäjistä. Vastustajat pistävät kaikki huumeet samaan kategoriaan, joten myös huumeita käyttävät ihmiset niputetaan yhteen. Lainrikkojan identiteetti rakentuu sellaisten annettujen merkitysten kautta, jotka tekevät kannabiksen käytöstä rikollista toimintaa. Jossakin vaiheessa kannabiksen viihdekäyttäjästä saattaa tulla yhteiskunnallinen ongelma siinäkin mielessä, että vastustajat joutuvat verorahoistaan maksamaan heidän päihdehoitonsa.
Kannabiksen viihdekäyttäjissä tuntuu olevan tutkimuksen mukaan toisaalta elementtejä hippiliikkeestä, mutta samalla nykyajan yhteiskunnan etenkin yksilönvapauteen liittyvät arvot yhdistyvät tähän. Vaikka tarkoitus ei ole yleistää, on kuitenkin sosiaalityöntekijällekin hyödyllistä tietää mitä kannabiksen viihdekäytön taustalla saattaa mahdollisesti olla, sillä ilmiö tulee todennäköisesti vain kasvamaan.
Jenni Tuominen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu –tutkielmaan ”Hyvä, paha pössyttelijä – Kannabiksen viihdekäyttäjälle rakentuvat identiteetit”.
Lähteet:
1. Partanen, Juha 2002: Huumeet maailmalla ja Suomessa. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka. Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 13-37.
2. Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Salasuo, Mikko 2004: Huumeet ajankuvana – huumeiden viihdekäytön kulttuurinen ilmeneminen Suomessa. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi.
3. Allaste, Airi-Alina 2006: Drug Cultures in Estonia – Contexts, Meanings and Patterns of Illicit Drug Use. Tallinn University Press. Tallinna, Viro; Salasuo, Mikko & Rantala, Kati 2002: Huumeiden viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka 2002: Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus. Helsinki, 38-67; Parker, Howard & Aldrigde, Judith & Measham, Fiona 1998: Illegal leisure – the Normalization of Adolescent Recreational Drug Use. Routledge. Great Britain.
4. Tarvainen, Veikko 1993: 60-luvun kapina. Like. Helsinki.
5. Mickelson, Rauli 2015: Suomen puolueet. Vapauden ajasta maailmantuskaan. Vastapaino. Tampere.
(16)
Isyys eron jälkeen
Eroa ei tule nähdä pelkästään huonona asian lapsen elämässä. Vaikka vanhemmat eroavat toisistaan ja parisuhteesta, ero ei päätä vanhemmuutta. Ero muovaa kuitenkin arkea, rooleja ja suhteita. Suhde lapseen ja lapsen etu voivat nousta eron seurauksena vanhempien huomion keskiöön.
Tutkimuksessani isien kokemus isyydestä eron jälkeen oli alkuun hämmentävää ja hieman pelottavaa. Ero toi uudenlaista vastuunottamista. Isyys koettiin tärkeäksi ja isät halusivat olla lastensa elämässä aktiivisesti mukana. Isät kokivat, että jos yhteistyö lapsen äidin kanssa toimii, tapaamiset lapsen kanssa järjestyvät hyvin. Isät kokivat keskinäisen yhteistyön ja hyvän vuorovaikutuksen vahvistavan lapsen etua ja asemaa. Isät kokivat, että eron jälkeen keskinäistä puhetta ja keskustelua oli tullut enemmän lapsen ja hänen äidin kanssaan.
Kuka huolehtii, ettei vanhempiensa eron kokenut lapsi, joudu itse huolehtimaan oikeudestaan tavata isäänsä?
Vanhempien eron jälkeen lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa ja vanhemmilla velvollisuus huolehtia yhdessä lapsesta. Tutkimuksessani isät toivoivat lapsen tapaamisia enemmän. Toivettaan he eivät useinkaan rohjenneet esittää lapsen äidille tai viranomaiselle. Isät eivät he halunneet nostaa asiaa esille äidin kanssa, jotta sovitut tapaamiset eivät peruuntuisi. He eivät halunneet painostaa lastensa äitiä ja korostivat, että äidin ja lapsen hyvinvointi nivoutuvat kiinteästi toisiinsa.
Lastenvalvoja on tavallisesti ensimmäinen viranomainen keneen vanhemmat ottavat yhteyttä erotilanteessa. Ensimmäisellä tapaamisella vanhemmilla voi olla jo jonkinlainen suunnitelma, miten he aikovat huolehtia lapsesta. Lastenvalvojan rooli on tärkeä eroauttamistyössä, tästä syystä vanhempien ja lastenvalvojan ensitapaamiseen tulisikin varata riittävästi aikaa. Lastenvalvojan tehtävänä eroauttamisessa on nostaa lapsen asema keskiöön, sekä tarvittaessa neuvoa ja ohjata heitä muihin eroauttamispalveluihin.
”Turboahdettu tapaamisaikaa”
Tutkimuksessani isät kokivat, että heidän ja lasten väliset tapaamisajat olivat liian lyhyitä. He kokivat, että yhdellä tapaamiskerralla oli niin paljon tehtävää ja puhuttavaa, että aika ikään kuin loppui kesken. Isät eivät kuitenkaan halunneet, että tapaamistilanteet olisivat suoritustilanteita, vaan he pyrkivät luomaan niistä rentoja yhdessäolon hetkiä. Isät eivät halunneet kilpailua, siitä kumman luona lapsi viihtyy paremmin vaan isät halusivat elää tavallista lapsiperheen arkea lastensa kanssa.
Tutkimuksessani nousi esille, kuinka isät olisivat kaivanneet eron jälkeisiin ensitapaamisiin jonkinlaista valmennusta, ohjeistusta tai vertaistukea. ”Kukaan ei kertonut eikä valmistanut minua ensi tapaamiseen. Ilmassa oli paljon kysymysmerkkejä sekä molemmin puoleista jännitystä”.
Anita Tervo
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkielmaan: ”Tyhjäksi puserrua aikaa. Isä – lapsi suhde eron jälkeen”.
(15)
Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena
Lastensuojelun edunvalvoja lapsen ja nuoren tukena Lastensuojelun edunvalvonnasta säädetään lastensuojelulain 22§:ssä. Pykälä on lapsen asioista vastaavaa sosiaalityöntekijää velvoittava, mutta vielä toistaiseksi huonosti tunnettu tai ainakin harvoin käytetty lapsen osallisuutta korostava lainkohta. Lapsilla ja nuorilla on kuitenkin hyvin positiivisia kokemuksia edunvalvontaprosesseista, joissa edunvalvoja on kulkenut lapsen rinnalla jopa useiden vuosien ajan.
Tieto edunvalvontamääräyksestä tulee lapselle ja nuorelle usein yllätyksenä, eikä heillä ole tietoa edes siitä, mitä edunvalvonta on, kuka sitä on hakenut ja miksi, kuka heidän edunvalvojansa on, mitä edunvalvoja tekee ja mitä edunvalvonta lapselle ja nuorelle merkitsee. Hyvin epäselvästä ja aikuisjohtoisesta lähtötilanteesta huolimatta edunvalvontaprosessi kokonaisuudessaan merkitsee lapselle ja nuorelle pysyvän, luottamuksellisen ja tärkeän ihmissuhteen syntymistä aivan vieraan aikuisen ihmisen kanssa.
”Ei ois tullu kuulluksi ilman edunvalvojaa”
Lastensuojeluprosessi ja etenkin siihen liittyvät erilaiset päätöksentekotilanteet näyttäytyvät lapselle ja nuorelle epäselviltä, osittain jopa kaoottisilta. Edes edunvalvojan mukana oleminen ei poista epämääräisyyden ja hallitsemattomuuden tunnetta lapsilta ja nuorilta. Lapsen ja nuoren osallistumisen mahdollisuudetkaan omassa asiassaan eivät ole itsestään selviä. Edunvalvoja pystyy kuitenkin omalla toiminnallaan tukemaan lasta oman mielipiteen muodostamisessa sekä huolehtimaan siitä, että lapsi ja nuori tulee kuulluksi joko suoraan tai edunvalvojansa kautta.
Edunvalvojan tehtävä on kaksijakoinen: hänen tulee tuoda esille lapsen ja nuoren mielipide häntä koskevassa päätöksenteossa, mutta muodostaa myös oma mielipiteensä siitä, mikä ratkaisu olisi lapsen edun mukainen. Tämä kaksoisrooli ei kuitenkaan heikennä lapsen ja nuoren sekä edunvalvojan välistä luottamusta. Tärkeintä on yhteinen keskustelu eri näkemyksistä molemminpuolisen ymmärryksen lisäämiseksi.
”No se niinku selvensi mulle niitä asioita”
Lapset ja nuoret kuvailevat edunvalvojaa sanoilla sanansaattaja, asioiden hoitaja ja kartalla olija. Sanansaattajan roolissa edunvalvojan tehtävänä on pitää esillä ja viedä eteenpäin lasten ja nuorten asioita ja mielipiteitä. Asioita hoitaessaan edunvalvojat esimerkiksi osallistuvat epävirallisiin kohtaamisiin ja arkisten asioiden hoitamiseen. Toiminta määräytyy pitkälti lasten ja nuorten tarpeiden ja toiveiden mukaan. Edunvalvoja on myös ”kartalla olija”, joka tuntee lapsen ja nuoren vuosien ajalta, luo häneen pysyvän, tärkeän ja luottamuksellisen ihmissuhteen, tietää ja tunnistaa lapsen ja nuoren tarpeet ja toiveet, puhuu lapsen puolesta ja vie hänen sanaansa eteenpäin viranomaisille ja muille lapsen asioissa työskenteleville ammattilaisille. Kartalla olija pystyy hoitamaan tehtäväänsä tapaamalla lasta ja nuorta säännöllisesti.
”Lähheinen ja luottamuksellinen suhde”
Edunvalvojan sekä lapsen ja nuoren välinen suhde rakentuu hitaasti kohtaamisten, keskusteluiden ja vapaan yhdessäolon kautta. Edunvalvontasuhteet ovat usein vuosien mittaisia, jolloin edunvalvojan pysyvyys sekä säännölliset tapaamiset ovat merkittäviä tekijöitä suhteen rakentumiselle. Huostaanotetuilla lapsilla on usein takanaan katkenneita ihmissuhteita, epävarmuutta ja menetyksiä. Edunvalvonta mahdollistaa lapselle ja nuorelle pysyvän ihmissuhteen edunvalvontamääräyksen ajaksi. Pysyvyyden lisäksi edunvalvojalla on todellisia, lakiin perustuvia mahdollisuuksia vaikuttaa lapsen ja nuoren lastensuojeluprosessiin ja sitä kautta heidän arkielämäänsä.
