asiakkuus

Päihdeasiakkaan arviointi – check! Motivointi – check! Mutta miten on palveluiden laita?

Posted on Updated on

Sosiaalihuoltolain (1301/2014)  uudistuksen myötä asiakkaiden palvelutarpeiden arviointiin panostetaan entistä enemmän. Sosiaali- ja terveysalan ammattilaisina meillä on monia työkaluja päihteiden käytön puheeksi ottamiseen. Maassamme käytetään merkittäviä resursseja päihderiippuvaisen motivoimiseen ja hoitoon ohjaukseen. Mitä tapahtuu sitten, kun asiakas on valmis vastaanottamaan apua?

Kun asiakas ryhtyy toivomaan muutosta, apua ei aina ole saatavilla. ”Otamme yhteyttä kun paikka vapautuu”, ”Sinun pitää olla kaksi viikkoa kuivilla ja osoittaa todella haluavasi tätä”, ”Et voi enää tulla kun kerran viimeksi lähdit omin luvin pois”. Näihin kommentteihin tiedämme monen päihdeongelmaan apua hakeneen törmänneen.

Yksi päihdepalveluiden ongelma on niiden saatavuuden alueellinen vaihtelu. Sote-uudistus voi tuoda parannusta lisäämällä alueellista tasa-arvoa ja yhtenäistämällä palveluiden sisältöjä. Toisaalta vaikk palveluiden integroimista on tehty jo ennen sote-uudistusta, anti ruohonjuuritasolle on kuitenkin jäänyt laihaksi.

Päihdepalveluiden toinen ongelma liittyy palveluiden sisältöihin, vaikuttavuuteen ja resurssointiin. Palveluita ovat järjestämässä monet eri tahot, ja käytännöt vaihtelevat. Palveluiden toteuttamisen ja kehittämisen resurssit tuntuvat olevan riittämättömiä. Yleisenä linjana on laitospalveluiden vähentäminen, mutta yhtä vaikuttavaa tukea ei ole saatavilla avopalveluista, erityisesti päihdekuntoutuksen kentällä.

Palvelujärjestelmämme on liian jäykkä voidakseen oikeasti vastata päihdeongelmaisten asiakkaiden tarpeisiin.

Kolmas asia, johon tulee päihdepalveluissa kiinnittää huomiota, on niiden piiriin pääsemiseksi asetetut kriteerit. Tiedämme palveluihin pääsemisen kriteereissä olevan vaihtelua. Päihderiippuvainen on usein erityistä tukea tarvitseva, huomioidaanko hänen edellytyksensä päästä palveluiden piiriin?

Kokonaisuudessaan palvelujärjestelmämme on liian jäykkä voidakseen oikeasti vastata päihdeongelmaisten asiakkaiden tarpeisiin. Resurssit eivät ole riittäviä asiakkaita palvelevien palveluiden tarjoamiseksi. Kentällä työskentelee osaavaa ja ammattitaitoista henkilöstöä, joilla ei ole mahdollisuutta tehdä työtään vaikuttavasti.

Sosiaali- ja terveysalalla on omaksuttu jatkuvaan arviointiin ja palveluohjaukseen perustuva työskentelytapa. Mihin tämä jatkuva päihdeasiakkaiden arviointi ja motivointi johtaa, jos meillä ei ole palveluita joilla pystytään vastaamaan asiakkaan palvelutarpeisiin?

Kovasti kyllä arvioidaan ja motivoidaan, mutta mikä on lopputulos? Lisäämmeköhän omalla toiminnallamme näiden ihmisten pahoinvointia?

 

Jenni Laurila, YTM, sosiaalityöntekijä

Minka Leino-Holm,YTK, sosiaalityön maisterivaiheen opiskelija

 

Mainokset

Segmentoinnin anatomiasta

Posted on

Segmentointi on yksi monista markkinatalouden termeistä, joita käytetään esimerkiksi sosiaali- ja terveysalan nykysanastossa. Asiakassegmentoinnissa jaetaan asiakkaita eri ryhmiin heidän oletetun palvelutarvetasonsa mukaan.

Tästä esimerkkinä ”paljon tukea tarvitsevat” ja ”satunnaisesti palveluita tarvitsevat” asiakkaat. Segmentoinnin perusajatus asiakkaiden erilaisten palvelutarpeiden tasojen määrittämisestä on toki osaltaan tarpeellinen, mutta samalla on kuitenkin hyvä muistaa, että segmentointi tarkoittaa myös vahvasti virkamiesvetoista vallankäyttöä.

