Kohtaaminen

Silmät auki syrjinnälle

Posted on

Viime vuosina Suomen maahanmuuttoluvut ovat kasvaneet ja Suomeen on virrannut uusia asukkaita eri puolilta maailmaa. Maahanmuuttajat ovat luoneet Suomesta vähitellen monikulttuurista yhteiskuntaa,  jossa on erilaisia etnisiä vähemmistöjä ja vähemmistöjen edustajat ovat yhä yleisempi näky suomalaisessa yhteiskunnassa.

 

Sopeutuminen monikulttuuristuvaan Suomeen ei ole tapahtunut kuitenkaan mutkitta, vaan ennakkoluuloja ja syrjintää vähemmistöjen edustajia kohtaan on olemassa. Sosiaalityöllä on tärkeä rooli syrjinnän ja ennakkoluulojen diskurssien murtajana kohdatessaan paljon vähemmistöjen edustajia päivittäisessä työssään. Professori Deena Mandellin pitämän luennon myötä paneudun tekstissäni etnisten vähemmistöjen syrjintään Suomessa. Käytän vertailukohteena Kanadassa tapahtuvaa vähemmistöjen syrjintää.

Kanadalla on pitkä ja synkkä historia vähemmistöjen syrjinnässä. Syrjintää on saanut osakseen etenkin maan alkuperäisasukkaat. Alkuasukkaiden sorto alkoi 1500-luvulla, jolloin eurooppalaiset löysivät Kanadan. Suomessa samassa asemassa kuin Kanadan alkuperäiskansat ovat olleet Suomen saamelaiset, jotka ovat vuosisatojen aikana joutuneet mukauttamaan elämänsä uudisasukkaiden tahdon mukaiseksi. Oli kyse Kanadasta tai Suomesta, alkuperäisasukkaita on syrjitty lähes koko yhteisen historian ajan ja se jatkuu edelleen. Nykypäivänä syrjintä ei ole enää ehkä niin raakaa ja suoraa kuin ennen, mutta se ei poista syrjinnän olemassa oloa. Syrjintä on ennemminkin huono-osaisuuden kasautumista erilaisten yhteiskunnallisten tukien puutteiden seurauksena.

Kanadassa on vaikea määritellä, kuka on ”oikea” kanadalainen, koska maa on niin monikulttuurinen. Maa on suuri, ja se koostuu hyvin erilaisista maantieteellisistä alueista ja ihmisryhmistä erilaisine alkuperine ja historioineen. Siksi yhtenäistä kanadalaista kulttuuria ei voi määrittää kovinkaan selkeästi. Suomessa taas etniset vähemmistöt kuten saamelaiset, romanit ja suomenruotsalaiset ovat helposti erotettavissa Suomen ”pääväestöstä”. Meillä vähemmistöiltä odotetaan, että he mukautuvat pitkälti elämään valtaväestön tahdon ja normien mukaan, ”maassa maan tavalla” -tyylillä. Kanadassa jaottelu ei ole yhtä selvää, mutta molempia maita, Suomea ja Kanadaa yhdistää ajatus siitä, että maidensa edustajat ovat rodultansa länsimaalaisia, vaaleaihoisia ihmisiä.

Syrjintä tapahtuu pääasiassa ulkonäöllisin perustein. Esimerkiksi Kanadassa noin 19 prosenttia väestöstä on niin sanottuja näkyviin vähemmistöihin kuuluvia. Vaikka he ovat eläneet koko elämänsä Kanadassa ja ovat kanadalaisia, he ovat tunnistettavasti jostain muualta rotunsa perusteella. Esimerkiksi tummaihoiset luokitellaan näihin näkyviksi vähemmistöihin kuuluviksi. Heiltä saatetaan kysyä, mistä he ovat alun perin kotoisin, vaikka he olisivat asuneet koko ikänsä Kanadassa. Heitä ei siis pidetä alkuperäisinä kanadalaisina, vaan maahanmuuttajina.  Suomessa näkyviksi vähemmistöiksi luokitellaan muun muassa romanit, jotka pukeutuvat ja ovat etniseltä taustaltaan erilaisia valtaväestöön verrattuna. Syrjintä ja ennakkoluulot ovat yleisempiä niille, jotka näyttävät poikkeavalta valtaväestöön verrattuna.

Sosiaalityöntekijät ovat Suomen tärkeimpiä syrjimättömyyden toteuttajia viranomaisina ja ruohonjuuritason työssä, sillä he kohtaavat ja ovat tekemisissä vähemmistöjen edustajia kanssa päivittäin. Valtion politiikan ja diskurssien on kuitenkin oltava suotuisia, jotta sosiaalityöntekijä voi toteuttaa syrjimättömyysperiaatettaan. Suomessa syrjintä alkuperän mukaan ei juuri ole virallisella tasolla yleistä, mutta kansalaisten toisen tiedon mukaan sitä on muun muassa arkisissa asioissa: työmarkkinoilla, asunnon hankinnassa ja päivittäisissä ihmisten välisissä vuorovaikutustilanteissa. Ihmisten sisäisiin diskursseihin on vaikeaa tehdä muutosta, mutta yleisesti hyväksyttyihin arvoihin voidaan vaikuttaa ajan myötä näyttämällä mallia.

