Et omista lapsesi yksityisyyttä

Posted on

Ennen lasten kuvia katseltiin olohuoneen sohvalla lähisukulaisten parissa. Nyt oma lapsen kylpykuvat keräävät satoja tykkäyksiä sosiaalisessa mediassa.

Lapsen yksityisyys sosiaalisessa mediassa on  tärkeä puheenaihe, joka jakaa mielipiteitä. Lapsen kuvien jakaminen sosiaalisessa mediassa voi tuoda iloa esimerkiksi kaukana asuvalle isovanhemmalle. Toisaalta ilahduttavallakin kuvalla voi olla tahattoman ikäviä seurauksia lapselle. Niinpä vanhemman tuleekin harkita tarkasti, mitä kuvia lapsestaan sosiaalisessa mediassa julkaisee.

Lastenoikeuksien mukaan lapsella on oikeus yksityisyyteen, eikä hänen mainettaan saa halventaa. Lapsesta julkaistujen kuvien tulisi olla lasta arvostavia, eikä lasten kustannuksilla saisi tehdä viihdettä. Yleissopimuksessa lapsen oikeuksista (1989) kerrotaan, että lapsen oikeuksiin kuuluu oikeus kansalaisuuteen, opetukseen, terveydenhoitoon ja oikeus vaikuttaa kehitystasonsa mukaisesti omiin asioihinsa. Tämä sopimus velvoittaa suojaamaan lasta seksuaaliselta ja muulta hyväksikäytöltä sekä turvaamaan hänen asemansa oikeudenkäynnissä.

Lapsen tulisi itse saada vaikuttaa omaan sosiaalisen median identiteettiinsä. Hänen tulisi voida vaikuttaa vanhempien hänestä lisäämiin kuviin. Vanhemmalla on myös velvollisuus asettaa lapsen etu ensisijalle ja olla julkaisematta arkaluontoisia kuvia, vaikka lapsi lisäämisen sallisikin.

Arkaluontoiset kuvat voivat aiheuttaa lapselle hankaluuksia kaverisuhteissa ja pahimmillaan johtaa kiusaamiseen. Äärimmäisissä tilanteissa lapsen arkaluontoiset kuvat voivat altistaa hänet hyväksikäytölle. Vanhempien pitäisi siis tietää, että arkaluontoisen kuvan tunnistaminen on heidän vastuulla. Tällaisia arkaluontoisia kuvia voivat olla kuvat, jotka paljastavat esimerkiksi tietoa lapsen terveydestä tai ovat muuten intiimejä.

Lasten oikeuksien komitea on julkaissut suositukset lapsen yksityisyyden suojaamiseksi sosiaalisessa mediassa. Komitea muistuttaa suojelemaan lapsia sosiaalisen median haitoilta. Henkilötietolain mukaan jokaisella lapsella on oikeus yksityisyyteen, joten tunnistavaa kuvaa ei tule lisätä, ilman lapsen antamaa lupaa.

Jos lapsi on niin nuori, ettei voi itse arvioida haluaako kuvansa julkaistavan, kuvaa ei tulisi julkaista. Tulisi muistaa, ettei jo lisättyjä kuvia saa poistettua verkosta lopullisesti. Vuosien kuluttua sosiaalisessa mediassa esiin nousevat vanhat kuvat voivat häiritä lasta.  Vanhemmilla on aina ensisijainen vastuu lapsesta ja lapsen edun valvomisesta. Sekin on hyvä huomata, että aikuisesta hauska kuva voi olla lapselle nolo. Aikuinen ei voi siis omistaa lapsensa yksityisyyttä.

Muistathan myös, että yksityisyys koskee jo vastasyntynyttä, ei pelkästään niitä, jotka osaavat jo mielipiteensä ilmaista. Toisaalta lainsäädännöllä ei voida määritellä, mikä on lapsen yksityisyyttä loukkaava kuva, sillä perusteet ovat enemmänkin eettisiä.

Edellinen sukupolvi ei jakanut jälkikasvustaan kuvia sosiaaliseen mediaan. Voiko nykyajan vanhemmat samaistua lapsiinsa ymmärtäen heidän yksityisyyden rajan sosiaalisen median julkaisuissa? Haluisitko itse tulla kuvatuksi kylvyssä tai pöntöllä?

Emilia Hotti, Noora Haarahiltunen ja Hilja Evelina Jokela
Sosiaalityön opiskelijat, Lapin yliopisto

Mainokset

Yhteisessä homeloukussa

Posted on

Päiväkodin aamupalapöydässä lapseni viereen istuu tukahduttavasti homeelta lemuava lapsi. Sanon nopeasti heipat ja kiiruhdan ulos. Oma perheeni on muuttanut jo kolme kertaa home-epäilyn vuoksi, ja oireet palaavat herkästi. Silmiä polttaa, kurkku turpoaa. Paha altistus laukaisee ihottuman ja vatsaoireet. Myös tavaroista ja ihmsistä tulee homeoireita.

 

Julkisuudessa on käsitelty mönkään menneitä talokauppoja ja ”homepainajaisia”. Poliittisessa keskustelussa puhuttavat erityisesti homekoulut ja -päiväkodit. Sosiaali- ja terveysministeriö arvioi, että jopa 600 000–800 000 suomalaista altistuu päivittäin homeesta aiheutuville sisäilman epäpuhtauksille. Pääministeri Juha Sipilä  on sanonut, että sisäilmaongelmat tarkoittavat Suomelle miljardien eurojen taloudellista rasitetta.