Asiakassegmentointi ei anna tilaa ihmisten subjektiivisille elämäntilanteille, vaan tarjoaa leiman, jonka olisi tarkoitus määrittää yksittäisten ihmisten palvelupaletteja isompien asiakokonaisuuksien alle. Yhteiskunnan poliittisen ilmaston koko ajan kovetessa segmentointi luo väylän asiakkaiden ”putkittamiseen” räätälöityihin (leikattuihin) palvelukokonaisuuksiin. Väylän, joka asettaa stigman mahdollisesti jo valmiiksi järjestelmässä alas poljettujen ja syrjäytettyjen ihmisten otsaan.

Sosiaalinen tekijä -blogi

Asiakkaiden segmentoinnin sijaan, tai ainakin sen lisäksi, pitäisi segmentoida nykyistä ja lähitulevaisuuden suunniteltua palvelutarjontaa sekä sen rahoitusta, poliittisia päätöksiä ja niistä koituvia vaikutuksia kansalaisten elämään. Näitä tuloksia tulisi sen jälkeen yhdistää tutkimustietoon esimerkiksi sosioekonomisen taustan periytyvyyteen liittyen, ja muihin vaikutuksiin esimerkiksi työllisyys-, varhaiskasvatus- ja vanhuspolitiikan osalta.

Nykyhetken asiakassegmentoinnin diskurssi sysää vastuun ja stigman erilaisista haastavista elämäntilanteista palveluita tarvitsevien niskaan, kun sen tulisi myös tarkastella esimerkiksi sosiaalipoliittisia rakenteita ja kansallis- sekä kuntapoliittisia valintoja palvelurahoituksessa. Päättäjien muistikuvat 1990-luvun laman aikana toteutetuista säästöpäätöksistä ja niiden seuraamuksista ovat näköjään huolestuttavan hataralla pohjalla, josta kovimman hinnan maksavat tämän päivän yhteiskunnan jo syrjäytetyimmässä asemassa olevat.

Touko Niinimäki
Sosionomi (AMK)

Tarvitseeko sosiaalihuollon digiloikata?

Posted on Updated on

Digitalisaatiolta odotetaan suuria. Sipilän hallitusohjelmassa se liitetään julkisten palveluiden tuottavuusloikkaan kymmenen vuoden aikajänteellä.

Jo hallituskauden aikana tavoitellaan tuloksia yhden luukun digitaalisista palveluista. Tältä osin hallitusohjelmaa lukiessa nousee mieleen Erik Allardtin käsite radikaali rationalismi. Tällä hän tarkoitti ajattelua, jossa kuvitellaan insinöörimäisesti, että kaikkiin ongelmiin on löydettävissä jokin lopullinen ratkaisu.

Samainen sanapari tuli mieleen päästessäni sosiaalihuollon tiedonhallinnan kehittämistä käsittelevään seminaariin (Sontikka III). Sosiaalipolitiikan tutkijana en ollut suoranaisesti kohderyhmää, mutta seminaari oli avoin kaikille sosiaalihuollon tiedonhallinnasta kiinnostuneille. Ensisijaisesti se oli suunnattu sosiaalihuollon toiminnan tai tietojärjestelmien kehittämis- ja suunnittelutehtävissä toimiville. Yleisökysymyksistä päätellen tämä tarkoitti pitkälti tietojärjestelmien parissa toimivia henkilöitä kunnissa ja yrityksissä. Ei kuitenkaan työntekijöitä, joille noiden järjestelmien käyttö on arkipäivää.

Seminaarin synnyttämä kuva sosiaalihuollon tietojärjestelmien kehittämisestä oli, että järjestelmiä tarvitaan palveluiden kilpailuttamiseksi, sosiaali- ja terveydenhuollon integraatiota syventämään, palveluiden tehostamiseksi, kustannusvaikuttavuuden parantamiseksi, palvelusetelien käytön edistämiseksi sähköisten palveluiden lisäämiseksi.

Sosiaalihuollon kuvittelisi palvelevan yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä. Heitä, jotka syystä tai toisesta eivät pärjää omillaan tai tarvitsevat tukea pärjätäkseen. Tavoitteet selvästi poikkeavat. Onneksi yhdessä puheenvuorossa edes mainittiin, että toimivat tietojärjestelmät tarkoittavat asiakkaalle parempaa palvelua.

 

Kun uusi on määritelmällisesti vanhaa parempi, ja miksi se ei riitä?

