Avun hakeminen

Päihdeasiakkaan arviointi – check! Motivointi – check! Mutta miten on palveluiden laita?

Posted on Updated on

Sosiaalihuoltolain (1301/2014)  uudistuksen myötä asiakkaiden palvelutarpeiden arviointiin panostetaan entistä enemmän. Sosiaali- ja terveysalan ammattilaisina meillä on monia työkaluja päihteiden käytön puheeksi ottamiseen. Maassamme käytetään merkittäviä resursseja päihderiippuvaisen motivoimiseen ja hoitoon ohjaukseen. Mitä tapahtuu sitten, kun asiakas on valmis vastaanottamaan apua?

Kun asiakas ryhtyy toivomaan muutosta, apua ei aina ole saatavilla. ”Otamme yhteyttä kun paikka vapautuu”, ”Sinun pitää olla kaksi viikkoa kuivilla ja osoittaa todella haluavasi tätä”, ”Et voi enää tulla kun kerran viimeksi lähdit omin luvin pois”. Näihin kommentteihin tiedämme monen päihdeongelmaan apua hakeneen törmänneen.

Yksi päihdepalveluiden ongelma on niiden saatavuuden alueellinen vaihtelu. Sote-uudistus voi tuoda parannusta lisäämällä alueellista tasa-arvoa ja yhtenäistämällä palveluiden sisältöjä. Toisaalta vaikk palveluiden integroimista on tehty jo ennen sote-uudistusta, anti ruohonjuuritasolle on kuitenkin jäänyt laihaksi.

Päihdepalveluiden toinen ongelma liittyy palveluiden sisältöihin, vaikuttavuuteen ja resurssointiin. Palveluita ovat järjestämässä monet eri tahot, ja käytännöt vaihtelevat. Palveluiden toteuttamisen ja kehittämisen resurssit tuntuvat olevan riittämättömiä. Yleisenä linjana on laitospalveluiden vähentäminen, mutta yhtä vaikuttavaa tukea ei ole saatavilla avopalveluista, erityisesti päihdekuntoutuksen kentällä.

Palvelujärjestelmämme on liian jäykkä voidakseen oikeasti vastata päihdeongelmaisten asiakkaiden tarpeisiin.

Kolmas asia, johon tulee päihdepalveluissa kiinnittää huomiota, on niiden piiriin pääsemiseksi asetetut kriteerit. Tiedämme palveluihin pääsemisen kriteereissä olevan vaihtelua. Päihderiippuvainen on usein erityistä tukea tarvitseva, huomioidaanko hänen edellytyksensä päästä palveluiden piiriin?

Kokonaisuudessaan palvelujärjestelmämme on liian jäykkä voidakseen oikeasti vastata päihdeongelmaisten asiakkaiden tarpeisiin. Resurssit eivät ole riittäviä asiakkaita palvelevien palveluiden tarjoamiseksi. Kentällä työskentelee osaavaa ja ammattitaitoista henkilöstöä, joilla ei ole mahdollisuutta tehdä työtään vaikuttavasti.

Sosiaali- ja terveysalalla on omaksuttu jatkuvaan arviointiin ja palveluohjaukseen perustuva työskentelytapa. Mihin tämä jatkuva päihdeasiakkaiden arviointi ja motivointi johtaa, jos meillä ei ole palveluita joilla pystytään vastaamaan asiakkaan palvelutarpeisiin?

Kovasti kyllä arvioidaan ja motivoidaan, mutta mikä on lopputulos? Lisäämmeköhän omalla toiminnallamme näiden ihmisten pahoinvointia?

 

Jenni Laurila, YTM, sosiaalityöntekijä

Minka Leino-Holm,YTK, sosiaalityön maisterivaiheen opiskelija

 

Segmentoinnin anatomiasta

Posted on

Segmentointi on yksi monista markkinatalouden termeistä, joita käytetään esimerkiksi sosiaali- ja terveysalan nykysanastossa. Asiakassegmentoinnissa jaetaan asiakkaita eri ryhmiin heidän oletetun palvelutarvetasonsa mukaan.