Jokaisella lapsella on lain suoma oikeus edunvalvojaan, mikäli edunvalvontamääräyksen kriteerit täyttyvät. Todellisuudessa edunvalvojan tarpeen arvioiminen ja hakeminen jää usein yksittäisen sosiaalityöntekijän vastuulle. Kiireellisimpien asioiden vuoksi edunvalvonnan hakemiseen liittyvä arviointi ja keskustelu lapsen kanssa voi helposti unohtua. Lapselle ja nuorelle tulisi kertoa edunvalvonnasta, jotta hän osaisi tarvittaessa myös itse vaatia edunvalvojan hakemista.
Edunvalvonnasta huolimatta lastensuojeluprosessia kokonaisuudessaan tulisi selkiyttää. Lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän tehtävänä on varmistua siitä, että asiakkaana oleva lapsi tai nuori on tietoinen omasta tilanteestaan ja siihen liittyvistä toimenpiteistä. Hänelle tulee myös perustellusti kertoa, keitä henkilöitä hänen asiassaan on mukana ja mitkä ovat heidän roolinsa. Lastensuojeluprosessin selkiyttämisen lähtökohtana on varmistaa, että lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä kohtaa asiakkaana olevia lapsia ja nuoria riittävän usein oppiakseen tuntemaan heidät ja heidän tarpeensa.
Myös edunvalvontatyöskentelyä voidaan kehittää entistä lapsilähtöisemmäksi. Vaikka lapset ja nuoret kokevat edunvalvonnan toimivana ja tärkeänä toimintana, edunvalvojat eivät ole voineet työskentelyllään poistaa lapsilta lastensuojeluprosessiin liittyvää epäselvyyttä. Edunvalvojan tulisi vielä selkeämmin kertoa lapselle ja nuorelle lastensuojeluprosessin vaiheista ja niihin vaikuttavista tekijöistä. Edunvalvojan tulee myös huolehtia siitä, että aikuisjohtoisissa tilanteissa asiat käsitellään lapsen kielellä selkeästi ja ymmärrettävästi.
Pilvikki Harju
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Meillä tuli semmonen hyvä suhde. Lasten ja nuorten kokemuksia lastensuojelun edunvalvonnasta”.
(14)
Päihdeäiti haluaa rakastaa lapsensa ehjäksi
”Sillai käyny läpi oman lapsuuden surua siitä, ett ei oo ite voinu olla lapsi…Lähinnä ne päihteet on ollu mulle semmonen selviytymiskeino jotenki..”
Erilaiset käyttäytymis- ja käsitysmallit siirtyvät sukupolvelta toiselle ja päihdeongelmat aiheuttavat tutkimusten mukaan tähän erityisen riskin (1). Tutkimukseni tarkoitus oli kuvata haastateltujen äitien näkemyksiä siitä, kuinka heidän oma päihteiden käyttönsä oli vaikuttanut heidän lastensa elämään. Tarinaan hiipi kuitenkin kuin huomaamatta sivujuonne. Äitien tarinoissa tuli kuuluviin, kuinka heidän vanhempiensa päihteiden käyttö äitien omassa lapsuudessa oli vaikuttanut siihen, millaiseksi heidän elämänsä oli muodostunut. Tämän juonipolun osuus korostui osaltaan myös metodologisten valintojeni vuoksi; narratiivisuus tutkimusotteena nosti äitien omat tarinat lapsista tuotettujen tarinoiden rinnalle. Myös näistä äideistä tuli näkyviin lapsi, jonka elämään vanhemman päihteiden käyttö oli jättänyt jälkensä.
Jokaisen päihdeongelmaisen äidin tilanne on omanlainen, joten stereotypioiden luominen päihdeäideistä voi olla kyseenalaista. Tärkeä on kuitenkin ymmärtää mistä lähtökohdista päihdeäidit usein vanhemmuuttaan rakentavat. He ovat poikkeuksellisen usein kokeneet omassa lapsuuden-perheessään vaikeuksia ja turvattomuutta. (2). Tämä korostui myös kuulemissani äitien tarinoissa. Osalla tutkimukseni äideistä oli lapsuudenkokemuksena myös seksuaalista hyväksikäyttöä tai väkivaltaa. Lapsena kaltoinkohdeltu ei ehkä aikuisena kykene luomaan turvallista kiintymyssuhdetta omiin lapsiinsa. Tämä lisää taas riskiä oman lapsen kaltoinkohtelulle ja ongelmien siirtymiselle seuraavaan sukupolveen. (3).
Päihteilevällä äidillä ei itsellään ole useinkaan ollut minkäänlaista äidin mallia. Siksi hän voi olla kuin imuri, imeä kaikesta vähän yrittäen olla kaikin tavoin kuvittelemansa ihanneäidin mukainen. Hän haluaisi olla pullantuoksuinen äiti, mutta hänellä ei ole keinoja toteuttaa sitä. Elämä on ennemminkin selviytymistaistelu. Päihdeäidit joutuvatkin usein turvautumaan oman lapsuuden taustansa ja omien hoivakokemustensa vuoksi puutteellisiin vanhemmuuden keinoihin (2).
Kiistatonta on, että vanhemman päihteiden käytön haitat lapselle ovat usein pitkäaikaisia. Lapsen varhaiset kokemukset voivat vaikuttaa hänen biologiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen kehitykseensä kriittisellä tavalla. (1). Tarinoissaan äidit näkivät äitiydessään kuitenkin myös hyvää. He rakastivat lapsiaan äärettömästi ja antoivat lapsille rakkautta ja läheisyyttä, syliä, halauksia ja pusuja.
Vaikea menneisyys jättää vanhemmuuteen särönsä, mutta äidin hakiessa apua ja asettuessa menneisyyden ja vuorovaikutuksen työstämiseen, hän voi löytää itsestään uusia äitiyden puolia ja sitä myötä uudenlaisen tavan olla lapsen kanssa (4). Äidin raitistuminen toi tarinoissa lasten elämään pysyvyyttä ja äidit olivat eri tavoin lapsilleen läsnä kuin aiemmin. Päihteettömyyden myötä äideillä oli mahdollisuus alkaa pohtimaan ja käsittelemään kipeitä asioita, eheyttämään myös itseään.
”Vaikka päihdeongelmaisen äidin rakkaus ei ole vastuullista, mutta se on rakkautta. Ei oo vastuullista vanhemmuutta, mutta rakkaus on olemassa ja se on sille lapselle tärkeätä. Ett vaikka äiti ei asu mun kanssa, niin se rakastaa minua, se pitää ehjänä sen lapsen.
Katja Salminen-Lahtinen
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Rakkaus pitää ehjänä? Äitiys ja päihteet – äitien narratiiveja lastensa elämästä”.
Lähteet:
Holmila, Marja & Bardy Marjatta & Kouvonen Petra 2008: Lapsuus päihdeperheessä ja kielteisen sosiaalisen perimän voittaminen. Yhteiskuntapolitiikka 73 (4) , 421-432. (1)
Savonlahti, Elina & Pajulo, Marjukka & Piha, Jorma 2003: Päihdeäidit, vauvat ja varhainen vuorovaikutus. Teoksessa Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko & Tamminen, Tuula (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki. 327–337. (2)
Mennen, Ferol E. & O’Keefe, Maura 2005: Informed decisions in child welfare: The use of attacment theory. Children and Youth Services Review (27), 577-593. http://ac.els-cdn.com/S0190740904002440/1-s2.0-S0190740904002440-main.pdf?_tid=117b9aea-c753-11e5-982c-00000aab0f27&acdnat=1454159709_ca291e7cedba8c7d3286e696515903d5. (3)
Siltala, Pirkko 2003: Traumatisoitunut vanhemmuus ja varhainen vuorovaikutus.Teoksessa
Niemelä, Pirkko & Siltala, Pirkko & Tamminen, Tuula (toim.): Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki.268-282. (4)
(13)
Terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus
”…niin tuossahan tuo istuu ja jutellaan ongelmista, niin kuin sellaisista mitä on tapahtunut ja sun muuta, se lisää ymmärrystä” Asiakkaan käsitys terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuudesta.
Pro gradu –tutkielmani käsittelee terveyssosiaalityön asiantuntijuutta, jota tehdään terveydenhuollon organisaatiossa. Erään työntekijän kuvaus: ”Monesti tarvitaan tietoa toimeentulosta ja sosiaalityöntekijä tietää niistä parhaiten, joo ne sillai niin kuin ohjaa ja neuvoo. Ne tietää myös asumiseen liittyvistä tuista. Monet asiakkaat ovat veloissa ja tarvitsevat apua myös velkojen hoitoon. Sosiaalityöntekijä voi auttaa tällaisissakin asioissa.”
Mitä terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuus on asiakastyöskentelyssä?
Terveyssosiaalityöntekijän työ käsittää terveyden ja sosiaalisuuden edistämistä ja ylläpitämistä. Kokonaisvaltainen näkemys sairaudesta ja sen vaikutuksista sosiaalisuuteen ovat terveyssosiaalityöntekijän asiantuntijuuden keskiössä. (1). Terveyssosiaalityön asiantuntijuus edellyttää: hyviä vuorovaikutustaitoja, voimaannuttavaa työotetta, neuvontaa ja ohjausta psykososiaalisen työotteen lisäksi.
Vuorovaikutus on kohtaamista, jossa osallistujat tuottavat ja jakavat sekä tulkitsevat merkityksiä yhdessä. Hyvään vuorovaikutukseen päästään kuuntelemisen taidolla, tunnetaidoilla ja kyvyllä ymmärtää eri-ikäisten asiakkaiden todellisuutta. Hyvä vuorovaikutus sisältää kyvyn antaa tukea, ylläpitää keskustelua ja reflektoida kuulemaansa. Psykososiaalisella lähestymistavalla haetaan syvällisempää ymmärrystä asiakkaan ajattelusta, tunteista ja hänen toiminnastaan. Tällä pyritään muutoksen aikaansaamiseen asiakkaan elämässä. Neuvonnalla ja ohjauksella pyritään saattamaan asiakas oikeiden palveluiden ja tukien piiriin.
Mitä on terveyssosiaalityöntekijän moniasiantuntijuus?
Moniasiantuntijuus terveyssosiaalityössä käsittää työryhmä- ja verkostotyöskentelyn sosiaaliturva- ja lainsäädäntöasiantuntijuuden, työ kehittämisen ja haasteet. Terveyssosiaalityöntekijä tarvitsee laajan tietopohjan lainsäädännöstä, sosiaalipalveluista ja sosiaaliturvasta. Terveyssosiaalityöntekijä työskentelee usein moniammatillisissa työryhmissä asiakkaiden verkoston kanssa, johon kuuluvat perhe, lähipiiri ja viranomaiset. Työn kehittämisessä ja haasteiden voittamisessa painotetaan terveyssosiaalityön asiantuntijuuden esille tuomista muille ammattiryhmille ja hallinnolle.
