Kohtaaminen

Työpaikan sisäilmasta sairastuneella ei juuri ole oikeuksia

Posted on Updated on

Meillä sosiaalialan ammattilaisilla on monenlaisia vastuita ja velvollisuuksia. Yksi niistä on nostaa esille havaitsemiamme epäoikeudenmukaisuuksia, jotka heikentävät ihmisten oikeuksia ja mahdollisuuksia itsenäiseen selviytymiseen.

 

Olen itse työpaikan sisäilmasta sairastanut sosiaalialan ammattilainen, sosiaalityöntekijän viransijainen. Olen tehnyt töitä niin lastensuojelussa kuin sosiaalihuollon puolella, mielenterveystyössä, päivähoidossa ja kehitysvammapuolella. Oman sairastumisen myötä moni epäkohta on avautunut aivan uudenlaisella tavalla.

Olen saanut karusti todeta, että työpaikan sisäilmasta sairastuneella ei juuri ole oikeuksia. Kela ei myönnä sairauspäivärahaa kuin sairauden alkuvaiheessa, Keva ei myönnä ammatillista kuntoutusta, ammattitautia on vaikea saada todennettua, kun asianmukaisiin tutkimuksiin ja poissulkututkimuksiin ei ohjata. Kun ihminen katsotaan työpaikkakyvyttömäksi, oikeutta etuuksiin ei ole. Työnantajan vastuulla on järjestää terveet ja turvalliset työtilat. Mitä sitten, kun tämä ei toteudu, vaikka lait ja asetukset sitä edellyttävät? Mitään sanktioita ei työnantajille seuraa, ja muun muassa työterveyshuollon ja työsuojelun puolella on tunnuttu olevan kuuroja, sokeita ja mykkiä.

Kuntoutumisen tueksi altistumisen välttäminen on ollut ehdoton edellytys, virallisilta tahoilta ei ole juuri apua, ymmärrystä tai tukea herunut. Sairastunut jää aivan yksin, usein kipeänä, väsyneenä ja huonovointisena taistelemaan saadakseen edes jotain oikeuksia ja turvaa. Niitä vain ei ole. Lähinnä huonolta vitsiltä tai kiusanteolta tuntuu kehotus siihen, että ajatuksia muokkaamalla tai siedättymällä voisi tervehtyä.

Suomessa on lukuisia kansalaisia, jotka ovat sairastuneet joko työpaikan tai kodin epäterveen sisäilman ja usein pitkään jatkuneen altistumisen seurauksena. Heidän saamansa kohtelu on vaihtelevaa, mutta useimpia yhdistää se, että apua on vaikea saada. Vakuutusyhtiöt eivät korvaa kotien home- ja kosteusvaurioita, perhe, jonka koti on menetetty tulipalossa, saa usein apua, tukea ja korvauksia, mutta homekatastrofin keskellä olevat perheet jäävät yksin, omaisten ja ystävien varaan. Mikään järjestö ei ole tukena, koska tätä ei tulkita katastrofiksi, ja jos joku taho ryhtyisi auttamaan, apu loppuisi pian, koska tarvitsijoita on liikaa. Hätämajoitusta terveissä tiloissa on vaikea löytää. Kuka järjestäisi sitä?

Seurauksena ovat taloudelliset vaikeudet. Perhe joutuu lyhentämään asuntolainaa kodista, jossa ei voi asua, ja asumiskustannuksia väistötilasta, vuokra-asunnosta. Kela taas ei huomioi kahden kodin kustannuksia, ja tukia on mahdottoman vaikea saada. Pulassa olevat kansalaiset tarvitsisivat ohjausta ja neuvontaa, perheiden asuminen, ja etenkin lasten oikeuksien toteutuminen tulisi turvata. Suomessakin on perheitä, jotka elävät vailla asuntoa, tai jatkuvassa muuttokierteessä, koska herkistyneiden ihmisten on vaikea löytää asuntoa, jossa ei tulisi oireita. Kuten todettu, vain riittävän pitkä aika altistumisen välttämistä auttaa elimistöä toipumaan ja palautumaan. Jos tällainen perhe hakeutuu sosiaalitoimeen apua saadakseen, olisi todella tärkeää, että työntekijällä olisi riittävästi tietoa ja ymmärrystä asiasta. Esimerkiksi Homepakolaiset ry:n sivuilla on kattavia tietopaketteja aiheesta.

Perheet ja yksittäiset kansalaiset voivat joutua sisäilmasta sairastumisen ja terveyden pettämisen myötä kohtuuttomiin tilanteisiin, niin taloudellisesti kuin inhimillisesti. Perheet ja pariskunnat tarvitsevat tukea, ohjausta ja neuvontaa, taloudellista tukea, velkaneuvontaa, kriisiapua, psyykkistä tukea. Mutta erityisesti sitä, että heitä kuullaan, heidän kertomaansa ei väheksytä eikä mitätöidä, ja että heitä ei syytetä tai syyllistetä.

Oman kokemuksen ja laajan vertaisverkoston kautta lausun syvällä rintaäänellä, että kukaan ei tahallaan sairastu sisäilmasta, kukaan ei tahallaan halua päätyä asunnottomaksi, taloudellisesti tiukoille ja muuttokierteeseen, kukaan ei halua sairastua sairauksiin, joita ei asianmukaisella tavalla tutkita, diagnosoida ja jotka eivät oikeuta sosiaaliturvaan.

