perheväkivalta
Vannoin, etten koskaan lyö lastani
Ahdistaa. Sydän hakkaa rinnassa. Kurkkua kuristaa. Kyyneleet polttavat poskilla. Puristan lasta tiukasti itseäni vasten. Silitän tukkaa kädellä. Samalla kädellä, joka vasta äsken löi. Sitä kaikista rakkainta, kenelle vain parasta toivoisin. Miksi taas kävi näin? Muistan tarkasti kun se tapahtui ensimmäisen kerran. Pienin lapsistamme oli juuri täyttänyt puoli vuotta. ”Kyllä sinä kymmenen vuoden päästä saat nukkua.” Muistan lapseni pelästyneen katseen. Pyysin anteeksi ja vannoin, että äiti ei enää koskaan tee niin. Seuraava kerta tulikin nopeasti. Ja sitä seuraava ja sitä seuraava…
Ensi- ja turvakotien liiton Vaiettu naiseus -projektin raportista ilmenee, että 40 % lähisuhteissa tapahtuneista törkeistä pahoinpitelyistä on naisten tekemiä, lasten pahoinpitelyistä puolet. Nainen väkivallan tekijänä herättää ristiriitaisia tunteita. Naisten tekemään väkivaltaan on vaikea suhtautua, koska naisen rooli on perinteisesti ollut hoitaa niitä, jotka apua tarvitsevat. Toisin kuin miesten, naisten tekemää väkivaltaa halutaankin usein selitellä. Nainen lyö, koska hän on väsynyt tai koska hormonit heittelevät. Mies lyö, koska hän vain yksinkertaisesti on väkivaltainen.
Nyt se lapsi-kulta nukahti. Mitä minulle tapahtuu? Mitä minulle tapahtui? En ole koskaan halunnut olla kuin isäni. Vannoin lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista. Vannoin, etten koskaan lyö lastani. Ja tässä sitä ollaan. Taas. Olin ja olen vieläkin ajoittain niin väsynyt. Paljon huonosti nukuttuja öitä, kun lapsi valvottaa. Siksikö minä löin? Mutta eihän se ole mikään syy. Miksi ne eivät ole neuvolassa huomanneet mitään tai kyselleet mitään? Mutta, olisinko sittenkään ollut rehellinen? Kyllä, olen lyönyt lastani. Tuskin olisin saanut noita sanoja suustani.
Naisen voi olla monesta eri syystä vaikea ottaa itse väkivaltaa puheeksi. Häpeän, syyllisyyden tai alemmuuden tunteet vaikeuttavat asiasta puhumista. Äitiyteen liittyvät sekä omat että yhteiskunnan odotukset voivat olla niin suuria, että väkivallan tekoja on mahdoton tunnustaa. Lisäksi voi olla pelkoa lasten menettämisestä. Naiselta voidaan kysyä, onko hän kokenut väkivaltaa, mutta yhtä tärkeää olisi kysyä, onko hän itse toiminut väkivaltaisesti tai onko hänellä ollut väkivaltaisia ajatuksia. Jos esimerkiksi lapsissa ilmenee väkivallan merkkejä, otammeko huomioon, että myös äiti voi olla väkivallan tekijä?
Minun täytyy kertoa jollekin. Mutta kenelle? Miehelle? Parhaalle ystävälle? Äidille? Ei kukaan muu ole yhtä kauhea ihminen. En uskalla kertoa kenellekään totuutta. Jos kerron, viedäänkö minulta lapset? Tuleeko avioero? Lapset ainakin varmasti vihaavat minua! Jos eivät vielä, niin ainakin isompana. Apua! Auttakaa! Mieskin tulee kohta kotiin. Minun on kerrottava jollekin! Minun täytyy lopettaa valehtelu, tämän on loputtava. Rakastan lapsiani. En halua heille mitään pahaa. Haluan, että olemme ihan tavallinen perhe. Ilman salaisuuksia. Ilman tätä kauheaa salaisuutta.
Äidin lapsiin kohdistama väkivalta tapahtuu useimmiten salassa ilman, että perheen läheiset ovat tietoisia asiasta. Vaikka läheiset tietäisivätkin, kynnys puuttua asiaan voi olla liian korkea tai tapahtunutta voidaan vähätellä. Mies on nähty perinteisesti perheen suojelijana ja parisuhteen vahvempana osapuolena. Mies voi myös suojella väkivaltaista naista ja kokea itsekin häpeää tilanteesta. Vaikka nainen on väkivallan tekijä lähes yhtä usein kuin mies, Ensi- ja turvakotien liiton turvakotien asiakkaista miehiä on vuosittain vain 60 ja naisia 1200. Meidän tulisikin tehdä työtä sen eteen, että perheet, joissa äiti on väkivaltainen, saisivat apua ja myös miehet rohkaistuisivat puhumaan perheessä tapahtuvasta väkivallasta.
Löytyisikö netistä apua? Numero, johon voisin soittaa. Voisin kertoa asiasta ensin tuntemattomalle. Hän ei tuomitsisi. Kertoisin olevani tavallinen suomalainen nainen. Välillä vaan pinnani palaa. Voisiko hän auttaa minua? Kuunnella minua? Ymmärtää minua? Minä soitan, lasteni takia minä soitan.
Jokainen väkivallan tekijä on aina itse vastuussa teoistaan huolimatta siitä, mitä seikkoja väkivaltaisen käyttäytymisen taustalla on. Kaikki väsyneet tai lapsuudessaan väkivaltaa kokeneet äidit eivät lyö. On tärkeää havaita mahdollisen väkivallan riskit ja merkit ja uskaltaa ottaa ne puheeksi. Asioista tulee puhua niiden oikeilla nimillä, tunnistaa ja tunnustaa ongelma. Yhtä tärkeää, kuin väkivaltaa tehneen auttaminen, on avun tarjoaminen myös muille perheenjäsenille. Ja tämä kaikki meidän tulisi tehdä tuomitsematta tai sormella ketään osoittamatta.
Kaikilla tarinoilla ei valitettavasti ole yhtä onnellista loppua, kuin kuvitteellisessa esimerkissämme, jossa äiti päättää itse hakea apua. Omalla suhtautumisellamme voimme kuitenkin madaltaa väkivaltaisen naisen avunhakemisen kynnystä sekä luoda hänelle mahdollisuuden tulla kuulluksi. Tekoa ei tarvitse hyväksyä, mutta voimme nähdä ihmisen sen takana. Ihmisen, joka tarvitsee kipeästi apuamme.
Sosionomiopiskelijat
Kirsi Jämsä
Maija Kainulainen
Piia Karhu
Kaisa Kolkka
Diakonia-ammattikorkeakoulu,
Pieksämäki
Lähteinä käytetty:
Ensi- ja turvakotien liitto. http://www.ensijaturvakotienliitto.fi/
Törrönen, Hannele (toim.) 2009. Vaiettu naiseus. Ajatuksia naisen väkivallan tunnistamisesta, nimeämisestä ja hoitamisesta. Ensi- ja turvakotien liiton raportti 10.
Lue myös:
Aggressiivinen äiti: Apua!
Sosiaalinen tekijä 