Katri Herala
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan ”Ne etsivät ratkaisuja yhdessä asiakkaan kanssa.” Terveyssosiaalityön asiantuntijuutta määrittämässä.
Lähteet:
-
-
- Lindén, Mirja 1999: Terveydenhuollon sosiaalityö moniammatillisessa toimintaympäristössä. Sosiaali- ja terveysalan kehittämiskeskus. Raportteja 234. Helsinki: Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus.
-
(12)
Vuorovaikutus vaikuttaa – Rikoksia tehneiden tukeminen rikoksista irrottautumisen prosessissa
”Mä olin vapautunut muovipussin kanssa” –toteamus on käytännössä monelle totta. Vankeudesta vapautumisen vaiheessa yksilö on uuden edessä halutessaan suunnistaa rikoksettomaan elämään.
Rikoksista irrottautuminen on monisyinen prosessi, johon vaikuttavat useat eri tekijät. Siinä yksilön saamalla vuorovaikutuksellisella tuella on keskeinen merkitys. Erityisen riskialttiissa tilanteessa ovat tuomion suorittamisen jälkeen vapautumisen vaiheessa he, joilla ei ole rikoksista irrottautumista tukevaa omaa sosiaalista verkostoa.
Rikoksia tehneiden elämänhistoriassa on usein monenlaisia kasautuneita huono-osaisuuteen liittyviä tekijöitä ja rikolliseen käyttäytymiseen johtaneet kehityskulut ovat alkaneet jo varhain. (Timonen 2009, 3-4, 55-89. Blomster & Muiluvuori 2011, 148-150. Elonheimo 2010, 51-52, 56-57). Yksilön toimintaan vaikuttavat sekä yksilölliset tekijät että sosiaaliset tekijät laajemmin aina yhteiskunnan rakenteisiin saakka. Syrjäytymisen kehästä ulospääseminen ei ole helppoa rikoksista saadun tuomion suorittamisen jälkeen (Kyngäs 2000, 15, 38, 41-45. 230-231, 234, 240).
Leimasta eroon ja eteenpäin
Rikollisen leimaa on vaikea karistaa. Rikoksista irrottautumiseen liittyy vaihe, jossa rikoksentekijä luo uudestaan identiteettiään. Tälle vaiheelle on ominaista, että rikostaustan omaava alkaa mieltämään itsensä ei-rikoksentekijänä. (Viikki-Ripatti 2011, 198-200.) Ei-rikolliseen elämäntapaan liittyvän identiteetin uudelleen prosessoinnin vaiheessa on tukea antava, arvostava ja välittävä vuorovaikutus keskeistä. Ilman sitä rikoksista irrottautuminen voi vaikeutua.
”Sit kun oon saanut oikeen avun, oon saanut elämästä kiinni”
Näin totesi eräs opinnäytetyöhöni haastattelema rikostaustan omaava henkilö. Mitä tämä apu sitten on? Tutkimuksessani, jossa haastattelin ryhmähaastattelumenetelmin 13 rikostaustan omaavaa, tuli esille, että keskeistä rikoksista irrottautumisen tukemisessa on paitsi kuntoutumiseen tähtäävien tukitoimien mahdollistaminen, niin myös ennen kaikkea se, että yksilö kohdataan arvostavasti, välittävästi ja yksilöllisesti. Hyvä vuorovaikutus sosiaalityöntekijän kanssa edistää rikoksista irrottautumista. Sosiaalityön vaikuttavuutta edistää kasvokkain tapahtuva hyväksi koettu vuorovaikutus. Yhteiskunta- ja sosiaalieettisesti tarkasteltuna onkin tärkeää, etteivät taloudelliset leikkaukset kohdistu sosiaalityön käytäntöön siten, että rikostaustan omaavat joutuvat pääasiassa asioimaan kirjallisesti sosiaalitoimessa. Monilla rikoksia tehneillä on ollut jo lapsuudesta saakka elämänhallinnan vaikeuksia ja terveydellisiä haasteita. Tällöin kuntouttavan sosiaalityön merkitys korostuu aikuisuudessa. Parhaimmillaan sitä toteutetaan suunnitelmallisesti ja pitkäjänteisesti.
Rikoksiin ajautuminen on prosessi, johon vaikuttavat monet eri tekijät
Usein tähän liittyvät prosessit ovat alkaneet jo lapsuudessa, jolloin on tärkeää kiinnittää huomiota myös ennaltaehkäisevään työhön ja varhaiseen tukeen.
”Pitäis olla niin, että jauhetaan yhteistä taikinaa, eikä niin, että jokainen jauhaa omaa taikinaansa.”
Rikoksista irrottautumisen tukemisessa yhteistyö eri viranomaisten kesken on tärkeää, kuten edellä oleva opinnäytetyötutkimukseni lainauksessa todetaan. Osallisuuden edistämisessä ja syrjäytymisen kehästä ulospääsemisessä on jokainen kohtaaminen merkityksellistä. Tämä haastaa paitsi sosiaalityöntekijät, niin myös jokaisen kanssakulkijan ottamaan mukaan jo tuomionsa kärsineet.
Rikoksista irrottautumisen prosessissa yksilö koittaa etsiä uutta paikkaa yhteiskunnan systeemissä. Monesti kiinnittyminen siihen voi olla haasteellista. Siihen vaikuttaa rikostaustan omaavan yksilöllisyys sekä sosiaaliset ja yhteiskunnalliset tekijät. Koska rikostaustan omaavalla on usein rankka psykososiaalinen historia ja elämänhallinnan vaikeuksia, korostuu vuorovaikutuksen merkitys.
Camilla Sundell
Lapin yliopisto
(11)
Verkosta tukea pienten lasten äideille
Internetin avulla ihmisten on helppo kohdata toisiaan ja olla vuorovaikutuksessa keskenään. Erityisesti pienten lasten äidit ovat ottaneet erilaiset verkkoyhteisöt omaksi kanavakseen, jossa he jakavat kokemuksiaan ja saavat tukea vertaisiltaan. Verkkoon onkin syntynyt lukuisia äitien omia nettiyhteisöjä, kuten keskustelufoorumit sekä viime vuosina suureen suosioon nousseet äitiysblogit.
Joillekin äideille internet on ainoa paikka, jossa heillä on mahdollisuus tavata muita äitejä. Verkkoyhteisöt ovatkin muodostuneet kaikille avoimiksi vertaisryhmiksi. Julkisilla palveluilla olisi mahdollisuus tarjota samantyyppisiä yhteisöllisiä ryhmiä myös suljetummassa muodossa. Verkkovälitteisyyttä ei ole juurikaan hyödynnetty perheille suunnattujen hyvinvointipalveluiden toteuttamisessa.
Tällaisille palveluille selkeästi olisi tilausta. Äideillä on tarve tuoda esille omaa äitiyttään ja samalla saada muiden hyväksyntää. Neuvola ei kuitenkaan enää automaattisesti järjestä äitiryhmiä, joten verkostoituminen ja tuen saaminen muilta äideiltä ei ole itsestään selvää.
Pikkulapsiarki on äideille hyvin raskasta, mutta siitä selviämistä tuntuu helpottavan mahdollisuus keskustella ja jakaa omia kokemuksiaan samassa elämäntilanteessa olevien kanssa. Toisten äitien kokemusten kautta he ymmärtävät, että muutkin käyvät läpi samanlaisia tilanteita, eivätkä he suinkaan ole yksin omien kokemustensa tai ajatustensa kanssa.
Neuvolan toiminta ei äitien mielestä ole myöskään riittävän yhteisöllistä eikä se tarjoa nopeaa apua päivittäisiin tai yllättäviin tilanteisiin. Äitien verkkoyhteisöissä sen sijaan vallitsee vahva yhteisöllisyys ja me-henki. Äidit kannustavat toisiaan ja kantavat huolta toistensa elämäntilanteista ja jaksamisesta. He jakavat mielellään omia kokemuksiaan auttaakseen muita. Lisäksi verkkoyhteisöissä tukea ja neuvoja on saatavilla hyvin nopeasti. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta yhteisöstä on Facebookiin perustetut paikkakuntakohtaiset Hätäkahvit – nimellä toimivat ryhmät, joissa äidit voivat pyytää toisiltaan nopeaa käytännön apua.
Miten verkkoa voitaisiin hyödyntää hyvinvointipalveluissa? Esimerkiksi neuvolan tai lastensuojelun palvelujen oheen voidaan luoda toimintaa, joka tarjoaa äideille mahdollisuuden osallistua vertaisryhmään verkon välityksellä. Tällaisessa ryhmässä äidit voivat tutustua samassa elämäntilanteissa oleviin vertaisiin ja jakaa omia kokemuksiaan luottamuksellisessa ympäristössä ja näin saada sosiaalista tukea. Verkkovälitteisissä ryhmissä äidit voisivat saada apua ja tukea vuorokaudenajasta riippumatta, toisin kuin julkisen sektorin palveluissa yleensä. Verkkovälitteisten palvelujen avulla myös palvelujen saatavuus erityisesti harvaan asutuilla alueilla paranisi.
Internetin potentiaali tulisi nykyistä paremmin huomioida perheille suunnattujen palveluiden kehittämisessä. Palvelujärjestelmän tehtävänä on kehittää sellaisia verkkopalveluja, jotka vastaavat asiakkaiden tarpeisiin ja joiden käyttö on helppoa hektisessä pikkulapsiperheen arjessa.
Pauliina Posio
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu -tutkielmaan ”Sosiaalista tukea? Verkkoympäristöt pienten lasten äitien arjen tukena”.
(10)
Parisuhdeväkivallan vaietut kokijat
Mies ei voi kokea parisuhdeväkivaltaa? Henkinen väkivalta ei ole väkivaltaa? Tutkimuksemme kumosi vahvasti kyseiset väitteet.
Miehen kokema väkivalta on yhteiskunnassamme valtava tabu. Keskustelu menee helposti siihen, että puhuessamme miesten kokemasta väkivallasta, vähättelisimme jotenkin naisten kokemaa parisuhdeväkivaltaa. Asia ei tietenkään ole näin. Miesten kokemaa parisuhdeväkivaltaa pitää tuoda ihmisten tietoisuuteen, sillä se on yhteiskunnassamme vaiettu aihe.
Miehet itsekin mielellään vähättelevät kokemaansa parisuhdeväkivaltaa ja eivät hae siihen apua. Avun hakeminen on heille haastavaa ja itse väkivaltaongelmaa ei välttämättä edes tiedosteta ja jos tiedostetaan, niin miehet ajattelevat omassa mielessään, että miehen on kestettävä kipua. Kipua miehet mieluummin kestävätkin kuin aiheesta puhumisen häpeän. Tutkimuksemme perusteella sukupuoliroolit vaikuttavat miehillä erittäin voimakkaasti väkivaltaan suhtautumiseen sekä siihen, että apua ei haeta. Tutkimuksemme miehet kantoivat pitkään syyllisyyttä suhteen ongelmista ja sen päättymisestä.