Vähättelyn ja mitätöinnin tulee loppua, ja ihmisten tulee saada ihmisarvoista, kunnioittavaa kohtelua ja asiallista kohtaamista, palveluohjausta ja neuvontaa. Ketään ei tule käännyttää jollekin toiselle luukulle toteamalla, että asia ei kuulu meille. Asian on alettava kuulua jollekin taholle, meidän sosiaalialan ammattilaisten tehtävä on nostaa tätä epäkohtaa esille, ja etsiä aktiivisesti ratkaisuja.

Kansalaisia ei voi jättää heitteille. Lainsäädännössä on tältä osin epäkohtia ja puutteita, niitä tulee korjata. Toivon myös, että yhtään oireilevaa ja sairastunutta työntekijää ei jätetä työyhteisöissä yksin selviytymään, suljeta ulkopuolelle, kiusata tai painosteta irtisanoutumaan, vaan suhtaudutaan asiallisesti ja otetaan sairastuneen rajoitteet huomioon aivan niin kuin otettaisiin muidenkin sairauksien tai rajoitusten kohdalla.

Moni sisäilmasta sairastunut pystyy jatkamaan työntekoa terveissä tiloissa, mutta moni myös joutuu elämään hyvin rajoittunutta elämää. Sisäilmasairauksia on eri asteisia. Tarvitaan lisää ymmärrystä, tietoa ja tahtoa selättää tämä kansanterveydellinen- ja taloudellinen ongelma.

Meillä on vastuu – olemmeko valmiita kantamaan sitä?

Nimerkki: Sisäilmasta sairastuneillakin on ihmisoikeudet

Mainokset

Läheisen näkökulma: Elämään sopimaton ihminen vai ihmiselle sopimaton järjestelmä

Posted on

Kun kaltoinkohdeltu nuori oireilee ja haastaa yhteiskunnan normeja, hän saa osakseen ymmärrystä ja sympatiaa. Hän on joutunut kohtaamaan elämässään asioita, joihin hän ei itse ole voinut vaikuttaa ja siksi hänen elämästään on puuttunut turva kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi. Kun sama nuori aikuistuu ja oireilee edelleen, ymmärrys vaihtuu paheksunnaksi.

 

Läheisen näkökulmasta oikeanlaisen avun saaminen haasteellisesti käyttäytyvälle aikuiselle on vaikeaa. Palvelujärjestelmä näyttäytyy pirstaleisena, tehottomana ja ihmisen todelliset tarpeet jäävät tunnistamatta. Esimerkiksi kaksoisdiagnoosi-ihmisten avuntarpeet eivät tule palvelujärjestelmässä kohdatuksi. Aikuinenkin voi tarvita runsaasti tukea arjesta selviytymiseen, jos päihteet ja psyykkinen oireilu vaikuttavat henkilön elämänhallintaan.

Jos kyse on ihmisestä, joka ei sairaudentunnottoma ymmärrä omaa avuntarvettaan, on vaikea käsittää, miksi sosiaali- ja terveyspalveluissa ei edes pyritä yhteistyöhön läheisten kanssa. Ei edes silloin, kun lupa yhteistyöhön olisi saatu. Me kuitenkin jaamme elämämme oireilevan läheisemme kanssa. Lyhyillä hoitokäynneillä kontakti voi jäädä ohueksi ja ongelmien syvyys tunnistamatta. Seuraukset epäonnistuneesta hoidosta kantaa sairastunut ihminen, ei järjestelmä ja sen ammattilaiset.

Kun pahin sitten tapahtuu, ihminen vahingoittaa toista, mittava yhteiskunnan koneisto käynnistyy välittömästi. Ihminen, jonka tilanteesta kukaan ei ollut kiinnostunut ja jonka avuntarpeeseen kukaan ei reagoinut, on silloin kaiken keskipisteessä. Se resurssi, joka nyt kohdentuu ihmiseen, olisi voinut tuottaa elämään paljon hyvää, jos se olisi ollut käytettävissä avopalveluina – jos se olisi käytetty ihmiseen silloin, kun hän tarvitsi hoitoa ja tukea. Järjestelmä kohtaa vaikeasti oireilevat ihmiset jälkipainotteisesti, vasta sitten, kun on pakko.

Vankeusaika ei ole helpotus kenellekään, paitsi ehkä palvelujärjestelmälle. Meillä huoli läheisen voinnista ei katoa mihinkään, mutta yhteydenpito vaikeutuu. Vankeus rankaisee myös läheisiä. Monet porttien ulkopuolella kesken jääneet asiat jäävät läheisten hoidettavaksi. Sen sijaan, että järjestelmä opettaisi vastuunottamista omien asioiden hoitamisesta, joka jo lähtökohtaisesti on puutteellista, se opettaa vastuun siirtämistä muille.

Vankeusajan kuntouttaviin toimenpiteisiin liittyy sama ongelma kuin laitospainotteisiin päihdekuntoutuspalveluihin: palvelut ovat laitoksessa, elämä ja muutostarve sen ulkopuolella. Asiat eivät siirry laitoksesta arkeen. Eivät etenkään silloin, jos ihminen jätetään siirtymävaiheessa yksin muutosta rakentamaan.

