Sote-uudistus tarvitsee sosiaalityötä laajemmin kuin viranomaistyönä

Posted on

Kuten HS:n pääkirjoituksessa (8.10.) kirjoitettiin, sosiaali- ja terveyspalveluiden tulee perustua asiakkaan tarpeeseen. Vaikeissa ja monimutkaisissa elämäntilanteissa apua tulisi olla saatavilla ajoissa ilman pompottelua luukulta toiselle.

 

Väestöstä 10 prosenttia kuluttaa 80 prosenttia sosiaali- ja terveydenhuollon kustannuksista – heitä kannattaa auttaa mahdollisimman varhain. Siksi tulevissa sote-keskuksissa tulee olla myös sosiaalityön palveluita.

Ministeri Annika Saarikko kertoi Muutoksessa-blogissa 9.10., että valinnanvapauslakiehdotuksessa maakuntia velvoitetaan jalkauttamaan sosiaalityöntekijöitä sote-keskuksiin. Tämä on tässä tilanteessa kannatettava ehdotus. Tulee kuitenkin muistaa, että sosiaalityö on myös paljon muuta kuin vain viranomaispäätösten tekemistä.

Sosiaalityössä jäsennetään asiakkaan ja perheen tilanteeseen liittyviä asioita ja ilmiöitä sekä niiden suhdetta yhteisöön ja yhteiskuntaan. Tavoitteena on löytää ennaltaehkäiseviä ja vaikuttavia ratkaisuja asiakkaalle, mutta myös edistää yhteiskunnallisia ratkaisuja sosiaalisiin ongelmiin. Asiakkaan kohtaaminen kokonaisuutena, yhteinen tilanteen arviointi, palveluiden suunnittelu ja yhteistyö muiden toimijoiden kanssa ovat sosiaalityön ydintä.

Asiakkaan voimavaroja ja haasteita kartoitetaan yhdessä hänen kanssaan unohtamatta hänen lähipiirinsä ja elämäntilanteensa huomioimista. Se tukee asiakasta ymmärtämään omaa tilannettaan ja auttaa ratkaisujen löytämisessä. Yhä useammin asiakkaan tilanne on monitasoinen ja hänen tarvitsemansa palvelut vaativat suunnittelua ja yhteistyötä, eli sote-kielellä integraatiota. Tämä kaikki tapahtuu ennen palvelupäätöstä, mutta myös jatkuu sen jälkeen.

Sosiaalityö on olemassa asiakasta varten. Se auttaa elämän monimutkaisissa tilanteissa, eikä ole pelkästään päätösten tekemistä tai palvelukokonaisuuden koordinointia. Tehtäväkenttä on laaja, joten sosiaalityötä voi tehdä myös sote-keskusten omana palveluna.

Sonja Soini
Sanna Mustonen
Anu Autio
Sosiaalityöntekijöiden seura ry

 

Mikä siis on sosiaalityön tehtävä nyt ja mitä se tulee olemaan tulevaisuudessa? Onko meillä siitä yhteistä käsitystä? Olemmeko valmiita muutokseen? Katso keskustelu:  https://www.youtube.com/watch?v=w5GzMSJEm4o

Mainokset

Ikääntyvät tarvitsisivat perhetyön ja gerontologisen sosiaalityön palveluita

Posted on

Hänen kasvoilla on epävarma hymy kun liikumme ahtaassa ja hämärässä eteisessä. Asunnossa on paljon kuvia eri-ikäisistä lapsista ja aikuisista. Hän kertoo asuneensa asunnossa nyt vuoden avioeron jälkeen. Totean kuinka ulkona oli tänään kylmempää kuin alkuviikosta ja hän vastailee innostuneesti aiheeseen, joka tuntuu helpolta.

Asia, josta kuitenkin pitäisi puhua on se, että poliisi teki vanhuspalvelulain mukaisen ilmoituksen sosiaalityöhön, että vanhus on löytynyt päihtyneenä ja kaatuneena kodistaan. Hänen luonaan asuva lapsenlapsi vietiin samana yönä poliisin säilöön.