Tästä esimerkkinä ”paljon tukea tarvitsevat” ja ”satunnaisesti palveluita tarvitsevat” asiakkaat. Segmentoinnin perusajatus asiakkaiden erilaisten palvelutarpeiden tasojen määrittämisestä on toki osaltaan tarpeellinen, mutta samalla on kuitenkin hyvä muistaa, että segmentointi tarkoittaa myös vahvasti virkamiesvetoista vallankäyttöä.

Asiakassegmentointi ei anna tilaa ihmisten subjektiivisille elämäntilanteille, vaan tarjoaa leiman, jonka olisi tarkoitus määrittää yksittäisten ihmisten palvelupaletteja isompien asiakokonaisuuksien alle. Yhteiskunnan poliittisen ilmaston koko ajan kovetessa segmentointi luo väylän asiakkaiden ”putkittamiseen” räätälöityihin (leikattuihin) palvelukokonaisuuksiin. Väylän, joka asettaa stigman mahdollisesti jo valmiiksi järjestelmässä alas poljettujen ja syrjäytettyjen ihmisten otsaan.

Sosiaalinen tekijä -blogi

Asiakkaiden segmentoinnin sijaan, tai ainakin sen lisäksi, pitäisi segmentoida nykyistä ja lähitulevaisuuden suunniteltua palvelutarjontaa sekä sen rahoitusta, poliittisia päätöksiä ja niistä koituvia vaikutuksia kansalaisten elämään. Näitä tuloksia tulisi sen jälkeen yhdistää tutkimustietoon esimerkiksi sosioekonomisen taustan periytyvyyteen liittyen, ja muihin vaikutuksiin esimerkiksi työllisyys-, varhaiskasvatus- ja vanhuspolitiikan osalta.

Nykyhetken asiakassegmentoinnin diskurssi sysää vastuun ja stigman erilaisista haastavista elämäntilanteista palveluita tarvitsevien niskaan, kun sen tulisi myös tarkastella esimerkiksi sosiaalipoliittisia rakenteita ja kansallis- sekä kuntapoliittisia valintoja palvelurahoituksessa. Päättäjien muistikuvat 1990-luvun laman aikana toteutetuista säästöpäätöksistä ja niiden seuraamuksista ovat näköjään huolestuttavan hataralla pohjalla, josta kovimman hinnan maksavat tämän päivän yhteiskunnan jo syrjäytetyimmässä asemassa olevat.

Touko Niinimäki
Sosionomi (AMK)

Auttaisiko palveluohjaaja viranomaisviidakkoon eksynyttä Jania?

Posted on Updated on

Yle Kioskin nettisivuilla julkaistiin nuorena aikuisena syöpään sairastuneen Janin tarina. Tarinassa ei ole kyse vain sairastumisesta vaan myös sen jälkeisestä eksymisestä byrokratian labyrinttiin. Tarina hengästyttää ja lukiessa on välillä palattava takaisin muistaakseen mitä käänteitä Janin elämässä aiemmin olikaan jo ollut.

Jo yksinomaan vakavasti sairastuminen ja siihen liittyvät hoidot laittavat elämän uusille urille. Kyse ei kuitenkaan ole vain fyysisestä sairaudesta parantumisesta, vaan sairaus ravistelee myös joka päiväistä selviämistä. Sairauden ja sen mukanaan tuomien tunteiden lisäksi arkea on epävarmuus taloudesta. Janin kertomuksessa Kelan taloudellisen tuen muodot vaihtelevat eikä Jani ikinä voi tietää mitä ahkerasta hakemusten täyttämisestä seuraa. Päätös voi olla myönteinen tai kielteinen, jolloin on ryhdyttävä uudelleen toimeen ja haettava jotakin muuta etuutta.

Janin kertomuksessa syöksyvät silmille neljä byrokratian vitsausta:

1)      Sosiaaliturvajärjestelmä on niin monimutkainen ja hajanainen, että sitä on vaikeaa ymmärtää tai hallita edes ammattilaisena organisaation sisältä käsin. Tässä pelissä asiakkaan asian tulee joko sopia järjestelmään tai hänellä pitää olla satumainen tuuri.

