Ikääntyneiden oikeus moniammatilliseen seniori- ja vanhustyöhön

Ikääntynyt – yhteiskunnan taakka vai resurssi? Kumpaan sinä haluaisit luokitella itsesi ikääntyneenä? Onko vanhuskäsitys joko-tai-asetelma: ikääntynyt on joko avuton autettava tai itsenäinen teräsvaari /muori, joka selviää ilman yhteiskunnan tarjoamia palveluja itsenäisesti ja omatoimisesti aiheuttamatta häiriötä yhteiskunnassa. Uskallatko sinä elää vanhaksi?

Medikalisaatio yksipuolistaa suhtautumista ikääntymiseen

Yhteiskunnassamme korostuu näkökulma ikääntymisestä medikaalisena ilmiönä: ikääntyminen tuo tullessaan sairauksia ja raihnaisuuksia. Tämä näkökulma on vahvana myös vanhustyön taustalla: vanhustyö keskittyy fyysiseen toimintakykyyn, jonka seurauksena vanhustyössä haetaan vastauksia lääketieteestä ja hoitotyöstä. Ihminen on kuitenkin fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja henkinen kokonaisuus, joten puhtaasti medikaalinen näkökulma on kestämätön. Pelkästään hoitamalla jo olemassa olevia sairauksia ei tueta ikääntyneiden hyvinvointia kokonaisvaltaisesti.

Sosiokulttuurisessa lähestymistavassa korostuu ikääntymisen ja ikääntyneen arjen historiallinen, kulttuurinen ja yhteiskunnallinen ulottuvuus. Ikääntyminen nähdään sosiaalisesti rakentuvana, ikääntynyt osana yhteiskuntaa ja yhteisöjä, jotka vastavuoroisesti vaikuttavat ikääntyneiden elämään ja hyvinvointiin. Toimintakäytännöt suuntautuvat tästä näkökulmasta ikääntyneen ja yhteisöjen sekä yhteiskunnan väliseen vuorovaikutukseen. Sosiokulttuurinen ajattelu perustuu sosiaalitieteisiin. Siinä tarkastellaan, miten yhteiskunnan poliittiset ratkaisut, fyysinen ja sosiokulttuurinen ympäristö, instituutiot ja ikääntyneen tarvitsemat palvelut rajoittavat tai tukevat yksilön omaa toimijuutta.  Muuttamalla rakenteita ja ikääntyneiden arjessa toimijuutta rajoittavia tekijöitä, mahdollistetaan heille heidän itsensä määrittämä hyvä elämä.

Aktivointia vai aktiivista toimijuutta?

Sosiaalityössä peräänkuulutetaan aktiivisuutta, niin myös vanhustyössä. Jokainen varmaan tunnistaa ja allekirjoittaa aktiivisuuden hyvät puolet, mutta ongelmiakin on. Entäpä, jos ikääntynyt ei kykene tai motivoidu olemaan aktiivinen. Onko kyseessä silloin yksilön ongelma, vai tulisiko tilannetta tarkastella sosiokulttuurisesta näkökulmasta, jolloin tarkastellaan sitä, tukeeko ympäristö ikääntyneen omaa valintaa. Onko ikääntyneen mahdollista valita siten, ettei hän halua olla aktiivisesti mukana ulkoapäin saneltujen ehtojen ja toimintamallien mukaisesti.

Aktivoinnin taustalla oleva yksipuolinen näkökulma voi olla ongelma. Sen seurauksena on, että ikääntyneestä tulee toiminnan objekti, ei oman elämänsä subjekti. Tämä ei tuota toivottua lopputulosta ikääntyneen eikä järjestelmän näkökulmasta. Aktiivisuutta tulisi tarkastella myös sosiokulttuurisesta näkökulmasta, jolloin keskiöön nousee se, mahdollistaako sosiaalinen, kulttuurinen ja fyysinen ympäristö ikääntyneen aktiivisuuden. Miten kulttuuriset normit sallivat aktiivisuuden? Vai asetetaanko ikääntynyt huomaamatta asemaan, joka ei tue hänen omia toiveitaan ja valintojaan? Niputetaanko suomalaisessa kulttuurissa ikääntyneet yhteen muottiin, jolloin heihin kohdistuu yksilöllisyyden kumoava samanlaisuuden vaade.