Viranomais- ja valtiotasolla on edelleen myös haasteita taata kaikille Suomen kansalaisille yhtäläiset mahdollisuudet laadultaan hyvään elämään ja muun muassa taata kaikille yhtäläiset palvelut laadultaan ja kattavuudeltaan kaikkialla Suomessa, kuten esimerkiksi Lapin saamelaisille. Alueellinen syrjintä ei suoranaisesti kohdistu etniseen vähemmistöön, mutta vaikutuksenalaisena ovat kuitenkin pääasiassa Lapin saamelaisväestö.

Käytännön sosiaalityössä vähemmistöjen syrjimättömyys ilmenee ennakkoluulottomana, asiakaslähtöisenä kohtaamisena ja auttamisena sosiaalityöntekijöiden päivittäisessä työssä. Sosiaalityöntekijän tulisi pyrkiä välttämään yleistyksiä ja kohdata asiakas yksilönä omine ongelmineen ja asenteineen ihmisryhmästä riippumatta. Toki eri ihmisryhmille tietyt ajatukset ja ongelmat ovat samankaltaisia ja yleisiä ja ne tulee ottaa huomioon, mutta sen ei tulisi olla lähtökohta sosiaalityöntekijän työlle ja vähemmistön edustajan avunsaannille.

Sosiaalityöntekijän tulisi pystyä tarjoamaan kaikille asiakkailleen yhtäläistä, laadultaan samanlaista palvelua ihmisen taustasta riippumatta. Kaikki ihmiset ovat ihmisoikeuksiin perustuen samanarvoisia ja näin ollen yhtä oikeutettuja saamaan sosiaalitukea. Onkin tärkeää, että sosiaalityöntekijä arvioi jatkuvasti omaa ajatteluaan ja kyseenalaistaa omaa toimintaansa välttääkseen ennakkoluuloista ja syrjivää työntekoa.

Tiia-Riina Sipilä
sosiaalityön opiskelija
Lapin yliopisto

 

 

 

 

Mainokset

Uskalla luottaa lastensuojeluun

Posted on Updated on

Kolmen vuoden sisään meillä oli miehemme kanssa  yhteensä kuusi muuttoa, viisi työpaikan vaihtoa, häät ja vauvan syntymä. Meillä molemmilla oli perhettä ennestäänkin. Hiljalleen malja alkoi valua yli.

Olemme molemmat korkeasti koulutettuja ja luoneet kunnianhimoista uraa ja hektisinä aikoina työpäivät venyivät ja paukkuivat. Taloutemme oli rakennettu töidemme tukipilareille, ja koska rahaa aina tuli, emme kontrolloineet menojamme. Suurista tuloista huolimatta säästöön ei jäänyt senttiäkään. Eikä kuukausitienestimme tahtonut riittää edes ylläpitämään elintapojamme, vaikka käytössä olivat vielä Visa, Mastercard ja Amex. Sisimmässäni tiesin tilanteen vakavuuden, mutta en löytänyt aikaa tai rohkeutta sen ratkomiseen. En tiennyt, mistä aloittaa.

Häät ja vauva tulivat sukulaisten silmissä nopeasti, ja siitä syystä yritimme vauvan tulon jälkeen jatkaa elämäämme kuin ennenkin. Mieheni meni suoraan laitokselta töihin ja minä olin käytännössä yksin vastuussa kolmesta lapsesta. Sen lisäksi tilaa oli tehtävä miehen vanhemmille lapsille. En jäänyt kuitenkaan sen kummemmin pohtimaan omaa vointiani. Masensi, ahdisti ja pisti vihaksi. En tuntenut olevani oikeutettu näihin tunteisiin ja pidin mölyt mahassani. Olinhan itse rakentanut elämäni tällaiseksi. Alkava masennukseni jäi diagnostisoimatta.

Arkipäivä värittyi riitelystä. Pinnan kireyden pistin imetyshormonien piikkiin. Välillä kuitenkin kuohui yli ja jouduin hankaluuksiin lähisukulaisten kanssa. Koin, ettei minua ymmärretty. Mieheni syyllisti minua ongelmistani.

Taloushuolet ahdistavatLuulin, että töihinpaluuni helpottaisi kärjistynyttä tilanteemme, mutta uusi työ, esimiesrooli uudella alalla veivät viimeisetkin voimani. Ahdistus alkoi viedä yöunet ja työpaikalla keskittymiskyvyn. Kärsin myös muistihäiriöistä. Mielialani ailahteli laidasta laitaan. Päällimmäinen tunteeni oli kuitenkin huono omatunto. Olin huono äiti ja vaimo, riittämätön äitipuoli ja kiittämätön tytär, miniä, käly sekä poissaoleva ystävä.