Erityissosiaalityöntekijä Mia Niemi, gerontologinen sosiaalityö

Helsingin kaupungin gerontologisen sosiaalityön 2016 toteutetussa sosiaalisessa raportissa todettiin, että perheen ongelmat voivat koskettaa kolmea sukupolvea. Ikääntyessä myös perheen historia kumuloituu ja eri-ikäisten ihmisten elämäntilanteet vaikuttavat toisiinsa.

Perheenjäsenten ongelmat kuten asunnottomuus, päihteiden käyttö ja väkivaltaisuus kietoutuvat yhteen läheissuhteissa ilmeneviin monimutkaisiin riippuvuus- ja vuorovaikutussuhteisiin. Huono-osaisuus ja perheen historiassa koetut traumat voivat siirtyä sukupolvelta toiselle. Tilanteet aiheuttavat toisaalta häpeää liittyen omaan tai perheen ongelmaan sekä toisaalta tarvetta suojella läheistä tai piilottaa perheessä vuosikymmeniä ollutta salaisuutta.

Olemme jäsentäneet koko perheen tilannetta erilaisissa verkostotapaamisissa. Selviää, että lapsenlapsi oli paljon hänen luonaan, koska kotona oli vaikeaa. Hänen äänensä murtui kun hän totesi kokevansa syyllisyyttä, ettei pystynyt suojelemaan omia lapsiaan heidän ollessa pieniä. Hän ei osannut hakea apua silloin.

Keskustelimme paljon myös kahden kesken hänen omista toiveistaan. Kävimme yhdessä tutustumassa ikääntyneiden kaltoinkohtelua kokeneiden vertaistukiryhmään sekä tapasimme päihdetyöntekijää.

Vuoden 2017 valtakunnallisen Vanhustenviikon teema ”Ikäpolvet yhdessä tuo esille sukupolvien välisen yhteyden ja vuorovaikutuksen tärkeyttä. Tätä yhteenkuuluvuutta edistetään gerontologisessa sosiaalityössä tukemalla vuorovaikutusta perheessä, ongelmien varhaisella tunnistamisella ja monialaisella koko perhettä tukevalla verkostotyöllä.

Toisinaan tarvitaan myös erityistä tukea tarvitsevan iäkkään suojaamista viranomaiskeinoin. Työ edellyttää gerontologisen sosiaalityön menetelmällistä osaamista, perhesuhteiden eri muotojen sosiaalista analyysia sekä ymmärrystä ikääntyneen turvaamisen ja hänelle merkityksellisten suhteiden säilyttämisen tarpeesta. Eettinen harkinta ja sensitiivisyys ovat keskeistä tunnistettaessa milloin asiakas on valmis muutokseen.

Tänään hän totesi, että häntä hermostuttaa. Hän on miettinyt talvea. Jos lapsenlapsella ei ole mitään paikkaa minne mennä kun ulkona on kylmä.

Sitten hän hymähti ja totesi, että kyllä hän muistaa mitä tässä on harjoiteltu. Vaikeissa tilanteissa hän aina hetken ajattelee mitä itse haluaa ja mikä olisi itselle hyväksi, vaikka ei aina pystyisi niin toimimaan. Häntä on aina hieman huvittanut keksimämme harjoitus. ”Mut ainakin voi ajatella tekevänsä jotain. Ja tää puhuminenkin auttaa. Tää antaa asioille uudenlaisen merkityksen.”

Perhetyön tai parisuhdetyön palveluja ei ole ikääntyneille juurikaan saatavilla. Myös vanhusten parissa tehtävä kunnallinen sosiaalityö voidaan nähdä kapeasti palvelujen järjestämisenä. Gerontologinen sosiaalityö paikkaa usein sellaisten yhteiskunnan palvelujen puutteita, joissa tunnistettaisiin ikääntyneiden erilaiset ja yksilölliset tarpeet, roolit ja elämäntilanteet. Tämä vaatii gerontologiselta sosiaalityöltä myös asiakkaan edun asianajoa sekä vanhuuden kokemusten, sosiaalisten ilmiöiden ja vaikutusten sanoittamista.