Ulko-ovella mietin, mitä seuraavaksi. Vaihdammeko päiväkotia? Otanko asian puheeksi, ja kenen kanssa? Tuleeko päiväkodissa lasten kesken sanomista pikkutytön voimakkaasta hajusta?

Homehaitan vaikutuksista kärsivät kaikki, sosiaaliluokkaan katsomatta, mutta vastuuta ei tunnu ottavan kukaan.

Ongelmia vanhoissa ja uusissa taloissa

Suomessa omistusasumista pidetään järkevänä sijoituksena tulevaisuuteen. Oma asunto on useimmille ihmisille suurin taloudellinen sitoumus, johon he koskaan ryhtyvät.

Jo 1990-luvulla Kelan viidellä paikkakunnalla tekemässä kartoituksessa havaittiin, että joka toisessa suomalaisessa pientalossa on korjausta tai perusteellisempaa tarkastusta edellyttävä kosteusvaurio. Vuotta myöhemmin tehty tutkimus osoitti, että kerrostalojen tilanne oli lähes yhtä huono (Kajanne ym. 2002, 13).

Nyt, kolmekymmentä vuotta myöhemmin suuri osa suomalaisesta rakennuskannasta alkaa olla tiensä päässä. Kuntaministeri Anu Vehviläisen mukaan valtaosa kuntien kiinteistöistä on rakennettu 1960–70-luvulla tekniikalla, jonka käyttöikä on nyt täynnä (Vehviläinen 2017).

Rakentamisessa tavoiteltiin 1970-luvun tavoiteltiin energia- ja lämpötehokkuutta. Nykyisessä uudisrakentamisessa tavoitellaan toisenlaista tehokkuutta: kilpailu rakennusalalla johtaa väistämättä resurssien ja ajankäytön säästöihin. Erkki Virtasen viime vuonna laatima selvitys paljasti vakavia julkisen rakentamisen laatuun liittyviä aikataulu- ja budjettiongelmia (Virtanen 2017). Uudisrakentamisen huono laatu ja puutteellinen valvonta ovatkin toinen nykyisen homeongelman aiheuttaja.

Vaikka hallitus on aloittanut ohjelman sisäilmaongelmiin tarttumiseksi, yksittäisten ihmisten kohdalla ongelma on usein totaalinen. Sisäilmaongelmien korjaaminen on kallista, ja monet ammattilaiset pitävät sitä lisäksi lähes mahdottomana. Lainsäädäntö ei tarjoa kuluttajalle tarpeeksi suojaa rakentamisen virheiltä. Viime vuosina rakentamisen laatuun liittyviä riita-asioita on tullut kuluttajariitalautakuntaan yhä enemmän. Virheet tulee reklamoida vuoden kuluessa asuntokaupasta, minkä jälkeen virheisiin vetoaminen on vaikeampaa – tämä siitäkin huolimatta, että rakennusvirhe saattaa ilmetä vasta vuosien kuluttua rakennuksen valmistumisesta ja muhia rakenteissa pitkäänkin (Partanen 2017).

Ainoa korjaava apu omaisuutensa, ja usein myös terveytensä homeen vuoksi menettäneille tulee sosiaalityön ja hyväntekeväisyyden kautta. 

”Minusta tuntuu, että teillä on hometta”

Kuinka moni meistä uskaltaa ottaa homeen puheeksi hajuhavainnon tehtyään? Olen vienyt lapseni kavereiden luokse leikkimään, ja todennut tulleeni homepesäkkeeseen. Kotona kaikki vaatteet riisutaan heti ja heitetään menemään – ja leikkikaveria nähdään muuten kuin hänen kotonaan.

Monta kertaa olen myös sanonut suoraan. Yksikään viestin vastaanottajista ei ole uskonut epäilyäni. Olen äimistynyt siitä, miten itsevarmoja ihmiset ovat asiassa, josta heillä ei mitenkään voi olla täyttä varmuutta. Fyysisestä kodista muodostuu monen ihmisen elämän ydin, ja sitä uhkaavia tosiasioita on lähes mahdotonta kohdata. Kalliisiin homemittauksiin ei useimmilla ole siksi halua, tai edes varaa. Samasta syystä home-epäily otetaan vastaan henkilökohtaisena loukkauksena.

Homeeseen liittyvä ongelma on oireiden laaja kirjo. Jokainen reagoi yksilöllisesti tavallaan: homeen vuoksi voi puhjeta herpes, korvatulehdus, nivelsairaus tai suoliston erilaiset tulehdustilat. Syövän ja homeen yhteyttä tutkitaan parhaillaan. Merkillistä on sekin, että toiset voivat asua vuosikymmeniä hometalossa ilman minkäänlaisia oireita.

Tärkeä havainto on kuitenkin homeoireiden kumuloituvuus. Suomessa hometutkimusta tehnyt professori Ville Valtonen on tuonut esiin, että kerran homeelle altistuneet reagoivat aina voimakkaammin uusiin altistuksiin. Jos henkilölle on jo kehittynyt silmien ja hengitysteiden ärsytysoireita homealtistuksessa, on Valtosen mukaan ehdottomasti syytä välttää lisäaltistuksia, eli pysyä poissa ”sairaista rakennuksista” (Kukkonen 2013).