Kävin yksityisellä psykiatrilla, joka määräsi minulle rauhoittavia ja beetasalpaavia. Minulla on itsetuhoinen tausta, joka on levännyt latenttina sitten nuoruuteni. En uskonut tuntevani samoja synkkiä tunteita enää äidiksi tuloni jälkeen. Eräällä perhematkalla tilanteeni paheni ja jouduin turvautumaan rauhoittaviin. Lopulta kadotin itsekontrollini ja ilmaisin miehelleni voimakkaasti aikomuksestani päättää elämäni. Miehelleni jäi ainoaksi keinoksi hälyttää poliisit. Mieleni oli jo tasoittunut, kun poliisit löysivät minut.  He tekivät asiasta kuitenkin rutiininomaisen lastensuojeluilmoituksen.

Mitä? Meidän perhe lastensuojelussa? Mihin olimme oikein tulleet?  Lastensuojelun vastaanotto oli muuta kuin osasin odottaa. Siellä suhtauduttiin tilanteeseemme ymmärryksellä. ”Selvisimme” yhdellä käynnillä, eikä jatkotutkimukseen nähty tarvetta. Sosiaalityöntekijät kehottivat meitä olemaan yhteydessä, jos taas tulisi tiukka paikka. Onneksi niin.  Sillä tiukka paikka tuli, ja maa petti alta. Kirjaimellisesti. Enkä enää jaksanut nousta siitä ylös.

Sairaalan psykiatrisella poliklinikalla oli töissä valmistuva lääkäri, joka yritti kaikin keinoin diagnostisoida oireeni: ”Ei, en minä kerännyt unilääkkeitä tai teräviä esineitä. En minä suunnitellut itsemurhaa, minä vain voin erittäin huonosti.”  Sen jälkeen alkoi pompottelu. Sairaalasta minulle suositeltiin suoraan yksityiseen hoitoon hakua. Kahdesti. Kun kieltäydyin, kesti 4 kuukautta ennen kuin pääsin omassa kunnassani hoidon piiriin.

Jos emme olisi sillä aikaa olleet lastensuojelun asiakkaina, perheemme olisi suurella todennäköisyydellä hajonnut ja minä olisin varmasti menettänyt lopullisesti järkeni. Lastensuojelu oli ainoa taho, joka hahmotti tilanteemme kokonaisvaltaisesti. He näkivät tarpeemme ja tukivat meitä avunhankinnassa. He pitivät perheemme otteessaan ja meillä oli taho, jonne soittaa akuutin kriisin iskiessä. Ja niitähän sattui. Lastensuojelu ei kertaakaan suhtautunut meihin syyttävästi, vaan päinvastoin, kaikella kunnioituksella.

Neuvottelussa

Lastensuojelun työntekijät tarttuivat ongelmakohtiin ja yrittivät systemaattisesti löytää niihin ratkaisua kanssamme. Meille tarjottiin tukiperhemahdollisuutta, kotonamme kävi sosiaaliohjaaja, lapsi- ja perhetyöntekijä ja lastensuojelun suosituksesta saimme uudelleenjärjestettyä päivähoitoajat. Kun luettelin huolenaiheeni, niistä muodostui pitkä lista: uupumus ja täysin kontrollistani irronneet arjenrutiinit ja talous. Voinnillani oli myös suora vaikutus lapsiini ja avioliittooni. Lastensuojelussa tartuimme jokaiseen ongelmakohtaan erikseen ja työstimme niitä.

Esimerkkinä voin antaa perheemme talouden. Se oli minulle mörkö. Minä, joka olen ammatiltani ekonomi, olin päästänyt otteen omasta ekonomiastani. Häpesin. Teimme perheemme taloudesta nykytila-analyysin ja määritimme sille tahtotilan. Laadimme budjetin ja säästötavoitteet. Eräs käytännön neuvo sosiaaliohjaajalta oli pitää käteiskassaa. Se tuntui hölmölle, mutta lähdimme siihen mukaan. Sen ansioista kuukausittainen ruokakustannuksemme tippui kolmannekseen.

Lastensuojelusta saimme neuvoja arjenhallintaan. Marssimme sosiaaliohjaajan kanssa läheiseen markettiin ja teimme yhdessä viikon ruokaostokset. Sosiaaliohjaaja opetti minulle hintatietoisen ostamismallin ja haastoi minut venyttämään pennejäni. Pelkonani oli, että kun ruokabudjetti vedetään minimiin, ruoan laatu kärsii. Niin ei käynyt. Emme ole koskaan aiemmin mieheni kanssa syöneet näin terveellisesti, ja molemmat olemme laihtuneet 10 kiloa – ihannemittoihin. Suurin helpotus on  kuitenkin ollut jatkuvan huolen poistuminen. Olemme tehneet elämämme huomattavasti helpoksi.