Suurin osa sosiaalialan ammattilaisista lienee sitä mieltä, että sosiaalihuollon asiakastietojärjestelmät voisivat olla merkittävästi parempia. Parannuksia kaivattaisiin niin käytettävyyden, sisällön kuin14132863086x55j järjestelmien määränkin suhteen. Sen enempää asiakkaiden etua kuin työntekijöiden työtä ei ole palvellut se, että kunnat ovat varsin itsenäisesti hankkineet järjestelmät ja niiden osat. Samakaan järjestelmä ei tarkoita, että siinä olisi samat ominaisuudet kahdessa eri kunnassa. Puhumattakaan, että eri järjestelmät juttelisivat keskenään tai voisivat hyödyntää toistensa tietoja. Pahimmillaan työntekijä joutuu käyttämään useita eri järjestelmiä kirjatakseen asiakkaasta olennaiset tiedot.

Sosiaalialalla pääsääntöisesti nähdään hyvänä ajatus siitä, että asiakasta palvelemaan tehtäisiin yksi suunnitelma, jota voitaisiin varioida asiakkaiden tarpeiden mukaan. Tämä puolestaan edellyttää käsitystä siitä, mitä tietoja sosiaalihuollon kansalliseen asiakastietovarantoon (KanSa) on tarpeen arkistoida, ja miten pitkäksi aikaa. Nämä ovat kysymyksiä, jotka pitäisi altistaa myös eettiselle pohdinnalle, jolle ei selvästikään ole vielä uhrattu aikaa. Seminaarissa selväksi tuli, että uutta järjestelmää ajatellaan merkittävästi parempana kuin vanhaa: asiakas voi pyytää lokitiedot, joista näkee kuka hänen asioitaan on arkistosta kaivellut. Se ei kuitenkaan ole takuu siitä, että uusi järjestelmä olisi riittävän hyvä.

Sosiaali- ja terveydenhuollonuudistus muuttaa asiakkaiden palveluja. Se onko muutos hyvä vai huono, jää nähtäväksi. Sosiaali- ja terveydenhuollon integraatio ei automaattisesti tarkoita parempia palveluja sosiaalialan asiakkaille varsinkaan, jos uudistusta tehdään sosiaalihuollon sisältöä ja arkipäivää juuri tuntematta. On vaikea uskoa, että integraatio itsessään merkittävästi parantaisi sosiaalihuollon asiakkaiden samaa palvelua, toisin kuin seminaarissa kuullusta STM:n puheenvuorossa tunnuttiin olettavan. Monien asiakkaiden kohdalla integraatio työvoimahallinnon palveluihin tai Kelaan saattaa olla huomattavasti tärkeämpää.

 

Toinen tie: epäkohdat esille

Entä jos digitalisaatiota lähestyttäisiin asiakkaiden oikeuksien ja edun näkökulmasta? Yritettäisiin tähdätä siihen, että saadaan kerättyä dataa, jonka avulla voidaan osoittaa mahdollisia epäkohtia, liian pitkiä odotusaikoja palveluihin tai epäoikeudenmukaisia käytäntöjä?file7781245897327

Hieman kärjistäen, jos järjestelmiä kehitetään esimerkiksi kilpailuttamisen kiilto silmissä, on lopputulos luultavasti varsin toisenlainen kuin jos pyritään rakentamaan järjestelmät asiakaslähtöisesti. Epäilemättä tietojärjestelmien kehittämisessä on hyvät tarkoitusperät, mutta vaarana sokea usko digitalisoinnin etuihin. Tällaisesta harhaisuudesta professori Eeva Jokinen osuvasti kolumnissaan kirjoittaa.

Lainvastaisten tai ainakin tulkinnanvaraisten käytäntöjen raportoinnissa informaatio- ja kommunikaatioteknologiasta voisi olla apua. Esimerkiksi järjestelmä, jonne sosiaalialan ammattilaiset voisivat raportoida anonyymisti, karttapohjaa hyödyntäen kyseenalaisista käytännöistä, toimisi sosiaali- ja terveysministeriölle tai sote-alueen johdolle eräänlaisena herättäjänä. Vaikka anonyymin palautteen pohjalta ei voida ryhtyä välittömiin toimenpiteisiin, saattaisi tällainen sovellus tuoda epäkohtia nopeammin esille siten, että asiakkaille koituisi nykyistä vähemmän haittaa.

