Älkää unohtako sote-uudistuksessa sosiaalityötä!

Posted on

Tulevien sote-keskusten sosiaalihuollon palveluiksi on suunniteltu sosiaalipalveluiden osalta ainoastaan neuvonta ja ohjaus. Miltä kuulostaa, jos terveydenhuolto hoidettaisiin samalla tavalla? Sote-keskukset rajattaisiin siis vain ohjausta ja neuvontaa antaviksi yksiköiksi, joista ohjattaisiin asiakas eteenpäin. Sote-keskuksista ei siis saisi sen paremmin lääkäripalveluita kuin sosiaalityöntekijän palveluitakaan. Mikä on sosiaalityön rooli uusissa sote-keskuksissa?

Perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikko toki muistuttaa 6.2.2018 julkaistussa tiedotteessa sosiaalihuollon tärkeydestä, mutta lähinnä ohjaamisen, neuvonnan ja tiedottamisen roolissa. Ihmisten tilanteiden monimuotoisuus vaatii myös jatkossa kattavaa ja laadukasta, asiakkaan kanssa yhteistyössä tehtävää palvelutarpeen arviota. Sosiaalityö ei kuitenkaan pääty palvelutarpeen arviointiin, vaan jatkuu asiakkaan tilanteen mukaan tarvittaessa tiiviinä yhteistyönä asiakkaan ja sosiaalityöntekijän kesken.

Apua voidaan tarvita hyvinkin arkisiin asioihin, vaikkapa autokolarissa vammautuneen ihmisen arjessa selviytymisen

Infografiikka: Iiro Väisälä. Teksti perustuu Sitran malliin.

kartoittamiseen ja tarvittavien palveluiden järjestämiseen. Minkä tahansa lapsiperheen toinen vanhempi voi saada yllättäen sairaskohtauksen ja joutua sairaalaan. Lapsista ja perheen arjen pyörittämisestä vastuuseen jäänyt vanhempi hakee apua sote-keskuksesta. Perhe tarvitsee pikaisesti konkreettista apua, joten päätös palvelusta tulee tehdä välittömästi. Toisen perheen vanhemmat valittavat uupumusta ja hakevat tukiperhettä lapsille sote-keskuksesta. Vanhempia neuvotaan ja heidän lapsilleen järjestetään tukiperhe.

Tässä tapauksessa uupumuksen taustalla ollut syy − kuten päihdeongelma − jää selvittämättä ja perhe jatkaa elämäänsä, silloin tällöin apua hakien. Näkeekö kukaan enää perheen kokonaisuutta tai tekeekö arviota palvelutarpeesta? Vaarana on, että sosiaalityö kutistuu pelkäksi ohjaukseksi ja neuvonnaksi sekä byrokraattiseksi päätöksenteoksi. Sosiaalityötekijät eivät enää ole lähellä ihmisiä ja heidän elinympäristöään. Sosiaalisten ongelmien yhteiskunnalliset syyt jäävät näkymättömiin, kun tietoa niistä ei enää välity päätöksentekijöille.

Sosiaalityöntekijöiden tulee olla lähellä olevissa sote-keskuksissa, jotta he voivat toteuttaa sosiaalihuoltolain edellyttämää velvoitetta rakenteellisesta sosiaalityöstä. Tämä tehdään keräämällä ja välittämällä sosiaalista hyvinvointia ja sosiaalisia ongelmia koskevaa tietoa kunnan päättäjille asukkaiden hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseksi. Tulevia sote-keskuksia suunniteltaessa voitaisiin hyödyntää SITRA:n tekemää palvelu-pakettimallia.

Valtioneuvosto on julkaissut vuonna 2018 selvityksen Toimivat mielenterveys- ja päihdepalvelut, jossa kansalaiset ja asiantuntijat toivat esiin sosiaalityön osaamisen tärkeyden asiakkaiden palveluiden koordinoimisessa. Sosiaalityön ja sosiaaliohjauksen keinoin annetaan tehostettua tukea sosiaalisen toimintakyvyn vahvistamiseksi, syrjäytymisen torjumiseksi ja osallisuuden edistämiseksi. Näin pyritään tukemaan ihmisten täysivaltaista yhteiskunnan jäsenyyttä.