Home asettaa jatkuvasti rajoja ainakin minun perheeni elämässä: uusi harrastus täytyy ensin käydä testaamassa tilojen puolesta, ja kasverisynttäreiltä täytyy lähteä pois, jos henkeä alkaa ahdistaa. Lasteni tulevia opiskelu- ja työpaikkoja en halua vielä edes ajatella.

Mikä on sote-ammattilaisen rooli?

Kun sairaanhoitajan tai sosiaalityöntekijän, kouluterveydenhoitajan tai hammaslääkärin vastaanotolle ilmestyy homeelta lemuava lapsi tai nuori, syntyykö asiasta keskustelua? Lastensuojelulain (417/2007) 2 § velvoittaa viranomaiset tukemaan vanhempia ja huoltajia kasvatustehtävässään, ja turvamaan lapsen tasapainonen kehitys ja hyvinvointi. YK:n Lapsen oikeuksien yleissopimus turvaa jokaisen lapsen oikeuden elää mahdollisimman terveenä sekä oikeuden riittävään elintasoon muun muassa ruumiillisen ja sosiaalisen kehityksen kannalta.

Home edustaa niin valtavaa uhkaa ihmisen perusturvalle, että – myös viranomaiselle – on helpompaa olla puuttumatta asiaan.

Homeasian kieltäminen ei kuitenkaan ole vain käytännöllisesti helpompaa, vaan se on toisinaan myös syvää ja ehdotonta. Tieteellisesti todettua homeen aiheuttamaa terveyshaittaa ei vieläkään täysin tunnusteta: monille ihmisille homeeseen liittyvä huoli edustaa ylireagointia ja luulosairautta.

Olen kuitenkin varma, ettei yksikään vanhempi tietoisesti ja vapaaehtoisesti haluaisi oman lapsensa kasvavan hometalossa. Miten siis ottaisimme asian puheeksi?

Kirjoittaja on sosiaalityön opiskelija ja kahden lapsen äiti

 

Lähteet

Kajanne, A., Eränen, L., Leijola, M. & Paavola, J. (2002): Homeongelma ja sen psykososiaaliset  vaikutukset. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2002:7.

Partanen, P. (2017): Silmä tarkkana rakennusvirheiden kanssa – toimi heti, jos huomaat virheen. Yle  uutiset 22.9.2017.

Kukkonen, E. (2013): Mitä tehdä kun ihminen oireilee? Onko vikaa ihmisessä? Sisäilmauutiset 6.2.2013.

Sosiaali- ja terveysministeriö: Kosteus- ja homevauriot.

Vehviläinen, A. (2017): Tavoitteena terveelliset ja taloudelliset tilat. Kolumni. Valtiovarainministeriö 11.9.2017.

Virtanen, E. (2017): Valtion rahoittaman rakentamisen ongelmat. Valtioneuvoston kanslian  julkaisusarja 10/2017.

 

 

 

 

 

Äänet leipäjonossa

Posted on Updated on

Sosiaalinen tekijä -blogi - ääniä leipäjonosta

Säännöllisin väliajoin mediassa kauhistellaan Helsingin Myllypuron leipäjonon pituutta. Hallitus puolestaan sai vastikään osakseen ankaraa arvostelua päätöksestään leikata ruoka-apua jakaville toimijoille myönnettyä tukea. Päättäjät vaikuttavat neuvottomilta köyhyysongelman edessä, mutta millaisena ruoka-avun tarve näyttäytyy asiakkaiden itsensä silmissä, ja millaisista tuen ja avun muodoista he kokevat itse hyötyvänsä parhaiten?

 

Pro gradu -tutkielmassani tutkin haastattelujen avulla ruoka-avun naisasiakkaiden käsityksiä arjestaan ja tulevaisuudestaan. Tässä kirjoituksessa keskityn haastateltavien käsityksiin ruoka-avun syistä ja siitä, mikä helpottaisi heidän tilannettaan.

Asiakkaiden käsityksen ymmärtäminen avaa uuden näkökulman siihen, millaisesta avusta he hyötyisivät, ja millaista apua he todennäköisimmin olisivat valmiita ottamaan vastaan.

Leipäjonossa ollaan syystä

Haastateltaville itselleen ei ollut epäselvää, mistä heidän ruoka-avun tarpeensa johtuu.  Kukin haastateltava nimesi yhden ensisijaisen syyn köyhyydelleen ja lisäksi toissijaisia syitä, joiden koki hankaloittavan tilannettaan entisestään. Ensisijaisiksi syiksi ruoka-avun tarpeelle nähtiin palkkatyön puute ja terveyteen liittyvät ongelmat. Myös aiempien tutkimusten mukaan pitkäaikaistyöttömyys on hyvin yleistä ruoka-avun asiakkaiden keskuudessa.

Haastateltavat kertoivat Kelan työttömyysetuuden ja asumistuen yhdistelmän riittämättömäksi kattamaan elämisen perusmenot. Joillekin omat terveysongelmat olivat osasyy palkkatyön puutteeseen. Myös perheenjäsenen sairauden koettiin  lisäävän talouden menoja ja rajoittavan työskentelymahdollisuuksia, mikä vaikutti talouden käytössä oleviin varoihin huomattavasti.

Kun käytössä olevat tulot ja varat eivät riitä kattamaan kaikkia menoja, ruoka-apu antaa tarvittavaa joustoa selvitä välttämättömistä menoista. Tämänkaltainen ruoka-avun tarjoaman talouden jouston hyödyntäminen on tyypillistä ruoka-avun asiakkaille. Ruoka-avun tarjoama mahdollisuus säästää ruokalaskussa vapauttaa varoja muuhun välttämättömään menoon, kuten terveydenhoitokulut tai velan lyhentäminen.