Tällä hetkellä dataa pyritään ns. rakenteistamaan (eli määrittelemään pakollisesti kerättäviä tietoja) lainsäädännön tai oikeastaan lain soveltamisohjeen pohjalta: mietitään, mitä ja miten tietoa kerätään. Tämä on kannatettavaa, mutta ei vielä riittävää. Kuten väitöskirjassani totesin, uudella lainsäädännöllä usein yritetään korjata jo havaittuja ja tiedostettuja epäkohtia. Jos tiedontuotannossa ei tätä ymmärretä, menetetään helposti kosketus yhteiskunnassa tapahtuviin muutoksiin.

 

Tieto on edelleen valtaa

Kun huomioidaan miten tänä päivänä vannotaan sosiaali- ja terveydenhuollon integraation tuomiin kustannussäästöihin, on aiheellista pelätä, että tietoa kerätään tästä näkökulmasta. Mikäli ajatellaan, että julkinen sektori on tapa järjestää resursseja yhteiskunnan hyvinvoinnin kasvattamiseksi, voidaan kysyä onko tämä riittävää? Pitäisikö dataa kerätä myös siitä, miten asiakkaiden elämäntilanteet paranevat tai huononevat, miten he saavat tarvitsemiaan palveluita ja minkälaiset sosiaalityön menetelmät johtavat myönteisiin tuloksiin?

Sosiaalityön tutkijoilta soisi enemmän kiinnostusta sitä kohtaan, miten erilaiset asiakastietojärjestelmät muokkaavat työkäytäntöjä, jopa ajattelua. Unohtamatta, että digitalisaatio ei sekään ole vapaa valtapyrkimyksistä (esim. Alf Rehn ). Seminaarissa oli havaittavissa valtavaa innostuneisuutta tietojärjestelmien kehittämiseen, osaamistakin siihen varmasti löytyy. Sen sijaan huolta aiheuttaa se, ettei sosiaalialan käytännön työntekijöiden tai asiakkaiden ääntä, näkökulmaa tai ymmärrystä heidän tarpeistaan seminaarin puheenvuoroissa kuulunut.

Tutkija, Paula Saikkonen, THL

Tässä tekstissä esitetyt näkökulmat ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Terveyden jahyvinvoinnin laitoksen kantaa.

Lähteet:

Sontikka III –seminaarin aineisto löytyy slidesharesta (THL) ja koko seminaari tallenteena Youtubesta.

Kirjallisuus:

Allardt, Erik (1995) Suunnistuksia ja kulttuurishokkeja. Helsinki: Otava.

Jokinen, Eeva: Digitalisoinnista.

Rehn, Alf (2015) Kenen digitalisaatio?

Saikkonen, Paula (2015) Riskitieto kuntapäätöksenteossa. Tapauksena saastunut maaperä Helsingissä.

Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 9. Helsingin yliopisto.

Uskalla luottaa lastensuojeluun

Posted on Updated on

Kolmen vuoden sisään meillä oli miehemme kanssa  yhteensä kuusi muuttoa, viisi työpaikan vaihtoa, häät ja vauvan syntymä. Meillä molemmilla oli perhettä ennestäänkin. Hiljalleen malja alkoi valua yli.

Olemme molemmat korkeasti koulutettuja ja luoneet kunnianhimoista uraa ja hektisinä aikoina työpäivät venyivät ja paukkuivat. Taloutemme oli rakennettu töidemme tukipilareille, ja koska rahaa aina tuli, emme kontrolloineet menojamme. Suurista tuloista huolimatta säästöön ei jäänyt senttiäkään. Eikä kuukausitienestimme tahtonut riittää edes ylläpitämään elintapojamme, vaikka käytössä olivat vielä Visa, Mastercard ja Amex. Sisimmässäni tiesin tilanteen vakavuuden, mutta en löytänyt aikaa tai rohkeutta sen ratkomiseen. En tiennyt, mistä aloittaa.

Häät ja vauva tulivat sukulaisten silmissä nopeasti, ja siitä syystä yritimme vauvan tulon jälkeen jatkaa elämäämme kuin ennenkin. Mieheni meni suoraan laitokselta töihin ja minä olin käytännössä yksin vastuussa kolmesta lapsesta. Sen lisäksi tilaa oli tehtävä miehen vanhemmille lapsille. En jäänyt kuitenkaan sen kummemmin pohtimaan omaa vointiani. Masensi, ahdisti ja pisti vihaksi. En tuntenut olevani oikeutettu näihin tunteisiin ja pidin mölyt mahassani. Olinhan itse rakentanut elämäni tällaiseksi. Alkava masennukseni jäi diagnostisoimatta.

