Covid-19 avasi oven mielenterveyspotilaiden maailmaan meille jokaiselle

Posted on Updated on

Yksinäisyys, ahdistus, pelkotilat, eristäytyminen, voimattomuus, kuolemanpelko, ulkopuolisuus – näillä sanoilla mielenterveyspotilas – tai kuntoutuja kuvailee usein tuntemuksiaan sairautensa akuuttivaiheessa. Moni auttaja, oli kyseessä ammattiauttaja, ystävä tai tukihenkilö saattaa nyökytellä ymmärtäväisenä, mutta silti mielenterveyspotilaat sanovat, ettei kukaan oikeasti kuule tai ymmärrä heitä.

Monella mielenterveyskuntoutujalla on kokemus, että puhujan ja kuulijan välillä on kaksi eri todellisuutta tai välillä vähintäänkin ylitsepääsemätön muuri, jonka tuloksena aito vuorovaikutuksellinen kohtaaminen ja molemminpuolinen syväymmärrys ei toteudu. Lopputuloksena mielenterveyskuntoutujalla voi olla entistä suurempi etääntyminen muista ja pohjaton yksinäisyyden tunne.

Kun mielenterveyspotilaalla sairaus valtaa mielen, syntyy hänen ja auttajan välillä valtava kuilu – tai kaksi todellisuutta. Yhteiset muistot muuttuvat ikään kuin hennoiksi puun oksiksi. Joskus ne kestävät ja kannattelevat, ja toisinaan ne katkeavat armottomasti heti alkutekijöissään.

Covid-19 pandemia on avannut silmiäni enemmän kuin opintojeni kurssit tai oppikirjat, enemmän kuin mitkään teoriat mielenterveydestä.

Covid-19 pandemia on aiheuttanut ihmisissä samoja tuntemuksia ja subjektiivisia kokemuksia yksinäisyydestä, eristäytymisestä ja sairauden pelosta kuin mitä tuntee ihminen, jolla mielenterveyden sairaus. Täysin terveet ja työkykyiset ihmiset kokevat pelkoja ja ahdistusta omasta ja läheistensä terveydestä. Tämä heiluttaa perustavanlaatuisesti meidän jokaisen perusturvantunnetta, kun kukaan ei ole virukselta turvassa.

Miten perusturvantunteen voi saada takaisin, kun mikään ei ole enää niin kuin ennen ja kaikki on arvaamatonta?

Pako, eristäytyminen, yksinolo, eristäminen. Covid-19 pandemia toi meille eristämisen keinona suojata ihmistä välittömältä henkeen tai terveyteen kohdistuvalta uhalta.

Mielenterveyslain mukaan eristäminen on kuitenkin viimesijaisin keino estää henkilön henkeen kohdistuva välitön uhka. Mielenterveyspotilaan eristäminen muista on siis äärimmäinen keino turvata hänen itsensä tai toiseen henkilön henki ja elämä. Eristämistä käytetään silti mielenterveyspotilaiden hoidossa matalammallakin kynnyksellä, ja kokemus on aina traumatisoiva potilaalle.

Mielenterveyspotilaan eristäminen eristyshuoneeseen on kaukana yhteiskuntamme tämän hetken eristystoimille, mutta saamme kuitenkin pinnallisen kosketuksen tuohon kokemukseen. Covid-19 pandemiaan liittyvien eristystoimien aikana ihmiset saavat olla kotonaan ja valita, mitä he siellä tekevät. Samassa taloudessa asuvia henkilöitä saa nähdä niin paljon kun haluaa. Yksinasuvatkin voivat tavata ystäviään ja läheisiään. Näin vaikka Suomessa eristystoimet ovat luonnollisesti myös aiheuttaneet suurta uhkaa ihmisten hyvinvoinnille, erityisesti lapsille, nuorille ja yksinasuville ihmisille!

Olen usein pohtinut, avaako tämä kollektiivinen kokemus eristämisestä, eristäytymisestä, sairauden pelosta, ahdistuksesta ja perusturvantunteen menettämisestä ihmisten silmiä mielenterveystyön tärkeydelle ja sen kehittämiselle?

Voisiko Covid-19 toimia sytykkeenä avoimemmalle yhteiskunnalle mielenterveyspotilaita ja kuntoutujia kohtaan? Puskisiko se kehittämään mielenterveyspalveluita- ja sairaalahoitoa laadukkaammaksi ja ihmisarvoa kunnioittavammaksi? Voisiko vihdoinkin mielenterveyden sairauksiin liittyvä pelko ja puhumattomuus muuttua sulkeutuneesta avoimeksi suhtautumiseksi ja aktiiviseksi puhumiseksi näistä osana ihmisen normaalia elämän jatkumoa? Auttaisiko tämä kollektiivinen kokemus eristämisestä muuttamaan vanhanaikaisia toimintatapoja mielisairaiden hoidossa sairaaloissa suljetuissa yksiköissä? Syntyykö vihdoinkin poliittinen tahtotila muuttaa mielisairaiden hoitoa ja resurssoida aidosti avohoidollisiin palveluihin?

Toivon, että Covid-19 avaisi oven meille kaikille vihdoin mielenterveyspotilainen maailmaan ja että uskallamme aidosti ja ilman pelkoa katsoa tuota maailmaa avoimin silmin. Toivon, että tämän pandemian sivuvaikutukset ihmisten hyvinvointiin avaavat politiikoiden silmät mielenterveystyön tärkeydelle – niin ehkäisevälle kuin hoidolliselle työlle.

Covid-19 pandemia tarjoaa meille yhteisen oven, ja sieltä avautuvan näyttämön katsoa ja kokea tuota subjektiivista maailmaa, joka monelle mielenterveyspotilaalle on kokemuksellisesti yhteinen.

Voisiko tulevaisuudessa meillä olla yhteiskunta, jossa ensisijaisesti ketään ei eristetä tai jätetä yhteiskunnan ulkopuolelle ainakaan hoidollisiin tai terapeuttisiin syihin vedoten? Voisiko eristäminen ja yksin jääminen olla aidosti vain poikkeus pikemminkin kuin sääntö mielenterveyspotilaiden kohdalla?

Covid-19 pandemia osoitti meille sen, että koskaan kukaan meistä ei voi tietää, milloin tuo ennalta arvaamattomuuden ovi aukeaa ja heiluttaa perusturvantunteemme äkillisesti. Olemme vahvoja ainoastaan silloin, kun tiedämme, ettemme tuonakaan hetkenä jää yksin. Silloin tuon arvaamattoman ovenkaan avautuminen ei pelota meitä enää.

Mirka Isopahkala

sosiaalialan tutkinto-ohjelma

sosionomi (AMK) -opiskelija

(valmistuu kesä 2021)

Metropolia

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s