Aktiivisuutta voidaan tarkastella myös oikeuksien ja eettisyyden näkökulmasta: Onko ikääntyneellä oikeus olla olematta aktiivinen ja silti saada tarvitsemiaan palveluita? Se onko yksittäiselle vanhukselle tarpeen aktiivisuus ja sen mahdollistaminen vai kenties erilaiset palvelut ja hoiva, vaatii asiantuntevaa, laaja-alaista ja moniammatillista työskentelyä ikääntyneen kanssa.

Ikääntyneitten haasteelliset elämäntilanteet synnyttävät palvelutarpeita

Toisena esimerkkinä ovat ikääntyneiden sosiaaliset ongelmat. Vasta viime vuosikymmenellä on havahduttu siihen, että myös ikääntyneillä on mielenterveys- ja päihdeongelmia, perhekriisejä ja traumoja, kuten kaikenikäisillä ihmisillä yleensä on ja alettu kehittämään palveluita, joilla kyetään vastaamaan näihin ongelmiin.

Lisäksi yhteiskunnan muutokset tuovat tullessaan uudenlaisia sosiaalisia ongelmia. Yksinäisyys on lisääntynyt ikääntyneiden keskuudessa ja palveluita tarvitsevat myös erityisryhmät kuten esim. ikääntyneet maahanmuuttajat, kehitysvammaiset ja huumeiden käyttäjät. Myös näihin ryhmiin kuuluvilla ikääntyneillä on oikeus saada asiantuntevia palveluja. Avainasemassa tässä kohtaa on sosiaaligerontologinen osaaminen, jota tarjoaa gerontologinen sosiaalityö.

Gerontologinen sosiaalityö – vähän käytetty mahdollisuus

Gerontologinen sosiaalityö on vahvistunut sekä koulutuksessa että tutkimuksellisesti, mutta sosiaalityön käytännöissä se hakee vielä paikkaansa. Sosiaaligerontologista osaamista ei kuitenkaan ole kaikkialla saatavissa ja kritiikin mukaan sosiaalityöntekijöiden osuus painottuu liikaa etuuksiin ja palveluihin eli byrokraattiseen työhön. Vahvempi sosiokulttuurinen lähestyminen asiakastyössä tukee ikääntyneen ja hänen yhteisönsä välistä vuorovaikutusta sekä kiinnittää ikääntyneet osaksi ympäröivää yhteiskuntaa, ei toimenpiteiden kohteeksi.

Kunnat eivät hyödynnä sosiaalityöntekijöiden sosiokulttuurista osaamista tarpeeksi. Yhtäältä ongelmana on päättäjien tiedon puute, joka johtaa talouden sanelemaan lyhytnäköiseen päätöksentekoon. Jääkö nykyisessä taloudellisuutta ja tehokkuutta korostavassa yhteiskunnassa eettinen vastuu ikääntyvästä väestöstä muiden arvojen jalkoihin? Toisaalta sosiaalityöntekijöiden tulisi vahvemmin tuoda esille omaa osaamistaan. Yhteiskunnallisessa murroksessa uudenlaisten ilmiöiden tutkiminen sekä tiedontuotanto muutosten sosiaalisista vaikutuksista ovat keskeisiä myös gerontologisessa sosiaalityössä.

Yhteiskunnassamme korostetaan monitieteistä ja moniammatillista verkostoitumista. Jokaisella ammattikunnalla on käsityksensä ongelmien syistä sekä siitä, millä keinoilla ja menetelmillä ongelmat tulisi ratkaista. Eri tieteenalojen erilaisen osaamisen oikea-aikaisella ja sujuvalla hyödyntämisellä kyetään tukemaan kokonaisvaltaisesti ikääntyneiden hyvinvointia. Medikaalisen näkökulman rinnalle tarvitaan vahvempaa sosiaalitieteisiin perustuvaa näkökulmaa. Päättäjät ja sosiaalityöntekijät, otetaanko haaste vastaan?

 

Maarit Kairala, yliopisto-opettaja, Lapin yliopisto

Arja Kilpeläinen, yliopisto-opettaja, Lapin yliopisto

Eeva Rossi, yliopisto-opettaja, Lapin yliopisto

Kirjoittajat Maarit Kairala, Arja Kilpeläinen ja Eeva Rossi työskentelevät yliopisto-opettajina ja tekevät ikääntymiseen liittyvää tutkimusta ja jatko-opintoja Lapin yliopistossa.

Karen Beate Nøsterud – norden.org