Väkivallan muodot ja seuraukset
Miehet kokevat erityyppisiä väkivallan muotoja. Henkinen väkivalta haavoittaa uhriaan voimakkaasti. Tyypillistä on, että eri väkivallan muodot ovat yhteydessä toisiinsa. Miehet kokevat kontrollointia, mitätöintiä, manipulointia, uhkailua ja kiristämistä, taloudellista väkivaltaa sekä rajua fyysistä väkivaltaa.
Parisuhdeväkivallalla on pitkäaikaisia vaikutuksia miehiin. Miehet kokevat ahdistusta ja epätoivoa sekä häpeää koetusta väkivallasta. Erityisesti sillä on vaikutusta miesten itsetuntoon. Miehillä esiintyy univaikeuksia ja masennusoireita sekä poissaoloja töistä ja koulusta. Koettu väkivalta vaikuttaa miehiin siis hyvin kokonaisvaltaisesti.
Palveluiden kehittäminen
Miesten on hyvin vaikeaa hakea apua, sillä he jo etukäteen kokevat, ettei heidän parisuhdeväkivallan kokemuksiaan osata kohdata palvelujärjestelmässä. Tutkimuksemme perusteella miehet tarvitsevat ymmärtävää ja kärsivällistä kuuntelijaa. Ammattilaista, joka ikään kuin vahvistaa miesten kokemukset todeksi ja että heillä on oikeus tuntea kuten he tuntevat ja saada apua parisuhdeväkivaltaan. Toisaalta tarvitaan jämäkkyyttä, patistusta tilanteen etenemiseksi sekä konkreettisia neuvoja.
Palvelujärjestelmää tulee kehittää niin, että miehillä on helpompi hakeutua niiden piiriin. Jotta työskentely onnistuu parisuhdeväkivaltaa kokeneen miehen kanssa, ensimmäinen tapaaminen väkivaltapalveluiden työntekijän kanssa on merkittävä, sillä se ratkaisee palveluissa pysymisen ja on ensimmäinen askel miehen toipumiseen väkivaltaisesta suhteesta.
Miesten kokemasta parisuhdeväkivallasta pitää ehdottomasti keskustella julkisuudessa enemmän! Tutkimuksemme miehet toivoivat erityisesti tätä, sillä miehet tarvitsevat muiden samassa tilanteessa olevien miesten kokemustietoa aiheesta. Sitä, että he eivät ole jotain outoja poikkeustapauksia, vaan on muitakin parisuhdeväkivaltaa kokeneita miehiä. Näin miehet voivat päästä eroon syyllisyyden ja epäonnistumisen kokemuksistaan ja hakeutua väkivaltapalveluihin ilman henkistä painolastia. Väkivaltapalveluiden ”markkinointiin” tulee jatkossa panostaa niin, että niissä otetaan selkeästi huomioon MYÖS miehet väkivallan kokijoina, eikä vain tekijöinä!
Reeta Laitinen
Suvi Orislahti
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Kuopassa – Miesten kokemuksia parisuhdeväkivallasta”.
(9)
Parisuhdeväkivallan vaiettu salaisuus
Väkivallan tekijä pystyy käyttämään vallan elementtinä väkivallan salattavuutta. Naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa esiintyy vieläkin yhteiskunnassamme, vaikka olemme hyvinvointivaltio, jossa korostetaan miesten ja naisten tasa- arvoa sekä molemmilla olevia yhtäläisiä ihmisoikeuksia. Miten yhteiskuntamme ja siellä olevat ihmiset suhtautuvat parisuhdeväkivaltaan? Käytän lähdeaineistona mediassa esillä olevia kirjoituksia parisuhdeväkivallasta.
Väkivalta vaikuttaa sen kokijaan, sekä koko perheeseen. Se voi raaimmillaan johtaa puolison ja/ tai myös lasten kuolemaan! Perhesurmat olivat puheenaiheena mediassa muutama vuosi sitten ja osassa niissä syynä oli, että puoliso surmasi perheensä, koska nainen halusi erota miehestään. Puoliso menettää eron myötä valta- asemansa suhteessa naiseen. Sisäasianministeri Päivi Räsänen kertoi Terveyden ja hyvinvointilaitoksen tekemästä selvityksestä, jonka mukaan viranomaisten välisen yhteistyön lisäämisellä voitaisiin paremmin tunnistaa ja puuttua perheessä vallitsevaan väkivaltaan. Asenteita muuttamalla voitaisiin tarjota perheelle enemmän apua eikä vain välttämättömiä toimenpiteitä. Ilman tätä väkivallan kierrettä on vaikea katkaista.
Nainen voidaan leimata parisuhdeväkivallan aiheuttajaksi. Asenteet ovat syvällä yhteiskunnassamme, jotka muodostuvat jo lapsuudessa. Voidaan ajatellaan, että nainen voi omalla käyttäytymisellään vaikuttaa väkivallan syntymiseen. Parisuhdeväkivallassa myös mies syyllistää naista käyttämästään väkivallasta. Nainen uskoo lopulta omaan syyllisyyteensä ja alkaa tämän syyllisyyden, häpeän ja väkivallan pelon johdosta peitellä tai kaunistella kokemaansa väkivaltaa itselle ja muille sekä puolustella sen tekijää. Nainen haluaa onnistua omassa roolissaan puolisona, äitinä ja kodista huolehtijana sekä saavuttaa hyvän parisuhteen. Se tarkoittaa kulissien ylläpitämistä onnellisesta parisuhteesta, jonka väkivallasta puhuminen rikkoo.
Parisuhdeväkivalta voi jatkua perheen kodissa vuosikausiakin ilman, että kukaan huomaa naisen hätää. Tällöin nainen jää yksin asian kanssa ja se mahdollistaa väkivallan jatkumisen ja pahenemisen. Mies voi eristää naisen muista ihmisistä ja estää naisen avun hakemisen. Nainen voi myös tottua miehen käyttämään väkivaltaan ajan kuluessa, jolloin se normalisoituu osaksi parisuhdetta. Parisuhdeväkivalta voi myös jatkua jos nainen ei osaa tunnistaa kohtaamansa väkivaltaa väkivallaksi, kuten henkistä väkivaltaa. Parisuhdeväkivaltaa koskevan tiedon lisäämisellä voitaisiin helpottaa väkivallan tunnistettavuutta.
Viranomaisten asenteet voivat vaikuttaa parisuhdeväkivallasta puhumiseen ja avun hakemiseen. Nainen voi kokea, että hän ei saa tarvittavaa apua viranomaisten taholta tai hänen kertomuksensa joutuu arviointiin ja jopa hänen syyllistämiseensä. Tämän johdosta naiset eivät mielellään kerro kokemastaan väkivallasta. Väkivaltaisesta parisuhteesta lähteminen on vaikea prosessi, joka ei tapahdu hetkessä. Viranomaisia tulisi kouluttaa enemmän aiheen sensitiivisyydestä ja siitä miten he ottavat puheeksi parisuhdeväkivallan, jos he epäilevät naisen kärsivän siitä. Naista tulee myös osata ohjata eri auttamisjärjestelmien piiriin, jotta nainen ei jää yksin ja hänen väkivaltaisesta parisuhteesta irrottautuminen voisi tapahtua mahdollisimmin pian.
Parisuhdeväkivallan salattavuutta voidaan rikkoa siitä puhumalla, sekä sen syiden ja seurausten esiintuomisella. Mielestäni ihmisten tulisi rohkaistua puhumaan väkivallasta suoraan aina sitä epäiltäessä. Asenteiden pitää muuttua ja parisuhdeväkivalta tulee tuomita ja syyllistää sen tekijä! Naisen ei tule tuntea syyllisyyttä ja häpeää sen julkituomisesta vaan häntä tulee kannustaa kertomaan kokemuksistaan, jotta parisuhdeväkivalta tulee ilmi ja siihen voidaan puuttua viranomaisten tai lähipiirin toimesta,
Maarit Karvo
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan: ”Yhteensidotut – Parisuhdeväkivallan kiinnipitävä voima”.
(8)
Nuorisotyön ytimessä – Neiossa nuori kohdataan
Nuorisotakuun ja –politiikan ja nuorten todellisuuden kohtaamattomuus on aika ajoin nostettu esille, ja hyvästä syystä. (1) Nuorisotyöltä vaaditaan tulostavoitteellisuutta kuin pörssiyhtiöltä ikään, ja onnistumisen mittareiksi huolitaan nuoret, jotka on saatu pois työttömyys- ja kouluttautumattomuustilastoja rumentamasta.
Yhteisöllisyyden ja osallisuuden käsitteet vilisevät koulutuspoliittisissa teksteissä ja poliitikkojen puheissa taikasanojen tavoin syrjäytymistä poistavina tekijöinä, mutta talouden pyörissä ne ovat hioutuneet sanahelinäksi. Nuori nähdään kapeiden linssien läpi tulevaisuuden työntekijänä, osallisuus työelämään kiinnittymisenä ja yhteisöllisyys työ- ja opiskelupaikoilla automaattisesti syntyvänä liittymisen jälkituotteena. (2)
Todellisuus on muuta. Nuoren tie koulusta alan opintoihin ja töihin ei läheskään aina etene suoraviivaisesti, sillä nuori tarvitsee tilaa kokeilla erilaisia polkuja ja yhteisöjä sekä tulla kuulluksi ja hyväksytyksi. Resurssien kiristyksen myötä nuorisotyöstä uhkaa karsiutua pois sen ydin: sosiaalinen kasvatustyö, joka perustuu nuoren ja luotettavan aikuisen kohtaamiseen. (3)
Kunnat pyrkivät eroon seinistä nuorisotyön ympärillä, toisin sanoen tehostamaan tilojen käyttöä ja jalkauttamaan nuorisotyöntekijöitä sinne, missä nuoret liikkuvat. Olen kuitenkin vakuuttunut, että nuoria luokseen kutsuvalla tilatyöllä on merkittävä rooli aidon yhteisöllisyyden ja osallisuuden rakentumisessa. Sain etnografisen tutkielmani kautta tutustua Raha-automaattiyhdistyksen sekä Rovaniemen kaupungin tukemaan nuorisotyöhön Neiot – Tyttöjen Talolla, jossa yhteisöllisyys ja osallisuus saavat rakennuspalikoita talon kulttuurista sekä tyttöjen ja aikuisten välisestä vuorovaikutuksesta.