Eräs työntekijä kehotti minua tarkastelemaan kalenteriani. Näkyikö kalenterista selvästi, mitä asioita arvostin elämässä? Oliko niille varattu suurin osa ajasta vai tuhlasinko sitä arvottomiin asioihin?  Silloin esimerkiksi havaitsin, ettei minulla ollut ollut harrastuksia yli kymmeneen vuoteen.  Jossain välissä naurahdin lastensuojelussa; ”Olette auttaneet meitä kaikilla elämänalueillamme, paitsi yhdellä. Elämästäni puuttuu liikunta, tosin siihen en voi apua pyytää teiltä.” Yllätyin, kun sosiaaliohjaaja ehdotti, että seuraavat tapaamiset järjestettäisiin luonnossa kävellen, eikä pölyisellä konttorilla. Näin liikunta tuli elämääni takaisin.Lenkillä sosiaaliohjaajan kanssa

Lastensuojeluun ”joutuminen” on perheelle häpeä ja pelottavaa. Turhilta häpeän ja pelon tunteilta voitaisiin välttyä, jos asioihin tartuttaisiin ajoissa ja perheille leviäisi tieto, että lastensuojelu on apu eikä tuomari. Apua tarvitseva voi nykyisin tehdä suojeluilmoituksen myös itse. Lastensuojelun apu oli perheellemme korvaamaton. Kohdallemme sattui kaksi pätevää ja järkevää työntekijää, jotka osasivat hahmottaa lastemme hyvinvointiin vaikuttavat tekijät, ja pureutua niihin. Työ oli suurissa määrin ehkäisevää ja erittäin tarpeen.

Neuvoksi  muille lastensuojelun asiakkaille haluaisin keroa, että suhtautukaa sosiaalityöntekijöihin avoimuudella ja ota apu vastaan. Olkaa rehellisiä ja kertokaa tilanteestanne. Silloin työntekijällä on huomattavasti paremmat mahdollisuudet auttaa teitä juuri oikeissa asioissa.

Marjukka ja Axel

________

 

Sosiaaliohjaaja Tiina Simpson kertoo sosiaaliohjauksesta

Lastensuojelun sosiaaliohjauksella vaikutetaan perheen arjen konkreettisiin tilanteisiin ja etsitään yhdessä ratkaisuja, jotka helpottavat elämää. Työskentelyn lähtökohta on perheen kanssa asetetut tavoitteet ja yhdessä laadittu suunnitelma siitä, kuinka tavoitteita kohti pyritään.

Lastensuojelun sosiaaliohjaus tavoittelee muutosta perheen tilanteeseen. Muutos toteutuu yhdessä tekemisen kautta. Perheissä saatetaan tarvita ohjausta esimerkiksi ajankäytön hallintaan, arjen ja vapaan rytmittämiseen, lasten ja aikuisten roolien selkeyttämiseen tai taloudellisen tilanteen hallintaan ottamiseen. Työskentely voi olla myös luovaa ja rajoja rikkovaa: toisinaan mallinnetaan arjen haastekohtia perheen kotona, toisinaan mennään vaikkapa kuntosalille yhdessä asiakkaan kanssa.

Perheen arkeen on mahdollista saadaan aikaan pysyviä muutoksia hyvinkin pienillä muutoksilla. Onnistuminen kuitenkin edellyttää, että perhe haluaa muutosta ja ottaa vastaan ohjausta.

Usein oman tilanteen tarkastelu ulkopuolisen ihmisen kanssa avaa uusia näköaloja oman elämän hallintaan!

*

Sosiaalityöntekijä Susann Holst kertoo, että lastensuojelu on perheen puolella

Valitettavan moni ihminen kokee lastensuojelun pelottavana. Kielteiseen mielikuvaan vaikuttaa se, etteivät ihmiset tiedä paljoakaan lastensuojelutyöstä ja siitä, että lastensuojelun perustehtävä on tarjota apua perheiden arkeen. 

Moni vanhempi pelkää yhä, että yhteydenotto lastensuojelusta tarkoittaa lasten vientiä pois perheestä. Parhaimpaan lopputulokseen päästään silloin, kun lastensuojelun ja perheen välinen yhteistyö on avointa ja rehellistä. Perheen kertoessa avoimesti  ongelmistaan lastensuojelulle, on työntekijöillä mahdollisuus tarttua perheen ongelmakohtiin ja vaikuttaa myönteiseen muutokseen perheessä.

Lastensuojelussa ajattelemme, että olemme kanssaihmisiä – itsekin usein vanhempia  – ja liitymme asiakasperheen elämään lyhyen ajan tarjoamalla uusia ratkaisumalleja ja tukea. Ajattelemme, että välillä vanhempi voi sokeutua tilanteelleen eikä löydä itse ratkaisuja ongelmiinsa. Silloin lastensuojelu voi tarjota erilaisia ratkaisuja, koska me pystymme ulkopuolisina ehkä näkemään perheen tilanteen selkeämmin kuin vaikeuksien keskellä kamppaileva.

