Sosiaalinen tekijä

Perinteisesti sosiaalityötä on kohdistettu pääasiassa huono-osaisille sekä jollakin tavalla kriisissä oleville henkilöille.

Kun ilmastonmuutosta ja kestävää kehitystä katsotaan sosiaalityön näkökulmasta, ilmastonmuutoksen sopeuttamissuunnitelmasta nousee ilmoille tasa-arvokysymys: koska ilmastonmuutos vaikuttaa tasavertaisesti kaikkiin ihmisiin riippumatta heidän sosiaalisesta statuksestaan. Pitäisikö sosiaalityötä alkaa kohdistamaan myös parempiosaisille ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi?

Ilmastonmuutos ja kestävä kehitys ovat tällä hetkellä pinnalla niin poliittisissa keskusteluissa kuin sosiaalialan palveluiden suunnittelemisessakin. Sitran Megatrendit 2020 nostavat esiin, että ekologisella jälleenrakennuksella on kiire (Dufva 2020). Myös Sitran Heikkoja signaaleja 2022 tarkasteltaessa huomaamme, että meidän on tulevaisuuden rakentamisessa yhä enemmän otettava huomioon ekologinen kestävyys (Dufva & Rowley 2022).

Siirryttäessä tarkastelemaan aihetta sosiaalialan, sosiaalityön ja näihin kytkeytyvän hyvinvointitalouden näkökulmasta tulemme ajatelleeksi, että meillä on käsillä aika muuttaa rakenteita ja systeemejä ekologisesti kestävämmän hyvän elämän tukemiseksi (Ahokas 2021).

Sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi keväällä 2021 Ilmastonmuutoksen sopeutumisen suunnitelman. Suunnitelmassa on tarkoitus läpileikkaavasti tarkastella sosiaali- ja terveysalan sektorin toimenpiteitä ilmastonmuutokseen varautumiseen. Vuosien saatossa sosiaalityötä on tutkittu myös ekososiaalisesta viitekehyksestä käsin, ja työ on konkretisoitunut koronan vauhdittamana. On tärkeää, että sosiaalialan ammattilaiset voivat olla paremmin osana ilmastonmuutostyötä eikä aihetta voida enää sivuuttaa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Miten sosiaalityö voi vastata ilmastonmuutoksen haasteisiin tulevaisuudessa? Kysyimme kahdelta alan asiantuntijalta, mitä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi voisi tehdä sosiaalityön näkökulmasta.

Simo Rissanen ja Satu Ranta-Tyrkkö valaisivat aihetta omista lähtökohdistaan.  Simo Rissanen toimii SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry:ssä erityisasiantuntijana. Hän vastaa ilmastonmuutokseen ja kestävään kehitykseen liittyvästä vaikuttamisesta. Satu Ranta-Tyrkkö toimii Jyväskylän yliopistossa sosiaalityön yliopistolehtorina sekä dosenttina. Hän on tarkastellut sosiaalityötä ilmastonmuutoksen näkökulmasta.

Yhteiskunta yhteisen haasteen edessä

Ilmastonmuutoksen vaikutukset eivät ole pelkästään ympäristöön vaikuttava asia, vaan ne liittyvät myös sosiaalisesti ihmisten hyvinvointiin joko suoraan tai välillisesti. Globaalissa mittakaavassa se nostattaa esiin eriarvoisuuden kysymykset.

Simo Rissasella ja Satu Ranta-Tyrköllä on yhteinen ajatus siitä, että vauraissa maissa tehdään jo ilmastoa suojelevia muutoksia ja ratkaisuja.

Ilmastonmuutoksen vaikutukset osuvat kuitenkin laajemmin kehitysmaihin, jotka eivät pysty varautumaan ilmastonmuutoksen tuomiin haasteisiin vauraampien maiden tavoin. Epäreilu asia globaalissa kontekstissa on se, että länsimaat ovat saastuttaneet enemmän kuin moni kehitysmaa, Rissanen kiteyttää.

– Suurin osa kaikesta ilmastokuormasta kannetaan muualla kuin Suomessa, vaikka se vaikuttaa myös Suomeen. Minkäänlainen kansallinen itsekkyys ei oikeasti ole vaihtoehtona, pohtii Ranta-Tyrkkö.

– Olemme tottuneet pohjoiseen onnelaamme. Ennusteet ilmastopakolaisuudelle voivat tarkoittaa, että vuoteen 2050 mennessä 50–700 miljoonaa ihmistä esimerkiksi Afrikasta pakenee pohjoisen suuntaan. Millä tavalla olemme valmiita vastaanottamaan kaikki ne ihmiset?

Pystyykö sosiaalityö vastaamaan haasteisiin?

Vaikuttaa vahvasti siltä, että sosiaalityö ei pysty tällä hetkellä vastaamaan tulevaisuuden haasteisiin. Nykyisellään sosiaalityö keskittyy tarjoamaan edes välttämättömät perustarpeet asiakkailleen, joka on itsessäänkin haastava tehtävä. Työntekijät ovat ylikuormittuneita työtehtäviin eivätkä rakenteet anna periksi isoille, nopeille muutoksille.