Sosiaali- ja terveystoimen nettokustannuksista vuonna 2016 sosiaalitoimen osuus oli Kuntaliiton mukaan 44 prosenttia. Tähän sisältyvät sosiaalityön ja sosiaaliohjauksen lisäksi ikääntyneiden hoito, vammaisten palvelut, lapsiperheiden palvelut, lastensuojelu, päihdepalvelut, työllistämistä tukevat palvelut sekä muut sosiaalihuoltolain mukaiset palvelut. Sote-uudistuksessa on panostettava yhtä lailla sosiaalitoimeen kuin terveystoimeenkin.

Sosiaalityön uhkakuvana on työn pirstaloituminen, jonka seurauksena yhteiskunnallisten ilmiöiden sosiaalinen näkökulma jää syrjään. Tämä heikentää väestön hyvinvointia ja lisää pidemmällä aikavälillä myös kustannuksia, koska asioiden hoitaminen viivästyy ja ongelmat monimutkaistuvat. Älkäämme jättäkö sosiaalityön ammattilaisten osuutta huomioimatta uudistuksessa! Yhteiskunta tarvitsee edelleen sosiaalityötä.

Iiro Väisälä, sosiaalityöntekijä YTM
Maija Seppänen, sosiaalityöntekijä YTM
Päivi Hömppi, sosiaalityöntekijä YTM

Mainokset

Kuka vastaa päihdepalveluista?

Posted on

Aikuissosiaalityössä kohdataan usein päihderiippuvaisia asiakkaita. Siitä huolimatta sosiaalityön paikka päihdehuollon kentässä ei ole yksiselitteinen. Nykytilanne kunnissa on kirjava, eikä kaikkialla myönnetä päihdepalveluja lainkaan sosiaalihuoltona. 

 

Päihdeongelmat ovat laaja-alaisia ongelmakokonaisuuksia, joihin kiinnittyvät mielenterveysongelmat, erilaiset hoidon tarpeet ja syvä syrjäytymiskehitys. Ne koskettavat ihmisen fyysistä, psyykkistä, henkistä ja sosiaalista ulottuvuutta. Syrjäytyminen ja taloudellinen ja sosiaalinen huono-osaisuus ovat osana vaikeuttamaan päihdeongelmista kärsivien ihmisten elämää.1 Päihdeasiakkaat tarvitsevat tukea runsaasti ja pitkäkestoisesti. Haasteelliseksi asiakasryhmän auttamisen tekevät palvelujärjestelmän puutteet ja asiakkaiden riippuvuuskäyttäytymiseen tyypillinen kyvyttömyys suunnitelmalliseen työskentelyyn.2

Sosiaali- ja terveysministeriön Kuntainfossa 10/18 todetaan, että ”STM:n suositus on, että päihdehuollon palveluja järjestetään joko terveydenhuollon tai sosiaalihuollon palveluna, ei päihdehuoltolain nojalla. Palvelu tulee antaa asiakkaalle terveydenhuollon palveluna, mikäli asiakkaalla on lääketieteellisiä perusteita hoidon saamiseen. Muusta kuin lääketieteellisestä perusteesta annettava palvelu on sosiaalihuollon palvelua ja tällöin palvelusta pitää tehdä hallintopäätös.” Nykytilanne kunnissa on kirjava, eikä kaikkialla myönnetä päihdepalveluja lainkaan sosiaalihuoltona. Sosiaalisin perustein saatu päihdepalvelu on kuitenkin asiakkaan oikeus ja samalla se tarjoaa sosiaalipalveluille mahdollisuuden laajentaa palveluja vastaamaan päihdeasiakkaiden tarpeisiin.