Arkipäivä värittyi riitelystä. Pinnan kireyden pistin imetyshormonien piikkiin. Välillä kuitenkin kuohui yli ja jouduin hankaluuksiin lähisukulaisten kanssa. Koin, ettei minua ymmärretty. Mieheni syyllisti minua ongelmistani.

Taloushuolet ahdistavatLuulin, että töihinpaluuni helpottaisi kärjistynyttä tilanteemme, mutta uusi työ, esimiesrooli uudella alalla veivät viimeisetkin voimani. Ahdistus alkoi viedä yöunet ja työpaikalla keskittymiskyvyn. Kärsin myös muistihäiriöistä. Mielialani ailahteli laidasta laitaan. Päällimmäinen tunteeni oli kuitenkin huono omatunto. Olin huono äiti ja vaimo, riittämätön äitipuoli ja kiittämätön tytär, miniä, käly sekä poissaoleva ystävä.

Kävin yksityisellä psykiatrilla, joka määräsi minulle rauhoittavia ja beetasalpaavia. Minulla on itsetuhoinen tausta, joka on levännyt latenttina sitten nuoruuteni. En uskonut tuntevani samoja synkkiä tunteita enää äidiksi tuloni jälkeen. Eräällä perhematkalla tilanteeni paheni ja jouduin turvautumaan rauhoittaviin. Lopulta kadotin itsekontrollini ja ilmaisin miehelleni voimakkaasti aikomuksestani päättää elämäni. Miehelleni jäi ainoaksi keinoksi hälyttää poliisit. Mieleni oli jo tasoittunut, kun poliisit löysivät minut.  He tekivät asiasta kuitenkin rutiininomaisen lastensuojeluilmoituksen.

Mitä? Meidän perhe lastensuojelussa? Mihin olimme oikein tulleet?  Lastensuojelun vastaanotto oli muuta kuin osasin odottaa. Siellä suhtauduttiin tilanteeseemme ymmärryksellä. ”Selvisimme” yhdellä käynnillä, eikä jatkotutkimukseen nähty tarvetta. Sosiaalityöntekijät kehottivat meitä olemaan yhteydessä, jos taas tulisi tiukka paikka. Onneksi niin.  Sillä tiukka paikka tuli, ja maa petti alta. Kirjaimellisesti. Enkä enää jaksanut nousta siitä ylös.

Sairaalan psykiatrisella poliklinikalla oli töissä valmistuva lääkäri, joka yritti kaikin keinoin diagnostisoida oireeni: ”Ei, en minä kerännyt unilääkkeitä tai teräviä esineitä. En minä suunnitellut itsemurhaa, minä vain voin erittäin huonosti.”  Sen jälkeen alkoi pompottelu. Sairaalasta minulle suositeltiin suoraan yksityiseen hoitoon hakua. Kahdesti. Kun kieltäydyin, kesti 4 kuukautta ennen kuin pääsin omassa kunnassani hoidon piiriin.

Jos emme olisi sillä aikaa olleet lastensuojelun asiakkaina, perheemme olisi suurella todennäköisyydellä hajonnut ja minä olisin varmasti menettänyt lopullisesti järkeni. Lastensuojelu oli ainoa taho, joka hahmotti tilanteemme kokonaisvaltaisesti. He näkivät tarpeemme ja tukivat meitä avunhankinnassa. He pitivät perheemme otteessaan ja meillä oli taho, jonne soittaa akuutin kriisin iskiessä. Ja niitähän sattui. Lastensuojelu ei kertaakaan suhtautunut meihin syyttävästi, vaan päinvastoin, kaikella kunnioituksella.

Neuvottelussa

Lastensuojelun työntekijät tarttuivat ongelmakohtiin ja yrittivät systemaattisesti löytää niihin ratkaisua kanssamme. Meille tarjottiin tukiperhemahdollisuutta, kotonamme kävi sosiaaliohjaaja, lapsi- ja perhetyöntekijä ja lastensuojelun suosituksesta saimme uudelleenjärjestettyä päivähoitoajat. Kun luettelin huolenaiheeni, niistä muodostui pitkä lista: uupumus ja täysin kontrollistani irronneet arjenrutiinit ja talous. Voinnillani oli myös suora vaikutus lapsiini ja avioliittooni. Lastensuojelussa tartuimme jokaiseen ongelmakohtaan erikseen ja työstimme niitä.