Kuitenkin sosiaalityö voi olla apuna lisäämässä ymmärrystä ilmastonmuutoksen ja hyvinvoinnin suhteesta.

Satu Ranta-Tyrkkö nostaa esille sosiaalialan ammattitaidon hallita muutostyötä prosesseina. Oman työn lähtökohtien pohtiminen, palvelurakenteiden uudelleen ajattelu ja omiin arvoihin perustuva muutostyö toimisivat lähtökohtana kestävälle kehitykselle sosiaalityössä.

Hän myös korostaa, että sosiaalialan ammattilaisilla on tietoa esimerkiksi minkälaista apua pienituloiset ihmiset tai mielenterveysongelmaiset ihmiset oikeasti tarvitsevat uusien haasteiden edessä.

Myös Rissanen jakaa Ranta-Tyrkön ajatuksen laajasta sosiaalipoliittisesta muutoksesta. Hän on huolissaan kunnianhimoisen ilmastopolitiikan mahdollisuudesta kasvattaa epätasa-arvoa entisestään. Korona-aika on osoittanut yhteiskunnan olevan herkästi polarisoituva: osa noudattaa ohjeita ja kokee ne oikeudenmukaisiksi, ja osa kokee ohjeet vääräksi tai epäreiluiksi, eivätkä suostu yhteistyöhön. Polarisaatiosta seuraa uhmaa ja mielenosoituksia.

Ilmastonmuutoksen myötä tämänlaisia tilanteita tulee varmasti paljon, ja ne vaativat myös isoja järjestelyitä. Yhteiskunnan tärkein tehtävä olisi tukea niitä, jotka ottavat eniten osumaa isoissa muutoksissa. Jos kielteinen asia kohtaa kaikkia tasavertaisesti, se herättää vähiten kapinaa. Tässä työssä sosiaalihuollon edustajilla on tärkeä rooli. Ilmastonmuutoskeskustelussa merkittäviä aiheita onkin oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo.

Kaikille mahdollisuus ekologisiin valintoihin

Ilmastopolitiikan edessä tehtävät ratkaisut eivät ole helppoja. Suomen Ilmastopaneelin (2020, 22) tuottamassa raportissa tuodaan ilmi, että sukupolvinäkökulmasta resurssit ovat jakaantuneet epätasaisesti. Tuleville sukupolville nykyisenkaltainen kulutus ei ole välttämättä mahdollista, kun taas tulevaisuudessa iäkkäämmille voi olla haasteellista sopeutua saavutetusta elämäntyylistä luopumiseen.

Nykyiset keski-ikäiset ja iäkkäämmät eivät liioin välttämättä ehdi hyötyä ilmastotoimien myönteisistä vaikutuksista, mikä voi osaltaan vaikuttaa oikeudenmukaisuuden kokemukseen.

Ilmastopolitiikan reiluutta ei tarkastella pelkästään sukupolvikokemuksen kautta. Tätä asiaa voidaan lähestyä myös sosiaalisen statuksen myötä. On selvää, että Ranta-Tyrkkö ja Rissanen ovat samaa mieltä vauraiden ihmisten asemasta: vauraita ihmisiä pitäisi vastuuttaa omasta tekemisestään. Se, miten vastuuttaminen tapahtuu, on kuitenkin vaikeampaa määritellä ja molemmat ovat sitä mieltä, että se ei onnistu pelkästään sosiaalityön keinoin.

Varakkaiden ihmisten mahdollisuutta osallistua ilmastotalkoisiin eivät horjuta esimerkiksi ruoan kallistuminen tai ekologisten tuotteiden korkea hinta, sillä heidän taloudellinen tilanteensa on vakaampi verrattuna vähävaraisiin. Vaikka varakkaat tekisivätkin ekologisempia valintoja kulutuksessa, he usein myös ostavat enemmän, jolloin saavutettu ilmastohyöty häviää suuremman kulutuksen alle.

Rissanen korostaa, että tilanne ei liioin ole mustavalkoinen resurssien tasaantumisen ja asuinpaikan suhteen. Pienen kylän tehdastyöpaikka saattaa olla ratkaisevassa asemassa alueen hyvinvoinnille sosiaalityön näkökulmasta, vaikka sen toiminta olisi epäekologista. Jos tehdas ajetaan alas ilmastotavoitteiden johdosta, hyvin koulutetut johtohenkilöt luultavasti saavat paremmin töitä toisinkuin työntekijäporras. Tämä vaikuttaa heidän asemansa heikkenemiseen.

Mitä osallistamisen keinoja varakkaille voisi sitten kehittää?