Erityistä tukea tarvitsevien henkilöiden palvelutarpeenarviointi on laissa määritelty sosiaalityöntekijän tehtäväksi. Terveydenhuoltolaki edellyttää terveydenhuollon ja sosiaalitoimen tekevän yhteistyötä sellaisten asiakkaiden kohdalla, joiden asianmukainen hoito sitä vaatii. Käypä hoitosuosituksen mukaan psykososiaalista kuntoutusta tulisi tarjota kaikille huumeriippuvuudesta kärsiville. Siihen kuuluu asumisen, toimeentulon, työn ja vapaa-ajan tukeminen yhteistyössä sosiaalitoimen kanssa. Tällöin sosiaalityöntekijällä on merkittävä rooli päihdeasiakkaan palveluntarpeen selvittäjänä ja yhteistyökumppanina palvelutarpeeseen vastattaessa.

Päihdetyön kentällä sosiaali- ja terveyspalvelujen on toimittava rinnakkain. Kumpikaan ei voi onnistua ilman toista, eikä asiakkaan ongelmien lokerointi auta asiakasta saamaan kokonaisvaltaista muutosta tilanteeseensa. Sosiaalityöllä on erityinen paikka olla järjestämässä turvaa asiakkailleen. Sillä on lain määrittämä asema ja ammattieettinen velvollisuus tukea ihmisiä vaikeissa elämäntilanteissa. Sosiaalityön asemaa päihdeasiakkaiden kanssa työskenneltäessä tulisi vahvistaa ja sosiaalityöllä on myös lainsäädännön suomat mahdollisuudet siihen. Kysymys on enää siitä, lunastaako sosiaalityö eettisen ja juridisen velvollisuutensa toimia huono-osaisten kansalaisten elämäntilanteen parantamiseksi.

Satu Marja Tanttu, YTL

1 Vuori-Kemilä, A. 2007. Mielenterveys- ja päihdetyön näkökulmat. Teoksessa: Vuori-Kemilä, A., Stengård, E., Saarelainen, R. & Annala, T. (toim.) Mielenterveys- ja päihdetyö.

2 Tanttu, S M. 2016. Auttamisen rajat ja mahdollisuudet kunnallisessa aikuissosiaalityössä sosiaalityöntekijöiden määrittelemänä.

Sosiaalityöntekijyys, valta ja vastuu

Posted on

”On paratiisi meillä täällä näin, vaan ei aina kaikki koe sitä näin” (Chisu, 2009).

 

Elämme yhteiskunnassa joka on toisille paratiisi, toisille jotain ihan muuta. Luokkaerot kasvavat ja asuinalueet polarisoituvat, samaan aikaan palveluiden yksityistäminen leviää ja työttömyyden ja syrjäytymisen kasvua on vaikea hillitä.

Sosiaalityö toimii tässä yhteiskunnassa, ja sen tehtävä on nostaa esiin ne yksinäisten keijujen äänet, joille maa ei ole paratiisi, jotka suru on saanut kiinni ja elämä runnonut. Mutta mitä sosiaalityö on ja mikä on sen paikka?

Olen aina pitänyt sanasta “huolenkantajat” (Satka ym. 2007); sitä sosiaalityö mielestäni isossa kuvassa on. Sosiaalityössä otetaan vastaan ja kannetaan eteenpäin yhteiskunnan ja siinä elävien huolia. Toisaalta huolenkantajat kuvaa myös sosiaalityöntekijöiden osaa kuulla ja pärjätä ihmisten ongelmien, ilojen ja surujen, traumojen ja kohtaloiden kanssa. Sosiaalityötä tehdään niin lähiöissä kuin kalleimmillakin asuinalueilla ja sosiaalityö ulottuu kaikkiin yhteiskuntaluokkiin.