2)      Ihmiselämä ei edes sairauksien osalta kulje samaa polkua, vaan mutkittelee eikä osu yksiin järjestelmän määritysten kanssa. Tällöin valmiiksi muotoonsa terävöitetty palvelu ei anna periksi, vaan se vaatii asiakkaan ja hänen tilanteensa muuttumaan palvelulle sopivaan muotoon. Asiakas käännytetään pois palveluun tai etuuteen sopimattomana sen sijaan, että palvelua tai tukea räätälöitäisiin asiakkaan yksilöllisiin tarpeisiin sopivammaksi kokonaisuudeksi.

3)      Janin kohdalla kaksi saman ammattikunnan edustajaa arvioi hänen tilanteensa täysin erilaisiksi. Toisen mielestä Jani kykenisi sairaudesta huolimatta opiskelemaan, toisen mielestä taas ei. Asiakkaalle tilanne ei kirjallista päätöstä lukemalla avaudu, vaan se tuntuu käsittämättömältä mielivallalta, joka tappaa jo heränneen toivonvireen myönteisestä elämänkäänteestä ja mahdollisuuksista kiinnittyä tulevaisuuteen.

4)      Jani kohtasi kahden sairausvuotensa aikana 36 virkailijaa ja viisi eri lääkäriä. Kertomuksen perusteella tosin lukijalle jää tunne siitä, ettei Jani juurikaan kokenut tulleensa kohdatuksi, vaikka erinäisiä työkseen terveydestä ja sosiaalisesta huolta pitäviä henkilöitä tapasikin. Onnistuiko kukaan työntekijöistä pysähtymään Janin kanssa niin, että olisi päässyt kärryille mitä hänen elämässään oli meneillään ja mitä hän tarvitsisi? Jani risteili sairaaloiden ja sosiaaliturvan välimaastossa ilman, että kukaan työntekijöistä olisi säilynyt seuraamassa Jania ja hänen kulkuaan tuon kahden vuoden ajan. Jani toteaa napakasti: ”Jonkin pitäisi heti koppi susta.” Halua ja yritystä työntekijän löytymisen suhteen ainakin Janilla oli.

Viime keväänä Sitran toimeksiannosta tehtyä tutkimusta koskevassa Helsingin Sanomien uutisoinnissa kerrottiin hajallaan olevien palveluiden aiheuttavan suuria kustannuksia. Eniten palveluja tarvitsevat ovat niitä, joiden myös on selkeästi vaikeinta löytää oikeiden palveluiden äärelle. Tällöin sosiaali- ja terveysministerinä toiminut Laura Räty ehdotti, että useamman palvelun tarvitsijat ”…tarvitsevat jonkun, joka ottaa heidän tilanteensa kokonaisvaltaisesti hoidettavaksi.” Tiedon tai tutkimuksen puutteesta ei siis ole kyse. Mutta siitä huolimatta Jani ei onnistunut löytämään järjestelmästä henkilöä, joka olisi kyennyt perehtymään hänen tarpeisiinsa, selvittelemään kokonaisuutta ja yhdistelemään palveluja. Tai kuten jutussa todetaan: ottamaan koppia.

Palveluohjauksen eri muodoille olisi niin yksilöllistä kuin yhteiskunnallistakin tilausta, jotta byrokratia ei uuvuttaisi ja tekisi jo valmiiksi vaikeista tilanteista kohtuuttomia ja kestämättömiä. Samalla onnistuttaisiin myös säästämään euroja. Hyväksi havaitulta palveluohjaukselta puuttuukin enää vain toteutus.

Niina Pietilä,  YTM

FullSizeRender

Kuva: morguefile.com

 

Uskalla luottaa lastensuojeluun

Posted on Updated on

Kolmen vuoden sisään meillä oli miehemme kanssa  yhteensä kuusi muuttoa, viisi työpaikan vaihtoa, häät ja vauvan syntymä. Meillä molemmilla oli perhettä ennestäänkin. Hiljalleen malja alkoi valua yli.