Kaikissa perheissä elämä on jossain vaiheessa haasteellista ja mitä nopeammin pääsemme vaikuttamaan perheen arkeen ja ongelmatilanteisiin, sitä nopeammin saamme perheen taas jaloilleen.  

 

Kuunteleeko kukaan muistisairaita?

Posted on Updated on

Palveluasumisyksikössä suunniteltiin toiminnan kehittämistä, jossa tarkoituksena oli luoda asukkaiden osallisuutta edistäviä työkäytäntöjä. Kehittämistä aiottiin viedä eteenpäin vain henkilökunnan kesken, eikä vanhuksia haluttu siihen mukaan.

Kun internetistä etsii tietoa muistisairaiden kokemuksista, löytää lähinnä omaisten tai hoitohenkilökunnan näkemyksiä muistisairaan hoitamisesta. Omaisten kokemuksia muistisairaan puolison hoitamisesta on tutkittu runsaasti ja ne ovat jatkuvasti julkisen keskustelunkin aiheina. Ihmisiä, joiden kognitio tai kielelliset ilmaisukyvyt ovat alentuneet, osallistetaan tutkimuksissa paljon vähemmän kuin muita (1,2), mistä syystä esimerkiksi muistisairaat jätetään usein tiedonkeruun ulkopuolelle. (3).

Vasta 1990-luvulla muistisairaiden näkemyksiä ja subjektiivisia kokemuksia alettiin ottaa huomioon tutkimuksissa, hoidon tuottamisessa ja politiikassa (4). Käsitys siitä, etteivät muistisairaat olisi kykeneviä tuottamaan luotettavaa kokemustietoa, on juurtunut syvälle ajatteluumme. Aikaisemmin muistisairaiden kokemuksilta on jopa kielletty oikeudellinen painoarvo (4).

Olen usein törmännyt kysymyksiin siitä, onko muistisairaan haastatteleminen edes mahdollista. Olen kuullut toteamuksia, kuten ”olisipa mielenkiintoista tietää, miten muistisairaan kokemuksia voitaisiin tutkia”. Tällainen asennoituminen ei siis ole ollenkaan tavatonta.

Haasteita muistisairaiden kokemusten kuulemiselle tuovat muistisairauksien vaikutukset, kuten kielellisten kykyjen heikentyminen. Eettisyys tuo omat haasteensa – onko eettistä osallistaa tutkimukseen henkilöä, joka ei välttämättä ymmärrä toimintansa seurauksia (5)? Suurimpana ongelmana taitanee olla yhteiskunnassa yleisesti vallitsevat asenteet muistisairaiden osallistamisen kannattamattomuudesta.

Vaikka muistisairaan osallistaminen tiedontuottamisessa osaltaan onkin vaativaa, se ei ole kannattamatonta. Suurimman muistisairaiden osallistamisen kynnyksen muodostaa siihen kielteisesti suhtautuvat ihmiset. On helpompaa selittää, miten vaikeaa esimerkiksi muistisairaan haastattelu on kuin kyseenalaistaa, että tutkimusmenetelmissä tai tutkimuskäytännöissä olisi puutteita. Yksilöllisiä ongelmia korostavan näkökulman tai tutkimatta jättämisen sijaan tulisi ajatella, että itselle tuntematonta ei ole mahdotonta ymmärtää. Se saattaa vain vaatia aikaa ja tarkastelua uusista näkökulmista. (1.)

Tietoa tulisi hankkia haastattelemalla muistisairaita itseään, omaisia ja hoitohenkilökuntaa sekä toteuttamalla kyselyitä. Lisäksi tulisi havainnoida muistisairaiden sanatonta viestintää heidän sosiaalisessa ja fyysisessä ympäristössään. Menetelmät eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan toisiaan täydentäviä ja niitä rinnakkain käyttäen voidaan päätyä hyvin rikkaaseen tiedontuotantoon. (6.)

Tampereen yliopiston Tervaskanto-tutkimuksessa (1997) tutkimuksen kohteena olivat yli 90-vuotiaat tamperelaiset, ja mukana oletettiin olevan muistisairaita. Tutkimuksen kyselylomakkeiden palautusprosentti oli tavallista korkeampi ja pitkiä elämänkertahaastatteluja toteutettiin onnistuneesti. (7,8.) Tämä osoittaa sen, että asenteilla on suurempi merkitys muistisairaiden poissulkemisella tiedontuottamisesta. Kiinnittämällä huomiota esimerkiksi haastatteluympäristöön, haastattelussa käytetyn kielen selkeyteen ja vastausten tulkintaan voidaan edistää haastattelujen onnistumista.

Sen sijaan, että muistisairaan kanssa tekemisissä olevat henkilöt turvautuisivat sanalliseen viestintään, tulisi kehittää keinoja tulkita sanatonta viestintää, sekä kannustaa muistisairaita sen käyttämiseen kommunikoimisessa.  Kannustaminen sanattomaan viestintään sitouttaa muistisairaita kommunikatiiviseen maailmaan sekä parantaa heidän itsetuntemustaan. (9.)