Sosiaalityössä kohdataan kurjuuden ja pahan olon koko kirjo ilman mahdollisuutta delegoida asiaa eteenpäin. Kerätään ainestoja ja arvioidaan, tuetaan ja kuunnellaan. Puututaan käyttäen viranomaisvaltaa ja astutaan ihmisten kaikkein yksityisimmälle alueelle ottaen puheeksi kaikki. Ja puheeksioton jälkeen jatketaan työskentelyä näiden ihmisten ja heidän asioidensa kanssa, ohjaten, tukien ja kannatellen. Sosiaalityössä, erityisesti lastensuojelussa ei ole useinkaan mahdollisuutta jättää kysymättä tai odottaa, että asiakas itse kertoo.

Sosiaalityössä painitaan isojen asiakasmäärien kanssa, yhden työntekijän asiakkaat lasketaan kymmenissä ja byrokratian keskellä asiakkaille jäävä aika on usein vain murto-osa työajasta. Asiakasmäärien merkitys korostuu kun sitä peilataan siihen vastuuseen ja valtaan joka sosiaalityöntekijällä suhteessa asiakkaaseen on, sosiaalityössä kyse ei ole useinkaan asiakkaiden ohjaamisesta vaan asiakkaiden elämään vaikuttavien isojen päätösten tekemisestä joko yhdessä asiakkaan kanssa tai pahimmillaan asiakkaan tahdon vastaisesti. Käsiteltävät asiakirjamäärät ovat usein mittavia ja ratkaisuja tehdään vuosia jatkuneiden prosessien yhtä lailla kuin hetkessä syntyvien kriisitilanteiden parissa.

Jokainen sosiaalityöntekijä hakee asiakkailleen yksilöllisiä, asiakkaiden tilanteet ja tarpeet, toiveet ja ennen kaikkea lasten edun mukaiset palvelut ja tukitoimet. Löydettyään ne sosiaalityöntekijä markkinoi, koordinoi ja kantaa vastuun prosessista – ja samalla valitettavan usein jatkuvasti perustelee olemassaolonsa tarpeellisuutta muille toimijoille ja viranomaisille. Sosiaalityön paikka palvelurakenteessa on usein häilyvä ja sosiaalityöllä on viimesijaisen toimijan rooli joka määrittyy usein lähinnä siitä mitä mikään muu taho ei hoida.

Sosiaalityötä ohjaa suuri joukko lakeja ja asetuksia, eettisiä ohjeita ja organisaatioiden sisäisiä ohjeistuksia. Sosiaalityö ei  ole koskaan täysin irrallaan tekijänsä arvoista ja taustasta eikä sitä voi tehdä laadukkaasti ilman laajempaa ymmärrystä yhteiskunnan rakenteista, yksilön kehityksestä, terveydestä, oikeuksista ja velvollisuuksista, unohtamatta erilaisten etuuksien, viranomaisjärjestelmien, kulttuurien tai yhteisöjen ymmärrystä ja tuntemista tai kohtaamisen taitoa. Paitsi asiakastyötä sosiaalityö on vahvasti myös rakenteellista työtä, sosiaalityön tulisi pyrkiä vaikuttamaan asiakkaiden ja kansalaisten hyvinvointiin ja oikeuksien toteutumiseen.

­­­Sosiaalityön ammatissa ehkä tärkeintä on osata konsultoida ja kysyä neuvoa, tietää kenen puoleen kääntyä ja tuntea oman ammattitaitonsa rajat. Rajoja joutuu kuitenkin jatkuvasti venyttämään, sosiaalityötä viedään entistä enemmän yhdennettyyn suuntaan ja erikoistuminen sosiaalityössä on yhä pienemmän joukon etuoikeus. Sosiaalityötä tekevät laillistetut, lailla tarkkaan säädellyn koulutuksen omaavat työntekijät. Sosiaalityötä tehdään ylemmän korkeakoulututkinnon turvin ja sosiaalityöntekijät työskentelevät viroissa joissa heitä sitoo virkavastuu.

Sosiaalityön ammatissa on samalla mahdollisuus kohdata ihmiset kaikkein aidoimmillaan, kuunnella ja auttaa. Työssä onnistuminen on aina tekemisissä ihmiselämän ja elämänlaadun kanssa, yksilöiden mahdollisuuksien ja inhimillisen hyvinvoinnin kanssa niin yksilö- kuin rakenteellisellakin tasolla.