Mia Niemi
Erityissosiaalityöntekijä, YTM

Kirjoittaja työskentelee Helsingin kaupungilla gerontologisessa sosiaalityössä. Kirjoituksessa käytetty tarina ei ole yksittäisen asiakkaan, vaan pohjautuu kokoelmaan kokemuksista ikääntyneiden ja heidän perheidensä kanssa tehdystä työstä.

”Wau, mä oonkin tärkeä!”

Posted on Updated on

”Mustaa jäätä ja vähän liikaa vauhtia. Aivovamma. Pyörätuolissa. Jalat ei toimi. Paitsi se yksi ;).”  Näin minulle kertoi eräs alle parikymppisenä pyörätuoliin joutunut mies aloittaessaan tarinansa elämästään asumisyksikössä ja siellä työskentelevien hoitajien käytöksestä. Kutsun häntä tässä ”Petriksi”. Hän on antanut luvan tämän blogitekstin julkaisemiseen.

 

Petri käyttää virtsaa keräävää urinaalikondomia, jonka vaihdossa sattuu Petrin mukaan noloja tilanteita hänen ollessaan kiihottunut ”vaikka ajattelen raastinrautaa – en voi sille mitään.”  Petri murehtii kokemattomien ja arkojen kesätyöntekijöiden puolesta, jotka ovat epävarmoja ja toisinaan myös nolostuvat. Joskus letkun irrottua sänky tai vaatteet ovat virtsassa. Itse hän ei saa laitettua letkua paikoilleen.

Arkea sävyttävät sauna kerran viikossa ja suihku kahdesti viikossa, mutta suihkuttaminen vie aikaa suihkutuoliin nostamisineen. Varsinkin kesällä pyörätuolissa istuminen on hikoiluttavaa ja genitaalialueiden ihoakin ärsyttävää, joten suihkukertoja kaipaisi enemmän, mutta niihin ei ole resursseja. Peseytymiskerrat tarjoavat kuitenkin periaatteessa mahdollisuuden erotiikkahetkille, jotka muuten olisivat olemattomia. Netin seksisivut eivät saa olla hoitajien läsnä ollessa auki, sillä sitä pidetään seksuaalisena häirintänä.

Petri ei kuitenkaan ole harrastanut seksiä vuosikausiin onnettomuutensa jälkeen. Ostamistaan kondomeista häneltä kysyttiin ”tarviitko näitä”? Sen jälkeen naureskelua. Petri kertoi vain halunneensa koettaa, miltä kondomit tuntuvat. Hän kertoo harkinneensa jonkin seksivälineen ostamista. ”Mutta kuka auttaisi mua sen käytössä? Mitenköhän uskallan ottaa puheeksi? Olisi upeaa uskaltaa vapautua, mutta en tiedä loukkaanko silloin jotain…”

”Elämäni paras päivä kymmeneen vuoteen!”

Tartuin Petrin sanoihin ja rohkaisin häntä. Seuraavan kerran keskustellessamme hän kertoi etsineensä netistä erotiikkaliikkeitä ja ja tehneensä seksivälineiden hintavertailuja. ”Kiva että oot kiinnostunut minunkin asioista, yleensä kukaan ei ole…oikeasti kiinnostunut”, totesi hän minulle. Hän kertoi painineensa asian puheeksi ottamisen kanssa, mitä oli vaikeuttanut se, ettei hän ollut kehdannut puhua asiasta asumisyksikön omahoitajalle tai fysioterapeutille. Hänellä oli vain yksi luotettava henkilö, jolle uskalsi uskoutua, mutta se riitti. Petriä oli jännittänyt, sillä tämä henkilö oli nainen, samoin kuin oli ollut erotiikkaliikkeen myyjä. Olin onnellinen hänen rohkeudestaan ottaa asia puheeksi.