Jokainen elää elämäänsä omissa sosiaalisissa ympyröissään läheistensä kanssa. Läheisen ei pitäisi olla ammattilaiselle uhka, eikä läheisen kokemukseen perustuva tieto merkityksetöntä. Tarvittaisiin rohkeutta tunnustaa, että palvelukulttuurissa on tapahduttava iso muutos, mikäli halutaan oikeasti vaikuttaa haasteellisessa elämäntilanteessa olevien ihmisten elämänkulkuun.

Järjestelmä, joka pyrkii hoitamaan ihmiset suljettujen ovien takana, ihmisen arjesta irrallaan, ei voi onnistua.

Pakkasin yhden elämän varastoon kahdeksi vuodeksi kahdeksaksi kuukaudeksi. Odottamaan parempia aikoja, joita ei välttämättä tule. Elämän, jota moni ei omakseen haluaisi ja jonka useat tuomitsevat. Tekevät sen juuri tätä elämää tuntematta. Kysymättä, miksi elämästä tuli sellainen kuin tuli.Elämä kulki ensihetkestä lähtien päihteiden ja epävarmuuden varjossa. Sille ei rakentunut lujaa perustaa eikä tukiverkkoja, ei löytynyt tarkoitusta eikä päämäärää.

Päihteet veivät elämää, kuljettivat kujille, joilla arvo mitataan kamassa, ihmisyyttä ja koskemattomuutta ei ollut. Mieli särkyi, todella ja harhalla ei ollut eroa. Moni ammattilainen on kohdannut tämän elämän. Kaikkien lävitse se on luisunut, eikä missään ote ole ollut niin luja, että se olisi pysähtynyt.

Itse olen elämää seurannut useita vuosia. Tullut osaksi sitä. Täyttänyt tilaa, joka jo elämän alkumetreillä jäi tyhjäksi. Mutta minäkään en riitä. En saa kulkua kääntymään, arvet ei katoa koskettamalla. Olen pyytänyt apua ammattilaisilta, jokainen tietää, että elämä hajoaa, mutta katsoo pois. Kunnes ei enää voi. Samalla toinen elämä on vähällä päättyä.

Yhteiskunta sulkee elämän pois. Muurin sisään katoaa hajonnut elämä, särkynyt mieli. Enää ei tarvitse katsoa. Elämä on siirretty paikkaan, jossa se voidaan hetkeksi unohtaa. Minä en voi.

Sisko

 

 

Silmät auki syrjinnälle

Posted on

Viime vuosina Suomen maahanmuuttoluvut ovat kasvaneet ja Suomeen on virrannut uusia asukkaita eri puolilta maailmaa. Maahanmuuttajat ovat luoneet Suomesta vähitellen monikulttuurista yhteiskuntaa,  jossa on erilaisia etnisiä vähemmistöjä ja vähemmistöjen edustajat ovat yhä yleisempi näky suomalaisessa yhteiskunnassa.

 

Sopeutuminen monikulttuuristuvaan Suomeen ei ole tapahtunut kuitenkaan mutkitta, vaan ennakkoluuloja ja syrjintää vähemmistöjen edustajia kohtaan on olemassa. Sosiaalityöllä on tärkeä rooli syrjinnän ja ennakkoluulojen diskurssien murtajana kohdatessaan paljon vähemmistöjen edustajia päivittäisessä työssään. Professori Deena Mandellin pitämän luennon myötä paneudun tekstissäni etnisten vähemmistöjen syrjintään Suomessa. Käytän vertailukohteena Kanadassa tapahtuvaa vähemmistöjen syrjintää.

Kanadalla on pitkä ja synkkä historia vähemmistöjen syrjinnässä. Syrjintää on saanut osakseen etenkin maan alkuperäisasukkaat. Alkuasukkaiden sorto alkoi 1500-luvulla, jolloin eurooppalaiset löysivät Kanadan. Suomessa samassa asemassa kuin Kanadan alkuperäiskansat ovat olleet Suomen saamelaiset, jotka ovat vuosisatojen aikana joutuneet mukauttamaan elämänsä uudisasukkaiden tahdon mukaiseksi. Oli kyse Kanadasta tai Suomesta, alkuperäisasukkaita on syrjitty lähes koko yhteisen historian ajan ja se jatkuu edelleen. Nykypäivänä syrjintä ei ole enää ehkä niin raakaa ja suoraa kuin ennen, mutta se ei poista syrjinnän olemassa oloa. Syrjintä on ennemminkin huono-osaisuuden kasautumista erilaisten yhteiskunnallisten tukien puutteiden seurauksena.

Kanadassa on vaikea määritellä, kuka on ”oikea” kanadalainen, koska maa on niin monikulttuurinen. Maa on suuri, ja se koostuu hyvin erilaisista maantieteellisistä alueista ja ihmisryhmistä erilaisine alkuperine ja historioineen. Siksi yhtenäistä kanadalaista kulttuuria ei voi määrittää kovinkaan selkeästi. Suomessa taas etniset vähemmistöt kuten saamelaiset, romanit ja suomenruotsalaiset ovat helposti erotettavissa Suomen ”pääväestöstä”. Meillä vähemmistöiltä odotetaan, että he mukautuvat pitkälti elämään valtaväestön tahdon ja normien mukaan, ”maassa maan tavalla” -tyylillä. Kanadassa jaottelu ei ole yhtä selvää, mutta molempia maita, Suomea ja Kanadaa yhdistää ajatus siitä, että maidensa edustajat ovat rodultansa länsimaalaisia, vaaleaihoisia ihmisiä.