Ruoka-avun tarpeen toissijaisina syinä haastateltavat pitivät etuuksiin liittyviä ongelmia, velkoja ja perhemuodon merkitystä. Etuuksiin liittyvillä ongelmilla viitataan etuuksien riittämättömyyteen ja usein myös siihen, että etuus on jäänyt hakematta, koska henkilö ei ole täysin ymmärtänyt, milloin ja kenellä siihen on oikeus, tai miten etuutta haetaan. Myös aiemmissa tutkimuksissa on todettu ruoka-avun asiakkailla olevan jossain määrin puutteita etuuksissa, etenkin toimeentulotuen osalta.

Velan lyhentäminen pienistä tuloista, etenkin kun sitä ei oteta toimeentulotukilaskelmassa menona huomioon, tekee talouteen helposti useamman ruokakassin mentävän loven. Aiemmissa tutkimuksissa on havaittu yksinasujien yliedustus ruoka-avun asiakkaiden joukossa. Useampi haastateltava pohtikin, olisiko taloudellinen tilanne helpompi, mikäli laskuja ja vastuuta taloudesta olisi jakamassa toinenkin aikuinen. Taloudellinen niukkuus on yleistä yksinelävien ja yhden vanhemman perheiden keskuudessa, sillä he ovat haavoittuvampia erilaisten sosiaalisten ongelmien edessä, kuten työttömyys ja sairastuminen.

Tietoa mahdollisuuksista, ohjausta eteenpäin

On jo pitkään tiedetty, että leipäjonot ovat seurausta perusturvan riittämättömyydestä. Siksi haastateltavien toiveet perusturvan parantamisesta ja kritiikki perusturvaan kohdistuneista heikennyksistä eivät yllättäneet. Myös viivästykset eri etuuksien käsittelyssä herättivät huolta ja ärtymystä haastateltavien joukossa. Toimeentulotukea saavalla ei pääse kertymään säästöjä, jolloin stressiä ja huolta aiheuttaa saatavan tuen määrä ja toisinaan maksupäivien arvaamattomuus.

Mitä vähemmän ihmisellä on tuloja, sitä tärkeämpää on, että ne tulevat ennustettavasti ja ajallaan. Riittävän tiedon puute tuli haastatteluissa esiin toistuvasti. Haastateltavat kertoivat tarinoissaan tilanteista, jolloin eivät olleet saaneet riittävästi tietoa heitä kiinnostavista palveluista, työllistymistä edistävistä toimenpiteistä, heille kuuluvista velvollisuuksista, etuuksista tai niiden hakemisesta, ja toivoivat jatkossa parempaa ohjauksen ja neuvonnan saatavuutta.

Vaikka ohjauksen saaminen ei lisäisi käytettävissä olevia varoja, se vähentäisi henkistä kuormitusta ja stressiä, kun asioita ei tarvitsisi arvailla, ja hakemusten täyttämiseen saisi tarvittaessa apua. Kaikilla tulee olla oikeus selkeään ohjaukseen ja neuvontaan tarpeensa mukaan.

Vastauksia siihen, miksi tutkimukseen osallistuneet ruoka-avun asiakkaat kokevat jäävänsä liian vähäisen neuvonnan ja ohjauksen varaan, ei tässä tutkimuksessa haettu. On mahdollista, että ohjausta ja neuvontaa on saatavilla riittämättömästi, väärässä paikassa tai väärässä muodossa tai apua ei osata etsiä tai pyytää. Todennäköisesti kyse on usean eri tekijän summasta. Erityisen heikossa asemassa olevia leipäjonojen asiakkaita voitaisiin tukea ja auttaa tuomalla palveluita ruoka-avun tapahtumiin.

Tutkielmassani esiin tulleiden käsitysten ja kokemusten perusteella ruoka-avun asiakkaat hyötyisivät ennen kaikkea perusturvan parannuksista, etuusasioiden käsittelystä viivytyksettä, ohjauksen ja neuvonnan lisäämisestä ja tuomisesta ruoka-avun tapahtumiin sekä tiedon tarjoamisesta helposti ymmärrettävässä selkokielisessä muodossa. Yhteisöllisyyttä, sosiaalista vuorovaikutusta ja toimijuutta tukevat tekijät, kuten ilmaiset harrastukset, kohtaamispaikat ja asukastuvat voivat omalta osaltaan olla lisäämässä asiakkaiden hyvinvointia ja jaksamista.

”Asioin leipäjonossa tulevaisuudessakin”

Haastateltavat kuitenkin toivoivat ruoka-avun tarpeen poistuvan ajan kuluessa, mutta näkivät realistisena, että ruoka-apuun tulee turvauduttua jossain määrin jatkossakin, ainakin kausittain elämänvaiheesta ja olosuhteista riippuen. Heidän toiveensa ja odotuksensa tulevaisuudelle eivät kohdistuneet ruoka-avun asiakkuuden päättymiseen, vaan se nähdään toteutuessaan muiden asioiden positiivisena sivuvaikutuksena.

Köyhyys lisää riskiä ajautua marginaaliin monella eri elämänalueella. Ruoka-avun asiakkaiden avuntarvetta ei voi kiistää, ja avuntarpeeseen on vastattava. Ruoka-avun asiakas ei ole aina ja ainoastaan köyhä vaan useimpien elämässä on erilaisia vaiheita, joiden aikana myös tarpeet erilaisille avun muodoille vaihtelevat.