”Uskomatonta! Olit oikeassa…miksi en aiemmin ollut edes kysynyt…?? Menen sinne liikkeeseen uudestaan! Oli hurja tunne tietää, mitä muovikassissa oli. Tiedätkö kun jo jännittää heti aamusta, kun tietää, että tänään mulla on ehkä eroottinen hetki.” Onni kuitenkin sekoittui edelleen häpeään, sillä naispuolinen luottohenkilö oli tullut välinettä käytettäessä ovelle kyselemään, joko on valmista, jolloin Petrille oli tullut ”vähän yllätetty olo”.

Päänvaivaa aiheutti myös se, että seksivälinettä oli käytettävä asumisyksikössä salaa henkilökunnalta eikä sitä voinut jättää esimerkiksi julkiselle paikalle pesun jälkeen kuivumaan. ”En tiedä miten jatkossa sitä käytän, pitäisi aina pyytää joku kuitenkin ottamaan urinaalikondomi siksi aikaa pois ja laittamaan takaisin. Muuten ehkä pärjäisin sen kanssa. Tietty pitäisi sitten ehkä auttaa siivoamisessa tai housujen vaihdossa. No ei mua ole kukaan auttanut, kun en ole edes pyytänyt. Enkä kai kehtaa. Mulla oli juuri hoitokokous, mutta en halua, että siellä tuosta puhutaan. Hoitohenkilökunnan mielestä seksivälineen käyttö voisi olla outoa, ja he voisivat käsittää väärin.”

Keitä muita heitä on?

Petri pohti paljon myös seksuaalista itsemääräämisoikeuttaan sanomalla, että ”eihän se niin voi olla…että muut päättävät, avustavat orgasmissa, mutta miten se sit hoidettaisiin…”.  Hän mietiskeli hämmentyneenä tilannettaan, jossa seksuaalisista tarpeista ei saisi edes puhua, tai vaikka nautintoa saisi ottaa vastaan, se voi jonkun mielestä olla moraalisesti väärin. Minua hän kiitti seuraavin sanoin: ”Kiitos kun rohkaisit minua hankkimaan sen seksivälineen. Mun elämäni on muuttunut rohkeammaksi ja onnellisemmaksi. Kiitos että olet olemassa. Kiitos kun osaat suhtautua potilaan, hoitajan ja omaisen asemaan, upeata. Kiitos kun puolustat heikompia, olet kultaa!”

Näiden kiitosten äärellä tunsin itse kiitollisuutta sosiaalityöntekijän ammatistani ja siitä, että olin kyennyt voimaannuttamaan Petriä ja vaikuttamaan hänen elämäänsä positiivisella tavalla. Ryhdyin miettimään, kuinka monia hänen kaltaisiaan asuu erilaisissa laitoksissa, joissa potilaiden ja asukkaiden seksuaalisuuteen suhtautuminen ei ole luontevaa.

Listasta tuli pitkä. Syntyi ajatus kerätä  kirjoittajia erilaisten seksuaalisten tabujen ympärille ja tehdä kirja. Lopputulos, Unipressin kustantama Seksuaalisuuden tabut suljetuissa yhteisöissä, julkaistiin kesäkuussa.  Kirjan teksteistä kertova esittelyvideo löytyy täältä.

Petri on ollut tietoinen kirjahankkeesta ja seurannut sen etenemistä. Nyt, kun kirja on valmis, hän totesi: ”Wau, mä oonkin tärkeä! Ja joku muukin voi saada apua. :-). ”

 

Minna Strömberg-Jakka
VTM, sosiaalityöntekijä, sosiaalityön opettaja
sosiaalityön tohtorikoulutettava, Turun yliopisto

Silmät auki syrjinnälle

Posted on

Viime vuosina Suomen maahanmuuttoluvut ovat kasvaneet ja Suomeen on virrannut uusia asukkaita eri puolilta maailmaa. Maahanmuuttajat ovat luoneet Suomesta vähitellen monikulttuurista yhteiskuntaa,  jossa on erilaisia etnisiä vähemmistöjä ja vähemmistöjen edustajat ovat yhä yleisempi näky suomalaisessa yhteiskunnassa.