Syrjintä tapahtuu pääasiassa ulkonäöllisin perustein. Esimerkiksi Kanadassa noin 19 prosenttia väestöstä on niin sanottuja näkyviin vähemmistöihin kuuluvia. Vaikka he ovat eläneet koko elämänsä Kanadassa ja ovat kanadalaisia, he ovat tunnistettavasti jostain muualta rotunsa perusteella. Esimerkiksi tummaihoiset luokitellaan näihin näkyviksi vähemmistöihin kuuluviksi. Heiltä saatetaan kysyä, mistä he ovat alun perin kotoisin, vaikka he olisivat asuneet koko ikänsä Kanadassa. Heitä ei siis pidetä alkuperäisinä kanadalaisina, vaan maahanmuuttajina.  Suomessa näkyviksi vähemmistöiksi luokitellaan muun muassa romanit, jotka pukeutuvat ja ovat etniseltä taustaltaan erilaisia valtaväestöön verrattuna. Syrjintä ja ennakkoluulot ovat yleisempiä niille, jotka näyttävät poikkeavalta valtaväestöön verrattuna.

Sosiaalityöntekijät ovat Suomen tärkeimpiä syrjimättömyyden toteuttajia viranomaisina ja ruohonjuuritason työssä, sillä he kohtaavat ja ovat tekemisissä vähemmistöjen edustajia kanssa päivittäin. Valtion politiikan ja diskurssien on kuitenkin oltava suotuisia, jotta sosiaalityöntekijä voi toteuttaa syrjimättömyysperiaatettaan. Suomessa syrjintä alkuperän mukaan ei juuri ole virallisella tasolla yleistä, mutta kansalaisten toisen tiedon mukaan sitä on muun muassa arkisissa asioissa: työmarkkinoilla, asunnon hankinnassa ja päivittäisissä ihmisten välisissä vuorovaikutustilanteissa. Ihmisten sisäisiin diskursseihin on vaikeaa tehdä muutosta, mutta yleisesti hyväksyttyihin arvoihin voidaan vaikuttaa ajan myötä näyttämällä mallia.

Viranomais- ja valtiotasolla on edelleen myös haasteita taata kaikille Suomen kansalaisille yhtäläiset mahdollisuudet laadultaan hyvään elämään ja muun muassa taata kaikille yhtäläiset palvelut laadultaan ja kattavuudeltaan kaikkialla Suomessa, kuten esimerkiksi Lapin saamelaisille. Alueellinen syrjintä ei suoranaisesti kohdistu etniseen vähemmistöön, mutta vaikutuksenalaisena ovat kuitenkin pääasiassa Lapin saamelaisväestö.

Käytännön sosiaalityössä vähemmistöjen syrjimättömyys ilmenee ennakkoluulottomana, asiakaslähtöisenä kohtaamisena ja auttamisena sosiaalityöntekijöiden päivittäisessä työssä. Sosiaalityöntekijän tulisi pyrkiä välttämään yleistyksiä ja kohdata asiakas yksilönä omine ongelmineen ja asenteineen ihmisryhmästä riippumatta. Toki eri ihmisryhmille tietyt ajatukset ja ongelmat ovat samankaltaisia ja yleisiä ja ne tulee ottaa huomioon, mutta sen ei tulisi olla lähtökohta sosiaalityöntekijän työlle ja vähemmistön edustajan avunsaannille.

Sosiaalityöntekijän tulisi pystyä tarjoamaan kaikille asiakkailleen yhtäläistä, laadultaan samanlaista palvelua ihmisen taustasta riippumatta. Kaikki ihmiset ovat ihmisoikeuksiin perustuen samanarvoisia ja näin ollen yhtä oikeutettuja saamaan sosiaalitukea. Onkin tärkeää, että sosiaalityöntekijä arvioi jatkuvasti omaa ajatteluaan ja kyseenalaistaa omaa toimintaansa välttääkseen ennakkoluuloista ja syrjivää työntekoa.

Tiia-Riina Sipilä
sosiaalityön opiskelija
Lapin yliopisto

 

 

 

 

Uskalla luottaa lastensuojeluun

Posted on Updated on

Kolmen vuoden sisään meillä oli miehemme kanssa  yhteensä kuusi muuttoa, viisi työpaikan vaihtoa, häät ja vauvan syntymä. Meillä molemmilla oli perhettä ennestäänkin. Hiljalleen malja alkoi valua yli.

Olemme molemmat korkeasti koulutettuja ja luoneet kunnianhimoista uraa ja hektisinä aikoina työpäivät venyivät ja paukkuivat. Taloutemme oli rakennettu töidemme tukipilareille, ja koska rahaa aina tuli, emme kontrolloineet menojamme. Suurista tuloista huolimatta säästöön ei jäänyt senttiäkään. Eikä kuukausitienestimme tahtonut riittää edes ylläpitämään elintapojamme, vaikka käytössä olivat vielä Visa, Mastercard ja Amex. Sisimmässäni tiesin tilanteen vakavuuden, mutta en löytänyt aikaa tai rohkeutta sen ratkomiseen. En tiennyt, mistä aloittaa.