Fyysisesti koulu- ja muista instituutioista erillään seisovassa Tyttöjen Talossa ei vallitse valmiita nuorten välisiä hierarkioita. (4) Sen kodinomainen tunnelma, tasa-arvoinen tilatoteutus sekä tyttöjen tarpeiden mukaan muuttuvat tilat mahdollistavat yhteisöllisyyden ilman koulusta tai muista insituutioista saatuja sosiaalisia leimoja, kuten epäsuosittu tai syrjäytynyt. Kiusaamista ja ulossulkemista ei esiinny. Jos esiintyisikin, siihen olisi helppo puuttua yhteisöllisesti, sillä yhden palkatun ohjaajan lisäksi talolla toimii vapaaehtoisia, kaikenikäisiä isosiskoja.
Aikuisten ja nuorten välisissä kohtaamisissa tytöille annetaan huomiota ja huolenpitoa, neuvontaa ja tukea, ja heitä kannustetaan osallistumaan talon yhteisöön sekä muihin paikallisyhteisöihin. Vuorovaikutusta siivittää tyttöjen toivomat, heille maksuttomat aktiviteetit, kuten ruuanlaitto ja keilaaminen, ja niiden keskeltä kumpuava nauru.
Yhteisöllisyyteen kuuluu mahdollisuus osallistua yhteisön toimintaan omien toiveidensa ja voimavarojensa mukaisesti. Kun tyttö näkee omien toiveidensa konkretisoituvan ja oman vaikutusvaltansa talon toiminnassa, se rakentaa yhteisöllisyyden tunnetta.
Osallisuuteen kuuluu mahdollisuus määritellä, missä ja miten haluaa olla osallisena. Kun aikuisella on aikaa tutustua nuoreen ja päinvastoin, kun toiminnalla ei ole nuoren ulkopuolelta tulevaa päämäärää, se rakentaa osallisuutta hänelle tärkeissä asioissa ja pyrkimyksissä.
Yhteisöllisyyttä ja osallisuutta ei voi luoda työntämällä nuorta koulu- ja työelämään, jossa hänen elämäntilanteensa haasteisiin ei todellisuudessa pystytä vastaamaan. (2) Ilman nuorisotyöntekijän ja nuoren välistä aitoa kohtaamista nuori jää vaille kaipaamaansa tukea. Nuorisotyön ytimen muodostumiseen tarvitaan aikaa, joita resursseja oikein kohdistamalla voidaan nuorelle tarjota.
Heli Honkasilta
Lapin yliopisto
Lähteet:
1 Mm. Tiitinen, Laura: Nuoren elämä ei ole putki. Tässä blogissa. Postattu 8.12.2015, viitattu 23.2.2016.
2 Souto, Anne-Mari 2014: Ohitettu nuoruus? Aikuismainen työelämäkykyisyys ja ammatillinen koulutus. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 158–161.
3 Cederlöf, Petri 2014: Tavallinen nuorisotyö ja nuorisotakuu. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Jari & Souto Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 150. Verkkojulkaisu 76. Helsinki, 193–198.
Kylmäkoski, Merja 2007: Eteinen, vessa, keittokomero ja huone – Niistä on nuorisotila tehty. Teoksessa Hoikkala, Tommi & Sell, Anna (toim.): Nuorisotyötä on tehtävä. Menetelmien perustat, rajat ja mahdollisuudet. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisotutkimusseura. Julkaisuja 76. Helsinki, 393–409.
4 Hämäläinen-Luukkainen, Jaana 2006: Nuorten tilattomuus koulussa. Teoksessa Kylmäkoski, Merja & Lind, Kimmo & Hintikka, Timo & Aittola, Tapio (toim.): Nuorten tilat. Sarja C. Oppimateriaaleja 9. HUMAK. Nuorisotutkimusseura Julkaisuja 70. Gummerus. Helsinki, 43–62.
(7)
Lukutaito on etuoikeus
Maailmassa on noin 780 miljoonaa aikuista, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa (1). Suurin osa luku- ja kirjoitustaidottomista aikuisista on naisia (2).
Nykysuomalaisille on itsestään selvää, että aikuinen osaa lukea. Suomessakin koko kansan kouluttaminen on silti suhteellisen tuore asia. Sata vuotta sitten meillä oli jo kansakouluja, muttei vielä yleistä oppivelvollisuutta – se saatiin vuonna 1921 (3). Siitä vielä sata vuotta taaksepäin opiskelu oli vain pienen eliitin etuoikeus. Sukujuuriaan miettimällä voi arvailla, olisiko itse lukutaitoinen, jos olot Suomessa eivät olisi muuttuneet.
Monissa maissa, joista Suomeen tullaan pakolaisina, lukutaito on edelleen harvojen etuoikeus. Esimerkiksi Afganistanissa vain noin 24 % aikuisista naisista osaa lukea. Sisällissodan repimässä Somaliassa koululaitoksella ei ole juuri edellytyksiä toimia. Monelta pakolaiselta koulu jää kesken myös pakomatkan takia.
Tietoyhteiskunta vaatii lukutaitoa
Suomeen tulijan lähtömaan kulttuurissa lukutaidon puute ei välttämättä ole ollut leimaavaa. Lukutaito ei myöskään aina ole ollut välttämätöntä arjessa selviytymiselle. Suomalainen tietoyhteiskunta kuitenkin perustuu lukutaidolle ja numeerisille taidoille enemmän kuin ehkä osaamme ajatellakaan.
Jopa niin arkinen asia kuin kaupassa käyminen vaatii lukutaidottomana maahan tulleelta aikuiselta paljon opiskelua. Kaikki eivät uskaltaudu yksin kauppaan vielä vuosien maassaolon jälkeenkään. Kaupassa on ensinnäkin osattava lukea tai ainakin tunnistaa tuotteiden nimet tietääkseen, mitä ostaa. On myös ymmärrettävä hinnat ja osattava käsitellä rahaa tai pankkikorttia.
Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulevilla aikuisilla on oikeus pitempään kotoutumisajan tukeen kuin muilla maahanmuuttajilla. Ennen varsinaisia kotoutumiskoulutuksen kursseja he voivat opiskella luku- ja kirjoitustaidon kursseilla.
Aikuisen on kuitenkin lasta vaikeampi oppia lukemaan. Myös uuden kielen oppiminen on vaikeampaa, kun aikaisempi koulutausta puuttuu. Pakolaisilla on usein myös traumoja, jotka vaikeuttavat kaikkea uuden oppimista. Vain harva lukutaitoa vailla maahan tullut aikuinen oppii lukemista ja suomen kieltä niin hyvin, että voisi – ainakaan nykyisellä vaatimustasolla – jatkaa ammatilliseen koulutukseen ja työllistyä.
Luku- ja kirjoitustaitoa vailla Suomeen tulleet aikuiset ovatkin ryhmä, joka jää helposti syrjään kaikesta. Erityisesti naiset saattavat jäädä kodin seinien sisäpuolelle, näkymättömiin. Miehet liikkuvat usein kodin ulkopuolella naisia enemmän ja saattavat oppia suomen kielen suullisen taidon naisia paremmin, vaikka lukutaito puuttuisikin. Naisilta suhteet muihin suomalaisiin kuin viranomaistahoihin saattavat puuttua kokonaan.
Apua vapaaehtoisista?
Suhteet suomalaisiin olisivat tärkeitä niin kielen oppimisen kuin muun kotoutumisen kannalta. Vapaaehtoistoiminta on onneksi lisääntynyt myös kotouttamisessa. Esimerkiksi Rovaniemellä maahanmuuttajien sosiaalitoimisto koordinoi kotokaveritoimintaa (4). Mannerheimin Lastensuojeluliitolla on Ystäväksi maahanmuuttajaäidille –hanke (5) ja Helsingin Diakonissalaitos etsii maahanmuuttajaopiskelijoille kielikavereita (6).
Siltojen rakentaminen suomalaisten ja maahanmuuttajien kohtaamisille voisi kuulua yleisemminkin kotouttamistyöhön ja sosiaalityöhön maahanmuuttajien kanssa. Pelkkien viranomaiskontaktien avulla kotoutuminen jää ohueksi.
Miksi he sitten tulevat?
On selvää, että kouluja käymättömien ihmisten vastaanottaminen on Suomelle kalliimpaa kuin valmiiksi koulutetun työvoiman vastaanottaminen. Suurin osa luku- ja kirjoitustaitoa vailla olevista aikuisista tulijoista on pakolaisia. Suomi on allekirjoittanut pakolaisten vastaanottamisesta kansainvälisiä sopimuksia, muun muassa Geneven sopimuksen (7). Geneven sopimuksessa on syrjintäkielto, joka kieltää pakolaisten valikoimisen heidän ominaisuuksiensa perusteella.
Kun puhutaan pakolaisista, puhutaan ihmisistä, jotka ovat avun tarpeessa. Avun tarpeen mukaisesti heitä on myös autettava – ei siis esimerkiksi koulutuksen tai muiden hyötynäkökohtien perusteella.
Eila Mustaparta
Lapin yliopisto
Lähteet:
-
-
- EU-Speak. Uutiskirje #1. Lokakuu 2015. https://research.ncl.ac.uk/media/sites/researchwebsites/eu-speak2/EU-SPEAK3%20julkistaa%20tiedon%20uudesta%20Erasmus+-rahoituksesta.pdf
- http://www.uis.unesco.org/literacy/Documents/fs32-2015-literacy.pdf
- http://www.minedu.fi/etusivu/arkisto/2009/0511/koulun_penkille.html
- http://www.rovaniemi.fi/fi/Palvelut/Perhe–ja-sosiaalipalvelut/Maahanmuuttajasosiaalityo/Kaveriksi-kotopolulle
- http://uudenmaanpiiri.mll.fi/toiminta/ystavaksi-maahanmuuttajaaidille/
- http://www.kansalaisareena.fi/valikko/wp-content/uploads/2015/06/Laura-Hakoköngas.pdf
- http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1968/19680077/19680077_2
-
(6)
Perhesurmiin puuttumisen mahdollisuudet
Perhesurmat ovat harvinainen ilmiö ja media uutisoi niistä yllättävinä tekoina. Perhesurmien taustalla on kuitenkin useita riskitekijöitä, joita läheiset ja viranomaiset eivät aina ole huomanneet tai eivät ole osanneet suhtautua niihin riittävän vakavasti.
Perheissä on ollut väkivaltaa ennen surmatekoja, mutta perheiden välillä on eroja väkivallan muodoissa ja siinä, kuinka paljon väkivaltaa on ollut. Väkivalta on ollut fyysistä, henkistä tai puolison kontrollointia. Väkivallan alku ja kulku eivät käy tarkasti vaiheittain ilmi, mutta perheissä on havaittavissa väkivallan kierre. Aluksi väkivallaton kumppani alkaa vastata toisen osapuolen käyttämään väkivaltaan väkivallalla ja näin väkivalta tuottaa lisää väkivaltaa (1).