Vastaus tiedontuotannon esteiden ylittämiseen löytyykin tahdosta omaksua erilaisia menetelmiä ja asenteiden muuttamisesta (2). Muistisairaiden kokemuksen kuuleminen edellyttää innovatiivisten menetelmien luomista. Se edellyttää myös sitoutumista saattamaan näillä menetelmillä saatu tieto osaksi kehittämistä ja käytäntöjä. (10.) Osallistaminen on myös resurssikysymys, mutta vetoaminen resursseihin tarkoittaa sitä, että muistisairaiden kokemuksia ei pidetä arvokkaina.

On vielä pitkä matka siihen, että muistisairaiden osallistaminen tiedontuottamisessa saavuttaa oletusarvoisen aseman. Asenteiden tarkastelemisella ja muutoksella sekä tiedonkeruumenetelmien kehittämisellä voimme kuitenkin parantaa heidän osallisuuttaan. Jos haluamme tulevaisuudessa kehittää palveluita vastaamaan mahdollisimman hyvin muistisairaiden palvelunkäyttäjien tarpeita, tulee meidän asettaa muistisairaat keskiöön myös palvelujen kehittämisessä (11).

Nelli Haapala, sosiaalityön opiskelija, Lapin yliopisto

Avain
Kuva: morguefile.com

Kirjoitus pohjautuu graduun: Muistisairaan osallisuus laadullisessa tutkimuksessa. Teoreettinen tutkimus laadullisten tiedonkeruumenetelmien soveltuvuudesta muistisairaalle.

Lähteet:

1. Aaltonen, Tarja 2005: Haastattelun rajoilla: Afaattisen puhujan haastatteleminen. Teoksessa Ruusuvuori, Johanna & Tiittula Liisa (toim.): Haastattelu: Tutkimus, tilanteet ja vuorovaikutus. Tampere, 163–188.

2. Lloyd, Vicki & Gatherer, Amanda & Kalsy, Sunny 2006: Conducting Qualitative Interview Research with People with Expressive Language Difficulties. Qualitative Health Research 16 (10), 1386–1404.

3. Sormunen, Saila & Topo, Päivi & Eloniemi-Sulkava Ulla 2004: Dementoituneiden asiakkaiden hoidon laadun havainnointi: pilottitutkimus Dementia Care Mapping -menetelmällä. Gerontologia 18 (3), 207–218.

4. Hubbard, Gill & Downs, Murna & Tester, Susan 2003: Including older people with dementia in research: challenges and strategies. Aging and Mental Health 7 (5), 351–362.

5. Bartlett, Helen & Martin, Wendy 2001: Ethical issues in dementia care research. Teoksessa Wilkinson, Heather (toim.): Perspectives of People with Dementia: Research Methods and Motivations. Jessica Kingsley Publishers. London, 47–61.

6. Brooker, Dawn 2006: Quality: The perspective of the person with dementia. Teoksessa Downs, Murna & Bowers, Barbara (toim.): Excellence in dementia care: Principles and practice. McGraw-Hill Education. Maidenhead, 476–491.

7. Lumme-Sandt, Kirsi 2005: Vanhan ihmisen kohtaaminen haastattelutilanteessa. Teoksessa Ruusuvuori, Johanna & Tiittula Liisa (toim.): Haastattelu: Tutkimus, tilanteet ja vuorovaikutus. Tampere, 125–144.

8. Jylhä, Marja & Pirttiniemi, Eija & Hervonen, Antti 1997: Vanhoista vanhimmat – tutkimuksen uusi haaste: Tervaskanto 90+ -tutkimuksen peruskartoitus. Gerontologia 11(1), 43–52.

9. Hubbard, Gill & Cook, Ailsa & Tester, Susan & Downs, Murna 2002: Beyond words: Older people with dementia using and interpreting nonverbal behaviour. Journal of Aging Studies 16 (2), 155–167.

10. Litherland, Rachael 2008: Involving people with dementia in service development and evaluation. Teoksessa Downs, Murna & Bowers, Barbara (toim.): Excellence in dementia care: Principles and practice. McGraw-Hill Education. Maidenhead, 397–413.

11. Cheston, Rik & Bender, Mike & Byatt, Sue 2000: Involving people who have dementia in the evaluation of services: A review. Journal of Mental Health 9 (5), 471–479.

 

 

 

”Mut tehtiin mieheksi, mut kuorien kanssa tuli pieni fiba.”

Posted on Updated on

Sukupuoli käsitteenä on varmasti meille kaikille selkeä. Jokainen kuuluu jompaankumpaan sukupuoleen, ainakin sosiaaliturvatunnuksen ja henkilökortin M/F -tunnuksen perusteella. Entä jos sukupuolta kuvaava tunnus osoittaakin väärää sukupuolta, mitä koet itsesi olevan, tai et koe kuuluvasi kumpaankaan?