Sosiaalityöntekijän keijupölyä ovat ne hymyn hiukkaset ja pienet kiitoksen sanat, toisaalta myös ne hetket, kun onnistuu pääsemään yhteistyöhön tai saamaan kontaktin asiakkaaseen. Ilman ammattitaitoa ei ole liioin onnistumisia, ilman sosiaalityöntekijöiden omaa arvostusta tekemäänsä työtä kohtaan ei ole mahdollisuutta vaatia sitä myöskään muilta.

Saadakseen keijupölyä lentämistä varten sosiaalityöntekijän pitää itse uskoa ja tunnustaa oma osaamisensa ja työn vaativuus ja seisoa selkä suorassa niiden takana. Sosiaalityön on mahdollista löytää paikkansa yhteiskunnassa ja saada asiantuntijuutensa arvoista arvostusta tunnistamalla itse ammattiin liittyvä vastuu ja mahdollisuudet ja toimimalla niiden mukaan. Valitettavan usein sosiaalityön laatu kärsii kiireen ja paineen alla tehdyn työn epäonnistumisista. Koulutus ja osaaminen eivät liioin yksin riitä, jollei sosiaalityöntekijällä ole ymmärrystä työnsä merkityksestä ja roolista yhteiskunnallisessa mittakaavassa.

Sosiaalityö on professio, joka ei ole korvattavissa. Vastuu siitä, miten sosiaalityö nähdään ja sen mahdollisuudet ymmärretään, on meidän sosiaalityöntekijöiden tavassa tehdä työtä ja käyttää niitä mahdollisuuksia vaikuttaa niin yksilö- kuin yhteiskunnallisellakin tasolla, joita ammatti meille antaa.

 

Annastiina Lilja
YTM sosiaalityö, lastensuojelun sosiaalityö
sosionomi (AMK), yrittäjä UOMA sosiaalipalvelut oy

Taustalla:

Yksinäisen keijun tarina. 2009. Chisu (Martina Sundberg).
Satka, Auvinen, Aho & Jaakkola (toim.) 2007. Huolenkantajat. Kokemuksia ja sattumuksia sosiaalialan vuosikymmeniltä. PS- kustannus. Juva.

Et omista lapsesi yksityisyyttä

Posted on Updated on

Ennen lasten kuvia katseltiin olohuoneen sohvalla lähisukulaisten parissa. Nyt oma lapsen kylpykuvat keräävät satoja tykkäyksiä sosiaalisessa mediassa.

Lapsen yksityisyys sosiaalisessa mediassa on  tärkeä puheenaihe, joka jakaa mielipiteitä. Lapsen kuvien jakaminen sosiaalisessa mediassa voi tuoda iloa esimerkiksi kaukana asuvalle isovanhemmalle. Toisaalta ilahduttavallakin kuvalla voi olla tahattoman ikäviä seurauksia lapselle. Niinpä vanhemman tuleekin harkita tarkasti, mitä kuvia lapsestaan sosiaalisessa mediassa julkaisee.

Lastenoikeuksien mukaan lapsella on oikeus yksityisyyteen, eikä hänen mainettaan saa halventaa. Lapsesta julkaistujen kuvien tulisi olla lasta arvostavia, eikä lasten kustannuksilla saisi tehdä viihdettä. Yleissopimuksessa lapsen oikeuksista (1989) kerrotaan, että lapsen oikeuksiin kuuluu oikeus kansalaisuuteen, opetukseen, terveydenhoitoon ja oikeus vaikuttaa kehitystasonsa mukaisesti omiin asioihinsa. Tämä sopimus velvoittaa suojaamaan lasta seksuaaliselta ja muulta hyväksikäytöltä sekä turvaamaan hänen asemansa oikeudenkäynnissä.