Olemme molemmat korkeasti koulutettuja ja luoneet kunnianhimoista uraa ja hektisinä aikoina työpäivät venyivät ja paukkuivat. Taloutemme oli rakennettu töidemme tukipilareille, ja koska rahaa aina tuli, emme kontrolloineet menojamme. Suurista tuloista huolimatta säästöön ei jäänyt senttiäkään. Eikä kuukausitienestimme tahtonut riittää edes ylläpitämään elintapojamme, vaikka käytössä olivat vielä Visa, Mastercard ja Amex. Sisimmässäni tiesin tilanteen vakavuuden, mutta en löytänyt aikaa tai rohkeutta sen ratkomiseen. En tiennyt, mistä aloittaa.

Häät ja vauva tulivat sukulaisten silmissä nopeasti, ja siitä syystä yritimme vauvan tulon jälkeen jatkaa elämäämme kuin ennenkin. Mieheni meni suoraan laitokselta töihin ja minä olin käytännössä yksin vastuussa kolmesta lapsesta. Sen lisäksi tilaa oli tehtävä miehen vanhemmille lapsille. En jäänyt kuitenkaan sen kummemmin pohtimaan omaa vointiani. Masensi, ahdisti ja pisti vihaksi. En tuntenut olevani oikeutettu näihin tunteisiin ja pidin mölyt mahassani. Olinhan itse rakentanut elämäni tällaiseksi. Alkava masennukseni jäi diagnostisoimatta.

Arkipäivä värittyi riitelystä. Pinnan kireyden pistin imetyshormonien piikkiin. Välillä kuitenkin kuohui yli ja jouduin hankaluuksiin lähisukulaisten kanssa. Koin, ettei minua ymmärretty. Mieheni syyllisti minua ongelmistani.

Taloushuolet ahdistavatLuulin, että töihinpaluuni helpottaisi kärjistynyttä tilanteemme, mutta uusi työ, esimiesrooli uudella alalla veivät viimeisetkin voimani. Ahdistus alkoi viedä yöunet ja työpaikalla keskittymiskyvyn. Kärsin myös muistihäiriöistä. Mielialani ailahteli laidasta laitaan. Päällimmäinen tunteeni oli kuitenkin huono omatunto. Olin huono äiti ja vaimo, riittämätön äitipuoli ja kiittämätön tytär, miniä, käly sekä poissaoleva ystävä.

Kävin yksityisellä psykiatrilla, joka määräsi minulle rauhoittavia ja beetasalpaavia. Minulla on itsetuhoinen tausta, joka on levännyt latenttina sitten nuoruuteni. En uskonut tuntevani samoja synkkiä tunteita enää äidiksi tuloni jälkeen. Eräällä perhematkalla tilanteeni paheni ja jouduin turvautumaan rauhoittaviin. Lopulta kadotin itsekontrollini ja ilmaisin miehelleni voimakkaasti aikomuksestani päättää elämäni. Miehelleni jäi ainoaksi keinoksi hälyttää poliisit. Mieleni oli jo tasoittunut, kun poliisit löysivät minut.  He tekivät asiasta kuitenkin rutiininomaisen lastensuojeluilmoituksen.

Mitä? Meidän perhe lastensuojelussa? Mihin olimme oikein tulleet?  Lastensuojelun vastaanotto oli muuta kuin osasin odottaa. Siellä suhtauduttiin tilanteeseemme ymmärryksellä. ”Selvisimme” yhdellä käynnillä, eikä jatkotutkimukseen nähty tarvetta. Sosiaalityöntekijät kehottivat meitä olemaan yhteydessä, jos taas tulisi tiukka paikka. Onneksi niin.  Sillä tiukka paikka tuli, ja maa petti alta. Kirjaimellisesti. Enkä enää jaksanut nousta siitä ylös.

Sairaalan psykiatrisella poliklinikalla oli töissä valmistuva lääkäri, joka yritti kaikin keinoin diagnostisoida oireeni: ”Ei, en minä kerännyt unilääkkeitä tai teräviä esineitä. En minä suunnitellut itsemurhaa, minä vain voin erittäin huonosti.”  Sen jälkeen alkoi pompottelu. Sairaalasta minulle suositeltiin suoraan yksityiseen hoitoon hakua. Kahdesti. Kun kieltäydyin, kesti 4 kuukautta ennen kuin pääsin omassa kunnassani hoidon piiriin.