Transsukupuolinen ihminen kokee syntymässään määritellyn sukupuolensa vääräksi ja tuntee tarvetta korjata fyysisen sukupuolensa vastaamaan omaksi kokemaansa sukupuolta. Tätä päätöstä saattaa edeltää vuosien kipuilu vääräksi koetussa kehossa ja kulttuurin asettamassa roolissa.

Transsukupuolisuutta on tutkittu hyvin vähän. Länsimainen kulttuurimme ja yhteiskunta, jossa elämme, näkee sukupuolen kahtiajakoisesti, eikä sukupuolen moninaisuutta tunnusteta. Ilmiö on ollut näkymättömissä, ja on sitä edelleen. Ongelmalliseksi näkymättömyys muodostuu etenkin silloin, kun sukupuolensa moninaisesti tunteva hakeutuu sosiaali- ja terveydenhuollon palveluihin. Tietoa aiheesta ei ole tarpeeksi ja se johtaa usein asiakkaiden huonoon kohteluun. (ii)

”Sivistynyt sossutäti”

Tutkimusta tehdessä olemme seuranneet sosiaalista mediaa ja transsukupuolisten ylläpitämiä blogeja. Usein kohtaamiset palveluissa eri työntekijöiden kanssa saavat osakseen paljon kritiikkiä. Eräässä blogissa, otsikolla Sivistynyt sossutäti (i), kuvataan asioimista sosiaalitoimessa seuraavasti. 

” …se (sosiaalityöntekijä) sitten kysy että mikä tutkimusryhmä mua Tampereella hoitaa ja miksi, niin jouduin kertomaan että sukupuolenkorjaushoitoja vartenhan mää siellä käyn. Se täti hiljeni hetkeksi, nosti lasejaan ja katto mua tosi tarkasti päästä varpaisiin ja kysy että ”Anteeksi, mää oon nyt vähän pihalla että kumpaan suuntaan sää nyt siis oot korjaamassa..?”. Meinasin jäätyä siihen paikkaan, mutta vastasin sitte kuitenki että naisesta mieheksi. Sitte tää täti nauraa ja on sillee ”Joo no täytyy myöntää että kun astelit sisään niin piti mun vähä aikaa miettiä että ootko sinä tyttö vai poika, mutta nyt ku tarkemmin kattoo niin onhan sinussa huomattavissa vähän miehistymistä. Mutta nykyäänhän saa onneksi olla vähän androgyyni, vai mitä, hehheh!”.

Sorrumme herkästi stereotyyppisiin olettamiin, vaikka meidän tulisi astua laatikon ulkopuolelle ja nähdä ihmiset moninaisemmin kuin pelkästään arvioiden ulkonäköä maskuliinisten tai feminiinisten piirteiden mukaan. Miehillä saa olla pitkät hiukset ja koruja, ja naiset saavat olla vaikkapa lihaksikkaita ja kaljuja.

”Eikä siinä vielä kaikki. Jatkettiin jostain muusta aiheesta, mutta se aina välillä palas kyselemään tästä ”niin jännästä ja suuresta elämänmuutoksesta”, halus tietää mitä leikkauksia on tulossa ja mitä on jo ollu, oonko työpaikalla kertonu taustoistani ja kaiken huipuksi kysy vielä että pystynkö olemaan seksisuhteessa(?!)….. Tuijotin kieltämättä sitä vähän järkyttyneenä jonku aikaa ennen ku sain sanottua ettei mun elämässä oo koskaan ollu mitään sellasta. Se tokas vaan että ”No niin, ompahan jotaki jännää vielä tulossa, hehhehhh”. Miks musta tuntuu ettei ihan joka asiakkaalta sossunluukulla kysellä niiden seksielämästä ja intiimialueista.”

Työssä asiakkaan näkeminen kokonaisvaltaisesti vaatii usein sitä, että meidän tulee tietää ihmisen elämään vaikuttavista merkittävistä asioista. Jokaisen sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisen tulisi ymmärtää se, että sukupuoliristiriidan kanssa on voitu kipuilla läpi elämän, eikä ihminen välttämättä halua tästä asiasta muistutettavan sielläkin, missä sitä ei tarvitsisi selittää tai käydä läpi.  Asiakas on asiantuntija omassa asiassaan, mutta asiakkaan tehtävä ei ole opettaa häntä palvelevaa ammattilaista.

Sosiaalityön tehtävä on tehdä näkyväksi se, mikä on näkymätöntä ja tuoda valoa sinne, missä on pimeää. Tämän vuoksi peräänkuulutamme, että koulutusta sukupuolen moninaisuudesta tulisi vaatia niin sosiaali- ja terveydenaloilla kuin kasvatustyössä. Ihmisoikeudet ovat ylpeytemme, joten koulutus on yksi keinoista, jolla takaamme niiden toteutumisen!