Lapsen tulisi itse saada vaikuttaa omaan sosiaalisen median identiteettiinsä. Hänen tulisi voida vaikuttaa vanhempien hänestä lisäämiin kuviin. Vanhemmalla on myös velvollisuus asettaa lapsen etu ensisijalle ja olla julkaisematta arkaluontoisia kuvia, vaikka lapsi lisäämisen sallisikin.

Arkaluontoiset kuvat voivat aiheuttaa lapselle hankaluuksia kaverisuhteissa ja pahimmillaan johtaa kiusaamiseen. Äärimmäisissä tilanteissa lapsen arkaluontoiset kuvat voivat altistaa hänet hyväksikäytölle. Vanhempien pitäisi siis tietää, että arkaluontoisen kuvan tunnistaminen on heidän vastuulla. Tällaisia arkaluontoisia kuvia voivat olla kuvat, jotka paljastavat esimerkiksi tietoa lapsen terveydestä tai ovat muuten intiimejä.

Lasten oikeuksien komitea on julkaissut suositukset lapsen yksityisyyden suojaamiseksi sosiaalisessa mediassa. Komitea muistuttaa suojelemaan lapsia sosiaalisen median haitoilta. Henkilötietolain mukaan jokaisella lapsella on oikeus yksityisyyteen, joten tunnistavaa kuvaa ei tule lisätä, ilman lapsen antamaa lupaa.

Jos lapsi on niin nuori, ettei voi itse arvioida haluaako kuvansa julkaistavan, kuvaa ei tulisi julkaista. Tulisi muistaa, ettei jo lisättyjä kuvia saa poistettua verkosta lopullisesti. Vuosien kuluttua sosiaalisessa mediassa esiin nousevat vanhat kuvat voivat häiritä lasta.  Vanhemmilla on aina ensisijainen vastuu lapsesta ja lapsen edun valvomisesta. Sekin on hyvä huomata, että aikuisesta hauska kuva voi olla lapselle nolo. Aikuinen ei voi siis omistaa lapsensa yksityisyyttä.

Muistathan myös, että yksityisyys koskee jo vastasyntynyttä, ei pelkästään niitä, jotka osaavat jo mielipiteensä ilmaista. Toisaalta lainsäädännöllä ei voida määritellä, mikä on lapsen yksityisyyttä loukkaava kuva, sillä perusteet ovat enemmänkin eettisiä.

Edellinen sukupolvi ei jakanut jälkikasvustaan kuvia sosiaaliseen mediaan. Voiko nykyajan vanhemmat samaistua lapsiinsa ymmärtäen heidän yksityisyyden rajan sosiaalisen median julkaisuissa? Haluisitko itse tulla kuvatuksi kylvyssä tai pöntöllä?

Emilia Hotti, Noora Haarahiltunen ja Hilja Evelina Jokela
Sosiaalityön opiskelijat, Lapin yliopisto

Yhteisessä homeloukussa

Posted on

Päiväkodin aamupalapöydässä lapseni viereen istuu tukahduttavasti homeelta lemuava lapsi. Sanon nopeasti heipat ja kiiruhdan ulos. Oma perheeni on muuttanut jo kolme kertaa home-epäilyn vuoksi, ja oireet palaavat herkästi. Silmiä polttaa, kurkku turpoaa. Paha altistus laukaisee ihottuman ja vatsaoireet. Myös tavaroista ja ihmsistä tulee homeoireita.

 

Julkisuudessa on käsitelty mönkään menneitä talokauppoja ja ”homepainajaisia”. Poliittisessa keskustelussa puhuttavat erityisesti homekoulut ja -päiväkodit. Sosiaali- ja terveysministeriö arvioi, että jopa 600 000–800 000 suomalaista altistuu päivittäin homeesta aiheutuville sisäilman epäpuhtauksille. Pääministeri Juha Sipilä  on sanonut, että sisäilmaongelmat tarkoittavat Suomelle miljardien eurojen taloudellista rasitetta.

Ulko-ovella mietin, mitä seuraavaksi. Vaihdammeko päiväkotia? Otanko asian puheeksi, ja kenen kanssa? Tuleeko päiväkodissa lasten kesken sanomista pikkutytön voimakkaasta hajusta?