Joissakin perheissä poliisit on soitettu kotiin paikalle väkivaltatilanteen vuoksi. Eräässä perheessä poliisit olivat rauhoittaneet tilanteen paikan päällä eikä ketään viety putkaan. Poliisien pitäisi aina perheväkivaltatilanteissa ohjata asiakkaat sosiaali- ja terveyspalveluihin käsittelemään väkivallan taustalla olevia ongelmia, sillä ne eivät poistu, vaikka tilanne sillä hetkellä rauhoittuukin.
Väkivallan lisäksi perhesurmien pitkäaikaisia riskitekijöitä ovat parisuhteen ongelmat, ero tai eroaikeet, taloudelliset ongelmat, riippuvuudet, persoonallisuushäiriöt ja vaikeudet yhteishuoltajuudessa. Lisäksi surmaajilla oli ollut unettomuutta ennen surmia. Surman taustalla on usein monia eri riskitekijöitä ja tilannetta voidaan kuvata konfliktien kasautumisena (2).
Palvelujärjestelmässämme on palveluita, jotka kohdentuvat perhesurmien pitkäaikaisiin riskitekijöihin. Esimerkiksi vanhempien välien ollessa riitaisat voidaan yhteishuollossa lapsen siirtyminen vanhemmalta toiselle toteuttaa valvottuna vaihtona, jolloin työntekijä on vaihtotilanteessa läsnä. Surmaperheissä palveluita ei kuitenkaan ole käytetty tai niitä on käytetty vähän.
Miksi perheet eivät ole hakeneet apua ongelmiinsa? Yhtenä merkittävänä tekijänä on ollut haluttomuus puhua ongelmista. Erityisesti surmaajalla on voinut olla tarve menestyä ja pitää yllä kulissia. Mielentilatutkimuksissa persoonallisuushäiriöt on nähty yhtenä esteenä avun hakemiselle. Joissakin perheissä tapahtumat ovat edenneet niin nopeasti, ettei apua ole ehditty hakea. Osa perheistä oli joskus hakenut apua ongelmiinsa, mutta ei surmia edeltäneenä aikana. He olivat kokeneet, etteivät olleet apua saaneet. Huonot kokemukset avun saamisesta voivat olla esteenä avun hakemiselle myöhemmin uudelleen.
Haasteet palvelujärjestelmälle
Ammattilaisten näkökulmasta perhesurmien ennakointi on vaikeaa, sillä riskitekijät ovat dynaamisia ja riskin suuruus vaihtelee. Lisäksi surmaajan mielentila voi muuttua äkillisesti esimerkiksi itsetuhoiseksi. Tilanteen ymmärtämiseksi ammattilainen tarvitsee paljon tietoa surmaajasta ja perheestä pitkältä ajalta. (3.) Perusteellinen perehtyminen asiakkaiden elämäntilanteeseen on kuitenkin mahdotonta, jos asiakkailla ei ole halua puhua ongelmistaan. Lisäksi tietojen keräämistä voivat haitata lyhyet tapaamis- ja vastaanottoajat, epäselvyydet tietojen vaihtamisesta ammattilaisten välillä sekä työntekijöiden vaihtuvuus.
Esteenä oikeanlaiselle avun saamiselle voi olla perheiden tavallisuus, joka saattaa harhauttaa ammattilaista. Perheet ovat usein ydinperheitä, vanhemmat ovat hyvin koulutettuja ja työssäkäyviä eikä surmaajiin voi liittää tyypillisiä henkirikoksen tekijän piirteitä. Auttamisen mahdollisuudet edellyttävät ammattilaiselta valmiutta katsoa asioita toisin (4).
Perhesurmien pitkäaikaiset riskitekijät, niiden muuttuminen sekä avun hakemisen ja saamisen kysymykset herättävät pohtimaan kohdattavien asiakkuuksien vaativuutta ja antaako koulutus ammattilaisille riittävät valmiudet kohtaamisiin.
Sari Veikanmaa
Lapin yliopisto
Lähteet:
-
-
- Säävälä, Hannu & Nyqvist, Leo & Salonen, Santtu 2006: Väkivallan tekijän taustaa. Teoksessa Säävälä, Hannu & Pohjoisvirta, Riitta & Keinänen, Eero & Salonen, Santtu (toim.): Mies varikolle. Apua lähisuhdeväkivaltaan. Oulun ensi- ja turvakoti ry. Oulu, 31–55.
- Harper, Dee Wood & Voigt, Lydia 2007: Homicide Followed by Suicide. An Integrated Theoretical Perspective. Homicide Studies 11(4), 295–318.
- Sachmann, Mark & Harris Johnson, Carolyn Mary 2014: The Relevance of Long-Term Antecedents in Assessing the Risk of Familicide-Suicide Following Separation. Child Abuse Review 23(2), 130–141.
- Hurtig, Johanna & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2014: Väkivallan kohtaaminen rakenteellisen oikeudenmukaisuustyön kysymyksenä. Teoksessa Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (toim.): Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2014. UNIpress. Kuopio, 250–280.
-
(5)
Lapsen kengissä aikuissosiaalityössä
Uutisoinnin perusteella lasten pahoinvointi vaikuttaa lisääntyvän hyvinvointiyhteiskunnassa. Lastensuojelun resurssit ovat ahtaalla. Aikuisten sosiaalihuollon palveluita ei ole hyödynnetty riittävästi lastensuojelun työmuotona. Lasten huomioinnin ajatellaan kuuluvan lastensuojeluun.
Aikuissosiaalityön toimintakentällä ensisijaisina asiakkaina ovat aikuiset, mutta sosiaalihuollon toteutuminen vaikuttaa myös perheen lapsen tilanteeseen. Aikuissosiaalityössä työskentelevillä sosiaalityöntekijöillä on ymmärrys vanhemman tilanteen vaikutuksesta lapseen, mutta konkreettisista työtavoista ja -käytänteistä on puute.
”Lapset näkkyy perhetiedoissa ja paperilla. Otetaan ne (lapset) tulona huomioon”
Lapsen elämään vaikuttavia päätöksiä tehdään esimerkiksi toimeentulotuki-, päihde- ja mielenterveystyössä, jotka ovat aikuissosiaalityön keskeistä toiminta-aluetta. Lasten huomioiminen ja näkyväksi tekeminen tulee tapahtua näissä kohtaamisissa. Lapsi on aina asiakas, kun sosiaalihuoltoa hakevassa, käyttävässä tai sen kohteena olevassa perheessä on lapsi. Konkreettisimmin lapsen asiakkuus näkyy toimeentulotukityössä. Lapsilisät otetaan perheelle tulona huomioon. Lapset toimivat myös perusteena myöntää perheelle harkinnanvaraista toimeentulotukea esimerkiksi vuokrarästeihin.
Lapsi vanhemman varjossa
Lasten kodin ulkopuolelle sijoittamisen syyt liittyvät usein vanhempien elämän haasteisiin kuten heidän päihde- ja mielenterveysongelmiin, jaksamattomuuteen, perheristiriitoihin, avuttomuuteen, osaamattomuuteen ja taloudellisiin ongelmiin (1,2,3). Siitä huolimatta aikuissosiaalityöntekijät eivät olleet huolestuneita vanhemmuuteen liittyvistä kysymyksistä. Lasten huomioiminen aikuissosiaalityön toimintakentällä on työntekijälähtöistä ja tilannesidonnaista eikä siihen myöskään ole yhteneväisiä toimintatapoja. Uudistunut sosiaalihuoltolaki (1302/2014) velvoittaa kuntaa tarjoamaan avohuollon palveluita perheelle ilman lastensuojeluasiakkuutta.
”Asiakkaana yleensä aina perheen aikuinen – Hakemuksen jättäjä”
Sosiaalipalvelut on usein kunnissa organisoitu elämänkaariajattelumallin mukaisesti. Se ohjaa sosiaalityöntekijöitä kohdentamaan työnsä oman asiakaskuntansa mukaan. Se näkyy sosiaalityöntekijöiden tavassa puhua asiakkaista yksilöinä. Työ on myös tekijänsä näköistä ja sitä voi tehdä monella tapaa sosiaalityöntekijän oman kiinnostuksen mukaan.
Lasten omaa ääntä, osallisuutta ja toimintaa ei voi sivuuttaa. Lapsissa on tulevaisuus. Heidän hyvinvointinsa tulee ottaa huomioon kaikissa palveluissa, joissa työskennellään aikuisten asiakkaiden kanssa, joilla on alaikäisiä lapsia. Jotta lapsi tulee huomioiduksi aikuissosiaalityössä, hänet täytyy ensin tehdä näkyväksi aikuisille suunnatuissa palveluissa.
Marja Sundqvist
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro graduun sosiaalityöntekijöiden kokemuksia lasten huomioimisesta ja osallisuudesta aikuissosiaalityössä.
-
-
- Heino, Tarja 2007: Keitä ovat uudet lastensuojelun asiakkaat? Tutkimus lapsista ja perheistä tilastolukujen takana. THL-raportti. Helsinki. Valopaino Oy.
- Myllärniemi, Anniina 2006: Huostaanottojen kriteerit pääkaupunkiseudulla. Selvitys pääkaupunkiseudun lastensuojelun sijoituksista. Helsinki: SOCCA.
- Kestilä, Laura & Paananen, Reija & Väisänen, Antti & Muuri, Anu & Merikukka, Marko & Heino, Tarja & Gissler, Mika 2012a: Kodin ulkopuolelle sijoittamisen riskitekijät. Rekisteripohjainen seurantatutkimus Suomessa vuonna 1987 syntyneistä. Yhteiskuntapolitiikka 77:1. 34−52.
-
(4)
Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia arjesta ja ikääntymisestä
Ikääntyneiden kehitysvammaisten odotettavissa oleva elinikä nousee muun väestön lailla, mutta heidän kokemuksensa ovat jääneet taka-alalle. Myös kehitysvammaisten ikääntymiseen tulee kiinnittää huomiota, ja pyrkiä kehittämään heille tarjottavia palveluita sekä huomioida yksilöiden erilaiset toivomukset arkea koskien.
Kehitysvammaisiin suhtautuminen on ollut negatiivista kautta historian, aina viime vuosikymmenille saakka. Kehitysvammaisten kohtelu ja suhtautuminen on vaihdellut laitoksiin eristämisestä säälimiseen. 1970-luvun taitteessa myös Suomessa alkoi liike, jolla pyrittiin purkamaan kehitysvammaisten laitosasumista, ja tuomaan kehitysvammaiset lähemmäksi muuta yhteiskuntaa. (1) Tämän liikkeen, kehitysvammaisten asioita ajavien järjestöjen sekä hyvinvointipalvelujen paranemisen myötä kehitysvammaisten ikääntyminen mahdollistuu muun väestön lailla.