Esimerkkinä voin antaa perheemme talouden. Se oli minulle mörkö. Minä, joka olen ammatiltani ekonomi, olin päästänyt otteen omasta ekonomiastani. Häpesin. Teimme perheemme taloudesta nykytila-analyysin ja määritimme sille tahtotilan. Laadimme budjetin ja säästötavoitteet. Eräs käytännön neuvo sosiaaliohjaajalta oli pitää käteiskassaa. Se tuntui hölmölle, mutta lähdimme siihen mukaan. Sen ansioista kuukausittainen ruokakustannuksemme tippui kolmannekseen.

Lastensuojelusta saimme neuvoja arjenhallintaan. Marssimme sosiaaliohjaajan kanssa läheiseen markettiin ja teimme yhdessä viikon ruokaostokset. Sosiaaliohjaaja opetti minulle hintatietoisen ostamismallin ja haastoi minut venyttämään pennejäni. Pelkonani oli, että kun ruokabudjetti vedetään minimiin, ruoan laatu kärsii. Niin ei käynyt. Emme ole koskaan aiemmin mieheni kanssa syöneet näin terveellisesti, ja molemmat olemme laihtuneet 10 kiloa – ihannemittoihin. Suurin helpotus on  kuitenkin ollut jatkuvan huolen poistuminen. Olemme tehneet elämämme huomattavasti helpoksi.

Eräs työntekijä kehotti minua tarkastelemaan kalenteriani. Näkyikö kalenterista selvästi, mitä asioita arvostin elämässä? Oliko niille varattu suurin osa ajasta vai tuhlasinko sitä arvottomiin asioihin?  Silloin esimerkiksi havaitsin, ettei minulla ollut ollut harrastuksia yli kymmeneen vuoteen.  Jossain välissä naurahdin lastensuojelussa; ”Olette auttaneet meitä kaikilla elämänalueillamme, paitsi yhdellä. Elämästäni puuttuu liikunta, tosin siihen en voi apua pyytää teiltä.” Yllätyin, kun sosiaaliohjaaja ehdotti, että seuraavat tapaamiset järjestettäisiin luonnossa kävellen, eikä pölyisellä konttorilla. Näin liikunta tuli elämääni takaisin.Lenkillä sosiaaliohjaajan kanssa

Lastensuojeluun ”joutuminen” on perheelle häpeä ja pelottavaa. Turhilta häpeän ja pelon tunteilta voitaisiin välttyä, jos asioihin tartuttaisiin ajoissa ja perheille leviäisi tieto, että lastensuojelu on apu eikä tuomari. Apua tarvitseva voi nykyisin tehdä suojeluilmoituksen myös itse. Lastensuojelun apu oli perheellemme korvaamaton. Kohdallemme sattui kaksi pätevää ja järkevää työntekijää, jotka osasivat hahmottaa lastemme hyvinvointiin vaikuttavat tekijät, ja pureutua niihin. Työ oli suurissa määrin ehkäisevää ja erittäin tarpeen.

Neuvoksi  muille lastensuojelun asiakkaille haluaisin keroa, että suhtautukaa sosiaalityöntekijöihin avoimuudella ja ota apu vastaan. Olkaa rehellisiä ja kertokaa tilanteestanne. Silloin työntekijällä on huomattavasti paremmat mahdollisuudet auttaa teitä juuri oikeissa asioissa.

Marjukka ja Axel

________

 

Sosiaaliohjaaja Tiina Simpson kertoo sosiaaliohjauksesta

Lastensuojelun sosiaaliohjauksella vaikutetaan perheen arjen konkreettisiin tilanteisiin ja etsitään yhdessä ratkaisuja, jotka helpottavat elämää. Työskentelyn lähtökohta on perheen kanssa asetetut tavoitteet ja yhdessä laadittu suunnitelma siitä, kuinka tavoitteita kohti pyritään.

Lastensuojelun sosiaaliohjaus tavoittelee muutosta perheen tilanteeseen. Muutos toteutuu yhdessä tekemisen kautta. Perheissä saatetaan tarvita ohjausta esimerkiksi ajankäytön hallintaan, arjen ja vapaan rytmittämiseen, lasten ja aikuisten roolien selkeyttämiseen tai taloudellisen tilanteen hallintaan ottamiseen. Työskentely voi olla myös luovaa ja rajoja rikkovaa: toisinaan mallinnetaan arjen haastekohtia perheen kotona, toisinaan mennään vaikkapa kuntosalille yhdessä asiakkaan kanssa.

Perheen arkeen on mahdollista saadaan aikaan pysyviä muutoksia hyvinkin pienillä muutoksilla. Onnistuminen kuitenkin edellyttää, että perhe haluaa muutosta ja ottaa vastaan ohjausta.