Asiakkaat hyötyvät erilaisista avun ja tuen muodoista, mikä voi tarkoittaa niin neuvontaa ja ohjausta, keskusteluapua, byrokratialoukkujen purkamista kuin läheisten apua ja yhteisön tukea. Hyvinvointivaltion turvaverkko tulisi kuitenkin tilkitä siten, että sieltä ei enää pudottaisi kolmannen sektorin toimijoiden vaihtelevien resurssien ja läheisten hyväntahtoisuuden varaan.

Ulla Mehtätalo
Lapin yliopisto

 

Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan Köyhyys arjessa ja tulevaisuudenkuvissa ruoka-avun naisasiakkaiden kokemana (2018).

Lähteet

Hänninen Sakari & Karjalainen, Jouko & Lehtelä, Kirsi-Marja & Silvasti, Tiina 2008: Johdanto: Leipäjonoista ruokapankkeihin. Teoksessa Hänninen Sakari & Karjalainen, Jouko & Lehtelä, Kirsi-Marja & Silvasti, Tiina (toim.):  Toisten pankki. Ruoka-apu hyvinvointivaltiossa. Stakes. Jyväskylä. S. 5-20.

Kauppinen, Timo M.  & Martelin, Tuija & Hannikainen-Ingman, Katri & Virtala, Esa 2014. Yksin asuvien hyvinvointi. Mitä tällä hetkellä tiedetään? Työpaperi 27/2014. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/116768/URN_ISBN_978-952-302-266-9.pdf?sequence=1.

Ohisalo, Maria & Saari, Juho 2014: Johtopäätökset. Teoksessa Ohisalo, Maria & Saari, Juho 2014. Kuka seisoo leipäjonossa? Ruoka-apu 2010-luvun Suomessa. Kunnallisalan kehittämissäätiön Tutkimusjulkaisu- sarjan julkaisu nro 83. Pole-kuntatieto Oy. S. 109-114.

Riches, Graham 2008: Ruokapankit ja oikeus ruokaan. Teoksessa Hänninen Sakari &

Karjalainen, Jouko & Lehtelä, Kirsi-Marja & Silvasti, Tiina (toim.):  Toisten pankki. Ruoka-apu hyvinvointivaltiossa. Stakes. Jyväskylä. S. 23-43.

Siiki, Anna-Mari 2008: Myllypuron ruokajono – esimerkki hyvinvointiköyhyydestä.

Teoksessa Hänninen Sakari & Karjalainen, Jouko & Lehtelä, Kirsi-Marja & Silvasti, Tiina (toim.):  Toisten pankki. Ruoka-apu hyvinvointivaltiossa. Stakes. Jyväskylä. S. 127-161.

 

 

 

 

 

 

Maahanmuuttotyön yksinkertainen lähtökohta: muistimmeko kysyä ennen kuin oletimme?

Posted on Updated on

 

Sosiaalityöntekijöiden maailmassa kuohahti, kun sanomalehti Karjalainen julkaisi nimettömän ”Sosiaalityöntekijä X:n” kirjoituksen turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten herättämistä tunteista sosiaalitoimessa ja kuntatyöntekijöiden keskuudessa laajemminkin.

 

Sosiaalialan ammattiliitto Talentian ammattieettinen lautakunta tuomitsi kirjoituksen ammattietiikan vastaiseksi ja sosiaalityön ammattilaiset keskenään epäilivät, ettei kirjoitus olisi sosiaalityöntekijän kynästä laisinkaan siinä esiintyneiden ilmeisten asiavirheiden vuoksi.

Sosiaalialan ammattilainen tuskin myöntäisikään olevansa rasistinen tai toistavansa työssään toiseutta tuottavia, toisin sanoen syrjiviä toimintatapoja. Asiantunteva ammattilainen kun auttaa kaikkia ikään, ihonväriin tai sukupuoleen katsomatta. Muualta Suomeen muuttaneiden kanssa työtä tehdessä näyttäytyy kuitenkin se, miltä yhteiskuntamme näyttää sen reunimmaiselta laidalta katsottuna. Hyvää tarkoittava ammattilainenkin sortuu huomaamattaan kulttuuristaviin ja ulossulkeviin ennakkoluuloihin ja työtapoihin.

Mitä me oletamme?

Merja Anis (2008) on tutkinut muualta Suomeen muuttaneita sosiaalityön asiakkaina. Hän esittää, että kyetäkseen sosiaalityön kulttuuristavien merkitysten purkamiseen, työntekijällä tulee olla vahva teoreettinen asiantuntijuus sorron ja epäoikeudenmukaisuuden kysymyksistä. Työntekijän tulee olla tietoinen millä tavoin etnisyyteen tai kulttuuriin liitettäviä stereotypioita ja sitä kautta kuvaa normaalista tuotetaan, ylläpidetään sekä puretaan.

Mikäli emme tunnista kulttuurista tietovarantoa, jonka pohjalta tuotamme ”normaaliutta”, saatamme käyttää mielikuvia ja niiden määritelmiä kyseenalaistamatta (Kivipelto 2004). Kun työntekijä kategorisoi asiakkaan ”maahanmuuttajaksi”, hän voi tehdä tiedostamattaan joukon muitakin olettamuksia tai stereotyyppisiä yleistyksiä, jotka avaavat ihmisen käytökselle erilaisia selitystapoja.