Häät ja vauva tulivat sukulaisten silmissä nopeasti, ja siitä syystä yritimme vauvan tulon jälkeen jatkaa elämäämme kuin ennenkin. Mieheni meni suoraan laitokselta töihin ja minä olin käytännössä yksin vastuussa kolmesta lapsesta. Sen lisäksi tilaa oli tehtävä miehen vanhemmille lapsille. En jäänyt kuitenkaan sen kummemmin pohtimaan omaa vointiani. Masensi, ahdisti ja pisti vihaksi. En tuntenut olevani oikeutettu näihin tunteisiin ja pidin mölyt mahassani. Olinhan itse rakentanut elämäni tällaiseksi. Alkava masennukseni jäi diagnostisoimatta.

Arkipäivä värittyi riitelystä. Pinnan kireyden pistin imetyshormonien piikkiin. Välillä kuitenkin kuohui yli ja jouduin hankaluuksiin lähisukulaisten kanssa. Koin, ettei minua ymmärretty. Mieheni syyllisti minua ongelmistani.

Taloushuolet ahdistavatLuulin, että töihinpaluuni helpottaisi kärjistynyttä tilanteemme, mutta uusi työ, esimiesrooli uudella alalla veivät viimeisetkin voimani. Ahdistus alkoi viedä yöunet ja työpaikalla keskittymiskyvyn. Kärsin myös muistihäiriöistä. Mielialani ailahteli laidasta laitaan. Päällimmäinen tunteeni oli kuitenkin huono omatunto. Olin huono äiti ja vaimo, riittämätön äitipuoli ja kiittämätön tytär, miniä, käly sekä poissaoleva ystävä.

Kävin yksityisellä psykiatrilla, joka määräsi minulle rauhoittavia ja beetasalpaavia. Minulla on itsetuhoinen tausta, joka on levännyt latenttina sitten nuoruuteni. En uskonut tuntevani samoja synkkiä tunteita enää äidiksi tuloni jälkeen. Eräällä perhematkalla tilanteeni paheni ja jouduin turvautumaan rauhoittaviin. Lopulta kadotin itsekontrollini ja ilmaisin miehelleni voimakkaasti aikomuksestani päättää elämäni. Miehelleni jäi ainoaksi keinoksi hälyttää poliisit. Mieleni oli jo tasoittunut, kun poliisit löysivät minut.  He tekivät asiasta kuitenkin rutiininomaisen lastensuojeluilmoituksen.

Mitä? Meidän perhe lastensuojelussa? Mihin olimme oikein tulleet?  Lastensuojelun vastaanotto oli muuta kuin osasin odottaa. Siellä suhtauduttiin tilanteeseemme ymmärryksellä. ”Selvisimme” yhdellä käynnillä, eikä jatkotutkimukseen nähty tarvetta. Sosiaalityöntekijät kehottivat meitä olemaan yhteydessä, jos taas tulisi tiukka paikka. Onneksi niin.  Sillä tiukka paikka tuli, ja maa petti alta. Kirjaimellisesti. Enkä enää jaksanut nousta siitä ylös.

Sairaalan psykiatrisella poliklinikalla oli töissä valmistuva lääkäri, joka yritti kaikin keinoin diagnostisoida oireeni: ”Ei, en minä kerännyt unilääkkeitä tai teräviä esineitä. En minä suunnitellut itsemurhaa, minä vain voin erittäin huonosti.”  Sen jälkeen alkoi pompottelu. Sairaalasta minulle suositeltiin suoraan yksityiseen hoitoon hakua. Kahdesti. Kun kieltäydyin, kesti 4 kuukautta ennen kuin pääsin omassa kunnassani hoidon piiriin.

Jos emme olisi sillä aikaa olleet lastensuojelun asiakkaina, perheemme olisi suurella todennäköisyydellä hajonnut ja minä olisin varmasti menettänyt lopullisesti järkeni. Lastensuojelu oli ainoa taho, joka hahmotti tilanteemme kokonaisvaltaisesti. He näkivät tarpeemme ja tukivat meitä avunhankinnassa. He pitivät perheemme otteessaan ja meillä oli taho, jonne soittaa akuutin kriisin iskiessä. Ja niitähän sattui. Lastensuojelu ei kertaakaan suhtautunut meihin syyttävästi, vaan päinvastoin, kaikella kunnioituksella.

Neuvottelussa

Lastensuojelun työntekijät tarttuivat ongelmakohtiin ja yrittivät systemaattisesti löytää niihin ratkaisua kanssamme. Meille tarjottiin tukiperhemahdollisuutta, kotonamme kävi sosiaaliohjaaja, lapsi- ja perhetyöntekijä ja lastensuojelun suosituksesta saimme uudelleenjärjestettyä päivähoitoajat. Kun luettelin huolenaiheeni, niistä muodostui pitkä lista: uupumus ja täysin kontrollistani irronneet arjenrutiinit ja talous. Voinnillani oli myös suora vaikutus lapsiini ja avioliittooni. Lastensuojelussa tartuimme jokaiseen ongelmakohtaan erikseen ja työstimme niitä.

