Tarvitseeko sosiaalihuollon digiloikata?

Digitalisaatiolta odotetaan suuria. Sipilän hallitusohjelmassa se liitetään julkisten palveluiden tuottavuusloikkaan kymmenen vuoden aikajänteellä.

Jo hallituskauden aikana tavoitellaan tuloksia yhden luukun digitaalisista palveluista. Tältä osin hallitusohjelmaa lukiessa nousee mieleen Erik Allardtin käsite radikaali rationalismi. Tällä hän tarkoitti ajattelua, jossa kuvitellaan insinöörimäisesti, että kaikkiin ongelmiin on löydettävissä jokin lopullinen ratkaisu.

Samainen sanapari tuli mieleen päästessäni sosiaalihuollon tiedonhallinnan kehittämistä käsittelevään seminaariin (Sontikka III). Sosiaalipolitiikan tutkijana en ollut suoranaisesti kohderyhmää, mutta seminaari oli avoin kaikille sosiaalihuollon tiedonhallinnasta kiinnostuneille. Ensisijaisesti se oli suunnattu sosiaalihuollon toiminnan tai tietojärjestelmien kehittämis- ja suunnittelutehtävissä toimiville. Yleisökysymyksistä päätellen tämä tarkoitti pitkälti tietojärjestelmien parissa toimivia henkilöitä kunnissa ja yrityksissä. Ei kuitenkaan työntekijöitä, joille noiden järjestelmien käyttö on arkipäivää.

Seminaarin synnyttämä kuva sosiaalihuollon tietojärjestelmien kehittämisestä oli, että järjestelmiä tarvitaan palveluiden kilpailuttamiseksi, sosiaali- ja terveydenhuollon integraatiota syventämään, palveluiden tehostamiseksi, kustannusvaikuttavuuden parantamiseksi, palvelusetelien käytön edistämiseksi sähköisten palveluiden lisäämiseksi.

Sosiaalihuollon kuvittelisi palvelevan yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä. Heitä, jotka syystä tai toisesta eivät pärjää omillaan tai tarvitsevat tukea pärjätäkseen. Tavoitteet selvästi poikkeavat. Onneksi yhdessä puheenvuorossa edes mainittiin, että toimivat tietojärjestelmät tarkoittavat asiakkaalle parempaa palvelua.

 

Kun uusi on määritelmällisesti vanhaa parempi, ja miksi se ei riitä?

Suurin osa sosiaalialan ammattilaisista lienee sitä mieltä, että sosiaalihuollon asiakastietojärjestelmät voisivat olla merkittävästi parempia. Parannuksia kaivattaisiin niin käytettävyyden, sisällön kuin järjestelmien määränkin suhteen. Sen enempää asiakkaiden etua kuin työntekijöiden työtä ei ole palvellut se, että kunnat ovat varsin itsenäisesti hankkineet järjestelmät ja niiden osat. Samakaan järjestelmä ei tarkoita, että siinä olisi samat ominaisuudet kahdessa eri kunnassa. Puhumattakaan, että eri järjestelmät juttelisivat keskenään tai voisivat hyödyntää toistensa tietoja. Pahimmillaan työntekijä joutuu käyttämään useita eri järjestelmiä kirjatakseen asiakkaasta olennaiset tiedot.

Sosiaalialalla pääsääntöisesti nähdään hyvänä ajatus siitä, että asiakasta palvelemaan tehtäisiin yksi suunnitelma, jota voitaisiin varioida asiakkaiden tarpeiden mukaan. Tämä puolestaan edellyttää käsitystä siitä, mitä tietoja sosiaalihuollon kansalliseen asiakastietovarantoon (KanSa) on tarpeen arkistoida, ja miten pitkäksi aikaa. Nämä ovat kysymyksiä, jotka pitäisi altistaa myös eettiselle pohdinnalle, jolle ei selvästikään ole vielä uhrattu aikaa. Seminaarissa selväksi tuli, että uutta järjestelmää ajatellaan merkittävästi parempana kuin vanhaa: asiakas voi pyytää lokitiedot, joista näkee kuka hänen asioitaan on arkistosta kaivellut. Se ei kuitenkaan ole takuu siitä, että uusi järjestelmä olisi riittävän hyvä.

Sosiaali- ja terveydenhuollonuudistus muuttaa asiakkaiden palveluja. Se onko muutos hyvä vai huono, jää nähtäväksi. Sosiaali- ja terveydenhuollon integraatio ei automaattisesti tarkoita parempia palveluja sosiaalialan asiakkaille varsinkaan, jos uudistusta tehdään sosiaalihuollon sisältöä ja arkipäivää juuri tuntematta. On vaikea uskoa, että integraatio itsessään merkittävästi parantaisi sosiaalihuollon asiakkaiden samaa palvelua, toisin kuin seminaarissa kuullusta STM:n puheenvuorossa tunnuttiin olettavan. Monien asiakkaiden kohdalla integraatio työvoimahallinnon palveluihin tai Kelaan saattaa olla huomattavasti tärkeämpää.