Simo Rissanen nostaa mahdollisuuden saavuttaa yhteistä hyvää kannustamalla hyvätuloisia suosimaan ekologisia kulutusvaihtoehtoja esimerkiksi sähköautojen tai aurinkopaneelien ostamista. Tällöin niitä tuottavat yritykset kasvavat ja voivat kehittää tehokkaampia ratkaisuja. Kilpailun myötä hinnat putoavat ja tuotteet tulevat kaikkien saataville.

Toinen tapa olisi hyödyntää leasing-mallia yhä enemmän erilaisiin kulutustavaroihin. Tuote vuokrataan määräajaksi firmalta, joka takaa niiden ekologisuuden ja ottaa vastuun kestävästä huollosta. Leasing voisi siirtää osan kestävän kehityksen kuormasta pois yksityishenkilöltä ja siirtää se tuotteiden valmistajille.

Oleellista kuitenkin on se, että ilmastotoimet kohdentuvat mahdollisimman tasaisesti ja niistä pääsisivät hyötymään kaikki. Ihmiset kokevat tilanteen oikeudenmukaisemmaksi silloin, kun kaikilla on realistinen mahdollisuus tehdä ekologisempia valintoja.

Syyllistäminen saa aikaiseksi vain kielteistä ajattelua riippumatta henkilön varallisuudesta. Rissanen kokeekin, että Suomessa on perinteisesti pyritty ja onnistuttukin tasaamaan eriarvoisuuden vaikutuksia melko hyvin sosiaalipoliittisin keinoin.

Tasa-arvoa ja yhteisöllisyyttä: avaimet haasteiden peittoamiseen

Ilmastonmuutoksen ja kestävän kehityksen haasteet sosiaalityön näkökulmasta eivät ole yksiselitteisiä. Kati Närhi (2015) Jyväskylän yliopistosta on tutkinut ekososiaalista viitekehystä sosiaalityön näkökulmasta. Hän ilmaisee huolensa resurssiniukasta sosiaalityöstä ja kannustaa tutkimaan, miten sosiaalityötä voitaisiin osallistaa resurssiniukan yhteiskunnan rakentamiseen. Tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi kansalaisten osallistamista yhteiskunnan päätöksiin ja ratkaisuihin. (Närhi 2015.)

Sosiaalityöllä on tärkeä rooli ilmastokysymyksien ratkomisessa yhteistyössä muiden alojen toimijoiden kanssa. Olisikin tärkeää, että sosiaalialan ammattilaiset pääsisivät vaikuttamaan laajemmin sosiaalipoliittisiin kysymyksiin ilmastopolitiikan näkökulmasta eikä keskustelua siirrettäisi talousnäkökulmalliseen vastakkainasetteluun.

Ranta-Tyrkkö jakaa Närhen ajatuksen verkostoista ja yhteyksistä muihin toimijoihin. Hän nostaa yhteisöllisyyden yhdeksi tärkeäksi työkaluksi. Yhteisöllinen työ vaatisi organisoitumisen paikallistasolta lähtien, jossa pohdittaisiin yhdessä ilmastonmuutokseen liittyviä kysymyksiä. Tämä edellyttää organisaatioiden verkostoitumista.

Suomen Ilmastopaneelin 2021 keskustelunavauksessa todetaan, että ilmastopolitiikassa tärkeintä on ottaa huomioon kolmijakoisuuden teemat: jako-oikeudenmukaisuus, menettelytapojen oikeudenmukaisuus ja tunnustava oikeudenmukaisuus (Suomen Ilmastopaneeli 2021, 6).

Kolmijakoisuuden perustana toimii aina perus- ja ihmisoikeudet. Siksi tasa-arvo ilmastopoliittisessa keskustelussa on tärkeää ilman, että katsotaan erikseen ihmisen sosiaalista statusta. Ranta-Tyrkkö muistuttaakin, että olisi hyvä kehittää uudenlainen lähestymistapa tai keino sosiaalityön asiakkaille, jotta hekin pääsisivät mukaan kestävämpään arkeen. Tähän tarvittaisiin keinoja, jotka lisäisivät arjen mielekkyyttä ja yhteisöllisyyttä heille, jotka ovat esimerkiksi työttöminä, mutta kaipaavat elämään mielekästä tekemistä.

Rissanen korostaa tasavertaisuuden tärkeyttä kaikessa yhteiskunnallisessa muutoksessa. Päätöksenteossa ja ilmastonmuutosta hillitsevissä toimissa on tärkeää kohdata kaikki samalla tapaa.

– Isot yhteiskunnalliset muutokset nopeallakin tahdilla saavuttavat useimmiten hyväksynnän, kun ne toteutetaan tasa-arvoisesti.

Emilia Pekkala, Satu Rahkila, Tea Sissonen ja Essi Taino, sosiaalialan erityisasiantuntija / sosionomi YAMK -opiskelijat, TAMK

Päivi Heimonen, yliopettaja TAMK.

Artikkeli on kirjoitettu osana Tampereen ammattikorkeakoulun sosionomi YAMK -opiskelijoiden opintojaksoa Sosiaalityön ajankohtainen tutkimus huono-osaisuudesta.