Usein oman tilanteen tarkastelu ulkopuolisen ihmisen kanssa avaa uusia näköaloja oman elämän hallintaan!

*

Sosiaalityöntekijä Susann Holst kertoo, että lastensuojelu on perheen puolella

Valitettavan moni ihminen kokee lastensuojelun pelottavana. Kielteiseen mielikuvaan vaikuttaa se, etteivät ihmiset tiedä paljoakaan lastensuojelutyöstä ja siitä, että lastensuojelun perustehtävä on tarjota apua perheiden arkeen. 

Moni vanhempi pelkää yhä, että yhteydenotto lastensuojelusta tarkoittaa lasten vientiä pois perheestä. Parhaimpaan lopputulokseen päästään silloin, kun lastensuojelun ja perheen välinen yhteistyö on avointa ja rehellistä. Perheen kertoessa avoimesti  ongelmistaan lastensuojelulle, on työntekijöillä mahdollisuus tarttua perheen ongelmakohtiin ja vaikuttaa myönteiseen muutokseen perheessä.

Lastensuojelussa ajattelemme, että olemme kanssaihmisiä – itsekin usein vanhempia  – ja liitymme asiakasperheen elämään lyhyen ajan tarjoamalla uusia ratkaisumalleja ja tukea. Ajattelemme, että välillä vanhempi voi sokeutua tilanteelleen eikä löydä itse ratkaisuja ongelmiinsa. Silloin lastensuojelu voi tarjota erilaisia ratkaisuja, koska me pystymme ulkopuolisina ehkä näkemään perheen tilanteen selkeämmin kuin vaikeuksien keskellä kamppaileva.

Kaikissa perheissä elämä on jossain vaiheessa haasteellista ja mitä nopeammin pääsemme vaikuttamaan perheen arkeen ja ongelmatilanteisiin, sitä nopeammin saamme perheen taas jaloilleen.  

 

Matemaattinen mahdottomuus?

Posted on Updated on

Lastensuojelu on viime aikoina ollut läsnä mediassa lähes päivittäin. Aiheina ovat olleet esimerkiksi ennakolliset lastensuojeluilmoitukset ja huostaanotot. Sen sijaan vuoden 2014 alusta voimaan tulleesta, lastensuojelussa asiakkaana olevan lapsen tapaamisiin liittyvästä uudistuksesta ei ole mediassa juurikaan pukahdettu.Uudistuksessa velvoitetaan sosiaalityöntekijää kirjaamaan asiakassuunnitelmaan kuinka usein lasta lastensuojelussa tavataan.

Tapaajana voi olla lapsen vastuusosiaalityöntekijä tai vaihtoehtoisesti joku muu lapsen olosuhteita hyvin tunteva lastensuojelun työntekijä. Vaikka lakitekstin velvoite koskeekin tapaamistiheyden kirjaamista, on muutoksen taustalla olleissa perusteluissa esitetty myös selkeitä tuntimääriä, jotka tulisi varata kunkin lastensuojeluasiakkaana olevan lapsen tapaamiselle. Tavoitteeksi on asetettu, että lastensuojelun sosiaalityöntekijän työajasta vähintään puolet käytetään lasten ja heidän perheidensä kohtaamiseen. Lain perusteluissa esitetään myös, että lasta tulisi tavata vähintään kaksi tuntia kuukaudessa silloin, kun tämä on aktiivisessa työskentelyvaiheessa. Aktiiviseksi asiakkuuden vaiheeksi on määritelty esimerkiksi lastensuojelutarpeen selvitys, asiakkaana jo olevan lapsen tilanteen arviointi tai sijoituksen valmistelu.

Lasten tapaamisten lisääminen herättää useimmissa lastensuojelutyötä tekevissä sosiaalityöntekijöissä riemua. Monelle sosiaalityöntekijälle juuri lasten tapaamiset ovat työn tähtihetkiä ja asia, joka ylläpitää työn mielekkyyttä. Myös esimerkiksi kodin ulkopuolelle sijoitetut nuoret ovat korostaneet sen tärkeyttä, että vastuusosiaalityöntekijällä on riittävästi aikaa tavata henkilökohtaisesti nuorta, kuulla hänen näkemyksiään sekä tarjota sijoitetulla lapselle tietoa niin päätöksenteon perusteista kuin lapsen oikeuksistakin. [ii]

Uudistus herättää toivoa siitä, että lapsen kohtaamiselle ja luottamuksellisen suhteen luomiselle syntyisi aiempaa paremmat mahdollisuudet. Luottamus ei synny hetkessä, vaan vaatii lapsen ja sosiaalityöntekijän yhteistä kiireetöntä aikaa.