Homehaitan vaikutuksista kärsivät kaikki, sosiaaliluokkaan katsomatta, mutta vastuuta ei tunnu ottavan kukaan.

Ongelmia vanhoissa ja uusissa taloissa

Suomessa omistusasumista pidetään järkevänä sijoituksena tulevaisuuteen. Oma asunto on useimmille ihmisille suurin taloudellinen sitoumus, johon he koskaan ryhtyvät.

Jo 1990-luvulla Kelan viidellä paikkakunnalla tekemässä kartoituksessa havaittiin, että joka toisessa suomalaisessa pientalossa on korjausta tai perusteellisempaa tarkastusta edellyttävä kosteusvaurio. Vuotta myöhemmin tehty tutkimus osoitti, että kerrostalojen tilanne oli lähes yhtä huono (Kajanne ym. 2002, 13).

Nyt, kolmekymmentä vuotta myöhemmin suuri osa suomalaisesta rakennuskannasta alkaa olla tiensä päässä. Kuntaministeri Anu Vehviläisen mukaan valtaosa kuntien kiinteistöistä on rakennettu 1960–70-luvulla tekniikalla, jonka käyttöikä on nyt täynnä (Vehviläinen 2017).

Rakentamisessa tavoiteltiin 1970-luvun tavoiteltiin energia- ja lämpötehokkuutta. Nykyisessä uudisrakentamisessa tavoitellaan toisenlaista tehokkuutta: kilpailu rakennusalalla johtaa väistämättä resurssien ja ajankäytön säästöihin. Erkki Virtasen viime vuonna laatima selvitys paljasti vakavia julkisen rakentamisen laatuun liittyviä aikataulu- ja budjettiongelmia (Virtanen 2017). Uudisrakentamisen huono laatu ja puutteellinen valvonta ovatkin toinen nykyisen homeongelman aiheuttaja.

Vaikka hallitus on aloittanut ohjelman sisäilmaongelmiin tarttumiseksi, yksittäisten ihmisten kohdalla ongelma on usein totaalinen. Sisäilmaongelmien korjaaminen on kallista, ja monet ammattilaiset pitävät sitä lisäksi lähes mahdottomana. Lainsäädäntö ei tarjoa kuluttajalle tarpeeksi suojaa rakentamisen virheiltä. Viime vuosina rakentamisen laatuun liittyviä riita-asioita on tullut kuluttajariitalautakuntaan yhä enemmän. Virheet tulee reklamoida vuoden kuluessa asuntokaupasta, minkä jälkeen virheisiin vetoaminen on vaikeampaa – tämä siitäkin huolimatta, että rakennusvirhe saattaa ilmetä vasta vuosien kuluttua rakennuksen valmistumisesta ja muhia rakenteissa pitkäänkin (Partanen 2017).

Ainoa korjaava apu omaisuutensa, ja usein myös terveytensä homeen vuoksi menettäneille tulee sosiaalityön ja hyväntekeväisyyden kautta. 

”Minusta tuntuu, että teillä on hometta”

Kuinka moni meistä uskaltaa ottaa homeen puheeksi hajuhavainnon tehtyään? Olen vienyt lapseni kavereiden luokse leikkimään, ja todennut tulleeni homepesäkkeeseen. Kotona kaikki vaatteet riisutaan heti ja heitetään menemään – ja leikkikaveria nähdään muuten kuin hänen kotonaan.

Monta kertaa olen myös sanonut suoraan. Yksikään viestin vastaanottajista ei ole uskonut epäilyäni. Olen äimistynyt siitä, miten itsevarmoja ihmiset ovat asiassa, josta heillä ei mitenkään voi olla täyttä varmuutta. Fyysisestä kodista muodostuu monen ihmisen elämän ydin, ja sitä uhkaavia tosiasioita on lähes mahdotonta kohdata. Kalliisiin homemittauksiin ei useimmilla ole siksi halua, tai edes varaa. Samasta syystä home-epäily otetaan vastaan henkilökohtaisena loukkauksena.