 

Vastaanottokeskustyössä yksi keskeisistä tällaisista olettamuksista on myytti ”väkivaltaisesta maahanmuuttajamiehestä”. Esimerkiksi perheitä majoittavassa vastaanottokeskuksessa perheväkivallan oletetaan lähtökohtaisesti olevan jollakin keskeisellä tavalla läsnä. Vastaanottokeskuksen sosiaalityöntekijä törmää usein toteamuksiin, että ”teillä on varmaan ainakin sitä perheväkivaltaa paljon selvitettävänä”.

Olisi naiivia esittää, että jos sata kantasuomalaisena pidettyä perhettä laitettaisiin asumaan keskenään saman katon ja ympäri vuorokauden valvovien silmien alle, etteikö joukosta paljastuisi useampikin perheväkivaltatapaus. Lähisuhdeväkivaltaa on joka puolella maailmaa, eikä vähiten syntysuomalaisten keskuudessa. Näin on myös turvapaikanhakijoiden kanssa, mutta ilmiö ei liity ensisijaisesti sen paremmin turvapaikanhakijoiden kuin syntysuomalaistenkaan etnisyyteen. Lisäksi on syytä huomata, että vastaanottokeskuksissa odottavien elämäntilanne on itsessään äärimmäisen kuormittava, minkä johdosta turvapaikanhakijoilla on usein yksilöllisiä kriisireaktioita.

Nämä reaktiot voivat vaihdella patologisesta masennuksesta ulospäin näkyviin reaktioihin. Toisinaan tällaisia normaaleja kriisireaktioita saatetaan myös virheellisesti tulkita henkilön kulttuuriksi. Silti olettamus on, että nimenomaan muualta Suomeen tulleiden keskuudessa perheväkivalta olisi kantaväestöä yleisempää tai että vastaanottokeskustyössä kohdattaisiin perheväkivaltaa muuta sosiaalialaa useammin juuri asiakkaiden kulttuuritaustasta johtuen.

Stuart Hall (2013) esittää, että etnisyys on tehnyt paluun maailmannäyttämölle globalisoitumisen seurauksena. Etnisyydellä Hall tarkoittaa tiukkarajaista käsitystä kulttuurista ja kulttuurisesta identiteetistä. Etnisyydessä tiettyyn paikkaan sijoittuvan merkitysjärjestelmän koetaan perustuvan yhteisiin siteisiin, jotka ilmenevät tietyissä fyysisissä piirteissä. Etnisyysparadigma olettaa siis erilaisuuden olevan erilaisen valmis ominaisuus, osa luontoa. Oikeammin etnisyys kuitenkin tuotetaan silloin, kun erilainen kohdataan, eli kyse onkin siitä, kenen katsotaan kuuluvan joukkoon ja kenet taas suljetaan siitä ulos (Lehtonen & Löytty 2012).

Kuulumista ja poissulkemista tapahtuu sosiaalityön käytännöissä esimerkiksi silloin, kun nimetään jokin tiettyyn etnisyyteen kuuluvaksi, tai määritellään millä tavoin ”toiset” eroavat ”meistä”. Näin tuotetaan etnisyyksiin perustuvia kategorisointeja, joilla määritellään tiettyjä ryhmiä ja niiden usein ongelmakeskeisiä ominaisuuksia. Nämä kategorisoinnit toimivat eriarvoistavan kohtelun perusteluina, joissa erotellaan toisistaan suomalaiseksi ja maahanmuuttajiksi nimettyjä henkilöitä. (Keskinen & Vuori 2012.)

Juuri ”vaarallisen maahanmuuttajamiehen” kuva on tästä hyvä esimerkki. Siihen sisältyy oletus lähtömaan kulttuurin ja sukupuolen rooleista väkivallan aiheuttajina. ”Maahanmuuttajamieheen” liitetään helposti aineksia sukupuolen ja rodun tuottamista oletetuista ominaisuuksista (Anis 2012). Sara Ahmed (2013) taas puhuu kansainvälisen terroristin hahmosta.  Se perustuu luokitteluun sen perusteella, ketkä herättävät meissä assosiaatioita asioihin, jotka puolestaan assosioituvat terrorismin kanssa. Tällaisia ovat esimerkiksi islamin, arabien, turvapaikanhakijoiden ja Lähi-idän kaltaiset asiat.

Näistä merkeistä tulee ”voisi-olla” kategorian tekijöitä, jolloin yksilöt, jotka liitetään näihin ominaisuuksiin, liitetään myös terrorismiin sillä perusteella, että he voisivat olla terroristeja, sillä terroristit ovat jotakin, mitä hekin ovat. Muslimimiehet määrittyvät siis ”voisi-olla” kategorian kautta väkivaltaisiksi henkilöiksi ja islaminusko taas väkivaltaiseksi uskonnoksi.

Muutettaisiinko tapaa ajatella?

Jokainen hyvinvointivaltion ammattilainen kohtaa nykyään työssään myös muualta Suomeen muuttaneita. Suomalaisuuden ja laajemmin suomalaisen yhteiskunnan raja-aidat ovat kuitenkin kipeän tarkkapiirtoiset paitsi muualta tänne tulleelle, myös meille jotka teemme joka päivä erilaisuuden kanssa töitä. Rajoihin törmätään paitsi bussissa, pankissa ja kadulla, myös hyvinvointiyhteiskunnan instituutioissa. Kun viranomaiset käyttävät stereotyyppisiä käsityksiä ja ennakkoluuloja ongelmanmäärittelyn resursseina, he vahvistavat entisestään kahtia jakavaa käsitystä kulttuureiden vastakkaisuudesta ja yhteensovittamattomuudesta. Virastoissakin asioivat ”me” ja ”muut”.