Esimerkkinä voin antaa perheemme talouden. Se oli minulle mörkö. Minä, joka olen ammatiltani ekonomi, olin päästänyt otteen omasta ekonomiastani. Häpesin. Teimme perheemme taloudesta nykytila-analyysin ja määritimme sille tahtotilan. Laadimme budjetin ja säästötavoitteet. Eräs käytännön neuvo sosiaaliohjaajalta oli pitää käteiskassaa. Se tuntui hölmölle, mutta lähdimme siihen mukaan. Sen ansioista kuukausittainen ruokakustannuksemme tippui kolmannekseen.

Lastensuojelusta saimme neuvoja arjenhallintaan. Marssimme sosiaaliohjaajan kanssa läheiseen markettiin ja teimme yhdessä viikon ruokaostokset. Sosiaaliohjaaja opetti minulle hintatietoisen ostamismallin ja haastoi minut venyttämään pennejäni. Pelkonani oli, että kun ruokabudjetti vedetään minimiin, ruoan laatu kärsii. Niin ei käynyt. Emme ole koskaan aiemmin mieheni kanssa syöneet näin terveellisesti, ja molemmat olemme laihtuneet 10 kiloa – ihannemittoihin. Suurin helpotus on  kuitenkin ollut jatkuvan huolen poistuminen. Olemme tehneet elämämme huomattavasti helpoksi.

Eräs työntekijä kehotti minua tarkastelemaan kalenteriani. Näkyikö kalenterista selvästi, mitä asioita arvostin elämässä? Oliko niille varattu suurin osa ajasta vai tuhlasinko sitä arvottomiin asioihin?  Silloin esimerkiksi havaitsin, ettei minulla ollut ollut harrastuksia yli kymmeneen vuoteen.  Jossain välissä naurahdin lastensuojelussa; ”Olette auttaneet meitä kaikilla elämänalueillamme, paitsi yhdellä. Elämästäni puuttuu liikunta, tosin siihen en voi apua pyytää teiltä.” Yllätyin, kun sosiaaliohjaaja ehdotti, että seuraavat tapaamiset järjestettäisiin luonnossa kävellen, eikä pölyisellä konttorilla. Näin liikunta tuli elämääni takaisin.Lenkillä sosiaaliohjaajan kanssa

Lastensuojeluun ”joutuminen” on perheelle häpeä ja pelottavaa. Turhilta häpeän ja pelon tunteilta voitaisiin välttyä, jos asioihin tartuttaisiin ajoissa ja perheille leviäisi tieto, että lastensuojelu on apu eikä tuomari. Apua tarvitseva voi nykyisin tehdä suojeluilmoituksen myös itse. Lastensuojelun apu oli perheellemme korvaamaton. Kohdallemme sattui kaksi pätevää ja järkevää työntekijää, jotka osasivat hahmottaa lastemme hyvinvointiin vaikuttavat tekijät, ja pureutua niihin. Työ oli suurissa määrin ehkäisevää ja erittäin tarpeen.

Neuvoksi  muille lastensuojelun asiakkaille haluaisin keroa, että suhtautukaa sosiaalityöntekijöihin avoimuudella ja ota apu vastaan. Olkaa rehellisiä ja kertokaa tilanteestanne. Silloin työntekijällä on huomattavasti paremmat mahdollisuudet auttaa teitä juuri oikeissa asioissa.

Marjukka ja Axel

________

 

Sosiaaliohjaaja Tiina Simpson kertoo sosiaaliohjauksesta

Lastensuojelun sosiaaliohjauksella vaikutetaan perheen arjen konkreettisiin tilanteisiin ja etsitään yhdessä ratkaisuja, jotka helpottavat elämää. Työskentelyn lähtökohta on perheen kanssa asetetut tavoitteet ja yhdessä laadittu suunnitelma siitä, kuinka tavoitteita kohti pyritään.

Lastensuojelun sosiaaliohjaus tavoittelee muutosta perheen tilanteeseen. Muutos toteutuu yhdessä tekemisen kautta. Perheissä saatetaan tarvita ohjausta esimerkiksi ajankäytön hallintaan, arjen ja vapaan rytmittämiseen, lasten ja aikuisten roolien selkeyttämiseen tai taloudellisen tilanteen hallintaan ottamiseen. Työskentely voi olla myös luovaa ja rajoja rikkovaa: toisinaan mallinnetaan arjen haastekohtia perheen kotona, toisinaan mennään vaikkapa kuntosalille yhdessä asiakkaan kanssa.

Perheen arkeen on mahdollista saadaan aikaan pysyviä muutoksia hyvinkin pienillä muutoksilla. Onnistuminen kuitenkin edellyttää, että perhe haluaa muutosta ja ottaa vastaan ohjausta.

Usein oman tilanteen tarkastelu ulkopuolisen ihmisen kanssa avaa uusia näköaloja oman elämän hallintaan!

*

Sosiaalityöntekijä Susann Holst kertoo, että lastensuojelu on perheen puolella

Valitettavan moni ihminen kokee lastensuojelun pelottavana. Kielteiseen mielikuvaan vaikuttaa se, etteivät ihmiset tiedä paljoakaan lastensuojelutyöstä ja siitä, että lastensuojelun perustehtävä on tarjota apua perheiden arkeen. 