 

Toinen tie: epäkohdat esille

Entä jos digitalisaatiota lähestyttäisiin asiakkaiden oikeuksien ja edun näkökulmasta? Yritettäisiin tähdätä siihen, että saadaan kerättyä dataa, jonka avulla voidaan osoittaa mahdollisia epäkohtia, liian pitkiä odotusaikoja palveluihin tai epäoikeudenmukaisia käytäntöjä?

Hieman kärjistäen, jos järjestelmiä kehitetään esimerkiksi kilpailuttamisen kiilto silmissä, on lopputulos luultavasti varsin toisenlainen kuin jos pyritään rakentamaan järjestelmät asiakaslähtöisesti. Epäilemättä tietojärjestelmien kehittämisessä on hyvät tarkoitusperät, mutta vaarana sokea usko digitalisoinnin etuihin. Tällaisesta harhaisuudesta professori Eeva Jokinen osuvasti kolumnissaan kirjoittaa.

Lainvastaisten tai ainakin tulkinnanvaraisten käytäntöjen raportoinnissa informaatio- ja kommunikaatioteknologiasta voisi olla apua. Esimerkiksi järjestelmä, jonne sosiaalialan ammattilaiset voisivat raportoida anonyymisti, karttapohjaa hyödyntäen kyseenalaisista käytännöistä, toimisi sosiaali- ja terveysministeriölle tai sote-alueen johdolle eräänlaisena herättäjänä. Vaikka anonyymin palautteen pohjalta ei voida ryhtyä välittömiin toimenpiteisiin, saattaisi tällainen sovellus tuoda epäkohtia nopeammin esille siten, että asiakkaille koituisi nykyistä vähemmän haittaa.

Tällä hetkellä dataa pyritään ns. rakenteistamaan (eli määrittelemään pakollisesti kerättäviä tietoja) lainsäädännön tai oikeastaan lain soveltamisohjeen pohjalta: mietitään, mitä ja miten tietoa kerätään. Tämä on kannatettavaa, mutta ei vielä riittävää. Kuten väitöskirjassani totesin, uudella lainsäädännöllä usein yritetään korjata jo havaittuja ja tiedostettuja epäkohtia. Jos tiedontuotannossa ei tätä ymmärretä, menetetään helposti kosketus yhteiskunnassa tapahtuviin muutoksiin.

 

Tieto on edelleen valtaa

Kun huomioidaan miten tänä päivänä vannotaan sosiaali- ja terveydenhuollon integraation tuomiin kustannussäästöihin, on aiheellista pelätä, että tietoa kerätään tästä näkökulmasta. Mikäli ajatellaan, että julkinen sektori on tapa järjestää resursseja yhteiskunnan hyvinvoinnin kasvattamiseksi, voidaan kysyä onko tämä riittävää? Pitäisikö dataa kerätä myös siitä, miten asiakkaiden elämäntilanteet paranevat tai huononevat, miten he saavat tarvitsemiaan palveluita ja minkälaiset sosiaalityön menetelmät johtavat myönteisiin tuloksiin?

Sosiaalityön tutkijoilta soisi enemmän kiinnostusta sitä kohtaan, miten erilaiset asiakastietojärjestelmät muokkaavat työkäytäntöjä, jopa ajattelua. Unohtamatta, että digitalisaatio ei sekään ole vapaa valtapyrkimyksistä (esim. Alf Rehn ). Seminaarissa oli havaittavissa valtavaa innostuneisuutta tietojärjestelmien kehittämiseen, osaamistakin siihen varmasti löytyy. Sen sijaan huolta aiheuttaa se, ettei sosiaalialan käytännön työntekijöiden tai asiakkaiden ääntä, näkökulmaa tai ymmärrystä heidän tarpeistaan seminaarin puheenvuoroissa kuulunut.

Tutkija, Paula Saikkonen, THL

Tässä tekstissä esitetyt näkökulmat ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Terveyden jahyvinvoinnin laitoksen kantaa.

Lähteet:

Sontikka III –seminaarin aineisto löytyy slidesharesta (THL) ja koko seminaari tallenteena Youtubesta.

Kirjallisuus:

Allardt, Erik (1995) Suunnistuksia ja kulttuurishokkeja. Helsinki: Otava.

Jokinen, Eeva: Digitalisoinnista.

Rehn, Alf (2015) Kenen digitalisaatio?

Saikkonen, Paula (2015) Riskitieto kuntapäätöksenteossa. Tapauksena saastunut maaperä Helsingissä.

Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 9. Helsingin yliopisto.