Yksi keskeinen väärinkäsitys maahanmuuttotyöhön liittyen on, että maahanmuuttotyön asiantuntijoilla olisi jotakin sellaista tietoa maailman eri kulttuureista, joka auttaa meitä työssämme eteenpäin ja jonka perusteella osaamme kohdata erilaisia ihmisiä. Maahanmuuttotyön asiantuntijatkaan eivät voi tuntea erilaisia kulttuureita perusteellisesti, ”oman” kulttuurinkin merkitysten ymmärtämisessä riittää haasteita.

Ammattilaisilla ei siis ole sellaista työssä hankittua tietoa erilaisuudesta, jonka kautta meidän olisi helpompi ymmärtää muualta Suomeen muuttaneita. Sen sijaan maahanmuuttotyössä tärkein ammattilaisen työkalu on kyky tunnistaa omat stereotyyppiset olettamukset ja asettua asiakkaanamme olevan yksilön kanssa keskusteluun. Ennakkoluulojen pohjalta tehdyt toimenpiteet paitsi tuottavat toiseutta, myös estävät asiakkaiden tarpeiden tunnistamisen ja ainutlaatuisten tilanteiden käsittelyn asiakkaat aidosti kohtaavalla tavalla, mistä syystä erityisesti sosiaalityössä tulisi tietoisesti pyrkiä tunnistamaan omia stereotyyppisiä käsittelytapoja.

Kaikessa erilaisten ihmisten kanssa tehtävässä työssä tulee ottaa lähtökohdaksi sellainen kulttuurisensitiivinen lähestymistapaa, jossa työntekijä asettuu avoimesti ihmettelemään ja tutustumaan ihmisten lähtökohtiin ja ymmärtää, että yksilö on aina lopultakin yksilö. Vasta kun ottaa silmiltään kategorisointien ja ennakkoluulojen värittämät linssit on mahdollista nähdä kaikki se, mikä meissä on yhteistä. Kulttuurisensitiivisyys ei voi tarkoittaa kulttuurin tuntemista läpikotaisin tai lähtökohtaa, jossa voimme ainoastaan auttaa ja ymmärtää niitä, joita pidämme kanssamme samanlaisina. Me emme tarvitse työhömme kulttuuritulkkeja, jos uskallamme asettua erilaisuuden kanssa dialogiin. Kannustammekin kaikkien alojen ammattilaisia pohtimaan erilaisuutta kohdatessaan, millaisia olettamuksia itse tekee ja mistä lähtökohdista. Jokainen voi ottaa mallia esimerkiksi opettaja Elina Tuomesta, joka oppi nämä 18 asiaa opettamalla Kontulassa. Siinä voi käydä niin, että alkaakin nähdä puita metsän sijaan.

Eeva Elfving
Sosiaalityöntekijä, YTM
Tohtorikoulutettava, Jyväskylän yliopisto, Kokkolan yliopistokeskus Chydenius
Kirjoittaja työskentelee päätyönään vastaanottokeskuksen sosiaalityöntekijänä

Kati Turtiainen
Sosiaalityöntekijä, YTT
Yliopistonlehtori, Jyväskylän yliopisto, Kokkolan yliopistokeskus Chydenius
Kirjoittaja työskenteli yli 20 vuotta pakolaisia vastaanottavassa työssä

 

Lähteet

Ahmed, Sara (2013) Pelon politiikka. Teoksessa Mikko Lehtonen & Olli Löytty (toim.) Erilaisuus. Tampere 2013: Vastapaino.

Anis, Merja (2008) Sosiaalityö ja maahanmuuttajat. Lastensuojelun ammattilaisten ja asiakkaiden vuorovaikutus ja tulkinnat. Väestötutkimuslaitoksen julkaisusarja D 47/2009. Helsinki: Väestöliitto.

Hall, Stuart (2013) Kulttuuri, paikka, identiteetti. Teoksessa Mikko Lehtonen & Olli Löytty (toim.) Erilaisuus. Tampere 2013: Vastapaino.

Keskinen, Suvi ja Vuori, Jaana (2012) Erot, kuuluminen ja osallisuus hyvinvointiyhteiskunnassa. Teoksessa Suvi Keskinen, Jaana Vuori & Anu Hirsiaho (toim.) Monikulttuurisuuden sukupuoli. Kansalaisuus ja erot hyvinvointiyhteiskunnassa. Tampere 2012: Tampere university press.

Kivipelto, Minna (2004) Sosiaalityön kriittinen arviointi sukupuolistavien merkitysten ja käytäntöjen purkajana. Teoksessa Marjo Kuronen, Riitta Granfelt, Leo Nyqvist & Päivi Petrelius (toim.) Sukupuoli ja sosiaalityö. Juva 2004: PS-Kustannus.

Lehtonen, Mikko ja Löytty, Olli (2013) Miksi erilaisuus? Teoksessa Mikko Lehtonen & Olli Löytty (toim.) Erilaisuus. Tampere 2013: Vastapaino.