Moni vanhempi pelkää yhä, että yhteydenotto lastensuojelusta tarkoittaa lasten vientiä pois perheestä. Parhaimpaan lopputulokseen päästään silloin, kun lastensuojelun ja perheen välinen yhteistyö on avointa ja rehellistä. Perheen kertoessa avoimesti  ongelmistaan lastensuojelulle, on työntekijöillä mahdollisuus tarttua perheen ongelmakohtiin ja vaikuttaa myönteiseen muutokseen perheessä.

Lastensuojelussa ajattelemme, että olemme kanssaihmisiä – itsekin usein vanhempia  – ja liitymme asiakasperheen elämään lyhyen ajan tarjoamalla uusia ratkaisumalleja ja tukea. Ajattelemme, että välillä vanhempi voi sokeutua tilanteelleen eikä löydä itse ratkaisuja ongelmiinsa. Silloin lastensuojelu voi tarjota erilaisia ratkaisuja, koska me pystymme ulkopuolisina ehkä näkemään perheen tilanteen selkeämmin kuin vaikeuksien keskellä kamppaileva.

Kaikissa perheissä elämä on jossain vaiheessa haasteellista ja mitä nopeammin pääsemme vaikuttamaan perheen arkeen ja ongelmatilanteisiin, sitä nopeammin saamme perheen taas jaloilleen.  

 

Kuunteleeko kukaan muistisairaita?

Posted on Updated on

Palveluasumisyksikössä suunniteltiin toiminnan kehittämistä, jossa tarkoituksena oli luoda asukkaiden osallisuutta edistäviä työkäytäntöjä. Kehittämistä aiottiin viedä eteenpäin vain henkilökunnan kesken, eikä vanhuksia haluttu siihen mukaan.

Kun internetistä etsii tietoa muistisairaiden kokemuksista, löytää lähinnä omaisten tai hoitohenkilökunnan näkemyksiä muistisairaan hoitamisesta. Omaisten kokemuksia muistisairaan puolison hoitamisesta on tutkittu runsaasti ja ne ovat jatkuvasti julkisen keskustelunkin aiheina. Ihmisiä, joiden kognitio tai kielelliset ilmaisukyvyt ovat alentuneet, osallistetaan tutkimuksissa paljon vähemmän kuin muita (1,2), mistä syystä esimerkiksi muistisairaat jätetään usein tiedonkeruun ulkopuolelle. (3).

Vasta 1990-luvulla muistisairaiden näkemyksiä ja subjektiivisia kokemuksia alettiin ottaa huomioon tutkimuksissa, hoidon tuottamisessa ja politiikassa (4). Käsitys siitä, etteivät muistisairaat olisi kykeneviä tuottamaan luotettavaa kokemustietoa, on juurtunut syvälle ajatteluumme. Aikaisemmin muistisairaiden kokemuksilta on jopa kielletty oikeudellinen painoarvo (4).

Olen usein törmännyt kysymyksiin siitä, onko muistisairaan haastatteleminen edes mahdollista. Olen kuullut toteamuksia, kuten ”olisipa mielenkiintoista tietää, miten muistisairaan kokemuksia voitaisiin tutkia”. Tällainen asennoituminen ei siis ole ollenkaan tavatonta.

Haasteita muistisairaiden kokemusten kuulemiselle tuovat muistisairauksien vaikutukset, kuten kielellisten kykyjen heikentyminen. Eettisyys tuo omat haasteensa – onko eettistä osallistaa tutkimukseen henkilöä, joka ei välttämättä ymmärrä toimintansa seurauksia (5)? Suurimpana ongelmana taitanee olla yhteiskunnassa yleisesti vallitsevat asenteet muistisairaiden osallistamisen kannattamattomuudesta.

Vaikka muistisairaan osallistaminen tiedontuottamisessa osaltaan onkin vaativaa, se ei ole kannattamatonta. Suurimman muistisairaiden osallistamisen kynnyksen muodostaa siihen kielteisesti suhtautuvat ihmiset. On helpompaa selittää, miten vaikeaa esimerkiksi muistisairaan haastattelu on kuin kyseenalaistaa, että tutkimusmenetelmissä tai tutkimuskäytännöissä olisi puutteita. Yksilöllisiä ongelmia korostavan näkökulman tai tutkimatta jättämisen sijaan tulisi ajatella, että itselle tuntematonta ei ole mahdotonta ymmärtää. Se saattaa vain vaatia aikaa ja tarkastelua uusista näkökulmista. (1.)

Tietoa tulisi hankkia haastattelemalla muistisairaita itseään, omaisia ja hoitohenkilökuntaa sekä toteuttamalla kyselyitä. Lisäksi tulisi havainnoida muistisairaiden sanatonta viestintää heidän sosiaalisessa ja fyysisessä ympäristössään. Menetelmät eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan toisiaan täydentäviä ja niitä rinnakkain käyttäen voidaan päätyä hyvin rikkaaseen tiedontuotantoon. (6.)