Johanna Hyvönen
Kasper Väänänen

___________________________

(i)                 http://self-made–man.blogspot.fi/2014/04/sivistynyt-sossutati.html

(ii)               Tulokset ovat pro gradu tutkimuksestamme (Lapin Yliopisto): ”Mut tehtiin mieheksi, mut kuorien kanssa pieni fiba.” – kokemuksia sukupuolenprosessista. Sosiaalityön pro gradu tutkielmassa tarkasteltiin transsukupuolisten kokemuksia sukupuolenkorjausprosessista. Aineistonkeruu menetelmänä käytimme kirjoituspyyntöä.

Ihminen rakenteiden välissä

Posted on Updated on

Julkisten palveluiden tilasta ei voi keskustella ilman mainintaa yhteiskunnan toimimattomista rakenteista, hankalista  palvelujärjestelmistä ja raskaasta byrokratiasta. Täysin syystä.

Kuitenkin, rakenteista huolimatta, suurin merkitys on sillä, miten ihminen kohdataan tilanteessa, jossa tunne perusturvallisuudesta on pettämässä tai jo pettänyt. Kun olemme kiinnostuneita siitä, mikä ihmisellä on hätänä, mitä hänelle kuuluu – mistä hän on tulossa ja minne hän on matkalla – on kohtaamisemme aitoa.

Kohtaamisessa, jossa toinen on asiantuntija ja toinen asiakas, työntekijään kohdistuu enemmän vaatimuksia. Hän on ammattilainen tässä asiassa ja tehnyt tätä ennenkin. Tietoa ja taitoa on karttunut, varmasti myös oman toimialan ulkopuolelta. Asiakkaan taas ei vielä tarvitse tietää mitään – hän tulee paikalle ja sanoo, että “auta mua”, “mä en jaksa”, “mä en osaa” ja “mulla on hätä”. Kumman tehtävä tällaisessa asetelmassa on osata ja tietää, hetken jopa kantaa? Toinen tekee tätä päivittäin ja toinen ei osaa tai oikein jaksa edes syödä, nukkua tai elää.

Meidän ammattilaisten tehtävä on toimia iskunvaimentimina kiemuraisten palvelujärjestelmien ja asiakkaan välissä. Meidän tulee taputella asiakkaan polkua, tukata lakeja, opastaa, antaa vaihtoehtoja ja avata mahdollisuuksia. Meidän pitää selvittää asiakkaalle hänenCloud 2 oikeutensa ja velvollisuutensa, kertoa pelisäännöt ja noudattaa niitä myös itse. Se on meidän tehtävämme, emmekä saa siirtää tehtävää asiakkaan vastuulle, toimimattomuuteen vedoten. Me työntekijät voimme paikata rakenteiden aiheuttamia aukkoja ja hiukan puskuroida pahaa maailmaa. Me voimme toimia, vaikka järjestelmät eivät toimi. Mitä vaikeampia palvelujärjestelmät ovat, sen nokkelampi ja joustavampi on työntekijä.

Kun me luemme lakia kuin oppikirjaa, estämme joustavien käytäntöjen muodostumisen ja piiloudumme rakenteiden taakse. Laki on tekstiä, vasta käytäntö synnyttää toimintatavat.  Pelkillä pykälillä ei voi hakea oikeutusta tekemättömyydelle, sillä harvoin laki antaa vain yhden vaihtoehdon toiminnalle. Lakia pitää tulkita. Se ei vain kiellä, vaan myös velvoittaa tekemään. Laki määrittää rajat ja velvollisuudet, mutta antaa samalla myös paljon mahdollisuuksia ja oikeuksia. Ihmisen kuunteleminen ja auttaminen sekä oman ammattitaidon käyttäminen ei millään alalla ole laitonta. Toimintatapojen kyseenalaistaminenkaan ei sitä ole.

Meidän pitää pysähtyä, kuulla, olla läsnä ja auttaa. Sektorista riippumatta. Opastaa oikeaan paikkaan, puhua kieltä, jota toinen ymmärtää, hoitaa asioita yhdessä. Me voimme soittaa toisen alan asiantuntijalle ja kysyä neuvoa. Yksi puhelu saattaa avata monta solmua muutamassa minuutissa, asiakkaan pääsy toisen tahon työntekijän luokse taas voi kestää useita viikkoja. Me eri alojen asiantuntijat olemme olemassa myös toisiamme varten, sillä kukaan ei tiedä kaikkea. Asiakkaan asiat silti kuuluvat meille kaikille ja asiakkaan opastamiselle on nimikin, palveluohjaus. Sen tulee työssä, jossa kohdataan ihmisiä, olla itseisarvo.

Jos haluamme suuria muutoksia, meidän tulee muuttaa omaa toimintatapaamme. Yhteiskunta on ihmistensä summa, ja rakenteet ihmisten luomia.  Jospa me yhdessä saisimme hoidettua asiat yli sektorirajojen niin, että asiakkaalla olisi hiukan helpompi olla?

Anita Valkama
erikoissuunnittelija, Rikosseuraamuslaitos
varapuheenjohtaja, Rikosseuraamusala Talentia ry