Jos emme olisi sillä aikaa olleet lastensuojelun asiakkaina, perheemme olisi suurella todennäköisyydellä hajonnut ja minä olisin varmasti menettänyt lopullisesti järkeni. Lastensuojelu oli ainoa taho, joka hahmotti tilanteemme kokonaisvaltaisesti. He näkivät tarpeemme ja tukivat meitä avunhankinnassa. He pitivät perheemme otteessaan ja meillä oli taho, jonne soittaa akuutin kriisin iskiessä. Ja niitähän sattui. Lastensuojelu ei kertaakaan suhtautunut meihin syyttävästi, vaan päinvastoin, kaikella kunnioituksella.

Neuvottelussa

Lastensuojelun työntekijät tarttuivat ongelmakohtiin ja yrittivät systemaattisesti löytää niihin ratkaisua kanssamme. Meille tarjottiin tukiperhemahdollisuutta, kotonamme kävi sosiaaliohjaaja, lapsi- ja perhetyöntekijä ja lastensuojelun suosituksesta saimme uudelleenjärjestettyä päivähoitoajat. Kun luettelin huolenaiheeni, niistä muodostui pitkä lista: uupumus ja täysin kontrollistani irronneet arjenrutiinit ja talous. Voinnillani oli myös suora vaikutus lapsiini ja avioliittooni. Lastensuojelussa tartuimme jokaiseen ongelmakohtaan erikseen ja työstimme niitä.

Esimerkkinä voin antaa perheemme talouden. Se oli minulle mörkö. Minä, joka olen ammatiltani ekonomi, olin päästänyt otteen omasta ekonomiastani. Häpesin. Teimme perheemme taloudesta nykytila-analyysin ja määritimme sille tahtotilan. Laadimme budjetin ja säästötavoitteet. Eräs käytännön neuvo sosiaaliohjaajalta oli pitää käteiskassaa. Se tuntui hölmölle, mutta lähdimme siihen mukaan. Sen ansioista kuukausittainen ruokakustannuksemme tippui kolmannekseen.

Lastensuojelusta saimme neuvoja arjenhallintaan. Marssimme sosiaaliohjaajan kanssa läheiseen markettiin ja teimme yhdessä viikon ruokaostokset. Sosiaaliohjaaja opetti minulle hintatietoisen ostamismallin ja haastoi minut venyttämään pennejäni. Pelkonani oli, että kun ruokabudjetti vedetään minimiin, ruoan laatu kärsii. Niin ei käynyt. Emme ole koskaan aiemmin mieheni kanssa syöneet näin terveellisesti, ja molemmat olemme laihtuneet 10 kiloa – ihannemittoihin. Suurin helpotus on  kuitenkin ollut jatkuvan huolen poistuminen. Olemme tehneet elämämme huomattavasti helpoksi.

Eräs työntekijä kehotti minua tarkastelemaan kalenteriani. Näkyikö kalenterista selvästi, mitä asioita arvostin elämässä? Oliko niille varattu suurin osa ajasta vai tuhlasinko sitä arvottomiin asioihin?  Silloin esimerkiksi havaitsin, ettei minulla ollut ollut harrastuksia yli kymmeneen vuoteen.  Jossain välissä naurahdin lastensuojelussa; ”Olette auttaneet meitä kaikilla elämänalueillamme, paitsi yhdellä. Elämästäni puuttuu liikunta, tosin siihen en voi apua pyytää teiltä.” Yllätyin, kun sosiaaliohjaaja ehdotti, että seuraavat tapaamiset järjestettäisiin luonnossa kävellen, eikä pölyisellä konttorilla. Näin liikunta tuli elämääni takaisin.Lenkillä sosiaaliohjaajan kanssa

Lastensuojeluun ”joutuminen” on perheelle häpeä ja pelottavaa. Turhilta häpeän ja pelon tunteilta voitaisiin välttyä, jos asioihin tartuttaisiin ajoissa ja perheille leviäisi tieto, että lastensuojelu on apu eikä tuomari. Apua tarvitseva voi nykyisin tehdä suojeluilmoituksen myös itse. Lastensuojelun apu oli perheellemme korvaamaton. Kohdallemme sattui kaksi pätevää ja järkevää työntekijää, jotka osasivat hahmottaa lastemme hyvinvointiin vaikuttavat tekijät, ja pureutua niihin. Työ oli suurissa määrin ehkäisevää ja erittäin tarpeen.