 

 

 

Sosiaalityön opiskelija valmistuu kaaoksen keskelle – Paras siis pitää ääntä

Posted on Updated on

unnamed

 

Sekava sote, ammattihenkilölain tulkinnat, yhteiskunnan eriarvoistuminen, valtavat asiakasmäärät sekä aikataulupaineet. Sosiaalityö on niin monenlaisen murroksen keskellä, että opiskelijasta tuleva työ vaikuttaa olevan kaaoksen kourissa.

 

Jos sote-uudistus etenee suunnitelmien mukaan, aloittavat nyt sosiaalityötä opiskelevat työuriaan uusissa rakenteissa. Kunnallinen sosiaalityö siirtyy maakunnan liikelaitoksiin, mutta mikä sosiaalityön paikka kokonaisuudessa on? Ainakin julkisessa keskustelussa sosiaalityön rooli on jäänyt terveydenhuollon jalkoihin.

Sijaisuuskäytännöt ihmetyttävät

Roolin pitäisi kirkastua, kun tarkastellaan ammattihenkilölakia, joka linjaa, että sosiaalityötä saa tehdä vain sosiaalityöstä pääaineopinnot tehnyt maisteri. Sijaisuuksiin sen sijaan voi palkata sosiaalityön pääaineopiskelijan, jolla on aineopinnot ja niihin kuuluva harjoittelu tehtynä. Valviran viime marraskuussa julkaisema linjaus hämmensi kuitenkin käsitystä lain tulkinnasta. Linjauksen mukaan sijaiseksi voisikin palkata myös sosiaalityön perus- ja aineopinnot tehneen sosionomin tai sosiaalialalle soveltuvan pääaineen maisterin.

Mitä tämä kaikki käytännössä tarkoittaa? Kentältä kuultujen tarinoiden perusteella ainakin sitä, että sijaisuuksiin on palkattu väkeä hyvin kirjavin perustein täysin kunnasta ja paikallisista käytännöistä riippuen.

Ei kai nyt vain aiota vesittää vuosia väännettyä ammattihenkilölakia, jonka tarkoitus on ennen kaikkea huolehtia asiakkaiden oikeudesta laadukkaisiin ja ammattimaisiin sosiaalihuollon palveluihin? Näitä käänteitä erityisesti opiskelijoiden olisi syytä seurata tarkalla silmällä, sillä kyse on mitä suurimmissa määrin juuri meidän tulevista työolosuhteistamme.

Ylikuormitus näkyy opiskelijallekin

Työelämässä vastassa ovat väistämättä resurssipula sekä asiakkaiden yhä monimuotoisemmat avuntarpeet. Alan ylikuormitus konkretisoituu opiskelijalle harjoittelupaikkaa etsiessä, kun osaan paikoista ei jakseta ottaa opiskelijaa ihmettelemään ja toisissa paikoissa työtä työnnetään mielellään untuvikon harteille. Omasta jaksamisesta murehtii jo ennen kuin on töitä edes aloittanut.

Kaiken tämän päälle yhteiskunta muuttuu huolestuttavaan suuntaan. Eriarvoisuus kasvaa, perusturva heikkenee ja pahoinvointi lisääntyy. Tätä kaikkea sosiaalityöntekijät yrittävät selvittää sekavissa olosuhteissa.

Uusi aktivismi ilahduttaa

Mitä kaiken myllerryksen keskellä sitten voi tehdä?

Opiskelijalla on käytännössä kaksi vaihtoehtoa. Voi olla hiljaa tai pitää ääntä.

Sosiaalityön vanhana painolastina ollut vaikenemisen kulttuuri on nimittäin lopulta murtumassa ja alalla nousee uudenlainen aktivismi, joka näkyy erityisen voimakkaasti sosiaalisessa mediassa.

Kaikista hienointa on, että aktivismi ei jää verkkokeskusteluihin.

Sosiaalityöntekijöiden #1000nimeä-kampanja lastensuojelun työolojen ja resurssien kohentamiseksi oli vakuuttava voimannäyte, joka sai sosiaali- ja terveysministeriön käynnistämään selvityksen lastensuojelun tilasta.

Murroksissa muhii mahdollisuuksia

Seuraava suuri haaste on varmistaa, että poliittiset toimet eivät jää selvittelyn tasolle, vaan lastensuojelun pitkään jatkuneisiin ongelmiin löydetään kestäviä ratkaisuja. Samalla esiin pitää nostaa sosiaalityön kaikkia eri aloja ja tehdä selväksi, että resurssivajeeseen, arvostuksen puutteeseen ja huonoihin työoloihin ei tarvitse alistua.

Kaikkien uhkakuvien keskellä on hyvä muistaa, että suurissa murroksissa on myös paljon mahdollisuuksia. Sosiaalityön asiantuntijuus voi nyt nousta esiin ja profiloitua uudella tavalla.

Vinoutunutta ja kohtuuttoman kielteistä julkisuuskuvaa on mitä mainioin mahdollisuus muuttaa. Työn perusperiaatteita uhkaavaan kehitykseenkään ei tarvitse turtua.

Kyse ei ole ihan pienistä muutoksista, eivätkä ne taatusti tapahdu helposti. Siksi muutostyöhön tarvitaan mukaan kaikkia, myös opiskelijoita.

Tulevista työoloista on turha olla huolissaan, jos niiden korjaamiseksi ei aio tehdä mitään.

Tarja Kovanen
Sosiaalityön opiskelija, Itä-Suomen yliopisto