Tampereen yliopiston Tervaskanto-tutkimuksessa (1997) tutkimuksen kohteena olivat yli 90-vuotiaat tamperelaiset, ja mukana oletettiin olevan muistisairaita. Tutkimuksen kyselylomakkeiden palautusprosentti oli tavallista korkeampi ja pitkiä elämänkertahaastatteluja toteutettiin onnistuneesti. (7,8.) Tämä osoittaa sen, että asenteilla on suurempi merkitys muistisairaiden poissulkemisella tiedontuottamisesta. Kiinnittämällä huomiota esimerkiksi haastatteluympäristöön, haastattelussa käytetyn kielen selkeyteen ja vastausten tulkintaan voidaan edistää haastattelujen onnistumista.

Sen sijaan, että muistisairaan kanssa tekemisissä olevat henkilöt turvautuisivat sanalliseen viestintään, tulisi kehittää keinoja tulkita sanatonta viestintää, sekä kannustaa muistisairaita sen käyttämiseen kommunikoimisessa.  Kannustaminen sanattomaan viestintään sitouttaa muistisairaita kommunikatiiviseen maailmaan sekä parantaa heidän itsetuntemustaan. (9.)

Vastaus tiedontuotannon esteiden ylittämiseen löytyykin tahdosta omaksua erilaisia menetelmiä ja asenteiden muuttamisesta (2). Muistisairaiden kokemuksen kuuleminen edellyttää innovatiivisten menetelmien luomista. Se edellyttää myös sitoutumista saattamaan näillä menetelmillä saatu tieto osaksi kehittämistä ja käytäntöjä. (10.) Osallistaminen on myös resurssikysymys, mutta vetoaminen resursseihin tarkoittaa sitä, että muistisairaiden kokemuksia ei pidetä arvokkaina.

On vielä pitkä matka siihen, että muistisairaiden osallistaminen tiedontuottamisessa saavuttaa oletusarvoisen aseman. Asenteiden tarkastelemisella ja muutoksella sekä tiedonkeruumenetelmien kehittämisellä voimme kuitenkin parantaa heidän osallisuuttaan. Jos haluamme tulevaisuudessa kehittää palveluita vastaamaan mahdollisimman hyvin muistisairaiden palvelunkäyttäjien tarpeita, tulee meidän asettaa muistisairaat keskiöön myös palvelujen kehittämisessä (11).

Nelli Haapala, sosiaalityön opiskelija, Lapin yliopisto

Avain
Kuva: morguefile.com

Kirjoitus pohjautuu graduun: Muistisairaan osallisuus laadullisessa tutkimuksessa. Teoreettinen tutkimus laadullisten tiedonkeruumenetelmien soveltuvuudesta muistisairaalle.

Lähteet:

1. Aaltonen, Tarja 2005: Haastattelun rajoilla: Afaattisen puhujan haastatteleminen. Teoksessa Ruusuvuori, Johanna & Tiittula Liisa (toim.): Haastattelu: Tutkimus, tilanteet ja vuorovaikutus. Tampere, 163–188.

2. Lloyd, Vicki & Gatherer, Amanda & Kalsy, Sunny 2006: Conducting Qualitative Interview Research with People with Expressive Language Difficulties. Qualitative Health Research 16 (10), 1386–1404.

3. Sormunen, Saila & Topo, Päivi & Eloniemi-Sulkava Ulla 2004: Dementoituneiden asiakkaiden hoidon laadun havainnointi: pilottitutkimus Dementia Care Mapping -menetelmällä. Gerontologia 18 (3), 207–218.

4. Hubbard, Gill & Downs, Murna & Tester, Susan 2003: Including older people with dementia in research: challenges and strategies. Aging and Mental Health 7 (5), 351–362.

5. Bartlett, Helen & Martin, Wendy 2001: Ethical issues in dementia care research. Teoksessa Wilkinson, Heather (toim.): Perspectives of People with Dementia: Research Methods and Motivations. Jessica Kingsley Publishers. London, 47–61.

6. Brooker, Dawn 2006: Quality: The perspective of the person with dementia. Teoksessa Downs, Murna & Bowers, Barbara (toim.): Excellence in dementia care: Principles and practice. McGraw-Hill Education. Maidenhead, 476–491.

7. Lumme-Sandt, Kirsi 2005: Vanhan ihmisen kohtaaminen haastattelutilanteessa. Teoksessa Ruusuvuori, Johanna & Tiittula Liisa (toim.): Haastattelu: Tutkimus, tilanteet ja vuorovaikutus. Tampere, 125–144.

8. Jylhä, Marja & Pirttiniemi, Eija & Hervonen, Antti 1997: Vanhoista vanhimmat – tutkimuksen uusi haaste: Tervaskanto 90+ -tutkimuksen peruskartoitus. Gerontologia 11(1), 43–52.

9. Hubbard, Gill & Cook, Ailsa & Tester, Susan & Downs, Murna 2002: Beyond words: Older people with dementia using and interpreting nonverbal behaviour. Journal of Aging Studies 16 (2), 155–167.

10. Litherland, Rachael 2008: Involving people with dementia in service development and evaluation. Teoksessa Downs, Murna & Bowers, Barbara (toim.): Excellence in dementia care: Principles and practice. McGraw-Hill Education. Maidenhead, 397–413.

11. Cheston, Rik & Bender, Mike & Byatt, Sue 2000: Involving people who have dementia in the evaluation of services: A review. Journal of Mental Health 9 (5), 471–479.