 

Sopeutuminen monikulttuuristuvaan Suomeen ei ole tapahtunut kuitenkaan mutkitta, vaan ennakkoluuloja ja syrjintää vähemmistöjen edustajia kohtaan on olemassa. Sosiaalityöllä on tärkeä rooli syrjinnän ja ennakkoluulojen diskurssien murtajana kohdatessaan paljon vähemmistöjen edustajia päivittäisessä työssään. Professori Deena Mandellin pitämän luennon myötä paneudun tekstissäni etnisten vähemmistöjen syrjintään Suomessa. Käytän vertailukohteena Kanadassa tapahtuvaa vähemmistöjen syrjintää.

Kanadalla on pitkä ja synkkä historia vähemmistöjen syrjinnässä. Syrjintää on saanut osakseen etenkin maan alkuperäisasukkaat. Alkuasukkaiden sorto alkoi 1500-luvulla, jolloin eurooppalaiset löysivät Kanadan. Suomessa samassa asemassa kuin Kanadan alkuperäiskansat ovat olleet Suomen saamelaiset, jotka ovat vuosisatojen aikana joutuneet mukauttamaan elämänsä uudisasukkaiden tahdon mukaiseksi. Oli kyse Kanadasta tai Suomesta, alkuperäisasukkaita on syrjitty lähes koko yhteisen historian ajan ja se jatkuu edelleen. Nykypäivänä syrjintä ei ole enää ehkä niin raakaa ja suoraa kuin ennen, mutta se ei poista syrjinnän olemassa oloa. Syrjintä on ennemminkin huono-osaisuuden kasautumista erilaisten yhteiskunnallisten tukien puutteiden seurauksena.

Kanadassa on vaikea määritellä, kuka on ”oikea” kanadalainen, koska maa on niin monikulttuurinen. Maa on suuri, ja se koostuu hyvin erilaisista maantieteellisistä alueista ja ihmisryhmistä erilaisine alkuperine ja historioineen. Siksi yhtenäistä kanadalaista kulttuuria ei voi määrittää kovinkaan selkeästi. Suomessa taas etniset vähemmistöt kuten saamelaiset, romanit ja suomenruotsalaiset ovat helposti erotettavissa Suomen ”pääväestöstä”. Meillä vähemmistöiltä odotetaan, että he mukautuvat pitkälti elämään valtaväestön tahdon ja normien mukaan, ”maassa maan tavalla” -tyylillä. Kanadassa jaottelu ei ole yhtä selvää, mutta molempia maita, Suomea ja Kanadaa yhdistää ajatus siitä, että maidensa edustajat ovat rodultansa länsimaalaisia, vaaleaihoisia ihmisiä.

Syrjintä tapahtuu pääasiassa ulkonäöllisin perustein. Esimerkiksi Kanadassa noin 19 prosenttia väestöstä on niin sanottuja näkyviin vähemmistöihin kuuluvia. Vaikka he ovat eläneet koko elämänsä Kanadassa ja ovat kanadalaisia, he ovat tunnistettavasti jostain muualta rotunsa perusteella. Esimerkiksi tummaihoiset luokitellaan näihin näkyviksi vähemmistöihin kuuluviksi. Heiltä saatetaan kysyä, mistä he ovat alun perin kotoisin, vaikka he olisivat asuneet koko ikänsä Kanadassa. Heitä ei siis pidetä alkuperäisinä kanadalaisina, vaan maahanmuuttajina.  Suomessa näkyviksi vähemmistöiksi luokitellaan muun muassa romanit, jotka pukeutuvat ja ovat etniseltä taustaltaan erilaisia valtaväestöön verrattuna. Syrjintä ja ennakkoluulot ovat yleisempiä niille, jotka näyttävät poikkeavalta valtaväestöön verrattuna.