Usein kehitysvammaisia koskevissa tutkimuksissa kuullaan kehitysvammaisten omaisten tai heidän kanssaan työskentelevien henkilöiden ääntä. Ikääntyneet kehitysvammaiset ovat harvoin tutkimuksen tiedontuottajina, vaikka heidän kuulemisensa olisi tärkeää. Tutkimuksessani keskitynkin heidän kokemuksiensa kuuntelemiseen arjesta sekä heidän ajatuksistaan ikääntymisestä.
Arjesta mielekästä
Myös ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää arjen sujuminen mielekkäästi. Päivä- ja toimintakeskukset ovat monelle merkityksellisiä paikkoja sekä niiden tarjoamien aktiviteettien että sosiaalisten suhteidensa vuoksi. Käsillä tekeminen koetaan tärkeänä osana arkea, oli kyseessä sitten työt tai harrastusmielessä käsitöiden tekeminen.
Oma tupa, oma lupa
Ikääntyneille kehitysvammaisille on tärkeää oma koti ja sen sopivuus omiin tarpeisiin. Koti on tärkeä riippumatta asumis- ja tukimuodoista. Oman huoneen sisustaminen omalle silmälle miellyttäväksi, tärkeiden tavaroiden tuominen entisestä kodista sekä kodin yksityisyys auttavat ikääntynyttä kehitysvammaista tuntemaan huoneensa kodiksi. Itsenäisesti asuvilla yksityisyys ja itsenäisyys toteutuvat automaattisemmin, sillä heidän kodissaan ei ole ympärivuorokautista henkilökuntaa.
Ikääntyneille kehitysvammaisille, niin kuin muillekin, on sosiaalinen tuki välineellistä tukea arvokkaampaa.
Sosiaaliset suhteet ovat merkityksellisiä myös ikääntyneille kehitysvammaisille. Naapurit, päivä- ja toimintakeskusten henkilökunta sekä muut asiakkaat ja omaiset ovat tärkeimpiä sosiaalisia suhteita. Sosiaaliset suhteet mahdollistavat keskustelun kulloinkin mieltä painavista asioista. Sosiaalinen tuki voi vaikuttaa positiivisesti terveyteen tai vähentää stressin aiheuttajien negatiivisia vaikeuksia (2). Asumismuoto voi vaikuttaa sosiaalisten suhteiden määrään. Yksin asuvien kehitysvammaisten sosiaaliset suhteet ovat riippuvaisia heidän omasta aktiivisuudesta, kun taas ryhmäkodeissa on enemmän ihmisiä lähellä arjessa.
Terveys on merkityksellinen ikääntyneiden kehitysvammaisten elämässä, sillä hyvä terveydentila mahdollistaa asumisen haluamallaan tavalla. Esimerkiksi tuetussa ryhmäkodissa asutaan ilman ympärivuorokautista apua. Luonnollisesti terveys vaikuttaa myös liikkumiseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Moni haastateltava koki terveytensä tärkeäksi, mutta ei itsestäänselvyydeksi. Heillä oli halua pitää hyvää huolta itsestään ja terveydestään.
Aktiivisuutta on monenlaista!
Ikääntyneiden kehitysvammaisten osallistuminen yhteiskuntaan omien kykyjen ja mahdollisuuksien mukaisesti on tärkeää henkilön itsensä lisäksi myös ympäristölle. Tuottava aktiivisuus voi olla tärkeä osa tyytyväistä vanhenemista (3). Tuottava aktiivisuus voi olla palkka- tai vapaaehtoistyötä. Tutkimukseni kehitysvammaiset tuottavat ympäristölleen muun muassa käsitöitä, musiikkia ja paljon sosiaalista hyvää. Yksi haastateltavista huolehti lähellä asuvasta liikuntarajoitteisesta henkilöstä.
Ikääntyneiden kokemukset ja elämäntarinat tuottavat arvokasta tietoa. Huomiota tulisi kiinnittää enemmän myös niiden yksilöiden kokemuksiin, joiden kommunikointikeinot ovat rajalliset. Heilläkin on omat tarinansa, jotka ansaitsevat tulla kuulluksi.
Tiia Pelkonen
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkimukseen Ikääntyneiden kehitysvammaisten kokemuksia ikääntymisestä ja arjesta. Teemahaastattelu onnistuneen vanhenemisen pohjalta.
Lähteet:
(1) Repo, Marjo 2012: Historiasta nykypäivään. Teoksessa Malm, Marita & Matero, Marja & Talvela, Eeva-Liisa (toim.): Esteistä mahdollisuuksiin. Vammaistyön perusteet. 3.painos. 13–32
(2) Rowe, John & Kahn, Robert 1987: Human Ageing: Usual and successful. Teoksessa Science. 237. 142–149.
(3) Rowe, John & Kahn, Robert 1997: Successful Aging. Teoksessa The Gerontologist. Volume 37. Number 4. 433–440.
(3)
Ikääntyneet internetin ihmemaassa
Tilastokeskuksen mukaan 68 prosenttia 65-74−vuotiaista on käyttänyt internetiä viimeisen kolmen kuukauden aikana (3). Tämän päivän kolmasikäläiset ovat aktiivisia osallistujia ja vaikuttajia, joista suuri osa ylläpitää sosiaalisia suhteita monin tavoin.
Suurten ikäluokkien tulolla eläkeikään on vaikutuksia mm. mediamaailmaan, yhdistystoimintaan ja yhdyskuntaelämään Eläkeläisten sosiaalinen ja fyysinen liikkuvuus on lisääntymässä, samoin terveyteen ja kunnonkohotukseen liittyvät tuotteet ja palvelut kiinnostavat kolmasikäläisiä. (1) Heillä on kiinnostusta, aikaa ja varaa osallistumiseen sekä harrastamiseen. Tämä näkyy lisääntyvänä ikääntyneiden määränä yhteiskunnan eri toiminnoissa, kuten politiikassa, yhdistys- ja vapaaehtoistoiminnoissa.
Mä olen paljon kaikissa yhteiskunnallisissa asioissa mukana.
Kolmas ikä alkaa useimmiten eläkkeelle jäännin myötä. Sitä kuvataan henkilökohtaisten aikaansaannosten täydellistymisenä ja silloin yksilö on vapaa toteuttamaan henkilökohtaisia tavoitteitaan. Väestörakenteen jatkuvasti vanhetessa vanhempien ikäryhmien vaikutusvalta ja asema yhteiskunnan valtajärjestelmässä saattaa vain kasvaa. (2)
Nyt eläkkeellä on aikaa ja uteliaisuus on lisääntyny.
Tekniset ratkaisut tehty nuorten ehdoilla
Kolmasikäläiset ovat ahkeria internetin käyttäjiä. He tekevät siellä tilauksia ja seuraavat yhteisöpalveluita, aivan kuten muutkin. Jopa 34 prosenttia kolmasikäläisistä käyttää internetiä useita kertoja päivässä. (3)
Haasteet syntyvät siitä, että useimmat tekniset ratkaisut on tehty nuorten ja terveiden ihmisten ehdoilla, jotka ovat kasvaneet tekniikan parissa. Nykyään suuri osa julkisten ja yksityisten palvelujen asiointia tapahtuvat tietotekniikan avulla. Samoin kuin pankki-, tapahtuma, terveys- ja neuvontapalvelut hoituvat tietotekniikan avulla. Ikäihmiselle esimerkiksi erilaisten tuotteiden, kuten elektroniikan, etujen ja haittojen hahmottaminen voi olla vaikeaa vähäisten teknisten tietojen ja taitojen vuoksi. Sen vuoksi ikääntynyt on usein myyjien, palveluntuottajien tai asentajien armoilla. (4)
Huonoja puolia voi tulla, että siellä joutuu huijatuksi tai sitä käytetään väärin.
Ikääntyminen ei ole tehty yhdestä muotista
Vaikka ikääntyminen on monimuotoistunut viime vuosina, tuottaa mainonta ja media kuvaa aktiivisesta ikääntyvästä joka osaa, tuottaa ja osallistuu monin eri tavoin yhteiskunnassa. Kuitenkaan kaikki eivät tähän muottiin istu.
Ikääntyneiden syrjäytyminen tietoyhteiskunnasta on iso ongelma, mihin täytyy kiinnittää huomiota. Kun tieto ja asiointi ovat yhä enemmän sähköisessä muodossa, teknologian käytön vaikeudet voivat aiheuttaa ikääntyneille jopa isoja taloudellisia menetyksiä. (5)
Internet tarjoaisi keinoja yhteydenpitoon ja osallistumiseen varsinkin niille ikääntyville, joiden liikkuminen ulkomaailmassa on terveydellisistä tai muista syistä rajoittunut. Hyvävoimaiset ikääntyvät hakeutuvat usein itse oppimaan uutta tai hakemaan tietoa. Taas ne, joilla ei ole aikaisempaa kokemusta tekniikasta, jäävät entistä enemmän syrjään tietoyhteiskunnasta. Haasteena on se, miten ikääntyville suunnitellut teknologiahankkeet löytävät juuri syrjäytymisvaarassa olevat.
Paula Isokangas
Lapin yliopisto
Kirjoitus perustuu pro gradu tutkielmaan nimeltään ”Niin on helppo surffailla eteenpäin” Kolmasikäläisten kokemuksia yhteisöllisestä mediasta ja sen vaikutuksista sosiaaliseen pääomaan.
Lähteet:
Karisto, Antti 2004: Kolmas ikä: Uusi näkökulma väestön vanhenemiseen. Ikääntyminen voimavarana. Tulevaisuusselonteon liiteraportti 2004. Luettavissa osoitteessa http://hdl.handle.net/102244/4042 (93.)
Jyrkämä, Jyrki 2001: Teoksessa Lapsuudesta vanhuuteen Iän sosiologiaa. Toimittaneet Anne Sankari ja Jyrki Jyrkämä Vastapaino Gummerrus Kirjapaino Oy Jyväskylä 2001. s.309
Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttö [verkkojulkaisu].ISSN=2341-8699. 2014. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 28.7.2015].Saantitapa: http://www.stat.fi/til/sutivi/2014/sutivi_2014_2014-11-06_tie_001_fi.html
Leikas, Jaana 2008: Ikääntyvät, teknologia ja etiikka. Luettavissa osoitteessa: http://www.vtt.fi/inf/pdf/workingpapers/2008/W110.pdf (s.57-58.)
Koskinen, Simo & Riihiaho, Sinikka 2007: Kolmas ikä elämänvaiheena. Teoksessa Kolmasikäläisten elämää pohjoisissa kaupungeissa. KaupunkiElvi-hankkeen tutkimustuloksia. Koskinen, Simo & Hakapää, Liisa & Maranen, Pirk-ko & Piekkari, Jouni (toim.) Lapin Yliopistopaino Rovaniemi 2007.(33-34.)