Ilo lapsen nostamisesta työn keskiöön katoaa kuitenkin muutaman nopean laskutoimituksen jälkeen. Lastensuojelun sosiaalityöntekijän työaika on viikossa 37 tuntia eli keskimäärin 148 tuntia kuukaudessa. Jos vähintään puolet työajasta käytetään suoraan asiakastyöhön lasten ja heidän perheidensä kanssa esimerkiksi kotikäyntien, verkosto- ja toimistotapaamisten merkeissä, tekisi se 74 tuntia kuukaudessa. Mikäli sosiaalityöntekijä käyttäisi asiakastyön ajasta 65 prosenttia lasten omiin tapaamisiin, voisi hän käyttää kuukaudessa lasten tapaamisiin hieman alle 50 tuntia. Jos kullekin asiakkaana olevalle lapselle on varattu kuukaudessa vähintään kaksi tuntia aikaa tavata vastuusosiaalityöntekijää, voisi sosiaalityöntekijällä olla asiakkaana kerrallaan alle 25 lasta. Tällöin kunkin lapsen vanhemmille ja verkostoissa työskentelyyn jäisi aikaa kuukaudessa yksi tunti.

 

Viikko

Kuukausi

Työaika

37 h

148 h

Puolet työajasta asiakastapaamisia

18,5 h

 74 h

65 % asiakastapaamisista lasten tapaamisia

12 h

 48 h

Vanhempien ja lapsen verkostojen kanssa työskentelyyn käytetty aika

6,5 h

 26 h

Hankaluudeksi muodostuu se, ettei Suomessa liene ainuttakaan paikkakuntaa, jossa lastensuojelun sosiaalityöntekijän asiakasmäärä olisi alle 25 asiakasta. Esimerkiksi vuonna 2012 Suomen kuuden suurimmassa kunnassa asiakasmäärät ovat vaihdelleet 57 – 93 lapsen välillä. Jos sosiaalityöntekijällä on asiakkaana 93 lasta, kertyisi hänelle jo pelkästään lasten tapaamisista 38 ylityötuntia kuukaudessa.

Lasten tapaamisia järjestettäessä on mietittävä heille varatun tuntimäärän lisäksi myös mikä on lapselle turvallisin tapaamispaikka. Useimmiten se ei ole sosiaalityöntekijän työhuone, vaan esimerkiksi koti, jolloin sosiaalityöntekijän työpäivästä on varattava aikaa myös matkustamiseen. Sosiaalityöntekijän on myös mietittävä mikä ajankohta on sopivin lapsen tapaamiselle. Esimerkiksi kouluikäisten lasten kohdalla tapaamiset pyritään painottamaan iltapäivään, jotta koulupäivä ei keskeytyisi.

Lastensuojelutyötä ohjaavan lain taustalla olevat perustelut ja käytettävissä olevien sosiaalityön resurssien todellisuus ovatkin kaukana toisistaan. Voidaan toki todeta, etteivät kaikki lastensuojelun asiakkaana olevat lapset ole aktiivisen asiakkuuden vaiheessa. Lastensuojeluasiakkuudessa onkin erilaisia vaiheita eikä sosiaalityöntekijä ole aina yhtä aktiivisesti läsnä lapsen ja perheen elämässä. Toisaalta voidaan kysyä kuinka monta asiakaslasta voi olla työskentelyn passiivisessa vaiheessa ja miksi lapsi on lastensuojeluasiakkaana, ellei hänen asioissaan työskennellä aktiivisesti. Katoaako lastensuojeluasiakkuuden tarve siksi, ettei vastuusosiaalityöntekijällä ole aikaa ja mahdollisuutta tavata lasta, arvioida hänen tilannettaan tai suunnitella ja järjestää tukitoimia?

Lapsen tapaamisten painottaminen on toivottu ja tervetullut muutos, mutta nykyresursseilla yhtälö ei toimi toivotulla tavalla.

Niina Pietilä

YTM

 

kalenterikuva

[ii]                     Vario, Pipsa, Barkman, Johanna, Kiili, Johanna, Nikkanen, Marko, Oranen, Mikko & Tervo, Jaana (2012) ”Suojele unelmia, vaali toivoa” Nuorten suositukset lastensuojelun ja sijaishuollon laadun kehittämiseksi.