Sosiaalityöntekijät ovat Suomen tärkeimpiä syrjimättömyyden toteuttajia viranomaisina ja ruohonjuuritason työssä, sillä he kohtaavat ja ovat tekemisissä vähemmistöjen edustajia kanssa päivittäin. Valtion politiikan ja diskurssien on kuitenkin oltava suotuisia, jotta sosiaalityöntekijä voi toteuttaa syrjimättömyysperiaatettaan. Suomessa syrjintä alkuperän mukaan ei juuri ole virallisella tasolla yleistä, mutta kansalaisten toisen tiedon mukaan sitä on muun muassa arkisissa asioissa: työmarkkinoilla, asunnon hankinnassa ja päivittäisissä ihmisten välisissä vuorovaikutustilanteissa. Ihmisten sisäisiin diskursseihin on vaikeaa tehdä muutosta, mutta yleisesti hyväksyttyihin arvoihin voidaan vaikuttaa ajan myötä näyttämällä mallia.

Viranomais- ja valtiotasolla on edelleen myös haasteita taata kaikille Suomen kansalaisille yhtäläiset mahdollisuudet laadultaan hyvään elämään ja muun muassa taata kaikille yhtäläiset palvelut laadultaan ja kattavuudeltaan kaikkialla Suomessa, kuten esimerkiksi Lapin saamelaisille. Alueellinen syrjintä ei suoranaisesti kohdistu etniseen vähemmistöön, mutta vaikutuksenalaisena ovat kuitenkin pääasiassa Lapin saamelaisväestö.

Käytännön sosiaalityössä vähemmistöjen syrjimättömyys ilmenee ennakkoluulottomana, asiakaslähtöisenä kohtaamisena ja auttamisena sosiaalityöntekijöiden päivittäisessä työssä. Sosiaalityöntekijän tulisi pyrkiä välttämään yleistyksiä ja kohdata asiakas yksilönä omine ongelmineen ja asenteineen ihmisryhmästä riippumatta. Toki eri ihmisryhmille tietyt ajatukset ja ongelmat ovat samankaltaisia ja yleisiä ja ne tulee ottaa huomioon, mutta sen ei tulisi olla lähtökohta sosiaalityöntekijän työlle ja vähemmistön edustajan avunsaannille.

Sosiaalityöntekijän tulisi pystyä tarjoamaan kaikille asiakkailleen yhtäläistä, laadultaan samanlaista palvelua ihmisen taustasta riippumatta. Kaikki ihmiset ovat ihmisoikeuksiin perustuen samanarvoisia ja näin ollen yhtä oikeutettuja saamaan sosiaalitukea. Onkin tärkeää, että sosiaalityöntekijä arvioi jatkuvasti omaa ajatteluaan ja kyseenalaistaa omaa toimintaansa välttääkseen ennakkoluuloista ja syrjivää työntekoa.

Tiia-Riina Sipilä
sosiaalityön opiskelija
Lapin yliopisto

 

 

 

 

Sukupuolen moninaisuuden kohtaaminen sosiaalityössä

Posted on

Helposti oletamme, että henkilön sukupuoli on se, joksi me sen itse tulkitsemme. Asiakkaan edun näkökulmasta on tärkeää tunnistaa, että asiakkaan kokemus on hänen sukupuolensa ensisijainen määrittäjä.

Läheskään kaikki ihmiset asetu kahteen sukupuolten ääripäähän. Sosiaalityön asiakas voi olla myös muunsukupuolinen tai sukupuoleton/agender.  Kuten mies tai nainen, toteuttaa myös muunsukupuolinen sukupuoltaan omalla tavallaan. Sukupuolettomalla henkilöllä ei ole sukupuoli-identiteettiä. Sukupuolta tulisi ajatella janana, jonka varrelle ihminen asettuu tai ei asetu. Jokaisella ihmisellä on olemuksessaan sekä feminiinisiksi että maskuliinisiksi miellettäviä piirteitä.

Ilmiö on usein huomaamaton. Esimerkiksi transsukupuolisen henkilön syntymässä määritelty sukupuoli voi nousta esiin vasta asiakkaan historiaan perehtymällä tai hänen sosiaaliturvatunnuksestaan, muttei se käy ilmi hänen olemuksestaan ja voi tulla työntekijälle yllätyksenä. Asiakas kuitenkin määrittää myös sen, mitä hänen asiassaan otetaan huomioon ja mihin hän tarvitsee tukea. Vaikka asiakkaan sukupuoli hämmentäisi työntekijää, se ei välttämättä ole asiakkaasta tarpeellinen puheenaihe.