(2)
Moniammatillinen yhteistyö, haastavaa mutta palkitsevaa!
”Mehän tehhään tää yhessä, että meilon verkosto ja sitten niin ja näin ja …hirvee pettymys, että ei se hankekaan tee mittään, ei ne saa mittään aikaan …että sitähän taottiin vaikka kuinka pitkään päähän ihmisille, että ei tää oo mikkään mappi Ö, johon tungetaan niinko kaikki …pittää yhesä näitä edelleen tehä.” Haastateltavan kommentti moniammatillisen työryhmän työskentelystä.
Pro gradu tutkielmani käsittelee moniammatillista yhteistyötä Kemin kuntakokeiluhankkeessa työntekijöiden kokemana. Yhteistyö moniammatillisessa ryhmässä voi osoittautua haasteelliseksi. Yksi työntekijä kuvaili kokemustaan seuraavasti: ”Ittele oli niinko, ei järkytys, mutta jollakilaila, että onko tosi, että mikkään ei ole kahessakymmenessä vuessa muuttunu. Perusasioista pittää lähteä vieläki. Ja mitä haastavampi on se ongelma, mitä vaikeampi se haaste tai isompi se juttu, joka pittää ratkassa, niin sen hankalampaa on se yhteistyö.”
Sosiaalialalla ratkotaan monimutkaisia ongelmia ihmisten elämässä. Moniammatillisessa yhteistyössä eri alojen asiantuntijat jakavat valtaa, tietoa ja osaamistaan. Se on myös ryhmätoimintaa ja asiantuntijoiden vuorovaikutusta. Moniammatillisuus tuo yhteistyöhön useita eri tiedon ja osaamisen näkökulmia, joita hyvä lopputulos vaatii. Yhteistyö on usein työtä yli sektorirajojen. (1, 2).
Mitä taitoja yhteistyössä tarvitaan? Moniammatillisessa yhteistyössä on tärkeää tuntea yhdessä työskentelevien ammattiryhmien ajattelua ja toimintatapoja sekä hahmottaa oma osuus ja sen merkitys tavoitteen saavuttamisessa (1). Moniammatillinen yhteistyö edellyttää: vastuunottoa, selkeää käsitystä omasta tehtävästä, toisten asiantuntijuuden kunnioittamista, kuuntelu- ja vuorovaikutustaitoja sekä kokonaisuuksien ymmärtämistä. Työntekijän ammatillinen osaaminen ja työorientaation tiedostaminen luovat pohjan ammatilliseen toimintakulttuuriin osallistumiselle ja yhteistoiminnalle. (3, 4).
Hyvä vuorovaikutus edistää yhteistyön sujumista työryhmässä. Asiantuntijuuden jakaminen tulee joustavammaksi, jos ihmiset voivat olla toistensa kanssa vuorovaikutuksessa toistuvasti ilman virallisiakin yhteyksiä. Ongelmat tulee ratkaista heti niiden synnyttyä, sillä pitkittyessään niillä on tapana myös monimutkaistua.
Puhuminen kannattaa, kuten eräs haastateltava toteaa: ”Onhan se tietysti haasteellista, sanotaanko että niinko päästä samale ajatukselle, että ku kuitenki monelta kantilta katotaan …tokihan näitä yhteentörmäyksiä välillä on ja eri näkökantoja asioihin, mutta tuota puhumallahan niistä selviää.”
Roolit jäsentävät yhteistyötä. Ryhmätoiminnassa osallistujilla on aina jonkin rooli, joko annettuna tai omaksuttuna. Virallinen rooli muodostuu asiantuntijuuden ja mahdollisen ryhmän antaman roolin kautta. Esimerkiksi puheenjohtajan rooli, jolla on suuri merkitys yhteistyön toimivuuteen ryhmässä. Epävirallinen rooli puolestaan muodostuu persoonallisuuden piirteistä, tavoista ja käyttäytymisestä ryhmässä. Tämäkin rooli vaikuttaa huomattavasti henkilön asemaan ryhmässä. Jokainen tulee ryhmään omana persoonanaan. (5).
Työntekijöiden on hyvä tunnistaa oma roolinsa työryhmässä ja toimia sen mukaisesti yhteinen tavoite huomioon ottaen. Haastateltava kommentoi: ”Minusta meilon ammatin takia jo tietty rooli ja tuota ei sitä oo syytä purkaa. Se roolihan täsmentyy sitten, että mitä aletaan tekemään, mitä prosessia viiään yksin etteenpäin ja mitä viiään yhessä etteenpäin. Se on sitten sitä hienosäätöä, että kuka ottaa minkäki asian.”
Toimivassa yhteistyössä korostuvat hyvät keskinäiset ihmissuhteet, toinen toistensa auttaminen ja ryhmän jäsenten keskinäinen avoimuus. Näin syntyy joustava, yhteisöllinen, tehokas ja ennen kaikkea palkitseva yhdessä työskentely
Eija Kvist
Lapin yliopisto
Kirjoitus pohjautuu pro gradu tutkielmaan ”Tätähän pittää niinkö yhessä tehä”. Moniammatillinen yhteistyö työntekijöiden kokemana.
Lähteet:
-
-
- Karila, Kirsti & Nummenmaa, Anna Raija 2001: Matkalla moniammatillisuuteen. Kuvauskohteena päiväkoti. WS Bookwell Oy. Juva.
- Myllärinen, Anna Riitta & Tast, Eeva 2001: Sosiaalialan uuden asiantuntijuuden rakentuminen koulutuksen ja työelämän yhteistyönä. Hämeen ammattikorkeakoulu. Saarijärvi.
- Isoherranen, Kaarina 2008: Yhteistyön uusi haaste – moniammatillinen yhteistyö. Teoksessa Isoherranen, Kaarina & Rekola, Leena & Nurminen, Raija: Enemmän yhdessä. WSOY Oppimateriaalit Oy. Helsinki.
- Kontio, Mari 2010: Moniammatillinen yhteistyö. Tukeva – hanke. Siberia Oy. Oulu.
- Isoherranen, Kaarina 2005: Moniammatillinen yhteistyö. WSOY. Dark Oy. Vantaa.
- Launis, Kirsti 1994: Asiantuntijoiden yhteistyö perusterveydenhuollossa. Käsityksiä ja arkikäytäntöjä. Stakes Tutkimuksia 50. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.
-
(1)
Voimaantuneen vanhemmuuden rakentaminen eron jälkeen
Lasten asiat ovat tulleet hoidetuksi lastenvalvojan ansiosta, sillä meillä vanhemmilla ei ole muutoin ollut puheyhteyttä toisiimme.
Vanhempien erilleen muuton ja eron kokee Suomessa vähintään 30 000 lasta vuodessa. Ero lapsiperheessä on koko perhettä mullistava muutos ja yksi henkilökohtaisen elämän suurimmista kriiseistä, vaikka se nähtäisiinkin positiiviseksi muutokseksi ja uudeksi aluksi. Ero tuo mukanaan lukuisia uusia tilanteita, joihin vain harva voi ja osaa varautua etukäteen.
Useimmiten eron jälkeen vanhemmat pyrkivät päättämään lastensa asioista yhdessä, ja suurimmassa osassa tapauksista yhteishuoltajuus onnistuu. Aikuisten keskinäinen suhde ei pääty eron jälkeen – tai ainakaan sen ei tulisi päättyä, mikäli heillä on yhteisiä lapsia. Suh¬de muuttuu eron jälkeen parisuhteesta vanhemmuussuhteeksi, jota pidetään yllä lasten asioiden yhdessä hoitamiseksi.
Onnistunut yhteistyö vanhempien välillä vähentää esimerkiksi käytöshäiriöitä ja oppimisvaikeuksia eroperheiden lapsilla (1).Vanhempien toimiva suhde erosta huolimatta myös vahvistaa lapsen itsetuntoa, tasapainottaa tunne-elämää ja auttaa ongelmanratkaisutaitojen kehittymisessä ja itsenäistymisessä. Eron jälkeiset vanhemmuuden onnistumisen kokemukset luovat pohjaa myös oman elämän uudelleenrakentamiselle.
Mihin eroperhe tarvitsee lastenvalvojaa?
Eikä tommosia sopimuksia yksin osais tehdä, et jos ei ois apua saatavilla, niin ois varmaan ihan kuutamolla, et miten toimitaan.
Erotilanteessa vanhempia auttaa sosiaalityöntekijä, joka työskentelee lastenvalvojan nimikkeellä. Lastenvalvoja on lapsiperheen erotilanteen juridiikan ja sosiaalisten suhteiden asiantuntija. Lasten-valvojan tärkein työtehtävä on varmistaa lapsen edun toteutuminen vanhempien päättäessä hänen asumisestaan ja ela¬tuksestaan.
Vanhemman voimaantuminen tarkoittaa onnistunutta vanhemmuuden uudelleenrakentamista parisuhteen päättymisen jälkeen. Lastenvalvojan toiminnalla on vaikutusta siihen, kuinka se onnistuu.
Erovanhemmat tarvitsevat tukea, neuvoja ja hyväksyntää
Vanhemmat kritisoivat eniten lastenvalvojan kuuntelemattomuutta, tuen ja auktoriteetin puuttumista sekä vanhemman näkemyksen vähättelyä lasten asioista sovittaessa. Näiden asioiden voidaan katsoa vaikuttaneen myös vanhemman voimaantumisen kokemukseen – tai sen puuttumiseen.
Voimaantumista voi kuitenkin tapahtua lastenvalvojan työn seurauksena. Haastattelemani vanhemmat olivat kokeneet voimaantumista seuraavien asioiden myötä:
-
-
- luottamuksen syntymisestä työntekijän ja vanhemman välille
- hyväksynnän kokemuksesta
- tuen ja konkreettisen avun saamisesta
- taloudellisen vastuunjakamisen onnistumisesta vanhempien välillä
-
Nämä kokemukset ovat auttaneet vanhempia elämässä ja vanhemmuudessa eron jälkeen. Vanhemman selviytyminen erosta vaikuttaa väistämättä myös lapsen sopeutumiseen ja selviytymiseen. Lastenvalvojan työn keskeisenä tavoitteena voidaan pitää voimaantuneen, erosta selvinneen vanhemmuuden saavuttamista – tällöin työn tuloksena olisi todennäköisesti myös voimaantunut ja vahva, vanhempien erosta selvinnyt lapsi.
Riikka Ylisaukko-oja
Lapin yliopisto
Kannanotto perustuu pro gradu tutkielmaan: Voimaantunut vanhemmuus, laadullinen tutkimus vanhempien kokemuksista perheasioiden sovittelutyössä
Lähteet:
1. Ks. esim. Margulies, Sam 2007: Working with Divorcing Spouses: How to Help Clients Navigate
Sosiaalinen tekijä 