Homeeseen liittyvä ongelma on oireiden laaja kirjo. Jokainen reagoi yksilöllisesti tavallaan: homeen vuoksi voi puhjeta herpes, korvatulehdus, nivelsairaus tai suoliston erilaiset tulehdustilat. Syövän ja homeen yhteyttä tutkitaan parhaillaan. Merkillistä on sekin, että toiset voivat asua vuosikymmeniä hometalossa ilman minkäänlaisia oireita.

Tärkeä havainto on kuitenkin homeoireiden kumuloituvuus. Suomessa hometutkimusta tehnyt professori Ville Valtonen on tuonut esiin, että kerran homeelle altistuneet reagoivat aina voimakkaammin uusiin altistuksiin. Jos henkilölle on jo kehittynyt silmien ja hengitysteiden ärsytysoireita homealtistuksessa, on Valtosen mukaan ehdottomasti syytä välttää lisäaltistuksia, eli pysyä poissa ”sairaista rakennuksista” (Kukkonen 2013).

Home asettaa jatkuvasti rajoja ainakin minun perheeni elämässä: uusi harrastus täytyy ensin käydä testaamassa tilojen puolesta, ja kasverisynttäreiltä täytyy lähteä pois, jos henkeä alkaa ahdistaa. Lasteni tulevia opiskelu- ja työpaikkoja en halua vielä edes ajatella.

Mikä on sote-ammattilaisen rooli?

Kun sairaanhoitajan tai sosiaalityöntekijän, kouluterveydenhoitajan tai hammaslääkärin vastaanotolle ilmestyy homeelta lemuava lapsi tai nuori, syntyykö asiasta keskustelua? Lastensuojelulain (417/2007) 2 § velvoittaa viranomaiset tukemaan vanhempia ja huoltajia kasvatustehtävässään, ja turvamaan lapsen tasapainonen kehitys ja hyvinvointi. YK:n Lapsen oikeuksien yleissopimus turvaa jokaisen lapsen oikeuden elää mahdollisimman terveenä sekä oikeuden riittävään elintasoon muun muassa ruumiillisen ja sosiaalisen kehityksen kannalta.

Home edustaa niin valtavaa uhkaa ihmisen perusturvalle, että – myös viranomaiselle – on helpompaa olla puuttumatta asiaan.

Homeasian kieltäminen ei kuitenkaan ole vain käytännöllisesti helpompaa, vaan se on toisinaan myös syvää ja ehdotonta. Tieteellisesti todettua homeen aiheuttamaa terveyshaittaa ei vieläkään täysin tunnusteta: monille ihmisille homeeseen liittyvä huoli edustaa ylireagointia ja luulosairautta.

Olen kuitenkin varma, ettei yksikään vanhempi tietoisesti ja vapaaehtoisesti haluaisi oman lapsensa kasvavan hometalossa. Miten siis ottaisimme asian puheeksi?

Kirjoittaja on sosiaalityön opiskelija ja kahden lapsen äiti

 

Lähteet

Kajanne, A., Eränen, L., Leijola, M. & Paavola, J. (2002): Homeongelma ja sen psykososiaaliset  vaikutukset. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2002:7.

Partanen, P. (2017): Silmä tarkkana rakennusvirheiden kanssa – toimi heti, jos huomaat virheen. Yle  uutiset 22.9.2017.

Kukkonen, E. (2013): Mitä tehdä kun ihminen oireilee? Onko vikaa ihmisessä? Sisäilmauutiset 6.2.2013.

Sosiaali- ja terveysministeriö: Kosteus- ja homevauriot.

Vehviläinen, A. (2017): Tavoitteena terveelliset ja taloudelliset tilat. Kolumni. Valtiovarainministeriö 11.9.2017.

Virtanen, E. (2017): Valtion rahoittaman rakentamisen ongelmat. Valtioneuvoston kanslian  julkaisusarja 10/2017.