Sukupuolentutkimuksessa sukupuolen nähdään jakautuvan biologiseen sekä sosiaaliseen ja kulttuurilliseen sukupuoleen. Biologinen sukupuoli ei kuitenkaan riitä yksinään kuvaamaan ihmisen kokemusta sukupuolestaan kokonaisuudessaan, koska kaikki ihmiset eivät samaistu heidän biologiseen sukupuoleensa. Ihmistä, joka samastuu syntymässä määriteltyyn sukupuoleensa, eli ei ole transsukupuolinen, kutsutaan cis-sukupuoliseksi. Sosiaalinen ja kulttuurinen sukupuoli voi olla jokin muu kuin ihmisen biologinen sukupuoli. Esimerkiksi ihminen voidaan määritellä syntymässä tytöksi, mutta hän voi kokea olevansa sukupuoleltaan tyttö, poika, sukupuoleton tai muunsukupuolinen. Ihmisen sukupuolesta ei voi myöskään tehdä olettamuksia hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan. Seksuaalisuus viittaa ihmisen romanttis-eroottisen kiinnostuksen kohdistumiseen ja on eri asia kuin sukupuoli.

Transsukupuolisuudesta

Termillä transsukupuolinen tarkoitetaan henkilöä, joka kokee ristiriitaa oman kokemansa sukupuolen ja biologisen syntymässä määräytyneen sukupuolen välillä. Suomessa transskukupuolisia on arviolta noin 6000–11000 ihmistä. Transsukupuoliset saattavat kokea ahdistusta kehonsa niistä ominaisuuksista, jotka eivät vastaa koettua sukupuolta. Tämä sukupuoliristiriidasta kumpuava ahdistus saattaa hoitamattomana johtaa itsetuhoiseen käyttäytymiseen. Osa sukupuoliristiriitaa kokevista haluaa korjata sukupuolensa vastaamaan koettua sukupuolta, sukupuolenkorjausprosessissa, johon kuuluu sekä juridisia, että lääketieteellisiä toimenpiteitä. Vuosittain Suomessa prosessiin hakeutuu keskimäärin 50 ihmistä.

Suomessa sukupuolen vahvistamista säätelevät translaki (563/2002) sekä Sosiaali- ja terveysministeriön asetus (1053/2002), joka säätelee lääketieteellistä selvitystä sekä tutkimusten ja hoidon järjestämistä. Suomessa korjatun sukupuolen juridiseen vahvistamiseen vaaditaan tällä hetkellä seuraavat ehdot: 18 vuoden ikä, Suomen kansalaisuus tai pysyvä asuinpaikka Suomessa, lausunto kahden tutkimusryhmän psykiatrilta, lausunto lisääntymiskyvyttömyydestä sekä naimattomuus. Suomessa nimenmuutoksia säätelee nimilaki (1985/694), joka vaatii nimien sukupuolenmukaisuutta.

Trasek ry on valtakunnallinen yhdistys, joka edistää sukupuolivähemmistöjen perus- ja ihmisoikeuksia, vastustaa syrjintää sekä osallistuu hoitojärjestelmän kehittämiseen. Nykyinen translaki ei Trasek ry:n mukaan pohjaudu itsemääräämisoikeuteen. Trasek ry onkin käynnistänyt yhteistyössä Seta ry:n kanssa Itsemääräämisoikeus sukupuoleen kuuluu kaikille- kampanjan, joka ajaa translain kokonaisuudistusta. Ihmisoikeuksien näkökulmasta pulmallisin vaatimus translaissa on lisääntymiskyvyttömyyden vaatimus. Sukupuolineutraalin avioliittolain tultua voimaan myös naimattomuuden vaatimus tulisi päivittää. Kattavasti lisätietoa sukupuolen moninaisuuteen liittyen löytää Trasek ry:n verkkosivuilta www.trasek.fi.

Sosiaalityön opiskelijat,
Eve Viinamäki, Sodabeh Aryanfard, Päivyt Jortikka ja Valtteri Väliheikki
Lapin yliopisto