Neuvoksi  muille lastensuojelun asiakkaille haluaisin keroa, että suhtautukaa sosiaalityöntekijöihin avoimuudella ja ota apu vastaan. Olkaa rehellisiä ja kertokaa tilanteestanne. Silloin työntekijällä on huomattavasti paremmat mahdollisuudet auttaa teitä juuri oikeissa asioissa.

Marjukka ja Axel

________

 

Sosiaaliohjaaja Tiina Simpson kertoo sosiaaliohjauksesta

Lastensuojelun sosiaaliohjauksella vaikutetaan perheen arjen konkreettisiin tilanteisiin ja etsitään yhdessä ratkaisuja, jotka helpottavat elämää. Työskentelyn lähtökohta on perheen kanssa asetetut tavoitteet ja yhdessä laadittu suunnitelma siitä, kuinka tavoitteita kohti pyritään.

Lastensuojelun sosiaaliohjaus tavoittelee muutosta perheen tilanteeseen. Muutos toteutuu yhdessä tekemisen kautta. Perheissä saatetaan tarvita ohjausta esimerkiksi ajankäytön hallintaan, arjen ja vapaan rytmittämiseen, lasten ja aikuisten roolien selkeyttämiseen tai taloudellisen tilanteen hallintaan ottamiseen. Työskentely voi olla myös luovaa ja rajoja rikkovaa: toisinaan mallinnetaan arjen haastekohtia perheen kotona, toisinaan mennään vaikkapa kuntosalille yhdessä asiakkaan kanssa.

Perheen arkeen on mahdollista saadaan aikaan pysyviä muutoksia hyvinkin pienillä muutoksilla. Onnistuminen kuitenkin edellyttää, että perhe haluaa muutosta ja ottaa vastaan ohjausta.

Usein oman tilanteen tarkastelu ulkopuolisen ihmisen kanssa avaa uusia näköaloja oman elämän hallintaan!

*

Sosiaalityöntekijä Susann Holst kertoo, että lastensuojelu on perheen puolella

Valitettavan moni ihminen kokee lastensuojelun pelottavana. Kielteiseen mielikuvaan vaikuttaa se, etteivät ihmiset tiedä paljoakaan lastensuojelutyöstä ja siitä, että lastensuojelun perustehtävä on tarjota apua perheiden arkeen. 

Moni vanhempi pelkää yhä, että yhteydenotto lastensuojelusta tarkoittaa lasten vientiä pois perheestä. Parhaimpaan lopputulokseen päästään silloin, kun lastensuojelun ja perheen välinen yhteistyö on avointa ja rehellistä. Perheen kertoessa avoimesti  ongelmistaan lastensuojelulle, on työntekijöillä mahdollisuus tarttua perheen ongelmakohtiin ja vaikuttaa myönteiseen muutokseen perheessä.

Lastensuojelussa ajattelemme, että olemme kanssaihmisiä – itsekin usein vanhempia  – ja liitymme asiakasperheen elämään lyhyen ajan tarjoamalla uusia ratkaisumalleja ja tukea. Ajattelemme, että välillä vanhempi voi sokeutua tilanteelleen eikä löydä itse ratkaisuja ongelmiinsa. Silloin lastensuojelu voi tarjota erilaisia ratkaisuja, koska me pystymme ulkopuolisina ehkä näkemään perheen tilanteen selkeämmin kuin vaikeuksien keskellä kamppaileva.

Kaikissa perheissä elämä on jossain vaiheessa haasteellista ja mitä nopeammin pääsemme vaikuttamaan perheen arkeen ja ongelmatilanteisiin, sitä nopeammin saamme perheen taas jaloilleen.